Title: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta
Author: Donner, Otto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

HISTORIALLISELTA KANNALTA***


KALEVIPOEG JUMALAISTARULLISELTA JA
HISTORIALLISELTA KANNALTA KATSOTTUNA

Kirj.

O. DONNER

Sisältyy: SUOMI 1866. Uusi jakso. 5. osa.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallis. Seuran kirjapainossa,
1866.



Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta
katsottuna.

O. Donner'ilta.


Tammikuun 18 p:nä v. 1838, kolme vuotta Kalevalan ensimäisestä
ilmautumisesta Suomessa, perusti 19 miestä Wiron kirjallisuuden seuran,
"Die gelehrte Estniscbe Gesellschaft", Tartossa. Sen tarkoituksena oli,
asetusten sanain mukaan, "Wiron kansan muinais- ja nyky-ajan, kielen ja
kirjallisuuden tuntemisen edistäminen". Näissä perustajissa oli 11
pappia, 3 kouluttajaa ja 2 lääkäriä.[1] Säätynsä kautta niinmuodoin
ollen läheisessä yhteydessä rahvaan kanssa ja siten tuntien ne
muinaistarut, jotka kansassa elivät, asettivat he hartaimmaksi
pyrintöperäksensä jälellä olevain runojen ja satujen kokoilemisen ja,
jos suinkin, niiden yhdistämisen kokonaiseksi teokseksi. Jo 1830-luvun
alulla oli Toht. Fählmann tehnyt paljon keräyksiä, joista hän seuran
ensimmäisissä kokouksissa antoi muutamia näytteitä ja niiden seassa
luomissadun, Koit ja Ämarik, ynnä monta muuta, jotka herättivät
suurimman ihailuksen, yksin ulkomaillakin. Hän otti elämänsä
tarkoitukseksi näiden hajanaisten kappaleiden kokoilemisen ja yhteen
liittämisen; kun kuolema Huhtikuun 9 p:nä v. 1850 katkaisi hänen
vaikutuksensa, hävisi hänen kanssansa monta runokappaletta, jotka
olivat ainoastansa hänen tarkassa muistissansa säilytetyt Kaikki, mitä
hänen papereihinsa oli pantu muistiin Kalevipojasta, samoin kuin Wiron
seuran omatkin käsikirjoitukset, annettiin silloin Toht. Fr.
Kreutzwald'ille Werossa, joka niinkuin Fählmannkin oli lähtenyt
rahvaasta, -- kahdenteentoista vuotehensa hän ei osannut saksaa
sanaakaan -- joka hyvästi tunsi sen katsantolaadun ja tavat ja jolla
oli sama palava halu kuin ystävä vainajallansa hankkimaan päivän valoon
Wirolaisten muinaisen sivistyksen jäännökset.

Kreutzwald nyt sulatti yhteen nämä runsaat aineet ja ne suuret
keräykset jotka hän itse kouluajastansa saakka oli tehnyt, johon vielä
liittyi eri haaroilta moniahta sadun katkelma. Runsahimmat ja vieraisin
aineisin vähimmän sekoitetut ovat Wiru- ja Järvamaasta kerätyt sadut,
sitä lähinnä ne, jotka on saata Lajusten (Lais), Palamoisan
(Bartholomæi), Torman, Tarvaston ja Kodaveren (Koddafer) pitäjissä
Peiposjärven luoteisella rannalla, sekä Pihkovan seuduilta. Niiden
välisessä Tarton piirissä ei tunnettu edes Kalevipojan nimeäkään.
Etempänä länteen päin taas, esim. Willannin (Fellinin) piirissä,
Wirts-järven länsipuolella, tavataan Kalevisadun katkelmia,
sekoitetuina kristillisiin taruihin, saksalaisiin satuihin ja
pirujuttuloihin, sekä muihin myöhemmän ajan lisäyksiin, niin että
on vaikea nämä oikein eroittaa. Niissä tekee perkele useasti samat
urostyöt, mitkä muutoin aina luetaan Kalevipojan ansioksi.[2]
Toimittaja on, järjestäessänsä erinäisiä toisintoja, seurannut
vanhimman-näkoisiä, useasti jättäen pois pienempiä katkelmia, joita
ei voinut sovittaa oleviin jaksoihin. Moninaiset eriäväisyydet ja
hairaukset paikkojen suhteen ovat joko oi'aistut toden mukaan tahi,
esim. Suomenmaan suhteen, tykkänänsä jätetyt pois. Sillä lailla
syntyi Wirolainen kansanrunoisto Kalevipojasta, jonka toimittaminen
kesti vuodesta 1857 aina vuoteen 1861 asti.

Tätä runoistoa, sellaisena kuin se nyt tarjoutuu, on 20 runoa, joissa
on 19,043 värsyä pitkälyhyisessä _dimeter_-mitassa. Tässä mitallisessa
muodossa se ei kuitenkaan ole lähtenyt kansasta itsestänsä; suuren osan
on kansantaru säilyttänyt suorasanaisena kertomuksena, jonka toimittaja
on muodostanut runomitaksi. Se kiitettävä varovaisuus on kuitenkin
otettu varteen, että niiden kappalten alkuun ja loppaun, jotka
mitallisessa muodossa ovat saadut kansan suusta, on pantu tähtönen,
merkitsemään sitä seikkaa. Ja tutkijan sydäntä ilahuttaa, että nämä
kappaleet näkyvät olevan kaikista monilukuisimmat, niinkuin myös
suurimman arvoiset; erittäin kuuluvat kaikki tähän tutkimukseeni otetut
kappaleet siihen luokkaan. Mutta vaikk'en vähintäkään epäile
toimittajan sanoja: sommitelleensa monessa kohden mitalliseen
muodostamaansa kappaleita kansanlauluista ja mitä mahdollisimmasti
koettaneensa uskollisesti kertoa "ei ainoastaan erityisiä sanoja, vaan
myöskin kokonaisia lauseita noista Virolais-kertoilijan sanain mukaan
kirjoitetuista laulukatkelmoista"; vaikk'en tahdo vähintäkään kieltää
"Kalevipojan, sellaisena kuin hän tässä laitoksessa astuu etehemme,
olevan kokonaan Viron kansan ydintä, luuta, lihaa ja verta", täytyy
minun kumminkin luulla tieteellisellä tutkijalla olleen suuremman
hyödyn, jos olisi saanut jokaisen kappaleen laulusta niillä sanoilla,
joita kertoilijat itse ovat käyttäneet. Sellaisissa asioissa ylipäinsä
ei voi koskaan olla liiaksi varovainen; useasti voipi yksi ainoa sana,
yksi lause olla jumalaistarustolle (mythologialle) tahi vertailevalle
saduntutkinnolle mahdottoman suuren arvoinen, mutta silloin ei tiedetä
mikä sana juuri sillä paikalla lienee käytetty. Sivumennen tahdon
muistuttaa, että tämä perustus olisi noudatettava suomalaisiaki
satujamme toimitettaessa. Toisintoja ei pitäisi sulattaa yhdeksi
kokonaiseksi kertomukseksi; ne pitäisi julkaista aivan niin kuin ne
ovat kansan suusta lähteneet. Sillä ainoastansa tälläisestä
sanasanaisesta esityksestä voipi mahdollisimmasti selvitä suomalaisten
satujen ja urostöiden historiallinen yhteys muiden kansain satujen
kanssa. Vertailevan saduntutkimuksen täytyy aikaisemmin tahi myöhemmin
heittäytyä tällekin alalle. Mitä erittäin Kalevipoikaan tulee, on
suuurenarvoinen syy, minkä vuoksi pitäisi saaman tietää itse sanat
niissä katkelmoissa, jotka ovat kerätyt suorasanaisessa muodossa.
Niinkuin tästä tutkistelemuksesta vastedes nähdään, jakautuvat
nimittäin Kalevirunot, nykyisessä muodossansa, noin seitsemännen runon
lopulla kahteen selvästi eriävään osaan. Edellisessä vastaapi
Kalevipoeg ylimalkain suomalaiseen Kullervohon; jälkimäisessä on
nimensä sidottu monilukuisiin paikkakunnallisiin satuihin,
lapsellisiin, haveellisiin selityksiin kotiseudun luonnosta, jotka
eivät ole missään yhteydessä toisihinsa. Hyvin todennäköisiä on näiden
jälkimmäisten suureksi osaksi syntyneen Wirolaisten nykyisillä
asuntopaikoilla ja epäiltävä on, tokko niillä koskaan lienee ollut
mitallista muotoa. Ne tunteet ja se ajatustapa, joka niissä osoitaksen,
eroaa paljon siitä, joka ensimäisissä runoissa on vallalla, vielä
enemmän kuin Suomen sadut ja tarinat eroavat kertomarunosta. Ja
merkillistä on sekin, että Kalevipojan seitsemässä ensimäisessä runossa
tavataan melkein ainoastaan mitallisina kerättyjä kappaleita,
jokseenkin pitkiä ja myös runolliselta arvoltansa eteviä, mutta
jälkipuolessa tavataan vaan harvassa ne merkitseväiset tähtöset, ja
silloinkin niiden välissä on ainoastaan muutama rivi. Tuolla
täällä vaan kohtaa runoon sommiteltuja, alkuperäisiä mitallisia
välikertomuksia, niinkuin tuo kaunis kertomus sotasanomasta 9
runossa v. 769-925, kadotetusta sormuksesta 10 runossa v. 889-974,
paimenpojasta 12 runossa v. 770-981, retkestä Pohjolaan päin 16 runossa
j.n.e. 8:ssa runossa on enimmäksensä pieniä yhteen liitettyjä
kappaleita. Näitä myöhemmin syntyneitä taruja varten joihin monta
kristillistä ainetta on tunkeunut, olisi, vertailemiseksi läheisten
Saksalaisten ja Skandinavilaisten satuihin, hyvin tärkeä jos kumminkin
puolin voisi tarkata alkuperäisen sanan-kuulunnan. Kentiesi tämän
sekavan vyyhden selvittäminen vastedes onnistunee jollekulle
syntyperäiselle Wirolaiselle, jolla kummaltakin haaralta on runsaita
aineita tutkimukseensa.

Kalevipojasta on pastori K. Reinthal saksaksi kääntänyt 15 ensimmäistä
runoa, ei kuitenkaan sanasta sanaan; tohtori G. Schulz on kääntänyt 3
viimeistä; käännös seuraa alkuperäistä painosta Wiron kirjallisuuden
seuran toimituksissa, "Verhandl. der gelehrten Estnischen
Gesellschaft". Siihen asti ilmaantuneista 6 ensimmäisestä runosta piti
Toht. _S. Elmgren_ Helsingissä, Helmikuussa v. 1859, luennon, joka on
painettu saman vuotiseen Litteraturblad'iin. Akatemikko Herra _A.
Schiefner_ on v. 1860 Pietarin Tiede-Akatemian toimituksissa, "Bulletin
de l'Académie des sciences de S:t Pétersbourg", Tome II, 273, antanut
lyhyemmän esityksen: "Ueber die Estnische Sage vom Kalevipoeg", ja
professori _W. Schott_ Berlinissä toimitti v. 1863 laveamman selityksen
runoiston sisällyksestä ynnä monen valaisevan ja asiallisen
muistutuksen kanssa, nimellä: "Die Estnischen Sagen vom Kalevipoeg",
joka on otettu Berlinin tiedeakatemian toimituksiin v. 1862. Paitsi
runoistoa itseänsä ynnä alkulausetta ja käännöstä Wiron seuran
toimituksissa, IV niteessä, on ilmoitus siitä seuran silloiselta
esimieheltä _Santolta_ samassa aikakauskirjassa, III niteessä 78.
Kuopiossa painettiin v. 1862 erityinen painos virolaista tekstiä
nimellä: "Kalevipoeg. Üks ennemuistene Eesti jut".



I.

Kalevipoeg ja Kullervo.


Pikainenkin tämän virolaisen kansanrunoiston tarkastus osoittaa sen
pääuroon ylimalkain olevan sen, josta Kullervorunot Kalevalassa
puhuvat. Kumpaisenkin elämän perustuksena on kosto, kosto heidän
tekojensa vaikuttimena. Vaan ennenkuin rupean tarkemmin keskenänsä
vertaamaan tuota vähän Lemminkäisen-tapaista Kalevipoikaa ja Kullervoa,
tuota itseänsä turmelevaa tulen liekkiä, tahdon jälkimäisestä kertoa
muutamat hänen luonnettaan hyvin osoittavat sanat eräältä suomalaiselta
kirjailijalta.

"Vuoret", sanoo Fr. Cygnæus tunnetussa kirjoituksessansa: Om det
tragiska elementet i Kalevala, "jotka nostattavat toisiansa kunnes
ennättävät yli pilvien, kyllä vaikuttavat suuruudellansa laaksoissa
eksyneesen ihmetyksen. Mutta kallio, joka yksinänsä nousee yhtä
korkialle kuin kaikki muut yhteisin neuvoin, jolla ei näy olevan mitään
muuta pohjaa kuin jyrkän kupeensa masentama raivoileva valtameri, ja
joka tarjoutuu aaltojen hurjuudelle alastomana, heitettyänsä pois
kaikki, mikä olisi voinut sille antaa vähänkään suojaa ja vastustaa
ensimäisten rynnäkköin kiivautta, se kallio näyttää purjehtijasta
kumminkin ihmeteltävämmältä, voimakkaammalta, korkeammalta kuin nämä
vuoriryhmät, jotka toistensa hartioilla kiipeevät korkeuteen.
Sellaisena yksinäisenä kalliohuippuna näytäksen Kullervo, ei ainoasti
Suomen kansanhengen laulujen aalloissa, vaan myöskin koko ihmiskunnan
runouden valtameressä. Yhtä vähän kuin sellainen kallio 'uno actu' on
tehty nykyisensä muotoiseksi, yhtä vähän on Kullervorunoisto yhtä
haavaa luotu valmihiksi siihen muotohonsa, jossa nykyjään dramallinen
alkuaine näytäksen Kalevalan uudistetussa kokonaisuudessa. Tämä aine on
ollut pitkällisen kuohutuksen alaisena, jolloin se vähittäin uudellensa
muodostettiin, ei ainoastansa ulkonaisen muotonsa, vaan myös sisällisen
olentonsa alku-osienkin puolesta". "Niin suuri ja ihmeteltävä
suomalaisen kansanhengen elinliikunto ei voi olla sattuman siittämä.
Sellainen runoisto kuin tuo Kullervosta on mahtanut lähettää juurensa
syvälle semmoiseen olevaisuuteen, jossa raivoilevia voimia, valloilleen
päästettyinä, on kamppaillut". Niin edellämainittu kirjailija.
Kullervoa vertailtaessa Kalevipoikaan, nähdään miten peripohjainen tämä
kuohutus on ollut, kuinka suomalainen kansanhenki on laskeunut rikosten
syvimpään syvyyteen, epäilemättä, pelotta, sillä se tietää ei myöskään
kauhistuvansa omantunnon vaivojen helvettiä, tietää nousevansa
määrättömästi samana hetkenä, jona se synnyttää rangaistuksensa. Ja
tämä menetys on suomalainen, sillä voimassa ja ylevyydessä on Wiron
uros paljoa jälempänä. Hän ei uskalla uhoitella, vaan hänellä on kyllin
raakuutta saavuttaaksensa teeskentelemätöntä ihailusta. Molemmat kansat
ovat niinmuodoin alkuperäisin yhteisestä aineesta muodostaneet kumpikin
eri kuvansa, jonka suonissa heidän nyt erikaltaisten luonnonlaatujensa
sydänveri juoksee. Ja kumminkin ovat molemmat, tuo synkkä, kaikea
ihmisellistä ylenkatsova orja, Kullervo, ja se uhkamielinen, vähäistä
veltompi kuninkaan poika, Kalevipoeg, alkuperäisesti lapset yhdestä
äidistä, luuta samasta luusta. Mutta he ovat kasvaneet erilaisissa
keskuuksissa, jolloin se kummallinen seikka on tapahtunut, että
Kullervo vapaassa kansassa tehtiin orjaksi, ja että rautakahleisin
sidotut orjat tekivät Kalevipojan kuninkaan pojaksi. Toinen alentaa
lapsensa niin alhaalle, kuin ihmisellisen olennon voipi ajatella
alennetuksi, toinen ylentää hänet, mutta uhasta la'itonta väkivaltaa
vasten, korkeammalle noita vihattuja muukalaisia. Vielä kerran osoitan
siihen tajullisesti ja tarkasti tehtyyn Kullervon luonteen
tarkastelukseen, joka edellä jo mainittiin, sillä se valaisee myös
hänen virolaisen veljensä muodostushistorian hajalliset jäljet, jotka
sen kautta saavat enemmän yhteyttä ja selvyyttä.

