Title: Luvattu maa
Author: Bourget, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luvattu maa" ***


LUVATTU MAA

Kirj.

Paul Bourget


Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]



Otava, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

    I. Unelmia.
   II. Entisyys.
  III. Levottomuutta.
   IV. Pikku Adèle.
    V. Yö.
   VI. Joulukuusen ympärillä.
  VII. Pauline Raffraye.
 VIII. Heräävä vaisto.
   IX. Heräävä vaisto (jatkoa).
    X. Puhdas omatunto.
   XI. Kärsimyksen tie.
  XII. Onnensa raunioilla.
 XIII. Luvatun maan toinen ranta.



I

UNELMIA


Kreivitär Louise Scilly oli sanonut tyttärelleen Henriettelle
ja Francis Nayrac'ille, tuon sievän lapsukaisen sulhaselle: --
"Menkää hiukkasen kävelemään elkääkä huoliko minusta, odotan teitä
tässä. En tahdo, että vanhat kasvoni pilaisivat teiltä tämän
kauniin aamun..." Ja hän oli istuutunut veistoksilla koristetulle
marmoripenkille, jonka vieressä oli ruusupensas, tuommoinen, jonka
hennot, miedosti tuoksuvat kukat pitkin talvea kaunistavat suloisen
Sisilian pensas-aitoja. Oli marraskuun loppupuoli, ja taivaallisen
läpikuultava ja hienosti mutta tuntuvasti lämmittävä valo ympäröi,
kietoi ja hyväili Villa Tascan puutarhaa, tuota vieraanvaraisen
ylimyksen oikun luomaa keidasta, hyvin tuttua kaikille niille,
joita matkan sattumat tai heikontuneen terveyden huolet muutamaksi
kuukaudeksi karkoittavat Palermoon. Nämä viimeksimainitut ne
kreivittärenkin olivat tuoneet tänne. Lähdettyään Parisista kohta
ensimäisten syyssumujen tultua, lopullisesti parantuakseen sangen
ankaran keuhkokuumeen seurauksista, oli hänen täytynyt pysytellä
huoneessaan kolme viikkoa, uuden taudinkohtauksen vangitsemana.
Vasta viisi tai kuusi päivää sitten hän oli alkanut liikkua ulkona.
Kasvojen kalpeus alkoi käydä vähemmän huomattavaksi. Tointumisen
hämärä huumaus loi hiukan virkeyttä hänen laihtuneille poskilleen,
väsyneille silmäluomilleen, kellastuneelle otsalleen. Hopealle
hohtaviin hiuksiin sekoittuneet vaaleat juovat näyttivät entistään
kultaisemmilta, ikäänkuin nuoruuden viehätyskin olisi ollut elpymässä
taudin ja huolien ennen aikojansa uuvuttamassa viisikymmenvuotiaassa
naisessa. Hänen kuumeesta kuihtuneet huulensa aukenivat hengittämään
lämpiävää ilmaa, johon sekoittui ruusujen ja metsiköiksi istutettujen
harvinaisten, hyvänhajuisten puiden tuoksua. Hänen siniset silmänsä,
joiden sini oli liian kirkas, niinkuin on ihmisellä, jonka
elinjuuret ovat järkähtyneet, sattuivat harhaellen milloin ihaniin
sypressikuusiin, milloin jättiläismäisiin seetripuihin, milloin taas
kiintyivät näitä ympäröiviin kasviryhmiin, joiden troopillinen luonne
ilmaisi Afrikan läheisyyttä. Kalvakkaat aloet vääntelivät viidakkojen
siimeksessä karvaisia tikarejansa. Taatelipalmut huojuttelivat
verkalleen tummanvihreitä sulkiansa. Kaktuskasvit ojentelivat
piikkisiä, lapiomaisia oksiaan, joista pilkisti sinipunervia
hedelmänalkuja. Kuvapatsaat hohtivat valkeina vihannuuden lomasta,
ja itse huvila suljettuine ikkunaluukkuineen näytti tässä aamupäivän
rauhassa ja kirkkaudessa kätkevän sulavan vaaleaksi maalatun
päätypuolensa taa autuuden unelman.

       *       *       *       *       *

Tässä ympäristössä, jonka yksinäisyyttä elähytti ainoastaan lehtien
kahina tai joutsenen lentoyritykset, kun se leikatuin siivin viisti
pienen lammikon tyynenä päilyvää pintaa, äidin silmät palasivat
lakkaamatta siihen laajan ja valoisan puutarhan osaan, missä hänen
tyttärensä asteli sulhasensa rinnalla. Heidän hidas, epämääräinen
ja hajamielinen käyskentelynsä -- käyskentely, joka on ominaista
onnelliselle pariskunnalle, jonka kaikki liikkeet ovat sopusoinnussa
ja sulavat toisiinsa ikäänkuin jonkun itsetiedottoman sopimuksen
pakosta -- vei heidät milloin etemmäksi, milloin lähemmäksi. He
milloin katosivat, milloin ilmestyivät uudelleen näkyviin käytävien
käänteissä. He kulkivat, pysähtyivät, lähtivät jälleen liikkeelle.
He katselivat toisiaan, puhelivat, vaikenivat, suloisen sinisen
taivaan, päivänkirkkauden, puiden, vesien, kukkien ja varsinkin oman
itsensä ihastuttamina, hurmaamina toinen toisensa lemmen, joka luo
keväimen keskelle talvea ja joka, luonnon viehätyksen vahvistamana,
täyttää sielun huumaavalla autuudella. Heidän olennostaan heijasti
rajattoman onnen salaperäinen loiste. Heitä kannatti, kohotti
tuo sisäinen ilonhenki, joka aina ilmaantuu kahden, toinen
toistansa täydellisesti, vilpittömästi rakastavan liikkeissä. Ei
ollut koskaan nuoren tytön vartalo näyttänyt notkeammalta, hymy
hienommalta, kasvojen ilme henkevämmältä, hiusten kulta hienommalta
ja kiiltävämmältä. Eikä koskaan säteilevämpi ajatus kirkastanut
Francis'n tavallisesti suljettua ja miettiväistä kasvojenilmettä.
Hänen katsellessaan nuorta tyttöä, josta kohta oli tuleva hänen
vaimonsa, silmäterän synkkä liekki suli sanattomaan hyväilyyn.
Kädenkin liike, kun se tarjoutui tytölle tueksi, osoitti miehen
rakkauden suojelijahenkeä. Tyttö oli, vaikka kolmenkolmatta vuotias,
niin nuori, niin hieno, niin hento, että häntä tuskin olisi luullut
kahdeksaatoista vanhemmaksi. Sulhasen, jo kuudenneljättä vuotiaan,
tummaverisillä ja uurtuneilla kasvoilla oli vuosien leima, mutta
tällä hetkellä oli niiden muuten usein surunvoittoinen ilme lumoavan
innostuksen kirkastama. Äidille, joka lämpimin katsein penkiltään
seurasi nuorten liikkeitä, oli tämä näky ikäänkuin toteutunut
unelma; nuoret puolestaan eivät koskaan, eivät onnensakaan hetkinä,
unhottaneet tätä hellää katsojaa, sillä joka kerta, kun he sattuivat
kulkemaan penkin ohi, Henrietten hyväilevä katse häntä hymyillen
tervehti. Vaikka tytär ei olisi päätänsä kääntänytkään, ei äiti olisi
sitä pahakseen pannut. Mutta lämmittävältä tuntui hänestä kuitenkin
tieto, että tytär hänetkin onneensa sulki, yhtä lämmittävältä kuin
etelän aurinko, jonka säteitten suutelulta kuihtunut ruumisparka
hiukan voimia toivoi, muutamia elinvuosia vielä, ja hän ajatteli:
-- "Kuinka hän lastani rakastaa ja kuinka hän on siinä oikeassa!
Ja tyttäreni, kuinka hän toteuttaa kaiken, mitä hänestä hänen
lapsuudessansa toivoin! Jos hänen isänsä eläisi, miten ylpeä hän
olisikaan heistä kummastakin! Sanoisi varmaan olevansa minuun
tyytyväinen. Ja sen hän kerran sanookin, kenties kohtakin... Kunhan
vain ei kuitenkaan aivan heti!"

Näitä ajatellessaan hänen mieleensä johtui toinen syksy viisitoista
vuotta sitten, vuonna 1871, syksy, johon liittyi hänelle niin
kauhea muisto. Hiljaisen ja vihreän puutarhan sijasta, jossa hänen
lapsensa kävelivät, -- hän mainitsi heitä aina lapsikseen antaessaan
heille sydämessään yhteisen siunauksen -- näki hän edessään sairaan
huoneen. Silloinkin oli marraskuun aamu, mutta parisilaisen
marraskuun, kylmän, kolkon ja pimeän. Siinä he olivat kumpikin,
Henriette ja hän itse, polvistuneina sairaan vuoteen ääressä, jonka
päänaluksella kuvastuivat kalpeat ja kärsimystä ilmaisevat kasvot,
vasta kuolleen eversti Scilly'n kasvot. Kuukausimääriä kärsittyänsä
hän oli vihdoinkin sortunut Metzin taistelussa saamiinsa haavoihin.
Hän oli siinä osoittautunut kuuluisan Scilly'n kreivin, "Leipzigin
sankarin", arvoiseksi jälkeläiseksi, tuon, joka oli ansainnut
luutnantin arvon eräässä noista upseerirykmenteistä, joita Napoleon
Venäjällä muodosti pyhän eskadroonan nimellä. Vaikka kaikki Scilly't,
tästä ensimäisen keisarikunnan sankarista lähtien viimeiseen, nyt
kysymyksessä olevaan osastonpäällikköön saakka, olivat palvelleet
armeijassa, ja vaikka sotilaan vaimon tulee valmistautua näihin
sydäntä särkeviin uhrauksiin, kreivitär oli levottomuudesta vähällä
menettää järkensä sodanjulistusta lähinnä seuraavina päivinä. Sitten,
yhdyttyänsä mieheensä Saksassa, hän oli tuonut hänet takaisin
Parisiin, taistellakseen hänen hengestään sellaisella intohimolla,
että hän muutamissa viikoissa vanheni ainakin kymmenen vuotta. Tämän
kuolinvuoteen ääressä, missä lepäsi ainoa mies, jota hän oli koskaan
rakastanut, palasi uskallus elämään vasta silloin, kun hän suuteli
tytärtään, ainoata elossa olevaa viidestä lapsesta, kovin hentoa,
kovin herkkätunteista pientä raukkaa, joka jo liiaksikin näytti
ymmärtävän isättömän surkeata kohtaloa. Se kävi kyllin selville
hänen kyynelistään, hänen huokauksistaan, kun hän epätoivoisesti
puristausi äitiä vastaan huutaen: "Oi, jää luokseni, jää luokseni!"
Leski oli vastannut Henrietten suudelmiin, vannoen itselleen, vannoen
isän muiston nimessä todellakin jäävänsä lapsen luo, olevansa
pienokaiselle isänkin sijassa, ja niinmuodoin oli elämä heti jälleen
jatkunut, vuosia kestävä, yksinäinen, surunvoittoinen ja sittenkin
suloinen elämä: -- yksinäinen, sillä kreivittären ja hänen miehensä
koko suvun välit olivat rikkoutuneet, syistä, jotka johtuivat
vainajan isän omituisesta luonteesta, mutta joita hän uskollisesti
tahtoi kunniassa pitää, niinkuin kreivikin oli sen tehnyt, ja
toiselta puolen oli hänen seurapiirinsä supistunut sangen pieneksi,
hänen lähimpiin tuttaviinsa, hän kun luopui synkästä surupuvustaan
vasta sangen myöhään;--surunvoittoinen, sillä hän tahtoi säilyttää
kaikki entisessä kunnossaan, ja heidän pieni, Invaliidien
puistokadun varrella oleva asuntonsa, jonka hänen miehensä aikanaan
oli vuokrannut, koska se oli lähellä Saint-Dominique'n katua ja
sotakoulua, alkoi näyttää hiukan kuluneelta ja nuutuneelta, niinkuin
on laita esineiden, joita kätemme koskettelevat hartaudella ja
kaipauksella, niitä vain hyväilläkseen eikä käyttääkseen; --
suloinen, sillä pieni tyttö, joka, aina mustiin puettuna hänkin,
kilttien lapsien hiljaisin askelin juoksenteli edestakaisin
pyhäinjäännöksien arvoon kohonneiden huonekalujen keskellä, ei
tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, joka
ei olisi ilmaissut mitä vienointa luonteen hienoutta. Rouva Scilly
iloitsi tästä, tuntien tuota huolensekaista hellyyttä, joka on äitien
haikealle onnelle ominaista. He tietävät niiden olevan luettuja,
noiden päiväin, jolloin he saavat lapsensa luonansa pitää, omanansa
viihdytellä. Henrietten rauhallisesti puuhatessa läksyjensä luvussa
oli äiti ottanut tavakseen seurata tämän hiljaisen ajan juoksua
tarkastelemalla Arkkihiippakunta-puutarhan milloin viheriöitseviä,
milloin kellastuvia puita, joita näki alikerran korkeista ikkunoista.
Milloin nämä puut värähtelivät kevään tullessa heitellen huhtikuun
tuuleen kukkasterttujansa; silloin äiti laski, montako kevättä vielä
kuluisi, ennenkuin tytär täyttäisi yhdeksäntoista vuotta. Milloin
myrskyt kylvivät pitkin käytäviä syksyn kellastuneita lehtiä; silloin
äiti laski, montako oli syksyä kulunut isän kuolemasta. Pienokaista
katsellessa hänen ajatuksensa vaipuivat loppumattomiin mietteisiin;
pelonsekaisella ihastuksella hän seurasi vartalon varttumista, lapsen
muuttumista nuoreksi neitoseksi ja sitten täyskasvaneeksi naiseksi,
ihaillen hänen sulouttansa, älyänsä, hyvyyttänsä, nauttien kaikkia
tuoksuja tämän ihanan kukkasen, jonka hän yksin tunsi, ja hän odotti
tuskallisena mutta valmiina sitä jalomielisen uhrauksen hetkeä,
jolloin hänen oli siitä eroaminen.

-- "Kun ajattelee", sanoi hän itsekseen, "että on olemassa mies, joka
vie hänet minulta, että hän ehkä liikkuu piirissämme, että olemme
hänet kenties eilen tavanneet, taikkapa tänään, kävelyillämme. Häntä
vartenko siis olen lapseni herttaiseen sieluun sirottanut ihanteiden
kylvön, tuohon hellään sydämeen jaloimmat tunteet istuttanut...
Jospa voisin häntä kasvattaa, tuota tuntematonta, tytärtäni varten,
niinkuin tytärtäni häntä varten kasvatin!... Olihan hänen isällään
tapana sanoa: 'Menköön hän sille, jota rakastaa.' Mutta hän oli mies.
Hän tunsi elämän. Hän olisi voinut arvostella, oliko kosija tyttären
arvoinen, kun sitävastoin minä..."

Tuhansittain oli lohduton leski mielessään hautonut näitä äidin
hellyyttä ilmaisevia ajatuksia, ja yhä useammin, yhä hartaammin
hän niitä lausui, sitä myöten kuin aika kului. Joskus ne
päättyivät tuumiin, jotka tuntuivat houkuttelevilta, mutta jotka
äkkiä raukesivat, kun odottamatta ilmestyi näköpiiriin uusi
tekijä, äkkiarvaamaton, vastustamaton rakkaus. Kreivitär Scilly
oli kaikkien näiden, hänen mielestään liian nopeasti kuluneiden
vuosien vieriessä mitä suurimmalla huolella valvonut Henrietten
ystäväpiiriä, karsiakseen siitä pois kaiken, mikä ei ollut yhtä
nuhteetonta ja hurskasta kuin nuori tyttö itse. Hän oli koettanut
mitä tarkimmin seuloa entistä tuttavapiiriänsä uudistaessaan heidän
kanssansa seurustelusuhteitaan. Hän oli tahtonut varata tyttärellensä
jok'ainoan niistä hienon maailman tavoista, joihin hän itse
nuoruutensa aikana oli tottunut, ja sitä varten hän oli koettanut
hyödyksensä käyttää muistamansa ensimäiset kokemukset, tarkastaessaan
yksityisseikkoihin menevällä huolellisuudella niitä harvalukuisia
nuoria miehiä, jotka esiintyivät heidän seurapiirissään. Ja
sittenkin hänen tyttärensä mieltyi tuntemattomaan, tuohon Francis
Nayrac'iin, jonka rinnalla äiti nyt näki hänen niin hellän, miltei
kiitollisen luottavaisena astelevan. Kymmenen kuukautta sitten hän
tuskin oli kuullut hänen nimeänsä mainittavan, paitsi muutaman
kerran kenraalinrouva de Jardes'in luona, joka oli nuoren miehen
kaukainen sukulainen. Rouva de Jardes'in kodissa oli myöskin
esittely tapahtunut, sattumalta, vastaanottopäivänä, josta Francis
oli lähtenyt niin ihastuneena Henrietten suloisuuteen, että jo
seuraavana päivänä oli palannut siitä sukulaiselleen puhumaan.
Sitten oli seurannut toimenpiteitä, sangen yksinkertaisia, sangen
jokapäiväisiä, tavallisia jokaisessa naimiskaupassa, joka on lähtenyt
yksinäisyyteen kyllästyneen nuoren miehen hetkensynnyttämästä
innostuksesta ja joka toiselta puolen on nuoren tytön salaisen
mielisuosion, toiselta puolen yhteisen, välittäjätoimeensa ihastuneen
ystävän hyväntahtoisuuden kannattama. Onhan vanha tunnettu asia,
että olipa lemmenliitto luvallinen tai luvaton, niin kaikki naiset
siihen mieltyvät, kunhan vain lempeä on. Yhä uudistuvat, suuremmalla
tahi vähemmällä taidolla valmistetut kohtaukset, yhtämittaiset
kiitoslauseet, joita rouva de Jardes tuhlasi Francis'sta puhuttaessa,
nuoren miehen ilmaantuminen jokaiseen paikkaan, joka antoi hänelle
tilaisuutta lähestymään neiti Scilly'tä, herättämättä kenenkään
huomiota tahi panetteluhalua, huomattava muutos yhä huolestuneemman
ja levottomamman Henrietten esiintymisessä, -- siinä tämän pienen
lemmentarinan viattomat ja lapselliset yksityiskohdat. Jokainen
näistä yksityiskohdista tuotti äidille syvää liikutusta ja johti
ratkaisevaan keskusteluun, johon hän oli päättänyt tyttärensä
pakottaa. Epäröimättä, mutta väristen, niinkuin värisivät tällä
hetkellä marmoripenkkiä varjostavan saarnin lehvät, hiljaisen tuulen
henkiessä, oli tyttö sydämensä uuden salaisuuden ilmaissut. Francis
oli käynyt hänelle rakkaaksi. Todellako, vaikkei hän tietänyt
hänestä sen enempää? Vaikkeivät olleet siitä sanaakaan keskenään
vaihtaneet? Mikä salaperäinen tunteiden vuorovaikutus siis --?
Rouva Scilly muisteli tehneensä itselleen näitä kysymyksiä sinä
unettomana yönä, joka oli tätä tunnustusta seurannut, ja havaittuansa
tämän tyttärensä ensimäisen mielenliikutuksen, jossa ei äidillä
mitään sijaa ollut, oli hänet vallannut tuollainen sielun syvä ja
kiihkeä mustasukkaisuuden kohtaus, joka jaloimmankin äidin sydämeen
iskee vuotavia haavoja, niin syviä, että ainoastaan tieto lapsen
täydellisestä onnesta voi ne parantaa. Oi, miten kreivitär oli
sinä yönä rukoillut! Miten hän oli taivaasta ohjausta pyytänyt!
Millä varovaisuudella ja millä sisällisellä vavistuksella hän,
rippi-isänsä, isä Juvigny'n, vanhan dominikaanimunkin neuvosta oli
ryhtynyt sellaiseen tiedusteluun, johon kaikki vanhemmat kaikkina
aikoina ovat ryhtyneet. Jos tarvittaisiin todistusta siitä, miten
varovaisimpienkin kohtalo on käsittämättömän ja hillitsemättömän
voiman vallassa, olisi siksi omiansa isän tai äidin kykenemättömyys,
valppaudestakin huolimatta, hankkia täsmällisiä tietoja sen miehen
luonteesta ja elämästä, josta jumaloidun, vuosikausia vaalitun
lapsen onni tahi onnettomuus tulee riippuvaksi. Rouva Scilly
tiedusteli oikealta ja vasemmalta, ja hänen tätä tarkoitusta
varten tekemänsä vieraissakäynnit olivat tämän tunteellisen
rakkausnäytelmän koomillisia välikohtauksia. Vai eivätkö ne sitte
ole sellaisia ja vieläpä mitä jännittävimpiä, nuo keskustelut, missä
ajattelemattomasta sanasta riippuu kahden olennon tulevaisuus, kahden
olennon, joista toisen on mahdoton puolustautua. Ja vastaukset, jotka
hänelle annettiin loppumattomien keskustelunmutkien jälestä, olivat
kaikki tämäntapaisia:

-- "Herra Nayrac?... Niin", sanoi kreivittärelle rouva d'Avançon,
entisen diplomaatin puoliso. "Miellyttävä nuori mies! Sangen
sievä omaisuus, ja sehän ei ole haitaksi. Hän palveli kymmenen
vuotta lähetystössä, olisi kohonnut sihteeriksi, mutta anoi juuri
virkaeroa -- niinkuin herra d'Avançonkin, hallituksen tähden...
Vahinko kyllä..." Ja senjälkeen tuo kunnon rouva rullatuolistaan,
johon hänen tautinsa aika ajoin hänet kytki, purki loppumattomaan
sanatulvaan vihansa valtion asiain nykyisestä tilasta, jäljitellen
täten miestänsä, jonka kaikki mielipiteet hän omisti omikseen,
vaikka sydämensä pohjasta häntä vihasi -- ristiriitaisuus, joka on
sangen tavallinen perheissä, missä aviopuolisot elävät huonossa
sovussa. Heidän vihastaan huolimatta on tottumuksen vaikutus heihin
niin suuri, että he vähitellen muuttuvat toistensa näköisiksi,
niin henkensä kuin joskus ruumiinsakin puolesta. Onko taitavankaan
äidin mahdollista, epäilystä herättämättä, tarttua jälleen
keskusteluaineeseen, joka häneltä näin syrjään horjahtaa. Hän ei
uskalla enää sommitella ainoatakaan kysymystä, mutta tehtyänsä
mielessään sen johtopäätöksen, että herra d'Avançon, paetaksensa
perhe-elämänsä helvettiä, kuusikymmenvuotiaana viettää aikansa
klubissa ja siellä varmaankin tapaa Francis Nayrac'in semmoisissa
paikoissa, missä tapojen puhtaus paremmin käy selville kuin
seuraelämässä, hän johtaa mitä hienoimmalla viekkaudella keskustelun
tälle alalle ja pääsee vähitellen tarkoitustensa perille, kuullessaan
tämän toisen julistuksen:

-- "Francis Nayrac?... Sangen miellyttävä poika! Sangen sievä
omaisuus! Tänä vuonna olen hänet tavannut pienessä klubissa.
Hänen kanssaan ainakin voi puhua muustakin kuin kilpa-ajoista ja
uhkapelistä..." Ja seuraa sitten lavea esitelmä, johon leppymättömin
vanhoista keikareistamme purkaa sapensekaista kateuttaan nykyistä
sukupolvea kohtaan. Hän sekoittaa siihen, hän puolestaan, vaimonsa
huomautuksia ja käsityksiä, mutta unhottaa kokonaan Nayrac'in...
Tehtyään kymmenen tämänkaltaista koetta on äiti parka vihdoinkin
selvillä siitä, että sittenkin lienee parasta kääntyä niiden
puoleen, jotka lapsuudesta saakka tuntevat vävyehdokkaan, ja hän
turvautuu lopuksi rouva de Jardes'iin, vaikka tietääkin hänet liian
taipuvaiseksi puolustamaan serkkuansa pienen sepittämänsä juonen
hyväksi. Mutta rouva Scilly tietää hänet myöskin sangen vilpittömäksi
ja suoraksi luonteeksi ja turvautuu hänen tunnollisuuteensa
pyytäessään vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka enimmän hänen
mieltänsä painavat.

-- "Ettäkö uskonnollinen?..." kuuluu rouva de Jardes'in vastaus.
"Kenties hänestä ei ole perin uutteraksi kirkossakävijäksi.
Tiedättehän, ystäväni, meidän aikamme nuoret miehet heittäytyvät
mielellään välinpitämättömiksi. Mutta periaatteita hänellä on ja
mainioita, siitä kyllä vastaan. Hänen eronhakemuksensa jo sen
todistaa, ja sitten -- tunsin hyvin hänen äitinsä ja sisarensa. He
elivät ja kuolivat hurskaina naisina... Mitä toiseen kysymykseen
tulee, on se arkaluontoisempaa laatua. Tietysti hän ei ole siitä
minulle puhunut. Mutta vapaa hän kyllä on, sen voin vakuuttaa. Muuten
hän ei olisi Henrietteä ajatellut, sillä hän on kunnian mies. Mitään
julkista suhdetta hänellä ei ole ollut, siitä olen varma, ainakaan ei
Parisissa. Huhu siitä olisi kyllä minun korviini saapunut. Ja nythän
hän on ollut monta vuotta ulkomailla..."

Kaukaisilta tuntuivat nämä keskustelut ja muutkin senkaltaiset,
vaikka olivat vain viimekeväisiä! Vielä nytkin, kun hän muisteli
heinäkuun ratkaisevia viikkoja, jotka olivat päättyneet Francis'n
ja Henrietten kihlajaisiin, hän ihmetteli asiain kulun nopeutta,
hän kun oli aina luullut näitä puuhia niin hitaiksi, sekaviksi ja
tarkoin pohdittaviksi. Mutta hän oli jo kauan tuntenut itsensä
heikoksi, ja hänet valtasi niin tuskallinen pelko, kun ajatteli,
että tytär jäisi suojelusta vaille. Hän oli nähnyt tyttärensä,
jonka sydän ei häneltä mitään salaisuuksia kätkenyt, syvän,
vilpittömän rakkauden valtaamaksi, yhtä täydellisen kuin se oli
ollut odottamaton ja hetken synnyttämä. Hän tiesi että, mitä
Henrietteen tuli, hänen tunteensa olivat kestäviä, ja pelkäsi,
että jos rakkaus pettäisi, niin nuoren tytön harras ja hurskas
luonne taipuisi johonkin toiseen ratkaisevaan päätökseen. Hän oli
niin monta kertaa aavistanut, millä salaperäisellä vetovoimalla
luostarin turvaa tarjoava suojapaikka vaikutti hänen herkkään
mielikuvitukseensa. Toiselta puolen taas hän oli luullut Francis'sta
löytäneensä harvinaisen, nuhteettoman ja suorasydämisen miehen. Ja
sitten, vaikkeivät seuraelämän sovinnaiset ennakkoluulot paljoakaan
hänen päätöksiinsä vaikuttaneet, hän ei voinut olla laskematta, että
hänen lapsillaan olisi heti käytettävinään kuuteenkymmeneentuhanteen
nousevat korot. Vihdoinkin hän oli antanut suostumuksensa ja heti
sen jälkeen hän sairastui, ikäänkuin oikeuttaakseen levottomuutensa
oman terveytensä suhteen. Lääkäri, joka oli alussa puhunut vain
vähäisestä vilustumisesta, huomasi piakkoin sangen vakavia taudin
oireita. Hän oli joutunut vuoteen omaksi heinäkuun loppupäivinä
toivoen jälleen pääsevänsä liikkeelle viikon lopulla, niinkuin
hänen oli tavallista katarrikohtauksien sattuessa. Mutta lokakuu
oli jo puolivälissä, kun hän vielä oli huoneeseensa suljettuna.
Arkkihiippakunta-puutarhan puut, jotka olivat niin kauan olleet hänen
yksinäisen elämänsä seurakumppaneina, olivat vihreinä huojuneet,
kun ensimäinen kuumeenväristys oli häntä puistattanut. Kun hän
tautinsa jälkeen vihdoinkin pääsi ikkunaan, hän näki kaikki lehdet
syyshallojen panemiksi, ikäänkuin kuolema olisi niitä kosketellut. --
Mutta kannattiko valittaa tästä taudista, jonka kautta hän vihdoinkin
oli Francis'in luonteesta selville päässyt! Kun lääkärit olivat
hänet määränneet viettämään talven niin kaukana etelässä kuin
suinkin -- Kairossa, Algerissa, Madeirassa tahi Palermossa -- millä
hienotunteisuudella nuori mies olikaan luopunut oikeuksistaan niiden
velvollisuuksien hyväksi, joita uudet olosuhteet tuottivat hänen
morsiamelleen. Tämä viimeksimainittu oli pyytänyt häneltä häiden
lykkäämistä seuraavaan kevääseen voidakseen uhrata tämän viimeisen
talven äidin parantamiseksi, ja hienolla osanottavaisuudella hän
oli siihen suostunut. Hän se oli, joka heille Palermon olopaikaksi
esitti, hän kun sen jo ennestään tunsi, hän se oli, joka sinne lähti
kreivittärelle asuntoa valmistamaan, hän, joka heidät sinne vei;
sitten hän oli lähtenyt Parisiin, palataksensa sieltä vasta sairaan
kutsumana, ja hienotunteisesti hän oli asettunut sille kannalle,
ettei koskaan hänen rakkautensa estäisi Henrietteä suorittamasta
velvollisuuttaan äitiä kohtaan. Ja nyt, tänä kauniina ja kirkkaana
aamuna, jolloin sairas tunsi uudelleen elpyvänsä, hän antausi
äärettömän kiitollisuuden tunteen valtaan sen johdosta, mitä nuoren
miehen sydän oli hänelle ilmaissut, liittäen tähän tunteeseen vielä
jatkuvan elämän toiveet.

-- "Hyvä Jumala! Jospa saisin elää", huokasi hän uudelleen, "jospa
vielä saisin heidän luonansa viipyä!"

       *       *       *       *       *

Hän näki heidän taas kävelevän käytävällä, viheriöiden palmujen
kumartuessa heidän ylitsensä, ikäänkuin heitä suojellakseen, ja
tuulen soittaessa sypressikuusien neulasissa uinuvan valtameren
kohinaa muistuttavia säveliä. Hänen sielunsa tuntui rientävän
heitä seuraamaan, heille toivottamaan sisällistä taivasta, yhtä
lempeätä, yhtä sinistä kuin heidän yllänsä tällä hetkellä kaartuva,
loistetta luova taivaan kansi. Kuulemattaankin hän aavisti heidän
rakkaiden ääniensä soinnun, tiesi että he hänetkin sulkivat tämän
hetken sulouteen. Ja totta onkin, että he puhuessaan itsestään
myöskin hänestä puhuivat. He liittivät hänet luonnollisesti
tulevaisuuteensa, johon heillä oli luvallista rakkautta nauttivien
hurmaava luottamus. Niin, toteutuneelta unelmalta he näyttivät tässä
paratiisin kehyksessä, tyttö niin hento, niin ylevän hieno, joka
tunsi elämästä ainoastaan sen puhtaimmat hetket, mies vielä tarpeeksi
nuori pysyäkseen ikänsä puolesta hänen vertaisenaan, tarpeeksi
karaistu intohimojen tulessa voidakseen täydellisesti arvostella
mitä tämä, hänestä verraton erikoisluonne tarjosi! Ja he puhelivat,
tai oikeammin, he ajattelivat, tunsivat ääneen, valitsematta
sanojaan, mutta joka lauseessa oli lämpimän sydämellisyyden
salaperäinen, huumaava tenho. Yksin äänienkin sointu tarjosi heille
jo edeltäpäin sanomattomia rakkauden nautintoja, viehättäviä niinkuin
oudoista kukista ja kasveista lähtevät tuoksut, joiden suloutta he
kävellessään nauttivat, niitten lähdettä näkemättä.

-- "Kyllä rouva Scilly on jo paljon muuttunut tämän viimeisen viikon
kuluessa sittenkuin tänne tulin!" sanoi Francis. "Olin kovasti
levoton tavatessani hänet uudelleen niin kalpeana ja heikkona...
Pettymys oli suuri jo tullessani, kun laivan kannelta näin Palermon
sataman harmaana, rankkasateen pieksämänä!"

-- "Sen ymmärrän", vastasi Henriette, katse kaukana, ja tästä
katseesta Francis arvasi silloisen levottomuuden tuskan. "Ilma
ei teitä liioin suosinut matkallanne. Kun kauniin ilman jälkeen
ikkunastamme huomasimme raivostuneen meren vyöryttävän suunnattomia
laineita, emme sanoneet mitään, äiti ja minä, mutta tiedän, että
ajattelimme samaa. Hän oli vielä sangen heikko. Levottomuus teidän
tähtenne oli tehnyt hänet sairaammaksi tulonne aattopäivänä... Hän on
niin herkkätunteinen ja hän pitää teistä niin paljon..."

-- "Rakas äiti!" sanoi nuorukainen puristaen tytön käsivartta.

"Jos edes olisimme tietäneet minne sähköttää teille Neapeliin!"
jatkoi tyttö. "Kun sähkösanomanne saapui, toivoin hetken aikaa, että
olisitte siirtänyt tuonnemmaksi matkanne myrskyn takia. Ja kumminkin
niin kovin halusin tavata teitä... Kello oli yhdeksän. Te olitte
merellä. Kauhealta tuntui minusta myrsky sinä yönä. Kuuntelin ja
rukoilin... Ajattelin äitiäkin. Kuinka suuret mahtoivatkaan olla
hänen tuskansa tuon kauhean sodan aikana."

-- "Unhottakaa se", keskeytti Francis haihduttaakseen tytön mielestä
lapsuuden vielä kirvelevät muistot, jotka aina panivat hänen
silmäluomensa kosteina värähtelemään, -- "Niin, unhottakaa se,
karkoittakaa nuo ajatukset kaikki mielestänne, niinkuin minä lupaan
haihduttaa kaikki äitinne huolet, entiset ja nykyiset, suuret ja
pienet. Hän ehkä minusta hiukkasen pitää, mutta minä pidän hänestä
paljon. Olen hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän on teidät
kasvattanut semmoiseksi kuin olette!... Vaikka hän olisi liittoamme
vastustanutkin, kiittäisin häntä kumminkin siitä, että sain teidät
sellaisena tavata, elävänä todisteena siitä, etteivät nuoruuden
unelmat aina petä..."

-- "Elkäähän nyt!" keskeytti Henriette vuorostaan, lentäen punaiseksi
ja pannen Francis'n suulle kätensä, jota tämä hansikkaan läpi
suuteli. "Joko nyt taas rupeatte minua mairittelemaan, niin ettette
ollenkaan muista katsella noita komeita sypressipuita, jotka minusta
ovat niin kauniita, kun ne tummine oksatöyhtöineen kuvastuvat
taivasta vasten. -- Miten sanoikaan puutarhuri, kun ensimäisenä
päivänä näytteli meille huvilaa -- _bel vaso_, eikö niin? Kuinka
näppärästi sanottu! Ja mitä taiteilijaluonteita tämä outo maa
kasvattaa!... Mutta Sisilia on liian kaukana. Jos voisimme ensi
vuonna viettää talvemme jossakin, missä olisi tämänkaltaisia puita
kasvava puisto ja tällainen valo, mutta lähempänä Parisia, jottei
matka olisi niin väsyttävä, Provencessa tai Genuan rannikolla!..."

-- "Olenhan luvannut Ranskaan palattuani käydä siellä
tiedustelemassa", vastasi Nayrac. "Olen kovin hyvilläni siitä, että
te rakastatte samanlaista luontoa kuin minä ja samalla tavalla... Ja
huomasitteko toissa päivänäkin museossa käydessämme, kun pysähdyin
Amatsoni parkaa surmaavan Herkuleen eteen, vaikka ette ollut siitä
minulle koskaan puhunut, kuinka meillä on joka kohdassa samat
mielipiteet, vaistomaisesti?"

-- "Sekin on totta", sanoi Henriette, "samat, aivan samat... Ja
tiesinhän, että niin oli oleva jo ensi päivästä, kun teidät näin..."

-- "Mistä sen tiesitte", kysyi Nayrac.

-- "Voiko sellaista selittää", vastasi nuori tyttö. "Mutta tiesin
varmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän
mielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi... Ja vaikka en ole paljoa
lukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo
ensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se
teitä vai ei..."

-- "Surkeata onkin", jatkoi Nayrac, "kun liitto solmitaan ilman tätä
sopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä... Kun sitävastoin minun
on niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni,
tarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni
mukaan..."

-- "Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette
sulhaseni", vastasi Henriette puoliääneen, "rakas sulhaseni..."

-- "Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa
minua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi
voinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en
olisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut
asumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä
keskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä
päivänä toisiamme kohdanneet?..."

-- "En hyväksy noita mahdollisuuksia", keskeytti nuori tyttö, kasvot
veitikkamaisen hymyn kirkastamina. "Mahdotontahan olisi ollut,
ettemme olisi toisiamme tavanneet."

-- "Mutta jospa emme kuitenkaan...?" jatkoi sulhanen.

-- "Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua", vastasi
Henriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, "mutta tiedän,
etten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin..."

He pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten
sinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun
sisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa
kaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut
nuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut
koskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei
varjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet
yhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat
ja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia
tuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin,
joutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän
käänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä
hartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan,
hellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki
morsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa
ei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja
hänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian
täydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa,
ensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi
"lemmitylleen", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni
nimittää:

-- "Onnemme on liian suuri, minä pelkään..."

Hän ei aluksi saanut mitään vastausta. Mutta hän huomasi selvään
tuskallisen ilmeen samentavan tytön lempeätä katsetta ja väristyksen
kulkevan hänen puoliavoimilla huulillaan; silmäluomet vapisivat, povi
kohosi, sitten, katsoen Francis'ta jälleen suoraan silmiin, nuori
tyttö koki voittaa mielenliikutuksensa ja sanoi, luottamuksen hymy
huulillaan:

-- "Minuakin joskus pelottaa tuo liiallinen onni. Mutta ei pitäisi
pelätä. Eikö Jumala ole sen puolella, jonka omatunto on puhdas?..."

       *       *       *       *       *

Francis Nayrac'in mieleen oli usein tapahtumain kehittyessä muistuva
tuo outo tuskallisuuden tunne, joka oli häntä ahdistanut tänä aamuna
-- viimeisenä heille täydellistä onnea tarjoavana aamuna -- ja joka
oli herättänyt vastakaikua hänen kihlattunsakin sydämessä, silloin
kun kaikki heidän ympärillään tuntui olevan heidän onnensa kanssa
täydellisessä, ehdottomassa sopusoinnussa. He eivät mitenkään voineet
tietää sitä vaaraa, joka juuri tällä hetkellä uhkasi heidän lempensä
siunattua rauhaa. Olisiko heillä siis ollut noita salaperäisiä
aavistuksia, joille meidän aikamme epäilijät hymyilevät, vaikka
miehet sellaiset kuin Goethe ja Napoleon ovat väittäneet näitä
tulevaisuuden enteitä mahdollisiksi joskus kiihotuksen hetkinä. Vai
valtasiko heidät tuo ilon ahdistus, omituinen mutta kieltämätön
mielenilmiö, johon samalla kertaa sekoittuu liian valtavasta
tunteesta johtuvata hermojen herpoutumista sekä täysin oikeutettua
kostottarien kateuden pelkoa. Sillä tunnustammehan kaikki sen
yleisinhimillisen lain, jonka traagillisena vertauskuvana esiintyy
muinaiskreikkalaisten Nemesis, kammottava kohtalon jumalatar,
jumalien kateuden paremmin kuin jumalien oikeuden käskyjen
toimeenpanija. Voihan tietysti antaa näennäisesti luonnollisen
selityksen kaikkiin tämänkaltaisiin ennustuksiin ja voihan sitäpaitsi
väittää, että aavistukset useimmiten eivät käy toteen. Mutta kun
joskus sattuu, että todellisuus odottamattomasti ja hämmästyttävästi
osoittaa ne oikeiksi, ei vähimminkään taikauskoinen voi olla
vapisematta. Olemme havaitsevinamme ulkonaisissa asianhaaroissa
salaperäisen sallimuksen vaikutuksia, ja olkoon tuo ilmestymismuoto
laadultaan kuinka jokapäiväinen tahansa, saa se hetkeksi mielemme
kiihkeästi kuohumaan. Mitä Francis Nayrac'iin tulee, oli hänen
mielenliikutuksensa sitä valtavampi, kun hän aina oli ollut
fatalismiin taipuvainen. Jos usko valaisee ja suuntaa fatalismia,
johtaa se toivoon ja nöyrään tyytyväisyyteen taipuvaisia sieluja
tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka on ensimäinen todellisesti
uskonnollisen elämän periaate. Mutta vaikka nuori mies olikin saanut
uskonnollisen kasvatuksen, oli hän säilyttänyt ainoastaan tuon
näennäisen kristillisyyden, joka oli hänen säädylleen ja ajalleen
ominainen, ja uskonto oli hänelle vain hypoteeseista jaloin. Hänen
kaitselmuksensa oli hänen kihlattunsa kauniissa silmissä, ja niitä
hän ajatteli Villa Tascan puutarhasta lähdettyänsä kulkien yksin
Palermon katuja, joihin päivänpaiste loi hohtavan valkeita juovia
mustien varjojuovien rinnalle. Hänen ei tarvinnut paljon ponnistella
unhottaakseen tuntemansa epämääräisen tulevaisuudenpelon, joka oli
hänet kohta uudelleen valtaava ja silloin mitä selvimpien syiden
vaikuttamana. Aamukävelystä oli hänellä tällä hetkellä vain suloinen
tunnelma jälellä. Koska hänellä oli asioita toimitettavana, oli
hän antanut Henrietten ja rouva Scilly'n palata vaunuissa Hotel
Continentaliin, missä he asuivat kaikki kolme. Itse hän seurasi
toista noista kahdesta pitkästä kadusta, jotka leikkaavat toisensa
Quatro Canti nimisellä torilla ja jakavat Palermon neljään melkein
yhtä suureen osaan. Hän ei ollut koskaan elävämmin tuntenut Palermon
viehätystä. Tämä vieras- luontoinen kaupunki yhdistää itseensä
Itämaiden, Espanjan ja Italian ominaisuuksia, rokokotyylisine,
kuvapatsailla ylenmäärin koristettuine suihkukaivoineen, ahtaine
kauppapuoteineen, missä kauppiaat istuvat liikkumattomina
ja välinpitämättöminä niinkuin turkkilaisissa myymälöissä,
veistoksilla kirjailtuine palatsineen, syvennyksiin suljettuine
madonnan- ja Kristuskuvineen, joita valaisee aina palava kynttilä,
saksankuminavankkureineen, joiden laidoissa hohtaa räikeävärisiä
maalauksia. Ja nuo maalaukset, mitä ne esittävät! Kohtauksia Medoren
ja Angelique'n elämästä, Bouillonin Gottfridia hänen kiivetessänsä
Jerusalemin muureille, Garibaldia, joka puheillaan innostuttaa
tuhatmiehistä joukkoansa. -- Eikä Palermon laaja ja jalopiirteinen
lahti ollut nuoren miehen mielessä koskaan herättänyt niin suurta
ihailua kuin nyt, kun hän sivuutettuansa kunniaportin, joka muinoin
oli pystytetty pyhän Rosalian juhlakulkuetta varten, näki sen
aukeana edessään. Saavuttuansa hotellin portille, joka aukeaa tälle
rantakadulle päin aivan lähellä Villa Giulian viehättävän kaunista
puutarhaa, hän kääntyi katsomaan sataman mastotiheikön tuolla
puolen siintävää meren ulappaa ynnä taivaalle kuvastuvia punertavan
ja alastoman Pellegrino-vuoren piirteitä, joka vuori sekin on
pyhälle Rosalialle pyhitetty. Eivät hänen mieleensä silloin synkät
ennustukset muistuneet. Ei hän silloin voinut aavistaa, että hänen
kaunista maisemaa ihailevat katseensa olivat hänen jäähyväisensä,
-- jäähyväiset hellyyden suloisille päiville, jäähyväiset hänen
kalleimmalle toivolleen, jäähyväiset hänen sielunsa elpyvälle
nuoruudelle, joka kauan ikävöitynä jo oli alkamassa, jäähyväiset
luvallisen onnen ihanalle paratiisille. Aivan jokapäiväinen
tapahtuma sai häviämään tuon unelmien linnan, joka puoli vuotta
oli hänelle suojaa tarjonnut, ja asetti hänen eteensä sielun
tuskan yhtä kauhean kuin se, jonka jäljet liiankin usein näkyivät
hänen suunsa ja silmiensä ilmeessä. Äkkiä se tuli, yksinkertaisena
niinkuin ainakin kamalat tapaturmat, rautatieonnettomuudet,
maanjäristykset, talojen luhistumiset, jotka tuntuvat meistä sitä
kauheammilta, kuta vähemmän niitä odotamme ja kuta turvallisemmalta
kaikki ympärillämme näyttää. Astuessaan hotellin holvikattoiseen
etehiseen Nayrac näki ovenvartian järjestämässä aamulaivassa
saapuneita kirjeitä. Tuo mies, jättiläiskokoinen, kielitaitoinen ja
vaaleapartainen saksalainen, muhkea virkapuku yllä, päässä kullasta
kiiltävä suuri lakki, käsitteli kirjeitä niinkuin pelaaja kortteja,
silmänkääntäjän sukkeluudella. Punaisella lyijykynällään hän töhersi
itsekuhunkin vastaanottajan huoneen numeron, ja hänen ympärillänsä
useat hotellin asukkaista tähystelivät tämän toimituksen loppua
miltei sairaloisella kirjeenvaihtohimolla, sellaisella, jonka
huomaa varsinkin saarimaiden postitoimistoissa, missä uutistenhalu
kiihtyy, kuta harvemmin posti tulee. Monta kertaa, vaikka olikin
semmoiseen sangen tottunut, Francis myöhemmin muisteli tuon pienen
kosmopoliittisen taulun yksityiskohtia, ne kun niin läheisesti
yhtyivät häntä siinä hetkessä kohdanneeseen yllätyksen iskuun. Hän
ei mennytkään suoraa päätä huoneeseensa, vaan pysähtyi konemaisesti
itsekin odottamaan kirjeitänsä, ja yhtä konemaisesti hän odottaessaan
silmäili hotellissa asuvien matkustajien nimiluetteloa. Äkkiä hän
tunsi sydämensä vavahtavan. Hämmästyksen, melkeinpä kauhistuksen
tunne kuristi hänen kurkkuansa. Hänen jalkansa horjuivat. Hän
lähestyi ilmoitustaulua lukeaksensa vielä kerran nimien joukosta
viimeisen edellisen, arvattavasti muutamia tunteja sitten tai
edellisenä iltana saapuneen henkilön nimen: "Rouva Pauline Raffraye",
ynnä siihen tehdyn pienen lisäyksen: "perheineen", sekä sitten:
"Molamboz'n linnasta. Arbois. Ranska". Nuori mies jäi siihen
hetkeksi ikäänkuin näiden muutamien sanojen hypnotiseeraamana;
sitten, huomatessaan, että ovenvartia, joka vihdoinkin oli päässyt
vapaaksi kiusaajajoukosta, astui ulos kopistaan, kirjepinkka
kädessään lähteäksensä niitä jakelemaan, hän kutsui hänet luoksensa
osoittaakseen hänelle tätä nimeä. Epäilemättä hänen oli vaikea sitä
lausuakaan, sillä hän sanoi yksinkertaisesti:

-- "En tiennyt tämän rouvan olevan täällä. Tänäänkö hän saapui?"

-- "Hän saapui eilen, Messinan junassa", vastasi jättiläinen.

-- "Hän kai on ranskalainen, eikö niin?"

-- "Niin kyllä."

-- "Onko hän yksin?"

-- "Ei ole. Hänellä on mukanaan pieni, kahdeksan tai kymmenen vuoden
vanha tyttö sekä kaksi palvelijatarta."

-- "Tahtoisinpa tietää onko hän se, jonka minä tunnen...", sanoi
Francis, mutta huomatessaan, että tässä kyselyssä mahtoi olla jotakin
outoa, hän lisäsi saattaakseen väärälle tolalle toisen uteliaisuuden,
jos se jo olisi herännyt, ja saadakseen kumminkin tietää mitä halusi:

-- "Vanha, sangen kookas nainenko?"

-- "Vanhako? Ei suinkaan", vastasi saksalainen. "Kolmenkymmenen tai
kenties viidenneljättä ikäinen. On vaikea tietää. Hän näyttää niin
sairaalta! -- Pieni ja hoikka päinvastoin..."

-- "No niin", ajatteli Francis noustessaan portaita, "täytyy
uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Hänen linnansa, hänen syntymä- ja
sukunimensä, hänen ikänsä, hänen tyttärensä ikä... Hän se on..."

Hän kertoi mielessään Pauline Raffrayen nimeä noustessaan portaita,
jotka johtivat hänen kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseensa.
Tieto, että hänen entinen rakastajattarensa oli saman katon alla
kuin hän, olisi joka tilaisuudessa ollut omiansa suuresti hänen
rauhaansa häiritsemään, -- sillä entinen rakastajatar vain voi
siihen määrin järkyttää näin rakastuneen sulhasen mieltä. -- Mutta
että tämä tieto hänelle saapui juuri samalla hetkellä kuin tuo
outo, tuntemattoman onnettomuuden aavistus oli sekä hänessä että
Henriettessä herännyt, se seikka kiihdytti hänen mielenliikutustaan
omituisella tavalla. Sillä tämä rouva Raffrayen nimi ei ainoastaan
hänelle muistuttanut hänen nuoruutensa tulisimman rakkauden aikoja,
se muistutti hänelle myöskin sitä naista, jossa hän oli luullut
huomaavansa mitä kauheimpia irstaisuuden syvänteitä, joka kaikista
oli hänelle enimmän tuhoa tuottanut, joka oli ollut hänen paha
hengettärensä niin monen vuoden aikana, ja myöskin sitä, jota hän oli
kohdellut leppymättömimmällä kovuudella, jopa armottomuudellakin.
Ja tuo nainen oli tullut Palermoon, vaikka on olemassa niin monta
muuta talvenviettokaupunkia, tähän hotelliin, vaikka Palermossakin
on niin monta muuta hotellia tarjona ja paljon kuuluisampiakin. Ja
vieläpä tällä hetkellä, jolloin hän luuli olevansa hyvässä kätkössä
tässä maailman kaukaisessa sopessa, nuoren tytön seurassa, jota hän
rakasti ja joka rakasti häntä ja josta oli tuleva hänen vaimonsa,
Nuoressa miehessä, jonka synnynnäinen herkkätunteisuus vielä oli
aamukävelyn ihastuksen kiihottama, heräsi pakostakin ajatus lukea
tämä tulo jonkun pelottavan salavehkeen juoneksi. Tuo mieletön
ajatus sai hänet kokonaan valtaansa hänen noustessaan huoneeseensa,
ja silmittömän kauhun sairaloinen ja vastustamaton houre hätyytti
häntä niin ankarasti, että se kuvastui hänen kasvoillansakin,
kun hän astui yksityiseen pieneen salonkiin, missä hänen oli
tapana nauttia kaikki ateriansa rouva Scilly'n ja morsiamensa
seurassa. Hänen oli kestettävä tämän viimeksi mainitun hellästi
kysyvä katse. Hänen oli ensi kerran teeskenneltävä sanomalla
helteen vaikuttamaa päänkivistystä syyksi siihen muutokseen, joka
oli tapahtunut hänen mielessään ja kasvojensa ilmeessä, hänen,
jonka suhteet Henrietteen olivat aina olleet kaikkea vilppiä ja
valhetta vailla, ajatuksien täydellistä yhteyttä. Hänen täytyi
nähdä lempeän levottomuuden synkistävän noita suloisia kasvoja,
ja valehtelemisen pakon vaikuttama mielenahdistus, yhtyen hänen
sydäntä kalvavaan, vastustamattomaan tuskaansa, kävi hänelle
vihdoin niin sietämättömäksi, että hänen täytyi sulkeutua
huoneeseensa koko iltapäiväksi ilmoittaen syyksi yhä lisääntyvän
pahoinvoinnin. Hänen piti mistä hinnasta tahansa päästä kokoamaan
ajatuksensa ja punnitsemaan, mitään itseltään peittelemättä,
niitä ratkaisumahdollisuuksia, joita tämä äkkiarvaamattoman tulon
probleemi hänelle tarjosi, tulon, jota hän ei mitenkään voinut
satunnaiseksi ajatella. Mutta mitenkä tämä tutkiminen kävisi päinsä
elvyttämättä samalla menneisyyden muistoja ja tunnelmia, jotka liian
räikeästi erosivat niistä hennoista ja viattomista unelmista, joita
Henrietten äiti muutamia tunteja aikaisemmin oli sydämessään luonut.
Voi surkeutta, kun tuntee sielunsa uudelleen laittoman ja huonon
rakkauden äitelän katkeruuden täyttämäksi -- rakkauden, jonka on
luullut ja tahtonut päätetyksi --, ja vieläpä hetkellä, jolloin siinä
uhkuu toisen rakkauden huumaava autuus, missä kaikki on valoa ja
toivetta!

-- "Ja kumminkin", vaikeroi Francis, kun jälleen oli yksin ja vapaa
antautumaan muistojensa valtaan, "enkö jo niin monen vuoden jälkeen
ole kuollut hänelle, niinkuin hänkin on minulle kuollut?"



II

ENTISYYS


Niinkö monta vuotta! Kokoontaitetuissa, vielä siteissä olevissa
sanomalehdissä, joita nuoren miehen käsi sattumalta hipaisi
tuona niin tuskallisissa tunteissa alotettuna iltapäivänä, oli
todellakin vuosiluku 1886. Huhtikuussa v. 1877 hän oli viimeisen
kerran puhutellut rouva Raffrayeta. Ensimäisen kerran hän oli hänet
tavannut kevättalvella v. 1876. Tämän naisen muisto siis sisälsi
tuskin kaksitoista kuukautta hänen elämästään. Ne rakkaussuhteet,
jotka meihin jättävät häviämättömiä arpia, eivät olekaan aina
kauimmin kestäneitä, yhtä vähän kuin ovat traagillisimpia ja
romaanintapaisesti monimutkaisimpia. Sitävastoin jää rakastamamme
nainen ainiaaksi meidän muistossamme elämään, jos hän on loukannut
jotain sydämemme arkaa ja kipeätä kohtaa, vaikka olisimme hänelle
antaneet vain muutamia viikkoja elämästämme. Erottipa meidät sen
jälkeen mikä tahansa välimatka, aika, uudet kasvot, uudet suudelmat,
uudet surut, uudet ilot -- turhaa kaikki. "Hän on mennyt meidän
vereemme", niinkuin sattuvasti ja kuvaavasti sanotaan. Siihen on
lisättävä, että Francis kohtasi Pauline Raffrayen aikana, joka
olosuhteiden vaikutuksesta kävi hänelle erityisen vaaralliseksi.
Hän oli silloin viidenkolmatta ikäinen. Kun hän oli jäänyt orvoksi
aivan nuorena, oli koko hänen perherakkautensa kohdistunut ainoaan
sisareen, rouva Julie Archambault'iin, joka, ollen avioliitossaan
onneton, vietti sangen ilotonta elämää. Tämä sisar, joka oli neljä
vuotta häntä vanhempi, johti hänen kasvatustansa arkaluontoisen
kehitysajan loppupuolella, jolloin hellyys ei voi saada mitään
aikaan, ellei sen rinnalla vaikuta oikea käsitys yhteiskunnassa
toimivista laeista. Julie tahtoi alussa pitää veljensä luonaan.
Koulusta päästyään, joka sodan tähden tapahtui vuotta myöhemmin kuin
olisi pitänyt, Francis suoritti lakitiedetutkintonsa ja sekaantui
muutamiin sangen jokapäiväisiin, sangen mitättömiin rakkausjuttuihin,
joista sisar, saatuansa niistä tiedon, suuresti pelästyi. Ajatellen,
ettei joutilaisuudesta varakkaalle nuorelle miehelle onnea koituisi,
hän piti katkerana, mutta välttämättömänä velvollisuutenansa hankkia
hänelle työtä -- työtä kaukana Parisista. Hänen perhe-elämänsä
surkeat kokemukset olivat hänessä herättäneet ennakkoluulon tätä
pääkaupunkia kohtaan, joka ennakkoluulo perin siveellisissä naisissa
on yhtä tavallinen kuin bulevardien ihailijoissa ennakkoluulo kaikkea
muuta maailmaa kohtaan. Siinä hän erehtyi. Jos tämän kaupungin joka
paikassa tarjona olevat huvitukset ovatkin turmiolliset useille
kevytmielisille ja turhamaisille nuorukaisille, on henkinen ja
siveellinen yksinäisyys monelle maaseutukaupungeissa tahi ulkomailla
oleskelevalle nuorelle miehelle vielä turmiollisempi, varsinkin
jos hänellä jo ennestään on mielikuvitteluun ja liialliseen
tunteellisuuteen taipuvainen luonne. Niin oli Francis'n laita.
Parisissa hän olisi pian väsynyt ensimäisiin säännöttömyyksiinsä, ja
luonteensa syvän kunniantunnon pakottamana hän olisi pian tasaantunut
ja hakenut onnensa siitä, mistä se on varmimmin löydettävissä,
aikaisesta avioliitosta. Mutta kun hän nyt, seuraten sisarensa
neuvoa, miltei käskyä, antautui diplomaattiselle uralle, johon
hänellä ei ollut vähintäkään halua, niin hän onnettomuudekseen heti
alussa joutui Saksaan, sen etäisimpiin lähetystöihin. V. 1876 hän
oli viettänyt kaksi vuotta Münchenissä, melkein kokonaan itseensä
vajonneena, lukien, haaveksien, odottaen elämää sen sijaan että se
olisi ollut elettävä, joutilaana sielläkin kansliassa palvelevien
tavalla, pakotettuna yhtä mittaa näkemään virkatovereita, joiden
seura vielä enemmän lisäsi hänen sisällistä yksinäisyydentunnettansa,
se kun ei voinut johtaa ystävyyteen. Näiden kahden vuoden tuloksena
oli hänessä sen omituisen mielentilan kehittyminen, jonka ohimenevänä
tapaa muutamissa nuorissa miehissä, varsinkin kirjailija- ja
taiteilijaluonteissa, sekä pysyväisempänä nuorissa naisissa, jotka
ovat onneensa tyytymättömät tai määrättyjen velvollisuuksien
puutteessa. Tämä mielentila on paljon turmiollisempi terveen järjen
kehittymiselle kuin mitättömät himojen tyydyttämiset, ja sen on
sattuvalla, kuuluisaksi käyneellä sanalla kuvannut se kirkkoisä,
joka kirkkoisistä parhaiten käsittää ihmisluonnetta ja sen
kiusauksia. Tarkoitan liiallista rakkauden rakastamista, -- tautia,
joka piakkoin ohimenevänä on viaton, mutta joka käy vaaralliseksi
ja seurauksiltaan turmiolliseksi, jos sitä kauemmin kestää. Joka
näin rakkautta rakastaa, hautoo onttojen romaanien utukuvia, jotka
todellisuus heti haihduttaisi. Hän tottuu vähitellen arvostelemaan
vähäpätöiseksi kaikkea, joka ei jollakin tavalla koske hänen
rakkauskiihkoansa. Hän ammattinsa riennot ja velvollisuudet käyvät
hänen mielestään vähempiarvoisiksi. Miehen jalot unelmat perheen
muodostamisesta, ihanteellisen aatteen, tieteen, taiteen, politiikan
palvelemisesta, hänen omaa etua enemmän kysyvät pyrintönsä kunnian
niittämiseen virkauralla kaikki nämä pontevan toiminnan tehokkaat
vaikuttimet väistyvät, heikkenevät, kuihtuvat, suodaksensa sija
tuolle kaikki nielevälle tunteiden puhkeamispäivän valmistamiselle.
Milloin saapuneekaan tuo epämääräisten toiveiden toteutumishetki,
ja minkälaisena? Joka rakkautta rakastaa, käyttää päiviä, viikkoja,
kuukausmääriä tämän iankaikkisen ongelman pohtimiseen, liioitellen
jo edeltäpäin intohimojen draamallisuutta, ahmien mielin kuvituksen
luomien rakkaussuhteiden kaikkia iloja ja suruja, samalla kertaa
tylsistyen ja harjaantuen niiden hienoimpia väreitä käsittämään,
niin että nämä unelmien hurjat lemmennautinnot ja henkisen
hekuman kiihotus, yhtyen lapselliseen kokemattomuuteen, luovat
hänessä omituista viattomuudensekaista turmelusta. Hienoimmatkin
mielistelyn vivahdukset ovat hänelle tutut. Hän on perehtynyt
kaikkiin viettelijäviekkauksiin, kaikkiin teoreetikkojen anatomisista
tutkimuksista selville käyneihin sydämen tunneilmiöihin. Ja
samalla kertaa hänessä on jälellä jonkinlainen todellisen tunteen
neitsyellisyys, joka johtuu hänen päiviensä ja hänen öittensä
fyysillisestä nuhteettomuudesta. Francis oli joutunut tähän nuoruuden
ratkaisevaan hetkeen, jonka sekavuutta hänessä ennenaikaisten
kokemusten muisto vielä lisäsi, kun hänen sisarensa Julie Archambault
kohtasi Pauline Raffrayen, joka hänkin oli sangen onneton
avioliitossaan, ja näiden välillä syntyi kiihkeä ystävyydenliitto,
yksi noita, joita surkean kohtalon yhtäläisyys, luottamuksen ja
sympatian tarve, maailman vihamielisyys tai välinpitämättömyys niin
helposti ja nopeasti luovat nuorien, joutilaitten ja turvattomien
naisten kesken. Julien kirjeet olivat Francisille merkkitapauksia
hänen maanpakolaisuudessaan. Niissä oli niin paljon hienouteen
yhtynyttä älyä ja niin säälivää myötätuntoisuutta veljen sydäntä
koskevia asioita kohtaan, niitä nimittäin, joista tämä oli voinut
hänelle puhua. Tästä ajasta lähtien näissä kirjeissä ei ollut puhetta
muusta kuin Paulinesta, samaten kuin Francis oli ystävättärien
ainaisena keskustelun esineenä. Satunnaiset asianhaarat yhä lisäsivät
rouva Raffrayen ja Nayrac'in uteliaisuutta toinen toistansa kohtaan.
Nuoren miehen käydessä Parisissa kaksi kertaa sen jälkeen, kuin
tämä ystävyysliitto oli solmittu, Pauline oli matkoilla. Sitten
eräs tapahtuma, joka olisi riittänyt heidän rauhaansa häiritsemään,
vaikka he olisivat olleetkin toisilleen aivan välinpitämättömiä, vei
heidät yhteen. Rouva Archambault kuoli, muutamia päiviä lavantautia
sairastettuansa, ja tämän kuolinvuoteen luona Francis, kiireessä
Parisiin saapuneena, näki ensimäisen kerran Paulinen solakan
vartalon, ruskean tukan, kauniit, kalpeat kasvot, joita harmahtavat,
vienoa surumielisyyttä ilmaisevat silmät elähyttivät. Kaikkina
aikoina runoilijat ja fysiologian tutkijat ovat kiinnittäneet
huomionsa kuoleman ja rakkauden herättämien tunteiden salaperäiseen
yhteyteen. Tarvitseeko todellakin luonnonlakien salaperäisiin
vaikutuksiin vedota voidakseen näyttää toteen, että helläluonteisissa
naisissa sääliväisyys on tehokkain yllyttäjä lankeemukseen, niinkuin
epätoivo korvaamattoman ystävän menettämisestä luonteeltaan
monimutkaisimmassakin miehessä on siihen vastustamaton, selvää
kieltä puhuva neuvonantaja. Francis ja Pauline surivat yhdessä.
Nuoren miehen kärsimys kävi Paulinelle sääliksi. Francis näki sen
ja tunsi sydämessään syvän liikutuksen. Pauline oli niin kaunis,
niin hieno. Hänen suhteensa herra Raffrayeen jokapäiväiseen ja
törkeään, nautinnonhimoiseen elostelijaan, olivat niin perin surkeat.
Tämä nimittäin, naituansa hänet rahojen tähden, oli heti palannut
tyttöjen seuraan, erään noiden alkoovi-draamojen jälkeen, jotka
nuoressa vaimossa herättävät niin sanomatonta vastenmielisyyttä.
Esiintyypä sitten toinen mies, helläluonteinen ja hienotapainen,
joka melkein naisen tavoin käsittää sydämen kaikki tunnevivahdukset,
-- mikä pelottava koettelemus! Ja mikä suuri vaara, kun sitten
tämän miehen tapaa kerta toisensa perästä, tuttavallisesti, mieli
yhteisen surun hellyttämänä, näkemättä siinä mitään pahaa, kun tietää
vaikuttimet jaloiksi. Julia kuoli maaliskuussa. Toukokuussa oli
Francis vielä Parisissa. Hän oli ministeristöstä saanut virkavapautta
epämääräiseksi ajaksi. Hän oli rouva Raffrayen rakastaja.

