Title: Pyhän Markuksen leijona
Author: Henty, G. A. (George Alfred)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Markuksen leijona" ***


PYHÄN MARKUKSEN LEIJONA

Kirj.

G. A. HENTY

Suomentanut Helmi Krohn



Otava, Helsinki, 1916.



SISÄLLYS:

  1. Venetsia.
  2. Salaliitto.
  3. Suuri Kanaali.
  4. Ryöstetyt.
  5. Oikeilla jäljillä.
  6. Mökki San Nicolon saarella.
  7. Kauppalaivalla.
  8. Merirosvojen hyökkäys.
  9. "Lido" anastetaan.
 10. Pelastettu.
 11. Anzion taistelu.
 12. Moceningon käsissä.
 13. Merirosvojen ryöstöretki.
 14. Merirosvolaivan häviö.
 15. Polan taistelu.
 16. Pluto vallataan takaisin.
 17. Kiittämätön tasavalta.
 18. Pisani päästetään vapaaksi.
 19. Chioggian piiritys.
 20. Venetsian voitto.



ENSIMMÄINEN LUKU

Venetsia


"Näin ihania iltoja et varmasti koskaan ole nähnyt sumuisella
saarellasi, Francesco?"

"Olenpa niinkin", vastasi toinen varmasti. "Aivan yhtä kirkkaita
iltoja on Thamesillakin. Olen seisonut St. Paul -kirkon portailla
ja katsellut, miten kuun säteet ovat leikitelleet veden kalvolla,
tuhannet valot kimallelleet ikkunoista ja ohikiitävistä laivoista,
aivan niin kuin täällä nyt. Mutta", lisäsi hän, "täytyyhän minun
tunnustaa, että Lontoossa on harvemmin niin tyyniä ja kirkkaita
iltoja kuin teillä täällä Venetsiassa."

"Mutta pidäthän kuitenkin enemmän meidän maastamme kuin Englannista
ja olet mielissäsi siitä, että isäsi on muuttanut tänne asumaan?"

Francis Hammond ei vastannut heti.

"Olen iloinen siitä, että hän muutti tänne asumaan", sanoi hän hetken
kuluttua, "sillä olen saanut nähdä paljon kaunista ja oppinut teidän
kielenne, Matteo. Mutta en tiedä, viihdynkö täällä paremmin kuin
kotona. Kaikki on täällä niin toisenlaista. Kotona oli hauskempaa.
Isällä oli konttorissa pari, kolme nuorta apulaista, ja heidän
kanssaan minä seurustelin iltapäivisin. Me ammuimme maaliin, panimme
toimeen kaikenlaisia kilpailuja ja tappelimme toisten poikien kanssa.
Ihmiset ovat siellä vapaampia ja iloisempia kuin täällä. Me olemme
kauppiaskansaa niin kuin tekin; mutta Lontoossa kauppiaalla on kaikki
valta, heidän ei tarvitse pelätä aatelismiehiä niin kuin teidän,
eikä siellä tapahdu koskaan salaisia ilmiantoja. Meillä ei ole
'jalopeurankitaa' eikä mitään kymmenmiehistöä."

"Hiljaa, Francesco", sanoi toinen. "Älä puhu sanaakaan
neuvoskunnasta. Ei voi koskaan tietää, vaikka joku sattuisi
kuulemaan."

"Siinä näet", sanoi hänen seuralaisensa. "Ei kenenkään viattoman
tarvitse pelätä mitään Lontoossa; täällä ei voi koskaan tietää,
milloin joutuu heitetyksi Pyhän Markuksen vankiloihin, vaikkei olisi
tehnyt mitään pahaa."

"Hiljaa, Francesco", sanoi Matteo levottomasti, "puhutaan jostain
muusta. Kun ihminen voi ylpeillä niin paljosta kuin me täällä
Venetsiassa, niin on turha vaivata päätään, vaikkei kaikki olisikaan
aivan mielen mukaista."

"Niin, kyllä teillä on tosiaankin paljon ylpeilyn syytä", myönsi
Francis Hammond. "Kaikki Euroopan maathan pyrkivät kilpaa teidän
liittolaisiksenne, sillä toista niin mahtavaa merikansaa ei ole kuin
Venetsia. Jollen olisi englantilainen, tahtoisin olla venetsialainen."

Nuorukaiset seisoivat rannalla Markuspalatsin edustalla. Piazzalla
heidän takanaan liikkui paljon väkeä keskustelemassa viimeisistä
uutisista, Venetsian vihatun kilpailijan, Genovan hankkeista, tai
paavin kirjelmästä, jonka niin kuin jokainen tiesi, Trevison piispa
oli jättänyt neuvoskunnalle.

Francis oli viiden-, kuudentoista ikäinen poika. Hänen isänsä oli
lontoolainen kauppias, joka muutamia vuosia sitten oli jättänyt
liikkeensä toisten hoitoon ja muuttanut Venetsiaan voidakseen ostaa
itämaisia tavaroita itse suoraan kaupan pääpaikasta ilman välikäsiä.
Hänen yrityksensä olikin onnistunut erinomaisesti, sillä usein hän
saattoi halvalla hinnalla ostaa tavaraa meritaisteluissa kaapatuista
laivoista. Tosin sattui joskus, että laiva, jolla hän lähetti
ostamansa tavarat Englantiin, joutui vuorostaan taas vihollisten tai
rosvojen käsiin, mutta sittenkin hänen voittonsa oli hyvin suuri.
Ja kaikki Venetsiassa kunnioittivat tätä tunnollista ja tarkkaa
kauppiasta.

Venetsiassa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, sillä alusta
alkaen tasavalta oli rohkaissut muukalaisia asettumaan kaupunkiin
ja myöntänyt heille etuoikeuksia. Englannin ja Venetsian välillä
oli aina vallinnut hyvät suhteet. Venetsialaiset kadehtivat tosin
muukalaisia, mutta Englanti oli jo vuodesta 1304 myöntänyt heille
vapaat kauppaoikeudet Lontoossa, Southamptonissa ja eräissä muissa
kaupungeissa, eikä näiden molempien kansojen tarvinnut kadehtia
toisiaan. Sen sijaan Venetsia oli levottomana pannut merkille miten
Ranska, Saksa, Itävalta ja Unkari pyrkivät sekaantumaan heidän
asioihinsa milloin siihen vain tilaisuus tarjoutui.

       *       *       *       *       *

Pojat lähtivät hiljakseen kävelemään ja sekaantuivat kirjavaan
ihmisjoukkoon. Siinä oli silkkipukuisia aatelismiehiä, yksinkertaisia
kalastajia, kaikkien maiden edustajia, kukkakauppiaita, raikkaan
veden myyjiä, kaikenlaisten virvokkeiden kaupustelijoita.
Englantilaisen pojan toveri, Matteo Giustiniani, joka oli
ylhäistä venetsialaista sukua, mainitsi Francisille ohikulkevien
aatelismiesten ja muiden merkkihenkilöiden nimet.

"Tuo on Pisani", hän sanoi, "kai sinä hänet tunnet. Kerrotaan, että
hänet nimitetään laivaston päälliköksi. Merimiehet ovatkin valmiit
menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Pääsisinpä hänen mukaansa
merelle. Mikä ihana taistelu siitä tulisikaan, kun hän joutuisi
genovalaisten kanssa vastatusten. Tuo toinen aatelismies hänen
takanaan on Fiofio Dandolo; hänen suvussaan on ollut monta kuuluisaa
miestä. Ja tuo nuori aatelismies tuossa, jolla on samettihattu
päässä, on Ruggiero Mocenigo. Hän on ollut kaksi viimeistä vuotta
Konstantinopolissa maanpaossa siksi, että hän murhasi Paolo
Morosinin, vaikka hän itse tosin väitti sen tapahtuneen rehellisessä
taistelussa. Hänen maineensa on aina ollut huono, mutta hänellä on
voimakkaita suosijoita."

"Se on häpeällistä", sanoi Francis Hammond, "että ihmiset, joilla
on mahtavia suosijoita, saavat vapaasti tehdä sellaista, mistä muut
joutuisivat hirsipuuhun. Miksikä ei sama laki tuomitse sekä rikkaita
että köyhiä?"

"Kaikissa valtion asioissa laki on sama kaikille", sanoi hänen
toverinsa; "yhtä hyvin aatelismies kuin köyhä kalastajakin voi joutua
vankityrmään. Mutta muissa asioissa on tietysti eroa."

"Miksikä tietysti?" kysyi Francis. "Sinä kuulut ylhäiseen sukuun,
ja minun isäni on vain kauppias, mutta ei sinulla silti saisi olla
suurempaa oikeutta pistää minua tikarilla kuin minulla tappaa sinut."

"Voit olla oikeassa", sanoi Matteo nauraen. "Ja totta puhuen, olot
ovat meillä kehittyneet sellaisiksi, että aateliset kaipaisivat
ankaraa kuritusta."

"Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Francis, "isäni ei pidä siitä, jos
viivyn ulkona kymmenen jälkeen."

       *       *       *       *       *

"Kello löi juuri kymmenen, Francis", sanoi hänen isänsä, kun poika
astui sisään.

"Joko se on niin paljon. Piazzetta oli vielä täynnä ihmisiä. Enpä
luule, että kukaan koko Venetsiassa menee niin varhain nukkumaan kuin
me."

"Yöllä on nukuttava ja päivällä valvottava. Sitä paitsi iltaisin on
kaduilla kovin levotonta: milloin tahansa voi saada tikariniskun
selkäänsä. En tahdo kuitenkaan moittia venetsialaisia, vaikka he
iltaisin huvittelevatkin, sillä pian he saavat ruveta ajattelemaan
vakavampia asioita."

"Mutta nykyäänhän pitäisi olla rauha koko maailmassa, isä. Tekihän
Venetsia aivan vastikään rauhansopimuksen Itävallan kanssa."

"Se ei merkitse mitään; Venetsia suostui rauhansopimukseen vain sen
tähden, että tiedettiin Itävallan liittoutuneen Unkarin, Paduan ja
Genovan kanssa. Toiset eivät olleet vielä taisteluvalmiita, mutta
pian puhkeaa myrsky. Mutta ei huolita puhua tästä sen enempää.
Mennään levolle."

Mutta Francis ei mennyt vielä vuoteeseen. Hän kävi istumaan
ikkunaansa, josta oli näköala Suuren kanaalin ylitse. Hän ajatteli
sotaa, joka ehkä piankin syttyisi, ja hän toivoi vain, että olisi
ollut pari vuotta vanhempi. Venetsian laivasto oli kuuluisa
urhoollisuudestaan, ja tähän aikaan, jolloin sotapalvelus oli ainoa
tie, joka johti onneen ja kunniaan, jokainen nuorukainen toivoi
kerran pääsevänsä mukaan.

Francis oli innokkaasti harrastanut urheilua, olipa saanut luvan
käydä asekouluakin, jossa aatelisten poikia opetettiin käyttämään
miekkaa ja tikaria ja heiluttamaan sotakirvestä. Hän oli kehittynyt
niin taitavaksi, että venetsialaiset kadehtivat häntä täydellä
syyllä. Usein hän lähti myös jollekin hiekkasaarelle ampumaan maaliin
ja hänen suurimpia huvejaan oli niinikään soutu.

Joka ilta hänellä oli tapana lähteä gondolissa soutelemaan yhdessä
isänsä gondolinkuljettajan pojan, Giuseppen kanssa, ja päästyään
syrjäisemmille seuduille hän tavallisesti itse otti airon käteensä
ja ohjasi kevyttä alusta. Molemmat pojat olivat siten kehittyneet
hyvin taitaviksi, ja heidän gondolinsa oli nopeampi kuin useimmat
muut kaksiairoiset alukset. Mutta tätä urheilua Francis ei voinut
harjoittaa muuten kuin salaa, sillä kukaan ylhäinen venetsialainen ei
pitänyt sellaista urheilua sopivana.

Aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä Francis astui portaille, joiden
juurella Giuseppe ja hänen isänsä Beppo odottivat herra Hammondia,
jonka oli määrä lähteä gondolissaan kauppa-asioitaan toimittamaan.

"Herra Francesco, olen löytänyt gondolin, joka sopisi teille
erinomaisesti." Giuseppe sanoi ja hyppäsi maihin.

"Miltä se näyttää?"

"Eräs mies Lidolla omistaa sen. Se on vain kahden vuoden vanha ja
tavattoman kevyt. Se on neljän dukaatin arvoinen, mutta hän myy sen
kahdesta."

"Hyvä, Giuseppe; me lähdemme illalla sitä katsomaan."

Hetken kuluttua herra Hammond tuli rantaan ja astui gondoliin.
Huoaten Francis palasi taloon oppitunnillensa.

Hänen opiskelunsa rajoittui pääasiallisesti kieliin, sillä muuta
eivät nuoret miehet juuri siihen aikaan opiskelleet. Latinaa puhuivat
kaikki oppineet, ja ranska oli hovien ja aatelisten kielenä.
Latinaa Francis puhuikin jo varsin sujuvasti, ranskaa hän ymmärsi
ja italiankieltä hän osasi kuin italialainen. Saksaakin hän oli jo
vähän opetellut. Saman opettajan johdolla kuin hänkin opiskeli useita
venetsialaisten aatelismiesten poikia, ja siten hän oli tutustunut
Matteo Giustinianiinkin, joka oli hänen paras ystävänsä.

Samana iltana Francis läksi katsomaan gondolia, josta Giuseppe
oli hänelle maininnut. Se olikin hänelle mieleen, sillä se oli
harvinaisen kevyt ja ohut kuin pähkinänkuori. Francis osti sen,
ja kuljettaessaan sitä kotiin, hän huomasi, että se oli paljon
nopeakulkuisempi kuin useimmat muut gondolit.

"Minä olen ostanut uuden gondolin, isä", sanoi Francis seuraavana
aamuna isälleen. "Halusin saada oman veneen, jotta voisin iltaisinkin
soudella, kun sinä olet melkein aina ulkona. Sitä paitsi tämä on
paljon kevyempi kuin sinun omasi, ja minusta on hauska päästä
liikkumaan nopeammin kuin muut."

"Nuoret tahtovat aina kulkea nopeasti", sanoi herra, Hammond,
"vaikka en voi käsittää, mitä hyötyä siitä on. Mutta ei minulla ole
mitään sitä vastaan, että olet hankkinut itsellesi oman gondolin,
jolla voit mielin määrin liikkua. Kernaasti saat tästä lähin viipyä
hiukan myöhempäänkin iltaisin ulkona, kunhan vain lupaat, ettet
kuljeskele pitkin katuja. Soudellessa ei ole mitään vaaraa, toista on
kaupungilla, jossa sattuu niin usein tappeluja ja onnettomuuksia."

Francis oli mielissään, sillä useinkin oli hänestä tuntunut kovin
ikävältä palata kotiin jo kymmeneltä, jolloin ilma oli ihanimmillaan,
ja Suurella kanaalilla elämä kaikkein vilkkain. Sen sijaan ei hänen
tehnyt mielensäkään kuljeskella kaduilla, sillä hirveä tungos
piazzettalla ei ollut koskaan miellyttänyt häntä.



TOINEN LUKU

Salaliitto


"Keitä nuo naiset ovat, Matteo?" kysyi Francis eräänä iltana
Matteolta, kun tämä tervehti kahta nuorta tyttöä, jotka saapuivat
toisessa gondolissa heitä vastaan Suuressa kanaalissa.

"He ovat minun kaukaisia sukulaisiani, Maria ja Julia Polani; heidän
isänsä on rikas venetsialainen kauppias, joka on ollut kolme vuotta
Korfussa ja vastikään muuttanut tyttärineen tänne. Suku on hyvin
vanha ja ylhäinen. Tytöt ovat Venetsian rikkaimpia perijättäriä,
sillä heillä ei ole veljiä. Heidän äitinsä on kuollut."

"He näyttivät hyvin nuorilta", sanoi Francis.

"Maria on kuudentoista ja Julia kaksi vuotta nuorempi."

"Kuka se vanhempi nainen oli, joka istui heidän välissään?"

"Heidän seuranaisensa. Hän on ollut talossa siitä saakka, kun tytöt
olivat aivan pieniä, ja heidän isänsä luottaa häneen täydellisesti.
Mutta tarpeen se onkin, sillä Maria herättää aivan varmaan pian
nuorten aatelismiesten huomiota."

"Sen voin kyllä uskoa", sanoi Francis, "koska hän on sekä kaunis että
rikas. Mutta varmaankin hänen isänsä on jo edeltäpäin määrännyt hänen
tulevaisuutensa."

"Luultavasti kyllä", sanoi Matteo.

"Tuo kirous seuraa ylhäistä sukuperää. Nuorten tyttöjen täytyy tyytyä
siihen mieheen, jonka heidän isänsä heille määrää, eivätkä he saa
valita vapaasti oman mielensä mukaan. Minun mielestäni niin tärkeässä
asiassa pitäisi jokaisen saada itse määrätä kohtalonsa."

"Samaa mieltä minäkin olen -- ainakin toistaiseksi", sanoi Matteo
nauraen; "mutta varmaankin muutan mieleni, kun minun vuoroni on
naittaa tyttäreni. Sinun gondolisi on todellakin erinomainen, sillä
vaikka meillä on vain yksi soutaja, niin pysymme sittenkin toisten
kaksiairoisten tasalla."

"Näkisitpä vain, kun Giuseppe ja minä kumpikin soudamme. Silloin
se aivan lentää, enkä näinä kymmenenä päivänä, jolloin se on ollut
minun, ole tavannut ainoatakaan, joka olisi päässyt nopeampaa."

"Nopeakulkuinen vene on aina hyvään tarpeeseen", sanoi Matteo;
"varsinkin jos sattuu joutumaan pulaan ja joku kaupunginvahdin
veneistä on kintereillä."

"Toivottavasti en tule tarvitsemaan sitä sellaiseen."

"En minäkään luule, mutta eihän sitä koskaan voi tietää."

Muutamia päiviä myöhemmin Francis oli jälleen soutelemassa. Kello
läheni jo puolta kymmentä, ja heidän soutaessaan erästä autiota
sivukanaalia pitkin, pyrki eräs mies heidän gondoliinsa.

"Otammeko hänet mukaan, herra Francesco?" kuiskasi Giuseppe
Francisille, sillä monta kertaa ennenkin he olivat kuljettaneet
gondolissaan matkustajia. Oli näet usein sattunut, että ohikulkijat
olivat luulleet heitä työtä etsiviksi gondolinkuljettajiksi, sillä
kumpikin oli tavallisesti paitahihasillaan. Francisia huvitti
ottaa selkoa siitä, mitä väkeä iltaisin oli liikkeellä ja minne
kukin oli menossa -- hän koetti arvata, oliko siinä rakastaja,
joka kiiruhti rakastettunsa luo, vai pelaaja, joka oli menossa
johonkin hämäräperäiseen paikkaan, vai aivan yksinkertaisesti
vain joku myöhästynyt kulkija, joka kiiruhti kotiinsa. Hänestä
oli yhdentekevää, mitä tietä hän kulki, kunhan hän vain sai kokea
seikkailuja, ja sitä paitsi matkustajien kuljetus tuotti Giuseppelle
sievän lisäansion.

"Otetaan hänet vain matkaan", vastasi Francis.

"Ei kai teillä ole kiire päästä levolle?" sanoi mies, kun vene laski
rantaan.

"Kyllä me valvomme, kunhan meille maksetaan", sanoi Giuseppe.
Tällaisissa tapauksissa hän johti aina puhetta.

"Te tiedätte, missä San Nicolo sijaitsee?"

"Kyllä, mutta sinne on pitkä matka."

"Teidän pitää odottaa siellä pari tuntia, mutta saatte myös puolen
dukaattia."

"Mitäs arvelet?" sanoi Giuseppe kääntyen Francisin puoleen.

"Samapa se", vastasi poika hetkeäkään epäröimättä.

Matka oli pitkä, mutta yö miellyttävä, ja puoli dukaattia houkutteli
Giuseppea. Mutta Francis tahtoi tyydyttää uteliaisuuttaan. San Nicolo
oli pieni hiekkasaari, uloimpia koko saariryhmässä. Siellä asui vain
muutamia kalastajia, ja siksi Francis ihmetteli suuresti, mitähän
asiaa sinne saattoi olla tähän aikaan vuorokaudesta miehellä, joka
puvusta ja puheesta päätellen kuului yläluokkaan. Sitä paitsi mies
oli naamioitu, sen Francis saattoi nähdä tähtien valossa. Mutta siinä
ei ollut mitään outoa, sillä nuoret aatelismiehet käyttivät usein
naamiota yöllä, kun he eivät tahtoneet tulla tunnetuiksi.

Koko matkan aikana ei kukaan puhunut mitään, gondoli soljui vain
tasaisesti eteenpäin. Mutta kun he saapuivat rantaan, sanoi vieras:

"Te soudatte hyvin. Käyttäisin teitä mielelläni toistekin."

"Me olemme aina valmiit", sanoi Francis käheällä äänellä.

"Hyvä. Takaisin palatessamme sanon, milloin tarvitsen teitä jälleen.
Toivon, että osaatte olla vaiti ettekä puhu tovereillenne mitään
siitä tehtävästä, jonka annan teille?"

"Sen lupaamme", sanoi Francis.

Vieras astui nyt maihin ja kiiruhtaessaan pois hän sanoi: "Voi kestää
kaksikin tuntia ennen kuin palaan takaisin."

"Kuulkaahan, herra Francesco", sanoi Giuseppe kun he olivat yksin,
"mitä ajattelitte suostuessanne tällaiseen kyytiin? Minä tosin
kernaasti ansaitsen puolen dukaattia, mutta nyt pääsemme kotiin vasta
myöhään. Ja silloin isäntä suuttuu."

"En suostunut tähän siksi, että sinä ansaitsisit puolen dukaattia,
Giuseppe, vaan sen tähden, että toivoin seikkailua. Tässä piilee
jokin salaisuus. Aatelismies sitä hän varmaan oli -- ei koskaan
lähtisi San Nicolon saarelle näin myöhään, jollei hänellä olisi
tärkeää asiaa. Varmaankin täällä on jokin salainen kokous, sillä
äsken näin kaksi gondolia, jotka suuntasivat myös kulkunsa tänne
päin. Joka tapauksessa aion ottaa selkoa siitä, mitä tämä merkitsee."

"Älkää tehkö sitä", sanoi Giuseppe vakavasti. "Olisi parasta palata
nyt heti takaisin, sillä ei sitä tiedä, mitä voi tapahtua."

"Koetan ensiksi tutkia asiaa, jos mahdollista. Jää sinä tänne siksi
aikaa, niin minä lähden vakoilemaan."

Francis nousi maihin ja aikoi tarkastella lähemmin muutamia
kalastajamökkejä, jotka sijaitsivat rannalla, mutta ei missään
näkynyt tulta eikä kuulunut vähintäkään ääntä. Hän tiesi, että
kauempana rannasta oli myös asuntoja, mutta kun hänellä ei ollut
muuta ohjausta kuin tähtien valo taivaalla, palasi hän rantaan.

"En löytänyt mitään jälkiä, Giuseppe."

"Parasta olikin, herra Francesco. On olemassa sellaista riistaa, jota
on paras olla pyydystämättä. Tulin oikein iloiseksi, kun palasitte
takaisin rantaan. Viisainta on nyt hetken aikaa nukahtaa."

Mutta Francis ei voinut ajatella unta. Hän kävi veneeseen istumaan
ja tuumi, maksaisiko vaivaa jonakuna toisena iltana jatkaa tätä
seikkailua. Että jonkinlainen salaliitto oli kysymyksessä, siitä
hän oli varma. Venetsiassa oli aina kaksi puoluetta, jotka kumpikin
tarkoittivat tasavallan parasta, mutta jotka olivat eri mieltä
siitä, mitä keinoja olisi paras käyttää sen onnen ja hyvinvoinnin
takaamiseksi. Sitä paitsi oli aina köyhiä ja onnettomia, jotka olivat
valmiit ottamaan vastaan lahjoja ja auttamaan tasavallan vihollisia.
Francis oli englantilainen, mutta hän oli kiintynyt Venetsiaan ja
seikkailunhalunsa ohella hän tunsi miltei velvollisuudekseen ottaa
selkoa salaliitosta, jonka olemassaolosta hän oli melkein varma.

Giuseppe oli nukkunut veneen pohjalla kaikessa rauhassa, kun rannalta
kuului askelten ääniä ja Francis herätti hänet. Itse hän nousi myös
ja oikoi jäseniään, ikään kuin hänkin olisi nukkunut.

"Viekää minut takaisin samaan paikkaan, josta lähdimmekin!" sanoi
vieras ja istuutui veneeseen. Pojat tarttuivat airoihinsa, ja vene
soljui kaupunkia kohti. Mutta juuri kun he saapuivat Suuren kanaalin
suulle, ilmestyi kuuden airon soutama gondoli heidän eteensä ja ääni
huusi:

"Tasavallan nimessä, keitä te olette!"

"Soutakaa!" sanoi vieras pojille ja nousi pystyyn. "Kymmenen
dukaattia, jos saatte minut onnellisesti maihin!"

Jos pojat olisivat olleet tavallisia gondolinkuljettajia, niin
tuskinpa he edullisen tarjouksenkaan vuoksi olisivat uskaltaneet
uhmata ankaraa käskyä. Mutta Francis ei tahtonut joutua tekemisiin
viranomaisten kanssa, ehkäpä vielä joutua vankeuteenkin. Siksi
hän käänsi äkkiä gondolinsa ja souti kaikin voimin eteenpäin.
Gondoli kiiti kuin nuoli, mutta toinen gondoli, jossa oli kuusi
soutajaa, seurasi sen kintereillä, ja epäilemättä se olisi hyvin
pian saavuttanut heidät, jollei Francis olisi äkkiä poikennut
sivukanaaliin ja sitten ketterästi pujotellut toisesta kanaalista
toiseen, kunnes suuri gondoli, joka ei yhtä nopeasti voinut suoriutua
monista käännöksistä, jäi hyvän matkaa jälkeen. Vihdoin he kaikessa
rauhassa pääsivät määräpaikkaan.

"Pyhän Paavalin nimessä", vieras sanoi, "hyvin tehty! Osaattepa te
hyvin ohjata gondolianne ja nopeasti soutaa. Ei minulla ole mitään
syytä pelätä heitä, mutta en olisi suonut, että tasavallan kätyrit
olisivat sekaantuneet minun toimiini."

Noustessaan maihin vieras antoi Giuseppelle luvatun palkkion. "Ensi
torstaina, puoli yksitoista", sanoi hän sitten.

"Tämä näyttää olevan vaarallinen toimi", sanoi Giuseppe epäröiden.
"Ei ole mitään lastenleikkiä ruveta uhmaamaan tasavallan upseereja,
eikä ole sanottu, että ensi kerralla onnistumme yhtä hyvin."

"Voihan sitä hiukan uskaltaakin, kun hyvä maksu on tiedossa", sanoi
vieras kääntyen pois; "sitä paitsi tokkopa me toisella kertaa
kohtaammekaan noita valtion urkkijoita."

"Ja nyt kotiin", sanoi Francis. "Tämän parempaa ansiota ei sinulla
ole ollut, ja jos minä pääsen vielä jännittävään seikkailuun, niin
voimme olla tyytyväisiä."

Seuraavina päivinä Francis tuumi vakavasti, jatkaisiko hän
seikkailua. Lopulta hän päätti sen tehdä, koska siihen ei liittynyt
mitään todellista vaaraa. Voisihan hän sanoa jos hänet keksittäisiin,
että hän oli tahtonut ottaa vain selkoa, olisiko jokin salaliitto
valtiota vastaan tekeillä. Ja koska hän oli vain keskenkasvuinen
poika, niin tuskinpa hänen sekaantumistaan asiaan pidettäisiin
kovinkaan vaarallisena.

Giuseppe ei pannut vastaan, kun Francis selitti, että hän aikoi
seuraavana torstaina lähteä jälleen San Nicolon saarelle. Giuseppe
tuumi, että jos hän voisi ansaita vielä toisenkin niin suuren summan,
niin hän pian voisi mennä naimisiin ja tulla omaksi herrakseen.
Ja jollei Francis pelännyt vaaraa, niin eipä hänkään sitä tehnyt.
Korkeintaan hän voisi saada pari kuukautta vankeutta.

Ennen tuota määräpäivää Matteo Giustiniani kertoi Francisille
uutisen, joka huvitti häntä suuresti.

"Muistathan Serkkuni, Maria Polanin, jonka me kohtasimme kerran
Suurella kanaalilla?" kysyi Matteo.

"Tietysti. Mitä hänestä?"

"Niin, ajattelehan! Ruggiero Mocenigo, tuo aatelismies, jonka kerran
näytin sinulle piazzalla ja joka on ollut kaksi vuotta maanpaossa, on
kosinut häntä."

"Häntä hän toivottavasti ei saa", sanoi Francis harmistuneena.
"Häpeällistä olisi antaa hänet sellaiselle miehelle."

"Samaa Marian isäkin ajattelee, ja siksi hän antoi heti kieltävän
vastauksen. Mutta Ruggiero oli nostanut hirveän jutun sen johdosta ja
vannonut, että Polani saisi sitä vielä katua."

"Toivottavasti sukulaisesi ei välitä hänen uhkauksestaan", sanoi
Francis.

"Ei hän siitä välitäkään", vastasi Matteo, "mutta Ruggierolla on
mahtavia ystäviä ja hän voi vahingoittaa häntä, puhumattakaan
siitä, että hän voi palkata jonkun pistämään Polanin kuoliaaksi
jossakin sopivassa tilaisuudessa. Isäni on kehottanut häntä olemaan
hyvin varovainen. Ruggiero on vaarallinen vihollinen. Vaikka häntä
epäiltäisiinkin salamurhasta, niin olisi melkein mahdoton saada häntä
syytteeseen. Hänellä on kaksi sukulaista neuvostossa, ja vaikka hän
polttaisi Polanin talon tai ryöstäisi Marian, niin tuskinpa häntä
sittenkään rangaistaisiin, varsinkin jos hän pysyttelisi jonkin aikaa
poissa kaupungista."

"Tietysti minä sen ymmärrän, että aatelismiehet kaikissa maissa
voivat tehdä sellaista, mitä pidettäisiin rikoksena, jos joku muu
sen tekisi. Mutta että sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa
yksityiset ihmiset voivat kostaa ja tappaa, on inhottavaa."

"Eihän se ole oikein", sanoi Matteo välinpitämättömästi, "mutta en
tiedä, miten se voitaisiin estää. Sitä paitsi täällä ratkaistaan
riidat mies miestä vastaan, jota vastoin toisissa maissa aatelisten
kiistellessä keskenään sadoittain ihmisiä, joilla ei ole mitään
tekemistä itse riidan kanssa, voidaan ottaa hengiltä."

Tältä kannalta Francis ei ollut ennen ajatellut asiaa, ja hänen
täytyi myöntää, että niin inhottavaa kuin salamurha olikin, niin se
tuotti maalle sittenkin vähemmän kärsimystä kuin sisäiset sodat,
mutta sittenkään hän ei tahtonut yhtyä ystävänsä mielipiteeseen.

"Totta kyllä, Matteo, mutta sota on aina rehellinen sota, jota
vastoin salamurha on aina konnantyö."

"Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja
anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin
että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole
minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää,
että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata
salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin
Ruggierokin voi tehdä."

Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma
siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja
tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla
hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista
saapuikin vieras rantaan.

"Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa
teidän ammatistanne yleensä."

Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei
ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin
Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he
olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista
Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.

"En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette
kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"

"Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua
vuotta nuorempi."

"Ja mikä on teidän nimenne?"

"Giovanni ja Beppo Morani."

"Onko vene teidän omanne?"

"On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."

"Ja missä on venepaikkanne?"

"Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."

"Entäs missä te asutte?"

"Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me
veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja
kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."

"Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"

"Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai
myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean
asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen
joskus saada hiukan huvitellakin."

"Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"

"Olemme mieluimmin omat herramme."

"Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa
voisin tavata teitä?"

"Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin,
piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla,
niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."

"Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"

"En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on
välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."

"Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin
tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."

Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he
soutivat ääneti.

"Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras
noustessaan maihin.

Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä
hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita,
saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.

Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan
kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta,
ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi
pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan
kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki
kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.

Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he
suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä,
ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja
kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat
sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.

Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka
kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai
aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä
asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään
valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle
odottamaan.

Pian kuului askeleita -- kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä,
joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin
kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" -- "Minä kärsin!" Sitten salvat
työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja
vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää
ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi
maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha
ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi
silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän
ympärillä.

Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat
kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä,
vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän
päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten,
hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän
hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin
hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki
jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen
reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.

Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut,
mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät
olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri
vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut
olivat tuntemattomia.

Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja
huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen,
varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen
enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi
hiekkasärkkien yli rantaan.

"Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe
kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa
siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"

"Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta
en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin
uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."

"Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco.
Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon.
Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä
puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta
olla hankkimatta itselleen vihollisia."

"Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."

Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä
kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.

"En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras
maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin
oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."

Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa
mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko
juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi
irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja
kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin
selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä
hyötyä siitä olisi? Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa
tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat
salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen
olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia
aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän
katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut
asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan. Tähän asti hän
oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt,
huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen
henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen
enempää.



KOLMAS LUKU

Suuri Kanaali


Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää
sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli
voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli
nähnyt vain pahoja unia.

Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen
torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli
nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan.
Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki
teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä
tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat
olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä
hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden
henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti
paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli
tehnyt.

"Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi
pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos
minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota
tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin,
niin kerro koko juttu!"

[Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan
kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia
rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla
tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun
tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]

"Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.

"Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."

"Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi
Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."

"En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään
pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista
kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin
itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä
kuolemantuomioon."

Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin
ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan
se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi
levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin
kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.

Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien
joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni
ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen
perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi
sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut
gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina
päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen
ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.

Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla
yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi
Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa,
sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa
gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti
kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa
siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi
aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän
olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota. Gondoli oli jo
ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!"
ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja
aseitten kilinää kajahti ilmassa.

"Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen
toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle
ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli
edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen
vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat
voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa
venettä.

Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle.
Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista
oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä.
Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.

"Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski
gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja
auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.

Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin
veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja
mies putosi raskaasti veteen.

Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet
toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.

"Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä,
siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat
hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."

"Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.

"Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat
ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä
teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle
päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin
lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."

"Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi
Maria.

"Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän
serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme
teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."

"Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin
teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne,
ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."

"Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein
iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden
soutelemaan."

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni
puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me
soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli
äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät
kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu,
luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja
vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa,
ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."

Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi
maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi
avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.

He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.

"Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne,
signora", sanoi Francis.

"Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä
sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä
on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää
pelastajaamme."

Francis seurasi tyttöjen mukana.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui
lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne?
Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"

"Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat
tytöt yhteen ääneen.

"Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.

"Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli
tapahtunut.

"Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä
vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa
kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä,
kuka te olette?"

"Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän
on asunut täällä jo neljä vuotta."

"Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua
häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"

"Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään,
ettei hän voinut liikkua paikaltaan."

Herra Polani soitti gongongia.

"Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja
viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut,
ehkäpä kuollutkin."

Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin
ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi
seuranaisen kanssa kotiin.

"Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään
merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.

"Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.

"Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja
kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."

"Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi
herra Polani.

"Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että
he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin
heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."

"Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma
siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja.
Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän
epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."

Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me
tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja
kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille
tehnyt."

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta
isälleen.

"Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei
koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että
sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on
Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla
Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa
eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi
hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta
vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin,
eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella
Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."

"Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut
mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei
ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä
taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen
ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja
rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en
ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten
miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla,
mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani
sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan.
Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää
keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut
sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka
ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."

Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän
tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen
vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle.
Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta
kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä
vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin
mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen
elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä
aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.

Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti
herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra
Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä
kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.

"Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin
tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään
kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne
on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt
minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni --
sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa -- ja estäen siten
hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan,
mitä tässä kaupungissa on."

"Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille
avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä,
että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella
aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle
kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota
aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi
avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska
hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."

"On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko
antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa
ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren
kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi
puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka
salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen
velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä
paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä. Täällä Venetsiassa
jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että
pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös
käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi
hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on
vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein
läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä,
sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani. Useat
neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he
ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne
mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."

"Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra
Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään
merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa
ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia
suojelijoita hyvänsä."

Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he
istuivat rinnan gondolissa.

"Kuinka vanha te olette, ystäväni?" kysyi vanha herra veneen
pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.

"Täytin juuri kuusitoista vuotta."

"Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä
vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei
miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille
vertoja."

"Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin
rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."

"Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme
ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin
aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole.
Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja
heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla
tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata;
ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella
aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."

"Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani
merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen
taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko
sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja
muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa.
Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän
täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin
he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."

He saapuivat nyt piazzettalle. Aatelismiehiä seisoi rannassa,
ja herra Polani astui heti heidän luokseen ja esitti Francisin
tyttäriensä pelastajana. Herrat astuivat palatsiin, mutta Francis jäi
ulkopuolelle odottamaan ystävänsä Matteon kanssa, joka myöskin oli
saapunut paikalle.

"Onnittelen sinua, joskin kadehdin sinua hiukan", sanoi Matteo.
"Olipa se todellakin onni, että saavuit paikalle juuri samassa, kun
tuo konna Ruggiero Mocenigo aikoi ryöstää kauniit serkkuni."

"Oletko varma siitä, että se oli Ruggiero, Matteo?"

"Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedät, että kun hän oli kosinut Mariaa
ja saanut rukkaset, uhkasi hän kostaa. Hän voi tehdä mitä tahansa,
sitä paitsi kerrotaan, että hän pelaamalla ja huonolla elämällä on
kadottanut omaisuutensa Konstantinopolissa ja joutunut juutalaisten
koronkiskurien käsiin. Jos hänen onnistuisi ryöstää Maria, voisi hän
selvittää raha-asiansa. En koskaan enää moiti soutamiskiihkoasi,
kun tällainen onni on sinua potkaissut, sillä on tosiaankin onni,
Francis, että olet voinut tehdä palveluksen Polanille. Monet nuoret
miehet Venetsiassa uhraisivat oikean kätensä, jos he olisivat voineet
tehdä sen minkä sinä."

"Minä olisin kernaasti tehnyt saman palveluksen mille tytölle
tahansa, jota vaara uhkaisi, vaikka kalastajatytöllekin", sanoi
Francis, "mutta olen erityisen onnellinen siitä, että nuo tytöt ovat
sinun sukulaisiasi, Matteo."

"Puhumattakaan siitä, että he ovat Venetsian kauneimpia neitoja",
sanoi Matteo veitikkamaisesti.

"Merkitseehän sekin jotain, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi.
Heitinköhän minä itse Ruggieron veteen", lisäsi Francis vakavasti,
"ja onkohan hänet saatu ylös? Hänellä on mahtavia ystäviä, Matteo.
Jos olen nyt hankkinut itselleni ystäviä, niin olen myös saanut
vihollisia tuolla yöllisellä seikkailullani."

"Aivan niin", sanoi Matteo. "Sinun tähtesi toivoisin, että Ruggiero
makaisi kanaalin pohjassa. Hän ei ole tuottanut kunniaa ystävilleen,
enkä luule, että kukaan häntä suuresti surisikaan. Mutta jos he ovat
pelastaneet hänet, niin sinun täytyy olla varuillasi, sillä Ruggiero
on vaarallinen vihamies."

"En tiedä, mitä toivoisin", sanoi Francis. "Jos hän elää, saan hänet
vihamiehekseni, mutta en tahtoisi myöskään olla syypää ihmisen
kuolemaan."

"Minä sinun sijassasi en siitä välittäisi", sanoi Matteo. "Ellet sinä
olisi tappanut häntä, hän varmaan olisi tappanut sinut. Se oli yhtä
rehellistä taistelua kuin jos olisit ottanut osaa oikeaan kahakkaan
merellä, ja mitä varten sinun tarvitsisi olla huolissasi siitä, että
olisit vapauttanut Venetsian sen kehnoimmasta kansalaisesta?"

"Niinkuin tiedät, Matteo, on minut kasvatettu aivan toisenlaisten
periaatteiden mukaan. Isäni vihaa kaikkea taistelua, paitsi isänmaan
puolustusta, ja vaikkei hän ole moittinut minua yöllisestä kahakasta,
huomaan sittenkin, että hän on levoton, sillä hän aikoo lähettää
minut pikimmiten Englantiin."

"Toivottavasti hän ei tee sitä", sanoi Matteo vakavasti. "Tähän
asti olemme olleet hyviä ystäviä, mutta tästä lähin olemme vieläkin
parempia. Polanin ystävät tulevat tämän jälkeen pitämään sinua
miltei perheen jäsenenä, ja mieleeni juolahti juuri, että me ehkä
parin vuoden kuluttua voisimme ruveta valtion palvelukseen ja tulla
komennetuiksi yhdessä sotalaivaan."

"Isäni kauhistuisi jos vain puhuisinkin hänelle jostain sellaisesta.
Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan. En mitenkään haluaisi
lähteä täältä. Olen ollut täällä onnellinen ja saanut monta hyvää
ystävää. Elämä Lontoossa sitä vastoin tuntuisi kovin ikävältä. --
Mutta tuolla saapuu oikeudenpalvelija palatsista."

Oikeudenpalvelija tiedusteli, oliko jompikumpi heistä herra Hammond,
ja pyysi häntä sitten seuraamaan mukanansa.



NELJÄS LUKU

Ryöstetyt


Levottomin mielin Francis seurasi oikeudenpalvelijaa suuren
neuvoskunnan kokoussaliin. Hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä,
komeassa salissa, jonka seiniä koristavat taulut esittivät
Venetsian historiaa, istui yksitoista neuvosherraa purppuraisissa,
kärpännahalla reunustetuissa viitoissaan. Dogi itse oli
puheenjohtajana. Herra Polani ja hänen seuralaisensa istuivat pöytää
vastapäätä. Kun Francis astui sisään, kuulusteltiin parasta aikaa
gondolinkuljettajaa. Kerrottuaan koko tapauksen hän sai poistua.

Sen jälkeen Francis vuorostaan kertoi mitä tiesi.

"Mikä oli syynä siihen, että te, vaikka olette niin nuori ja vieras
paikkakunnalla, sekaannuitte tuollaiseen kahakkaan?" kysyi yksi
neuvosherroista.

"En minä ennättänyt ajatella nuoruuttani enkä muukalaisuuttani",
sanoi Francis. "Kuulin naisten hätähuudot, ja pidin velvollisuutenani
kiiruhtaa apuun."

"Tiesittekö keitä he olivat?"

"Tunsin heidät vain ulkomuodolta. Kun heidän gondolinsa hetkeä
aikaisemmin oli kulkenut omani ohitse, erotin heidän kasvonsa
soihtujen valossa."

"Huomasitteko mitään merkkiä sen gondolin kyljessä, joka teki
hyökkäyksen?"

"En", sanoi Francis, "toinen soihduista sammui kahakan aikana."

"Luulisitteko tuntevanne jonkun ahdistajista, jos näkisitte heidät?"

"En", sanoi Francis, "he olivat kaikki naamioituja."

"Teillä ei ole siis syytä epäillä ketään tämän hyökkäyksen
johtajaksi?"

"Ei", sanoi Francis, "en huomannut gondolissa mitään merkkiä enkä
liioin miesten puvuissa mitään, minkä johdosta voisin epäillä ketään."

"Joka tapauksessa", sanoi dogi, "olette osoittanut harvinaista
rohkeutta ja neuvokkuutta, ja tasavallan nimessä kiitän teitä siitä,
että olette saanut estetyksi hirveän rikoksen. Pyydän teitä jäämään
tänne. Ehkäpä te sittenkin voisitte tuntea sen henkilön, jota
rikoksesta on syytetty."

Hetkeä myöhemmin ovenvartija ilmoitti, että herra Ruggiero Mocenigo
odotti ulkopuolella.

"Astukoon sisään!" sanoi dogi.

Kun Ruggiero Mocenigo astui sisään, kumarsi hän neuvoskunnalle ikään
kuin odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

"Teitä syytetään herra Polanin tyttärien ryöstämisyrityksestä sekä
mainitun herran palvelijan murhasta", sanoi dogi.

"Miksi minua siitä syytetään?" kysyi Ruggiero ylpeästi.

"Sen vuoksi, että te kosiessanne herra Polanin vanhempaa tytärtä ja
saadessanne rukkaset, uhkasitte hänelle kostavanne."

"Tuollainen syy tuntuu kuitenkin varsin löyhältä", sanoi
Ruggiero pilkallisesti. "Jos jokaisen kosijan, joka ilmaisee
tyytymättömyyttään saadessaan rukkaset, täytyy vastata kaikista
onnettomuuksista, jotka kohtaavat hänen ihailunsa esineen perhettä,
niin pelkään, että tämä loistava ja kunnioitettava neuvoskunta saa
kovin paljon työtä osakseen."

"Teidän entinen elämänne antaa jo kylliksi syytä epäilyksiin", sanoi
dogi vakavasti. "Kaksi vuotta olette ollut maanpaossa salamurhan
vuoksi, ja huhu on tietänyt kaikkea muuta kuin hyvää teidän
elämästänne Konstantinopolissa."

"Sitä paitsi voin todistaa", sanoi Ruggiero, "ettei minulla ole
minkäänlaista osaa herra Polanin tyttärien ryöstöyritykseen, sillä
koko sen illan ja yön, aina kello kolmeen asti, pelasin korttia
kotona ystävieni kanssa, ja tuskinpa herra Polanin tyttäret niin
myöhään enää olivat liikkeellä."

"Mihin aikaan ystävänne tulivat luoksenne?"

"Kello yhdeksältä."

"Ketkä olivat luonanne?"

Ruggiero mainitsi kuuden nuoren miehen nimet, joita heti lähetettiin
hakemaan.

"Sillä välin te, herra Hammond, voitte sanoa, tunnetteko syytettyä ja
luuletteko hänen olleen hyökkääjien parissa?"

"Minä en tunne häntä", vastasi Francis, "mutta sen voin varmasti
sanoa, ettei hän ollut hyökkääjien johtaja, jota minä iskin
airollani. Sillä minä osuin häntä ohimoon, ja sellaisen iskun jälki
näkyisi varmaan vielä."

Francisin puhuessa Ruggiero loi häneen kylmän, läpitunkevan katseen,
joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiitollisuutta, ja Francis tunsi
väristyksen ruumiissaan istahtaessaan herra Polanin viereen.

Hetken kuluttua todistajat saapuivat, ja toinen nuori mies toisensa
jälkeen todisti, että he olivat viettäneet koko illan Ruggiero
Mocenigon luona, aina kello yhdeksästä kolmeen saakka.

"Luovutteko syytteestänne, herra Polani", kysyi dogi, kun kaikkia
todistajia oli kuulusteltu.

"Minä tunnustan", sanoi Polani nousten ylös, "että Ruggiero
Mocenigo on todistanut, ettei hän persoonallisesti ole ottanut osaa
ilkityöhön, mutta silti ei ole todistettu, ettei hän olisi sitä
toimeenpannut. Hän saattoi tietenkin aavistaa, että epäilykseni
kohdistuisivat häneen, ja siksi hän on antanut toisten toimia ja
itse ryhtynyt varokeinoihin, voidakseen todistaa syyttömyytensä.
Mutta minä pysyn yhä siinä väitteessä, että hänen uhkauksensa sekä se
seikka, että tyttäreni tietenkin tulee perimään osan omaisuuttani, ja
että Ruggiero Mocenigon on ollut pakko lainata rahoja juutalaisilta,
sanalla sanoen, että kaikki viittaa siihen, että hän on pannut
toimeen tämän väkivallanteon, joka samalla kertaa olisi tyydyttänyt
hänen kostonhimoaan sekä parantanut hänen raha-asiansa."

Neuvosherrat keskustelivat hetken aikaa ja sitten sanoi dogi:

"Kaikki läsnäolijat saavat nyt poistua, ja meidän päätöksemme tulee
aikanaan julistettavaksi kummallekin osapuolelle."

Kolme päivää kului eikä päätöksestä vieläkään kuulunut mitään. Mutta
neljännen päivän aamuna saapui Francisille tieto, että hänen tuli
kello yhdeksältä olla neuvoskunnan kokouksessa läsnä. Määräajalla
saapui oikeudenpalvelija hakemaan häntä katetulla gondolilla.

"Näyttääpä melkein siltä kuin olisin vanki", tuumi Francis mielessään
istuessaan oikeudenpalvelijan rinnalla suljettujen verhojen takana.
"Mutta onhan se melkein mahdotonta, sillä enhän minä ole syyttänyt
Ruggieroa mistään, enhän edes tuntenut häntä ilkityöntekijäksi. Se
vain on varma, että gondoli kulkee vankilaa kohti."

Vene sivuutti piazzettan pysähtymättä palatsin edustalle ja kääntyi
sivukanaaliin, joka palatsin takaa virtasi vankilan ohi. Se pysähtyi
aivan Huokausten sillan viereen, ja Francis ja hänen saattajansa
astuivat palatsin takaovesta sisään. Kuljettuaan parin kolmen
käytävän läpi he pysähtyivät ovelle, jonka edustalla seisoi vartija.
Vasta kun tunnussanat oli lausuttu, he pääsivät sisään.

He astuivat holvattuun huoneeseen, jossa ei ollut minkäänlaisia
huonekaluja, perällä oli vain kivipaasi, jolla lepäsi jotain peitteen
alla. Neljä neuvoskunnan jäsentä seisoi sen ympärillä. Herra Polani
ja pari hänen ystäväänsä olivat huoneen toisessa päässä ja toisessa
Ruggiero ystävineen. Francisin mielestä Ruggiero näytti tällä kertaa
paljon synkemmältä ja levottomammalta kuin edellisessä tutkinnossa.

"Olemme lähettäneet hakemaan teitä, Francesco Hammond, jotta te
mahdollisesti voisitte antaa meille joitain tietoja tästä ruumiista,
joka tänään löydettiin Suuresta kanaalista."

Peite poistettiin ja nuoren miehen ruumis tuli esiin. Hänellä oli
vasemmassa ohimossaan suuri mustelma ja nahka oli siltä kohtaa
repeytynyt.

"Tunnetteko te ruumiin?"

"Kasvoja en tunne", sanoi Francis, "enkä tiedä koskaan ennen nähneeni
häntä."

"Onko haava ohimossa sellainen, että teidän aironiskunne olisi voinut
sen aiheuttaa?"

"Sitäkään en voi sanoa", sanoi Francis, "mutta se on juuri samalla
kohtaa, johon iskin miestä, kun hän miekka kädessä yritti hyökätä
gondoliini."

"Katsokaa nyt vaatteita! Eikö niissä ole mitään, mikä voisi todistaa
teille että tämä mies on sama henkilö?"

"Hän oli puettu mustiin niin kuin tämäkin. Mitään tunnusmerkkejä en
voinut huomata, mutta soihdun valo osui hänen tikarinsa kahvaan.
Näin sen vain silmänräpäyksen ajan, mutta huomasin, että siinä oli
jalokiviä."

"Ottakaa tikari esille!" sanoi neuvosherra oikeudenpalvelijalle.

Tämä veti kuolleen vyöstä kauniin tikarin, jonka kahva oli
jalokivillä koristettu.

"Tämäkö tikari se oli?" kysyi neuvosherra Francisilta.

"En voi varmasti sanoa, että tikari on sama, mutta joka tapauksessa
se on samanlainen."

"Kun nyt näette haavan ohimossa ja tikarin vyöllä sekä huomaatte,
että ruumis on maannut muutamia päiviä vedessä, niin olette kai
varma, että tämä on sama mies, jonka te kahakassa syöksitte
kanaaliin?"

"Niin, herra, en epäile, että se on sama henkilö."

"Hyvä, nyt voitte mennä. Ja oikeuden nimessä kiitämme teitä
todistuksestanne."

Francis saatettiin jälleen gondoliin ja vietiin takaisin kotiin.
Tunnin kuluttua saapui herra Polani.

"Asia on ratkaistu", kertoi hän, "tosin ei tyydyttävällä tavalla,
mutta aivan ilman rangaistusta hän ei kuitenkaan ole jäänyt. Teidän
lähdettyänne kävi selville, että kuollut oli Ruggiero Mocenigon
sukulainen ja läheinen ystävä, jonka kanssa hän on seurustellut
ahkerasti palattuaan kotiin Konstantinopolista. Ruggiero koetti
väittää, että hänen serkkunsa luultavasti itse oli aikonut ryöstää
tyttäreni ja ettei tämä asia liikuttanut häntä vähääkään. Mutta kun
lähetettiin Mariaa hakemaan ja hän todisti, ettei hän tuntenut edes
ulkomuodoltaan tuota nuorta miestä, niin neuvoston enemmistö tuli
siihen päätökseen, että hän oli toiminut Ruggieron kätyrinä. Ja sen
johdosta Ruggiero karkoitettiin kolmeksi vuodeksi Venetsiasta."

"Minä olisin ollut tyytyväisempi", sanoi herra Hammond, "jos hänet
samalla olisi karkoitettu Itämaille saakka, sillä jos hän saa
oleskella mannermaalla, ei hänen tarvitse poistua täältä kuin parin
kolmen peninkulman päähän, ja sieltä käsin hän voi tuottaa paljonkin
ikävyyttä niille, jotka ovat joutuneet hänen vihansa kohteiksi."

"Se on kyllä totta", myönsi herra Polani, "mutta hänen ystävänsä
arvelevat, että häntä on kohdeltu liiankin kovasti. Mitä minun
tyttäriini tulee, niin pidän kyllä huolen siitä, etteivät he toista
kertaa joudu tuollaiseen vaaraan. Olen kieltänyt heitä liikkumasta
ulkosalla pimeän tultua, jollen itse ole mukana, ja aseistettujen
palvelijoitteni lukua olen myös lisännyt. En tosin voi uskoa, että
Ruggiero olisi niin rohkea, että hän uskaltaisi koettaa ryöstää
heitä väkivallalla omasta talostani, mutta kun kerran on joutunut
tekemisiin sellaisen miehen kuin hänen kanssaan, ei voi koskaan olla
kyllin varovainen."

"Minäkin olen kieltänyt poikaani liikkumasta kaduilla pimeän tultua",
sanoi herra Hammond. "Sen sijaan soudelkoon vain gondolissaan, sillä
toista gondolia on mahdoton erottaa toisesta, jollei niissä ole
erikoista tuntomerkkiä. Mutta en kuitenkaan voi olla levollisella
mielellä niin kauan kuin hän on täällä, ja siksi aion ensi tilassa
lähettää hänet Lontooseen."

"Toivottavasti sellaista tilaisuutta ei satu hyvin pian", sanoi herra
Polani. "Olisin kovin pahoillani, jos poikanne joutuisi lähtemään.
Toivon että voimme keksiä jonkin keinon, millä hän voi välttää
vaaran, johon hän meidän tähtemme on joutunut, sekä samalla hyötyä
olostaan täällä."

Seuraavan kahden viikon kuluessa Francis enimmäkseen oleskeli Polanin
palatsissa. Kauppias tarkoitti täyttä totta pyytäessään häntä käymään
talossaan kuin omassa kodissaan, ja jos Francis jonakin päivänä ei
saapunut, nuhteli hän tätä lempeästi. Itse hän oli usein mukana, kun
nuo neljä nuorta -- Matteo liittyi myös tavallisesti heidän seuraansa
-- juttelivat yhdessä parvekkeella, seuranaisen istuessa vieressä ja
usein osoittaessa tyytymättömyyttään, kun ilo ja nauru nuorten kesken
yltyi kovaääniseksi.

Iltapäivisin nuoret usein lähtivät gondolissa soutelemaan, mutta
palasivat aina ennen hämärän tuloa kotiin.

Tämä aika oli hyvin mieluisaa Francisille. Hänellä ei ollut sisaria,
ja vaikka hän oli tutustunut moneen perheeseen Venetsiassa, ei hän
missään viihtynyt niin hyvin kuin Polanin talossa. Erikoisen hauskaa
he pitivät kotona, mutta gondolissa oli pakko esiintyä hillitymmin.

"Minä en siedä tuota Castaldia", sanoi Francis eräänä iltana
Matteolle, kun he palasivat kotiin Polanin luota.

"Seuranaisia eivät nuoret miehet koskaan voi sietää", vastasi tämä
nauraen.

"Ei, totta puhuen, minä en pidä hänestä, ja olen aivan varma siitä,
että minäkin olen hänelle jostakin syystä yhtä vastenmielinen. Hän
tarkastelee minua aivan kuin kissa hiirtä."

"Ehkäpä hän ei voi unohtaa sitä, että sinä pelastit vain hänen
suojattinsa ja jätit hänet oman onnensa nojaan."

"En tiedä, Matteo. Hänen käytöksensä silloin tuntui minusta hyvin
omituiselta. Ehkäpä hän oli päästään pyörällä, mutta hän takertui
lujasti kiinni tyttöjen vaatteisiin, ikään kuin hän olisi tahtonut
estää heidän pakonsa."

"Luuletko todellakin, että hän toivoi ryöstön onnistuvan?"

"En tiedä, onko minulla oikeutta sitä sanoa, mutta luulenpa melkein.
Hän tuntui minusta epäluotettavalta. Joka tapauksessa olen varma
siitä, että Ruggierolla on liittolainen talossa. Mistä hän muuten
olisi niin varmaan tiennyt, mihin aikaan he palaisivat kotiin sinä
iltana. Sillä olen aivan varma siitä, että gondoli odotti heitä.

"Minä kysyin vastikään Julia-neidiltä, miten he niin myöhään sinä
iltana olivat liikkeellä. Ja hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miten
se oikeastaan oli käynyt. Hänen sisarensa oli juuri vähää ennen
sanonut, että olisi parasta kääntyä kotiin, mutta seuranainen, joka
muuten on kovin tarkka sellaisissa asioissa, oli vakuuttanut, ettei
heillä ollut kiirettä, koska herra Polani tiesi, missä he olivat.
Julia luuli, että seuranainen oli erehtynyt ajasta eikä tiennyt,
miten myöhäistä jo oli. Tietysti tämä ei todista mitään, mutta
liittäessäni kaikki nämä pikkuseikat yhteen alkavat epäilykseni
herätä."

"Minun on vaikea uskoa tuota naista petturiksi", sanoi Matteo. "Hän
on niin kauan ollut perheen palveluksessa ja nauttinut aina suurta
luottamusta."

"Mutta ehkäpä Ruggiero on luvannut hänelle niin suuren palkkion, että
on saanut taivutetuksi hänet puolelleen."

"Nyt muistuu mieleeni myöskin eräs seikka, joka tuntuu lähemmin
ajatellen omituiselta", sanoi Matteo. "Minä laskin kerran leikkiä
Marialle siitä, miten kovaa ääntä he varmaan pitivät kaikki kolme
huutaessaan apua, mutta hän vastasi siihen: 'Ei, me kaksi vain
-- Julia ja minä -- huusimme täyttä kurkkua. Signora oli aivan
rauhallinen, hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä'."

"Ja kuitenkin hän oli niin peloissaan, että hän takertui kaikin
voimin kiinni tyttöjen hameisiin ja oli vähällä estää heitä
pääsemästä pakoon ja itki ja nyyhki kauheasti kotiin tullessaan! Tämä
tuntuu todellakin omituiselta. Tietysti siinä ei ole kyllin epäilyn
syytä, enkä liioin uskaltaisi tämän nojalla koettaa herättää herra
Polanissa epäilyjä häntä vastaan. Mutta toivon, että sinä, minun
lähdettyäni täältä, pidät häntä silmällä."

"En tiedä miten saattaisin sen tehdä", sanoi Matteo nauraen, "mutta
voinhan sanoa serkuilleni, ettemme pidä hänestä ja kehoittaa heitä
olemaan varuillaan eikä viipymään myöhään ulkona, vaikka hän antaisi
siihen luvankin, ja jos huomaan jotain epäilyttävää, niin olen heti
valmis puhumaan siitä herra Polanille. Mutta onhan Ruggiero nyt
poissa, ja toivottavasti emme kuule hänestä sen enempää."

"Sitä minäkin toivon, Matteo, mutta pelkään, ettei hän niinkään
helposti luovu päätöksestä, minkä kerran on tehnyt, tai unohda
vääryyttä, joka häntä on kohdannut. Joka tapauksessa olen iloinen,
että olen keventänyt sydäntäni sinulle, ja koska pelkoni mielestäsi
ei ole aivan tuulesta temmattu, niin tahdon tästä lähin olla vielä
entistä valppaampi. Olen varma siitä, että Castaldi on huono
palvelija, ja toivoisin vain että voisimme näyttää sen toteen."

"Minä tulin oikein levottomaksi", sanoi Matteo astuessaan maihin
asuntonsa edustalla. "Puhutaan siitä toisten enemmän."

"Me tapaamme huomenillalla serkkujesi luona. Sitä ennen voimme
tuumia, pitäisikö meidän ilmaista kellekään epäilymme."

Francis ajatteli asiaa yöllä. Hän päätti puhua siitä herra Polanille,
vaikka hän siten loukkaisikin häntä. Niinpä hän seuraavana päivänä
lähti tapaamaan häntä, mutta herra Polani ei ollut kotona, ja
sanottiin hänen palaavan vasta kahden, kolmen tienoissa. Tytöt olivat
lähteneet ystävättäriensä luokse. Kun Francis kello kolmelta tuli
uudestaan, oli herra Polani juuri palannut kotiin.

"Hyvää päivää, Francesco", sanoi kauppias, "oletko unohtanut, että
tyttärieni piti viipyä poissa koko päivä?"

"Ei, en ole sitä unohtanut, mutta haluan puhua teidän kanssanne.
Pelkään, että nauratte minulle, ja pidätte minua tungettelevana ja
juoruilevana, koska puhun asiasta, joka on teille hyvin läheinen."

"Kerro asiasi", sanoi herra Polani huomatessaan miten levoton Francis
oli. "Ja vaikka en olisikaan samaa mieltä sinun kanssasi, niin lupaan
sittenkin olla suuttumatta, sillä tiedän, että tarkoitat parasta."

"Asia koskee signora Castaldia, tyttärienne seuranaista. Tiedän,
että luotatte häneen täydellisesti, mutta sittenkään en voi olla
kertomatta teille epäilyksiäni."

Francis mainitsi nyt kaikki huomionsa, sekä omansa että sen, mitä
Matteo oli kertonut.

"Voihan olla", sanoi hän lopuksi, "että kaikki tämä ei merkitse
paljon. Mutta arvelin velvollisuudekseni kertoa teille kaikki, ja
toivon, että käsitätte minun tehneen sen parhaassa tarkoituksessa."

"Siitä olen aivan varma", sanoi herra Polani sydämellisesti, "ja
sinä teit oikein puhuessasi minulle asiasta. Mutta epäilyksesi ovat
varmaan aivan turhia. Signora Castaldi on ollut talossani lähes
kymmenen vuotta, hän on opettanut ja kasvattanut tyttäriäni, ja
minulla on täysi syy luottaa hänen uskollisuuteensa. Ja vaikka moni
seikka puhuu häntä vastaan, niin en luule kuitenkaan voivani syyttää
häntä muusta laiminlyönnistä kuin siitä, että hän salli tyttärieni
viipyä liian kauan ystävättäriensä luona. Joka tapauksessa olen
kiitollinen sinulle siitä, että ajattelet tyttärieni parasta, ja aion
pitää silmällä heidän seuranaistaan."

"Siinä tapauksessa en ole turhaan kääntynyt puoleenne, vaikka
toivonkin erehtyneeni."

Heti kun Francis oli lähtenyt, katosi vakava ilme kauppiaan kasvoilta
ja hän hymyili itseksensä.

"Pojat eivät koskaan ole muuta kuin poikia", tuumi hän, "ja
vaikka nuori ystäväni toiselta puolen on rohkea ja järkevä kuin
täysikasvuinen mies, niin on hänellä toisaalta pojan romanttista
mielikuvitusta. Jos signora Castaldi olisi kaunis, ei poika koskaan
olisi epäillyt häntä petollisuudesta. Mutta kukapa nuorukainen olisi
koskaan suosinut seuranaista, jonka on määrä pitää nuoria silmällä,
kun he pitävät yhdessä hauskaa? Liikaa kuitenkin on epäillä häntä
tuon lurjus Mocenigon kätyriksi, ja siksipä minun olikin kovin vaikea
pysyä vakavana. Mutta kelpo poika Francis on joka tapauksessa, ja
hänen sydämensä on puhtainta kultaa."

Francis oli juuri kello seitsemältä lähdössä gondolissaan Polanin
palatsiin, kun toinen gondoli, jonka hän tunsi Giustinianien
veneeksi, laski hänen omansa kylkeen, ja Matteo hyppäsi kiihtyneenä
rannalle.

"Minulla on kauheita uutisia, Francesco. Molemmat serkkuni ovat
kadonneet."

"Kadonneet!" huudahti Francis kauhuissaan. "Miten se on tapahtunut?"

"Heidän isänsä oli juuri meillä. Hän on mieletön surusta ja vihasta.
Tiedäthän, että tyttöjen piti viettää koko päivä Persanien luona?"