Merkittävä on molempien runoistoin alussa oleva kertomus kolmesta
veljeksestä, jotka toisistansa erkenivät eri maille. Molempien
kertomusten yhdenkaltaisuus on niin silminnähtävä, että niiden heti
havaitsee olevan ainoasti kaksi toisintoa. Kummallakin paikalla on
veljesten ero yhteydessä kotkan kanssa; yhden veljistä kerrotaan
joutuneen Venäjälle, ja hänen elämänvaiheistaan ovat kertomukset
melkein sanasta sanaan yhdet. Kalevalassa sanotaan: "minkä (kokko) vei
Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi"; Kalevipojassa: "Se, kes veeres
Venemaale, kasvis kauniks kaubameheks". Mutta merkittävä on että, kun
Kullervoruno mainitsee Karjalata urhon isän, Kalervon eli Kalevan,[3]
asuntopaikaksi, antaa virolainen kertomus kotkan asettaa Kalevan Viron
rannalle, "Viru randa". Sekin seikka osoittaa tämän runoiston muinoin
olleen yhteisenä omaisuutena yhdellä, molemmat kansat sisältävällä
perisuvulla, jonka kumpikin haara sittemmin on sen sijastuttanut
uudelle olopaikallensa.

Tässä tahdon ainoastaan tarkastella Kalevipoikaa itseänsä ja vertailla
häntä Kullervon kanssa; tutkistelemukseni muinaistarullisessa osassa
tahdon koettaa selvitellä vanhempien jumalaisluuloin hämärtäväisiä
jälkiä. Mitä nyt ensin tulee molempain urosten syntyperän yhteisyyteen,
niin on se kylläksi todisteltu heidän isiensä yhtäläisten nimien
kautta. Kalervoa sanotaan monessa Suomalaisessa runossa myös Kalevaksi,
ja eräs toisinto pohjaisesta Suomesta ei ensinkään tunne nimeä
Kullervo, vaan käyttää siihen sijaan aina vaan nimitystä _Kalevan
poika_, samoite kuin Viron runo ainoastaan sanoo _Kalevipoeg_. Mutta
heti lapsuudesta saakka muodostuu Kalevipojan kohtalo toiseksi kuin
Kullervon. Runo kyllä sanoo häntä Lindan surulapseksi, joka ei ole
koskaan isäänsä nähnyt, -- tämä, näet, kuoli ennen poikansa synnyttyä
-- jota tuuli opetti käymään, rankkasade kasvamaan. Mutta jo ennen
syntymistänsä suosivat kumminkin vanhempansa hänen tulevaisuuttaan, hän
on "Kalevide kallim poega", ja Linda kasvattaa hänet sitte hänen
vanhempainsa kodissa. Kalervon pojan tavalla osoittaa hän aikaisin
suuren voimansa; yhden kuukauden ikäisenä hän katkoo kapalovyönsä, lyö
kätkyensä pirstoiksi ja konttaa kynnykselle leikkimään. Mutta orjuutta,
sitä uhkaavaa pilveä, joka lepää Kullervon kätkyen yli, ennustaen
jumalien kovia päätöksiä, sitä hän ei tunne, ja sen vuoksi hän ei
tarvitse Kullervon tapaan tahrata nuoruuttansa nukkuvaisen urosvoiman
uhkamielisellä huvituksella: murskaamalla sen lapsen pään, jonka
holhojaksi hän oli asetettu.

Vaikka lukija näin on vapautettu siitä tunteesta, joka häntä painostaa
jo suomalaisen runon alussa, ei sallimuksen ankara tuomio kuitenkaan
tässäkään kauan viivy tulematta. Vastoin kaikkia ahkeroimisia
pelastuksekseen, Kalevi kuolee ja haudataan Räävelissä, missä nyt
Tuomiovuori on. Kantaessansa kiviä hänen hautakummuksensa, uupuu Linda
surullisiin huoliin, kyynelet vuotavat hänen poskillensa ja niistä
syntyy se vielä tänäänkin Räävelin yläpuolella oleva järvi. Mahtavan
Kalevin kuoltua, tulee kosijoita paljon, ja niiden joukossa Suomen
mainio noita, Lindaa kosimaan, mutta kaikki saavat rukkaset. Se kovasti
harmittaa noitaa, joka lausuu:

    külap tasun, eidekene,
    teisel korral teotamise,
    omal aeal põlgamise,
    külap maksan naeru palga[4]

    Kylläpä kostan, vaimoseni,
    Kostan kerran hylkäämiset,
    Hylkäämiset, polkemiset,
    Pilkan palkitsen, katala!

Eräänä päivänä, kun Lindan kolme poikaa olivat metsällä, tuli "Soome
tuuslar, tuule-tarka", ja ryösti hänet pois. "Ukko, vana isa", Lindan
rukoukset kuullen, lähettää salaman, joka tainnuttaa noidan, mutta
kumma kyllä Linda itse silloin muuttuu kallioksi Iru-mäelle.

Nyt Kalevipoeg saa ensimäisen aiheensa kostoon, ja siitä hetkestä
kasvaapi hän äärettömästi veljiensä suhteen. Jo ennemmin on hän tullut
mainioksi laulutaidostaan, joka muutoin, varsin kuin Suomessakin,
pannaan Väinämöisen osalle. Kalevipojan laulua Taaran tammimetsikössä
kuultelevat ihastuksella eläväiset, aallot, taivas ja "metshalija ainus
tütar" ynnä "metsa piigad", jotka itkevät kyyneleitä palavasta
rakkaudesta häntä kohti.[5] Mutta Kalevipojan nyt etsiskellessä
äitiään, veljensä oikeastaan jäävät häntä tykkänänsä jälelle. Elävästi
muistuttaa Kullervon palautumista sodasta ja puhetta äitinsä haudalla
se kohta, kun Kalevin pojat tulevat metsästykseltään kotiin. He
kulkevat poikki niitun, kiiruhtavat pihan yli ja astuvat joutuisasti
tupaan. Mutta tuli oli jo aikoja sammunut, liesi oli jo ennättänyt
jäähtyä; siitä he arvasivat kodon uskollista hoitajaa ei pitkään aikaan
olleen siinä. He etsivät häntä turhaan kaikkialta; Kalevipoeg ei saa
vastausta silloinkaan kun hautakummulla isältänsä kysyy, mitä tietä
äitinsä katosi. "En voi nousta, en voi tulla", vastajaa isän ääni,
"kallio on rinnallani, sinikellukat peittävät silmäni, punaisia kukkia
kasvaa poskillani; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua
opastakoot".[6]

Nyt on Kalevipojan ainoana ajatuksena sille miehelle kostaminen, joka
on hänen äitinsä ryöstänyt, perheen pyhän vapauden suojeleminen, samoin
kuin Kullervollakin. Mutta miten eritavalla he menevät taisteluun!
Viron uros nyt vasta astuu nuoruuden viattomuudesta etsiäksensä
rakastettua äitiänsä. Muutamat jäljet rannalla vakuuttavat hänen
luulonsa, että äidin ryöstäjä on Suomenmaan kuuluisa noita, ja hän
päättää ajaa häntä jälkeen, uiden Suomen lahden poikki. Ihanasti
kansanruno on kuvannut sen hetken, kun tuo solakka nuorukainen seisoo
kuohuilevan meren kivikkorannalla, valmiina lähtemään ulos elämän
taisteluita ja vaaroja kokemaan. Rannikot hohtavat iltapäivän valossa,
lapsuuden viattomuus ja ilo kuiskaavat hänelle jäähyväisensä. Mutta
aalto toisensa perään vieree vaahtoillen rannan kalliota vasten,
antamatta mitään tietoa hänen äidistänsä, selittämättä tulevaisuuden
ongelmoita:

    Laene veeres laene jälgil,
    Vetevoode veeretusel,
    Kiigel kalda kalju vasta,
    Lõhkes vahtus kallast vasta,
    Tuisatelles vete tolmu,
    Märga auru kallastelle;
    Aga ei too sõnumida,
    Kostmist ial küsijalle.[7]

    Laine loiski, toinen roiski,
    Aalto aaltoa ajeli,
    Roiski rannan kallioihin,
    Murtui vaahdoksi vahoihin,
    Tuiskui ilmahan utuna,
    Kastehena kallioille;
    Sanomaap' ei aallot saata,
    Vedet ei tiedä vastausta.

Kalevipoika, kun ei nähnyt vilausta pakenevasta rosvosta, heittäytyy
uskaliaasti vaahtoileviin aaltoihin. Taivaalta pilkuttivat vanha
vankkuri, _vana vanker_, Ruotsin karhu, _Rootsi karu_, ja pohjantähti,
_pohja naela_, kiiluvin silmin; he yksin osoittivat uivalle tietä
Suomen kallioisille rannoille.

Puolen yön aikana hän lainehilla edessänsä havaitsee mustan kohdan, se
on saari, jolle hän nousee levätäksensä sammaltuneen kiven kyljessä.
Hänen korvihinsa kuuluu suloinen laulama, joka on kuin

    Kuusessa käen kukunta.
    Leivon laulu metsikössä, (kal.p. 4: 178)

Se on tyttö, joka rakkauden hellimmillä sävelillä lausua nuoruutensa
halun nähdä ikävöittyä ystävätä. Lopuksi hän sille lähettää niin monta
tervehdystä

    Kui on merel laenesida,
    Kui on tähti taevaasse.[8]

    Kuin on aaltoja meressä,
    Taivahalla tähtösiä.

Innostuneena Kalevipoeg vastaa samaan tapaan: armaitasi on lähellä,
aavan selän yli hän tuli tälle saarelle saaren immen iloksi, "Saare
piigadelle õnneks, Saare tüterite tuluks" ja lopuksi vaipuu neitonen
Kalevipojan syliin. Koko tämä tapaus saaressa, jonka ympäri sen ohessa
on ryhmettynyt monellaisia kuvauksia, on hyvin samanlaatuinen kuin
Lemminkäisen matka kaukaiselle saarelle, hänen laulunsa ja huolettomat
retkensä "Saaren impien ilossa, kassapäiden kauneussa".[9] Toiselta
puolen runo selvästi antaa aavistaa, Kalevipojan, tietämättänsä
syleilleen omaa sisartansa, siinä ollen samankohtaloinen kuin Kullervo.
Kauhistuen sukurutsausta runoilija kyllä ei selvitä sukulaisuutta,
mutta kun tytön huutoon isänsä kiiruhtaa paikalle ja huomaa
nuorukaisen, joka surutonna venyy nurmella, niin hän kalvettuu ja
ensimäinen kysymyksensä Kalevipojalle on hänen suvustansa:

    Kes sind sugu sigilanud,
    Ilma peale ilmutanud?
    Kenp' on siittänyt sukusi,
    Ilmahan sun ilmituonut?

samalla tapaa kuin Kullervolta sisarensa kysyy aamulla. Särjettynä
vaipui "Saare piiga, peenikene" maahan, kuultuansa armaansa mainitsevan
Kalev'ia isäksensä, Lindaa äidikseen; ja Kullervon sisar ja saaren
neiti molemmat päättävät elämänsä aalloissa.[10] Näyttää ikäänkuin
saaren ukko olisi Kalev itse ja tässä tavataan se sama epämukaisuus
kuin Kullervorunoissa, että uros tapaa vanhempansa, joita on pidetty
kuolleina. Impi sanoo vanhuksia isäkseen ja äidikseen; aallosta
laulaessansa, hän kutsuu itseänsä Kalevipojan sisareksi; --
jumalaistarullisia luuloja tutkisteltaessa, näkyy ihan selvään, että
vanhus saaressa, tytön isä, on Kalev itse.

Nyt on Kalevipoeg itsensä-tekemän syyn alainen, vaikka hän
ihmeteltävällä huolimattomuudella ei silmänräpäystäkään ajaltele sitä.
Ompa hän niin vilpitön että hän rupee vertaamaan saaren isäntää ja
itseänsä niinkuin ihmisiä, jotka toisen kautta ovat kadottaneet jotakin
rakasta, saaren ukko tyttärensä ja Kalevipoeg äitinsä. Se on sama
suruton olo ja elo kuin se minkä Kullervo elämänsä alussa osoittaa: se
on se ehdoton oikeus tekemään mitä tahtonsa, mitä hänen sisällinen
voimansa haluaa. Jälleen Pohjantähden opastuksella, joka yksinään piti
paikkansa, toisten laivahan lähtien laskiessa ja noustessa, tuli
Kalevipoeg sitten Suomenmaahan. Monta päivää kuljeskeltuansa hän joutuu
noidan asunnolle ja murskaa noidan itsensä, surmattuaan ne noidatut
sotijat, jotka tämä oli häntä vastaan asettanut, puhaltelemalla
höyheniä ilmaan.[11] Siinä kostonhimo vaati tyydyttämistä, samoin kuin
Kullervossa. Kalevipojan täytyi kuitenkin pian katua sitä, sillä noidan
surmaamisella hän myös teki mahdottomaksi tiedon saamisen siitä, minne
äiti oli joutunut: ja puolella korvalla ainoastaan hän oli miehen
puheita kuullut. "Tuima viha vie häviöön", sanoo runo, "sillä se
ryöstää kaiken mielen-maltin; jos vihan laskee valloilleen, niin se
jouduttaa hunnakolle." "Annad ohjad kurja kätte, lähab hobu hoopis
metsa".[12] Unessa hän kuitenkin sai tietää äitinsä ei enää olevan
elossa.

Tähän saakka Kalevipoeg on suruttomasti vaeltanut tiensä, huolimatta
mitä hän tekee tahi mitä jättää tekemättä, ja lähimmäisen
tarkoituksensa, koston noidalle, hän myöskin on täyttänyt. Tässä
uudessa kohtalonsa käänteessä, tietäen olevansa ilman sekä isättä että
äidittä, on elämä hänestä kolkko ja autio. Mutta niinkuin hän
rikostensa suuruudessa ei ole Kullervon vertainen, niin hän myöskin
luonteensa jalouden, surunsa katkeruuden suhteen on vaan lapsi tämän
kaimansa rinnalla. Mitenkä eikö hänen valituksensa siis kuulu
toisellaiselta:

    *Jäi kui lagle laenetelle,
    Pardi poega parve ääre,
    Kotkas kõrgele kaljule,
    Üksi ilma elamaie.[13]

    Jäi kuin lakla lainehille,
    Sorsanpoika parvestansa,
    Kotka kallion nenähän,
    Yksikseen elelemähän.

vertailtaessa Kullervon syvään:

    Voi minua poloinen poika!

ja hänen synkkään valitukseen, lähtiessänsä tuntemattomaan maailmaan:

    Jumala -- --
    Loit kuin lokkien sekahan,
    Karille meren kajavan!
    Päivä pääskyille tulevi,
    Varpusille valkenevi,
    Ilo ilman lintusille,
    Ei minulle milloinkana,
    Tule ei päivä polvenansa,
    Ei ilo sinä ikänä.