       *       *       *       *       *

Surkea lemmentarina, joka kyynelissä ja kuoleman kolkkoudessa
alkaneena oli jatkuvakin kyynelissä, kiduttavissa tuskissa,
katkerissa ajatuksissa, ja joka oli häpeälliseen vihaan päättyvä,
aviorikoksen kirouksen synnyttämään vihaan. Vielä nytkin, niin
monen vuoden jälkeen, kun Francis sai Paulinen odottamattomasta
tulosta tiedon, koko hänen ruumiinsa värisi tämän vihan muistosta,
siihen määrin se oli päässyt myrkyttämään hänen sydänjuuriansa ja
tunkeutumaan hänen sielunsa salaisimpiinkin sokkeloihin, ja sitä
ajatellessaan, niinkuin tänäkin yksinäisenä iltapäivänä, hän ei
voinut käsittää, miten silloisen lemmenunelman toteutumistoivo
heti alussa oli voinut hänessä herättää niin suurta ja outoa
levottomuutta. Olihan tuo toivo kumminkin, jos kohta rikoksellinen,
alkuansa jaloa syntyä; siltä se hänestä ainakin näin kaukaa katsoen
näytti. Huolimatta tästä ajan pituudesta, joka tuntuu sovittavan
kaikki, sentähden että se suo meille tilaisuutta arvostelemaan, missä
määrin tarkimminkin punnitut tekomme ovat olleet sallimuksen alaisia,
hän ei huomannut, että vähäpätöiseltä näyttävät mutta todellisuudessa
korjaamaton väärinkäsitys oli jo alussa tuominnut tämän rakkauden
myrskyiseksi. Francis ja Pauline olivat rakastaneet ja ihailleet
toisiaan, omistaneet toisensa, niin sanoaksemme toisiaan tuntematta.
He olivat antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen, ennenkuin
olivat päässeet toistensa luonteista selville. Nuori nainen ei
tietänyt nuoresta miehestä muuta kuin mitä Julie oli hänestä
puhunut. Francis oli hänen silmissään ainoastaan toivoton veli,
onneton erakko, unelmaansa kaipaava haaveilija. Sitä hän olikin,
mutta myöskin luonteeltaan äärettömän monimutkainen ja herkkä,
mielikuvitukseltaan turmeltunut, raju ja nuoruudestaan huolimatta
epäileväinen, luulevainen ja levoton, ajatus- ja tunne-elämänsä
valheellisuuden pilaama henki, sanalla sanoen, onneen kykenemätön
ihminen, jota aistillisuuteen perustuva rakkaus kauhean helposti
oli johtava mustasukkaisuuteen. Ja Francis, mitä hän oli Paulinessa
nähnyt? Sisarensa lempeän uskotun, lapsen, joka liian nuorena ja
elämästä mitään tietämättä oli kiduttavaan kahleeseen kytketty,
jonka arkaluontoisinta kainoutta ja herkkätunteisuutta oli loukattu
ja ruhjottu. Ja sitä hän olikin, mutta myöskin maailman huvituksiin
tottunut nainen, rikas, esiintymisessään ja puvuissaan nuhteeton,
hiukan pintapuolisuuteen taipuvainen, kuuden vuoden aikana tottunut
haihduttamaan onnettomista perheoloista johtuvat huolensa alituisien
kävelymatkojen, päivälliskemujen, vieraissakäyntien ja näytelmähuvien
pyörteissä, jotka tyhjät ajanvietot muuttuvat meille tarpeiksi,
mikäli ne auttavat meitä pakenemaan sietämättömiä kotioloja. Hän
oli, sanalla sanoen, noita lapsellisen turhamaisia keimailijoita,
jotka tahtovat loistaa, sentähden että tahtovat miellyttää, ja
joita tämä mielistelyhalu liiankin usein johtaa hieman vapaaseen
seuraan ja turhanpäiväisiin varomattomuuksiin, joiden johdosta on
niin helppo panetella. Tuntuu siltä, että uuden tunteen puhjetessa
näiden pienten vikojen olisi pitänyt kadota, ja niin olisi käynytkin,
jos Pauline olisi joutunut luonnollisemman ja johdonmukaisemman
vaikutuksen alaiseksi. Nyt ne päinvastoin yltyivät, ja siihen oli
kenties syyksi luettava juuri se, mikä Francis'in luonteessa oli
parasta. Turmeltuneesta mielikuvituksesta huolimatta Francis'sta
ei ollut toisen miehen vaimon rakastajaksi. Hän oli ensimäisen
nuoruutensa aikana ollut sangen harras kristitty, ja vaikka hänen
unelmansa sitten, vuosien vieriessä, olivat olleet pelkkää rakkautta
ja aina vaan rakkautta sen luvattomissa muodoissa, niin hän
kuitenkin oli omituisen, mutta ylen tavallisen ristiriitaisuuden
johdosta sielunsa pohjalla säilyttänyt jonkinlaista aistillisuuden
pelkoa, syvää intohimojen ja omantunnon sopusoinnun kaipuuta. Tämä
omituisuus on yhteinen kaikissa miehissä, joiden uskonnollisuus
on ollut vilpitön. He ovat aina taipuvaiset kärsimään rikoksesta,
jonka rakastettu nainen tekee heidän hyväkseen. Heidän on mahdotonta
hyväksyä sitä omantunnon tinkimistä, jota aviorikos edellyttää, ja
vain vastenmielisesti he voivat suostua kolmihenkilöisen liiton
mukavaan sovittelukeinoon, joka yksinkertaisimmalla tavalla ratkaisee
avioliiton ja rakkauden välisen probleemin. Francis'n rakkauteen
sekoittui heti tuota rakastajan mieletöntä kateutta aviomiestä
kohtaan, tunnetta, jota hän jo edeltäpäin oli tarpeeksi ajatellut
säästääkseen itseään sen kidutukselta. Vaikka hän siis suostui joskus
käymään rouva Raffrayen kodissa, ei hän mitenkään voinut tekeytyä
Albéric Raffrayen ystäväksi. Hän asettui sentähden sille kannalle,
ettei hänen juuri koskaan tarvinnut nähdä tuota miestä, jota hän
petti, häntä tosin halveksien, mutta sittenkin petti auttamattomasti.
Täten heidän liittonsa joutui jonkinlaiseen poikkeusasemaan, joka
Nayrac'in mielestä tuntui aivan luonnolliselta, mutta joka jo
alussa sen tuomitsi häviöön. Tämä rakkaus jäi Paulinelle, jossa
nuoren miehen arka hienotunteisuus yhä enemmän herätti ihailua,
ikäänkuin jotenkuten syrjäiseksi. Se oli hänelle jonakin hellyyden
keitaana, johon hän astui ikäänkuin unelman lumottuun maahan ja
josta hän lähti palataksensa todellisuuteen, joka tuntui hänestä
sitä sietämättömämmältä, mitä suloisempi ja ihanampi unelma oli
ollut. Seuraukset tästä olivat hänelle samat kuin kaikille muille
yhtäläisessä asemassa oleville naisille, ja juuri niitä seurauksia
useimmat rakastajat vaistomaisesti koettavat välttää suostumalla
häpäisemänsä kodin kammottavaan tuttavuuteen mieluummin kuin
rakastettunsa varsin vaaralliseen tapojen kaksinaisuuteen. Rouva
Raffrayesta täytyi, hänen palattuansa yhtymäpaikasta vielä väristen
lemmittynsä suuteloista, kodin pakostakin tuntua entistänsä
kolkommalta, hänen miehensä kasvojen ja sielun jokapäiväisyyden kahta
vertaa inhottavammalta, ja sitä valtavammaksi kävi hänelle tarve
paeta tätä taloa ja tuota miestä ja suinpäin heittäytyä seuraelämän
pyörteisiin, jotka eivät missään suhteessa kajonneet hänen sydämensä
salaisuuteen. -- Niin hän ainakin luuli, onneton! Ja tuskin he olivat
toisiaan neljä viikkoa omistaneet, kun jo Francis alkoi kärsiä näistä
valheellisen elämän välttämättömistä selkkauksista, joihin hänen
lemmittynsä vaivatta tottui, jopa mieltyikin. Sillä joskin Pauline
oli rakastunut, oli hän myöskin nuori, ja hänen lemmenonnensa,
kiihdyttäen kaikkia hänen elinvoimiansa, elvytti ensi teokseen
hänessä liikunnon ja huvin halun, joka muutenkin on niin luonnollinen
viidenkolmatta ikäiselle. Nainen voi näet kahdella tavalla maailmassa
kantaa luvattoman, mutta rakkaaksi käyneen salaisuuden: joko niin,
että hän alakuloisena kärsii kaikesta, jota ei lemmitty läsnäolollaan
kirkasta, taikka niin, että hän hurmaantuneena iloitsee kaikesta,
kokonaan niiden riemusävelten vallassa, jotka hänen rinnassansa
soivat. Vaikka miehet useimmiten eivät tahdo tunnustaa vilpittömäksi
tätä viimeksimainittua rakkauden lajia, ei se ole kiellettävissä,
ja Francis sai onnettomuudekseen kokea, että Paulinen rakkaus oli
sellainen. Niinpä tämä kerran tuli yhtymäpaikalle päänkivistyksen
raukaisemana, valvottuaan tanssiaisissa hyvin myöhäiseen.

-- "Miksi et mennyt aikaisemmin kotiin?" sanoi Francis hänelle kahden
suudelman välillä, hellästi nuhdellen.

-- "Minkäpä sille taisin", vastasi Pauline. "Jäin kun houkuteltiin.
Ja sitten", jatkoi hän hyväellen sormillansa nuoren miehen hiuksia,
"tiesinhän, että saisin sinut tänään nähdä, enkä voinut odotusta
kestää. Olin niinkuin kuumeessa. Ja kylläpä minä tanssin!...
Varmaankin olisit minusta pitänyt. Olin niin sievä. Tunsin, että olin
muittenkin mielestä sievä!..."

-- "Mutta", jatkoi Francis, koettaen leikillisesti hymyillen
salata tuskallisen mielenliikutuksensa, "sinun ei johdu mieleen,
että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?..." Hän ei lopettanut
lausettaan. Hän näki hänet ajatuksissaan olkapäät paljaina -- nuo
olkapäät, joiden tuoksua hän hengitti juuri tällä hetkellä, sillä he
istuivat sylitysten, ja joiden kauneutta hän hyväili -- ja samassa
näyn välähdyksessä hän huomasi tuon jumaloidun poven himoitsevien
katseiden ja huokauksien ympäröimäksi.

-- "Mustasukkaiseksiko, ja mistä?"... kysyi Pauline.

Ja hänen tätä kysymystä tehdessään hänen silmissään kuvastui niin
paljon hellää säikähdystä, niin ilmaisen vilpitöntä hämmästystä, että
Francis'n täytyi sulkea hänet syliinsä hillitsemättömään syleilyyn,
ikäänkuin siihen tukehuttaakseen sen pirullisen epäilyksen hengen,
joka pyrki erottamaan hänen sydämensä tuosta säälittävästä naisesta.
Paulinen lähdettyä Francis jäi pitkäksi aikaa paikalleen, kasvot
kätkettyinä tyynyyn, johon Paulinen pää oli painanut syvennyksen ja
joka vielä lemusi hänen pitkien, hienojen suortuviensa tuoksua. Hän
oli kuolettavan surun vallassa. Juuri lähdön hetkellä oli paha henki
taas päätänsä nostanut. Eikö Pauline ollut eräänä hetkenä katsellut
kelloa ja temmaisten itsensä hänestä irti sanonut:

-- "Minähän myöhästyn! Minun täytyy olla ajoissa valmis, sillä
me syömme päivällistä seitsemän aikaan mennäksemme sitten heti
teatteriin..."

Miten viattomat ne olivat, nuo muutamat sanat! Ja kuitenkaan Francis
ei koskaan voinut unhottaa sitä tuskallista vaikutusta, jonka ne
olivat häneen tehneet pimenevän iltapäivän hämärässä. Turhaan
hän ne myönsi viattomiksi, ja myönsipä myöskin itse vaatineensa,
ettei Pauline missään suhteessa muuttaisi seuraelämäntapojansa,
jottei joutuisi epäilyksen ja uteliaisuuden alaiseksi. Turhaan
hän itselleen luetteli, miten Pauline aina oli hänelle esiintynyt
suorana ja koruttomana, kaikkea teeskentelyä vailla. Turhaan hän
muisteli, mitä Julie oli kirjeissään hänelle sanonut ystävästään,
ja turhaan hän koetti pakottautua ajattelemaan, kuinka he olivat
yhdessä itkeneet tuon rakkaan olennon kuolinvuoteen ääressä. Hän oli
epäillyt rakastettunsa sydäntä, ja jos naisen sydämen epäileminen
aina on tunteiden tulevaisuudelle turmiollinen, niin se on sitä
turmiollisempi, jos tämän naisen seurassa saa viettää ainoastaan
silloin tällöin muutamia hajanaisia hetkiä ja jos jo edeltäpäin on
sydäntänsä tahrannut ihanteellisuutta polkevilla lukemisilla ja
unelmilla. Ja sitten Francis, kenties tietämättänsä, oli niitä,
joiden herkkätunteisuus on mielikuvituksen vaikutuksesta tylsistynyt
ja jotka eivät voi tuntea kärsimättä. Kauhea henkinen taipumus, joka
pakottaa valtaamansa uhrin liioittelemaan pienimpiäkin haavoja! --
Hänestä oli tuntunut, että hän rakasti Paulinea enemmän kuin tämä
rakasti häntä. Tuo ensimäinen epäluulo ei kenties hänessä niin selvin
sanoin esiintynyt, mutta hän oli itseltään kysynyt, oliko Paulinen
rakkaus häntä kohtaan todellakin niin suuri kuin miksi hän sen sanoi.
Hän oli kärsinyt siitä, ettei saanut häntä tarpeekseen omanansa
pitää, ja vaikka hän täydellisesti käsitti, että oli mieletöntä
sellaisista mitättömyyksistä välittää, hän oli, kaikesta huolimatta,
typerästi, kohtuuttomasti, lapsellisesti mustasukkainen, kadehtien
syyttä ja itsekään tietämättä minkä tähden koko sitä seurapiiriä,
jossa Pauline liikkui. Kuinka viettävä onkaan tie sellaisesta
määräämättömästä epäluulosta toiseen, tarkemmin määrättyyn, ja
kuinka vähän aikaa levoton sydän tarvitsee, muuttaakseen aiheettoman
tyytymättömyyden hämärän vaivan selviin syihin perustuvaksi tuskaksi,
pettymyksen pelon hyydyttäväksi kylmyydeksi ja itse tämän kylmyyden
solvaisevaksi syytökseksi. Francis muisti niin hyvin, kuinka hän oli
taistellut omaa ylpeyttänsä vastaan, jottei lankeaisi kiusaukseen,
joka häntä seuraavana viikkona yhtä mittaa ahdisti. Häntä nimittäin
vaivasi häpeällinen halu hankkia tietoja niistä henkilöistä, jotka
Paulinen seurapiirissä liikkuivat. Vihdoin hän oli antautunut
tämän kiusauksen valtaan kysymällä milloin yhtä, milloin toista:
Missä Pauline oli ollut päivällisillä?... Kenen luona käynyt ja
ketä tavannut?... -- Nyt, kun ei häntä enää tämä häpeällinen kuume
polttanut, hän tunsi punastuvansa ajatellessaan tuota tuskastuttavaa
ja arkaa urkintaa, millä hän oli vähitellen myrkyttänyt alkuansa
lievän haavan, siksi kunnes välttämätön yhteentörmäys oli rikkonut
hänen ja hänen rakastettunsa välit. Kuinka tarkkaan hän vieläkin
muisti tuon kohtauksen, vaikka se oli kestänytkin vain muutaman
silmänräpäyksen! Niinkuin tien mutkassa äkkiä näköalan luonne
kokonaan muuttuu, niin oli heidän rakkautensakin muuttunut, heti kun
ensimäinen tarkoin määrätty nimi heidän välillänsä mainittiin, ja
tähän nimeen olivat hänen epäluulonsa hämärät ainekset kokoontuneet
ikäänkuin syttiöön ja siihen piintyneet. Silloinkin he olivat
kahdenkesken hänen kodissaan, nuoren miehen asunnossa, jonka hän oli
sattumalta valinnut sisaren kuoleman jälkeen ja johon hän jo oli
puoleksi kotiutunut. Hän tuskin silloin aavisti, että häneltä jäisi
sen kalustaminen kesken ja että hän siitä ennen pitkää oli karkaava,
paetaksensa tämmöisten hetkien sydäntä kouristavia muistoja. Sinä
päivänä heidän onnensa oli ollut erittäin suuri. Pauline oli iloinen
ja nauroi, silmät lapsellisesti veitikkamaisen ilmeen kirkastamina,
ja rupesipa sitten itsestään seikkaperäisesti kertomaan eilistä
illanviettoansa. Hän oli ollut kutsuissa erään ystävättärensä luona
ja pöydässä oli hänellä ollut vierustoverinansa muuan paroni Armand
de Querne, joka nähtävästi tahtoi häntä lähestyä, sillä hän oli jo
jonkun aikaa pyrkinyt pääsemään kaikkiin seuroihin, missä tiesi
Paulinen tapaavansa.

-- "Luulenpa", sanoi Pauline, "että hänellä on mielessä pyrkiä minun
suosiooni. Mutta eipä uskalla, -- ja kovasti minua naurattaa, kun
näen hänen pyörittelevän kohteliaisuuksia, joita ei saa koskaan
loppuun sanotuiksi. Älykäs mies, eikä arvaa, että rakas onneni minua
suojelee..."

-- "Toivon", vastasi Francis, "ettet ota häntä enää vastaan!"...

-- "Ettenkö ota vastaan", sanoi Pauline, "ja miksikä en? Siksikö että
hän luulisi minun pelkäävän ja todellakin rakastuisi. Voit luottaa
minun naiselliseen älyyni. _Take no notice_, niinkuin englantilaiset
sanovat, on näissä asioissa meille paras keino..." Sitten, kun ei
saanut vastausta, Pauline katsoi häneen, tällä kertaa surullisin
silmin, ja jatkoi hiukan hätääntyneellä äänellä: -- "Ystäväni, eikö
sinulla ole luottamusta minuun?" Ja kun Francis yhä pysyi äänetönnä,
hän sanoi äänenvivahduksella, joka oli tälle tuntematon: -- "Francis,
rukoilemalla rukoilen, elä minua koskaan sillä tavalla häpäise! Olen
niin suuresti rikkonut antautuessani sinulle. Elä minussa herätä
sitä ajatusta, että siitä syystä minua halveksit! Kärsisin siitä
niin, että muuttuisin häijyksi. Onnemme on riippuvainen siitä, että
tiedät miten asiat ovat, tiedät, että rakastan sinua ainaisesti, ja
yksin sinua. Jos minua epäilisit, näetkös, joutuisin epätoivoon,
sillä enhän voisi sinulle mitään todistaa, kun elämme näin erillään
toisistamme..."

-- "Jos sittenkin pyytäisin sinua uhraamaan jonkun minun tähteni?"
jatkoi Francis.

-- "Jonkun uhraamaanko? Kuinka minä sitä voisin?" vastasi Pauline
pakottautuen hymyilemään. "Sitä voidakseni minun pitäisi rakastaa
jotakin muuta kuin sinua, ja sehän olisi mahdotonta..."

-- "Ymmärrät vallan hyvin mitä tarkoitan", jatkoi Francis
loukkaantuen tahtomattansa tästä kiertelevästä vastauksesta. Nämä
naisellisesti notkeat puolustuskeinot, jotka ovat niin läheistä sukua
viekkaudelle, suututtavat suuresti miestä, milloin ne eivät häntä
viehätä. Ja hän oli jatkanut: --"Tarkoitan: jos sinua pyytäisin
sulkemaan ovesi joltakin, esimerkiksi tuolta herra de Querneltä?"

-- "Tottelisin tietysti, jos voisin", oli Pauline vastannut
olkapäitään kohauttaen, "mutta ethän sitä pyydä. Ethän siten tahtoisi
minua solvaista ja nöyryyttää..." Tämän yksinkertaisen puolustuksen
johdosta Francis oli jättänyt tuon pienen kiistan sikseen. Sitten,
niinkuin kaikki mustasukkaiset, hän oli loppumattomasti ajatuksissaan
punninnut rakastajattarensa vähimpiäkin äänen ja ilmeen vivahduksia
tämän lähtiessä. Sillä Pauline oli lähtenyt pois. Francis ei
ollut hänelle sitä armoa suonut, että olisi asettunut hänen
sijallensa kysyäksensä itseltänsä, mitä Pauline hänestä ajatteli,
mitä hänestä tiesi, kuinka hän hänen luonnettansa arvosteli ja
siis mitä vastakaikua sellaiset sanat Paulinessa herättivät. Hän
näki ainoastaan yhden asian: miksei Pauline ollut muitta mutkitta
vastannut: "Sinun on käskeminen, minun totteleminen." Miehellä on,
kun kärsimisen aika hänelle alkaa, noita mielettömästi itsevaltaisia
vaatimuksia, joihin nainen, joka todellakin rakastaa, alistuu, jos
hän ei ole kuuttakolmatta nuorempi. Tarvitsee elämänkokemusta,
ennenkuin ymmärtää, etteivät rakkausasioissa väärinkäsitykset ole
koskaan vaarattomia, ennenkuin ymmärtää, missä määrin muutamissa
miehissä mieletön epäluulo ja epäilyksen tuskallinen kuume voi
yltyä. Maailman meno on aina yhtäläinen. Missä ikinä varomaton
Desdemona, pahaa ajattelematta, hymyilee Cassiolle, joka häntä
tervehtii, siinä on Othello valmis heidän yhteistä onneansa sortamaan
tuon viattoman hymyn tähden, tarvitsematta edes panettelijankaan
myrkyllistä yllytystä kuunnella. Meistä tulee helposti oma Jagomme,
ja me olemme silloin tuota kuuluisaa kavaltajaa vielä taitavammat
keksimään kiduttamiskeinoja itsellemme. Francis oli niitä onnettomia
rakastajia, jotka aina kaipaavat todisteita. Ja lieneekö siinä
ilkkuvan kohtalon oikkua, että sellaiset rakastajat ovat aina
helpoimmat pettää. Jos he sattuvat juonikkaan naisen käsiin, niin
tämä on taitavata taitavampi päteviä todisteita hankkimaan, joita
todisteita on aina helppo valmistaa; jos he sitävastoin yhdyttävät
arkaluontoisen naisen, niin he loukkaavat häntä niin syvästi, että
hän muuttuu häijyksi, niinkuin Pauline oli avosydämisesti sanonut,
tietämättä itsekään minkä verran totuutta tässä pelottavassa
ennustuksessa oli. Nuori mies oli vielä tämän mieltäahdistavan
keskustelun tympäisevän vaikutuksen alaisena, kun hän kolme päivää
myöhemmin kävi rouva Raffrayeta tapaamassa hänen kodissaan.
Sittenkuin Pauline oli hänelle antautunut, Francis oli ani harvoin
siellä käynyt. Kun hän sen teki, meni hän sinne tavallisesti heti
aamiaisen syötyään, aikana, jolloin tiesi Paulinen ottavan vieraita
vastaan. Näin ollen oli siis sangen luonnollista, ettei Pauline
hänen siellä käydessään ollut yksin. Ja yhtä luonnolliselta olisi
Francis'sta, vastamainitun keskustelun jälkeen, pitänyt tuntua, että
paroni de Quernekin samaan aikaan sattui siellä olemaan. Hiukan
hämmästystä Paulinen katseessa ja asennossa, hiukan tuttavallisuutta
Armand de Quernen viittauksissa Paulinen seurapiirissä sattuneihin
pieniin tapahtumiin, joista ei Francis tietänyt mitään -- siinä
kaikki, ja sittenkin siinä oli tarpeeksi aihetta myrskyä ennustavaan
vaitioloon, kun Pauline ja Francis paronin lähdettyä jäivät kahden.
Pauline pyrki ensimäiseksi keskeyttämään tämän äänettömyyden ja sanoi
lähestyen Francis'ta tarttuakseen hänen käteensä:

-- "Kuinka hyvä että tulit! En tätä hauskaa yllätystä tietänyt
odottaakaan."

-- "Huomasin sen kyllä", sanoi tämä kylmästi, vastaamatta hänen
ystävälliseen tervehdykseensä.

-- "Kuinka minulle noin puhut?" sanoi Pauline huolestuneena.
"Kyllähän sen tiedän. Siksi että herra de Querne sattui olemaan
luonani. Mutta jos olisin sulkenut häneltä oveni, en olisi voinut
ottaa sinuakaan vastaan, ja silloinhan emme olisi saaneet näitä
muutamia hetkiä yhdessä viettää. Elä meiltä niitä pilaa! Ethän..."

-- "Miksikä sitten olit niin hämilläsi?" vastasi Nayrac.

-- "Sentähden", sanoi Pauline, "että arvasin sinun suuttuvan,
syyttä -- aivan syyttä!" lisäsi hän, kulmakarvojansa rypistäen.
Näiden kauniiden ruskeiden kulmakarvojen alla hänen vaaleanharmaat
silmänsä kävivät äkkiä vielä vaaleammiksi ja heittivät harmistuneen
katseen. Heikko puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hän jatkoi, hänkin
vuorostaan kylmällä äänellä, mutta nähtävästi syvästi liikutettuna:

-- "Olenhan jo sanonut, ettei minua tällä tavalla käy loukkaaminen,
Francis! Rakastanhan sinua. Enhän ole koskaan muita rakastanut, sinua
vain. Jos en olisi sinulle uskollinen, olisin kaikista kunniattomin
ihminen. Tahdon, ymmärrätkö, tahdon, että kunnioitat minua, että
minuun luotat..."

-- "Laita sitten niin, ettei tuo luottamus käy minulle
mahdottomaksi!" huudahti Francis. --

-- "Mahdottomaksi?..." jatkoi Pauline. "Minunko käytökseni takia?...
Ethän toki uskone, että suostuisin herra de Querneen..."

-- "Uskon kyllä", vastasi Francis töykeästi.

-- "Uskot?" toisti Pauline, ikäänkuin hämmästyksen murtamana.
"Uskot?... Ja vasta kaksi kuukautta olemme toisiamme rakastaneet.
No niin", jatkoi hän raivostuen, "usko mitä tahdot! Oh, tämä on
häpeällistä!"

Toisen vieraan tulo keskeytti tämän sananvaihdon. Francis'n
sairaloinen mielentila yhä katkeroitui, kun hän näki lemmittynsä,
huolettomaksi tekeytyen, täyttävän velvollisuuksiansa vieraitansa
kohtaan, hymyilevän vastatulleelle, laskevan leikkiä ja puhelevan
teko vilkkaudella, johon koki purkaa hermostunutta vihaansa. Francis
ei siinä nähnyt muuta kuin harvinaista näyttelijän taitoa, joka
häntä kauhistutti. He leppyivät kumminkin pian, sillä he rakastivat
toisiaan. Mutta epäilyksen juuret olivat liian syvälle syöpyneet
nuoren miehen sydämeen, ja sen taimi varttui hirvittävän nopeasti,
niinkuin ainakin tuo kirottu, elinvoimainen myrkkykasvi. Se mikä
avioliitonrikkojan kohtalossa ja rikosta välittömästi seuraavassa
rangaistuksessa on kauheata, on rakastajan voimattomuus, kaikista
ponnistuksistaan huolimatta, kumota sitä ainaista siveettömyyden
syytöstä rakastamaansa naista vastaan, johon tämä itse antaa hänelle
aihetta jo sillä, että suostuu olemaan hänen rakastajattarenansa.
Kaikki tässä asemassa olevat naiset ovat siitä selvillä. Useimmat
tyytyvät tähän asiain tilaan, sitä helpommin, kun miehen
itsekkäisyyden kurjat heikkoudet pian antavat heille kyllin aihetta
palkitsemaan rakastajansa ylenkatsetta yhtäläisellä ylenkatseella.
Sitäpaitsi sellaiset naiset eivät muuta toivo yhä uudistuvista
lemmenkaupoista, joihin he mieltyvät, kuin mielenliikutusta. Ja
mielenliikutustahan se tuottaa, mitä jännittävintä mielenliikutusta,
kun mies, joka heille syytää raa'an vihan törkeitä nuhdesanoja ja
uhkauksia, himon valtaamana on valmis joka hetki heittäytymään
heidän syliinsä. Mutta toiset naiset, joita tämä tyrannimaisuus
kauhistuttaa, ponnahtavat heti loukkausta vastaan, joko siitä
syystä, että pitävät sitä solvauksena, josta todellakin kärsivät,
taikka siitä, että tämä vastarinta tuntuu heille takaavan viimeiset
vapauden mahdollisuudet. Francis'n ensimäinen mustasukkaisuuden
hyökkäys ei saanut Paulinea taipumaan. Niin kävi toisenkin. Kun
he olivat taas sopineet, Francis oli valalla vannonut, ettei hän
koskaan enää puhuisi Armand de Quernestä. Hän oli vakuuttamalla
vakuuttanut aina Paulineen luottavansa, kun hän painoi hänet
syliinsä hurjasti rakastuneena, huomatessaan hänet jälleen niin
lempeäksi, niin kauniiksi, niin lemmen huumauksesta väriseväksi.
Ja sitten hän ei voinutkaan valaansa pitää. Hän ei voinutkaan olla
kilpailijastaan puhumatta, siitä, joka muka oli hänen kilpailijansa.
Hän puhui hänestä viittailemalla vain, sivumennen. Puhuipa sitten
hänestä vielä toisenkin kerran, peittelemättä, selvin sanoin.
Silloinkaan ei Pauline peräytynyt, ja siitä hetkestä lähtien nuo
mustasukkaisuuden kohtaukset seurasivat toisiaan kiihdyttäen
Francis'n mieltä edellyttämään mitä häpeällisimpiä tekoja, tekemään
mitä mielivaltaisimpia vaatimuksia, hän kun ei voinut käsittää sitä
närkästynyttä itsepintaisuutta, millä Pauline vastusteli hänen
vimmansa purkauksia. Kun vihdoinkin, kaikista kamalimman väittelyn
jälkeen, Pauline suostui taipumaan, oli jo myöhäistä. Silloin oli
jo heidän kesken vaihdettu noita lauseita, jotka liiton iäksi
häpäisevät. Petomainen mustasukkaisuus oli rakastajassa näkynyt
liiaksi; rakastajatar oli suostunut liialliseen nöyryytykseen. Vihaa
oli liiaksi kertynyt näiden poloisten sydänten välille.

       *       *       *       *       *

Kilpailijan lopullisen voittamisen jälkeen, johon nuoren miehen
tuskalliset ponnistukset vihdoinkin olivat päättyneet, ei Francis'lle
riittänyt ehdotonta rauhaa edes muutamiksi viikoiksikaan. Olihan
tosin todisteeksi laskettava, että rouva Raffraye oli sulkenut
ovensa de Querneltä. Vaikka Pauline siis olisikin mielistellyt
Armandia, hän oli kumminkin Francis'n valinnut. Mutta sellaiset
todisteet ovat aina siinä suhteessa vaillinaisia, ettei niitä
voi menneisyyteen sovitella, siihen menneisyyteen, jolloin
mustasukkaisuuden vaatima uhri vielä oli tekemättä. Me emme ole
olleet sitä keskustelua kuuntelemassa, joka nuo toiset välit rikkoi;
tiedämme vain tämän rikkumisen tapahtuneeksi, tuntematta tarkalleen
sen salaisia yksityiskohtia. Ratkaisevan keskustelun sanoja on
meille kyllä lueteltu. Pauline, esimerkiksi, väitti turvautuneensa
ainoastaan herra de Quernen hienotunteisuuteen, viitaten miehensä
mustasukkaisuuteen. Mutta eihän Francis voinut tietää, eikö Pauline
häneltä sittenkin jotain salannut. Ja eikö ylipäänsä sellaisen
rikkomisen mahdollisuuskin edellyttänyt, että oli olemassa salaisuus
hänen ja Armandin välillä? Francis'lle siis, niinkuin muillekin
tuon kurjan hulluuden valtaamille uhreille, itse mielivaltaisen
epäilyksen saama voitto muuttui uudeksi katkeruuden lähteeksi.
Eihän hän edes tietänyt eikä voinutkaan tietää, oliko Pauline
kenties ollutkin tuon toisen rakastajattarena, tuon miehen, jota
hän epäili ja jonka Pauline oli hänelle uhrannut -- uhrannut tosin,
mutta millaisissa olosuhteissa? Kun on joutunut tähän epäilyksen
ristintien käänteeseen, Golgathalle kiipeäminen käy todellakin liian
raskaaksi. Verrattomasti parempi olisi silloin noitten onnettomain
paeta toinen toistansa ja kärsiä edes toisistaan erillään. Liikaa
maksamme varastetun rakkauden luvattomista nautinnoista, jos ne
ovat näin kiduttavan epävarmuuden hintaan ostettavat. Ja kuinka
siitä on selviäminen? Luulee kenties silloin, että jos pääsisi
rakastajatartaan seuraamaan päivä päivältä, tunti tunnilta, jos
näkisi hänen elävän ja toimivan, niin onnistuisi häntä lopullisesti
arvostelemaan, tarkasti, perusteellisesti, niinkuin vierasta
arvostelee, ja silloin tekee mitä teki Nayrac. Huolimatta vähän aikaa
kestäneen suruajan vaatimuksista hän palasi seuraelämään tavataksensa
siellä Paulinen. Suurempaan varomattomuuteen hän tuskin olisi
voinut tehdä itseänsä syypääksi, sairaan hermostonsa äärimäiseen
kiihotustilaan nähden. Tältä ajalta olivatkin tuon kamalan
liiton kamalimmat muistot. Hän näki Paulinen jossakin seurassa,
juhlapuvussa, iloisena, hymyilevänä, uhkuen tuota viehättäväisyyden
ilmaa, joka lähtee nuoresta naisesta, kun hän miellyttää ja tietää
miellyttävänsä, kun hänellä on huolia haihdutettavina ja hän on
päättänyt ne haihduttaa. Pohjatonta tuskaa tämä näky Francis'ssa
herätti. Ja yhä kiduttavammalta tuntui hänen tuskansa, jos hän
tapasi Paulinen huolestuneen näköisenä ja miettiväisenä. Edellisessä
tapauksessa hän joutui jonkinlaisen mielettömän ja voimattoman
raivon valtaan, joka heti sai vastakaikunsa Paulinessa yllyttämällä
häntä vimmattuun, synkkää toivottomuutta ilmaisevaan keimailuun.
Jälkimäisessä tapauksessa taas hänen sydämensä hukkui tyrannimaisen
rakastajan kirveleviin tunnonvaivoihin, hän kun olisi kiduttamallensa
uhrille kumminkin suonut onnea. Sekä edellinen että jälkimäinen
tunne lisäsi hänen levottomuuttaan. Sekä toinen että toinen
pakotti häntä kiihottamaan kurjaa rakkauttansa tuon aistillisuuden
kiihokkeella, jonka viimeiset myrkyttävät pisarat synnyttävät meissä
pedon häpeällistä himoa. Francis, entinen romaanimaista rakkautta
tavoitteleva haaveilija, joka oli ensimäisen nuoruutensa viettänyt
hienostuneiden tunnevivahduksien haaveilemisessa, hän pelotti
nyt onnetonta ystäväänsä aistillisen kiihkonsa hillittömyydellä.
Heidän lempensä yhtymäpaikka ei enää tarjonnut heille muuta kuin
sanattomia, raivokkaita syleilyjä, sulottomia, kiihkoisia suudelmia,
joista kaksi toivotonta, rajusti sykkivää sydäntä haki unhotusta,
siihen hukuttaakseen sekä itsensä että rakkautensa, joka heitä
yhtä aikaa raateli ja hurmasi. Ja unhotusta he tosin löysivät,
mutta ainoastaan herätäkseen noista hullujen houreista sillä
katkeroituneella ärtyisyydellä, joka on heidän oman alentumisensa
ehdottomana seurauksena, Francis vielä luulevaisempana kuin ennen,
Pauline yhä uhkamielisempänä. Tämmöisinä hetkinä vähimmätkin
väittelyt kiihtyvät riidoiksi. Niskoitteleminen seuraa loukkausta ja
yllyttää uuteen loukkaukseen. Solvaisevia epäluulon puuskia purkautuu
turhanpäiväisistä syistä. Vähimmätkin ilon osoitukset näyttävät
rikoksilta. Tanssittiko sama tanssija kaksi kertaa? Puhutteliko
aamiaispöydässä tämä taikka tuo liian kauan kahden kesken? Ystävätär,
jonka seurassa usein esiinnyt, on rikostoverisi salavehkeiden
sepittämisessä. Toinen, jonka luona et enää käy, on ehkä salainen
kilpailijasi. Ammoisista ajoista asti huvinäytelmäin tekijät ovat
sellaisien riitojen pikkumaisuuksia taidolla ivanneet, ja yhtä kauan
he vielä saavat ivallansa ruoskia mustasukkaisten kiihkoa, sitä
parantamatta, ja vastustelevan naisen uppiniskaista ylpeyttä, häntä
mustasukkaisen vaatimuksiin totuttamatta. Ja yhä edelleen silmät
säkenöivät, huulet värisevät, ääni käy purevaksi, ja rakastuneet,
omistettuansa toinen toisensa tulisuudella, jota ajan vähyys yhä
kiihdyttää, eroavat rikkomisuhkauksilla, joissa kostonhimon vimmattu
viha kiehuu. Montako kertaa he olivatkaan näin toisistaan eronneet,
kättäkään toisilleen antamatta!

"Usko mitä tahdot", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla,
samalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella
katseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. "En
välitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä."

-- "Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä
valehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina..."

Pauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän
vain toisti: "Niin, usko mitä tahdot." Ja sitten hän lähti pois,
kutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän
kutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot
olivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat
Francis'n mielen heltymään. Muistuipa hänen mieleensä eräs ilta,
kauniin, ikävästi kuluneen talvipäivän ilta, jolloin Pauline,
voimatta enää kestää, oli kotoansa karannut hänen luoksensa,
laihtuneena, vapisevana, kalpeana, häneltä sovintoa anomaan, ja
jolloin hän oli vaikeroinut:

-- "Rakkautemme lie siis kirottu!... Lupaan antaa sinulle kaikessa
myöten, mutta luota minuun, rukoilemalla rukoilen, luota minuun..."

       *       *       *       *       *

Voivatko sellaiset kyynelet ja sanat pettää! Ja suudelmat,
sellaiset kuin Pauline oli hänelle antanut, pettävätkö ne? Ja
nuo nyyhkytykset ja tuo silminnähtävä kärsiminen? Väliin, kun
Francis'ta ei ahdistanut tuo kauhea hulluus, joka puristi hänen
aivojansa kammottavien kuvien kehään, näytellen lakkaamatta kuinka
hänen rakastajattarensa häntä petti, milloin toisen milloin toisen
kanssa, hän heltyi hänkin kyyneliä vuodattamaan huomatessaan
poloisen ruumiin riutumistaan riutuvan. Tätä kurjaa rakkautta ei
ollut vuottakaan kestänyt, ja kumminkin oli sen vaikutus Paulineen
ollut niin valtava, että hän joskus Francis'sta näytti aivan
toiselta naiselta. Hänen silmänsä olivat kuopille painuneet, hänen
kalpeutensa oli käynyt vieläkin värittömämmäksi, ja varsinkin oli
tämä muutos tuntuva hänen luonteessaan, joka, ennen surunkin aikana
lapsellisesti leppyisä, oli saanut jonkinlaisen synkän ja rajun,
melkeinpä traagillisen vivahduksen. Mutta tätä järjen välähdystä
ei kauan kestänyt. Kiusaantunut rakastaja uskotteli itselleen,
että hän ennen oli rakastajatartansa toisin silmin katsonut, että
tämä oli silloin hänelle teeskennellyt ja että Pauline oli hänelle
nyt vasta naamarinsa riisunut, murtuneen olentonsa ilmaissut
-- niin, murtuneen, ja mistä? Epäilemättä kavaluutta katuvista
tunnonvaivoista, aistillisuuden tulessa taistelevan sielun tuskista,
kenties riettaudesta. Mustasukkaisuuden houreissaan hän meni niin
pitkälle, että edellytti Paulinella olevan kolme, jopa neljäkin
rakastajaa, että ajatuksissaan häntä kohteli langenneitten naisten
vertaisena. Ja mikä oli katalinta kaikesta, kumminkin hän häntä
yhä enemmän himoitsi, katkeralla, sairaloisella kiihkolla. Niin,
Pauline oli hänen silmissään hirviömäiseen irstaisuuteen syypää.
Ja sittenkin, jos Pauline olisi todellakin häntä vastaan rikkonut,
hän ei olisi voinut sitä tehdä kenenkään muun hyväksi kuin de
Quernen, ja siitäkään konnantyöstä ei vielä ollut todisteita.
Voi, ovatko sellaiset asiat koskaan todistettavissa! Mutta sitten
hän oli saanut vihiä eräästä toisesta lemmenkaupasta, jota hänen
ei käynyt epäileminen ja joka vihdoinkin oli korjaamattomaksi
rikkonut heidän välinsä. Helmikuun lopulla vuonna 1877, joka oli
Francis'lle niin turmiolliseksi käynyt, eräs mies, jonka nimeä
oli usein Francis'n ja Paulinen keskusteluissa mainittu, oli
palannut pitkältä matkalta Itämailta. Tämä mies, -- joka sittemmin
kuoli ja saavutti jonkun maineen kirjailijapiireissä erään hänen
kuolemansa jälkeen ilmestyneen, oudon teoksensa johdosta: "Otteita
yksityisestä päiväkirjasta" -- oli nimeltään François Vernantes.
Hän oli rouva Raffrayen puoliorpana. Pauline puhui hänestä aina
heltyneellä äänellä, koska Vernantes oli ollut hänen ainoana
ystävänänsä hänen avioliittonsa raskaimpana aikana. Mistä Nayrac
liekään saanut sen käsityksen rakastajattarensa lohduttajasta, että
hän oli äreäluontoinen jörö. Ainakin hän suuresti hämmästyi, kun
rouva Raffraye esitti hänelle tämän ystävänsä, joka vartalosta ja
kasvoista päättäen tuskin oli neljänkäänkymmenen ikäinen ja siis
jotenkin nuori Paulinen ikäisen naisen epäitsekkääksi uskotuksi.
Miehen suhteet hänen lemmittynsä läheiseen ystävään ovat aina
sangen arkaluontoista laatua, silloinkin kun hän luulee varmasti
tietävänsä, ettei tuo ystävä ole koskaan muuta ollut kuin ystävä.
Mutta jos hänen ja hänen lemmittynsä välit ovat muutenkin yhä
uudistuvien mustasukkaisuuden kohtauksien alaisia, kuinka hän voisi
kestää tätä ystävyysliittoa, josta hän ei voi tietää, rajoittuuko
se vain ystävyyteen. Hän menettäisi järkensä pelkästä tuskasta.
Francis Nayrac'in mustasukkaisuus Vernantes'ia kohtaan ei siis
ollut vältettävissä. Mutta ikäänkuin hän olisi aavistanut tämän
mustasukkaisuuden rakkautensa surmaksi, hän oli alussa koettanut
sitä hillitä. Sitäpaitsi Pauline oli jo edeltäpäin koettanut torjua
tätä uutta myrskyn puuskaa selvittämällä hänelle, päivää ennen kuin
entinen ystävä saapui, asian perinpohjin, tavalla, jonka olisi
pitänyt poistaa kaikki epäluulot.

-- "Hän on läheisin tuttavamme", oli hän sanonut, "ja minulle on
hän sangen tärkeä. Hän on ainoa ystävämme, joka myöskin on mieheni
ystävä. Sanon tämän sinulle edeltäpäin, jotta säästäisit minulta ja
itseltäsi huolet hänen tähtensä... Mutta mitäpä se auttaa! Ethän
sinä minuun luota. Mitäpä luottaisit tässä asiassa enemmän kuin
muissakaan?... Vaikka kuolemallani asian todistaisin, et sittenkään
uskoisi..."

Francis näki hänet vieläkin edessään, hänen näin puhuessaan, ja näki
itsensä sanattomana kuuntelijana. Kun rakastuneet sattuvat lausumaan
toisilleen tuollaisia totuuksia, joiden he kumpikin tietävät olevan
liiankin tosia, niin he näkevät ikäänkuin valon välähdyksessä sekä
menneisyytensä että tulevaisuutensa, ja kauhistus valtaa heidät.
He tajuavat kumpikin, että, vaikka he kuinkakin hyvin tietäisivät,
mitä kurjuuden syvänteitä heidän edessään aukeaa, ei tämä tieto voi
heitä estää niihin luisumasta, ja he tekevät sittenkin, vilpittömin
mielin, päätöksiä, joissa he pysyisivät, jos ei heidän häiriintynyt
sieluntilansa johdonmukaisuuden pakosta määräisi heille muita
lakeja, joita vastaan lujimmatkin, järkeen perustuvat päätökset
jäävät voimattomiksi. Kaksi viikkoa kului näin, eikä Paulinen
läheinen suhde vastatulleeseen, taikka paremmin sanoen palanneeseen,
ystävään näyttänyt Francisia vaivaavan. Ja kumminkin oli Francis
tämän ajan kestäessä kaksi kertaa tavannut Vernantes'in Paulinen
luona, kolme kertaa siellä käydessään. Kaksi kertaa hän oli kutsuttu
päivällisille samoihin taloihin kuin Pauline, ja kummallakin kerralla
oli Vernantes'kin vieraitten joukossa. -- Kaksi kertaa oli Pauline
käynyt Francis'n luona, ja tämän hänelle tekemistä kysymyksistä oli
käynyt selville, että Vernantes edellisenä päivänä oli ollut heillä
aamiaisella, tai että häntä seuraavana päivänä odotettiin, että
Pauline aikoi käydä tai oli käynyt hänen kanssaan teatterissa. Näitä
yksityisseikkoja lueteltaessa Francis tunsi vastenmielisyytensä
Vernantes'ia kohtaan suurenemistaan suurenevan. Eiväthän nämä seikat
yksitellen punnittuina paljoakaan merkinneet, mutta kun niitä
toisiinsa yhdisteli, tuntuivat ne sangen painavilta. Francis'n
vastenmielisyyttä yhä lisäsi se seikka, että Vernantes luonteeltaan
ja mielenlaadultaan jollain tavalla muistutti häntä. Nämä satunnaiset
yhdenmukaisuudet kahden kilpailijan välillä yhä enemmän ärsyttävät
heidän keskinäistä vihamielisyyttään. Jo Vernantes'in ristimänimikin,
joka niin vähän erosi Francis'n nimestä, oli omiansa herättämään
Francis'ssa mitä tuskallisinta hermostumista... Sanalla sanoen,
mustasukkaisuuden purkaus oli lauennut kaikista päätöksistä ja
lupauksista huolimatta, sitä kiihkeämpänä, kun sitä oli niin kauan
hillitty, ja se oli päättynyt samoin kuin edelliselläkin kerralla.

-- "Joko hän taikka minä!" siinä Paulinelle asetettu vaihtoehto.
"Joko lakkaat vastaanottamasta Vernantes'ia, taikka minä herkeän
käymästä luonasi..." Mutta silloin oli Francis kohdannut niin jyrkkää
vastarintaa, Pauline oli niin selvin sanoin puolustanut kantaansa,
että ensimäinen välirikko oli seurannut. Kymmenen päivää oli Francis
hänen luonansa käymättä, eikä Pauline hievahtanutkaan lähestyäksensä
häntä. Francis oli ensimäiseksi taipunut, ja -- mikä kurjuus -- hän
oli palannut, tavataksensa perin kiusaantuneen naisen, joka oli
hänelle sanonut: "Viimeisen kerran annoin sinulle anteeksi!..."
Pauline oli uskaltanut sen hänelle sanoa. Paulinenko oli hänelle
anteeksi annettava! Hän tunsi vieläkin veren niin kiihkeästi kiehuvan
suonissaan tätä vastausta muistellessaan, että heti ajatuksissaan
siirtyi niihin seikkoihin, jotka vihdoinkin olivat hänet pakottaneet
lopulliseen ratkaisuun. Ensimäinen niistä oli sangen jokapäiväistä
laatua, mutta sittenkin omiansa vaikuttamaan kipeään sydämeen,
jossa, samoin kuin sairaassa ruumiissakin, mitättömimmätkin asiat
aiheuttavat kuolettavia lisätauteja. Hänen kerran käydessään erään
rouva de Sermoisen luona, joka oli yhtä kuuluisa terävästä kielestään
kuin naurettavasta kirjailijamaineen tavoittelemisestaan, tämä piti
pitkän puheen Vernantes'ista, jonka nimi sattumalta mainittiin, ja
tehtyänsä hänestä sangen epäedullisen kuvan hän päätti puheensa
näillä sanoilla:

-- "Ja nyt hän on taas joutunut pikku rouva Raffrayen kynsiin.
Kannattipa todellakin paeta niin kauas ja palata samanlaisena kuin
oli lähtenyt. Ainainen vanha tarina: yhtyy ja eroaa, yhtyy uudelleen
ja eroaa taas... Ja aviomies on aina sokea. Naurettava juttu!..."

Sellaisia puheita kuulee sadottain Parisissa pitkin päivää, aamusta
alkaen, jolloin panettelijain tulva tekee matkansa Boulognen metsään,
siksi kunnes se illalla myöhään palajaa Oopperasta, ja kuulijat
kiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin itse kertojatkin.
Mutta jos epäilette lemmittynne rehellisyyttä, niin nämä sanat
vihavoivat epäluuloanne niinkuin vihtrilli haavaa. Te panisitte
henkenne alttiiksi tietääksenne totuuden, ja tuo totuus näkyykin
olevan muitten tiedossa -- niin, kaikkien, tuosta vennon vieraasta
alkaen, joka vastikään sydämenne lävisti, aina noihin miehiin asti,
jotka hänen kodissaan hänen puheitansa kuuntelivat, kummastumatta.
Silloin ette enää voi kestää. Teidän täytyy ryhtyä kyselemään,
vaikkapa sellainen tiedustelu omissakin silmissänne häpäisisi
rakkauttanne. Te puhutte kilpailijastanne milloin tälle, milloin
tuolle, välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta vain, vaikka
hänen nimensäkin jo saattaa sydämenne mätähaavat vuotamaan. Toisen
vastaukset eivät missään suhteessa teidän rakkauteenne koske. Toinen
luettelee teille kaikenlaisia mitättömyyksiä, joita jo ennestäänkin
tunnette. Ja yhä te vaan kysymyksiänne jatkatte, siksi kunnes
onneton sana epätoivonne mitan täyttää. Niin kävi Francis'nkin.
Hänen heitettyänsä taholle ja toisellekin taitavasti viritetyn
kysymyksensä: "Pulska mies, tuo herra Vernantes, kenenkä suosiossa
hän mahtaa olla?..." muuan Rue-Royal-klubin vetelehtijöistä hänelle
vihdoinkin vastasi:

-- "Vernantes'ko? Naineet naiset kuuluvat hänen alaansa. Luulenpa,
että hän aikanaan oli pikku rouva Raffrayen kanssa hyvissä väleissä.
Siitä on paljon puhuttu..."

Siinä toinen seikka, joka oli Francis'lle lopullista ratkaisua
jouduttanut. Kolmas oli toisenlaatuinen ja enemmän tositapauksiin
perustuva. Noin viikko sen jälkeen kuin Francis'lle oli toisen
kerran todistettu, kuinka armottomasti maailma sellaisia liittoja
kohtelee ja etteivät Pauline ja Vernantes siinä suhteessa olleet
edullisemmassa asemassa kuin muutkaan, hänen piti eräänä päivänä
tavata Pauline. Sen päivän aamuna -- se oli tiistaipäivä, sen hän
muisti, muistipa tyystin kaikki, yksin päivämäärän ja tunnin,
sumuisen ja pilvisen taivaan ja katkeran mielialansa -- Pauline
oli lähettänyt hänelle kirjelipun, missä hän peruutti lupauksensa
ilmoittaen päänkivistyksensä siihen syyksi. Hän sanoi aikovansa
ruveta vuoteeseen, nopeammin parantuaksensa, ja pyysi häntä tulemaan
seuraavana päivänä. Niin, Francis kyllä muisti kaikki. Oliko Paulinen
sanoissa todellakin perää, vai oliko tuo päänkivistys tekosyytä vain?
Hän oli käyttänyt aikansa aina kello viiteen saakka tämän kysymyksen
harkitsemiseen. Sitten hän oli mennyt kävelemään. Hänen käveltyänsä
sinne tänne, miten sattui, oli hänet voittamaton uteliaisuus
johtanut, melkeinpä hänen itsensä tietämättä, Monceaun puiston poikki
sitä Murillo-kadun taloa kohti, missä tiesi kilpailijansa asuvan.
Sen kynnyksen yli oli hänen rakastajattarensa kenties useinkin
astunut, ja missä tarkoituksessa! Tuo ajatus synnytti hänessä
tulisen tuskan. Mikä sallima hänet tälle portille pysähdyttikään,
ikäänkuin hän olisi aavistanut viikkokausia toivotun totuuden
hänelle vihdoinkin täällä selviävän? Vastaus oli helppo löytää:
hän uskoi vain puoleksi Paulinen esittämään syyhyn ja epäili hänen
peruuttaneen mennäksensä toisen luo. Ja siitä huolimatta näky, joka
äkkiä kohtasi hänen silmäänsä, hänen tässä jalkakäytävän kulmassa
lapsellista ja häpeällistä urkkijatointansa harjoittaessa, oli
vähällä hänet siihen paikkaan surmata. Ajurinvaunut, verhot sen
verran laskettuina, että kyydittävän kasvot jäivät varjoon, vaunujen
kuitenkaan liiallista huomiota herättämättä, ajoivat talon eteen
ja katosivat porttikäytävään. Nayrac kiiruhti niiden jälkeen ja
saapui parahiksi nähdäksensä naisen, kaksinkertainen harso silmillä,
pujahtavan alikerran ovesta sisään. Vaikka hänen oli ollut mahdotonta
tuon naisen kasvoja erottaa, niin hän oli voinut nähdä, että tämä oli
hoikka niinkuin Pauline sekä vartaloltaan muistutti häntä. Ja vielä
eräs seikka, sangen vähäpätöinen kyllä, mutta Francis'n silmissä
varsin tärkeä, oli hänestä yhtä kieltämätön todiste kuin konsanaan
kuuluisassa draamassa tunnettu nenäliinajuttu: tuntemattomalla oli
pitkä saukonnahkainen turkki yllä, samankuosinen kuin Paulinenkin
käyttämä. Francis'n tuska tätä nähdessä oli niin kova, että hän
vaunujen lähdettyä uskalsi astua naisen jälkiä porttiholviin, saman
alikerran ovelle, ja painaa sen soittokelloa. Ovi ei kuitenkaan
auennut. Jumala, kuinka tuon kellon ääni hänen korviansa vihloi!
Hän aikoi soittaa toisen kerran vielä, mutta kuuli samassa itseänsä
puhuteltavan. Ovenvartia katsoi häntä huoneensa ovelta, sanoen,
kasvot liikkumattomina niinkuin ainakin asiaanperehtyneellä
palkatulla palvelijalla:

-- "Herra Vernantes ei ole kotona..."

Tässä siis Vernantes todella asuikin. Hän muisti jälleen astuneensa
jalkakäytävää sen raivokkaan epäluulon vallassa, joka sivistyneessä
ihmisessä aina irroittaa sukupuolihäiriöiden urisevan pedon. Hänen
halunsa toimimaan, tarkempia tietoja hankkimaan, pakotti hänet
rientämään François I:n kadun varrella sijaitsevaan taloon, missä
Pauline asui. Minne hän joutuikaan, kun hänelle siellä vastattiin:

-- "Rouva voi paremmin. Hän jaksoi mennä ulos nyt iltapäivällä!..."

Kivettyneenä tästä ilmeisestä totuudesta, joka hetki hetkeltä yhä
vakaantui, hän oli jo vähällä palata Murillo-kadulle väijymään. Mutta
sitten hän hylkäsi tämän tuuman ajatellen: "Turha vaiva! Pelästyivät
tietysti soittamisestani niin että Pauline lähti pois, heti kun
olin kadonnut näkyvistä. Kyllä kai ovenvartia heille ilmoitti. Ja
mitäpä sitäpaitsi näkisin? Ajurinvaunut, joihin hän katoaisi verhojen
taa niinkuin tullessaankin." Hän päätti siis paremmaksi odottaa
Paulinen tuloa hänen oman talonsa portilla. Siten hän ainakin saisi
nähdä, mikä puku hänellä oli ollut yllään... Puoli tuntia kului.
Kuinka pitkältä se tuntui!... Yksityisvaunut, jotka Francis tunsi
rouva Raffrayen vaunuiksi, ajoivat katua alas. Sehän on salaiseen
lemmenseikkailuun sekoittuneen naisen tavallisimpia kepposia, että
hän jättää omat vaununsa jonkun kauppamakasiinin tai valtakujan
edustalle, josta hän ne sitten jälleen tapaa. Niinhän Pauline
teki hänenkin luo tullessaan. Portti avautui ajurin käskystä, ja
vaunut ajoivat pihaan. Pauline laskeutui vaunuista. Sama puku, sama
nahkakaulus...

Kauhea kohtaus, johon heidän vihansa seuraavana päivänä purkautui!
Millä järkähtämättömän rohkealla ylenkatseella olikaan Pauline hänen
syytöksensä torjunut, kuinka hän itse, vimmatun vihansa sokaisemana,
oli niin hairahtunut, että oli käynyt Paulineen käsiksi -- häntä
lyönyt! -- Koko tämän ratkaisevan ottelun kamala muisto sai hänen
sydämensä vieläkin hurjasti sykkimään. Hän oli palannut kotiinsa
kauhistuen omaa itseänsä, niin että oli ajatellut: "Täytyy lähteä
pois..." Ja heti, vuorokaudessa, hän oli matka valmistuksensa tehnyt.
Hän oli noussut junaan niinkuin rikoksentekijä, joka pakenee,
sokeasti, tietämättä minne, seurauksia laskematta, päästäkseen
vaan pois. Vasta Marseillessa hän oli pysähtynyt ja sieltä hän oli
viimeisen häpeällisen kirjeensä kirjoittanut. Tämä kirje sisälsi
hänen lopullisen sovintoehdotuksensa, ja sen sepittämiseen hän pani
puolen päivää, purkaen siihen vuorotellen hellyytensä ja kirouksensa,
palasiksi repien konseptin toisensa perästä, kunnes vihdoinkin
lähetti vain kymmenkunnan lausetta, joiden sisällöstä hän ei enää
muistanut muuta, kuin että oli pannut kurjan rakastajattarensa sen
mielettömän koetuksen alaiseksi, että hänen oli kaikesta luopuminen,
pakeneminen kodistaan ja yhtyminen häneen. Tähän sekavaan ja hurjaan
kirjeeseen hän ei saanut vastausta. Viikon kuluttua nuori mies saapui
Egyptiin. Siellä hän nousi laivaan matkustaaksensa maailman ympäri.

-- "Tuo nainen on paha hengettäreni", ajatteli hän. "Minun täytyy
unhottaa hänet, jos tahdon elää. Ja minä hänet unhotan."