"Niin, niin, kerrohan minulle kaikki!"

"Polani lähti itse heitä hakemaan, ja kun hän viiden ajoissa saapui
sinne, sai hän kuulla, että he olivat jo kaksi tuntia aikaisemmin
lähteneet kotiin. Sinä olit oikeassa, Francesco, syy on kokonaan
tuon noidan, Castaldin. Hän saattoi heidät sinne tänä aamuna ja
aikoi palata kuudelta hakemaan heitä. Mutta hän tulikin jo kolmelta
ja sanoi, että heidän isänsä oli loukannut itsensä pahasti ja että
heidän pitäisi heti tulla kotiin.

"Tytöt tietysti seurasivat häntä heti. Tosin he ihmettelivät, ettei
Castaldi ollut tullut heitä hakemaan omalla gondolilla, vaan
katetulla vuokraveneellä, mutta hän oli selittänyt, että Polanin
gondolilla oli menty noutamaan lääkäriä. Siten he pahaa aavistamatta
olivat nousseet veneeseen ja vene oli nopeasti kadonnut. Muuta en
tiedä, kuin että Castaldi oli keksinyt tuon jutun herra Polanin
tapaturmasta, ja että heidän isänsä ei ollut lähettänyt heitä
hakemaan."



VIIDES LUKU

Oikeilla jäljillä


"Tämähän on kauheaa, Matteo", sanoi Francis. "Mitä me voimme tehdä?"

"Sanopa muuta, Francesco. Polani on jo käynyt kaupungin viranomaisten
puheilla ja pyytänyt heidän apuaan. Hän on luvannut tuhat dukaattia
sille, joka voi saada selkoa tyttöjen olinpaikasta. Sellainen lupaus
saa tietenkin kaikki gondolinkuljettajat liikkeelle, ja ehkäpä
joku on huomannutkin tuon katetun gondolin, koska tähän vuoden
aikaan sellaista käytetään hyvin harvoin. Kauheaa, ettei voi ryhtyä
mihinkään."

"Lähetä sinä gondolisi pois, Matteo, ja lähdetään yhdessä
soutelemaan. Tietysti jotain on tehtävä, ja voimmehan tuumia yhdessä.
Miten kauheaa", jatkoi Francis hetken kuluttua, "eilen vielä me
pidimme yhdessä hauskaa kaikessa rauhassa, ja tänään he ovat tuon
lurjuksen Mocenigon vallassa, sillä hän se varmaan tähän on syypää.
Tiedätkö muuten, missä hän nykyään oleskelee?"

"Viikko sitten hän kuului asuneen Botondassa, Chioggian
läheisyydessä, mutta mistä sen tietää, onko hän siellä enää."

"Kaikkein ensiksi meidän on otettava selko siitä, missä hän
oleskelee, ja sitten pidettävä häntä silmällä. Luultavasti hän on
piilottanut heidät jonnekin lähelle. Mutta koska hän varmaankin
aavistaa, että häntä epäillään, niin tuskinpa hän uskaltaa käydä
heitä katsomassa."

"Mutta miksi hän ei heti paikalla naisi Mariaa", sanoi Matteo, "sillä
siinä tapauksessa Polanin olisi pakko sopia hänen kanssaan."

"Ehkä hän yrittää sitä", sanoi Francis, "mutta hän tietää myöskin,
että Maria panee vastaan viimeiseen saakka. Ehkä hän ajattelee, että
Maria taipuisi paremmin, jos häntä ensin pidettäisiin vangittuna
jonkin aikaa. Joka tapauksessa meidän pitää koettaa ottaa selvää
siitä, missä Mocenigo oleskelee."

"Polani on varmaankin ryhtynyt ottamaan selvää siitä", sanoi Matteo,
"ja varmaan kaikki hänen ystävänsä auttavat häntä voimainsa takaa.
Sillä tällaista ryöväystä keskellä kirkasta päivää pidetään hirveänä
häväistyksenä. Edellinen yritys oli jotain aivan toista. En tahdo
sitäkään puolustaa, mutta tällä kertaa ilkityöntekijä on toiminut
paljon viekkaammin. Kuka voisi enää olla turvassa, jollei tällaista
rikosta rangaistaisi."

"Palataan nyt kotiin, Matteo, ja otetaan selvää ensin, mihin
toimenpiteisiin jo on ryhdytty."

Kun Matteo saapui kotiin, hän sai kuulla, että Polani oli jo
yhdessä kahden neuvostoherran kanssa lähtenyt Botondaan Ruggieroa
tavoittamaan ja että heidän mukanaan oli kaksi tasavallan
virkamiestä, joiden oli määrä vangita Ruggiero siinä tapauksessa,
että hän olisi vielä siellä. Muuten oli vangitsemiskäsky lähetettävä
kaikkiin venetsialaisiin alusmaihin mannermaalle.

Samalla annettiin sana joka satamaan, että kaikki veneet ja alukset
oli tarkasti tutkittava, ja tiedotettiin, että herra Polani oli
luvannut tuhat dukaattia sille, joka pääsee rikollisen perille.

Tyttöjen ryöstö herätti kaikkialla mitä suurinta mieltenkuohua.
Kansanjoukko heitteli kivillä Mocenigon palatsin ikkunoita, ja olisi
väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle, elleivät viranomaiset olisi
lähettäneet vartiomiehiä sitä suojelemaan. Mocenigon sukulaisia ja
ystäviä vainottiin kadulla. Koko Venetsia oli kuohuksissa.

"Toivottavasti", sanoi Francis seuraavana aamuna isälleen, "et lähetä
minua pois täältä ennen kuin Polanin asia on tullut selväksi."

"Olen hiukan muuttanut mieltäni", vastasi herra Hammond. "Olisi
suorastaan mieletöntä lähettää sinut Englantiin juuri nyt, kun herra
Polani näyttää olevan halukas tekemään puolestasi vaikka mitä, sillä
hänen suosituksestansa on sinulla paljon enemmän hyötyä kuin jos
työskentelet minun liikkeessäni Lontoossa. Siksi on parasta, että
jäät tänne toistaiseksi. Tietysti hän ei tällä hetkellä voi ajatella
muuta kuin tyttäriänsä, mutta voimmehan odottaa, kunnes hänellä on
aikaa lähemmin selittää, mitä hän aikoo tehdä hyväksesi."

Francis oli erittäin tyytyväinen tähän päätökseen. Hänkin oli
tuuminut asiaa ja tiesi, ettei mikään voisi olla edullisempaa
nuorelle miehelle, joka aikoi antautua kauppa-alalle, kuin niin
mahtavan miehen kuin Polanin suosio. Mutta hän tiesi myöskin, ettei
hänen isänsä mielellään luopunut päätöksistään, ja siksi hän oli
pelännyt, että tämä pitäisi kiinni alkuperäisestä ajatuksestaan.

"Yhtä asiaa pyytäisin vielä sinulta", sanoi Francis hetken kuluttua.
"Etkö antaisi minun keskeyttää opintoni, kunnes Polanin tyttäret on
löydetty, sillä minä en saa heitä mielestäni. Voisihan sitä paitsi
sattua, että keksisin heidän piilopaikkansa gondolimatkoillani."

"En tosiaankaan ymmärrä, miten se sinulta onnistuisi, Francis, kun
niin monet muut kokeneemmat miehet ajavat heitä takaa. Mutta onhan
luonnollista, että sinun nyt on vaikea ajatella lukujasi, ja siksi
suostun mielelläni pyyntöösi."

Samana iltana Polani palasi Venetsiaan, sillä hän oli tavannut
Ruggiero Mocenigon kotoa. Tämä oli kovin harmissaan siitä, että
häntä syytettiin tyttöjen ryöstöstä ja uhattiin pitää vankina kunnes
kadonneet olivat löytyneet.

Herra Polani lähetti heti kotiin palattuaan gondolillaan Francisia
hakemaan, ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan, kun poika
astui sisään.

"Epäilyksesi eivät olleet aiheettomia, niin kuin näet, Francis.
Jospa heti olisin uskonut sinua, niin onnettomuutta ei olisi
tapahtunut. Minusta tuntui aivan mahdottomalta, että tuo nainen,
jota olin kohdellut ystävänä kymmenen vuotta, voisi pettää minut,
mutta sittenkin sinun varoituksesi teki minut niin levottomaksi,
että lähdin itse tyttäriäni hakemaan, mutta saavuin liian myöhään.
Miksi nyt pyysin sinut luokseni, en itsekään tiedä. Ehkä siksi,
että häpeäkseni olen huomannut, että sinä olet tässä asiassa
terävä-älyisempi kuin minä. Ja siksi toivon, että sinä keksit jonkin
keinon tyttärieni pelastamiseksi. En epäile lainkaan, ettei ilkityö
ole Mocenigon ystävien suorittama."

"Pelkään, etten voi keksiä mitään keinoa", sanoi Francis.
"Luultavasti he eivät ole kaupungissa, vaan heidät on viety jonnekin
kauemmaksi, sillä saattoivathan rosvot arvata, että lupaisitte
suuren palkinnon sille, joka keksisi heidän piilopaikkansa. Sitä
paitsi luulen, että Mocenigo oli aikonut käydä heitä tapaamassa
heti saatuaan tiedon ilkityön onnistumisesta. Onneksi te siksi pian
pääsitte onnettomuudesta perille ja äkillisellä tulollanne teitte
varmaan Mocenigon aikeen tyhjäksi, sillä luultavasti hän vasta teiltä
sai kuulla, että ryöstö oli onnistunut. Jos olisitte saapunut hänen
luoksensa pari, kolme tuntiakin myöhemmin, niin hän varmaan olisi
ollut poissa."

"Sinun laskusi pitävät luultavasti paikkansa, Francis. Hänen
kätyrinsä olivat vain neljä tuntia minua edellä. Luultavasti he
veivät ensin tytöt edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan, ennen kuin
lähtivät viemään sanaa Mocenigolle. Varmaan minä saavuin ennen heitä
perille, koska lähdin suoraa päätä hänen luokseen. Oli melkein
keskiyö meidän saapuessamme perille, mutta hän oli valveilla ja
odotti varmaan kätyreitänsä. Minä käskin heti asettaa vahdit talon
edustalle ja vangita jokaisen, joka tulisi häntä tapaamaan. Mutta
ketään ei saapunut.

"Varmaankin meidän tulomme oli herättänyt huomiota ja rikostoverit
olivat siten saaneet varoituksen. Olen aivan samaa mieltä kuin
sinäkin, etteivät tyttäreni ole täällä kaupungissa, mutta niinpä
etsiminen on kahta vaikeampaa. Kysymys on nyt: mitä tehdä?"

"Varmaankin lupaamanne palkkion vuoksi saatte heti tietää, jos jotain
epäilyttävää on huomattu", arveli Francis. "Mutta teidän sijassanne
lähettäisin myös kaikkiin kalastajakyliin sekä saarilla että
mantereella tiedon lupaamastanne palkinnosta. Olen ajatellut asiaa
koko päivän, mutta mitään muuta keinoa en ole keksinyt."

"Joitakin tietoja on jo saapunutkin, mutta ei mitään tärkeää. --
Onneksi ei tarvitse kuitenkaan pelätä, että tytöille tapahtuisi
mitään pahaa niin kauan kuin Mocenigo on vangittuna, mutta hän on
viekas kuin kettu ja voi petkuttaa vartijaa. Olen aikonut mennä
neuvoskunnan puheille pyytämään, että hänet siirrettäisiin vankilaan,
joskin epäilen suuresti, ettei siihen suostuta. Hänen ystävänsä
valittavat jo nytkin, että häntä kohdellaan kuin rikollista, vaikkei
minkäänlaisia todisteita häntä vastaan ole olemassa."

"Ettekö voisi panna muutamia luotettavia miehiä vahtimaan Mocenigon
taloa", sanoi Francis.

"Sen teen heti paikalla. Lähetän sinne kaksitoista luotettavaa
miestä, ainakin he voivat pitää silmällä kaikkia niitä, jotka
pyrkivät hänen luokseen. Ja jos mieleesi sattuisi joku muukin tuuma,
niin ilmoita se minulle. Sinä olet kerran ennen pelastanut tyttäreni,
ja sisäinen aavistus sanoo minulle, että sinä tälläkin kertaa tuot
heidät takaisin."

"Tahdon tehdä parhaani", sanoi Francis vakavasti.

Melkein koko seuraavan viikon Francis souteli gondolissaan. Yhdessä
Giuseppen kanssa hän kävi tiedustelemassa kaikkialta, pistäytyi
pieniin kalastajamökkeihin pitkin rannikkoa ja tutki tarkasti joka
sopukan toivoen näkevänsä tutut kasvot tai viittaavan käden jonkun
ikkunaruudun takana. Mutta kaikki oli turhaa, samoin kuin herra
Polaninkin ponnistukset.

Eräänä iltana, kun Francis väsyneenä ja alakuloisena oli matkalla
kotiinsa, näki hän Suuren sillan alla, lyhtyjen valossa gondolin,
jossa istui mies ja hunnutettu nainen. Yö oli pimeä ja ilma kuuma,
ja juuri sillä hetkellä, kun Francis ohitti heidät, kohotti nainen
hiukan huntuaan. Francis tunsi hänet heti, ja niin pian kuin hän oli
päässyt pois valosta, hän käänsi gondolinsa.

"Kerrankin onni suosi meitä, Giuseppe! Nainen, joka istui gondolissa,
oli Castaldi."

"Mitä aiotte tehdä, herra Francesco?" kysyi Giuseppe innoissaan.
"Hyökkäämmekö heti heidän kimppuunsa?"

"Ei maksa vaivaa, Giuseppe. Jos vangitsemme naisen, niin tytöt
varmaan siirretään heti paikalla pois nykyisestä piilostaan.
Seurataan vain jäljessä ja katsotaan, minne he menevät. Pysytellään
niin kaukana, etteivät he huomaa meitä."

"Nyt he laskevat maihin", huudahti Giuseppe samassa. "Juoksemmeko
heidän perässään?"

"Liian myöhäistä, Giuseppe. Emme voisi kuitenkaan seurata heitä
ihmisvilinässä. Jos gondoli lähtee rannasta, niin koetetaan seurata
sitä, vaikka se on varmasti kapeissa kanaaleissa vaikeaa. Mutta
jollei se poistu rannasta, niin kuin minä otaksun, niin varmaankin
he palaavat hetken kuluttua. Ja silloin on parasta jäädä odottamaan
heitä."

Gondolin molemmat matkustajat olivat kadonneet, ja soutaja oli
istahtanut veneeseen odottamaan. Francis ohjasi nyt gondolinsa
veneen ohitse ja päästyään siitä parin sadan kyynärän päähän, hän
kääntyi takaisin ja jäi jonkin matkan päähän odottamaan. Kokonainen
tunti kului eikä mitään tapahtunut. Sitten kuului askelten ääntä, ja
Francis erotti pimeässä kaksi henkilöä, jotka astuivat gondoliin.
Se lähti nyt liikkeelle, ja suuntasi kulkunsa jälleen Suurta siltaa
kohti.

"Pidä sitä silmällä, Giuseppe! Varmaankin se pian poikkeaa johonkin
sivukanaaliin."

Mutta gondoli jatkoi matkaansa suoraan Suurta kanaalia pitkin, kunnes
se saapui Markustorin kohdalle, jolloin toinen suurempi, neljän
soutama gondoli tuli sitä vastaan. Francis oli huomaavinaan, että
gondolit pysähtyivät ja soutajat vaihtoivat pari sanaa keskenään.
Sitten pienempi vene lähti laguunia kohti. Siellä oli hiukan
valoisampaa, ja Francis odotti vielä hetken, ennen kuin hän käänsi
gondolinsa sen jälkeen.

"Ei ole niinkään helppoa seurata heitä salaa", sanoi Giuseppe.

"Ehkäpä he soutavat vain hiukan ulommaksi, ollakseen varmat siitä,
ettei heitä ajeta takaa, ja kääntyvät sitten vasta määräsuuntaansa.
Varmaankin he ovat huomanneet meidät."

"Töin tuskin erotan heitä enää, herra Francesco. Eiköhän olisi jo
parasta lähteä liikkeelle?"

"Yrittää täytyy, Giuseppe. Emme saa päästää heitä käsistämme."

He työnsivät aironsa veteen ja laskivat rannasta ulommaksi. Mutta
parin aironvedon jälkeen he kuulivat soutua vieressään.

"Käännös oikealle, Giuseppe!" huusi Francis.

Yhteisin ponnistuksin he saivat gondolin heti kääntymään, ja samassa
neliairoinen gondoli kiiti kuin nuoli heidän kylkensä ohitse.
Elleivät he olisi päässeet kääntymään niin nopeasti, olisi rautakokka
halkaissut heidän kevyen aluksensa.

Giuseppe päästi kirouksen suustaan.

"Souda, Giuseppe, he tekivät sen tahallaan. Tuo oli sama gondoli,
joka äsken pysähtyi toisen rinnalle."

Suuri vene kääntyi myöskin ja alkoi ajaa pientä gondolia takaa.
Nyt kaikki selvisi Francisille. Gondoli, jota he olivat pitäneet
silmällä, oli huomannut heidät, ja antanut heidät ilmi ystävilleen
Markustorin alapuolella. Pitäessään silmällä toisen gondolin
liikkeitä häneltä oli jäänyt huomaamatta, että suurempi odotti vain
sopivaa hetkeä, milloin hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Takaa-ajava vene oli hyvin nopeakulkuinen ja läheni heitä
pelottavalla vauhdilla. Francis suuntasi nyt kulun Suuren kanaalin
rantaa kohti. Mutta niin pian kuin he olivat vain parin jalan päässä
rannasta, käänsi hän äkkiä veneen taas ulapalle.

Takaa-ajajat eivät voineet päästä yhtä nopeasti kääntymään, ja
ääretön kiroustulva pääsi kolmen miehen huulilta, jotka miekat ojossa
seisoivat gondolissa. Francis ja Giuseppe hengähtivät nyt hetken
aikaa kooten voimia uuteen ponnistukseen. Kun gondoli oli jälleen
saavuttamaisillaan heidät, kääntyivät he taas ympäri.

"Nyt me laskemme Santa Maria -kirkon portaille ja hyppäämme maihin."

Pojat ponnistivat kaikki voimansa, sillä he tiesivät, etteivät
voineet pitkittää keppostaan loppumattomasti. Kysymyksessä oli nyt
vain kilpasoutu. He olivat kolme gondolin mittaa edellä ja soutivat
niin hurjasti että ehtivät ensimmäisinä kirkon portaille ja ylös
maihin. Sitten he juoksivat pakoon minkä ennättivät, ja kuulivat vain
kovan ryskeen, kun toinen gondoli murskasi heidän kevyen aluksensa.
Kesti hetken aikaa, ennen kuin miehet pääsivät toisen gondolin yli
maihin ja portaita ylös. Sillä välin Francis ja Giuseppe, jotka
olivat avojaloin, juoksivat voimainsa takaa, kierrellen monissa
mutkissa, jotta takaa-ajajat joutuisivat harhaan. Hetken kuluttua he
eivät kuulleet enää askeleita takanaan, ja saattoivat rauhassa jatkaa
matkaansa.

"He rikkoivat meidän gondolimme", Giuseppe nyyhkytti.

"Älä sitä sure!"

"Ja nainen pääsi karkuun, emmekä me saaneet tietää mitään", jatkoi
Giuseppe ihmetellen herransa hyvää tuulta.

"Jotain me sittenkin olemme saaneet tietää. Olen aivan varma siitä,
että tytöt ovat San Nicolon saarella mökkirähjässä. Omituista, etten
ennemmin tullut sitä ajatelleeksi. Nainen kävi viemässä tietoja
ystävilleen, ja neliairoinen gondoli piti silmällä jokaista venettä,
joka saattaisi ahdistaa häntä. Mutta nyt mennään heti herra Polanin
luo kertomaan, mitä on tapahtunut. Kello on luultavasti jo yksi."

Neljännestunnin kuluttua he saapuivat Polanin palatsin edustalle ja
soittivat kelloa.

"Tahtoisin heti tavata herra Polania", sanoi Francis portinvahdille.

"Herra meni tunti sitten nukkumaan."

"Se ei tee mitään. Minä olen Francis Hammond, ja minulla on tärkeitä
uutisia."

Vartija avasi nyt portin. "Oletteko kuullut jotain neideistä?" hän
kysyi kiihkeästi.

"Olen saanut tietoja, joista varmaan on hyötyä", vastasi Francis.

Heti sen jälkeen kuului herra Polaninkin ääni portaissa.

"Minä, Francis Hammond, olen täällä, herra Polani. Olen saanut
tietoja, jotka varmaankin voivat olla meille hyödyksi."

Kauppias kiiruhti portaita alas.

"Olen nähnyt tuon noita-akan, Castaldin, ja ajanut häntä takaa.
En tiedä varmaan, minne hän souti, sillä suuri gondoli rupesi
ahdistamaan meitä, ja hädin tuskin me pelastuimme sen kynsistä. Mutta
luulen keksineeni tyttärienne piilopaikan."

Francis kertoi sitten koko illan tapahtumat.

"Mutta miksi ette käyneet heti veneen kimppuun ja nostaneet hälinää?
Kaikki ohikulkijat olisivat varmaan mielellään auttaneet teitä, sillä
tapahtuma on herättänyt siksi paljon suuttumusta koko kaupungissa.
Jos vain nainen olisi ollut käsissämme, olisimme pakottaneet hänet
puhumaan."

"Mutta niin pian kuin hän olisi ollut teidän vallassanne", sanoi
Francis, "olisi tytöt myös siirretty jonnekin muualle. Siksi minusta
oli viisainta vain seurata heitä. Ja varmaan olisimme onnistuneet,
jollei tuo toinen gondoli olisi tullut tiellemme."

"Epäilemättä olet oikeassa, Francesco. Mutta onnetonta se sittenkin
oli, sillä emmehän tiedä asiasta oikeastaan entistä enempää."

"Luulenpa sittenkin että olemme päässeet hiukan pitemmälle, sillä
vastikään oli minulla seikkailu, joka voi johtaa meidät oikeille
jäljille."

Hän kertoi nyt, miten hän eräänä iltana oli kuljettanut erään herran
San Nicolon saarelle ja nähnyt siellä mökin, jonne useat henkilöt,
muun muassa Ruggiero Mocenigo, olivat saapuneet neuvottelemaan.

Polani keskeytti monta kertaa Francisin kertomuksen hämmästyneellä
huudahduksella. Kun tämä oli lopettanut, laski hän kätensä
nuorukaisen olkapäälle.

"Rakas poikani", sanoi hän, "miten voin kiittää sinua! Aivan varmaan
tyttäreni ovat tuossa mökissä. Miten hyvä, ettet antanut salaliittoa
ilmi -- sillä salaliitto se varmaankin oli. Jos olisit sen tehnyt,
olisi heidät kuljetettu muualle."

"Liian varmoja emme voi kutenkaan olla. Mutta ehkä joka tapauksessa
pääsemme nyt heidän jäljilleen."

"Lähdemmekö heti matkaan? Minulla on kymmenkunta miestä kotona, ja
tuskinpa siellä on kovinkaan monta vahdissa."

"Eikö olisi parasta odottaa huomiseen", sanoi Francis. "Ehkä
gondoli, joka ajoi meitä takaa, odottaa meitä vielä, ja jos
huomattaisiin, että useampia gondoleja olisi liikkeellä, niin he
varmaan kuljettaisivat tyttärenne toiseen turvapaikkaan. Onhan
sekin mahdollista, että he pitävät silmällä taloanne, mutta ellei
mitään epäiltävää tapahdu, niin he varmaan poistuvat parin tunnin
kuluttua. Huomenaamulla sen sijaan voitte lähettää miehenne parissa,
kolmessa gondolissa liikkeelle, mutta heidän pitäisi astua veneisiin
yksitellen, niin etteivät herätä huomiota, ja soutaa sitten aivan
rauhallisesti San Nicolon saarta kohti mahdollisimman kaukana
toisistaan.

"Minä olen mukana ensimmäisessä veneessä, koska minä yksin tiedän,
missä mökki sijaitsee. Parasta olisi kuitenkin soutaa mökin sivuitse
ja nousta maihin saaren toisessa päässä. Toiset veneet voivat
hitaasti seurata jäljessä, ja pari kolme miestä voi jäädä rantaan
veneitä vahtimaan sillä aikaa, kun me toiset menemme suoraan mökille,
ja koska se on hiekkavallien keskellä, niin toivon, että voisimme
päästä huomaamatta perille."

"Suunnitelmasi on hyvä, Francesco, vaikka tuntuukin pitkältä odottaa
aamuun saakka. Mutta viisainta on sittenkin odottaa. Sinä jäät kai
tänne yöksi?"

"Sitä en voi, mutta palaan mahdollisimman pian takaisin. Pöydälläni
on paperi, johon olen merkinnyt niiden henkilöiden nimet, jotka
pitivät neuvottelua mökissä, sekä kirje isälleni, jossa pyydän häntä
jättämään paperin neuvoskunnalle siinä tapauksessa, etten ennen
aamua olisi kotona. Teen sen joka ilta siltä varalta, että joutuisin
Mocenigon käsiin. Näin minulla on keino, jolla voin pakottaa heidät
päästämään minut vapaaksi."

"Se on mainio varokeino, Francesco. Sinä olet yhtä viisas ja
varovainen kuin rohkeakin!"

"Ei siitä suurta hyötyä taida olla", vastasi Francis vaatimattomasti,
"sillä on luultavampaa, että saan tikarin rintaani kuin joudun
vangiksi. Mutta joka tapauksessa minun täytyy nyt lähteä."

"Jää tänne ainakin aamuun saakka. Sitä ennen tuskin kukaan käy
huoneessasi. Ja sillä aikaa kun minä varustaudun matkaamme varten,
voit sinä pistäytyä kotiin ja pantuasi paperin talteen palaat
tänne, Me lähdemme kello seitsemältä. Silloin on jo paljon veneitä
liikkeellä, eivätkä meidän gondolimme herätä mitään huomiota."

"Ehkä ehdotuksenne on hyvä. Suoraan sanoen parin tunnin lepo on
minulle varsin tervetullut sillä Giuseppe ja minä olemme olleet
liikkeellä aamusta asti."



KUUDES LUKU

Mökki San Nicolon saarella


Kello seitsemältä oli kaikki valmista. Herra Polani lähti yksin
kotoaan ja haki Francisin sekä neljä miestä sovitulta paikalta jonkin
matkan päästä palatsista. Jo aikaisemmin oli lähetetty sana satamassa
olevaan kauppalaivaan, ja laivan kapteeni oli lähtenyt kymmenen
miestä mukanaan suurella veneellä saarta kohti ja ankkuroinut jonkin
matkan päähän rannasta. Miehet olivat painuneet veneen pohjalle,
ja kapteeni piti tarkasti silmällä, ettei ainoakaan vene päässyt
saaren rannasta poistumaan. Kun Polanin gondoli oli soutanut heidän
ohitseen, he nostivat ankkurin ja seurasivat sen jäljessä, mutta
pysyttelivät kuitenkin niin kaukana, ettei kukaan olisi voinut
epäillä alusten kuuluvan samaan seuraan.

Francis ohjasi gondolin kapeaan salmeen, joka erottaa San Nicolon
lähimmästä saaresta, ja laski veneen rantatörmän suojaan. Hetken
kuluttua laivavenekin saapui paikalle. Francis lähti nyt astumaan
suoraan mökkiä kohti herra Polani ja kuusi miestä mukanaan, ja muut
jäivät rantaan vartioimaan.

"Mennään nopeasti", sanoi Francis, "sillä jos mökin edustalla on
vahti, hän näkee meidät joka tapauksessa. Mutta matka on niin lyhyt,
etteivät he ennätä kuljettaa pois tyttäriänne ennen kuin olemme
perillä."

"Mitä pikemmin sitä parempi", sanoi kauppias.

He kiiruhtivat eteenpäin, nousivat hiekkatörmälle ja näkivät mökin
edessään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut missään.

"Tuossa on mökki. Pian saamme tietää totuuden."

He kiiruhtivat törmää alas ja seisoivat oven edessä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä.

"Avatkaa ovi!" huusi kauppias kolkuttaen miekkansa kahvalla.

Ei vastausta.

"Murtakaa ovi!" sanoi hän, ja kaksi merimiestä, joilla oli kirveet
kädessä, alkoi iskeä ovea. Mutta äkkiä se avautui, ja kaksi
kalastajiksi pukeutunutta miestä ilmestyi kynnykselle.

"Miksi te tulette häiritsemään rauhallisia ihmisiä?" kysyivät he.

"Sitokaa heidät!" sanoi Polani hyökäten sisään Francisin seuraamana.
Mutta hän pysähtyi pettyneenä kynnykselle -- mökki oli tyhjä. Francis
tunsi miltei yhtä suurta pettymystä.

"Jolleivät he ole täällä, niin he ovat jossain lähellä", sanoi
Francis. "Älkää heittäkö toivoanne! Miehet vartioivat ovella, sillä
välin kun me tarkastamme joka sopen."

Kauppias käski miestensä, jotka juuri olivat sitoneet vangit lujiin
nuoriin, jäädä ovelle vartioimaan. Itse hän astui sisään. Mökki oli
sisältä aivan erilainen kuin kalastajamökit yleensä. Keskellä lattiaa
oli suuri pöytä ja seinän vierustalla muutamia penkkejä. Nurkassa oli
airoja ja verkkoja. Tuli paloi avonaisessa takassa. Tulella oli pata
sekä kaksi pienempää sen vieressä.

"Katsotaanpa, mitä heillä tässä on", sanoi Francis kauppiaan
näyttäessä kovin toivottomalta.

"Keittoa", sanoi hän nostaessaan padan tulelta, "ja hajusta päätellen
varsin maukasta." Sitten hän tarkasti toisia patoja. "Keitettyä
kalaa ja lihamuhennosta! Herra Polani, tämä ei ole mitään tavallista
kalastajanruokaa. Joko he odottavat tänne hienoja vieraita, tai
tyttärenne ovat lähettyvillä. Hei -- tuossahan on ovi."

"Se ei voi johtaa mihinkään asuinhuoneeseen", Sanoi Polani. "Hiekka
ylettyy sillä puolen aivan kattoon saakka."

"Se on totta", myönsi Francis. "Mutta ehkä siinä on jokin matalampi
huone, joka on kokonaan hiekan peitossa."

Hän työnsi ovea, mutta se ei liikahtanut.

"Oven takana voi olla hiekkaa, mutta myös luja salpa", sanoi hän ja
käski merimiesten tulla kirveineen sisään.

"Murtakaa tuo ovi! Huone siellä on!" huudahti hän heti ensi lyönnin
jälkeen. "Ääni kuuluisi aivan toisenlaiselta, jos hiekkaa olisi
kerääntynyt ovea vasten." Heti kun ovi oli saatu murretuksi,
hyökkäsivät kauppias ja Francis miekat kädessä sisään.

He päästivät iloisen yllätyksen huudahduksen. Huone, joka oli
rakennettu mökin taakse, oli komeasti sisustettu ja seinillä riippui
itämaisia kudoksia. Lamppu paloi katossa. Kaksi miestä miekat kädessä
seisoi huoneessa epäröiden mitä tehdä, ja molemmat tytöt hyökkäsivät
ilosta huudahtaen vapauttajiansa vastaan. Sohvalla istui naisolento
pää kumarassa.

"Maria -- Julia!" huudahti kauppias heittäen miekkansa syrjään ja
sulkien tyttärensä syliinsä. Molempien merimiesten seuraamina Francis
astui miesten luo.

"Heittäkää aseenne pois ja antautukaa!" sanoi hän. "Turha teidän on
vastustaa; kymmenkunta miestä on ulkopuolella."

Miehet heittivät miekkansa maahan.

"Viekää heidät ulos ja sitokaa lujasti!" sanoi Francis.

Seuraavien minuuttien kuluessa ei sanottu montakaan sanaa. Tytöt
nyyhkyttivät liikuttuneina ja iloisina isänsä rinnalla, ja herra
Polani itse oli niin liikuttunut, ettei hän voinut muuta kuin mutista
pari epäselvää hellää ja kiitollista sanaa. Francis lähti ulos ja
sanoi pari sanaa kapteenille, joka astui huoneeseen, laski kätensä
kokoonkyyristyneen naisen olkapäälle, tarttui häntä käteen ja vei
hänet ulos.

"Tule tänne, Francesco!" huusi Polani heti sen jälkeen. "Rakkaat
lapset, minua teidän ei pidä kiittää pelastuksestanne, vaan
englantilaista ystäväänne, joka jälleen on lahjoittanut teidät
minulle. Häntä me saamme kiittää siitä, että sinä, Maria, olet
pelastunut tuon lurjus Mocenigon vallasta. Syleile häntä lapseni,
niin kuin veljeäsi, sillä hän on tehnyt enemmän kuin veli puolestasi.
Ja kerro sitten kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun minä
viimeksi näin teidät!"

"Tiedäthän, isä, että meille sanottiin sinun sairastuneen ja toivovan
meidän heti palaavan kotiin?"

"Niin, lapseni, sen sain heti kuulla kun tulin teitä noutamaan."

"Niin pian kuin olimme istahtaneet gondoliin, sulki seuranaisemme
ovet ja työnsi luukut ikkunoiden eteen. Me huudahdimme hämmästyneinä
kun jouduimme pimeään, mutta hän pyysi meitä rauhoittumaan, ja hänen
äänensä oli nyt paljon ankarampi kuin koskaan ennen. Pelästyimme
hirveästi, koetimme työntää luukut syrjään ja avata oven, mutta
ne olikin ulkopuolelta suljettu. Huusimme apua, mutta seinät oli
päällystetty patjoilla, niin että tuskinpa kukaan kuuli ääntämme.
Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja minä pyörryin. Kun heräsin, oli
ikkuna avattu, ja Julia sanoi luvanneensa, että olisimme ääneti.
Mutta luullakseni me jo silloin olimme kulkeneet kanaalista ulos,
sillä en nähnyt muuta kuin taivasta edessämme. Niin pian kuin
virkistyin, suljettiin luukut jälleen, jotta emme voisi katsella
ulos. Niin jatkettiin matkaa jonkin aikaa. Vihdoin gondoli pysähtyi,
ja seuranaisemme sanoi, että silmämme oli sidottava. Emme tahtoneet
suostua siihen, mutta hän uhkasi silloin, että miehet tekisivät sen
väkivalloin, jollemme tottelisi häntä. Meidän täytyi siis alistua, ja
hän kääri huivit päämme ympärille. Meidät autettiin maihin, ja saimme
kävellä vähän matkaa. Vihdoin huivit poistettiin silmiltämme ja me
olimme täällä, missä olemme olleet siitä saakka."

"Ei suinkaan teitä ole kohdeltu millään tavalla pahoin?" kysyi
kauppias levottomana.

"Ei lainkaan, isä. Tähän päivään saakka olemme olleet yksin
seuranaisemme kanssa tässä huoneessa. Ovi on tavallisesti ollut
hiukan raollaan, jotta meillä olisi enemmän ilmaa, sillä niin kuin
näet, ei täällä ole ikkunoita. Hän haki meille ruokaa viereisestä
huoneesta, ja me näimme, että siellä oli muutamia miehiä, mutta he
olivat aivan rauhallisia ja puhuivat hiljaisella äänellä. Ymmärrät
kai, että me sätimme kauheasti seuranaistamme hänen petoksensa vuoksi
ja uhkasimme että sinä kostat hänelle. Mutta hän vakuutti, ettei
meitä koskaan löydettäisi täältä ja että minun mitä pikimmin pitäisi
suostua Ruggiero Mocenigon puolisoksi, sillä jollen vapaaehtoisesti
tekisi sitä, niin minut pakotettaisiin siihen. Minä vastasin, että
mieluummin kuolisin, mutta hän nauroi vain ilkeästi ja sanoi, että
hän toisi pian papin mukanaan tänne. Yhdentekevää myöntyisinkö minä
vai en, vihkiminen suoritettaisiin joka tapauksessa. Sitten Ruggiero
purjehtisi kanssani Itämaille, ja minä olisin hyvinkin valmis
välittämään sovintoa sinun kanssasi. Mutta Ruggieroa ei kuulunut.
Luullakseni Castaldi kävi hiukan levottomaksi, sillä kaksi kertaa hän
lähti pois täältä ja telkesi meidät huoneeseen. Muuta kerrottavaa ei
minulla ole, isä. Missä me olemme?"

"San Nicolon saarella."

"Saarellako!" huudahti Maria ihmeissään. "Castaldi sanoi, että olimme
mannermaalla. Ja miten löysitte meidät?"

"Sen kerron kotimatkalla, Maria."

"Niin, parasta onkin, isä. Julia ja minä kaipaamme raitista ilmaa."

"Julialla ei suinkaan ole ollut yhtä suurta pelon syytä kuin
Marialla", sanoi heidän isänsä.

"On kyllä, isä", Julia sanoi. "Tuo nainen sanoi, että minun pitäisi
seurata Marian mukana ja että Ruggiero hankkisi minullekin miehen
ystäviensä joukosta. Minä sanoin hänelle monta kertaa, että hän
oli ilkeä nainen, ja me lupasimme, että sinä antaisit hänelle
anteeksi ja palkitsisitkin häntä, jos hän veisi meidät kotiin. Hänen
poissaollessaan me päätimme koettaa paeta, ja me kaivoimme pienen
reiänkin seinään. Mutta hiekkaa virtasi vain sisään, ja me huomasimme
olevamme maan alla, vaikkemme tienneet, miten olimme sinne joutuneet,
koska emme olleet astuneet portaita alas. Ja niin meidän täytyi
luopua kaikista pakoajatuksista."

"Te olette osittain maan alla", sanoi herra Polani, "sillä hiekka
ulottuu tällä puolen aina mökin katon rajaan saakka. Siksi me emme
myöskään tienneet, että mökissä oli vielä toinenkin huone, enkä minä
koskaan olisi ymmärtänyt murtaa tätä ovea, jollei Francesco olisi
ollut mukana. Mutta ei viivytellä enää kauemmin, lapsi kullat."

Merimiehet ja palvelijat päästivät riemuhuudon, kun tytöt astuivat
mökistä ulos.

"Sytytämmekö hökkelin palamaan?" kysyi Francis.

"Ei, Francesco, se on ensin tarkasti tutkittava. Kapteeni Lontano,
jättäkää neljä miestä tänne vartioimaan, kunnes viranomaiset saapuvat
paikalle. Jos joku tulee tänne sitä ennen, täytyy heidän vangita
hänet. Asiaa on perinpohjin tutkittava."

Ulkona auringonvalossa kauppias huomasi, että levottomuus ja
sisälläolo olivat jättäneet syvät jäljet hänen tyttäriinsä.
He näyttivät kalpeilta, ja silmät olivat kuopissa, aivan kuin
he olisivat sairastaneet pitkän aikaa. Hän käski sen vuoksi
palvelijoiden kuljettaa gondolin lähimpään rantaan, aivan mökin
alapuolelle.

Hetken kuluttua gondoli saapuikin, ja herra Polani, hänen molemmat
tyttärensä ja Francis astuivat siihen. Vangitut miehet kuljetettiin
laivaveneeseen ja sijoitettiin aluksen pohjalle. Seuranainen sai myös
paikkansa siellä. Kotimatkalla Polani kertoi tyttärilleen, miten
Francis oli keksinyt heidän piilopaikkansa.

"Ilman hänen apuaan me tuskin koskaan olisimme löytäneet teitä, ja
tuo lurjus Mocenigo olisi ennemmin tai myöhemmin saanut aikeensa
toteutetuksi. Joko hän olisi karannut vartijoittensa käsistä tai
tullut vapautetuksi, kun ei mitään todisteita häntä vastaan ollut.
Niin pian kuin hän olisi päässyt tasavallan rajojen ulkopuolelle,
hän olisi hankkinut laivan, ottanut avukseen joukon rohkeita miehiä,
purjehtinut San Nicolon ulkopuolelle ja vienyt teidät mukanaan. Ei
mikään olisi voinut pelastaa teitä, ja teidän vastustelemisenne olisi
ollut aivan turhaa."

"Koko elämämme olemme kiitolliset teille, Francesco", sanoi Maria.
"Me tahdomme rukoilla teidän puolestanne sekä aamuin että illoin,
eikö totta, Julia?"

"Kyllä, koko sydämestämme", sanoi nuori tyttö vilpittömästi; "me
rakastamme häntä koko elinaikamme."

"Vastaa sinä vain itsestäsi, Julia", sanoi Maria nauraen, mikä
todisti, että hänen hyvä tuulensa oli palannut auringossa ja
raittiissa ilmassa. "Kun Francesco pyytää minulta rakkautta, niin on
vielä aika sanoa, mitä minä ajattelen siitä asiasta."

"Ei minulla koskaan olisi rohkeutta pyytää sitä teiltä, signora.
Tiedän liiankin hyvin, mitä te vastaisitte", sanoi Francis.

"Ja mitä minä vastaisin?" kysyi Maria.

"Te sanoisitte, että minä olen nenäkäs poika."

Maria nauroi.

"En voi pitää teitä enää poikana", sanoi hän vakavammin. "Tähän asti
ehkä olette ollut minun silmissäni vain poika, joskin niin rohkealla
ja neuvokkaalla tavalla pelastitte meidät kerran ennen; mutta tehän
olette vain minun ikäiseni, ja tyttöjen mielestä samanikäiset pojat
ovat heitä aina paljon nuorempia. Sitäpaitsi ette koskaan tekeydy
vanhemmaksi, niin kuin muutamat serkuistani, ette sano turhia
kohteliaisuuksia, vaan käyttäydytte niin kuin nuorempi veli ainakin.
Mutta tästä lähtien en pidä teitä enää poikana. Nyt tunnen teidät
paremmin."

"Mutta minä olen poika", sanoi Francis, "enkä tahdo muuta ollakaan.
Englannissa me pysymme kauemmin nuorina kuin te täällä, eikä minun
ikäiseni poika meillä uskalla koskaan puhutella vanhempaa henkilöä,
jollei häntä ensin puhutella. Mitä aiotte tehdä vangeillenne, signor?"

"Minä vien heidät suoraan talooni ja ilmoitan sitten viranomaisille,
että tyttäreni ovat löytyneet. Miehet viedään silloin heti vankilaan.
Nyt ei voi enää olla epäilystäkään siitä, ettei Mocenigolla olisi
osaa tässä jutussa, ja varmaankin hänet heti tuodaan vankina tänne.
Eivät edes hänen lähimmät sukulaisensa uskalla puolustaa niin raakaa
käytöstä, varsinkin kun yleinen mielipide on kovin kiihtynyt häntä
vastaan. Te ette tiedä, tyttöset, kuinka ääretöntä hälinää teidän
ryöstönne on saanut aikaan kaupungissa. Jollei kaupunginvouti olisi
estänyt, niin luulenpa, että Mocenigon palatsi olisi sytytetty
tuleen, ja Ruggieron sukulaiset tuskin ovat uskaltaneet näyttäytyä
kaduilla teidän katoamisenne jälkeen. Arvaattehan sen, että jokainen
perheenisä oli loukkaantunut, sillä jos nuoret aatelismiehet saisivat
rankaisematta ryöstää porvarien tyttäriä, niin kukapa tässä enää
voisi elää rauhassa? Mutta niin pian kuin tämä juttu on selvitetty,
vien teidät takaisin kotiimme Korfuun joksikin aikaa. Nuorille
tytöille ei ole terveellistä olla yleisen huomion kohteena."

"Oi, miten hauskaa!" sanoi Julia. "Minä rakastan kotiamme Korfun
saarella puutarhoineen ja kukkineen paljon enemmän kuin palatsiamme
täällä. Ilma on siellä aina leuto ja ihania tuoksuja täynnä, täällä
taas on usein tukahduttavan kuuma päivisin ja sumuista ja kosteaa
iltaisin. Miten hauska päästä sinne jälleen!"

"Entäs mitä sinä arvelet, Maria?"

"Kyllä minä tulen viihtymään siellä, isä, mutta Venetsia on minulle
sittenkin rakkain."

"Sinä olet siinä iässä, jolloin tahtoo huvitella, ja se onkin aivan
luonnollista. Mutta ei sinun tarvitse olla kauan poissa. Sellaisessa
kaupungissa kuin Venetsiassa syntyy aina uusia puheenaiheita, ja
kaikkein suurinkaan skandaali ei kiihota mieliä kuin enintään kolme
päivää. Parin viikon oleskelu Korfussa vahvistaa teidän hermojanne,
sillä varmaan viime aikojen tapahtumat ovat järkyttäneet niitä
pahasti. Ja kun tulette takaisin, voitte jälleen täydesti nauttia
Venetsian huvituksista."

"Jos jäämme sinne vain muutamiksi viikoiksi, isä, niin ei minulla ole
mitään sitä vastaan, sillä tiedäthän, miten ihastunut olen kotiimme
siellä. Mutta minä rakastan Venetsiaa."

He olivat nyt saapuneet palatsin portaille. He eivät olleet soutaneet
pitkin Suurta kanaalia, sillä kauppias toivoi hartaasti, että
hänen tyttärensä pääsisivät kotiin kenenkään huomaamatta. Muussa
tapauksessa olisi kaupungissa syntynyt ääretön hälinä, ja ennen
kaikkea he tarvitsivat lepoa ja rauhaa kaiken sen jälkeen mitä oli
tapahtunut.

Tyttöjen tuloa tervehdittiin talossa suurella riemulla. Valmistuksia
oli tehty aivan salassa, koska Polani ei voinut tietää, olisiko
ehkä joku muukin hänen talonsa väestä Mocenigon palkkaama. Siksipä
ei kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, että oli päästy
perille tyttöjen piilopaikasta, ennen kuin he nousivat jo maihin.
Naispalvelijat riensivät ilosta huudahtaen alas portaita; miehet
olisivat hurranneet, jollei Polani olisi käskenyt heitä vaikenemaan.

"Tytöillä on ollut yllin kyllin mielenliikutusta", sanoi hän. "He
ovat kiitollisia teidän rakkaudestanne ja hyvästä tahdostanne, mutta
tällä hetkellä he ennen kaikkea tarvitsevat rauhaa. Siksipä pyydän,
ettette mainitse kenellekään heidän paluustaan. En tahtoisi, että
tieto siitä leviäisi kaupungilla, ennen kuin neuvosto on päättänyt,
mitä tämän johdosta on tehtävä."

Niin pian kuin tytöt olivat menneet huoneeseensa, laski
laivavene portaitten eteen ja vangit saatettiin taloon. Muutamat
palvelijattarista uhkailivat ja kiroilivat nähdessään seuranaisen.

"Kapteeni", sanoi Polani, "palvelijani näyttävät teille huoneen,
missä miehenne voivat vartioida vankeja. Parasta, että itsekin jäätte
paikalle. Älkää päästäkö ketään muuta kuin miehiänne huoneeseen!"

Giuseppe seisoi portailla, ja Francis kiiruhti hänen luokseen ja
kysyi innokkaasti: "Miten meidän gondolimme on käynyt?"

"Löysin sen murskautuneena ja täynnä vettä portaiden luota. Siinä on
monta reikää pohjassa ja sitä paitsi halkeama reunassa sillä kohtaa,
johon toinen gondoli törmäsi. Ilkeydessään he varmaan puhkaisivat
airoillaan siihen reikiä huomatessaan, että me pääsimme karkuun. Isä
ja minä kuljetimme sen teidän portaittanne edustalle, mutta en luule,
että sitä maksaa vaivaa korjata."

"No, ei sille mitään mahda, Giuseppe. Se on tehnyt tehtävänsä. Jos
kahdesta dukaatista aina olisi yhtä paljon hyötyä, niin ei minulla
olisi syytä valittaa."

Kun kauppias oli nähnyt, että vangit oli saatettu hyvään talteen,
palasi hän ulos.

"Tule nyt kanssani, Francesco", sanoi hän. "Viranomaiset tahtovat
varmaan tiedustella sinulta yhtä ja toista."

"Mutta silloin minun on myös pakko ilmoittaa, mistä epäilykseni
johtuivat, sanoi Francis heidän soutaessaan Markustorille, ja sitä
minun on mahdoton tehdä antamatta ilmi salaista kokousta. En tahtoisi
kuitenkaan sekoittaa tähän juttuun muita kuin Ruggieron, sillä eihän
minulla ole mitään todisteita heitä vastaan. Mutta valehdella en voi
myöskään, jos minulta suoraan kysytään."

"Jos tietäisit varmaan, että tuo herra, jota kuljetit
gondolissasi San Nicolon saarelle, oli Ruggiero, asia olisi
paljon yksinkertaisempi. Voisit sanoa nähneesi hänen astuneen
mökkiin antamatta muita ilmi. Useimmat maanmiehistäni
turvautuisivat tällaiseen hätävalheeseen, mutta minä panen arvoa
totuudenrakkaudellesi."

"Lähdettekö suoraa päätä neuvoskuntaan, signor?"

"En, ensin ilmoitan poliisivirastoon, että huostassani on viisi
henkeä, jotka ovat olleet osallisina tyttärieni ryöstöön, ja pyydän
heitä toimittamaan heidät vankilaan. Sitten menen neuvoskunnan
puheille ja vaadin rangaistusta Mocenigolle, sillä häntä vastaan
meillä on nyt selvät todisteet. Koetan olla mainitsematta nimeäsi
neuvoskunnassa, en ainakaan tee sitä kuin hätätapauksessa. Sinä voit
kernaasti odottaa sen aikaa gondolissa."

Kesti melkein tunnin ennen kuin herra Polani palasi takaisin.

"Kaikki onnistui erinomaisesti", sanoi hän takaisin tullessaan.
"Minun ei tarvinnut edes mainita nimeäsi. Kerroin vain saaneeni
kuulla, että Ruggiero on usein viettänyt yötä eräässä mökissä San
Nicolon saarella, ja että löysin tyttäreni sieltä. Tietysti he
kysyivät, mistä olin tuon tiedon saanut, ja minä vastasin, että eräs
Ruggieron liittolaisista oli palkkion houkuttelemana ilmiantanut
hänet, mutta että olin luvannut olla ilmaisematta hänen nimeään,
jottei Ruggiero voisi kostaa hänelle."

"Olipa tosiaankin hyvä, ettei minua kutsuttu kuulusteluun", sanoi
Francis, "sillä silloin salaliittokin olisi tullut ilmi. Ja sitä en
olisi toivonut, kun minulla ei kuitenkaan ole mitään tietoa siitä,
mitä asia koski. Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin", jatkoi hän
hetken kuluttua, "isäni on varmaan levoton, kun viivyn."

"Sano hänelle, Francesco, että tulen hänen luokseen iltapuolella.
Minulla on paljon puhuttavaa hänen kanssaan."

"Iloitsen herra Polanin tulosta", sanoi herra Hammond, kun Francis
toi perille hänen terveisensä. "Olen päättänyt, että sinun pitää
lähteä täältä, mitä pikemmin sitä parempi. Sillä vaikka en moitikaan
sinua siitä, mitä olet tehnyt, niin on kerrassaan sopimatonta, että
sinun ikäisesi poika joutuu niin mahtavan venetsialaisen suvun kuin
Mocenigon viholliseksi. Kernaimmin antaisin sinun matkustaa pois jo
tänä päivänä.

"Sillä vaikka herra Polani ei ole antanut ilmi sinua, niin tulee
varmaan hyvinkin pian tiedoksi, että sinä keskellä yötä saavuit
herra Polanin palatsiin, ja sen johdosta on helppo arvata, että sinä
myös jollakin tavalla olet ollut osallisena tyttöjen pelastamisessa.
Varsinkin Mocenigon ystävät koettavat saada selvyyttä tähän asiaan,
koska he pelkäävät, että joku heidän joukostaan on pettänyt heidät.

"Asia on hyvin vakava, Francis, ja se on kehittynyt paljon enemmäksi
kuin tavalliseksi pojankujeeksi, ja siksi on parasta, että lähdet
Venetsiasta niin pian kuin suinkin. Olen varma siitä, että Polanikin
käsittää asian samalla tavalla, sillä hän tuntee maanmiestensä tavat
vielä paremmin kuin minä."

Kun herra Polani saapui herra Hammondin luo, keskustelivat he kauan
keskenään, ja kutsuivat lopulta Francisin sisään.

"Francis", sanoi herra Hammond, "herra Polani on tehnyt minulle
harvinaisen jalomielisen ehdotuksen."

"En laisinkaan", keskeytti toinen hänet. "Teidän poikanne on tehnyt
minulle niin suuren palveluksen, etten koskaan voi sitä hänelle
palkita. Mutta onneksi voin olla hänelle hiukan avuksi. Olen
ehdottanut, että sinä, Francesco, yhtyisit minun liikkeeseeni. Sinun
täytyy tietysti muutamia vuosia ensin harjoitella perehtyäksesi
ammattiin, mutta sinun asemasi tulee olemaan sama kuin poikani, jos
minulla sellainen olisi, ja tultuasi kyllin vanhaksi otan sinut
liikekumppanikseni.

"Isäsi palaa Englantiin, ja hänelle olen ehdottanut, että hän
rupeaisi minun asiamiehekseni, sillä toivon, että siitä olisi meille
kummallekin hyötyä. Ja sitten, kun isäsi haluaa vetäytyä liikkeestä
syrjään, voit sinä, jos niin tahdot, palata Englantiin ja hoitaa
haaraliikettäni siellä."

"Olen teille kovin kiitollinen ehdotuksestanne", sanoi Francis. "En
koskaan olisi voinut toivoakaan niin suuria. Ja ainoa mitä voin
luvata teille, on se, että tahdon tehdä parhaani."

"Sitä en epäile lainkaan, Francesco. Sinä olet jo monella tavalla
osoittanut kuntoasi, joten voin huoleti uskoa tärkeitä tehtäviä sinun
käsiisi. Olen aivan samaa mieltä kuin isäsikin, että sinun on parasta
niin pian kuin suinkin lähteä täältä. Olen sen vuoksi ehdottanut
isällesi, että lähtisit huomenna aamulla Bonito-laivallani matkalle.
Toivon, että ennätät tulla sanomaan jäähyväiset tyttärilleni, vaikka
sinulla tietenkin on nyt paljon valmistuksia tehtävänä."

Keskusteltuaan vielä kauan isänsä kanssa Francis lähti Polanin
palatsiin. Hän oli kovin mielissään, ettei hänen tarvinnutkaan ruveta
työskentelemään konttorissa, vaan että hän sen sijaan pääsi merelle.
Hän kertoi Beppolle ja Giuseppelle, jotka sousivat häntä gondolissa,
että herra Polani oli tarjonnut hänelle toimen liikkeessään. Heti
kun Giuseppe sen kuuli, lakkasi hän soutamasta, heittäytyi veneen
pohjalle ja alkoi nyyhkyttää. Mutta äkkiä hän nousi.

"Jos te matkustatte, niin minä seuraan teitä, herra Francesco. Te
tarvitsette uskollisen palvelijan. Annathan minun seurata herra
Francescoa, isä? En voi erota hänestä, muuten kuolen ikävään."

"Mielelläni otan sinut mukaani, jos isäsi vain sallii", sanoi
Francis. "Herra Polani suostuu siihen kyllä, sen tiedän, sillä hän
tahtoo mielellään tehdä jotain sinunkin hyväksesi. Siitä hän on monta
kertaa puhunut minulle, sillä onhan sinullakin ollut osasi hänen
tyttäriensä pelastuksessa. Mitä sinä tästä arvelet, Beppo?"

"Enhän minä tahdo vastustaa pojan toiveita, herra Francesco, vaikka
ymmärrättehän te, että minulla alkaisi nyt olla paljon apua hänestä.
Jos Giuseppe lähtee, on minun pakko hankkia itselleni joku toinen
apulainen."

"Puhutaan heti lähemmin asiasta", sanoi Francis, "nythän olemme jo
perillä. Mutta tuossahan tulee Matteokin. Olipa tosiaankin onni,
ettemme saapuneet viittä minuuttia myöhemmin, sillä silloin en olisi
tavannut häntä."



SEITSEMÄS LUKU

Kauppalaivalla


"Oletko kuullut uutisia, Francesco? Serkkuni ovat päässeet vapaiksi!
Olin juuri tulossa kertomaan sinulle tätä uutista."

"Uutisesi ovat vanhat, Matteo. Minä tiesin sen jo monta tuntia
sitten."

"Kuulin, että Polani löysi heidät eräästä mökistä San Nicolon
saarelta", jatkoi Matteo. "Isäni ei voi ymmärtää, miten hän pääsi
heidän piilopaikastaan perille. Polani ei tahdo sitä ilmaista, mutta
isäni luulee, että joku Ruggieron palvelijoista on antanut hänet
ilmi."

Francis epäröi hetken aikaa. Hän oli aikonut kertoa Matteolle, mikä
osa hänellä itsellään oli heidän pelastuksessaan, mutta koska Polani
ei ollut sanonut mitään, arveli hänkin parhaaksi vaieta.

"Yhdentekevää miten herra Polani sai tiedon heidän olinpaikastaan,
pääasia vain, että he ovat onnellisesti kotona. Olen kuullut, että
seuranainenkin, joka heidät petti, on palatsissa. Mikä onni, että
Ruggieroa on niin visusti vartioitu, ettei hän päässyt karkuun eikä
saanut viedä tyttöjä kauemmaksi, niinkuin hän tietenkin oli aikonut."

"Isä kertoi", sanoi Matteo, "että valtion kaleerilaiva on lähetetty
hakemaan Ruggieroa tänne, eivätkä edes hänen mahtavat suojelijansa
voi nyt pelastaa häntä."

"Minullakin on suuri uutinen kerrottavana sinulle, Matteo", sanoi
Francis. "Herra Polani on tarjonnut minulle paikan liikkeessänsä, ja
jo huomenna lähden hänen laivallaan Itämaille."

"Onnittelen sinua, Francesco! Mutta tulipa tämä tieto kovin äkkiä,
ethän tiennyt siitä vielä eilen mitään. Milloin se päätettiin?"

"Herra Polani on keskustellut tänään isäni kanssa, ja he arvelivat
parhaaksi, että poistuisin täältä niin pian kuin suinkin, koska
Ruggieron ystävät pitävät minua syypäänä hänen maanpakoon
tuomitsemiseensa."

"Onnen poika sinä olet", sanoi Matteo. "Minäpä pyydän, että minäkin
saan joskus tehdä pari matkaa Polanin aluksilla, jotta voisin päästä
upseeriksi johonkin valtion sotalaivaan niin pian kuin olen kyllin
vanha. Minne sinä olet menossa?"

"Menen sanomaan hyvästi serkuillesi ja sen jälkeen lähden kotiin
viettääkseni lopun päivää isäni kanssa, sillä palatessani takaisin
merimatkaltani on isä varmaan jo matkustanut Englantiin."

"Minä tulen sinun kanssasi", sanoi Matteo "Minun tulee sinua kovin
ikävä ja koetan tehdä parhaani, että pääsisin myös maailmalle niin
pian kuin suinkin. Sinä saat varmaan kokea monenlaisia seikkailuja,
sillä muutamien viikkojen kuluttua sota varmaan syttyy Venetsian ja
Genovan välillä. Polanin laivat ovat haluttua tavaraa, ja kukapa
tietää, vaikka saisit tutkia genovalaisen vankilankin sisäpuolta
ennen kuin palaat kotiin."

Molemmat ystävykset saapuivat nyt Polanin palatsiin. Polani itse ei
ollut kotona, mutta heidät kutsuttiin heti tyttärien huoneeseen.

"Olen sydämestäni iloinen, että tapaan teidät taas terveinä", sanoi
Matteo astuessaan sisään. "Koko Venetsia ei puhu muusta kuin teidän
kotiintulostanne. Olette päivän sankareita, ette usko, mitä huomiota
te olette herättäneet."

"Mitä pikemmin ihmiset saavat jotain muuta puheenaihetta, sitä
parempi", sanoi Maria, "sillä toistaiseksi meidän täytyy olla
vankina. Jos venetsialaiset olivat niin kovin kiinnostuneita
meistä, olisivat he voineet jo paljon ennemmin ottaa selkoa meidän
olinpaikastamme."

"Mutta minä vakuutan sinulle, Maria, että kaikki ihmiset tekivät
minkä ikinä saattoivat. Kaikki gondolit tutkittiin, kaikki
kalastajakylät etsittiin. Mutta kukapa olisi osannut aavistaa,
että olitte San Nicolon saarella. Minä en ole tehnyt koko aikana
muuta kuin soudellut paikasta toiseen etsimässä teitä, ja samaa on
Francescokin tehnyt -- sen voin teille vakuuttaa."

"Francescon laita onkin aivan toinen", sanoi Maria huomaamatta, että
Francis salaisin merkein koetti saada häntä vaikenemaan. "Hänellä
on sekä silmät että aivot, ja jollei hän olisi saattanut isää
piilopaikallemme, niin istuisimme yhä siellä, kunnes Ruggiero olisi
tullut meitä hakemaan."

"Francesco siis teidät löysikin?" sanoi Matteo ihmeissään.

"Etkö sitä tiennyt, Matteo? Tietysti hän meidät löysi! Julia ja minä
saamme kiittää häntä kaikesta -- eikö totta, Julia?"

"Suo anteeksi, etten kertonut sitä sinulle", sanoi Francis
ihmettelevälle ystävälleen, "mutta sekä herra Polani että isäni
kielsivät minua puhumasta mitään koko asiasta. Sitä paitsi se riippui
kokonaan sattumasta."

"Ei lainkaan", sanoi Maria, "se riippui kokonaan siitä, että kuljette
silmät auki. Minä en tiennyt, että se oli salaisuus. Mutta tämän
jälkeen olen varovaisempi."

"Mutta miten se kävi, Francesco?" kysyi Matteo.

Francis kertoi nyt, miten hän ensiksi oli saanut tietää, että
saarella oli mökki ja että Ruggiero Mocenigolla oli tapana käydä
siellä. Sitten hän kertoi edelleen nähneensä seuranaisen gondolissa,
ja kun tämä oli suunnannut matkansa laguunia kohti, oli hän tullut
ajatelleeksi, että tytöt mahdollisesti olisivat mökissä.

"Niin kuin näet, oli asia aivan yksinkertainen, Matteo", lopetti hän.

"Tämän jälkeen en moiti sinua enää siitä, että soutelet gondolissasi
niin paljon, sillä siten joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin.
Ja jollet olisi niin taitava gondolia kuljettamaan, et nyt tässä
kertoisi meille tätä juttua. Mutta hyvä sinun on lähteä pois täältä
joksikin aikaa, sillä muuten voi sinun osallisuutesi tähän asiaan
helposti tulla ilmi."

"Aiotteko matkustaa pois, Francesco?" huusivat molemmat tytöt yhteen
ääneen.

"Minä lähden teidän isänne laivassa huomenaamulla."

"Ettekä tule enää takaisin?" sanoi Maria. "Toivottavasti tapaan
teidät varsin pian jälleen. Olen päässyt teidän isänne palvelukseen
ja palaan laivan mukana takaisin Venetsiaan. Isäni matkustaa
Englantiin, ja teidän isänne on tarjonnut minulle asunnon kodissaan
aina kun olen maissa."

"Sehän on viisasta", sanoi Maria. "Kylläpä me olisimme toruneet isää,
jos hän olisi päästänyt teidät täältä ikiajoiksi kaiken sen jälkeen,
mitä olette meidän hyväksemme tehnyt -- vai mitä, Julia?"

Mutta Julia oli mennyt ikkunaan eikä näyttänyt kuulevan koko
kysymystä.

"Onpa se hauskaa", jatkoi Maria, "sillä silloin palaatte tänne
joka toinen tai kolmas kuukausi, ja minä pidän kyllä huolta siitä,
ettei isä heti paikalla lähetä laivaa taas merelle. Sehän on aivan
kuin saisi oman veljen, ja veljenäni minä melkein pidänkin teitä,
Francesco -- sillä jos meitä vielä hätyytettäisiin, olen varma siitä,
että suojelisitte meitä taaskin."

"En usko, että teillä on syytä pelätä enää Ruggieroa", sanoi Francis.
"Hän joutuu pitkäksi aikaa vankeuteen."

"Se on nyt vähintä, mitä he voivat hänelle tehdä", sanoi Maria
harmistuneena. "En rauhoitu ennen kuin hän on joutunut kiinni."

Puolen tunnin kuluttua Francis ja hänen ystävänsä lähtivät.

"Sinä olet oikea onnenmyyrä", sanoi Matteo heidän käytyään gondoliin
istumaan. "Monet venetsialaiset nuorukaiset kadehtivat sinua sen
johdosta, että olet päässyt Polanin tyttärien suosioon."

"Loruja!" sanoi Francis punastuen. "Mitä sinä puhut niin typerästi,
Matteo. Minähän olen niin nuori, etten voi ajatellakaan naimisiin
menoa moneen vuoteen. Olisihan sitä paitsi kovin rohkeata, jos
uskaltaisin ajatella sellaista, he kun ovat rikkaimpia perijättäriä
koko Venetsiassa."

"Saadaanpa nähdä", naureskeli Matteo. "Maria on hiukan liian vanha
sinulle, mutta Julia sopii mainiosti. Ja kukapa tietää miten käy
parin, kolmen vuoden kuluttua."