    En tieä tekijätäni,
    Enkä tunne tuojoani,
    Lieko telkkä tielle tehnyt,
    Sorsa suolle suorittanut,
    Tavi rannalle takonut,
    Koskelo kiven kolohon.[14]

Molemmilla on kuitenkin se yhtäläisyys, että näin toivottomasti
tarkasteltuansa kohtaloansa, he päättävät lähteä elämän taisteluihin,
Kullervo ensiksi kostamaan sukunsa hävitystä, Kalevipoeg sankariksi
kansansa etunenään.

Ennenkuin Kalevipoeg palajaa kotihinsa, tahtoo hän kuitenkin hankkia
itselleen miekan, uskollisen toverin, ja siinä tarkoituksessa päättävi
hän etsiä "Soome kuulus sepa." Enemmän kevytmielisyydellä kuin
oikeudella hän tulee tämän luokse ja yhtäläisyytensä Lemminkäisen
kanssa näytäksen selvästi. Ylehensä voipi sanoa Wiron kansanrunon
keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia
luonteenosoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin
omaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet ovat
syrjä-asiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset
pysyvät, josko kohta soviteltuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien
ympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet. Sovittuansa hinnasta,
saapi Kalevipoeg sepältä sen oivallisen miekan, jonka isänsä ennen oli
tilannut, ja oikeaan suomalaiseen tapaan juodaan kaupan muistoksi
harjakaiset. Tässä osoitaksen Kalevipojan peräti oikeudeton röyhkeys.
Kehumalla hän kertoo saaren neiden luona nauttimia ilojansa, kertoo:
"Neidon lillukat ma nopin, raiskasin riemukukat, katkaisin onnen
palkosen." Silloin kuohuu sepän pojassa viha vimmaksi tästä
äärettömästä hävyttömyydestä ja hän sanoo Kalevipoikaa valehtelijaksi.
Tämä juopumuksen uhkamielisyydessä heilautti miekkansa ja kaatoi,
yhdellä lyömällä, nuorukaisen kiharatukkaisen pään isän jalkojen eteen.
Tänä hetkenä Kalevipoeg on kaikkea muuta enemmän kuin tragillinen, ja
koko suomalaisessa runoistossa ei ole yhtään paikkaa, joka olisi
verrattava tähän urostyöhön nykyaikaisesta krouvielämästä. Siihen että
Kullervo tekee surua Ilmariselle, jota tässä vastannee se kuuluisa
seppä, tappamalla hänen vaimonsa, siihen hänellä on monta katkeraa
syytä. Kalevipoika taas on vieraana otettu vastaan, suurimmalla
ystävällisyydellä ja hän on keskellä sukulaisia, kuten laulusta näkyy.
Voimatonna takomansa miekan edessä, surullinen seppä ei voi muuta kuin
kirota viattoman poikansa murhaajaa, sekä rukoilla miekkaa
varomattomana hetkenä rankaisemaan tuota hävytöntä.[15] Täydesti
Kalevipoeg ei tajua työtänsä, eikä sepän kirousta, ja jos runo antaa
sen tapahtua ikään kuin puhdistaaksensa urostansa, niin keino ei ole
hyvä, sillä lukijaan se vaikuttaa tuskallisesti. Sen mukaan Kalevipoeg
myöskin ainoastaan ulkoa saa aavistuksen siitä rikoksesta, joka häntä
painaa. Noidan veneessä purjehtiessansa takaisin Wiroon, ja
lähestyessänsä saarta meren keskellä, kuulevi hän sen onnettoman neiden
äänen aalloista. Tämä laulaa muun seassa:

    *Oh sa vereahne venda,
    Armul eksind poisikene!
    Miks sa vagalista verda
    Vihal läksid valamaie?
    Mika sa kodukanakesta,
    Oma taadi tuikesta
    Murul pidid muljumaie,
    Noore rahu raiskamaie,
    Sõsarada sundimaie
    Surma sängi suikumaie?
    Kahekordne verevelga
    Vele rahu rikomaies![16]

    Veljeni verenjanoinen,
    Poika lemmen pettelemä!
    Miksi sa verta vihalla
    Viatointa vuodattelit?
    Miksi sa kotikanaista,
    Kyyhkyistä oman isäsi
    Nuorna nurmella pilasit,
    Rauhan raiskasit poloisen,
    Vaivutit emosi lapsen
    Surman valjun vuotehelle?
    Syysi kaksinkertahinen
    Rauhaa rikkovi katalan!

Silloin vasta tuossa kevytmielisessä heräjää katumus ja, suoden, ettei
olisi sen viattoman pojan verta vuodattanut, kysyy hän missä katumuksen
koivut kasvanevat.

    *Kos on leina lepikuida,
    Ahastuse aavikuida,
    Kurvastuse kuusikuida,
    Kahetsuse kaasikuida?

    Kus ma leinan, kasvab lepik,
    Kus ma ahastan, seal aavik,
    Kus olen kurba, kasvab kuusik,
    Kahetsejat varjab kaasik.[17]

    Kussa kaihon on lepikot,
    Huolen haavikot apean,
    Synkät kuusikot surujen,
    Katumuksen koivulehdot?

    Lepit kostuu kaihostani,
    Haavat kasvaa huolistani,
    Suruistani synkät kuuset,
    Koivut katumuksestani.

Mutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä
luonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena
vastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa
tilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.

Kalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen
vastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen
lapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. "Puhtaana kuin pilvestä
putoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle",

    Kui se pisar veereb pilvest,
    Lumi langeb lagedalle,[18]

mutta "kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda
miekkaasi", sillä

    *veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)

    veri uhkaa veren palkkaa.

Hänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin
Kullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran
toverikseen.

Tähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa,
voidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se
on nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä
päivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen
ulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa
rannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen.
Palattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa
jokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun
voiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi
pitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon
on laita, että "se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli
hajottaa", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin
synnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa,
siinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä
suomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä
kuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin
siinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla
ja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi
runot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa.
Ainoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut
vaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla
Kalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa
kansanhengellä olleen _ajatusta_, luodessansa runoistoa Kalevipojasta,
niinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot
vaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen
kanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä
syntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin
pistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä
jumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen.
Sellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen
luonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt
itse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti
kertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen
matkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin
sekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei
oikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa,
että Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen
on sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä
ajalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus
siitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat
muinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta
asuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon
urholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin
osissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat
Wirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.

Näissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin
johtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä
hengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka
varoittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä
syynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan,
jonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua
unta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen
kadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu
verkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan,
veripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän
sanoo: "älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin
poika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen,
hän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut." Merkillistä on
kansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla
keinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on
Pietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan
tarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama
miekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa
Kalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä
sieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan
rankaisemista. "Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu
jokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista." Se on kirous,
siinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei
huomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin
monen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja
viimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää
hänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka
vieläkin kuuluvat "Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin."
Kirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana
isa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski
nojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja
kuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on
hänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja
hänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva,
kun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä
irti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa
ja uuden ajan Wirolaisille.

Mitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä,
koko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa,
tekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa
syyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on
kaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen
omaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan
asujanten joukossa.

Voiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo
suomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla,
nuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, -- joka
pidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin
Lemminkäinen Pohjolan isännältä -- vei kuin naatin naurihista,[19] --
joka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein,
rangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän
sisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka
myös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti
muodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia
henkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen
tähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen
tarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen
jumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on
ylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa
Kalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat
vaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen
vuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen
osakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän
Wäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden
edustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat
Wäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on
hänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa,
jonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin
yksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi
kuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa,
peläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen
rinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä
_ihmistä_ pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat
ovat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen
vuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin
runollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.



II.

Jumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.


Virolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän
haihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan
harvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin
yhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on
tähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka
kuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin
runsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan
alkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan
kohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten
kansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot,
mutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku,
jos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.

Laulun omat sanat kertovat, että "vana isa kuulsad poead" Kalevalassa
yhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi
"Kalevide kuulus sugu". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää.
Toisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta
sukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat
Wanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] _Ganander_ ja _Lencqvist_ taas
mainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen
Kalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa
Soiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo,
jonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan
eroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on
käytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän
käsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita,
jotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen
muinaisrunoissa mainitaan välistä _Kalevan miekka_, tähtikihermä jota
myös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, _Kalevan tulet, valkeat_.
Vaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet
asemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan
ja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä
ajatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin
ukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen
tähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien
vihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä
teettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen
taivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä
vahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause _Kalevan kuusi_ mahtaa
tarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen
taivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin _tamme_, milloin
_kuuske_ yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]

Jos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan
merkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle
ajatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista
sanaa _kallio_, viroksi _kalju_; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka
juuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen
juurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä
vastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja
vä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme
hyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri _kal_, johon on
liitetty merkitys jostakin _kolisevasta_, kiiltävästä. Tästä juuresta
johdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. _kalisen, kolisen,
kolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea_.
Myöskin sanan _kallio_ voipi lukea näihin. Tämän johdosta _Kaleva_
merkitsee _kolisevaa, rämyävää, jylisevää_, mutta sen ohessa
_kiiltävää_, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle,
joka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus
virolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka
on syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää,
kun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen
satukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen
itsensä tekemä.

Kaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön
hallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan
häistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto
runosta "Suomettaren kosijat" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26]
Sama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat -- kuu, aurinko ja
pohjantähti --, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito
lausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin
yhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä "Põhjanaela
vanem poega", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi
heinillä ja kauroilla:

    *Talli vilge lähe hobune,
    Heitke ette heinasida,
    Kandke ette kaerasida.

Suomettaren sanat samassa paikassa ovat:

    Viedähän tähän hevonen,
    Tallihin talutetahan,
    Hienot heinät heitetähän
    Kauravakka kannetahan.

Molemmin paikoin asetettuaan olutkannun kosijalle, lausuu Salmen ja
Lindan äiti: "sööge, tähte, jooge, tähte!" Suomettaren äiti taas:
"syöpä, juopa, tähti kulta!" Kummassakin runossa tähti vastaa yksillä
lauseilla:

Kalevipojassa:

    *Ei taha süa, eidekene,
    Ei taha jua, eidekene;
    Tooge mo omane tubaje,
    Saatke Salme põrandalle.

Kantelettaressa:

    En taho syöä, enkä juoa,
    Kun en nähne neitoani;
    Missäp' on minun omani,
    Kussa Suometar sorea?

Ja kun morsian itse vastaa siihen, pitävät Lindan sanat vielä
ihmeteltävämmällä tavalla yhtä Suomettaren sanojen kanssa.

Linda lausuu:

    *Anna aega ehtidessa!
    Kaua ehib se isata,
    Kaua ehib se emata;
    Ei ole eite ehtimassa
    Vanemad valmistamassa,
    Küla eided ehitavad,
    Vanad naised valmistavad,
    Küla annab külma nõuu,
    Rahvas raudessa südame.

Suometar:

    Anna aikoa vähäisen,
    Aikoa isottomalle,
    Emottomalle enempi;
    Ei mua emoni auta,
    Oma vanhin valmistele,
    Auttavat kyläiset eukot,
    Kylän vaimot vaatehtivat,
    Kylmä on kyläinen toimi,
    Valju mieron vaatehtima.

Yhtäpitäväisyys on niin heti näkyvä, ettei se useasti ole niin suuri
suomalaisissa eri toisinnoissa. Muutoin ovat, paitsi loppua, molemmat
virolaiset kuvailukset aivan yhtäläiset; nimet ainoasti ovat toiset ja
tähden siassa tulee Kalev Lindan sulhoksi. Tässäkin on yksi osoitus
Kalevan olevan taivaallisia olennoita. Sillä Salme ja Linda hekään
silminnähtävästi eivät ole muuta kuin taivaallisia olentoja. En tahdo
siitä pitää lukua, että metsapiigad järjestivät heidän pukunsa, että he
pyytävät saadakseen "uus udusärki", joka yhtä hyvin voipi merkitä
pilvistä, sumuista pukua, kuin untuvaisesta vaatteesta tehtyä; ehkä
viimemainittu merkitys juuri lienee kehjennyt edellisestä. Vaan he
rukoilevat myös että heille tuotakoon tähtiset pukunsa -- too mulle
teine _tähteline_ -- ja äitinsä lausuu kummastuen heidän tullessa
koristetuina ulos:

    *Kas se _kuu_ on, ehk kas _pääva_,
    Ehk kas _eha-tütar_ noori?

    Onkos _kuu_, vai onkos _päivä_,
    Vai on _Illatar_ ihana?

Näissä sanoissa, mutta erinomattain itse naimisessa pohjantähden
kanssa, on hyvin selvä osoitus, että meillä tässä on katkelmia siitä
kauniista ajatuksesta koi- ja ilta-tähtien rakkaudesta toisiansa
kohden, joka ajatus vielä hehkuvammasti näyttäiksen kertomuksessa "Koit
ja Ämarik". Kalev, vaikkapa alkuperäisesti ukkosen ja taivaan jumala,
on tehty yhdeksi kuin tähti. Todistuksena tähän kuuluvat tähtisulhasen
sanat Salmen lähtiessä kodistaan: Salme on piillettävä _pilvi taha_,
muutettava _eha-neiuks_ ja kiiltävä _taeva alla_. Ja kun hän uudesta
kodistansa tahtoo lähettää terveisiä omaisillensa, ovat kaste ja sade,
jotka hän ilokyyneleinä on vuodattanut, sanomana hänestä. Kalev sanoo
Lindalle, hänen unhottaneen kotihinsa moniaita kaluja: _kuun_, joka on
hänen _isänsä_, _auringon_, joka on setänsä, ja hänen lähtiessänsä
katselevat nämä surullisesti hänen jälkehensä.[27]

Jos pysymme tässä käsityksessä, joten siis Kalevipoeg muinoin on
merkinnyt loistavan tähden poikaa, niin voimme myös ymmärtää seuraavan,
muutoin vähin kummallisen lauseen hänestä, hänen lähteissänsä
sotaorhillansa sotaan.

    *Hobo alla kui se ahju,
    Täkku alla kui se tähte,
    Ise peale kui se pääva
    Ebitatud ehana riides,
    Kübar pääs kullakirja.
    Kus ta läheb, taevas läigib,
    Kus ta kõunib, taevas kõigub.[28]

    Hepo alla niinkuin ahjo,
    Orit alla niinkuin tähti,
    Itse päällä niinkuin päivä
    Ihanoissa vaattehissa,
    Päässä kultainen kypäri.
    Kussa lähtee, taivas läikkyy.
    Kussa käypi, taivas kaikkuu.

Ja toisessa paikassa:

    *Mees puhub tule meressa,
    Lõetsub lõkkeid laenetesse;
    Teeb toa tuule tiivule,
    Kambri vikkerkaareesse,
    Parred pilved paisudesse.[29]

    Mies puhuu tulen merehen,
    Lietsoo liekit lainehesen;
    Tekee tuulehen tupansa,
    Taivaankaareen kammarinsa,
    Paisupilvihin parret.