Useimmilla on se väärä käsitys rakkaudesta, että se tappaa kaikki
muut tunteet sydämessä ja kaikkein ensimäiseksi ylpeyden. Onnelliset
ne rakastajat, joidenka niin käy. Ja onnettomat päinvastoin ne,
joissa tämä ylpeys yhä virkeänä ja vaativana elää rakkauden
rinnalla, tämän kiihkoa ja vilpittömyyttä vähentämättä. Sellainen
tunneyhtymä on pahimpia, kalvavimpia tautejamme. Joka siitä kärsii,
hänelle ei matka parannusta tuota, päinvastoin se myrkyttää hänen
kaksipuolista haavaansa. Mitä kyyneliä vuodatammekaan yksinäisinä
iltoinamme, hakiessamme ylpeydellemme katkerata tyydykettä siitä
seikasta, ettei hän niitä näe!... Mitä loistavia kuvia uudet
näköalat meille tarjonnevatkaan, kotikaihoamme ne eivät haihduta,
mielestämme eivät karkoita kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien
ympäröimänä kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta
näkisi! Ja me riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja
matkoihin lisäämme, katkeruutta kartutamme, milloin hylkäämämme
suloutta muistellen, milloin hänen suutelonsa hellyyttä, milloin
hajallansa olevia hiuksiansa, milloin sulavia liikkeitänsä, kun hänet
syliimme painoimme, milloin katseensa surunvoittoista lempeyttä
autuuden hetkinä. Ja liittäessämme sitten heti näihin unelmiin,
jotka saavat olentomme voimakkaimmat kielet väräjämään, vihatun
kilpailijan muiston, ääretön tuska meitä kouristaa, ja siihen
tiedämme vain sen yhden lohdutuksen -- kurjan kurja sekin -- että
olemme itse vapaaehtoisesti välit rikkoneet. Mitä antaisimmekaan
tietääksemme mitä tällä hetkellä tekee se, jonka kumminkin luulemme,
niin, tiedämme uskottomaksi ja jolle emme mistään hinnasta enää
kirjoittaisi -- mieluummin hakkaisimme itseltämme käden poikki! Ja
päivät liittyvät päiviin, viikot viikkoihin, kuukaudet kuukausiin,
korjaamattomat korjaamattomiin, emmekä me koskaan enää tiedä,
mitä on ilo, mitä kuluvan hetken sulous ja nykyisyyden elävät
nautinnot. Edessämme leviävät kaupunkien ja maisemien vaihtelevat
kirjokutoiskuvat, kotikaihoamme haihduttamatta, muistostamme
karkoittamatta kotoisen lämmön suojaa, missä kukkasien ympäröimänä
kaivattumme viihtyy. Voi, jospa emme siinä muuta näkisi! Ja me
riennämme, yhä vaan riennämme eteenpäin, matkoja matkoihin lisäämme,
katkeruutta kartutamme, vihat vihoihin liitämme, eikä onneton
ylpeytemme voi rakkauttamme tappaa, eikä rakkautemme ylpeyttämme,
ja me palajamme samoin kuin palasi Nayrac, kiusaantuneempina,
avuttomampina kuin lähdön hetkenä.

Sillä Francis oli palannut neljätoista kuukautta maailmaa
kierrettyänsä turhaan parannusta hakien, ja heti oli hänelle kerrottu
outoja uutisia. Kertoja oli eräs niistä naisista, joidenka luona
hän ennen oli tavannut lemmittynsä, tuo sama rouva de Sermoise,
joka kerran hänen siellä käydessään oli hänen sydämensä lävistänyt
ja jonka luo hän oli palannut niinkuin pelihimon köyhdyttämä
baccarapöydälle palajaa. Rouva Raffraye oli joutunut leskeksi. Hänen
miehensä oli äkkiä kuollut muutamia viikkoja sen jälkeen kuin Francis
oli lähtenyt. Tieto Paulinen leskeksi joutumisesta olisi jo yksinkin
saanut hänen mielensä kuohuksiin. Mutta rouva de Sermoise jatkoi yhä
juorujansa kertoen hänelle, että tämän kuoleman tapahtuessa Pauline
oli ollut raskaana ja että hänelle oli syntynyt tytär. Äiti oli siinä
vähällä menettää henkensä, hänkin. Sitten, parannuttuansa, hän oli
muuttanut pois Parisista, syystä että hän oli joutunut vararikon
partaalle Raffraye vainajan epäonnistuneiden kauppayrityksien tähden.
Hän oli myynyt talonsa vaunuineen, hevosineen ja sanonut päättäneensä
asettua maalle asumaan omistamallensa maatilalle Jura-vuoristoon,
missä hänet oli kasvatettu. Ja sydämetön parisitar, aavistamatta,
että hänen sanansa sattuivat Francis'n arimpiin tunteihin -- jollei
hän suorastaan tahtonut vahingoittamishalulleen tyydytystä hankkia --
lisäsi, ettei hän paljo näihin peräytymistuumiin luottanut, ja päätti
puheensa hymyillen:

-- "Ei aikaakaan, niin näemme hänen taas palaja van, keimailevampana
vielä kuin ennen ja rouva Vernantes'iksi muuttuneena. Vernantes ei
ole viime aikoina hänen luotansa hievahtanut ja viettää vieläkin
viikkomääriä Molamboz'ssa..."

-- "Ja kun ajattelee", huokasi Francis, tämän keskustelun päätyttyä,
kauhean alakuloisuuden painamana, "kun ajattelee, että, huolimatta
siitä mitä olen nähnyt, aioin häntä armahtaa, epäilemättä hänelle
kirjoittaa, nöyryyttää itseäni!... Ei. Rakkautta hän ei ole koskaan
minua kohtaan tuntenut. Mielikuvituksen, aistien oikkua se vain
oli... Hänen rakastajansa ei ollut saapuvilla. Olivat kai syystä tai
toisesta, epäilemättä Paulinen uskottomuuden johdosta. Minä olin
hänelle väliaikaisena ajanviettona vain. Toinen palasi, ja Pauline
sai hänet jälleen valtaansa. Eikä sitten tahtonut kummastakaan
luopua... Onneton! Jos hän olisi minua rakastanut, niin tuo mies,
joka oli syynä meidän epäsopuumme, olisi hänessä herättänyt kauhua
ja hän olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan..." Ja sitten hän
vielä ajatuksissaan jatkoi: "Kuinka katkeralta kumminkin tuntuu
tieto, että hän on sairas, köyhä kenties, enkä voi mitään hänen
hyväkseen, vapaa, enkä tahtoisi hänelle nimeäni antaa!"

       *       *       *       *       *

Tuo suru oli ollut suuri. Nyt se oli lopussa. Vuosikausia se oli
painanut nuoren miehen sydäntä, lieventymättä, lisääntymättä.
Paulinesta ei Francis'lla ollut muita tietoja kuin että hän yhä
eli kaukana Parisista, ettei hän ollutkaan Vernantes'ille mennyt,
ja sitten että Vernantes oli kuollut. Harvoin hän kuuli hänestä
puhuttavankaan. Pauline oli katkaissut kaikki yhdyssiteet, toisen
toisensa perästä, ja pieni seurapiiri, johon hän oli kuulunut,
oli hänet jo melkein unhottanut. Francis vain ei voinut unhottaa,
vaikka oli lujasti päättänyt olla hänen nimeänsä mainitsematta ja
karttaa kaikkia Paulinen entisiä tuttavia sekä hiipiä pakoon, milloin
vain keskusteltaessa puhe sattui häneen kääntymään. Ne tunteet,
joihin Paulinen muisto liittyi, olivat olleet liian kiihkeitä. Hän
oli niistä aluksi liiaksi nauttinut ja lopulta liiaksi kärsinyt.
Hän oli niitä varsinkin liiaksi ajatellut. Ja vihdoin, vaikka
olikin tuomionsa langettanut ja pannut toimeen, hän oli yhä vielä
epäilevällä kannalla. Mustasukkaisuuden oudoimpia ilmiöitä on
voimattomuus asettua vakaantuneelle kannalle niin uskollisuuden
kuin uskottomuudenkin suhteen. Nayrac'in kokoamat todisteet
rakastajatartansa vastaan eivät hänestä aina kaikki näyttäneet yhtä
sitovilta, ja joskus hän ajatuksissaan otti puoltaakseen tätä naista,
jonka itsepintainen äänettömyys hänen suhteensa oli hänelle uusi
arvoitus. Jospa panettelijain puheissa ei sittenkään ollut perää, jos
nainen, jonka hän oli nähnyt Murillo-kadun talon alikerran ovella, ei
ollutkaan Pauline? Jospa Pauline sinä päivänä oli vain satunnaisen
asian pakosta käynyt ulkona, vaikka olikin sairas! Nopeasti hän
kuitenkin palasi entiseen kantaansa, ja todisteet, joiden johdosta
hän oli uhrannut kaikki, näyttivät hänestä taas kyllin päteviltä.
Mutta, kaikesta huolimatta, hänen unelmansa näinä kaihon hetkinä
kohdistuivat vastustamattomasti tuohon tyttöseen, jota Pauline
kasvatti yksinäisyydessään, kaukaisessa kodissaan. Äärettömällä
tuskalla hän silloin ajatteli, että tämä tyttö voisi olla hänen
lapsensa, hänen omansa, äidinkin uskottomuudesta huolimatta. --
_Voisi olla!_ Kauhea, sydäntä kouristava ajatus, kun ei tiedä kenenkä
veri juoksee pienen raukan suonissa, kun täytyy ajatella: -- "Jospa
se sittenkin on minun vereni? Jospa minä olen hänen hengestään
vastuunalainen?..." Ja kun sitten heti täytyy lisätä: -- "Sitä
en ikinä saa tietää. Äitikään ei voisi minulle sanoa, kuka tämän
lapsen isä on..." Miksikä ehtymättömäksi surun lähteeksi naisen
uskottomuus käy! Kuinka hirveältä tuntuu, kun valhe jaloimmatkin
pyrintömme lamauttaa! Francis, jolla sisarensa kuoleman jälkeen
ei enää ollut ainoatakaan läheistä sukulaista, olisi ilomielin
antautunut tämän pienokaisen suojelijaksi, jos hän olisi uskonut
Paulineen. Sen sijaan hänet nyt valtasi melkein kuolettava pelko,
henkeä ahdistava kauhu, hänen ajatellessaan, että jokin sattuma voisi
asettaa hänet tämän elävän salaisuuden eteen, täten elvyttäen hänen
tuskallisimpia tunteitaan, ja hän oli asiansa niin järjestänyt,
ettei hän enää tietänyt, oliko tämä lapsi elossa vai ei. Se koetus
olikin häneltä säästynyt; hän ei ollut koskaan tavannut ei äitiä eikä
lasta. Siinä suhteessa tuo tuskallinen sieluntila oli ollut hänelle
edullinen, että se suojeli hänet hänen iällensä ja varallisuudellensa
tavallisilta viettelyksiltä. Niinkuin kaikki, joiden sydämeen
onneton rakkaus on kirvelevän haavansa iskenyt, oli hänkin voinut
hetkellisiin kiusauksiin langeta, mutta hänen olisi ollut mahdotonta
rakentaa vakavaa liittoa, yhtä vähän siveellisen kuin siveettömänkin
maailman piiriin kuuluvan kanssa. Sentähden ei panettelu voinut
mainita ainoatakaan nimeä, kun rouva Scilly tiedustelunsa
teki. Surkeat huvitukset, joilla hän oli koettanut kauheata
alakuloisuuttaan haihduttaa, olivat yhtä vähän kaikua herättäneet
kuin hänen entinen liian lyhyt liittonsa siinä seurapiirissä, jossa
hän eli, tai paremmin sanoen, johon hän sivumennen poikkesi. Hän oli
nimittäin taas astunut palvelukseen ja anonut sangen etäisen paikan,
jonka hän kohta oli vaihtanut toiseen, ja sitten taas toiseen,
rauhatonna kuten ainakin se, jota päähänpiintymä vaivaa. Mutta sen
sijaan itse tämä päähänpiintymä sekä väsymys kodittomaan elämään,
irstaiden nautintojen äitelyys, alituinen henkisen yksinäisyyden
tunne, kaikki oli hänessä herättänyt ääretöntä elpymishalua, sitä
kiihkeämpää, kun hänen muistonsa tuntuivat häneltä riistävän kaikki
elpymistoiveet. Yhä jatkuvat huolet, jotka olivat häntä niin kauan
vaivanneet, olivat hänessä kehittäneet uuden miehen, joka oli yhtä
kyllästynyt luvattomaan rakkauteen kuin entinen oli ollut siihen
halukas ja utelias, miehen, joka yhtä kiihkeästi halusi henkistä
rauhaa kuin toinen oli myrskyisen rakkauden riemuja halunnut. Siinä
syy hänen ihastukseensa, kun hän, erottuaan virastansa uudestaan
ja tällä kertaa lopullisesti, oli tavannut Henrietten ja oli
tuntenut häntä rakastavansa. Vuosikausia kestäneiden surujen ja
hairahduksien jälkeen hän oli taivaanrannallansa nähnyt kajastavan
uuden nuoruutensa, Luvatun maan odottamattoman autuuden; -- nähnyt
rakkautensa syttyvän puhtaaseen olentoon, jolla ei entisyyttä
ollut ja johon hän saattoi ehdottomasti luottaa, hän, joka oli
niin kauan kärsinyt epäluulon ja epäilyksen kaikkia tuskia; --
nähnyt uskollisuuteen perustuvan lemmen, hän, joka oli niin kauan
pureskellut petoksen myrkkyhedelmiä; -- nähnyt säännöllisen ja
taivaallisesti yksitoikkoisen elämän suloutta, hän, joka oli niin
kauan koditonna harhaillut; -- nähnyt perheylpeyden mahdollisuuden,
hän, joka oli niin usein itkenyt sitäkin lohdutusta, joka hänen
elämällensä olisi koitunut, jos hän olisi tietänyt vihattavan
rakastajattarensa lapsen omakseen. Oi, vihattava hän tosiaankin
oli, tuo nainen, joka oli niin kauan hänen sydäntänsä turmellut!
Pitkän kidutusaikansa vaiheita näin muistellessaan hän antausi
tietämättänsä sen omituisen mielihoureen valtaan, joka estää meitä
huomaamasta, missä määrin itse olemme vastuunalaiset onnettomuudesta,
jota olemme kauan kärsineet rakastamamme naisen tähden. Hän ei
Pauline Raffrayelle sitä hyvitystä suonut, että olisi myöntänyt
vielä kaipaavansa sellaisen konnamaisuuden tosiasioihin perustuvaa
todistetta. Syyttömiä on usein tuomittu todennäköisyyksien nojalla.
Hän ei huomannut erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta
tuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä
elämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli
maalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin
vain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. "Tekipä mitä
tahansa", ajatteli hän, "pahasti hän aina tekee." Hänen silmissään
Pauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa
ollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan
täällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä
rouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä
yhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa
ja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän
tuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa
raitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen
kompastui: -- "Mitä hän tahtoo?... Nähtävästi hän on kuullut
puhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä...
Kostoako se lienee?..." Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar
hänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: -- "Olisiko
hänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö
pitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon
kiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?..." Hän ei rohjennut
itselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon
jälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut
muuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin
mieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten
valokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus:

-- "Oi, häntä minä rakastan! Hän rakastaa minua. Eikä mikään voi
meitä erottaa!..."

Ja hän suuteli tätä hyvän enkelinsä kuvaa, ikäänkuin manataksensa
pois pahan hengettärensä, -- suuteli pitkään, hellästi, hartaasti.



III.

LEVOTTOMUUTTA.


Henkisellä olennollamme niinkuin ruumiillisellakin on
itsensävarjelusvaistonsa, ja kummassakin tämä vaisto toimii samalla
malttamattomalla kiihkeydellä ja hätäisellä sokeudella. Hukkuvan
liike, kun hän äkkiä tarttuu pelastusta tarjoavan uimarin jäseniin
pannen tähän vastustamattomaan kouristukseen koko olemuksensa tarmon,
ei voi olla rajumpi ja mielettömämpi kuin se sydämen liike, joka
muutamina hetkinä pakottaa meitä turvautumaan johonkin erityiseen
henkilöön, jonka läheisyys on meille yhtä välttämätön kuin syvyyteen
vajoavalle onnettomalle apua tarjoava käsi. Kumpikin tavoittelee
yhtä kiihkeästi mahdollisuutta kohota tukehduttavan syvänteen
pohjasta eloa-antavaan ilmaan. Autuutensa valoisilta ilmoilta
oli Francis'kin äkkiä vajonnut tuskien tukehuttaviin syvyyksiin.
Kiehuvana ja sokeana vesien vyöryvä tulva häntä joka puolelta
ahdisti, oikealta, vasemmalta, sitoi hänen jalkansa, painoi hänen
päätänsä. Muutamat muistot tekevät meihin sellaisen vaikutuksen,
vaikka mielenliikutukset, joita ne herättävät eloon, ovatkin vain
menneisyyden elottomia jälkimaininkeja. Joka niihin takertuu,
antautuu liiaksi entisyyden valtaan, ja pohja hänet pettää. Kuluvan
hetken tarjoama onni tuntuu hänestä tyhjiin raukeavan, samoin kuin
raittiin nykyisyyden tajunta; hänen järkensä hämmentyy muutamaksi
hetkeksi. Kiihkeys, joka ilmaantui nuoren miehen olennossa, kun hän
tuon tuskallisen iltapäivän lopulla tempaisihe ajatuksistaan irti
mennäkseen siihen huoneeseen, mistä tiesi löytävänsä Henrietten, oli
juuri sellainen intohimoinen, vastustamaton pelastuksen tavoittelu.
Kuinka olikaan hän hairahtunut muistoissaan toistamaan elämänsä
synkän ja kirotun ajanjakson vaiheita, kun hänellä oli vieressään,
puhdistuakseen niistä, siunattu elonilma. Siinähän oli keino vapautua
tuosta kauheasta painajaisesta, jonka valtaan hän oli joutunut.
Eihän hänen muuta tarvinnut kuin nähdä kihlattunsa silmät, kuulla
hänen äänensä, tietää hänen olevan olemassa, liikkuvan, hengittävän,
lempeänä ja hymyilevänä odottavan. Tuo menneisyys, jonka kamalat
haamut olivat hänelle hetkeksi näyttäytyneet, mitäpä se muuta oli
kuin varjokuva, mielen houretta vain! Nainen on meille kuollut, kun
hän ei enää sydämessämme herätä himoa eikä mustasukkaisuutta, ja
Francis tiesi varmaan vapautuneensa kummastakin näistä orjuuttavista
tunteista, jotka olivat hänet Paulineen sitoneet ja jotka olivat
ennen olleet hänen toimintansa ja sitten niin kauan hänen muistojensa
kahleina. Olisiko hän hetkeäkään tuntenut kärsimystä, jos olisi
nähnyt rouva Raffrayen nimen vieressä Armand de Quernen tai François
Vernantes'in nimen? Ei, tietysti. Minkä oudon harhanäyn pettämä hän
siis oli ollut? Hän ei voinut sitä muuksi selittää kuin yllätyksen
iskun vaikutukseksi hänen jo ennestäänkin kiihtyneeseen hermostoonsa.
Hän oli pelännyt entisen rakastajattarensa kostavan... Ja kuinka
kostavan? Mitä tuo onneton taitaisi? Ilmoittaisiko hän Henriettelle
heidän yhteisen menneisyytensä? Näyttäisikö Henriettelle kirjeitä,
sitäkin edellyttäen, että ne olivat hänellä vielä tallessa? Olkoon
menneeksi! Mitä ne Henriettelle ilmaiseisivat? Että Francis
rikoksellisessakin rakkaudessaan oli ollut vilpitön, uskollinen ja
suora, ja että hän oli joutunut kavalan naisen pauloihin. Siinä
olisi epäilemättä suoraluonteiselle ja jalolle tytölle aihetta
kärsimykseen, katkeraankin kärsimykseen, mutta ei halveksimiseen. Ja
se keino oli kumminkin pahin, mihin Paulinen julkeinkin konnamaisuus
voisi turvautua. Vetoaisiko Pauline lapseen? Ja mitä varten? Oliko
hänen vallassaan todistaa, ettei pienokainen ollut Vernantes'in tai
Raffrayen tytär? Epävarmuus tämän asian suhteen oli Francis'lle tosin
kauhea, mutta se ei kuitenkaan kyennyt kumoamaan totuutta, hänen
tietämäänsä, näkemäänsä totuutta. Sellainen näky kuin tuo silloinen
-- synkkä ja hoikka nainen, joka, kasvot harson peittäminä, laskeutuu
vaunuistaan rikoksellisen matkansa päähän saavuttuaan -- ei ole
miehen muistosta karkoitettavissa, ei vakuutuksien eikä valojenkaan
avulla, varsinkaan ei jos tuon miehen sydämessä rakkaus on kuollut.
Näitä syitä ja perusteita miettien tai, paremmin sanoen, koettaen
niiden avulla karkoittaa mielestään kaikki nuo surkeat muistot,
jotka saastuttivat hänen sielunsa ja joiden unhottaminen oli käynyt
hänelle melkein fyysilliseksi tarpeeksi, hän astui rouva Scilly'n
salonkiin. Silmitön kauhu, joka oli häntä ahdistanut, muuttui heti
kuumeentapaiseksi, hänen rakkauskykyänsä äärimäisiin kiihdyttäväksi
hellyydeksi. Jo ovella kodikkaan tuttavallisuuden suloinen tunnelma
virtasi häntä vastaan, kun Vincent, kreivi Scilly vainajan entinen
lähetti, joka oli jäänyt kreivittären palvelukseen, tiedusteli
hänen terveyttänsä, ennenkuin saattoi hänet sisälle. Huone, joka
hänelle aukesi, oli romantillistyylisessä tornissa, jolla arkkitehti
oli Continental-hotellin suuren uudenaikaisen rakennuksen kulmaa
koristanut, ja oli sen johdosta muodoltaan sangen outo ja ikäänkuin
jaettu kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan, kapeaan, melkein
käytävän tapaiseen alkuosaan ja laajaan ympyrähuoneeseen. Kaarevan
peräseinän kolmesta ikkunasta levisi siten katsojan eteen kolme
Palermon laajinta näköalaa, joiden kaukaisimmankin sopen silmä
erotti, kun ilma oli selkeä. Oikealla puolella meri, väreilevänä ja
heleänsinisenä, valkeine purjeineen ja savuavine höyrylaivoineen,
keskellä rantakadun palatsien ääriviivat ja niiden tuolla puolen
Palermon kaksi satamaa mastotiheikköineen ynnä Pellegrino-vuoren
jylhä kannustin, vasemmalla kaupungin katot, kupukattoiset
kirkot, tornit ja kellotapulit, jotka ulottuvat aina vuorikehän
sulkemalle taivaanrannalle saakka ja joista aiheutuu kaupunkia
ympäröivän, appelsiini- ja sitruunapuiden peittämän lakeuden
liikanimi "Kultasimpukka". Ja näin iltahämärän hetkenä, jolloin
ikkunaluukut olivat suljettuina, kuinka turvalliselta näyttikään
tämä kodikas suoja, jonka umpinaisuutta vielä lisäsi sisäänkäytävän
eteen asetettu varjostin. Kolme lamppua sitä valaisi, yksi suuri,
joka loi loistettansa huoneen keskeltä, ja kaksi pienempää, toinen
uuninreunuksella, toinen pienellä pöydällä, joka oli siirretty
vitkalleen hiiltyvän takkavalkean eteen. Huonekalujen sijoitus,
niitä siellä täällä verhoavat vanhanaikaiset kankaat, pöydille ja
hyllyille asetetut muotokuvakehykset, kirja-asettimet kirjoineen,
pienet siromuotoiset korukalut ja varsinkin kukkien, ruusujen,
neilikkain, kullankarvaisten mimosaterttujen runsaus, toisessa
nurkassa kohoava, ruukussa kasvava palmu ja toiseen asetetut, suuret
vihkot kiiltolehtisiä eucalyptus-oksia, kaikki osoitti äidin ja
tyttären harvinaista taitoa painaa vähillä keinoilla ympäristöönsä
oman luonteensa leima ja tehdä miellyttäväksi väliaikainenkin
asuntonsa tässä suuressa kirjavajoukkoisessa majatalossa. Unhotti
olevansa hotellissa. Ei ainoakaan ulkoa tunkeutuva ääni muistuttanut
asujia tämmöisten paikkojen inhottavasta väentungoksesta. He
istuivat uunin edessä, kun Nayrac astui sisälle, rouva Scilly
lukien ja Henriette kumartuen koruompelukehänsä yli, ommellen sillä
hiljaisella uutteruudella ja näennäisellä työnharrastuksella, joka
auttaa naisia kestämään suurimpiakin sisällisiä tuskia. He eivät
kumpikaan huomanneet oven aukeavan, sillä se oli jotensakin kaukana
heistä ja suuri, samettinen verho, joka sitä peitti, himmensi sen
ääntä. Nuori mies sai täten muutaman hetken liikkumatta katsella tätä
kodikasta taulua, joka oli niin räikeänä vastakohtana saastaisien
yhtymäpaikkojen muistoille, joita äskeiset tapaukset olivat hänen
mieleensä johtaneet. Jos runoilijain joukossa, jotka vuosisatojen
kuluessa ovat esittäneet meille ihmissielun yksitoikkoista ja
surkeata romaania, tuskin on ainoatakaan onnen kuvaajaa, johtuu se
siitä, että onnen vaatimaton ja viaton idylli tyytyy niin vähiin
ulkonaisiin koristeihin. Voimakas nautinnon tunne, joka oli Francis'n
sielun täyttänyt, kun hän ensimäisen kerran sai olla kolmantena
rouva Scilly'n ja hänen tyttärensä iltapuhteen vietossa, ei ollut
sitten kihlatun seurassa kuluneiden viikkojen kestäessä vähääkään
laimentunut. Harhailtuansa niin kauan maailman teitä, tunnettuansa
niin usein sammuvan päivän surunvoittoista tyhjyyttä laivojen
kannella, hotellien yksinäisyydessä, hän oli tuntenut sydämensä
lämpiävän lamppujen valossa, jonka kirkkaus äitiä ja tytärtä ympäröi,
ja tälläkin kertaa se lämpeni. Hänen mielenliikutuksensa menneiden
aikojen katkeruutta muistellessa oli ollut niin valtava, että hän nyt
olisi tahtonut tämän oven kynnyksellä viettää tuntimääriä, nauttien
tuosta näystä, joka hänelle todisti, että hänen onneton nuoruutensa
oli kaukana, että hän nyt kuului tähän säännölliseen, puhtaaseen,
yksinkertaiseen elämään. Hän olisi siinä tuntimääriä tahtonut lukea
kihlattunsa kasvoista sitä harrasta rakkautta, jonka esineenä hän
tiesi olevansa. Mikä muu olisi voinut tuoda tuon varjon nuoren tytön
puhtaalle otsalle, samentaa hänen kirkkaat sinisilmänsä, katkeriksi
murtaa lapsellisen suun piirteitä, kuin tieto että lemmityn oli
kärsiminen. Ja tuo otsa kohosi, nuo silmät huomasivat hänet, nuo
huulet aukenivat, päästäen heikon huudahduksen. Kalpeus peitti hänen
kasvonsa, osoittaen tuota ylen herkkää tunteellisuutta, vähimmästäkin
iskusta väräjävää arkaluontoisuutta, jonka johdosta Francis oli
häntä joskus leikillänsä mimosakseen sanonut. Mutta Henriette oli jo
noussut, hän tuli häntä vastaan:

-- "Tekö, Francis", sanoi hän. "Kuinka en kuullut teidän tulevan?
Joko olette ollut täällä kauan?..."

-- "Hyvin kauan", vastasi Francis, tarttuen hänen käteensä. "Mutta
anteeksi, että teitä pelotin... Olisihan minun pitänyt tietää, että
tuollaiset pienet yllätykset tuottavat teille vaivaa..."

-- "Suloista vaivaa tällä kertaa, jos nyt voitte hyvin", sanoi nuori
tyttö naurahtaen. Ja hän jatkoi hätäisesti: "Sanokaa nopeasti,
kuinka nyt on laitanne. Olen pelännyt teidän sairastuvan noihin
kuumetauteihin, joilla meitä aina täällä on peloteltu. Odotimme teitä
teetä juomaan emmekä uskaltaneet tiedustellakaan terveytenne tilaa.
Vincent kävi ovellanne kuuntelemassa, mutta kun hän ei kuullut mitään
liikettä, niin hän otaksui teidän lepäävän. Näettekös, kätenne ovat
vieläkin aivan kuumat..."

-- "Hiukan väsymystä vain, epäilemättä päivän helteen vaikuttamaa",
vastasi Francis. "Mutta se on jo täydellisesti ohi." Ja hänen
äänensä sai hartaasti vakuuttavan kaiun hänen toistaessaan: "Niin,
täydellisesti... Ei siitä nyt enää maksa vaivaa puhuakaan. Antakaa
minun nyt istua viereenne ja kertokaa minulle, kuinka olette
iltapäivänne viettäneet, missä olette kävelleet..."

-- "Emme missään", keskeytti kreivitär. "Henriette ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan. Hän ei tahtonut ollenkaan malttaa mieltään.
Pelkäsi vain teidän todellakin sairastuvan."

-- "Nyt minua panettelette, äiti", sanoi nuori tyttö, jonka poskille
puna taas oli kohonnut. "Kirjevaihtoni oli jäänyt aivan takapajulle,
ja olen kirjoittanut kirjeitä koko iltapäivän... Tahdotteko nähdä
ne?..."

Ja ripeästi, vastausta odottamatta hän juoksi ikkunan luo, jonka
eteen hän oli itselleen oman pienen nurkkansa järjestänyt, ja
otti kapealta pöydältä useita sulkemattomia kirjeitä, jotka hän
ojensi Francis'lle. Jo heidän kihlauksensa ensi päivinä Henriette
oli hellästi pyytänyt Francisia, erityisenä rakkaudenosoitteena,
lukemaan vähimmätkin hänen kirjoittamansa kirjeliput. Viehättävä
lapsi tahtoi täten, vaistomaisesti tajuten rakkauden luonteen,
antautua lemmitylleen ehdottomasti, paljastaa puhtaan sielunsa kaikki
aarteet hänen nauttittavakseen, vapaaehtoisella anteliaisuudella
kuten se, joka ei lempimältänsä mitään kiellä. Hänen tarjotessansa
Francis'lle näitä kirjeitä, joiden kyhäilemisellä hän oli koettanut
haihduttaa eron hetkien kaipausta ja levottomuutta, hänen asentonsa
osoitti niin lapsellista, niin suloisesti liikuttavaa ja mieltä
hellyttävää alistumista, että nuoren miehen kädet hiukan vapisivat,
kun hän kirjeitä silmäili toista toisensa perästä. Kuinka Henriette,
kenenkään neuvomatta, tuntui oppineen taidon mukautua ystävän
vaatimuksiin silloinkin, kun nämä ovat kohtuuttomia ja tyrannimaisia,
-- taidon aina saapua vähän liian aikaisin sinne, missä vähinkin
viivähdys tuottaisi kärsimystä, -- taidon voittaa lemmellä lempeä,
joka on ainoa keino kesyttää väsynyttä, kärsimiselle altista,
koskettelemiselle herkkää luonnetta, -- taidon miellyttää milloinkaan
loukkaamatta, jonka taidon tärkeyttä Pauline ei ollut koskaan
ymmärtänyt. Mitä täydellistä, vilpitöntä, viatonta ja liikuttavaa
luottamusta tuo lapsukainen osoittikaan sulhaselleen, tämän tälläkin
hetkellä kätkiessä niin kauheata salaisuutta! Kuinka viattomasti
hän näissä kirjeissään kertoi onnestansa! Ja kuinka nuhteettoman
puhtaita olivat hänen muistonsa "vapautensa ajoilta", joista hän
ystävilleen puhui. Francis huomasi itsensä niissä niin suuresti
rakastetuksi, ihailluksi, melkeinpä sädekehän kirkastamaksi, ettei
hän voinut tätä lukemista jatkaa. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä
vastustamattomina.

-- "Ilosta minä itken", kuiskasi hän, "nähdessäni kuinka
suurenarvoinen te olette minulle, tuntiessani sen liiankin
selvästi... Hellyyttänne en voi maksaa, en silläkään, että teille
pyhitän koko elämäni."

       *       *       *       *       *

-- "Nyt voisin kuoliakin", sanoi äiti muutamia tunteja myöhemmin
tyttärelleen tämän polvistuessa hänen vuoteensa ääreen, niinkuin
hänen oli tapana joka ilta äidin kanssa rukousta lukiessaan,
"kun tiedän, että jätän sinut miehelle, joka todellakin on sinun
arvoisesi."

-- "Minun on päinvastoin pyrittävä hänen arvoisekseen", vastasi
Henriette, "hänen sydämensä arvoiseksi. Hän on niin hellä! Näittehän,
kuinka hän oli liikutettu kirjeitäni lukiessaan..."

Henriette vaikeni. Eräs ajatus oli iskenyt hänen mieleensä hänen
huomatessaan Francis'n liikutuksen, ajatus, jota hän ei voinut
äidilleen ilmoittaa. Hän ei ollut sanonut sulhaselleen, kuinka paljon
hän itse, lapselliseen mystiikkaan taipuvan luonteensa tähden, uskoi
tuohon sydämen salaperäiseen ennustuskykyyn. Epäilemättä tuo sama
aavistus oli syynä Francis'n liikutukseen, hänen lukiessaan noita
kirjeitä, joissa Henriette puhui onnestaan. Francis oli hänelle
jotakin suurta surua ennustanut ja hän oli itkenyt. Mutta mikä suru
voisi häntä kohdata muu kuin rakkaan sairaan heikkoneminen? Ja hän
suuteli äänetönnä kreivittären laihtuneita käsiä, jotka lepäsivät
punaisella, silkkinauhasolmuilla koristetulla peitolla, jonka
Henriette oli neulonut heidän täällä kahden kesken viettäessään
Palermossa-olonsa alkuviikkoja ja kuunnellessaan meren tuulien
kiertelevän Continental-hotellin tornia valituksiansa laulellen.
Mitä pelon- ja inhonsekaista hämmästystä puhdas lapsi olisi
tuntenut, jos hän olisi voinut katseellansa lävistää ne seinät,
jotka erottivat hänet Francis'sta, nähdä tämän, otsa käden nojassa,
valmistautuvan kirjoittamaan -- kenelle?... Francis'kin kuuli
tuulen kiihtyvän ja laimenevan, pakenevan ja palajavan. Hänkin
näki mielessään lemmittynsä myrskyn valituksia kuuntelemassa, --
lemmittynsä, niin, ja toisenkin naisen. Nyt kun hän oli ennättänyt
tointua ensimäisestä hermotäristyksestä, jonka hänessä oli
aikaansaanut odottamaton tieto Pauline Raffrayen täälläolosta, hän
kykeni katsomaan tätä asiaa nykyisyyden kannalta, heidän yhteiseen
menneisyyteensä kajoamatta. Todellisuus esiintyi hänelle vaativana,
tarkkana ja selväpiirteisenä, ja hän koetteli mielessään luoda
nykyisen rouva Raffrayen kuvaa, välittämättä siitä, minkälaiselta
tämä sama rouva Raffraye oli hänestä näyttänyt yhdeksän vuotta
sitten. Missä hotellin osastossa hän mahtoikaan asua, mitä hän tällä
hetkellä teki, mitä aikeita hän mielessään hautoi? Francis pohti
mielessään näitä kysymyksiä, vastausta löytämättä. Hän oli melkein
kokonaan vapautunut silmittömästä kauhusta, joka oli kaiken hänen
ajatuskykynsä lamauttanut, ja palattuaan huoneeseensa hän tunsi
kykenevänsä asiaa punnitsemaan sillä kylmällä tarkkanäköisyydellä,
joka auttaa meitä selvittämään mitä vaikeimpiakin pulmia. Hänen
järkensä oli sen verran selvinnyt, että hän jo uskalsi katsoa
Paulinen tuloa Palermoon ja Continentaliin satunnaiseksikin.
Sellaisia yhtymiä sattuu harvoin, mutta niitä sattuu, ja oudompiakin
vielä kuin tämä. Asia oli siis kolmelta kannalta tutkittava: joko
Pauline oli tullut vartavasten häntä vahingoittaakseen, -- siinä
ensimäinen. Taikka hän oli tullut sattumalta, mutta saatuansa tiedon
Francis'n täällä olosta hän vihan ja kostonhimon johtamana ryhtyisi
johonkin kamalaan tekoon, -- siinä toinen. Taikka lopuksi, Pauline
ei tästä tiedosta vähääkään välittänyt, koskahan oli todellakin
Francis'n unhottanut. Joka tapauksessa Francis'n oli otettava
ensimäinen askel ja päästävä selville siitä, halusiko Pauline riitaa
vaiko sovintoa. Siten hän voisi torjua iskun, jos Paulinella oli
mielessä iskeä hänen lemmittyynsä toimittamalla tälle nimettömän
ilmiannon tai entisiä Francis'n hänelle kirjoittamia kirjeitä.
Jos päinvastoin tuo pelottava läheisyys osoittautui täydellisesti
vaarattomaksi, ei hänen enää tarvinnut sitä ajatellakaan. Koska
siis lopullinen suoritus Paulinen kanssa ei Francis'n mielestä
ollut vältettävissä, hän päätti ryhtyä keinoon, joka kyllä tuntui
sangen oudolta, mutta joka kykeni asettamaan hänet varmalle kannalle
rouva Raffrayen ja hänen aikeittensa suhteen. Hän päätti kirjoittaa
hänelle. Minkä vaaran alaiseksi tämä kirje voisi hänet panna? Eihän
hän voinut mitenkään karttaa yhtymistä Paulinen kanssa ja siitä
johtuvaa tuskallista mielenliikutusta. Ennemmin tai myöhemmin se
oli kestettävä. Jos hän sitävastoin vapaaehtoisesti lähestyisi
Paulinea, olisi hänellä siitä se etu, että hän heti pääsisi tämän
aikeista selville, mutta sitäpaitsi hän voisi myöskin Paulinelle
näyttää, että tämän vaikutusvalta häneen nyt oli lopussa, jos
Pauline vielä luulisi jotakin voivansa. Hänen tässä osoittamaansa
kuumeentapaiseen toimintahaluun oli vielä toinenkin vaikutin, jota
hän ei uskaltanut itselleen myöntää, siksi salainen ja hämärä se oli:
hän halusi vakuutusta siitä, ettei hänellä enää ollut syytä tuohon
levottomuuteen, joka häntä ennen oli vaivannut rouva Raffrayen pienen
tyttären takia. Hän otti siis paperinsa ja kynänsä esille. Mutta
kuinka vaikeata olikaan tuon kirjeen sepittäminen!

Hän suunnitteli sitä senkin seitsemällä tavalla, sellaisten
ristiriitaisten tunnelmien vallassa, että ne häntä muistuttivat
niistä tunneista, jotka hän oli niin monta vuotta sitten Marseillessa
käyttänyt toisen kirjeen kirjoittamiseen, sen, joka oli lopullisesti
hänen ja rouva Raffrayen välit rikkonut. Kello oli yksi, kun hän
vihdoinkin tyytyi seuraavaan sepitykseen, jonka jokapäiväisyys
hänestä tuntui samalla kertaa yksinkertaiselta, arvokkaalta ja
taitavalta:

    Arvoisa Rouva! Olen vastikään saanut kuulla, että olette saapunut
    Palermoon. Jos mahdollisesti voisin täälläolonne ensi päivinä
    helpottaa perehtymistänne vieraaseen kaupunkiin, niin arvaattehan
    tietysti, että olen valmis tarjoamaan apuni sille, joka oli
    Julie-sisareni paras ystävä. Olisin Teille suuresti kiitollinen,
    jos tahtoisitte minulle määrätä ajan, jolloin voisin käydä Teitä
    tapaamassa, Teitä liioin vaivaamatta.

Ennenkuin hän pani nimensä alle, hän hiukan epäröi lisätessään
siihen tuon pienen kohteliaisuusvalheen: "_Kunnioittaen Teidän_..."
Kuinka olikaan hän kärsinyt tämän naisen takia, kun hänen vihansa
vieläkin, tämän pitkän ajan kuluttua, niin kipeästi kirveli! Tämän
kirjelipun tarkoituksena ei ollut ainoastaan vaatia Paulinea heti
ratkaisevaan loppusuoritukseen. Se vastasi toistakin tarvetta,
joka Francis'n mielestä oli melkein yhtä kiireellinen: hän näet
huomasi tärkeäksi ilmoittaa rouva Scilly'lle ja Henriettelle, että
hän tunsi vastatulleen, ja siinäkin suhteessa oli hänen jouduttava
ennen Paulinea. Hän siis päätti heti kirjeensä lähetettyään puhua
heille Paulinesta, sanoa häntä sisarensa entiseksi ystäväksi, joka
odottamattomasti oli saapunut Palermoon. Seuraavana aamuna, kun hän
verraten rauhallisesti oli levännyt tuon niin monessa suhteessa
rauhattoman päivän jälkeen, hänen voimansa riittivät toteuttamaan
hänen ohjelmansa ensimäisen puolen, ja yhdeksän aikaan hän jo
toimitti kirjeensä rouva Raffrayelle. Mutta kellon lyötyä kaksitoista
hän ei ollut vielä lausunut sitä sanaa, joka auttamattomasti oli
liittävä hänen nykyisyytensä menneisyyteen mitä pyhimmän muiston,
sisar vainajan muiston nimessä. Hän tiesi hienotunteisen ja hellän
rakkauden Henriettessä vaikuttaneen melkeinpä jumaloitsevaa
kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin tavalla olivat
hänen lemmitylleen hyvää osoittaneet, ja tiesi myöskin, että tämä
hartauden tunne kohdistui varsinkin tuohon sisareen. Vainajan ystävä
tulisi siis pakostakin osalliseksi tästä Henrietten hellyydestä.
Tuo kauhea ajatus iski äkkiä Francis'n mieleen. Ja sitten, eikö
muutamien nimien lausuminen eräiden henkilöiden edessä ole kerrassaan
pyhyyden herjaamista. Hän peräytyi siis, päättäen puhua myöhemmin,
saatuansa Paulinen vastauksen, jonka hän luuli saapuvan jo ennen
aamiaista, kun hän jo yhdeksän aikaan oli oman kirjeensä lähettänyt.
Mutta aamiainen oli syöty, eikä kirjettä vielä kuulunut. Sitten
hän lähti ajelemaan rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa, jotka
halusivat nauttia aurinkoa ja ilmaa, ja tapansa mukaan he suuntasivat
matkansa Favorite nimiseen kuninkaalliseen puistoon, aina Mondellon
hiekkarannikolle saakka, noin peninkulman matkan päähän kaupungista.
Kello kävi jo viittä, kun he palasivat Continentaliin, eikä
vieläkään vastausta. Päivälliskello soi, ja Francis yhä kirjettään
odotti. Eilispäivän kauhu ei ollut vielä niin täydellisesti hänen
mielestään haihtunut, ettei tuo vaitiolo olisi hänessä herättänyt
hiukan levottomuutta. Luonnottomissa oloissa kaikki, mikä on
tuntematonta, näyttää uhkaavalta. Mitä siis tämä äänettömyys saattoi
merkitä? Täydellistä välinpitämättömyyttä vaiko edeltäpäin harkittua
vihamielisyyttä? -- He istuivat taas kaikki kolme päivällispöydässä
tuossa ympyrähuoneessa, jossa koko heidän elämänsä nykyään kului.
Silloin äkkiä eräs kreivittären sana sai nuoren miehen sydämen
sykkimään melkein yhtä rajusti kuin edellisenä iltana, kun hän luki
ilmoitustaulusta rouva Raffrayen nimen:

-- "Sanotaan", virkkoi rouva Scilly aavistamatta, että jokainen hänen
sanansa sattui suoraan nuoren miehen sydämeen, "että tänne hotelliin
on saapunut eräs ranskalainen rouva, joka on niin sairas, että häntä
käy sääli katsella. Hän on täällä pienen tyttärensä kanssa. Heillä on
asunto kolmannessa kerroksessa, aivan meidän yläpuolellamme..."

-- "Heidät minä varmaankin eilen näin hotellin puutarhassa",
vastasi Henriette. "Sangen kalpea rouva, jolla on suuret harmaat,
surumieliset silmät -- en ole häntä ennen täällä nähnyt -- ja lapsi,
jonka kasvoja en voinut erottaa, mutta jolla on kauniit vaaleat,
ruskealle vivahtavat hiukset." --

-- "Arvatenkin", jatkoi rouva Scilly. "Margueritekin kuvaili
minulle heidät sellaisiksi, kun äsken puhui heistä auttaessaan
minua pukeutumaan. Tuon rouvan palvelija ja pienen tytön hoitaja --
kunnon maalaistyttöjä Ranskasta, jotka hän päivällispöydässä tapasi
ja jotka tuntuvat olevan epätoivoissaan siitä että heidät on viety
Italiaan -- olivat kertoneet hänelle rouvansa elämäkerran. Tuo rouva
parka, Raffraye on hänen nimensä, ei ole moneen vuoteen liikkunut
maatilaltaan, johon hän kuuluu peräytyneen leskeksi jouduttuaan.
Pieni tyttö on syntynyt isän kuoleman jälkeen. Jos siinä on perää,
mitä mieheni aina sanoi, että meitä on arvosteleminen palvelijaimme
puheitten mukaan, niin tämän naisen pitäisi olla pyhimys, sillä
tytöt olivat kyynelsilmin kertoneet hänen olleen koko tuon pienen,
Jura-vuoristossa piilevän paikkakunnan turvana. Kuinka syrjäisinkin
seutu käy meille rakkaaksi, jos olemme siinä armeliaisuutta
harjoittaneet!... Hän ei suostunut lähtemään sieltä, ennenkuin
lääkärit hänelle, niinkuin minullekin, elämän ehtona määräsivät
matkan etelämaihin."

-- "Kuinka tuollainen uskollisuus rakastetun muistolle on kaunista",
sanoi Henriette, "uskollisuus, jota ei mikään muuta, ei aika eikä
vaihtuva onni, ja joka puhkeaa rakkauden töihin onnettomien hyväksi!...
Äiti kulta, hän on meidän kansalaisemme, emmekö voisi häntä
jollakin tavalla auttaa..."

-- "Olen jo sitä ajatellut", jatkoi rouva Scilly, "mutta tuollaiset
suuret surut ovat usein arkoja kosketella... En ole enää sinun
ikäisesi, lapseni, enkä voi sanoa hyväksyväni liiallisuuteen
menevää suremista, varsinkaan en, jos meidän on vastattava
viattomasta lapsesta, joka ei ole itse elämän lahjaa pyytänyt ja
jonka ainoana turvana me olemme. Olemme velvolliset hänen tähtensä
hillitsemään sellaista ylenmääräistä surua... Mutta ymmärrän sinun
tunteesi. Joka siten elämässään toteuttaa tuon keskiajan prinsessan
periaatteen, joka menetettyään kaikki, mitä hänelle oli rakasta,
sanoi: 'Mennyttä kaikki, kaikki on mennyttä', hänen luonteensa ei
ole varmaankaan aivan jokapäiväinen. Ja sitä enemmän ihmeteltävää
se on, jos tuo nainen on ollut seuraelämän suosikkina. Sillä
Margueriten sanoista päättäen rouva Raffrayella oli ennen oma talo
Parisissa, hän otti paljon vieraita vastaan, pukeutui komeasti,
ajoi omissa vaunuissaan... Voithan siitä arvata hänen elämänsä
suuntaa. Se merkitsee, että hän oli sangen turhamainen ja sangen
huvittelunhaluinen..."

-- "Mitäpä sitä sitten enää sellaisista lapsellisuuksista
välittäisi", keskeytti Henriette, ja hänen katseessaan kuvastui
tuo nuorten innostus, joka luulee kaikki esteet voittavansa, "kun
tuollainen kova onni kohtaa ja kun ei ole ketään, jonka iloksi
pukeutua."

Olisiko Francis'lle voinut tarjoutua parempi tilaisuus sanoa, että
hän tunsi tuon naisen, josta rouva Scilly ja hänen tyttärensä
puhuivat ja jonka elämäkerran he oman viattoman ja hienotunteisen
luonteensa mukaan tulkitsivat, valmiina heti luonnollisimpana
asiana hänessä olettamaan mitä harvinaisinta tunteen hienoutta,
kunniallisuuden romantiikkaa? Mutta hän ei käyttänyt tätä
tilaisuutta, vaikka tiesi, ettei se enää toiste palaisi ja että
sen laiminlyöminen voisi käydä vaaralliseksikin siinä tapauksessa,
että Henriette sattuisi tapaamaan Paulinen. Kuinka hänen sitten
kävisi mahdolliseksi selittää vaitiolonsa, jos sattumalta rouva
Scilly saisi kuulla rouva Raffrayen olleen Julie Archambaulfin
paras ystävä. Hänen äänettömyytensä tällä hetkellä voi hänet panna
mitä vaarallisimpien selkkauksien alaiseksi. Se oli epäilemättä
hänen ensimäinen suuri valheensa kihlatulleen. Mutta mistä hän
olisi saanut voimia puhua? Ensiksikin tuon vähäisen keskustelun
hänessä aiheuttama mielenliikutus oli ikäänkuin lamauttanut hänen
toimintakykynsä. Sellaisia me olemme kaikki: me voimme edellyttää
mielessämme mitä oudoimpia asianhaaroja, mutta me emme ota lukuun
noita vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, kuten vanhoja kieleviä
palvelijattaria, jotka ruokapöydässä lavertelevat tuttavainsa kanssa
oman maansa kuulumisia ja toisella kertaa lavertelevat rouvallensa,
auttaessaan häntä päivälliseksi pukeutumisessa. Francis olisi kenties
kohtakin tointunut tuosta ensimäisen hetken hämmästyksestä ja olisi
luonnollisesti sanonut: "Rouva Raffraye... niinkö sanotte? Minähän
tunnen erään sen nimisen sisareni ystävättären...", jos eivät nämä
naiset, joita hän piti niin suuressa arvossa, olisi kunnioituksella
lausuneet hänen kavalan rakastajattarensa nimeä. Tuo seikka herätti
hänessä jonkinlaista ankaraa ja vastustamatonta suuttumusta,
joka kyllä ei ilmaissut mielenylevyyttä, mutta joka oli liiankin
luonnollinen. Se, jota nainen on pettänyt, niinkuin Francis luuli
itsellensä tapahtuneen, hänen on mahdotonta tukehuttaa sisällisen
vihan kuohuntaa sen ihmisen tekopyhyyttä vastaan, joka, tehtyänsä
hänelle niin paljon pahaa, sittenkin osaa maailmassa esiintyä
kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio silmillä. Hän ymmärsi
heti, että hänen vastenmielisyytensä puhua Paulinesta lemmittynsä
kuullen ei ollut mitään sen kauhun rinnalla, jonka tuon inhottavan
näyttelijän astuminen tähän huoneeseen näiden teeskentelemättömien
ja puhdassydämisten naisten seuraan hänessä herättäisi. Nähtävästi
olivat noiden palvelijattarien puheet ulkoa opittuja läksyjä. Francis
ei sitä hetkeäkään epäillyt, tai ei ainakaan tahtonut epäillä.
Tiesihän hän, minkä verran totta oli noissa puheissa tuon lesken
surusta. Ja Henrietteen olivat nämä puheet kumminkin jo tehneet
sellaisen vaikutuksen, että hän viattomuudessaan puhui mahdollisesta
tuttavuudesta, jopa ystävyydestäkin tämän juonittelijan kanssa,
joka ei tietysti suotta sellaisia valheita itsestään levittänyt.
Mutta tarkoittipa Pauline mitä hyvänsä, niin Francis tiesi tehokkaan
keinon lopullisesti torjuakseen hänen hyökkäyksiään, jos ne olivat
häntä vastaan aiotut. Hulluko hän oli, kun ei heti ajatellut sitä
törkeätä, mutta ratkaisevaa keinoa, joka pian suojaisi häntä tuon
naisen konnamaisuudelta, olipa hänen täälläolonsa satunnainen tai ei.
Hänenhän ei tarvinnut muuta kuin pyytää rouva Scillytä keskusteluun
kahdenkesken ja tunnustaa hänelle kaikki. Olihan kerrassaan
mieletöntä, ettei hän oitis siihen keinoon turvautunut, vaan sen
sijasta vapisi niinkuin rikoksentekijä, kirjoitti rouva Raffrayelle
niinkuin lapsi ja valmisti itselleen sellaisia sydäntäsärkeviä
huolia kuin äskeinen keskustelu. Kunhan vain kreivitär oli asiasta
selvillä, mitäpä silloin kavalimmatkaan hankkeet saisivat aikaan;
rouva Scilly asettaisi niitä vastaan äidin tahdon, äidin, joka ei
salli koskettavankaan tyttärensä eikä poikansa onneen. Tuntuihan
Francis'sta rouva Scilly todellakin äidiltä. Rakastihan tämä häntä
äidin rakkaudella. Osoittihan hän hänelle tätä rakkautta joka päivä,
tälläkin hetkellä, kun hän, huomattuansa hänet koko päivällisen
aikana hajamieliseksi ja synkän näköiseksi, tiedusteli hänen
huoliaan, niinkuin usein tyttärensäkin huolia tiedusteli, tuolla
lempeällä levottomuudella, joka herää vähimmästäkin asiasta ja joka
on syvän hellyyden ylevää lapsellisuutta.

-- "Pelkään, poikani", sanoi hän, nojautuen Francis'n käsivarteen
noustaksensa pöydästä, "ettei eilinen pahoinvointinne ole vielä aivan
ohi..."

-- "Niin", sanoi Henriette, "te näytätte niin väsyneeltä ja
alakuloiselta! Mikä varomattomuus, ettemme tohtorilta kysyneet, kun
hän tänä iltana kävi täällä äitiä katsomassa!..."

-- "Kuinka olen käynyt heille rakkaaksi!..." ajatteli nuori
mies koettaessaan heitä rauhoittaa oman terveytensä suhteen
teeskennellen iloista huolettomuutta, jommoinen ei kuitenkaan
koskaan voi täydellisesti pettää todellisen hellyyden valpasta
silmää. Kreivitär ja hänen tyttärensä eivät lakanneetkaan illan
kuluessa heittämästä häneen salaa pelonalaisia katseita, ja
kumpikin oli jo niin tottunut tulkitsemaan hänen kasvojensa
ilmeitä, että vaivatta siinä huomasivat jonkun sisällisen tuskan
milloin selvempiä, milloin hämärämpiä jälkiä. Tämän johdosta
eivät hekään puolestaan kyenneet siihen vapaaseen keskusteluun,
joka oli käynyt heille suloiseksi tavaksi ja joka vuorotellen
vilkastui ja laimeni, antamatta aihetta väärinkäsityksiin tai
salatarkoituksiin. Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli
saapunut Palermoon, rauhallisen kotihuoneen ilma tuntui muuttuvan
raskaaksi, ensimäisen kerran sattui heidän välillänsä noita outoja
ja painostavia äänettömyyden kohtauksia, jotka niin monesti lämpimän
kodin onnelle pelottavaa myrskyä ennustavat. Olot ympärillämme
pysyvät entisellään, samat esineet samojen kasvojen kehyksenä,
ja sittenkin kaikki tuntuu muuttuneelta. Semmoiset hetket ovat
täynnä hämärää mielenahdistusta kaikille, mutta sille ne käyvät
varsin tukaliksi, joka tuntee niiden salaisen lähteen. Kun vihdoin
Henriette, haihduttaakseen tämän loppumattoman illan käsittämätöntä
hermostumista, istuutui pianon ääreen soittaakseen, Francis tunsi
vapautuneensa raskaasta kuormasta. Henrietten soiton kuunteleminen
tuotti Francis'lle tavallisesti sanomatonta nautintoa. Nuoren
tytön koko henkielämä kävi ikäänkuin näkyväksi ja tuntuvaksi
hänen vakavassa, yksinkertaisessa ja syvää tunnetta ilmaisevassa
soittotavassaan, kun hän esitti lempisäveltäjiensä teoksia. Hän
soitti sekä tunnollisesti että virheettömästi, sillä valheellisuuden
pelossaan hän oli mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja tarkkuudella
koettanut perehtyä soittamansa kappaleen luonteeseen, jottei hän
liiallisella tunteellisuudellakaan säveltäjän tarkoitusta pettäisi.
Muutamat kohdat Beethovenin teoksista tuntuivat Francis'sta, kun
niitä näin soitettiin, hartauden huokauksilta, lemmityn hänen
tiellensä valamalta siunaukselta, aivan kuin jaloutta ja hellyyttä
uhkuva olento olisi laskenut kätensä hänen päälaellensa. Mutta
hänen nykyisessä tilassaan tuo soitannon tenhovoima ei pystynyt
häntä rauhoittamaan, vaan päinvastoin yhä enemmän lisäsi hänen
levottomuuttaan. Hän oli ottanut suuren Serra di Falcon, Sisilian
maisemakuvia sisältävän kuuluisan kirjan ja selaili sitä näennäisellä
tarkkaavaisuudella, jonka täytyi tuntua sitä luonnottomammalta,
kun rouva Scilly ja Henriette vähintäin kymmenen kertaa olivat
hänelle näitä kuvia näyttäneet. Tämä asento ainakin salli hänen
jälleen vajota ajatuksiinsa, jotka hänen oli täytynyt keskeyttää,
vastataksensa rouva Scilly'n ja Henrietten kysymyksiin ja
koettaessaan toisaalle kääntää heidän huolestuneen huomionsa. Hänen
päivällispöydässä äkkiä heränneet tunnustustuumansa palasivat hänelle
mieleen, ja hänen katseensa siirtyivät kirjan lehdistä kreivittäreen,
joka oli ottanut jatkaakseen tyttärensä alottamaa ompelutyötä.
Francis tutki kauan noita laihtuneita, ikäänkuin kuluneita kasvoja,
joiden jaloutta eivät kärsimykset eivätkä taudit olleet vähentäneet.
Niinkuin jokainen, joka on aikeessa ryhtyä vaikeaan keskusteluun,
Francis'kin koki jo edeltäpäin syventyä kaikkiin sen yksityiskohtiin,
jottei taitamattomasti lausuttu sana mitään pilaisi. Hän kuvaili
mielessään tuota kahdenkesken-oloa tuon jaloluonteisen naisen kanssa
ja näki kertomuksen vaikutuksen hänen herkkään omaantuntoonsa.
Mitä hänelle tuon tunnustuksen kestäessä sanoisivatkaan nuo
surunvoittoiset kasvot, joiden jokaisessa piirteessä ilmeni hurskaan
kieltäymystä? Ja varsinkin nuo siniset silmät, jotka väriltänsä
muistuttivat Henrietten silmiä ja ilmaisivat niin puhdasta, niin
nuhteetonta hartautta, mitä ne hänelle sanoisivat? Hän kuuli
lausuvansa kertomuksensa ensimäiset sanat, jotka ilmoittivat hänen
tuntevan tuon rouva Raffrayen, mistä edellisenä iltana oli ollut
puhetta. Kuinka olivatkaan, hänen näin alkaessaan, nuo silmät
kummastunutta hyväntahtoisuutta täynnä! Kuinka ne vähitellen
synkkenivät, ihmettelivät, surkuttelivat, kun hän asiansa tärkeyttä
esitteli, yksityiskohtia luetteli. Eihän hänen tunnustuksensa
kreivittären ankaran omantunnon tuomitsemana muuta sisältänyt kuin
inhottavaa avioliiton rikkomista. Silloin hän koetti puolustautua.
Hän puhui rakkautensa vilpittömyydestä. Hän selitti tälle naiselle,
joka ei elämästä muuta tuntenut kuin velvollisuuden vaatimuksia,
millä vastustamattomalla tenhovoimalla intohimoinen rakkaus nuorisoa
houkuttelee. Tietysti tämä hänen kertomuksensa ensimäinen osa olisi
hänelle sanomattoman vaikea esittää, mutta varmaankin rouva Scilly'n
mieli sulaisi, varsinkin hänen kuullessaan millä kidutuksella
Francis oli saanut tämän rikoksensa sovittaa. Hän koetti häntä
tutustuttaa mustasukkaisuuden mielettömiin tuskiin. Hän saneli
hänelle seikkaperäisesti kärsimyksensä historiaa, johti hänet askel
askeleelta tuota ristintietä, jota hän itse yhä uudelleen, vieläpä
eilisiltanakin, oli muistoissansa vaeltanut, aina sen päätekohtaan
saakka. Hän selitti hänelle, kuinka häntä oli petetty melkeinpä
hänen silmiensä edessä, kuvasi epätoivonsa, kun hän näki vaunuista
laskeutuvan ja kilpailijansa ovesta katoavan tuon solakan, hunnun
peittämän naisen, jonka hän oli arvannut Paulineksi. Hän kertoi,
salaamatta mitään armottomasta kohtelustaan, kuinka hän oli törkeästi
välit rikkonut ja kuinka hän sitten, tehdäksensä tämän välirikon
pysyväiseksi, oli niin kauan oleskellut kaukana Parisista, harhaillut
muukalaisena vierailla mailla. Eiväthän Henrietten äidin jalot
kasvot ja syvät silmät voisi olla hänen kurjuuttansa säälimättä.
Hänen surkean kertomuksensa toinen osa oli siis arkaluontoinen,
mutta mahdollinen esittää. -- Piti siirtyä kolmanteen, kertomaan
mitä hänen palattuaan tapahtui. Hän kuvasi keskustelunsa rouva de
Sermoisen kanssa, ja kuinka hänelle kerrottiin lapsen syntymisestä.
Silloin rouva Scilly'n, nuhteettoman kristityn, silmät kohosivat
häneen. Mikä niissä kuvastui? Ja tuo ankarapiirteinen suu, minkä
kysymyksen se oli hänelle tekevä? Olihan se niin monta kertaa hänen
kuultensa, vieläpä tänä iltanakin, hänelle puhunut noista pienistä
raukoista, joille emme koskaan voi täydelleen velkaamme maksaa,
koska he eivät ole elämän lahjaa pyytäneet. Hän kuuli kysymyksen:
"Kenenkä näköinen tuo lapsi on?" Ja hän vastasi: "En ole häntä
koskaan nähnyt." Kreivittären silmät sattuivat uudestaan häneen.
Minkälaisina? Kuinka kestää sitä katsetta? Ei, tuo sielu, joka uhkui
kristillistä rakkautta, ei voinut koskaan hänen kohtalonsa kovuutta
sääliä, koska se ei muuta ollut kuin täysin ansaittu rangaistus.
Näin oli tuo äiti, joka oli aina elänyt ainoastaan lastansa varten,
hänelle sanova: "Vaikka teillä olisi kuinka vähän aihetta uskoa
tuota lapsi parkaa omaksenne, teillä olisi ollut velvollisuuksia
häntä kohtaan." Kuinka selittää naiselle, sellaiselle kuin rouva
Scilly, että syynä siihen ehdottomaan äänettömyyteen, johon hän oli
sulkeutunut, oli ollut juuri hänen valtava rakkautensa. Jos hän ei
olisi niin suuresti rakastanut Paulinea, hänen kärsimisensä olisi
tietysti ollut vähemmän kipeä ja hänen haavansa olisivat kasvaneet
umpeen eivätkä olisi häntä estäneet lähestymästä Paulinea. "Mutta",
jatkoi hänen tuomarinsa, "jos äiti olisi kuollut, olisitteko silloin
jättänyt tuon pienokaisen, oman lapsenne kenties, kelle tahansa, oman
onnensa nojaan?..." Hän vastasi: "Eihän se ole minun lapseni..." Ja
tuo jalo nainen lausuisi hänelle kenties tuon kamalan vastauksen:
"Jospa kuitenkin...", niinkuin hän itsekin oli niin monta kertaa
sanonut peläten kohdata tuota elävää arvoitusta. "Oletteko edes
koskaan tiedustellut", kuului rouva Scilly jatkavan, "kuinka rouva
Raffraye vapautensa käytti? Ihmisluonto ei voi niin täydellisesti
muuttua, ja mitä me olemme hänestä kuulleet kerrottavan tänään, ei
ole kunniattoman naisen tapaista..." Oliko hänen silloin väitettävä
vastaan? Oliko hänen tälle vilpittömälle naiselle puhuminen tuosta
kamalasta tekopyhyydestä, jota hän oli luullut arvaavansa vanhan,
kunniallisen näköisen palvelijattaren valheellisesta kertomuksesta?
Ja oliko hänellä todisteita tästä tekopyhyydestä? -- "Ei, tuo
keskustelu on liian tuskallinen...", päätti hän, kun ilta oli lopussa
ja Henrietten soittamat, valittavat ja kaihomieliset sävelet, jotka
olivat säestäneet tuota outoa, mielikuvituksen luomaa sananvaihtoa,
vähitellen vaikenivat. Francis olisi voinut väittää todellakin
kuulleensa muutamia rouva Scilly'n muka lausumista sanoista,
niin valtavana oli tuo mielikuvitus hänessä esiintynyt. "Liian
tuskallinen", jatkoi hän aivan ääneen, kun vihdoinkin oli yksin
huoneessaan. Sinne palattuaan hän muisti yöllä kirjoittamansa kirjeen
ja ajatteli: "Mieletöntähän olisi sellaisiin selkkauksiin antautua,
kun ei vielä tiedä, eikö niitä voisikin välttää. Täytyy palata
todellisuuteen. Ensiksikin, rouva Raffraye ei ole minulle vastannut.
Se seikka on kieltämätön. Miksikä ei?..." Ajatus, joka jo joskus
ennenkin oli johtunut hänen mieleensä, palasi uudelleen: "Jospa hän
sittenkin vain sattumalta on tullut tänne ja kenties hän hyvinkin
pelkää joutua minun kanssani uusiin tekemisiin yhtä paljon kuin minä
pelkään joutua hänen kanssansa tekemisiin. Ehkäpä tämä äänettömyys
merkitseekin sitä, ettemme enää toisiamme tunne. Jos niin olisi,
niin eihän minun enää tarvitsisi puhua rouva Scilly'lle?... Jospa
niin olisi..." Ja äkkiä hänen toivonsa kävi niin hartaaksi, että se
ikäänkuin kasvoi varmuudeksi hänen mielessään. "Hänen palvelijansa
häntä kiittävät; mitä se todistaa? Että hän on ollut tarpeeksi viekas
teeskentelemään syvää surua tuon inhottavan Raffrayen kuoltua. Mutta
tästä teeskentelystä edellyttämäni salavehkeen sepittämiseen on
kumminkin pitkä matka. Ei, hän ei varmaankaan enää tahdo minua tuntea
eikä senvuoksi tahdo tutustua rouva Scilly'hin eikä Henrietteenkään,
joiden seurassa hän ei voisi olla näkemättä minua. Ja sitäpaitsi,
missä esitteleminen tapahtuisi? Henriette ja hänen äitinsä syövät
omassa huoneessaan. Rouva Raffraye, joka todellakin mahtaa olla
kipeä, koska hänet on näin kauas lähetetty, nauttii luultavasti
ateriansa kotonaan. Edelliset eivät käy koskaan lukusalissa, tuskin
Paulinekaan. Kaupungissa meillä ei ole yhtään tuttavaa. Ainoa
paikka, missä tuo tutustuminen siis voisi tapahtua, on koridori
tai porraskäytävä. Turhaa pelkoa siis, tai ainakin liian aikaista;
parempi kaikissa tapauksissa odottaa."