"Älä viitsi puhua tuollaisia typeryyksiä", sanoi Francis
kärsimättömästi.

Matteo nojautui mukavasti taaksepäin ja vihelteli. "Ei puhuta
sitten", sanoi Matteo, "mutta kernaasti soisin olevani yhtä suuressa
suosiossa kuin sinä."

Seuraavana aamuna Francis puhui kauan aikaa tulevaisuudestaan isänsä
kanssa.

"Toivon tapaavani sinut silloin tällöin, Francis", sanoi herra
Hammond, "sillä Polani antaa varmaankin sinun seurata hänen
laivojensa mukana joskus Englantiinkin. Jollei mitään odottamatonta
tapahdu, on sinun tulevaisuutesi turvattu. Polani on luvannut pitää
sinua kuin omana poikanaan, ja minä olen varma siitä, että sinä et
petä niitä toiveita, joita hän asettaa sinuun. Mutta älä ole liian
uhkarohkea, sillä kauppalaivakin voi joutua vaaroihin. Merirosvoja
liikkuu Välimerellä, ja sota-aikoina eivät sotalaivat ole rosvojen
aluksia parempia. Muista aina, että kauppalaivan kapteenin täytyy
ensi sijassa ajatella aluksensa ja lastinsa pelastamista ja ryhtyä
taisteluun vain hätätilassa.

"Voi olla, että jonkin ajan kuluttua lähetän jonkun veljistäsi tänne,
mutta se riippuu siitä, millaiseksi he ovat kehittyneet minun
poissaollessani; ei kannata lähettää tänne pahankurista poikaa vain
paria vuotta vanhemman veljen hoidettavaksi. Mutta siitä voimme
puhua sitten, kun tulet Englantiin, ja tiedämme, missä asemassa
olet. Pelkään, että Venetsialle on tulossa vaikeat ajat. Luultavasti
Genova, Padova, ja Unkari ovat liittoutuneet Venetsiaa vastaan, ja
vaikka Venetsia onkin mahtava, se saa varmaan kokea kovia. Luotan
kuitenkin siihen, että se kestää tämänkin myrskyn, niin kuin se on
kestänyt aikaisemmatkin.

"Ja nyt poikani, sinun on aika lähteä laivaan. Iloitsen siitä, että
Giuseppe saa seurata mukanasi, sillä poika on uskollinen ja kiintynyt
sinuun ja voi olla sinulle suureksi avuksi. Tavarasi on jo viety
laivaan. Lähtekäämme siis mekin."

Kun he saapuivat satamaan, jossa purjelaiva oli ankkurissa, oli se jo
lähtövalmiina.

Bonito oli suuri alus, rakennettu pikemmin kantamaan suurta
lastia kuin kulkemaan nopeasti. Siinä oli kaksi mastoa ja isot,
nelikulmaiset purjeet, ja myötätuulessa se oli varsin nopeakulkuinen.
Mutta luoviminen oli siihen aikaan tuntematon taito, ja siksi täytyi
vastatuulen sattuessa joko heittää ankkuri tai turvautua airoihin,
joita laivassa oli viisitoista paria. Kun he saapuivat kannelle,
tervehti itse Polani heitä.

"Tulin heittämään hyvästi pojallenne, herra Hammond, ja katsomaan,
että kaikki oli käskyjeni mukaan hänelle valmistettu. Kapteeni
Corpadio, tässä on nuori mies, josta olen puhunut teille ja jota
teidän tulee kohdella aivan kuin poikaani. Teidän tulee opettaa
hänelle purjehtimisen taitoa, mutta myöskin kaupantekoa. Tässä on
hyttisi Francesco."

Hän avasi varsin tilavan hytin oven laivan perällä. Se oli varsin
mukavasti sisustettu.

"Kiitän teitä koko sydämestäni, herra Polani", sanoi Francis. "Ainoa
vika on se, että hyttini on liian mukava. Minun pitäisi saada kokea
kovaa niinkuin kaikkien aloittelijoiden."

"Se ei ole tarpeellista, Francesco, koska sinusta tulee kauppias
eikä merimies. Sinun pitää oppia komentamaan laivaa, sillä muuten
et osaa arvostella niiden henkilöiden kykyä, jotka otetaan
laivanpäälliköiksi, mutta sinun tulee muistaa, että matkustat
minun liikkeeni edustajana ja siksi sinun on esiinnyttävä asemasi
mukaisesti. Ikävä kyllä minulla on sinulle huonoja uutisia. Kaleeri,
joka lähetettiin vangitsemaan Ruggieroa, on palannut tuoden mukanaan
sen tiedon, että viime yönä suuri aseellinen joukko oli hyökännyt
vartijain kimppuun ja vienyt hänet mukanaan. Hän on siis jälleen
vapaa.

"Se oli minulle suuri pettymys. Joskaan tuo lurjus ei varmaan
näyttäydy enää Venetsiassa, en koskaan voi olla täysin levollinen,
ennen kuin Maria on naitettu, ja mitä pikimmin aionkin valita hänelle
puolison. Ellen erehdy, hän on mieltynyt ystäväsi Matteon veljeen,
Rufinoon, ja koska en tiedä ketään hänelle sopivampaakaan miestä,
niin varmaankin he ovat kihlautuneet sinun palatessasi takaisin.
Mutta nyt merimiehet nostavat jo ankkurin, meidän on siis aika
poistua."

Francis syleili isäänsä, ja sitten molemmat kauppiaat astuivat
gondoleihinsa ja odottivat, kunnes Bonito alkoi hitaasti liikkua.
Francis kääntyi katsomaan ympärilleen, ja hänen silmänsä osuivat
Giuseppeen, joka huiskutti hattuaan isälleen.

"No, mitä arvelet, Giuseppe?"

"Enpä tiedä vielä, herra Francesco. Alus näyttää niin vankalta ja
suurelta, ikään kuin se olisi suuri talo, jota ei mikään voisi saada
horjumaan."

"Saatpa nähdä, että aallot voivat sitä vielä hyvinkin keinuttaa, ja
vielä koittaa päivä, jolloin sinun mielestäsi meidän pieni gondolimme
oli paljon vankempi kuin tämä suuri alus."

"Tulin tänne kolme tuntia sitten samassa veneessä, jossa hyttinne
huonekalut tuotiin", kertoi Giuseppe. "Teille lähetettiin myös viiniä
ja kaikenlaisia herkkuja, niin ettei teidän ainakaan tarvitse olla
nälissänne."

"En minä olisi välittänyt sellaisesta", sanoi Francis. "Minuahan
pidetään aivankuin jotain lellipoikaa. Kenenkä hytti minulle on
luovutettu?"

"Luullakseni se on kauppapäällikön, sen, joka pitää huolta lastista
ja sen myynnistä, mutta laivan kapteeni on ollut niin kauan herra
Polanin palveluksessa ja purjehtii niin usein ilman kauppapäällikköä,
että hän kykenee aivan hyvin pitämään huolta myynnistä. Tavallinen
hytti on kuitenkin puolta pienempi kuin teidän, sillä tähän on
yhdistetty kaksi hyttiä, jotta teillä olisi kyllin valoa ja ilmaa."

"Entä missä sinä nukut?"

"Käytävässä, teidän ovenne edessä, herra Francesco."

"Siitä minä en ollenkaan pidä!" sanoi Francis. "Sinun pitäisi saada
parempi paikka."

Giuseppe nauroi.

"Ei, herra Francesco, kun ajattelee, että olen puolet elämästäni
nukkunut gondolissa ja toisen puolen olkikuvolla meidän
keittiössämme, niin elän täällä aivan herroiksi. Tietysti olisin
voinut saada maata yhdessä miehistön kanssa skanssissa, mutta siellä
on kuuma ja tukahduttava ilma. Minä valitsin itse tämän paikan ja
kysyin kapteenilta, saisinko olla täällä, ja hän lupasi."

Tunnin kuluttua Bonito oli päässyt aavalle merelle. Tuulta oli sen
verran, että purjeet pysyivät pingottuneina. Kaikki merimiehet olivat
työssä, toiset käärivät köysiä kokoon, toiset huuhtelivat kantta ja
siistivät laivaa.

"Alku näyttää hyvältä, herra Hammond", sanoi kapteeni, "jos tätä
tuulta kestää, voimme purjehtia Kreikan eteläisen niemen ohi ja
jatkaa matkaa Kreetaan, joka on meidän ensimmäinen satamapaikkamme.
Satamasta lähtiessä on heikko tuuli minulle aina mieluisin, sillä
silloin kaikki ennättävät kotiutua, ennen kuin laiva alkaa keinua."

"Alus näyttää niin vankalta, niin kuin meidän ei koskaan tarvitsisi
keinua", sanoi Francis.

"Myrskyssä se kyllä keinuu aika lailla", sanoi kapteeni nauraen. "Kun
se kerran pääsee hyvään alkuun, niin sitä tulee täydellä mitalla,
mutta hyvä merenkulkija se on, ei pahimmassakaan rajumyrskyssä ole
vaaraa. Enemmän minä pelkään merirosvoja, mutta meillä on aina ollut
hyvä onni, ja miehistöäkin on niin paljon, että voimme hyvin pitää
puolemme, jollei kovin monta merirosvolaivaa samalla kertaa hyökkää
kimppuumme."

"Montako miestä teillä on, kapteeni?"

"Tasan seitsemänkymmentä. Meillä on viisitoista paria airoja, ja
tarpeen tullen voimme panna kaksi miestä joka airon ääreen, jolloin
vauhti on aika hyvä. Monta kertaa olemme soutaneet merirosvoja
pakoon, sillä emme saa ryhtyä taisteluun muuten kuin hätätilassa."

"Mutta kai teidän joskus on ollut pakko tapellakin?" kysyi Francis.

"Olenhan minä ollut monessa tappelussa mukana, vaikken tällä
laivalla, sillä Bonito rakennettiin vasta viime vuonna. Kerran,
ollessani kapteenina Leijona-laivalla, kävi kolme merirosvolaivaa
kimppuumme. Olimme ankkurissa eräässä lahdessa, ja tuuli puhalsi
mereltä, kun he äkkiä ilmestyivät niemen takaa, joten meidän oli
mahdoton paeta. Taistelua kesti viisi tuntia, ennen kuin rosvot
pakenivat varsin kurjassa tilassa. Kolmas osa miehistöämme kaatui,
ja luullakseni jokainen sai jonkin haavan. Minun täytyi maata
kokonaista kolme kuukautta sen jälkeen, sillä olin saanut pahan
haavan hartioihini. Mutta laiva pelastui ja myös lasti, joka oli
hyvin kallisarvoinen, ja herra Polani piti huolta siitä, ettei kukaan
meistä joutunut kärsimään tappiota. Sen auliimpaa kauppiasta ei ole,
eikä hänen laivaansa koskaan ole vaikea saada väkeä.

"Tietysti saa ottaa vastaan pahat päivät niin kuin hyvätkin. Muutamia
vuosia sitten istuin koko miehistöineni vankilassa Azowissa. Siitä
saimme kiittää noita kirottuja genovalaisia, jotka aina koettavat
tehdä meille kiusaa, vaikka meidän välillämme olisikin rauha. He
ärsyttivät khanin -- siten nimitetään maan ruhtinasta -- meitä
vastaan uskottelemalla hänelle ilmeisiä valheita meistä, olimme muka
kuljettaneet salaa tavaroita erääseen toiseen satamaan. Ja aivan
äkkiarvaamatta ruhtinaan sotilaat nousivat keskellä yötä laivaamme
sekä kahteen muuhun venetsialaiseen alukseen, jotka olivat satamassa,
anastivat laivat ja veivät meidät kaikki vankilaan. Siellä saimme
istua, kunnes herra Polani sai vihiä asiasta ja lähetti toisen laivan
maksamaan vaadittuja lunnaita. Se ei ollut mitään lastenleikkiä, sen
voitte uskoa, sillä vankila oli niin ahdas ja kuuma ja ruoka niin
kurjaa, että me sairastuimme kuumeeseen ja puolet miehistöstä kuoli,
ennen kuin pääsimme vapaiksi. Pari kertaa genovalaiset yllyttivät
myös Konstantinopolin väestön meitä vastaan, niin että ne, jotka
olivat menneet maihin, saivat taistella henkensä puolesta. Nuo
genovalaiset tekevät meille kauhean paljon kiusaa."

"Kai tekin joskus kostatte, kapteeni? Ei suinkaan vika yksin ole
heissä?"

"Tietysti maksamme samalla hinnalla", sanoi kapteeni, "kun tulee
tilaisuus. Olisipa se liikaa, jos sallisimme heidän aina vetää
itseämme nenästä, koettamattakaan kostaa. Emme pyydä muuta kuin
saada rehellisesti harjoittaa kauppaa, mutta nuo genovalaislurjukset
tahtovat anastaa kaikki itselleen. He tietävät, etteivät he voi
kilpailla meidän kanssamme rehellisessä pelissä!"

"Genovalaiset sanovat aivan samaa venetsialaisista. Varmaankin syytä
on molemmissa."

Kapteeni nauroi.

"Genovalaisilla ei minun mielestäni ole oikeutta sekaantua meidän
asioihimme Italian itäpuolella. Heillä on Ranska ja Espanja ja kaikki
muut maat lännessä. Miksikä he eivät pysy siellä?"

"Minä myönnän kyllä, että venetsialaiset ovat voimakkaampia", sanoi
Francis. "Mutta tiedättehän, että genovalaiset joskus ovat päässeet
voitolle, vaikka sotavoimat ovat olleet tasaväkiset."

Kapteeni naurahteli.

"Meidän päällikkömme laiminlöivät joskus velvollisuutensa", hän
sanoi. "Sotalaivojen päällikköinä on useinkin nuoria aatelismiehiä,
jotka eivät osaa erottaa laivan kokkaa peräpuolesta ja silloin
kaikki käy hullusti. Mutta minä pysyn sittenkin väitteessäni, että
venetsialaiset ovat yhtä taitavia kuin genovalaisetkin."

"Sen minäkin uskon", sanoi Francis. "Vaikka olen englantilainen,
olen siksi kauan ollut Venetsiassa, että tunnen itseni miltei
venetsialaiseksi."

"En ole koskaan ollut Englannissa", sanoi kapteeni, "vaikka monet
venetsialaiset laivat joka vuosi käyvätkin siellä. Sanotaan, että se
on saari niin kuin Venetsiakin, mutta paljon suurempi kuin mikään
saari Välimeressä. Ne, jotka ovat olleet siellä, väittävät että meri
on hyvin myrskyinen, ja että Espanjasta pohjoiseen voi sattua kovia
myrskyjä, että laineet siellä ovat paljon korkeammat kuin täällä,
vaikkakin pitempiä ja säännöllisempiä, niin etteivät ne ole yhtä
vaarallisia laivoille kuin meidän kiihkeät myrskymme ja epätasainen
aallokkomme."

"Luulen kyllä, että olette oikeassa, vaikka minulla itselläni ei ole
mitään kokemusta. Tullessani muutamia vuosia sitten tänne, meillä oli
hyvin tyyni merimatka."

Kolmen päivän rauhallisen matkan jälkeen Bonito kiersi Morean niemien
ohitse ja suuntasi kulkunsa Kreetaa kohti. Matka oli Francisin
mielestä tavattoman hauska. Joka päivä kapteeni neuvoi hänelle
kaupantekoa, selitti tavaroiden arvoa, kertoi mitä he ostaisivat eri
satamissa ja millaisia hintoja he luultavasti saisivat maksaa.

He tutkivat myös karttoja, ja kapteeni opetti hänelle eri merimerkit
ja selitti parhaat ankkuri- sekä turvapaikat, joissa oli paras
odottaa myrskyn asettumista.

Kun laiva oli sivuuttanut Morean, muuttui ilma, pilviä kohosi
lounaiselle taivaanrannalle, ja kapteeni antoi käskyn reivata isot
purjeet.

"Kova myrsky on tulossa" sanoi hän Francisille, "mikä on varsin
harvinaista tähän vuoden aikaan. Pelkään, että laivamme ajautuu pois
oikeasta suunnastaan."

Illalla tuuli yltyi jo kovaksi, ja laiva keinui niin pahasti, että
airot oli otettava esille.

"Meidän on mahdotonta pysytellä oikeassa suunnassamme", sanoi
kapteeni, "siksi täytyy soutaa saarien suojaan ja laskea siellä
ankkuri. Teidän olisi parasta niin pian kuin suinkin mennä levolle,
sillä ette te vielä kestä myrskyä. Palvelijanne näyttää jo olevan
varsin sairas, mutta koska te ette ole vielä osoittanut vähintäkään
meritaudin merkkiä, niin ehkäpä pelastutte siitä."

Francis ei kuitenkaan heti totellut kehotusta. Hänestä oli kovin
hauska katsella, miten aallot leikittelivät suurella laivalla, aivan
kuin se olisi ollut pähkinänkuori. Vasta kun tuli niin pimeä, ettei
hän voinut nähdä enää mitään, hän meni nukkumaan, mutta jo varhain
aamulla hän oli jälleen jalkeilla. Harmaa sumu lepäsi nyt merellä, ja
aallot olivat vielä paljon mahtavammat kuin edellisenä iltana. Kun
ne hyökkäsivät Bonitonin parrasta vasten, näytti aivan siltä kuin ne
olisivat tahtoneet haudata sen alleen, mutta alus kohosi joka kerta
kevyesti aallonharjalle välttäen tämän vaaran. Vaikka purjeet oli
reivattu, se kiiti kovaa vauhtia eteenpäin. Francis meni kapteenin
luo, joka seisoi peräsimessä.

"No, mitenkäs käy ja missä me olemme, kapteeni?"

"Kaikki käy hyvin, niin kuin näette, herra Hammond. Bonito on hyvä
merenkulkija, se voisi suoriutua paljon pahemmastakin myrskystä. Jos
olisimme aavalla merellä, menisin huoleti nukkumaan. Mutta olemme
jossakin saarten läheisyydessä ja ne ovat paljon vaarallisemmat
kuin myrsky. Tuuli on kääntynyt pari kolme kertaa yön kuluessa,
ja koska meidän aina täytyy mukautua tuulen suuntaan, on vaikea
tarkemmin sanoa, missä olemme. Mutta varmaankaan emme ole kovin
kaukana Mitylenestä. Jos vain sumu häviäisi, niin että voisin nähdä
ympärilleni, pääsisin selville, sillä tunnen tarkalleen joka saaren
Aigeian meressä. Mutta nyt voimme helposti törmätä johonkin kallioon."

Sellainen mahdollisuus ei ollut lainkaan mieluisa, ja Francis koetti
ponnistaa näköhermojaan nähdäkseen sumun läpi.

"Mitä teemme, jos maata tulee näkyviin?" kysyi hän äkkiä.

"Laskemme airot veteen, käännämme aluksen ja koetamme päästä jonkin
niemen suojaan, jossa voimme laskea ankkurin. Jos ajautuisimme
mannermaata kohti, emme tietenkään voisi muuta tehdä kuin soutaa
vastatuuleen, pysytellä niin kaukana rannasta kuin suinkin ja toivoa
tuulen asettumista. Päästyämme tarpeeksi matalalle, heittäisimme
ankkurit veteen, mutta soutaisimme silti edelleen, ettei ankkureille
tulisi liian suurta painoa. Sillä jos ne antaisivat myöten, Bonito
olisi hukassa. Mutta jos me ajelehdimme Mityleneä kohti, niin kuin
oletan, niin tällä puolen saarta on turvallinen satama. Siellä voi
olla suojassa kaikilta tuulilta."

Kahden tunnin kuluttua tapahtui hämmästyttävä muutos. Pilvet
hajosivat äkkiä, aurinko tunkeutui esille ja pitkä maakaistale
häämötti neljän, viiden mailin päässä.

"Aivan niinkuin minä oletinkin", huudahti kapteeni. "Tuo on aivan
varmaan Mitylene, ja satama on suoraan edessämme."

Airot laskettiin veteen ja puolen tunnin kuluttua, kun oli kierretty
niemen taakse, saavuttiin tyyneen satamaan, joka oli niin suuri, että
koko Venetsian laivasto olisi voinut mahtua siihen. Kapteeni antoi
laskea laivan ankkuriin.

"Kuka omistaa Mitylenen?" tiedusteli Francis.

"Genovalaisilla on täällä kauppapaikka ja linnoitus, mutta itse
saari kuuluu Konstantinopolille. Saaren asukkaat eivät ole hyvässä
maineessa, varmaankin meidät olisi ryöstetty tai ehkäpä murhattukin,
jos olisimme nousseet maihin. Näettekö noita kahta alusta rannassa,
kylän alapuolella? Ne ovat aivan varmaan merirosvolaivoja, sillä
näillä saarilla on runsaasti sellaisia. Venetsia koettaa parhaansa
mukaan pitää niitä aisoissa, mutta genovalaiset ja unkarilaiset
tuottavat meille niin paljon puuhaa, ettemme voi kokonaan hävittää
niitä, niin kuin mielemme tekisi."



KAHDEKSAS LUKU

Merirosvojen hyökkäys


Vene laskettiin vesille ja kapteeni ja hampaita myöten aseistettu
miehistö nousivat maihin. Francis seurasi mukana. Saaren asukkaat
suhtautuivat heihin kyräillen, mutta he olivat hyvin halukkaita
käymään kauppaa ja vaihtamaan kankaita viiniin ja taljoihin.

"Me voimme käydä pientä vaihtokauppaa", sanoi kapteeni, kun he
soutivat takaisin laivaan. "Satamassa käy vieraita harvoin, ja tie
saaren toiselle rannalle on kallioinen ja vaikeakulkuinen. Siksi on
luultavaa, että he myyvät halvasta hinnasta tavaroitaan."

"Eivät he näyttäneet olevan kovin mielissään meidän käynnistämme",
sanoi Francis.

"Eivät todellakaan, genovalaiset ovat saaneet jalansijaa saarella,
ja tietysti he ovat sanoneet saaren asukkaille, että me olemme
rosvoja, ja tahtoisimme saada valtaamme heidän saarensa. Kaikkialla
näillä rannikoilla ja saarilla asukkaat ovat joko Genovan tai
Venetsian liittolaisia; Konstantinopolista he eivät paljonkaan
välitä, vaikka kuuluvatkin sen valtaan. Konstantinopoli vaatii
heiltä suuria veroja, mutta ei suojele heitä lainkaan. Kreikkalaisia
he ovat kansallisuudeltaan, mutta heillä ei ole muuta yhteistä
Konstantinopolin kreikkalaisten kanssa kuin kieli. He huomaavat
sitä paitsi, että turkkilaisten valta on yhä kasvamassa, ja
tietävät, että jos he tahtovat pelastua islamin vallasta, heidän
täytyy turvautua joko Venetsian tai Genovan apuun. Jos he saisivat
valita oman mielensä mukaan, he valitsisivat Venetsian, sillä se
on paljon parempi hallitsija kuin Genova. Mutta genovalaiset ovat
päässeet valtaan muutamin paikoin ja levittävät valheita meidän
tyranniudestamme ja petollisuudestamme, ja siksi saarten asukkaat
ovat jakautuneet kahteen puolueeseen, joista toiset ottavat meidät
ystävällisesti vastaan, toiset taas kohtelevat meitä epäillen ja
tylysti."

Kauppaa alettiin heti tehdä, ja sitä kesti iltaan saakka.

"Miten kauan aiotte viipyä täällä, kapteeni?" kysyi Francis.

"Se riippuu tuulesta. Se voi tyyntyä huomiseksi, mutta sitä voi
jatkua montakin päivää, eikä kannata yrittää Kreetaan ennenkuin tuuli
on kääntynyt. Toivottavasti voimme kuitenkin parin, kolmen päivän
kuluttua jatkaa matkaa; täällä aika kuluu meiltä vain turhaan."

Pimeän tultua asetettiin luja vartio laivan kannelle.

"Ei suinkaan meidän vielä tarvitse pelätä hyökkäystä, kapteeni",
sanoi Francis. "Eihän sotaa vielä ole julistettu Genovan kanssa,
vaikka se voikin tapahtua milloin hyvänsä."

"Venetsian ja Genovan välillä ei ole koskaan täyttä rauhaa", sanoi
kapteeni, "ja koska sota uhkaa, emme voi olla liian varovaisia.
Valtion sotalaivat saisivat kyllä olla rauhassa, mutta kauppalaivojen
laita on toinen. Kuka kauppalaivoista välittää? Jos meidän kimppuumme
hyökätään ja tavaramme ryöstetään, niin kuka siitä saa tietää? Meidän
kaulamme voidaan katkaista tai meidät voidaan lähettää Genovaan
vankilatyrmiin, ja vasta vuosikausien jälkeen, vankeja vaihdettaessa
voi meidän kohtalomme ehkä tulla tiedoksi. Jollei meistä muutamiin
viikkoihin saavu mitään tietoja Venetsiaan, otaksutaan vain, että
olemme myrskyssä haaksirikkoutuneet.

"Silloin herra Polani vetää viivan Boniton nimen ylitse ja merkitsee
kirjoihinsa laivan vahingon, eikä asiasta puhuta sen enempää, jollei
joku mahdollisesti pääse hengissä vankilasta ja palaa Venetsiaan.
Ei, ei, herra Francesco, näillä itäisillä vesillä täytyy aina
olla varuillaan, ikään kuin sota olisi käynnissä. Muistatteko,
miten Antonio Doria kesken parasta rauhan aikaa anasti kahdeksan
venetsialaista laivaa, murhasi kaksi kauppiasta ja vaati suuret
lunnaat laivoista? Ja kuinka usein yksityisiä laivoja joutuukaan
kadoksiin. Aina syytetään merirosvoja, mutta yhtä usein genovalaiset
ovat ilkityön tekijöitä. He ovatkin täysiä merirosvoja. Rehellisessä
taistelussa me aina voitamme heidät, ja siksi he aina jonkun tekosyyn
nojalla koettavatkin etsiä riitaa."

Francisiä nauratti kapteenin genovalaisviha, mutta hän ei viitsinyt
kiistellä hänen kanssaan. Seuraavana aamuna hän tuli kannelle heti
aamun valjetessa.

"Yksi aluksista on poistunut rannasta", sanoi Francis tarkasteltuaan
satamaa.

"Niin", sanoi kapteeni, "nyt vasta minäkin sen huomaan. Mitähän
varten se on lähtenyt? Ei varmaankaan millekään hyvälle asialle.
Myrsky on yhä varsin kova. Olen varma siitä, ettei se olisi lähtenyt
liikkeelle, jollei sillä olisi ollut jokin erityinen tarkoitus,
ja varmaankin siinä on paljon miehiä, muuten se ei olisi voinut
vastatuulessa päästä niemen ohitse. Mikähän ilkeä juoni sillä lie
mielessä?"

Hetken kuluttua kapteeni antoi laskea veneen vesille ja souti
kalliosaarelle, joka sijaitsi sataman suussa, kiipesi vuorelle ja
tarkasteli sieltä merta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin.

"Turha yrittää", sanoi hän Francisille; "tuuli puhaltaa suoraan
mereltä, emmekä me jaksa soutaa Bonitoa näin kovassa vastatuulessa.
Tuon aluksen laita, joka eilen illalla läksi liikkeelle, oli aivan
toinen. Se kulkee syvällä, ja siksi ei tuuli tartu siihen niinkuin
Bonitoon, joka on korkealaitainen ja raskaassa lastissa."

"Miksi luulette sen lähteneen, kapteeni?"

"Luultavasti se on mennyt hakemaan apua toisilta saarilta. Se,
että venetsialainen kauppalaiva on saapunut tänne myrskyä pakoon,
antaa heille hyvän tilaisuuden hyökätä meidän niskaamme aivan kuin
mehiläisparvi. On vaarallista purjehtia yksin. Useasti olen puhunut
siitä isännälleni. Muut kauppiaat lähettävät tavallisesti laivansa
suurissa joukoin, kymmenen tai kaksikymmentä yhdessä, ja silloin he
voivat karkottaa kimpustaan vaikka kuinka monta merirosvoalusta.
Mutta herra Polani lähettää aina laivansa yksin. Hän on sitä mieltä,
että yksinäinen laiva purjehtii nopeammin kuin kokonainen laivasto,
sillä nopeakulkuistenkin alusten täytyy pysyä hidaskulkuisten
vauhdissa. Sitä paitsi kapteeni ei voi suunnata matkaansa minne häntä
haluttaa neuvottelematta toisten kanssa eikä poiketa sellaisiin
satamiin, joissa hän luulee voivansa tehdä edullisia kauppoja
kilpailematta toisten kanssa.

"Kummallakin tavalla on omat etunsa. Minun isäntäni laivat ovat
suuremmassa vaarassa, mutta jos ne suoriutuvat niistä onnellisesti,
saavat ne myös suuremman voiton kuin toiset. Yleensä purjehdin
mieluiten yksin; mutta tällä kertaa ei minulla olisi mitään sitä
vastaan, jos minulla olisi puoli tusinaa toisia laivoja tässä
rinnallani."

Kolme kertaa päivän kuluessa kapteeni kävi kalliosaarella.
Palatessaan viimeisellä kerralla juuri ennen hämärän tuloa, hän sanoi
Francisille:

"Tuuli alkaa asettua; toivottavasti me huomenna pääsemme pois tästä
satimesta. Olen varma siitä, että vaara uhkaa meitä."

"Oletteko keksinyt jotain muutakin epäilyttävää kuin tuon aluksen
häviämisen?"

"Olen, kaksikin muuta seikkaa", sanoi kapteeni. "Ensiksikin ovat
saaren asukkaat muuttaneet käytöstapaansa. Tosin he eivät ole sen
epäystävällisempiä kuin ennenkään, mutta kun tänään kuljin kylässä,
huomasin, että he olivat tavattoman kiihtyneitä, he keskustelivat
suurissa ryhmissä keskenään, mutta hajaantuivat heti, kun joku
miehistämme sattui tulemaan lähelle. Minä näin, että he nauroivatkin,
kun he luulivat, ettei kukaan heitä tarkannut, mutta heti, kun
tulimme lähemmäksi, muuttuivat he vakaviksi ja äreiksi. He odottavat
aivan varmaan jotakin.

"On minulla toinenkin syy epäilyksiini. Olen pitänyt silmällä tuota
korkeaa kukkulaa kylän takana. Sanotaan, ettei siellä ole muuta
kuin muutamia omituisia kiviä, eikä siis kellään ole sinne asiaa,
mutta tänään olen huomannut useiden miesten kiipeävän sinne, ja
päästyään vuoren harjalle he seisovat hiljaa hetken aikaa ikään kuin
tarkastellen merta ja palaavat jälleen alas. Eihän tuollaiselle
vuorelle kukaan kiipeä vain huvikseen. He nousevat sinne siksi,
että odottavat näkevänsä jotain merellä, eikä mikään muu kuin
merirosvolaivasto voi olla tulossa. Luopuisin kernaasti vaikka koko
vuoden palkastani, jos pääsisimme täältä jo tänä iltana, mutta se ei
käy päinsä, meidän täytyy odottaa huomiseen; sitten on yritettävä
päästä kallioiden sivuitse. Mutta jos merirosvot tulevat yöllä,
hyökkäävät he kimppuumme meidän nukkuessamme."

Nyt koko miehistö sai käskyn olla valmiina hyökkäykseen. Niiden,
jotka eivät olleet vahdissa, piti maata aseet vieressään. Alemmat
lastiovet suljettiin, luja vahti asetettiin kannelle, jotta
vihollinen ei voisi päästä yllättämään Boniton miehistöä. Kapteeni
vakuutti, ettei hyökkäystä luultavasti tarvinnut pelätä ennen kuin
aamulla, jolloin merirosvot voisivat selvästi nähdä heidät ja hyvässä
järjestyksessä hyökätä heidän kimppuunsa. Francis heittäytyi sen
vuoksi vuoteelleen ja pyysi, että hänet herätettäisiin pari tuntia
ennen aamun sarastusta. Hän ei nukkunut juuri nimeksikään ja nousi
vuoteeltaan monta kertaa kuunnellakseen, kuuluisiko minkäänlaista
ääntä, joka ilmaisisi vihollisen tuloa. Astuessaan kerrankin laivan
partaalle hän huomasi, että Giuseppe seisoi hänen vieressään.

"Oletko ollut täällä kauan, Giuseppe?"

"Siitä saakka kun te viimeksi kävitte ulkona, herra Francesco.
Ajattelin jäädä tänne hetkeksi kuuntelemaan."

"Oletko kuullut mitään?"

"Olen useampaankin kertaan kuullut ääntä."

"Minkälaista ääntä, Giuseppe?"

"Sellaista, joka syntyy kun purjeita ja raakapuita lasketaan alas.
Olen kuullut sellaista ääntä monta kertaa soudellessani öisin sataman
lähellä. Kuulin aivan selvästi, miten väkipyörät ratisivat, kun
nuorat luisuivat niitä pitkin. Olen aivan varma siitä, että useita
aluksia on saapunut sataman suuhun seisoessani tässä. Muutamat
merimiehistä ovat myös kuulleet saman äänen, se ei siis voi olla
erehdystä. Jollei kapteenilla ole mitään sitä vastaan, lähden
veneellä ottamaan selkoa, mistä on kysymys."

"Minä kysyn kapteenilta, Giuseppe."

Mutta kapteeni väitti, ettei maksanut vaivaa.

"Yhdentekevää onko niitä monta vai muutamia, meidän täytyy sittenkin
odottaa aamuun, ennen kuin lähdemme liikkeelle. Pimeässä meidän olisi
mahdoton päästä salmesta ulos, vaikkei mitään estettäkään olisi."

"Mutta ovathan he päässeet siitä sisään", sanoi Francis.

"Epäilemättä heidän toverinsa toisista laivoista tai myöskin kylän
väestö on antanut heille valomerkkejä; sitä paitsi heillä oli
myötätuuli ja meillä olisi vastainen. Ei, hyvä herra, emme voi
tehdä muuta kuin odottaa. Huomenna, jollei heitä ole kovin monta,
täytyy meidän koettaa päästä heidän ohitseen aavalle merelle; mutta
jos heitä on suuri joukko, on meidän paras taistella täällä, sillä
silloin kaikki miehet voivat ottaa osaa taisteluun, jos soudamme
toinen puoli miehistöä on kiinni airoissa. Jos teidän palvelijanne
tekisi mielensä mukaan, hän voisi joutua vihollisen käsiin; ja koska
siinä tapauksessa ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä niistä tiedoista,
joita hän voisi hankkia, on parasta, että hän jää paikalleen."

Tunnit kuluivat hitaasti, ennen kuin päivän ensimmäinen sarastus
alkoi näkyä taivaan rannassa. Kaikki miehet olivat kannella, sillä
niin pian kuin tuli tiedoksi, että useita aluksia oli saapunut
satamaan, olivat kaikki myös selvillä siitä, että todellinen vaara
uhkasi. Kesti vain puolen tuntia, ennenkuin silmä saattoi erottaa
mustia hahmoja, jotka piileksivät saaren suojassa, aivan sataman
suussa.

"Tuossa ne ovat, herra Francesco", sanoi kapteeni. "Mikäli näen
oikein, niitä on kymmenen kappaletta, mutta yhtä hyvin niitä
saattaa olla useampiakin, sillä varmaan muutamat niistä ovat aivan
vieretysten. Puolen tunnin kuluttua asia selvenee."

Francis kysyi, eikö kapteeni aikonut antaa laskea airoja veteen ja
sitoa niitä hankoihin kiinni, koska sillä keinoin voitiin estää
vihollinen nousemasta laivaan sivuilta.

"En, herra Francesco", vastasi kapteeni. "Ensiksikin laivan
partaat ovat niin korkeat, etteivät merirosvot helposti voi nousta
kannelle. Toiseksi, jos me laskemme airot veteen, voivat he täydellä
vauhdilla soutaa niitä vasten ja murskata ne rikki, ja airomme me
välttämättä tarvitsemme. Olen tuuminut asiaa, ja suunnitelmani on
sellainen, että heti kun he lähestyvät, annan parin, kolmen airon
kummallakin puolella olla liikkeessä, jotta vähitellen soljumme
sataman suuta kohti, mutta soutajien pitää painaa aironsa aluksen
kylkiä vasten niin pian kuin ne törmäävät vihollisen laivoihin.
Sillä me tarvitsemme kaikki airomme sekä purjeemme päästäksemme
pakoon, kunhan pääsemme satamasta. En usko, että voimme kauan aikaa
vastustaa vihollisen ylivaltaa, jos jäämme tänne taistelemaan, mutta
jos jaksamme vastustaa heitä edes vähän aikaa ja samalla pääsemme
satamasta ulos, niin kaikki voi päättyä hyvin."

Kun päivä valkeni, saattoivat he selvästi nähdä vihollisensa. Siellä
oli jos jonkinlaisia aluksia, pitkiä, matalia, suuripurjeisia laivoja
sekä aivan pieniäkin. Ne näyttivät kaikki olevan täynnä väkeä.

"Ei ainoakaan ole yhtä korkeareunainen kuin Bonito", sanoi kapteeni,
"ja siksipä heidän on vaikea kavuta meidän kylkiämme ylös. Ja vaikka
heitä onkin paljon enemmän kuin meitä, otamme me heidät lämpimämmin
vastaan kuin mitä he voivat aavistaa. Tuskinpa he ovat voineet
edeltäpäin laskea, että olemme valmistuneet heidän hyökkäykseensä ja
että meillä on kylliksi voimaa."

Kaikki oli valmiina taisteluun. Pari kolme tynnyriä sellaista
ainetta, jota nimitettiin "kreikkalaiseksi tuleksi" oli tuotu
ruumasta kannelle, ja tulella kiehui pikeä useissa kattiloissa.
Kolmekymmentä jousimiestä seisoi kokassa, ja muut keihäät, kirveet ja
miekat kädessä olivat asettuneet partaan suojaan.

"Ei haittaa lainkaan, vaikka soudamme lähemmäksi sataman suuta ennen
taistelun alkua", sanoi kapteeni.

"Nostakaa ankkuri ja laskekaa neljä paria airoja veteen!"

Ankkuri nostettiin, airot laskettiin veteen, ja Bonito alkoi hitaasti
soljua eteenpäin. Samassa syntyi kiirettä ja hälinää merirosvojen
laivoilla. Nekin läksivät liikkeelle ja hyökkäsivät suoraan Boniton
päälle.

Miehistö ei vastannut merirosvojen huutoihin, vaan seisoi
levollisesti paikallaan, niin etteivät rosvot voineet nähdä ketään
muuta kuin kapteenin, joka nosti Venetsian leijonan maston päähän.
Samassa he lennättivät kokonaisen nuolituiskun Bonitoa vastaan,
mutta siihenkään ei vastattu ennenkuin alukset olivat viidenkymmenen
kyynärän päässä toisistaan. Silloin vasta Boniton miehistö kohosi
pystyyn ja korkealta paikaltaan lennätti nuolensa keskelle vihollisen
tiheään kasaantunutta joukkoa.

Heti sen jälkeen kaksi suurta merirosvoalusta laski Boniton
kylkeen. Mutta heidät otettiin kiehuvalla piellä ja kreikkalaisella
tulella vastaan. Ne, jotka yrittivät kavuta laivaan, saivat maistaa
keihäitten kärkiä tai sotakirveitten iskuja. Taistelua ei kestänyt
kauan. Monet, jotka olivat saaneet niskaansa kiehuvaa pikeä,
hyppäsivät tuskissaan mereen, toiset, jotka turhaan yrittivät
sammuttaa kreikkalaista tulta, seurasivat heidän esimerkkiään.

Tuli tarttui nopeasti puuhun, ja hetken kuluttua molemmat
merirosvolaivat olivat täydessä tulessa. Toiset alukset yrittivät
kyllä parastansa, mutta pelästyen toveriensa kovaa kohtaloa, ne
pysyttelivät loitommalla.

"Airot veteen!" käski kapteeni, ja Bonito liukui jälleen eteenpäin.
Miehistö seisoi yhä partaan suojassa, joku jousimiehistä lähetti vain
silloin tällöin nuolensa vihollisten pariin.

"Eniten minä pelkään", sanoi kapteeni Francisille, joka seisoi hänen
vieressään, "että he voivat keulavanteillaan vahingoittaa Boniton
laidoitusta."

"Emmekö voisi ripustaa verkapakkoja laitojen suojaksi", ehdotti
Francis.

"Voisihan sitä ainakin koettaa", sanoi kapteeni, ja lähetti miehiä
niitä hakemaan. Pakat sidottiin nuoriin ja nostettiin partaalle,
josta ne helposti tarpeen tullessa voitiin laskea alemmaksi.

He olivat päässeet nyt puolitiehen, kun pienemmät rosvoalukset
vetäytyivät syrjään ja päästivät kaksi suurinta laivaa Boniton
kummallekin puolelle. Ne aikoivat tehdä hyökkäyksensä sen keskiosaa
vastaan, se näkyi selvästi, ja heti merimiehet laskivat kolme
verkapakkaa laivan kummallekin puolelle, aivan veden rajaan. Francis
hyppäsi laivan toiselle reunalle seuraten tätä manööveriä, ja
kapteeni teki samoin toisella puolella.

"Pari jalkaa kauemmaksi peräpuolelle, pojat! Hyvä!" Seuraavassa
silmänräpäyksessä hirveä ryske sai Boniton tärisemään. Merirosvojen
kaulavantit murskaantuivat, mutta verkapakat pelastivat Boniton
reunat särkymästä, joskin vettä tulvahti sisään liitteistä. Siitä
ei miehistö kuitenkaan välittänyt, vaan heitteli nuolia ja palavia
aineita vihollisen päälle, ja sen oli pakko uppoamistilassa peräytyä.

"Nyt me luullakseni voimme jatkaa matkaa", sanoi kapteeni ja käski
laskea kaikki airot veteen. Heti Bonito soluikin satamasta ulos.
Merirosvot pyörivät sen ympärillä ampuen sitä nuolillaan, mutta
kukaan ei uskaltanut enää yrittää uutta hyökkäystä. Niin pian kuin
Bonito oli sivuuttanut saaren, nostettiin purjeet. Tuuli oli nyt
paljon hiljaisempi kuin yöllä ja täysin purjein ja airojen avustamana
laiva laski länteen merirosvojen uskaltamatta seurata sitä.

Pian airotkin nostettiin laivaan, ja miehistö sai käskyn tilkitä
liitteet, joista vettä tulvi sisään. He tarkastelivat kärsimiään
vahinkoja ja huomasivat, että kuusi miestä oli kuollut ja
kaksikymmentäyhdeksän saanut suurempia tai pienempiä haavoja.
Franciskin oli haavoittunut kahdesti, hänen johtaessaan verkapaalujen
hilaamista nuoli oli lävistänyt hänen oikean jalkansa ja
vahingoittaen yhtä kylkiluuta osunut kylkeen.

"Tämä ei käy", sanoi kapteeni auttaessaan Giuseppeä sitomaan
Francisin haavaa. "Herra Polani on antanut teille paikan laivassa,
jotta oppisitte merenkulkua ja kaupantekoa eikä tappelua merirosvojen
kanssa. Teitä me kuitenkin saamme kiittää siitä, että Bonito
pelastui, sillä varmaankin se olisi saanut useita reikiä, jolleivät
verkapakat olisi suojelleet sitä. Ne olivat erinomaiseksi avuksi ja
pelastivat varmaan laivan turmiosta sekä meidät hukkumasta, sillä
sytytettyämme kaksi heidän laivaansa palamaan eivät merirosvot olisi
säälineet meitä. Kuinka tulitte ajatelleeksi sellaista keinoa?"

"Olen lukenut kirjoista, että piirityksissä voidaan olkikuvoilla
estää muurinsärkijää rikkomasta linnoitusta ja siksi arvelin, että
verkapakat voisivat täyttää saman viran."

"Olipa todellakin onni, että pääsimme niin vähällä hinnalla",
sanoi kapteeni. "Minä kumarruin alas ja näin, miten laivan parras
taipui pahasti, kun toisen laivan kokka kolahti sitä vastaan, ja
odotin vain, että kaari murskautuisi. Onneksi Bonito oli vahvemmin
rakennettu kuin sen ahdistaja, niin että sen kokka murtui eikä
Boniton parras. Mutta kyllä minun sydämeni nousi kurkkuun asti."

"Niin minunkin, kapteeni. Tuskin tunsin, kun nuolet osuivat minuun.
Minun täytyi väkisinkin nauraa nähdessäni, miten soutajat kupsahtivat
selälleen aluksen törmätessä meitä vasten. Näytti aivan siltä kuin
näkymätön jättiläinen olisi pyyhkäissyt ne kädellään kumoon."

Tuuli oli yhä edelleen suotuisa, kunnes he saapuivat Kreetaan,
missä kapteeni kertoi hyökkäyksestä erään venetsialaisen laivan
päällikölle. Sotalaiva lähti heti taistelupaikalle karkottaakseen
kaikki merirosvot, mitä saarilla oli. Niin pian kuin kapteeni oli
toimittanut kirjeensä ja osan Boniton lastista maihin, he jatkoivat
matkaa Kyprokseen. Parin viikon aikana he kiertelivät Syyrian rantoja
ja poikkesivat moniin turkkilaisiin satamiin.

Sen jälkeen jatkettiin matkaa pohjoiseen, sillä aiottiin kulkea
Dardanellien ja Bosborin kautta Azowiin. Mutta kun tultiin Tenedoksen
saarelle, joka sijaitsee parin peninkulman päässä salmen suusta,
sai kapteeni kuulla uutisia, jotka pakottivat hänen muuttamaan
suunnitelmaansa. Konstantinopolissa oli syttynyt vallankumous, johon
Perassa asuvat genovalaiset ottivat innolla osaa. Julma tyranni
Kalo-Johannes V oli syösty valtaistuimelta, ja hänen jälkeläisensä
Andronikos oli vapautettu vankeudesta ja valittu hallitsijaksi.
Andronikos oli luovuttanut genovalaisille palkaksi heidän
avustuksistansa Tenedoksen saaren.

Tieto näistä tapahtumista oli juuri saapunut, kun Bonito purjehti
satamaan, ja koko kaupunki oli kiihkoissaan. Pari venetsialaista
sotalaivaa oli satamassa, mutta niiden ylipäällikkö, joka ei ollut
saanut mitään käskyä, miten tällaisessa tapauksessa menetellä, pysyi
puolueettomana. Tapaus oli kuitenkin hyvin tärkeä, sillä se, joka
omisti Tenedoksen saaren, hallitsi myöskin Dardanelleja, ja siellä
oleva laivasto saattoi sulkea pääsyn salmeen.

Kansa kerääntyi kuvernöörin talon edustalle huutaen: "Alas
genovalaiset!" Kuvernööri, jolla ei ollut mitään tukea
kreikkalaisista eikä genovalaisista sotajoukoista, myöntyi kansan
tahtoon ja julisti, ettei hän tunnustanut Konstantinopolin
vallankumousta eikä alistunut Andronikoksen määräykseen. Donato
Trono, eräs venetsialainen kauppias, joka asui saarella, ja useat
muut venetsialaiset puhuivat kansalle, ja selittivät heille, ettei
Tenedos yksin jaksanut vastustaa Kreikan ja Genovan ylivoimaa, ja
että heidän ainoa pelastuksensa oli turvautua Venetsian suojelukseen.
Kansa, joka kernaammin alistui Venetsian kuin Genovan herruuteen,
suostui ehdotukseen. Pyhän Markuksen lippu nostettiin innostuksen
vallitessa salkoon, ja saari julistettiin Venetsian alusmaaksi.

Genovalainen sotalaiva, joka oli satamassa, nosti heti purjeensa ja
lähti viemään näitä uutisia Konstantinopoliin, missä keisari antoi
vangita kaikki venetsialaiset. Niin pian kuin tieto tästä saapui
Tenedokseen, piti Boniton kapteeni neuvottelun Francisin kanssa.

"On aivan selvää, herra Hammond, että emme voi jatkaa matkaamme
pohjoiseen päin. Meidät vain vangittaisiin ja pidätettäisiin
Konstantinopolissa, ja vaikka meidän onnistuisikin yöllä päästä
livahtamaan siitä ohi, niin joutuisimme genovalaisten käsiin,
jotka Mustallamerellä ovat meitä paljon voimakkaammat, sillä jos
Venetsia suostuu saaren tarjoukseen ja ottaa sen haltuunsa, on aivan
varma, että Genova julistaa sodan. Siksi minusta on parasta, että
me purjehdimme takaisin Venetsiaan sen lastin kanssa, mikä meillä
nyt on, saamaan uusia määräyksiä herra Polanilta. Emme ole tehneet
niinkään huonoja kauppoja alkumatkallamme, ja siksi on parempi
pelastaa se, mikä meillä on, kuin mahdollisesti menettää kaikki,
sillä voimme milloin hyvänsä kohdata genovalaisen laivaston, joka on
tulossa tänne."

Francis oli aivan samaa mieltä kuin kapteenikin, ja Bonito purjehti
etelää kohti. He kävivät useissa satamissa, ja kun tuli tiedoksi,
että vihamielisyydet piakkoin syttyisivät ilmiliekkiin Genovan ja
Venetsian välillä, jolloin kaikki kauppa keskeytyisi, olivat saarten
asukkaat halukkaat hankkimaan itselleen suuria varastoja ja siksi
kapteeni sai loputkin lastistaan hyvillä ehdoilla myydyksi ja lastasi
laivaansa saarten tuotteita.

Siten saapui Bonito raskaassa lastissa kolmen kuukauden kuluttua
jälleen Venetsian satamaan. Niin pian kuin ankkuri oli laskettu,
vuokrasi kapteeni gondolin ja lähti yhdessä Francisin kanssa
kaupunkiin tekemään herra Polanille selkoa matkan tuloksista ja
jättämään hänelle tilityksen laivan lastista. Kauppias vastaanotti
heidät hyvin sydämellisesti ja syleili Francisia kuin omaa poikaansa.

"Menepä saliin, Francesco, tyttäreni odottavat sinua, sillä tunti
sitten saimme tietää, että Bonito oli saapunut satamaan. Kirjeitse
saimme jo aikaisemmin kuulla seikkailustanne merirosvojen kanssa
ja neuvokkuudestanne pelastaessanne laivan heidän käsistään. Olen
antanut käskyn maksaa miehistölle yhden kuukauden lisäpalkan. Sinun
reippaudestasi kapteeni on myös kertonut minulle, mutta siitä puhumme
toisella kertaa. Minulla on asioita kapteenin kanssa, siksi on
parasta, että poistut."

Francis lähti tyttöjen luo, jotka ottivat hänet vastaan
sydämellisesti.

"Kylläpä tulimme iloisiksi, kun isä kertoi Boniton saapuneen", sanoi
Maria. "Emme olleet saaneet kirjeitä pitkään aikaan, ja pelkäsimme,
että olisitte ennättäneet purjehtia Konstantinopoliin ennen kuin
olitte saaneet kuulla tapahtumista Tenedoksessa, sillä silloin te
varmaan olisitte joutuneet vangiksi."

"Me olimme Tenedoksessa juuri silloin, kun nuo tapahtumat sattuivat",
sanoi Francis, "eikä meillä senjälkeen ollut tilaisuutta lähettää
kirjeitä. Minulla on ollut erittäin hauska matka, eikä työtäkään ole
puuttunut, mutta kolme kuukautta on sittenkin pitkä aika, ja minun
oli jo ikävä Venetsiaa."

"Venetsiaa ja --" sanoi Maria kohottaen nuhtelevasti sormeaan.

"Ja teitä molempia", sanoi Francis hymyillen. "Minusta oli turha
lisätä sitä, koska te ilmankin tiedätte, että te ja Venetsia
merkitsette samaa minulle."

"Sen parempi", sanoi Maria hyväksyen. "Minusta näytätte edistyneen
poissaollessanne. Eikö sinustakin, Julia?"

"Minun mielestäni tuollainen typerä puhe ei todista mitään
edistystä", Julia sanoi vakavasti. "Mikä nuori herra hyvänsä täällä
Venetsiassa voi sellaista sanoa. Francescon imartelu ei miellytä
meitä."

"Parasta että puhut vain omasta puolestasi, Julia", sanoi Maria
nauraen. "Minä pidän imartelusta, yksin Francesconkin. Vaikkei se
merkitsisikään mitään, niin se on mieluista. Ja jotain tottakin
siinä aina voi olla. Emmehän me tietenkään merkitse koko Venetsiaa
Francescolle, mutta meidän on hauska tavata häntä, ja hänen meitä, ja
miksi hän ei saisi sitä sanoa? Hyvä on, ettet välitä imarteluista,
mutta kun tulet vanhemmaksi, niin varmaankin ne miellyttävät sinua
enemmän."

Julia pudisti päätään.

"Nyt olette saanut varoituksen, Francesco", sanoi Maria, "ja
varmaankaan ette tästä lähin enää uskalla sanoa kohteliaisuuksia
Julialle. Maailma olisi hirveän ikävä, jos kaikki olisivat samaa
mieltä kuin sinä, Julia, ja sanoisivat aina suoraan ajatuksensa.
Ajattelepas, jos joku nuori mies sanoisi sinulle: te olette varsin
soma tyttö, joskin on monta paljon kauniimpaakin, ja minä haluan
teidät vaimokseni, siksi että teidän isänne on rikas. Eikö se olisi
hauska tapa kosia?"

"Ei heidän tarvitse sanoa mitään", sanoi Julia harmistuneena. "Minä
olen varma siitä, että me ilman turhia korulauseitakin tiedämme, jos
joku pitää meistä."

"Ehkä", sanoi Maria, "mutta imartelu on sittenkin hauskaa. Vai mitä
arvelette, Francesco?"

"Minä en ymmärrä sellaisia asioita, mutta usein olen kuullut
lausuttavan kohteliaisuuksia, jotka ovat olleet pelkkää valhetta, ja
minua on ihmetyttänyt, miten miehet ovat voineet alentua sellaiseen
ja naiset olla uskovinaan heitä."

"Mutta kertokaa nyt matkastanne, Francesco ja varsinkin tappelustanne
merirosvojen kanssa. Kapteeni mainitsi kirjeessään vain sen verran,
että merirosvot olisivat murskanneet laivan upoksiin, jollette te
olisi keksinyt suojella sitä verkapakoilla. Me tiedämme myöskin,
kuinka moni menetti henkensä ja että te haavoituitte. Mutta tahdomme
saada oikein tarkan kuvauksen koko jutusta."

Francis kertoi heille seikkaperäisesti tappelun kulusta sekä muista
tapauksista matkan varrella.

"Mekin olemme käyneet useissa noista satamista", sanoi Maria, kun
Francis oli lopettanut, "sillä ennen saimme usein seurata laivan
mukana, kun ajat olivat rauhalliset. Mutta lähdetään nyt gondolissa
soutelemaan, kestää varmaankin vielä kauan, ennen kuin isä saa
asiansa selviksi."



YHDEKSÄS LUKU

"Lido" anastetaan


Samana iltana herra Polani sanoi Francisille, että hän oli hyvin
tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä kapteeni oli hänestä kertonut.

"Monet sinun ikäisesi nuoret miehet eivät olisi yhtä vakavasti
antautuneet työhönsä, vaan ajatelleet vain huvituksia päästessään
satamiin, ja siksi olen hyvin tyytyväinen sinuun. Valitkoon
nuorukainen minkä elämänuran tahansa, pitkälle hän ei pääse, jollei
antaudu siihen koko sielullaan. Boniton matka on ollut erittäin
edullinen, huolimatta siitä, ettette voineet toteuttaa alkuperäistä
suunnitelmaa.

"Ennen kuin lähetän Boniton jälleen matkaan, on viisainta odottaa
tapahtumien kehitystä, sillä en tahdo, että se turhan päiten joutuu
vaaroihin. Varmaankaan ei kestä kovin kauan, ennen kuin sota
syttyy Venetsian ja Genovan välillä, ja vaikka Venetsia ei vielä
olekaan suostunut Tenedoksen tarjoukseen, niin luultavaa on, ettei
sovintoakaan voida saada aikaan Genovan ja Konstantinopolin kanssa.

"Sen iloisen uutisen voin myös sinulle ilmoittaa, että tuo asia, johon
ennen matkaasi olit sekaantunut, on kokonaan unohtunut. Ei kukaan ole
kuullut Mocenigosta mitään. Neuvosto on julistanut hänet karkotetuksi
maanpakoon, mutta kukaan ei tiedä, missä hän oleskelee. Castaldi
tuomittiin neljän vuoden vankeuteen, mutta minun pyynnöstäni tuomio
lievennettiin kuudeksi kuukaudeksi sillä ehdolla, ettei hän koskaan
enää astuisi jalallaan tasavallan alueelle. Koska Mocenigoa ei ole
tutkittu, ei minulta liioin ole tiedusteltu, miten pääsin tyttärieni
piilopaikan perille. Ei kukaan epäile siis sinua osalliseksi tähän
asiaan, enkä luule, että sinun tarvitsee enää pelätä Mocenigon
liittolaisia."

"Tahtoisin kernaasti viipyä Venetsiassa pari viikkoa", sanoi Francis,
"mutta jos sitten voisin päästä taas merelle, olisin iloinen. Koska
olen lopettanut opintoni, eikä minulla siis ole mitään tekemistä,
voisi aika helposti käydä pitkäksi. Voihan olla, että jonkun vuoden
kuluttua mielellänikin otan osaa Venetsian huveihin, mutta tätä nykyä
lähden mieluummin merelle. Matteo sanoi, että hän on saanut luvan
seurata jonkun kerran teidän laivanne mukana, ja siinä tapauksessa
hyvin mielellämme matkustaisimme yhdessä."

"Koetan järjestää asian, Francesco. Siitä olisi suurta hyötyä
sukulaiselleni, jos hän saisi matkustaa sinun seurassasi, sillä
Matteo on pintapuolinen ja huikentelevainen luonteeltaan, joskin
hyväsydäminen poika. Aioin todellakin tehdä saman ehdotuksen, mutta
Matteo lähtee jo kahden viikon perästä, ja minä luulin, että sinä
olisit halunnut viipyä kauemmin täällä. Mutta jos tahdot silloin jo
lähteä, niin voitte matkustaa yhdessä. Sinä saat seurata mukana minun
liikkeeni asiamiehenä ja sinä tiedät, mitä velvollisuuksia sinulla
siinä asemassa on."

Päivät kuluivat nopeasti, ja Francis viihtyi erinomaisesti kauppiaan
perheessä, mutta hän ei ollut lainkaan pahoillaan, kun Polani
ilmoitti hänelle, että laivaa alettiin nyt lastata ja että hänen tuli
valvoa työtä.

"Kuulehan isä, sinä teet kovin pahoin lähettäessäsi Francescon näin
pian pois", sanoi Maria, kun hän illallispöydässä sai kuulla hänen
matkastaan.

"Itse hän tahtoo lähteä", sanoi herra Polani, "ja te olette tietysti
siihen syypäät."

"Mekö!" huudahtivat molemmat tytöt hämmästyneinä.

"Tietysti. Jos te olisitte pitäneet huolta siitä, että hänellä olisi
ollut hauskempaa Venetsiassa, hän ei olisi halunnut lähteä. Minulla
on liian paljon työtä voidakseni huolehtia sellaisesta ja jätin
hänet teidän huostaanne. Mutta varmaan te olette huonosti hoitaneet
tehtävänne, koska hänellä on niin kiire lähteä taas matkaan."

"Ei, herra Polani, teidän tyttärenne ovat olleet kovin herttaisia,
mutta kutsut ja suuret seurat eivät minua huvita. En tunne koskaan
viihtyväni kaikkien noiden koreapukuisten herrojen ja naisten
seurassa, ja joka kerta kun joudun heidän pariinsa, täytyy minun
ihmetellä, miten ihmiset mieluummin istuvat yhdessä kuumissa
huoneissa ja turhanpäiväisesti loruilevat keskenään kuin kävelevät
kauniin laivan kannella. Sitä paitsi tahdon perehtyä ammattiini, ja
siinä on niin paljon opittavaa, etten mielestäni voi turhaan hukata
aikaani."

"Iloitsen suuresti järkevistä mielipiteistäsi, enkä tarkoittanutkaan
täyttä totta sanoillani. Et ole vielä kysynyt minulta, minne aion
lähettää Lidon -- se on uuden laivasi nimi. Tällä kertaa saat
matkustaa aivan toisaalle kuin viimeksi. Keväällä viimeistään sota
syttyy, ja koska Parma ja Unkari luultavasti liittyvät Genovan
puolelle, niin kaikki yhteys mannermaahan katkeaa. Ja jos meidän
laivastollemme sattuu vastoinkäymisiä, voi ruokavaroista tulla puute.
Aion hankkia vilja-aittoihini niin paljon viljaa, kuin niihin vain
mahtuu: siitä tulee olemaan hyötyä valtiolle sekä etua minullekin,
sillä vehnän hinta nousee, jos pääsy mantereelle katkaistaan.

"Lido saa lähteä Sisiliaan viljaa hakemaan. Teidän täytyy olla hyvin
varovaisia tullessanne satamiin, sillä näin ennen sotaa kumpikin
puolue koettaa pitää puoliaan ja anastaa itselleen saaliita, milloin
ikinä vain voivat. Siksi teidän täytyy pitää silmällä genovalaisia
kaleereja, ja jos huomaatte, että ranta on kovin vartioitu, niin on
parasta lähteä turkkilaisiin satamiin. Tällä hetkellä olemme ystäviä
heidän kanssaan, mutta he alkavat varmaankin rosvota niin pian kuin
Genova ja Venetsia julistavat sodan. Lido saa ottaa nyt paljon
pienemmän lastin kuin viimeksi, sillä kaikki on maksettava kullassa."

Francisin mielestä oli aivan yhdentekevää, minne hän matkustaisi,
mutta Matteo, joka oli mielissään siitä, että pääsi merelle yhdessä
ystävänsä kanssa, oli kovin pettynyt kuullessaan, että laiva lähtisi
vain Sisiliaan viljaa hakemaan.

"Eihän se ole mikään matkakaan", sanoi hän harmissaan. "Olen
toivonut, että pääsisimme oikein kauaksi ja kävisimme monissa
satamissa, niin kuin sinä viimeksi."

"Eihän sillä väliä ole, Matteo. Me voimme oppia purjehtimista yhtä
hyvin toisessa kuin toisessakin paikassa. Matka ei kestä kauan, jos
saamme suotuisan tuulen, mutta on mahdotonta edeltäpäin tietää, mitä
voi tapahtua ja kyllä Sisilian ja Venetsiankin välillä voi sattua
monta seikkailua."

Matka Sisiliaan sujui nopeasti. Francis oli työskennellyt ahkerasti
ensimmäisellä matkallaan, ja nyt hän saattoi joka päivä tehdä laskuja
laivan nopeudesta, suunnasta ja asemasta, ja huomasi, että ne pitivät
kapteenin laskujen kanssa yhtä. Matteolla ja hänellä oli yhteinen
suuri hytti, ja aika kului erittäin hauskasti heidän purjehtiessaan
pitkin Italian rannikkoa. Sivuutettuaan Adrian meren he tähystelivät
hyvin tarkasti, mutta saapuivat Sisilian rannikolle saakka näkemättä
ainoatakaan epäilyttävää purjetta. Pojat hämmästyivät suuresti,
kun he eräänä aamuna, noustessaan kannelle, näkivät edessään Etnan
keilanmuotoisen huipun.

Ei kumpikaan heistä ollut ennen nähnyt korkeata vuorta, ja heidän
ihastustansa lisäsi vielä se seikka, että kevyt savupilvi kohosi
siitä taivasta kohti.

"Kannattaisi matkustaa tänne vain tuon vuoren vuoksi", sanoi Francis.
"Miten korkea se on ja kuinka säännöllinen muodoltaan!"

"Ja sittenkin", sanoi Matteo, "sanotaan, että Italian ja Ranskan
rajalla on paljon korkeampia vuoria. Niiden huiput ovat ikuisen lumen
peitossa eikä niille ihmisjalka voi kiivetä. Pääsy Etnan huipulle
kuuluu sen sijaan olevan varsin mukava."

"Vaikealta se ei näytäkään", sanoi Francis. "Rinteet kohoavat niin
tasaisesti, että luulisi voivan ratsastaa ylös saakka. Mutta kyllä
kai siinäkin olisi monta hankaluutta."

"Minä tahtoisin kernaasti yrittää", sanoi Matteo. "Ajattelehan, miten
ihana näköala sieltä avautuisi! Onko satama, johon olemme menossa,
lähellä vuoren juurta, kapteeni?"

"Ei, me kierrämme saaren eteläisen kärjen ympäri. Tällä puolen on maa
vähemmän viljavaa, ja olisi vaikea saada täältä lastia laivaan. Mutta
vaikka menisimmekin täällä maihin, niin olisi sittenkin varsin vaikea
kiivetä Etnalle.