Edellisessä olemme löytäneet selityksen Kalevipojan sukuperästä ja
nähneet runon syystä sanovan häntä Taaralaiseksi, taivaan jumalan
sikiöksi. Samalla tapaa nähdään kaikkialla sanoissa, jotka näyttävät
vähäarvoisilta ja ilman yhteydettä olevilta, olevan unhottuneiden
satujen tähtehiä. Tässä tarkoituksessa voipi sanoa kansantaruissa ei
olevan yhtään sanaa, jolla ei ole suurta merkitystänsä. Jokaiseen
sanaan on kokonainen maailma ajatuksia sidottu, ja tuo tärkeä sana on
ikään kuin niiden tunteiden ja katsantolaatujen edustajana, jotka tässä
suunnassa muinoin ovat eläneet. Sellainen edustaja, mutta edellä
lausutun kanssa lähimmäisessä yhteydessä oleva edustaja, on se vanha
ukko meren saaressa, tavallisesti saaren isännäksi kutsuttu.
Edellisessä olen osoittanut hänen olevan Kalev'in, vaikka runo ei enää
lausu hänen nimeänsä, kentiesi ennen mainitusta syystä, että sillä
puhdistaisi sankarinsa Kalevipojan urostöitä. Se on selvä, että saaren
isäntä ja emäntä ovat hyvin läheisessä yhteydessä jumalallisten voimain
kanssa. Kun viimemainittu merestä haravoipi kadonnutta tytärtänsä,
niinkuin Lemminkäisen äiti Tuonen joesta poikaansa, tapaa hän siellä
tammen, kuusen ja kokon munan, jotka hän viepi kanssansa kotiin, missä
puut istutetaan kartanolle.[30] Siinä ne kasvoivat:

    Tamme tõusis, kuuske kerkis,
    Tamme tõusis taevaasse,
    Kuuske kasvis pilvetesse,
    Ladvad taevast lõhkumaies,
    Oksad pilveid pillutamas.[31]

    Tammi nousi, kuusi kasvoi,
    Tammi nousi taivahasen,
    Kuusi kasvoi pilvilöihin,
    Latvat taivon lohkaisevi,
    Oksat pilvet puhkaisevi.

Niinkuin Kalevalan pyhä tammi ne kohoavat halki pilvien;

    *Tam tahab taevast jagada,
    Oksad pilveid pillutamas.[32]

    Tammi taivahan jakavi,
    Oksat pilvet puhkaisen,

    *Tamme tungis taevaasse,
    Pikad oksad pilvetesse,
    Ladva päik'se ligidalle.
    Tam teeb taeva tumedaksa,
    Peidab valgust pimedasse,
    Katab kuu ja katab pääva.
    Varjab tähed valgustamas,
    Matab maa mustakarva
    Pimeduse peituselle.[33]

    Tammi taivaasen tapaavi,
    Pitkät oksat pilvilöihia
    Latva päivän lappeahan.
    Tammi taivahan pimenti,
    Valon peitti pimeäksi,
    Peittää kuun ja peittää päivän,
    Varjoo tähtien valonkin,
    Maankin mustaksi tekevi
    Pimeällä peitteellänsä.

Saaren isäntä kulkee turhaan etsien miestä kaatamaan pilviin ylettyvää
tammea; hän palajaa ilman semmoista tapaamatta. Silloin kertoo emäntä
kotkan siiven alla löytäneensä pienen miehen; tämä lupaa työn
toimittaa, kasvaa jättiläiseksi ja kaataa tammen. Rungosta tehtiin
saareen mahtava silta, jonka toinen pää oli Viru-maalla ja toinen
ulottui Suomeen, ja se oli tuo kuulu Soomesilda; pirstoista tehtiin
kaikellaisia aluksia:

    *Oksadest sai orja laevu,
    Laastudesta laste laevu.[34]

Eli niinkuin Kalevalassa sanotaan:

    Lastuja -- tuuli tuuitteli
    Venosina veen selällä,
    Laivasina lainehilla.[35]

Nämä kaikki ovat meille tuttuja taivaanpuusta, jotka meitä kohtaa
Kalevalan toisessa runossa. Wäinämöinen siinä on luojana, joka maalle
antaa kasvut, aivan niinkuin eräässä virolaisessa tarussa vana isa'n
kolme poikaa pitävät huolen luomisen täyttämisestä. Yli koko tarinan
saaren vanhuksesta lepää muutoin tuo jumalallinen hämärä, joka
ilmoittaa kaukaista muinaisuutta, vaan sen ohessa epäsuorasti todistaa
tämän järjestyksettömän välikertomuksen (puusta) olevan katkelman
jumalaistarullisista luuloista, joiden merkitys kansanrunoissa
vähitellen on vaalennut. Muutoin runo osoittaa vanhuksen olleen
Kalev'in. Saaren emäntä, kertoessaan isännälle löydetyn pikku miehen
ko'osta, sanoo hänen ei olevan Kalevin peukaloa pitemmän.[36] Varmaan
hän sillä ei tarkoittanut ketään muuta kuin miestänsä. Tätä luuloa
vakuuttaa merkillisimmällä lailla toinenkin seikka. Edellä olen sen
kaksinaisen, vaikka yhtäpitoisen kertomuksen vuoksi Salmen ja Lindan
häistä pitänyt Kalevin samana kuin pohjan tähti, tahi Taaran poikana,
ei ainoastaan Taaralaisena, Taaran jälkeisenä. Yhdessä Virolaisessa
katkelmassa taivaantammesta sanotaan, että yksi Pääva poega, yksi Taara
poega oli kaskeen istuttanut tammen, joka kasvoi ja peitti auringon ja
kuun.[37] Fählmannin kertoman luomissadun mukaan taas Vanemuine antoi
maalle kasvit,[38] niinkuin Kalevalakin kertoo. Toisin paikoin
sanotaan, että vana isa sen teki, ja siltä näyttää kuin Vanemuista
olisi pidetty yhtenä tämän kanssa.[39] Suomalaisilla Kaleva toisinaan
merkitsee milloin Ukkoa itseään, milloin yhtä hänen poikaansa, ja
Wäinämöistä enimmiten sanotaan Kalevaiseksi. Kaikki nämä epävakaiset ja
osaksi ristiriitaisetkin määritykset yhtyvät siinä yhteisessä
ajatuksessa, että se oli taivaallinen olento, erinomattain Vanemuine
eli vana isa, joka suuren tammen kasvatti. Edellä olen näyttänyt kuinka
Kalev, Kaleva toisissa sadunkatkelmissa pidetään samana kuin Ukko
ylijumala, Taara, vana isa. Tästä seuraa siis, että saaren isäntä, joka
sen suuren tammen on istuttanut, joka pitää huolen luomisesta, on
Kalev; sen tähden hän vaalistuu, nähdessään poikansa saastuttaneen
sisarensa, tuntiessaan kasvoista Kalevipojan Taaralaiseksi.

Ennen tarkastetulla paikalla selviytyi monta hämäräistä nimitystä,
selvittyä ken Kaleva on; ja se seikka ei ole vähimmin todistava.
Myöskin taivaan-korkuisen tammen suhteen on meidän nyt mahdollinen
selittää, mitä se ajatus oikeastansa sisältää, miten kansan
mielikuvitus on sen luonut. Sen perustuksen mukaan, jota uudempi
jumalaistaru-tiede seuraa, on jokaisen jumalaistarullisen näkemyksen
perimmäinen pohja haettava luonnon ilmiöissä. Yli Aasian ja Euroopan on
erisukuisimmissa kansoissa sama ajatus taivaankorkuisesta puusta
levinnyt, ja on syntynyt katselemalla päällettäin läjistyneitä pilviä,
noita suuria ryhmiä, jotka ikään kuin puun oksat haarailevat toisistaan
ja viimein peittävät koko taivaan. Jos nyt, tätä merkitystä avaimena
käyttäen, katselemme suomalais-virolaista kertomusta, niin siinä on
voimakkaasti kuvattu sama ilmiö. Me saamme sen selväksi, minkä tähden
joku taivahan jumaloista, ylijumala itse, on puun istuttanut. Ken muu
kuin taivahan hallitsija voipi olla sellaisen puun luoja, joka näkyy
ympäröivän koko maailman ja joka estää auringon ja kuun paistamasta.
Nyt vasta voimme myös oikein käsittää sen hämäläisen sadunkatkelman
Kalevipojassa, joka kertoo että tammen lastuista paitsi muuta saatiin
laulajalle tupa, johon aurinko ja kuu loistavat pihtipuolisesta:

    *Kuu on uksena eessa,
    Päike laela läikimaies,
    Tähed toassa tantsimaies,
    Vikerkaar vibuna varjuks.[40]

    Kuu on uksena edessä,
    Päivä paistavi laella,
    Tähdet tanssivi tuvassa,
    Taivonkaari kattonamme.

Eli niinkuin eräs toisinto sanoo:

    *Kuu oli ukseksi eessa,
    Pääv oli peala mängimassa
    Tähed seessa tantsimassa
    Taevas tantsis, maa mürises;
    Tähed lõivad teringida,
    Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]

    Kuu oli uksena edessä,
    Päivä päällä leikkimässä,
    Tanssi tähtöset sisässä,
    Taivas tanssi, maa myrisi,
    Tähtein helkkyvi helyset,
    Kuun on renkahat kilisi.

Kun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli
näkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien
kiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on
myöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa
_korkeaan puuhun_, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella,
hankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus
mainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain
jumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto
maailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa
sanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä,
levittää "juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan".[43]

Mutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia
epäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät
kokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että
_isänsä ja äitinsä_ ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää
Olevin kaatamaan tammea, jonka

    Isa enne istutanud,
    Ema enne kasvatanud;
    Mis seal mere kalda pealta,
    Laialiste liivikulda,
    Kõrget ladva kõigutelleb,
    Laiu oksi lahutelleb:
    Ett ei pääval paiste mahti,
    Kuul ei kumamise mahti,
    Tähtel siramise mahti,
    Pilvetel ei piiske mahti.[44]

    Isä ol' ennen istuttanut,
    Emä ennen kasvattanut
    Meren rantahan rapean,
    Suurelle somerikolle;
    Latvat kasvoi korkealle,
    Oksat laajalle levisi,
    Peitti päivän paistamasta,
    Katti kuun kumottamasta,
    Tähdet kaikki tuikkimasta,
    Pilviset piroittamasta.

Näissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn
oikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.

Siinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista
aluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on
Kaleva.

Äsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja
siihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen
jumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös
tarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa
siitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä
taottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea
ihana mäki, joka oli _pilvien_ keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe
sügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt
ja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla
paikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja
he takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli
hänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he
vaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa
suomalaisissa katkelmoissa raudan olleen "kuonana alla ahjon Ilmarisen,
seppä _Ilmosen_ pajassa",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja
toisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen
pajaan, ja siitä tehtiin rauta.

Tähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten
ajatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista,
jotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla
hajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi
niissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita,
joiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat
säilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen
kunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan.
Merkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty,
melkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa
Suomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston
ala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala,
jossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät
jumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin
moninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin
yhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai
tehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa
kun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan
säilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen
itsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle
hyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden
ihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja
vanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi
kankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja
kudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa,
jossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin
osoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin
pantuja.

Niin on myös laita jälkimäisten runojen Kalevipojassa, jotka
sisällyksensä ja muotonsa puolesta ovat samalla kannalla kuin
"Suomen kansan satuja ja tarinoita". Mitä ennen tarkasteltuihin
katkelmiin tulee, ne ovat kumminkin verrallisesti syntyperäinen
suomalais-virolainen jumalakunta, saduilla ja tarinoilla sitä vastaan
on perusjuontensa ja eriosiensa suhteen sadottain ja tuhansittain
vastineita yli koko asutun maailman. Ne kulkevat ikäänkuin raha yhden
kädestä toisen käteen, sillä eroituksella kuitenkin, että jokainen uusi
kansa muodostaa ne uudesti. Tieteen nykyisellä kannalla on sentähden
mahdoton lausua ylehensä jotakin päätöstä itsekunkin alkuperäisyydestä.
Joka satu olisi itseksensä seurattava tiellänsä yhdestä kansasta
toiseen, jos mahdollista näyttämällä mitkä uudet piirteet kunkin kansan
omituisen luonteen tahi historiallisten suhteiden kautta ovat
lisäytyneet. Sillä lailla ainoastansa voidaan johonkin tieteelle
hyödylliseen johtopäätökseen tulla.

Kaikista Kalevipojan kärsimistä merkillisistä kohtalon vaiheista on
merkittävin hänen kahdesti tapahtuva matkansa Tuonelaan. Väsyneenä
vaivallisesta vaelluksestaan, lautakuorma hartioilla, tulee Kalevipoeg
mäelle, jossa kolme miestä on keittämässä jotakin kattilassa, _katel_;
nämä hänelle osoittavat tien, joka vie sinne, missä on _tagurpäri
taadi, vastaoksa eide_ ja _pööraspää piigad_, se on _Sarvik'in_ ja
_vana moor'in_ asunnolle.[47] Kalevipoeg nyt kulkee pitkää maanalaista
käytävää, jonka keskellä riippuu lamppu, _lampi_; käytävän päässä oli
ovi, ja pihtipuolisilla oli kaksi sankoa, _ämbrid_; neste toisessa oli
maidon valkea, toisessa musta kuin terva. Oven takana istui neito ja
lauloi suruisesti värttinää kievoittaessansa; viimeksi hän lausui:

    *Tuleks päike peiukene
    Piigasida peastamaie;
    Tuleks kuu kui kosilane
    Neiukesi naljatama,
    Leinapõlvest lunastama;
    Tuleks tähte poisikene
    Tuikesi tahtemaie,
    Vangist väljaviidemaie.[48]

    Tulisi päivyt, päivän poika,
    Piikastansa päästämähän!
    Tulisi kuuhut sulhasena,
    Neidon kanssa naljamahan,
    Huolensa huojentamahan;
    Tulisi poika, pohjantähti
    Kyyhkystänsä tahtomahan,
    Vankia vapauttamahan!

Tässä neidessä tapaamme saman ajatuksen, joka niin useasti meitä kohtaa
useimpien kansojen saduissa, vuoreen, s.o. pilvivuoreen suljetusta
neidestä, jonka eräs mahtava uros vapauttaa. Salaman leimahtaessa
paksuista pilvistä luultiin pelastajan miekka välkkyvän, se yhteys,
johon päivä, kuu ja tähti asetetaan neiden suhteen, todistaa saman
ajatuksen olleen Virolaisillakin. Se seikka, että laulu tässä kääntyy
Kalevipoikaa kohti, se taas osoittaa hänen taikka hänen isänsä yhteyttä
tähtikosijan kanssa.