       *       *       *       *       *

Hän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa
mitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut,
kun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset
koridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta
huolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin,
ja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri
vaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva
Raffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin
satunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita
odottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei
hän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen,
hänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä
samassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei
itsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen
tärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu
palvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään
yhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa
sijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen
kuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi
nuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka
oli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti
osoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä
mitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen
ei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli
sattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella,
jolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä
lasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi
voinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia
tuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa
päivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti
aamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta
huoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen
entinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään,
toimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat
liian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen
vamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven
kuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut
mielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat
siitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta
heti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen
käytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien
koristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus
oli salamana iskenyt hänen mieleensä: "Jos näkisin heidät nyt
tuossa, portaita laskeutumassa." Ja mielikuvituksessaan hän näki
kaksi naista. Toinen -- hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä -- oli
menneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja
heikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt
elämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän
talutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja
hänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt
kuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä
laskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita
peittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa
olivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo
ajatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt
hänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva
Scilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan
joutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat
portaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen
vaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä
valtavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki
siitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän
tavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä
hetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa
innostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta
ja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen!
Kuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien
keskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti!
-- Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo
kammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti
vavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta
tällä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta jos Francis'n onnistuikin hallita kasvojensa ilmettä, hillitä
silmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa
hilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä
tuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla
kouristava ajatus: "Jos kohtaan _heidät_..." Hän ymmärsi vihdoinkin,
ettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle
ansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen
viedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen
ja Henrietten "yhtämittaisen poudan", joksi Henriette leikillään
heidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen
olevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että
hänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän
taas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja
hänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään
rauhalliseksi -- kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita
valheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää
voinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman
onnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä
sitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa
Tascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan
yhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän
kuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen
enää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän
tämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia
sydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät
entisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme
voi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran
olemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet
eivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska
ahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen
johtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n
tarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat
häneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos
hänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat
hänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei
hän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat
vaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan
mahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa,
tuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen
tytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina
palannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän
oli koettanut riistäytyä siitä irti... Eilenkin vielä ja toissa
päivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen
täälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että
kaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman
todellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata
tuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan
odotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu
tenhovoima tehottomaksi.



IV.

PIKKU ADÈLE.


Mihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät
johtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys!
Nuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin
virheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän
ylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun
iloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita
kiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen
kohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen
onnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen
vilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen
luovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen
ja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen
häneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän
tietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon
yksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen
hänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi
nuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja
hänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat
toisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä,
tarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen
hurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut,
tunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni
meistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian
halpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on
tahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon
aarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen
tavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä
viattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä
kieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä
oikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat
ikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran
koston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle,
jokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon
kunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden
kuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt,
kun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten
suoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden
teille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä
teeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden
herjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan,
siitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen
perustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat,
ovat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen
perustaksi: _for better, for worse_, -- myötä- ja vastoinkäymisessä.
Itselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja
ratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella
vastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin
ajatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän
antautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen
velvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä,
jolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut
luopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää
tuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta
sitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli
petos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet
tapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen
pelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle
aikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden
kulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät
hänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden
alku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut
sitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina,
jolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa
sitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi
yhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa
tuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja
kreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he
mieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen
hämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli
hänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka
tuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle
rakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!

       *       *       *       *       *

Kaksi vuorokautta oli tuskin ennättänyt kulua siitä hetkestä,
jolloin kiusaantunut nuori mies oli päässyt levottomuutensa
todellisesta syystä selville, kun hän katuen huomasi, että hänen
pelkoonsa Paulinen tyttären tapaamisesta alkoi sekoittua sairaloinen
uteliaisuus, salainen kaiho, melkeinpä vaativa tarve... Nuo kaksi
päivää ja nuo kaksi iltaa olivat kuluneet tavan mukaan kodin
leppeässä rauhassa, ainakin ulkoapäin katsottuna, sillä Francis ei
ollut kertaakaan olennossaan ilmaissut huolestunutta mielialaansa.
Mutta mihin oli joutunut tuo sydämen suoruus, tuo keskinäisen
luottamuksen sopimus, tuo kihlausliiton onni ja vilpittömyys, josta
hän oli niin ylpeä ollut!

Taas oli uusi päivä noussut ja yhtä sinisenä, yhtä läpikuultavana
kaareutui Sisilian taivas. Elämä kulkee kulkuaan, meidän sisällisistä
taisteluistamme huolimatta, ja taivuttaa meitä jokapäiväisen
elämän vaatimuksia täyttämään. Niin oli Francis'nkin täytynyt
käydä pankkiirinsa luona kuittaamassa eräs maksuosoitus. Hän oli
mennyt sinne yksin, ja tuo tuskin tuntiakaan kestänyt yksinäisyys
oli tuntunut hänestä helpotukselta. Sellaisen tuhotyön oli
teeskentelemispakko, jonka alaiseksi Francis oli vapaaehtoisesti
antautunut, saanut hänen rakkaudessansa aikaan. Kuinka tuo
valehteleminen jo hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän katui, ettei
ollut pysynyt ensimäisessä aikeessaan! Jos hän olisi puhunut, niin
rouva Scilly, jonka hän tiesi päättäväiseksi luonteeksi, olisi
kenties suostunut lähtemään johonkin toiseen talvenviettokaupunkiin
tai pitemmälle, viikkojakin kestävälle matkalle, ja olisi siten
pakottanut hänet riistäytymään irti tuosta luulotaudista, joka yhä
kiihtyi yhtämittaisen teeskentelemispakon johdosta ja joka tälläkin
hetkellä häntä niin suuresti vaivasi. Mennäksensä tuohon pankkiin
ja sieltä palataksensa hänen oli pitänyt osaksi kulkea samaa tietä
kuin sinäkin aamuna, jolloin hän oli yksin palannut ihanalta
kävelyretkeltään Villa Tascan puutarhasta. Kuinka suuresti tämä
aamu erosi silloisesta aamuhetkestä! Mikä huumaava autuus silloin,
kun hän ei tietänyt odottaa tuota naista, joka, oltuansa hänen
ensimäisen nuoruutensa pahana hengettärenä, nyt oli äkkiä ottanut
myrkyttääkseen hänen toisenkin keväänsä onnen. Hänen ympärillänsä
leveni maisema yhtä lumoavan kauniina. Samat siniset, heikosti
vaahtoilevat aallot vyöryivät särkyäkseen rantakadun kivimuuria
vasten, keinuttaen harjallansa valkoisia purjeita ja valkoisia
kalalokkeja. Yhtä ylpeinä kohosivat palatsiryhmät kuninkaallisine
terasseineen. Sama mastometsä satamissa ja tuolla etäällä sama
jalopiirteinen vuori, jonka punertava kannustin suojasi lahtea, ja
samat vihannat palmupuut samoilla päivänpaisteisilla rinteillä.
Samojen ahtaiden katujen auringon lämmittämällä ja kirkastamalla
kivityksellä samat pienet hevoset ja pienet aasit kaiuttelivat
kavionkapsettaan, samojen, punaisiksi maalattujen vankkurien eteen
valjastettuina ja samojen arabialaiskasvoisten, samettisilmäisten ja
ruskeaihoisten talonpoikien ajamina. Ja hän itse, kuinka suuresti hän
oli muuttunut niin vähässä ajassa. Tarkastaessaan sitä hävityksen
työtä, minkä valheen ja hellittämättömän mielikuvan painajainen
oli hänen nykyisessä onnessaan aikaansaanut, hän oli tuntenut
todellista inhoa itseänsä kohtaan. Mutta mitäpä sille enää taisi?
Nyt oli myöhäistä tunnustaa rouva Scilly'lle. Francis olisi kuollut
häpeästä, jos hänen olisi pitänyt ilmaista entisten rikoksiensa
lisäksi viime aikojen valheellinen vaitiolonsa. Ja sitten, eihän
hän voinut tietää mitään tunteistansa pientä tyttöä kohtaan, kun
hän ei ollut vielä lasta nähnyt ja tuo tulikoe siis vielä oli
kestämättä. Olihan vielä se toivo jäljellä, että lapsi kasvoiltaan
muistuttaisi esimerkiksi tuota ennen niin suuresti vihattua François
Vernantes'ia. Vanhurskas Jumala, kuinka rauhallisesti hän nukkuisi
seuraavana yönä, jos hänellä olisi se todistus, ettei hän ollut
erehtynyt Paulinea tuomitessaan ja ettei lapsella ollut pisaraakaan
hänen vertansa suonissaan! Ovathan usein lapsen piirteet isältä
perittyjä. Hänen kulkiessaan pitkin katukäytäviä ja jotenkin kauan
odottaessaan pankkitoimistossa tuo mahdollisuus, jolla oli valta heti
hänet pelastaa kiduttavasta tuskasta, viihdytteli hänen mieltään. Hän
muisti tunteneensa muutaman pienen tytön, avioliitossaan uskottoman
äidin synnyttämän, joka kasvoiltaan, ruumiinsa rakenteelta,
hiuksiensa ja silmiensä väriltä täydellisesti muistutti todellista
isäänsä. Kumminkin hänellä oli uskallusta tunnustaa itselleen,
että sellaiset täydelliset yhtäläisyydet ovat harvinaisia. Tuon
saman perinnöllisyyden oikut asettavat meille usein salaperäisiä
ja selittämättömiä probleemeja, jotka vain yhä enemmän terottavat
epäilystämme. Äiti yksin voi ehdottomalla, voittamattomalla
varmuudella tietää tyttärensä tai poikansa omakseen. Lapsi on
hänestä syntynyt. Se on luuta hänen luustaan, verta hänen verestään.
Hän hyväilee sitä, hän painaa sen rintaansa vastaan, onnellisena
tuossa tiedossaan, joka on sydämellemme niin tuiki tärkeä, että
se uskonnonkin mukaan on taivaallisen autuuden ensimäisenä ja
iankaikkisena ehtona. Eivätkö viimeisen tuomion hetkenä kaikkien
sydämen salaisuudet joudu ilmi? Francis muisti Henrietten heidän
kerran keskustellessaan ilmaisseen, kuinka innokkaasti hän tuota
uskonto-opin kohtaa ihaili. Onni oli häntä muka niin suuresti
suosinut, että hän uskalsi kuolemaa ajatella vähääkään pelkäämättä,
kun se sitävastoin -- sen hän oli lisännyt sääliväisyyden ilme
kasvoillaan -- mahtoi tuntua hirvittävältä niille, jotka eivät
voineet, niinkuin hän, täydellisesti luottaa rakastamiensa
sydämiin... Tavallisesti nuori mies ihastuksella mielessään toisti
tuollaisia lemmittynsä lauselmia, jotka antoivat hänelle yhä enemmän
ihailun aihetta. Mutta näiden sanojen muisto tänä tuskan aamuna,
keskellä tätä luonnon ihanuutta, oli hänen sydäntänsä verille
raadellut, ja tuohon veriseen sydämeen sattuivat, hänen palattuaan
hotellin saliin, hänen kihlattunsa sanat, päättäen hänen katkerat
mietteensä sanomattoman kauhun kuohuntaan.

-- "Te tapaatte meidät hiukan liikutettuina", sanoi rouva Scilly
tervehdittyänsä, "Henrietten varsinkin... Olemme sattuneet näkemään
erään pienen kohtauksen, niin mieltä liikuttavan..."

-- "Olette siis käynyt ulkona?" vastasi Francis, kääntyen Henrietteen
ja koettaen panna ääneensä hellästi ja iloisesti nuhtelevan soinnun.
-- "Oliko sekin nyt järkevää, kun pelkäsitte päänkivistystä?... Heti
kun minä vain en ole läsnä..."

-- "Elkäähän nyt minua toruko", keskeytti nuori tyttö
veitikkamaisesti. "Äiti oli kirjoittanut niin kauan, ja te ette
palannut. Minä tunsin voivani paremmin. Menimme hiukan ilmaa
nauttimaan hotellin puutarhaan... Tiedättekös, luulenpa että olemme
suotta panetelleet tätä puutarhaa..."

-- "Tennispeli pilaa sen minulta", vastasi nuori mies, "ja
englantilainen kappeli ja nuo neidet, jotka yhä siinä maalaavat
eucalyptusryhmiään ja bambutöyhtöjään ja palmukäytäviään ja
_tempietto'aan_ [pieni temppeli], joka on mukailtu kreikkalaisten
mukaan niinkuin hanhipelikin."

-- "Mutta tänäpä päivänä juuri", jatkoi Henriette, "siinä ei
sattunutkaan olemaan ketään, paitsi yhdellä penkillä, tiedättehän,
sillä, joka on perimäisessä nurkassa, kasvihuoneen vieressä, pieni
tyttö hoitajansa kanssa... Muistan ettette pidä tuosta enkelin
nimityksestä, jota kaikki äidit lapsilleen tuhlaavat... Mutta
minulla ei ole muuta niin herttaiselle ja hennolle lapselle...
Yhdeksän vuotias kenties, tai kymmenen, ja pitkät vaaleat kiharat,
tuota paikoin punertavalle hohtavaa vaaleutta, jota vihamiehenne
englantilaiset sanovat _auburn'iksi_. Hiuksista hänet tunsin
siksi pieneksi tytöksi, jonka toissa päivänä näin tässä samassa
puutarhassa... Muistattehan, että luulin häntä sen sairaan rouvan
tyttäreksi, joka häntä silloin talutti, ja tuota rouvaa taas uudeksi,
yläpuolella meitä asuvaksi naapuriksemme. En tainnutkaan silloin
erehtyä. Mutta tällä kertaa pääsin näkemään hänen kasvojansa. Ette
voi arvata miten sievä hän oli, ja hento ja hieno ja soma, ja hänen
silmänsä, suuret, avonaiset, sulavan ruskeat, ja hänen ihonsa, teidän
ruusujenne värinen..." Ja hän osoitti sormellaan Francis'n kädessä
olevaa ruusuvihkoa, jonka vaalean punertavat ruusut terälehtiensä
juurelta hiukan vivahtivat kellervälle. Francis oli, osaksi vanhan
tapansa mukaan, mutta epäilemättä suurimmaksi osaksi varataksensa
itselleen sopivan tervehdyslauseen, ostanut ne kukkasmyyjältä, joka
torin nurkalla kauppaansa harjoitti. -- "Mutta", jatkoi Henriette
yhä vilkkaammin, "ymmärrättehän heti, mitä erityistä mielenkiintoa
hän minussa herätti, kun kuulette, että hän ilmeisesti muistuttaa
tuota sisarenne kuvaa kymmenvuotiaana, josta me kaikki niin paljon
pidämme... Eikö totta, äiti?..."

-- "Onhan siinä jotakin", sanoi rouva Scilly, "on todellakin...
Mutta minä en ole niin innostunut yhtäläisyyksien etsimiseen kuin
sinä, ja sitten tuollainen hento sulous on yhteinen kaikille liian
heikkohermoisille ja liian herkkätunteisille lapsille"...

-- "Ei, ei", sanoi Henriette, "ei se vain sitä ole... Tiedän
varmaan, että Francis'kin heti huomaa tuon yhtäläisyyden, kun hän
näkee lapsen... Onhan minulla siis täysi syy katsella häntä toisin
silmin kuin muita pieniä tyttöjä, eikös ole? Mutta arvatkaapas, mitä
hän puuhaili! Hän kantoi sylissään nukkea, joka oli melkein hänen
kokoisensa, ja hän kääri sen peittoihin ja liinoihin viedäkseen
sen kävelemään. Ja puheli sille kääriessään ja sopersi sille niin
herttaisesti loppumattomia neuvoja. Hänen kävi niin sääliksi nukke
parkaa, joka oli niin kipeä. Hän muistutti sille, että lääkärit
olivat lähettäneet heidät Sisiliaan, jotta se paranisi, ja että
Sisilia on hyvin kaukainen paikka, ja että siis piti hyväkseen
käyttää tätä matkaa eikä asettua tuuleen eikä varsinkaan nukkua
päivänpaisteessa. Hän torui sitä, kun se oli ollut liian myöhään
ulkona ja sitten yskinyt koko yön, niin että Annetten oli täytynyt
nousta. -- Annette on hänen hoitajansa... -- Sanalla sanoen, hän
luki sille kaikki määräykset, melkeinpä oppisanoja käyttäen, joita
hän epäilemättä oli kuullut lääkärien tekevän hänen äidilleen...
Meidän, äidin ja minun, tuli enemmän kuin voin sanoakaan sääli
tuota pienokaista, jonka leikissäkin sellaiset asiat kummittelivat
ja joka suurta tyttöään -- siksi hän nukkensa sanoi -- hoiti niin
intohimoisella rakkaudella... Olin niin liikutettuna, että olisin
tahtonut puhua hänelle. Me lähestyimme hänen huomaamattansa, ja
minä yritin sivellä hänen kullankarvaisia kiharoitansa. Silloin
hän kääntyi kummastuen ja hänen silmissään välähti aran otuksen
säikähtynyt katse. Kiivaasti hän puristi nukkeaan ja kätkeytyi vanhan
hoitajansa hameihin. Tämä katsoi aivan hämmästyneenä lasta, joka
meille osoitti sellaista vastenmielisyyttä. 'Hän on niin ujo', sanoi
hän, ja sitten, kun yhä koetin lähestyä kysyen pienokaiselta hänen
nimeänsä, hän jatkoi: 'No, vastaa nyt kiltisti: Adèle Raffraye'.
Mutta kun lapsi yhä kätki silmänsä, niin hoitaja sanoi, osoittaen
tyytymättömyyttänsä käyttämällä tuota persoonatonta muotoa, joka
kansan kesken on tavallinen lapsista puhuttaessa ja jota meidänkin
vanha Marguerite käyttää: 'Kas, kun ollaan niin vähän tottuneet
ihmisiä näkemään, kun aina vaan on oltu maalla! Ollaanhan sitä
kumminkin kilttiäkin, kun tahdotaan...' Ja minä, joka olen aina
luullut voivani heti kesyttää kaikkia lapsia ja kaikkia koiria!"
jatkoi Henriette nauraen. "Voitte arvata, että nolostuin tuollaisesta
nöyryytyksestä. Ja pois meidän piti lähteä, saamatta uudelleen
nähdä pikku Adèle'n kauniita suuttuneita silmiä..." Ja uudestaan
heltyneellä äänellä nuori tyttö jatkoi: -- "Eikö ole teidänkin
mielestänne surkeata? Pieni tyttö, jonka nukke on sairastavinaan sitä
tautia, joka on hänet itsensä tekevä äidittömäksi, huomenna kenties,
tai viikon, tai muutamien kuukausien kuluttua..."

Henriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen
nähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen
taipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut
sen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin
kohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan
näkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka
naisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai
taidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne,
niinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä
havaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette
oli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän
koskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille
salaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi
tottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen
tälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta
kuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri,
ettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: "Pieni raukka!... Pieni
raukka!..."

-- "Niin, eikö totta", jatkoi Henriette, "että se on
sydäntäsärkevää?..."

-- "On, sydäntäsärkevää", vastasi Francis, ja tuossa sanassa oli
hänelle liiaksikin kauhea totuus. Kaikkien niiden mietteiden jälkeen,
joita hän oli sydämessään hautonut ja aprikoinut tämän aamupäivän
kuluessa, hän olisi jo hämmästynyt yksistään siitä tiedosta, että
Henriette oli tuon lapsen tavannut. Mutta kun sitten Henriette,
kertoessaan tästä kohtauksesta, samalla sanoi lapsen ilmeisesti
muistuttavan hänen sisarensa kuvaa, niin hän osui liian suoraan
nuoren miehen sydämeen, ja hänen sanojensa kärki tunki liian
syvään Francis'n olennon arimpiin. Puolihulluna levottomuudesta ja
haluten intohimoisesti sisällisen rauhansa takaisin hän oli runsaan
tunnin kestäessä koettanut mieltänsä viihdyttää perinnöllisyyden
salaperäisiä ilmiantoja ajattelemalla. Hän oli koettanut rauhoittua
sillä, että hän paranisi oudosta mielenahdistuksestaan, jos lapsi
häntä auttaisi, jos nimittäin sen kasvoissa tai ruumiinrakenteessa
olisi jotakin, joka vähänkään muistuttaisi sitä miestä, jonka tähden
hän oli äidin hyljännyt... Ja nyt hän oli saanut tietää, että
noihin kasvoihin kyllä toiset kasvot olivat leimansa painaneet,
että nuo silmät kyllä erään toisen silmiä muistuttivat, mutta nyt
tässä ei ollut kysymys François Vernantes'ista eikä helpotuksen
sanomasta. Voi, kuinka tuo tekohuolettomuus, jonka näyttelemiseen
hän oli häpeäkseen koettanut luontoansa taivuttaa jo monta päivää,
olisi ollut hänelle vaikea tämän jälkeen ja kuinka hän olisi
nopeasti todellisen mielialansa ilmaissut, jos ei hänen onnekseen
Henrietteä olisi vaivannut tuo alkava päänkivistys, jonka johdosta
Francis oli häntä ystävällisesti nuhdellut hänen aamukävelystään!
-- Hänen onnekseenko, hänen, joka tavallisesti pelkäsi vähintäkin
kalpeutta kihlattunsa kasvoilla, hänen pienintäkin yskänkohtaustansa
tai väsymystänsä, pelkäsi niin, että luuli hulluksi tulevansa
levottomuudesta? Häntä, niinkuin kaikkia niitä, joiden rakkaus
on sattunut tuollaiseen liian hentoon olentoon, jonka luulisi
taittuvan ensimäisestä tuulenpuuskasta, oli aina suuresti vaivannut
lemmityn nähtävä heikkous ja vastustusvoiman puute. Mutta tällä
hetkellä Henrietten väsymys päästi hänet jälleen vapaaksi, ja hän
tarvitsi yksinäisyyttä voidaksensa tarkalleen silmäillä oikkuilevan
sattuman hänelle asettaman probleemin uutta ja outoa käännettä.
Hänen päästyänsä huoneeseensa hänen tuskanpurkauksensa oli yhtä
kiihkeä kuin sinä iltapäivänä, jolloin nyt kohonnut synkkä ja
uhkaava pilvi ensimäisen kerran oli näkynyt hänen kirkkaalla
taivaanrannallansa. Sinä päivänä hänellä oli kumminkin riittänyt
rohkeutta katselemaan lemmittynsä kuvaa. Toiseen kuvaan, sisaren
kuvaan, hänen ajatuksensa ja hänen silmänsä nyt kiintyivät, mutta
se ei pystynyt hänen mieltänsä rohkaisemaan; päinvastoin se vain
yhä lisäsi sen hämmennystä ja alakuloisuutta. Tuo valokuva, johon
Henriette oli niin jyrkän ja äkkiarvaamattoman viittauksen tehnyt,
oli sangen kaukaisilta ajoilta. Jos rouva Archambault olisi elänyt,
niin hän olisi nyt ollut neljänkymmenen ikäinen ja kuvassa hän oli
tuskin kymmenvuotiaskaan. Se oli aikojen kuluessa haalistunut ja
käynyt epäselväksi. Kasvojen ja käsien piirteet olivat kellastuneet
ja paikoin kuluneet pois. Vaatteiden poimut olivat väriltään yhtä
muuttuneen näköiset kuin kuosi oli vanhanaikuinen, osoittaen
sitä aikaa, jolloin vannehametta käytettiin rumentamaan pienten
tyttöjenkin vartaloa. Mitä muistoja se herättikään, tuo vanha,
surkean näköinen esine, liikuttavia, surullisia, katkeria muistoja.
Valokuvaajan ja paikkakunnan nimi muistuttivat häntä pitkästä,
hiljaisesta, vanhempain ja Julien seurassa meren rannalla kuluneesta
kesästä jossakin Bretagnen rannikkoseudussa, johon hän ei ollut
sitten koskaan enää palannut. Se tuntui hänestä niin läheiseltä, tuo
aika, ja kuinka kaukana se sittenkin oli, auttamattomasti hukassa
menneisyyden hämärässä. Hän luuli vieläkin näkevänsä tuon sievän
suuren siskonsa, silloisen toverinsa ja suojelijansa, joka hänestä
näytti niin viisaalta ja varttuneelta leikkiessään hänen kanssansa
kaikuvalla hiekkarannikolla kiltisti, hiljaisesti, vakavasti. Julie
vihasi melua ja vallattomuutta, epäjärjestystä ja tuntemattomia
kasvoja, ja hänen mielileikkinsä oli äitisillä-olo pikku veikkonsa
kanssa, jota hän silloin kohteli samoin kuin Adèle Raffraye suurta
nukkeaan. Kuinka se oli Julien tapaista, tuo sairaan nuken kääriminen
ja laitteleminen samoin kuin tuo arka jäykistyminen vieraan
hyväillessä. Jos Henrietten huomaama yhtäläisyys oli todellakin
näkyvä pienokaisen kasvojen piirteissä eikä ainoastaan perustunut
hänen hentouteensa, niin ei Francis'n tarvinnut kahta kertaa lasta
nähdä sitä huomatakseen. Silmäyskin hänelle riittäisi, hetken
välähdys. Olihan sisaren armas muisto tuolta kaukaiselta ajalta yhtä
hyvin kuin kaikilta hänen myöhemmiltäkin kehitysasteiltaan niin
syvälle painunut Francis'n sydämeen. He olivat niin paljon toisistaan
pitäneet. Miksikä Julie ei ollut tuossa häntä neuvomassa; hän olisi
ollut avullisena vierittämässä pois tuota taakkaa, jonka Henrietten
sanat olivat Francis'n sydämelle laskeneet, hänelle sanomassa,
kun hän pienokaisen näkisi: "Meidän vertamme se on"... taikkapa:
"Ei, hän ei missään suhteessa ole meidän heimolaisemme." Häntä hän
uskoisi, sen sijasta että hänen nyt piti loppumattomasti kierrellä
yksinäisen ja sanattoman epäilyksen kirotussa kehässä, jos nimittäin
tuo yhtäläisyys ei olisi liian ilmeisesti selvä kumotakseen kaiken
epävarmuuden. Sellaisia yhtäläisyyksiä sattuu. Siihen päätökseen hän
oli vielä tänäkin aamuna tullut... Ja siinä tapauksessa... Niin siinä
tapauksessa?... Tiesikö hän, ja oliko hänen edes mahdollistakaan
tietää, mitkä hänen tunteensa olisivat sellaisen tapauksen sattuessa,
jota hän ei ollut koskaan tahtonut ajatellakaan. Hän oli niin
varmasti luullut tietävänsä totuuden, Paulinen konnamainen kavaluus
oli hänen silmissään niin eittämättömäsi todistettu, ettei häntä
käynyt muuten voittaminen kuin turvautumalla ehdottomaan eroon ja
äänettömyyteen. Hän oli niin usein vakuuttanut itselleen, ettei
tuo pieni tyttö ollut hänen lapsensa ja että, vaikkapa olisi
ollutkin, varmuuden hankkiminen siinä suhteessa olisi mahdoton,
kerrassaan mahdoton. Hän oli heitä kumpaakin paennut, äitiä ja lasta,
paetaksensa samalla tuota hirvittävä epäilystä. Ja nyt tuo ainoa
seikka, että lapsi oli saapuvilla, että tuon yhtäläisyyden välitön
tutkiminen oli mahdollisuuden rajoissa, sai hänen täysin oikeutetun
vihansa ja vakaantuneimman vakaumuksensa väistymään tiedonhalun
vaativan tarpeen edestä. Tuo tieto, jota hän oli vuosikausia
paennut, nyt hänen piti se saada heti, mihin hintaan tahansa, ja
hänen toimintakuumeensa kävi niin valtavaksi, että hän jo kerran
täydellä todella aikoi nousta kolmanteen kerrokseen, astuakseen rouva
Raffrayen huoneeseen ikäänkuin erehdyksestä, nähdäkseen heidät, hänet
ja lapsen.

-- "Hulluksi tulen...", ajatteli hän työntäen kuvan luotaan ja
heittäytyen nojatuoliinsa, häpeän puna otsallaan, "kun sellaista
ajattelen Paulinen loukkaavan äänettömyyden jälkeen ja varsinkin
oman anteeksiantamattoman käytökseni jälkeen häntä kohtaan." --
Oliko hänen sitä paitsi pakko turvautua romaanien ja draamojen
menettelytapaan. Olihan niin yksinkertaista tehdä niinkuin
Henriette ja rouva Scilly, pistäytyä puutarhaan yhdentoista
tienoissa, Epäilemättä äiti, joka arvattavasti oli liian heikko
mennäksensä pitemmälle kävelymatkalle ennen aamiaista, pelkäsi
lähettää pienokaista vanhan hoitajan kanssa eksymään vieraaseen
kaupunkiin; mieluummin kai hän lähetti heidät aurinkoa nauttimaan
suurten palmupuiden alle, joiden vihreät lehtitöyhdöt huojuivat
melkein heidän ikkunainsa tasalla. Niin, ai vanhan se oli
yksinkertaista -- ja sittenkin niin sekavata! Francis nimittäin,
sittenkuin oli saapunut Palermoon, oli aikansa vieton suhteen
elänyt täydellisessä yhteydessä Henrietten kanssa, varomattomuus,
johon syvästi rakastuneet usein tekevät itsensä syypääksi. Ken,
joka on tuntenut sydämensä suuren lemmen täyttämäksi, ei olisi
ilolla uhrannut vapauttansa, alistumalla jokapäiväisen elämän
vähimpienkin tapojen lukemattomien siteitten alle, pidättämättä
itselleen ainoatakaan tuntia, ainoatakaan ajatusta. Ja kun
sittenkin joskus tuon tunnin vapauden tarvitsee, täytyy niinkuin
Francis'nkin turvautua kurjiin verukkeihin. Ne, joiden rakkaus on
laimenemaan päin, kiusaantuvat tuollaisen teeskentelemisen pakosta,
sentähden että se heille käy liian raskaaksi kahleeksi. Niissä
taas, jotka ovat todellakin rakastuneet, niinkuin Francis'n laita
oli, se herättää katkeria tunnonvaivoja. Sillä Francis'n rakkaus
Henrietteen oli aina yhtä suuri, huolimatta hänen äkkiä äärimäisiin
kiihottuneen tunteellisuutensa sekavuudesta. Hän siis rakasti, ja
sittenkin hän yhä, luonnottomien olojen kauhean ja järkähtämättömän
johdonmukaisuuden pakosta, jatkoi sitä sydämenkavaltamista, jota
hänen tunteittensa kaksinaisuus todellisuudessa oli, lisäämällä
valheitaan, jotka eivät enää olleet pelkkää äänettömyyttä ja
toimettomuutta, vaan tahallisia sanojen ja tekojen valheita,
sellaisia kuin se, jonka hän tänäkin iltana keksi varataksensa
itselleen tilaisuuden jo seuraavana aamuna käymään puutarhassa.

-- "En ole muistanut teille kertoa", sanoi hän pöydässä, "etten voi
teitä huomisaamuna seurata ajomatkallenne. Olen pakotettu palajamaan
pankkiin tuon shekkini tähden, jonka johdosta on syntynyt hiukan
vaikeuksia..."

-- "Mepä saatamme teidät sinne", vastasi rouva Scilly, "siinä kaikki,
ja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme..."

-- "Se pilaisi koko ajelunne", jatkoi Nayrac. "Nuo sisilialaiset
ovat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä
pidättämään puoli tuntiakin..."

-- "Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä", sanoi Henriette.
"Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen
puutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän
aikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää,
niin pian kuin _maffiusi'nne_ jättävät teidät rauhaan... Näette että
lukemisenne ovat minulle hyödyksi!..."

Varmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut
opistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisesta _maffia'sta_.
ja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa,
että hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli
rakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen
pettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli
liiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen
vivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus
oli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista,
että Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären
terveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle
itselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina
tuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti.
Siten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät
kahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin
epäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä,
edistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin
kertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa
vaikeata ja helppoa -- vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä
huomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin
tekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen
päivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen,
ja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis
ei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei
tuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen
valtaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan
vain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain
tuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin!
Siitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus,
eikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon
tinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä,
säästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka
muutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin
houkutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, -- ja kumminkin
saapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että
totuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen
mennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja
me ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja
Henriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti
Pierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla,
jonka yläpuolella loisti nimitys: _Sisilian itämainen pankki_.
Hän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla,
laskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan
torin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän
häneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun
hän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin
ja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan
minuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen
salin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin
sykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn
pistoolin suuta vastaan.

Continental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän
luontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja
osoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä
iltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän
hotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna
1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon
brittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan
muotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin
takaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin
tunnettu "don Ciccio'n" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä,
Lontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä,
Lontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin
Intiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna
Punch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami,
ja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa
Lontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin
kirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi
tuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden
sattuessa, kirjoittaa _bill_ laskun sijasta ja laskea matkustajien
suoritukset _shillingeissä_ eikä frangeissa. Kovaksi tallattuine
tenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine
protestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine,
verannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine
lepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha
muistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä
aamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon
omituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan
yksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuo _tempietto_,
maalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu
rakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä
päivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis
kiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka
lehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn
villikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien
töhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei
Francis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän
toiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota
ympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä
tennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären
pelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina
liikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa,
niinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa
kylässä... Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja
koko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut
koskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista.
Flegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli
tuntenut etsimänsä lapsen.

       *       *       *       *       *

Niin, tuntenut, vaikkei hän ollut koskaan lasta nähnyt! Mutta
Henriette oli ollut liian oikeassa, enemmän kuin itsekään tiesi!
Francis näki edessään, kuolleesta nousseena ja ilmielävänä, Julie
siskonsa, sellaisena kuin hän esiintyi haalistuneessa kuvassakin,
sellaisena varsinkin kuin hän Francis'n muistossa oli säilynyt.
Adèle Raffraye -- hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut
hän -- seisoi nojautuneena suureen kiiltolehtisen eucalyptuspuun
kuorettomaan runkoon. Hänen vieressään nukke, tuo sairas nukke,
istui tuolilla pulskana ja punaposkisena, ja sen heleät värit olivat
koomillisena vastakohtana noille monille huiveille ja liinoille,
joihin sen posliinirinta oli kääritty. Toisella tuolilla vanha
hoitaja, Annette epäilemättä, kutoi sukkaa, ja puikkojen teräs
välähteli sinisten lankasilmujen alta, kärsivällisen työntekijän
siitä kertaakaan katsettaan nostamatta. Pieni tyttö katseli
innostuneena tuota hänelle aivan uutta peliä. Hänen uteliaat silmänsä
seurasivat pallojen lentoa, ja hänen pienen päänsä liikkeet olivat
melkein yhtä säännölliset kuin pelaajien lausumat laskusanat. Seisoen
tenniskentän muodostaman suunnikkaan vastakkaisessa kulmassa Francis
saattoi seurata joka ainoata lapsen liikettä. Tyttösen pehmeät,
ruskealle vivahtavat vaaleat hiukset -- Julien hiukset hänen lapsena
ollessaan -- valuivat tuulessa lainehtivina kiharoina hänen liian
hintelöille olkapäillensä. Oli helppo arvata tummansinisen villapuvun
peittävän liian hentoa ja heikkohermoista ruumista, ja liian hoikat
olivat hänen mustiin silkkisukkiin puetut jalkansakin. Pitsikaulus
verhosi hänen kaulaansa, joka oli liian hoikka sekin, ja laajan,
puvun värisen huopahatun reunus varjosti hienopiirteisiä kasvoja,
joita kirkasti suuret, ruskeat silmät, sellaiset, jotka ilmaisevat
liian paljon sielua, henkisen elämän liian aikaista heräämistä.
Francis katseli kaikkia näitä yksityiskohtia ahmivasti, jäykällä ja
kauhistuneella katseella kuten ihminen, joka ei näytä uskovan, joka
todellisuudessa ei uskokaan, mitä hän näkee. Tuo sininen taivas,
tuo vihreä puutarha, nuo liikkuvat ihmiset olivat vain kehyksenä,
jossa lapsi hänelle _ilmestyi_, niin oudosti muistuttaen toista,
tuota lempeätä vainajata, että, vaikka Henrietten sanat olivatkin
Francis'ta siihen valmistaneet, hän ei ensimäisessä hämmästyksen
jännityksessään voinut huomata mitään eroa heidän välillään. Adèlen
sievän, puoleksi avoimen suun piirteissä oli sama viehättävä virhe
kuin Julienkin: ylähuuli oli hiukan lyhyt ja jätti näkyviin kappaleen
hampaiden kosteaa kiillettä. Posket, jotka päinvastoin piirteiltään
olivat hiukan pitkät, ja leuka muistuttivat hämmästyttävällä
tavalla Julieta. Mutta kun lähemmältä tutki, oli siinä sittenkin
eroavaisuutta; tämä Julie oli heikompi, hennompi vielä. Jumala,
kuinka heikolta hän näytti, tuo todellinen surun ja tuskan lapsi,
joka oli kuukausmääriä levännyt katkeruutta, vihaa, katumusta
hautovan sydämen alla, äidin sydämen, joka kaikesta huolimatta tahtoi
elää rakkaudesta tuohon olentoon, jonka elämä oli heräämässä. Se
häilyi, tuo vapaaehtoisen ja itsepintaisen elämän liekki, noissa
kalpeissa mutta liian henkevissä kasvoissa, noissa liian kiiltävissä,
tällä hetkellä innokasta uteliaisuutta ilmaisevissa silmissä,
joiden vain olisi tarvinnut hetkeksi lakata seuraamasta pallojen
lentoa, kohdatakseen toisten silmien katseen, joka ilmaisi sääliä,
hämmästystä, epäilystä, hellyyttä, kaikkea, mitä miehen sydän voi
katseeseen panna, kun hän toisessa olennossa näkee verensä painaman
leiman.

Kuinka kauan tuota katselemisen valtavaa jännitystä kesti? Tuskin
muutamia minuuttejakaan, niinkuin Francis sittemmin huomasi, kun
hänen oli täytynyt se keskeyttää. Mutta noiden minuuttien sijasta hän
olisi voinut viipyä siinä kokonaisen tunninkin sitä huomaamatta, niin
oli tuo masentava yhtäläisyys hänessä kaiken tajunnan kuolettanut.
Hän ei ajatellut rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa tekemäänsä
sopimusta, ei salaisen matkansa turmiollisia seurauksia, jos se
jollakin tavalla, esimerkiksi kreivittären palvelijain kautta,
joutuisi ilmi, eikä edes sitäkään, että rouva Raffraye voisi millä
hetkellä tahansa tulla puutarhaan. Olihan aivan luultavaakin, että
hän sinne tulisi, lämpimän ja ihanan aamuhetken houkuttelemana,
aurinkoa nauttimaan pienen tyttärensä seurassa. Kauhistuen Francis
tästä horrostilastaan heräsikin, kun hän näki Adèlen ja hänen
hoitajansa muodostamaa ryhmää kohti lähestyvän naisen, jonka hän --
mikä uusi mielenliikutus -- tunsi entiseksi rakastajattarekseen.
Epäilemättä Pauline oli tullut pitkin sitä käytävää, jonka päässä
Francis itse oli, sivuuttanut hänet aivan läheltä, kentiespä häntä
hipaissutkin ohikulkiessaan. Minkä samalla kertaa traagillisen
ja ilkkuvan merkityksen sallimus joskus suvaitsee panna elämän
vähäpätöisimpiinkin tapahtumiin, luoden yhteensattumia sellaisia kuin
tämänkin; tuo pieni tyttö se oli heitä estänyt toisiaan näkemästä --
Francis kun oli kokonaan vajonnut hänen katselemiseensa, Pauline kun
aivan luonnollisesti lasta etsi. Vaikka käytävä oli aivan lyhyt, niin
Pauline kulki väsynein askelin, sulavaliikkeisenä ja miellyttävänä
raukeassa hitaisuudessaankin. Francis'lla oli tarpeeksi aikaa
häntä katsella huomatakseen, että hän oli yhä entisensä näköinen,
yhdeksän vuotta kestäneestä taudista huolimatta. Tuo verrattoman
hieno profiili oli yhä entisellään, entisellään myös tuo piirteiden
henkevä sulous, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nuo kalpeat
kasvot, jotka olivat hänelle niin paljon kärsimystä tuottaneet.
Kalpeus oli vain käynyt tuntuvammaksi, kasvojen piirteet olivat
hiukan syvemmälle uurtuneet, joutuneet rypyiksi-muuttumisen rajalle.
Kosketellessaan tätä ennen niin ihanteellista kauneutta tauti tuntui
sitä ikäänkuin säälien lakastuttaneen, niin suuri oli kuoleman
lähestyessäkin sen naisellinen viehätys. Keuhkotautia sairastavassa,
haudan kynnyksellä olevassa naisessa oli yhä tuo hoikka sirous,
jonka johdosta Francis oli muinoin häntä Tanagran pystykuvasiin
vertaillut. Liiankin sattuva vertaus, sillä mainitut pystykuvaset
olivat tarkoitetut hautakammioihin pantaviksi, ja Paulinen viluinen,
lämpimästä päivänpaisteesta huolimatta suureen vaippaan kääritty
vartalo, hänen mustuneet silmäluomensa ja värähtelevät huulensa
samoin kuin yskäkin, joka hänen rintaansa puistatti hänen hiukan
käveltyänsä, kaikki osoitti, että nuo sulouden jäännökset jo olivat
kalman koskettelemat. Hän kai itsekin tunsi sen, sillä sitä myöten
kuin hän lähestyi pientä tyttöä, hän kietoi hänet kuumeesta palavaan,
intohimoista hellyyttä ilmaisevaan katseeseensa. Ja sittenkin näkyi
olevan nuoruuttakin hänen kaihomielisessä äidinrakkaudessaan, sillä
hymy huulilla hän kielsi Annettea liikkumasta ja pääsi siten Adèlen
viereen tämän huomaamatta. Hän pani kätensä lapsen päälaelle, ja
tyttö kääntyi samalla aralla ja säikähtyneellä liikkeellä kuin
edellisenäkin päivänä Henrietten hyväillessä. Mutta kun hän näki
äitinsä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hellällä hartaudella hän
tarttui laihtuneeseen käteen, joka oli hänen tukkaansa sivellyt,
sitä suudellakseen, korjasi kiireesti pois suuren nukkensa
tuolilta, äidilleen istuinta tarjotakseen, sanalla sanoen, kaikki
hänen liikkeensä osoittivat tuota liian tunteellisissa lapsissa
tavallista kiihkeätä rakkautta, kun he aavistavat ikuista eroa.
Epäilemättä rouva Raffraye vieläkin kerran tunsi heltyvänsä lapsen
sydämen hänelle osoittamasta hellyydestä, josta nuo kauniit, kosteat
silmät puhuivat, sillä hänen hymynsä kävi sanomattoman lempeäksi ja
surumieliseksi. Hän istuutui, ja pienen tytön hänelle selittäessä
tennispeliä, joka yhä jatkui yksitoikkoisena ja virheettömänä,
hän heitti nopean katseen verkontakaiseen, harvalukuiseen
katselijakuntaan. Sillä hetkellä hän huomasi Francis Nayrac'in,
joka yhä seisoi siinä liikkumattomassa jännityksessä, väristen
tuskallisesta uteliaisuudesta. Heidän silmäyksensä sattuivat
toisiinsa hetken ajaksi vaan, pallon lentoajaksi, kun se toisesta
mailasta toiseen kimmahti. Mutta sillä ajalla Paulinen katse jo
ennätti lävistää nuoren miehen sydämen terävän ja tulisen miekan
tavoin. Ja kuitenkaan eivät nuo harmaat silmät, joiden väri näytti
entistään vielä vaaleammalta laihtuneiden kasvojen kalpeudessa,
ilmaisseet hämmästystä, ei ylenkatsetta, ei vihaa, ei mitään
erityistä tunnetta. Paulinen kasvoja ei ollut suurempi kalpeus
vallannut, ei veren puna peittänyt. Hänen huulensa eivät olleet
värisseet. Hänen toinen kätensä vain, joka yhä oli lapsen kiharoita
hyväillyt, pysähtyi äkkiä ja puristui nyrkkiin, ja toisella hän veti
lapsen luokseen ikäänkuin häntä puolustaakseen. Tarmokkaan toiminnan
rajut ponnistukset, kiihkeät tunteidenpurkaukset, komeat puheet
ovat tarpeettomat kahdelle onnettomalle, jotka joutuvat vastakkain
vuosikausia kestäneen eron jälkeen; he tuntevat kyllä vähemmälläkin
jännittävän hetken draamallisuuden. Pauline ja Francis olivat
tunteneet toisensa, ja siinä oli tarpeeksi värisyttämään Francis'n
koko ruumista vielä silloinkin, kun hän neljännestuntia myöhemmin
pysähtyi Englantilaisen puutarhan portille, jonne hän kiireessä oli
saapunut pankkitoimistolla tapaamissaan rouva Scilly'n vaunuissa. Hän
tuskin pysyi pystyssäkään. Mikä hirveä totuus piili noissa sanoissa,
jotka hän itselleen lausui vaunuista laskeutuessaan ja nähdessään
kihlattunsa notkeana ja nuorena vaaleassa puvussaan kuvastuvan
vihreiden palmupuiden runkojen taustaa vasten: -- "Henriette parka!"



V.

YÖ.


Niin, olihan Henriette surkuteltava, kun näin teeskentelemättömällä
ja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja
vilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella
hänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä
vaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli
synnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi,
kun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva
myrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia,
vaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus
on jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä
probleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin
sitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia
muistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi
perehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin
alati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä
yhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta
hänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä
paikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen
tavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut
olla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille,
itse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman
haavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea
poveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon
loppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon
iloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä
kysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan
huomasi olevansa yksin -- vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan
niiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa
puistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia,
joka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon
kuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa
hermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman
nauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä
hän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän
tietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi
ratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi
olevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla
kaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa.
Hän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä
kuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin
kaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme
ratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä,
ajatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin
olisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa,
sitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme,
-- tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme
tukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään
tuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme
näkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän
avaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän
liekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai
saamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi,
kuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä
haaksirikko näyttää!

       *       *       *       *       *

-- "Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni..." Nuo sanat, jotka hän
oli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon
saadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän
kuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä
soimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi
erottanut: "Oma tyttäreni!..." Olivathan nuo sanat kumminkin sangen
selvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut
vuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että
hänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen
suonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen
jäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi
käsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa,
kuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa.
Ennenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä,
lepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi
tätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että
hänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme
ja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan
aavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään,
kieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen,
hämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu
nimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa
järjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus
riippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan
kuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta
saavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he
kompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään
heitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen
nähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle
Raffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli
mahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta
kohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten
tai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun
tapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen
tulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa
hukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan
erityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita
kirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin
muut, siinä kaikki -- kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla
öljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella
Adèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta
ja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos
hänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat
ne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden
tarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui
kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman,
intohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut
syliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön,
sivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen
heikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja
kuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen,
hän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi,
hänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli
ollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään.
Sellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät
kokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa
saanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka
hän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia,
jotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen
äitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin
oli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut
jonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun
sen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti,
valtavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, -- voi, kuinka se häntä nyt
vainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti
kyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan.
Turhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa
Paulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli
kyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla
antautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai
toisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa,
sen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun
perintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen
vakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka
eivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa
naimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä
tavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta.
Hän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen
elämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen
sisarensa. Hän oli nähnyt _oman lapsensa_. Samoin kuin hänen ennen
oli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun
hän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä
hunnulla peitetyn naisen, -- ja mitä sitten seurasi, -- samoin oli
hänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean
surkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa
ristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in
hyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo
onneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin
lemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän
mitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden
orja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut
hänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista,
joka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli
tunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen
verestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä
vähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää
haavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi -- oliko
Francis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan,
muuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota
se niin suuresti muistutti!

       *       *       *       *       *

Näihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut
sille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata
vuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa
kanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien
kirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine
arabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät
vetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi
melkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta
väsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä
mielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä
etelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt
osoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu,
jonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan
kehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille
vuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella
heijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia,
missä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen
lähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja
väräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat
outomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili
tämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen
kuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana
kohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat
oudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä
saanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon
saman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta
sitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan.
Se onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti
herää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen
omakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo
ajatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät
toisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää
pelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko
heidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa
entisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta,
oliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi
liikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka
rouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan
katsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden
alaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan
liikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi.
Rajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä
majesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän
tunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja
kohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka,
vaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse
niin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren
rannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin
talossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna,
lasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden
häämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta
vaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä
palavampana hänen huulilleen kohosi: "Tyttäreni..." Hänestä tuntui
tällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden
katselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä
kieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat,
olisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä
uudelleen hän lausui aivan ääneen: "Lapseni!... Tyttäreni!..." Mutta
kenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti
hänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä
kuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle,
kaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta
vaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien
varjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta
kohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu,
ja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä
katsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään
Paulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat
hänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman
koskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli
ennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka
hän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet
tuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin
vimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan
hänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen
herättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava,
ettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä,
kenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi
käynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville,
jos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja
huomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli
laskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan
muuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon
naisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli
hänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten
epäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei
hän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta
kohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken?
Hyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen,
kauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle
kostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta
epäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä
seikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin
kyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli
tuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän
kai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa
vireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille
ilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin
räikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle,
mutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka
äsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet:

-- "Voi, kuinka häntä vihaan! Niin, kuinka häntä vihaan, ja kuinka
oikeassa olen häntä vihatessani!..."

Uudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan
vihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan
hengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt.
Tuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian
suljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin
kohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa
kaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa
houreiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin
asukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön
hiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili
voimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa,
povi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta
ainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää
salannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien
tunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään
suorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen
liian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa
toisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi
huomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden
muistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä
yhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän
oli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka
pyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina
pysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän
oli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin
olisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki
hiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen,
tuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä.
Kuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!... Hän
heltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa
syvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt
kunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka
hienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan,
nuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin
kohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa,
sen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon
kunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen
olisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä
rikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa
konnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan
kihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla
kertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa
Henrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan!
Kuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö
hänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä
siveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi
virkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja
pettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen
ottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön,
jossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja
joka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi
joutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet,
tuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun
hän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa
oli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt
siitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä
jättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja
peruuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun
omistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä,
pettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta
kihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle
sanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli,
koska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti
Henrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä
viettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva
tapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen,
ja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan
siitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen
tyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata,
koettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön
sallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän
täydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka
hän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä
iskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja
pakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen
tietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin
hänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän,
silminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet
saivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen
olisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen:
"Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen
suojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä", voisiko Henriettekään
häntä tuomita?... Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt
poiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen
ollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa
Adèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia
oikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka
lain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut
vapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt,
olettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden
uskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä
varten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle
nuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon
lapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka
koskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata
Henrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen
ajatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata
joskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin
täyttää se!

       *       *       *       *       *

Mutta velvollisuuden käsite, ainoa, joka voi lieventää eräitä liian
tuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan
välähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin
selväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän
kaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme
alentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena -- lohdutuksena,
joka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on
sangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme
paljoakaan siitä välitä, -- mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei
tuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti
mielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt
häneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että
vastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan
päässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta
silmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä
hänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä
hänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat
hänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä
kohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka
oli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut
ehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan
taikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen,
miehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna
hänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka
hän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata
pikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta,
mitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli
kantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut,
olisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen,
hän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin
ettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli
hänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia
lasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta
katsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen
kouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: "Voiko näitä
velvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa
yhteen?" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi
suostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon
mukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden
takia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta
lähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis
oli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä
vastaan rikkonut?... Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi
tuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka
oli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä
vastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä
siitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen:
mitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline
hänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa
tulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan
tietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun
eivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta
lääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta
hän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä;
hän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston.
Sitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen
samalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon
hänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut,
että olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja
tarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä
tämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo
oli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin,
koska hän yksin oli rikokseen syyllinen? "Kärsiä yksin!..." Noihin
sanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville
pääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin,
-- suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri
koettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän
hän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi
mitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat,
jos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea,
juuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut
näyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, -- nuo kasvot,
jotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta
siitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän
oli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten,
että voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä
hetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja
koettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan
epäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin
vajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä
hän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla
niin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti
liikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan
vartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä,
hän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän
painoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan
suurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa
kuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat
marmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen
seetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita.
Kalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli
eheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut, _Campo Santo_, kuten
italialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon
hetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan
vääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin
Henriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi,
tietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja
sittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen
omanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut,
jos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa
omaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin
aikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä
onnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina
kuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin
hän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi,
hän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka
näyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin
tapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline
Raffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle,
isyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut,
sydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä
pois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos
mieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka
hän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan -- siinä oli tietysti
suuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä
ansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus
hänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli
kasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt
hedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista
myötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei
ylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten
intohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan
synneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa
kuolemanrangaistuksen. "Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison
kanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että
huora..." Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita
iloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa,
johtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa
ystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin
antautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin
taikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut... Toista
oli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana,
rakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui
katkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus
tavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo
oli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt
rikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä
oikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä
äkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen
elämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta
muuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama
halajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun
hänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen,
hairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen
väristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos
viisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana
tallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja
vieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin
nuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa.
Hän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa
liikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli
vielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui
hänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva
Scilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti
kulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän
oivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen
toivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:

"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua..."