"Sisilia on ollut onneton maa. Sen suuret luonnonrikkaudet ovat olleet
syynä siihen, että kaikki sen naapurit ovat kilpaa sitä ryöstäneet.
Se on ollut roomalaisten ja kartagolaisten taistelutantereena.
Pisa, Genova ja Napoli ovat kilpailleet sen omistamisesta, ja
maurilaiset nousevat usein sen rannoille. Harvoin se on saanut
nauttia rauhallisesta ja voimakkaasta hallituksesta. Seurauksena on
ollut se, että yleinen laittomuus vallitsee maaseudulla. Metsissä,
Etnan rinteillä, elelee rosvojoukkoja, jotka uhmaavat viranomaisia,
rosvoavat lähikyliä ja ryöstävät rikkaita porvareita voidakseen
vaatia heistä korkeita lunnaita. Ei kukaan järkevä ihminen lähde
vuorelle kiipeämään ellei hänellä ole kokonaista sotajoukkoa
mukanansa."

"Minä tahtoisin sittenkin koettaa", vakuutti Matteo. "Jos kaikkialla
vuoren rinteillä kasvaa metsää, niin tokkopa siellä kohtaakaan
rosvoja. Tahtoisin niin kovin päästä ylös vuorelle."

"Se on vaikeampaa kuin luulette, nuori herra", sanoi kapteeni. "Näin
kaukaa katsoen ette voi aavistaakaan, miten korkea se on ja kuinka
paljon aikaa sinne kiipeämiseen tarvitaan."

"En usko, että sellainen voimanponnistus sinua suurestikaan
miellyttäisi", sanoi Francis nauraen. "Sellaiseen olet aivan liiaksi
laiska ja mukavuutta rakastava. Jo puolitiessä varmaankin toivoisit
olevasi taas alhaalla."

"Turhia ponnistuksia minä vihaankin", sanoi Matteo, "en koskaan
viitsisi hukata voimiani soutamiseen ja muuhun sen kaltaiseen, niin
kuin sinä teet. Mutta kun olisi kysymyksessä jokin suurenmoinen
yritys, niin en pelkäisi vaivaa, vaikka sitten menehtyisin siihen."

"Onhan se kyllä hyvä, Matteo, mutta voidakseen suorittaa suurtöitä
täytyy ensin oppia tekemään pienempiä. Et jaksaisi heiluttaa
miekkaa viittä minuuttiakaan, jollet olisi harjoitellut, etkä
koskaan voisi suorittaa mitään sankarityötä, jossa tarvittaisiin
voimia ja kestävyyttä, jollet harjoita lihaksiasi. Sinähän aina
valitit vaivojasi, kun sinun piti kiivetä monia portaita ylös minun
huoneeseeni, ja kuitenkin luulen, että tuo vuori on kaksisataa kertaa
niin korkea."

"Jos minun täytyisi kehittää lihaksiani juoksemalla alituisesti
portaita ylös ja alas ennen kuin voisin yrittää nousta tuolle
vuorelle, niin se jäisi varmaan minulta tekemättä", sanoi Matteo.

Seuraavana päivänä he lähestyivät Girgentiä, jonka satamassa he
toivoivat saavansa lastia. Kalastajilta he kuulivat, ettei satamassa
ollut ainoatakaan genovalaista alusta eikä sotalaivoja liioin ollut
lähitienoilla näkynyt. Kapteeni ohjasi nyt Lidon rohkeasti satamaan
ja antoi laskea ankkurin. Francis, joka ennen matkalle lähtöä oli
saanut luettelon niistä kauppaliikkeistä, joiden kanssa herra Polani
tavallisesti oli tekemisissä, souti heti Matteon ja Giuseppen kanssa
maihin ja pian kaupat olikin tehty. Sato oli ollut hyvä, ja viljaa
saatiin ostaa runsaasti halvalla hinnalla.

Lastaukseen ryhdyttiin heti ja neljän päivän kuluttua Lido oli
luukkujaan myöten täynnä viljaa.

Juuri kun Francis oli lähtenyt maihin suorittaakseen viimeisiä
maksuja, hyökkäsi Matteo hänen jäljessään konttoriin.

"Neljä genovalaista sotalaivaa on tulossa satamaan!" Francis kiiruhti
ulos ja huomasi tiedonannon todeksi. "Emme ehdi enää pakoon. Vaikka
olisimme ilman lastiakin, olisi se mahdotonta, mutta varsinkin kun
Lido on näin kovassa lastissa, ovat kaikki yritykset turhia."

"Mitä me sitten teemme, Francesco?" Francis tuumi hetken aikaa.

"Parasta, että sinä jäät tänne, Matteo. Minä soudan laivaan
ja lähetän suurimman osan miehistöä maihin. Jos genovalaiset
anastavatkin laivan, niin ehkäpä he eivät ota miehistöä vangiksi.
Mutta jos he tekevät sen, niin on aivan turhaa, että kaikki joutuvat
kiinni."

"Sinun pitää myös tulla maihin, Francesco, ja jättää laiva kapteenin
huostaan. Sinusta ei ole siellä kuitenkaan mitään hyötyä, ja Polani
olisi enemmän huolissaan sinun vangitsemisestasi kuin laivan
menettämisestä."

"Saa nähdä mitä minä teen", sanoi Francis. "Sinun täytyy ainakin
jäädä tänne."

Francis hyppäsi veneeseen ja souti Lidon luo, joka oli vain vähän
matkan päässä rannasta. Päästyään lähelle hän käski laskea veneen
vesille.

"Kapteeni", sanoi hän, "en tiedä, tarvitseeko meidän pelätä
joutuvamme genovalaisten vangiksi. Mutta turhaa meidän on antautua
vaaralle alttiiksi. Lähettäkää siis koko miehistö, paria kolmea
miestä lukuunottamatta, maihin. Jos genovalaiset tulevat laivaan,
niin he voivat tileistämme nähdä, että olemme rauhallisia kauppiaita.
Mutta jos he siitä huolimatta anastavat laivan, niin täytyy meidän
ryhtyä varokeinoihin."

"Ette suinkaan te jää laivaan, herra Francesco. Isäntäni tulisi kovin
levottomaksi, jos joutuisitte vangiksi. Hän käski minun pitää huolta
siitä, että te ette turhan päiten antautuisi vaaroihin. Siksi täytyy
minun laivan päällikkönä vaatia, että menette maihin."

"Mutta minä pidän velvollisuutenani jäädä tänne", sanoi Francis.

"Minä en ole samaa mieltä", sanoi kapteeni lujasti, "enkä minä aio
sitä sallia. Minun täytyy vastata teistä, ja jollette lähde hyvällä,
käsken minä merimiesteni väkipakolla kantaa teidät veneeseen.
En tahdo halventaa teitä, mutta velvollisuuteni on estää teitä
joutumasta genovalaisten käsiin."

"Ei teidän tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi Francis nauraen, "minä
alistun teidän tahtoonne."

Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki merimiehet -- neljää
lukuunottamatta, jotka kapteeni oli valinnut -- matkalla maihin,
missä Matteo odotti heitä.

"Olipa hyvä, että tulit mukaan, Francesco. Olin hiukan levoton,
että jäisit laivaan. Tiedän miten itsepäinen olet saatuasi jonkin
päähänpiston."

"Kapteeni oli vieläkin itsepäisempi ja uhkasi käyttää väkivaltaa,
jollen hyvällä lähtisi. Mutta minusta ei ollut hauska jättää Lidoa."

"Tyhmyyksiä, Francesco. Jos genovalaiset anastavat sen, niin sillä
hyvä, et sinä kuitenkaan olisi voinut siellä mitään tehdä. Mitä nyt
aiot?"

"Lähdetään heti paikalla täältä kaupungin ulkopuolelle. Eihän tosin
ole luultavaa, että genovalaiset nousevat maihin vangitakseen meidät,
mutta mahdotonta se ei sittenkään ole. Voisihan myöskin sattua, että
kaupunkilaiset, voittaakseen genovalaiset puolelleen, ottaisivat
meidät kiinni ja lähettäisivät meidät takaisin laivaan. Joka
tapauksessa on turvallisempaa maalla."

Kapteenin käskystä olivat miehet ottaneet mukaansa aseita, sillä
muussa tapauksessa väestö olisi voinut karata heidän kimppuunsa ja
jättää heidät genovalaisten käsiin.

Pienen joukon etunenässä, johon kuului noin viisikymmentä miestä,
Francis kulki pienen kaupungin läpi maalle. Tosin hän ei pelännyt
genovalaisten hyökkäystä, mutta kaupungissa hänen miehensä helposti
voisivat joutua tappeluun genovalaisten kanssa, jos nämä nousisivat
maihin.

Niin pian kuin genovalaiset kaleerit saapuivat satamaan, laskettiin
vene vesille ja soudettiin Lidon luo, jonka mastossa liehui
venetsialainen lippu. Upseeri nousi kannelle kuuden miehen seuraamana.

"Oletteko te laivan päällikkö?" upseeri kysyi kapteenilta.

"Olen", sanoi kapteeni.

"Mikä laiva tämä on?"

"Laivan nimi on Lido, ja venetsialainen kauppias Polani omistaa sen.
Lastina meillä on viljaa."

"Silloin te olette minun vankini", sanoi genovalainen, "minä julistan
teidät saaliikseni."

"Rauha vallitsee tasavaltojen välillä", sanoi kapteeni. "Minä panen
vastalauseeni tätä väkivaltaa vastaan."

"Olemme kuulleet, että venetsialaiset ovat anastaneet useita meidän
laivojamme", sanoi upseeri, "ja siksi me otamme tämän laivan
korvaukseksi. Missä on miehistö?"

"Laivassa on vain neljä miestä. Meillä on täysi lasti ja aikomuksemme
oli lähteä huomenna matkaan, siksi miehistö sai luvan mennä maihin.
Ei ole luultavaa, että he juuri tällä hetkellä palaavat takaisin",
-- yksi genovalaisista merimiehistä oli näet ottanut Venetsian lipun
alas ja nostanut sen sijalle genovalaisen.

Upseeri tutki hätäisesti laivaa.

"Kuka on ollut teidän matkassanne?" kysyi hän nähtyään Francisin
komeasti sisustetun hytin.

"Tämä hytti on nuoren venetsialaisen aatelismiehen, Matteo
Giustinianin oma, joka ensi kertaa on ollut merellä harjaantuakseen
valtion palvelukseen, sekä herra Francesco Hammondin, joka on
isäntäni suuressa suosiossa."

Genovalainen päästi harmistuneen huudahduksen. Genovassa tiedettiin,
että Polani oli Venetsian etevimpiä kauppiaita sekä ylhäistä sukua.
Giustinianin suku oli vieläkin ylhäisempi; jos nämä matkustajat
olisivat joutuneet heidän käsiinsä, olisi heille maksettu monta
vertaa suuremmat lunnaat kuin mitä Lido ja koko sen lasti oli
arvoltaan.

Upseeri jätti neljä miestä laivaan ja läksi laivaston päällikön
puheille, mutta palasi pian takaisin mukanaan joukko sotilaita.

"Te saatte miehinenne mennä maihin", sanoi hän kapteenille.
"Amiraalin mielestä ei kannata viedä teitä Genovaan; mutta pitäkää
kiirettä, muuten saatte uida rantaan."

Koska Lidon kaikki veneet olivat maissa, vuokrasi kapteeni
ohikulkevan kalastajaveneen ja souti miehineen maihin varsin
tyytyväisenä, kun oli pelastunut genovalaisten käsistä. Hän oli
varma siitä, että he olivat päässeet vapaiksi vain siksi, että heitä
oli niin vähän. Jos koko miehistö olisi ollut laivassa, niin heidät
varmaankin olisi viety Genovaan.

Francis joukkoineen kulki rantaa pitkin ja nousi eräälle kukkulalle,
joka kohosi vähän matkan päässä kaupungista. Hän oli ottanut mukaansa
ruokavaroja neljän, viiden päivän varalta ja asettui nyt leiriin
vuoren rinteelle. Sieltä hänellä oli hyvä näköala satamaan ja hän
saattoi seurata genovalaisten kaleerien liikkeitä. Tulia viritettiin
ja keitettiin ruokaa, ja juuri kun ateria oli valmis, saapui kapteeni
miehineen paikalle, ja heidät otettiin riemuiten vastaan.

"Minä panin vastalauseeni", sanoi kapteeni istuutuessaan Francisin
viereen, "ja isäntäni voi tehdä valituksen neuvoskunnalle, jos se
hänestä maksaa vaivan, mutta ei ole paljonkaan takeita siitä, että
hän voisi saada Lidon takaisin tai korvausta lastista."

"Minä en voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme laivan",
sanoi Francis. "Tosin meillä oli huono onni, sillä emmehän me voineet
paeta emmekä puolustautuakaan. Mutta ikävältä tuntuu palata kotiin ja
ilmoittaa, että olemme menettäneet laivamme."

"Aivan niin", sanoi kapteeni. "Herra Polani on oikeudenmukainen mies,
mutta ei kukaan pidä kernaasti palveluksessaan henkilöitä, joilla on
huono onni, ja pahinta on se, että viime kerrallakin kuljettaessani
laivaa jouduin menettämään sen. Moni olisi erottanut minut sen vuoksi
palveluksestaan, vaikkei vahinko ollutkaan minun syyni. Mutta kun
näin pian sattuu vielä toinenkin onnettomuus, joudun huonoon huutoon
eikä kukaan tahdo uskoa enää omaisuuttaan sellaisen miehen käsiin,
joka aina tuottaa vain tappioita."

"Ettekö luule, että jollakin tavalla voisimme anastaa laivan
takaisin, kapteeni?"

"En usko sitä", sanoi kapteeni. "Vaikka voisimmekin päästä laivaan
genovalaisten huomaamatta ja saada sen ulos satamasta, niin emme
sittenkään pääsisi pakoon. Raskaassa lastissa se kulkee hyvin
hitaasti, ja parissa tunnissa genovalaiset saisivat meidät kiinni.
Turhaa minun on sanoakaan, miten kovasti he silloin kohtelisivat
meitä."

"Kyllä se on totta", sanoi Francis. "Mutta en sittenkään voi sulattaa
sitä ajatusta, että menettäisimme Lidon."

Syötyään Francis nousi ja pyysi Matteoa mukaansa kävelylle, ja
Giuseppe seurasi heitä tapansa mukaan. He kävelivät lahden suussa
olevalle niemelle, josta oli varsin laaja näköala. Rannikko oli hyvin
jyrkkää ja rosoista sekä täynnä pieniä lahdelmia. Yhden lahdelman
suussa oli kalliosaari vähän matkan päässä rannasta.

"Kuinka pitkälle menemme?" kysyi Matteo heidän kuljettuaan pari
mailia.

"Vielä neljännesmailin, Matteo. Minä tahtoisin kernaasti tutkia tuota
kalliota, joka näkyy niemen päähän."

"Miksi ihmeessä sinä tahdot sitä tutkia, Francesco? Sinä olet
varmaan uteliain ihminen, mitä koskaan olen tavannut. Sinä teit
pilkkaa minusta, kun halusin nousta Etnalle, ja nyt sinä kuljetat
minua täällä tarkastaaksesi tuota kalliota, joka ei voi herättää
vähintäkään mielenkiintoa."

"Siitä meidän on juuri otettava selkoa, Matteo. Minä luulen näet,
että se voi herättää hyvinkin suurta mielenkiintoa."

Matteo kohautti olkapäitään, niin kuin hän teki aina, kun oli liian
laiska vastustamaan englantilaisen ystävänsä ihmeellisiä tuumia.

"Nyt olemme perillä", sanoi Francis vihdoin pysähtyessään kallion
reunalle ja suunnatessaan katseensa merelle. "Tämän parempaa ei voisi
toivoakaan."

"Sepä hauska, että olet sitä mieltä, Francesco", sanoi Matteo
istahtaen heinikkoon. "Toivottavasti jäät tänne hetkeksi näköalaa
ihailemaan, sillä minun tekee mieleni levätä, ennen kuin palaamme."

Francis tarkasteli kallioita. Lahti oli matala ja vain suunnilleen
kuudensadan kyynärän levyinen toisesta niemestä toiseen.

"Kuinka korkeaksi arvioit tuon kallion Giuseppe?"

"Sitä on vaikea sanoa, näin korkealta katsoen, mutta luullakseni se
on kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen."

"Minä luulen varmaan, että se on puolta korkeampi, Giuseppe; mutta
alhaalta rannasta voimme arvostella asiaa tarkemmin. Eiköhän jostakin
kohtaa voisi päästä alas."

"Francis hyvä", sanoi Matteo vakavasti, "mikä sinua vaivaa?
Oletko täysissä järjissäsi? Miksi ihmeessä sinä tarkastelet noita
kallioita? Mitä se sinua liikuttaa, ovatko ne kolmenkymmenen tuuman
vai kolmenkymmenen jalan korkuisia? Minun mielestäni ne ovat aivan
samanlaisia kuin kaikki muutkin kalliot. Ne ovat teräviä ja rosoisia
ja voisivat olla hyvinkin vaarallisia, jos olisivat keskellä merta
eivätkä tässä pienessä lahdessa, jossa ne eivät haittaa ketään
ihmistä. Ei siinä kyllin, että olet kulkenut nyt kaksi mailia
saadaksesi katsella niitä, mikä tekee neljä mailia ennen kuin olemme
jälleen leirissä, vaan nyt aiot vielä lisäksi laskeutua rantaan tuota
jyrkkää rinnettä alas voidaksesi tarkastaa niitä läheltä!"

Mutta Francis ei välittänyt Matteon puheista. Hän tarkasteli tyyntä
vettä, joka oli niin kirkasta, että pieninkin kivi näkyi selvästi
pohjassa.

"Vesi näyttää hyvin matalalta, vai mitä, Giuseppe?"

"Ei se voi olla kuin jalan syvyistä."

"Siltä se näyttää, mutta kirkas vesi on niin pettävää, että se voi
olla kymmenen tai kahdentoistakin jalan syvyistä. Siitä voimme sitten
ottaa selkoa. Kaikkein ensiksi täytyy nyt löytää sopiva paikka, josta
pääsemme alas rantaan."

"Siinä tapauksessa minä käyn nukkumaan ja odottelen tässä", sanoi
Matteo alistuvasti. "Minua nuo kalliot huvittavat yhtä vähän kuin
veden syvyyskin. Minä puolestani vastustan koko yritystä, sillä se
tuntuu minusta suoralta hulluudelta."

"Etkö ymmärrä, tyhmeliini, mitä minulla on mielessä?" sanoi Francis
kärsimättömästi.

"En, en vähääkään, Francesco, mutta älä viitsi vaivautua selittämään,
sillä asia on minulle aivan yhdentekevä. Sinä olet saanut jonkin
päähänpiston, ja minun puolestani voit toteuttaa sen, mutta älä
vaadi, että raatelisin käteni verille, repisin rikki vaatteeni ja
ahertaisin hikipäissäni päästäkseni tätä kallionrinnettä alas."

"Kuuntele nyt minun suunnitelmaani. Meillä ei ole vähintäkään
pelastumisen mahdollisuutta, jos anastamme Lidon genovalaisilta.
Mutta jos voisimme kuljettaa laivamme tänne, niin genovalaiset ehkä
purjehtisivat ohitsemme aavistamatta, että se on piilossa tässä
poukamassa. Puolen mailin päässä satamasta näyttää aivan siltä, kuin
tuo kallio kuuluisi itse vuoreen, eikä kukaan aavista, että tänne on
vähintäkään pääsyä."

"Tuohan kuulostaa järkevältä!" sanoi Matteo ja hyppäsi pystyyn.
"Miksi et sanonut sitä ennemmin? Minä aivan huolestuin. Arvelin jo,
että olit kadottanut järkesi, ja olin vähällä palata takaisin ja
pyytää kapteenia ja paria merimiestä avukseni. Katsotaan nyt vielä
sinun kalliotasi. Mutta eihän tuossa ole vettä kuin tavallisen
soutuveneen varalta, mitenkä siis Lido, joka purjehtii lastissa
ollessaan yhdeksän jalan syvyydessä, pääsisi tästä kulkemaan."

"En ole siitä lainkaan varma. Kun korkealta katsoo veteen, voi
helposti erehtyä. Joka tapauksessa voimme tutkia asiaa. Ennen kuin
lähdemme kiipeämään alas, voimme katkaista pari pitkää, jäykkää
vapaa, joilla mittaamme syvyyttä."

Neljännestunnin etsittyään he löysivät sellaisen paikan, josta
alaspääsy tuntui mahdolliselta. Pieni puro oli uurtanut syvän uoman
kallioon, ja siihen oli juurtunut pensaita, joista oli mukava pitää
käsin kiinni. Hetken kuluttua he olivat päässeet veden rajaan.

"Onneksi tie on helppo", sanoi Francis, "sillä jos he keksivät
laivan, niin me voimme lähteä maihin ja kiivetä vuorta ylös ennen
kuin he ennättävät jäljessä, ja niin pian kuin pääsemme kallion
harjalle, voimme pitää kaikkien kaleerien sotamiehet loitolla. Mutta
nyt pääasiaan, mitataan veden syvyys." Matteo pudisti päätään.

"Aivan turha riisua", sanoi hän, kun Francis heitti takin päältään.
"Giuseppe voi kahlata niemeen saakka kastamatta polviaan."

"Voihan koettaa, jos hänen mielensä tekee", sanoi Francis, "mutta
minä lyön vetoa, ettei hän pääse pitkälle."

Giuseppe oli yhtä varma veden mataluudesta kuin Matteokin ja astui
veteen, mutta hämmästyi suuresti, kun vesi kohosi aina vyötäisille
saakka hänen astuttuaan vain parikin askelta.

"Sitä en olisi uskonut, jollen itse olisi nähnyt", sanoi Matteo.
"Varmaankin hän on joutunut johonkin syvään kuoppaan. Mutta pianhan
siitä päästään selville", sanoi hän ruveten riisuutumaan.

Pian kaikki kolme poikaa uivat saarta kohti, joka todellakin näytti
olevan noin kahdenkymmenen jalan korkuinen, niin kuin Francis oli
arvannut. Vesi syveni nopeasti, kolmen-, neljänkymmenen kyynärän
päässä saaren rannasta he eivät voineet enää ulottua pohjaan, ei edes
pitkillä seipäillään. Sitten he tutkivat itse salmea ja huomasivat,
että sielläkin oli kylliksi vettä Lidoa varten. Sen jälkeen he uivat
takaisin rantaan. "Tämän jälkeen minä uskon sinua, Francesco", sanoi
Matteo, "vaikka väittäisit, että kuu on vihreä juusto. Olisin voinut
vannoa, ettei saaren ja rannan välissä ollut kuin jalan syvyydeltä
vettä."

"En minäkään uskaltanut toivoa, että täällä olisi näin syvää",
Francis sanoi, "mutta tiedän, miten helposti voi erehtyä, kun
korkealta paikalta arvioi veden syvyyttä."

"Mutta hehän voisivat nähdä meidän mastomme kallioiden takaa,
Francesco. He tähystävät kyllä tarkkaan purjehtiessaan ohi."

"Mastot on otettava alas", sanoi Francis. "Miten se käy päinsä,
sitä en tiedä, mutta kapteeni kyllä ymmärtää sen, ja hätätilassa
voimme katkaista ne. Mutta meidän täytyy palata takaisin, sillä
parin tunnin kuluttua on aivan pimeä. Kaikki riippuu nyt siitä,
ovatko he kuljettaneet Lidon omien kaleeriensa luo. Jos he ovat sen
tehneet, niin luultavasti emme voi toteuttaa suunnitelmaani, mutta
jos laiva on entisellä paikallaan, voimme tuoda sen tänne kenenkään
huomaamatta, sillä ei ole kuutamoa."

Kun he alkoivat kiivetä kalliota ylös, pysähtyi Francis äkkiä.

"Pimeässä on mahdoton löytää tänne", hän sanoi. "Giuseppe, sinä
saat jäädä tänne. Kerää kuivia oksia ja risuja valmiiksi tälle
niemelle, joka on vastapäätä kalliosaarta, me jätämme lyhdyn palamaan
ohikulkiessamme, jos me nimittäin saamme Lidon liikkeelle, ja niin
pian kuin näet sen valon, sytytät tulen palamaan ja siten opastat
meidät tänne."

"Eikö olisi parempi kuljettaa risuja saarelle ja sytyttää tuli siellä
palamaan? Vesi on siellä syvää, niin kuin näimme, ja silloin te
voisitte vaaratta soutaa aivan tulen lähelle ja niemen ympäri."

"Se olisi kyllä parasta, Giuseppe, mutta miten saat risut kuivina
sinne?"

"Minä kerään kokoon kolme, neljä kertaa suuremman kasan kuin mitä
tarvitsemme", sanoi Giuseppe, "ja silloin puolet pysyy kyllä kuivana.
Minä vastaan tulesta, vaikka olisi ollut paljon hauskempi ottaa osaa
itse seikkailuun."

"Ei meitä mikään vaara uhkaa, voit olla aivan huoleton. Kaiken täytyy
tapahtua salassa, tappelusta ei voi olla kysymystäkään. Genovalaisia
on siksi paljon, ettemme voi sellaista uskaltaa. Ja jos meidät
keksitään kesken työtämme, niin soudamme suoraan maihin. Sinun
täytyy pitää meitä silmällä. Me sytytämme kaksi lyhtyä päälletysten,
jotta et erehdy ja luule meiksi jotakin kalastajavenettä, joka
mahdollisesti liikkuu merellä. Mutta nyt, Matteo, meidän on paras
kiiruhtaa, ei ole aikaa enää hukattavana."

"Me ihmettelimme jo, minne olitte joutuneet", sanoi kapteeni, kun
pojat palasivat leiriin.

"Me olemme tehneet suunnitelman Lidon pelastamiseksi", sanoi Francis,
"ja kaikki on selvää."

Kapteeni nauroi.

"Jos voimme lentää sillä ilman halki, niin saamme sen pelastetuksi,
muuta keinoa en tiedä. Minä olen tuuminut asiaa siitä asti kun te
lähditte. Jos onni suosisi meitä, voisimme ehkä saada sen viedyksi
pois satamasta, mutta kaleerit soutavat monta vertaa nopeammin kuin
me, ja koska ne varmaankin heti aamun valjetessa lähtisivät meitä
takaa ajamaan, niin he saisivat meidät parissa tunnissa kiinni."

"Sittenkin me olemme päättäneet yrittää. Olemme löytäneet paikan,
jonne voimme kuljettaa laivan piiloon, eivätkä genovalaiset voi sitä
löytää sieltä, vaikka he nuuskisivat rantoja kokonaisen kuukauden
ajan."

"Jos niin on, niin yritys voi kyllä onnistua", sanoi kapteeni
innoissaan, "ja te voitte luottaa siihen, että me teemme parhaamme."

Francis kertoi saaresta, jonka taakse laiva oli vietävä, ja hän
kertoi myöskin, miten he olivat tutkineet veden syvyyttä.

"Tuuma ei tunnu mahdottomalta", sanoi kapteeni, kun Francis oli
lopettanut kertomuksensa, "ja minä olen heti valmis yritykseen, jos
luulette sen onnistuvan. Te edustatte herra Polania, ja sekä omasta
että hänen puolestaan teen kaikki voitavani pelastaakseni laivan;
sitä paitsi ei siinä ole kovin suurta vaaraakaan, sillä voimmehan
me paeta maihin, jos meidät keksittäisiin. Lido on vielä entisellä
paikallaan, minne laskimme sen ankkuriin. Genovalaisten on mahdotonta
aavistaa, että me aiomme anastaa sen takaisin, koska he tietävät,
miten helposti he voivat saada meidät kiinni. Luullakseni he aikovat
huomenaamuna purjehtia pois, ja siksi he eivät ole siirtäneet sitä
toisten laivojen joukkoon."

Keskusteltiin nyt suunnitelman yksityiskohdista, kukin sai erikoisen
tehtävänsä, ja kello yhdeltätoista illalla, kun koko kaupunki oli
vaipunut unen helmaan, joukko lähti liikkeelle satamaa kohti.



KYMMENES LUKU

Pelastettu


Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut jalkeilla, kun joukko kulki
kaupungin läpi, ja tapaamatta ketään he pääsivät satamaan. Valittiin
pieni vene, johon Francis, Matteo, kapteeni ja kaksi vahvinta
merimiestä asettuivat. Koska Lido oli vain parin sadan kyynärän
päässä kaleereista, arveltiin, ettei siinä ollut kuin pari merimiestä
vahdissa.

Laivan mustaa runkoa saattoi töin tuskin erottaa rannasta, ja
kun kaikki oli valmista, työnsivät molemmat merimiehet voimainsa
takaa veneen vesille ja jäivät sitten hiljaa seisomaan. Vauhti oli
riittävä. Vene soljui niin hitaasti vettä myöten, että Francis arveli
tarpeelliseksi vetää pari kolme kertaa airoilla, mutta se liikkui
kuitenkin eteenpäin, kunnes saavuttiin laivan kylkeen. Kaikki olivat
riisuneet saappaat jalasta, ja he kiipesivät reunoja ylös aivan
äänettömästi.

Kannella he seisoivat hetken aikaa ääneti. Äkkiä he kuulivat
mutinaa laivan toiselta reunalta. He hiipivät hiljaa sille puolen
ja huomasivat vihdoin kaksi henkeä, jotka kumartuneina partaan yli
juttelivat keskenään. Jokainen oli saanut tarkat määräykset, siksi
nyt ei epäröity. Francis ja toinen merimiehistä hiipi toisen miehen
kimppuun, Matteo ja toinen merimies ottivat toisen osalleen. Kapteeni
seisoi miekka valmiina iskemään, jos joku muu vielä ilmestyisi
paikalle. Genovalaiset eivät katsoneet edes taaksensa.

Francis antoi merkin, samassa molemmat merimiehet tarttuivat
vartijoihin takaa, pojat sitoivat heidän suunsa, ja ennen kuin
genovalaiset olivat edes tajunneet mitä oli tapahtunut, makasivat
he käsistään ja jaloistaan sidottuina kannella. Nyt tutkittiin
laivaa, mutta ei ketään muuta tavattu. Sitten venetsialaiset
sitoivat köysillä skanssiluukun kiinni, avasivat aivan rauhallisesti
perähyttien ovet, astuivat sisään ja hyökkäsivät kahden nukkuvan
upseerin kimppuun, jotka vastarintaa yrittämättä antoivat sitoa
itsensä. Sen jälkeen he ottivat lyhdyn ja käänsivät sen tulen maihin
päin.

Saatuaan tämän merkin merimiehet, jotka olivat jo asettuneet
valmiiksi veneisiin, soutivat heti laivaan. Kun kaikki olivat
kannella, sidottiin veneet laivan kylkeen kiinni siltä varalta, että
miesten olisi pakko paeta. Ankkurinuorat leikattiin poikki. Yksi
merimiehistä oli jo kiivennyt vanttiin ja rasvannut väkipyörät, jotta
purjeet saatiin äänettömästi nostetuksi. Tuuli oli hyvin heikko,
töin tuskin se jaksoi pullistaa purjeita, mutta onneksi se puhalsi
oikealta suunnalta, ja Lido alkoi soljua eteenpäin. Ei ainoatakaan
sanaa ollut vaihdettu koko aikana, nyt vasta Francis kuiskasi
kapteenille: "Luullakseni näen genovalaiset."

"Niin minäkin", sanoi kapteeni, "mutta he eivät voi nähdä meitä,
sillä me olemme rannan varjossa. Tähän asti on kaikki käynyt hyvin,
ja jos tuulta kestää vain siihen saakka kunnes voimme vaaratta
tarttua airoihin, niin luullakseni olemme pelastuneet."

Lidon vauhti oli niin vähäinen, että kesti melkein lunnin, ennen kuin
kapteeni sanoi heidän päässeen niemen ohi ja voivan soutaa.

"Parasta on hinata laivaa", sanoi hän, "suuret airot meluavat niin
pahasti, että näin tyynenä yönä niiden ääni voi kuulua monen mailin
päähän, sen sijaan hinatessa voidaan soutaa pientä venettä melkein
äänettömästi."

Kymmenen miestä laskeutui heti laivaveneeseen, ja niin pian kuin
heille oli heitetty köysi, he alkoivat hinata laivaa.

"Lasketaan purjeet alas", sanoi kapteeni, "niistä ei ole enää mitään
hyötyä. Luulenpa melkein, että virta on auttanut meitä enemmän kuin
tuuli."

"Minä asetan kaksi lyhtyä partaalle", sanoi Francis. "Ehkäpä olemme
päässeet kauemmaksi kuin aavistamme, ja jos kuljemme piilopaikkamme
ohi, niin voimme joutua pahaan pulaan."

Merimiehet soutivat voimakkaasti, mutta oli raskasta hinata niin
syvälle lastattua laivaa. Vihdoin näkyi kirkas valo rannalta.

"Siinä on Giuseppe", huudahti Francis. "Me olemme kauempana rannasta,
kuin luulimme. Varmaankin on puolentoista mailin matka hänen
luokseen."

Merimiehet saivat käskyn soutaa suoraan valoa kohti, ja pari laivan
airoakin laskettiin veteen vauhdin parantamiseksi.

Kun he tulivat lähemmäksi, he saattoivat nähdä, että Giuseppe heitti
uusia risuja tuleen.

"Voitte ohjata kymmenen kyynärän päähän tulesta, kapteeni, ja niin
pian kuin pääsemme sen kohdalle, kääntäkää vasemmalle. Minä neuvoisin
nostamaan airot ylös, sillä mitä heikompi vauhti meillä on, sitä
parempi."

"Kaikki hyvin?" huusi Giuseppe, kun he saapuivat äänen kuuluville.

"Kaikki hyvin, Giuseppe! Meidän ei ole tarvinnut tapella, eikä
sinulta siis ole mennyt mitään hukkaan. Heitä kaikki risut tuleen, me
tarvitsemme niin paljon valoa kuin suinkin löytääksemme perille."

Liekit kohosivat korkealle, ja kapteeni saattoi vaivatta ohjata
laivan kapeaan lahdelmaan, kallioiden taakse. Varppiankkuri
heitettiin mereen, ja Giuseppe haettiin laivaan.

"Minä aloin tulla levottomaksi", sanoi poika päästyään kannelle, "kun
ensin huomasin teidän merkkinne, luulin sitä kalastajaveneeksi. Te
olitte niin kaukana, että molemmat tulet näyttivät yhdeltä, mutta
onneksi erotin ne vihdoin."

"Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, kapteeni", sanoi Francis; "meillä on
paljon tehtävää ennen aamua, sillä ei taida olla niinkään helppoa
nostaa mastoja paikoiltaan."

"Se ei ole vaikeaa", sanoi kapteeni. "Lyödään vain kiilat paikoiltaan
ja lasketaan mastot kolmesta seipäästä tehdyn kolmijalan varaan.
Mutta miten me saamme ne taas paikoilleen, siinä on pahempi pulma."

"Miksikä niin, kapteeni? Ei suinkaan ole vaikeampaa nostaa mastoja
pystyyn kuin laskea ne?"

"Tavallisissa oloissa se ei olisikaan vaikeampaa", sanoi kapteeni;
"mutta lastiruumamme on niin täynnä viljaa, että kun masto nostetaan,
ei sitä voi saada takaisin köliin kiinni muuta kuin lastaamalla pois
viljan."

"Niin, kyllä minä ymmärrän. Teistä olisi siis edullisempaa katkaista
mastot; mutta miten me saamme ne sitten taas pystyyn?"

"Me katkaisemme ne kuusi jalkaa kannen yläpuolelta; ja kun pääsemme
lähtemään, niin pystytämme mastot tynkien viereen ja sidomme ne
lujasti kiinni. Ne lyhenevät tietenkin kuusi jalkaa, mutta eihän se
merkitse mitään."

"Tehkäämme siis niin", sanoi Francis, "ja ryhtykäämme heti työhön."

Samassa kuului kovaa kolkutusta kansiluukulta. "Olin aivan unohtanut
vangit", sanoi kapteeni nauraen. "Varmaankin ne merimiehet, joiden
oli määrä vahtia aamuyöstä, ovat heränneet ja herättäneet toverinsa,
kun he huomasivat, etteivät he voineet päästä ulos."

"Annammeko heidän olla siellä vai viemmekö kannelle ja sidomme
heidät?" kysyi Matteo.

"Voimme kyllä viedä heidät kannelle", sanoi kapteeni.

"Heitä voi olla korkeintaan kaksikymmentä miestä, ja parasta taitaa
olla panna heidät nuoriin ja viedä lastiruumaan, sillä muuten
he voivat jollakin tavalla päästä irti ja tuottaa meille paljon
ikävyyttä."

Merimiehet kerääntyivät siis luukun ympärille, köydet poistettiin ja
luukku avattiin.

"Tämä on huonoa pilaa", sanoi yksi genovalaisista hypätessään
kannelle. "Tehän olisitte voineet tukehduttaa meidät tuonne alas."
Samassa hän keskeytti puheensa nähdessään joukon aseellisia miehiä
ympärillään, lyhdyn valo oli näet suunnattu siten, että se valaisi
paikkaa.

"Te olette vankeja", sanoi kapteeni. "Kaikki vastarinta on turhaa."

"Auttakaa, auttakaa, petosta!" huusi yksi genovalaisista kaikin
voimin.

"Ei sinun huudostasi ole apua", sanoi kapteeni, "te olette monen
mailin päässä laivastostanne. Antaudutteko hyvällä, vai pitääkö
meidän käyttää väkivaltaa?"

Merimiehet, jotka oli siten yllätetty, vastasivat äreästi
antautuvansa. Heidät sidottiin ja vietiin pois, ja toiset käskettiin
kannelle. Nyt kävi selville, että heitä oli neljäkolmatta. Heidät
laskettiin rinnatusten ruumahan viljan päälle makuulle, ja luukku
jätettiin auki, jotta heillä olisi tarpeeksi ilmaa. Nyt mastot
sahattiin poikki ja laskettiin kannelle.

"Nyt ei meillä ole enää mitään tehtävää", sanoi kapteeni,
"luullakseni voimme kaikessa rauhassa mennä nukkumaan."

Hän käski perämiehen asettaa kaksi vartijaa vuorelle ja kaksi
kannelle, sekä sen lisäksi vielä kaksi miestä vartioimaan vankeja,
muut saivat käydä maata. Hän antoi myös käskyn herättää itsensä
heti aamun valjetessa. Pojat vaipuivat heti uneen, ja heidän oli
melkein mahdoton uskoa, että yö oli jo kulunut, kun Giuseppe herätti
heidät ilmoittamalla, että päivä alkoi jo sarastaa. Pian he olivat
kannella ja huomasivat, että koko miehistö oli jalkeilla. Vartijoiden
käskettiin heittäytyä pitkäkseen, niin ettei heitä huomattaisi,
vaikka he itse näkisivätkin mitä merellä tapahtui. Veneet vedettiin
laivan kylkiin, ja kaikki järjestettiin äkillisen maihinnousun
varalta. Sitten koko miehistö jäi odottamaan sitä hetkeä, jolloin
genovalaisten kaleerit ilmestyisivät näkyviin.

"He saapuvat varmaan noin tunnin kuluttua", sanoi kapteeni. "On siksi
valoisaa, että vartijat ovat huomanneet Lidon katoamisen, eikä sen
jälkeen kestä kauan, ennen kuin he lähtevät liikkeelle. He voivat
laskea, että meillä on enintään viiden tai kuuden tunnin etumatka, ja
kolmessa tunnissa he laskevat saavansa meidät käsiinsä."

"Minä en lankaan pelkää, että he löytävät meidät ohi kulkiessaan",
sanoi Francis. "Ainoa vaara on siinä, että he alkavat tutkia joka
lahtea pitkin koko rannikkoa, kun ensin ovat turhaan etsineet meitä
kolmen tunnin matkan päästä."

"Niin, voihan sekin olla mahdollista", sanoi kapteeni, "mutta sitä
en kuitenkaan usko. Kun se osa laivastoa, joka lähtee tännepäin
etsimään, ei löydä meidän jälkiämme, niin luulee se tietenkin, että
olemme purjehtineet toiseen suuntaan ja joutuneet heidän toveriensa
käsiin, ja kun nämäkin palaavat tyhjin toimin, niin he otaksuvat
tietenkin, että olemme purjehtineet suoraan ulapalle. En usko, että
heidän mieleensäkään juolahtaa ruveta etsimään meitä näin läheltä,
eniten pelkään vain sitä, että mahdollisesti joku talonpoika keksii
meidän piilopaikkamme ja vie siitä viestin Girgentiin."

"Niin, se vaara meitä todellakin uhkaa", sanoi Francis. "Minä
ehdotan sen vuoksi, että heti lähetämme maihin kaksikymmentä miestä
-- Giuseppe näyttää heille kyllä tietä -- jotka asettuvat vartioon
jonkin matkan päähän toisistaan pitkin kalliorantaa ja saavat käskyn
ottaa kiinni ja tuoda tänne jokaisen, joka lähestyy tätä paikkaa."

"Ehkäpä se olisi varovaisinta", myönsi kapteeni. "Tomaso, ota mukaasi
kaksikymmentä miestä ja aseta heidät vartioon niinkuin kuulit
herra Francescon ehdottavan. Käske että he paneutuvat pitkäkseen
pensaikkoon eivätkä näyttäydy millään ehdolla, jollei joku tule siksi
lähelle, että hän voi nähdä kallion reunan ylitse."

"Giuseppe", sanoi Francis, "sinä saat näyttää heille tietä. Sinulla
on kylliksi aikaa kiivetä kallion huipulle ja palata takaisin, ennen
kuin kaleerit ilmestyvät."

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni lähti Matteon ja Francisin kanssa
maihin ja järjesti vartijat. Hetken kuluttua he päästivät kaikki
yhtä aikaa huudahduksen, sillä genovalainen kaleeri souti kovalla
vauhdilla siitä ohitse.

"He ovat lähettäneet vain yhden kaleerin etsimään meitä", sanoi
Francis. "He tiesivät tietenkin, että he voisivat helposti voittaa
meidät. Varmaankin toinen on lähtenyt länteen ja muut ulapalle
eri suuntiin. Olipa tosiaankin onni, ettemme yrittäneetkään paeta
merelle, sillä siinä tapauksessa he varsin pian olisivat saaneet
meidät kiinni. Kai te tänä yönä aiotte lähteä matkaan, kapteeni?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Me panemme kaikki kuntoon voidaksemme
pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri on palannut takaisin. Meidän
ei tarvitse pelätä, että he tulevat uudestaan tälle puolelle,
sillä ensiksikin miehet ovat saaneet soutaa vähintään kahdeksan
tuntia, ja toiseksi he eivät voi tietää, ennen kuin kaikki kaleerit
ovat palanneet, onko meidät saatu kiinni vai ei. Luulenpa siksi,
että aivan huoleti voimme pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri
palaa. Heti kun tulee pimeä, laskemme airot veteen ja soudamme
lounaaseen. Me voimme olla jo kaukana ennen aamun koittoa, vaikka
he yrittäisivätkin uudelleen etsiä meitä, mikä kuitenkaan ei ole
luultavaa."

"Mitä teemme vangeille, kapteeni?"

"Ei meillä ole muuta neuvoa kuin ottaa ne mukaamme, herra Francesco.
Tosin en ole lainkaan mielissäni siitä vaivasta, mutta me emme voi
laskea heitä maihin ennen lähtöämme, sillä tunnissa he voivat päästä
Girgentiin, ja silloin joutuisimme jo huomenaamulla kiinni."

Vasta myöhään iltapuolella kaleeri palasi hitaasti ja raskain
aironvedoin takaisin.

"Uhraisin mielelläni kuukauden palkan", sanoi kapteeni, "jos voisin
tänä iltana olla satamassa. Ajatelkaa, miten äkäisiä he ovat
huomatessaan, että olemme päässeet karkuun! Miten eri kaleerien
miehistöt sättivätkään toisiaan, kun eivät ole pitäneet silmiään
auki eivätkä tehneet parastaan! Herra Francesco, teitä minä saan
kiittää paitsi laivan pelastumisesta myöskin hyvästä kujeesta,
jota en tule unohtamaan niin kauan kuin elän. Kylläpä on hauska
sitten kertoa viinipikarin ääressä, miten me petkutimme kokonaista
genovalaista laivastoa ja anastimme aivan heidän nenänsä edestä
Lidon. Mikä makupala se onkaan, varsinkin kun saa kertoa sen jollekin
genovalaiselle, jonka sattuu tapaamaan sodan jälkeen. Sellainen juttu
voi saada toisen harmista hyppäämään vaikka veteen."

"Nyt, pojat", jatkoi hän kääntyen merimiesten puoleen, "tarttukaa
taljoihin ja nostakaa mastot niin pian kuin tuo kaleeri on kadonnut
niemen taakse."

Kymmenen minuuttia myöhemmin mastot olivat pystyssä ja ne sidottiin
lujasti köysillä tynkiin kiinni. Sitä paitsi hakattiin kiiloja
köysien väliin, jotta mastot tulisivat niin tukeviksi kuin suinkin.
Jo ennen pimeän tuloa kaikki oli lähtöön valmiina.

"En usko, että he voivat meitä enää huomata", sanoi kapteeni.

"En minäkään sitä usko", sanoi Francis, "mutta varovaisinta on
odottaa vielä neljännestunti. Hulluahan olisi olla varomaton nyt, kun
kaikki tähän asti on käynyt onnellisesti. Miehistöhän voi asettua
veneisiin ja hinata meidät salmesta ulos, ja ennenkuin olemme saaneet
veneet laivaan, on varmaan jo kylliksi pimeä."

"Luulen, että tuulikin nousee hetken kuluttua", sanoi kapteeni,
"ja toivoakseni suotuisalta puolelta. Mutta ei sillä väliä, vaikka
merimiehet saisivatkin hetken aikaa tehdä kovaa työtä. He ovat
laiskotelleet kaksi viimeistä päivää."

Merimiehet tarttuivat airoihin reippain voimin. He olivat kovin
mielissään saadessaan lähteä saarelta, varsinkin he olivat hyvillään
siitä, että heidän oli onnistunut petkuttaa genovalaisia. Ja vaikka
Lido oli raskaassa lastissa, kynti se sittenkin hyvällä vauhdilla
merta.

Tunnin ajan he soutivat pitkin rannikkoa, sillä he pelkäsivät,
että joku takaisin palaavista kaleereista voisi keksiä heidät, jos
he suuntaisivat kulkunsa suoraan ulapalle. Mutta sitten kapteeni
käänsi peräsimen pois rannasta. Nyt alkoi tuuli puhaltaa, ja purjeet
nostettiin. Merimiehet jatkoivat sittenkin jonkin aikaa soutua,
mutta tuuli yltyi nopeasti, ja kapteeni käski nostaa airot laivaan.
Kaksinkertainen viiniannos jaettiin miehistölle, ja pari tuntia
laulettiin ja laskettiin leikkiä, kunnes Francis ja Matteo menivät
levolle.

Aamulla oli kova tuuli. Isopurje oli laskettava alas, mutta
kokkapurje kuljetti Lidoa hyvällä vauhdilla eteenpäin, ja ennen iltaa
saavuttiin Spartiventon niemeen. Tuulta riitti seuraavaan aamuun,
jolloin he saapuivat Tarenton lahteen. Sen jälkeen seurasi vuoroin
tyyntä ja vihureita, ja kesti kaksi viikkoa, ennen kuin he näkivät
Venetsian tornien kohoavan veden pinnasta.

"Olen ollut levoton puolestanne", sanoi herra Polani, kun Francis
astui hänen luokseen. "Eräs meidän kaleerilaivoistamme on kertonut,
että genovalainen laivasto risteili Sisilian rannikolla, ja vaikka
sotaa ei vielä olekaan julistettu, niin pelkäsin sittenkin, että he
olisivat voineet ottaa teidät saaliikseen."

"Sen he tekivätkin", sanoi Francis nauraen. "He anastivat meidät
Girgentin satamassa, ja Genovan lippu liehui Lidon isossa mastossa."

"Mutta miten se on mahdollista", Polani sanoi, "koska te olette nyt
täällä? Mahdotonta, että hyvillä sanoilla olisitte saaneet heidät
luopumaan saaliista, jonka he kerran olivat anastaneet."

"Ei, se ei kuulu genovalaisten tapoihin, yhtä vähän kuin meidänkään",
sanoi kapteeni. "Me olimme heitä viekkaammat, anastimme laivan
takaisin heidän nenänsä edestä."

"Te laskette leikkiä", sanoi Polani, "sillä minulle kerrottiin, että
Lido oli täyteen lastattu, ja lastattu laiva ei koskaan voi päästä
sotalaivaa pakoon, vaikka se olisi ennättänyt edelle miten paljon
hyvänsä. Yhtä hyvin syöttösika voisi koettaa paeta jahtikoiraa."

"Se on totta, herra Polani, emmekä me uskaltaneetkaan luottaa
nopeuteemme. Me petkutimme heitä perinpohjaisesti. Ja kun minä
sanon me, niin tarkoitan herra Francescoa, sillä kunnia tulee yksin
hänen osalleen. Jollei tämä nuori herra olisi ollut mukanamme, niin
samoilisin minä koko miehistöni kera nyt Sisilian metsissä, ja Lido
olisi Genovan satamassa."

"Aivan niin, serkku hyvä", sanoi Matteo. "Francescoa me saamme
kiittää vapaudestamme, ja hänen ansionsa on, että Lido ja sen lasti
on pelastunut."

"Minä keksin vain hyvän keinon", sanoi Francis, "mutta yhtä hyvin
kapteeni Pesaro tai kuka muu hyvänsä olisi voinut sen keksiä, jos
hän olisi ollut meidän kanssamme, ja niin pian kuin minä esitin
suunnitelmani, pani kapteeni sen heti toimeen."

"Ei, se ei ole totta, herra Francesco", sanoi kapteeni varmasti.
"Minulla ei ollut mitään osaa koko yrityksessä, minä vain seurasin
teidän neuvojanne, ja te olisitte pelastanut Lidon yhtä hyvin ilman
minuakin."

"No, minä ratkaisen itse sen asian, kunhan saan tarkempia tietoja",
sanoi Polani. "Mutta koska juttu mahtaa olla varsin mielenkiintoinen,
niin varmaan tyttärenikin kernaasti kuulisivat sen. Käykää siis
viereiseen huoneeseen ja kertokaa kaikki juurta jaksain, niin minä
käsken tuoda sisään pullon Kyproksen viiniä, jotta voimme kastaa
kurkkujamme."

"Ensiksikin", sanoi kapteeni, kun tytöt olivat tervehtineet
Francista ja kaikki käyneet istumaan, "täytyy minun kertoa, miten
Lido anastettiin." Hän kertoi nyt, miten genovalaisten laivasto oli
ilmestynyt niin äkkiä, ettei ollut mitään pakenemisen mahdollisuutta,
miten hän oli lähettänyt kaikki miehet maihin paitsi neljää
merimiestä ja miten hän itse sekä nämä miehet olivat päässeet
vapaiksi.

"Tuo on kerrassaan genovalaisten tapaista", sanoi Polani. "Jos he
olisivat voineet lähettää neljäkymmentä vankia kotiin, olisivat he
sen tehneet, mutta kun laivassa oli vain viisi miestä, he arvelivat,
että niiden mukaanottaminen vähentäisi vain kunniaa."

"Nyt kapteeni, minä tahdon jatkaa", sanoi Matteo, "koska minä olin
Francescon mukana, kun hän keksi piilopaikan."

Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi herra Polani. "Ei
epäilystäkään siitä, ettette te olisi oikeassa, kapteeni, ja että
Francescon tarkka huomiokyky ja päättäväisyys yksinään on pelastanut
Lidon. Minä tunnen nämä hänen ominaisuutensa jo ennestään, ja
minulla on niistä ollut paljon hyötyä. Jollei hän olisi syntynyt
rauhalliseksi kauppiaaksi, niin tulisi hänestä vielä kerran suuri
amiraali, mutta ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä soturille,
voivat olla hyödyksi rauhankin aikoina, ja minun mielestäni on aivan
yhtä kunniakasta olla kelvollinen kauppias kuin kelvollinen sotilas.
Tästä lähin en pidä sinua enää lapsena, sillä huomaan, että voin
uskoa sinulle hyvinkin tärkeitä tehtäviä, vaikka oletkin vielä nuori."

Francisin seuraava matka suuntautui Haifaan, ja se onnistui hyvin.
Kun hän palasi takaisin, vallitsi Venetsiassa kiihtynyt mieliala
-- sota oli vihdoinkin julistettu, ja kaikki voimat ponnistettiin
laivaston varustamiseen, jotta se voisi vetää vertoja genovalaisille.
Ylin päällikkyys uskottiin Vettore Pisanille, ja dogi itse vihki
hänet Pyhän Markuksen kirkossa tähän korkeaan toimeen jättäen
Venetsian suuren lipun hänen huostaansa seuraavin sanoin:

"Jumala on valinnut teidät puoltamaan tasavaltaa ja vaatimaan
korvausta niiltä, jotka ovat uskaltaneet sitä loukata. Sen vuoksi
me annamme teille tämän kunniakkaan lipun, joka teidän tulee tuoda
meille takaisin tahrattomana ja voitokkaana."

Pisani oli kansan suuressa suosiossa rehellisen ja suoran käytöksensä
vuoksi. Hän oli aina valmis ottamaan osaa miehistön kärsimyksiin
ja näytti heille hyvää esimerkkiä reippaalla olemuksellaan ja
urhoollisuudellaan.

Hän oli sukua Polanin perheelle ja kävi useita kertoja heillä ennen
kuin hän läksi merelle. Sukulaiseltaan hän sai nyt kuulla, miten
Francis oli pelastanut Boniton merirosvojen käsistä ja miten hänen
oli onnistunut anastaa Lido genovalaisilta, ja hän ihastui siinä
määrin hänen rohkeaan ja reippaaseen käytökseensä, että tarjoutui
ottamaan Francisin mukanaan laivaansa, mutta Polani kehoitti
nuorukaista kieltäytymään tarjouksesta.

"Onhan totta", sanoi hän, "että useimmat meidän aatelisperheistämme
samoin kuin minäkin harjoittavat kaupantekoa ja että he yhtenä
päivänä voivat esiintyä rauhallisina kauppiaina ja seuraavana valtion
virassa olevina sotilaina, mutta jos tahdot seurata neuvoani, niin
sinun tulee kokonaan antautua ammatin rauhalliseen puoleen. Viiden,
kuuden vuoden kuluttua voi olla aivan toisin. Olen monta kertaa
tarjonnut laivojani valtion palvelukseen, ja jos meillä silloin
on sota, voit päästä jonkun laivani päälliköksi, mutta jos nyt jo
antaudut valtion palvelukseen, niin täytyisi sinun pysyä siinä pari
vuotta ja siten menisi aikasi kauppiaana hukkaan. Muissa maissa mies
voi antautua sotilasuralle ja olla koko ikänsä sotilaana, ja hän voi
tällä uralla voittaa sekä kunniaa että omaisuutta. Mutta niin ei ole
Venetsiassa. Täällä olemme kaikki kansalaisia ja rupeamme sotilaiksi
vasta sitten, kun tarve vaatii. Sukulaiseni Pisanikin voi tänään olla
amiraali, mutta jo viikon perästä yksityinen kansalainen. Sen vuoksi,
poikani, arvelen, että tekisit kovin ajattelemattomasti, jos nyt
luopuisit kauppa-alalta ja antautuisit sotapalvelukseen."

"Olen aivan samaa mieltä itsekin", sanoi Francis, joskin hän, totta
puhuen, hetken aikaa tunsi suurta kiusausta ottaa vastaan Pisanin
tarjouksen. "Alan hiukan ymmärtää jo kaupantekoa enkä toivoisi mitään
niin kernaasti, kuin saada tulla kelvolliseksi kauppiaaksi. Mutta
myönnän kyllä, että tahtoisin mielelläni olla mukana kunniakkaassa
meritaistelussa."

"Niin, tulla ehkä tapetuksi ensi taistelussa, Francesco, sillä ei
voima eikä urhoollisuus voi suojella genovalaista jousta vastaan.
Ei, poikani, tyydy sinä kaupankäyntiin, varsinkin kun huomaat, että
kauppiaankin elämä voi olla jännittävää."

Francis myönsi, että Polani oli oikeassa ja että hän saattoi olla
tyytyväinen niihin seikkailuihin, joita oli saanut kokea viimeisten
kuuden kuukauden aikana. Hän pysytteli maissa toista kuukautta, ja
vasta kolme viikkoa sen jälkeen, kun Pisani oli lähtenyt matkaan, hän
pääsi jälleen merelle. Tieto tuli aivan äkkiä. Polani oli aamulla
varhain saanut kutsun saapua neuvoston kokoukseen, ja palatessaan
sieltä hän sanoi Francisille:

"Sinun täytyy heti lähteä satamaan, Francis. Olemme saaneet
tietoja Pisanista. Hän on purjehtinut melkein Genovaan saakka
tapaamatta Fieschin laivastoa. Genovassa vallitsee ääretön kauhu.
Fiesolen herttua, joka on meidän liittolaisemme, uhkaa kaupunkia
maan puolelta, ja se tieto, että Pisani on lähitienoilla, näyttää
saattaneen heidät aivan päästään pyörälle. Heidän ensimmäinen
toimenpiteensä, niin kuin tavallisesti, oli panna dogi viralta ja
valita uusi. Mutta se ei ole pääasia. Pisani on pyytänyt, että
hänelle lähetettäisiin ruokavaroja ja aseita muutamilla laivoilla.
Niiden on määrä purjehtia Messinan salmen läpi ja pitkin Italian
rannikkoa, kunnes ne kohtaavat hänet. Hänen laivastonsa on aivan
liian pieni, jotta hän uskaltaisi hyökätä itse Genovan kimppuun. Hän
aikoo jäädä joksikin aikaa kaupungin läheisyyteen siinä toivossa,
että Fieschin laivasto palaa takaisin. Jollei se sitä tee, hän aikoo
lähteä etsimään sitä pitkin rannikkoa.

"Minä olen antanut heidän käytettäväkseen Boniton ja luvannut, että
se on valmiina lähtöön huomenaamulla, jos he lähettävät tavarat
laivaan tänään. Kolme muutakin kauppiasta on luvannut laivojaan
tähän tarkoitukseen, mutta ne eivät ole lähtövalmiit ennen kuin
parin päivän kuluttua. Toivotaan hartaasti, että Bonito voisi lähteä
heti matkaan, sillä paitsi ruokavaroja ottaa se mukaansa suuren
joukon nuolia, keihäitä ja muita aseita, joita ei ollut kylliksi
varushuoneessa Pisanin lähtiessä matkalle. Laivaan otetaan suuri
miehistö mukaan, sillä koska on kova kiire, täytyy airojen alati
olla liikkeessä, kunnes tapaatte laivaston. Siksi aion siirtää Lidon
miehistön Bonitoon, jotta miesten lukumäärä nousisi sataan. Lidon
kapteeni saa päällikkyyden. Sinut minä nimitän edustajakseni ja
toiseksi päälliköksi. Lähde nyt laivaan niin pian kuin ennätät, sillä
siellä on kylliksi työtä sinulle huomenaamuun asti, jos tahdomme
saada laivan siksi lähtökuntoon. Parasta, että menet nyt sanomaan
hyvästi tyttärilleni, sillä luultavasti et ennätä palata enää ennen
lähtöä. Voit lähettää Giuseppen hakemaan tavaroitasi, joita tarvitset
mukaan. Matteo saa seurata sinua."

Hetkistä myöhemmin Francis oli matkalla satamaan annettuaan
Giuseppelle toimeksi vuokrata gondolin ja seurata jäljessä
matkatavaroiden kera. Niinkuin Polani oli sanonut, oli hänellä työtä
aina seuraavaan aamuun asti. Hän teki lastiluettelot sillä välin,
kuin kapteeni valvoi köysistön panoa sekä kaikkia muita töitä, jotta
laiva saataisiin täyteen purjehduskuntoon. Osa miehistä tervasi
laivan kylkiä, sillä kaksi päivää sitten se oli palannut Espanjasta,
toiset laivamiehet purkivat lastia laivan toisesta luukusta, samalla
kun toisesta luukusta lastattiin uutta lastia. Näytti melkein
mahdottomalta saada kaikkea järjestykseen määräaikaan mennessä, mutta
jokainen teki ahkerasti työtä, ja aamun sarastaessa oli melkein
kaikki valmista.

Polani itse tuli satamaan heti, kun aamu alkoi valjeta ja lausui
tyytyväisyytensä suoritetun työn johdosta. Puolta tuntia myöhemmin
ankkuri hilattiin ylös. Juuri kun purjeet nostettiin, saapui Matteo.

"Sinä tulet tosiaan viime hetkellä, Matteo", sanoi Polani, "miksi et
tullut jo eilen auttamaan toisia?"

"Minä olin ulkona", sanoi Matteo, "kun teidän sananne saapui, ja
tulin kotiin parhaiksi mennäkseni kutsuihin dogin palatsiin, minä
tiesin, etten kuitenkaan voisi olla miksikään hyödyksi sinä aikana,
kun laivaa lastattiin."

"Sinä et voi koskaan olla miksikään hyödyksi laivassa, jos lähdet
kutsuihin silloin, kun laivassa on työtä. Olisit voinut merkitä
paalit sitä mukaa kuin ne tuotiin laivaan yhtä hyvin kuin kuka
muukin. Lika ja tomu ei taida sopia niin hienolle herralle kuin
sinä olet, vai mitä? Jos toisella kertaa et tule laivaan, kun sinua
lähetetään hakemaan, etkä tee sitä mihin pystyt, niin et pääse
lainkaan mukaan. Toinen puoli ammattia on yhtä tärkeä kuin toinenkin,
ja merimiehen täytyy osata muutakin kuin kävellä kannella ja katsella
miten laiva purjehtii määräpaikkaansa."

Matteo häpesi saadessaan tällaiset nuhteet, mutta kun Polani oli
lähtenyt laivasta, palasi hänen hyvä tuulensa jälleen.

"Sukulaiseni oli pahalla tuulella tänään", sanoi hän nauraen
Francisille, "mutta en luullut todellakaan, että olisin voinut olla
täällä miksikään hyödyksi, ja juhla oli todellakin suurenmoinen.
Kaikki olivat siellä, ja minusta olisi tuntunut kovin ikävältä,
jollen olisi saanut olla mukana."

"Kullakin on oma makunsa, Matteo. Minusta on paljon hauskempi tehdä
koko yö työtä kuin vetelehtiä toimettomana palatsissa."

"Toimettomana!" toisti Matteo harmissaan. "Minä keskustelin ihmisten
kanssa kaiken iltaa."

"Keskustelit, mistä sitten, Matteo?"

"Kuumuudesta, soitosta, puvuista ja viimeisestä skandaalista, joka
piazzalla on tapahtunut."

"Sellaista minä en sano keskusteluksi, vaan loruilemiseksi. Ja nyt,
Matteo, saat pitää itsestäsi huolta, sillä minä aion mennä hyttiin ja
nukkua pari tuntia."

"Sitä sinä näytät tarvitsevankin", sanoi Matteo, "mutta luulenpa,
että vielä enemmän kaipaat pesua. Sinä olet aivan musta tomusta."

Francis meni hyttiinsä ja seurasi Matteon neuvoa, ennen kuin meni
nukkumaan. Parin minuutin kuluttua hän oli vaipunut sikeään uneen,
eikä herännyt ennen kuin Giuseppe tuli sisään ja ilmoitti, että
päivällinen oli valmis.

Boniton matka sujui nopeasti. Kun he pääsivät Italian eteläisen
niemen ohi, tähystivät he joka puolelta Fieschin laivastoa, mutta
pääsivät salmen läpi näkemättä ainoatakaan laivaa, jolla olisi ollut
Genovan lippu. Tarkasti he tähystelivät myös Pisanin kaleereja
ja laskivat joka ilta ankkurin, etteivät yöllä purjehtisi niiden
ohitse. Kerran he saivat käsiinsä kalastajaveneen, jolta koettivat
tiedustella uutisia kummastakin laivastosta, mutta muuta he eivät
saaneet tietää, kuin että Fieschin laivasto pari päivää sitten oli
suunnannut kulkunsa pohjoiseen päin ja ettei Pisanin laivastosta
ollut nähty jälkeäkään.



YHDESTOISTA LUKU

Anzion taistelu


"Me olemme joutuneet varsin kauaksi pohjoiseen", sanoi kapteeni
eräänä päivänä toukokuussa. "Olemme lähellä Anziota, niin sanotuilla
genovalaisilla vesillä. Jos jokin erikoinen tapahtuma on estänyt
Pisania toteuttamasta aikomustaan, niin ettei hän ole voinut palata
takaisin pitkin rannikkoa, tai jos hän on päässyt huomaamattamme
purjehtimaan ohitsemme, on meidän asemamme varsin vaarallinen.
Sillä niin pian kuin hän peräytyy, voimme olla varmat siitä, että
genovalaiset kaleerit ovat heti taas liikkeellä, ja vaikkemme
joutuisikaan Fieschin laivaston kanssa yhteen, niin voi joku sen
risteilijöistä keksiä meidät sittenkin."

"Vaara voi kylläkin olla suuri", sanoi Francis, "mutta me olemme
saaneet määrätyt käskyt. Meidän tuli purjehtia pohjoiseen, kunnes
tapaisimme Pisanin, ja meidän täytyy se tehdä, kunnes Genovan muurit
nousevat eteemme. Jos me silloin näemme, ettei hänen laivastoaan ole
satamassa, palaamme takaisin."