Neiden neuvosta Kalevipoeg kastaa kätensä sankoon, jossa musta neste
on, ja siitä hänen voimansa kasvaa, niin että hän käsin ruhjoo oven
patsaat. Seinällä riippui miekka, onnenvitsa, pajuvitsa, _nõiavitsa_ ja
vanha leikatuista kynsistä tehty kypäri, _kübar_; viimemainittu
kutsutaan myös _kaape, varjukaape_ = ruotsalainen sana "kåpa".
Kalevipoeg otti miekan ja kypärin, neiti kutsui siihen toiset kaksi
sisarta, vana eite salvattiin kyökkiin ja Kalevipoeg huvittelehen
neitojen kanssa.[49] Toisena päivänä neidot kuljettavat Kalevipojan ja
näyttävät hänelle huoneita raudasta, vaskesta, hopeasta, kullasta,
silkistä, sammetista ja pitseistä; yksi heistä kertoo, että
haahmulan asujamet, _varjulised_, jokaisena jouluyönä saavat lähteä
_varjuriigistä, põrgitpiinast_, käydäksensä entisillä kotopaikoillaan;
Sarvik itse käypi toisinansa lankonsa, _Tühi_, Tyhjän luona, joka asuu
_alla ilma_. Sarvikin tultua kotiin syntyi heti taistelu hänen ja
Kalevipojan välillä, jota varten he, samoin kuin Lemminkäinen ja
Pohjolan isäntä, lähtevät kartanolle. Edellinen voitetaan, mutta katoaa
ennenkuin Kalevipoeg ennättää vangita hänet rautakahleisin. Kalevipoeg
sitten ottaa monta säkillistä kultaa ja muuta tavaraa, asettaa neidot
säkkien päälle ja lähtee pois. Kun Tühi seitsemänkymmenen sotilaan
kanssa tulee heidän perähänsä, loihtii nuorin neiti noitavitsan avulla
meren kuohuilevin aaltoineen pakenevien ja takaa-ajajain välille, mutta
Kalevipojan eteen sillan, jota myöten hän pääsee eteenpäin, kantaen
tavaraansa ja neitoja. Enemmän peloitettuna Kalevipojan uhkauksista
kuin loihtimisesta kiiruhtaa Tühi takaisin ja Kalevipoeg palajaa maan
päälle ja naittaa neidot.[50]

Kalevipojan toinen retki Manalaan, _alla ilma_, on pääosissaan
ensimäisen kaltainen. Hän ja toverinsa istuvat padan ympärillä,
keittäen vuorotellen ruokaa. Pieni mies, "kolme vaksa kõrguseni, kaelas
kulda kellokene, sarvekesed kõrva taga", tulee ja ryyppäisee heiltä
padan sisällyksen, muututtuansa taivaan korkuiseksi; Kalevipoeg
houkuttelee häneltä tuon kaulahan sidotun kellon ja vaeltaa uudellensa
_põrgu piiri_, perkeleen valtaan. Kun häntä tiellä kohtaa kaikellaiset
esteet, savu, pimeys, hopeaverkko, virta y.m. helisyttää hän muutamain
eläväin neuvosta kelloa ja kaikki esteet katoavat. Sitte voittaa hän
tuhansia Sarvikin paraita sotilaita, viskaa heidät palavaan
tervavirtaan, menee terässiltaa myöten, lyö kiviportit rikki ja pääsee
sisään. Siellä istuu hänen äitinsä haahmo kehräten, osoittaa oikealla
olevaa astiata ja Kalevipoeg juopi siitä. Kalevipojan sitten vielä
tapettua paljon sotilaita, ja Sarvikin juotua säikähdyksissään
vasemmalla puolella olevasta maljasta, alkaa taistelu heidän
välillänsä. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä siinä taistellaan,
kunnes Kalevipoeg, äitinsä viittauksesta, viskaa Sarvikin ilmaan ja
viimein saapi hänet rautakahleilla kallioon sidotuksi. Taas
varustettuna kullalla ja hopealla, palajaa Kalevipoeg, oltuansa kolme
viikkoa poikessa.[51]

Näissä kertomuksissa on monta paikkaa, jotka muistuttavat
samanlaatuisia tapauksia, jotka ovat kerrotut joko Kalevalassa tahi
Suomen saduissa. Wäinämöisen matka Tuonelaan, missä hän puhuu Tuonen
tyttären kanssa, ja missä häntä pyydetään kiinni vaskisella verkolla,
Lemminkäisen matka Pohjolaan ja häntä tiellänsä kohtaavat vaarat --
jotka toivon vastedes voivani asettaa läheisempään yhteyteen
helvetinmatkojen kanssa -- mutta esinnä kaikkia ne monet samanlaiset
sadut, esim. _Mikko Metsolaisen ja Mikko Mieheläisen_ retket toiseen
maailmaan, _Perkelettä, Pakolaista, Vetehistä_ pakeneminen saduissa:
_Härän korvista syntyneet koirat, oriiksi muutettu poika, Vetehiselle
luvatut lapset_ j.n.e. ovat täydelliset todistukset monista Suomen ja
Viron kansoilla yhteisistä ajatuksista tässäkin suhteessa. Se suuri
joukko Ruotsista lainattuja sanoja, jotka Virolaisilla tavataan juuri
näissä saduissa, antaisivat syytä luulemaan niiden ainoasti olevan
käännöksiä ruotsista, jolloin suomalaisetkin sadut olisivat pidettävät
yhdellä tahi toisella tapaa saatuina lainoina. Ilman lähempätä
tarkastusta ja vertailusta se asia ei kuitenkaan ole niin keveästi
päätettävä. Paitsi Europan germanilaisilla kansoilla on myös
Madjareilla samallaisia satuja,[52] ja, mikä on vielä paljon tärkeämpi,
myös Koibalit Jenissein rannoilla, sekä muut Tatarilaiset ja
Mongolilaiset kansat, yksinpä Samojeditkin lyhentävät pitkät talviset
yönsä samanlaatuisilla kertomuksilla, joissa ihmeitä tekevä,
elähdyttävä vesi, matkat Manalaan, jossa on seitsemän maailmaa, matkat
vuorien salatussa sisuksessa ja muut sellaiset ovat pääasiallisina
osina. Ennenkuin sentähden vielä runsas saalis satuja ja tarinoita,
erinomattain mainituissa kansoissa, on saatu korjuusen ja keräykset
ovat verratut suomalais-virolaisiin ja toiselta puolin myöskin
germanilais-slavilaisiin ja itämaisiin sadustoihin, niin tarkkaa
päätöstä ei voitane tehdä. Todenmukaista on että Virolaisilla, samoin
kuin useimmilla kansoilla, on erilaatuisimpia aineosia sulatettu yhteen
ja että muinaisaikuisia ajatuksia tavataan nykyaikaisten joukossa.
Verrattuna suomalaiseen sadustoon, ovat vieraat näkemykset vaikuttaneet
verrattomasti enemmän Viron satuihin, ja erittäin näyttää se kanssansa
yhdistäneen ruotsalaisia aineosia. Varmaan on lainana pidettävä se
ruokoton osa, jota Kalevirunoiston saksantaja on luullut saavansa
ainoastaan latinaksi kääntää.[53] Suomen siveä runotar ei koskaan
suvaitse sellaista pilaa, vaan sitä vastoin tavataan sama tapaus
uudemmassa Eddassa, kertomuksessa _Thorin_ matkasta _Geirrödsgard'iin_;
kivellä, jonka nakkaa jättiläisvaimoon _Gialp_, Thor tukkee verivirran
samalla tapaa kuin Kalevipoeg.

Muiden jumalaistarullisten ajatusten seassa mainitaan myöskin
lyhykäisesti se suuri härkä, jonka Kalevalarunot tapattavat Ilmarisen
häiksi. Kalevipojan palattua toiselta maanalaiselta matkaltaan, tappaa
Alevin poika mahdottoman suuren härän, jolloin

Kalevirunouston mukaan:

    *Tuhat meest oli turjassagi,
    Sada meest oli sarvessagi.
    Ei old meesta meie maalta,
    Kesse pähä koputanud.[54]

Kalevalassa sanotaan:

    Sata miestä sarviloista,
    Tuhat turvasta piteli.
    Eikä ollut iskijätä.[55]

Varmaan on tämänkin ajatuksen perä haettava jossakin taivaan ilmiössä.
Suomalaisissakin kansoissa oli tavallista, että muutamissa
tähtikihermissä nähdään jonkun tuttavan elävän kuva; eräs satu kertoo
kuinka kaksi sisarusta, Paholaisen ajaessa heitä takaa, huomasivat
härän taivahalla ja pyysivät siltä apua. Härkä laskeusi maahan, otti
lapset selkähänsä ja vei heidät pois.[56] Toisessa paikassa mainitaan
taivahan vuohi,[57] ja Pohjois-Aasian kansoissa tavataan paljo sanoja,
jotka ovat päivän, kuun ja tähtien nimiä, mutta sen ohessa käytetään
muutamain lintujen nimityksinä. Mitä tulee kertomuksiin Kalevipojan
taisteluista jättiläisten kanssa, kulustansa Peiposjärven halki,
kaupunkien rakentamisesta y.m., voitaneen nämä myöhemmän ajan
lisäykset, paikkakunnallisten suhteiden synnyttämät ja ilman muuta
merkityksettä olevat, jättää sillensä. Olemme seuranneet Kalevipoikaa
syntymisestänsä hautaansa saakka, olemme nähneet runon säilyttävän
urhomme tragillisen kohtalon pääpiirteet, mutta kevennettyinä,
ikäänkuin peitettyinä sovittavalla hunnulla, joka pimeyteen salaa osan
rikoksellisen syytä. Ollen melkein yksinäisenä kansan muistissa,
annetaan hänelle monta vierasta luonteenosoitusta, jotka Suomen
kansanrunoisto on jakanut muille urhoillensa. Epätietoista on, onko
tämä tragillinen henkilö lähtenyt sadusta vain jumalaistarustosta,
mutta nyt hän kumminkin monessa suhteessa on tullut samaksi kuin
tähtisulhanen, se joka tarussa Koit'ista ainoastaan kerran vuodessa saa
suudella Ämarik'in hohtavia huulia, eli joka vapauttaa Manalassa,
päällettäin ryhmitetyissä pilvissä, vangitun neidon. Vielä
on tarkastettava mitä historiallisia johtopäätöksiä Viron
kansanrunoistosto voipi saada.



III.

Historiallisia aineosia Kalevirunoistossa.


Edellisestä tutkimuksesta havaitaan kieltämättömäksi tosiasiaksi, että
virolaisessa kansanrunostossa on joukko ajatuksia ja kokonaisia
laulunkatkelmia, jotka ovat hyvin läheisessä yhteydessä samallaisten
ajatusten kanssa Suomalaisilla; onpa koko Kalevipojan olemisen ja
kohtalon pohjaluonnos yksi kuin suomalaisen Kullervon. Jos vielä
laveammalle jatkamme tutkimustamme, niin havaitaan pian silminnähtävin
yhtäpitäväisyys myös jumaluusopin suhteen, tapojen, loihturunojen ja
lumousten suhteen. Sama käsitys luonnosta ja esineistä, sama etsiminen
ilmiöiden synnyn perään tarkoituksessa niitä sen kautta vallita,
tavataan kummallakin kansalla.[58] Ja toisenakin todistuksena molempain
kansain aikaisemmasta yhteydestä tavataan vanhemmassa kansanrunossa
jäljellä olevia pitempiä muotoja kuin mitä nykyisessä puhekielessä
käytetään, muotoja jotka ovat enemmän suomalaisen kirjoituskielen
tapaisia.

Ennenkuin käyn selittämään niitä historiallisia alkuaineita, joita
erittäin Kalevipojassa voipi löytää, suotanee minun tässä tarkastaa
sitä yleisempää kysymystä virolais-suomalaisen jumalaistiedon
alkuperäisyydestä ylehensä. Nykyisissä _sankari_-runoissa olevat
kansantarut, näet, sisältävät ainoastaan yhden osan Wirolaisten
uskonnollisia käsitteitä, ja jos näiden muodostumisen aika likimainkaan
voidaan määrätä, niin se on tarkastuksen-alaiselle aineelle suurimman
arvoinen alkukohta.

Missä oli tämän hengellisen elämän yhteinen kätkyt, sen sivistyksen,
joka Suomalaisissa ja Virolaisissa on muodostunut määritettyyn ja
muista kansoista eriävään muotoon? Epäilemättä kansan omalla
syntypaikalla Aasiassa. Herra Santo, silloinen Wiron kirjallisuuden
seuran esimies, lausui v. 1854 kertomarunoista, että paljon niissä
"ulottuu ensimmäisellä synnyllänsä niihin vuosisatoihin, joina näiden
ranteiden periasukkaat eivät olleet yhteydessä Saksan ritarein eikä
kristinuskon kanssa";[59] ja Kreutzwald sanoo: "tämä jättiläiskätkyt
lienee etsittävä Aasiassa".[60] Viimeksi mainittu ajatus näyttää
todenmukaisemmalta. Jo ennen yhdeksättä vuosisataa Wirolaiset ja
Liiviläiset olivat levenneet yli koko Wiron-, Liivin- ja Kuurinmaan;
Vasta sen ajan jälkeen rupeavat Lettiläis-Littovialaiset kansat ja
nykyiset Kuurit heitä poistamaan.[61] Joukko paikannimiä _jerv_- ja
_kül_-päätteillä todistaa että suomalaisia kansoja ennen on asunut
Kuurinmaalla; maansa oli jaettu kihlakuntiin, _kilegundæ_.[62] Tässä
näkyy että suomalaiset kansat Itämeren maakunnissa olivat ennättäneet
samalle valtiollisen ja yhteiskunnallisen edistyksen kannalle, joka
kolmannellatoista vuosisadalla tavataan Suomenmaassa olevilla. Se tapa
että he kuivattavat elonsa riihissä ennen puituansa, ja että kytömaata
viljelevät, -- heidän kotoperäinen aatransa ja astuvansa eli äkeensä,
sanalla sanoen kaikki omituiset maanviljelyksen, metsästyksen,
kalastuksen ja sodankäynninkalut ja aseet ynnä niiden kotonaiset
nimitykset tavataan molemmilla puolin Suomen lahtea ja vieläpä
edempänäkin etelässä. Sellaista yhtäläisyyttä ei millään tavalla voi
muutoin selittää, kuin niin että molemmat kansat aikaisemmin ovat
alinomaisessa vuorovaikutuksessa luoneet tämän yhteisyyden
hengellisessä ja maallisessa elämässään. Ainoastaan aavistamalla voipi
arvata sen mahdottoman pitkän ajan, jota on tarvittu tämän
perinpohjaisen yhtäläisyyden synnyttämiseksi, kun noin 800 vuotta jo on
ennättänyt kulua, vaikuttamatta mitään varsinaisia muutoksia siinä
yhteisessä perinnässä, vaikka molemmat kansat siitä lähtien ovat
eläneet erillänsä.

Kohtuullisestikin arvaten lienee vähintäkin yhtä monta vuosisataa
kulunut suomalais-virolaisen sivistyksen muodostumiseen ja sillä tavoin
tulemme takaisin kansanliikkeiden edelliseen aikaan tahi kristillisen
ajanluvun alkuun. Niin kyllä on sanottu, "että nämä molemmat
suomensukuiset kansat luultavasti ovat tuoneet vähemmän omituisia
jumalais-taruja aikaisemmilta asunnoiltansa idässä, vaan että yhdessä
muiden sivistys-esineiden kanssa myöskin jo valmiita jumalais- ja
satu-kuvailuksia on heihin tullut siitä germanilaisesta sivistyneestä
kansasta, jonka kanssa he joutuivat läheiseen keskeyteen",[63]
ja tämä ajatus on erinomattain perustettu moninaisiin yhtäläisyyksiin
germanilaisten sadustoin kanssa, ja erittäin luultuun yhtäläisyyteen
saksalais-skandinavilaisien Thor-satujen ja Wirolaisten
Taaran-jumaloitsemisen välillä. Edelliset ovat hyvin hämäräiset ja
epätietoiset ja jälkimmäisistä sanoo _Fählmann_ kilvoituksessaan: Wie
war der heidnische Glaube der alten Ehsten beschaffen?[64] että niissä
ei ole mitään yhteistä. Thor kyllä on ukonjyryn jumala, niinkuin
toisinansa Taarakin, mutta häneltä puuttuu peräti se yksijumalaisuus,
joka on niin monen suomalaisen kansan ylimmän jumalan omituisuuksia.
Kunnioituksesta hänen oikeata nimeänsä ei tahdota mainita; Wirolaiset
mainitsevat häntä nimillä _vana isa, vana taat_, Suomalaiset nimittävät
häntä _ukoksi, ukoksi ylijumalaksi, pilvien pitäjäksi_; Samojeedeilla
taas on oikeastaan _yksi_ jumala, Num, mutta häntä pelkäävät pohjoiset
Samojedit niin, että silminnähtävällä pelolla mainitsevat hänen oikeata
nimeänsä, vaan mieluisemmin käyttävät liikanimiä; Tomskin Samojedit
taas kutsuvat häntä nimellä _Ildscha_, ukko, äijö, sanoo Castrén.[65]
"Hän näkee ja tietää kaikki, mutta on liian yleväinen tahtoaksensa
katsella alas ihmissuvun onnen vaiheisin".[66] Aivan samalla lailla
Ostjakit käsittivät ylimmäisen jumalansa _Türm_. Hän "puhuu ihmisille
ainoastansa ukkosen ja myrskyn vihaisella äänellä. Häneltä ei ole
maailmassa tapahtuvat hyvät eikä pahat teot salassa, ja hän tekee
välttämättömästi jokaiselle oikeutta, mutta sittenkin hän on ihmisille
lähestymätön ja hyvin pelättävä olento".[67] Sekä nimitys että käsitys
tässä on yhtä kuin Virolaisten Taara ja vielä likemmin kuin _Tora_,
joka Tshuwaschin kielellä merkitsee koko maailman jumalata; tähän
kuuluu Lappalaisten _Tiermes_, eräs taivaan jumala.[68] Virolaiset
käyttävät lauseen _vana taat torises_,[69] vanhus torua, ukkosen
jyrinästä, ja tämä johdattaa meidät siihen, että suomalainen _tora,
torua_, kieliopillisesti on heimoa mainitulle. _Schott_ lausuu että
Tschuwaschien _Tora_, heidän kielensä äänisääntöjen jälkeen, aivan
hyvin on voinut johtua tuosta melkein kaikissa Turkkilaisissa kielissä
yhteisestä sanasta _Tangry_.[70] Selvimmin tavataan kaikkien näiden
nimien juuri Karagasseilla, jotka sanalla _têre_ tarkoittavat taivasta,
sanalla _dêr_, ukkosen jyryä. Edellä munitussa lienee siis oiva
todistus siitä, että suomalaiset kansat olopaikoillaan Aasiassa ovat
tuoneet kanssansa suuren joukon jumalaistarullisia ajatuksia, koska
sellaisia vielä voipi niin kaukana toisistansa olevissa kansoissa
löytää. Mutta muitakin yhteisiä ajatuksia löytyy, esim. pyhästä
suuresta puusta, elämän vedestä, jolla eräs Samojedi voitelee
vanhempiansa, niin että ne jälleen virkoovat eloon, tavataanpa yksin
muinaisrunojemme kerto ja alku-sointu, jota seikkaa erinomattain on
tahdottu pitää todistuksena lainasta läheisiltä Germaneilla. Mongolien
heikoissa runoyrityksissä, niinkuin Pallas ne esittää, näytäksen
lävitsensä kertoa ynnä alkusoinnun ja yksin loppusoinnunkin eli riimin
jälkiä. Voimatta ratkaista kysymystä näiden runojen alkuperäisyydestä,
pidän enemmän lukua siitä, että myöskin tatarilaisien Koibalein
urosrunoissa tavataan vielä suurempaan määrään kertoa ja alku-sointua,
sekä, ja se on paljoa painavampi, heidän kertomarunon ja rakennus
näyttää tehdyltä pitkälyhyen nelimitan pohjalle, samoilla runojalkain
vaihtelemisilla kuin suomalaisessa kansanrunossa.[71] Tässä lienee yksi
tukevimpia todistuksia itsenäisestä, jo Aasiassa aljetusta,
Altailaisten kansain jumalaistarujen ja satujen kehkiämisestä, vaikkapa
tekoaineita on kerättävä paljon, ennenkuin niiden laveutta ja
ensimmäistä alkuperää voinee selittää.