       *       *       *       *       *

Tuo päätös, joka oli hänessä kypsynyt hänen palatessaan tältä
oudolta kävelymatkalta ja levolle mennessään, päätös kestää
koettelemus, alistua kärsimykseen, ja alistua siihen laiminlyömättä
ainoatakaan nykyisistä velvollisuuksistaan, sentähden että hän oli
sen ansainnut, olisi toteutuakseen vaatinut vakavampaa, hartaampaa
uskoa. Tunteellisuuteen perustuva uskonnollisuus tuottaa yltäkyllin
noita jalomielisiä yrityksiä. Usko yksin voi antaa lujuutta ja
kantavuutta päätöksille, jotka ovat niin luonnonvastaisia kuin
tämäkin oli: tietää että muutaman askelen päässä oma lapsemme
hengittää ja liikkuu, tietää, ajatella, tuntea se ja kumminkin olla
pienokaista katselemattakin. Tämän päätöksen vaatima sydäntäsärkevä
tahdonlujuus piti kumminkin nuorta miestä pystyssä pitemmän aikaa
kuin hän itse olisi uskonutkaan, sentähden että hän jo alusta alkaen
niin järkähtämättömällä ankaruudella noudatti velvollisuutensa
käskyjä. Hän oli kyllä ymmärtänyt kiduttavien tutkistelemuksien
hetkinä, että vähinkin tinkiminen saattaisi hänet hukkaan. Hänellä
täytyi olla rohkeus katsoa syrjään, jos milloin kohtaisi lapsen. --
Mikä hirvittävä, luonnoton rohkeus! -- Sillä isänrakkaus, kun se
kerran meissä syntyy, on kuin nälkä ja jano. Se vaatii ravintonsa,
vaatii tilaisuutta rakkaiden piirteiden katselemiseen, jos täytyy
loitolla pysyä, äänen kaiun kuuntelemiseen, jos hellyys ei saa
sanoihin puhjeta. Hänellä ei ollut lupa kuulla lasta mainittavankaan,
omaa lastansa, vaikka tiesi sen omakseen. Hänellä ei ollut oikeutta
nauttia tätäkään köyhää lohdutusta, lieventää palavan kuumeensa
tulta tälläkään vesipisaralla, jos hän tahtoi järkähtämättömästi
pysyä ehdottomassa uskollisuudessaan kihlattuansa kohtaan. Ja hän
alistui velvollisuuteensa pitkien, hänen mielestänsä loppumattomien
päivien kestäessä. Ja nuo päivät kuluivat sittekin, kului kaksi,
kolme, kului viikon päivät ja kahdenkin, niinkuin ne meiltä kuluvat,
kun olemme sitoutuneet noihin salaisiin uhrauksiin, jotka pisara
pisaralta sydänvertamme kuiviin vuodattavat. Francis'sta tuntui,
että hänen piti joka aamu uudelleen tulisella raudalla polttaa
edellisenä iltana vielä vereslihalla ollutta haavaa. Kiduttamalla
itseään hän onnistui viettämään kurjat päivänsä niinkuin ennenkin.
Aamulla hän nousi päättäen horjahtamatta pysyä viittomallaan
tiellä. Yhdeksän aikaan hän meni, niinkuin hänen oli ollut tapana
siitä asti kuin oli saapunut Palermoon, tuttuun ympyrähuoneeseen,
missä tiesi suloisen kihlattunsa odottavan. Sen ikkunoista hohti
yhtä kirkkaana häntä vastaan valoisa maisema turkoosinvärisine
taivaineen ja safiirinsinisine merineen. Valkeat palatsit kohosivat
vihreiden puutarhain keskellä, ja vilkasliikkeisissä satamissa
purjeiden valkoperhoset parveilivat alastoman vuoren punertavassa
varjossa. Sama loistava taivaanranta, joka oli hänen autuutensa
kehyksenä ollut, oli vieläkin hänen madonnansa lempeiden kasvojen
häikäisevänä taustana. Niinhän uskonnollisissa maalauksissaan
muinaiset mestaritkin avaavat hymysilmäisten neitsyeittänsä taa
pyhyyden pelkästä läsnäolosta jalostuneen maailman rajattomia
avaruuksia. Tämän vertauksen, jonka hän oli ennen onnensa aamuhetkinä
tehnyt, sen hän yhä vieläkin teki. Hänen vain tarvitsi päästä nuoren
tytön seuraan tunteakseen heti, kuinka paljon totuutta on tuossa
ylen tavallisessa liikuttavassa puheenparressa: rakastaa kaikesta
sydämestään. Hän ei enää armastaan kaikesta sydämestään rakastanut,
vaikka hänen rakkaudessaan oli kärsimyksestä yhä kiihtynyt
intohimo. Tämän intohimon rinnalle oli toinen intohimo kohonnut,
avonaisen, vuotavan, tulehtuneen haavan repäisevä särky, jonka hän
kaikilta salasi. Se teki hänelle entisen hurmauksen mahdottomaksi,
mahdottomaksi myöskin helpotuksen pelastavan huokauksen, johon koko
meidän tunne-elämämme sulaa lemmityn läsnäollessa. Hänen kykynsä
nauttia onnestaan oli, ellei kokonaan lamassa, ainakin heikontunut,
kituva. Olemuksensa silpomiselta oli hänestä tuntunut välttämättömyys
luopua Adèlesta, ja hän olikin todella kuin haavoitettu, joka ei
voi liikettäkään tehdä tuntematta haavansa tuskain kiihtyvän.
Aina tuosta aamukohtauksesta lähtien hän joutui päähänpiintymänsä
tuottaman kärsimyksen valtaan, kun hänen sielunsa, niinkuin ennenkin,
pyrki lähestymään Henrietteä. Hän ei voinut olla ajattelematta
tämän huoneen yläpuolella olevata toista salia, samanmuotoista
ja saman häikäisevän näköalan kirkastamaa, missä pikku Adèle
yksinäisessä aamiaispöydässään istui vanhan hoitajansa seurassa,
äitinsä nukkuessa sairaan raskasta unta väsyttävän aamuhetken
raukaisemana. Eroavaisuus näiden kahden asunnon välillä, jotka
olivat niin lähellä toisiaan ja sittenkin niin kaukana, vihloi
hänen sydäntänsä. Hän koetti karkoittaa tuskastuttavan piintyneen
ajatuksen ja onnistui hetkeksi. Mutta nopeasti se palasi. Kellon
yhtätoista käydessä melkein joka päivä hän seurasi kreivitärtä
ja Henrietteä heidän virkistysmatkoilleen. Kulkiessaan silloin
hotellin puutarhan ohitse hän näki aitausmuurin tuolta puolen
kohoavien eucalyptuspuiden kiiltävälehtiset oksat, jotka kalpean
vihreyden alta vivahtivat tumman sinipunervalle, ja korkeain palmujen
lehtitöyhdöt, joiden suojassa goottilaistyylisen, englantilaisen
kappelin katto kohosi. Silloin hän ajatteli, että lapsi kenties oli
siellä leikkimässä puutarhan käytävillä, puitten juurella, ja hän
vaipui kaihomielisien unelmien äänettömyyteen, lemmittynsä hellien
katseiden hyväilemänäkin. Ja kahta pahemmin tuo hellittämätön,
alati kiusaava ajatus häntä vainosi hänen toisen kävelyretkensä,
iltakävelynsä aikana, sillä niinä hetkinä häntä vapisutti pelko,
että hän äkkiä matkallaan kohtaisi pienokaisen, joka pelko oli
hänet vallannut heti rouva Raffrayen saavuttua Palermoon. Nyt kun
hän tiesi minkä tiesi, tuo pelko oli vielä yltynyt. Loppumattomilta
tuntuivat hänestä silloin Favorite-puiston käytävät, missä hän
tavallisesti asteli kahden kesken Henrietten kanssa, rouva Scilly'n
heitä odottaessa vaunuissaan, myötätuntoisuuden hymy huulilla. Vaikka
joulukuu oli jo puolivälissä, eivät heidän silmänsä näillä matkoilla
kohdanneet talven lehdettömiä aloja, sillä tässä äärettömässä
tarhassa olivat kaikki puut alati viheröitseviä. Ken ei ole tällaisen
katoamattoman vihannuuden synkkää, masentavaa vaikutusta kokenut?
Tässä puistossa aika ajoin kaikuvat torven toitotukset tuntuivat
yhä lisäävän sen surunvoittoista, lintujen laulua kaipaavata
äänettömyyttä. Nuo yksitoikkoiset, sydäntä vihlovat toitotukset,
jotka saivat alkunsa eräältä harjoituskentältä ja kertautuivat
loppumattomasti jylhän Pellegrino-vuoren seinämistä ponnahtaneissa
kaiuissa, lisäsivät Francis'ssa sitä ääretöntä alakuloisuutta, joka
aiheutui muutamista Henrietten lausumista sanoista. Nuori tyttö
lempeässä viattomuudessaan puhui pitkään kihlatulleen tulevaisuuden
toiveistaan, vastaisesta kodistaan, yhteiselämästään Francis'n
kanssa. Kaikki hänen vienon ja suoran sielunsa unelmat edellyttivät
perheen muodostamista. Olihan Francis itsekin, unelmissansa
luodessaan tulevan perheonnensa romaania, vastustelematta antautunut
samanlaisille toiveille, ajatellut mielihyvällä itse jatkuvansa
lapsissaan, joiden hennoissa piirteissä hän voisi huomata osan
omasta itsestään yhteensulaneeksi rakkaan vaimonsa piirteihin.
Miksikä ei tuo vastaisen kodin haavekuva enää voinut hänelle
ilmestyä näyttämättä hänelle heti toista lasta, joka, vaikka olikin
hänen omansa, tuntui häneltä ainiaaksi kieltävän kodin sulouden
nauttimisen? Tälle toiselle hänen ei ollut koskaan lupa kuiskata
noita sanoja: "oma lapseni", jotka olivat hänen korvissaan soineet,
hänen viettäessään kauhean yönsä Monrealen teitä harhaellen, ja
jotka hän kenties muille sanoisi, muille, joilla ei ollut enemmän
oikeutta siihen kuin herttaisella pikku Adèlellakaan. Isänäolon
tieto oli hänessä nyt yhtä horjumaton kuin hänen päätöksensä pysyä
järkähtämättömänä kerran suunnittelemassaan käytöstavassa. Yhdeksän
vuotta hän oli epäröinyt, milloin uskonut, milloin epäillyt;
mahdoton oli hänelle nyt sellainen hapuileminen. Hän oli nähnyt ja
hän uskoi. Mikä sallimuksen oikku, että hänen nyt oli uskominen,
kun olisi suonut voivansa epäillä, sen sijasta että hänen ennen oli
täytynyt epäillä, kun uskossa olisi ollut niin suurta suloutta!...
Nuo ajatukset häntä alinomaa kiusasivat, kouristivat, kiduttivat.
Hän katsoi Henrietteä manataksensa pois painajaisen -- turhaan!
Yhä selvemmin hän vain huomasi temmeltävien tunteittensa kauhean
ristiriitaisuuden. Ne vainosivat häntä hänen kotiinkin palattuansa,
hiljaisen illan pitkinä tunteina. Olipa että hän kihlatulleen luki,
istuen matalalla jakkaralla hänen polviensa ääressä, taikka että tämä
hänelle pianolla soitti lempisäveltäjiensä teoksia, olipa että he
kaikki kolme hiljaa, tuttavallisesti, rauhallisesti keskustelivat,
aina, määrähetkinä painajainen ilmestyi... Mitä mahtoikaan tehdä
pienokainen tällä hetkellä? Ja taas, niinkuin aamusellakin, hän
luuli näkevänsä lapsen, näki tämän juoksevan äitinsä luo ennen maata
menoaan, katselevan sairasta suurilla viattomilla lapsensilmillään,
joissa kumminkin salaperäinen onnettomuuden aavistus kajasti. Että
pikku tyttö leikkiessäänkin ajatteli äitinsä tuskallista yskää, se
kai merkitsi, että jokainen noista yskänkohtauksista oli saanut
valtavan vastakaikunsa hänen sydämessään. Pelkäsikö pienokainen
ainoan turvansa maailmassa ennen pitkää murtuvan? Ja hänen isänsä
ei ollut siitä tiedoton. Elossa hän oli. Isällä oli miehen tarmokas
suojelijankäsi, jota lapsen kenties kohtakin olisi tarvis, ja tuo
isä ei voinut mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi päinvastoin
yhä enemmän koota esteitä heidän välillensä, jottei omaa arvoansa
alentaisi. Kunnia vaati, että hän tytärtänsä kohtaan käyttäytyisi
niinkuin ei hänellä olisi aavistustakaan ollut hänen syntyperästään.
Jumala, mikä kamalan rakkauden kamala loppu!

       *       *       *       *       *

Kauanko olisi Francis'lla kestänyt tahdonlujuutta sellaiseen
kieltäymykseen? Kenties kuukausiakin, ellei odottamaton tapaus
olisi äkkiä kumonnut hänen päätöksensä mahdottomuuksiin perustuvaa
rakennusta. Hän uskoi niin lujasti olevansa oikeassa, että, kun
hän näinä päivinä, myrskyisimpinä, mitä oli kokenut sittenkuin
hänen ja Pauline Raffrayen välit katkesivat, kaksi kertaa sattui
tämän viimeksimainitun ja hänen lapsensa kanssa vastakkain
porraskäytävässä, hän uskalsi kääntää pois päänsä ja olla heihin
katsomatta. Mutta joskin hän rohkealla kestävyydellä suoritti
taistelunsa tositapahtumia vastaan, tunteitansa hän ei kyennyt
vastustamaan. Kaikesta huolimatta hän ei edes koettanutkaan, niinkuin
hänen kunniansa olisi vaatinut, iskeä itse juureen kiinni, kitkeä
pois sairaloisen isänrakkautensa tainta, jonka hän sydämessään
tunsi varttumistaan varttuvan. Ja olisiko se edes ollut hänelle
mahdollistakaan? Hän oli niitä intohimoisia, mutta periaatteita
noudattavia luonteita, jotka luulevat tyydyttävänsä omantuntonsa
pakottautumalla johonkin erityiseen menettelytapaan, mutta jotka
sisällisesti rikkovat, antautuen hillittömien mielikuviensa,
rikoksellisten tunnehurjistelujensa valtaan. Sellaiset luonteet
pystyvät niinkuin Francis'kin vuosikausia pysymään hurjasti
rakastamastaan naisesta erillään, kun sitävastoin ovat kykenemättömät
hetkeksikään hallitsemaan tämän rakkauden heissä tuottamia
sisällisiä häiriöitä. He noudattavat tapojen siveyttä, sydämen
siveyttä noudattamatta -- omituinen luonnottomuus, joka ennemmin
tai myöhemmin päättyy sekä tapojen että sydämen yhtäläiseen
turmelukseen. Tekomme mukautuvat aina lopuksi ajatustemme mukaan,
ja näitä viimeksimainituita meidän ennen kaikkea tulee hallita. Jos
Francis olisi pikku Adèlea kohtaan menetellyt samoin kuin ennen
rakastajatartansa kohtaan, paennut hänen luotaan, ehdottomasti
eronnut hänestä, niin hänellä kenties olisi ollut oikeus antautua
liikutuksiensa valtaan, hän kun varmaan olisi tietänyt, ettei mikään
uusi sattuma tulisi koskaan viettelemään hänen tunteiden uuvuttamaa
sydäntänsä. Mutta erikoiset olosuhteet, jotka häntä sitoivat,
tekivät hänelle sellaisen eron sangen vaikeaksi, vaikka hän kyllä
itsekin mielessään myönsi, että se olisi suuresti helpottanut
hänen tuumansa toteuttamista. Ja olihan hänen sitäpaitsi piakkoin
palattava Ranskaan; matkapäiväkin jo oli määrätty tammikuun
viidenneksikolmatta. Eikö hänen, salaisista mielen liikutuksistaan
huolimatta, ollut siihen asti kestäminen, sitä suuremmalla syyllä,
kun joulukuu jo lähestyi loppuaan ja pienimpienkin kauppapuotien
ikkunoissa loistava lapsellinen tervehdys: _Viva Cesu Bambino_
läpi kaupungin julisti odotetun juhlan tuloa. Muistot, joita tuo
lasten juhla hänessä herätti, olivat hänelle uutena alakuloisuuden
lähteenä. Kuinka hän olisi voinut arvata, että hän sitoumuksestaan
luopuisi, ennenkuin joulu oli lopussa, ja että syynä siihen olisi
yksinkertaisesti Continentalin englanninkiihkoisen isännän oikku.
Tuo gentlemanni, josta Francis usein oli pilkaten sanonut: --
"Pistäisipä minun joskus päähäni ruveta pukeutumaan englantilaisesti,
niin kyllä tuo hölmö minut siitä taudista parantaisi", tuli itse
tietämättään, kohtalon narripelissä näyttelijänä esiintyessään,
syöksemään onnettoman valheen ja petoksen pelottavaan kuiluun.
Kavaljeeri Francesco Renda oli nimittäin tavakseen ottanut viettää
_Christmas_-juhlaa pystyttämällä suurimpaan saliinsa hotellin
brittiläisten ja itävaltalaisten asukkaiden iloksi suunnattoman
suuren joulukuusen, jonka kaikki oksat olivat palavia kynttilöitä
täynnä. Näytelmäkappale, joka useimmiten oli enemmän tai vähemmän
paikallista laatua, täydensi juhlaa. Tänä vuonna hän oli tähän
toimeen vuokrannut erään noita neapelilaisia laulajajoukkoja, joita
Sorrentossa ja Amalfissa käyneet liiaksikin tuntevat. Kun Henriette
Francis'lle näytti noita kolmea pääsylippua, jotka diplomaattinen
don Ciccio, vainuten älykkäänä etelämaalaisena nuoren miehen tekevän
hänestä pilkkaa, oli hänen poissaollessaan tuonut, hän ei voinut olla
sanomatta:

-- "Miksei! Mennään vaan kuuntelemaan: _Funiculi, funicula_... Sepäs
vasta hauskaa!..."

-- "Kenties ette tahdo sinne tullakaan?"... oli Henriette vastannut,
alistuen heti lempivänä naisena, joka tahtoi säästää rakastettunsa
pienimmältäkin rasitukselta. Miksikä Francis päinvastoin väitti, että
heidän oli kaikkien mentävä gentlemannin kutsuihin? Olisihan hänen
kumminkin pitänyt arvata, että, koska tuo joulukuusi (_X-mas tree_),
niinkuin etehisen seinässä olevassa ilmoituksessa sanottiin, oli
etenkin lapsia varten, rouva Raffrayekin arvattavasti veisi pienen
tyttärensä sinne. Ja hän ajattelikin sitä, mutta luuli olevansa
niin luja, ettei hänen tarvinnut tuota mahdollisuutta pelätä.
Hänenhän vain tarvitsi kääntää pois silmänsä, niin asia oli sillä
hyvä, ja niinmuodoin hänen ei tarvinnut kieltää kihlatultaan tuota
vähäistä huvitusta, joka näkyi nuorta tyttöä houkuttelevan, vaikka
hän kyllä heti olisi suostunut siitä luopumaan. Kun Francis siis
jouluiltana astui juhlapukuisia muukalaisia vilisevään, pieneen
salonkiin, jonka keskellä säteili kirjavien kynttilöiden ja lyhtyjen
valaisema, jättiläiskokoinen joulukuusi, hän oli jo valmistautunut
kestämään uutta kidutusta. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että
Francesco Renda, kohteliaisuudessaan ryhmittäen vieraitaan heidän
kansallisuutensa mukaan, määräisi rouva Scilly'lle ja Henriettelle
heidän paikkansa juuri Pauline Raffrayen ja hänen tyttärensä viereen!...
Niin, todellakin, tuossa vasemmanpuolisessa nurkassa, minne
heidät saattoi muhkea don Ciccio, joka oli puettuna Carlton-klubin
täsmällisimpien jäsenten tapaan, kielovihko napinlävessä, siinä
istui heitä varten varattujen kolmen tyhjän nojatuolin vieressä
eräs lapsi, ihmeissään katsoen komeata kuusta, ja lapsen vieressä,
pyhävaatteihinsa puettuna, sama vanha uskollinen hoitajatar, jonka
Francis tuona muistettavana aamuna oli nähnyt eucalyptuspuun juurella
sukkaa kutomassa. Ja pienokainen oli Adèle Raffraye, hänen oma pikku
Adèlensa. Nyt Henriette jo istuutui tuolille, joka oli lasta lähinnä,
rouva Scilly osoitti Francis'lle keskimäisen paikan ja asettui itse
hänen toiselle puolellensa. Eikä Pauline -- taudinkohtaus kai oli
estänyt häntä tulemasta -- ollut siellä vihattavalla läsnäolollaan
yllyttämässä häntä taisteluun vaarallista ja hirveätä kiusausta
vastaan.



VI.

JOULUKUUSEN YMPÄRILLÄ.


Vastatulleiden nostama hälinä ei hetkeksikään saanut pikku
Adèlen silmiä irtautumaan loistavasta taulusta, joka avautui
hänen eteensä. Ihmeiden satumaista maailmaa oli lapselliselle
mielikuvitukselle komea joulukuusi, jonka synkkien oksien suojassa
kellui sadottain kirjavia ja loistavia palloja, samoin kuin maassa
istuvien neapelilaisten soittajien kirjava ryhmä. Miesten raitaiset
lakit ja punaiset, keltaiset tai siniset vyöt, heidän pukunsa
teatterikoristeet ja heidän omituiset soittokoneensa, naisten
hiusasut, suunnattoman suuret metalliset neulat ja kirkasväriset
samettihameet, kaikki nuo muukalaisuuden sangen yleiset silmänherkut
ihastuttivat yhtä paljon pikku tyttöä kuin hänen hoitajaansakin,
ja he muodostivat itse tietämättään paljon viehättävämmän näyn,
lapsi ja halpa palvelijatar, jonka uurtuneet, nöyrät kasvot
hymyilivät pienokaisen hentojen, herkkien, elämän uutuudesta
innostuneiden kasvojen vieressä. Äkkiä kumminkin lapselta viattoman
innostuksen lumous hälveni, ja hän heräsi todellisuuden kovan kouran
kosketuksesta. Hänen katseensa näet sattui viereisiin, vastikään
tyhjiin nojatuoleihin, missä nyt istui vieraita ihmisiä, jotka
olivat hänen kuulemattaan sinne tulleet. Ujouden vavahdus kohotti
veren hänen poskilleen, ja vaistomaisesti hän painui hoitajansa
puoleen tuolla aran otuksen liikkeellä, joka oli hänelle ominainen.
Sellaisina hetkinä hän kallisti sievän päänsä, ja hänen suurissa,
ruskeissa silmissään päilyi rypistyneiden kulmakarvojen alla
tuskaisesti säikähtynyt ilme. Hänen päänsä torjuvassa asennossa
oli silloin hiukan puolustusasemaan asettuneen antiloopin vauhkoa
siroutta. Huomatessaan lapsen vaistomaista luulevaisuutta ilmaisevan
liikkeen neiti Scilly, joka satunnaistuttavan hyväntahtoisella
hymyllä oli tervehtinyt vanhaa Annettea, kääntyi Francis Nayrac'in
puoleen sanoen:

-- "Tuossahan on taannoinen pikku ystäväni, tiedättehän, se joka
niin sievästi puheli sairaalle nukelleen... Katsokaapas häntä,
salaa, jottei hän kokonaan joutuisi hämilleen, ja sanokaa, eikö hän
hämmästyttävästi muistuta sisarenne lapsuudenkuvaa? Vieläkin enemmän
nyt, kun hänellä ei ole hattua päässä..."

-- "Hämmästyttävästi...", toisti Francis vapisevalla äänellä.
Vastustamattomasti hänen päänsä kääntyi lapsen puoleen. Oi, niin
kauan kuin lempiviä sydämiä on olemassa, mikä viisaus voi heissä
voittaa katsomisen tarvetta, tuon katsomisen, joka lempeimmän
runoilijankin mukaan oli Orfeuksen anteeksiantamaton rikos. "Hän
kääntyi, sydän voitettuna", sanoo tuo kaihomielinen Virgilius...
ja samoin Francis'kin, sydän voitettuna, loi katseensa lapseen.
Liikutus, joka oli hänet vallannut heti hänen tultuansa ja
huomattuansa missä vaarallisessa paikassa hänen oli iltansa
vietettävä, olisi epäilemättä näyttänyt sangen omituiselta hänen
tovereistaan. Mutta rouva Scilly ja Henriette olivat tämän ensimäisen
hetken hälinässä ikäänkuin huumeessa äänekkäiden keskustelujen
kohinasta, valojen häikäisevästä loisteesta, koko tämän tilaisuutta
varten näytelmähuoneeksi järjestetyn salin kirjavasta hyörinästä.
Nyt kun neiti Scilly kykeni huomaamaan sulhasensa tavattoman
mielenliikutuksen, oli aivan luonnollista, että hän selitti sen
vainajan muiston aiheuttamaksi. Ja totta olikin, että Francis
vainajan muistosta heltyi, antautuessaan katselemisen vihlaisevalle
hekumalle, jonka hän oli itseltänsä niin tunnollisesti kieltänyt.
Istuen hänen edessään, profiili melkein pois käännettynä, pikku tyttö
näytti hänelle kultakiharain kehystämän posken hienot piirteet. Hän
oli valkoisiin puettu. Yksinkertainen musliininen poimukaulus ympäröi
hänen hentoa kaulaansa, kohottaen sen erikoisen hienoa kalpeutta,
jota Henriette kerran oli verrannut vaalean ruusun sisälehtien
kellertävään kalpeuteen. Tuo kelmeä väri oli liikuttavassa
sopusoinnussa suun haaveilevan, miltei katkeran ilmeen kanssa, kun
ei hymy raittiita huulia vilkastuttanut. Koko hänen olemuksensa
tuntui uinailevan itsetiedottoman kaihomielisyyden viihdyttämänä.
Aviorikoksesta syntyneitten lapsien kasvoissa on usein sellaisen
ennenaikaisen alakuloisuuden ilme! Heidän silmäteräinsä pohjalla
piilee jäännös kauhua, tunnonvaivojen uhkaavan koston kauhua,
joka on täyttänyt heidän äitiensä mielen. Luulisi melkein, että
heidän vaistonsa aavistaa, arvaa heidän rikoksellisen syntyperänsä
surkeuden ja valheen. Ja kumminkin, huolimatta katseen arveluttavasta
syvyydestä, Adèlen kehitys tuntui olevan hänen ikäisensä lapsen,
jonka mieli iloisesti hykähtää vähimmänkin huvituksen tarjoutuessa ja
jonka sielu on täynnä itseperäistä, välitöntä, melkeinpä eläimellistä
elämäniloa. Sillä tuskin olivat soittajat alkaneet esiintyä, mikä
viulua vinguttaen, mikä mandoliinia helisyttäen, mikä kastanjettia
naksuttaen, mikä tanssien tai ilvehtien, niin väri alkoi kohota
pienokaisen poskille, loiste hänen silmiinsä, hymy hänen huulilleen,
ja koko hänen olemuksensa värähteli ja muuttui. Sitä myöten kuin
lapsi näin antautui tunteittensa valtaan ja hänen nuoren luonteensa
eri ominaisuudet hänen käytöksessään vähitellen ilmenivät, Francis
yhä enemmän pääsi huomaamaan niitä sukulaisuuden siteitä, jotka
niin piirteiden kuin sielunkin puolesta yhdistivät pienokaista
sisar vainajaan. Hänen mielikuvituksessaan nuo kaksi kuvaa, hänen
muistoissaan säilynyt ja sen todellisuudessa liikkuva varjokuva,
ikäänkuin sulivat yhteen ja tekivät häneen taas saman, melkein
ylenluonnollisen ihmeen vaikutuksen kuin ensi kerralla puutarhassa.
Hänen kaukaisten jouluaattojensa suloinen leikkitoveri palasi henkenä
hänen luokseen, sekoittuakseen, ruumiintuakseen tuon herttaisen
lapsukaisen heikkoon ruumismajaan, jonka hän, Francis, kietoi, sulki
katseeseensa, niinkuin hän olisi tahtonut sen syliinsä sulkea. Mutta
siinä oli, tuon hänen verestänsä syntyneen ruumiin ja hänen oman
sykkivän sylinsä välillä tällä hetkellä aineellisestikin toinen --
mikä tuskallisen sattuva symboli hänen nykyisestä kohtalostaan! Se
mikä hänelle oli maailmassa kalleinta, rakkahinta, oli tuossa hänen
vieressään, katsoi häntä vastaan kahden silmistä. Miksikä hän ei
voinut heitä toisiinsa yhdistää, heitä toisilleen antaa, toisen
sydäntä toiseen liittää niinkuin lasta äitiinsä, niin että hänen oma
rakkautensa, yhdistyen heissä ja heidän keskinäisestä hellyydestänsä
eläen, suurempana ja kirkkaampana palaisi! Mieletön unelma, samalla
kertaa viaton ja rikoksellinen hulluudessaan, unelma, joka jo
ennenkin oli hänen hourailevaan mieleensä johtunut!... Se vainosi
häntä tässä juhlasalissa hellittämättä, jäsen vaikutusta yhä lisäsi
hänen viimeaikainen itsensähillitsemisjännityksensä, niin että hän
unhotti missä oli ja minkä levottoman valvonnan alaisena, unhotti
että istui kihlatun morsiamensa ja hänen äitinsä välissä, ja hän oli
niinkuin unesta heräävä, kun kuuli tutun äänen hiljaisen kuiskeen ja
säpsähtäen horroksistaan näki Henrietten puhtaiden immenkasvojen,
elpymistoiveittensa ainaisten virittäjäin, kääntyvän hänen puoleensa:

-- "Minä näen että te kärsitte", sanoi Henriette. "Tuo pikku tyttö
muistuttaa teitä liiaksi sisarestanne. Tahdotteko että menemme pois?"

-- "En", vastasi Francis, pakottautuen hymyilemään, "se on jo
lopussa. Tiedättehän, tuo muisto on aina ollut arka kohta..."

-- "Rakas Francis!..." sanoi Henriette, ja hänen suorissa
sinisilmissään oli niin paljon hienotunteista osanottoa, että
Francis'n täytyi katsoa pois. Hän oli siis uudestaan, kaikista
päätöksistään huolimatta, valheiden kirottuja teitä astumassa.
Kaksinkertainen oli hänen valheensa, kun hän myönsi liikutuksensa
aiheutuvan Henrietten edellyttämästä jalosta herkkätunteisuudesta,
suostuen samalla ottamaan vastaan nuoren tytön lempeätä sääliä,
joka hänestä tuntui suloiselta, vaikka sen olisi pitänyt häntä
kauhistuttaa. Hän oli niin suuresti säälin tarpeessa, halusi niin
kiihkeästi antautua riehuvien tunteittensa valtaan, että hän vielä
toisenkin kerran kielsi, kun rouva Scilly ehdotti, että he lähtisivät
pois.

-- "Ei teidän tarvitse jäädä tänne minun tähteni", sanoi tämä;
"ovathan nuo neapelilaiset laulut minusta aina miellyttävät, mutta
joka yhden tuntee, tuntee kaikki..."

-- "Nämä ovat, kumma kyllä, melkein uusia", vastasi nuori mies, "ja
soittajat ovat koko taitavia, mikä on vielä kummempaa. -- Ja sitten,
mikä näyttelijäkyky! Se täytyy minunkin myöntää!... Katsokaapa
tuota paksua tuossa; mikä ulkokullatun roiston leveä naama! Ja entä
tuo laiha, jäykkäkasvoinen veitikka, jonka liikkumattoman vakava
ilme tekee niin hullunkurisen vaikutuksen!... Varmaankin he ovat
samanlaisissa hotelleissa laulaneet tuhansia kertoja, ja sittenkin
he tuntuvat todenteolla huvittelevan omastakin puolestaan. Ja yleisö
on näyttelijäin arvoinen... Englantilaisia, jotka suvaitsevat
alentua neapelilaisten juhlamenojen katsojiksi. Siinä ilmenee koko
tuo ylenkatse ja koko tuo ihailu, jota pohjoismaalaiset tuntevat
etelän asukkaita kohtaan... Tuo vanha myssypäinen lady tuolla
oikealla, jonka poskissa on neljän portviininjuojapolven punaista
pulleutta, kuinka hänen arvokkaisuutensa sulaa noitten maankiertäjäin
virnistyksistä!... Oivallista kerrassaan..."

Kauan hän näin puheli vilkkautta teeskennellen todistaakseen äskeisen
levottomuutensa kokonaan hävinneeksi. Innostuneella haastelullaan
hän ei tahtonut pettää ainoastaan luottavaisia tovereitaan,
itseään hän varsinkin tahtoi pettää, tyynnyttää hurjasti sykkivän
sydämensä. Mutta lakkaamatta hänen puhellessaan hänen silmänsä
palasivat pieneen tyttöön, ja äkkiä, sattumalta tämäkin katsahti
häneen. Ensimäisen kerran nuo vienosti punertavat kasvot kääntyivät
häneen päin ja raikkaan ruskeat silmät loivat selkeän katseensa
häneen -- tarkoituksetta, rauhallisesti, niinkuin Paulinekin
oli häntä sinä muistettavana aamuna katsonut. Sitten tuo katse
siirtyi yhtä luontevasti, yhtä rauhallisesti katsojariviin heidän
takanansa, palatakseen jälleen joulukuuseen ja soittajiin, aina yhtä
levollisena, yhtä selkeänä. Tiesihän Francis liiankin hyvästi, ettei
hän ollut Adèlelle sen enempää: muuan vieras vain, johon lapsi ei
kiinnittänyt eikä voinutkaan kiinnittää mitään erityistä huomiota.
Miksikä tuo täydellinen välinpitämättömyys niin tuskallisesti viilsi
hänen sydäntänsä, miksikä se tuntui hänestä kovemmalta kaikkia
muita iskuja, jotka häntä näinä surun viikkoina olivat kohdanneet?
Mitä hän tuolta pikku tyttö paralta toivoi, koetettuansa pitkien
vuosien kestäessä niin suurella vaivalla ja kestävyydellä pyyhkiä
hänet pois elämästään? Kuvitteliko hän, että jonkunlainen hellyyden
suggestioni virtaisi hänen silmistään tarpeeksi valtavana herättämään
pienokaisessa veren äänen, joka tällä hetkellä, mahtavampana kuin
koskaan ennen, hänen omassa sydämessään huusi? Isyyden vaisto,
joka niin voimakkaasti, niin äkkiä oli hänessä herännyt, tuotti
hänelle melkein fyysillistä kärsimystä. Tuskin hän koskaan saisi
omalta lapseltaan edes tuota kesytetyn vieraan sympatiaa, jota tämä
näkyi osoittavan neiti Scilly'lle. Henriette oli ollut oikeassa,
kun kerran oli sanonut omistavansa taikakeinon, joka hänelle avasi
pienokaisten sydämet. Varovaisempana tällä kertaa kuin viimein
nähdessään lapsen puutarhassa hän ei nyt liian nopeasti lähestynyt,
vaan antoi pikku pelkurille aikaa tointua, salaa tutkia ja
arvostella, kunnes viimein kokonaan hänet voitti kauneuteen yhtyneen
suloutensa vastustamattomalla ja sulattavatta viehätysvoimalla.
Tuon viehätyksen toimittama valloitus kävi huomattavaksi pikku
Adèlen muuttuneessa asennossa, josta pinnistys vähitellen lauhtui.
Hän ei enää kyyristynyt nojatuolin nurkkaan, johon hän oli vieraat
huomatessaan vetäytynyt, ikäänkuin hakeaksensa hoitajaltansa turvaa.
Hänen hento vartalonsa oli taas kohonnut ja uskalsi vapaasti
liikkua. Nähtävästi ujous ei enää hänen henkeänsä ahdistanut. Pari
kertaa, jonkun laulajan liian hullunkurisen kujeen johdosta, hän
nauroi samaan aikaan kuin vieressä istuva nuori tyttökin, ja saapui
hetki, jolloin he rupesivat toisilleen puhumaan. Lapsen puolesta
lähestyminen tapahtui pienen antiloopin sirolla liikkeellä, kun
se varovasti suostuu lähestymään tuoresta lehtiannosta tarjoavaa
kättä, jota se ensin on säikähtyneenä paennut. Kuinka hyvältä olisi
Francis'sta tuntunut Henrietten salaperäinen viehätysvoima, elleivät
olosuhteet olisi olleet niin tukalat. Nyt se vain lisäsi hänen
kurjuuttansa, näyttäen hänelle miten olisi voinut olla ja syösten
hänet vielä syvemmälle mielenliikutuksien ristiriitaan. Kun hän
salli tunteittensa siinä määrin kiihottua tämän lapsen suloudesta,
niin hän samalla suostui nielaisemaan uuden annoksen sitä myrkkyä,
josta koko hänen ruumiinsa paloi, raiskasi siveytensä ja kunniansa,
raiskasi rakkautensakin. Ainakin hän tunsi itsessään vähenevän
tuon rakkauden onnelliseksi-tekemisen voiman. Ja ihastuksella,
epätoivolla, uteliaisuudella ja kauhulla hän jäi kuuntelemaan noiden
kahden keskustelua, joka jatkuessaan kävi yhä ystävällisemmäksi ja
tuttavallisemmaksi.

-- "Oletteko koskaan nähnyt näin kaunista joulukuusta?" virkkoi neiti
Scilly.

-- "Ei toki koskaan", vastasi kiireesti vanha Annette, mutta
hämmästyi suuresti, kun huomasi pikku neitinsä äkkiä muuttuvan
puheliaaksi vierastenkin seurassa, sillä Adèle vastasi samalla aikaa:

-- "En, en niin kaunista, mutta olen kumminkin nähnyt sangen
kauniita... Viime vuonna äiti puki kuusen viidellekymmenelle pikku
tytölle. Siitä minä pidin vielä enemmän kuin tästä... Ensiksikin",
jatkoi hän, katse kaukana, "se oli kotona, ja oli lunta..."

-- "Ja sitten olitte pikku ystävänne seurassa...", sanoi Henriette.

-- "Niin", vastasi vilkkaasti lapsi, "olin Françoisen, Annetten
sisarentyttären kanssa."

-- "Entä muut pikku tytöt?" kysyi neiti Scilly.

-- "Muutko? Nehän ovat vain leikkitovereita", vastasi pienokainen,
"kun sitä vastoin Françoise, hän on niinkuin äiti ja niinkuin
Annette. Hän ei voinut tulla meidän mukaamme. Hän on niin köyhä.
Hänen täytyy tehdä ulkotyötä pellolla ja niityllä. Kun hän kasvaa
suureksi, niin hän saa tulla kartanoon asumaan ja minä otan hänet
aina mukaani matkoilleni."

Hänen silmänsä loistivat, kun hän näin hymysuin esitti lapsellisen
tuumansa, missä oli sitä vilpitöntä hyväntahtoisuutta, joka jo elämän
sarastaessa osoittaa laajatunteista ja jalomielistä luonnetta.
Henriette kääntyi Francis'hin sanoakseen hänelle puoliääneen: "Kuinka
hyvin näkee että hänellä on jalo äiti!..." ja hän sulki käteensä
pikku naapurinsa käden, joka hyväily sai veren kohoamaan tämän
kasvoille. Lapsi hymyili, yhä vielä hiukan hämillään, mutta sangen
ystävällisesti, ja nyt Henriette jo häneltä kysyi:

-- "Toivon, ettei äitinne ole sairaampi, koska hän ei ole tullut
tänne..."

Tämä kysymys sammutti heti hymyn pikku tytön huulilta. Varjo synkisti
hänen henkeviä kasvojaan, joissa kaikki hänen ajatuksensa kuulsivat
niinkuin veri sinisessä suoniverkossa hänen kauniilla ohimoillaan.
Hän vastasi:

-- "Kiitos, hyvä rouva, äiti on voinut paremmin näinä viime päivinä.
Mutta eilen hän hiukan vilustui ja tänään hän on ollut hyvin väsynyt.
Hän ei tahtonut pidättää minua luonaan. Hän pelkää aina, että minun
on Palermossa ikävä ja että kaipaan Molamboz'ta. Se onkin totta.
Pidän paljon kotiseudustani, mutta olen mieluummin täällä hänen
kanssaan..."

-- "Saatte nähdä, kuinka nopeasti tämä kaunis aurinko hänet
parantaa", sanoi Henriette, joka katui että oli näin lapsen mieleen
johdattanut rouva Raffrayen kuvan, vaikka näki, kuinka herkkä hän
oli vähimmillekin liikutuksille. "Minunkin äitini oli hyvin sairas,
kun tulimme tänne. Ja katsokaa nyt, kuinka hän voi hyvin..." Sitten,
jottei uudestaan pahoittaisi pienokaisen mieltä, hän koetti siirtyä
toiseen asiaan, sanoen: "Minun täytyy pyytää teitä sanomaan minua
neiti Henrietteksi eikä rouvaksi. Tahdotteko?..."

Adèle ei näyttänyt kuulevan tätä loppulausetta, niin oli hän vajonnut
tarkastamaan rouva Scilly'n kasvoja, joita hän tällä hetkellä tutki
intohimoisella uteliaisuudella.

Oli sangen helppo arvata miksi. Lapsi vertaili kreivittären kasvoja
niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle kalleimmat maan päällä. Hänen
hellyytensä tuntui häntä opettaneen -- niinkuin tällä iällä joskus
sattuu -- huomaamaan terveyden vaaroja, joita hänen järkensä ei
kyennyt tajuamaan. Sittenkin hän oli kuullut kaikki, sillä hän jatkoi
hetken aikaa vaiettuaan:

-- "Anteeksi, neiti, onko teidän äitinne ollut kauan vuoteen
omana?..."

-- "Viikkomääriä", vastasi Henriette.

-- "Anteeksi vieläkin", jatkoi lapsi, "tuntuiko tästä hyvin
kylmältä?..." Ja hän osoitti rintaansa.

-- "Tuntui kyllä", sanoi Henriette.

-- "Ja ryittikö paljon yöllä?"

-- "Paljon."

-- "Ja kuinka kauan hänen on täytynyt olla Palermossa
parantuakseen?..."

-- "Ei ole kahtakaan kuukautta siitä kuin läksimme Parisista..."

Lapsi vaikeni uudelleen. Mitä hän mahtoikaan mielikuvituksessaan
hautoa, laulajien jatkaessa kujeitaan ja heitellessä matkailijain,
joutilaitten ja sairaitten jokapäiväiselle seuralle tuota hehkuvaa,
elinvoimaista innostusta, joka kaikesta huolimatta kaikuu Vesuviuksen
tuhkansekaisesta hiekasta puhjenneissa kansanlauluissa. Pikku tyttö
tuntui kadonneen kauas tästä näytäntösalista, unhottaneen sekä
yleisön että soittajat. Mutta niinkuin ainakin, kun kuulemme soittoa
sitä kuuntelematta, sävelet kietoutuivat hänen unelmiinsa, lisäten
niiden itsetiedotonta haaveilevaisuutta, samoin kuin ne Henriettessä
lisäsivät säälin tunnetta. Nuori tyttö katui syvästi, että oli
kosketellut lapsen ennen aikojansa kehittyneen herkkätunteisuuden
liian arkaa kohtaa. Nuo samat sävelet saivat myöskin Francis'in
liikutuksen kohoamaan äärimmilleen. Hän oli kuullut joka ainoan sanan
tuosta lyhyestä keskustelusta ja kauhistuen oli hänkin huomannut
lapsen sydämen aikaisen kypsyyden. Hän oli nuo tunteet omiksensa
tunnustanut, ja ollen kokonaan perinnöllisyysajatusten vallassa hän
ei voinut olla huomaamatta, että hän oli pienokaiselle, tämän oman
suvun piirteiden lisäksi, isänperintönä luovuttanut sairaloisen
herkkätunteisuuden turmiollisen lahjan. Francis ja hänen sisarensa
olivat kumpikin Adèlen iällä niin paljon siitä kärsineet, sillä
heidän sielunsa niinkuin hänenkin oli ikäänsä nähden liian aikaisin
kypsynyt. Ja ketä lapsi sellaisella sairaloisella, äkkikypsällä
hellyydellä rakasti? Äitiä, joka ansaitaksensa lapseltaan sellaisen
rakkauden epäilemättä oli sen arvoinen. Francis tiesi omasta
kokemuksestaan, että herkkätunteiset luonteet eivät ole helposti
voitettavissa. Vähimmästäkin asiasta he loukkaantuvat ja sulkeutuvat
kuoreensa. Kiivas sana, aiheeton syytös, kärsimätön kohtelu saa
heidät peräytymään, ja meidän käy melkein mahdottomaksi uudelleen
voittaa heidät, kun läheisyytemme heti heille palauttaa mieleen
karvaan mielenahdistuksen. Adèlen jumaloitseva hellyys rouva
Raffrayeta kohtaan oli uusi, tällä kertaa kieltämätön todiste
äidin rakkaudesta lapseen. Eikö Francis'n olisi pitänyt olla
siitä onnellinen? Eikö hänen omaatuntoansa lievittänyt tuo tieto,
että lapsi oli Paulinessa uudestaan sytyttänyt velvollisuuden
ja vastuunalaisuuden tunteen, joka jo näytti sammuneen. Jos
Francis olisi huomannut pienokaisen kituvan rakkauden puutteesta
ja värjöttävän kylmän kohtelun hyydyttävässä ilmassa, joka
helläluonteisissa lapsissa turmelee sielun ainiaaksi, niin eikö
hän olisi kironnut entistä rakastajatartansa tämän luonnottoman
kovuuden tähden vielä enemmän kuin entisten petoksien vuoksi. Miksikä
hän sitten koko tämän keskustelun ja sitä seuraavan äänettömyyden
kestäessä tunsi sydämessään niin oudosti kalvavan kolotuksen, vaikka
hänelle oli todistettu, että pienokainen oli onnellinen, Joka tieto
yksin saattoi lohduttaa ja rauhoittaa lapsestaan iäksi erotettua
isää? Ja hän kuuli tuon kiduttavan keskustelun jälleen jatkuvan.

-- "Me", sanoi Adèle, "olemme olleet täällä kohta neljä viikkoa.
Helmikuussa siitä tulee kaksi kuukautta." Tuo lause merkitsi
nähtävästi hänen suussaan: "Helmikuussa äiti paranee...", sillä
ilo syttyi uudestaan hänen ruskeissa silmäterissään, kun Henriette
häneltä kysyi:

-- "Ensi kertaako te olette matkoilla?"

-- "En", vastasi pienokainen, "olen usein käynyt tätini luona
Besançonissa..."

-- "Oletteko käynyt Parisissa?..."

-- "En koskaan. Meidän piti mennä sinne, kun äiti oli niin sairas,
kysymään lääkäriltä neuvoa. Mutta sitten äiti ei tahtonutkaan.
Annette on sanonut minulle, ettei äiti voi sitä kaupunkia sietää,
sittenkuin isä parka sinne kuoli... Onko teidän isänne Palermossa?"
lisäsi hän.

-- "Minunkin isäni on kuollut", vastasi Henriette, "aikoja sitten..."

-- "Mutta te kai olette hänet nähnyt", kyseli lapsi, "te kai
muistatte häntä?"

-- "Muistan kyllä", vastasi Henriette, "olin silloin
yhdeksänvuotias..."

-- "Aivan niinkuin minä nyt", jatkoi lapsi. Hän katseli uudestaan
neiti Scilly'tä arasti, epäröivästi, niinkuin se joka tahtoo jotakin
sangen arkaluontoista asiaa esittää.

-- "Neiti...", ja kun Henrietten silmät häntä lempeästi kehottivat,
hän jatkoi: "Tahtoisin kysyä teiltä jotakin...?"

-- "Mitä sitten?" sanoi nuori tyttö.

-- "Kun tapaa toisensa taivaassa, kuinka voi tuntea niitä, joita ei
ole eläessään nähnyt?"

-- "Sen salaisuuden Jumala yksin tietää", vastasi Henriette. Hänen
oma uskonsa oli niin viattomasti lapsellinen sekin, ettei hänen olisi
johtunut mieleen hymyillä pienokaisen kysymykselle. Hän kertoi sen
heti kihlatulleen, lisäten: "Mikä omituinen ja liikuttava lapsi!"
Hän ei arvannut, että Adèlen lause, jonka hän näin Francis'lle
toisti, tämän korvissa sai vielä paljon oudomman merkityksen. Mutta
kun Henriette kääntyi jatkaakseen tätä keskustelua, joka häntä jo
niin erinomaisesti miellytti, hän sai nähdä, että jos äskeinen pieni
ystävä todellakin oli sangen liikuttava, oli hän myöskin sangen
lapsellinen. Hänen eloisissa kasvoissaan, jotka vastikään olivat
kuvastaneet liian kovaa tuskaa, päilyi nyt aivan uusi ilme. Tähän
muutokseen ei tarvittu muuta kuin odottamattoman vieraan tulo. Uusi
tulija oli vain ovenvartia, ennenmainittu kieliniekka, joka melkein
tuntemattomaksi töhrittynä, valkea peruukki päässä ja pitkä parta
harmaaksi puuteroituna, toimitti joulupukin virkaa tai pikemmin
esiintyi don Ciccion anteliaisuuden edustajana kantaen kontissaan
koko kasan pikku esineitä, jotka olivat määrätyt annettaviksi siellä
täällä istuville, lukuisille lapsille. Jännitys, joka ilmeni Adèlen
asennossa hänen odottaessaan yksinkertaisen yllätyksen iloa, osoitti
jo sekin lapsen ääretöntä herkkätunteisuutta. Hänen silmäinsä loiste
oli liian kirkas, hänen kätensä liikkeet liian hermostuneet. Veri
juoksi liian nopeasti hänen nyt iloisista toiveista hehkuvissa
poskissaan, ja kun hän otti vastaan lahjansa hotellin isännältä,
joka itse esiintyi joululahjain jakajana, hänen kätensä vapisivat
liian kiihkeästä innostuksesta. Lahjalla ei suurtakaan arvoa ollut;
olipahan vain sisilialaiseksi talonpoikaistytöksi puettu nuken
pahanen. Mutta lapsi, katsottuaan sitä ihailevin silmin, sanoi
hoitajalleen, ajatellen suurta nukkeansa, lemmikkiään:

-- "Näetkös, tästä tulee toiselle Françoise."

Hän nousi lausuessaan nämät sanat, jotka lapsellisuudessaan olivat
niin koomillisena vastakohtana hänen äskeisiin, ennenaikaista
kypsyyttä osoittaviin puheisiinsa. Vanha hoitaja, kelloa
katsottuansa, oli nimittäin hänelle viitannut, että oli aika lähteä
kotiin. Hiukan ujosti Adèle kääntyi Henrietten puoleen sanoakseen
hänelle hyvää yötä, ja nuoren tytön vastattua tähän liikkeeseen
hivelemällä lapsen poskea, tämä kiitti häntä hymyllä, joka puhui
siitä lämpimästä ystävyydestä, johon lapset kykenevät ja joka niin
vähästä heidän sydämessään syntyy. Francis'n ja rouva Scilly'n ohi
pienokainen kulki tavallisella sirolla arkuudellaan; sitten hän
katosi nojatuolirivien taa. Soittajat, joulukontin käytyä tyhjäksi,
tarttuivat uudestaan keskeyttämänsä sävelen päästä kiinni, ja
neiti Scilly ilmoitti äidilleen ja sulhaselleen iltamatunnelmiensa
lopputuloksen, sanoen heltyneellä äänellä:

-- "Kun ajattelee, että tuollainen helläsydäminen pikku raukka voi
jäädä orvoksi ja turvattomaksi, ennenkuin vuosikaan on lopussa! On se
vähän liian surkeata!..."

-- "Henriette on oikeassa", ajatteli Francis myöhemmällä. "On se
vähän liian surkeata...!" Mutta nuo sanat, jotka eivät Henrietten
suussa mitään erityistä tarkoittaneet, sisälsivät Francis'lle mitä
hirvittävintä, tarkkapiirteisintä todellisuutta. Hän näki Paulinen
kuolevan. Vaikka siitä lähtien kuin Francis oli Adèlen tavannut,
hänen entinen rakastajattarensa oli ikäänkuin peräytynyt hänen
ajatuksissaan ja asettunut toiselle sijalle, tuo ajatus synnytti
hänessä aivan omituisen väristyksen, sellaisen, joka meidät valtaa,
kun rakkauden salaperäisestä taikavoimasta vavahtava sydän lakkaa
sykkimästä meidän sydäntämme vastaan. Niin, Pauline oli kuoleva,
kohtakin kuoleva, arvattavasti palattuansa takaisin omaan kotiinsa
ja nautittuaan noita valheellisia toipumishetkiä, joita etelän
aurinko laupeudessaan suopi keuhkotautisille. Ja pikku Adèle olisi
siellä ja saisi omin silmin nähdä tuon kauhean näytelmän, jonka hän
itsekin aivan nuorena äitinsä kuolinvuoteen ääressä oli nähnyt.
Kuinka nopeasti ne meiltä kuluvat, nuo hetket, jolloin meidän on
sallittu katsella kalpeata, liikkumatonta ja mykkää naamiota, joka
vastikään oli niin täynnä eloa ja hellyyttä ja johon lempivän sielun
rakkaus kuvastui! Kuinka nopeasti ne kuluvat, ja kumminkin, minkä
syvän jäljen ne jättävät muistoomme, kuinka niiden kaihomieliset
menninkäiset sitten meitä seuraavat onnemme juhlahetkinäkin! Katkeria
ne meille kuiskaavat elämäntarinasta, joka oli niin lyhyt ja joka
särkyi kyyneliin, niinkuin se oli kyynelissä alkanutkin...! Adèlea
ei tietysti jätettäisi yksin Annetten ja muitten palvelijain luo.
Hänet vietäisiin pois, mutta minne ja kenen luo? Kenen hahmossa
oli ilmaantuva tuo tuntematon, joka oli epämääräinen ja uhkaava
kuin kohtalo? Arvattavasti Besançonin täti, johon pienokainen
oli viitannut, ottaisi orvon luokseen. Tulisiko hänestä hyvä
kasvatusäiti? Ja vaikkapa tulisikin hyvä, ymmärtäisikö hän lapsen
sydäntä, jossa entinen hemmottelu oli sellaisen hellyyden tarpeen
synnyttänyt ja joka oli tottunut niin lauhkeaan ja lämpimään
ilmanalaan. Mutta jos ei tuosta naisesta tulisikaan hyvää äitiä,
jos lapsi lankeisi äkkiä hellyyden paratiisista, missä hän oli
kasvanut, pahimpaan helvettiin, lapsipuolen sulottomaan elämään?...
Francis tunsi liian likeisesti, liian syvästi ne siteet, jotka
hänet yhdistivät pienokaisen värähtelevään ja kiihkeätunteiseen
luonteeseen; sukulaisuus heidän välillään oli liian läheinen, niin
ettei Francis voinut olla heti oivaltamatta, kuinka lapsi oli kituva,
jos hänet oli uuteen maaperään istutettava. Kestäisikö lapsen
hento organismi sen? Eikö kaikki tuntuisi häneltä solvaukselta,
loukkaukselta? Pienokainen oli harhaileva avuttomana, ruskeissa,
laihtumisen suurentamissa silmissä tuo hirveä marttyyrinilme, jonka
luulisi herättävän kuolleista äidin taikka isän. Eikä äiti heräisi...
-- Ja isä?... -- Jos Adèle jäisi eloon, tästä kovasta onnesta
huolimatta, jos hän täyttäisi kahdeksantoista vuotta, kuka ottaisi
hänet naittaakseen, kuka valitakseen nuorelle neitoselle hänen
arvoisensa toverin? Vaikkapa tuosta tädistä tulisikin harvinaisen
hyvä holhooja, pitäisi hän kuitenkin vain yhtä asiaa silmämääränänsä:
kodin perustamista holhokilleen kuta pikemmin sitä parempi. Orvon
kasvattaminen on liian vastuunalainen, liian raskas tehtävä,
josta parhaimmatkin helpotuksen huokauksella luopuvat. Adèle siis
sidottaisiin kehen tahansa, Raffrayen vertaiseen mieheen kenties,
raakaan, töykeään ja kovaan, joka hänestä tekisi saman kuin tuo
toinen oli hänen äidistään tehnyt... Nuo jatkuvat mielikuvat olivat
Francis'lle niin kauheat, että hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki,
itki tytärtään, itki itseään, -- tytärtään, joka oli näin joutunut
kovan sattuman käsiin, uinaili elämän hirvittävän syvänteen reunalla,
itseään, joka oli hänen isänsä, uskoi, tiesi, tunsi olevansa hänen
isänsä, eikä voinut mitään hänen hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Mutta eikö hän sitten mitään voinut? Kieltäytymispäätös, joka oli
ollut tuloksena hänen Monrealella vietetyn yönsä tuskallisesta
omantunnontutkistelusta, perustui yhteen ainoaan kohtaan, jonka hän
heti oli oikeaksi myöntänyt, siihen nimittäin, että hänelle äkkiä
selvinneen isänäolon velvollisuudet lasta kohtaan olivat mahdottomat
sovittaa niihin velvollisuuksiin, jotka hänen kihlausliittonsa
hänelle valmisti. Hänen oli siis valitseminen. Ja hän oli valinnut
ne, jotka hänestä näyttivät tuottavan vähimmän kärsimystä hänen
rakkaimmilleen. Mutta eikö noita velvollisuuksia sitten voinut
yhteen sovittaa? Hänen muistoonsa palasi kuva, jonka hän oli tänä
iltana nähnyt: Henriette ja Adèle istumassa käsi kädessä hymyillen
toisilleen. Mitä tuo heidän vaihtama hymynsä muuta merkitsi, kuin
että heidät oli luotu toisiansa lempimään, toisiansa käsittämään,
varttuneempi pienokaisen vakavaksi ystäväksi. Tuskin he olivat
toisiinsa tutustuneet, kun heistä jo oli tullut ystävät. Tekikö hän
pahasti, kun ei heti katkaissut tuota alkavaa ystävyyttä suostumalla
esimerkiksi lähtemään iltamasta kesken pois heti kun Henriette
sitä ehdotti? Tietysti ei. Tekikö hän pahasti, jos ei estänyt tätä
ystävyyttä vakaantumasta, jos antoi sattuman jatkaa oikkuilevaa
peliänsä loppuun asti? Yhteiselämä hotellissa oli kyllä antava
tilaisuutta uusiinkin tapaamisiin. Henriette ja Adèle kohtaisivat
toistekin toisensa. He mieltyisivät toisiinsa vieläkin enemmän.
Sinä yönä, jolloin Francis'n kunniantunto oli jyrkästi kieltänyt
kaiken sovittamismahdollisuuden, hän oli pitänyt velvollisuutenaan
mihin hintaan tahansa estää heitä toisiinsa tutustumasta. Nyt, kun
hän jo itse oli liiaksi lähestynyt lasta, hän taipui kuuntelemaan
sofismin ääntä, joka aina tietää ajaa asiansa, kun emme tarkasti
pysy velvollisuuden rajoissa. Tuo vaarallinen ääni, horjuvan
heikkoutemme taitava rikostoveri, kuiskasi hänelle nuo hirveät
sanat, joilla niin monesti koetamme tekopyhyyttämme ja kunnottomia
tekojamme puolustaa: "Onko vaitiolomme valhetta?..." Hänen vain
tarvitsi heretä sanattomaksi, niin lähestyminen tapahtuisi, tuo
lähestyminen hänen lapsensa ja hänen morsiamensa välillä, joka
tuntuisi hänestä niin suloiselta, eikä sitä koskaan voitaisi hänen
syykseen laskea. Ja hän saisi lasta katsella ja lähestyä, saisi
hänelle puhua, tarvitsematta piiloutua niinkuin pahantekijä. Mutta
sellainen asiain tila johti toiseen välttämättömään seuraukseen. Jos
Adèle jossakin määrin tutustuisi Henrietteen ja hänen äitiinsä, niin
Pauline Raffrayeta ei voinut sulkea pois tästä tuttavuudesta... Minkä
vastenmielisyyden tuo ajatus oli hänessä herättänyt ensi kerralla,
kun hän mielessään näki avioliitonrikkojatoverinsa istumassa
Henrietten ja kreivittären vieressä, näki viimeksimainitun tätä
onnetonta surkuttelevan ja säälivän, kenties suutelevankin! Minkä
hämmennyksen tuo Adèlen vieressä vietetty ilta olikaan Francis'n
sydämessä saanut aikaan, kun hän nyt koetti povessaan tukehuttaa
vastenmielisyytensä, jota hän äsken vielä oli tuntenut huomatessaan,
kuinka suuresti lapsi rakasti äitiään! Mutta olihan Pauline kumminkin
äitinä kunnioitettava. Eikö hänen monivuotinen hellyytensä pikku
tyttöä kohtaan ollut sovittanut hänen mustia petoksiansa, eikö hän
sillä ollut ansainnut anteeksiantoa? Oh, antaisihan hän hänelle
anteeksikin, jos toivoisi voivansa siihen hintaan ostaa oikeuden
kaukaa seurata lapsen kehittymistä. Siihen kaikki hänen omantuntonsa
tinkimiset kärjistyivät. Jos Palermossa näiden perheiden välillä
ystävyysliitto solmiutuisi, niin se ei tietysti katkeaisi heidän
Ranskaankaan palattuansa. Kirjevaihdolla ainakin tuttavuutta
ylläpidettäisiin. Ja siten hänkin, tapahtuipa mitä tahansa, pääsisi
Adèlen elämää ja varttumista seuraamaan, pääsisi lieventämään hänen
tuskaansa, jos hän kärsi, tarjoomaan apuansa, jos lapsi olisi avun
tarpeessa. Hän luuli varmasti tietävänsä, että tämän tarkoituksen
jalous Henrietten silmissä sovittaisi mitä keinoissa oli ollut
kieroa, kun hän saisi tietää totuuden. Sillä Francis oli päättänyt
kerran naimisiin päästyänsä ilmoittaa Henriettelle kaikki, hän oli
siihen kunniansa kautta sitoutunut, ja tuossa järkähtämättömässä
päätöksessä oli hänelle ikäänkuin synninpäästö. Jos hän ei olisi
ollut niin hurmaantunut luomastaan mielettömästä tulevaisuuden
romaanista, hän olisi huomannut ajattelevansa epärehellisen
luottamusmiehen tavoin, joka hävittää tallettamastansa kassasta
summan vannoen maksavansa sen takaisin samana iltana, huomenna,
viikon päästä. Joka tapauksessa, olipa sitten kysymys rahoista
tai tunteista, rehellisyys tunnetaan siitä, ettei se suostu
sovitteluihin eikä tinkimisiin. Olihan hän itsekin myöntänyt sen
silloin, tilintekoyönänsä. Mutta hänen isyydenviettiänsä oli liian,
kovasti kosketeltu ja vieläpä hänen nautittuaan pitkien päivien
kuluessa omien kärsimyksiensä marttyyrininnostuksesta. Hänellä ei
enää ollut voimia seuraamaan rehellisyyden mutkatonta tietä, ja hän
puolustautui niinkuin puolustaudumme kaikki, voiden ainakin siihen
lieventävään asianhaaraan vedota, että hänen oli selviydyttävä
mitä vaikeimmasta pulmasta, sukupuolirakkauden ja isänrakkauden
ristiriidasta, jotka tunteet, miehen sydämen valtavimmat, voivat
yhtä hehkuvina palaa toistensa rinnalla toinen toistaan poroksi
polttamatta. Ja hän hyväili mielessänsä rakentamaansa tuulentupaa,
joka tuntui kummallekin tarjoavan suojaa. Hän kysyi itseltään, mitä
rouva Raffraye oli ajatteleva kuullessaan että Adèle oli iltamassa
puhellut Henriettelle. Ja siinä määrin Hän oli tulevaisuuden
unelmiensa suloudesta hurmaantunut, että hän ikäänkuin säpsähtäen
heräsi, kun huomasi ajattelevansa: "Paulinehan on kieltäytynyt
minulle vastaamasta. Hän on kieltänyt palvelijansa syömästä samassa
pöydässä kuin rouva Scilly'n palvelijat. Hän on kieltävä lastakin
vastedes meille puhumasta." -- Hän sanoi jo "meille", ajatellessaan
mahdollisia suhteita Adèleen. -- "Ja sitten", lisäsi hän, "jos
Pauline suostuu tutustumaan rouva Scilly'hin ja jos hän kertoo,
mitään pahaa tarkoittamattakin, olleensa sisareni ystävä!..." Nämä
mietteet ja tulevaisuuden unelmat, pelko että häneltä menisi hukkaan
ainoa tilaisuus tutustua pikku tyttöön, halu osoittaa entiselle
rakastajattarellensa, että hänen vihansa nyt oli sammunut, sanalla
sanoen, nuo tuhannet sekavat tunteet, jotka hänessä riehuivat,
sulivat yhteen ja tuottivat tuloksen, jota hän ei vähääkään olisi
voinut aavistaa muutama tunti sitten. Hän tahtoi uudestaan koettaa,
eikö hän voisi lähestyä, ei naista, joka oli hänelle niin paljon
pahaa tehnyt ja jonka kostoa hän pelkäsi, vaan hellää ja levotonta
äitiä, joka ei voinut heikolta, turvattomalta lapseltaan riistää
vilpittömintä, rehellisintä itsekkyydestä vapainta suojelusta. Hän
tahtoi panna hiukkasen tuota kaikkea Pauline Raffrayelle osoitettuun
kirjeeseen, -- kirjeeseen, joka oli vielä vaikeampi sepittää
kuin edellinen ja jonka hän kumminkin osasi suoraan kirjoittaa,
ainoatakaan paperia palasiksi repimättä. Hän oli tällä kertaa liian
voimakkaan tunteen vallassa, niin että hän heti löysi sattuvimman
sanan, lauseen, joka parhaiten pystyi liikuttamaan sen mieltä,
jolle hän epäjohdonmukaisuutensa houreissa kirjoitti. Ja mahtoi tuo
liikutus todellakin olla pohjaton, koska hän ei epäröinyt pannessaan
paperille seuraavaa:

    24 p. joulukuuta.

    Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni,
    jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta
    vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän
    äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti
    olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi
    olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni
    kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä
    Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette
    ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan
    nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni,
    säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen
    kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin
    rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi,
    päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen
    pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden,
    hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa
    hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista,
    sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne,
    joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon,
    viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa
    sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä
    tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua
    vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä,
    kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän
    liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.

                                               Kunnioittaen
                                             _Francis Nayrac_.

Nuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi
ollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen
äidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin
sanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka
ei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan
vihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli
hänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli
olevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki
loukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi.
Hän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä
rauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen
tuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä
tuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä,
ja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa
soimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti
toimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle
-- ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut
Henrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut
koskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden
ja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan.
Eivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän
oli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut
elämän lahjaa pyytänyt.



VII.

PAULINE RAFFRAYE.


Vastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin
kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa
kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä
sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa,
Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana,
tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen
draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet
haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään
muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli
tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa.
Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä
osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni
hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden
raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen
luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut
luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan
sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä
täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti
suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden
läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset,
kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi,
niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen
kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän
ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva,
lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja
tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan
huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi
vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu
hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen
valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja
puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu
nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän
huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät
suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat
tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten
siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin
niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta
vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen
turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä
johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin
lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta
kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen
herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan.
Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo
pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi,
lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen
huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan
kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat
määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa
uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle,
luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä
silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön
kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku
lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka
oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa
ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien
takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla
kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset.
Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen
muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä
merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan,
jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi
lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä
olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät
silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi
kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän
piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli _Uusi testamentti_,
toinen _Tuomas a Kempis_. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli
olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä
suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän
olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen
sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen
vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin
raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi
minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä
turvassa, minä voitin maailman..." Ja hän toisti erakon sanoja:
"Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka
tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet..." Useasti hän oli
toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden
kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani
kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun
hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin
kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät,
kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan
hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin
kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo
alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi
sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen,
Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia
ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, -- sanalla
sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen
oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista
Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä
asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis
oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että
onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin,
Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut
ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei
Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai
kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä
muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in
pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä
niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää
kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta,
lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta
toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n
ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran,
että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat
kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo
kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista
häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä,
juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä
panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi
että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään
ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi
mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun
Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt
sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän
kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin
oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys
Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon
herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut
ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu
täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan,
harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se,
että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka
ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli
täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin,
ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan
muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan
puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun
alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen
yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut
karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa
häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä
lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan
paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää,
puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän
oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota
hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan
olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi,
varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan
vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten
hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?

Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan
löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen
vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt
yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi
ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa
kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa
ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin
siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian
kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan
uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac
oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä:
"Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka
kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä
sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle
rakastajalleen näytettäviksi?..." Kun nainen katkerimpien muistojensa
joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on
nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan
leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen
vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä,
yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus
masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden
vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut
järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus
oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän
vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona
selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää
vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman
ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja
tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon
suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä
rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi,
minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka
halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan,
kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui
mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti
pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset,
semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline
näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana
niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto
hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan
kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä,
ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran
lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat
rakastaneet!..." Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?...
Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi
sitä nyt ei enää monta päivää kestä..."

Hänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis
asui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen
rakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa -- onko
mitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen
tietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista,
joka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena --
samalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa
Paulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline
heti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs
tunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat
seuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille,
jotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän
arvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota
hän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi
ollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää
häpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän
oli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli
tavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli
lapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti
Adèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä,
jonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen
ystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä
huomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset
jäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena.
Yhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja
se oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli
hänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä.
Vaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään
sellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän
uhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen
ylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan
erääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa
hänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi
Englantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan
päässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat
välttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat
poismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi
loppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli
käskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle
toimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi
enää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan
tiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa,
että nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että
hän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri
Rendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse
voinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis
Nayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa
ja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään
itseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan,
ja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa
elämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa.
Nyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja
äiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:

-- "Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme", ajatteli hän,
"hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa..."

       *       *       *       *       *

Niin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden
katkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä
rauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa
-- sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan,
syntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen
muistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi
rangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa.
Tämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti
miellyttänyt Paulinea. -- Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka
läpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista
ja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista
liikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys
äitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti
välittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen
tenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki
edestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla
liikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton
huolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo
oli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa
hienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo
koputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen,
hellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa
piirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se
ihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä,
joka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai
lyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata,
ettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan
eli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä
huvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke,
johon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut
puhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä,
juosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle
ojentamaan käteen -- tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja
niin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia
sormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen
äidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin
nuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:

-- "Emmehän ole olleet liian kauan?... Ethän ole minua ikävöinyt?...
Kysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello
oli!..."

-- "Aivan heti", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen
kanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä
tuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään
tuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä
ystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton
uskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin
semmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:

-- "Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?..."

-- "Aivan hyvin", vastasi äiti. "Anna kun suutelen sinua ensin, ja
istu sitte tuohon kertomaan, kuinka olet iltaasi viettänyt!... Onko
ollut hauska?..."

-- "On kyllä, ihmeen hauska!..." jatkoi lapsi, ja hänen silmänsä
kääntyivät pois äidin kasvoista, ikäänkuin etäältä tarkastaakseen
komeaa näkyä, jota äsken oli todellisuudessa ihaillut ja joka hänen
lapsellisessa mielikuvituksessaan jo oli kasvanut lumoavaksi ja
suurenmoiseksi satunäytelmäksi.

-- "Ajattele", kertoi hän, "että siellä oli väkeä, äärettömän paljon,
kenties tuhatkin henkeä, ja keskellä salia joulukuusi, joka oli
melkein yhtä korkea kuin Molamboz'n puiston kuusi, ja siinä oli
kynttilöitä, kuinka paljon lie ollutkaan, kenties niitäkin oli tuhat,
ja sitten siellä oli soittajia, oikeita näyttelijöitä, ilveilijänuken
puvuissa, jotka lauloivat ja tanssivat, ja olipa joulupukkikin, joka
muistutti isä Jean Claudea meillä ja joka toi minulle tämän pikku
tytön... Se saa nukkua toisen nuken kanssa tänä yönä. Sitten niistä
varmaankin tulee hyvät ystävät huomenna... Ja sitten..." Hän pysähtyi
hetkeksi. Luonnollisen mielleyhtymyksen kautta tuo sana ystävä
yhtäkkiä muistutti häntä hänen tämäniltaisesta vierustoveristaan.
"Unhotin kertoa sinulle", lisäsi hän, "että olin niin kiltin neiden
vieressä!... Muistathan sen, jonka kerran näin puutarhassa.
Puhuinhan sinulle siitä silloin?..."

"Niin", ehätti Annette sanomaan, hiukan hämillään.

Hän tiesi liiankin hyvin, ettei rouva Raffraye pitänyt
satunnaistuttavista. "On kai rouvakin tavannut hänet täällä?
Tarkoitan tuota parisilaista neitiä, joka viettää talvea täällä
äitinsä ja sulhasensa kanssa... Me satuimme istumaan heidän
viereensä, sillä täytyy sanoa rouvalle, että siellä oli määrätyt
paikat eikä saanutkaan valita mielensä mukaan..."

-- "Toivon ettet liikoja puhunut", tiedusteli Pauline, kääntyen pikku
tytön puoleen. Hän oli tuntenut sydämessään fyysillisesti kouristavan
tuskan. Francis Nayrac'in morsian istumassa Adèlen vieressä, se
ajatus iski häneen niin odottamattomasti, niin kipeästi, että hänen
äänensä vapisi hänen tuota yksinkertaista kysymystä tehdessään. Puna
kohosi äkkiä pikku tytön poskille, kun hän vastasi:

-- "En luule, äiti. Mutta..." Ja hän pysähtyi ikäänkuin epäröiden.

-- "Puhuiko tuo neiti sinulle?" kysyi äiti.

-- "Puhui", sanoi Adèle. "Tiedänhän ettei ole hyvä puhua
tuntemattomille. Mutta tämä neiti on kuin olisin hänet aina
tuntenut..."

-- "Ja mitä hän sinulta kysyi?" jatkoi rouva Raffraye.

-- "Kuinka noin hätäännyit äsken?" sanoi lapsi yhä enemmän hämillään.
Minkä salaperäisen henkisen yhteyden kautta äidin mielenliikutukset
aina saivat vastakaikunsa pikku tytön sydämessä? Pauline vertasi
lasta usein noihin suuriin sinipunerviin vuokkoihin, jotka olivat
hänestä kaikkein kauniimmat ja joita hänellä nytkin oli lamppunsa
vieressä suuri vihko. Nämä hennot ja herkät kukat aukeavat ja
sulkeutuvat sen mukaan, ovatko ne päivän paisteessa taikka
pimennossa. Äiti oli pikku tytölleen mitä aurinko oli kukille,
hän yksin sai lapsen sydämen kukoistuksen puhkeamaan. Nytkään ei
mikään muu voinut lapselle ilmaista äidin mielenliikutusta kuin
hänen äänensä tuskin tuntuva värähteleminen. Hänen kätensä ei ollut
lakannut pienokaisen kiharoita hyväilemästä, hänen silmissään oli yhä
tavallinen lempeä katse, ja sittenkin Adèle oli heti arvannut, että
hänen sanansa olivat sairaalle tuottaneet mielipahaa. Kumminkin hän
jatkoi:

-- "Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta
joulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta... Ja sitten me
puhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen
vain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen
minulle." Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen
sanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen
luuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska
se voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian
suoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen
tavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian
surkealle asialle: "Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä,
jotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?..." Ja ottaen käsiensä
väliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti:
"Ethän ole pahoillasi, äiti?"

-- "En, kultaseni", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta
tunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät
silmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena
rakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu
ei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti
pelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: "Ethän ole puhunut kenellekään
muulle kuin tuolle neidille?"

-- "En kenellekään", vastasi lapsi. "Miksikä sitä kysyt?"

-- "Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti", sanoi äiti. "Ja
nyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi..." Hän hymyili
uudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän
oli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen
suunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen:
"Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta
pelännyt..." Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle
kätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan
lukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä
tuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus
oli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti
lamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi,
hänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta
sellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta
silmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä
totuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan
odottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä
nyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein
sietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen
yhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä
omituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta
ollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut
tähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin
hermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä
hän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita
ja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään
muuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen
tämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman
ensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja
joka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua
kohtausta edeltäpäin valmistamaan, -- ja missä tarkoituksessa?...
Tässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä,
joka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama,
nukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa
viikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut
äärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia,
salaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla
piti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä.
Ja hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta
aamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet,
sittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi
kiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen
orjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut
ainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän
joutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta
unestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi
yhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä
hänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa,
häikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta.
Samassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit
ja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän
nauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun
kirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen
ilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät
sairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli
luullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?

-- "Äidinvaistoni ei siis erehtynytkään", ajatteli hän. "Hän tahtoo
lähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi
häntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään
ole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani
rakastaa..." Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen
häntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla
ja sanoi: "Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin
kerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme
kahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei
muita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata
Molamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani..."

-- "Sinun kanssasi aina", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui
syvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä
vastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan
viereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi
kuiskaten: "Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä
naimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun
kanssasi..." Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän,
mitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi
kolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin
huomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin
kehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä,
joka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen
sydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan
tyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn
sulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet
varhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut
täksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen.
Niin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa,
surkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä
oli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta
sitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa,
ja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän
tunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen
elämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja
hän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista
Adèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen
keväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin
kukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja
sortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee
ja hurmaa ja lupaa... Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo
osasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea
ja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita
enkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa.
Tuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi
kuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt
onneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä
löytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita
hän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon
suudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut
niitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena
tuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, --
valheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme.
Onko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole
koskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että
ne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka
mitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun
Adèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline
jälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti
ja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n
suhteen.

-- "Hän ei voi mitään", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä
kertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen
kannalta. "Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin
taloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi.
Kärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes
tarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava
poismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan,
jos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle
näyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on
nyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto
merkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle." Ruoskan iskuna tämä
äidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti
sairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan.
Jo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten
korjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden
kuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa
työnjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin
käskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei
hänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään,
tuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä
eikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä
muka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei
Adèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi
pienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko
voidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin
tuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä,
jonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn
Francis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina
muuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli
ollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen
jälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina
enää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut
puhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan
läheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen
tukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea
valvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi
Pauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos
lähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan,
jossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä
varoittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen
keskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:

-- "Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen
puhutella noita naisia..."

-- "Tietysti minä tottelen rouvaa", vastasi vanha hoitaja, jonka
kasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet
katui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli
tunnustettava. "Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "rouva varmaankin
vielä pahastuu -- enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät
niin hienolta herrasväeltä... Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle,
etten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että
aiomme huomenna lähteä pois..."

Vaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta
laverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan
Francis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista
lapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan
tahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi
aikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä
määräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä
tutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä
siitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme
arimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä
niin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin
ryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt
hän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien
hoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa
noudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi
tunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa
puutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti
tämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat
häntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin
kuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä
huomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että
salin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan
sulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi
paketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta
kun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se
voisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien
kanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään
pakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta,
joka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan
Francis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.

Hän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi
uudelleen: "Ken siellä?" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän
ajatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin
joskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa
erehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi
varmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin... -- Francis Nayrac oli
hänen edessään.

       *       *       *       *       *

Nuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle
Adèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei
Paulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut
kaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen
vähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli
ollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin
saapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen
poismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku
tytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut,
ei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä
myöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa
vaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä,
hänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei
hän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän
oli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa...
mihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä
itsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin
ihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan,
purkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa
tulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä
ikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen
tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen
kiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut,
nähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus
oli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman
ja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman
tulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan
velvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis
rohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja
hänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän
sanoi:

-- "Ulos, herra, ja heti!... Taikka minä soitan. Olen täällä
kotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!..."

Hänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä
kovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä,
jonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan.
Hän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei
sanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla
ankaruudella Pauline toisti: "Ulos hetipaikalla..." ja kääntämättä
hänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti,
käsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken
viivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis
antanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla
kertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:

-- "Ei", sanoi hän, "te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua
teille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut
tänne koston aikeissa... Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä
enempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en
ennenkuin olen teille puhunut.... Totta on, ettei minulla ollut
oikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne... Mutta tehän
aiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää
voinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette...
Teidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt
minulle niin paljon pahaa elämässäni... Te ette enää lisäksi saa
kieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös,
ja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille
anteeksi..."

Kun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä
temmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota
kosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi,
koettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan
hän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren
miehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla
tai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen
takanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli
tuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen
aikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän,
kiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! "En ole tullut
koston aikeissa"... "Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa"...
"Jos tahdotte että annan teille anteeksi"... Hän oli uskaltanut
käyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut
loukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto
se vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon
kapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä
kaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:

-- "Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä
minä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö
anteeksiannostanne?... Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään
toisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette
minua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista
lähestymään... Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä
ei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin
te olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö
kuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä
menemään."

Hän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat
hiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa
ja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui
hetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen,
jonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan.
Viha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli
vähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui
hänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:

-- "Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä
loukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne
herättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille
kummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä
nytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta.
Toisesta minä nyt olen tullut puhumaan..." Ja hän lisäsi melkein
kuiskaten: "Adèlesta, tyttärestämme..."

Hän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa,
heittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen
vuorostaan täytyi peräytyä.

-- "Vaietkaa", kiljaisi hän, "vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä!
Minä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko!
Minä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän
rakastaa... Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään?
Oletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä
lähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme
tunkeutumaan?"... Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi:
"Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka
äsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi.
Kun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia
saadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä
heittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä,
katumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he
ovat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte.
Ja siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa..."

-- "Oh", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti
ääretön toivottomuus, "vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala,
kuinka surkeata!... Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä
sitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista
lukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän
välimme, sovittaa kaikki... Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää,
jos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että
valehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen,
sillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin
viholliselle, murhaajalle!... Olenhan kumminkin, sen minä teille
vannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään
vastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni
heti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka
hämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se
kovan miehen kaltaista?... Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein
luonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut
pysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen,
huolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties
ollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin... Mutta
en ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa.
Tämän vain... Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme
rakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet.
Jos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti
kärsinyt teidän tähtenne!... Unhottakaamme se ja muistakaamme
ainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis,
en vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä
pienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan
lastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos
olen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se
ole kostonhimoisen miehen unelma... Niin olen uneksinut, että tämä
yhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan
sallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta
sovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi.
Nythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin
joutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani,
jos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa... Toista ei ole minulle
niin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle
elinkysymys..."

-- "Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?..."
virkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan
ääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua
tuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen,
vaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa
herätti, -- vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta
katkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan
luopua. -- "... Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä
uneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän
välillenne, teidän ja..." Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen
traagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää
puukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: "Ei koskaan,
ymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva... Te olette oikeassa,
tyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä
kuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän
myöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja
jos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte
kärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on
tahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi,
että te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka
uskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla
uskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja
panetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta,
että olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki
mitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?...
Ei, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi
kärsinyt; nyt on teidän vuoronne..."

-- "Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua
minulle noin", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen,
joka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa
uudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan
sekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä
petetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: "Ah, kuinka minä teidät
tunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette
yhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos
te työnnätte minut pois tuolla -tavalla?... Olettehan jo tehnyt
hänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä
isän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei
ole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt
lasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?..."

-- "Teidän", vastasi Pauline, "yksin teidän... Te väitätte, etten
minä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä
entisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne
minua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole
puolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan...
Olisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni,
toivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä,
törmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?...
Ei, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole
tätä herjausta ansainnut!... Katsokaapa minua silmiin, jos
uskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla
valehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai
ei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi
olisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt
viimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos,
kuuletteko, ajan teidät ulos!... Mutta totuuden minä teille
sanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan
valehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut
rikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En
käynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt.
Minua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En
minä!..." kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: "Olen hyvin
sairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden
kuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen
minä teille vannon..."

Kun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu
lähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä
odottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan
jotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti
myöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä
voi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä.
Francis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli
luullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli
siitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä
nyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt
muuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta
edes salatakaan tuskaansa:

-- "Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä
ette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä
ette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?..."

-- "Miksikö en sitä tehnyt?" vaikeroi Pauline. "Kuinka olisin
voinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen
solvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan
epäilyksenne ja kaiken muun?... Oletteko unhottanut, että olette
minua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?... Rohkeutta ei riitä
kenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten,
olisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan
tunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako
vaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että
olen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin
olette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota
hulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä
ja puvussa!... Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän
mielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta,
kohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan...
Olin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja
huomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä
niin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi
lasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt
on myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut
kaiken... Armahtakaa, menkää pois... Rukoilemalla rukoilen, menkää
pois! En kestä enää..."

Hän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Hän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen
haavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. "Minä en voi
hyvin", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän
oli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän
keskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies
otti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja
hämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun
huomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli
sylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori,
niin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan
huoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä,
hänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien
hiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita
kämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin
kuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan,
ja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan
siellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien
kanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut
ryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi
hirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän
oli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä
niin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä
muka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin
oudosti. -- Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut
matkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen
nostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana,
iloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki
salin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän
näki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman,
jonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen.
Hän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti
hänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi,
sillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen
suojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen
heräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi
hänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä
oli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän
sanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet
kasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää
täälläolonsa:

-- "Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne
en olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja
saattakaa tämä herra ulos!..."

Ja hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja
nyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. -- Mikä kiitos,
mitkä jäähyväiset, mikä hymy!



VIII.

HERÄÄVÄ VAISTO.


Saapuessaan rouva Raffrayen asuntoon Francis hyvin ymmärsi, että
hänen oli kestettävä kauhea kohtaus, eikä hänellä ollut suurtakaan
toivoa, että se päättyisi sovintoon, niinkuin hän oli kirjeessään
ehdottanut. Hän oli antautunut tähän seikkailuun vaistomaisesti,
mielettömästi, niinkuin kaksintaistelija, joka väsyneenä odotukseen
henkensä kaupalla ryntää esiin vihollisensa miekkaa vastaan, tai,
paremmin sanoen, kuin mielisairas, joka mihin hintaan tahansa
tahtoo vapautua ahdistavasta mielikuvasta. Hän oli joutunut siihen
tunnemyrskyn hetkeen, jolloin äänettömyys tuntuu tukehuttavalta ja
jolloin sielu ja melkeinpä ruumiskin pyrkii purkamaan kiihotuksensa
sanoihin yhtä vimmatusti kuin tukehtumaisillaan oleva haukkoo ilmaa.
Vaikkei hän vähääkään epäillyt, ettei Adèle olisi ollut hänen
tyttärensä, hän tunsi valtavan halun kuulla asian sen suusta, joka
yksin tiesi ehdottoman totuuden, ja kenties toisenkin, edelliselle
vastakohtaisen halun pakottaa tunnustukseen tuon naisen, jonka
ylpeydestä hän ei ollut koskaan päässyt voitolle. Ja sitten, olihan
mahdollista sekin, että äiti olisi heltynyt nähdessään kuinka
vilpittömät hänen tunteensa olivat pikku tyttöä kohtaan, kuinka
hellävaroen hän asiaa kosketteli ja kuinka nöyrästi hän tyytyi
syrjäiseen asemaan. Ja nyt, mikä uusi haava olikaan tuon keskustelun
tuloksena! Nyt hän tiesi Paulinen suljetun oven takana piilevän vielä
kauheamman varmuuden kuin se oli, joka, ilmeten hänelle kamalan ja
odottamattoman yhtäläisyyden johdosta, hänen sydämessään nosti tuon
oudon äänen: "Minun tyttäreni hän on!..." Olihan sallimuksen käsi
silloin tuntunut raskaalta, mutta omantunnon soimausta siinä ei
silloin ollut. Silloin hän oli ollut oikeutettu, niin hän ainakin
oli luullut, siirtämään kavalan rakastajattarensa niskoille kaiken
vastuunalaisuuden siitä, että oli lapsensa hyljännyt. Jos nyt
päinvastoin Pauline olikin viaton, jos Francis oli häntä syyttä
epäillyt, hänet kuolemaan tuominnut ja tuomion täytäntöön pannut,
mitä hänestä itsestään oli ajateltava? Mitä pyövelin virkaa hän
siis vuosien vieriessä oli toimittanutkaan? Olihan siinä tosin
lieventäväksi asianhaaraksi katsottava, että hän, ruhjoten ensi
kädessä oman onnensa, oli uhrinsa iskenyt oman sydämensä kautta,
mutta voiko sillä murhasta puhdistautua? Sillä murhaajan työtä hän
tunsi tehneensä, kun hänen mieleensä muistui tuo riutunut ruumis,
jonka hän oli sylissään kantanut, ruumis, joka oli niin hirvittävän
kevyt ja kuihtunut, tuskinpa muuta kuin luuranko vain, ja jossa
oli juuri sen verran henkeä, että kykeni kärsimään ja kuoleman
kynsissä vääntelemään. Tähän muotoon hänen omantunnonvaivansa
siis vastaisuudessa pukeutuisivat. Sen muotoisina ne jo hänessä
esiintyivät, kun hän paljain päin ja horjuvin askelin laskeutui
portaita alikertaa kohti. Ja erikoisen julmat olosuhteet, joiden
keskellä tämä sisällinen murhenäytelmä kehittyi, tahtoivat, että
hänen piti oleman vain muutaman askelen päässä morsiamensa luota ja
että tämä morsian häntä juuri tällä hetkellä odotti. Tällä kertaa
koettelemus oli liian kova. Keskustelunsa jälkeen Paulinen kanssa
hän ei enää jaksanut teeskennellä. Hänestä tuntui, että nuori tyttö,
olipa kuinka naiivi tahansa, koko hänen esiintymisestään huomaisi sen
mielenliikutuksen, joka häntä värisytti, ja että rouva Scilly'kin
arvaisi kaikki. Nykyisessä tilassaan hän ei enää olisi voinut näiden
naisten kysymyksiä torjua. Olisihan hänen ollut sangen helppo
turvautua samaan valheeseen kuin Paulinekin, joka valhe tuon naisen
puolelta osoitti melkein sankarimaista, äidinrakkauteen perustuvaa
mielenmalttia. Olihan Francis näinä viimeisinä päivinä alinomaa
pettänyt ja kierrellyt. Mutta täytyy antaa onnettomalle nuorelle
miehelle, joka luonteeltaan oli suora, vaikka hän heikkoudesta oli
vilppiin langennut, se tunnustus, että häntä tuon viimeksimainitun
valheen käyttäminen kauhistutti. Siihen turvautumalla hän olisi liian
häpeällisellä tavalla sekoittanut uudistamansa suhteet entiseen
rakastajattareensa nykyisen lempensä jo liiaksikin lakastuneeseen ja
tahrattuun tarinaan. Ja tästä hienotunteisuudesta hänen turmionsa
oli johtuva, sillä puolitiehen ei pysähdy kukaan, joka kerran on
petokseen takertunut. Ellei voi olla kokonaan pettämättä, täytyy
aina ja joka paikassa pettää. Tällä kertaa Francis päätti turvautua
vähimmän urhokkaaseen, mutta hänen kaltaisellensa, liikutuksien
uuvuttamalle sielulle sangen luonnolliseen keinoon. Hän pakeni
siirtääkseen toistaiseksi selityksen, joka ei ollut vältettävissä.
Käytyään huoneestaan hattunsa hän laskeutui ensimäisen kerroksen
portaita alas ja oli tuossa tuokiossa hotellista ulkona. Hän keksisi
kyllä hyväksyttävän tekosyyn poissaoloonsa, kun hän tunnin tai
kahden kuluttua rauhoittuneena palajaisi kotiin. Tavata Henrietteä
nyt, kun toisen ääni vielä soi hänen korvissaan, kun toisen kalpeat
kasvot vielä hänen silmissään kuvastuivat, kun hänen sylinsä vielä
värisi tuon ruumisparan kosketuksesta ja hänen sielunsa ankarain
tunnonvaivojen vastustamattomasta kauhusta, -- ei, mieluummin mitä
tahansa muuta.

Sillä aikaa kuin Francis tänä iltapäivänä harhaili pitkin kaupungin
katuja, jotka tavallisesti olivat niin valoisat, mutta joita nyt
pimitti silmiä sokaiseva, liikkuva ja polttava tomupilvi, nuori
tyttö, jota hän niin hurjasti ja varomattomasti pakeni, kävi
hetki hetkeltä yhä levottomammaksi. Francis ei ollut erehtynyt,
kun oli luullut huomaavansa, että hänen mennessään neiti Scilly
oli häntä tarkastanut, outo ilme palavassa katseessaan. Mutta
jos hän ei olisi ollut niin piintynyt omiin ajatuksiinsa siitä
onnettomasta aamusta asti, jolloin hän oli Continentalin etehisessä
ilmoitustaululta lukenut rouva Raffrayen nimen, hän olisi tiennyt,
ettei Henriette häntä nyt ensimäistä kertaa näin katsonut; kymmeniä
kertoja hän olisi noissa sinisissä silmäterissä tuon oudon ilmeen
tavannut. Hän olisi noissa kirkkaissa, läpikuultavissa silmissä
nähnyt kuvastuvan uuden, yhä yltyvän, tuskaisen tunteen, joka
kokemattomalle sydämelle oli niin vieras, ettei se sitä omakseen
tunnustanut. Itsensä parjaamista se oli ollut, kun Francis näinä
viime päivinä oli ylpeillyt taidostaan salata lemmityltään oman
itsensä. Sellainen tekopyhyys oli hänelle yhtä mahdotonta kuin
Henriettelle täydellinen sokeus. Heidän keskinäinen rakkautensa oli
liian suuri. Tuota tunnetta, joka oli nuoressa tytössä kuluneiden
viikkojen vieriessä kasvamistaan kasvanut, ei voinut epäilykseksi
sanoa. Henriette oli luonteva ja suora. Hän oli aina elänyt
piirissä, joka ei vilppiä eikä teeskentelyä tuntenut. Missä hän
olisi luulevaiseksi oppinut? Ei. Se oli kipeä kaipaus, joka johtui
siitä, että hän aavisti jotakin kieroa suhteessaan sulhaseensa,
kaipaus, joka oli samalla kertaa hämärä ja todellinen. Se vaikutti
hänessä tuskallista hämmästystä ja epäröimistä, niinkuin ainakin
rakkaushäiriöt nuoressa tytössä, jolla on täysin kehittyneen naisen
vilkas tunne-elämä, mutta lapsen tietämättömyys elämän nurjista
puolista. Eihän ole tärkeätä tarkalleen tietää syitä lemmityn
sydämen muuttumiseen kärsiäkseen tästä muutoksesta. Henriette
Scilly ei tietänyt, että tuskin on ainoatakaan miestä; joka ei
olisi nuoruudessaan ollut jonkun rikoksellisen intohimon koetuksen
alaisena. Hän ei tietänyt, että juuri herkkätunteisimmat heistä
panevat rikokseensa enimmän omasta itsestään ja haavoittuvat siitä
niin syvään, etteivät haavat koskaan täydellisesti kasva umpeen.
Hän tiesi vain, että kuukausien kestäessä Francis'n kasvoissa oli
kuvastunut täydellisen onnen kirkkaus ja että nyt hänen katseessaan
lakkaamatta häilyi hehkuvaa kuumetta, hänen hymyssään hermostunutta
levottomuutta, koko hänen olennossaan ilmeisen tuskan tulta. Hän
ei tietänyt, että mies voi valehdella naiselle, jota hän rakastaa,
ja että hänen rakkautensa siitä huolimatta voi olla yhtä suuri,
jopa suuremmaksikin yltyä tunnonvaivojen kiihdyttämänä. Mutta hän
tiesi, ettei hänen ystävänsä hellyydessä enää ollut tuota tasaista
lempeyttä, tuota sulavaa sopusointua, tyventä ja selkeätä rauhaa,
joka lämpimänä oli uhkunut hänen olemuksestaan. Hänestä tuntui, että
näinä viime viikkoina Francis toisin ajoin oli hänestä kaukana,
vaikka olikin hänen luonaan, ja toisin ajoin kohteli häntä niin
tulisesti, että häntä melkein pelotti. Se tapahtui niinä hetkinä,
jolloin onneton pani parastansa asettaakseen suloisen kihlattunsa
itsensä ja mielikuviensa väliin ja tehdäkseen lemmittynsä
elävämmäksi, läheisemmäksi puristamalla pitkään hänen kättänsä,
sulkemalla hänet katseensa vavahtavaan syleilyyn. Henriette ei
myöskään tietänyt, että muutamissa luonteissa ilmenevä katkeruus
ja armottomuus muita kohtaan kaipaa säälivää ymmärtämistä, koska
sellaisia tunteita ilmaisevien ajatuksien ja puheiden alla useimmiten
piilee sisällinen haava. Mutta hän tiesi, että tuo ihana ajatuksien
ja tunteiden yhteys, josta hän oli Francis'n kanssa puhunut heidän
viimeisellä onnellisella kävelyretkellään Villa Tascan puutarhassa,
oli olemattomiin hävinnyt. Heidän ajatuksensa, heidän tunteensa eivät
enää olleet yhteisiä. Lakkaamatta Francis'n pilapuheisiin, kun hän
koetti iloiseksi tekeytyä, sekoittui hieman ivaa, joka Henrietteä
loukkasi. Ennen, kun puhe oli sattunut johonkin heidän yhteisistä
parisilaisista tuttavistaan, Francis oli heistä puhunut suopeudella,
joka Henrietten silmissä oli osoittanut hyvää sydäntä, vaikkei se
muuta ollut kuin onnellisille ja rakastuneille tavallista iloista
välinpitämättömyyttä. Nyt hän sitävastoin käytteli pilkallisia ja
ankaria sanoja, ja hänen tavassaan kiinnittää huomiota milloin
naurettaviin puoliin, milloin epäilyttäviin salatarkoituksiin
ilmeni entinen, ihanteeton elostelija, jommoinen hän oli ollut,
ennenkuin puhdas rakkaus oli hänelle uutta kevättä ennustanut, ja
jommoiseksi hän uudelleen oli muuttumassa Paulinen ja entisyyden
katkerien muistojen vaikutuksesta. Silloin Henriettestä tuntui,
että sen Francis Nayrac'in takana, jota hän rakasti koko sielunsa
hehkulla, piili toinen Francis, jota hän ei tuntenut ja jonka
sydäntä vastaan hän oli itsensä loukkaava, nyt jo loukkasi... Mutta
kaikki nämä vähäiset tunnelmat olivat tunnelmiksi jääneet. Ei ollut
yksikään niistä tietoisuuteen kohonnut sydänväreiden hämärästä ja
sekavasta kehästä, josta emme koskaan varmasti tiedä, eikö se kenties
olekin vain mielikuvituksen tuotetta. Nuori tyttö ei olisi voinut
viitata mihinkään tositapaukseen, jos hänen olisi pitänyt syyttää
kihlattuansa laimenemisesta ja sanoa mistä hän oli sen huomannut.
Suuressa rehellisyydessään hän koettikin itselleen vakuuttaa, että
hän oli väärässä, kun sellaisia tunteita hautoi, ja ettei tuo muutos
ollut muuta kuin mielihouretta vain, hänen valtavan rakkautensa
synnyttämää. Jokaisella vaikutuksellahan on syynsä, ja hän ei mitään
syytä nähnyt siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen suhteissaan
Francis'hin. Rouva Scilly'n terveys, joka silminnähtävästi vakaantui,
ei voinut antaa aihetta salaiseen levottomuuteen. Itse ei Henriette
ollut koskaan niin hyvin voinut. Mitä Francis'hin tuli, oli
lääkäri, jonka mielipidettä Henriette kerran levottomuuden hetkenä
oli tiedustellut, häntä täydellisesti rauhoittanut. Francis'lla
ei ollut kotimaassaan läheisiä sukulaisia eikä erittäin rakkaita
ystäviä, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle huolia. Muutamista
Henrietten läsnäollessa puheeksi sattuneista rahakysymyksistä oli
käynyt selville, ettei nuorella miehellä ollut syytä levottomuuteen
omaisuutensa takia. Näyttihän hän yhtä rakastuneelta yhä ja tuntuihan
hän yhtä kiihkeästi odottavan hääpäivän tuloa. Hänen vähimmätkin
sanansa sitä todistivat. Tämä kaikki oli epäilemätöntä. Henriette
yhä uudelleen kertoi sen itselleen päättäväisesti, itsepintaisesti.
Hän pani kaikki sielunsa voimat liikkeelle hävittääkseen tuon turhan
pelon. Sittenkuin hän oli mitä vilpittömimmin tämän hävitystyönsä
toimittanut, hän vajosi uudelleen vastustamattomaan alakuloisuuteen
tuon ilmeisen muutoksen johdosta, jota hän ei kyennyt määrittelemään,
ei selittämään eikä ymmärtämään, mutta joka sittenkin oli olemassa.

Semmoisessa mielentilassa, kun sydäntämme kalvaa levottomuus, johon
emme mitään tarkoin määrättyä syytä tiedä, vähinkin kieltämätön
tositapaus paisuu melkein traagillisen kohtauksen arvoiseksi.
Se on leikkausveitsen kärki, joka puhkaisee paiseen, niin että
siihen kokoontunut märkä pääsee vuotamaan pois, -- hirvittävän
epämiellyttävä, mutta liiankin sattuva vertaus. Ei mikään vertaus
niin täsmälleen kuvaa ajatuskykymme tuskaisia ponnistuksia piintyneen
mielikuvan voittamiseksi kuin kokonaisen ruumiin tulehtumistyö kipeän
kohdan parantamiseksi. Francis'n omituinen käytös sinä hirveänä
iltapäivänä, jolloin hän oli ollut rouva Raffrayen puheilla, oli
Henriette paralle sellainen ratkaiseva hetki. Korkea hinta oli
lempeän lapsen maksettava kihlausaikansa melkein ylenluonnollisesta
autuudesta. Vanhurskas Jumala! Olisiko siinä perää, että liiallinen
onni on meille synniksi laskettava silloinkin, kun se on luvallinen
onni ja kun olemme jo edeltäpäin suostuneet tämän onnen meille
asettamiin velvollisuuksiin? Siitähän kyllä näyttää tässä maailmassa,
joka todellakin on lankeemuksen maailma, koska puhtaimmatkin siihen
syntyvät sovittamistaakan kantajiksi! Vaikka nuori tyttö oli jo näinä
viime viikkoina tottunut sulhasensa oikulliseen luonteeseen, hän oli
hämmästynyt, kun näki nuoren miehen jyrkästi astuvan sisään yhteiseen
saliin ja kulkevan edestakaisin, tuskin vastaten hänen kysymyksiinsä,
otsa rypyssä ja katse synkkänä. Tämä näet oli tapahtunut silloin
kun Francis oli tavannut Adèle Raffrayen palvelijattarien kanssa
etehisessä ja kun hän epäröi, oliko vai eikö hänen ollut mentävä
Paulinen luo. -- Sitten hän oli äkkiä lähtenyt, sanoen että hänellä
muka oli kiireisiä kirjeitä kirjoitettavina, mutta sanoen sen sillä
tavalla, että Henriette heti huomasi hänen valehtelevan. Kului
tunti, kului kaksi, eikä Francis palannut. Silloin Henriette lähetti
Vincentin häntä hakemaan. Tämä palasi sanoen että herra Nayrac oli
mennyt ulos. Henrietten levottomuus siitä niin suuresti kiihtyi, että
hän käski kysyä ovenvartialta mihin aikaan Francis oli mennyt. Hän
toivoi, että Francis mahdollisesti mennessään oli lähettänyt hänelle
jonkun sanan, jota ei muistettu hänelle toimittaa. Ei mitään. Francis
oli lähtenyt jalkaisin kaupungille päin noin puoli kolmen aikaan.
Nyt kävi kello jo kuutta. Henrietten rauhattomuutta yhä lisäsi
hänen äitinsäkin nähtävä levottomuus, joka puhkesi lakkaamattomiin
kysymyksiin mitä Francis teki. Suloinen lapsi rakasti sulhastaan
liian kiihkeästi, jottei hän olisi kärsinyt siitä ajatuksesta,
että tämän oli kestettävä rouva Scilly'n tutkivia kysymyksiä, ja
rakkautensa johtamana hän keksi vihdoinkin seuraavan vastauksen.

-- "Uudenvuodenpäivähän on tulossa. Epäilemättä hän tahtoo meille
valmistaa jotakin iloista yllätystä... Äiti", jatkoi hän, hellästi
rukoillen, "ethän hänelle ilmoita, että olemme olleet levottomat?
Tiedäthän kuinka suuresti se häntä huolestuttaisi."

-- "Elä pelkää", vastasi rouva Scilly. "En aio häntä torua, vaikka
hän kyllä ansaitsisi sen, olkoon hänellä sitten yllätys mielessä
taikka ei... Ah", jatkoi hän vielä, aavistamatta itsekään, mitä
ivaa näissä hänen viimeisissä sanoissaan oli, "kuinka rakastatkaan
häntä, ja kuinka hyvä, että hänkin sinua rakastaa. Kärsisit liiaksi
muuten!..."

Tämä nuoren tytön huolehtiva hienotunteisuus, josta Francis ei saanut
koskaan mitään tietää, säästi häneltä kiduttavan tutkistelun, kun
hän kuuden tienoissa vihdoinkin palasi pieneen saliin, joka oli niin
kauan ollut hänen onnensa suojana. Siinä oli kaikki entisellään.
Sama kodikas lämpö, joka muutamia viikkoja sitten oli pystynyt
hänen sielustaan karkoittamaan Pauline Raffrayen tulon herättämät
kauheat kuvat, virtasi nytkin häntä vastaan. Samat lamput, samoihin
paikkoihin asetettuina, levittivät vienosti verhottua valoansa saman
korkean varjostimen ummistamaan ympyrähuoneeseen, kirkastivat sen
haalistuneita, vanhanaikaisia kankaita, vihreälehtisiä kasveja,
etelämaisia kukkia, ja valaisivat samoja lempeitä naistenkasvoja,
jotka kuvastivat niin paljon hellää osanottoa. Mutta voi! Lumous ei
ollut enää tarpeeksi valtava tyynnyttämään hänen sydämensä riehuvia
myrskyjä. Tällä kertaa hänen niin läheiseltä näyttävä, mutta
sittenkin saavuttamattomiin siirtynyt rakkausonnensa tenhovoima
ei tehnyt vähintäkään vaikutusta häneen. Hän palasi pitkältä ja
rajulta kävelymatkaltaan tehtyänsä päätöksen, joka ei sallinut hänen
sillä tavalla heltyä. Hän oli päässyt selville siitä, että jos hän
tahtoi paeta sitä painajaista, joka häntä päivä päivältä yhä enemmän
kiusasi, hänen oli lähdettävä pois Palermosta, ja heti. Hän ei enää
voinut rehellisesti, vilpittömästi vastata itsestään tämäniltaisen,
käytöksensä jälkeen, ja varsinkaan ei, kuultuansa sen hätähuudon,
minkä oli tänään kuullut. Se huuto oli tunkenut niin syvään hänen
sydämeensä, että hänen piti päästä kärsimään yksin ja vapauteen --
ainoa lievennys muutamille sielumme tuskille, joille ei parannusta
ole. Hänen saapuessaan Sisiliaan oli melkein päätetty, että hänen
sielläolonsa kestäisi tammikuun 20 tai 25 päivään. Nyt oli joulukuun
27 päivä. Tammikuun 2 päivänä, heti uudenvuoden juhlan jälkeen, hänen
oli oltava merellä, vapautettuna yhtä alentavasta kuin tuskallisesta
asemastaan, ennenkuin se ehti muuttua traagilliseksi. Kun hän vain
kerran pääsisi pois, saisivat asiat, kaukaa katsottuina, hänen
ajatuksissaan luonnollisen valaistuksensa. Ainakin se oli ainoa
mahdollinen keino. Tämä kiireinen lähtö oli hänestä tuntunut niin
välttämättömältä, että hän oli heti ryhtynyt sitä valmistamaan
menemällä rouva Scilly'n lääkärin luo kiskoakseen häneltä, jos
mahdollista, määräyksen ilmastonmuuton tärkeydestä. Hän oli luetellut
lääkärille muutamia taudin oireita, jotka hänen mielestään olivat
omiansa antamaan aihetta sellaiseen määräykseen. Tuliko lääkäri
petetyksi? Sitä Francis, ei saanut koskaan tietää, tämä kun oli
niitä jäykkä- ja teräväkasvoisia sisilialaisia, joissa itämaalainen
hidasluonteisuus yhtyy italialaisten valppaaseen älykkyyteen. Mutta
hän vavahti kuullessaan lauseen, johon tämä valheneuvottelu päättyi:
-- "Teidän lähtönne ei varmaankaan kohtaa vastusta noiden naisten
puolelta, koska neiti Scilly jo tuntui olevan teidän terveydestänne
levoton. Hän puhui minulle siitä toissa aamuna..."

Henriette siis jo huomasi hänen häiriintyneen mielentilansa. Oli siis
aika lähteä Palermosta pois, ennenkuin nuori tyttö pääsisi tämän
mielihäiriön todellisten syiden perille taikka rupeaisi jotakin
sensuuntaista epäilemään. Tällä hetkellä nuoren tytön havainnot
olivat siinä suhteessa edulliset, että ne tekivät Francis'lle
petoksen toimeenpanon helpommaksi. Hän luotti siis täydellisesti
tuumansa menestymiseen, kun hän saapui huoneeseen, missä häntä
odottivat äiti ja tytär, joiden rakkaudesta hän oli niin monta
todistetta saanut.

Hän alkoi:

-- "Olette varmaankin olleet levottomat minun tähteni? Teidän täytyy
antaa minulle anteeksi. Minun oli niin paha olla, ja kun toivoin
raittiista ilmasta virkistystä, menin kävelemään. Kävelin kauan,
kauan... Pahoinvointini ei helpottanut, ja kun sitä jo on muutamia
päiviä kestänyt, päätin totella teitä." Hän kääntyi Henrietten
puoleen ja jatkoi: "Menin professori Teresi'n luo. Palvelija kehotti
minua odottamaan, koska tohtorin muka piti heti palaaman kotiin.
Mutta odotusta kesti enemmän kuin tunnin..."

-- "Saitteko edes häntä tavata ja tarpeeksi puhutella?" kysyi rouva
Scilly.

-- "Onnekseni", vastasi nuori mies, "tai paremmin ehkä
onnettomuudekseni..." Äiti ja tytär katsoivat yhtä aikaa häneen
niin ilmeisesti säikähtyneinä, että nuori mies tunsi tunnonvaivansa
lisääntyvän. Hän jatkoi, kääntyen tällä kertaa kreivittären puoleen:

-- "Rauhoittukaa", sanoi hän, "mitään vaarallisempaa tautia hän ei
ole minussa huomannut... Vaikka minä puolestani luulen, että se
on vakavaa kyllä... Lääkärin mukaan olen vain pahan vaikutuksen
alaisena, niinkuin täällä sanotaan, ja sellaista on näillä seuduin
parasta ajoissa vastustaa, jollei tahdo sairastua kuumeeseen. Sanalla
sanoen, tohtori on sitä mieltä, että minun on lähdettävä täältä
pois..."

-- "Täältäkö pois!..." huudahti Henriette.

-- "Niin, luulen sen välttämättömäksi...", vastasi Francis.

-- "Ja milloin?" kysyi Henriette.

-- "Tietysti ei ennen tammikuun ensimäistä päivää. En ole tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että alkaisin vuoteni ilman teitä. Mutta
tohtori ajattelee, että olisi hyvä -- niin, tärkeätä -- että lähtisin
viimeistäänkin toisena tai kolmantena..."

Nuori tyttö katsoi häneen hänen puhuessaan. Francis ei voinut kestää
noiden kauniiden sinisilmien sanatonta valitusta. Sellaista tuskaa
hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt. Se vaikutti häneen aivan
fyysillisesti, samoin kuin jos hän olisi vääntänyt tuon hennon
lapsukaisen käden sijoiltaan ja sen luut olisivat katketessaan
naksahtaneet. Tuo lähtö, joka äsken, hänen koettaessaan yksin
päästä riehuvista ajatuksistaan voitolle, oli hänestä näyttänyt
välttämättömältä velvollisuudelta, tuntui nyt niin kovalta, että se
häntä kauhistutti. Mutta isku oli tehty. Hän ei enää voinut peräytyä.
Hänen oli nyt vain pantava parastansa rohkaistaksensa Henrietten
mieltä. Minne hän olisi joutunutkaan, jos hän olisi aavistanut,
ettei Henrietten levottomuus aiheutunutkaan tohtorin määräyksestä.
Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli tähän luottavaiseen käteen
kihlasormuksen pannut, Henriette epäili hänen rehellisyyttään.
Henriette ei häntä uskonut. Ja sittenkään ei nuoren miehen tunteissa
ollut vilppiä, kun hän hartaasti sanoi:

-- "Kuinka ikävätä luopua näistä viimeisistä kauniista päivistä.
Eihän se ole kuin kahden kuukauden ero, ja sittenkin, kuinka kovalta
se tuntuu!..."

       *       *       *       *       *

Ei, Henriette ei häntä uskonut. Turhaan Francis pitkin iltaa puhui
kaipauksestaan ja surustaan lempeydellä, jossa ei ainakaan valhetta
ollut, hän ei voinut haihduttaa sitä surunvoittoista ilmettä, joka
oli Henrietten kasvoille painunut tämän odottamattoman lähtöuutisen
johdosta. Yhtä vähän hänen onnistui sammuttaa sitä vähäistä liekin
alkua, joka oli nuoren tytön sydämessä syttynyt ja josta ennen pitkää
oli paisuva intohimon ja mustasukkaisuuden tulipalo. Ja sokeana hän
pitkin tätä iltaa hautoi omia tuskiansa, huomaamatta että hänen
edessään nuori tyttö häneltä salasi ensimäisen epäluulonsa. Rakkauden
vaisto on siksi mahtava, sen järjestä riippumattomat havainnot siksi
valtavat, että Henriette oli lukenut valheen Francis'n kasvoilta
ja huulilta yhtä selvään, kuin jos hän olisi ollut hänen äskeisten
sisällisten taistelujensa todistajana. Hän tiesi, että Francis'n
lähtöön oli muita syitä kuin hänen äsken esittämänsä. Mutta mitä?
Kun hän iltasella huomasi olevansa yksin huoneessaan, koko yö
edessään tämän äkkiä kohonneen probleemin harkitsemista varten,
kuinka hän silloin itkikään! Kuinka hän taisteli vapautuakseen
tuosta epäluulosta, joka jo oli kieltämättömäksi todennäköisyydeksi
kasvanut! Kuinka hän koetteli itselleen vakuuttaa, että hän panetteli
rakastettuansa, kun saattoi uskoa häntä sellaiseen petokseen
kykeneväksi! Oi, nuo epäluuloiset taistelut epätoivoa vastaan,
kukapa rakastava ei olisi niitä tuntenut! Ne eivät estä meitä yhä
epäilemästä, kun olemme kerran vierineet toisesta pettymyksestä
toiseen ja epäluulon tietä joutuneet siihen tienristeykseen, missä
_tiedämme_, että meitä on petetty. Ja kun me omistamme tämän tiedon,
joka on meissä selvinnyt ikäänkuin ilmestyksen, eläimellisen vaiston
kautta, niin itsetiedoton ja vastustamaton se on, täytyy meidän
myöskin mihin hintaan tahansa, vaikkapa henkemme uhalla, päästä
selville siitä, _kuinka_ meitä on petetty. Tietysti viaton ja
puhdas nuori tyttö oli kokonaan niiden aseiden puutteessa, joita
sellaisella epäluulolla tavallisesti on käytettävänään. Hänestä ei
ollut viekkaaksi kysyjäksi eikä taitavaksi tiedustelijaksi. Vielä
vähemmän hän pystyi niihin törkeihin menettelytapoihin, jotka kyllä
tyydyttävät totuudenkiihkoamme, mutta häpäisevät rakkauttamme:
liikkeiden väijymiseen, kirjesalaisuuden rikkomiseen, palvelusväeltä
urkkimiseen. Hänellä ei ollut mustasukkaisuutensa käytettäväksi
muuta kuin tuo ennestäänkin herkkä tunteellisuus, jota päiväkausia
kestänyt mielenahdistus yhä oli terottanut, ja tuo kiduttava taito
arvata sydämellänsä, mitä järki ei kyennyt tajuamaan, ei selittämään
eikä edes otaksumaankaan. Hän vietti siis tämän rauhattoman
yönsä koettamalla itselleen vakuuttaa, ettei iltapäivän kuluessa
mikään muu ollut voinut taivuttaa Francis'ta tähän lähtöön kuin
sähköteitse saapunut kutsumus, josta ei oltu hänelle mitään virkattu.
Kirjeitä oli kyllä aamusella tullut. Ne oli tavan mukaan tuotu
sekaisin saliin, Francis oli niinkuin ainakin avannut omansa mitä
suurimmalla välinpitämättömyydellä. Nähtävästi hän aamusella oli
ollut, ellei iloinen, ainakin aivan tyyni. Henriette tiesi melkein
täsmälleen, milloin muutos oli tapahtunut. Se oli niinä hetkinä,
jotka kuluivat heidän aamiaispöydästä noustuansa, siihen asti, kun
he kokoontuivat uudelleen yhteiseen saliin. Näytti siltä, että tällä
ajalla joku odottamaton uutinen oli häirinnyt Francis'n rauhaa. Tuo
sähkösanoma-arvelu tuntui niin johdonmukaiselta, sopi niin hyvin
kaikkeen, mitä nuori tyttö tiesi otaksua, että hän vastoin tahtoansa
siihen pysähtyi. Francis oli sitten mennyt ulos vastatakseen. Hän oli
itse tahtonut viedä vastauksen Macqueda-kadun sähkösanomatoimistoon.
Juuri siinä kaupunginosassa asui professori Teresi, sama lääkäri,
joka muutama päivä sitten oli niin leikkisästi ja luotettavasti
häntä rauhoittanut, kun hän lemmittynsä terveyttä tiedusteli. Ja
kahden vuorokauden kuluttua, vaikkei mitään uutta taudin oiretta
ollut huomattavissa, sama lääkäri määräsi, että Francis'n oli heti
lähdettävä Palermosta pois. Mutta oliko mahdollista, että nuo
kaksi miestä, joita hän oli tottunut niin suuresti kunnioittamaan,
olisivat voineet tehdä tällaista salaista sopimusta keskenään?
Turhaan Henriette koetti vastata, ettei niin ollut. Hän koetti panna
tähän vastaukseensa nuoren ja vilpittömän sielunsa koko tarmon,
sillä ihmissielun epäileminen, olipa kysymys kenestä tahansa,
tuotti hänelle tuskaa, ja lemmittynsä epäileminen heitti hänet
epätoivon valtaan. Mutta hän ei voinut päästä voitolle tästä sydämen
horjumattomasta vakaumuksesta, joka oli hänelle, heti Francis'n
astuessa saliin, ilmoittanut: "Nyt hän aikoo valehdella", ja heti
Francis'n lausuttua ensimäiset sanansa: "Nyt hän valehtelee..."
Kun hän seuraavana päivänä tämän unettoman yön kidutuksen jälkeen
tapasi lemmittynsä, niin tuo sama kumoomaton vakaumus kohosi hänessä
vielä armottomampana jo heidän vaihtaessaan ensimäistä katsettaan.
Francis valehteli hänelle. Millä tavalla? Missä suhteessa? Miksi?
Tämä toinen sisällinen havainto tuntui hänestä niin hirveältä,
että hän varmaankin olisi puhunut tuskastansa Francis'lle, ellei
tämä olisi pitkin päivää koettanut välttää kahdenkesken-oloa hänen
kanssaan. Onnettoman lapsen täytyi siis tämän loppumattoman päivän
pitkinä tunteina tyytyä lemmittynsä kasvojen tutkimiseen. Hän
pani tähän tutkisteluun kaiken, petosta epäilevän naisen kiihkeän
tarkkaavaisuuden. Hän oli äärimäisiin asti kiihottunut, niinkuin
ainakin se, joka niin sanoaksemme hipaisee totuuden rajaa, joka
vainuaa, aavistaa sitä ja joka ei saa rauhaa, ennenkuin on sen
nähnyt, sitä kosketellut. Sellaisina hetkinä aistinten herkkyys käy
melkein ylenluonnolliseksi, siihen määrään ne terottuvat. Nuori
tyttö, kokemattominkin, erottaa silloin ammatti-havainnontekijän,
kasvonilmeiden tutkijan, rippi-isän tarkkanäköisyydellä vähimmänkin
ajatuksen tai liikutuksen ilmeen niissä kasvoissa, joita hän näin
tarkastaa. Aina siihen hetkeen saakka, jolloin he kaikki kolme
istuutuivat päivällispöytään, Henriette ei kumminkaan mitään
erityistä huomannut sulhasensa asennossa ja hänen kasvojensa
ilmeessä. Siinä vain kuvastui alituinen huoli lieventää lemmityltä
äkkiarvaamattoman lähdön katkeruutta. Mutta kesken tätä päivällistä,
joka oli Henriettelle alkanut saman piintyneen, yhä vain väistyvän
arvoituksen tuskissa, tapahtui jotakin, sangen yksinkertaista, sangen
luonnollista tosin, mutta seurauksiltaan arvaamattoman tärkeätä. Oli
sattunut eräs noita muutaman minuutin kestäviä vaitiolon hetkiä,
jotka näinä viime päivinä olivat käyneet yhä tavallisemmiksi heidän
piirissään. Kreivitär keskeytti sen vihdoin sanoen:

-- "Tuon sievän pikku Adèlen äiti kuuluu olevan hyvin huonona... Hän
kuuluu vuokranneen erään Englantilaisessa puutarhassa sijaitsevan
huvilan ja hänen piti muuttaa sinne tänään... Mutta hän ei ole
jaksanut..." Millä muulla hetkellä tahansa Francis'n vavahdus
tämän uutisen johdosta olisi luultavasti jäänyt nuorelta tytöltä
huomaamatta. Mutta hänen nykyisessä hermostuneessa mielentilassaan
tuo nähtävän liikutuksen ilme heti herätti hänen huomiotansa.
Nuoren miehen kädet olivat vavahtaneet. Hänen kasvojensa piirteet
olivat pinnistyneet. Hänen katseensa oli oudon tutkivana kiintynyt
kreivittären kasvoihin. Ja jokainen, joka niinkuin Henriette tunsi
hänen äänensä vähimmänkin vivahduksen, olisi siinä huomannut
vaikeasti hillityn liikutuksen käheyden, hänen vastatessaan. Sillä
Francis tahtoi vastata, maksoi mitä maksoi, estääkseen vähimmänkin
epäluulon heräämisen, olipa sitten tämä herääminen kuinka vähän
luultava tahansa. Hän tunsi Paulinen tarpeeksi hyvin tietääkseen,
että tämä kyllä osasi estää palvelijatartansa puhumasta eilisestä
tapauksesta. Mutta onhan yleisesti tunnettu asia, että siitä lähtien
kuin rikoksentekijät ovat tahtoneet rikoksensa salata, paha omatunto
on heidät pakottanut liialliseen teeskentelyyn, joka sekin tavallansa
on varomattomuutta, Francis'n olisi ollut paljon parempi olla ääneti
kuin puhua sillä äänellä, millä hän lausui nuo mitättömät sanat: --
"Raukkaa! Onko teille kerrottu, milloinka käänne on tapahtunut?...
Eikö pikku tyttö toissa päivänä väittänyt, että hänen äitinsä voi
paremmin?..."

-- "Siinä tilassa, missä hän on", sanoi kreivitär, "kaikki voi
muuttua muutamissa päivissäkin..."

-- "Onko hänellä edes hyvä lääkäri?" kysyi Francis vielä.

-- "En tiedä", vastasi rouva Scilly. "Hänellä oli Teresi ensin
kun hän tänne tuli. Sitten yhtäkkiä hän kääntyi toiseen, tuohon
englantilaiseen, jota teidän vihamiehenne don Ciccio suosittelee..."

Englanninkiihkoisen hotellinomistajan mainitseminen antoi Francis'lle
tilaisuuden kääntää toisaalle tuon keskustelun, jonka jokainen
sana, jokainen tavukin vihloi hänen sydäntänsä. Hän osasi nyt taas
täydellisesti hillitä itseään. Mutta varjo, joka äkkiä kreivittären
sanojen johdosta oli synkistänyt koko hänen olemustansa, oli ollut
Henriettelle yhtä näkyvä kuin pöydässä palvelevan Vincentin käden
varjo kristalliastioista hohtavalla pöytäliinalla. Kieltämätöntä
oli, että Francis oli hämmästynyt, kun oli kuullut rouva Raffrayeta
ja hänen sairauttansa mainittavan. Mutta tämä seikka oli niin
uusi, nuoren tytön oli niin vaikea sitä sovittaa kaikkeen
siihen, mitä hänen hurjimmatkin ajatuksensa viime aikoina olivat
mahdollisena pitäneet, että hän sen huomasi, tekemättä siitä mitään
johtopäätöstä. Jos hän olisi ollut kokeneempi, niin tähän havaintoon
olisi hänen mielessään heti liittynyt muisto tuosta omituisesta
yhdennäköisyydestä, jonka hän jo ensi päivänä oli huomannut Adèlen
ja Julie Nayrac'in muotokuvan välillä. Tästä mielleyhtymyksestä
olisi kenties syttynyt kipinä, joka olisi hänelle valaissut sen
murhenäytelmän salaperäistä juonta, missä hän itse tietämättään
näytteli viattoman uhrin osaa, onnettoman Ifigeneian, joka on
tuomittu muitten rikoksia sovittamaan. Mutta hän oli vielä kokematon
nuori tyttö kaikissa muissa suhteissa paitsi tunteensa herkkyydessä,
ja joskin Francis'n liikutus heidän naapurinsa nimeä mainittaessa
hänestä tuntui uudelta salaisuudelta, joka liittyi muihin häntä
ahdistaviin ja masentaviin salaisuuksiin, ei se hänelle sen enempää
sinä iltana ilmaissut.

Seuraavana aamuna, toisen rauhattoman yön jälkeen, hän nousi,
mieli niin raskaana, että hän lapsellisessa hurskaudessaan
päätti turvautua ainoaan lääkkeeseen, jossa hänen mielestään oli
lievennystä hänen suurelle surulleen. Hän päätti käydä ripillä
ja Herran ehtoollisella. Hänellä oli Palermossa rippi-isänä eräs
ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka aina aamusella oli tuomiokirkossa
tavattavissa. Hän meni siis kirkkoon, palvelijattarensa seuraamana,
jo puoli seitsemän aikaan, joutuakseen kotiin, ennenkuin hänen
äitinsä heräisi. Mutta huolestuneessa mielentilassaan hän ei
muistanutkaan, että oli sunnuntai, siis ainoa päivä, jolloin ei isä
Mongeron ollut siellä. Hänen mielipahansa tämän vastoinkäymisen
johdosta oli niin suuri, ettei jumalanpalvelus hänelle tällä kertaa
tuottanutkaan sitä sisällistä rauhaa, jota hän tavallisesti tunsi
täytettyään uskonnolliset velvollisuutensa. Hän palasi siis kirkosta
tyytymättömänä itseensä, ja haihduttaakseen raittiissa ilmassa yhä
lisääntyvää hermostumistaan hän päätti hiukan kävellä, varsinkin
kun sää oli mitä loistavin. Viime päivien tuulet olivat lakaisseet
pois pilvet taivaalta, jonka kirkkaus nyt oli häikäisevä. Nuori
tyttö seurasi Marinan rantaa katsellen lahden lakeita laineita,
jotka vieläkin vaahtopäisinä kohosivat eilispäivän myrskyjen
muistoksi. Mutta maiseman kauneus ei voinut hänen huomiotansa
kiinnittää, yhtä vähän kuin rukouskaan äsken oli sitä voinut. Hänen
lapsellisesti taipuvainen luonteensa oli tavallisesti ympäristön
kanssa täydellisessä sopusoinnussa, suli, niin sanoaksemme, yhteen
sen kanssa, mutta tätä mukautumiskykyä lamautti tällä kertaa hänen
yhä jatkuva huolensa siitä selittämättömästä muutoksesta, joka oli
tapahtunut hänen sulhasensa luonteessa, ja noista odottamattomista
lähtöpuuhista. Ja hän säpsähti niinkuin unesta heräävä, kun äkkiä
kuuli vanhan Margueriten sanovan:

-- "Nyt saamme tietoja rouva Raffraye parasta. Tuossa neiti Adèle
tulee meitä vastaan vanhan Annetten kanssa samalla puolella katua
kuin mekin..."

Henriette huomasikin lapsen noin kolmenkymmenen askelen
päässä. Samassa hän hämmästyksekseen näki, että hoitajatar
tarttui pienokaisen käteen ja vei hänet kadun poikki toiselle,
Butera-palatsin ihanan penkereen puoleiselle käytävälle. Tuon
odottamattoman käännöksen tarkoitus oli niin ilmeisesti selvä, että
Marguerite hetkeksi hämmästyneenä pysähtyi ja sanoi neidillensä:

-- "Luulisipa melkein heidän pelkäävän..."

-- "Näkivätköhän he meitä?" sanoi Henriette. "Oletko siitä varma?..."

-- "Yhtä varma kuin että te olette tuossa", vastasi palvelijatar.
Sitten hän jatkoi: "Rouva Raffraye on kenties huonompana, ja heistä
on tukalata siitä puhua, tai kenties heillä on kiire kirkkoon..."