"Niin, jos genovalaiset antavat meille siihen tilaisuutta, herra
Francesco, mutta jo paljon ennen kuin voimme huomata, onko Pisani
satamassa vai ei, näkevät he meidät kukkuloiltaan ja lähettävät
sotalaivan meidän kimppuumme. Mutta meidän täytyy uskaltaa, ja jos
joudumme pulaan, niin luotan teihin, te pelastatte meidät kyllä
siitä."

"Parasta, ettette liiaksi luota minuun", sanoi Francis nauraen. "Ei
aina käy yhtä onnellisesti kuin Girgentissä."

Vihdoin he saivat eräältä kalastajalta kuulla, että Fieschin
laivasto oli edellisenä päivänä purjehtinut pohjoiseen ja oli nyt
Anzion lahdessa. Koska Anzio oli vain parin mailin päässä, pitivät
he neuvottelua. Jos he jatkaisivat matkaansa, he voisivat helposti
joutua kiinni, mutta vaara ei näyttänyt kovin suurelta. Genovalainen
amiraali ei voinut olettaa, että venetsialainen kauppalaiva
purjehtisi näin lähellä Genovaa, ja ehkäpä he siksi voisivat päästä
ohi häiriöttä. Toiselta puolen genovalaiset olisivat voineet kuulla,
että Venetsiasta oli lähetetty muutamia kauppalaivoja viemään
ruokavaroja Pisanin laivastolle, ja siinä tapauksessa he varmaankin
pitäisivät kaikkia aluksia tarkasti silmällä. Mutta jos yritettäisiin
välttää tätä vaaraa ja purjehdittaisiin kauemmaksi merelle, niin
voisi käydä niin ikävästi, ettei tavattaisi Pisanin laivastoa, jos se
olisi paluumatkalla.

"Minä luulen", sanoi kapteeni kauan neuvoteltuaan, "että on viisainta
laskea ankkuri tänne maan suojaan täksi yöksi. Jollen erehdy, nousee
myrsky aamupuolella. Taivas ei miellytä minua lainkaan. Huomenna
saamme nähdä millainen ilma on ja sitten voimme tarkemmin päättää."

Niinkuin kapteeni oli ennustanut, alkoi aamupuolella kovasti tuulla
ja meri aaltoilla vaahtopäänä. Päätettiin jatkaa matkaa maan
suojassa, kunnes tultaisiin Anzion lahden suuhun ja nähtäisiin,
oliko Fieschin laivasto siellä vielä. Jos niin olisi, käännyttäisiin
suoraan merelle. Sitten jatkettaisiin matkaa taas pohjoiseen noin
neljän tai viiden mailin päässä rannikosta, siinä toivossa, ettei
genovalainen amiraali näin kovassa ilmassa lähettäisi kaleerejaan
tarkastamaan ohikulkevaa laivaa.

He purjehtivat eteenpäin, kunnes saapuivat Anzion lahden kohdalle
ja laskivat siitä ulommaksi merelle. Äkkiä he näkivät jonkun matkan
päässä laivaston purjehtivan rannikolle päin.

"Valmiit kääntämään!" huusi kapteeni. "Genovalaiset ovat risteilleet
kauemmaksi pohjoiseen ja palaavat nyt takaisin rannikolle.
Tällaisessa ilmassa pitäisi Boniton voida ehtiä heitä pakoon."

"Ehkäpä se on Pisanin laivasto", sanoi Francis, kun laiva oli
kääntynyt.

"Mahdollista kyllä", sanoi kapteeni, "mutta me emme uskalla viipyä
niin kauan, että pääsisimme asiasta selville."

"Ei, mutta jos purjehdimme peninkulman päähän merelle, niin voimme
nähdä niemen toiselle puolelle ja siten saada tietää, onko Fieschin
laivasto lahdessa."

Kapteeni oli samaa mieltä. Kymmenen minuutin kuluttua kohosi
riemuhuuto Boniton kannelta, sillä genovalainen laivasto näkyi lahden
pohjukassa. Toinen laivasto oli siis Pisanin.

"Kas!" huudahti Francis. "Genovalaiset ovat juuri huomanneet
heidät ja nostavat parasta aikaa purjeita. He lähtevät joko heitä
vastaan tai pakenevat. Meidän aluksiamme on enemmän -- ei, erotus
ei kuitenkaan ole kovin suuri. Pisanilla on kaikkiaan neljätoista
laivaa, mutta varmaankin jotkut niistä ovat jääneet jälkeen tai
hävinneet. Montako te voitte erottaa kapteeni?"

"Luullakseni niitä on vain yhdeksän", vastasi kapteeni, "ja
genovalaisia on aivan yhtä monta."

"Silloin Fieschin täytyy taistella, jollei hän ole arkalasta
kotoisin", sanoi Matteo, "mutta miksi me siinä tapauksessa
purjehdimme näin kauas ulapalle?"

"Fieschi ei suinkaan halua ruveta taisteluun ankkurissa", vastasi
kapteeni, "siitä olisi meidän joukoillemme liiaksi etua, ja jos
genovalaiset voitettaisiin, ei ainoakaan heistä voisi päästä pakoon.
Ei, hän tekee viisaasti nostaessaan purjeet, mutta tässä myrskyssä
hänen on melkein mahdoton ryhtyä taisteluun. Kaksi laivaa voi töin
tuskin tällaisessa aallokossa pysyä vieretysten kaatumatta. Sitä
paitsi Fieschi ei suinkaan oleta, että me tässä myrskyssä hyökkäämme
hänen kimppuunsa, mutta Pisani taistelee, vaikka rajumyrsky ulvoisi."

Näyttipä todellakin siltä, kuin näin kovassa aallokossa olisi
mahdotonta taistella. Bonito keinui niin pahasti, että vettä tuli
sisään. Purjeita oli reivattu niin paljon kuin mahdollista, ja
sittenkin laiva kallistui pahasti joka kerta, kun tuulenpuuska
tarttui purjeisiin. Mutta molemmat amiraalit halusivat siksi
kiihkeästi taistella, etteivät he kiinnittäneet huomiota sellaiseen
vaikeuteen, vaan näyttivät heti hyökkäävän toistensa kimppuun.

"Antaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin yhteen noista kaleerilaivoista",
sanoi Matteo. "On kauheaa maata täällä toimettomana, kun tuollainen
taistelu on tulossa."

"Emmekö voisi vähitellen purjehtia lähemmäksi, kapteeni?" kysyi
Francis. "En tarkoita, että ottaisimme osaa taisteluun, sillä
meillähän on vain sata miestä, ja kussakin kaleerissa on varmaankin
kolme kertaa enemmän, mutta voisimme ainakin olla niin lähellä, että
näkisimme jotakin ja mahdollisesti mennä auttamaan jotain laivaa,
jonka on pakko vetäytyä pois taistelusta."

"Jos haluatte, niin voimme tehdä sen, herra Francesco", kapteeni
sanoi, "mutta teidän vastuullanne; muistakaa kuitenkin, että jos
maanmiehemme joutuvat tappiolle, Bonito voidaan vallata."

"En pelkää, että vihollinen voittaisi Pisanin, koska se ei ole
häntä voimakkaampi", sanoi Francis; "ja vaikka genovalaiset
voittaisivatkin, niin heillä on varmaan siksi paljon työtä
korjaillessaan omia vammojaan ja vartioidessaan vankejaan, etteivät
he ennätä ajaa takaa sellaista alusta kuin meidän."

"Onhan se totta" myönsi kapteeni, joka oli yhtä halukas näkemään
taistelua läheltä kuin Francis ja Matteokin.

Molemmat laivastot olivat täysissä purjeissa, sillä soutua ei voitu
ajatellakaan tällaisessa aallokossa. Niin pian kuin he ennättivät
toisten kohdalle, hajaantuivat laivat, ja heti kun jokainen oli
valinnut vastustajan, alkoi itse taistelu. Tällä kertaa muodostui
taistelu aivan toiseksi kuin tavallisesti, jolloin taistelevat
aina yrittävät hyökätä vastustajansa kimppuun ja vallata sen. Se
oli nyt aivan mahdotonta, sillä laivat olisivat murskautuneet kuin
munankuoret toisiaan vasten. Sen sijaan kummaltakin puolen sateli
heittoaseita. Jousimiehet käsittelivät suurella taidolla jousiaan,
suuret heittokoneet lennättivät heittokeihäitä ja suuria kiviä, ja
siitä syntyvä ryske oli yksin myrskyn ääntä ja taistelevien huutoja
voimakkaampi. Kanuunat, joita kaikissa kaleereissa oli, olivat siksi
vaikeasti käsiteltäviä, ettei niitä voitu tällaisessa ilmassa käyttää.

Kun joku laivoista kohosi aallon harjalle, ja sen vastustaja
painui syvälle laaksoon, saattoi edellinen tuottaa hirveää tuhoa
jälkimmäisen kannella, mutta seuraavassa hetkessä olivat osat taas
vaihtuneet.

Hyvään aikaan ei voitu huomata, että toinen puolue olisi päässyt
voitolle enemmän kuin toinenkaan. Lukemattomia sotilaita kaatui
kummallakin puolen, mutta voitto ei näyttänyt kallistuvan
kummallekaan puolelle ennenkuin raskas kivi musersi erään
venetsialaisen laivan maston ja alus painui kyljelleen. Se vetäytyi
heti pois taistelusta, mutta sen vastustaja seurasi sen kintereillä
lennättäen heittoaseita. Vesi vyöryi laivan partaan yli ja huuhteli
useita miehiä mereen. Vastustaja, joka näki, että laiva oli aivan
avuton, heitti sen oman onnensa nojaan, ja kääntyi Pisanin laivaa
vastaan, jonka saattoi tuntea maston päässä liehuvasta lipusta. Se
taisteli epätoivoisesti Fieschin laivan kanssa.

Amiraalilaivaa vastaan heitettiin nyt aseita molemmin puolin, ja
kun vastustajat huomasivat, että sen miehistö joutui kovaan pulaan,
valmistautuivat he valtaamaan laivan kovasta aallokosta välittämättä.
Jos Pisani itse joutuisi vangiksi, niin ei olisi kuin seitsemän
venetsialaista laivaa yhdeksää genovalaista vastaan, ja silloin
voitto olisi varma.

Boniton kapteeni oli antanut sitoa yhteen muutamia raskaita salkoja
ja heittää ne mereen, jotta ne tekisivät ankkurin virkaa; sen
avulla laiva pysytteli vastatuulessa noin puolen mailin päässä
taistelupaikalta. Katkeruuden ja tuskan huuto kohosi miehistön
keskuudesta, kun he huomasivat, että yksi venetsialaisista laivoista
joutui tuuliajolle, ja miesten kiihko yltyi äärimmilleen heidän
nähdessään, miten ankarasti hyökättiin Pisanin kimppuun.

"Nyt he aikovat anastaa Pisanin laivan", sanoi Francis. "Meidän
täytyy auttaa amiraalia; jos vihollinen valloittaa hänen laivansa,
niin olemme hukassa."

"Minä olen valmis, herra Francesco, jos te annatte minulle valtuuden."

"Sen teen", sanoi Francis. "Yhdentekevää häviääkö Bonito tai joutuu
vihollisen valtaan, kunhan Pisani pelastuu."

Kapteeni antoi käskyn leikata ankkurinuoran poikki ja purjeet
nostettiin. Miehistö riemuitsi, kun se kuuli tämän käskyn. Aseita
oli jaettu heille taistelun alkaessa, ja he tarttuivat nyt niihin
ollakseen valmiit hyökkäämään.

Molemmat genovalaiset kaleerit olivat heittäneet veteen
valtausköytensä ja laskeneet Pisanin laivan kummallekin puolelle.
Partaat murskautuivat, kun laivat törmäsivät vastatusten, ja kaikkien
kolmen köysistö sekaantui toisiinsa. Genovalaiset hyökkäsivät
riemuhuudoin Pisanin laivan kannelle, mutta Pisani itse ja hänen
elossa olevat miehensä ottivat heidät sotakirvein vastaan.

Taistelu oli yhä käynnissä, kun Bonito saapui paikalle. Purjeet
laskettiin alas, laiva käännettiin kyljittäin taistelevien viereen
ja sidottiin kiinni toiseen kaleeriin. Mutta tästä tempusta he
eivät suoriutuneet vahingotta. Heti kun laiva lähestyi Venetsian
lippu mastossaan, kääntyivät genovalaiset jousimiehet, jotka tähän
saakka olivat taistelleet Pisanin miehistöä vastaan, Bonitoa kohti
ja alkoivat ampua uutta vihollista. Heidän nuolensa vahingoittivat
Boniton miehistöä paljon enemmän kuin panssaripukuisia sotilaita.
Kapteeni kaatui kuolleena kannelle saatuaan nuolen kaulaansa, ja
kymmenen tai kaksitoista merimiestä lepäsi hetken kuluttua hänen
rinnallaan.

"Yhteislaukaus!" huusi Francis. "Heittäkää sitten jousenne pois ja
seuratkaa minua kirveinenne!"

Samassa kun laiva laski kaleerin kylkeen, hyppäsi Francis vihollisen
alukseen. Matteo oli hänen rinnallaan, Giuseppe heti takana, ja
koko miehistö seurasi kintereillä. He kiipesivät ensin peräkannelle
ja hyökkäsivät jousimiesten päälle, jotka lyhyen taistelun jälkeen
voitettiin, sitten he kiiruhtivat välikannelle, sieltä Pisanin
laivaan ja kävivät takaa genovalaisten kimppuun. Nämä yllättyivät
täysin. Kokonaan kiintyneinä taisteluun he eivät lainkaan olleet
huomanneet Boniton tuloa eivätkä taistelua heidän omalla laivallaan,
ja luulivat sen vuoksi, että joku venetsialaisista sotalaivoista oli
tullut amiraalin avuksi.

Kun he sitten yhtäkkiä huomasivat vihollisen ahdistavan heitä
kahdelta taholta, joutuivat he aivan pyörälle päästään, ja Boniton
miehistö tunkeutui joukkojen läpi Pisanin pienen joukon puolelle.

Amiraali kajautti sotahuudon "Pyhä Markus!" Hänen miehensä, jotka
olivat jo olleet aivan toivottomia, virkistyivät jälleen saadessaan
äkkiarvaamatta apua, ja yhteisin voimin he hyökkäsivät nyt
genovalaisten kimppuun.

Nämä taistelivat yhä urhoollisesti ja pelottomasti Fieschin esimerkin
ja kehotusten innostamina, mutta heidän voitonvarmuutensa oli
kadonnut, ja vähitellen heidät karkoitettiin oman amiraalilaivansa
kannelle. Täällä he yrittivät leikata touvit poikki ja irrottaa
laivat toisistaan, mutta köydet ja raakapuut olivat sekaantuneet
lujasti yhteen, ja venetsialaiset hyökkäsivät nyt vuorostaan Fieschin
laivaan aloittaen taistelun uudelleen. Hetken aikaa ratkaisu
näytti epävarmalta. Genovalaisilla oli yhä ylivoima, mutta heidän
rohkeutensa oli lamaantunut sen vuoksi, että voitto, josta he olivat
olleet aivan varmat, äkkiä ja odottamatta näytti menetetyltä.

Pisanin läsnäolo lisäsi myös venetsialaisten voimat
kaksinkertaisiksi. Hän oli suosituin kaikista päälliköistä, ja
jokainen koetti seurata hänen esimerkkiään. Taistelun jatkuttua
vielä kymmenen minuuttia ei ratkaisu enää ollutkaan epävarma. Monet
genovalaisista piiloutuivat kannen alle, toiset heittivät aseensa
käsistään, ja kun heidän amiraalinsa näki, että kaikki vastarinta oli
turhaa, laski hän maahan miekkansa ja antautui vangiksi.

Tuskin taistelu oli lakannut, niin Pisani kääntyi Francisin puoleen,
joka oli taistellut hänen rinnallaan ja sanoi:

"Minä kiitän teitä omissa ja tasavallan nimissä! Miten ja mistä
tulitte, sitä en tiedä. Tulitte aivan kuin suoraan taivaasta juuri
sinä hetkenä, jolloin kaikki oli menetetty. Kuka te olette? Kasvonne
tuntuvat minusta tutuilta, vaikka en voi muistaa, missä olen teidät
nähnyt."

"Minä olen Francis Hammond! Minulla oli kunnia tavata teidät herra
Polanin talossa, ja te olitte siksi ystävällinen, että tarjouduitte
ottamaan minut mukananne merelle."

"Nyt minä muistan!" sanoi Pisani. "Mutta miten te tulitte tänne?"

"Minä tulin Bonito-laivalla, Polanin aluksella. Se on tuossa
genovalaisen kaleerin toisella puolella. Meillä on mukanamme
hiukan tavaraa teitä varten. Me katselimme taistelua jonkin matkan
päästä, kunnes näimme, että jouduitte ahtaalle ja tarvitsitte apua,
ja silloin emme voineet enää pysyä toimettomina. Kapteenimme sai
kuolettavan haavan juuri kuin laskimme kaleerin kylkeen, ja minä olen
nyt laivan päällikkö. Tämä on ystäväni Matteo Giustiniani, joka on
vapaaehtoisena mukana laivassa."

"Minä muistan teidät, herra Matteo" sanoi Pisani puristaen hänen
kättään. "Olen nähnyt teidät useasti isänne kotona. Minä voin nyt
antaa hänelle hyvän todistuksen teistä, sillä näin teidän taistelevan
urhoollisesti. Mutta siitä voimme puhua myöhemmin. Meidän täytyy nyt
ryhtyä erottamaan kaleereita, muuten ne hankautuvat rikki toisiaan
vasten. Sitten kiiruhdamme auttamaan toisia."

Genovalaiset vangit vietiin kahlehdittuina kannen alle, ja sitten
venetsialaiset alkoivat hakata poikki köysiä ja irrottaa laivan
takilaa.

Francis piti vain kaksikymmentä miestä Bonitossa, muut jaettiin
molempien vallattujen genovalaisten laivojen kesken, ja amiraali
käänsi nyt huomionsa taisteluun. Mutta se oli jo melkein lopussa.
Genovalaiset joutuivat pakokauhun valtaan nähdessään Venetsian
lipun amiraalilaivansa mastossa. Viisi heidän laivoistaan nosti
heti kaikki purjeensa ja lähti pakoon, kaksi jäljellä olevaa, joita
venetsialaiset kaleerit ympäröivät, laskivat lippunsa.

Taistelu oli ollut hyvin verinen, ja vain kahdeksansataa miestä oli
elossa neljässä vallatussa kaleerissa.

Tämä taistelu on historiassa tunnettu Anzion meritaistelun nimellä.

Oli taisteltu kaiken päivää, ja oli jo melkein pimeä, kun
venetsialainen laivasto saaliineen laski ankkurinsa maan suojaan.

Koko yö kului haavoittuneitten hoitoon, ja päivä jo valkeni, ennen
kuin uupuneet miehistöt pääsivät levolle. Iltapuolella Pisani
nosti merkinantolipun kutsuen päälliköt amiraalilaivaan, ja heidän
läsnäollessaan hän kiitti juhlallisesti tasavallan nimessä Francista
siitä avusta, jonka tämä oli tuonut hänelle kaikkein ratkaisevimpana
hetkenä. Hän tunnusti, että jollei tätä apua olisi saapunut, sekä
hän itse että hänen miehistönsä olisivat joutuneet hukkaan ja voitto
varmaankin olisi kallistunut genovalaisten puolelle.

Kun kokous oli loppunut, hän vei Francisin mukanaan omaan hyttiinsä
ja tarjosi hänelle paikkaa laivassaan.

"Jos yrittäisin palkita teidän urhoollisuutenne ansion mukaan", sanoi
hän, "niin minun tulisi tarjota teille heti päällikkyys jossakin
kaleerissa. Mutta sillä en tekisi teille mitään palvelusta, sillä
kaikki nuoret aatelismiehet laivastossani kadehtisivat vain teitä.
Sitä paitsi olette vielä kovin nuori, ja vaikka Venetsian neuvosto
ei voi kieltäytyä antamasta oikeaa arvoa sille palvelukselle,
jonka olette valtiolle tehnyt, niin ehkäpä se sittenkin teidän
nuoruutenne vuoksi kieltäytyisi vahvistamasta sellaista nimitystä,
mutta jos tahdotte ruveta minun luutnantikseni, niin voin luvata,
että pääsette nopeasti arvossa kohoamaan ja saatte pian oman
kaleerinkin. Me venetsialaiset emme vieroksu ulkomaalaisia. Moni
ulkomaalainen on meillä korkeassa asemassa, ja joskus jopa armeijamme
ylipäällikkönäkin."

Francis kiitti amiraalia sydämellisesti hänen tarjouksestaan,
mutta selitti, että hän sekä isänsä tahdosta että omasta halustaan
oli valinnut kauppiaan ammatin tulevaksi toimekseen. Sitä paitsi
Polanin suosio teki hänen tulevaisuutensa siksi turvatuksi, ettei
hän edes halunnutkaan vaihtaa sitä päällikkyyteen Venetsian valtion
palveluksessa.

"Olette aivan oikeassa", sanoi amiraali. "Kaikki valtiot ovat
epäkiitollisia ja varsinkin tasavallat. Siellä, missä kaikkia
pidetään yhdenvertaisina, kadehditaan aina sitä, joka kohoaa toisten
yläpuolelle. Joukko on vaihtelevainen ja helposti johdettavissa, ja
jos onni sattuu kääntymään, niin se, joka tänään on ihailtu sankari,
voi huomenna joutua maanpakolaiseksi. On hyvinkin luultavaa, että
minäkin jonakin päivänä saan tutkia Venetsian vankiloiden seiniä."

"Mahdotonta, signor!" huudahti Francis. "Kansa raastaisi hengiltä
jokaisen, joka uskaltaisi teitä loukata."

"Niin, tällä hetkellä, poikaseni. Mutta minä tunnen maanmieheni. He
eivät ole aivan yhtä epävakaita ja ailahtelevaisia kuin genovalaiset,
mutta heitä on helppo johtaa, ja yhtä valmiit he ovat huutamaan
'Alas!' kuin 'Eläköön!'. Sen saa tulevaisuus näyttää. Tänään olin
vähällä joutua tappiolle, ettekä te taida aina olla käsillä apua
antamassa. Mutta nyt työhön!

"Huomenna annan miesten purkaa Boniton lastin ja jakaa ruokatavarat
ja aseet tarpeen mukaan. Sitten sijoitan teidän lastiruumaanne
neljäsataa vankia, jotka saatte kuljettaa Venetsiaan, samalla kun
viette sinne tiedon meidän voitostamme. Toiset neljäsataa vankia
lähetetään Kreetaan sillä kaleerilla, jonka masto eilen taittui.
Loput lähetän kotiin vallatuilla kaleereilla, ja niin pian kuin ne
on korjattu ja jälleen laivastossani, koetan saada käsiini Dorian
ja hänen laivastonsa. Ensin purjehdin Adrian merta pitkin siltä
varalta, että hän uhkaisi siltä puolelta Venetsiaa. Silloin voin myös
helpommin saada ne lisävoimat, joita minulle on varattu."

Seuraavana päivänä purettiin laivan lasti. Kun vangit oli viety
laivaan, Francis käski nostaa kaikki purjeet, ja Bonito lähti
kotimatkalle.

Niin pian kuin huomattiin Boniton lähestyvän, herra Polani lähti
satamaan saadakseen kuulla, oliko se tavannut laivastoa. Venetsiassa
vallitsi näet suuri levottomuus sen johdosta, ettei kymmeneen päivään
ollut saapunut mitään tietoa siitä. Juuri kun laiva purjehti sataman
suusta sisään, saapui herra Polani gondolissaan heitä vastaan.
Francis astui nuoraportaiden ääreen tervehtimään häntä.

"Mitä on tapahtunut, Francesco?" sanoi Polani, kun vene laski
laivan kylkeen. "Puolet laivan parrasta on poissa, ja koko kylki
hankautunut. Näyttääpä siltä, kuin laiva olisi törmännyt karia
vasten."

"Niin pahasti eivät asiat sentään ole, herra Polani. Laiva on
hankautunut genovalaista kaleeria vasten."

"Genovalaista kaleeria vasten!" huudahti kauppias hämmästyneenä ja
seisahtui keskelle nuoraportaita, jotka oli laskettu alas häntä
varten. "Mitenkä se on mahdollista? Mutta kerrohan ensin, mitä
tietoja sinulla on laivastosta."

"Suuria uutisia", vastasi Francis. "Amiraali kohtasi Fieschin
Anziossa. Kummallakin puolen oli yhdeksän laivaa, ja taistelu
tapahtui kovassa myrskyssä. Me voitimme ja valtasimme neljä
genovalaista kaleeria, joissa oli Fieschi itse ja kahdeksansataa
vankia. Loput pakenivat. Fieschi on minun hytissäni ja neljäsataa
vankia lastiruumassa."

"Ovatpa nuo tosiaankin suuria uutisia", sanoi kauppias, "ja kylläpä
Venetsiassa nyt iloitaan. Me olimme kovin levottomia, sillä jos
Pisani olisi voitettu, ei mikään olisi estänyt genovalaisia
hävittämästä meidän rantojamme, vieläpä uhkaamasta itse Venetsiaakin.
Mutta missä on kapteeni?"

"Olen pahoillani, kun minun täytyy kertoa, että hän sai surmansa
samoin kuin parikymmentä miestäkin. Sitä paitsi ovat monet muutkin
enemmän tai vähemmän haavoittuneita. Minulla on kirje amiraalilta
neuvoskunnalle."

"Tule heti gondoliini ja minun mukanani maihin", sanoi Polani. "Minua
surettaa suuresti kapteenin ja merimiesten kuolema. Sinä saat kertoa
minulle kaikki kotimatkalla, ja meidän pitää kiiruhtaa kertomaan
edelleen näitä uutisia. Onko sinulla kirje?"

"On. Minä otin sen mukaani, kun näin teidän tulevan, sillä arvelin,
että minun pitäisi mitä pikimmin seurata teitä maihin."

"Ja kerro nyt minulle taistelusta", sanoi kauppias, kun he olivat
käyneet gondoliin istumaan. "Sanoit, että kummallakin puolella oli
yhdeksän laivaa. Pisanilla oli neljätoista lähtiessään täältä; onko
hän kadottanut loput?"

"Ne saapuivat paikalle vasta seuraavana aamuna", vastasi Francis.
"Laivasto oli Anzion pohjoispuolella satamassa, kun saimme sanan,
että Fieschin laivasto oli tullut Anzioon. Viisi laivoista oli
korjattavana, eikä Pisani tahtonut odottaa, kunnes ne olisivat olleet
valmiita, sillä hän pelkäsi, että Fieschi olisi voinut paeta. Hän
tiesi, että genovalaisilla oli yhdeksän laivaa, ja koska hänellä
itsellään oli yhtä monta taistelukunnossa, hän lähti heti matkaan.
Ilma oli myrskyinen ja merellä oli kova aallokko, kun hän sai Anzion
näkyviinsä. Fieschi lähti rohkeasti häntä vastaan. Taistelua kesti
kaiken päivää, sillä oli melkein mahdotonta saada laivoja vallatuksi,
mutta vihdoin neljä genovalaista laivaa antautui, ja muut pakenivat.
Se oli hirveä näky. Näytti siltä, kuin aallot minä hetkenä hyvänsä
heittäisivät laivat toisiaan vasten ja murskaisivat ne kappaleiksi,
mutta sellaista onnettomuutta ei tapahtunut."

"Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisit itse ollut paikalla näkemässä,
Francesco! Olitko tavannut amiraalia ennen taistelun alkua?"

"En, me saavuimme Anzion läheisyyteen edellisenä iltana, ja laskimme
ankkurimme niemen eteläpuolelle. Aamulla nostimme purjeet, sillä
aioimme laskea ulapalle päästäksemme siten genovalaisten ohi, mutta
samassa näimme Pisanin laivaston lähestyvän. Kun huomasimme, että
Fieschi lähti myöskin liikkeelle ja että taistelu oli tulossa, emme
voineet muuta kuin odottaa, kunnes taistelu loppuisi, sillä sitä
ennen meidän oli mahdoton jättää tavaroitamme Pisanille."

"Jos taistelu olisi saanut toisenlaisen käänteen", sanoi kauppias,
"niin Bonito olisi varmaankin joutunut genovalaisten saaliiksi ja
olisi nyt Genovan satamassa"!

"Huomasimme kyllä, että sellainenkin vaara oli, mutta arvelimme,
että jos genovalaiset voittaisivat, niin heillä olisi yllin kyllin
puuhaa vangeistaan ja saaliistaan, ja sitä paitsi toivoimme, että
Bonito niin kovassa myrskyssä voisi purjehtia yhtä nopeasti kuin
genovalaisetkin."

"Ja kerrohan nyt jotain omista kokemuksistanne, Francesco. Missä
kohtasitte genovalaisen kaleerin, ja minkä ihmeen kautta te
pelastuitte?"

"Se tapahtui itse taistelussa. Yksi venetsialaisista kaleereista
oli avuttomana vetäytynyt pois taistelusta, ja sen vastustaja
lähti auttamaan amiraalin laivaa, joka oli hyökännyt itse Pisanin
kimppuun. He koettivat molemmilta puolilta vallata Pisanin laivan,
ja kun huomasimme, että se oli suuressa vaarassa, arvelimme teidän
hyväksyvän sen että menisimme auttamaan sitä. Sen me siis teimme
ja hyökkäsimme genovalaisen kaleerin kimppuun; ja koska sen miehet
olivat täydessä taistelussa Pisanin kanssa, yllätimme heidät ja
saimme niin hirveän sekasorron aikaan, että Pisani voitti meidän
avullamme molemmat vastustajansa."

"Se oli hyvin tehty!" sanoi Polani lämpimästi. "Se oli tietenkin
vaarallinen leikki, kun te rupesitte taistelemaan genovalaisten
rautapukuisia sotilaita vastaan, vaikka merimiehillä ei ollut mitään
sotavarusteita. Vai sillä tavalla siis kapteeni ja kaksikymmentä
miestäni saivat surmansa! Se oli varmasti kova tappelu!"

"Genovalaiset jousimiehet surmasivat kapteenin ja monta miestä, kun
laskimme heidän laivansa kylkeen. Toiset kaatuivat käsikähmässä."

"Entäs sukulaiseni Matteo, mihin hän on joutunut?" kysyi Polani
äkkiä. "Toivottavasti hän ei ole kuolleiden joukossa!"

"Hänelle ei ole tapahtunut mitään vahinkoa", vastasi Francis. "Hän
taisteli uljaasti, ja amiraali tarjosi hänelle paikan laivassaan,
koska monet vapaaehtoisista olivat kaatuneet. Matteo otti tietysti
hänen tarjouksensa vastaan."

"Hänelle olisi ollut hyödyllisempää jäädä vielä pariksi vuodeksi
minun laivaani, jotta hän olisi oppinut ammattinsa kunnolla. Hänestä
olisi siten tullut monta vertaa parempi merimies, kuin miksi hän voi
kehittyä valtion kaleereissa, mutta en uskonut koskaan, että hänellä
olisi ollut kylliksi kestävyyttä. Hän ei koskaan jaksa yrittää
tosissaan, ja hän varoo liiaksi vaatteitaan. Hän ei koskaan olisi
voinut kestää oikean merimiehen elämää."

"Mutta hän on rohkea, ja luotettava ystävä hän myöskin on."

"Epäilemättä hän on rohkea", sanoi kauppias. "Hän on hyvää sukuperää
eikä hänessä ole vähääkään pelkuria. Hyväsydäminen poika hän voi
myöskin olla, ja varmaan hänestä tulee vielä hyvä kaleerilaivan
päällikkökin, mutta sen pitemmälle hän ei koskaan pääse."

"Teidän tyttärenne voivat kai hyvin?" kysyi Francis.

"Erinomaisesti, mutta sinä et tapaa heitä kotoa. He purjehtivat
kolme päivää sitten Lidolla Korfun saarelle. Tuo viimevuotinen
juttu vaikutti syvästi heihin kumpaiseenkin, ja minä arvelin, että
ilmanvaihto voisi olla heille hyödyksi. Kuuma aika on sitä paitsi
kovin epäterveellinen täällä. Minä aion itsekin matkustaa sinne ensi
viikolla joksikin aikaa."

He saapuivat nyt piazzettan lähelle ja Polani kertoi useille
tutuilleen, joita hän kohtasi kanaalilla, että Pisani oli saavuttanut
suurenmoisen voiton ja saanut vangiksi genovalaisen amiraalin sekä
neljä hänen kaleeriaan. Gondolit kääntyivät heti ja seurasivat heitä
saadakseen kuulla lähempiä yksityiskohtia taistelusta. Uutiset
levisivät toisesta kondolista toiseen, ja kun he saapuivat piazzettan
portaille, oli niiden edustalla kova tungos. Heidän noustuaan maihin,
kiitivät tiedot suusta suuhun. Kauppiaat tulivat puodeistansa ja
tyhjäntoimittajat kaduilta yhtyivät joukkoon, ja vain vaivoin Polani
ja Francis pääsivät tunkeutumaan kiihtyneen kansanjoukon läpi dogin
palatsia kohti.

Polani saattoi Francisin dogin luo, jolle tämä teki tiliä taistelun
kulusta. Sanansaattajia lähetettiin heti muutamien neuvoston jäsenten
luo, sillä kirje oli jätettävä heille. Niin pian kuin neuvosto oli
kylliksi lukuisana koolla, saattoi dogi itse Francisin kokoussaliin.

"Ovatko ne tiedot, joita ulkona kaduilla olemme kuulleet, tosia,
teidän ylhäisyytenne?" kysyi eräs neuvosherroista astuessaan sisään.
"Onko meidän laivastomme voittanut genovalaiset?"

"Onneksi voin sanoa, että se on totta, mutta tämä nuori
herra on tuonut kirjeen amiraalilta, ja siitä saamme varmaan
yksityiskohtaisempia tietoja."

"Amiraali Pisani on valinnut omituisen sanansaattajan tuomaan siksi
tärkeitä tietoja perille", sanoi muuan amiraalin vastustajista.
"Tavallisesti lähetetään kokeneita upseereja tuomaan sellaisia
kirjeitä, eikä minun mielestäni amiraali ole osoittanut kylliksi
suurta kunnioitusta neuvostoa eikä tasavaltaa kohtaan valitessaan
lähetikseen tuollaisen pojan."

"Amiraali on valinnut tämän nuoren herran sen vuoksi, että hän
kapteenin kuoleman jälkeen oli päällikkönä sillä laivalla, jonka
herra Polani oli antanut tasavallan käytettäväksi ja joka oli
taistelussa läsnä. Amiraali aikoi heti hyökätä Dorian laivaston
kimppuun eikä sen vuoksi suinkaan halunnut vähentää sotavoimaansa
uskomalla tämän toimen jollekin sotalaivalle. Mutta ehkäpä asia
selviää hänen kirjeestänsä."

Useat muutkin neuvosherrat olivat sillä välin saapuneet, ja kirje
avattiin. Amiraalin selonteko taistelusta oli lyhyt, sillä hän oli
enemmän miekan kuin kynän käyttäjä. Se loppui seuraaviin sanoihin:

"Onneksi minun ei tarvitse korkealle raadille kuvailla taistelun
yksityiskohtia, koska Francesco Hammond, joka tuo perille tämän
kirjeen, voi sen itse tehdä. Hän seurasi taistelun kulkua Bonito
laivasta, joka samana aamuna oli saapunut Anzioon tuomaan tavaroita
laivastolle. Olen sanansaattajakseni valinnut tämän nuoren herran,
koska häntä saamme kokonaan kiittää siitä, etten tällä hetkellä
ole vankina Genovassa, ja että tasavalta saavutti eilisen suuren
voittonsa.

"Olin jo luopunut kaikista toiveista, kun Bonito reippaasti sekaantui
taisteluun. Laivan kapteenin saatua surmansa herra Hammond
kiiruhti merimiestensä etunenässä minun avukseni. Tämä odottamaton
voimanlisäys antoi miehilleni uutta rohkeutta, sillä hekin olivat
kadottaneet kaiken toivonsa. Herra Hammond taisteli rinnallani, ja
vaikka hän onkin ikävuosiltaan vielä poika, osoitti hän harvinaisen
suurta miekkailutaitoa, urhoollisuutta ja kylmäverisyyttä. Minä
suosittelen häntä täten armolliselle neuvoskunnalle, sillä on
kokonaan hänen ansiotansa, että minä kirjoitan voitonsanomaa eikä
Fieschi."

Hämmästyneinä neuvosherrat kuuntelivat tätä osaa kirjeestä. Kun se
oli luettu loppuun, tarttui dogi ensimmäisenä puheeseen:

"Te olette tosiaankin ansainnut tasavallan kiitoksen, herra Hammond,
sillä me tiedämme, että amiraali Pisani ei turhanpäiten tuhlaa
kiitostaan kellekään. Tämä tieto on minulle aivan uusi sekä myös
kaikille muille, sillä herra Polani, joka saattoi teidät tänne,
kertoi vain, että hänen laivansa oli ollut mukana taistelussa ja että
kapteeni sekä kaksikymmentäseitsemän miestä oli saanut surmansa,
mutta sivuutti kokonaan sen osan, mikä teillä oli taistelussa. Ja
siksi, nuori herra, koska amiraali on käskenyt meidän kääntyä teidän
puoleenne saadaksemme tarkan kuvauksen taistelun käynnistä, olemme
teille kovin kiitollisia, jos tahdotte kertoa meille kaikki, mitä te
olette nähnyt, jättämättä ainoatakaan sivuseikkaa mainitsematta."

Francis kertoi nyt tarkasti koko tapahtuman ja kehui varsinkin
miehistönsä urhoollisuutta, kun nämä hyökkäsivät raskaasti
aseistettuja genovalaisia vastaan.

Kun hän oli lopettanut, sanoi dogi:

"Me kiitämme teitä sekä selostuksestanne että siitä suuresta
palveluksesta, jonka olette tehnyt valtiolle! Minun täytyy pyytää
teitä poistumaan, sillä on pidettävä tärkeä neuvottelu. Pyytäisittekö
herra Polania saapumaan hetkeksi tänne, sillä tahtoisimme neuvotella
hänen kanssaan laivasta sekä muistakin asioista. Mitä teihin tulee,
niin me kutsumme teidät pian taas sisään."

Kun Francis oli poistunut päätti neuvosto ensiksi, että viisi
dukaattia oli annettava kullekin Boniton miehelle ja että
kaatuneitten leskiä oli elätettävä valtion kustannuksella. Mutta
Francisin palkitsemiskysymyksen he siirsivät siksi, kunnes saattoivat
neuvotella siitä herra Polanin kanssa. Kun hän oli saapunut paikalle
ja kun oli keskusteltu useista laivoja ja niiden varustamista
koskevista kysymyksistä, niin neuvoskunta pyysi häntä sanomaan,
millaista palkintoa hän ehdottaisi Francisille. Kauppiaan vastattua,
ettei hän tiennyt oliko hänen nuori ystävänsä tehnyt valtiolle mitään
erikoista palvelusta, luettiin hänelle se osa Pisanin kirjettä, joka
koski nuorukaista.

"Poika oli yhtä vaatimaton kuin urhoollinen", sanoi kauppias, "sillä
vaikka hän kertoikin, että laiva oli ollut mukana taistelussa, ei
minulla ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kunnostautunut niin
erinomaisesti. Olen tosiaankin ylpeä hänestä, sillä hän on minulle
yksityisestikin tehnyt yhtä suuren palveluksen, ja minä pidän häntä
aivan kuin omana poikanani sekä tulevana liikekumppaninani. Niin
ollen hän ei kaipaa mitään rahalahjaa valtiolta."

"Koska hän on vielä alaikäinen, ei hänellä tietenkään ole
kansalaisoikeutta Venetsiassa", sanoi dogi.

"Ei, teidän armonne, mutta hän ei halua sitä myöskään. Minä puhuin
kerran hänen kanssaan siitä, ja hän sanoi, että hän oli kylläkin
kiintynyt Venetsiaan ja koettaisi kaikin voimin hyödyttää valtiota,
mutta hän ei tahtonut luopua kansalaisoikeuksistaan eikä vannoa
uskollisuutta toiselle valtiolle. Sitä paitsi hän luultavasti piankin
palaa kotimaahansa.

"Minä koetin kyllä selittää hänelle, miten paljon etuja kauppiaalla
olisi Venetsian kansalaisena, mutta hän pysyi päätöksessään. Jos te
siis kysytte minun mielipidettäni, ettekä pitäisi sitä liiallisena,
niin ehdottaisin, että osoittaisitte hänelle saman kunnian, mikä
on tullut useiden kuuluisien ulkomaalaisten osaksi, nimittäin että
myöntäisitte hänelle kansalaisoikeuden Venetsiassa ja merkitsisitte
hänen nimensä Venetsian porvarien listaan vaatimatta häneltä
uskollisuudenvalaa."

"Sellainen kunnianosoitus on hyvin suuri ja harvinainen, mutta niin
on palveluskin, jonka hän valtiolle on tehnyt. Hän on kääntänyt
tappion voitoksi ja pelastanut Venetsian suuresta vaarasta. Jos
tahdotte poistua hetkeksi, niin julistamme myöhemmin teille
päätöksemme."



KAHDESTOISTA LUKU

Mocenigon käsissä


Kesti ainakin tunnin, ennen kuin Polani sai kutsun palata
neuvossaliin. Hän huomasi heti muutamien neuvosherrojen punoittavista
kasvoista ja harmistuneista ilmeistä, että keskustelu oli ollut hyvin
kiivasta. Se ei ihmetyttänyt häntä, sillä hän tiesi, että Mocenigon
ystävät ja liittolaiset vastustaisivat hänen tekemäänsä ehdotusta.
Dogi julisti neuvoston päätöksen.

"Neuvosto kiittää teitä ehdotuksestanne, herra Polani, ja on
päättänyt osoittaa herra Francesco Hammondille sen suuren kunnian,
että hän saa kirjoittaa nimensä Venetsian porvarien listaan
vannomatta uskollisuudenvalaa. Päätös tulee huomenna julkisesti
julistettavaksi."

Kauppias läksi hyvillään pois. Kunnia oli suuri ja harvinainen ja
toi mukanaan suuria etuoikeuksia. Vain se seikka, että Francis oli
muukalainen, oli estänyt Polania ottamasta häntä liikekumppanikseen.
Francis tuli myös kovin iloiseksi saadessaan kauppiaalta kuulla,
mikä kunnia oli tullut hänen osakseen. Kaikista palkinnoista hän
olisi valinnut juuri tämän, jos hänen omaa mieltään olisi kysytty,
mutta kunnia oli siksi suuri, että hän töin tuskin saattoi uskoa sitä
todeksi, kun kauppias kertoi, mihin tulokseen hänen keskustelunsa
neuvoston kanssa oli johtanut.

"Se on hyvin suuri kunnia", sanoi Polani, "mutta ei sittenkään
suurempi kuin mitä sinä ansaitset. Sitä paitsi ei se maksa
Venetsialle yhtään mitään, rahoista on nykyään puute. Minä iloitsen
tästä yhtä paljon omasta puolestanikin, sillä tiesin, miten paljon
vaikeuksia voisit joutua kokemaan kauppiaana Venetsiassa. Vaikka ne
laivat, jotka käyttävät Venetsian lippua, voivat purjehtia kaikkien
maiden satamiin, olisit itse kuitenkin milloin tahansa voinut joutua
vankeuteen, jos tiedettäisiin, ettet ole Venetsian kansalainen. Siitä
meidän kilpailijamme kyllä olisivat osanneet pitää huolta."

Kahden päivän aikana juhlittiin Venetsiassa voittoa suurella
riemulla. Talot olivat koristetut lipuilla, ja kaikkien kirkkojen
kellot soivat. Ihmiset kerääntyivät suurin joukoin Polanin palatsin
edustalle, tahtoivat nähdä Francisin ja tervehtivät häntä myrskyisin
kättentaputuksin. Toisen päivän iltana sanoi Francis Polanille:

"Jos teillä on joku laiva lähtövalmiina, niin pyytäisin päästä
mukaan, yhdentekevää minne. En kestä tätä kauempaa. Siitä saakka kuin
tuo ilmoitus julkaistiin, en ole saanut olla hetkeäkään rauhassa, ja
sehän on aivan liikaa, kun en kuitenkaan ole tehnyt sen enempää kuin
kuka tahansa laivan miehistä. Jos tällaista kestäisi kauan, katuisin
hyvinkin pian, että menin ollenkaan amiraalin avuksi."

Kauppias nauroi.

"Olen puolittain luvannut ottaa sinut mukaani kutsuihin tänä
iltana Persanin taloon, ja sitä paitsi olen saanut tusinan verran
samanlaisia kutsuja joka illaksi tällä ja ensi viikolla."

"Jollei teillä ole laivaa, jonka mukana voin matkustaa, niin vuokraan
itselleni kalastajaveneen ja lähden pois pariksi viikoksi. Sen
jälkeen on varmaankin tapahtunut jotain uutta, joka vetää yleisen
huomion puoleensa."

"Sinä voit päästä jo huomenaamulla matkaan, jos todellakin
haluat. Olen juuri aikonut lähettää pienen laivan viemään sanaa
asiamiehelleni Korfun saarelle sekä kirjettä tyttärilleni. He
iloitsevat suuresti saadessaan tavata sinut, ja minäkin olisin
levollisella mielellä, kun tietäisin sinun olevan heidän luonaan,
kunnes itse saan asiani järjestykseen ja voin matkustaa sinne.
Alus on nopeakulkuinen, ja teidän pitäisi päästä perille Korfuun
neljässäkymmenessäkahdessa tunnissa."

Francis suostui ilomielin ehdotukseen ja lähti seuraavana aamuna
matkaan. Laiva oli pieni ja sillä voi sekä purjehtia että soutaa.
Miehistönä oli kaksikymmentä miestä, ja kun tuuli oli heikko tai
epäsuotuisa, soudettiin sitä kuudellatoista airolla.

Kun he olivat purjehtineet matkan puoliväliin, näkyi kaukaa purje, ja
kapteeni tunsi sen erääksi Polanin aluksista.

"Siinä tapauksessa voimme hyvin laskea niin lähelle, että voimme
puhua keskenämme. Kun tulemme lähemmäksi, nostamme Polanin lipun ja
annamme heille merkin laskea viereemme."

Se tapahtuikin, ja laivat olivat hetken kuluttua kolmenkymmenen
kyynärän päässä toisistaan. Kapteeni astui laivan partaan viereen ja
heilutti hattuaan tuntiessaan Francisin.

"Onko teillä uutisia Itämailta?" kysyi Francis. "Ei mitään tärkeätä,
herra Hammond. Muutamia genovalaisia merirosvoja kuljeskelee saaren
rannoilla ja he ovat ryöstäneet itselleen muutamia laivoja, mutta en
ole nähnyt niitä. Ei mitään tietoja Konstantinopolista. Keisari ei
ole yrittänyt anastaa Tenedosta takaisin."

"Kävittekö Korfussa kotimatkalla?"

"Kyllä, lähdimme sieltä eilen. Kerrottiin, että vieras laiva oli
näkynyt rannikolla. Siinä ei ollut mitään lippua, mutta ulkomuodosta
päättäen se oli maurilainen."

"Mutta meidän ja maurilaisten välillähän vallitsee rauha",
sanoi Francis, "eivätkä maurilaiset moneen vuoteen ole käyneet
ryöstöretkillä omia vesiänsä kauempana."

"Se on kyllä totta, enkä minä kerrokaan muuta kuin mitä Korfulla
kuulin. Se näytti nopeakulkuiselta laivalta, ja siinä oli
suurilukuinen miehistö. Sen liikkeet tuntuivat hiukan salaperäisiltä,
sillä se näyttäytyi useampaan kertaan rannikolla. Kaksi laivaa,
jotka purjehtivat Kyprokseen ja aikoivat poiketa Korfuun, eivät
vielä olleet saapuneet minun lähtiessäni sieltä, ja sanottiin, että
monet muutkin ovat myöhästyneet. En tahdo väittää, että tämä seikka
on missään yhteydessä vieraan kaleerin kanssa, mutta sitä mieltä
kaikki ovat Korfulla, ja kuvernööri lähetti minun mukanani kirjeen
neuvoskunnalle, jossa hän pyytää, että saarelle lähetettäisiin niin
pian kuin suinkin pari kolme sotalaivaa."

"Sepä kuulostaa merkilliseltä", sanoi Francis, "mutta minun on vaikea
uskoa, että maurilaiset merirosvot voisivat olla niin rohkeita, että
he tulisivat aina Venetsian vesille saakka."

"En minäkään olisi sitä uskonut, mutta ehkäpä heistä on nyt hyvä
tilaisuus anastaa laivoja, kun he tietävät, että Venetsian ja Genovan
välillä vallitsee sota ja että tasavaltojen sotalaivat eivät ole
hajallaan merellä, vaan yhtenä laivastona."

"Tilaisuus on tosin hyvä, mutta pitäisihän heidän tietää, että
Venetsia ennemmin tai myöhemmin vaatii heiltä korvausta niistä
vahingoista, joita he tuottavat sen kaupalle. Mutta en tahdo
viivyttää teitä sen kauemmin. Sanokaa herra Polanille, että olette
tavannut meidät, että me purjehdimme hyvää vauhtia ja toivomme
olevamme perillä Korfussa huomenna."

"Tuossa kaleerissa on jotain merkillistä", sanoi kapteeni Francisille
heidän jatkaessaan matkaa.

"Luultavampaa on, että se on genovalainen merirosvolaiva eikä
maurilainen", sanoi Francis. "Ehkäpä he tahallaan ovat muuttaneet
köysistöään petkuttaakseen muita laivoja, jotka tulevat sen
näkyville. Siitä on jo monia vuosia, kun maurilainen laiva uskalsi
käydä rosvoamassa tällä puolen Sisiliaa. Mutta toivokaamme, ettemme
tapaa sitä, ja jos näemme jonkun laivan, joka vastaa tätä kuvausta,
niin pysyttelemme siitä loitolla. Sitä paitsi ei ole luultavaa, että
he välittävät näin pienestä aluksesta, koska he eivät voi toivoa
sillä olevan arvokasta lastia."

"Kahdellakymmenellä kristityllä orjalla voi ansaita kauniin summan
Afrikassa", sanoi kapteeni. "Toivokaamme, ettemme kohtaa heitä, sillä
meidän olisi mahdotonta voittaa niin voimakasta vihollista, ja heidän
vauhtinsa on kahta vertaa nopeampi kuin meidän."

Seuraavana aamuna Francis herätettiin ja kutsuttiin heti kapteenin
puheille. Puolipukimissaan hän hyökkäsi ulos pienestä hytistään.
Laiva lepäsi liikkumattomana peilikirkkaalla vedenpinnalla. Päivä oli
juuri äsken valjennut, ja taivas punoitti idän puolella.

"Katsokaa tuonne!" sanoi kapteeni osoittaen etelää kohti. "Vartija
huomasi ne puoli tuntia sitten, mutta ei viitsinyt kutsua minua,
sillä hän ei katsonut asiaa sen arvoiseksi. Mitä arvelette?"

Kaksi laivaa seisoi rinnan noin kahden mailin päässä Polanin
aluksesta. Toinen oli suuri kauppalaiva, toinen pitkänomainen
kaleeri, ja sen köysistö oli aivan toisenlainen kuin mitä Venetsian
tai Genovan laivat käyttivät.

"Tuo on se laiva, josta he puhuivat", sanoi kapteeni, "siitä ei ole
epäilystäkään. Joko se on egyptiläinen tai maurilainen alus, se vain
on varma, että Afrikan rannikolta se on kotoisin."

"Tai sen köysistö on järjestetty afrikkalaiseen malliin", sanoi
Francis. "Se voi, niin kuin eilen sanoitte, olla genovalaisten
petkutusta, jolla he koettavat narrata meidän kauppiaitamme pelotta
lähestymään heitä. Näyttääpä siltä, kuin he olisivat anastaneet tuon
toisen laivan. Varmaankin he saivat sen valtaansa eilen illalla
myöhään ja ovat nyt kaiken yötä ryöstäneet sitä. Toivoakseni he ovat
niin kiintyneet tuohon työhönsä, etteivät kiinnitä meihin mitään
huomiota."

Purje laskettiin samaan aikaan, kun kapteeni huomasi nuo molemmat
laivat, sillä tuuli oli kovin heikko, ja merimiehet alkoivat soutaa
voimakkaasti.

"En luule, että he vielä ovat ennättäneet ryöstää suurtakaan osaa
lastista, sillä laiva on varsin syvällä vedessä."

"Hyvin syvällä todellakin", sanoi Francis. "Minusta se näyttää nyt
olevan syvemmällä kuin kolme minuuttia sitten."

"Se on paljon syvemmällä nyt kuin ensiksi kun huomasimme sen", sanoi
yksi merimiehistä. "Silloin se oli korkeammalla kuin kaleeri, mutta
nythän voi selvästi nähdä, että kaleeri on korkeammalla."

"Kas vain!" huudahti kapteeni äkkiä. "Kaleeri kääntyy vasemmalle ja
tulee tännepäin. He ovat huomanneet meidät ja aikovat ajaa meitä
takaa. Me olemme nähneet kylliksemme. Soutakaa, miehet -- henki
on kysymyksessä! Jos he saavat meidät kiinni, saamme valita joko
kuoleman tai orjuuden maurien parissa."

Merimiesten huudahtaessa äkkiä kääntyi kapteeni vielä kerran taakseen
katsomaan kaleeria. Se oli yksin vesillä -- kauppalaiva oli uponnut!

"Tarttukaa peräsimeen, herra Francesco", sanoi kapteeni, "kaikki
kädet tarvitaan nyt airoissa."

Laiva kiiti nyt kovaa vauhtia eteenpäin kahdenkymmenen merimiehen
soutamana. Kaleerin kaikki airot olivat myöskin liikkeessä, ja
takaa-ajo alkoi. Neljännestuntiin ei lausuttu sanaakaan; jokainen
ponnisti kaikki voimansa. Francis oli useamman kerran vilkaissut
taaksensa ja neljännestunnin kuluttua hän saattoi nähdä, että
laivojen välimatka oli tuntuvasti pienentynyt.

"Pääsevätkö he voitolle?" kysyi kapteeni, sillä perähytti esti
soutajia näkemästä kaleeria.

"Kyllä he pääsevät" sanoi Francis levollisesti, "mutta ei kovin
paljon. Soutakaa vankasti, pojat, älkää menettäkö toivoanne! Kun he
huomaavat, miten hitaasti he saavat meidät kiinni, niin ehkäpä he
jättävät takaa-ajon sikseen."

"Jacopo" sanoi hän eräälle vanhalle merimiehelle, joka souti tuulen
alapuolella ja oli ponnistuksesta kovin väsynyt, "laske pois airosi
ja tule perään! Minä käyn sinun paikallesi."

Tunnin kuluttua kaleeri oli enää tuskin neljännesmailin päässä.

"Parasta, että pysähdymme", sanoi kapteeni. "Turha meidän on
koettaa päästä pakoon, ja mitä kauemmin takaa-ajoa kestää, sitä
harmistuneempia he ovat. Mitä te arvelette, herra Hammond?"

"Minä olen samaa mieltä", vastasi Francis. "Olemme tehneet mitä ikänä
olemme voineet. Turha on sen pitemmälle soutaa."

Airot lepäsivät liikkumattomina vedessä, ja muutamien minuuttien
kuluttua kaleeri pääsi heidän rinnalleen.

"Kylläpä te olette antaneet meidän soutaa, senkin koirat!" huusi mies
kaleerista. "Jollei teillä ole laivassanne mitään arvokasta, niin sen
pahempi teille. Mikä laiva se on?"

"Naxos Venetsiasta ja herra Polanin oma. Me olemme menossa Korfuun
viedäksemme isännältämme kirjeitä hänen asiamiehelleen. Meillä ei ole
mitään lastia."

"Ehkäpä kirjeet ovat enemmänkin arvoisia kuin lasti. Tulkaa laivaan
ja antakaa meidän nähdä, mitä sanottavaa kunnon Polanilla on
asiamiehelleen. Kiiruhtakaa, muuten paha teidät perii!"

Turhaa oli sen kauemmin epäröidä. Kapteeni, Francis ja koko miehistö
nousivat kaleeriin.

"Tutki laiva!" sanoi kaleerin kapteeni yhdelle merimiehistään. "Jos
siinä on jotakin arvokasta, niin tuo se tänne ja hakkaa sitten reikä
pohjaan kirveelläsi!"

Kun Francis tuli kaleeriin, hän tarkasteli sen miehistöä. Ne eivät
olleet genovalaisia, niin kuin hän oli olettanut, vaan kaikenlaista
kokoonhaalittua roskaväkeä kaikista Välimeren satamista, minkä heti
saattoi nähdä heidän puvuistaan. Siellä oli kreikkalaisia, maureja
ja espanjalaisia, mutta maureja oli eniten, noin puolet miehistöstä.
Sitten hän tarkasteli kapteenia, joka innokkaasti luki läpi hänelle
jätettyjä papereita. Niin pian kuin Francisin katse osui häneen,
hämmästyi hän, sillä hän tunsi heti paikalla miehen, jonka aikeet
hän kahdesti oli tehnyt tyhjäksi, nimittäin Ruggiero Mocenigon, ja
käsitti samalla, että hänen henkensä oli nyt vaarassa.

Kun Ruggiero oli lukenut läpi kirjeen, joka oli osoitettu kauppiaan
asiamiehelle, avasi hän Marian kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit
hän katsahti ylös ja hurjan ilon levitessä hänen kasvoilleen hän
astui Francisin eteen.

"Vai niin, herra Hammond, kelpo Polani lähettää teidät joksikin aikaa
tyttäriensä luo! Kun minä tänä aamuna aloin ajaa takaa tätä kirottua
soutuvenettä en tosiaankaan aavistanut, että siinä olisi aarre,
joka on minulle enemmän arvoinen kuin kallein lasti. Teitä minä
saan kiittää siitä, että elän nyt maanpaossa sen sijaan että olisin
rikkaan Polanin vävy. Sekaantumalla minun aikeisiini olette syössyt
minut kaikkiin onnettomuuksiini, mutta taivaalle olkoon kiitos,
koston hetki on vihdoinkin koittanut! Viekää heidät kaikki kannen
alle!" sano hän miehilleen. "Pankaa tuo nulikka kaikkein raskaimpiin
kahleisiin ja kiinnittäkää kahleet määrlyllä lattiaan. Te luulitte
kai, että heti paikalla hirttäisin teidät tai heittäisin teidät
mereen", jatkoi hän kääntyen Francisin puoleen. "Mutta älkää luulko,
että kohtelen teitä säälivästi -- saatte kestää paljon kidutuksia
ennen kuin kuolette!"

Francis ei ollut lausunut sanaakaan sen jälkeen, kun Ruggiero oli
kääntynyt hänen puoleensa, vaan oli katsellut vain rauhallisesti ja
melkein halveksuen vastustajaansa; mutta jokainen hermo ja lihas
hänen ruumiissaan oli jännittynyt ja valmiina toimintaan. Hän oli
odottanut, että Ruggiero heti karkaisi hänen kimppuunsa ja siinä
tapauksessa hän oli päättänyt hyökätä hänen kimppuunsa ja myydä
henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin.

Merimiehet tarttuivat kiinni Francisiin ja hänen tovereihinsa ja
heittivät heidät lastiruumaan, jossa oli jo satakunta vankia. Raskaat
käsiraudat kiinnitettiin hänen käsiinsä. Niin kuin Ruggiero oli
käskenyt, lyötiin ketjut määrlyllä lattiaan kiinni, niin että hänen
oli pakko joko istua tai maata. Naxoksen kapteeni istahti hänen
viereensä.

"Kuka on tuo merirosvopäällikkö, herra Francesco, joka tuntee hyvin
teidät ja on teille niin vihoissaan? Murteestaan päättäen hän on
varmaankin venetsialainen. Mutta miten joku venetsialainen on voinut
tulla merirosvolaivan päälliköksi?"

"Se on Ruggiero Mocenigo -- sama mies, joka kahdesti on yrittänyt
ryöstää herra Polanin tyttäret. Toisella kerralla yritys onnistui ja
oikeus olisi tuominnut hänet, jollei hän olisi päässyt vartijoiltaan
pakoon."

"Tietysti minä olen siitä kuullut. Olin siihen aikaan merillä,
mutta kuulin kerrottavan, miten te tulitte oikeaan aikaan apuun ja
pelastitte isäntäni tyttäret. Tuo on siis roisto Mocenigo, joka
tuottaa häpeää nimelleen ja perheelleen."

"Painakaa mieleenne tuo nimi, kapteeni, ja mainitkaa se kaikille
miehillenne, jotta he, jos joku heistä pääsisi vapaaksi orjuudesta,
voivat kertoa Venetsiassa, että Ruggiero Mocenigo on merirosvo ja
maurilaisten liittolainen. Minulla tosin ei ole vähintäkään toivoa
päästä pakoon, mutta jos te joskus pääsette palaamaan Venetsiaan,
niin ilmoittakaa isännällenne, mistä johtui, ettemme me päässeet
Korfuun ja miten minä jouduin vanhan viholliseni käsiin. En ole
kuitenkaan kadottanut kaikkea toivoani, ehkäpä sittenkin saan itse
viedä nuo tiedot perille, ja Mocenigo saa katua sitä, ettei heti
ottanut minua hengiltä."

"Se on hyvinkin mahdollista", sanoi kapteeni, "minun on tosiaankin
vaikea uskoa, että näin rohkean nuoren miehen täytyisi kuolla
tuollaisen roiston käden kautta. Minä puolestani kuolisin paljon
mieluummin kuin joutuisin orjaksi.

"Pyhä Maria, mitenkähän ne kotona ihmettelevätkään, kun Naxos ei
palaa! Lopulta he lakkaavat toivomasta ja luulevat, että olemme
hukkuneet myrskyssä, eivätkä voi lainkaan aavistaa, että olemme
joutuneet orjiksi!"

"Älkää kadottako rohkeuttanne, kapteeni! Voitte olla varma siitä,
että sodan loputtua Venetsia tekee kaikki voitavansa. Niin kuin
tiedätte, on laiva jo ennättänyt viedä Venetsiaan sanan maurilaisen
ryöstölaivan tuhotöistä. Venetsia kostaa maurilaisille ja vaatii
heitä vapauttamaan vangit. Sitä paitsi isäntämme arvaa, että olemme
joutuneet maurilaisen kaleerin valtaan, eikä hän rauhoitu, ennen kuin
on päässyt selville olinpaikastamme ja maksanut miten suuret lunnaat
hyvänsä elossa olevista."

"Tiedän kyllä, että hän tekee parhaansa, sillä hän on hyvä isäntä,
mutta sillä, joka kerran on joutunut maurilaisten orjaksi, ei ole
paljon toivoa päästä takaisin kotimaahansa. Jos meidät myydään
jossakin merikaupungissa asuville maurilaisille, niin mahdollisesti
voimme lähettää sanan kotiin, mutta jos joudumme sisämaahan, ei
meistä varmaankaan koskaan enää kuulla mitään."

"Meidän täytyy toivoa parasta", sanoi Francis. "Ehkäpä pakenemisen
tilaisuus vielä tarjoutuu, ja olen kuullut, että maurilaiset
kohtelevat hyvin orjiaan."

"Samaa minäkin olen kuullut", sanoi kapteeni, "joka tapauksessa olen
mieluummin maurilaisten orjana kuin virun genovalaisessa vankilassa.
Me kohtelemme vankejamme hyvin, mutta genovalaiset pitävät heitä
pahemmin kuin koiria. Miten mielelläni tekisinkään jotain teidän
hyväksenne. Teidän kohtalonne on paljon kovempi kuin meidän. --
Kuulkaahan, he riitelevät ylhäällä kannella!"

Kuului tosiaankin kiivasta riitaa, jalkojen kopinaa ja miekkojen
kalinaa.

"Mahdotonta, että joku meidän kaapparilaivoistamme olisi saavuttanut
meidät ja yrittäisi vallata laivaa", sanoi kapteeni, "sillä ei
näkynyt ainoatakaan purjetta merellä, kun meidät tuotiin tänne,
minä katselin ympärilleni ennen kuin meidät vietiin kannelta alas.
Mistähän tuo tappelu johtuu?"

"Varmaankin he kiistelevät matkan suunnasta. Sen mukaan kuin
kuulin, he ovat anastaneet useita laivoja ja upottaneet ne mereen,
ja voisihan sattua, että toiset haluaisivat palata kotiin jakamaan
saalista, toiset taas tahtoisivat jatkaa purjehdusta. Kun roisto
Ruggiero olisi vain niiden joukossa, joiden kuulimme kaatuvan.
Nyt kaikki on taas hiljaista, toinen puolue on varmaankin päässyt
voitolle. Nyt he soutavat taaskin."