Toiselta kannalta näyttävät jumalaistarulliset tutkinnot Saksassa
johdattavan samaan päätökseen. _Kuhn_ on huolellisesti toimitetussa
teoksessaan: "Die Herabkunst des Feuers und des Göttertranks",
osoittanut sitä eroa, joka Aasialaisessa kansasuvussa on muinaisuudessa
mahtanut tapahtua, jolloin Indian ja Persian kansat erkenivät
toisistansa, edelliset yhäti enemmän kehittäen ulkokohtaista
luonnonnäkemystänsä, Persialaiset taas itsekohtaista. Germanilaisten
esi-isät heidän eretessään olivat lähempänä Persialaisia, ja heidän
kaksisuuden (dualismon) kaltainen maailmannäkemys oli sentähden
periaatteellinen vastakohta suomalaisten kansain tarkasti merkitylle
kaikkijumalaisuudelle (pantheismolle). Se on kaikissa Altailaisissa
kansoissa niin juurtunut koko heidän ajatuspiirihinsä ja kieleenkin,
että ne sen kautta selvästi rajoitetaan germanilaisista kansoista. Ja
kuitenkin kumottaa etempää se salainen perustus, se hämäräinen
yliolento, jonka nimeä, niinkuin Juutalaisillakin, ei rohjettu mainita,
-- mukava liitoskohta pian tulevalle kristinuskolle. Vaikeus, jolla,
tuossa Altailaisten kansain muinaisuutta peittävässä hämärässä, selviä
piirteitä voidaan keksiä, enenee siitä, että heimokansain jumalaistarut
ja perivanha sivistys häviää vieraiden uskontoin vaikutuksesta.
Unkarilaisissa on kristinusko, Turkkilaisissa Islam, ja useimmissa
Aasian kansoissa on Buddhanusko hävittänyt heidän alkuperäisen
uskontonsa. Kenties vastedes vielä onnistuu löytää merkittäviä
muinaisen luonteen jälkiä.

Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että suomalaiset kansat olisivat
täydellisesti olleet vapaat kaikesta vaikutuksesta niiltä kansoilta,
joiden kanssa he ovat olleet yhteydessä. Päinvastoin voidaan sellainen
vaikutus löytää kaikkialla ja mahdotonta on ajatellakaan, että joku
mannermaan kansa muinoinkaan olisi kiinalaisella muurilla voinut sulkea
luotansa kaikki sivistysaineet läheisistä kansoista. Niinkuin vieraita
rahoja otettiin vastaan, niin seurasi jokaista yhteyttä myöskin uudet
sanat ja ajatukset, jotka viimeiset olivat vielä suuremman arvoiset,
sillä ne voitiin enentää moninvertaisesti.

Hyvin selviä jälkiä sellaisesta keskuudesta Skandinavian kanssa voidaan
nähdä Virolaisten jumaluusajatuksissa ja erittäin tässä tutkitussa
runoistossa. Edellä olen maininnut uudemmasta Eddasta lainatun
kertomuksen Thorista ja jättiläisvaimosta, joka on muutettu Kalevipojan
osaksi. Jo _Lencqvist_ mainitsee suomalaisessa jumalaistarustossa
olevan nimityksen _tonttu_, kotijumalan, joka toimitti kaikellaisia
etuja;[72] Virolaisissa siihen vastaa _tont_. Molemmat ovat lainattuja
Skandinaveilta, joilla häntä kutsutaan _tomtegubbe, tomt_.[73] Tässä en
pidä mitään lukua sellaisista ajatuksista, jonka kaltaisia kyllä
tavataan germanilaisissa ja romanilaisissa kansoissa, mutta joihin
vastaavia ajatuksia myös löydetään Virolaisten heimokansoissa Aasiassa
tahi Etelä-Euroopaasa. Niin esim. pitävät Virolaiset horkkaa eli
vilutautia harmaana tahi valkoisena hevosena, jolla potilas ratsastaa;
Tatarit ja Kalmukit kuljettavat sairasta ratsain täyttä laukkaa, kunnes
hevonen tulee vaahteen; sitten hänet peitetään hyvästi ja hän paranee
tavallisesti.[74] Saksalaiset ajattelevat kuumeen ratsastuksena
hurjalla hevosella.[75] Sellaiset ajatukset voivat joko itsenäisesti
syntyä useissa kansoissa, tahi, niinkuin niiden muutamain sanojen on
laita, jotka ovat Lättiläisten ja Virolaisten kielissä yhteisiä, ovat
tulleet aikaisemmasta keskeydestä ja ovat niinmuodoin jäännöksiä
ennenhistoriallisesta aikakaudesta, etten sano alkuperäisestä
yhteydestä.[76] Mutta Virolaisilla tavataan paljo ajatuksia, jotka
silminnähtävästi ovat syntyneet vasta keskeydestä Skandinavein kanssa
myöhemmällä ajalla, jolloin kristillisiä näkemystapoja jo oli juurtunut
kansoihin. Sellaisiin kristillisiin alkeisin on luettava nimitykset
_Sarvik_ ja _Tühi_. Ylimalkain on virolaisissa saduissa maanala
muodosteltu paljon toisenmoiseksi, jouduttuansa keskeyteen helvetinopin
kanssa. Suomalaisissa taruissa vielä on ainoastaan maanalan hallitsijan
nimi jolloinkulloin muuttunut kristilliseksi, nim. Pahaseksi, mutta
muutoin on pakanuuden ajatustapa kaikessa voimassaan säilynyt ja elämä
maanalassa on melkein samallaista kuin maan päällä. Kristinusko on
vaikuttanut muutoksen, on tehnyt perkeleen paljoa pirullisemmaksi, ja
se omaisuus tavataan selvempänä Suomen lahden eteläpuolella. Sentähden
onkin Virolaisten pirulla sarvet, jota koristusta Suomalaiset eivät
vielä ole hänessä huomanneet. Kumminkin on erinomaisen vaikeata tarkoin
eroittaa niitä alkeita kansantarustossa, jotka kuuluvat kristinoppiin,
pakanallisista, ja vielä vaikeampi on määrätä mitkä viimemainituista
ovat alkuperäisiä. Kalevipojan matkoja maanalaan tutkittansa kohtaa
sama vaikeus, sillä samanlaisia matkoja jossakin tarkoituksessa
tavataan melkein kaikilla kansoilla. Suomalaisilla ja Kreikkalaisilla,
Indialaisilla ja Roomalaisilla tapaamme sellaisia kertomuksia.
Kiinalaiset kertovat nuorukaisesta, joka sieltä vapauttaa äitinsä;[77]
Mongolit ja Tibetiläiset antavat mainion urhonsa, Gesar Khan,
sotatapparallansa särkeä helvetin portit ja sieltä vapauttaa äitinsä,
sekä lähettää hänet taivaasen.[78]

Tässä suhteessa valaisevia ovat ne sadunkatkelmat, jotka ovat kerätyt
Viron saarien muinaisruotsalaisissa asukkaissa. Worms-saarella, jossa
asuu osaksi Ruotsalaisia, osaksi Virolaisia, kertovat edelliset
merimiehestä, joka niinkuin Kalevipoeg matkusti syvässä holvissa ja
sieltä toi muassansa kolme säkillistä rahoja. Vanha Jakob de la Gardie,
Hiiomaan eli Päiväsalon ja Wormsin herra, sanotaan kerran, kun
vihollisia äkisti karkasi hänen päällensä, juosneen alastomana
saunasta, ainoastaan polstari kädessä, jonka höyhenistä hän ravisteli
sotilaita, niinkuin "_Soomen tuuslar_"; puhutaan myös jätinkokoisista
_munkeista_, viroksi _munga rahvas_, jotka paljaalla vainullaan
etsiskelevät kristittyjä niitä tappaakseen, jotka kaikki luulot ynnä
monta muuta samallaista kohtaavat meitä Kalevirunoissa.[79] Ovatko nämä
alkuperäisin virolaisia vai ruotsalaisia, sitä ei kuitenkaan tästä
nähdä. Sellaiset kertomukset kulkivat enimmäksensä suusta suuhun, mutta
kirjoittamallakin tieto niistä leveni. Hyvin huvittava taas, ja
todistava miten Euroopan useimmissa maissa tutut kertomukset pyhistä
miehisiä myös tunkeutuivat suomalaisiin kansoihin, on _Russwurmin_
ilmoittama tieto, että useissa Länsi-Wiron pitäjäissä käsikirjoituksina
kulkee virolaisia kertomuksia Jesuksen lapsuuden historiasta,
_evangelium infantia_. Toinen virolainen käsikirjoitus, joka on
löydetty Nucköön Ruotsalaisissa, sisältää monta esitelmää, joista
ensimäinen, _Jesuksen pyhän äidin unennäkö_, on meille tärkeä. Kun
sadut Kalevipojasta eivät näy kärsineen mitään erinäistä vaikutusta
Jesuksen lapsuuden historiasta eikä muista viimemainitussa
käsikirjoituksessa olevista esitelmistä, tavataan tässä esitelmässä
melkein kuva kuvaltaan samaa, mikä Kalevipojan matkassa Manalaan on
merkillistä. Tässä kirjoituksessa nimittäin, joka muutamissa osissa
pitää yhtä Nikodemon evangeliumin kanssa, sanotaan: Sinä laskeuit alas
helvetin hautaan, syvyyteen, _põrgo haua, sügavusse sisse_, ja mursit
helvetin kaikki rautaveräjät ja ukset, _keik põrgo raudaväravad ja
uksed_ -- lochurás tás túlas tás chalkéas, kai tous móchlous tous
sidaerous -- otit pois kaikki helvetin siteet, _võitsid keik se põrgo
vöö ära_, -- oi dedeménoi kántes nekroi éluthaesan ton desmon -- ja
sidoit ikuiseksi ylimmäisen saatanan, _seda edina saadanad_ -- ton
árchisatrataen satán. Sitte sinä veit kaikki hurskaat sielut ja
vainajat pyhät helvetistä j.n.e. Siihen lisätään, että se, joka
väärentämättä säilyttää luonaan tämän unen, varjellaan sen kautta
kaikellaisesta pahasta, ja joka kirjoittaa sen, sille annetaan syntinsä
40 kertaa yhtenä päivänä anteeksi.[80] Viimemainitut lisäykset
osoittavat kertomuksen kuuluvan katoliseen aikakauteen.

Mutta vielä merkillisempi on eräs loihturuno, joka katolisuuden ajalla
on kulkenut Saksasta ja Skandinavian maista Wiron ja Suomen
kaukaisimpiin osiin. Kreutzwald on tutkijoille huomauttanut mikä
eroitus ylimalkain on loihturunojen ja loihtutavan välillä
Germanilaisissa ja Suomalaisissa kansoissa. "Germanilaisten
loihtimisissa pitää noita itsensä taudin eli vian herrana, ainoastaan
sen vuoksi että hän osaa johtaa parannustapansa, loihtunsa takaisin
johonkin alkuperäisin jumalasta lähteneesen tekoon." Tämän teon
arvellaan vieläkin jatkauvan ja loihtija asettaa esilläolevan tapauksen
sen alle. Tahi hän yhdistää taudin johonkin luonnon ilmiöön ja
toivottaa sen kulkevan samaa tietä. Suomalaisissa loihtimisissa sitä
vastoin osoitaksen tunto siitä, että loihtija tietonsa nojassa, sen
sanan avulla, joka on esineelle antanut alun, hallitsee sitä, yksinpä
henkiäkin.[81] Edellistä laatua on se kappale, jonka tahdon
vertailemisen vuoksi tähän ottaa, vaikka se oikeastaan ei kuulu tämän
tutkistelmuksen alaan, koska sitä ei ole Kalevirunoistossa. Kutshinan
kylässä Pihkowan lääniä on nimittäin Kreutzwald tavannut seuraavat
sanat niukahtumista vastaan:

    _Jeesus_ kirike mineksi
    Eeruselle, aaruselle,
    Lõhe musta moorusella.
    Kala iirikarvaselle
    Nikastes obuse jala.
    _Jeesus_ maha rattaalla
    Obo jalga lausumaie:
    Siit on liige nikastanud
    Siit on soone songatanud,
    Siit on joose jongatanud.
    Mingo liige liigete vasto,
    Mingo sooni soonte vasto,
    Mingo joose joosete vasto,
    Mingo luu luude vasto,
    Liha lihade vasto:
    _Maarja_ määrgo märga peale!
    Isa meie etc.

Toisinto samoilta paikoilta kuuluu:

    Ehk on viltind, ehk on vältind,
    Viltind, vältind väänula:
    _Taara_ tarkus, _Marja_ märkus,
    Sinisega siduda,
    Punasega punuda
    Kollasega koko panna,
    Ehk on, isand Jumal,
    Sino ja mino tahtmine!