Vaikkei Henriettestä kumpikaan syy tuntunut hyväksyttävältä, ei
hän huolinut sanoa siihen mitään. Lapsenhoitajan omituinen käytös
oli hänen jo ennestäänkin kiusaantuneessa mielessään vaikuttanut
oudon ahdistuksen, josta heti oli kohonnut seuraava ajatus: "Tuo
palvelija ei itsestään noin tekisi. Hän tottelee käskyjä. Olisiko
rouva Raffraye siis pahoillaan siitä, että lapsi toissa iltana
puhui meille?..." Hän vajosi tämän johdosta syviin mietteihin.
Niinkuin on tavallista tällaisina hetkinä, hänen tajuntansa
teki hänen tahdostaan riippumatonta työtä muovaillen hajanaisia
aineksia, vetäen itsetiedottomista perusteista yhtä itsetiedottomia
johtopäätöksiä, jotka yhtyen vastustamattomasti toisiinsa
vähitellen kohosivat tietoisuuteen. Francis'n kasvoissa kuvastunut
hämmästys, jonka hän oli huomannut tuon naisen nimeä mainittaessa,
palasi hänen mieleensä. Vaikkei hän mitenkään voinut arvata, mitä
yhteyttä oli näiden kahden asian välillä, riitti jo yksin niiden
yht'aikainen olemassaolo omituisella tavalla lisäämään hänen
mielenahdistustaan. Sillä palattuansa kotiin äitinsä ja sulhasensa
luo hän ei uskaltanut tätä pientä tapausta mainita, niinkuin hän
olisi muuten tehnyt. Jos häneltä olisi kysytty syytä tähän, niin
hän ei kenties olisi voinut selittää, miksikä tuon asian kertominen
oli hänestä vastenmielistä. Se johtui epäilemättä siitä, että tämän
nimen tuottama uusi hämmästyksen vavahdus Francis'n kasvoissa
olisi sattunut häneen niin kipeästi, ettei hän olisi voinut sitä
kestää, ja hän tiesi varmaan, käsittämättä miksi, että äskeisen
kohtauksen kertominen olisi tuottanut sellaisen tuloksen. Tämä
aamu kului häneltä aina puoli kahteentoista asti taistelussa noita
hänen sielussaan heränneitä mielettömiä, epämääräisiä ja sekavia
epäluuloja vastaan. Hän oli yksin kotona, sillä rouva Scilly oli
nyt vuorostansa mennyt kirkkoon Francis'n seuraamana. Unelmiinsa
vajonneena Henriette sattui nojaamaan päänsä puutarhalle päin
olevaa salin ikkunaa vasten. Hän huomasi silloin eräällä puutarhan
käytävällä pikku Adèlen leikkimässä, niinkuin lapsen oli tapana
kauniina aamuina. Kirkas aurinko kultasi pienokaisen hiuksia ja
valoi sädevirtansa suljetun tarhan aina yhtä vihreille palmupuille
ja yhtä raittiille ruusuille. Kuinka olikaan Henriette rakastanut
tätä puhdasta sädeloistoa, kun se hänen onnensa päiviä kultasi,
ja kuinka näyttikään se nyt välinpitämättömästi hänen huoliansa
kohtelevan! Mutta hänen ajatuksensa ei tällä kertaa pysähtynyt tuohon
kaihomieliseen vertaukseen. Hänen hajamielisesti katsellessaan
pikku tytön liikkeitä hänen johtui äkkiä mieleensä, että hänellä
nyt ainakin oli tilaisuus hankkia varmuutta siitä, oliko hänellä
todellakin syytä niin suuresti kiusaantua tämänaamuisesta omituisesta
kohtauksesta, joka oli häneen niin kipeästi sattunut. Kenties hän
siten onnistuisi poistamaan edes yhden noista levottomuuden aiheista.
Hänen vain tarvitsi mennä puutarhaan hankkiakseen selkoa siitä, oliko
hän pettynyt vai oliko rouva Raffraye todellakin kieltänyt tytärtään
hänelle puhumasta. Että sellainen tuuma itsestään syntyi hänen
mielessään, vaikka hän luonteeltaan oli sangen hillitty ja tasainen,
osoitti jo selvään, kuinka pitkälle hänen tuntemattomalla alueella
liikkuva mielikuvituksensa oli joutunut petosta epäilevän rakkauden
kivisellä tiellä. Kenties oli hän myöskin sellaisen toimimistarpeen
vallassa, joka muutamina kiihotuksen hetkinä pakottaa meitä ryhtymään
vaikka mihin hurjaan seikkailuun, ikäänkuin tahtomme kärjistyminen
johonkin määrättyyn ja tuntuvaan asiaan, olipa se sitten mikä
tahansa, tuottaisi meille lievennystä. Ainakin on varmaa, että jos
hän ei olisi ollut sangen ankaran liikutuksen vallassa, hän olisi
kauan epäillyt, ennenkuin näin heittäysi suin päin tuntemattoman
varaan mennessään yksin puutarhaan. Ikäänkuin varataksensa itselleen
tekosyyn hän otti kirjahyllyltä erään englantilaisen romaanin,
jonka hän oli hotellin kirjastosta lainannut. Kahdessa minuutissa
hän oli jo suuressa, tyhjässä kirjastosalissa, missä joulukuusi
vielä ojenteli sammuneita oksiansa. Sinne hän pysähtyi vain siksi
että pani kirjansa pois hyllylle; sitten hän meni ikkunaovesta ulos
puutarhaan. Adèle sattui juuri silloin olemaan suurella käytävällä,
joka aukeni Henrietten eteen, niin kiintyneenä peliinsä, ettei
hän kuullut nuoren tytön lähestymistä. Henriette muisti itsekin
olleensa yhtä mieltynyt samaan "neulapeliin", johon kaikki pikku
tytöt ovat ihastuneet. Hartaasti pienokainen koetti, heittämällä
kummipalloansa, siirtää niin sanotut neulansa maahan piirretyn kehän
ulkopuolelle. Pallo kimmahti ketterästi pikku tytön kämmentä vasten,
ja koko hänen sievä ruumiinsa osoitti mitä suurinta jännitystä, kun
hän loistavin silmin tähysteli pallon lentoa. Hänen sieraimensa
laajenivat, ja hänen kasvonsa ilmaisivat innokasta elämäniloa, joka
äkkiä muuttui pelon vavahdukseksi, kun hän huomasi neiti Scilly'n
edessään. Lentäen punaiseksi lapsi rupesi mitään sanomatta kokoamaan
maasta pelitarpeitansa, heittäen tuskaisen katseen hoitajaansa
ikäänkuin häneltä suojelusta pyytääkseen. Mutta pahaksi onneksi ei
tällä kertaa lasta valvonutkaan uskollinen Annette, joka kyllä olisi
osannut estää vaarallisen lähestymisen, kun sitävastoin Catherine,
joka tällä hetkellä oli Annetten sijaisena, ei tietänyt rouva
Raffrayen kiellosta mitään. Ollen sitäpaitsi hiukan kuuro ja kokonaan
käsityöhönsä kiintyneenä Catharine ei edes huomannutkaan, että hänen
pikku neitinsä puheli vieraan kanssa. Ja Henriette sanoi:

-- "Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana.
Toivon, että hän nyt voi paremmin..."

-- "Kiitos, neiti", vastasi pienokainen, "paljon paremmin." Hänen
äitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja
Annetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän
olisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista
myötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä
kohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut
putosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.

-- "Saanko minä auttaa?" kysyi Henriette. "Ellette minua pelkää.
Luulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät..."

Nuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut
olla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi
ristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella,
hän vastasi liikuttavalla suoruudella:

-- "Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet... Äiti
ei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana..."

-- "Vai niin", sanoi Henriette. "Äitiä täytyy totella... Hyvästi."
Hän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä
sen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta
vieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut,
kuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän
mihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli
kohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa
vieläkin: "Hyvästi", niin herttainen pienokainen tarttui hänen
käteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle
lempeästi rukoillen:

-- "Oletteko nyt suuttunut?..."

-- "En ollenkaan", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.

-- "Olettehan", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi:
"Teidän ei pidä suuttua äitiin... Hänhän ei tunne teitä... Mutta nyt
kaikki kenties muuttuu." Ja hän lisäsi lämpimästi: "Silloin olisin
mielelläni teidän ystävänne..."

Tämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti
herätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: "Kaikkiko muuttuisi,
ja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte
lähteä pois..."

-- "Niin", sanoi lapsi älykkäästi, "mutta äiti tietää kyllä, että
te olette hänen kihlattunsa..." Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt
kumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli
pelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen
mielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: "Odotatteko häntä
nyt? Tuleeko hän tänne?"

Hienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla
lapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä
viattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin
luonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon
alentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin
kiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille,
johon pienokainen viittasi.

-- "En oikein tiedä, ketä tarkoitatte", sanoi hän. "Te kysytte,
odotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?..."

-- "Niin", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä
nimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. "Francis
Nayrac, Francis Nayrac..."

-- "En nyt häntä odota", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän
kirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: "Olette siis tutustunut
häneen? Olette kenties puhutellut häntä?"

-- "En toki", sanoi Adèle, "pelästyin liiaksi, kun näin äidin
vuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin..." Ja hän
ummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean
kohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen
sanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä
ja ikänsä julmuudella: "Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin
minäkin, hän vapisi näin... Hän mahtaa olla hyvin hyvä..."

-- "Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?" kysyi Henriette.

-- "Niin, toissa päivänä", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä
Henrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: "Varmaankin
olette vieläkin minuun suuttunut?..."

-- "Kahta käydessäkö?" jatkoi neiti Scilly.

-- "Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?... Nyt oikein
pelotatte minua...", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n
morsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta.
Vaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi
hän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten
voinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle
häpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi
hiljaisesti:

-- "En ole suuttunut... Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa,
että minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin... Ja nyt
nauttikaa kauniista ilmasta..."

Hän ei enää voinut siihen sanaakaan lisätä. Hänen oli liian paha
mieli. Mitä hänelle oli kerrottu Francis'sta, oli tuhat kertaa
kauheampaa kuin hän oli voinut ajatellakaan. Francis oli ollut
taintuneen rouva Raffrayen vuoteen vieressä mielenliikutuksesta
vapisevana eikä ollut siitä hänelle mitään puhunut. Tuo asia tuntui
hänestä uskomattomalta, mielettömältä. Ajatus, että tämä Francis'n
niin oudosti salaama kohtaus oli sattunut samaan aikaan kuin nuo
odottamattomat lähtöpuuhat, oli hänelle niin tuskallinen, että hän
vähällä oli juosta Francis'ta vastaan häneltä selitystä vaatimaan.
Ja sittenkin hän, totellen hienon luonteensa vaistoa, odotti
aina kello kahteen asti sopivaa tilaisuutta tähän selitykseen,
joka hänestä kumminkin tuntui yhtä tärkeältä kuin hengittäminen.
Sellainen hillitsemistaito intohimon ilmituleen leimahtaessa osoittaa
todellista luonteen jaloutta. Vaikka hänen kihlattunsa teeskentely,
josta hän nyt oli saanut yhtä äkkiarvaamattoman kuin kieltämättömän
todisteen, häntä niin suuresti oudostutti ja huolestutti, hänen
kunnioituksensa lemmittyä kohtaan oli kuitenkin niin täydellinen,
ettei hän voinut otaksua mitään rikosta tämän salaamisen syyksi.
Hänen kaltaisensa nuori ja vilpitön olento on niin taipuvainen
viattomaan luottamukseen, että se joskus joutuu petetyksi, mutta sen
sijaan tämä luottamus varjelee sen halpamaisuudelta, antaa sille
niin suuren siveellisen kauneuden ja on niin monta vertaa parempi
inhimillisen varovaisuuden kurjuutta, että on parempi joutua sen
kautta petetyksi. Henrietten kotona odottaessa Francis'n tuloa
ja asiaa miettiessä hänelle selveni, että nuoren miehen käytös
arvattavasti johtui hänen sydämelleen sangen arkaluontoisista
syistä. Ja hän rakasti tuota sydäntä yhtä paljon kuin hän sitä
kunnioitti. Hän tunsi, että olisi armotonta kovuutta pakottaa nuorta
miestä puhumaan kreivittären kuullen. Hänen onnistui siis hillitä
levottomuutensa kuumetta, ja kun Francis tuli, niin nuori tyttö
istuutui pöytään kuten ainakin koettaen tekeytyä rauhalliseksi ja
kestäen äitinsä ja sulhasensa ystävällisiä pieniä nuhteita hyljätyn
ruokalajin tai koskemattoman viinilasin johdosta, jollaiset hellät
nuhteet ovat onnellisen kodin ihanaa lapsellisuutta. Mitä ivaa
siinä on, kun sydäntä sellainen huoli painaa kuin Henriettellä oli!
Vaikka tiesi minkä tiesi, täytyi hänen vielä vaikeroimatta kuunnella
seuraavia hänen vieressään vaihdetuita sanoja:

-- "Marguerite kertoi minulle, että sairas naapurimme voi
paremmin...", sanoi rouva Scilly.

-- "Voikohan hän kohta muuttaa huvilaansa?" kysyi Francis. Kuinka
välinpitämättömästi hän puhui tuosta naisesta, aivan kuin hän ei
olisi häntä koskaan tuntenut. Kuinka tuo valhe Henrietten sydäntä
viilsi. Sellainen teeskentely on valheista pahin; se on tekojen
valhetta, koko olemuksen valhetta. Kuulla lemmittynsä valehtelevan,
tietää, että noiden rakkaiden silmien takana piilee ajatus, joka
meiltä salataan, sielu, joka meitä pettää, huomata tätä tekopyhyyttä
voimatta sanallakaan sitä vastustaa, mikä kidutus! Vasta paljon
myöhemmällä, aamiaisen jälkeen, kun hänen äitinsä oli mennyt
valmistamaan kirjeitänsä postiin lähetettäviksi, hän pääsi purkamaan
kiihotuksensa ja hän sanoi Francis'lle, joka hänkin nousi lähteäkseen:

-- "Jääkää, minulla on teille puhumista..."



IX.

HERÄÄVÄ VAISTO. (Jatkoa.)


Se kiihko, millä Henriette lausui nämä sanat, tärisytti häntä
sydänjuuria myöten. Hänen jalkansa vapisivat, niin että hänen täytyi
istuutua. Francis, seisoen hänen edessään, katseli häntä, itse
mitä katkerimman liikutuksen vallassa. Sellainen liikutus valtaa
hänen kaltaisensa heikot ja hellätunteiset luonteet, jotka eivät
uskalla olla ehdottomasti rehellisiä eivätkä myöskään voi pettää
siitä tunnossaan kärsimättä. Hän näki, hän tunsi kituvan tuon
uskollisen sydämen, jonka hän oli lävistänyt ja joka nyt, hän tiesi
sen, viattomassa suoruudessaan aikoi hänelle paljastaa vuotavat
haavansa. Kun sellaisen liikutuksen aikaansaa nainen, jota emme enää
rakasta, on se jo niin vaikea kestää, että monet arkaluontoiset
miehet, mieluummin kuin suostuvat kuuntelemaan kiduttamansa
uhrin hätähuutoja, yhä vain siirtävät tuonnemmaksi rakkausliiton
rikkomisen, jota kumminkin ovat vuosimääriä toivoneet koko
nuoruutensa tarmolla. Mutta kun rakastamme sitä naista, joka meidän
tähtemme kärsii, rakastamme intohimoisella rakkaudella, kun ääni,
jonka valitus vihloo korviamme, on lemmittymme ääni, niin tuo valitus
tunkee olentomme sisimpään ja värisyttää sen arimpia ja herkimpiä
kieliä. Ei ole silloin niin lujaa päätöstä, joka estäisi meitä
lieventämästä tuota huokausta, pyyhkimästä noita kyyneliä, sitomasta
tuota haavaa, jonka verenvuotoa emme uskalla katsoa. Francis'kin oli
samassa tuokiossa polvillaan kihlattunsa edessä ja puristi hänen
käsiänsä epätoivoisesti rukoillen:

-- "Rauhoittukaa, Henriette", sanoi hän, "jos minua rakastatte! Te
tuotatte minulle liiaksi tuskaa... Hyvä Jumala, kuinka te värisette
ja olette levoton, ja minun tähteni!... Katsokaa minua, näettehän
kuinka teitä rakastan. Kuunnelkaa, kuinka koko sydämeni teille puhuu!
Vastatkaa tekin minulle sydämenne kautta... Minun lähtönikö teitä
noin huolestuttaa?... Mutta luuletteko, ettei se minulle tuota
huolta? Minusta tuntuu niin kovalta lähteä teidän luotanne, etten voi
koskaan siihen suostua, jos minun täytyy teidät jättää tällaiseen
tilaan... Hyvä Jumala! Ette edes vastaa", huudahti hän, kun Henriette
yhä oli ääneti ja yhä enemmän värisi. Ja unhottaen kaikki eilispäivän
mietteensä, ristiriitaiset tunteensa ja sisälliset taistelunsa,
unhottaen kiduttavat tuskansa ja kurjat valheensa, sekä nykyiset että
ne, joihin tiesi vastaisuudessakin lankeavansa, hän vain ajatteli,
miten voisi noihin jäykästi tuijottaviin silmiin sytyttää ilon
välähdyksen. "Tahdotteko, etten lähdekään", sanoi hän, "että jään
teidän luoksenne aina siihen asti kuin olimme ensin päättäneet?...
Vähät minä taudista... Enhän minä ole sairas, tuskinpa tulenkaan.
Kunhan vain te olette onnellinen, kunhan vain hymyilette minulle
niinkuin ennen, niin kaikki voimani palajavat, terveyteni kokonaan...
Jos sitä minulta pyydätte, niin sanokaa yksi sana vain, yksi ainoa,
niin lupaan teille kaikki. Lupaan jäädä luoksenne... Mutta elkää enää
väriskö, elkää kärsikö enää! Lemmittyni ainokainen, elä enää kärsi..."

Hän oli pannut näihin sanoihin, jos ei koko sydäntänsä, niinkuin
hän oli sanonut, niin ainakin sen, mikä siinä oli jalointa ja
ylevintä. Ajattelematta, melkein tahtomatta hän oli koettanut täyttää
Henrietten huulilta muka lukemansa pyynnön, ennenkuin tämä oli
ennättänyt sitä lausuakaan. Ja kun nuo suloiset, värisevät huulet
soivat hänelle tuon niin hartaasti pyydetyn hymyn, hän ei voinut
arvata, minkä vastauksen ne hänelle valmistivat. Henriette irroitti
kätensä, sulki niitten väliin lemmittynsä kasvot ja kallistui niitä
katsoakseen, ja silloin hänenkin silmissään, noissa silmissä, joissa
oli tähän asti ollut niin selkeätä tasapainoa ja sopusointua,
hehkui ensimäisten kärsimyksien ja heränneen intohimon tuli. Hänen
liikutuksesta värisevistä kasvoistaan virtasi ääretön kiitollisuus
tuosta sääliväisyyden osoitteesta, jota hän lapsellisuudessaan luuli
hellyyden osoitteeksi. Ja kiitollisuuden sulattava lämpö kasvoissaan
ja liikkeissään hän sanoi vihdoinkin:

-- "Kiitos, Francis, oma Francis'ni! Oh, minkä painavan huolen otatte
tuosta pois!" Ja hän osoitti poveansa. "Kuinka olettekaan minulle
hyvä! Kuinka suuresti minua rakastatte! Onko siis totta, ettei teillä
ollut lähtöönne muita syitä, joita tahdoitte minulta salata?...
Tietysti teidän on lähdettävä, koska tohtori on niin määrännyt",
väitti hän uudestaan hymyillen. Ja sitten hän lisäsi, äänessään
hiukkanen lapsellista ylpeyttä: "En minä ole niin peräti rohkeutta
vailla, ja kun kerta teidän terveytenne vaatii, että lähdette pois,
niin olisihan minun puoleltani anteeksiantamatonta heikkoutta, jos
en rohkeasti suostuisi tähän eroon... Te olette erehtynyt minun
suhteeni, jos olette luullut, että pidätän teitä täällä kurjasta
itsekkäisyydestä, pyytääkseni teitä minun tähteni uhraamaan omat
etunne. Ei teidän lähtönne minua niin huolestuttanut. Se vain, etten
tiennyt oikeata syytä siihen taikka etten luullut sitä tietäväni.
Ja sitten, etten teitä ymmärtänyt... On niin hirveätä epäillä, kun
rakastaa!..."

-- "Nyt en minä vuorostani teitä ymmärrä", keskeytti nuori mies.
Silminnähtävää oli, sitä ei voinut kieltää, että Henriette jotakin
epäili. Francis tunsi sydämensä nytkähtävän. Eikä hänen tarvinnut
kauan olla noiden epäluulojen luonteesta kahden vaiheella, sillä
suoraluonteinen nuori tyttö ei koettanut viekastella.

-- "Tietysti ette voi minua ymmärtää", vastasi hän Francis'n
huudahdukseen, vieläkin hymyillen. "Olen ollut hullu... Sen minä nyt
huomaan, kun olen jälleen teidät löytänyt. Sillä minä olen teidät
jälleen löytänyt. Koko sydämeni lämpeni, kun äsken puhuitte minulle
noin. Te kiskaisitte pois tuon verhon, joka nyt vähän aikaa on
tuntunut meitä erottavan. Se kuuluu oudolta, mutta minusta tuntui,
ettette enää ollutkaan sama kuin ennen. Sanalla sanoen, tiesin
ettette sanonut minulle koko totuutta, mutta nyt sen sanotte, eikö
niin? Nythän te minulle selitätte sen, minkä olette minulta salannut
ja miksikä sen salasitte! Ja minä pääsen tuosta painajaisesta... Se
on minua niin suuresti kiusannut näinä viime päivinä, että jos teidän
olisi pitänyt mennä pois, ennenkuin sain teitä näin puhutella, niin
en tiedä minne olisin joutunut. Kärsin liiaksi..."

-- "Mitä minun tulee teille selittää?" sanoi Francis melkein
sammuneella äänellä ja jatkoi sitten: "Kysykää te", niin ilmeisesti
hämillään, että nuori tyttö heti tunsi särkyvän tuon innostuksensa,
joka oli hänen rakkaudellensa uutta lämpöä ennustanut.

-- "Kuinka oudosti taas minulle puhutte!" sanoi hän. "Koska minua
rakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien
kidutusta?... Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä..." Ja
sitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin
ehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät:
"Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin
päivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti
minua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te
erositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen
myöhään, oli kasvoissanne... valhetta." Hänen äänensä kävi kovaksi
hänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: "Voi, suokaa
anteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo,
kaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui... Äkkiä äiti puhui
teille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta,
herttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että
säpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin
asiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin
suuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En
olisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut
kadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän
koetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä
minulle puhumasta... Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka
tulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin
luullut teissä huomaavani... Lopuksi, äsken kun olin yksin... Satuin
näkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla
menemättä häntä puhuttelemaan... saadakseni tietää... Hyvä Jumala,
kuinka minua hävettää!" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan.
"Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle
sanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä
selityltä; heti, tuossa paikassa... Rukoilen teitä ristissä käsin,
päästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata
meiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että
olette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle,
tuo syy... Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta
on tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä
kaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki... Mutta
minä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä
rukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä... Niin,
toistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta
epäillyt..."

Sitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä,
jonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin
lauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet
haikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja
lopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki
Francis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman
kauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen.
Se mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä
heräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja
kuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin
vaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut
tämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli
vuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö --
hänen tyttärensä -- jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän
oli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli
juurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen,
jossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen
vielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä
murhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa
kehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen
sovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä
koskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei
ollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä
vapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi,
niinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut,
kaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet
kuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä,
kun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa
hänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän
koston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä?
Vai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti
ahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja
taitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata
yhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta
raukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että
hänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä
puolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu
nyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä
mahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa
kunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi
alentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi,
kovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:

-- "Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken
mainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen
huoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi
pitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille... Mitä niihin
syihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta
selitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa..."

-- "Ette voi!" toisti Henriette. "Ja nyt te vuorostanne vapisette,
kalpenette, pelkäätte!... Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne
mahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan
tuollaisessa tilassa... Hyvä Jumala!" jatkoi hän, "tuo hulluus valtaa
minut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!...
Vannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää,
ettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä
uskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään... Voin kaikki kestää,
mutta en tuota ajatusta..."

-- "Olen jo sanonut, etten voi teille vastata", sanoi nuori mies.

-- "Olette siis hänet tuntenut...", jatkoi Henriette epätoivoisesti.
"Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet,
ja te ette ole virkkanut mitään... Nyt minä muistan, että aina
siitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te
aloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala", huudahti hän, puristaen
kätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, "varjele minua
mustasukkaisuudesta... Se on liiaksi häpeällistä..."

-- "Hillitkää itsenne, Henriette", keskeytti nuori mies
säikähtyneenä. "Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni
teille selitystä... Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen
kuultensa!..."

Tuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan
asiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki
itsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen
voimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja
että hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää
kreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut
erehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta
kirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin
olevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana,
melkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti
hämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi
hänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa
liikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa,
mutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli
sattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut
tämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen
lähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka
alla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana
äitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron,
josta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.

-- "Näen, että lapseni eivät ole olleet kilttejä", sanoi hän. Ja
sitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: "Missä tilassa
minä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä
erosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken.
Rangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus.
Mistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?... Sinä et
vastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään... Ikäänkuin
en olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä,
Henriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut
malttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään,
ja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te
olette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille
yllätyksen", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, "ja olen kirjoittanut
Girgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä...
Ettekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä
viimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua
tohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi
teidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että
hänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta
vain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä
palauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä
yksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka
jo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin
lupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa,
ja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja
teiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan... Ellei
nyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa
olla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt
toisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä..."

Kreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli
liian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa
mielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota
matkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua,
kun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n
varsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka
häntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä,
perhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä,
minkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia
ja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen
asemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa
tunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö
parka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi
siitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja
huudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa:

-- "Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä
rakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää... Ah, kuinka olenkaan
onneton, liian onneton..."

-- "Mitä surua?" sanoi äiti. "Liian onneton? Mikä sinua sitten
vaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?..."

Ja hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan
tuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja
surun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle
pakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet
ovelle: "Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa
ja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?"

Rouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven
jatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies
heittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään
pöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa
Henrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua
lukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja
nyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä
kai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua
äitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan,
minkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen
epätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon
säännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin
ei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly
oli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette
oli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen
kiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä
uusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa,
mutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa,
että hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän
tahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan
sangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta
rouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri
nyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat
hänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen
ollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan
selitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän
oli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin
alituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti
toiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun
hän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen,
niin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä.
Sittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi
tuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota
haavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt.
Hänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman
katkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku
Adèlea -- yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin
tuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä
vihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että
lempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin
uskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja
nyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa
puolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita,
jotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen
rappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa.
Hän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin
yhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen
neitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä.
Ja hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: "Minusta ei siis muuksi
ole kuin itkettäjäksi!..." Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli
kierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan
välttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat
hairahduksensa! -- Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni
uudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti
päätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli
yhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.

"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin...
Mutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka
valtava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut,
ettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin
äärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava.
Mitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan
saattaa?..."

-- "Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?..." kysyi Francis.

-- "Ei", vastasi äiti. "En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin
aina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on
lopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä
katkeamaisillaan. -- Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? --
Silloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki
voimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin,
niin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten
teitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi... Kuinka hän teitä
rakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet
tekisitte onnettomaksi!..."

Lempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella.
Hän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään.
Ja tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän
osoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt
vähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen
tyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin
suuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman
rehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva
Scilly jatkoi yksinkertaisesti:

-- "Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän
ja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on
ollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä
selville... minunkin tähteni", jatkoi hän heltyneellä äänellä.
"Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne,
koska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos
minun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja
teidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti,
sekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen
mielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan... Kas niin,
tehkää nyt tunnustuksenne", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen
ja puristaen sitä.

-- "Kunpa voisin!..." huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä.
Kun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli
hänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen
ystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti
säälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen
ottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme
toiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi
tehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet
vuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin
tuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo
oli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä
rakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset
huoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista
asioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren
miehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä,
sillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle
luovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa
sanansa:

-- "Jos voisitte?... Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole
teidän äitinne?... Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja
hellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen
äitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne,
tuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka
sydämellänne?... Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru.
Ja hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi."

-- "Elkää minulle noin puhuko!" sanoi nuori mies nousten ja
irroittaen kätensä. "Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette
tiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta,
joita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois,
paeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on
minulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä..."

-- "En", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. "Ei olisi
kunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin
se on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta,
ja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta
Henrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka
otin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä
kohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut.
Olin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että
jos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava
avioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut
minulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka
oikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin
olette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille.
Avioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus
omallatunnolla... Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat
eivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus
vaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä..."

Hän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti,
jonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta,
tyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat
nyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän
keskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan
johdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta.
Tuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden
kiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä
käännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta
heikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa
hän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä
pysähtyi ja sanoi alakuloisesti:

-- "Olette oikeassa -- suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja
kokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että
Henrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä
pois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi
antaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte
äsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin
teiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan
sinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua.
Tunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista...
Luulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan..." Hän lisäsi
nähtävästi tuskaisella ponnistuksella: "En ollutkaan vapaa..." Hän
vaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi:
"Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä
naimisiin... Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian
korkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton
rikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen... Ennenkuin Henrietten
tapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee
rakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti,
mielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää
ollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle
enää mitään... Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut.
Olin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta
velvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen
katsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt..."

-- "Elkää jatkako", keskeytti kreivitär, "sehän on nuorten miesten
ainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde.
Tuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on
käsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää
ne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan
lapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen
ankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut
rientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa
teille asianne, ainakin suunnilleen?... Nehän ovat viidenkolmatta
vuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta
teillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta,
viatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta...
Sillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle,
sen kyllä tiedän..."

Jalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella
väitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä
sanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman
näköisenä ja jatkoi:

-- "Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän
teitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi
on, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin
oikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni
luonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut
minua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen,
jopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt.
Ymmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat
teidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin
seikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria
pettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen
vuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta
toisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille
vannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja
hylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut.
En sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että
kaikki oli ainaiseksi lopussa..."

-- "Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?" keskeytti kreivitär.

-- "Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta", vastasi
Francis. "En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin
täydellisesti vakuutettu, etten ollut."

-- "Ja nyt?..."

-- "Nyt tiedän, että olen hänen isänsä..."

-- "Ja milloinka teille on todistettu, että niin on? Äskettäinkö?"

-- "Muutamia viikkoja sitten."

-- "Täälläkö siis?..."

-- "Niin, täällä..."

-- "Olette siis uudistanut suhteenne tuohon naiseen?..."

-- "Olen", vastasi Francis.

-- "Ja te olette voinut sen tehdä!" huudahti rouva Scilly väännellen
käsiään, "kun elitte täällä meidän luonamme, minun luonani, joka
olen antanut teille rakkaimpani maailmassa, tuon puhtaan enkelin
luona, joka, hän puolestaan, on antanut teille koko sydämensä...?
Mutta minkälainen mies te siis olette, kun ette ole ymmärtänyt, että
teidän oli minulle puhuminen, heti kun saitte ensimäisen rivin tuolta
naiselta..."

-- "Hän ei ole minulle kirjoittanut", sanoi Francis.

-- "Onko hän siis... Onko hän siis tullut Palermoon... Oletteko hänet
tavannut?..."

-- "Olen", vastasi Francis.

-- "Tässäkö hotellissa?..."

-- "Niin, tässä hotellissa..."

He katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin
silmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei
jaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein
arvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.

-- "Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut
Henrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos
lapsi olisi ollut teidän..." Ja kun Francis painoi päänsä alas,
hän huudahti: "Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se
on... Voi onnetonta!..." -- "Nyt tiedätte kaikki", vastasi nuori
mies, "ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin
tuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen
seinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän
tuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa
minulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden
nimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin
törkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä
kostaa... Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun.
Mutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä
ankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni
teitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava
teille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman
vastenmielinen!... Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti
vältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli
noita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta.
Nähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus
tuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin
voimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan
nähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme
purkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen
isänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan
varma... Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää -- Henrietten itsensä
kautta --, että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla
puhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden
tähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä
minussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen. _Oman vereni näin_.
Masentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten
koko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka
pankkiin... Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin
sinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun
tyttäreni se oli!... Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä.
Taistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota
lasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin
tavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua
tunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah,
mielettömästi, väittävän olevansa viaton -- sellaisella äänellä
väittävän... Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut
häntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?...
Tuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin
päätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties
pelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri
tänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen,
joka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona... Kun
sitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä
olin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa
vaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun
minulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja
sisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta
yhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan
kihlattuni ja tuon onnettoman välillä -- oikeassa olitte, kun hänet
onnettomaksi sanoitte --, silloin ei minulla enää riittänyt voimia
puolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa
jäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen
vastaamasta... Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte,
mitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne
liikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen...!"

-- "Voi, onko minun vallassani estää?" vastasi rouva Scilly, hänkin
nähtävästi epätoivoisena. "Kun hän minulta kysyy, mitä minun
tulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen
velvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei
asia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin
kykenin teitä auttamaan?... Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette
rikkonut! Voi poloista lastani!..."

Tuo tavallisesti niin päättäväinen ja hillitty nainen, joka aina
osoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi
nyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja
odottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi
Francis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan
ja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi
seuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista
vei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa
sen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin
ainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli
keskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että
Francis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä
riistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon
oven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla
seurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat
katsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin
oli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka
tuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita,
joka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta
jos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka
oli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin
kauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän
jo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut
päästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin,
sekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä
traagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin
kauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin,
että voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin
laukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän
rohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:

-- "Menen sinne." Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä,
joka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun
ja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä,
seinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta,
silmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja
ottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden
palauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä
ei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin
lamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia
avattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut
täydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin
näki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa
etsien. Hän kysyi:

-- "Mitä on tapahtunut?"

-- "Neiti on hyvin sairas", vastattiin hänelle, "ja Vincent on
juossut tohtoria noutamaan."

-- Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!



X.

PUHDAS OMATUNTO.


Onnettomuuden tapauksessa on, kun olemme sitä edeltäpäin liiaksi
pelänneet, jonkinlainen huumaus, jonkinlainen lievitys. Francis
oli kokenut sen sillä hetkellä, jolloin ovi sulkeutui äidin ja
tyttären jälkeen, näiden saatua niin jyrkällä ja hirveällä tavalla
tiedon hänen entisyytensä suruista ja hairahduksista. Tämä omituinen
lauhtumisen, melkeinpä rauhan tunnelma murtavan onnettomuuden
jälkeen on ihmiselle niin luonnollinen, että se painaa leimansa
niin hyvin historian kuuluisiin ratkaisukohtauksiin kuin yksityisen
vähäpätöiseen kohtaloon. Keisari Napoleon, joka Waterloon taistelun
jälkeen nukkui pitkää, monituntista unta, on siitä esimerkkinä,
joka on sitä mieltäkiinnittävämpi, se kun koskee erästä historian
mahtavimmista persoonallisuuksista. Lujinkaan sielu ei näet voi
loppumattomiin kestää epävarmuuden kidutusta, ja auttamattomat
onnettomuudet ainakin siinä suhteessa ovat meille lievennykseksi,
että ne vapauttavat meidät siitä. Mutta mihin hintaan ne sen
tekevät!... Myöhemmin, huomenna kenties tai muutamien hetkien
kuluttua, me jo kaipaamme tuota epävarmuutta, jossa kuitenkin oli
toivolle sijaa. Me sanomme, jos kohta toisin sanoin, samaa kuin
äskenmainittu keisari St. Helenan kallioisella rannalla istuessaan:
"Monta vuotta sitten nousin tällaisena päivänä laivaan purjehtiakseni
Elbasta pois. Pilviä oli taivaalla... Parantuisin, jos nyt ne
pilvet näkisin!" Mikä juhlallinen huokaus, johon kaikista suurimman
kotikaihon katkeruus ja voimattomuus purkautuu!... Francis'kin --
olkoonpa sitten vertauksemme mahtavan Caesarin kukistumisen ja
merkityksettömän rakkausunelman hälvenemisen välillä liian rohkeaksi
katsottava -- kaipasi sittemmin montakin kertaa niitä katkeria
päiviä, jolloin hän vielä oli luullut mahdolliseksi sulkea omaan
sydämeensä tunnonvaivojensa ja tuskansa salaisuuden. Mutta tällä
hetkellä hän tunsi vapautuneensa hirveästä taakasta. Hänen ei enää
tarvinnut valehdella. Hän oli selvinnyt häpeällisten petoksiensa
sokkelosta, ainiaaksi. Hänellä ei ollut enää mitään salattavaa,
ei kreivittäreltä eikä Henrietteltä. Jäätyänsä yksin saliin hän
käveli edestakaisin ihmetellen sitä rauhallisuutta, millä hän
uskalsi tarkastaa kauheata asemaansa, joka kumminkin siinä suhteessa
tuntui entistä huokeammalta, että se oli selvä ja suora. Professori
Teresi'n saapuessa ja kulkiessa salin poikki päästäksensä Henrietten
huoneeseen Francis vasta tunsi uusien, häntä uhkaavien vaarojen
ensimäisen aavistuksen. Jo heti sisilialaisen tohtorin läpitunkeva
katse vaivasi häntä melkein sietämättömästi, ja tämä tunnelma yhä
yltyi tohtorin palatessa Henrietten luota. Tämä älykäs mies oli kai
jo monesta merkistä huomannut, että nyt oli vakavista asioista puhe
kihlattujen kesken.

-- "Mitä luulette neiti Scilly'n terveydentilasta?" ehätti
Francis sanomaan estääksensä toista kysymyksiä tekemästä. "Vähän
pahoinvointia vain, eikö niin?"

-- "En voi tarkalleen sanoa ennenkuin huomenna", sanoi tohtori.
"Hermokohtaus, josta en voi päästä selville... Sellaisille herkille
luonteille liian kovat henkiset täristykset ovat todellista myrkkyä.
Kreivitär sanoi minulle, että tämä kohtaus oli seurauksena ikävästä
uutisesta, joka hänelle liian varomattomasti ilmoitettiin. Varoitan
teitä, herra Nayrac, niinkuin varoitin hänen äitiänsä. Tämä lapsi on
suojeltava vähimmältäkin liikutukselta, jos mahdollista. Muuten hän
teiltä häviää päivä päivältä, toistan sen vieläkin, niinkuin häntä
myrkytettäisiin..."

Näissä sanoissa ei ollut kuin hämärä viittaus, ja ne eivät missään
suhteessa poikenneet niistä varoituksista, joita sairaan parasta
harrastavan lääkärin on lupa antaa niille, joille hoito on uskottu.
Mutta tohtorin näihin sanoihin panema paino ja hänen kasvojensa ilme
niitä lausuessaan ilmaisi tarpeeksi Francis'lle niiden salaisen
merkityksen. Nähtävästi tohtori syytti häntä tästä Henrietten
arveluttavasta tilasta ja arvosteli ankarasti hänen käytöstänsä,
vaikka ei sitä tuntenutkaan. Mitä sitten rouva Scilly, joka
tarkalleen tiesi mitä ajatella. Mitä oli kavalan sulhasen kestettävä
tämän puolelta, hän kun oli kosiessaan sitoutunut tekemään nuoren
tytön onnelliseksi ja nyt jo lävisti hänen sydämensä? Tuo hellä äiti,
joka tunti sitten oli sanonut rakastavansa häntä äidin rakkaudella,
kiitollisena niistä tunteista, jotka olivat hänen kauttansa nuoren
tytön sydämessä heränneet, mitä sanoja tämä äiti nyt oli lausuva
ja minkä näköisenä? Francis'n ei tarvinnut kauan näitä kysymyksiä
harkita. Tuskin oli neljännestuntiakaan kulunut tohtori Teresi'n
lähdettyä, kun kreivitär tuli sisälle. Hänen tulonsa herätti
Francis'ssa ensimäisen suloisen tunteen, joka pitkiin viikkoihin oli
hänen osakseen tullut. Noista tosin sangen huolestuneista kasvoista
hän luki huolien alta sääliä, naisen syvää ja jalomielistä sääliä
rikoksellista, mutta onnetonta miestä kohtaan. Ei, Henrietten
äiti ei valehdellut, kun sanoi rakastavansa häntä niinkuin äiti
poikaansa rakastaa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oikeus, miltei
velvollisuuskin armottomasti tuomita kavaltajaa, lahjoitti hän
kuitenkin vielä armeliaisuudessaan hänelle, ellei anteeksiantoansa,
ainakin myötätuntoisuutensa. Jo hänen ensimäinen sanansa oli tätä
myötätuntoisuutta täynnä, kun hän luontevasti ja hienosti sanoi:

-- "Jätin Henrietten muutamaksi minuutiksi yksin, koska arvasin
teidän levottomuutenne sangen suureksi ja koska tämä minua vaivasi
kesken omia huolianikin... Ja sitten minun täytyy pyytää teitä
lupaamaan jotakin..."

-- "Ah, mitä ikinä tahdotte, mitä ikinä hän tahtoo!..." vastasi
nuori mies. "Olen valmis tottelemaan teitä kaikessa. Olin siihen
valmis jo ennenkuin olitte minulle osoittanut tätä hyvyyttä, josta
koko elinaikani olen oleva teille kiitollinen..." Hän tarttui
rouva Scilly'n käteen, ja tuolle valkealle, hienolle kädelle hänen
kyynelensä vierivät hänen jatkaessaan: "Rukoilen teitä, olkaa hyvä
vastakin! Elkää minulta salatko mitään. Sanokaa kaikki, mitä hän on
sanonut. Mitä hän on kuullut? Mitä hän tietää? Mitä hän ajattelee?"

-- "Voi", vastasi äiti, "jospa hän olisi voinut minulle puhua. En
silloin itse olisi tässä levottomuuden tulessa... Mitäkö hän on
kuullut teidän tunnustuksestanne? Kylliksi tietääksensä kaikki, siitä
olen varma. Hänen koko ruumiinsa väristys, joka ei ole lakannut,
sittenkuin otin hänet syliini, osoittaa tarpeeksi sen... Mitäkö hän
ajattelee? Jumalani, jospa itse tietäisin sen!... Kun koettelin
kysellä häneltä, ennenkuin tohtori Teresi saapui, hän ei vastannut,
vaan alkoi sen sijasta nyyhkyttää niin rajusti, että heti herkesin
kysymästä, ja tuo kunnon tohtori on niin ankarasti meitä varoittanut
hänen rauhaansa häiritsemästä, etten ole enää uskaltanut tehdä
vähintäkään viittausta siihen, mitä hän on kuullut. Minä yksin,
näettekös, tiedän, missä määrin hän on viaton. Semmoinen kuin hän
oli ensimäisen kerran ripillä käydessään, semmoinen hän oli tänä
aamuna kaksi tuntia sitten, ennenkuin onnettomuudeksemme te teitte
tunnustuksenne ja minä sitä kuuntelin muistamatta, että olimme liian
lähellä häntä... Olin niin ylpeä tästä hänen viattomuudestaan, siitä,
että olin voinut hänet säilyttää niin valkeana, niin puhtaana, niin
ihailevan rakkauden arvoisena! Ja kun ajattelen, että hänelle on
näin paljastettu elämän törkeimpiä nurjia puolia, etten arvannut
hänen tahtovan estää minua teille puhumasta, vaikka mihin hintaan
hyvänsä, etten arvannut, että hänen piti tulla! Ikäni kaiken olen
hänet näkevä sellaisena, kuin hänet tapasin tuolta oven takaa, josta
hän ei, sen avattuansa, jaksanut tulla sisälle... Jospa edes olisimme
kuulleet hänen sitä avaavan! Mutta -- myöhäistähän sekin olisi ollut!
Yhdessä sanassakin on kylliksi samentamaan sielun pohjaa myöten. Ja,
toistan sen teille, koko teidän tunnustuksenne hän on kuullut. Olen
lukenut sen hänen silmistään. Hyvä Jumala, mitä hän liekään siitä
ymmärtänyt!..."

-- "Mutta kun minun nimeäni mainitsitte, niin hän kai vastasi...?"
kysyi nuori mies arasti. Kreivittären valitus oli hänestä niin hirveä
nuhde, ettei häntä olisi voitu pahemmin soimata, ja hän koetti sitä
tällä kysymyksellään keskeyttää, koettaessaan samalla tiedustella,
minkälaiset olivat nyt Henrietten tunteet häntä kohtaan. Olihan koko
hänen tulevaisuutensa siitä riippuvainen.

-- "Mitäkö hän vastasi, kun teidän nimeänne mainitsin?" kertoi
äiti. "Ei mitään siihenkään. Hän vain sulki silmänsä niin tuskaisen
näköisenä, etten uskaltanut enää sen enempää sanoa... Ja juuri
sentähden", jatkoi hän nähtävästi hämillään, "niiden liikutuksien
tähden, joihin teidän täälläolonne asiain näin ollen aina antaisi
aihetta, tahtoisin teitä pyytää ajaksi..."

-- "Poistumaanko?" keskeytti Francis säikähtäen. "Ettehän toki
käskene minua lähtemään pois, ettehän? Palata Parisiin ja jättää
teidät tällaiseen tilaan, se olisi liian vaikeata."

-- "Parisiinko, en", sanoi kreivitär. "Mutta teidän täytyy lähteä
Palermosta pois ja muualla odottaa sen keskustelun tulosta, johon
minun on ryhdyttävä Henrietten kanssa. Täällä emme voi tapojamme
muuttaa emmekä muuttuneiden olosuhteiden tähden myöskään jatkaa
yhteiselämäämme entiseen tapaan. Lähtekää Cataneen huomenna,
ensimäisessä pikajunassa. Siellä olette vain muutaman tunnin matkan
päässä. Jos kirjoitan teille aamusella, voitte jo iltasella olla
täällä. Jos Henriette tietäisi teidän olevan täällä, kymmenen askelen
päässä, jos hän saliin tullessaan milloin tahansa voisi teidät
kohdata, jos hänen täytyisi pelätä, että voitte tavata tuon naisen
-- anteeksi, mutta täytyyhän meidän ajatella kaikkea -- niin eihän
hän koskaan voisi tasapainoaan saavuttaa. Tehkää mitä äidinvaistoni
kehottaa minua teiltä pyytämään. Lähtekää... Tiedänhän, että se
on teille suuri, kova uhraus, mutta teidän tulee siihen suostua
rakkaudesta häneen..."

-- "Te siis toivotte voivanne kutsua minut takaisin? Te siis
toivotte, että hän voi antaa minulle anteeksi? Te ette siis luule,
että olen kadottanut kaikki oikeuteni hänen rakkauteensa? Tämä toivo
sydämessä minä jaksan kestää vaikka mitä. Lähden huomenna, suurella
surulla tosin, suurella tuskalla, mutta luottaen tuohon anteeksiannon
mahdollisuuteen, koska te, hänen äitinsä, ette ole minua tuominnut..."

-- "Ei niin, Francis parka", jatkoi kreivitär pudistaen harmahtavaa
päätänsä. "Elkää liikoja toivoko elkääkä arvostelko tytärtäni minun
mukaani. Minun asiani ei ole teitä tuomita eikä synneistä päästää.
Valehtelisin, jos en teille sanoisi, että mielestäni rikoksenne
on sangen suuri. Mutta olen liiaksi nähnyt teidän kärsivän,
jotten luulisi, että kadutte ensiksikin ja sitten että rakastatte
Henrietteä. Että hänkin, rakastaa teitä rakkaudella, joka on käynyt
hänelle elämänehdoksi, siitä olen nyt saanut todisteen. Siksi en minä
voi, vaikka uskomanne salaisuudet ovatkin sangen vakavaa laatua,
ottaa teidän liittoanne purkaakseni... Kaikesta, mitä olette sanonut,
olen päättänyt -- suurella surulla, sekin täytyy minun tunnustaa --
etten todellakaan teitä täydellisesti tuntenut. Jos olisin päivää
ennen kuin pyysitte minulta Henrietteä vaimoksenne tietänyt minkä
nyt tiedän, olisin epäilemättä kohdellut teitä ankarammin kuin
nyt, kun onneton tyttäreni on antanut teille sielunsa hartaudella,
josta hänellä ei itsellään ole aavistustakaan... Äsken kun häntä
katselin, tohtoria odottaessani, ymmärsin sen liian hyvin, näin sen
liian selvästi... Jos olisi velvollisuus teitä erottamassa", jatkoi
hän hetken vaiti oltuaan, "niin luulen, ettei tyttäreni surukaan
voisi minua estää sanomasta teille kummallekin: velvollisuus on
täytettävä -- ja minä käyttäisin kaiken valtani erottaakseni teidät
toisistanne. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä velvollisuutta
näe. Te ette voi tehdä pikku Adèlen hyväksi mitään muuta kuin mihin
hintaan tahansa estää häntä saamasta aavistusta äitinsä rikoksesta.
Lapsen äiti on näkynyt käsittävän asian samoin kuin minä, koska hän
ei tahdo tietää teistä mitään. Tuosta entisyydestä ei siis ole muuta
jäljellä kuin rikoksienne muisto, niiden rikoksien, jotka olette
ennen intohimosta ja nyt heikkoudesta tehnyt. Luulen että rakkautenne
on tarpeeksi tosi, tarpeeksi luja, tarpeeksi jalo takaamaan
avioliitollenne onnen... Luulen niin, mutta minähän en ole Henriette.
Kun äsken sanoin teille, ettei teidän tule liikoja toivoa, ettei
teidän tule arvostella tytärtäni minun mukaani, sanoin teille yhdellä
sanalla, mitä nyt olen koettanut teille selittää teitä loukkaamatta.
Kun on minun ikääni joutunut, on jo elämässä oppinut, että virheet,
sellaiset kuin teidän, eivät välttämättömästi edellytä sydämen
turmelusta, vaan että, surkeihin yhteiskuntaoloihimme ja nykyajan
kasvatukseen katsoen, mies voi niistä virheistä huolimatta pysyä
kunnian miehenä... Henriette ei ole vielä siihen ikään joutunut."

-- "Luulette siis, ettei hän voi antaa minulle anteeksi?" kysyi
Francis vavisten.

-- "Sitä en ole sanonut", vastasi kreivitär, "ja toivon päinvastoin,
että hän voi... Mutta minun täytyy, ollakseni suora teitä kohtaan,
valmistaa teitä sellaiseenkin tapaukseen, että tuossa nuoressa
sydämessä olisi tapahtunut auttamaton käänne, että siinä olisi kaikki
hukkunut pettymykseen. Jos hän omalla tavallaan sanoisi minulle,
ettei hän tahdo tulla teidän vaimoksenne, niin minä en voi siihen
päätökseen mitään..."

-- "Mutta käskettehän kai minut takaisin", huudahti Francis, "jotta
itse saisin tilaisuuden ajaa asiani, jotta voisin hänelle selittää..."

-- "Tuo selitys on äidin tehtävä", keskeytti rouva Scilly. "Olenhan
osoittanut ja osoitanhan vielä tälläkin hetkellä teille niin paljon
ystävyyttä, että voitte luottaa sanaani, kun lupaan sanoa teidän
hyväksenne kaikki, mitä voi ja saa sanoa ja mitä itse ette voisi
ettekä saisi sanoa. Teidän kesken ei ole sanaakaan siitä vaihdettava;
hänen on vain antaminen anteeksi, teidän katuminen, ilman sanoja..."

-- "Tottelen teitä", sanoi nuori mies hetken vaiettuaan. Sitten hän
uudestaan tarttui jalon naisen käteen ja suudellen sitä vieläkin
kerran lisäsi: "Uskoessani teille kaikki onneni mahdollisuudet uskon
ne sille, jota maailmassa enimmän kunnioitan..."

-- "Ah", huudahti äiti, "jos olisitte aikaisemmin minuun luottanut,
jos olisitte jo ensi päivänä minulle puhunut, kuinka paljon huolta
olisi teiltä silloin kummaltakin säästynyt!..."

       *       *       *       *       *

Sellainen keskustelu ei ollut omiansa tekemään Francis'n lupaamaa
lähtöä hänelle helpommaksi. Vaikka hän tuottikin täydellisesti
rouva Scilly'n uhrautuvaan ystävyyteen, tuntui hänestä sanomattoman
vaikealta heretä toimettomaksi, muitten pelatessa sitä peliä, jonka
tappio tai voitto merkitsi hänelle niin paljon. Mutta kreivittären
esittämät syyt osoittivat hänelle liian selvään, mitä olosuhteet
häneltä vaativat, niin että hän alistui. Hänen järjestäessään
yksin matkatavaroitaan välttääksensä siten uskollisen Vincentin ja
muitten palvelijain tutkivia katseita -- nämä olivat tietysti jo
saaneet asiasta vihiä -- hän mielessään tarkasteli tuon keskustelun
tärkeimpiä kohtia, ja kuta enemmän hän niitä tarkasteli, sitä
selvemmin hän huomasi, että kreivitär oli oikeassa. Ei, heidän
yhteiselämänsä tavat olivat sellaiset, ettei hän voinut jäädä saman
katon alle kuin Henriette, tämän sairautta yhä yllyttämättä. Ei, hän
ei voinut itse asiaansa ajaa lausumatta sanoja, joita hän ei olisi
saanut lausutuiksi sille, jonka viattomuutta hän ei koskaan voinut
ajatella hartaudesta vapisematta. Oikein oli rouva Scilly nämä kaksi
asiaa arvostellut, ja oikeassa hän oli ollut siinäkin, ettei äidin
tunteilla ollut mitään tekemistä tyttäressä vaikuttavien tunteiden
kanssa. Sellaisen loukkauksen johdosta Henrietten neitsyellisessä ja
arassa sielussa rakkaus varmaankin kielsi antamasta anteeksi, kun
sitävastoin kreivittären sielussa lämpimänä ja virkeänä pulppusi
sääliväisyyden lähde, josta anteeksiantoa valui kaikille niille,
jotka hänen tytärtänsä syvästi rakastivat. Juuri se, mikä nuoren
tytön sielussa oli Francis'lle tuntematonta, ei sallinut hänen jäädä
tänne, samalla kuin se yhä enemmän lisäsi lähdön katkeruutta. Ja
sittenhän tämä lähtö ei ainoastansa erottanut häntä Henriettestä.
Istuessaan huoneessaan matkavalmistuksien päätyttyä hän ajatteli,
ettei hän kenties koskaan enää saisi nähdä sitä lasta, jonka tähden
hän oli tähän viimeiseen surkeaan heikkouteensa langennut. Jos
Henriette antaisi anteeksi, niin hän tekisi sen sillä nimenomaisella
ehdolla, että he lähtisivät Palermosta pois ja että hänelle vastedes
Pauline Raffraye niinkuin pikku Adèlekin olisivat ikäänkuin
kuolleet. Kreivitär oli hänelle jotensakin selvään sanonut, että
hänen velvollisuutensa oli ehdottomasti luopua kaikesta yhteydestä
entisen rakastajattarensa kanssa. Voi, tuo sama veren ääni, joka oli
hänelle niin mahtavasti puhunut hänen silloin puutarhassa saamansa
hämmästyttävän isyydentiedon johdosta, se vielä tälläkin hetkellä
vastusteli. Hänen surunsa lemmitystä erotessa ei häntä estänyt lasta
kaipaamasta, ja kun hän seuraavana aamuna viiden aikaan kahden
hevosen vetämissä vaunuissaan hiljalleen kiersi Continentalin
nurkkaa, asemalle mennessään, hän tunsi selvään, ettei ollut
muuttunut yksikään niistä ristiriitaisista tunteista, jotka olivat
johtaneet hänet tähän ahdinkoon. Hän suri tytärtään yhtä paljon kuin
Henrietteä.

-- "Erota kummastakin!..." vaikeroi hän kääriytyen vaippaansa
talviaamun purevaa kylmyyttä torjuakseen. "Siinäkö rikos on, että
rakastan heitä kumpaakin? Olisiko siinä rikosta, jos olisin ollut
Paulinen kanssa naimisissa ja sitten leskenä nainut Henrietten?
Ei suinkaan. Näiden tunteiden yht'aikaisessa olemassaolossa ei
ole mitään rikosta. Muualta se on haettava. Mahdottomuus sovittaa
ne yhteen on vain rangaistukseksi katsottava. Kuinka kova onkaan
tuo rangaistus! Suuremmatkin rikoksentekijät kuin minä ovat
tahraantuneesta entisyydestään suoriutuneet. Ja minua tuo entisyys
vainoo, aina se vain uudelleen minut tapaa, uudelleen minua
ahdistaa... Enkö siis milloinkaan voi parantua? En, en milloinkaan.
Miksikä täytyykään minun näin kovasti kärsiä, koska en kuitenkaan voi
mitään tehdä, en kerrassaan mitään lapsen hyväksi? Jumala, kunhan
minun edes olisi sallittu vielä jotakin tehdä Henrietten hyväksi!..."

       *       *       *       *       *

Saadaksensa vastauksen tähän huokaukseen, joka yhä palasi hänelle
mieleen junan kiitäessä kauas Palermosta pois ja aamuauringon
valaistessa lainehtivaa, milloin harmaalle, milloin sinipunervalle
vivahtavaa merta, ruskeita kukkuloita, sitruuna- ja öljypuiden
peittämiä tasankoja, hänen olisi pitänyt tähän samaan aikaan rouva
Scilly'n kanssa astua Henrietten huoneeseen. Tämän surunvoittoisen
päivän valo, jäähyväishymyä muistuttava valo, ja nuoren tytön
kalpeus tuntuivat olevan liikuttavassa sopusoinnussa. Hänen kauniit
silmänsä olivat täynnä kuumeen hehkuvaa tulta, joka paremmin kuin
kalpeus ilmaisi lapsi paran sielussa riehuvaa myrskyä. Kreivitär,
joka pitkin yötä oli miettinyt, mistä löytää sanoja, tarpeeksi
helliä, houkutellakseen lempeältä sairaalta vastausta, huomasi
olevansa yhtä voimaton kuin ennenkin tätä vastausta saamaan, kun oli
kohdannut noiden silmien katseen. Muuttunut oli tuo katse. Vuorokausi
sitten oli noissa silmäterissä päilynyt elämästä tietämättömän
selkeä taivas. Toisia ajatuksia nyt niissä kuulsi. Äiti istuutui
vuoteen ääreen, missä lepäsi tuo vaaleatukkainen lapsi, jota hänen
huolehtiva hellyytensä vuosien vieriessä oli vaalinut. Nyt kouristi
tytärtä kärsimys, jonka syvyyttä äiti ei uskaltanut tutkia. Niinkuin
edellisenäkin iltana, puhuessaan sille, jota hän yhä vielä toivoi
saavansa pojakseen sanoa, hän oli nytkin täysin selvillä siitä, että
hänen tyttärensä oli kuullut kaikki, mutta hän ei voinut arvata,
minkä verran tuo nuori, tahraton olento oli ymmärtänyt. Mahdotontahan
äidin oli epäröimättä lausua sanoja, jotka niin suuresti erosivat
niistä, joita he tähän asti olivat tottuneet keskenänsä vaihtamaan.
Ja ne eivät sittenkään olleet vältettävissä, nuo sanat, sillä
tunnustus, joka vahingossa ja valmistamatta oli joutunut nuoren tytön
korviin, oli ollut niin ratkaiseva, ettei siinä ollut epäilemiselle
sijaa, ja samalla muodoltaan niin vajavainen, ettei nuorta tyttöä
käynyt jättäminen sen hämärän ja pelottavan vaikutuksen valtaan.
Rouva Scilly ei ollut erehtynyt. Lapsi parka olisi ollut vallan
kykenemätön urkkimaan sulhasensa salaisuuksia, vaikka ne niin läheltä
koskivatkin hänen rakkausonneansa. Hän oli pysähtynyt raolleen
avaamansa salin oven taa sentähden, että hän juuri sitä avatessaan
oli kuullut nämä hirveät sanat: "En luullut olevani lapsen isä --
olin vakuutettu etten ollut...", sen miehen lausumina, johon pyhimmät
lupaukset sitoivat hänet. Ja loppu oli seurannut paljastaen hänelle
peittelemättä sen jatkuvan valheen, jolla tuo mies oli häntä näinä
viime viikkoina viihdytellyt. Mutta se, mikä oli ollut murtavaa
tuossa kauhussa, jonka kuumeesta hänen silmänsä vieläkin paloivat,
oli hänen lapsellisen mielensä hirveä ja törkeä tutustuminen himojen
salaiseen elämään, joka aina jää käsittämättömäksi arvoitukseksi
vähimmänkin kainolle naiselle hänen impenä ollessaan, saatikka sitten
nuorelle tytölle, jota oli niin tarkasti vaalittu kuin Henrietteä.
Mutta hän oli jo yli kahdenkymmenen vanha, ja sillä iällä ei
suurinkaan viattomuus enää ole täydellistä tietämättömyyttä. Siinä
on niin arkaluontoinen, niin epämääräinen puolihämärän ilmiö, että
sitä on melkein mahdoton määritellä. Kuinka esittää tarkasti kuvaavin
sanoin tätä hämärää sukupuolivaistoa, tätä aivoissa herännyttä,
nukkuvassa mutta täydellisessä organismissa tapahtuvan kehitystyön
sekavaa kaikua? Mikä analyysi on kyllin hieno, ilmoittamaan niitä
aavistuksia, jotka viattomimmassa nuoressa tytössä heräävät
esimerkiksi läheisen ystävättären naimisiinmenon johdosta, kun hän
yhä käy tämän ystävättären luona niinkuin ennenkin, astuu hänen
huoneeseensa, puhuu hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti ja vapaasti,
näkee hänen vihdoin tulevan äidiksi. Kaikki tuollaiset naista
koskevat seikat, jotka nuori tyttö tulee huomaamaan, herättävät
hänessä aavistuksen, joka häntä melkein pelottaa. Näissä liian
herkissä, liian aroissa sieluissa syntyy outo väristys tuon miehen ja
vaimon välisen salaperäisen yhteyden johdosta, josta yhteydestä uusi
elämä saa alkunsa, lapsen elämä, joka jo edeltäpäin herättää immen
povessa äidin sydämen. Mitä avioliiton ulkopuolella solmittuihin
liittoihin tulee, niistä ei useimmilla ole aavistustakaan, ja
jos joku vaarallinen sattuma keskusteltaessa tai lukiessa heille
ilmoittaa, että vaimo voi laiminlyödä velvollisuutensa, niin se
tavallisesti johtaa heidän mieleensä vain varomattoman keimailun eikä
suinkaan sentapaisia asioita kuin ne, mitkä Francis oli esittänyt
niin selvin sanoin, ettei mikään epäilys asian luonteesta voinut
tulla kysymykseen, ja sittenkin niin salaperäisesti viitaten, että
Henrietten ajatus kauhistuneena peräytyi. Ja tätä kauhua vielä lisäsi
se huuto, jolla äiti oli Francis'n tunnustukseen vastannut: "Kun
hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata!..." tuskainen
huuto, joka yhä soi hänen korvissaan. Hän oli joutunut siihen tilaan,
missä emme enää kestä ajatusta, että ystävämme meille valehtelevat
säästääksemme meitä. Mutta kenen puoleen hänen sitten oli käännyttävä
saadakseen selitystä tuohon hirveään salaisuuteen, jonka perille hän
oli niin odottamattomasti päässyt, ellei oman äitinsä, tuon hyvän ja
luotettavan äidin, jonka hän näki äänetönnä istuvan vuoteen ääressä
tänä usvaisena auringonnousuhetkenä? Sellainen äänettömyys oli täynnä
sitä hellyyttä, josta Henriettellä oli lukemattomia todisteita.
Säälivää, hyväilevää hellyyttähän se oli sekin, ettei äiti tahtonut
kajota hänen tuskaansa, ettei hän tahtonut koskea yhtäkään hänen
olentonsa särkyneistä kohdista... Ja sanomattomaksi liikutuksekseen
äiti näki noiden sinisilmien, joiden äänetön tuska oli häntä niin
suuresti pelottanut, kääntyvän häneen päin ja saavan ilmeen, jota
hän ei ollut niissä nähnyt sittenkuin edellisenä päivänä. Hän ei
hetkeäkään epäillyt tämän katseen merkitystä. Se osoitti samoin kuin
kasvoille äkkiä kohonnut punakin, että kerälle kertynyt suru oli
sydämestä purkautuva. Mitä oli äidin vastattava? Miettiessään yön
ja aamuhetket kaikki tätä asiaa äiti oli nähnyt ainoastaan yhden
keinon vaikuttaa tähän kipeään sieluun. Hän oli päättänyt vastata
yksinkertaisesti ja suoraan kaikkiin tyttärensä kysymyksiin. Hän
ei olisi itse pannut näitä kysymyksiä vireille, sillä hän tiesi,
mitä vastaukset hänelle maksoivat, mutta toiselta puolen hän piti
velvollisuutenaan rohkeasti käydä niihin käsiksi, jos tarvis
vaati, sillä niissä oli ainoa keino tuntuvasti auttaa tolaltansa
horjahtanutta onnetonta.