Useita päiviä kului. Väliin airot olivat liikkeessä, mutta
enimmäkseen purjehdittiin. Merimiehet toivat aamuisin ja iltaisin
ruokaa ja vettä vangeille, mutta eivät välittäneet heistä muuten
vähääkään. Francis neuvotteli toisten vankien kanssa, voisivatko he
yrittää hyökätä kannelle ja koettaa voittaa miehistön, mutta heiltä
oli riistetty kaikki aseet, ja heidän laskujensa mukaan kaleerissa
oli vähintään sataviisikymmentä miestä. He olivat huomanneet senkin,
että joka kerta, kun heille tuotiin ruokaa, seisoi aseellinen joukko
luukulla. Sitä paitsi luukku oli melkein aina kiinni ja pidettiin
vain sen verran raollaan, että hiukan ilmaa pääsi lastiruumaan.
Alituisista askeleista kannella he saattoivat päätellä, että kaksi
miestä oli aina vartiossa. Useimmat vangit olivat onnettomuutensa
johdosta siinä määrin masennuksissa, etteivät uskaltaneet yrittää
mitään vapautensa puolesta.

Seitsemäntenä päivänä kannella vallitsi hirveä kiire, ja kuului
selvästi, miten ankkuri laskettiin pohjaan. Kaksi tuntia sen
jälkeen avattiin luukku. Kun muut oli viety ylös, tuli kaksi miestä
työkalujen kera irroittamaan niitä määrlyjä, joilla Francis oli
kahlehdittu lattiaan. Ulkona aurinko häikäisi häntä niin, että hänen
oli vaikea nähdä, missä hän oikeastaan oli.

Laiva oli ankkuroituna lahden pohjukkaan. Rannat olivat matalat,
ja vastapäätä laivan ankkuripaikkaa oli rakennusryhmä. Talojen
ulkomuodosta huomasi Francis heti, että hän oli Afrikan rannikolla
tai jollakin sen lähisaarella. Vangit saivat käskyn astua veneisiin,
jotka olivat laivan kupeella, ja niihin tuli myös muutamia
merimiehiä. Ruggieroa ei ensin näkynyt, mutta juuri kun Francis aikoi
käydä veneeseen istumaan, hän astui ulos hytistään. Toinen käsivarsi
ja pää olivat siteessä.

"Pitäkää erikoista huolta tuosta vangista", sanoi Mocenigo
merimiehille. "Antakaa hänen pitää käsirautansa, ja asettakaa vahti
hänen vankilansa edustalle. Mieluummin kadottaisin koko osani
saaliista kuin päästäisin hänet pakoon."

Muitten vankien kahleet oli poistettu, ja kun he tulivat rantaan,
kuljetettiin heidät pieniin majoihin, jotka sijaitsivat jonkin matkan
päässä kylästä.

Francis suljettiin pieneen koppiin viiden, kuuden muun vangin kanssa.
Seuraavana aamuna toiset vietiin ulos, ja Francis sai kaiken päivää
olla yksin. Kun he palasivat illalla, kertoivat he, että heidän oli
pitänyt purkaa laivan lastia ja kuljettaa se erääseen suureen aittaan
kylään.

"He ovat varmaankin saaneet suuren saaliin", sanoi eräs vangeista,
joka oli kertonut olleensa kapteenina siinä laivassa, jonka Francis
oli nähnyt uppoavan. "Paalien ulkomuodosta saatoin päättää, mitä ne
sisälsivät, ja voisin vannoa, että siinä oli tavaraa kahdestatoista
eri laivasta. Me, jotka olemme täällä, kuulumme kolmeen laivakuntaan,
mutta merimiesten puheista päätellen he ovat lähettäneet kaksi muuta
vankilastia toisella laivalla, joka oli seurannut heidän mukanaan.
Kerrotaan niinikään, että tuo riita ja melu, jonka mekin kuulimme
kannelta, oli johtunut siitä, että kapteeni oli tahtonut palata
Korfuun ryöstääkseen sieltä kaksi naista; mutta miehistö tahtoi
ensin purjehtia saaliineen kotiin, sillä he pelkäsivät, että joku
Venetsian sotalaiva voisi yllättää heidät ja siten he menettäisivät
koko palkkionsa. Suurin osa oli tätä mieltä, mutta muutamat pitivät
kapteeninkin puolta, sillä hän oli luvannut oman osansa saaliista
heille, jos he sen tekisivät.

"Kapteeni tuli kärsimättömäksi ja paljasti miekkansa, mutta hän sekä
hänen liittolaisensa voitettiin. Siitä saakka hän on koko ajan
pysytellyt hytissään, ei kuitenkaan haavojensa vuoksi, vaan siksi,
että hänen kärsimänsä tappio on raivostuttanut häntä. Mutta niin
pian kuin meidät sekä lasti on saatu myydyksi, he palaavat Korfuun
pannakseen toimeen hänen suunnitelmansa. Me olemme eräällä saarella
Tunisin lähellä, ja heti aamulla lähetettiin muutamia taitavia
soutajia mannermaalle viemään sanaa niille kauppiaille, joille he
myyvät tavaransa. Näyttää olevan tarpeellista toimia salassa, jotta
maurilaiset viranomaiset voisivat tekeytyä tietämättömiksi, jos
Venetsian puolelta tehtäisiin valituksia."

Kaksi päivää myöhemmin vangit vietiin taaskin ulos, ja vartijat
kertoivat, että odotetut kauppiaat olivat saapuneet. Giuseppe, joka
tähän asti oli ollut rohkealla mielellä, purskahti epätoivoiseen
itkuun, kun hänen oli erottava Francisista. Hän heittäytyi maahan,
repi hiuksiaan ja pyysi, että vartijat sallisivat hänen jäädä
herransa luo. Hän selitti, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos
hänen täytyisi erota hänestä, ja vartijoiden olisi pitänyt käyttää
väkivaltaa, jollei Francis olisi pyytänyt Giuseppeä kärsivällisesti
alistumaan kohtaloonsa ja luvannut, jos itse pääsisi vapaaksi,
tehdä kaikkensa Giuseppen vapauttamiseksi. Vihdoin poika rauhoittui
ja seurasi vartijoita. Ei ainoakaan vangeista palannut majaan, ja
Francis kohdisti nyt koko huomionsa kahleittensa katkomiseen. Hän oli
jo ajatuksissaan suunnitellut jos jonkinlaisia pakoyrityksiä -- hän
oli tutkinut vahvaa rautaristikkoa ikkunan edessä, mutta huomannut,
että se oli niin hyvin liitetty seinään, ettei sitä tietä voinut
pakoa ajatellakaan; ja jos hän olisikin voinut päästä ulos ikkunasta,
niin kahleet olisivat sittenkin estäneet hänen pakonsa.

Hänellä oli kaksi kahletta, kumpikin kahden jalan pituista, joista
toinen kulki oikeasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja toinen
vasemmasta ranteesta oikeaan nilkkaan. Hänen oli siis mahdoton seisoa
täysin suorana eikä hän voinut tehdä ainoatakaan nopeaa liikettä.
Ikkuna oli noin neljän jalan korkeudella maasta, ja seisomalla
toisella jalallaan ja nostamalla toista niin korkealle kuin suinkin
hän saattoi ulottua ristikkoon ja koetella sen vahvuutta. Ne
tiedot, joita hänen vankitoverinsa olivat hänelle tuoneet, tekivät
hänet melkein hulluksi, ja hän ajatteli paljon vähemmän omaa
kohtaloaan kuin tyttöjen, jotka elivät rauhallisessa turvapaikassaan
aavistamatta, mistä vaara heitä uhkasi.

Hän oli jo ensimmäisenä päivänä koettanut, voisiko hän saada kätensä
vedetyiksi rautarenkaiden läpi, jotka ympäröivät hänen ranteitaan,
mutta huomasi heti, että se oli mahdotonta, sillä ne oli niitattu
niin tiukalle, että painuivat syvälle lihaan. Siten oli mahdoton
päästä vapaaksi. Ainoa keino oli sahata poikki renkaat, mutta siihen
tarvittiin työaseita.

Äkkiä Hän keksi hyvän tuuman. Vartija, joka toi hänelle ruokaa, oli
sisilialainen ja varmaankin hyvin puhelias luonteeltaan, sillä monta
kertaa hän oli keskustellut vankien kanssa. Paitsi pitkää veistä
oli hänellä vyössään pieni tikari. Jos saisi sen haltuunsa, tuumi
Francis, niin ehkäpä voisi vapautua kahleista. Sen vuoksi hän asettui
ikkunan ääreen seisomaan siihen aikaan, jolloin tiesi vartijan tuovan
hänelle ruokaa, ja katseli ulos. Kun hän kuuli vartijan astuvan
sisään ja sulkevan oven perässään, kääntyi hän taakseen ja sanoi:

"Kuka oli tuo nuori nainen? Hän on hyvin kaunis ja kulkee usein tästä
ohi. Hän on nyt tuolla puiden luona."

Vartija astui ikkunan luo ja katseli ulos.

"Ettekö näe, hän astuu juuri kulmauksen ohi? Voi, nyt hän katosi."

Vanginvartija painoi kasvonsa rautaristikkoa vasten nähdäkseen
paremmin, ja Francis käytti tilaisuutta hyväkseen vetääkseen tikarin
tupesta ja pistääkseen sen housuntaskuunsa.

"Te ette ennättänyt nähdä", sanoi hän, "mutta varmaankin te tapaatte
hänet usein."

"En ole koskaan nähnyt ketään kaunista naista tässä kirotussa
pesässä", sanoi mies. "Varmaankin se oli kylävoudin tytär. Sanotaan,
että hänellä on kauniita tyttäriä, mutta hän on siksi varovainen,
ettei salli niiden kulkea ulkona sinä aikana kuin me olemme täällä.
Hän luuli kai saavansa kulkea rauhassa tällä tiellä. Minä pidän
silmäni tästä lähin auki."

"Älkää pelottako häntä pois täältä", sanoi Francis nauraen, "täällä
ei ole mitään muuta miellyttävää katseltavaa kuin hän."

Heidän vaihdettuaan vielä muutamia sanoja mies poistui, ja Francis
tarkasteli saalistaan. Terä oli hieno ja hän kätki aarteensa heti
multaan, joka oli majan lattiana. Tuntia myöhemmin vartija avasi
äkkiä oven. Oli melkein pimeä, ja Francis istui kaikessa rauhassa
huoneen nurkassa.

"Tuo tulta, Tomaso", huusi vartija ulkopuolella seisovalle
toverilleen, "täällä alkaa olla pimeä."

Toinen kantoi soihtua, ja he etsivät tarkasti joka nurkan.

"Mitä etsitte?" kysyi Francis.

"Olen pudottanut tikarini", vastasi mies, "ja minun on aivan mahdoton
käsittää, miten se on kadonnut."

"Milloin näitte sen viimeksi?"

"En ole nähnyt sitä päivällisen jälkeen. Tiedän varmaan, että se
silloin oli vyössäni. Arvelin, että mahdollisesti olisin pudottanut
sen tänne, tikari ei ole sopiva leikkikalu vangille."

"Mitäpä hyötyä minulla näin kahlehdittuna voisi olla tikarista",
sanoi Francis.

"Se on kyllä totta", myönsi mies. "Ette voisi tehdä sillä juuri muuta
kuin iskeä sen omien kylkiluittenne väliin."

"En sitäkään voisi tehdä kuin istuvassa asennossa."

"Se on totta, poikaseni. Minun asiani ei ole arvostella kapteenin
käskyjä, minun on vain toteltava. Mutta kyllä minun mielestäni on
julmaa pitää nuorta miestä kahlehdittuna aivan kuin petoeläintä. Jos
hän olisi saanut Pisanin tai Zenon vangiksi ja tahtoisi olla oikein
varma siitä, etteivät he pääsisi karkuun, niin olisi asia aivan
toinen, mutta kahlehtia teidät, kun mies seisoo oven edessä vartiossa
ja ikkunassa on rautaristikot, niin ettei edes leijona voisi
murtautua ulos, tuntuu minusta liian kovalta. Ja pahinta on se, että
meidän täytyy jäädä tänne teitä vartioimaan, kunnes kapteeni palaa
takaisin, ja se voi kestää kolme viikkoa tai kokonaisen kuukaudenkin."

"Ole vaiti", murahteli toinen mies. "Sinä et sitten koskaan osaa olla
hiljaa. Meidät on asetettu tänne siksi, että kapteeni luuli voivansa
luottaa meihin."

"Hän voi luottaa keneen hyvänsä" sanoi Filippo, "joka tietää
menettävänsä päänsä, jollei hän täytä velvollisuuttaan."

"Tule pois nyt", sanoi toinen. "Minä en aio seistä täällä koko yötä.
Sinun tikarisi ei ole täällä, se on varma, ja koska minä olen nyt
vapaa vartiosta, niin aion lähteä tieheni." Niin pian kuin Francis
oli jäänyt yksin, kaivoi hän tikarin esille, sillä hän piti täysin
varmana, ettei kukaan enää tänä iltana tulisi hänen luokseen. Jo ensi
yrityksellä selvisi, että rauta oli pehmeää, sillä terävä tikari
uursi heti syvän loven rautarenkaaseen. Hän yritti yhä uudelleen, ja
lovi syveni syvenemistään. Aika ajoin hän tarkasteli tikarin terää,
mutta se oli kova ja aivan vahingoittumaton. Hän oli nyt varma, että
kärsivällisesti ahertamalla saisi renkaan poikki ja kätensä vapaiksi.

Hän tutki nyt nilkkarautoja. Ne olivat paljon raskaammat, ja kun hän
koetteli niitä tikarilla, oli rauta myös paljon kovempaa. Mutta oli
liian myöhäistä nähdä mitään, siksi hän piiloitti tikarin jälleen
ja kävi kevyemmällä mielellä kuin pitkään aikaan olkivuoteelleen
maate. Vaikka hän huomaisikin, ettei voisi saada poikki paksumpia
renkaita, saattoi hän aina irrottaa kummankin ketjun päät, kiertää ne
jalkojensa ympäri ja päästä sittenkin vapaasti liikkumaan.



KOLMASTOISTA LUKU

Merirosvojen ryöstöretki


Heti kun seuraava aamu valkeni, Francis tarttui työhönsä. Edellisen
illan kokemukset toistuivat. Kolmessa, neljässä tunnissa hän saattoi
saada kätensä vapaiksi, mutta nilkkarenkaihin tikari ei pystynyt.
Hetken aikaa koetettuaan hän luopui tästä yrityksestä, sillä hän
pelkäsi, että tikarin terä tylsyisi.

Hän tuumi kokonaisen tunnin, ja keksi vihdoin keinon. Rautaahan
voitiin teroittaa hankaamalla sitä kiveä vasten, ja vaikka hän
ei voinutkaan katkaista tikarilla rautarengasta, niin ehkäpä se
onnistuisi kivellä. Hän alkoi heti tutkia kammion seiniä. Ne eivät
olleet raa'asta savesta, niin kuin köyhälistön asunnot yleensä
Pohjois-Egyptissä, vaan rakennus oli alun pitäen aiottu joko
vankilaksi tai kallisarvoisten kauppatavaroiden säilytyspaikaksi.

Se oli rakennettu kovista kivenlohkareista. Francis luuli, että ne
olivat hiekkakiveä, ja tutkiakseen kiven laatua hän kävi istumaan
nurkkaan, jonne vartija edellisenä iltana oli laskenut hänen ruokansa
ja vesiannoksensa. Ensin hän kostutti osan seinää, sitten hän hieroi
kahleen rengasta sitä vasten. Vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi
kiiltävän kohdan, josta hän näki, että kivi saattoi hangata rautaa.

Mutta turhaan hän väänsi jalkojaan voidakseen hangata niitä muuria
vasten, ja siksi hän luopui yrityksestä. Hän tarvitsi irtonaisen
kiven, ja hän alkoi sen vuoksi heti kaivaa tikarillaan maata
seinän vierestä nähdäkseen, voisiko löytää sellaista. Hetkeen hän
ei tavannut ainoatakaan sirua, ja hän tallasi tarkalleen maan
paikoilleen hävittääkseen kaikki jäljet.

Kun aamiaisen aika lähestyi, hän lakkasi työstään, mutta syötyään
hän jatkoi sitä taaskin. Tutkittuaan seinäviertä aina ovelle
saakka hän vihdoin löysi erisuuruisia kiviä, jotka epäilemättä oli
hakattu kivilohkareista ovea paikoilleen sijoitettaessa. Sitten hän
tasoitti hyvin tarkasti maan pinnan, otti yhden kiven käteensä, ja
kostutettuaan sitä alkoi työnsä.

Se kävi hyvin hitaasti, mutta hän huomasi sittenkin, että se
onnistui. Hän teki työtä lakkaamatta koko päivän ja kietoi rievun
kiven ympärille ehkäistäkseen sen ääntä. Lopulta hänen sormiaan
alkoi särkeä, ja hänen oli mahdoton pidellä kivestä kiinni, mutta
levättyään pari tuntia jatkoi hän jälleen työtään. Kun vartija tuli
sisään, kysyi hän, milloin kaleerin oli määrä lähteä matkaan.

"Se olisi lähtenyt jo tänään", sanoi mies, "mutta kapteeni on
sairastunut kuumeeseen. Hän lähetti hakemaan lääkäriä Tunisista,
ja vaikka hän on hyvin heikko, hänellä on niin kova kiihko päästä
matkaan, että hän olisi kannattanut itsensä laivaan, jollei lääkäri
olisi kieltänyt. Siksi hän on päättänyt odottaa kolme päivää."

Francis ei voinut yöllä jatkaa työtään, sillä hiljaisuudessa kiven
hankaus rautaa vasten olisi varmaankin kuulunut, sen sijaan hän uursi
tikarilla käsirautojaan pari tuntia. Seuraavana aamuna hän jatkoi
taas työtä heti, kun sirkat virittivät laulunsa, sillä niiden ääni
oli paljon kovempi kuin se, mikä syntyi hänen tehdessään työtä.
Illalla jalkaraudat olivat niin pitkälti poikki, että hän parin
tunnin työn jälkeen toivoi voivansa saada ne irti jaloistaan, ja
ennen kuin hän pani maate, olivat käsiraudatkin yhtä pitkällä.

Vartijaltaan hän seuraavana aamuna sai tietää, että kapteeni oli
parempi ja että hänet oli määrä kantaa laivaan heti, kun ilma illalla
hiukan viileni. Laiva lähtisi matkaan varhain aamulla. Iltapuolella
molemmat vartijat tulivat sisään ja käskivät hänen seurata mukana.
Hänet vietiin kylän komeimpaan taloon ja saatettiin huoneeseen, missä
Ruggiero makasi vuoteella.

"Olen lähettänyt sinua hakemaan", sanoi Ruggiero, "ilmoittaakseni,
etten ole unohtanut sinua. Ei ole minun syyni, että kosto on
viivästynyt, mutta sitä suloisempi se on oleva, kun sen hetki
koittaa. Minä lähden nyt ryöstämään Polanin tyttäriä. Olen kuullut,
että sinä olet päässyt perheen ystäväksi sen jälkeen kuin teit
tyhjiksi minun aikeeni, ja että Polanin tyttäret suosivat sinua
suuresti. Olen saanut tietoja kaikesta, mitä Venetsiassa on
tapahtunut, ja kaikki olen merkinnyt siihen laskuun, joka minulla on
tilitettävänä sinun kanssasi. Aion tuoda tytöt tänne ja ottaa Marian
vaimokseni, ja sitten minä näytän hänelle, miten minä kohtelen niitä,
jotka asettuvat minun tielleni. Se on oleva terveellinen läksy sekä
hänelle että sinulle. Tulet toivomaan kuolemaa tuhat kertaa ennen
kuin se kohtaa sinua."

"Olen aina tiennyt, että olette roisto, Ruggiero Mocenigo", sanoi
Francis levollisesti, "mutta enpä olisi luullut, että mies, joka
kerran on kuulunut Venetsian aatelistoon, voisi vajota näin syvälle
ja tulla merirosvoksi ja isänmaanpetturiksi. Te voitte tosin ryöstää
Marian, mutta hänen kauttansa te ette koskaan pääse hänen isänsä
omaisuuteen käsiksi, sillä minä tiedän, että samassa hetkessä kun
Maria saa kätensä vapaiksi, hän mieluummin työntää tikarin sydämeensä
kuin antautuu tällaisen roiston valtaan."

Kuullessaan nämä sanat Ruggiero tarttui tikariin, joka oli pöydällä
hänen vuoteensa vieressä, mutta laski sen jälleen pois.

"Hölmö!" sanoi hän. "Minä olen nyt menossa ryöstämään heitä. Etkö
ymmärrä, että Marian itsepäinen luonne talttuu täysin kun hän saa
tietää, että tekemällä itsemurhan hän luovuttaa sisarelleen kunnian
päästä minun vaimokseni?"

Kun Ruggiero säesti sanojaan ivallisella naurulla, hyökkäsi Francis
eteenpäin aikoen karata roiston päälle, mutta hän oli unohtanut
kahleensa ja kaatui pitkäkseen maahan.

"Vahti!" huusi Ruggiero, "viekää pois tuo lurjus, ja muistakaa, että
henkenne on vaarassa, jos hän pääsee karkuun!"

"Teidän ei tarvitse uhata meitä, herra", sanoi Filippo. "Luottakaa
valppauteemme, mutta minun ymmärtääkseni lapsikin voisi vartioida
häntä, niin raskaasti kahlehdittu hän on kopissaan."

Ruggiero viittasi kärsimättömästi kädellään, ja molemmat miehet
poistuivat vankinsa kera.

"Jos olisin saanut osani viime matkan saaliista", sanoi Filippo
heidän poistuessaan talosta, "niin en palvelisi häntä päivääkään
enää. Mutta niin pian kuin kaleeri palaa takaisin ja rahat on
jaettu, karkaan minä tieheni. Olen saanut kyllikseni tästä elämästä.
Maurilaisten kanssa ei ole hauska elää, vaikkei saisikaan koiran
kohtelua osakseen."

Niin pian kuin Francis oli yksin, ryhtyi hän taas työhönsä, ja
iltapuolella olivat renkaat niin pitkälle murrettu, että hän vain
hiukan painamalla saattoi saada kätensä ja jalkansa niistä irti.
Mutta hän odotti iltaan asti siltä varalta, että joku tulisi jälleen
hänen luokseen. Vaikka hän olisikin ollut ilman kahleita, ei hän
sittenkään ennen iltaa olisi voinut lähteä pakoon.

Filippo toi tavallista myöhemmin ruokaa, ja Francis kuuli, miten
hänen toverinsa torui häntä sen johdosta, ettei hän ennemmin ollut
tullut hänen sijalleen.

"Onko kaikki valmista matkaan?" kysyi Francis, kun vanginvartija
astui sisään.

"Kyllä, koko miehistö on laivassa. Veneen tulee olla rannassa kello
yhdeksältä, ja koska tuuli on varsin heikko, luulen heidän lähtevän
heti matkaan."

Hetken kuluttua mies lähti, ja niin pian kuin oli pimeä, Francis
irroitti kahleet käsistään ja jaloistaan. Sitten hän kalisteli
voimakkaasti kahleitaan ja viskasi ne lattialle. Samassa hän kuuli,
että vartija astui ovelle, työnsi avaimen lukkoon ja astui sisään.

"Mitä ihmettä te nyt teette?" kysyi Filippo.

Francis seisoi oven lähellä, niin että vartija astuessaan sisään
joutui selin häneen, ja ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa
lauseensa hyökkäsi Francis hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan.
Hämmästynyt mies ei ennättänyt saada sanaakaan suustaan, kun Francis
painoi polvensa hänen rintaansa ja uhkasi häntä tikarilla.

"Jos päästät ääntäkään", kähisi hän, "niin pistän tikarin kurkkuusi."

Filippo tunsi, miten tikarin kärki kosketteli hänen ihoaan, ja hän
pysytteli aivan hiljaa.

"En tahdo ottaa sinua hengiltä, Filippo. Et ole kohdellut minua
pahasti, ja säästän mielelläni henkesi, jos suinkin voin. Nosta
kätesi pääsi yläpuolelle ja anna minun sitoa ne, niin sitten saat
nousta."

Filippo teki niin kuin Francis käski, ja Francis sitoi lujasti hänen
kätensä yhteen kankaasta kierretyllä nuoralla. Sitten hän antoi hänen
nousta.

"Nyt minun täytyy panna suukapula suuhusi ja sitoa kätesi seipääseen
pääsi yläpuolelle, jotta et voi hampain avata nuoraa, ja saat jäädä
tänne, kunnes toverisi saapuu aamulla."

"Parempi teidän olisi heti ottaa minut hengiltä, herra", sanoi mies.
"Tomaso raivostuu, kun näkee, että olette karannut, sillä hänkin saa
osansa kapteenin vihasta. Kolme tai neljä miestä jää tänne, ja he
aivan varmaan pitävät minua vankina, kunnes laiva palaa takaisin, ja
silloin kapteeni täyttää uhkauksensa. Parempi, että heti tappaisitte
minut."

"Mutta mitä minä voin tehdä, Filippo? Minun täytyy ajatella omaa
turvallisuuttani. Jos voit antaa minulle hyvän neuvon, niin seuraan
sitä."

"Minä vannon pyhän valan, etten petä teitä. Minä lähden saaren
toiselle puolelle ja hankin sieltä veneen, jotta olen jo kaukana
poissa, ennen kuin teidän pakonne keksitään varhain huomenaamulla."

"Minä uskon sinua, Filippo. Vanno valasi."

"Te voitte seurata minun mukanani, jos tahdotte. Pitäkää käteni
sidottuina, kunnes pääsemme saaren toiselle puolelle, ja iskekää
tikari rintaani, jos nostan melua."

"Sitä en tee, Filippo. Minä luotan sinuun sittenkin, mutta vanno
ensin."

Filippo vannoi, ettei hän antaisi ilmi Francisia, vaan lähtisi saaren
toiselle puolelle ja sieltä mannermaalle. Francis leikkasi heti
nuorat poikki.

"Sinä kadotat osasi saaliista, Filippo, ja sinun täytyy pysytellä
piilossa, jotta kapteenin raivo ei kohdistuisi sinuun. Siksi neuvon
sinua, että heti Tunisiin päästyäsi nousisit ensimmäiseen laivaan
ja tultuasi Venetsiaan tiedustelisit minua. Minä korvaan vahinkosi
ja hankin sinulle tilaisuuden viettää rehellistä elämää. Mutta
ennen lähtöäsi täytyy sinun vaihtaa vaatteita kanssani. Voit myydä
pukuni Tunisissa ja saat niistä kylliksi rahoja ostaaksesi vaikka
kymmenen tällaista vaatekertaa, mutta sinun pitää antaa minulle osa
rahoistasi, jotka sinulla nyt on, sillä en pääse tyhjin taskuin
pakenemaan."

"Kiitän teitä hyvyydestänne", sanoi mies. "Olisitte voinut iskeä
minut tikarilla kuoliaaksi, mutta ette tehnyt sitä, ja vaikka en
olisi vannonutkaan, olisin kurja koira, jos pettäisin teidät. En
tiedä, mitä aikeita teillä on, mutta neuvoisin teitä seuraamaan
esimerkkiäni ja lähtemään täältä ennen aamun sarastusta. Koko väestö
tulee etsimään teitä, ja koska saari ei ole kovin suuri, niin he
saavat teidät pian kiinni. Saari on vuosikausia ollut merirosvojen
kokoontumispaikkana, ja tänne he tuovat saaliinsa myydäkseen ne
kauppiaille, jotka saapuvat tänne mannermaalta."

"Kiitos neuvostasi, Filippo! Voit olla huoleti, että katoan ennen
aamun valkenemista, mutta sitä ennen minulla on jotain toimitettavaa,
ja siksi en voi seurata mukanasi."

"Kaikki pyhimykset siunatkoon teitä, herra, ja auttakoon teitä
pääsemään ehjin nahoin täältä! Jos saan elää, niin tulen hyvinkin
pian teitä Venetsiaan tervehtimään -- en rahojen vuoksi, joita
jalomielisesti olette luvannut minulle, vaan siksi, että teidän
avullanne voisin aloittaa rehellisen elämän kristittyjen ihmisten
parissa."

He vaihtoivat nyt vaatteita. Sitten he jakoivat keskenään kuusi
dukaattia, jotka olivat Filippon kukkarossa -- pienen yksityisen
ryöstön tuloksen, sen jälkeen he lähtivät vankilasta, ja Filippo
sulki oven.

"Luuletko, että Tomaso tulee pian tänne?" kysyi Francis. "Siinä
tapauksessa hän tietenkin huomaa sinun olevan poissa ja nostaa melun,
ennen kuin laiva pääsee lähtemään, ja silloin me saisimme koko
miehistön kintereillemme."

"En usko, että hän tulee. Luultavasti hän istuu kapakassa ja juo
pari tuntia, ennen kuin palaa. Mutta minäpä sanon teille, mitä minä
teen. Minä jään tänne, kunnes hän tulee takaisin. Hän vapauttaa minut
vartiosta keskiyöllä, ja pimeässä hän ei huomaa, että olen vaihtanut
vaatteita. Kyllä minä sittenkin ennätän hyvissä ajoin saaren toiselle
puolelle ja pääsen veneellä pakoon, ennen kuin he huomaavat minun
kadonneen. Se tapahtuu vasta kello kuusi, jolloin minun on tultava
taas vahtiin."

"Se on hyvä ehdotus. Filippo, ja hyvästi nyt."

Francis astui rantaan. Siellä ei ollut ainoatakaan venettä, jonka hän
omin voimin olisi voinut saada liikkeelle, mutta hetken kuluttua hän
kuuli airojen loisketta, ja pieni kalastajavene, jossa kaksi nuorta
miestä souti, lähestyi rantaa.

"Tänne, pojat!" sanoi hän. "Tahtoisin päästä laivaan. Minun olisi
pitänyt olla siellä jo kolme tuntia sitten, mutta sain hiukan liikaa
hattuuni ja tulin nukahtaneeksi. Luuletteko, että voisitte soutaa
minut aivan äänettömästi laivan kylkeen, jotta pääsisin toisten
huomaamatta laivaan? Siinä tapauksessa saatte dukaatin vaivoistanne."

"Sen me kyllä osaamme", sanoivat soutajat; "tulemme juuri sieltä
myytyämme päivän saaliimme. Siellä oli puoli tusinaa toisiakin
veneitä kaloja kauppaamassa. Sitä paitsi he lastaavat juuri laivaan
halkoja ja kaikenlaista muuta tavaraa, mikä on jäänyt viime hetkeen.
Hypätkää veneeseen, kyllä me pian sinne pääsemme."

Hetken kuluttua he olivat veneen kyljessä.

"Teillä näyttää olevan vielä hiukan kaloja jäljellä", sanoi Francis.

"Ne eivät ole minkään arvoisia", sanoi toinen miehistä. "Ne kelpaavat
kyllä meille itsellemme ruoaksi, mutta ei niitä kannata myydä
laivaan, jossa rahasta ei ole puutetta. Te saatte kernaasti ottaa ne,
jos haluatte."

"Kiitos", sanoi Francis, "otan pari, kolme kappaletta, jos voitte
antaa. Tahdon tehdä pienen kujeen eräälle toverilleni."

Niin kuin kalastajat olivat sanoneet, oli laivan kyljessä useita
veneitä, ja merimiehet seisoivat partaan ääressä tehden kauppoja.
Francis antoi soutajilleen luvatun palkan ja hyppäsi portaita myöten
laivaan.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, sillä useat merimiehistä
olivat menneet veneisiin hakemaan kaloja. Hän meni toisten joukkoon
ja vetäytyi luukun luo, joka johti lastiruumaan, astui portaita
alas ja tunkeutui perimmäiseen nurkkaan monien tynnyrien taakse,
joissa oli sekä viiniä että vettä. Maatessaan nyt siellä hän kiitti
sydämestään luojaansa, koska hänen yrityksensä oli niin hyvin
onnistunut tähän asti.

Aika ajoin merimiehet tulivat alas tuoden ruumaan viimeisiä
tavaroita, mutta kukaan ei lähestynyt Francisin piilopaikkaa. Aika
tuntui hänestä hirveän pitkältä, ennen kuin hän kuuli ankkuria
nostettavan. Hetken kuluttua takila alkoi ratista, ja siitä hän
tiesi, että laiva oli liikkeessä. Hän asettui niin mukavaan asentoon
kuin suinkin ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi aamulla, virtasi päivänvaloa luukusta, jota pidettiin
vain sadeilmalla suljettuna, koska usein oli haettava vettä ja
ruokavaroja ruumasta. Francis oli ottanut kalat, jotta hänellä olisi
jotain syötävää matkan varrella siltä varalta, ettei hän voisi saada
ruokaa, mutta hän ei tarvinnut niitä, sillä kattohirsissä riippui
yllin kyllin hedelmiä, ja leipävarasto oli myös ruumassa. Päivän
aikana hän ei kuitenkaan uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta niin
pian kuin tuli pimeä, verrytteli hän jäseniään, haki hiukan leipää
ja viinirypäleitä, ja juotuaan kulauksen pullosta, joka oli asetettu
vesitynnyrin hanan alle, vetäytyi takaisin nurkkaansa. Syötyään hän
kävi jälleen juomassa ja paneutui sitten maata.

Niin kului kuusi päivää. Veden loiskinasta laivan kylkiä vasten hän
saattoi päätellä, kulkiko laiva hyvällä vauhdilla eteenpäin, vai
oliko tyyni ilma. Kerran hän pimeässä hiipi kannelle. Seitsemäntenä
päivänä hän kuuli merimiesten puhuvan keskenään kannella, että Korfu
oli näkyvissä. Purjeet laskettiin, ja laiva seisoi useita tunteja
liikkumattomana paikallaan, mutta pian kulku suunnattiin maata kohti,
ja muutaman tunnin kuluttua oltiin valmiit nousemaan rantaan.

Kaikki veneet pantiin järjestykseen, ja miehistö tarkastettiin.
Vaikka tyttöjen ryöstö oli yrityksen varsinaisena päämääränä,
tahdottiin kuitenkin samalla kerätä mahdollisimman paljon saalista.
Saari oli rikas, sillä monet varakkaat venetsialaiset asuivat siellä.
Siksi tuli koko miehistön nousta maihin lukuunottamatta muutamia
harvoja, joiden oli määrä jäädä vartioimaan laivaa.

Yhteen veneeseen astui kapteeni, joka oli nyt aivan terve, sekä hänen
mukanaan valittu joukko miehiä, muut saivat jakaantua useampiin
ryhmiin ja hajaantua pitkin saarta ryöstämään ja polttamaan.
Toivottiin, että väestö joutuisi niin suuren sekasorron valtaan,
ettei se kykenisi tekemään varsinaista vastarintaa, ja aamun
valjetessa tuli kaikkien kokoontua maihinnousupaikkaan. Francis ei
tiennyt, miten kaukana se oli itse kaupungista.

Lastiruumassa oli varasto aseita, ja kun Francis oli valinnut
itselleen miekan sekä suuren tikarin, odotti hän, kunnes kaikki
laivalla olivat liikkeellä, silloin hänkin nousi kannelle ja yhtyi
miesjoukkoon, joka parhaillaan laski venettä vesille. Vene oli suuri
kuusitoista-airoinen ja siihen kuului noin kaksikymmentä miestä.
Francis kävi istumaan, ja niin pian kuin kaikki muutkin veneet olivat
vesillä, annettiin käsky soutaa rantaan.

Francis hyppäsi maihin, ja sillä välin kuin miehistö kerääntyi
upseeriensa ympärille, ei hänen ollut laisinkaan vaikea päästä
huomaamatta pakoon. Koska hän ei tuntenut tietä ja pelkäsi että hänet
huomattaisiin, kätkeytyi hän kallioiden taakse, kunnes kuuli, että
miehet komennettiin lähtöön. Hän hiipi nyt varovaisesti piilostaan,
pysytteli kyllin kaukana toisista jottei kukaan huomaisi häntä, ja
seurasi merirosvojen askelten ääntä.

Francis oli pitkän matkansa kuluessa tuuminut, mitä hän tekisi
päästyään maihin. Koska paikkakunta oli hänelle aivan vieras,
kohdisti hän kaiken toivonsa siihen, että saisi oppaan, joka
saattaisi hänet Polanin huvilaan ennen kuin Mocenigo joukkoineen
ennättäisi perille. Mutta koska miehistö oli nyt jakautunut viiteen
ryhmään, joiden oli määrä kulkea eri teitä, eikä hän tiennyt, mitä
ryhmää kapteeni johti, joutui hän ymmälle. Jos hän nyt seuraisikin
joukkoa, joka kulkisi aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Mocenigo
ennättäisi perille, ennen kuin hän saisi käsiinsä oppaan.

Hän ei voinut tehdä muuta kuin koettaa kiiruhtaa ennen miehistöä
siinä toivossa, että hän kohtaisi jonkun ihmisasunnon. Niin pian kuin
viimeinen joukko oli kadonnut näkyvistä, hän teki kierroksen ja alkoi
juosta kaikin voimin. Maa oli tasaista, vain jonkin kerran viivytti
muuri tai aita hänen kulkuaan. Kun hän oli juossut niin pitkälle,
että otaksui päässeensä merirosvojen edelle, muutti hän suuntaa
päästäkseen samalle tielle, jota myöten hän aluksi oli kulkenut.

Juostuaan noin mailin verran hän näki valoa edessään ja saapui
pienelle majalle. Hän kolkutti ovelle ja astui sisään. Huoneen
asukkaat -- mies, nainen ja pari lasta -- hyökkäsivät pystyyn vieraan
äkillisen tulon johdosta.

"Hyvät ihmiset", sanoi Francis, "olen vastikään tullut maihin ja
minulla on tärkeää asiaa Polanin tyttärille. Olen kulkenut harhaan,
mutta minun pitää välttämättä heti paikalla jatkaa matkaani. Voitteko
sanoa, kuinka pitkälti on Polanin huvilaan?"

"Se on noin kolmen mailin päässä täältä", sanoi mies.

"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."

Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet
luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna
lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä
itseään.

"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte
sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin
suinkin."

"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa
heti paikalla."

"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi
Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.

Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä
hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet
pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa
tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten
huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä
sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa
saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle,
joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä
Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että
huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän
juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän
toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.

Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli
mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis
ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen
suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä
oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa
askelta enää."

"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate,
tässä on ovi."

Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari
minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan
ikkunaan.

"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"

"Francis Hammond. Avatkaa heti paikalla! Vaara uhkaa neitejä. Pian,
henki on kysymyksessä."

Palvelija tunsi äänen ja juoksi empimättä alas avaamaan oven. Mutta
jo seuraavassa hetkessä hän luuli erehtyneensä Francisin hyökätessä
valoisaan eteiseen.

"Missä neidit ovat?" kysyi hän. "Viekää minut heti heidän luokseen!"

Hänen puhuessaan ovi avautui, ja herra Polani itse sekä molemmat
tytöt näyttäytyivät kynnyksellä. He olivat juuri aikoneet mennä
levolle, kun kolkutus kuului, ja kauppias seisoi ovella miekka
kädessä. Samassa hän tunsi Francisin äänen. He aikoivat juuri
ilmaista ilonsa saadessaan nähdä hänet, mutta ilo vaihtuikin
hämmästykseksi hänen astuessaan heidän eteensä.

"Meillä ei ole aikaa moniin sanoihin", huudahti Francis, "teidän
täytyy paeta. Ruggiero Mocenigo on minun kintereilläni ja hänen
mukanaan parikymmentä miestä."

Tytöt huudahtivat kauhusta, ja kauppias sanoi: "Emmekö voi
puolustautua, Francesco? Minulla on kahdeksan palvelijaa täällä, ehkä
voimme pitää puoliamme, kunnes saamme apua."

"Ruggierolla on sata miestä", sanoi Francis, "ja he voivat kerääntyä
kaikki tänne hetken kuluttua -- teidän täytyy paeta. Jumalan tähden,
älkää viivytelkö! He voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä."

"Tulkaa, tytöt", sanoi Polani, "ja te myöskin", lisäsi hän kääntyen
palvelijoiden puoleen, jotka kova kolkutus oli kutsunut paikalle;
"seuratkaa mukanamme, menetätte vain henkenne, jos teette vastarintaa.
Tartu käteeni, Maria. Sinä, Francesco, saat pitää huolta Juliasta.
Se, joka viimeisenä lähtee ulos, sulkekoon oven. Kestää aina jonkin
hetken, ennen kuin he saavat sen murretuksi ja keksivät, että olemme
poissa. Mitä tietä nuo roistot saapuvat?"

Francis viittasi siihen suuntaan, mistä oli tullut, ja koko seurue
lähti nopeasti päinvastaiseen suuntaan. He eivät olleet kulkeneet
montakaan minuuttia, ennen kuin kuului kovaa kolkutusta keskeltä yön
hiljaisuutta.

"Olipa todellakin aika lähteä, Francesco", sanoi kauppias heidän
kiiruhtaessaan eteenpäin. "Koko juttu tuntuu minusta kuin unennäöltä,
mutta sinä kerrot kyllä pian, miten kaikki on tapahtunut."

He saapuivat nyt huvilan alueen ulkopuolelle, ja muutamat
palvelijoista, jotka tunsivat seudun, näyttivät tietä. Hetken
kuluttua kauppias hiljensi vauhtiaan.

"Nyt olemme turvassa", sanoi hän. "He eivät voi tietää, mistä meitä
on haettava, ja jos he hajaantuvat eri tahoille etsiäkseen meitä,
voimme helposti suoriutua niistä, jotka joutuvat tiellemme."

"En usko, että olemme vieläkään turvassa", sanoi Francis. "Sata
miestä nousi maihin, Mocenigo ja kaksikymmentä miestä hänen
seurassaan lähti teidän taloonne, mutta muut ovat hajaantuneet pitkin
koko saarta murhaamaan ja ryöstämään. Siksi on parasta jatkaa matkaa,
kunnes pääsemme sen alueen ulkopuolelle, jota he luultavimmin aikovat
ryöstää -- jos naiset eivät vain ole liian väsyneitä."

"Väsyneitä!" huudahti Maria. "Julia ja minä teemme joka päivä pitkiä
kävelyretkiä ja jaksamme juosta vaikka kokonaisen tunnin, jos on
tarpeen."

"Lähdetään sitten, lapsikullat!" sanoi kauppias. "Olen äärettömän
utelias kuulemaan, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, ja
luulenpa, että te olette yhtä uteliaita, mutta emme voi saada mitään
tietää, ennen kuin olemme turvassa."

Seurue jatkoi siis matkaa kovalla kiireellä. Hetken kuluttua yksi
palvelijoista, joka oli kääntynyt taakseen, huusi:

"He ovat sytyttäneet talon tuleen. Liekit tunkeutuvat jo ulos
alakerroksen ikkunoista."

"Minä arvasin sen", sanoi kauppias katsomatta taakseen. "Tuon roiston
täytyi tietenkin kostaa, kun hän ei löytänyt meitä. Onneksi olemme
näin paljon edellä, sillä tulipalo valaisee pitkälti seutua."

"Vähän matkan päässä alkaa metsä", sanoi eräs palvelijoista. "Kun
pääsemme sinne, ei meitä voi nähdä voimakkaassakaan valossa."

Metsään saavuttuaan he hiljensivät taas kulkuaan. Vähän matkan päässä
maa kohosi, ja sieltä voi nähdä laajalti.

"Jäädään tänne", sanoi kauppias; "nyt olemme turvassa. Meidän ja
merirosvojen välillä on kahden mailin matka."

Huvila on nyt yhtenä ainoana tulimerenä. Palvelijat kiroilivat,
naiset itkivät surusta.

"Älkää surko!" sanoi kauppias. "Talo voidaan rakentaa uudestaan,
ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei kukaan teistä köyhdy tämän
onnettomuuden vuoksi. Nyt istumme tänne ja annamme Francescon kertoa,
miten hän taaskin on pelastanut meidät."

"Ennen kuin ryhdyn siihen, sanokaahan minulle, onko satamassa
sotalaivoja, ja miten kaukana ne ovat täältä?"

"Sinne ei ole kuin kuuden mailin matka suoraan saaren poikki, mutta
me olemme kulkeneet nyt koko ajan siihen suuntaan. Kas", keskeytti
kauppias puhettaan, "nyt liekkejä kohoaa kolmelta, neljältä taholta!
Muutkin roistot ovat työssä."

"Mutta onko satamassa sotalaivoja?"

"On kyllä, kolme laivaa lähetettiin tänne, kun tuli tiedoksi, että
maurilainen merirosvolaiva risteili näillä vesillä ja että useita
aluksia oli kadonnut. Ensiksi en uskonut tuota tietoa todeksi.
Kapteeni, joka toi uutisen, kertoi tavanneensa teidät puolitiessä
Venetsian ja Korfun välillä ja ilmoittaneensa teille asiasta. Neljä
päivää myöhemmin saapui toisen laivan mukana asiamieheltäni kirje,
jossa hän ei sanallakaan maininnut teidän tuloanne. Silloin tulin
levottomaksi, ja kun yhä useampia tietoja saapui Korfusta, mutta ei
sanaakaan teistä, olin varma että teille oli jotakin tapahtunut. Ja
koska pelkäsin teidän joutuneen merirosvojen käsiin, lähdin heti
matkaan eräässä kaleerissa, jonka hallitus lähetti saaren kuvernöörin
pyynnöstä tänne."

"Siinä tapauksessa emme saa hukata hetkeäkään. Kuvernöörin täytyy
saada tietää, että merirosvolaiva on saaren toisella rannalla ja
että miehistö on noussut maihin ja polttaa ja ryöstää parhaillansa.
Jos heti annettaisiin käsky, voisivat sotalaivat vielä ennen
aamun koittoa purjehtia saaren ympäri ja estää noiden roistojen
paluumatkan."

"Olet oikeassa", sanoi Polani nousten heti. "Jatkakaamme viipymättä
matkaa. Tytöt voivat seurata hitaasti jäljessä palvelijoiden mukana."

"Isä", sanoi Maria, "et suinkaan vie pois Francescoa, ennen kuin
olemme saaneet kuulla hänen seikkailunsa! Etkö voi lähettää
palvelijoita edeltä viemään sanaa kuvernöörille?"

"En, kultaseni. Kuvernööri on varmaankin mennyt jo levolle, eivätkä
palvelijat pääsisi hänen puheilleen. Minun täytyy mennä itse. Teen
sen yhtä paljon sinun tähtesi kuin itsenikin. Emme koskaan voi olla
turvassa, niin kauan kuin tuo roisto Mocenigo on vapaana. Francescon
kertomuksen saamme kuulla huomenna. Sinä ja minä, me emme voi sanoin
ilmaista kiitollisuuttamme. Hänen täytyy vain ymmärtää, mitä me
tunnemme, kun melkein ihmeen kautta pelastuit ahdistajasi vallasta.
Tule nyt, Francesco! Yksi palvelijoista, joka tuntee tien, saa
seurata meitä. Kahden mailin päässä, niinkuin tiedätte, on Carlo
Maffensin huvila. Jos olette väsyneitä, pyytäkää sieltä suojaa.
Teidän ei tarvitse pelätä, että merirosvot tulevat niin pitkälle. He
pysyttelevät varmaankin tuolla puolen saarta ehtiäkseen laivaansa
ennen aamun sarastusta."



NELJÄSTOISTA LUKU

Merirosvolaivan häviö


Herra Polani oli niin hyvin tunnettu, että kun kuvernöörin palvelijat
heräsivät hänen saapuessaan taloon, he eivät hetkeäkään epäröineet
herättää herraansa. Heti kun tämä sai kuulla että merirosvot olivat
nousseet maihin ja hävittäneet saarta, ja että heidän laivansa oli
aivan lähellä rantaa vain parin kolmen miehen vartioimana, lähetti
hän sanan kaleerien päälliköille käskien heidän herättää miehistönsä
ja lähteä heti merelle. Hän lupasi itse hetken kuluttua saapua
paikalle ja lähteä mukaan. Sen lisäksi hän käski soittaa kelloa ja
kutsua saaren asukkaat aseihin. Eräs upseeri sai komennettavakseen
sotaväen, ja hänen oli määrä heti lähteä saaren toiselle puolelle
ja hyökätä merirosvojen kimppuun kesken heidän ryöstöään. Muutamat
miehet saivat käskyn lähteä Polanin tyttäriä vastaan ja saattaa
heidät kantotuoleissa kaupunkiin, ja heille valmistettiin asunto
kuvernöörin omassa talossa.

Kuvernöörin jaellessa käskyjä tuotiin pöytään virvokkeita, ja Polania
ja hänen seuralaisiaan kehoitettiin syömään, ennen kuin he jatkoivat
matkaa. Francis ei odottanut toista kutsua. Hän ei ollut syönyt
moneen tuntiin, ja siksi hän heti ryhtyi nälkäänsä sammuttamaan.

Sillä välin kuin hän söi, piti kuvernööri huolta siitä, että hänen
käskynsä täytettiin. Kaksisataa saaren asukasta oli jo aseissa ja he
paloivat kiihkosta saada kostaa merirosvoille heidän ilkitöitään. Kun
kaikki valmistukset oli tehty, läksi kuvernööri Polanin ja Francisin
kanssa satamaan, ja he soudattivat itsensä kaleeriin. Kaikki oli
valmista lähtöön. Purjeet nostettiin heti ja soutajat asettuivat
paikoilleen auttaakseen laivan vauhtia heikossa tuulessa.

Kuvernööri ilmoitti nyt päällikölle syyn äkilliseen lähtöön.
Molempien toisten kaleerien kapteeneille annettiin myös lähtökäskyt,
ankkurit nostettiin ja kaikki lähtivät liikkeelle. Francisilta
tiedusteltiin, missä merirosvolaiva sijaitsi, mutta hän ei voinut
antaa muuta selitystä, kuin että se oli noin neljän mailin päässä
Polanin huvilasta.

"Mutta ettekö voi antaa minkäänlaista selitystä itse rannasta?" kysyi
päällikkö.

"Sitä en voi" vastasi Francis, "olin piiloutunut lastiruumaan ja
tulin kannelle vasta pimeän tultua, jolloin maa näytti mustalta
möhkäleeltä."

"Herra Polani on kertonut", sanoi päällikkö, "että olette hänen hyvä
ystävänsä, vaikkei sitä teidän puvustanne voisi päätellä, mutta hän
ei ole kertonut, miten jouduitte merirosvolaivaan."

"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja
merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos
laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat.
Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu
elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli
joutunut.

"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan,
jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja.
Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin
maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo
kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset
aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi
lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen
kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.

"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti
toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia
ennen merirosvoja."

"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut
aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi
ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet
pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme,
ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi.
Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle
nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä
sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen
ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"

"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se
on kevytsoutuinen."

"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa
purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut
soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."

"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.

"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille
pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei
pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme
rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä
tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä,
kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja
pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."

Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.
Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.

"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua,
sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme
soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta,
ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu
airojen loiske kauaksi."

Laiva jatkoi äänettömästi kulkuaan rantaa pitkin. Saaren yläpuolella
hohti taivas punaisena palavien talojen liekeistä, mutta sitä
pimeämpi oli rannan varjossa. Kapteenin käskystä vallitsi laivassa
täydellinen hiljaisuus, ja jokainen terästi näköhermojaan keksiäkseen
merirosvojen aluksen. Äkkiä kaikki olivat kuulevinaan kumeata melua,
joka nousi rannalta jonkin matkan päästä. Heidän päästyään edemmäksi
kuului selvästi huutoa ja aseiden kalinaa.

"Luultavasti aseistettu joukkomme on kohdannut merirosvot", sanoi
kuvernööri kapteenille, "ja he pakenevat laivaansa."

"Mutta silloin laiva ei voi olla kaukana", sanoi kapteeni. "Aamu
alkaa jo sarastaa idässä, ja pian voimme erottaa laivan taivasta
vasten, jos se nimittäin on vielä ankkurissa."

Kun he sivuuttivat seuraavan niemen, he näkivät laivan selvästi
edessään. Huuto maaltakin kuului nyt lähempää, eikä ollut
epäilystäkään enää: epätoivoinen taistelu oli käynnissä lähellä
rantaa.

"Nyt lasketaan vene laivasta", sanoi eräs merimiehistä.

"Sitten alamme jälleen soutaa. Merirosvojen alus on vain puolen
mailin päässä täältä eikä se ennätä paeta, ennen kuin pääsemme sen
luo. Sitä paitsi taistelun tuoksinasta päätellen, merirosvot ovat
menettäneet jo koko joukon miehiä, eivätkä voi käyttää kaikkia
airojaan, vaikka ehtisivätkin laivaansa."

Merimiehet tarttuivat innokkaasti airoihin. Jokaisen mielestä tuntui
miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta, että merirosvot uskalsivat
tulla Venetsian vesille ryöstämään. Tuleen sytytetyt talot olivat
myös lisänneet heidän katkeruuttaan, ja kaikki olivat valmiit
taisteluun. Kolme venettä souti nyt rannasta laivaan.

"Soutakaa reippaasti, miehet!" huusi kapteeni. "Meidän täytyy päästä
heidän rinnalleen, ennen kuin he laskevat aironsa veteen."

Merirosvot olivat nyt huomanneet heidät, ja Francis, joka seisoi
kokassa ja innokkaana seurasi jokaista liikettä laivassa, kuuli
miten käskyjä jaettiin veneille. Hän näki myös, miten ne laskivat
laivan kylkeen ja miehet kiipesivät kiireesti laivaan. Sekavaa äänten
sorinaa kuului, jotkut koettivat nostaa purjeita, toiset laskivat
airot veteen: mitä hirvein sekasorto näytti vallitsevan. Purjeet
laskettiin jälleen alas, ja kaikki kävivät airoihin, mutta tuskin
he olivat saaneet aironsa veteen, ennen kuin venetsialainen kaleeri
laski heidän rinnalleen. Valtaushaat iskettiin laivan kylkeen,
miehistö tarttui aseisiin ja hyökkäsi merirosvolaivan kannelle.

Merirosvot tiesivät, ettei heitä armahdettaisi, ja vaikka he
olivat menettäneet kolmannen osan miehistään taistellessaan
maalla, hyökkäsivät he ylös soututuhdoiltaan ja valmistautuivat
ankaraan vastarintaan. Ruggiero Mocenigo johti heitä, sillä hän oli
raivoissaan aikeittensa epäonnistumisesta, ja mieluummin hän tahtoi
kuolla kuin kestää sitä häpeää, että hänet vietäisiin merirosvona ja
petturina Venetsiaan. Hän hyökkäsi nyt venetsialaisia vastaan niin
kiivaasti, että kaikki vastarinta tuntui turhalta. Onnistuipa hänen
maurilaistensa avulla karkottaa melkein kaikki hyökkääjät laivansa
kannelta.

Hän antautui nyt kaksintaisteluun venetsialaisen kaleerin päällikön
kanssa ja kolmannella hyökkäyksellä hän lävisti miekallaan tämän
kaulan, mutta venetsialaiset, jotka väistyivät ensimmäistä kiivasta
hyökkäystä, kiiruhtivat uudelleen suurin joukoin kaleerin partaan
yli. Polani, joka paloi halusta saada kostaa sille miehelle, joka
lukemattomia kertoja oli niin syvästi loukannut häntä, seurasi heitä
Francisin mukana.

"Ruggiero Mocenigo, petturi ja roisto, sinun hetkesi on lyönyt!"

Ruggiero säpsähti, kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, sillä
laivallaan hän oli vain "kapteeni", mutta hämärässä hän tunsi Polanin
ja alkoi miekkailla hänen kanssaan.

"Älä ole niin varma, Polani, ehkäpä sinun hetkesi onkin lyönyt!"

He iskivät yhteen raivoisan kiihkeästi. Polani oli vielä voimakas
ja ketterä liikkeiltään, mutta hänen vastustajalleen oli se suuri
etu, että hän oli nuori ja notkea. Polanin voima ja rotevuus tekivät
kuitenkin tehtävänsä, ja hän pakotti vastustajansa peräytymään, mutta
samassa hänen jalkansa luiskahti verisellä kannella. Hän kaatui
suulleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Ruggiero olisi lävistänyt
hänet miekallaan, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja lyönyt
syrjään hänen aseensa.

"Tällä kertaa, Ruggiero, eivät minun käteni ole kahleissa! Miten
sinun kostosi nyt käy?"

Ruggiero päästi hämmästyksen huudon katsoessaan silmästä silmään
nuorukaista, jonka luuli olevan vangittuna viidensadan mailin päässä.

Hetkeksi hän peräytyi, mutta hyökkäsi heti eteenpäin huutaen: "Nyt
minä sen sijaan kostan"; mutta hänen vastustajansa oli yhtä notkea ja
taitava kuin hän itsekin.

Parin minuutin ajan taistelun ratkaisu näytti epävarmalta, mutta
äkkiä Ruggiero kaatui, sillä muuan venetsialainen oli kaleerin
peräkannelta lennättänyt nuolen hänen otsaansa.

Kun merirosvojen johtaja oli kaatunut, katosi miehistönkin rohkeus.
He taistelivat tosin vielä urhoollisesti ja epätoivoisesti, sillä he
tahtoivat antautua niin kalliista hinnasta kuin suinkin, mutta viisi
minuuttia Ruggieron kaaduttua olivat merirosvot viimeistä miestä
myöten tapetut. Armosta ei ollut puhettakaan.

Juuri kun taistelu loppui, kuului airojen loisketta, ja molemmat muut
kaleerit saapuivat paikalle. Ne tulivat liian myöhään ottaakseen
osaa taisteluun, mutta miehistö riemuitsi ääneen kuullessaan, että
merirosvo ja koko hänen joukkonsa oli tuhottu. Hetken kuluttua
merirosvojen ruumiit oli heitetty mereen, haavoittuneet kannettu
kannen alle, jotta he saisivat tarpeellista hoitoa, ja kolmentoista
kaatuneen venetsialaisen ruumiit laskettu kannelle rinnatusten,
maihin kuljetettavaksi.

"Sinua saan kiittää siitä, etten lepää noiden kaatuneitten rinnalla",
sanoi Polani. "En tiennyt, että sinä olit niin lähellä, ja
kompastuessani luulin viimeisen hetkeni tulleen."

"Te olitte juuri pääsemäisillänne voitolle", sanoi Francis.
"Minä seisoin vain vieressä ollakseni teidän apunanne, jos sitä
tarvitsisitte, mutta siihen hetkeen saakka, jolloin kompastuitte,
luulin, että itse saisitte kostaa kärsimänne vääryyden."

"Mikä onni, että hän kaatui. Kuinka hirveätä, jos olisi ollut
pakko viedä hänet Venetsiaan ja siten tuottaa häpeää niin jalolle
perheelle. Jumalan kiitos, ettei hän voi enää tehdä pahaa! En ole
ollut hetkeäkään rauhassa sen jälkeen, kun hän yritti ryöstää
tyttäreni, enkä olisi rauhoittunut, ennen kuin sanoma hänen
kuolemastaan olisi tullut korviini. Aivan tavattoman tarmokkaasti
hän on ajanut aikeitaan ja koettanut saada tyttäreni vaimokseen.
Näyttääpä siltä, kuin sinun ja hänen välillään olisi ollut
kaksintaistelu aina kuolemaan saakka -- ikään kuin hänen halunsa
saada loukata meitä ja sinun pyrkimyksesi puolustaa meitä olisivat
taistelleet keskenään. Maria voi nyt helpommin hengittää, kun hän
saa kuulla tämän uutisen, sillä niin iloinen ja huoleton kuin hän
luonteeltaan onkin, on hänen alituisesti täytynyt pelolla ajatella
tuota miestä."

Kuvernööri, joka laivan perältä oli seurannut taistelua, astui nyt
esiin ja onnitteli Francista sydämellisesti hänen sankaritekonsa
johdosta.

"Minä näin, miten hyökkäsitte esille juuri sinä hetkenä, jolloin
ystäväni Polani kaatui, ja aloitte taistella hänen vastustajansa
kanssa. Aluksi luulin teidän olevan mennyttä kalua, sillä Mocenigoa
on pidetty erittäin taitavana miekkailijana, ja tehän olette vain
poika, mutta te ette väistynyt tuumankaan vertaa, vaan seisoitte
paikallanne kuin mies, ja minäpä luulen, että te ilman toisten
apuakin olisitte voittanut hänet, sillä käytitte miekkaanne
kylmäverisemmin kuin hän, mutta minä tunsin suurta helpotusta,
kun hän kaatui, sillä taistelu oli vielä ratkaisematta, ja hänen
miehensä iskivät ympärilleen kuin paholaiset, se tunnustus heille on
annettava. Miten ihmeessä niin nuori mies kuin te on niin taitava
miekkailija?"

"Nuori ystäväni ei ensi kertaa tee suurta palvelusta valtiolle",
sanoi Polani. "Hän oli erään minun laivani päällikkönä ja auttoi
Pisania, kun genovalaiset Anzion taistelussa anastivat hänen
laivansa."

"Hänkö se on?" sanoi kuvernööri ihmeissään. "Minä olen tietenkin
kuullut, miten teidän laivanne miehistö nuoren englantilaisen
johtamana riensi Pisanin avuksi viime hetkellä, mutta en voinut
koskaan uneksiakaan, että tuo englantilainen olisi vain nuori poika.
Miten vanha te olette?"

"Olen juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta", vastasi Francis.
"Minun maanmieheni harrastavat paljon urheilua, ja siitä kai johtuu,
että olen hiukan tottuneempi käyttämään aseita kuin minun ikäiseni
yleensä."

Kello yhdeksältä pieni laivasto palasi satamaan kuljettaen mukanaan
anastetun kaleerin. Niin pian kuin heidän tulonsa huomattiin,
kerääntyi koko väestö rantaan tervehtimään voittajia ja kuulemaan
tietoja taistelun kulusta.

"Mene heti maihin, Francesco", sanoi Polani, "ja lähde rauhoittamaan
tyttöjä! Minun täytyy seurata kuvernööriä, ja kestää ehkä jonkin
aikaa, ennen kuin hän pääsee tunkeutumaan tuon taajan ihmisjoukon
läpi."

Palvelijat tunsivat heti Francisin, kun hän saapui palatsiin, ja
saattoivat hänet siihen huoneeseen, jossa tytöt odottivat häntä.
He olivat jo kuulleet, että merirosvolaiva oli anastettu, sillä
ratsastava pikalähetti oli tuonut tämän sanoman saaren toiselta
rannalta.

"Missä isä on?" huudahti Maria, kun Francis astui yksin sisään.

"Hän voi hyvin ja lähetti minut edeltä rauhoittamaan teitä."

"Kiitetty olkoon pyhä Markus!" sanoi Maria. "Olemme olleet kovin
huolissamme teidän kumpaisenkin vuoksi. Sanantuoja kertoi nähneensä
rannalta, miten merirosvolaivalla taisteltiin epätoivon vimmalla ja
että vain yksi kaleereista ahdisti sitä. Me olimme varmoja, että se
oli juuri se kaleeri, jossa kuvernööri oli, ja mehän tiesimme, että
olitte samassa laivassa mukana. Ja isä oli niin hirveän harmistunut,
että me pelkäsimme hänen itsensä ottavan taisteluun osaa."

"Sen hän tekikin", sanoi Francis; "antautuipa vielä kaksintaisteluun
Mocenigon kanssa ja olisi varmaan tappanut hänet, jollei olisi
kaatunut. Minä olin tietysti hänen rinnallaan ja pidin tuota roistoa
lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen. Nyt kaikki kärsimykset, joita
hän meille on tuottanut, ovat lopussa."

"Onko hän todellakin kuollut?" sanoi Maria. "Oi, Francesco, miten
kiitollinen minä olenkaan! Aloin todellakin pelätä, että hänen
tarmokkaat yrityksensä vihdoin onnistuisivat. Ei silti, että koskaan
olisin suostunut hänen vaimokseen, sillä olin tehnyt sen pyhän
lupauksen, että ottaisin itseni hengiltä, ennen kuin sellaista saisi
tapahtua. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän
koskaan olisi voinut pakottaa minua siihen."

"Minä sanoin hänelle samaa, mutta hän vastasi, että hän ryöstäisi
myös teidän sisarenne valtaansa ja ottaisi hänet vaimokseen, jos te
tekisitte lopun itsestänne."

Tytöt huudahtivat kauhusta.

"Sitä en koskaan tullut ajatelleeksi", sanoi Maria; "mutta
sellaisella uhkauksella hän tosiaankin olisi riisunut aseet
kädestäni. Hirveätä olisi ollut joutua sellaisen miehen vaimoksi,
mutta luulenpa, että mieluummin olisin sittenkin kestänyt sen, kuin
uhrannut Julian hänelle. Mutta tuossahan on isä!"

"Pääsin pikemmin kuin luulinkaan", sanoi Polani astuessaan sisään.
"Kuvernööri käski minun heti lähteä teidän luoksenne. Olette
varmaankin jo kuulleet kaikki uutiset ja tiedätte, ettei vihollisenne
enää voi ahdistaa teitä?"

"Kyllä, isä, ja olemme kuulleet senkin, että sinä itse taistelit
hänen kanssaan, mikä oli kauheata, mutta samalla kovin reippaasti
tehty."

"Sanoiko Francis senkin, että ilman häntä en olisi nyt hengissä?"

"Ei, isä; hän kertoi vain, että kun sinä kompastuit, piti hän
Ruggieroa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen."