Kolmas toisinto, jonka myös Kreutzwald on kerännyt P.
Pietarin pitäjästä Järwa-maalla, kuuluu seuraavaisesti:

    _Jeesus_ kiriko minnija
    lljuselle, aljuselle,
    Maa musta mudasella.
    _Sohvia_ ei soovitamaie,
    _Maarja_ jäi maale rattaalla:
    "Koko nahk, koko liha,
    Koko sooned, koko luud,
    Koko liikmed, koko jäkkud!"
    Siis niksus; siis naksus.
    Abi keel, abi meel,
    Abi armas Jumalalta!
    Aita Maarjat!
    Tagane vaenlased ja vastosed![82]

Kreutzwald asettaa tämän kanssa yhteyteen ne loihtusanat jalkansa
nyrjähdyttäneen hevosen yli, jotka Grimm kertoo tuosta mainiosta
Merseburgin käsikirjoituksesta, ja jonka Grimm luulee olevan syntyjään
10:nestä vuosisadasta. Alkuperäiset pakanalliset jumalat ovat siinä
vielä jälillä, niinkuin ruotsalaisessakin toisinnossa, norjalaisessa ja
skottlannilaisessa niiden sijaan sitä vastoin on asetettu kristittyin
Jumala. Tähän minä ne panen toisen toisensa jälkeen. Toiset sanat
Merseburgin käsikirjoituksessa kuuluvat näin:

    _Phol_ ende _Wodan_ vuorun zi holza,
    do wait demo _Balderes_ volon sin vuoz birenkit;
    do biguolen _Sinthgunt, Sunna_ era suister,
    do biguolen _Frua, Folla_ era suister,
    do biguolen _Wodan_, so he wola conda,
    Sose benrenki, sose bluotrenki
    Sose lidirenki,...
    ben zi bena, bluot zi bluoda,
    lid zi giliden, sose gelimida sin.

Wodan on parantanut Balderin sälön lausumalla (bigalen); tämän laulun
lausuminen nyt parantaa toisia; ja mitä muut eivät mahda, sen mahtaa
Wodan. Lyhyemmältä lauletaan vielä moniaissa Ruotsin maakunnissa,
_flåg_-nimistä hevostautia paranneltaessa:

    Oden står på berget,
    han spörjer efter sin fole,
    floget har han fått. --
    Spotta i din hand och i hans mun, j.n.e.
    han skall få bot i samma stund.

Eräs toisinto alkaa näin:

    Frygge frågade frå:
    huru skall man bota den floget får?

Norjalainen laulu on, kuten sanottiin, jo muuttunut kristityksi, vaan
käytetään kuitenkin. Siinä nähdään se vanha, tuttu tapaus, että
pakanallisten jumalain nimet häviävät, vaan heidän tekonsa muutetaan
uudelle nimelle, joka nyt pidetään suurena ja pyhänä:

Skottlannilainen laulu kuuluu:

    The _Lord_ rade,
    and the foal slade;
    he lighted,
    and he righted.
    Sent joint to joint,
    bone to bone,
    and sinew to sinew.
    Heal in the holy ghost's name!

Norjassa vielä lauletaan:

    _Jesus_ reed sig till hede,
    da reed han sönder sitt folebeen.
    _Jesus_ stigade af og lägte det:
    _Jesus_ lagde marv i marv,
    Been i been, kjöd i kjöd,
    _Jesus_ lagde derpaa et blad,
    att det skulde blive i samma stad.

Grimm, joka on verrannut nämä germanilaiset sanat,[83]
syystä tarkastuttaa mieleen, kuinka parantaminen heissä
kerrotaan melkein samoilla sanoilla, joka on todistuksena heidän
vanhuudestansa Germanilaisissa. Ne mahtanevat perustautua mahtavaan
tarustoon, koska ne ovat voineet sellaisella tarkkuudella säilyä
moninaisten sivistyskausien läpi. Germanilaisten kanssa, heidän
sotiessansa kristinuskon levittämiseksi, leveni tämä ja luultavasti
moni muu samanlaatuinen loihturuno muihin kansoihin. Sitä tietä
Wirolaisetkin lienevät oppineet sitä tuntemaan, ja se on, luultavasti
samalla lailla, -- levinnyt suurimpaan osaan Suomenmaata. Lencqvistin
tutkistelmuksesta: De superstitione veterum Fennorum (siv. 90)
Kreutzwald jälkilauseessa äskenmainittuun teokseensa, julkaisee
seuraavan loihturunon:

    _Kiesus_ kirkkohon menepi,
    _Maria_ Messuhun matapi,
    Hevoisella hirvisellä,
    Kala hauvin karvaisella,
    Lohen mustan muotoisella.
    Ajoit sildoa kivistä,
    Nousit vuorta korkiata:
    Niveltyi hevoisen jalka.
    Maria maahan rattahilta
    Suonia sovittamahan,
    Pahoja parantamahan.
    Jost' on liha liipahtanut,
    Siihen liha liittyköhön.
    Jost' on suonet sortunehet,
    Siihen suonet solmikkohon
    Ehommaksi ennellistä,
    Paremmaksi muinohista.

Kanslianeuvos Lönnrotin hyvyydestä olen saanut tilaisuutta tähän
liittää vielä kolme muuta saman loihturunon toisintoa, jotka ovat
kerätyt viideltä eri seudulla maatamme, ja toistaiseksi säilytetyt
Suomalaisen Kirjallisuuden keräyksissä, 22:nnessä siteessä.

Toisinto Ikaalisista, B.A. Paldanin keräämä:

    _Jesus_ ajo hevosella,
    Hevosella hiirikolla,
    Kivisellä kirkkotiellä;
    Hivelty hevosen jalka.
    Jesus maahan ratsahilta,
    Suonia sovittamahan,
    Lihoja liittelemähän,
    Suuret suonet suutasuin
    Pienet suonet päätäpäin.
    Jos on ennen pahoin käynyt,
    Tehköön _Jesus_ terveheksi,
    Sisältä kivuttomaksi,
    Päältä tuntumattomaksi,
    Paremmaksi entistänsä.

                  Sit. 22: 20.

Toisinto Honkojoelta, B.A. Paldanin keräämä:

    Jesus ajo kirkkohon
    Hiirikolla hevosella,
    Kalan hauven karvaisella,
    Lohen mustan muotosella.
    Hiveltypä hevosen jalka
    Kivisellä kirkkotiellä:
    Lähde _Maaria_ maahan,
    Suonia sovittamahan,
    Jäseniä jatkamahan,
    Sisältä kivuttomaksi,
    Päältä tuntumattomaksi.

           Sit. 22, siv. 52.

Melkein sanalta sanaan näin kuuluvan on sama keräilijä saanut
Karvialtakin.

Toisinto Kuhmoisista, melkein sanalta sanaan yhtäkuuluva kuin toinen
Sotkamolta, O. Pettersonin saama, sit 22: 86, ja kuin yksi, joka on
otettu Suomen kansan vanhoihin runoihin S. Topeliukselta, V, 47.

Kuhmoisista saatu kuuluu:

    Jesus kirkkoon meneepi
    Hevosella hirvisellä,
    Kalahauvin karvasella,
    Lohen mustan muotosella.
    Hivelty hevosen jalka,
    Tarttu hevosen seäri-varsi
    Kivisellä kirkkotiellä,
    Vaskisella vainiolla.
    _Jesus_ maahan rattahilta:
    Mist' on suoni solkahtannu,
    Mist' on liikunnu lihoa,
    Siihen liittele lihoa,
    Siihen pane palliota.
    Neitsy _Maaria_ emonen!
    Tuopa silkkisi sininen,
    Paitasi tulipunanen.

            Sit. 22: 105.

Tälle loihturunolle olen antanut jotenkin lavean tilan tässä
tutkistelmuksessa, mutta se oli tarpeellista siksi että saataisiin
yleinen katsaus sen äärettömästä yleisyydestä eri kansojen taruissa, ja
että voitaisiin vertailla sen monet toisinnot keskenään. Heti
näytäksen, että kaikista näistä toisinnoista suomalaiset ja virolaiset
likimmin ja useimmissa lauseissaan pitävät yhtä, ja niiden kanssa
samanlaatuisimmat ovat Norjassa vielä tunnetut sanat. Suomalaiset ja
Wirolaiset siis ovat mahtaneet oppia sitä tuntemaan joko silloin kun
heidän yhteytensä vielä oli suurempi, kun kansan virtailus Suomenlahden
molemmille puolille ei vielä ollut la'annut, vaan kun sittemmin
jakautuneiden Hämäläisten parvia vielä asuskeli Laatokan ja Äänisjärven
rannoilla, s.o. viimeistäkin noin 12:lla vuosisadalla, tahi voivat he
sen oppia kanssakäynnin kautta saman kansan keralla, tahi myöskin on
tämä yhteys voinut tapahtua myöhemmin kummassakin kansassa erikseen.
Missä hyvänsä johtaa meitä lähimmäinen yhtäläisyys toisintoin välillä
Skandinavialaisiin, ja niistä olivat Ruotsalaiset se kansa, jonka
kanssa sekä Suomalaiset että Wirolaiset olivat kanssakäymisessä.
Kolmannellakin lailla olisi se voinut tapahtua, nimittäin sen
kanssakäynnin kautta, joka vanhemmilta ajoilla on Suomenlahden poikki
ollut Wirolaisten ja Suomalaisten välillä, ja josta Kalevipoeg itse
monessa kohden todistaa. Ainakin on tämä vaikutus Ruotsista mahtanut
tapahtua katolisuuden ensimmäisen ilmestymisen ajoilla näille paikoin.
Wirolaisissa, sekä Pihkovasta että Järvalta saaduissa kappaleissa,
tavataan nimittäin _lla_-päätteinen adessivomuoto; ja vaikka kyllä on
merkillistä, että Wirolainen runoudessaan useasti käyttää
täydellisempiä muotoja kuin puhekielessä, niin tätä sijaa ei kuitenkaan
tavata. Se kohta, että kaksi toisintoa on saatu Pihkovan seuduilta, jo
itsessään näyttää todistavan vanhempaa ikää. Se seutu on, mitä
laulurikkauteen tulee, niinkuin saari erillään muista osista maata,
sillä tavoin että Tarton piiri on aivan ilman runoja ja taruja.
Kielessäkin tavataan se omituisuus, että se vanhemmissa runoissa on
enemmän Räävelin, puheessa Tarton murteen tapaista, ja erittäin
sanotaan sen olevan Suomen kielen tapaista Kutshinan kylässä.
Kummastuttava on myös viimemainitun seudun runoissa tieto
paikkakunnista Suomenlahden rannoilla, vaikka yhteys niiden kanssa on
hyvin vähäinen. Tämän kaiken johdosta on syytä Kreutzwaldin mukaan
päättää tämän kansan Pihkovan ympärillä tuoneen runonsa muassaan
entisiltä asuinsijoiltaan Suomenlahden rannoilla.[84] Muutos on
mahtanut tapahtua hyvin aikaisin, koska nyt ei enää ole mitään yhteyttä
entisten asuinpaikkojen kanssa, ja koska muinaistarutkaan eivät siitä
säilytä mitään kertomusta. Varmana taidettaneen pitää, että runotaito
on perintö muinaisilta ajoilta, mutta milloin mainitut loihtusanat
lienevät levinneet ympäri Pihkovan, Järvan ja Suomenmaiden, siitä ei
tämä anna selkoa. Ehkä se lienee tapahtunut silloin kun Ruotsalaisilla
katolisuuden aikana oli Wironmaassa suurempi valta kuin sittemmin, ja
kun Inkerinmaa pidettiin ikäänkuin välikkönä Suomen- ja Wironmaiden
välillä. Historia tietää, näet, kertoa moninaisista Ruotsalaisien
retkistä syvään Liivinmaahan vielä 13:llakin vuosisadalla, ja
ruotsalaisten siirtolaisten asuminen ainakin länteisessä Wirossa on
samasta ajasta asti historiallisesti todistettu.[85]

Sen vertaa niistä ajatuksista, jotka osaksi kristinuskon
kanssa, tunkeutuivat Wirolaisiin heidän kanssakäyntinsä kautta
Skandinavialaisten kanssa. Toinenkin tärkeä lisäys Wirolaisten ja
Suomalaisten aikaisemman sivistyksen historiaan on niissä monissa
sanoissa, jotka he ovat ottaneet kielehensä Ruotsista. Yleinen syy
tähän on se, että uusien esineiden ja käsitysten kanssa myöskin niiden
nimet lainattiin, ja kun Wirolaiset ja Suomalaiset olivat melkein
samalla sivistyksen portaalla, olivat lainatkin samalaiset. Siinä on
kuitenkin se omituinen seikka, että paitsi näitä tavataan molemmin
puolin Suomen lahtea paljo lainattuja sanoja, joiden merkityksille
ainakin Suomen kirjakielessä on syntyperäisetkin nimet. Tässä luettelen
paremman vertauksen vuoksi ne vieraat sanat, jotka Kalevirunoistosta
olen kerännyt:

       Vir. = Suom.

    agan = akana, Vatjan kieleksi akana[86]
    adra = aura, Vat. adra
    õlut = olut
    ohverda = uhrata
    kambri = kammari
    kaku = kakku (leipänen)
    kaape = kaapu
    kampi = kampa
    kannu = kannu (haarikka)
    katel = kattila, Vat. kattila
    klaasi = klasi, lasi
    kepi = keppi (sauva) Vat. keppi
    kelderi = kellari
    kilinki = killinki
    kinga = kenkä
    kiriko = kirkko, Vat. cerikko
    kööki = kyökki
    humal = humala, Vat. umala
    taaleri = taaleri
    tantsin = tansin
    talli = talli
    tarbe = tarve, tarpehen
    tooli = tuoli
    torni = torni
    turku = turku
    tükki = tykki (ruukki y.m.)
    tünderi = tynneri (pulkko)
    paari = pari
    panti = pantti
    peekeri = pikari Vat. pikari
    penningi = penninki
    piiga = piika Vat. piika
    piipu = piippu
    püksi = pöksyt (housut)
    prõua = rouva, frouva
    vangi = vanki
    viina = viina
    värvita = värjätä
    võlvi = holvi
    saagi = saha
    sadula = satula
    sammeti = sammetti
    siidi = vertaa silkki
    soola = suola, Vat. soola
    sänki = sänky
    riida = riita (taistelu)
    riigi = riikki (valtakunta)
    raamat  = raamattu
    moori = muori
    marssi = marssi
    müüri = muuri
    nööri = nuora?
    lampi = lamppu
    tüüra = tyyrätä, laskea, ohjata
    literi = liiteri, vaja, katos
    lodja = lotja, saima, soima
    looti = luoti, puntti, punnukka, paino
    lusti = lysti, halu, huvitus.

Sanoja, jotka ovat yhteisin, mutta joilla Suomessa on syntyperäiset
imitykset:

    ämbri = ämpäri, sanko
    kaupa = kaupata, ostaa
    kiilu = kiila, palkki, telkin,
    küüran = kuurata, pestä (laattiaa)
    kruusi = ruusi, kivi-astia, pottu
    tinga = tingata, tilata, pyhittää
    paadi = paatti, vene
    piina = piinata, vaivata, kiduttaa, rääkätä
    prundi = prunti, runti, tulppa
    vilti = viltti, huopa
    märki = merkki, jälki
    mütsa = myssy, lakki
    narra = narrata, vietellä, houkutella
    röövel = ryöväri, rosvo, voro.

Erittäin saksalaisia sanoja ovat:

    arsti = arzt
    undruka = unterrock
    kooki = kuchen
    krabista = krabbeln
    kuninglik = königlich
    krammike = schramme
    lövi = löwe
    meister = meister
    tressid = tressen.

Venäjän kielestä lainattuja sanoja ei ole tässä otettu tulkittaviksi.