-- "Äiti, ettehän uskonut, että varsin kuuntelin?... Te jätitte
minut yksin. Tuo keskustelu pelotti minua, kun olitte niin lähellä ja
puhuitte asioista, jotka koskivat minua. Tahdoin estää teitä siitä...
Menin ovelle ja avasin sen, koputtamatta, niinkuin ainakin. Te ette
kuulleet minun tulevan, ja sitten en voinutkaan mennä edemmäksi.
Vapisin niin, että minun täytyi nojautua seinään. Jalkani olivat kuin
katkenneet..."

Hänen silmänsä olivat uudestaan painuneet umpeen, ja hänen huulensa
värisivät hänen kosketellessaan tuota kipeätä muistoa. Äiti siveli
hänen vaaleita kiharoitansa hitaalla ja höllällä liikkeellä sanoen:

-- "Ei sinun tarvitse puolustautua. Tunnenhan sinut tarpeeksi hyvin
tietääkseni, ettet olisi voinut sellaiseen halpaan keinoon ryhtyä...
Ja vaikka olisitkin sen tehnyt, niin minulla ei olisi voimia torua
sinua. Rangaistuksesi olisi mielestäni ollut tarpeeksi suuri.
Hyvä Jumala", lisäsi hän, "tiesinhän, ettei minulla maailmassa
ollut mitään sinua rakkaampaa. Mutta en sittenkään tiennyt, kuinka
suuresti sinua rakastin, ennenkuin suljin sinut syliini sen huoneen
kynnyksellä, missä isku sinua kohtasi. Näethän, etten ole sinulta
mitään kysynyt. Olen kunnioittanut sinun suruasi. Ja vieläkin
kunnioitan. Hoidan sinua niinkuin tahdot. Sinun vain tulee muistaa,
että olen luonasi..."

-- "Äiti kulta", vastasi nuori tyttö sulkien polttaviin käsiinsä
äidin käden. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi hehkuvin
poskin, hiljaa, ikäänkuin häveten: "Äiti kulta, niinkö hän sanoi,
että pikku Adèle on hänen tyttärensä?..."

-- "Oikein olet kuullut", sanoi kreivitär, joka huomasi, ettei lapsi
raukka uskaltanut lausua sitä kysymystä, joka hänen sydäntänsä
poltti. "On hirveä asia, että nainen voi olla naimisissa ja saada
lapsen, joka ei ole hänen miehensä lapsi... Mutta kun pääset maailmaa
tuntemaan, niin saat nähdä, että semmoista tapahtuu liiankin usein.
Sinä, joka olet niin harras kristitty, muista tänään ja vastakin,
mitä Vapahtajamme sanoi langenneelle naiselle: 'En minäkään sinua
tuomitse'..."

-- "Ja kumminkin", jatkoi Henriette, "pikku Adèle kantaa toisen
miehen nimeä. Hänhän puhui minulle isästään silloin jouluaattona, kun
hän kysyi, luulinko että hän tuntisi isänsä taivaassa... Jos tuo mies
eläisi, niin hän kai uskoisi lapsen omakseen?..."

-- "Epäilemättä", sanoi rouva Scilly.

-- "Ja äiti tietäisi, ettei niin ole, eikä sanoisi sitä hänelle?
Tuo mies saisi suudella pienokaista hänen nähtensä, eikä hän panisi
vastaan? Kun lapsi rukoilee iltarukouksensa, äiti kai kehottaa
häntä rukoilemaan isänkin puolesta, niinkuin tekin minua kehotatte?
Eikö hän siis pelkää Jumalaa, joka tietää kaikki?... Mikä hirveä
nainen!..."

-- "Epäilemättä hän kärsii siitä paljon", vastasi kreivitär,
"niinkuin hän kärsisi nähdessään miehensä, jonka hän on pettänyt,
suutelevan tätä pientä tyttöä. Näethän, ettei hän ole niin paha,
koska hän leskeksi ja vapaaksi jouduttuaan näyttää eläneen
nuhteettomasti. Jos tietäisit, kuinka moni eksyy luvattoman
rakkauden teitä vaeltamaan sokeudesta, joka johtuu heidän piirissään
vallitsevista mielipiteistä, yhteiskuntaolojen kieroudesta, uskonnon
puutteesta, huonoista esimerkeistä, joskuspa myöskin heidän miehensä
kovuudesta! Ja sitten, kun heidän silmänsä aukeavat näkemään heidän
heikkoutensa seurauksia, on jo myöhäistä. He ovat hukassa..."

-- "Heidän sokeutensa ei voi kuitenkaan mennä niin pitkälle, etteivät
he huomaisi että heidän täytyy valehdella...", vastasi Henriette. "Ja
vaikkapa naisella olisikin puolustuksenaan se, minkä mainitsitte,
niin voiko mies sillä puolustautua... Rouva Raffraye ei eronnut
miehestään, eikö niin?..."

-- "Ei", vastasi äiti.

-- "Ja _hän_", kysyi nuori tyttö hyvin hiljaa kuiskaten, "tunsiko hän
tuon miehen?..."

-- "Hän ei ole siitä mitään sanonut", vastasi äiti, "mutta tietysti
kai."

-- "Hän siis kävi hänen luonansa, puristi hänen kättänsä, istui hänen
pöytäänsä?"

-- "Elä sellaisilla mielikuvilla itseäsi kiduta", jatkoi rouva
Scilly. "Sinä tiedät, että hän on tehnyt sangen suuren rikoksen,
ja olkoon siinä sinulle kylliksi. Elä kiinnitä huomiotasi kaikkiin
noihin syrjäseikkoihin, joista sinulle ei voi olla muuta kuin
vahinkoa, koska ne estävät sinua harjoittamasta armeliaisuutta ja
punnitsemasta asiaa kohtuudella..."

-- "En voi olla sitä tekemättä", vastasi nuori tyttö painolla, joka
ilmaisi, minkä verran hänen rakkaudessaan oli intohimon synkkää
kiihkoa... "En voi. Näen heidät liian selvästi. Näen kuinka he
sanovat rakastavansa toisiaan. Näen heidät..."

Hän painoi silmänsä lujasti umpeen. Ainoa fyysillinen kuva, jolla
hän viattomuudessaan tiesi mustasukkaisuuttansa ravita, johtui hänen
mieleensä: hän näki Francis'n suutelevan Paulinea ja hän toisti: "Hän
sanoi rakastavansa häntä niinkuin on sanonut minuakin rakastavansa.
Ja hän tiesi tuon naisen pettävän, valehtelevan. Kuinka voi rakastaa,
kun on syytä halveksimiseen. Ja hän rakasti häntä sittenkin, niinhän
hän sanoi. Ah, en enää ihmettele, että hän on kyennyt valehtelemaan
minulle, niinkuin hän on valehdellut jo kauan, koska hän on kyennyt
tuntemaan niin halpoja, niin häpeällisiä, niin alhaisia tunteita..."

-- "Niin tuskallisia myöskin...", keskeytti äiti. "Tuo lemmityn
halveksiminen, josta puhut, on rakkausrikoksien rangaistus, kauhea
rangaistus. Olethan kuullut hänen tunnustavan, että tuo halveksiminen
johti hänet epäilemään rakastamansa naisen uskollisuutta ja sitten
lasta epäilemään, omaa lastansa... Hän ajatteli, että koska tuo
onneton oli miestänsä pettänyt hänen hyväkseen, niin hän kai osasi
hänetkin pettää. Hän ei luullut omakseen tuota pikku tyttöä,
jonka kasvot niin selvään ilmaisevat tätä sukulaissuhdetta, että
sinäkin siitä hämmästyit, niinkuin hän siitä itse hämmästyi lapsen
nähdessään. Mutta sellainen masentava piirteiden yhtäläisyys on
aivan satunnainen, ja satunnaiseksihan on katsottava sekin, että hän
niin monen vuoden jälkeen tapasi äidin ja lapsen. Ajattele noita
vuosia ja kuinka hänen sydäntänsä mahtoi kirvellä joka kerta, kun
hän muisti tuon pienen tytön ja kun hänen täytyi ajatella: 'En voi
koskaan tietää, onko hän minun lapseni.' Ajattele hänen omantuntonsa
soimauksia, kun hänelle selveni tuo tieto. Ja ajattele, miltä hänestä
mahtoi tuntua tavata heidät, kuinka hirveältä, kun siinä olisi voinut
ja pitänyt olla niin suurta suloutta. Muista hänen liikutustansa
sinä jouluaattona, johon äsken viittasit... Minä en tätä kaikkea
sinulle muistuta puolustaakseni häntä, teen sen vain näyttääkseni
sinulle, että jos hänen rikoksensa ovat olleet suuret, niin hän on
saanut maksaakin niistä korkean hinnan, ja että hän ansaitsee sitä
sääliä, jota soisin sinun hänelle osoittavan samoin kuin minäkin...
Täydelleen hänen on täytynyt velkansa maksaa, siitä voit olla
vakuutettu, kun hänelle on isyydentieto selvinnyt sillä tavalla..."

-- "Ah, äiti", huudahti Henriette, "siinä sinä juuri satutit
kipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle
valehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta
voisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on
tahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut
nuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on
niin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa
olevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta
tässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole
kiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa:
ettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä
näkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä
asiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa...
Sattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä
ikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen
hirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun
täytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen
armottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä
niin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin
hienotunteiseksi!... On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat
raakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole
koettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka
pelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän
hän itse, että näkeminen oli kylliksi."

-- "Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut,
ettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli
siinä..."

-- "Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos
olisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja
puutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut
kovien vierasten käsiin? Jos..."

-- "Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella",
keskeytti rouva Scilly. "Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi
tehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu
lapsi, olisi ollut köyhä ja onneton..."

-- "Hänkö?" sanoi Henriette. "Hän ei olisi sitä edes tietänytkään."

Tällä kertaa ei kreivitär vastannut. Hänen tyttärensä arvosteluissa
oli sitä ankaruutta, joka ei siedä tinkimistä ja jota meidän on
sangen vaikea vastustella, vaikka siinä meidän mielestämme olisikin
liiaksi, koska emme uskalla kajota tuohon siveyden kukkaan, joka
on todellisesti rehellisten luonteiden voima ja kaunistus. Äiti
tiesi nyt minkä oli tahtonut tietää. Henriette oli kyllä kuullut
sulhasensa koko tunnustuksen ja ymmärtänyt siitä niin paljon, kuin
hänen tietämättömyytensä fysiologisesta elämästä salli. Hänen
rehellinen luonteensa kohosi nuoruuden leppymättömyydellä sitä
siveyden tinkimistä vastaan, jota tämä surkea asia edellytti. Rakkaus
yksin vastustamattomassa jalomielisyydessään saattoi olla tarpeeksi
mahtava voittamaan tämän ankaruuden ja parantamaan jalouden ja
totuuden unelmasta heränneen sydämen syvän ja verisen haavan. Mutta
tällä hetkellä ei tuo särkynyt sydän rakkaudesta muuta tuntenut
kuin kärsimystä. Rouva Scilly sai siitä todisteen, kun hän tahtoi
jatkaa tätä keskustelua hetken vaiti oltuaan, ei nyt puolustaakseen
Francis'ta Henrietteä vastaan, vaan ilmoittaakseen nuorelle tytölle,
mihin toimiin hän oli luullut velvollisuudekseen ryhtyä:

-- "Elkäämme tuohon surkeuteen enää koskeko", alkoi hän uudestaan.
"Puhutaan nyt siitä, mitä minä olen tehnyt... Tohtori Teresi käski
suojella sinua vähimmältäkin liikutukselta. Ajattelin sentähden, että
olisi parasta sekä herra Nayrac'ille että sinulle, ettei teidän enää
tarvitsisi toisianne tavata hotellielämämme ahtaissa oloissa, ja
pyysin häntä lähtemään pois..."

-- "Onko hän mennyt?..." kysyi Henriette, ja liikutuksen jäljet
kävivät hänen kasvoissaan vieläkin huomattavammiksi. Äidistä tämä
ennusti sitä anteeksiantoa, johon hän järkevyydessään oli heti
tahtonut johtaa tytärtään. Hän vastasi koettaen häntä rauhoittaa
uudella hyväilyllä.

-- "Hän ei ole lähtenyt Parisiin tietysti. Hän on Catanessa ja
siellä hän odottaa, mitä sinä tahdot tulevaisuudestanne päättää...
Olen sanonut hänelle, että aioin sinulle puhua niinkuin olen
puhunut ja etten suinkaan tahtonut rajoittaa rikkomisvapauttasi,
jollet enää itsestäsi löytäisi niitä tunteita, jotka ovat sinut
häneen liittäneet. Vaikka niin pitkälle menneen liiton purkaminen
tosin on sangen vakava asia, niin toistan sen sinulle, olet vapaa,
täysin vapaa... Minä vain toimitan hänelle vastauksesi, johon hän
jo edeltäpäin alistuu, vastustelematta, niinkuin minäkin siihen
alistun... Pyydän sinua vain malttamaan mieltäsi. Kun on kysymys
päätöksestä, josta koko elämämme onni riippuu, niin emme voi
koskaan liiaksi asiata punnita. Koeta siis miettiä. Tänään", lisäsi
hän hellästi suudellen tytärtänsä, "emme enää huoli puhua noista
asioista, jotka vain yhä enemmän meitä vaivaavat, kuta useammin
niihin palajamme... Olet nyt liian sairas. Nyt tahdon vain sinua
tuuditella, hemmotella, hyväillä, niinkuin olisit vieläkin tuo pikku
tyttö, joka niin ahkerasti työskenteli pöytänsä ääressä lukusalin
ikkunan luona. Muistatko häntä ja kuinka hän kiltisti totteli, kun
kehotin häntä ahkerasti lukemaan läksyjänsä. Nyt minä sinua kehotan
samalla hellyydellä ahkerasti hoitamaan terveyttäsi. Tottelethan
minua nyt niinkuin ennenkin?..."

-- "Koetan totella, rakas äiti", vastasi nuori tyttö painaen otsansa
äidin huulia vasten ja viipyen siinä asennossa pitkään, ikäänkuin
nauttiakseen kauan tuon suudelman rauhoittavaa vaikutusta, "koetan
totella kaikessa, mutta ethän kuitenkaan tahtone kieltää minua
suremasta, kun minun pitää sellaista ajatella hänestä, jota niin
suuresti rakastin."



XI.

KÄRSIMYKSEN TIE.


Huolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly
oli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa
ollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa
iltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan
hermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä
niinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta
alkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä
tuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian
äkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti
rouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja
odottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria.
Hänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman
suuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa
hitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi
hänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa
hän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon
kuin hän kaipasi aurinkoa, -- sillä ilma oli muuttunut sateiseksi
ja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin
etelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen
yksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille
ajatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva
äidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä
tuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat
jokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme
painamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo
onnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain
lisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle
leppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen
nauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun
hän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin
valoisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin,
jotka niitä seurasivat, sana "onni" yhä uudelleen toistui. Maailma,
jota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole
milloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään
armottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden
kirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi,
ettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen
häneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän
ei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka
yhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla
olevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen
niin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan.
Vaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin
oli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes
tiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden
tajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna,
ja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia,
joka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään
nuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta
kirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta,
sillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain
surusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia,
missä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt,
oliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta
ja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten
tuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä
oli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen
mestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa
Palermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka
sirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen
painaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat
ohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen
huulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi
haaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa
ilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen
sydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati
nuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana,
kietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu,
kallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten
haihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli
ainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän
vaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa
sisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: "Täytyy
koettaa..." Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen
ja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi
Francis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan
lepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä
hymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu
kosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi
kadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia
hetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit
orvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven
tenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti
hänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran
tässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut
antiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä
koskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän
tuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä
orvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja
narsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen
ja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä
vielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän
tätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut,
sentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja
nyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä
omistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä
silloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen
silmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja
näiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä
hän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan
lahjan vaikeroiden:

-- "Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se
tuottaa!..."

-- "Itke, lapseni", vastasi hänelle rouva Scilly, "itke, eläkä koeta
kyyneleitäsi pidättää... Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä
sääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus..."

Äidin sanoessa nämä sanat hänen kasvoissaan välähti miltei ilon
ilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta
sydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään
niinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja
alkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta.
Ensimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua,
on samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin
lieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka
äkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta,
kuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka
Henriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka
tuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi,
niin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen,
yhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli
liidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona
rapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen,
innostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden
pelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen
alistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet,
joihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme
keskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta
tämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä
pettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä
ei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut
iskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta
pimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten
painettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä,
unelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin
vilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen
viimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta
jos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista
naiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin,
joka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen
rehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä
viimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. -- Sellaista hän
oli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa,
joka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei
ollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; --
pitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän
rinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä
entisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt;
-- ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa
ohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin
ajatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän
rakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut
toteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis,
halusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen
unelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli
nuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet
vaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle
ja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän
oli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli
Henrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää
siveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut
unelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton
ja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne,
inho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen
lemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt
tämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä
hänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä
viihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi,
purkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet,
joita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.

-- "Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut... Jos olisin
ollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän
tahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä
naimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta
nauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen,
eikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut... Mutta Jumala, joka on
kaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää
velvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti
minua kohtelee?..."

-- "Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan", keskeytti äiti,
"tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi
ovat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka
sinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri,
onneksi... Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon
naisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin
saanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut
silloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu
sinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi
sitoutunut?..."

-- "Olipa ennen tai jälkeenpäin", sanoi nuori tyttö, "mitä asia siitä
paranee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä,
mikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli
ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?..."

-- "Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani", vastasi
äiti vakavalla äänellä. "Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin
minäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme
ajatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen,
kuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni,
toivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit
hänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun
kasvatuksessasi... Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut,
sentähden että _uskoin_, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden,
hurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi
meille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä
meidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa,
jos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä
suurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa?
Kun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi...', mitä se merkitsee, jos
nouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat
jumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista
luet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä
mielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu,
joka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?... Sanoin
sinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon
sinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin,
rukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi
kuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan... Rukoilkaamme, jotta
oppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa...
Kaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta
soisi sinun edes muistaa sen..."

Näin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär
poikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta.
Eroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään
suhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta
riippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti,
oli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen
harras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta,
joka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan.
Hänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana
ja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa
muistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä,
innostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka
panevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden
vallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon
sellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on
juuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä
lujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin
tarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta,
joka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä
huomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä
yltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt.
Siihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt
hunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki
voimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa
tai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden
hän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä,
sillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat.
Lieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan -- Monikan
kaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta --,
joka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta
inhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan.
Mutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa
muistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan
tuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei
siis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä
niin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän
ei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen,
kun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta
suunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon.
Puhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta.
Tuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan
tunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi
yhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän
polvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta
vuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä
hän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli
tyttärelleen muistuttanut, sitten _Enkelin tervehdyksen_ ja vihdoin
sen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen
oman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja
kärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja
tätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän
tyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä,
rukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:

-- "Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut
itsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni
sen, joka ei milloinkaan petä..."

-- "Ja minä", huudahti äiti suudellen lastansa, "minä olen jälleen
löytänyt tyttäreni!..."

Tätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei
kauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli
sovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla
jotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana
kysymään:

-- "Ethän vain ole sairaampi?..."

-- "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole
pitkään aikaan voinut näin hyvin..."

Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne
herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt
tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen
liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän
kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi
nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen
kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko
hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä
yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön
ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan
tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa
kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän
toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.

-- "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen
asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen
tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua.
Se veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne
jälleen saavuttanut..."

       *       *       *       *       *

Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä
pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären
käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä
niin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa
oli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan
päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta
syystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva
Raffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen
kirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta
Henrietteen. -- Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset
eivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja
vasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli
koettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia,
niinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti
nuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on
niin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat
hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki
voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan,
vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa
oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät
rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo
toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla,
virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen
teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden
marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja
lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden
ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa
hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä
kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli
jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse
viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö
hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä
lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan
ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä,
Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa
pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa
syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli
avutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni
hänelle uusi mahdollisuus, _lunastuksen_ mahdollisuus, mahdollisuus
sovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri
rikoksentekijä -- ja jota hän rakasti!

       *       *       *       *       *

Lunastaa! -- Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä
tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen
ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä,
josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä
tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi,
sellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa,
kun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus
esiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden
muodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti
kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota
Jumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka
lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti
harjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään
kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät,
kääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui
mieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän
sitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja.
Hän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa
sen kärkeä haavassa ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää,
kuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun
tähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa
tuon onnettoman rikokset..." Silloin hän mielessään saneli jonkun
rukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota
marttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen
hermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin
yöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut
siitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun
hän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen,
onnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan,
jonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan
vaipuvansa uneen: "Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!..." Mutta
oliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että
hän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä
vaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin
kieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei
nyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa...
Lunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi?
Hänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan
niitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet,
hän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät,
tuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen,
joka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen
kalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman
vartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties
kuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman
tähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli
kiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten
ja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja
herkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän
orvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos
hän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän
lapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka
tekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi,
koska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä
surkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi
katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi
kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen
vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän
ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska
hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se
kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin
huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä
hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin
nuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? -- Oli vain
yksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän
peräytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan
tämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä
ikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.

-- "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän
sitä minulta vaadi?... Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä,
niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?..."

Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti
hänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen
entisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa
turmiollisista seurauksista; -- Francis'n, hänen Francis'nsa,
laillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja
pitämään hänestä huolta isän tavalla; --- Francis'n uhraamassa koko
elämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye
hänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden
nojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus
tuon naisen ja tuon miehen välillä -- naisen, jota hän vastoin
tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla
mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta
yhä rakasti, -- oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus,
että se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään
epätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi
nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen
verran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta
tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni,
sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin
puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä
on juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen,
joka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa:
"Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on
elämä kaikki." Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö
ja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta,
jota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa
mielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka
sydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.

-- "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä.
"Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä
olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän
tahdon suorittaa..." Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen
ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan
kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen
tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen
luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä olisi", ajatteli
hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä
esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia
voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi
hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden
täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja
jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen,
minkä nyt tiedän..."

Rakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä.
Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri
osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran
kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua
täydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan,
jotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos
tuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?..."
Tuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon
kuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen
mystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka
onnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen
nauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin
pyhimysnainen on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja
kuolemaan". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta
vastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista
ilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä
ajatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman,
hänestä riippumattoman esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen
äitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan
käsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus,
jonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan... Häneltä
minun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon
hän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä... Jos
minulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran
ehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!..."

Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta
Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa
lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin
valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä
katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa
varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin
tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.

-- "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären
vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli
olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa
estää, kun hän päättää itseänsä parantaa..."

       *       *       *       *       *

Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä
menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli
sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin
ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä
antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen
tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten
hypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä
sielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat.
Miksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa?
Miksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä
vaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi
kehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo
rauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin
pettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka
selittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä
nuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen
jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia.
Mutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden
sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä
ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu
olevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan
ja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus
uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun
Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa,
otsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän
tunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön
vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin
synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä
valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen
sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän
niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä
ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa
mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni,
mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen.
Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot
verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan
kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin
liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui
Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle _varmuutta_
luvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle
selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa
lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi
hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky
katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen
niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä
tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen
onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:

-- "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!..."

-- "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:

-- "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"

-- "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö
hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja
ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette... Olen antanut
herra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen
vaimoansa."

-- "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän
rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin
tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän
tulevaisuuttanne turmella..."

-- "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi
Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään
vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta,
kiihottumatta, vihastumatta... Mutta päätökseni on järkähtämätön..."

Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta
tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja
peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka
hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei
uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla
hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:

-- "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä
sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan
päätöksesi Francis'lle?..."

-- "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi
Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että
minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä
vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla
hyvä nyt niinkuin ainakin..."

-- "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän,
että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi..."

-- "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin
lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua..."

-- "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa
valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla
Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja
käsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska
minunkin olisi täällä paha ollakseni... Entä toinen pyyntösi?..."

-- "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen,
jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen
sanansa takaisin..."

-- "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär,
"mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan
toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin..."

-- "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun
hän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä
huomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä
safiiria.



XII.

ONNENSA RAUNIOILLA.


Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia
samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä
kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä
Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu
päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen
ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja
nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:

    "Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon
    ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän,
    että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden
    hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat
    eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei,
    kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen
    mahdollisuus..."

Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli
toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista
levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi
käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin
tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet
kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä
pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella,
joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän
ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin
joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen
mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti
kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen
hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana,
yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen
nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle,
jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä
tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan
maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja
mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että,
ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli
hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos,
tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten
tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia,
vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren
rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti
kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria
aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen
tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden
sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta
tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa
ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä
työstä, _Mongibello-vuoren_, kuten sitä sisilialaisten puoleksi
arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota
syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä,
nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja
kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä
värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista
taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman
kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien
lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli
hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki
luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja
tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman
halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja
kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden
vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää
hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja
puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien
laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja
turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta,
josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen
tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo
luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä
jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili,
olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo
hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa
yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa
välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä
pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän
laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa
saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi
pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle,
ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin
haaveiluihin.

       *       *       *       *       *

Mitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään!
Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon
olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja.
Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin
johtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan
jotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi
seurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä
sarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä
syntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka
esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan,
josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus
ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi,
että hän oli _elämänsä elänyt_, että hän jo oli onnettarelta saanut
osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken,
mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän
varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta
lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä
oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan,
muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa
unhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja
elostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut
sulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella
luullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka
olikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun
hänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden
muistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä,
että melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi
niihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui.
Juuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai
hänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä
suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli
hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä,
se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea
kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan
hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman
aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka
kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä
suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa.
Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain
satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut
paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye
kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että
kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin
oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin,
vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa;
satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet
kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin
hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä
näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat
heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen
puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi
hänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän
olisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista
olisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän
tuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi
hänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta
tehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja
eheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä
selitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset
vaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut.
Jos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin
täytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli
täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa "sattuma",
kun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat,
jotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan
tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo
toinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain
hänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän
pyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä.
Omat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen
naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen
lapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen
mitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen.
Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä,
josta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen
eteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis
totta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin.
Onko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja
pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa
uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä
sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo
vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt
niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä
kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa
merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta:
"Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä tilinteostaan, jota
Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä,
hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään
noihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken
luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen
sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen
lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä
ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään
liittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen
kuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut
ikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli
rakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan
viimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä
itseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä
sama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen,
mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin
ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin
ennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen
ajamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut
omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä
hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin,
ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä
omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten -- ja ennen kaikkea
-- ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan.
Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja
siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt
katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle
muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän
hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti
sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat
henkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa
toiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut
tahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli
menettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa
vakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että
hänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa
elimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen
koettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta
syntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin
voimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen
sydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan
oman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden,
ja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän
silloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan,
joka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä.
Hän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi
auringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein,
Afrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat,
aaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen
pieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti
heittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen
majansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli
kaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden
keskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten
anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta...
Pelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko
hänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli
tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo
avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä
vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta
kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta,
joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut
ansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja
surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan
hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä?
Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi,
tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä
ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun
kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen.
Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä
jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat
voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas
olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!

       *       *       *       *       *

Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät
verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama
odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut
kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja
rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä
tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät
sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita
on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät
ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän
hapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa
kohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa
ohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän
voinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia
sanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle
anteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi
sääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota
hän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin
oli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen
sisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle
viikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä
huoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei
kahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa,
jossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen
pelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse
sähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän
joutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen
odottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva
Scilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan
kosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli
puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset
siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää
miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä
Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen
hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti
kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin
sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen
välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai
kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän
näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen,
sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset,
rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti,
että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän
luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin
kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa
mielenliikutusta:

    "En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen
    epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut
    lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten
    ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa
    hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen
    hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna
    lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni
    toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon
    viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä,
    jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi
    suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin
    suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta
    syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni
    hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää,
    ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä,
    jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin
    valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän
    vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä
    niinkuin äiti poikaansa.

                                               _Louise Scilly_."

Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet,
mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä,
että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta
varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje
kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi
kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo
ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo
muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään
nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje,
ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka
kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut.
Henriette kirjoitti:

    "Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni
    kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin
    saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan
    enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut
    hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina
    äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei
    hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi
    ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka,
    vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni
    sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja
    lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä
    maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä
    hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla
    enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä
    tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin
    se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan,
    että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi
    arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties
    oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin
    minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi
    kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä
    kuvitella.

    Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia
    sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua
    niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii.
    Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä,
    ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä
    olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota
    rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään
    hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä
    tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä
    en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot,
    joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka
    vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta
    uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin
    armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi,
    vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä
    en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen
    äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä
    ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että
    useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut
    häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin
    ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu
    siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen
    elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin
    -- niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta
    hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän
    rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin
    lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei
    maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan
    lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa
    kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani,
    että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä
    siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä,
    jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä
    Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin
    rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt
    lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja
    niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että
    hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle
    senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja
    siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli
    jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka
    tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen
    hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa
    kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta
    kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat
    sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista
    rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja
    ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä
    ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää
    voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.

    Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani
    sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa
    mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen
    sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää
    käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella,
    ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä
    suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa
    päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää
    koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista
    ja kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä,
    jolle olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa
    takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä
    viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua,
    niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä
    hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan,
    ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää...
    Hänellä on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni,
    mutta jossa, elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni,
    kaikilla rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut
    luulla tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli
    hänen omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On
    olemassa lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus
    turvautua häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa
    onneton nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun
    soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin,
    että se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta
    hirveästä menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa,
    niin siunaisin, toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua,
    joka erottaessaan meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää
    ehdottoman, välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti
    tuohon raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun
    nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei
    niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu,
    että nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa
    tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat vastuunalaisuutensa
    kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän koettelemuksensa ja
    josta heille kenties lunastus koituu. Niin, olen rukoillut,
    että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä, jotka nyt
    näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka minusta riippuu,
    on nyt hävinnyt, koska liittomme on ratkaisevasti purettu. Ja
    toisetkin kyllä häviävät, sitä en epäile, ja sinä päivänä en ole
    kyyneliäni katuva. Olen kumminkin niitä paljon vuodattanut ja
    hyvinkin katkeria. Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä
    pelastaaksensa sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla
    tarjota kyynelensä sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi
    katoavaista elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut
    tarjota tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni
    paljastaa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että
    olen sen jaksanut tehdä.

                                            _Henriette Scilly_."

Tämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli tahtonut
panna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, erosi niin
suuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi lukea
se useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä tolkussaan.
Unennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä oli, hänen
hieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti ilmaista
ajatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen tuntemistapansa
varsinkin ja hänen melkein sairaloinen tunteellisuutensa, joka oli
herkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli käyttänyt kolmatta
persoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa Francis'n
mieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n
tätä pelkäävän. -- Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä
ristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän
hurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman
kehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa
naimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut
jo kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa
rakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä,
jolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta suloudesta,
vaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!... Ainiaaksiko?...
Ajatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja
ihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje.
Francis tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka
nostaa meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen
silmitön vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan,
rautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle
viipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää,
saapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän sellaisina
hetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen ajoissa
puristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen huutonsa: "Elä
lähde, elä minua hylkää!..." Voimattomaksi useimmiten tuo huuto
jää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta ilmoille sen kumminkin
täytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa. Vähän vailla kaksitoista.
Messinasta Palermoon kulkeva juna, joka pysähtyi Cataneen, lähti
kahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli saapuva Continentaliin.
Rouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet lähtevänsä ylihuomenna,
aamusella. Olihan hänellä siis aikaa viimeiseen otteluun...
Pitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia, hitailta sisilialaisen
pikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun. Lentää sen olisi
pitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta halkovat. Vaununsa
avonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän, itse istuessaan
kalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö oli pimeyteensä
upottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina hänen ikkunansa
ohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut ajatuksiansa
viihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan silloin
pimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin
kuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma
keskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan
kärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän
vihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa
Palermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä
odottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan
kaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.

       *       *       *       *       *

Näissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen
tunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina
lopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä
seuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän kärsimättömyydestä
vavisten, järki melkein sekaisin palavan innostuksemme kiihkosta,
me törmäämme noita pieniä aineellisia esteitä vastaan, jotka
uudestaan erottavat meidät siitä, jota rakkautemme etsii meidän noin
vimmatusti rientäessämme. Francis'hin nämä pienet hermostuttavat
esteet vaikuttivat sitä tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä
palvelijainkin sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli
Continentalin ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki
nuoren miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka
oli kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon
keskellä, ei voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac
tiesi sen jo edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä
tuo tunne yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski
luokseen pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä
kyhätyn kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana
tuon vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti
miellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa
kuvastuva neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen,
että hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt
palvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli
muuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin
omaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana ilmoittautua!
Hän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä vastausta. Osaston
palvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen sytyttäessä tulta
Francis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt hänen saapuessaan
tänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa tapaamaan, kuinka
se silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti hänelle hymyillyt
aamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä näyttikään se
nyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen siihen nyt
odottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan viipyi?
Vihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär odotti.
Mitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko Henriettekin
siellä!... Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista kysyä.
Etehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren,
paljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin äsken
hänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi sen
alastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin tuntuvaksi
nyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita pieniä
koristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki oli
kadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet uutuudesta
loistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja, muotokuvat, jotka
painoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin pöydän tai kuvahyllyn
nurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä satunnais-asunnossa
johtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat, jotka iltapuhteiden
pituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden järjestämisessä
Henrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä tätä Francis'n
mielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär, mutta yksin, kasvot
levottomuudesta väristen.

-- "Ah, lapsi raukkani", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan,
"ette siis ole kirjeitämme saanut?..."

-- "Siksi että olen ne saanut minä olen tullut", vastasi tämä.
"Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä
näin, eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua...
Rukoilen teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi
minuutiksi vain, teidän läsnäollessa... Sitten, lupaan sen kunniani
kautta, en enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa,
mutta armosta, kerran vielä, viimeisen kerran..."

-- "Voi", vastasi äiti päätänsä pudistaen, "olen juuri itse koettanut
häntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain... Te ette
tiedä, minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti,
ettei hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika
lähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan teille,
ja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla
lähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa... Kuulkaa, Francis",
jatkoi hän, "jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin
viime kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä
kiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani
teitä rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä
vain syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa
mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on
vieläkin perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja
hyödyttä vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus
vaatia että uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään
luopumaan; aika yksin voi häntä taivuttaa..."

-- "Mutta", jatkoi nuori mies, "lupaattehan, että saan hänelle
kirjoittaa... Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin
hän lähtee..."

-- "Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa", sanoi äiti, "ja
olen kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. --
'Polttaisin sen lukematta', vastasi hän..."

-- "Hyvä Jumala", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen
avuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta
onnellista hetkeä nähnyt, "minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen
kärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En
voinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän
kesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä ainoatakaan..."

-- "Täytyy vieläkin toivoa", sanoi äiti, "täytyy toivoa ja luottaa
minuun..."



XIII.

LUVATUN MAAN TOINEN RANTA.


Viisi viikkoa oli jo kulunut siitä, kuin _Regina Margherita_,
Neapelista Palermoon ja Tunisiin kulkeva, sisilialaisen
laivaosakeyhtiön höyrylaiva, oli lähtenyt merelle, harmaalle,
liikkumattomalle ja kylmälle, ikäänkuin kuolleelle merelle, vieden
mukanaan kreivittären ja hänen tyttärensä. Viisi viikkoa oli kulunut
siitä, kun Francis, aallonmurtajalla seisten, oli nähnyt tuon laivan
etenevän, tasaisesti ja hitaasti poistuvan niinkuin päivätkin,
niinkuin tunnitkin, yhtä auttamattomasti kadoten. Jumala, kun täytyy
nähdä rakastettunsa noin lähtevän, saamatta hänelle kertoa kuinka
suuresti häntä rakastaa, puristamatta hänen kättänsä, sanaakaan
sanomatta! Sillä Henriette oli pysynyt päätöksessään, ja nuoren
miehen oli täytynyt heittää jäähyväisensä tuolle poistuvalle laivalle
vain, joka pienenemistään pieneni, kunnes siitä ei enää ollut
jäljellä muuta kuin aukean ulapan ja aavan taivaan avaruuden rajalla
liikkuva piste. Tuolle savuhahtuvalle vain, joka hajosi elottomaan
ilmaan, hän oli saanut eron katkeruuden kertoa. Sen mukanahan hän
näki saavuttamattomiin hälvenevän siunatun rakkausonnensa sulouden,
vilahdukselta näkemänsä paratiisin, Luvatun maansa autuuden... Ja
viiden viikon kuluttua hän saman aallonmurtajan kaiteeseen nojaten
näki toisen laivan lähtevän samasta satamasta, yhtä verkalleen ja
tasaisesti etenevän... Se oli iltasella, helmikuun loistavan päivän
sammuessa, kirkkaan maiseman vähitellen synkistyessä. Iltahämärässä
aallonmurtajaa vasten särkyvät laineet tuntuivat kolkosti kohisevan,
niinkuin toisenkin poistuessa tumman sinipunervan, melkeinpä
mustan veden pinnalla ja hajoitellessa savuansa samaan äänettömään
avaruuteen. Mutta taivaanrannalla mailleen menevä aurinko,
kullassa ja purppurassa kylpien, tarjosi satumaisen näyn,-- ja
vaikka nuoren miehen katse oli syvää kaihoa täynnä, hänen laivan
kulkua tähystäessään, oli siinä kumminkin pohjalla kaukaisen,
taivaanrannalla hehkuvan kirkkauden heijastus, toivon kipinä
äärettömän kaihomielisyyden keskellä, lämmön leyhkä värisyttävässä
yössä, johon hänen kohta oli koko luonnon keralla vaipuminen, kun
illan rusko sammui ja loittoneva laiva kokonaan häipyi näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Francis näki sen yhä edemmäksi siirtyvän, tuon laivan, niinkuin
hän oli toisenkin nähnyt, ja hän kuuli aaltojen valittavan ja
nyyhkyttävän, niinkuin nyyhkytti hänen omassa povessaankin tuo
pohjaton kaiho. Raskaampi, kolkompi vielä oli tämä lähtö kuin toinen.
Sillä tuo siropiirteinen laiva, jonka hieno köysitys kuvastui
laskevan talvipäivän kirkkautta vasten, keinutti kannellaan hänen
tytärtänsä, hänen omaa herttaista Adèleansa, joka siellä seisoi
mustiin puettuna kolmen naisen keskellä. Rouva Raffrayen kaksi
uskollista palvelijaa siinä oli hänen kanssaan, mutta kolmas ei
ollutkaan rouva Raffraye. Ennenkuin laiva lähti liikkeelle, oli
rannalla seisoja nähnyt lastaajain nostavan kannelle ja siitä
laskevan ruumaan kamalamuotoisen esineen, jota ei pieni tyttö
nähnyt, koska matkatoverit silloin pidättivät häntä laivan toisessa
päässä... Se oli ruumisarkku, missä lepäsi tuo onneton, jonka kurjana
rakastajana Francis oli ollut, jonka tähden hän oli niin suuresti
kärsinyt ja jota hän itse oli niin armottomasti kiduttanut, jota hän
oli leppymättömällä julmuudella vuosimääriä paennut ja jonka hän
jälleen oli tavannut, kuullakseen hänen haudan partaalta rukoilevan
hiukan oikeutta. Voi, miten oli oikeus nyt pantava täytäntöön,
kun rukoileva siinä nukkui jäykkänä ja liikkumatonna, mykkänä
ja kuurona lautojen välissä? Yhtä vienosti ja surunvoittoisesti
laivaa tuudittavat laineet kuolleelle lauloivat laulujansa kuin
rannalta katsojallekin, mutta niitä ei kuunnellut tuo matkaaja,
joka palasi kotimaahansa kalmiston ikuista unta nukkumaan. Eihän
hän lapsensakaan ääntä kuullut, kun tämä häntä luoksensa kutsui, ei
kiduttajansa huokausta, kun tämä, otsa käsiin painuneena ja sydän
tunnonvaivojen kalvamana, häneltä haudan tuolta puolen rukoili sitä
anteeksiantoa, jonka itse oli häneltä kieltänyt, häntä uskottomaksi
luullessaan. Ah, miksikä he olivatkaan niin myöhään tavanneet
toisensa! Tuo kohtaaminen oli toiselta riistänyt onnen, antamatta
toiselle mitään muuta kuin entisyyden myrkkyä, joka katkeroitti
hänen elämänsä viimeiset hetket. Koston vainaja kyllä oli saanut,
koska hän epäilemättä oli kuullut, että hänen entisen rakastajansa
kihlausliitto oli ainiaaksi purettu. Mutta oliko siinä millä korvata
hänen yhdeksänvuotisen yksinäisyytensä kyyneleitä? Oliko siinä millä
lieventää niitä tuskia, jotka olivat vähitellen hänen elämänsä
loppuun kuluttaneet, niin ettei onnettomasta enää, hänen yhtyessään
entiseen lemmittyynsä, ollut muuta jäljellä kuin tuo kalpea varjo,
joka oli Francis'n sylissä värissyt ja jonka kosketuksen tämä luuli
tuntevansa vielä tälläkin hetkellä, lähettäessään yhä lisääntyvien
laineitten takaa myöhäisen katumuksensa huokauksen?

       *       *       *       *       *

Yhä kauemmaksi oli laiva väistynyt, mutta aavalle merelle jouduttuaan
se ei kääntynytkään Afrikkaa kohti kuten tuo edellinen; suoraan se
suuntasi kulkunsa Italiaan ja Neapeliin päin, yhä syvemmälle se
sukelsi laskevan auringon purppuraan, joka nyt jo peitti puolet
äärettömästä taivaanrannasta. Räikeänä vastakohtana oli kyllä
taivaan kuolematon kirkkaus tuolle naisen ruumisarkulle, jota laiva
nyt kantoi yli synkkien vesien, mutta nuoren miehen sydämessä ei
enää ollut sitä toivotonta surua kuin viisi viikkoa sitten...
Tunsihan hän vieläkin yhtä syvästi kihlauksen purkautumisen ja
tunnonvaivojen katkeruuden, mutta hänessä oli tapahtunut kehitys,
joka salli hänen tällä hetkellä suoristautua ja kohdistaa katseensa
tuohon häikäisevään taivaanrantaan, niinkuin hän sen kohdisti omaan
kohtaloonsa. Viisi viikkoa sitten, kun hän tässä samassa paikassa
katseli sitä laivaa, joka vei häneltä Henrietten, hänen ruhjottu
rakkautensa nousi voimattomaan kapinaan. Se vaati häntä toimintaan,
ajamaan kihlattuansa takaa, kirjoittamaan hänelle. Nyt sitävastoin
hän oli alistunut. Nyt hän oli ymmärtänyt, että näin hänen oli
sovittaminen vääryytensä Paulinea kohtaan. Sitä varten hän nyt oli
hyljättynä, poissa tuon suoran ja lempeäluonteisen nuoren tytön
luota, jonka viimeinen kirje oli ollut hänen ainoa luettavansa eron
hetkestä lähtien; -- ja tuo kirje, jonka sivuille nuoren tytön
puhtaat sinisilmät olivat niin viljalti vuodattaneet kyyneliä, oli
ikäänkuin tartuttanut häneenkin tuota uhrautumiskiihkoa... Hän
vaipui taas muistoihinsa. Nähtyänsä _Regina Margheritan_ katoavan
Pellegrino-vuoren punertavan niemekkeen taa hän oli palannut
Continentaliin, jossa hän oli järjestänyt kaikki omaa lähtöänsä
varten, sillä hän ei tahtonut päivääkään enää viipyä hävinneen
onnensa näyttämöllä. Hän oli antanut viedä kaikki tavaransa toiseen
hotelliin. Sitten hän halusi nähdä tyttärensä kerran vielä, ennenkuin
lähti Palermosta pois. Sitä varten hän meni etsimään Villa Cyane'ta,
jonka osoitteen hän oli postitoimistosta saanut. Helposti hän sen
löysi; puitten takana se piili, Englantilaisen puutarhan perällä.
Ja muutamalla puutarhan käytävällä hän sitten odotti tunnin,
kaksi, kolme tuntia, kunnes näki lapsen. Pienokainen tuli talosta
ulos, hoitajansa taluttamana, toisella kädellään pidellen suurta
nukkeansa. Pienen poikkipäin kulkevan käytävän varrella olevasta
piilopaikastaan Francis oli huojuvan bamburuoiston läpi katsellut
lapsen kävelymatkaa. Huomatessaan pienokaisen vakavat liikkeet,
joista tavallinen vilkkaus oli kokonaan kadonnut, ja vanhan Annetten
huolestuneet kasvot hän oli ajatellut: "Onkohan äiti huonompana?..."
Tuo ajatus oli kouristanut hänen sydäntänsä samalla tavalla kuin
tuona onnettomana jouluaattonakin. Liian hirvittävää hänestä oli
ollut ajatella, että tuo hento ja suloinen lapsi kenties täällä,
niin monen peninkulman päässä kodistaan, menettäisi lapsuutensa
ainoan turvan, eikä hän ollut voinutkaan lähteä sinä iltana niinkuin
oli päättänyt. Hän oli palannut uuteen hotelliinsa ja siellä
vieläkin kerran lukenut kihlattunsa erokirjeen. Hän oli luullut
silloin kuulevansa lemmittynsä äänen, lemmittynsä, joka ei häntä
enää kunnioittanut, luuli näkevänsä hänen silmänsä ja päätti viipyä
ollakseen saapuvilla tarpeen vaatiessa, niinkuin Henriette varmaankin
olisi käskenyt.

       *       *       *       *       *

Ja hän oli jäänyt. Päivät olivat seuranneet toinen toistaan oudompina
vielä kuin hänen Catanessa viettämänsä. Hänellä ei nyt enää ollut
lohdutusta siinä toivossa, että kirje kutsuisi hänet takaisin
kadonneen kihlatun luo. Kirjeet, joita rouva Scilly yhä hänelle
kirjoitti, saivat hänet vihdoinkin ymmärtämään, että Henrietten
päätös oli järkähtämätön. Hän huomasi, että tässä oli kysymys
todellisesta lupausuhrista ja että häntä siis oli Henriettestä
erottamassa se, mikä hurskaan ihmisen sielussa on voittamattominta,
horjumattominta. Jos hän ei siis vielä voinutkaan ehdottoman eron
ajatukseen alistua, niin hän kumminkin alkoi katsoa tätä koetusta
tuon omituisen kirjeen kannalta, jonka sisällöstä hän osasi
ulkoa yksin vähimmätkin lauseet. Vaikkei hän voinutkaan omaksua
katolilaista näkökantaa, hänkin alkoi himmeästi erottaa kaitselmuksen
salaperäistä viittausta tuossa kostottarien kateuden pelossa, joka
oli hänet vallannut heti kun hän palattuansa siltä kävelymatkalta,
jonka kestäessä onnettomuuden aavistus ensimäisen kerran oli
häneen iskenyt, oli hotellin etehisen asukasluettelosta lukenut
Pauline Raffrayen nimen. Henrietten kirjeessä niin voimakkaasti
esitetty ajatus, että hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli
pyhittää elämänsä tuolle pikku tytölle, selveni vähitellen hänen
tunnossaan. Kaikkien hänen kävelymatkaansa päämaalina oli nyt muuan
Englantilaisen puutarhan kaitainen käytävä, jossa hän bamburuokojen,
mimosa- ja ruusupensaiden keskellä kenenkään näkemättä sai tähystellä
Villa Cyane'n porttia. Jo aamusella hän sinne meni ja odotti sykkivin
sydämin, että tuo portti -- rautaristikko, jonka sisäpuolella oli
maalatut sälekaihtimet, -- kääntyisi saranoillaan ja että hänen
Adèlensa näkyisi. Joka kerta hän yhä uudistuvalla jännityksellä
ajatteli: "Onkohan hän nyt äitinsä kanssa?..." Hän pelkäsi sitä, --
sillä kovalta hänestä nyt tuntui Paulinen näkeminen!... Hän toivoi
sitä, -- sillä sehän olisi osoittanut, että tuo hirveä tauti oli
hetkeksi helpottanut!... Ja sitten hänen yksinäisyyden kiihottama
mielikuvituksensa, joka yhä haki ravintoa Henrietten salaperäisyyttä
uhkuvasta kirjeestä ja jota yhä tunnonvaivat hätyyttivät, alkoi
rakennella mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia ja haaveellisimpia
tuulentupia. Niin, huolimatta heidän viime kerralla vaihtamistaan
sanoista, huolimatta kasaantuneesta vihasta ja katkeruudesta ja
vuotavista sydänhaavoista hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen
entinen rakastajattarensa suostuisi hänen kanssaan naimisiin,
ennenkuin kuoli, antaakseen hänelle laillisen oikeuden lapseen, ja
että hän sitten voisi lapsensa kanssa mennä Henrietten luo, kestetyn
koetuksen puhdistamana, vapaana vihdoinkin antautumaan sen rakkauden
valtaan joka yhä hänessä eli. Mitä hulluuden houreita, kun hän ei
edes uskaltanut näyttäytyäkään lapsensa tiellä, pelosta että Pauline,
saatuansa siitä tiedon, kieltäisi häneltä katselemisenkin köyhän
hyväilyn, hänen viimeisen ilonsa, hänen isänrakkautensa kurjan ja
riittämättömän ravinnon...

Laiva yhä vain loittoni... Yhä synkemmäksi kävi valittava meri.
Francis eli mielikuvituksessaan kaksi viimeistä viikkoansa. Hän
muisti tavanneensa Villa Cyane'n portilla Paulinen lääkärin
virkaveljen, tohtori Teresi'n, joka oli kutsuttu neuvotteluun. Kuinka
olikaan hänen ollut vastenmielistä lähestyä tätä miestä, jonka
muisto niin läheisesti liittyi hänen kihlauksen purkamis-draamansa
viimeisiin kohtauksiin. Mutta hän oli voittanut vastenmielisyytensä
ja saanut tohtorilta kuulla, että loppu lähestyi ja ettei rouva
Raffrayella ollut kuin muutamia päiviä, kenties muutamia tunteja
elettävänä. Näinkö Pauline lähestyi kuolemaansa, antamatta hänelle
anteeksi? Kuinka hänen nyt kävi mahdolliseksi lähestyä lasta, tuota
lasta, jonka Pauline kumminkin tiesi hänenkin omakseen? Jospa hänen
vielä olisi sallittu kerran päästä entisen lemmittynsä puheille,
häntä rukoillakseen, hänelle vannoakseen, että hän tahtoi kaiken
elämänsä pyhittää orvolle!... Mutta kuinka hänet päästettäisiin
kuolevan luo, kun hänen ei edes ollut sallittu osoittaa jokapäiväistä
kohteliaisuutta käymällä tässä huvilassa, jota hän nyt kiersi,
kiersi, tuntikausia, yhä peläten, että hänet huomattaisiin? Vihdoin
hän oli uskaltanut ryhtyä viimeiseen yritykseen. Nähdessään kerran
Annetten, sen palvelijan, joka oli Adèlen kanssa sattunut näkemään
hänet sairaan vuoteen vieressä, astuvan portista ulos, hän oli
häntä lähestynyt tiedustellakseen rouva Raffrayen terveyttä. Tämä
oli hänelle vastannut niin katkerasti itkien rouvansa läheistä
kuolemaa, ettei edes jaksanut kysyä Francis'lta mitään rouva ja neiti
Scilly'stä... Kuinka olikaan hän sitten vavissut ajatellessaan,
että Pauline, saatuansa tämän tietää, kieltäisi palvelijattarensa
vastedes hänelle puhumasta!... Mutta kieltoa ei kuulunut. Hän oli
tavannut Annetten toisenkin kerran pikku Adèlen seurassa. Sillä
kertaa hän oli puhunut kummallekin, ja lapsi oli katsonut häneen
tutusti, ja vanha palvelijatar oli vastannut hänen kysymyksiinsä.
Mitä olikaan hän tuntenut sivellessään silloin arasti lapsen hienoja
ja vaaleita kiharoita, jokapäiväinen ystävyydenosoitus, joka tässä
perustui mitä syvimpään rakkauteen. Tuo seikka, ettei häntä kielletty
lähestymästä, tuntui hänestä sisältävän anteeksiannon toivoa. Ja
totta olikin, että muutos oli tässä suhteessa tapahtunut sairaan
sydämessä, ennenkuin hän itse meni taivaalliselta tuomariltansa
anteeksiantoa anomaan. Francis sai melkein heti siitä todisteen, joka
vakaannutti hänen elämänsä suunnan ja antoi hänelle uutta toivoa.
Tuo toivo se esti hänen sydämensä kokonaan särkymästä, kun hän
hyökysillan kaiteeseen nojaten katseli laivan katoamista. Laivasta
ei ollut enää jäljellä kuin piste vain avaruudessa. Mutta Francis
seurasi sitä yhä ajatuksissaan. Hän näki tyttärensä nukkuvan sohvalla
suuressa hytissä, jonka hän itse oli saanut lapselle valita. Ensi
kerran hän oli saanut pitää hänestä huolta tavalla, jota hän ei ollut
uskaltanut ajatellakaan silloin, kun hän viisi viikkoa sitten niin
syvästi oli tuntenut yksinäisyytensä. Ja tämä oli tapahtunut mitä
yksinkertaisimmalla, jos kohta surkealla tavalla. Muutamia päiviä
sen jälkeen kuin hän oli puhutellut Annettea ja pikku tyttöä, hän
oli kuullut, että Adèlen täti Besançonista oli saapunut Palermoon.
Kovasti oli hänen sydäntänsä kouristanut, kun hän itseltään kysyi:
"Minkähänlainen hän on?" Francis oli nähnyt hänen kävelevän lapsen
kanssa Englantilaisessa puutarhassa, mutta hänen liikutuksensa oli
niin suuri, ettei hän vieraan kasvoista voinut mitään päättää.
Rouva de Raynal -- se oli rouva Raffrayen vanhemman sisaren nimi
-- ei ollut missään suhteessa Francis'n onnettoman rakastajattaren
näköinen. Hänellä ei ollut tämän solakkaa vartaloa eikä hänen hienoja
piirteitänsä; hänen kasvonsa olivat noita sileitä, rauhallisia,
melkeinpä ilmeettömiä kasvoja, jotka kertovat tasaisen elämän
hitaasta ja yksinkertaisesta kulusta. Noiden arvokkaasti piirrettyjen
ryppyjen takana saattoi piillä mitä ahtainta pikkumaisuutta yhtä
hyvin kuin harvinaista sydämen jaloutta tai lapsellista ja viatonta
hyväntahtoisuutta. Onneksi Adèlelle ja onneksi myöskin nuorelle
miehelle vastatulleen luonne oli viimeksimainittua lajia. Kuultuansa
kuoleman vihdoinkin lopettaneen kaksi viikkoa kestäneen hengenlähdön
tuskat Francis uskalsi ryhtyä viimeiseen koetukseen, lähestyä tätä
naista. Kun hän ei ollut näinä viimeisinä aikoina nähnyt Adèlen
tulevan huvilasta ulos oli hän monta kertaa käynyt Villa Cyane'n
portilla saamassa tietoja palvelijoilta. Näiden tiedustelujen
jälkeen, jotka palvelijain silmissä teki oikeutetuiksi hänen kerran
Paulinelle muka tarjooma apunsa tämän pyörtyessä, ei ollut missään
suhteessa sopimatonta, että hän Paulinen kuoltua kirjoitti rouva
Raynalille. Olisihan hän tahtonut tämän kuolemansanoman johdosta
rientää Paulinen huoneeseen, langeta polvilleen hänen vuoteensa
viereen ja pyytää häneltä anteeksi niiden kärsimyksien nimessä,
joihin hän oli niin nöyrästi alistunut. Hän olisi tahtonut sitten
ottaa lapsen mukaansa, viedä hänet pois, ryöstää omansa takaisin.
Mutta hänen täytyi tyytyä kirjoittamaan kuolleen sisarelle
jokapäiväisen kohteliaisuuskirjeen, jossa hän kansalaisena tarjousi
olemaan tuntemattomalle apuna niissä monissa sekavissa toimissa,
joihin tämän oli ryhtyminen kuolemantapauksen johdosta vieraan maan
kaukaisessa sopukassa. Mikä olikaan hänen liikutuksensa, kun hän
vastaukseksi kirjeeseensä sai seuraavat sanat: "_Rakkaan vainajan
suusta olen saanut tiedon, että Te, herra Nayrac, olitte Julie
Archambaultin veli, sisareni ystävättären, jota olen liian vähän
tuntenut_..." Mitä kyyneliä vuodattikaan Francis lukiessaan tätä
lausetta, joka oli niin yksinkertainen, mutta joka julisti hänelle
elämästä eronneen anteeksiantoa. Sillä kirje tietysti loppui
kehotukseen käymään Villa Cyane'ssa. Hänellä oli siis mahdollisuus
lähestyä lasta, ensin täällä ja sitten vastaisuudessakin -- ja
Pauline oli kuollessaan sen sallinut.

       *       *       *       *       *

Tämä toivo, että hänen oli sallittu yhä pitää orpoa silmällä, se se
piti nuoren miehen pystyssä tänä uutena eron hetkenä. Tuon surun
ja kiireisen lähdön kirjavissa puuhissa hän oli koettanut kaikin
tavoin olla Paulinen sisarelle avuksi siten ansaitakseen häneltä
kiitollisuutta. Itsestään rouva Raynal oli lausunut toivomuksen, että
Francis kotimatkallaan muutamaksi päiväksi pysähtyisi Besançoniin,
jottei tuttavuus tähän päättyisi. Itsestään rouva Raynal oli pyytänyt
Francis'ta toimittamaan hänelle hänen matkatavaransa, jotka hänen
oli täytynyt jättää jälkeensä kiireisen lähdön takia. Eron hetkellä
isän oli sallittu painaa tyttärensä kalpealle poskelle suudelma,
eikä hänen liikutuksensa silloin mitään kenellekään ilmaissut. Ja
se probleemi, joka hänelle hänen rikoksiensa tähden oli annettu
ratkaistavaksi, kävi hänelle vihdoinkin selväksi: hänen elämäntyönsä
oli tästä lähtien kohdistuva lapseen. Hänen tuli yhä enemmän lähestyä
sitä perhettä, jolle Adèle oli uskottu. Hitaasti, varovasti hänen
tuli pyrkiä sen suosioon, jottei koskaan epäluulon tahra saastuttaisi
vainajan nimeä. Olihan hän nyt vapaa viettämään elämänsä missä
hyvänsä, koska hän ei ollut mihinkään sidottu. Olihan hänellä
tilaisuus asettua asumaan lähelle tytärtänsä ostamalla itselleen
maatilan Besançonin läheisyydestä. Lapsi kasvaisi, ja isän oli lupa
olla syrjästä katsomassa, salaa häntä suojelemassa, jos suojelusta
tarvittiin, valmistamassa hänelle iloa muuta iloa itselleen
pyytämättä... Eihän siinä ollut tunnustetun perheen onnea -- sitä
onnea, jota hän oli uneksinut saavansa nauttia Henrietten rinnalla.
Eihän siinä ollut isyyden jaloa ylpeyttä ja isänrakkauden nautintoja.
Mutta siinä oli sittenkin enemmän kuin hän oli ansainnut... Ja laivan
yhä etäämmälle häipyessä hän oli näkevinään taivaan äärimäisellä
reunalla, jonka auringon viimeiset säteet sytyttivät tuleen, valoisan
rannan, purppurasta kohoavan kultaisen kukkulan, jota kohti tuo laiva
kulki, ja tuossa näyssä kuvastui hänelle uudessa muodossa Luvattu
maa, autuuden ranta, johon hänen oli vastedes kulkunsa suunnattava.
Puhtaan Henrietten sankarimainen uhraus ei siis ollut hukkaan mennyt.
Itsekästen himojen tyydytystä tavoitteleva mies, se joka halusi
tunnenautintoja, olivatpa ne vaikka muiden tuskilla maksettavat, oli
hänessä kuollut, ja suudellen Catanessa saatua kirjettänsä, joka oli
ollut hänelle lunastuksen välikappaleena, hän kuiskasi sydämensä
pohjasta kiitoksen tuolle jalolle ystävälle, joka oli hänelle tien
neuvonut. Tuossa suudelmassa oli toivoa, että tämä kenties sittenkin
kerran suostuisi astumaan hänen rinnallaan, hänen matkansa vaivoja
huojentamaan. Siinä oli se vakuutus, että jos heidät lupausuhri
erottikin ainiaaksi toisistaan, niin loitolla pysyvä ei häneltä
kieltäisi kunnioitustansa nyt, kun hän tiesi tuon kunnioituksen
ansaitsevansa, kun hänessä oli vastuunalaisuuden ja omantunnon käsite
kohonnut tietoisuuteen, kun hänellä ei muuta elämän pyrintöä ollut
kuin rikoksiensa tuottamien surujen lievittäminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luvattu maa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.