"Sekin on totta, kultaseni, mutta jollei Francis olisi kääntänyt
hänen huomiotaan toisaalle, olisin minä nyt kuollut. Hän tähtäsi
iskunsa minuun, kun minä kaaduin, ja olisi lävistänyt minut, jollei
Francis olisi hyökännyt esiin ja estänyt sitä. Sitten Francis alkoi
taistella Mocenigon kanssa, joka kaikista virheistään huolimatta oli
taitava miekkailija. Ja sittenkin olisi Francis, niin kuin kuvernööri
sanoi, varmaankin voittanut hänet, jollei taistelu olisi päättynyt
niin kuin se päättyi. Mutta nyt meidän täytyy saada kuulla hänen
kertomuksensa alusta loppuun. Te ette tiedä siitä vielä mitään, ja
minä olen kuullut sen vain osittain. Tahdon tietää, miten hän pääsi
tuon miehen käsistä."

"Sen mekin tahdomme kuulla. Mehän tiedämme, miten ankarasti Ruggiero
antoi vartioida meitä, ja olen varma siitä, ettei hän ollut lempeämpi
Francescolle."

"Niin, kyllähän minua vieläkin kovemmin vartioitiin", sanoi Francis
hymyillen, "sillä oikea käteni oli kahlehdittuna vasempaan jalkaani
ja päin vastoin, ja ketjut olivat niin lyhyet, etten voinut seisoa
suorassa. Mutta luulenpa toisaalta, etteivät vartijani olleet yhtä
valppaat kuin teidän. Joka tapauksessa tahdon kertoa teille koko
jutun."

Tytöt seurasivat innostuneina Francisin kertomusta vankeudesta ja
paosta sekä siitä, miten hän oli piiloutunut merirosvolaivan ruumaan
voidakseen ajoissa varoittaa heitä.

"Pakosi onnistui tosiaan hyvin", sanoi kauppias, kun Francis oli
lopettanut. "Onneksi sekä sinulle itsellesi että meille, sillä
olen varma siitä, että Mocenigo palattuaan olisi kiduttanut sinut
hengiltä. Mitä tyttöihin tulee, niin ei mikään olisi voinut pelastaa
heitä kovasta kohtalosta, jollet sinä olisi ennättänyt ennen tuota
roistoa perille."

"Mitä me voimme tehdä Francescolle isä?" huudahti Maria. "Me emme voi
koskaan kylliksi kiittää häntä, ja hän vihaa kiitosta. Jospa hän vain
kerran joutuisi oikein pahaan pulaan, niin Julia ja minä lähtisimme
heti häntä pelastamaan, mutta niin kuin olemme nähneet, hän pelastaa
itsensä jo paljon ennen kuin edes aavistamme hänen joutuneen kiinni.
On tosiaankin masentavaa, kun emme voi tehdä mitään hänelle."

Francis nauroi sydämellisesti.

"Niin, eikö se ole hirveää? Jos joudun jälleen pulaan ja ennätän
lähettää teille sanan, että teen sen aivan varmaan. Mutta
ymmärrättehän, ettei voi joutua pulaan omasta tahdostaan, ja minä
saan kai tyytyä vain teidän ja teidän sisarenne hyviin toivomuksiin."

"Älä ole huolissasi, Maria", sanoi hänen isänsä; "kerran vielä saamme
tilaisuuden maksaa hänelle velkamme, ja siihen mennessä Francesco saa
tyytyä vain siihen, että olemme hänelle kiitollisuuden velassa."

"Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, isä."

"Lähden huomenna teidän kanssanne Venetsiaan. Kuvernööri lähettää
kaleerin mukana sanan merirosvolaivan anastamisesta, ja varmaankin
hän sallii meidän matkustaa siinä. Ryhdyn heti toimenpiteisiin, jotta
saan huvilan kevääksi jälleen rakennetuksi, mutta silloin et ole
enää minun huolehdittavanani, nuori neitiseni, enkä minä siitä ole
lainkaan pahoillanikaan, sillä viime aikoina olet tuottanut minulle
kovin paljon huolta."

"Se ei ole ollut minun syytäni", sanoi Maria nyreissään.

"Tiedän sen kyllä, kultaseni. Se on riippunut sinun onnettomasta
kohtalostasi, enkä minä sinua lainkaan moiti."

"Mutta nyt ovat kaikki huolet poissa, isä!"

"Sen parempi Rufinolle", sanoi kauppias. "Hän iloitsee saadessaan
kuulla, ettei Ruggiero enää voi ahdistaa sinua. Mutta nyt jätän
teidät, sillä minun täytyy lähteä kuvernöörin kanssa saaren toiselle
puolelle. Olen kuullut, että useita huviloita on ryöstetty ja
hävitetty ja paljon ihmisiä tapettu."

Seuraavana päivänä he matkustivat Venetsiaan ja saapuivat sinne
enemmittä seikkailuitta. Siellä alettiin heti valmistaa Marian
ja Rufino Giustinianin häitä, ja kuusi viikkoa myöhemmin olivat
vihkiäiset. Francis ei lähtenyt merille ennen tätä juhlatilaisuutta,
sillä kun hän heti kotiin palattuaan puhui uudesta matkasta, selitti
Maria, ettei hän tahtonut lainkaan mennä naimisiin, jollei Francis
jäänyt häihin.

"Te olette pelastanut minut kaikista vaaroista tähän asti, Francesco,
ja siksi teidän täytyy myös nähdä, että pääsen turvalliseen satamaan."

Kun herra Polanikin sanoi Francisille, ettei hän saanut ajatella
matkalle lähtöä ennen kuin häiden jälkeen, täytyi hänen jäädä. Mutta
hän oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohitse, sillä tällä kertaa
oli hänestä oleskelu maissa vielä entistä ikävämpää. Tytöillä oli
paljon puuhaa häiden johdosta, vieraita tuli ja meni, ja kaikki
koko talossa oli entisestään muuttunut. Mutta häiden jälkeenkin
hänen oli pakko vielä viipyä Venetsiassa. Genovalaisten laivasto
risteili merellä, eikä Pisanin ollut päässyt Anzion taistelun jälkeen
taistelemaan uudelleen heidän kanssaan. Seurauksena oli se, että
kauppa oli pysähtynyt, sillä vaara oli siksi suuri etteivät kauppiaat
uskaltaneet lähettää laivojaan merelle.

"Voitto ei korvaisi vaaraa, Francesco", sanoi kauppias eräänä
päivänä, kun hän puhui asiasta hänen kanssaan. "Vaikka vain yhden
laivan lasti kymmenestä joutuisi vihollisen käsiin, niin noista
kymmenestä ei olisi mitään voittoa. Mutta koska näen, miten
kiihkeästi sinä haluat jälleen päästä matkaan, niin voit seurata
valtion kaleerien mukana, jotka ensi viikolla lähtevät täältä
Pisanin laivaston avuksi. Sen palveluksen jälkeen, jonka sinä Anzion
taistelussa teit laivastolle, en epäile, etten voisi hankkia sinulle
luutnantin paikkaa jollakin laivalla. Mitä arvelet siitä?"

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta olettehan ennen
sanonut, että olisi vain turhaa ajanhukkaa, jos rupeaisin valtion
palvelukseen, koska kuitenkin olen päättänyt antautua kauppiaan
uralle."

"Sen olen sanonut, ja se minun mielipiteeni yhä on, mutta niin kuin
näet, on kauppa nykyään pysähdyksissä, etkä siis menettäisi siinä
mitään. Sitä paitsi kauppiaalla on aina etua siitä, että hän on
hyvissä väleissä valtion kanssa. Jos siis tahdot mennä palvelukseen,
kunnes sota Genovan kanssa päättyy, niin se on minusta ainakin yhtä
edullista, kuin jos kuljeksit täällä tyhjin toimin."

"Teidän luvallanne asia on siis päätetty", sanoi Francis. "Tietysti
mieluummin palvelen upseerina, mutta hätätilassa voin ruveta
vapaaehtoiseksikin."

"Sitä sinun ei tarvitse, Francesco. Minun ja Giustinianin
suosituksella sekä omien ansioittesikin nojalla voit aivan varmaan
päästä upseeriksi. Rufino olisi nimitetty laivan päälliköksi,
jolleivät hänen häänsä olisi tulleet väliin."

Seuraavana päivänä Polani toi Francisille neuvoskunnan myöntämän
aliluutnantin valtakirjan Pluto-laivalle.

"Varmaankin iloitset kun kuulet, että Matteo tulee samaan laivaan."
-- Matteo oli näet palannut kotiin veljensä häihin.

"Siitä iloitsen koko sydämestäni", sanoi Francis. "Toivoisin vain,
että Giuseppe-parka olisi myöskin täällä ja saisi seurata mukana.
Tulen kaipaamaan häntä kovasti. Hän oli uskollinen ja hyvä toveri."

"Olen jo lähettänyt käskyn asiamiehelleni Tunisiin, että hän
voimainsa mukaan koettaisi ottaa selkoa siitä, kenelle Naxoksen
miehistö on myyty. Onnetonta, että niin monta vankia myytiin samalla
kertaa, sillä näin on paljon vaikeampi päästä miestemme jäljille.
Olen käskenyt hänen lunastaa joka ainoan niin edullisesta hinnasta
kuin suinkin. Olen lähettänyt hänelle tarkat selitykset kustakin
erikseen, ja se ehkä helpottaa hänen etsimistään. Sitä paitsi olen
kirjeessäni maininnut, että erikoisesti toivoisimme kapteenin ja
Giuseppen vapauttamista. Siksipä toivon, että sinun palatessasi
kotiin voin antaa sinulle tietoja heistä."

Matteo tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että hän saisi purjehtia
samassa laivassa kuin Franciskin.

"Olisi ollut hauskempi", sanoi Francis, "jos kumpikin olisimme olleet
vapaaehtoisia; minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että minut on
nimitetty aliluutnantiksi, kun sinä et kuulu päällystöön."

"En ole vähimmässäkään määrässä kateellinen, Francesco.
Lukuunottamatta vähäistä osaani Anzion taistelussa ei minulla ole
minkäänlaista kokemusta, jota vastoin sinä näinä kahtena viime
vuotena olet ollut mukana jos jonkinlaisissa seikkailuissa ja aina
suoriutunut niistä erinomaisen hyvin."

Tuntia myöhemmin Francis sai vastaanottaa Matteon isältä kirjeen,
jossa tämä kutsui hänet samana iltana luokseen. Siellä hän saisi
tutustua useihin Matteon tovereihin Pluto laivassa.

Kun Francis saapui palatsiin, oli siellä paitsi Matteon tovereita,
myös laivan päällikkö ja useita upseereja. Herra Giustiniani itse
esitti Francisin heille, ja Rufino ja Matteo tekivät parastaan
valmistaakseen hänelle niin ystävällisen vastaanoton laivalla kuin
suinkin. He kertoivat kaikille vieraille, missä kiitollisuudenvelassa
he olivat hänelle ja miten urhoollinen hän oli ollut monta kertaa.
Useat nuorista miehistä Francis tunsi jo ennestään Matteon ystävinä,
ja nämä tervehtivätkin häntä sydämellisesti, mutta kapteeni ja muut
upseerit kohtelivat häntä kylmästi. Kapteeni, joka oli nimeltään
Carlo Bottini, oli Mocenigon perheen kaukainen sukulainen ja sen
vuoksi hän jo edeltäkäsin oli Francisia vastaan. Toisten upseerien
kylmyys johtui kateudesta, koska Francis, vaikka oli vierasmaalainen
ja monta vuotta heitä nuorempi, oli arvoltaan heitä korkeampi.



VIIDESTOISTA LUKU

Polan taistelu


Laivasto, johon kuului neljä kaleeria, purjehti Kyprokseen, mistä
Pisanin ei ollut onnistunut karkoittaa genovalaisia. Oli elokuun
loppupuoli molempien laivastojen liittyessä yhteen. Pisani otti
Francisin hyvin ystävällisesti vastaan ja ilmaisi useiden upseerien
läsnäollessa ilonsa sen johdosta, että tasavalta palkitsi miehiä
ansion mukaan eikä vain perhesuhteita silmällä pitäen, niin kuin
enimmäkseen tähän asti oli tapahtunut.

Kaksi kuukautta laivasto risteili Itämaiden saaria ympäröivillä
vesillä ja pitkin Kreikan, Istrian ja Dalmatian rannikkoa toivoen
tapaavansa genovalaisten laivaston, mutta turhaan. Kun he
marraskuussa saapuivat Istrian rannalle, yllätti heidät tavattoman
ankara ja kylmä talvi. Pisani kirjoitti hallitukselle pyytäen saada
tuoda laivaston Venetsiaan talven ajaksi. Mutta tähän pyyntöönsä hän
sai kieltävän vastauksen, sillä pelättiin, että jos genovalaiset
saisivat siitä vihiä, niin he käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen
ja anastaisivat muutamia saaria, jotka kuuluivat Venetsialle, ja
yllyttäisivät kapinaan Istrian ja Dalmatian väestön, joka aina oli
taisteluun valmis.

Kylmyys oli tavaton, ja Pisanin yhdeksästätoista kaleerista kykeni
vain kuusi lähtemään täysilukuisella miehistöllä merelle keväällä
1379. Monet laivoista olivat myrskyssä vioittuneet, monia oli
kuollut, vielä useampia lähetetty vaivaisina ja sairaina kotiin, ja
vain kokoamalla kaikki miehet niihin kuuteen laivaan, jotka olivat
vahingoittumattomia, saatiin niiden miehistöt täysilukuisiksi.

Niin pian kuin sää lauhtui, lähetettiin Pisanin avuksi Venetsiasta
kaksitoista laivaa, jotka olivat enimmäkseen yksityisten henkilöjen
rakennuttamia ja varustamia, muun muassa Polani oli varustanut
kaksi laivaa. Kahdeksantoista aluksen kanssa Pisani lähti nyt
merelle uudelleen etsimään genovalaista amiraali Doriaa ja hänen
laivastoaan. Pluto oli yksi niistä kuudesta laivasta, jotka talven
päätyttyä olivat taistelukunnossa, ja siitä saatiin suureksi osaksi
kiittää Francisia, joka erittäin järkevästi oli pitänyt huolta
miehistöstään, ja tässä työssä hänellä oli ollut hyvä apu Matteosta
sekä muutamista muista tovereistaan. Kun amiraali kävi tarkastamassa
Pluton miehistöä, hän hämmästyi kovin nähdessään, miten terveiltä ja
voimakkailta he näyttivät, eikä hän voinut kylliksi kiittää kapteenia
hänen hyvästä huolenpidostaan. Matteon suureksi harmiksi kapteeni
piti hyvänään nämä kiitokset ilmaisematta sanallakaan, mikä osa
Francisilla oli ollut tähän tilanteeseen.

Kolme kuukautta etsittiin turhaan genovalaisten laivastoa. Oli
kuljettu pitkin Apulian rannikkoa, ja kun laivasto sen jälkeen saapui
Polaan, näkivät he toukokuun seitsemäntenä päivänä sataman edustalla
Dorian kahdenkymmenenviiden purjeen kera.

Mutta Pisani ei ollut halukas taistelemaan. Zeno oli poissa sekä
osa laivastoa hänen mukanaan, ja vaikka hän oli saanut uusia
voimia, ei hänellä sittenkään ollut kuin kaksikymmentäyksi laivaa,
ja monet hänen miehistään olivat sairaita, eivätkä pystyneet
hoitamaan tehtäviään. Mutta amiraali ei saanut tehdä niin kuin
katsoi parhaaksi. Venetsialaisilla oli se onneton tapa, että he
rajoittivat päällikkönsä vapautta asettamalla heidän rinnalleen
siviilineuvonantajia, joilla oli valta määrätä varsinaisen päällikön
toimia. Kun siis Pisani kutsui kokoon sotaneuvoston ja esitti syynsä,
miksi hän tahtoi välttää taistelua, panivat neuvonantajat vastaan
äänestäen yksimielisesti taistelun puolesta ja sen lisäksi syyttäen
Pisania pelkuruudesta. Harmistuneena Pisani paljasti miekkansa ja
olisi hyökännyt neuvonantajien kimppuun, jolleivät hänen kapteeninsa
olisi pidättäneet häntä.

Mutta sotaneuvosto äänesti taistelua, ja Pisanin oli pakko panna tämä
päätös heti täytäntöön. Hän nousi kaleerinsa välikannelle ja puhui
äänekkäästi miehistölle, joka oli kerääntynyt hänen ympärilleen.

"Muistakaa, veljeni, että se vihollinen, jota vastaan me nyt lähdemme
taistelemaan, on sama jonka me niin voitokkaasti masensimme Rooman
rannikolla. Älkää antako Luciano Dorian nimen peloittaa teitä;
päällikön nimi ei ratkaise taistelua, vaan venetsialaiset sydämet
ja venetsialaiset kädet. Mutta ne, jotka rakastavat Pyhää Markusta,
seuraavat minua!"

Väki tervehti riemuiten tätä puhetta, ja niin pian kuin päälliköt
olivat palanneet laivoihinsa, läksi laivasto liikkeelle hyökätäkseen
vihollisen kimppuun. Taistelu oli raivoisa. Jokainen laiva valitsi
vastustajansa, jonka kanssa se alkoi kaksintaistelun. Carlo Bottini
kaatui taistelun alussa, ja Francis siirtyi hänen sijalleen. Hänen
kaleerinsa oli hyökännyt genovalaisten suurimman laivan kimppuun,
epätoivoinen taistelu raivosi. Vuoroin venetsialaiset saivat
jalansijaa genovalaisten kannella, vuoroin heidät karkoitettiin
takaisin, ja genovalaiset hyökkäsivät taas vihollisensa laivaan.
Tunnin kestäneen taistelun jälkeen voitto ei kallistunut vielä
kummankaan puolelle.

Pluton miehistö oli paljon vähälukuisempi kuin genovalaisten,
ja vaikka Francis ja Matteo taistelivat toisten etunenässä ja
rohkaisivat miehiään, eivät he voineet huomata aukkoja vihollisen
riveissä. Äkkiä genovalaiset heittivät irti valtaushaat, jotka
kiinnittivät molemmat laivat toisiinsa, ja nostivat purjeensa.
Francis katsoi ympärilleen keksiäkseen syyn tähän odottamattomaan
manööveriin, ja huomasi samalla, että kaikki genovalaiset laivat
olivat pakoon menossa, venetsialaisten seuratessa niiden kintereillä.

Purjeet nostettiin, ja Pluto yhtyi myös takaa-ajoon. Mutta pako oli
vain teeskennelty: sen tarkoituksena oli saada aikaan sekasortoa
venetsialaisten taistelulinjassa.

Purjehdittuaan kaksi mailia genovalaiset kääntyivät äkkiä takaisin ja
hyökkäsivät takaa-ajajiensa kimppuun, jotka seurasivat hajanaisena
joukkona. Tämä juoni vaikutti ratkaisevasti taistelun kulkuun. Useita
venetsialaisten laivoja vallattiin ennen kuin kaikki ennättivät
edes ryhtyä taisteluun, toiset joutuivat monilukuisen vihollisen
piiritykseen. Pisani koetti taistella niin kauan kuin suinkin, mutta
huomatessaan, että kaikki oli menetetty, hän antoi merkin laivoilleen
vetäytyä pois taistelusta. Itse hän pääsi kuuden kaleerin kera
tunkeutumaan vihollisen laivaston läpi ja pakeni Parenzon satamaan.

Kaikki muut laivat vallattiin. Seitsemän-, kahdeksansataa
venetsialaista kaatui taistelussa, kaksituhatta neljäsataa joutui
vangiksi, kaksitoista päällikköä sai surmansa, ja viisi vangittiin.
Genovalaiset olivat myös kärsineet suuria tappioita, ja Dorian
itsensä tappoi heittokeihäs samalla hetkellä, jolloin hän riemuitsi
voitosta.

Pluto oli kauan aikaa puolustautunut kolmea kaleeria vastaan ja monta
kertaa yrittänyt murtautua vihollisten läpi, mutta genovalaiset
olivat kiinnittäneet laivansa valtaushaoilla toisiinsa, ja kun
vihdoin suurin osa miehistöä oli karkoitettu kannen alle, ja Francis
huomasi, että vastarinta oli hyödytöntä, hän antoi käskyn pienelle,
genovalaisten piirittämälle joukolleen heittää aseensa maahan. Kaikki
olivat enemmän tai vähemmän haavoittuneita.

"Tämä oli onnettomuuden päivä Venetsialle", sanoi Matteo, kun
kaikilta vangeilta oli riistetty aseet ja heidät oli viety kannen
alle. "Kuulin genovalaisten sanovan, että vain kuusi kaleereistamme
oli päässyt pakoon ja että kaikki muut on vallattu. Meidän laivamme
antautui viimeisenä, onhan sekin lohdutus."

"Kaikkein ensiksi minun täytyy sitoa haavasi", sanoi Francis;
"kolmesta eri kohdasta sinä vuodat verta."

"Ja sinä vuodat verta ainakin kymmenestä kohdasta, Francesco. Minun
täytyy saada ensiksi olla tohtorina."

"Kapteenia autetaan aina viimeiseksi. Tee siis niin kuin käsken ja
riisu takki yltäsi! Ja nyt hyvät herrat", sanoi Francis kääntyen
toisten upseerien puoleen, "hoitakaamme toistemme haavoja niin hyvin
kuin osaamme. Me emme voi toivoa apua genovalaisilta lääkäreiltä,
sillä heillä on pitkäksi aikaa kylliksi työtä omissa miehissään. Moni
meistä voi hyvinkin pian menehtyä verenvuotoon, jollei apua saada.
Siksi on parasta, että sidomme ensin vaikeimmat haavat ja kuljemme
sitten miehestä mieheen, kunnes kaikki on sidottu."

Vasta seuraavana aamuna käskettiin vangit kannelle. Monet olivat
kuolleet yön kuluessa, toiset olivat siksi heikkoja, etteivät voineet
totella käskyä. Jäljelle jääneiden nimet kirjoitettiin muistiin, ja
genovalaiset upseerit hämmästyivät suuresti, kun he saivat kuulla,
miten nuori Pluton päällikkö oli.

"Minä olin vain luutnantti", vastasi Francis. "Carlo Bottini oli
päällikkönä, mutta hän kuoli jo taistelun alussa."

"Mutta mitenkä niin nuori mies on päässyt upseeriksi? Te kuulutte
varmaankin hyvin ylhäiseen sukuun, koska teitä siten on kunnioitettu
ennen muita vanhempia."

"Viisas valinta se joka tapauksessa on ollut", sanoi se kaleerin
päällikkö, joka oli ollut taistelussa Pluton kanssa, "sillä jos
tahtoo olla oikeudenmukainen niin täytyy tunnustaa, ettei ainoatakaan
laivaa koko venetsialaisessa laivastossa paremmin ohjattu eikä
rohkeammin puolustettu kuin tätä. Me jouduimme ensin sen kanssa
taisteluun, ja vaikka meitä oli paljon enemmän, eivät he kokonaiseen
tuntiin väistyneet tuumankaan vertaa. Minä huomasin, miten tämä nuori
mies taisteli joukkonsa etunenässä ja ihailin sitä voimaa ja taitoa,
jolla hän käytti miekkaansa. Ja kun meitä lopulta oli kolme häntä
vastassa, tappeli hän kuin karhu, jota koirat ympäröivät. Hän on
varmaankin kelpo nuorukainen ja ansaitsee sen korkean aseman, joka
hänelle on suotu."

"Minä en kuulu mihinkään aatelissukuun", sanoi Francis. "Nimeni on
Francis Hammond, ja vanhempani ovat englantilaisia."

"Toivottavasti ette ole palkkasoturi?" sanoi genovalainen kapteeni
vakavasti.

"En", vastasi Francis. "Olen Venetsian kansalainen, ja nimeni on
merkitty sen kirjoihin, sen toverini voivat todistaa."

"Se ilahduttaa minua", sanoi genovalainen, "sillä Pietro Doria, joka
veljensä jälkeen on nyt ylin päällikkömme, on käskenyt, että kaikki
palkkasoturit on tapettava."

"Se on julma käsky", sanoi Francis pelottomasti, "olkoon se kenen
hyvänsä määräämä! Palkkasoturilla, joka rehellisessä taistelussa
joutuu vangiksi, on yhtä suuri oikeus tulla lunastetuksi tai
vaihdetuksi kuin kellä muulla hyvänsä, ja jos teidän amiraalinne
siten rikkoo sodan lakeja vastaan, niin ei ole ainoatakaan
ritaria koko Italiassa, joka ei pitäisi sitä henkilökohtaisena
taisteluvaatimuksena."

Genovalainen rypisti otsaansa kuullessaan Francisin rohkeat
sanat, mutta sydämessään hän myönsi hänen olevan oikeassa, sillä
genovalaiset upseerit olivat yleensä sitä mieltä, että tämä julma
käsky oli sekä järjetön että häpeällinen.

Vangitut upseerit suljettiin nyt laivan keularuumaan, ja miehistö
peräruumaan. Pian he huomasivat laivan liikkeistä, että purjeet oli
nostettu.

"Nyt olemme siis matkalla genovalaiseen vankilaan, Francesco", sanoi
Matteo. "Hädin tuskin me viime kerralla vältimme sen, mutta nyt ei
mikään taida siitä meitä pelastaa."

"Ei meillä ole suurta vapautumisen toivoa", sanoi Francis; "mutta
liian varhaista on sanoa, ettemme voisi paeta. Mahdollisuudet olivat
paljoa pienemmät minun ollessani Ruggieron vallassa, mutta sittenkin
pääsin pakenemaan; silloin olin yksin ja ankarasti vartioitu, nyt
meitä on laivassa lähes kaksisataa ystävää ja vaikka olemmekin
vankeja, sittenkin voimme saada paljon aikaan, jos pysymme yhdessä.
Sitä paitsi genovalaiset ovat kai niin ylpeitä voitostansa, etteivät
viitsi vartioida meitä kovin tarkasti. Sanalla sanoen, tahtoisin
väittää, että olosuhteet ovat nyt meille suotuisia. Jos olisin
varma siitä, että Pluto purjehtii yksin, niin voisimme varmaankin
vallata sen takaisin, mutta luultavasti kaikki viisitoista vallattua
laivaa ovat yhdessä, ja toiset tulisivat tietenkin heti toveriensa
avuksi, jos huomaisivat, että olisi täällä taistelu käynnissä ja on
varmaankin mahdotonta vallata laiva aivan äänettömästi."

"Sen minäkin uskon", sanoi Matteo.

"Mutta vaikka emme voisikaan päästä miehistön yhteyteen ja sen avulla
anastaa laivaa haltuumme, niin ehkäpä me molemmat voimme sittenkin
päästä vapaiksi."

"Kun sinä sen sanot, Francesco, niin uskon sen heti. Sinä pelastit
meidät pulasta Girgentissä. Sinä pelastit Polanin tyttäret vieläkin
suuremmasta hädästä, kun he olivat vangittuina San Nicolon saarella,
ja kaikkein pahimmasta sinä vapautit itsesi paetessasi Ruggieron
käsistä. Kun sinä siis sanot, että meillä voi olla pakenemisen
toiveita, niin tuntuu minusta, ikään kuin se olisi meiltä jo
onnistunut."

"Siihen on vielä pitkälti", sanoi Francis nauraen, "mutta minä
toivon, että se onnistuu tavalla tai toisella. Minä kammoan koko
sielustani genovalaista vankilaa, sillä yleisesti tiedetään, että
he kohtelevat sotavankejaan häpeällisellä tavalla, enkä minä aio
antaa teljetä itseäni sellaiseen pesään, jos vain jollakin tavalla
voin siitä pelastua, mutta tänään en viitsi sitä vielä ajatella.
Ensiksikin särkee päätäni kaikkien niiden kolhujen jälkeen, joita
olen saanut, toiseksi olen aika heikko kovasta verenhukasta ja
kolmanneksi haavani kirvelevät oikein toden perästä."

"Niin minunkin", sanoi Matteo; "ja sitä paitsi minun on nälkä, sillä
leipä, jonka me tänä aamuna saimme, ei kelpaisi edes koirille, vaikka
täytyihän minun tyytyä siihen, kun ei muuta ollut saatavana."

"Ja nyt minä koetan nukkua muutaman tunnin. Viime yönä ei uni tullut
silmiini kovien tuskien vuoksi, mutta nyt luulen voivani nukahtaa."

Laivan tasainen heiluminen sekä ruumiillinen väsymys vaikuttivat
osaltaan, että Francis haavoistaan huolimatta vaipui syvään uneen.
Hän ei herännyt, ennen kuin valoa virtasi avonaisesta luukusta
sisään. Matteo, joka makasi hänen vieressään, heräsi myöskin ja
ojenteli jäseniään, ja myöskin heidän kymmenen kohtalotoveriaan
havahtuivat.

"Tässä on aamiaisenne", kuului ääni luukulta, ja kori, jossa oli
leipää ja pullo vettä, laskettiin nuoran varassa alas.

"Aamiaista!" sanoi Matteo. "Eihän siitä ole kuin pari tuntia, kun me
viimeksi söimme."

"Epäilen, että siitä on kaksikymmentä tuntia. Me olemme nukkuneet
oikein perinpohjaisesti, ja minä voin nyt paljon paremmin. Jakakaamme
nyt keskenämme erinomainen aamiaisemme, jota meille täällä tarjotaan.
Onneksi tulee kylliksi valoa ylhäältä luukusta, jotta voimme sen
tehdä perinpohjaisesti."

Toverit purskahtivat nauruun Francisin hyväntuulisen leikinlaskun
johdosta. Vain yksi ainoa heistä oli ollut upseerina Plutossa. Muut
olivat samoin kuin Matteo, vapaaehtoisia ja ylhäisten perheiden
jäseniä. Syödessä laskettiin leikkiä ja naurettiin huolettomasti. Kun
ateria oli ohi, sanoi Francis:

"Nyt pidetään sotaneuvottelu."

"Te olette joka tapauksessa onnellisemmassa asemassa kuin Pisani",
sanoi eräs nuorista miehistä, "sillä ei mikään siviilineuvosto
rajoita teidän valtaanne, ja me hyväksymme kaikki, mitä kapteeni
ehdottaa."

"En minä ole enää teidän kapteeninne", vastasi Francis. "Nyt me
olemme kaikki vankeja ja yhdenvertaisia, ja jokainen saa vapaasti
ilmaista mielipiteensä ja antaa äänensä."

"Silloin minä lausun heti mielipiteeni, Francesco", sanoi Matteo,
"ja ehdotan, että sinä edelleen olisit meidän kapteenimme ja että
me tottelisimme sinua yhtä ehdottomasti kuin jos seisoisit Pluton
välikannella etkä olisi teljettynä tähän lastiruumaan. Ensiksikin
sinut määrättiin Carlon kaaduttua meidän lailliseksi johtajaksemme;
toiseksi sinulla on enemmän kokemusta kuin meillä kaikilla yhteensä
ja paljon terävämpi pää kuin kellään meistä muista. Siksi, toverit,
ehdotan, että pitäisimme herra Francesco Hammondia edelleen
kapteeninamme ja että tottelisimme häntä."

Toverit hyväksyivät riemuiten ehdotuksen, sillä kaikki kunnioittivat
ja ihailivat Francisia, hänen tarmoaan kärsivällisyyttä koettelevan
talven aikana, ja tapaa, jolla hän oli johtanut miehistöä
epätoivoisessa taistelussa.

"No niin", sanoi Francis, "jos haluatte, olen edelleenkin teidän
johtajanne, mutta sittenkin pidämme sotaneuvottelun. Ensimmäinen
kysymys, jonka tahdon esittää mietittäväksenne, on se, miten voimme
anastaa takaisin Pluton."

Nuoret miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Vakava tapa, jolla
Francis teki heidän mielestään kerrassaan mahdottoman ehdotuksen,
huvitti heitä suuresti.

"Minä tarkoitan täyttä totta", jatkoi Francis, kun nauru oli
lakannut. "Jos pieninkin mahdollisuus vain on, niin aion anastaa
takaisin Pluton, enkä epäile, ettei se voisi onnistua, jos vain
menettelemme oikealla tavalla. Ensiksikin voimme pitää aivan varmana,
että meitä täällä laivalla on paljon enemmän kuin genovalaisia.
Tietysti he ovat kadottaneet taistelussa yhtä paljon väkeä kuin
mekin. Toiseksi: jos Doria aikoo hyötyä voitostaan, niin hänen on
täytynyt pidättää omissa kaleereissaan kylliksi taistelukykyisiä
miehiä eikä hän ole siis voinut luovuttaa anastamilleen
viidelletoista kaleerille kuin suhteellisesti pienen joukon.
Tahtoisinpa väittää, ettei Pluto ole saanut osalleen kuin enintään
viisikymmentä miestä, jota vastoin meitä on kolme kertaa enemmän. Jo
sekin, että he nuorassa hilaavat meille ruokaa, osoittaa, että he
tietävät olevansa meitä heikommat."

"Siinä sinä olet varmaan oikeassa", sanoi Paolo Parucchi, toinen
Pluton upseereista, "mutta heitä on viisikymmentä aseistettua miestä,
ja meidän sadanviidenkymmenen joukkomme on aseeton ja vangittu.
Heiltä puuttuu pää, joka ajattelisi heidän puolestaan, ja meiltä
puuttuvat aseet, joiden avulla voisimme panna aikeemme täytäntöön."

Hyväksymisen murinaa kuului muutamien nuorten miesten parista.

"En ole koskaan luullut, että voisimme suoriutua yrityksestä
vaikeuksitta", sanoi Francis levollisesti, "tai ettei meidän
tarvitsisi tehdä muuta ensi kerralla, kun luukku avautuu, kuin
sanoa niille, jotka seisovat tuolla ylhäällä: Hyvät herrat, meidän
joukkomme on lukuisampi kuin teidän, siksi me vaadimme teitä
vaihtamaan paikkaa meidän kanssamme. Olen vain väittänyt, että meillä
on voimaa vallata laiva takaisin, jos suotuisa tilaisuus tarjoutuu.
Nyt meidän täytyy ensiksikin päättää, miten voimme hankkia itsellemme
sellaisen tilaisuuden. Onko kellään teistä tikaria tai veistä, jota
vahdin silmä ei ole keksinyt?"

Ei kukaan vastannut.

"Minä pelkäsin kyllä, että niin huonosti olisikin asia. Mutta koska
meillä ei ole aseita eikä työkaluja, niin meidän täytyy tutkia, eikö
ruumassa ole mitään, mikä voisi tehdä sellaisen virkaa. Onneksi
olemme saaneet jäädä Plutoon, jossa tunnemme joka sopen, sillä paljon
pahempi olisi, jos meidät olisi siirretty muualle. Tuossa hirressä
näkyy olevan muutamia rautakoukkuja, varmaankin niihin joskus on
ripustettu lihaa. Katsotaanpas, voimmeko saada ne irti."

Mutta koukut olivat niin lujassa, että kaikista ponnistuksista
huolimatta ne eivät liikahtaneet vähääkään.

"Meidän täytyy toistaiseksi luopua siitä yrityksestä", sanoi Francis,
"ja katsoa voimmeko löytää jotain muuta käyttökelpoista."

Mutta vaikka he etsivät hyvin tarkasti joka paikan, ei löytynyt
mitään.

"Voisikohan ämpärien rautasangoista olla mitään hyötyä", sanoi Matteo.

"Voisi kyllä, kunhan ne vain saisi irti."

"Se ei ole vaikeaa", sanoi eräs toinen tarkastettuaan niitä hetken
aikaa. "Tämä ämpäri on tyhjä, ja sanka on melkein irti."

'Hetken kuluttua oli irrotettu sangat neljästä ämpäristä.

"Suurta hyötyä niistä ei ole", sanoi Matteo; "rauta on ruosteista, ja
ne murtuisivat heti tuottamatta pahempia haavoja."

"Niin, ei niistä tikareiksi ole", sanoi Francis, "mutta ehkäpä ne
varovasti käyttäen kelpaavat sahoiksi. Katkaise jalan pituinen pala,
revi kaistale paidastasi ja kierrä se moneen kertaan toisen pään
ympäri, niin että voit pitää siitä kiinni. Ja koeta sitten hangata
sillä hirrenpäätä!"

"Se pystyy todellakin", ilmoitti Matteo koetettuaan, "mutta nopeasti
työ ei edisty."

"Voimme olla hyvillämme, jos rauta ollenkaan pystyy", sanoi Francis
rohkaisevasti. "Meillä on ainakin viikon verran aikaa tehdä työtä, ja
jos tuuli on epäsuotuisa, niin ehkäpä koko kuukausikin. Nyt taitamme
sangat sopiviin kappaleisiin ja käytämme niitä varovasti."

"Entäs sitten, kapteeni?"

"Päämäärämme on tietenkin se, että murtaudumme suureen lastiruumaan,
joka erottaa meidät miehistöstä. Siellä on varmaan kylliksi
aseitakin. Mutta voidaksemme käyttää sahojamme, täytyy meidän ensiksi
löytää reikä väliseinästä. Tutkikaamme siis tarkasti, eikö seinässä
olisi minkäänlaista reikää."

Oli jo liian pimeä, jotta olisi voitu tarkasti nähdä, ja siksi
kaikki koettelivat sormillaan pitkin seiniä löytämättä kuitenkaan
pienintäkään aukkoa.

"Siinä tapauksessa meidän täytyy kaikkein ensiksi koettaa sahata irti
nuo rautakoukut", sanoi Francis. "Ehdotan, että valitsemme nuo kolme,
jotka ovat tuon hirren alapuolella. Meitä on kaksitoista, siis neljä
kutakin koukkua kohti, ja voimme vuorotella joka viides minuutti.
Muistakaa, että tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa."

Työhön ryhdyttiin heti. Nuoret miehet käsittivät nyt täydellisesti,
mistä oli kysymys. Huomattuaan miten levollisesti ja asiallisesti
Francis johti heidän työtään, he tulivat varmoiksi siitä, että
ainakin hän itse uskoi yrityksen mahdollisuuteen. Oli siis hiukan
toivoa pelastua Genovan pelottavista vankiloista.

Työ kävi hitaasti ja pari rautakappaletta taittui heti paikalla,
kun työntekijät olivat liian innokkaita, mutta kun huomattiin,
että työkalut varovasti käsitellessäkin vähitellen tunkeutuivat
puuhun, jatkettiin työtä säännöllisesti. Onneksi se hirsi, jota he
sahasivat, oli varsin pehmeä, ja selvästi saattoi nähdä, miten pienet
sahajauhokasat lisääntyivät.

Sahat olivat koko päivän liikkeessä. Vaikka työ sujui hitaasti, se
piti kuitenkin mielet vireessä, ja kun vihdoin kolme nuorukaista koko
painollaan kävi riippumaan ja sai koukun irti, niin he eivät voineet
olla huudahtamatta ilosta. Yhteisvoimin irrotettiin vihdoin molemmat
muutkin. Rautakoukut olivat päästään terävät ja tuuman paksuiset.

"Nämä eivät ole niinkään huonoja aseita", sanoi Matteo.

"Emme me käytä niitä aseina", sanoi Francis. "Niistä on enemmän
hyötyä kuin mistään aseesta, lukuunottamatta kirvestä. Mutta me
tarvitsemme ainakin kolme lisää. Siksi ehdottaisin, että heti
jatkaisimme työtä. Järjestetään vahtivuorot. Kestää kaksitoista
tuntia, ennen kuin saamme ruoka-annoksemme, siis kolme tuntia työtä
ja yhdeksän tuntia lepoa kullekin. On juuri ensimmäisen vahdin vaihto
kannella, ja koska voimme kuulla tänne, milloin niitä muutetaan,
voimme siitä päätellä, mitä kello kulloinkin on."

"Minä olen valmis tekemään työtä koko yön", sanoi Matteo. "Ensiksi en
suurestikaan uskonut työmme edistymiseen, mutta koska olemme saaneet
irti kolme tuollaista rautaesinettä, niin voisin jatkaa vaikka kuinka
kauan."

"Saatpa nähdä, Matteo, että tehtyäsi kolme tuntia työtä käsivartesi
ovat niin väsyneet, ettet jaksa niitä kohottaa. On kovin väsyttävää
sahata käsivarret kurotettuina pään yläpuolelle. Jo tästä
vähäisestäkin työstä on minun käsivarsia alkanut särkeä. Mutta kunkin
täytyy tehdä työtä niin paljon kuin jaksaa noina kolmena tuntina,
ja pimeässä pitää olla vielä varovaisempi, jotta työkalut eivät
taittuisi."

"Onneksi voimme nyt saada vielä useampia sahoja, jos tarvitsemme",
sanoi Matteo, "sillä näillä vahvoilla raudoilla murramme helposti
sangat muistakin ämpäreistä."

"Siinä olet oikeassa, Matteo. Sitä en ajatellut lainkaan. Niin kuin
näet, alkaa meillä jo olla kokonainen työkaluvarasto."

Vaikka kaikki työskentelivät minkä jaksoivat, ei työ sittenkään
pimeässä suuresti edistynyt. Mutta niin pian kuin päivä alkoi valjeta
ja miehistön liikkeistä saattoi päätellä, että he huuhtelivat kantta,
alkoivat he terävillä rautakoukuilla rikkoa puuta, jotta sahaaminen
kävisi helpommin. Ja kun he sitä paitsi vuorottelivat joka viides
minuutti, edistyi työ sangen nopeasti, ja suureksi ilokseen he saivat
vielä kolme muuta rautakoukkua irti.

"Jos joku olisi sanonut minulle", sanoi yksi nuorukaisista, "että
käsivarret voisivat muutaman tunnin työn jälkeen särkeä näin
kauheasti, niin en olisi häntä uskonut."

Kaikki olivat samaa mieltä, sillä ei kukaan heistä ollut tottunut
raskaaseen ruumiilliseen työhön.

"Anna meidän levätä puoli tuntia, Francesco", sanoi Matteo, "ennen
kuin jakelet uusia käskyjä. Sen verran lepoa ainakin tarvitsen että
käsivarsiini palaa edes hiukan voimaa."

"Voimme levätä koko tunninkin, jos haluat, Matteo. Sinä aikana saamme
aamiaista, ja sitten jatkamme jälleen."

"Aamiaista!" sanoi eräs nuorukaisista nyrpeästi. "En minä voi
nimittää tuota mustaa leipää ja vettä aamiaiseksi. Kun ajattelen
niitä aamiaisia, joita olen syönyt ja mitä ruokia olen hyljeksinyt
siksi, ettei niitä ollut valmistettu taiteen kaikkien sääntöjen
mukaan, niin en voi muuta kuin kiroilla hulluuttani, kun lainkaan
tahdoin merelle."

"Tahtoisin ehdottaa teille kaikille", sanoi Francis, "että
käyttäisitte tämän tunnin toistenne lihaksien hieromiseen. Se on
paras keino saada ne pehmenemään. Giuseppellä oli aina tapana tehdä
niin, kun minun jäseneni jäykkenivät soudun jälkeen."

Neuvoa seurattiin, ja sillä välin kun toiset olivat tässä työssä,
lähti Francis tutkimaan väliseinää.

"No, kapteeni, mitä kerrottavaa teillä on?" kysyi Matteo, kun Francis
palasi toisten joukkoon.

"Varsin hyviä uutisia", sanoi Francis. "Lankut on onneksi naulattu
toiselta puolen hirsiin kiinni sekä ylhäältä että alhaalta."

"Mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Se merkitsee hyvinkin paljon. Jos ne olisi naulattu kiinni tältä
puolen, olisi meidän pitänyt porata näillä rautakoukuilla reikiä
lankkuihin ja sitten sahata lankut poikki. Mutta nyt luullakseni
voimme irrottaa lankun viidessä minuutissa. Ei tarvitse muuta kuin
työntää rautakärki hirren ja lankun väliin ja käyttää sitä vipuna.
Kylläpä naulojen tosiaankin pitäisi olla kovin vahvat, jotta ei
tällaisilla rautakoukuilla saisi niitä irti."

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Tämä odottamaton uutinen sai heidät
unohtamaan kaiken kivun ja nälän, ja kuusi heistä tarttui heti
rautoihin.

"Hiljaa!" sanoi Francis. "Muistakaa, että siellä voi olla miehiä
tavaroita hakemassa. Ennen kuin uskallamme irrottaa ainoatakaan
lankkua, täytyy meidän porata reikä, josta voimme kurkistaa sisään.
Sellaisen poraaminen on paljon helpompaa kuin jos sen täytyisi olla
niin suuri, että saha mahtuisi siitä sisään. Mutta hiukan aikaa
siihenkin kuluu. Parasta on kuitenkin odottaa, kunnes olemme saaneet
aamiaista."



KUUDESTOISTA LUKU

Pluto vallataan takaisin


Niin pian kuin tavallinen aamiainen oli hinattu alas ja he olivat
kuulleet, että raskaat painot oli jälleen asetettu luukun eteen,
otti yksi heistä raudan käteensä ja alkoi porata reikää toisten
syödessä. Rauta tunkeutui aluksi varsin helposti puun läpi, mutta
vaikeudet kasvoivat hetken kuluttua, ja kesti ainakin neljä tuntia,
ennen kuin he kurkistamalla reiästä ulos saattoivat erottaa hiukan
valoa. Tehtyään vielä neljännestunnin ajan työtä he olivat saaneet
aukon niin suureksi, että saattoi nähdä ruumaan. Siellä oli varsin
valoisaa, sillä luukku oli auki, ja he näkivät, että kaksi miestä
avasi parhaillaan laatikkoa.

"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee pimeä", sanoi Francis. "En usko,
että pidämme kovinkaan suurta melua, mutta sittenkin on parasta,
että odotamme kunnes miehistön nukkuma-aika lähestyy, sillä sitä
ennen heillä on tapana kävellä kannella, jutella ja laulaa, eikä sinä
aikana vähäistä melua niinkään helposti voida kuulla."

"Vaikeinta on pakottaa rauta lankkujen ja hirsien lomaan, jotta
saisimme vankan otteen", sanoi Matteo.

"Kyllä minä luulen, että se sittenkin onnistuu", vastasi Francis.
"Hirret ovat rosoiset, ja jos oikein etsimme, niin varmaankin
löydämme paikan, josta rauta pääsee tunkeutumaan kylliksi syvälle."

Tarkasti tutkittuaan he valitsivat tarkoitukseen sopivan lankun;
sitten he paneutuivat maata tai istuivat juttelemaan, kunnes
oli kylliksi pimeä. Sitä ennen he kuitenkin tirkistivät reiästä
viereiseen ruumaan ja huomasivat, että luukku oli suljettu. Heidän ei
siis tarvinnut pelätä, että kukaan tulisi sinne mitään hakemaan.

"Nyt luullakseni voimme aloittaa", sanoi Francis vihdoin. "Sinä,
Paolo Parucchi, saat ottaa yhden raudoista, minä otan toisen ja
Matteo kolmannen. Useampia kuin kolme ei voi käydä yhden hirren
kimppuun, ja jos naulat eivät ole hirveän lujassa, niin luultavasti
saamme ne irti."

Kesti hetken aikaa, ennen kuin he saivat työnnetyksi raudat hirren ja
laudan väliin.

"Jos olette valmiit", sanoi Francis, "niin iskekää kiinni!"

Niin kuin Francis oli laskenut, tekivät vivut tehtävänsä, ja naulat
heltisivät hiukan.

"Siinä on tuuman levyinen rako", sanoi Francis, joka tunnusteli
seinää kädellään. "Jos annatte rautojenne olla paikoillaan, niin
siirrän omani hiukan syvemmälle. Kas noin, nyt voitte siirtää
rautanne!"

He ponnistelivat uudelleen, ja tällä kertaa naulat irtaantuivat
ainakin kahden tuuman verran. Uuden ponnistuksen jälkeen oli lankun
alapää irti.

"Työntäkää sitä nyt voimienne takaa", sanoi Francis, "sillä välin kun
minä pistän rautani lankun ja ylähirren väliin."

Nämä naulat irtaantuivat vieläkin helpommin kuin edelliset. Pian
koko lankku oli irrallaan ja se laskettiin lattialle. Toiset, jotka
seisoivat vieressä, eivät pimeässä voineet nähdä mitään, mutta
Francisin käskyistä he päättelivät, mitä oli saatu aikaan.

"Pääsettekö jo raosta läpi?"

"Emme", sanoi Francis. "Ensin on poistettava vielä toinenkin lankku,
mutta ehkäpä laihin meistä pääsee siitä läpi ja pitää lankusta
toiselta puolen kiinni, ettei tarvitse pelätä sen kaatuvan kumoon."

Parin minuutin kuluttua oli toinenkin lankku ensimmäisen rinnalla
lattialla.

"Mitäs me nyt teemme?" kysyi Matteo.

"Meidän täytyy päästä merimiesten kanssa yhteyteen. Nyt muodostamme
kolme työryhmää; ensimmäistä johdan minä, toista Paolo Parucchi ja
kolmatta Matteo. Kun pääsemme viereiseen huoneeseen, asetamme lankut
paikoilleen ja painamme naulat kiinni, jotteivät ne kaadu kumoon.
Jos joku sattumalta meidän työskennellessämme tulisi lastiruumaan,
niin voimme sittenkin olla rauhassa, sillä siinä päässä, jossa
työskentelemme, on korkea säkkipino."

Francis ja hänen miehensä hiipivät ensiksi asevaraston luo, jonka
he olivat huomanneet kurkistaessaan reiästä sisään. Hetken aikaa
etsittyään he löysivät täältä tikarin; sitten he hapuilivat pimeässä
säkkipinolle. Se ylettyi melkein kattohirsiin saakka, niin että he
juuri ja juuri pääsivät sen yli kiipeämään.

"Älkää vain kolauttako päätänne kattoon", sanoi Francis; "sellainen
melu voisi herättää huomiota. Ja maatkaa nyt alallanne, kunnes löydän
sopivan paikan, mistä voimme aloittaa työn."

Niin pian kuin Francis oli löytänyt liitteen kahden lankun lomasta,
hän alkoi tikarilla kaivaa reikää. Kymmenen minuutin kuluttua hän
kosketti kädellään viereisen miehen olkapäätä, painoi hänen kätensä
reikää vasten ja siirtyi syrjään päästäen toisen omalle paikalleen.
Tunnin kuluttua he olivat siten saaneet tuuman läpimittaisen reiän
poratuksi lankkuun. Francis käänsi korvansa reikää vasten kuunnellen
ääntä viereisestä suojasta. Sitten hän painoi suunsa sitä vasten ja
kysyi:

"Nukutteko te siellä?" Taaskin hän kuunteli. Muutamat merimiehistä
juttelivat keskenään ja kyselivät toisiltaan, mikähän ääni näin äkkiä
häiritsi hiljaisuutta.

Ei kukaan vastannut, toiset vain uhkailivat yörauhan häiritsijää.
Niin pian kuin kaikki oli taas hiljaista, sanoi Francis:

"Olkaa ääneti! Missä on venemies Rinaldo!"

"Tässä", vastasi ääni. "Mutta kuka puhuu? Olen tuntevinani herra
Hammondin äänen."

"Minun ääneni se onkin, Rinaldo. Me olemme tunkeutuneet lastiruuman
läpi irrotettuamme muutamia lankkuja seinästä. Nyt teidän vuoronne
on tehdä samoin. Me annamme teille tikareita, kunhan saamme reiän
hiukan suuremmaksi. Valitkaa joku nurkkalankuista, sillä sieltä käsin
vähimmin huomataan meidän hommiamme."

"Eivät he huomaa mitään, sillä he eivät tule koskaan tänne alas,
hilaavat vain korissa meille ruoan."

"Mutta aloittakaa sittenkin nurkasta", sanoi Francis, "sillä
voisihan sattua, että joku tulisi alas ennen kuin olette saaneet
työnne valmiiksi. Teidän täytyy irrottaa kaksi lankkua päästäksenne
tunkeutumaan läpi. Parasta, että heti paikalla ryhdytte työhön. Tältä
puolelta ei kukaan teitä huomaa, täällä on edessä korkea säkkipino,
joka ulottuu aivan kattoon saakka. Mutta teidän täytyy tehdä hiljaa
työtä, ettei ylhäällä kannella epäillä mitään.

"Kun olette saaneet lankut irti, niin pankaa ne takaisin paikoilleen
ja pistäkää kiiloja väliin, etteivät ne kaatuisi. Työn tulee olla
valmista huomisaamuna. Tehtyänne sen odottakaa minun määräyksiäni.
Hyökkäys tuskin tällä hetkellä voisi onnistua, sillä varmaankin
toiset laivat ovat vielä meidän lähellämme, ja vaikka voisimmekin
voittaa miehistön, niin toiset laivat heti voittaisivat meidät
takaisin. Siksi teidän täytyy pysytellä alallanne, kunnes minä annan
teille käskyn, kulukoon siihen päivä tai vaikka kymmenenkin. Kaikki
ne aseet, jotka he ovat riistäneet meiltä, ovat täällä, ja kun aika
on käsissä, voimme me vaivatta hyökätä genovalaisten kimppuun ja
viedä Pluton takaisin Venetsian satamaan."

Merimiesten parista kuului riemun mutinaa. Francis kuunteli hetken
aikaa, ja kuuli, miten yksi miehistä sanoi:

"Mitäs minä sanoin teille? Enkö sanonut, että herra Hammond kerran
ennen on jo pelastanut meidät genovalaisten kynsistä ja että voin
vaikka lyödä vetoa siitä, että hän tekee sen uudestaankin, jos siihen
on vain hiukankin mahdollisuutta?"

"Sen sinä sanoit, Pietro, ja oikeassa olit. Mikä ilo onkaan palvella
sellaista kapteenia. Hän ei ole samanlainen kuin muut aatelisherrat,
jotka eivät osaa erottaa köydenpäätä toisesta ja jotka nyrpistävät
nenäänsä, jos on pakko hiukankin liata käsiään. Ajatelkaahan vain,
miten hyvää huolta hän piti meistä talvella! Jos kävisi päinsä, niin
hurraisin hänelle, mutta sen saamme tehdä sitten, kun olemme päässeet
tästä pinteestä. Ja nyt, Rinaldo, ryhtykäämme heti työhön. Kun
kaikki käy ympäri, niin ehkeipä meidän tarvitsekaan mädätä Genovan
vankiloissa."

Kun Francis huomasi, että työ tuli suoritetuksi hänen käskyjensä
mukaan, hän hiipi säkkipinolta alas ja etsi asevarastosta kaksi
heittokeihästä, jotka saivat tehdä poran virkaa; hän pisti ne reiästä
merimiehille.

"Nyt me olemme suorittaneet työmme", sanoi hän tovereilleen. "Paolo
ja hänen joukkonsa voi helposti suurentaa reikää sen verran, että
tikarit mahtuvat siitä läpi."

Miehet palasivat lastiruuman toiselle puolelle, siirsivät tieltä
lankut ja olivat taaskin toveriensa luona. Francis selitti nyt
Parucchille, miten pitkälle he olivat päässeet ja mitä käskyjä hän
oli antanut merimiehille. "Kun reikä on kyllin suuri, anna heille
nämä viisi tikaria ja tule sitten tänne takaisin. Minä näytän sinulle
tietä."

Kun päivänvalo tunkeutui lastiruumaan, heräsi Matteo ja huomasi
ihmeekseen, että kaikki hänen toverinsa olivat panneet maata
herättämättä häntä. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan
herätti Francisin. "Onko jotain hullusti, Francesco? On valoisa
päivä, ja kaikki toverit nukkuvat hyvässä rauhassa, mutta meitä ei
ole lainkaan herätetty!"

"Kaikki on käynyt hyvin, Matteo, mutta me emme herättäneet
teitä siksi, ettei teillä ollut mitään tehtävää. Me olemme jo
antaneet tikareita ja keihäitä merimiehille, ja parasta aikaa he
porautuvat väliseinän läpi. Kun se on tehty, kohtaamme me toisemme
keskimmäisessä ruumassa, otamme aseita ja hyökkäämme genovalaisten
kimppuun, niin pian kuin suotuisa tilaisuus vain tarjoutuu."

"Se on hyvä ajatus, Francesco, mutta minä olisin toivonut, että
olisimme saaneet suorittaa oman osan työstämme. -- Miten kauan luulet
kestävän, ennen kuin merimiehet saavat väliseinän rikotuksi?"

"Luulenpa melkein, että he ovat jo suorittaneet työnsä. Missään
tapauksessa he eivät jatka pitemmälle tänään."

"Me pääsemme siis pian vapaiksi!" huudahti Matteo riemuiten.

"Saadaan nähdä, Matteo. Meidän täytyy odottaa suotuisaa tilaisuutta,
jotta saamme vallatuksi laivan niin, että laivan miehistö ei voi
antaa merkkiä toisille laivoille, jotka varmaan purjehtivat yhdessä
meidän kanssamme. Mutta jollei sinulla ole sen enempää sanottavaa,
niin minä rupean uudestaan nukkumaan, sillä meillä on vielä pari
tuntia aikaa levätä. En ole vielä nukkunut kyllikseni, ja päivät ovat
niin pitkiä, että on parasta nukkua, kun siihen on hiukankin halua."

Sinä päivänä vangit olivat levottomammalla mielellä kuin koko
vankeusaikanaan. Alussa he olivat olleet niin masennuksissaan, ettei
heidän tehnyt mielensä edes jutella. Laivaston häviö, Venetsiaa
uhkaava vaara, vankeus Genovan pimeissä vankikopeissa, kaikki tämä
oli alussa masentanut kokonaan heidän mielensä. Mutta nyt, kun
vapautuksen toivo oli niin lähellä, kun he milloin hyvänsä saattoivat
ottaa itselleen aseita ja voittaa genovalaiset, tuntui tosiaankin
kovalta olla toimettomana.

Muutamat ehdottivat, että vielä samana yönä tehtäisiin yritys, mutta
Francis pani vastaan.

"Te otatte huomioon vain sen vihollisen, jonka näette", sanoi hän.
"Se ei ole vaarallisin, vaan toinen, jota emme näe. Meidän täytyy
odottaa sopivaa tilaisuutta."

"Mutta ehkäpä sellaista ei tule koskaan", sanoi joku joukosta.

"Onhan sekin mahdollista", myönsi Francis, "mutta jollei suotuisaa
tilaisuutta ilmaannu, niin emme menetä myöskään mitään odottamalla
jonkun aikaa, sillä aina voimme yrittää toisella kertaa yhtä hyvin
kuin tänäkin yönä. Voisihan se onnistuakin -- voisimmehan ehkä
vangita vahdin kannella, ennen kuin hän ennättäisi nostaa melua
-- mutta meidän ei kannata antautua sellaiseen vaaraan ennen kuin
tiedämme, ettei muuta mahdollisuutta ole. Aamun sarastaessa avataan
luukku, mutta vaikkapa voisimmekin vapauttaa toverimme ja yhdessä
heidän kanssaan päästä kannelle, niin kohtaisimme genovalaiset
täysilukuisina siellä, ja ennen kuin saisimme heidät voitetuiksi,
ennättäisivät he antaa merkin toisille laivoille. Yöllä sen sijaan
voisimme helposti kokoontua miehistömme kanssa, mutta silloin on
luukku kiinni, luultavasti vielä lukittukin ulkopuolelta."

"Mutta jollemme voi hyökätä heidän kimppuunsa päivällä emmekä liioin
yöllä, niin mitä me voisimme sitten tehdä?"

"Siitä meidän pitäisikin sopia", sanoi Francis. "Meidän täytyy joko
täältä tai toisesta lastiruumasta porata itsellemme pääsy kannelle.
Siihen voi kulua useita päiviä, mutta eihän se tee mitään, sillä
meillä on yllin kyllin aikaa ennen kuin saavumme Genovaan. Vaikeus on
itse työssä; vaikeinta on suorittaa se herättämättä huomiota."

"Se on tosiaankin vaikeata", sanoi Matteo, "kun merimiehet on
sijoitettu skanssiin etumaisen lastiruuman yläpuolelle ja upseerit
meidän päällemme perähytteihin."

"Se on totta, Matteo, ja siksipä meidän eikä merimiesten onkin
sahattava poikki kansiluukut. Kaikeksi onneksi tiedämme tarkoin,
miten hytit sijaitsevat, ja voimme siis valita sellaisen paikan,
jossa luultavasti meidän hommiamme ei huomata."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Matteo, "ei heillä ole yhtä monta upseeria
kuin meillä, ja muutamat hytit ovat sen vuoksi tyhjinä. Emmekö voisi
tarkkaamalla askelten ääntä arvata mitkä ovat tyhjiä?"

"Minäkin ajattelin aivan samaa, mutta en usko, että voimme luottaa
siihen. Useilla heistä on pehmeät jalkineet, joissa voi liikkua
aivan äänettömästi, ja olisi paha, jos erehtyisimme. Tarkasti asiaa
tuumittuani olen tullut siihen päätökseen, että viisainta olisi
porautua kapteenin hyttiin."

"Mutta siinä kapteeni aivan varmaan asustaa", sanoi Parucchi.

"Niin kyllä, mutta siinä on meillä sittenkin suurin mahdollisuus.
Niin kuin tiedätte, oli Carlo Bottini kauan oleskellut
Konstantinopolissa ja Itämailla ja oli mukavuutta rakastava. Ettekö
muista, että hän teetti peräikkunan alle leveän ja matalan sohvan,
joka oli melkein koko hytin leveä, hän nimitti sitä divaanikseen ja
vietti enimmän osan päiväänsä loikoillen sillä, jollen erehdy, on
se vain jalan korkuinen, ja neljä jalkaa leveä. Siksi lie varsin
helppoa sahata poikki takimmaiset lankut hytissä sisällä olijoiden
huomaamatta."

Kaikki hyväksyivät tämän ehdotuksen.

"Tietysti meidän täytyy työskennellä varovaisesti", jatkoi Francis.
"Meidän täytyy puhkaista puu tikarilla, emmekä saa sahata emmekä
raaputtaa. Hirret ovat kahden jalan päässä toisistaan, täytyy
siis katkaista kaksi lankkua aivan niiden läheltä, siten vältämme
naulankohdat. Tietenkään emme saa sahata niitä kokonaan poikki, ennen
kuin uskallamme ryhtyä itse hyökkäykseen, vaan ne täytyy jättää sen
verran ehjiksi, että ne pysyvät koossa, muuten lakaistessa voitaisiin
helposti keksiä reikä."

"Emmekö voi heti ryhtyä työhön?" kysyi Matteo. "Ei mikään ole
hirveämpää kuin tämä toimettomuus."

"Aivan hyvin, Matteo, jos niin haluat. Kaksi voi tehdä yhtä aikaa
työtä, yksi kummaltakin puolelta. Te saatte ottaa terävimmät tikarit,
mutta varokaa, ettei synny kovin kovaa ääntä. Voihan olla, että he
sittenkin kuulevat jotain tuonne ylös, mutta siinä tapauksessa he
saattavat otaksua, että rotat vain nakertelevat."

Matteo ja eräs toinen nuorista miehistä ryhtyi heti työhön, mutta
vasta seuraavan päivän iltana olivat uurteet kyllin syvät. Vain
neljännestuuman verran oli enää sahaamatta.

Seuraavana päivänä laiva laski ankkurin ja seisoi kaksi päivää
jossakin satamassa. Ruokavaroja tuotiin lastiruumaan, ja vangit
olivat varmoja, että he olivat jossakin Sisilian tai Etelä-Italian
satamassa. Pari tuntia sen jälkeen, kun he olivat lähteneet
matkalle, he huomasivat laivan liikkeistä, että tuuli kovasti.
Yöllä laiva keinui ankarasti ja aallot loiskivat sen kylkiä vasten
niin voimakkaasti, että kannen alla olijat töin tuskin saattoivat
kuulla toistensa puhetta. Heidän toiveensa kiihtyivät kilpaa laivan
keinumisen kera: nyt vihdoinkin oli tullut tilaisuus, jota he niin
kauan olivat odottaneet, sillä myrskyssä täytyi laivojen pysytellä
kaukana toisistaan, jotta ne eivät törmäisi vastatusten, ja kaikki
äänet häviäisivät myrskyn ja aaltojen pauhuun.

Joka yö Francis oli käynyt tervehtimässä merimiehiä ja kehoittanut
heitä kärsivällisesti odottamaan. He olivat kauan sitten poranneet
lankut puhki, ja ne pysyivät vain säkkien painon avulla paikallaan.
Francis oli pyytänyt heitä olemaan valmiina heti, kun kova myrsky
nousisi, ja hän tiesi siis, että he odottivat nyt vain sovittua
merkkiä.

Niin pian kuin tuli pimeä ja keskimmäisen lastiruuman luukku oli
suljettu, irrotettiin lankut, ja Francis alkoi tovereineen siirtää
säkkejä pois nurkasta, josta merimiehet vuorostaan olivat irrottaneet
lankkuja. Pian tämä oli tehty, ja Francis astui aukosta sisään.

"Kaikki on valmista", sanoi hän. "Rinaldo, pidä huolta siitä, että
merimiehet astuvat yksitellen ulos. Sitä mukaa kuin he tulevat
lastiruumaan, he saavat aseen käteensä ja sitten heidän tulee
asettua tuulensuojanpuolelle odottamaan, kunnes annetaan uusi käsky.
Muista, että he eivät saa pitää vähintäkään melua, sillä jos joku
kompastuu ja kaatuu, niin voidaan luulla, että lasti on alkanut
liikkua, ja silloin lähetetään tänne alas miehiä kiinnittämään sitä
tiukemmalle. Silloin he ennättävät antaa merkin toisille laivoille
ja tehdä koko meidän suunnitelmamme tyhjäksi. Kun kaikki miehet ovat
järjestyksessä, niin kuin olen käskenyt, he saavat odottaa hiukan,
kunnes valmistukset on tehty."