Mitenkä tämä yleinen yhtäpitäväisyys sellaisissakin nimityksissä, jotka
näyttävät suotta lainatuilta, on selitettävä? Etenkin kun tiedetään
että ne Suomalaisilla paraittain tavataan Hämeen murteessa. Sitä ei voi
luulla että Hämäläiset enemmän kuin Karjalaiset olisivat tarvinneet
niitä, s.o. että olisivat olleet ilman niitä käsityksiä, jotka
jälkimäisillä oli, ja niinmuodoin olisivat olleet alemmalla sivistyksen
portaalla. Tahi jos ne taas ovat mielivaltaisesti ja ikäänkuin
tottumuksesta ilman tarkempaa ajatusta säilytetyt, kun muukalaisten
useammin kuultiin niitä käyttävän, miksi ne silloin olisivat yhteisiä?
Ja mistä se tulee että tässä luetellut sanat molemmissa kansoissa
tavallisimmasti käytetään? Kaikkiin näihin kysymyksiin saataneen
tyydyttävä vastaus, jos ajatellaan että länsisuomalaisen suvun
Jämiläinen osa, johon kuuluu Wirolaiset, Liiviläiset, Watjalaiset,
Wepsäläiset ja Hämäläiset, aikaisemmilla asuntapaikoillaan Laatokan,
Äänisjärven ja Walget-järven seuduilla ovat olleet pitkällisen
vaikutuksen alaisina siellä asuvain Skandinavilaisten puolesta.
Alkulauseessa Watjalaiseen kielioppiinsa on Ahlqvist antanut
erinomaisen valaisevan esittelyn mainittujen kansain yhteydestä.[87]
Sekä sananjohto- että muoto-oppinsa osoittavat nimittäin, että ne jo
ennen eroamistansa olivat muodostaneet ne omituisuudet, jotka nykyjään
selvimmin ovat nähtävät Wirolaisissa. Mutta jo 12 ja 13 vuosisadalla he
olivat levinneet yli Liivinmaan ja länteisen Suomen, sentähden on
puheenalaisen Skandinavilaisten vaikutuksen täytynyt jo sitä ennen
tapahtua. Tällä tavoin me johdumme siihen aikaan, jona Warägein valta
kukoisti Pohjois-Wenäjässä. Tuskin lienee yhtään aikaa, jolloin
Skandinavialla olisi ollut niin suuri valta koko Euroopan asioihin kuin
silloin. Wiron ja Liivin maat olivat jo 9 vuosisadalla sen yhteydessä,
Skandinavian kauppiaat harjoittivat pitkin Wäinäjokea (Düna)
Ostrogard'in ja Kiev'in poikki vilkasta kauppaa Konstantinopolin ja
Kreikanmaan kanssa; toinen kauppatie kulki Laatokkaa, Welhojokea
(Wolchov), Dnieperiä ja Wolgaa myöten; Rurik veljinensä ja
Rôskansan kanssa perusti v. 862 Novgorodin mahtavan valtakunnan;
Skandinavialainen Rogvolod perusti v. 980 ruhtinakunnan Polotzk'iin,
joka kesti aina vuoteen 1129, jolloin Warägit sieltä ajettiin
Byzantioon.[88] Mihinkä arvoon he siihen aikaan olivat nousneet,
todistaa historioitsija Nestor, kun kutsuu Itämerta Warägien mereksi.

Aivan epäilemättä tulivat heimokansamme, jotka asuivat
mahtavain vikingein itäisen vallan keskuspaikan likitienoilla,
juuri tällä Skandinavialaisten loistoisalla ajalla heidän kanssa
yhteyteen. Paitsi sitä mitä jo ennen on mainittu, osoittaa nimittäin
vielä se maatieteellinen tieto, jonka Wirolais-Suomalaiset
runoudessaan ovat säilyttäneet, että he siihen aikaan, jolloin heidän
kansain-nimityksensä syntyivät, asuivat aivan rinnattain. _Kaikki
vieraiden ja omienkin maapiirien nimet ovat nimittäin yhteisiä_.
Wirossa ei mainita ainoasti _Kuura_ ja _Läti_ maa, vaan myös _Poola,
Wenä ja Saksa, Viru ja Soome_, yksinpä _Turjakin_. Vaan näiden
nimitysten synnyn-aikan valaisee enimmin _Rootsi, Ruotsi = Rôs, Rûs_,
jolla Wirolaiset ja Suomalaiset vieläkin osoittavat Ruotsalaisia. Syynä
ei voi olla muu kuin että nämä silloin nimittivät itsensä samanlaisella
nimellä, ja historiasta saamme tietää että Warägit juuri 9 ja 10
vuosisadoilla olivat nimellä _Ros_ avaralla tunnetut, etenkin itäisessä
Euroopassa. Mitä runo itse kertoo siitä ankarasta taistelusta, jossa
Wiron kansa näkyy kukistuvan Saksan ritarien ja päälletunkeutuvien
Wenäläisten alle, koskenee moniaissa osissa hyvin kaukaista
muinaisuutta, jolloin Jämein suku Wirossa ja se osa sitä, joka oli
vetäynyt Suomeen vielä pitivät itsiänsä veljeksinä, joilla oli samat
edut puolustettavana. Kun nimittäin Kalevipoeg Emajoen rannoilta kutsuu
sotilaat kokoon vastustamaan ritareita, _riaitlitega_, jotka ovat
rautaan puetut _raudariides_, niin ne kokoutuivat, ei ainoastaan Wiron
(_Virust_ 500) ja Liivinmaiden eriosista, vaan myöskin Kurjensaarelta,
_Kuresaare_, tuli 600 ja _Suomesta_ 700. Sotajoukko kulki itään, jossa
se monenpäiväisen tappelun jälkeen voitettiin. Vaikea on päättää kuinka
paljon erityisiin ilmoituksiin on luotettava ja mitkä niistä ovat
toisihinsa verrattavat. Kokonaisuudessaan ne kumminkin näkyvät
osoittavan jälkiä aikakaudesta, jolloin Jämein kansasuku Suomen lahden
itärannalla ja eteläpuolella joutui kanssakäyntiin Warägein valtakunnan
kanssa ja sen sotaisia hallitsijoita vasten koetti varjella
itsenäisyyttään.

Talla viimeisellä seikalla tahdon lopettaa tämän historiallisen
tutkistelmuksen, jonka hajalliset eriosat vaan ovat näkyneet odottavan
tätä johtopäätöstä, tullaksensa oikeaan valoon. Minä menen ohitse tuon
kertomuksen 16:nessa runossa, joka silminnähtävästi juttelee
merimatkasta pohjaiseen Turjaan, Lappiin ja Islantiin. Eriasiat etenkin
viimemainitusta maasta ovat niin tarkasti kerrotut, ettei siitä voi
pettyä. Kertomus jättiläisvaimosta -- Hiigla tütar = Hekla -- joka
ottaa uroot esiliinaansa, tavataan Skandinavein saduissa. Tarkemmat
tutkinnot luultavasti tässäkin ovat saattavat tyydyttävään
johtopäätökseen. Tahdon ainoasti vielä sanoa, että kun 8 eli 9
vuosisataa on ennättänyt kulua, matkaan saattamatta mitään
varsinaisempia muutoksia Jämein murteiden kieliopillisessa
rakennuksessa; kun koko tällä aikakaudella niin suuri osa heidän
kertoma-urostarujaan ja jumalaistarullisia luulojansa on tarkassa
muistissa säilynyt, osaksi melkein sanasta sanaan, niin eikö siinä ole
suurin syy, josta voipi päättää asianlaidan olleen saman entisinäkin
aikoina? Suomen suvun karjalainen osa oli paljon etempänä, melkein
tykkänään ulkopuolella Warägein maailmaa. Vielä paljon myöhemmin
yhdistyivät sekä Ruotsalaiset että Wenäläiset Jämein kanssa heitä
vastaan. Ja kuitenkin on laulurikkaus ollut suurinna Karjalaisissa.
Eikö tässä ole osoitus, että heidän tietonsa runoissa ja saduissa
ulottuu monta sataa vuotta taaemmaksi sitä aikaa, josta tässä on ollut
puhe? Vai voisiko kukaan uskoa jonkun kansan sisimmässä sydämessä
syntyvän niin tarkan runollisen käsityksen ja tämän kansan voivan luoda
runollisen kielen sekä eläviä kuvia, ainoastaan niistä muruista, jotka
hänelle tarjotaan vihollistensa keihäistä tahi jotka kerätään paljaana
kaupanvoittona muilta? Minä en sitä usko.



Viiteselitykset:


[1] Verhandl. der Estnischen Gesellschaft I, 1: 15.

[2] Alkulause Kalevipoikaan, Verhandl. IV. 1. kd. Verhandl. III. 78.

[3] Katso toisintoa Europæus'en kirjassa "Pieni Runoseppä" 19.

[4] Kalevipoeg 2; 816.

[5] Kal.poeg 3: 530.

[6] Kal.poeg 3: 570, 767.

[7] Kal.poeg 3: 827.

[8] Kal.-poeg 4: 229.

[9] Vertaa Kal.-poeg 4. Kalevala 29.

[10] Kertomus hänen kuolemastansa, Kal. p. 4: 616, on monessa kohden
samallainen kuin Ainon kuolemasta, koska tämä tahtoi välttää naimista
Wäinämöisen kanssa.

Muun muassa hän laulaa:

        *Neiu läks merda kiikumaie,
        Laenetesse laulemaie,
        Pani kingad kivi peale,
        Paatrid pikila pajula,
        Siidi lindid liiva peale,
        Sõrmuksed sõmera peale.

Kalevalassa 4: 305 sanotaan Ainosta:

        Kolme oli neittä niemen päässä,
        Ne on merta kylpemässä,
        Aino neiti neljänneksi.
        Heitti paitansa pajulle,
        Kenkänsä vesikivelle,
        Helmet hietarantaselle,
        Sormukset somerikolle.

[11] Kal.-poeg 5: 404.

[12] Kal.-poeg 5: 682.

[13] Kal.-poeg 6: 60.

[14] Kalevala 34: 70.

[15] Vertaa Kal.p. 6: 640.

[16] Kal.poeg 7: 233.

[17] Kal.-p. 7: 310.

[18] Kal.-poeg 7: 391.

[19] Kalevala 27: 382.

[20] Kalevipoeg 4: 414, 448.

[21] _Fählmann_, Verh. d. gel. Ehstn. Gesellschaft II, 2, 63.

[22] _Ganander_, Mythologia Fennica, 29, 86. _Lencqvist_, De
superstitione vet. Fennorum, 27.

[23] Kal.poeg, 5: 222 y.m.

[24] Kal.poeg 1: 126 seur.

[25] Kanteletar 3, 1.

[26] Kalevala 11 runo.

[27] Kal.poeg 1: 834.

        Oh Linda, minu omane!
        Mia sina koeo unustid?
        Kolmed sa koeo unustid:
        Kuu jäi koea lävele,
        Se sinu vana isada,
        Pääv jäi peale aida viilu,
        Se sinu vana onuda.

        Oi, Linda minun omani!
        Mitäs unhotit kotihin?
        Kolmet unhotit kotihin:
        Kuu se jäi kodin ovelle,
        Se on sun vanha isäsi,
        Aurinkoinen aidan päälle,
        Se on sun vanha enosi.

Vertaa siihen Kal.poeg 15: 767.

[28] Kal.poeg 17: 110.

[29] Kal.poeg 17: 85.

[30] Kal.poeg 4: 570 seur.

[31] Kal.poeg 5: 222.

[32] Kal.poeg 5: 235.

[33] Kal.poeg 6: 775.

[34] Kal.poeg 6: 895.

[35] Kalevala 2: 201.

[36] Kal.poeg 6: 850 "Kalevi poigia pikuseks".

[37] _Kreutzwald_ u. Neus. Myth. u. Magische Lieder der Ehstn. 28.

[38] Verh. d. Ehstn. ges. II. 2, 64.

[39] Myth. u. Mag, Lieder d. Ehstn. 24, 26.

[40] Kal.poeg 6: 927.

[41] _H. Neus_, Ehstn. Volkslieder, I: 48.

[42] Vertaa _O. Donner_, Indernas forest. om verldskapelsen jemf. m.
Finnarnes, 51-54.

[43] _Ahlqvist_, Mokscha-Nordvinische grammatik, 133.

[44] Kal.poeg 10: 111.

[45] Kal.poeg 12: 526. Saksalainen kääntäjä on asettanut tämän
tapauksen Manalaan, vaikk'ei runo anna siihen mitään oikeutta.

[46] _Topelius_, Suom. kans. vanh. runoja 5, 35.

[47] Kal.poeg 13: 350 seur.

[48] Kal.poeg 13: 569.

[49] Kal.poeg 13. 660-1000.

[50] Kal.poeg, 14: 40-1000; 15: 52-260.

[51] Kal.poeg, 17: 310-754, 18: 30-899, 19: 1-312.

[52] Vertaa _Stier_, Ungarische Mährchen u. Sagen, 28 y.m.m.

[53] Kal.poeg 15: 386.

[54] Kal.poeg 19: 313.

[55] Kalevala 20: 39.

[56] Satuja ja tarinoita, 1. 179.

[57] Satuja ja tarinoita, 2: 156.

[58] Vertaa kokonansa: Mythische und Magische Lieder der Ehsten, von
_Kreutzwald und Neus_; Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und
Gewohnheiten, herausg. von _Kreutzwald_; Ehstnische Volklieder, von
_Neus_.

[59] Verhandl. d. estn. Gesellschaft III. 1, 83.

[60] l. c. 87.

[61] _A. v. Richter_, Geschichte der deutschen Ostseeprovinzen, I. 37.

[62] l. c. 34, vertaa 50.

[63] _A. Schiefner_, Über die Estnische Sage vom Kalevipoeg, Bulletin
d. l'acad. d. Sciences d. S:t Pét. II, 4.

[64] Verhandl. d. Estnischen Gesellschaft, II, 2, 63. ks. 66.

[65] Reseanteckningar i Sibirien, Suomi 1846 siv. 36.

[66] _Castrén_, Nordische Reisen und Forschuungen, V, siv. 142.

[67] _M.A. Castrén_, Ethnologiska föreläsningar, 116.

[68] _M. Castrén_, Finsk Mythologi, siv. 51, vertaa _O. Donner_,
Indernas förest. om verldsk. jemf. m. Finnarnes, 42.

[69] _Fählmann_, Verhandl. d. Estn. Gesellschaft, II, 2, 66.

[70] _Schott_, Die Ehstn. Sagen vom Kalevipoeg, in Abhandl. d. Berliner
Akademie, vuonna 1862, siv. 459.

[71] Vertaa _Castrén_, Koibelische Heldensagen, koibal. u. karag.
Sprachehre, siv. 169.

[72] De superstitione veter. Fennorum siv. 50.

[73] Vertaa _Castrén_, Finsk Mythologi, 167, 179, ja _Kreutzwald, u.
Neus_, Myth. u. mag. Lieder der Ehsten, 78.

[74] _Kreutzwald u. Neus_, Myth. u. mag. Lieder, 92.

[75] _J. Grimm_, Deutsche Mythologie, 1107.

[76] _A. v. Richter_, Geschichte d. Ostseeprovinzen, I, 317.

[77] _Schott_, Die Estn. Sag. vom Kal.poeg, in Abh. d. Berl. Acad.
1862, 472.

[78] _I.I. Schmidt_, Die Thaten Bogda Gesser Chans. 282 vertaa _E.
Schlegintweit_, die Heldensage der Mongolen, sanomalehdessä Das Ausland
v. 1864, N:o 26.

[79] _C. Russwurm_, V. Eibofolke od. d. Schweden an den Kusten
Ehstlands, II, 257, 270, 273, 275.

[80] _C. Russwurm_, V. Eibofolke II, 184.

[81] _Kreutzwald u. Neus_, myth, u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 5.

[82] _Kreutzwald u. Neus_, Myth. u. mag. Lieder d. Ehsten siv. 97.

[83] _J. Grimm_, Deutsche Mythologie. II. 1181, 1182.

[84] _Kreutzwald_, Mittheil. über d. Pleskau. Esten, Verhandl. II, 2,
46, 49.

[85] Vertaa _Russwurm_, V. Eibofolke, I, 30, 37, 64, ja Verhandl. d.
estn. Ges. III, 1, 69.

[86] Vatjalaiset sanat ovat _Aug. Ahlqvistin_ Vatjan kieliopista, Acta
societ. scient. Fen. Tom. V. 1.

[87] Acta Societ. scient. Fenn. V. 1.

[88] _Richter_, Geschichte der Ostseeprovinzen, I, 1: 34, 39, 42-44.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.