Kun kaikki merimiehet olivat saaneet aseita, Francis astui
peräruumaan, jossa Matteo ja eräs toinen tovereista paraillaan
sahasivat kattolankkuja kokonaan poikki. Francis oli jo määrännyt,
missä järjestyksessä heidän tuli nousta kannelle. Heikko valonsäde
virtasi aukosta. Kaksi tovereista nosti Francisin niin korkealle,
että hän saattoi nähdä hytin sisään. Se näytti olevan tyhjä,
vaikka olihan mahdollista, että päällikkö makasi sohvalla, hänen
yläpuolellaan. Luultavaa se ei kuitenkaan ollut, pikemminkin hän näin
kovassa myrskyssä oli ylhäällä kannella ohjaamassa laivaa.

Francis antoi nyt merkin, ja toverit nostivat hänet niin korkealle,
että hän pääsi ryömimään hyttiin ja makasi sitten aivan hiljaa,
kunnes Matteo ja Parucchi pääsivät myös kannelle. Sitten hän antoi
uuden merkin ja kaikki kolme kierivät lattialle ja hyökkäsivät
tikarit kädessä esille, valmiina käymään kapteenin kimppuun, jos
hän makaisi sohvalla. Mutta niin kuin he olivat olettaneetkin, oli
kajuutta tyhjänä. Toiset seurasivat nyt jäljessä aukon kautta, kunnes
koko kajuutta oli täynnä. Noin viisikymmentä miestä seisoi siinä.

"Meitä on enemmän kuin tarpeeksi", sanoi Francis, "koska he ovat
aseettomia ja valmistumattomia. Me voimme ensin hiipiä yksitellen
ulos, mutta niin pian kuin annan merkin, rynnätkää kaikki joukolla
ulos. Meidän ei tarvitse kuin iskeä miekankahvalla heidät maahan,
sillä on turhaa vuodattaa verta, jolleivät he tee vastarintaa, mutta
meidän täytyy olla varuillamme ja muistaa, että heillä on puukot
vyöllä."

Francis avasi oven ja kulki käytävän läpi, josta hän ulko-oven kautta
pääsi kannelle. Tuuli puhalsi hyvin kovasti, mutta myrsky ei ollut
niin raivoisa kuin hän oli olettanut kannen alla. Yö oli pimeä, mutta
Francisin silmät olivat tottuneet pimeään, ja hän saattoi erottaa
melkein joka esineen. Välikannella oli vain muutamia merimiehiä,
upseerit olivat varmaankin peräkannella, ja ne merimiehet, joita ei
tarvittu laivan hoitoon, alhaalla skanssissa. Pian noin kolmekymmentä
miestä oli kerääntynyt Francisin ympärille laivan partaalle. Samassa
eräs upseeri peräkannelta huomasi heidät merkkilyhdyn valossa, joka
riippui heidän yläpuolellaan.

"Mitä te teette siellä, miehet?" kysyi hän. "Teidän ei tarvitse
kerääntyä kannelle ennen kuin teitä kutsutaan."

"Lähtekää eteenpäin näiden miesten kanssa, Parucchi, iskekää maahan
kaikki, jotka ovat kannella, kiiruhtakaa sitten skanssiin ja
vangitkaa kaikki, ennen kuin he ennättävät tarttua aseisiin. Sillä
välin minä huudan paikalle muut miehet ja otan osalleni upseerit."

Hän kiiruhti takaisin kajuutan ovelle ja käski miesten seurata
mukanaan. Kun he tulivat ulos, syntyi melua kannella, ja taaskin eräs
upseereista huusi:

"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä merkitsee?"

Francis juoksi portaita myöten peräkannelle miestensä seuraamana,
ja ennen kuin siellä seisova upseeri ymmärsi, mitä tuo joukko
merkitsi, tai ennätti vetää miekkaansa esille, oli hän jo kaadettu
kumoon. Kapteeni ja kolme muuta upseeria, jotka seisoivat ruorissa,
paljastivat miekkansa ja hyökkäsivät esille siinä luulossa, että
kapina oli syttynyt miehistön parissa. Mutta Francis huusi:

"Laskekaa aseenne, kaikki! Olemme anastaneet laivan takaisin,
vastustus on turhaa, se maksaisi vain teidän henkenne!"

Upseerit joutuivat aivan ymmälle nähdessään edessään ainakin
kaksikymmentä aseellista miestä, ja heittivät aseet käsistään.
Francis käski neljän merimiehen viedä heidät kapteenin hyttiin
ja tarkasti vartioida heitä, toisten miesten kanssa hän kiiruhti
kokkapuolelle auttamaan Parucchia ja hänen miehiään. Mutta nämä
olivat jo suorittaneet työnsä, äkkiyllätettyinä genovalaiset
antautuivat heti, kun aseellinen joukko hyökkäsi skanssiin. Niin
pian kuin vangit oli viety varmaan talteen, avattiin luukku, ja ne,
jotka eivät vielä olleet ennättäneet ryömiä aukosta esille, nousivat
kannelle.

"Rinaldo", sanoi Francis, niin pian kuin miehistö oli asettunut
paikoilleen, "lähettäkää mies mastoon sammuttamaan lyhtyä."

"Voimmehan me laskea sen alas kannelle, kapteeni."

"Niin, tietysti me voimme sen tehdä, mutta en tahdo, että se
lasketaan alas, vaan sammutetaan aivan äkkiä."

Rinaldo lähetti heti miehen mastoon, ja hetken kuluttua oli valo
kadonnut.

"Jos toisista laivoista olisi nähty, että laskimme valon alas", sanoi
Francis Matteolle, "olisivat heidän epäilynsä heti heränneet, mutta
kun valo sammuu äkkiä, niin he voivat luulla, että tuuli on sen
sammuttanut. Nyt meidän ei tarvitse muuta kuin vähentää purjeita ja
sitten jäädä toisten jälkeen heidän huomaamatta mitään."

"Olen laskenut juuri kuusitoista lyhtyä", sanoi Matteo.

"Varmaankin siinä on ne neljätoista laivaa, jotka anastettiin samalla
kertaa kuin meidätkin, sekä kaksi genovalaista kaleeria. Parucchi,
voisitko heti tarkastaa miehistön ja pitää huolta siitä, että kaikki
ovat aseissa ja valmiita taisteluun. Sinä Matteo ja pari toveriasi
saatte auttaa luutnanttia."

Vähän myöhemmin ilmoitti Parucchi, että kaikki olivat valmiita
taisteluun.

"Rinaldo, antakaa reivata purjeita, jotta jättäydymme laivaston
jälkeen. Pitäkää silmällä meidän takanamme olevia lyhtyjä, ja
ohjatkaa laivaa siten, että ne kulkevat ohitsemme niin kaukaa kuin
suinkin."

Tätä käskyä merimiehet juuri olivat odottaneetkin, mutta juuri
kun viimeinen lyhty oli aivan heidän kohdallaan, hämmästyivät he
suuresti, kun Francis antoi käskyn lisätä taas purjeita.

"Herra Parucchi, valitkaa viisikymmentä miestä! Minä aion anastaa
takaisin tuon laivan, he eivät voi nähdä meitä ennen kuin olemme
aivan heidän vieressään, ja he pitävät yhteentörmäystä vain
onnettomuutena. Epäilemättä heillä on samoin kuin Plutollakin
enintään viisikymmentä miestä, ja siinä tapauksessa me voitamme
heidät, ennen kuin he ennättävät ryhtyä vastarintaan. Varmaan
heilläkin on vankeja ruumassa. Niin pian kuin olemme vallanneet
laivan, palaan minä tänne ja te saatte jäädä sinne vartioimaan laivaa
viidenkymmenen miehen kanssa. Kun olette saaneet genovalaiset hyvään
talteen, vapautatte vangit, jotka ovat lastiruumassa. Minä pysyttelen
teidän lähellänne, jotta voimme puhua keskenämme ja te ilmoitatte
minulle, miten monta heitä on."

Pluto ohjattiin nyt aivan toisen laivan rinnalle. Miehistö, joka
riemuitsi vastasaavutetun voiton johdosta ja halusi kiihkeästi
anastaa takaisin toisenkin menetetyistä kaleereista, kerääntyi
keskilaivalle. Kaikki tarttuivat aseihin. Laivaa ei huomattu, ennen
kuin he olivat kaapelin pituuden päässä toisesta, mutta samalla
kuului myös hämmästynyt huuto:

"Mitä te aiotte? Laskekaa alemmaksi, muuten purjehditte meidän
päällemme! Miksi teillä ei ole lyhtyä?"

Francis mutisi jotain vastaukseksi. Rinaldo laski alas peräsimen,
ja hetken kuluttua Pluto oli toisen laivan kyljessä. Kymmenkunta
merimiestä hyökkäsi partaan yli ja köysitti alukset toisiinsa kiinni,
sillä välin kun Francis miehistön seuraamana hyökkäsi toisen laivan
kannelle.

Tuskin ainoatakaan miekaniskua vaihdeltiin. Genovalaiset, jotka
joutuivat aivan ymmälle nähdessään äkkiä aseellisia miehiä edessään,
pakenivat joko kannen alle tai antautuivat hyvällä, ja parissa
minuutissa venetsialaiset olivat laivan herroina.

"Takaisin Plutoon!" komensi Francis; "muuten laivat murskaavat
toisensa."

Melkein yhtä nopeasti kuin he olivat saaneet valtaansa kaleerin,
palasivat venetsialaiset jälleen Plutoon ja jättivät luutnantin
viidenkymmenen miehen kanssa vartioimaan saalistaan. Köydet
irrotettiin, ruori käännettiin, ja Pluto laski kauemmaksi
genovalaisen kaleerin luota. Laivan parras oli pahasti hankaantunut
molempien alusten törmätessä toisiaan vasten kovassa aallokossa, ja
Rinaldo ilmoitti hetken kuluttua, että pari liitettä oli auennut ja
vettä vuoti sisään.

"Antakaa puuseppien ja muutamien merimiesten tilkitä liitteet
sisäpuolelta niin hyvin kuin se käy päinsä, ja pankaa pumput heti
käyntiin. Paha tosiaankin, että tuulee näin kovasti. Jos myrsky olisi
asettunut, olisimme voineet voittaa koko laivaston."

Pluto pysytteli anastetun laivan läheisyydessä, ja pian Parucchi
ilmoitti vapauttaneensa kaksisataa vankia.

"Antakaa heille heti aseita!" vatsasi Francis. "Sammuttakaa lyhtynne
ja anastakaa alus, jonka lyhty näkyy tuulen alapuolella! Kun olette
saaneet sen valtaanne, niin vähentäkää purjeita, minä aion tehdä
samoin. Sitten annamme toisten laivojen purjehtia pois niin pian kuin
suinkin."

Pluto ohjasi kulkunsa lähimmän laivan luo. Se voitettiin yhtä
helposti kuin edellinenkin. Mutta tällä kertaa ei yksin Pluton parras
särkynyt, vaan myöskin rustiraudat murtuivat, ja kun vantit eivät
enää tukeneet isoa mastoa, se kaatui kovalla rätinällä partaan yli
mereen.

Tässä aluksessa oli vain satakunta vankia. Heidän ilonsa ja
hämmästyksensä oli rajaton, kun he huomasivat, että venetsialaiset
olivat anastaneet laivan takaisin. Francis käski heidän pysytellä yön
aikana Pluton läheisyydessä, koska hän mahdollisesti saattoi tarvita
heidän apuaan.

Myrsky yltyi seuraavina tunteina. Pluto ajelehti kokka tuulessa,
sillä masto teki ajo-ankkurin virkaa. Niin pian kuin genovalaisen
laivaston tulet olivat kadonneet, Francis nosti lyhdyn laivan mastoon
merkiksi, että muut alukset pysyttelisivät hänen läheisyydessään.

Kun aamu valkeni, oli viimeksi anastettu laiva puolen mailin päässä,
jota vastoin toisia saattoi töin tuskin erottaa noin kuuden mailin
takaa. Myrsky asettui heti aamunsarastuksessa, ja Francis antoi
miestensä hilata maston laivaan ja punoa sen tynkään kiinni. Se
oli vaikeaa työtä, sillä laiva keinui kovasti, mutta iltapuolella
masto oli pystyssä, lujasti köysitetty kiinni ja vahvasti tuettu, ja
purjeet voitiin jälleen nostaa.

Sillä välin Parucchi laivoineen oli laskenut Pluton rinnalle. Pyhän
Markuksen leijona nostettiin Pluton mastoon, ja pian sama lippu
liehui kolmessa muussakin laivassa miehistön hurratessa riemuissaan.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kiittämätön tasavalta


"Miten ihanaa, Francis", sanoi Matteo, "että olemme saaneet neljä
laivoistamme takaisin!"

"Niin, onhan se varsin hyvä", vastasi Francis, "mutta olisi voinut
käydä vielä paljon paremminkin. Jollei myrsky olisi raivonnut,
olisimme voineet kaapata kaikki toinen toisensa jälkeen. Joka
laivalta, jonka me saimme valtaamme, meidän voimamme kasvoi, ja minä
olin aikonut vallata useimmat takaisin, mutta sellaisessa aallokossa
emme juuri olisi voineet tehdä tämän enempää."

"En minäkään sitä usko", sanoi Matteo. "En ollut koskaan voinut
uneksiakaan, että saisimme anastetuksi muuta kuin enintään Pluton, ja
kun ensin puhuit siitä mahdollisuudesta, tuntui se minusta melkein
mielettömyydeltä. En usko, että kukaan meistä uskoi yrityksen
onnistumiseen."

"Minä uskoin kyllä, että se onnistuisi tavalla tai toisella", sanoi
Francis. "Olisihan se ollut oikea häpeä, jos viisikymmentä miestä
olisi voinut pitää kolme viikkoa sataaviittäkymmentä vankina."

"Ei kukaan muu kuitenkaan olisi ajatellutkaan pelastumisen
mahdollisuutta. Luulenpa melkein, että jos tahtoisit lähteä Genovaa
valloittamaan, niin jokaikinen mies laivassa heti olisi valmis
seuraamaan sinua siinä varmassa vakaumuksessa, että yritys sinulta
myös onnistuisi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Francis nauraen, "on tosiaankin onni,
etten ole aivan päästäni vialla. Anna nyt merkki Parucchille,
että hän laskee veneet vesille ja tulee meidän miestemme kanssa
tänne. Voisihan sattua, että vielä kerran kohtaisimme genovalaisen
laivaston. Joka tapauksessa on varminta, että miehistömme on
täysilukuinen."

Parucchi ja hänen miehensä saapuivat pian Plutoon, jonka jälkeen
kaikki neljä laivaa nostivat purjeensa ja laskivat etelää kohti.
Vangeilta he saivat tietää, että he olivat sivuuttaneet Messinan
salmen, ja kun taivas myöhemmin illalla selkeni, he näkivät Kalabrian
vuoret vasemmalla puolellaan. Francis päätti nyt suunnata kulun
takaisin salmea kohti, koska hän vankien kertomuksista saattoi
päätellä, ettei heidän tarvinnut pelätä kohtaavansa enää genovalaisia
sotalaivoja.

"Olisin tahtonut nähdä, miten pitkiksi genovalaisten päällikön kasvot
venyivät, kun neljä hänen laivoistaan tänä aamuna oli hävinnyt",
sanoi Matteo. "Tuskinpa hän saattoi olettaa, että ne olisivat
haaksirikkoontuneet, sillä vaikka tuulikin kovasti, niin ei myrsky
sittenkään ollut niin ankara, että laivoilla olisi ollut suoranaista
vaaraa. Minua ihmetyttää tosiaankin, ettei hän ole lähettänyt paria
kaleeria meitä etsimään."

"Ehkäpä hän on lähettänytkin", sanoi Francis, "mutta koska hän aamun
sarastaessa oli sata mailia meitä pohjoisempana, tarvitsisi hän pari
päivää saavuttaakseen meidät."

Francis oli pienen laivaston päällikkönä koko loppumatkan Venetsiaan
saakka, sillä kapteenit ja useimmat korkeimmista upseereista oli
viety komentavan amiraalin laivaan.

Kun he nyt lähestyivät Venetsiaa, he olivat hyvin varovaisia, sillä
he pelkäsivät, että Doria laivastoineen oli piirittänyt kaupungin
sataman. Mutta hän risteilikin Dalmatian rannikolla anastaen
valtaansa toisen Venetsian alusmaista toisensa jälkeen. Niin pieni
laivasto pääsi kulkemaan Lidon kanaalin kautta liehuvin lipuin.

Kun Venetsian vartiotornista huomattiin heidän tulonsa, luultiin
heidän kuuluvan Zenon laivastoon, mutta niin pian kuin he olivat
laskeneet ankkurinsa ja väestö sai tietää, että he olivatkin Pisanin
laivoja, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Laivojen ympärille
kerääntyi joukoittain pikkuveneitä, joissa saapui Polan taistelussa
vangittujen sukulaisia ja ystäviä, ja laivan kansi oli täynnä väkeä,
jotka kyselijät omaisiaan tai iloisina syleilivät ystäviään, joiden
he luulivat kuolleen tai kituvan Genovan vankiloissa.

Ensimmäisiä, joka saapui laivaan, oli Polani, sillä hänelle oli heti
ilmoitettu, että saapuneiden laivojen joukossa oli Plutokin.

"Mikä ihme on tapahtunut?" kysyi hän syleillessään nuorta ystäväänsä.

"Ei mitään ihmettä, herra Polani. Genovalaiset luulivat, että
viisikymmentä miestä voisi pitää sataaviittäkymmentä venetsialaista
aisoissa, mutta me näytimme heille, että he olivat erehtyneet."

"Meidän ansioksemme sitä ei voi sanoa", sanoi Matteo puristaessaan
sukulaisensa kättä. "Me emme ajatelleetkaan pakenemista; Francescoa
yksin saamme kiittää pelastumisesta."

"Olisin voinut vaikka vannoa, etteivät he kauan voisi pitää sinua
vankina", sanoi Polani. "Turhaan tytöt ja minä olimme levottomia
sinun puolestasi. Mutta miten ihmeellä se tapahtui?"

"Jos tahdotte saattaa minut gondolissanne piazzettalle, niin kerron
kaikki matkalla", vastasi Francis, "sillä niin mahdottomalta kuin
se kuulostaakin, niin minä olen nyt vanhin laivaston upseereista
ja minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa neuvoskunnalle, mitä on
tapahtunut."

"Anna minun tulla mukaasi", sanoi Matteo, "tunnen Francescon siksi
hyvin, että olen varma siitä, ettei hän kerro totuuden mukaisesti
mitä itse on tehnyt, vaan väittää aivan yksinkertaisesti meidän
murtautuneen ulos lastiruumasta ja anastaneen toiset laivat."

"Se on hyvä ehdotus, Matteo. Tulkaa siis ja kertokaa kaikki, niin
minä pidän kyllä huolen siitä, että neuvoskunta saa tietää totuuden."

"Toivottavasti amiraali pääsi onnellisesti kotiin?" sanoi Francis.
"Me näimme, miten hänen kaleerinsa viiden laivan kanssa murtautui
Genovan laivaston läpi, mutta tietysti emme tienneet, pääsikö
urhoollinen amiraali itse ehjin nahoin siitä pelistä."

"Kyllä hän palasi onnellisesti kotiin", vastasi Polani, "mutta tunnet
kai siksi hyvin venetsialaiset ettet hämmästy kuullessasi, että
hänet on tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen huonon taisteluonnensa
vuoksi."

"Sehän on halpamaista", huudahti Francis harmissaan. "Kuulin
kapteeniltamme, joka oli läsnä sotaneuvottelussa, että hän vastusti
taisteluun ryhtymistä, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. Se
on halpamaista. Minä nousen nyt maihin ja teen tiliä teoistamme,
mutta sitten minä palaan teidän luoksenne, sillä minä vannon, etten
puolusta miekallani tasavaltaa niin kauan kuin Pisani on vangittuna."

"Ikävä juttu se on, poikani", sanoi Polani, "mutta niin kuin tiedät,
ei Pisanilla ole paljon ystäviä aateliston parissa. He kadehtivat
häntä hänen maineensa ja kansansuosionsa vuoksi, ja totta puhuakseni
hän onkin usein loukannut heitä kohtelemalla heitä epäkohteliaasti
ja halveksimalla heidän mielipiteitään, ja siksi hänen kärsimänsä
tappio oli heille nyt tervetullut tekosyy, jonka varjolla he saivat
hänet syytteeseen. Neuvoskunnassa oli puhetta hänen hengiltä
ottamisestaankin, ja siksi hän voi olla hyvillään päästessään siksi
vähällä. En usko, että häntä pidetään kauan vankilassa. Parin päivän
kuluttua voimme odottaa Genovan laivaston tuloa, sillä Padovan
sotajoukko on jo liikkeellä, ja varmaankin sen tarkoituksena on
toimia yhdessä laivaston kanssa. Kun vaara on ovella, vaatii väestö
Pisanin vapauttamista. On jo kuulunut piazzalla eläköönhuutoja
Pisanille. Mutta minä pyydän, Francis, älä osoita neuvoskunnalle
harmiasi Pisanin vuoksi. Sillä et tekisi amiraalille mitään
palvelusta, vaan yllyttäisit vain hänen vihamiehiään häntä vastaan."

"Tietysti tahdon seurata teidän neuvoanne", sanoi Francis, "mutta
minä olen päättänyt, etten palvele valtiota ennen kuin Pisani on
jälleen vapaa."

Useat neuvosherroista olivat jo koolla, kun tuli tiedoksi, että
neljä menetettyä laivaa oli saapunut satamaan. Kun Francis ilmoitti
asiansa, kutsuttiin hänet heti sisään. Polani seurasi häntä ja
puolusti läsnäoloaan seuraavin sanoin:

"Olen tullut nuoren ystäväni mukana antaakseni teille
yksityiskohtaisia tietoja, joita korkea raati tuskin muuten saisi
kuulla. Tulen juuri Pluton laivalta ja olen kuullut tapahtumain
kulusta sukulaiseltani, Matteo Giustinianilta."

"Emmekö me ole nähneet tämän nuoren herran jo ennenkin, herra
Polani?" kysyi eräs neuvosherroista.

"Kyllä", vastasi Polani. "Korkea raati muistanee, että hän
kunnostautui Anzion taistelussa, että amiraali lähetti hänen mukanaan
tärkeitä tiedonantoja ja että hän ansioittensa palkaksi sai Venetsian
kansalaisoikeudet."

"Nyt muistan", sanoi neuvosherra, ja toisten suosiollinen mutina
ilmaisi, että hekin muistivat nämä tapahtumat. "Onko päällikkö
lähettänyt hänet nytkin tuomaan meille tietoja pienestä laivastosta,
joka kuin ihmeen kautta on saapunut satamaan; mutta minkä vuoksi
päällikkö itse ei tullut puheillemme?"

"Päällikkö itse on saapuvilla", sanoi Polani. "Herra Hammond on
niiden neljän laivan päällikkö, jotka äsken saapuivat satamaan. Hän
ei ole laivan päällikkö vain siksi, että hän on vanhin upseereista,
vaan etupäässä sen vuoksi, että hänen ansiokseen yksin on luettava
laivojen takaisin voittaminen."

Epäilyksen mutinaa kuului neuvoskunnan parista, mutta Polani jatkoi
levollisesti:

"Se voi tuntua teistä melkein mahdottomalta, mutta sanani pitävät
täysin paikkansa. Jos herra Hammond ensin kertoo päätapahtumat, niin
minä lisään sitten yksityiskohdat, jotka hän mahdollisesti sivuuttaa."

Francis kertoi nyt lyhyesti, miten he olivat anastaneet takaisin nuo
neljä kaleeria. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Te arvelette varmaan, korkeat neuvosherrat, että meidän olisi
pitänyt samalla tapaa anastaa takaisin kaikki muutkin laivat,
ja ettei se meille onnistunut, olikin minulle katkera pettymys,
mutta myrsky oli niin kova, että laivat olivat vähällä murskautua
rikki toisiansa vastaan. Kaikkien laivojen partaat ovat pahasti
rikkoontuneet, ja Pluton iso masto taittui meidän vallatessamme
viimeistä laivaa. Ja koska myrsky pikemminkin vain yltyi, täytyi
meidän suureksi suruksemme jättää toiset laivat oman onnensa nojaan,
jotta emme menettäisi sekä henkeämme että niitä laivoja, jotka olimme
ennättäneet saada valtaamme."

"Tämä on tosiaankin kaunis teko, herra Hammond, ja näiden neljän
laivan takaisin voittaminen merkitsee tällä hetkellä hyvin paljon
tasavallalle, jota uhataan sekä maan että meren puolelta. Jos te
herra Polani, tahdotte nyt kertoa meille kaikki yksityiskohdatkin,
niin olemme hyvin tyytyväisiä."

Polani kertoi nyt tarkasti, miten Pluton miehistö oli vapautunut
vankilastaan, ja osoitti, että kaikki oli riippunut Francisin
kekseliäisyydestä ja neuvokkuudesta. Hän lopetti sanoen:

"Jos pelkäätte, että sukulaiseni Matteon kertomus on puolueellinen,
niin voi herra Parucchi sekä kaikki muutkin herrat, jotka
olivat heidän kanssaan lastiruumaan vangittuina, todistaa hänen
kertomuksensa todeksi. Parucchin todistus voisi olla sitä
arvokkaampi, koska hän alussa oli nurjamielinen herra Hammondia
kohtaan, ja arveli kohtuuttomaksi, että niin nuori mies, joka vielä
lisäksi oli muukalainen syntyperältään, sai olla venetsialaisten
aatelismiesten ja vieläpä itseään vanhempien päällikkönä. Mutta ne
seikat, joita olen tässä maininnut, ovat kerrassaan muuttaneet näiden
upseerien mielen ja he ihailevat nyt yhtä suuresti herra Hammondia
kuin minun sukulaisenikin ja muuten koko miehistökin."

"Mieleeni muistuu nyt", sanoi eräs neuvosherroista, "että
kevätpuolella saimme kirjeen amiraalilta, jossa hän mainitsi, miten
hirveästi miehistö oli saanut kärsiä talven aikana, mutta hän sanoi
samalla, että Pluton miehistö oli hyvissä voimissa, ja että siitä
saatiin kiittää etupäässä kapteenin lähintä miestä, herra Hammondia,
joka oli pitänyt heistä niin erinomaisen hyvää huolta."

"Kiitämme teitä, herra Polani", sanoi raadin puheenjohtaja,
"antamistanne tiedoista. Ja te, herra Hammond, olette tehnyt
valtiolle korvaamattomia palveluksia. Ensi tilassa päätämme, miten
palkitsemme teitä, mutta sillä välin pyydämme teitä edelleen olemaan
sen pienen laivaston päällikkönä, jonka niin onnekkaasti saatoitte
satamaan."

Francis kiitti puheenjohtajaa hänen lupauksestaan, mutta sanoi
samalla, että hän halusi erota päällikkyydestä.

"Minä olen herra Polanin palveluksessa", sanoi hän, "ja vaikka
joksikin aikaa luovuinkin kaupankäynnistä palvellakseni amiraali
Pisanin laivastossa, niin tahtoisin nyt monestakin syystä palata
entiseen toimeeni niin pian kuin seuraajani on nimitetty. Pyytäisin
saada mitä lämpimimmin suositella päälliköksi herra Parrucchia,
joka lukuunottamatta minua itseäni, on ainoa elossa oleva Pluton
upseereista. Hän avusti minua hyvin tarmokkaasti yrityksessämme
ja oli itse päällikkönä eräässä anastamassamme laivassa. Myöskin
vapaaehtoiset työskentelivät urhoollisesti ja rohkeasti. Varsinkin on
tasavalta suuressa kiitoksenvelassa Matteo Giustinianille, joka toimi
kolmantena upseerina."

Kun herra Polani oli lähtenyt laivasta, oli hän lähettänyt veneen
kotiinsa ilmoittamaan Francisin takaisintulosta, ja kun he palasivat
palatsista, odotti Julia kärsimättömästi heitä. Hetken kuluttua
saapui Matteokin veljensä Rufinon ja Marian kanssa. Nuori rouva
tervehti Francisia hyvin sydämellisesti.

"Matteo on kertonut meille kaikki, Francesco, ja hän sanoo, että
hän ja hänen toverinsa saavat kiittää teidän neuvokkuuttanne siitä,
etteivät he joutuneet Genovan vankiloihin."

"Ei niin paljon hänen neuvokkuuttaan", oikaisi Matteo, "vaikka hän
onkin tavattoman neuvokas, kuin hänen tarmoaan, päättäväisyyttään ja
kestävyyttään. Olimme kaikki aivan varmoja siitä, että joutuisimme
Genovan vankiloihin, ja kun Francis alkoi puhua Pluton takaisin
anastamisesta ikään kuin jostakin aivan luonnollisesta ja helposta
asiasta, saatoimme töin tuskin olla hänelle nauramatta. Mutta hän
johti meidän työtämme niin rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä
olisi ollut vain tavallinen virantoimitus. Hänen luottamuksensa
tarttui vähitellen meihinkin, ja kun aloimme huomata, että hänen
hulluudessaan oli järjestelmällisyyttä, koetimme me parhaamme mukaan
täyttää hänen käskyjään."

"Ihmeellistä", sanoi Maria. "Tiedättekö, Francesco, kun ensin opimme
teidät tuntemaan sen jälkeen, kuin ensi kerran pelastitte meidät,
niin olitte te minun mielestäni varsin reipas, suora ja kunnollinen
poika, mutta verrattuna samanikäisiin venetsialaisiin nuorukaisiin
hiukan yksinkertainen. Mutta sen jälkeen olen huomannut kerrassaan
erehtyneeni."

Francis nauroi. "Luulen, että arvostelunne oli aivan oikea", sanoi
hän. "Matteo voi todistaa, että koulussa olin kaikkein huonoimpia
lukemaan, ja niin pian kuin oli kysymys keskustelusta tai pilailusta,
olin kerrassaan mahdoton. Olen varma siitä, että kaikki naiset, joita
tapasin kutsuissa, pitivät minua tavattoman typeränä, ja sitä minä
kai olenkin enimmäkseen, joskin minulla on hieman tervettä järkeä ja
olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Siinä, mitä Matteo kertoi,
ei ollut mitään merkillistä. Aivan samalla tavalla kävi, kun olin
vangittuna Tunisissa. Minä tahdoin päästä pois vankilasta ja uskoin,
että oli olemassa joku keino, kunhan sen vain keksin, ja sitten aloin
tuumia, mitä olisi paras tehdä, ja punnittuani kaikki mahdolliset
keinot keksin tietysti vihdoin oikean. Siihen ei tarvita paljon
taitoa."

"Minä en ole vielä kuullut koko asiasta mitään", sanoi Julia, "mutta
kaikki muut näyttävät tietävän, miten te pelastuitte."

"Kerro sinä, Matteo, Julialle", sanoi Maria, "minulla on puhuttavaa
Francescon kanssa."

"Sivumennen sanoen, Francesco", sanoi herra Polani, "voin ilokseni
kertoa, että minun on onnistunut löytää palvelijasi Giuseppe.
Hän palasi kaksi päivää sitten, ja luullakseni hän odottaa sinua
alhaalla."

"Minä menen heti häntä tapaamaan", sanoi Francis kiiruhtaen ulos
huoneesta. "Miten hauska, että hän on vapaa."

Maria nauroi, kun Francis sulki oven jälkeensä.

"Siinä näet, Rufino", sanoi hän, "sinä yrität joskus olla
mustasukkainen Francescolle, ja juuri kun minä sanon, että minulla on
jotain puhuttavaa hänen kanssaan, hyökkää hän ulos ovesta sanaakaan
sanomatta kuultuaan, että hänen palvelijansa Giuseppe on palannut
takaisin."

"Ja siinä hän tekee aivan oikein", sanoi Matteo harmissaan. "Giuseppe
olisi valmis uhraamaan vaikka henkensä Francescon puolesta, ja he
ovat kuusi, seitsemän vuotta olleet joka päivä yhdessä. Olen varma
siitä, että tuo uskollinen poika itkee nyt ilosta. Francesco tekee
oikein, kun ei anna hänen odottaa hetkeäkään."

"Voisihan olla, että minäkin olisin itkenyt ilosta", sanoi Maria.

"Minusta näytti todellakin, kuin sinulla olisi ollut kyyneliä
silmissäsi, mutta minä otin ne omalle osalleni. Olihan aivan
luonnollista, että sinä iloitsit lankosi pelastumisesta,
puhumattakaan siitä, että perheen ei tarvinnut uhrata tuhatta
dukaattia minun lunastamiseeni."

"Tuhat dukaattia, Matteo! Tuhat soldiakin olisi sinusta hyvä hinta,
jos genovalaiset tuntisivat sinut oikein. Mutta miksi et kerro
seikkailuistanne Julialle, niin kuin sanoin?"

"Siksi, että Julia paljoa kernaammin kuulee ne Francescon suusta, ja
luulenpa sitäpaitsi, että Francesco itsekin tahtoisi kertoa niistä
hänelle, joskin hän on aivan kelvoton kehumaan omia urotöitään. Mutta
joka tapauksessa suon hänelle sen ilon, ja voinhan täyttää aukot
perästäpäin."

Kaksi päivää myöhemmin ilmoitettiin, että neuvoskunta oli myöntänyt
Francisille palkaksi siitä suuresta palveluksesta, jonka hän oli
tehnyt valtiolle, kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen koko
loppuiäkseen.

"Rahoja sinä et tarvitse, Francesco", sanoi Polani kerrottuaan tämän
uutisen, "sillä minä olen aikonut ottaa sinut liikekumppanikseni
niin pian kuin kaikki tämä touhu on päättynyt. Lupasin sen
isällesi. Sinä olet osoittanut olevasi opinhaluinen, sukkela ja
kykenevä asioita hoitamaan, mutta kaiken sen ohella olet lisännyt
kiitollisuudenvelkaani pelastamalla vielä kolmannenkin kerran
tyttäreni tuon roiston käsistä. Lupasin myös isällesi, että pitäisin
sinua omana poikanani, ja sen minä teenkin ja voin täydellä syyllä
ylpeillä sinusta.

"Sinun ei pidä kiittää minua, poikaseni. Minä jään sittenkin kiitoksen
velkaa. Olet kunnostautunut paljon enemmän kuin mitä koskaan olisin
voinut ajatellakaan, ja voin huoleti siirtää osan liikkeestä
sinun hartioillesi. Sinä et siis tarvitse niitä kolmeasataa
dukaattia, joita valtio vuotuisesti sinulle myöntää. Mutta sinä
olet sittenkin onniteltava, sillä tuon eläkkeen ansiosta sinun
arvosi ja vaikutuksesi yhteiskunnassa kohoaa, ja niin kauan kuin et
niitä tarvitse, voit uhrata tuon summan kaupungin köyhille ja siten
saavuttaa kansan suosion."

"Sen teen mielelläni", sanoi Francis, "joskaan kansan suosio ei näytä
olevan suuren arvoinen Venetsiassa. Se ei ole pelastanut epäsuosiosta
eikä vankeudesta sitä miestä, jota kansa vastikään tervehti isänään."

"Se on kyllä totta, Francesco, mutta se pelasti hänen henkensä. Usko
minua, hänet olisi varmaan mestattu, niin kuin neuvoskunta ehdotti,
jollei olisi pelätty kansaa, ja voihan olla, että kansa pelastaa
hänet vielä vankeudestakin ennen kuin määräaika on kulunut umpeen.
Kansansuosiota ei pidä halveksia, sillä se on suuri valta, ja sinun
nimesi on jo jokaisen huulilla."

Onneksi genovalaiset Polan taistelun jälkeen anastivat edelleen
Venetsian kaukaisempia alusmaita, eivätkä hyökänneet itse
pääkaupungin kimppuun. Heinäkuun lopulla ilmestyi seitsemäntoista
genovalaista laivaa Brondolon edustalle, missä he tutkivat väylän
syvyyttä. Mutta he purjehtivat varsin pian rannikolle päin. Viikkoa
myöhemmin näkyi jälleen kaukaa kuusi kaleeria. Amiraali Giustiniani,
jolle laivaston ylin johto oli uskottu, lähti heti Lidosta yhtä
suurella laivastolla heitä vastaan ryhtyäkseen taisteluun. Mutta
matkan varrella he huomasivat mustan esineen vedessä. Kun he
katsoivat sitä lähempää, he huomasivat, että se olikin uivan miehen
pää. Mies otettiin laivaan, ja silloin saatiin tietää, että hän
oli venetsialainen porvari, joka oli joutunut vangiksi, mutta
päässyt pakoon. Hän oli koettanut uiden ennättää maihin voidakseen
ilmoittaa maanmiehilleen, että koko Genovan laivasto, kaikkiaan
neljäkymmentäseitsemän alusta, oli Pietro Dorian johtamana tulossa,
ja että nuo kuusi laivaa, jotka olivat näkyneet merellä, oli
lähetetty vain viekoittelemaan venetsialaisia ulos satamasta ja
ryhtymään taisteluun.

Giustiniani kääntyi heti takaisin, ja tuskin hän oli ennättänyt
satamaan, ennen kuin koko Genovan laivasto tuli näkyville.
Se läheni Lidon salmen suuta, mutta venetsialaiset olivat
ennättäneet valmistautua, ja kun genovalaiset huomasivat suureksi
pettymyksekseen, että upotetut laivat, paalutukset ja ketjut sulkivat
heiltä tien, kiiruhtivat he etsimään toista sisäänpääsyä.

Jos samanlaisiin varokeinoihin olisi ryhdytty joka salmen suussa,
olisi Venetsia voinut estää genovalaisten hyökkäykset. Mutta
pahaksi onneksi Brondolon kanaalia ei ollut suljettu. Oli tosin
ryhdytty sellaisiin valmistuksiin, mutta viimeiseen asti tahdottiin
säilyttää kauppalaivoille vapaa pääsy satamaan ja ulos. Läheisten
saarien asukkaat arvelivat myöskin ennättävänsä vielä lopettaa työn
vihollisen saapuessakin. Mutta Dorian äkkitulo Brondoloon teki kaikki
nämä laskut tyhjiksi, ja genovalaiset saivat helposti valtaansa
sataman suun. Osa Chioggian kaupunkia, jonka Santa Caterinan kanaali
erottaa muusta kaupungista, valloitettiin, mutta kanaalin yli johtava
silta oli vahvasti linnoitettu, ja täällä Pietro Emo teki lujaa
vastarintaa kolmentuhannen viidensadan miehensä kanssa.

Vihollinen pystytti heti patterinsa, ja elokuun kahdentenatoista
se alkoi ampua. Venetsialaiset vastasivat voimakkaasti, ja kolme
päivää kesti kiivasta tykkitulta. Miehistölle lähetettiin vahvistusta
Venetsiasta, ja joka tunti nopeakulkuiset veneet saattoivat tietoja
taistelun kulusta kaupunkiin. Venetsiassa vallitsi hirveä hätä.
Toivottiin, että Chioggia jaksaisi pitää puoliaan, mutta jos sen
oli pakko antautua, olisivat seuraukset aivan kauheat. Genovan
liittolaiset olivat katkaisseet kaiken yhteyden mannermaahan, ja jos
Chioggia antautuisi, voisivat genovalaiset kevyillä gondoleillaan
päästä laguuneille ja piirittää kaupungin tältäkin puolen. Siinä
tapauksessa nälänhätä uhkaisi Venetsiaa.

Polani oli ryhtynyt toimenpiteisiin siltä varalta, että genovalaisten
onnistuisi päästä kaupunkiin. Osan kalleuksista hän piiloitti
palatsin lattian alle, osan hän vei laivaansa, joka oli valmiina
kuljettamaan Marian ja Julian pois kaupungista. Kauppias kävi yhdessä
Francisin kanssa Chioggiassa nähdäkseen omin silmin, miten asiat
olivat, ja palasi sieltä levollisempana takaisin.

Francis vietti suuren osan päiväänsä satamassa. Hän kävi Polanin
laivoilla, keskusteli merimiesten kanssa ja lausui ilmi sen
mielipiteen, etteivät genovalaiset koskaan olisi uskaltaneet
piirittää Chioggiaa, jolleivät he olisi tienneet, että Pisani oli
erotettu päällikkyydestä. "Minun mielestäni", sanoi hän, "nykyiset
onnettomat olot ovat rangaistuksena valtiolle siitä, että se on
kohdellut niin kiittämättömästi urhoollista amiraalia, ja olen varma,
ettei asemamme koskaan parane, jollemme saa häntä jälleen laivaston
päälliköksi.

"Giustiniani on epäilemättä taitava mies, mutta mitä hän on tehnyt,
jota voisi verrata Pisanin urotöihin? Miksikä meidän täytyy kohdistaa
kaikki toiveemme kokemattomaan mieheen? Minä vakuutan, että jos
Pisani olisi vapaa, niin koko Venetsia nousisi yhtenä miehenä
vastustamaan vihollista.

"Luuletteko, että kaikki nämä laivat saisivat maata toimettomina
täällä, jos Pisani olisi päällikkönä? Sanokaa tovereillenne
ja kaikille merimiehille sekä satamassa että maissa, että he
yksimielisesti vaativat Pisanin vapauttamista ja nimittämistä
ylipäälliköksi!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pisani päästetään vapaaksi


Kun Polanin perhe heinäkuun seitsemännentoista päivän aamuna istui
aamiaispöydässä, hyppäsi Julia äkkiä ylös paikaltaan. "Kuulkaahan!"
huudahti hän. Hänen isänsä ja Francis katsoivat ihmeissään häneen,
mutta kuuntelivat myös samalla: syvä, juhlallinen kellonääni kajahti
ilmassa.

"Kampanilen kelloa soitetaan", huudahti kauppias. "Siten annetaan
käsky kaikille kansalaisille tarttua aseihin. Hirveitä uutisia on
varmaankin saapunut."

Kauppias pukeutui heti rautavarustukseensa ja kiiruhti Pyhän
Markuksen torille Francisin seuraamana, joka raskaan kypärän asemesta
oli ottanut teräslakin päähänsä ja sitonut ylleen rintahaarniskan.
Suuri joukko ihmisiä kiiruhti samaan suuntaan. Joukko yhä kasvoi kun
he ennättivät piazzettalle, joka oli tungokseen asti täynnä odottavaa
väkeä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui syvä huoli, sillä kaikki käsittivät,
että tärkeät uutiset olivat aiheuttaneet yleisen aseihinkutsun.
Vihdoin astui dogi parvekkeelle neuvosherrojen seuraamana. Syvä
hiljaisuus vallitsi kansanjoukon parissa, kellon ääni vaikeni.
Yksi neuvosherroista astui esiin, sillä dogi Contarini oli
seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha eikä hänen äänensä ollut kyllin
kantava näin suuressa joukossa.

"Kansalaiset, rohkaiskaa mielenne ja kuunnelkaa, mitä minulla on
teille sanottavana. Uutiset ovat hyvin huonoja, mutta valituksen
syytä ei ole kuitenkaan, vielä vähemmän epätoivon. Jos Venetsia vain
luottaa itseensä, niin kuin se on aina tehnyt vaaran hetkellä, niin
voimme väistää tämänkin vaaran, niin kuin niin monet aikaisemmat.
Chioggia on antautunut!"

Kauhusta huutaen kansanjoukko otti vastaan tämän tiedon. Vihollisella
oli nyt vapaa pääsy Venetsiaan. Parin tunnin kuluttua vihollinen
saattoi ilmestyä sen kanaaleihin. Neuvosherrat ja aatelismiehet
koettivat kaikella tavoin ylläpitää toivonkipinää epätoivoon
vaipuneen kansan keskuudessa. Sanansaattajia lähetettiin Dorian luo
rauhasta sopimaan.

Seuraavana aamuna saatiin kuulla näiden neuvottelujen tulokset.
Doria, joka luuli saaneensa Venetsian valtaansa, hylkäsi halveksien
kaikki rauhanehdotukset.

"Hyvät Venetsian herrat", hän sanoi, "Genova ei suostu rauhaan, ennen
kuin olemme panneet suitset evankelistanne, Pyhän Markuksen hevosten
suuhun. Niin pian kuin ne ovat vallassamme, suostumme rauhaan.
Sellaiset ovat Genovan rauhanehdot."

Niin pian kuin tämä vastaus oli tullut neuvoskunnan tietoon, kutsui
kellon ääni jälleen kansan kokoon, ja dogin nimessä selitti Pietro
Mocenigo läsnäoleville, mikä ääretön vaara heitä uhkasi lisäten,
ettei heillä nyt ollut muuta tehtävänä kuin luottaa omaan voimaansa.
Hän kehoitti kaikkia yhtymään tasavallan lipun ympärille ja
puolustamaan kotiaan. Kansanjoukon vastaus oli yksimielinen. "Antakaa
meidän tarttua aseihin! Antakaa meidän varustaa ja miehittää kaikki
kaleerit, jotka ovat satamassa. Parempi kuolla puolustaen isänmaata
kuin kuolla nälkään!"

Yleinen sotamiehenotto pantiin toimeen, uusia veroja määrättiin, ja
virkamiesten palkat lakkautettiin. Kaikki liikkeet suljettiin, ja
omaisuuden arvo laski neljännekseen entisestään. Heti ryhdyttiin
rakentamaan valleja kaupungin puolustukseksi. Kansa totteli
heti kaikkia raadin käskyjä. Useimmat ilmoittautuivat itse
sotapalvelukseen, monet antoivat valtiolle rahalainoja, ja kaikki
ottivat innokkaasti osaa linnoitustöihin. Mutta siitä hetkestä
saakka, kun tuli tunnetuksi, että Taddeo Giustiniani oli nimitetty
ylipäälliköksi, kuului yleistä napinaa. Ei kenelläkään ollut mitään
uutta ylipäällikköä vastaan, mutta kaikki käsittivät, että tällaisena
vaaran hetkenä Venetsian parhaan miehen täytyi astua esiin.

Merimiehet satamassa kaikkein ensiksi alkoivat vaatia Vettore Pisanin
vapauttamista. Hänen nimensä levisi kuin kulovalkea suusta suuhun, ja
pian kerääntyi suuri ihmisjoukko piazzalle vaatien uhkaavin sanoin
Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi. Mutta hänellä
oli neuvoskunnassa monta vihamiestä, jotka osittain kadehtivat hänen
mainettaan ja kansansuosiotaan -- alempi kansanluokka nimitti häntä
isäkseen -- osittain pelkäsivät, että hän pyrkisi valtion herraksi.
Vasta monen tunnin myrskyisen neuvottelun jälkeen neuvoskunta päätti
alistua kansan tahtoon, ja myöhään illalla muutamat senaattorit
riemuitsevan kansanjoukon saattamina kiiruhtivat Pisanin vankilaan
ilmoittamaan hänelle, että hän oli vapautettu ja että raati odotti
hänen tuloaan.

Pisani otti liikutetuin mielin tämän tiedon vastaan, mutta hän sanoi
tahtovansa viettää yötä vankilassa voidakseen koota ajatuksiansa ja
vasta aamulla saapua raadin eteen. Aamun sarastaessa perjantaina
elokuun yhdeksäntenätoista avautuivat vankilan portit, ja Pisani
astui ulos hyväntahtoisesti hymyillen, niin kuin aina muulloinkin.
Muutamat merimiehet nostivat hänet heti olkapäilleen ja kantoivat
hänet riemukulussa palatsiin kansan korviasärkevien riemuhuutojen
seuratessa häntä. Portailla dogi ja senaattorit ottivat hänet
sydämellisesti tervehtien vastaan.

Muutamia tunteja Pisanin vapautuksen jälkeen Polani läksi Francisin
kanssa häntä tervehtimään.

"Tervetuloa, ystäväni!" sanoi Pisani sydämellisesti. "Niin kuin
näette, herra Hammond, kävi minun ennustukseni toteen sanoessani,
että voisin helposti joutua vankilaan. Mutta älkäämme ajatelko nyt
sitä. Minulla on tarpeeksi tehtävää."

"Sitä en epäile, herra amiraali", sanoi Polani. "Tulin luoksenne
tarjotakseni kaikki laivani, jotka ovat satamassa, valtion
puolustukseen. Itse maksan palkat miehistölle. Laivoja saatte
mielenne mukaan käyttää. Tehkää niistä vaikka polttolaivoja, jos niin
tahdotte; minä jaksan kestää vahingon."

"Kiitos, ystäväni!" sanoi amiraali. "Ne tulevat meille kyllä hyvään
tarpeeseen. Ja mitä teihin tulee, herra Hammond, kuulin vankilaani
saakka kerrottavan, miten uljaasti anastitte takaisin Pluton sekä
kolme muuta laivaa ja korvasitte siten osittain Polassa kärsimämme
tappion. Toivon pian voivani korvata loputkin velastani. Parin päivän
perästä määrään teidät jonkin laivan päälliköksi. Nyt ei ikä eikä
arvo merkitse mitään."

"Minä tahtoisin mieluummin palvella teidän adjutanttinanne, jos
sallitte sen, kuin ruveta itse päälliköksi", sanoi Francis. "Olen
vielä nuori päälliköksi, ja kateus tuottaisi paljon ikävyyksiä
minulle. Siksi mieluummin palvelisin teidän rinnallanne."

"Olkoon niin sitten, poikaseni! Tulkaa huomenna luokseni, niin saatte
yllin kyllin työtä."

Niin pian kuin Pisani oli nimitetty ylimmäksi päälliköksi, hän alkoi
täydellä todella ponnistella kaupungin pelastamiseksi. Neljäkymmentä
kaleeria pantiin kuntoon, niin että ne kolmen päivän kuluttua
voisivat lähteä vesille. Kansa oli täynnä intoa ja ihastusta, miehet
kiiruhtivat kilvan ilmoittautumaan sotilaiksi, naiset antoivat
koristeensa rahaksi sulatettavaksi, ja kaikki kilpailivat keskenään
voidakseen uhrata parhaansa valtion hyväksi.

Pian Pisani oli saanut varsin hyvän laivaston kokoon. Francis
huomasi, ettei hänen työnsä tarmokkaan amiraalin palveluksessa ollut
leikin tekoa. Hän oli alituisesti liikkeellä kiiruhtaen paikasta
toiseen ja valvoen, että linnoitustöitä suoritettiin nopeasti ja
tarkasti. Työtä tehtiin yöt päivät keskeytymättä, ja ensimmäisellä
viikolla Francis ja hänen päällikkönsä eivät ehtineet nukkumaan
ollenkaan. Silloin tällöin he sopivassa tilanteessa saivat vain
varastaa itselleen hetken unta.

Hukattuaan turhaan kahdeksan kallista päivää vihollinen yritti
elokuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä hyökätä. Dorian
veljen johtama joukko nousi San Nicolon saarelle ja samalla
padovalaiset ahdistivat San Spiritoa ja Santa Martaa.

Piiritetyt olivat varuillaan. Niin pian kuin merkki annettiin,
venetsialaiset kerääntyivät uhatuille paikoille ja karkottivat
vihollisen, jonka mieshukka oli hyvin suuri. Hyökkääjät koettivat nyt
yhdistää voimansa, mutta pienemmät kaleerit ottivat silloin kanaalin
haltuunsa ja karkottivat pakosalle laivat, jotka koettivat tunkeutua
eteenpäin.

Doria oli ollut varma siitä, että tämä yritys, johon he olivat
ryhtyneet yön pimeydessä, onnistuisi, ja hänen pettymyksensä oli
sen vuoksi ääretön. Padovan herttua oli niin harmistunut, että
vetäytyi joukkoineen mannermaalle. Doria jäi Venetsian ulkopuolelle
lokakuun alkuun saakka, mutta yrittämättäkään uutta hyökkäystä, sillä
venetsialaisten linnoitukset ja varustukset olivat siksi hyviä,
että oli miltei turhaa koettaakaan niitä hävittää. Hän vetäytyi
nyt takaisin Chioggiaan ja päätti odottaa, kunnes Venetsian oli
nälänhädän vuoksi pakko antautua.

Väestön kärsimykset olivat kauheita. Kaupunki oli näet kokonaan
erotettu mannermaasta. Kerran tosin onnistui erään laivan, joka toi
elintarpeita Egyptistä ja Syyriasta, petkuttaa genovalaisia, mutta
nämä varastot eivät riittäneet pitkälle. Elintarpeiden hinnat olivat
niin korkeat, että kansa sai nähdä nälkää, ja rikkaittenkin ovella
kolkutti kurjuus.

Siten kului loka- ja marraskuu. Carlo Zeno ei ollut vielä saapunut,
mutta saatiin kuulla, että hänellä oli ollut loistava menestys, että
hän oli puhdistanut koko meren Genovasta Konstantinopoliin saakka ja
oli parasta aikaa Kreetassa.

Tämä tieto antoi Venetsiallekin uutta toivoa, ja marraskuun
kuudentenatoista päivänä lähetettiin Luigi Moroceni hänen luokseen
viemään käskyä, että Zeno heti palaisi kotiin ja pelastaisi Venetsian.

Pisani itse oli monta monituista kertaa koettanut ottaa selkoa
vihollisen asemasta, mutta hänet lyötiin aina takaisin, ja kerrankin
hän kadotti kymmenen venettä ja kolmekymmentä miestä, jolloin
muun muassa dogin veljenpoikakin sai surmansa. Siitä huolimatta
hän kehoitti hallitusta ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin
Chioggian takaisin valtaamiseksi. Hän myönsi, etteivät onnistumisen
mahdollisuudet olleet kovinkaan suuret, mutta arveli samalla, että
se sittenkin voisi onnistua. Joka tapauksessa olisi parempi, jos
venetsialaiset saisivat surmansa taistelussa kuin kuolisivat nälkään.

Pisani oli päässyt selville siitä, että Dorialla oli ainakin
kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänään, viisikymmentä suurta
laivaa sekä seitsemän- tai kahdeksansataa pienempää venettä.
Sitä paitsi hänen joukkonsa olivat reippaalla mielellä ja hyvin
varustetut. Heillä olisi siis taistelussa monta etua nälkäisten
venetsialaisten rinnalla. Sittenkin hän arveli voivansa voittaa,
varsinkin kun Zeno varmaankin oli pian odotettavissa.

Äärettömillä ponnistuksilla saatiin varustetuksi kuusikymmentä laivaa
sekä neljäsataa venettä ja kolmekymmentäneljä kaleeria. Dogi itse
ilmoitti tahtovansa korkeasta iästään huolimatta olla yrityksen
ylimpänä johtajana yhdessä Pisanin kanssa.

Niinä pitkinä viikkoina, jolloin piiritystä kesti. Francis tapasi
hyvin harvoin Polanin perhettä, sillä hänen täytyi olla Pisanin
mukana ollakseen aina tarvittaessa läsnä, hän aterioi Pisanin kanssa
ja nukkui tämän talossa. Maria oli palannut isänsä kotiin, sillä
hänen miehensä oli etuvartijajoukon päällikkönä ja alituisesti poissa
kotoa.

Kevyt gondoli, jota oli korjattu ja joka kaksi vuotta oli maannut
Polanin pihalla katoksen suojassa, otettiin jälleen käytäntöön.
Giuseppe oli palannut vanhaan toimeensa, ja hänen sekä erään toisen
nuorukaisen soutamana kevyt alus kiiti laineilla Francisin saattaessa
kenraalin käskyjä toisesta paikasta toiseen. Usein hän teki siinä
myös vakoiluretkiä Chioggian puoleisiin kanaaleihin, ja vaikka häntä
monta kertaa oli ajettu takaa, oli hänen aina onnistunut päästä
pakoon.

Iltaa ennen kuin laivaston oli määrä lähteä liikkeelle, sanoi Pisani
hänelle:

"Luulenpa, että teidän pienen veneenne avulla olen saanut tärkeämpiä
tietoja kuin ankarissa taisteluissa ja verenvuodatuksissa. Toivoisin
siis, että te tänä yönä lähtisitte vakoilemaan ja koettaisitte ottaa
selkoa, onko vihollinen viime päivinä muuttanut asemaansa. Tahtoisin
varsinkin saada tietää, miten suuri hänen voimansa on Chioggian
ja Brondolon kanaalien suussa. Mutta älkää antautuko vaaraan, jos
suinkin voitte sitä välttää. En mistään hinnasta toivoisi, että
teille tapahtuisi mitään pahaa."

Francis lähti heti tekemään valmistuksiaan retkeä varten.

"Giuseppe", hän sanoi, kun oli käynyt veneeseen istumaan, "hanki
yöksi sellainen gondolinkuljettaja, joka on syntynyt Chioggiassa ja
tuntee seudun perinpohjin. Hänen tulee olla järkevä ja rohkea, sillä
vaara ei ole vähäinen. Ja jos tapaat pari kalastajaa Chioggiasta,
niin ota heidätkin mukanasi; tarvitsen niin tarkkoja tietoja
seudusta kuin suinkin."

"Onko totta, että laivasto lähtee huomenna liikkeelle, Francesco?"
kysyi Maria, kun hän astui sisään.

"Kyllä se on totta. Käskyjä on jo annettu joka puolelle."

"Ja milloin te palaatte?"

"Sitä ei tiedetä", sanoi Francis nauraen. "Voi kestää viikon, mutta
myöskin kolme kuukautta."

"Minä luulin, että aiotte taistella genovalaisten kanssa, eikä minun
mielestäni taisteluun voi kulua kokonaista viikkoa. Päivä matkalla
Chioggiaan, toinen taisteluun ja kolmas takaisintuloon. Eikö se
riitä?"

"En luule, että saamme tilaisuutta taistella genovalaisten kaleerien
kanssa", vastasi Francis. "Varmaa on, ettemme ryhdy taisteluun, jos
vain voimme sitä välttää. He ovat paljon vahvemmat kuin me, vaikka en
tiedä, tarvitseeko meidän silti pelätä heitä."

"Mitä tarkoitatte, Francesco? Te ette aio taistella he ovat teitä
voimakkaammat -- ja sittenkään teidän ei tarvitse pelätä heitä. Ette
te tavallisesti puhu tuollaisia arvoituksia, mutta nyt en ymmärrä
yhtään mitään."

"No, minä koetan selittää hiukan tarkemmin", sanoi Francis, "mutta
muistakaa, että se on salaisuus, jota ei saa edes kuiskata kellekään."

"Se on hyvä", sanoi Maria. "Minä pidän salaisuuksista, varsinkin
valtiosalaisuuksista. Julia, tulehan tänne, jotta hän voi kuiskata
sen meidän korvaamme, niin etteivät edes seinät kuule sitä. No hyvä
herra, selittäkää nyt!"

"Minä selitän kaikki kertomatta mitään", sanoi Francis. "Ettekö
ole koskaan nähneet afrikkalaisia jalopeuroja, jotka ovat paljon
voimakkaammat ja hurjemmat kuin te itse, mutta joita ette sentään
pelkää?"

"Kyllä, mutta ne ovat olleet häkissä", sanoi Maria.

"Niin, se selittää koko jutun. Me aiomme välttää taistelua
genovalaisen laivaston kanssa, mutta aiomme sulkea heidät häkkiin,
eikä meidän sitten tarvitse pelätä heitä enää."

"Älkää laskeko leikkiä meidän kanssamme!" sanoi Maria vakavana.
"Miten te voisitte sulkea genovalaiset kaleerit häkkiin?"

"Emme voi sulkea heitä häkkiin, mutta me voimme muodostaa häkin
heidän ympärilleen", sanoi Francis. "Pisani aikoo koettaa sulkea
kaikki kanaalien suut Chioggian läheisyydessä. Siten genovalaiset
kaleerit eivät voi päästä sieltä ulos hyökätäkseen meidän kimppuumme,
ja samalla koko heidän armeijansa joutuu myös saarroksiin; sitten me
teemme heille saman, mitä he ovat yrittäneet tehdä meille, nimittäin
tapamme heidät nälkään."

"Mainiota, mainiota!" sanoi Maria taputtaen käsiään. "Pisani on suuri
mies, Francesco, ja jos tämä onnistuu häneltä, niin tahdomme kaikella
tavalla osoittaa hänelle kiitollisuuttamme. Mutta helppo juttu se ei
ole. Taistelu ei ole tasaväkinen, sillä vihollisella on hyvät voimat
ja reipas mieli, jota vastoin meidän miehemme ovat jo puolikuolleet
nälästä ja epätoivosta."

"Minä en pidä voittoa varmana", vastasi Francis, "ja Pisanikin
myöntää, etteivät voiton mahdollisuudet ole kovin suuret, mutta
onnistua voimme sittenkin, ja kun muutakaan keinoa ei ole, täytyy
meidän yrittää."

Puolta tuntia myöhemmin Giuseppe tuli gondolinkuljettajan sekä kahden
vanhan kalastajan kanssa Francisin luo, ja heiltä sai tarkat tiedot
koko seudusta. Edellisellä vakoiluretkellään hän oli päässyt selville
siitä, missä genovalaiset tavallisesti pysyttelivät ja miten suuret
osastot oli eri paikoilla.

Itse asiassa genovalaiset eivät vartioineet niinkään tarkasti.
Koska Doria oli varma, etteivät venetsialaiset uskaltaisi aloittaa
hyökkäystä ja että kaupungin muutamien päivien kuluttua oli
pakko antautua, ei hän ryhtynyt edes erikoisiin varokeinoihin.
Sotajoukot oli majoitettu kaupungin taloihin, kaleerit kiinnitetty
rantasiltoihin, ja vain muutamia venekuntia vartioi kanaalien suita
antaakseen varoitusmerkin, jos Barberigo, jolla oli pienen laivaston
johto käsissään, äkkiä hyökkäisi heidän kimppuunsa ja koettaisi
polttaa kaleereja.

Kun Francis oli saanut kylliksi tietoja vanhoilta kalastajilta, antoi
hän heidän jälleen lähteä.

"On päivän selvää, ettemme voi päästä niiden veneitten ohi, jotka
ovat kanaalien suita vartioimassa", sanoi hän Giuseppelle, "mutta
Pelestrinan saarelle, jossa on meidän joukkojamme, voimme nousta,
kantaa veneen saaren yli ja jatkaa matkaa Malamocco-kanaalia pitkin.
Siten pääsemme heidän vartiopiirinsä sisäpuolelle ja voimme soutaa
aina Chioggiaan saakka. Ei ole luultavaa, että meidät keksitään, ja
jos se tapahtuisi niin saamme valmistautua kilpasoutuun ja paeta
takaisin Pelestrinaan."

Gondolinsoutajat myönsivät, että sellainen retki oli mahdollinen, ja
Francis käski poistaa kaiken irtaimen lastin veneestä, jotta sitä
olisi helppo kantaa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Chioggian piiritys


Myöhään illalla Francis lähti matkaan gondolillansa, ja puolentoista
tunnin soudun jälkeen hän nousi Pelestrinassa maihin. Pisanin
adjutanttina hän tunsi hyvin vartijat, ja heti, kun tuli pimeä, käski
Rufino Giustiniani, joka oli täällä päällikkönä, kymmenen miehen
kantaa kevyen gondolin saaren poikki Malamocco-kanaaliin. Sillä
välin Francis meni Rufinon telttaan kertomaan, mitä Venetsiassa
oli tekeillä ja että huomenaamulla koko laivaston oli määrä lähteä
liikkeelle.

"Me kuulimme sellaisia huhuja miehiltä, jotka toivat meille
ruokavaroja", sanoi Rufino, "mutta samat tiedot ovat saapuneet
tänne jo kymmeniä kertoja ennenkin. Se on siis todellakin totta!
Mutta mitä amiraali ajattelee? Ei suinkaan hänen tarkoituksensa
liene uudella, kokoonhaalitulla armeijallaan käydä Dorian kimppuun!
Niin epätasaisessa taistelussa hänellä ei ole paljonkaan toivoa
voittamisesta."

"Amiraali tahtoo pitää suunnitelmansa salassa", sanoi Francis,
"ainoastaan dogi ja neuvoskunta ovat siitä perillä."

"Ja sinä myöskin", sanoi Rufino nauraen.

"Amiraali kunnioittaa minua luottamuksellaan", sanoi Francis; "mutta
tällä kertaa on hyvin tärkeätä, että hänen suunnitelmansa pysyy
salassa, ja siksi en voi sitä edes sinulle ilmaista."

"Siinä teetkin aivan oikein, Francesco. En minä tahdo mitään
tietääkään, vaikka voisin lyödä vetoa, että Maria ja hänen kaunis
sisarensa ovat saaneet siitä vihiä."

Francis nauroi.

"He kohtelevat minua kuin veljeään", sanoi hän, "enkä tahdokaan
väittää, etteivät he tietäisi mitään."

"Enkös sitä arvannut!" sanoi Rufino. "Kun minun vaimoni on päättänyt
päästä jonkun salaisuuden perille, niin ei hän anna rauhaa, ennen
kuin se on onnistunut. Kas, tuossa tulee Matteo! Hän on asettanut
vahdit yöksi."

Ystävykset eivät olleet kunnolla ennättäneet puhella keskenään
kahteen kokonaiseen viikkoon, vaikka he jonkun kerran olivat
tavanneet toisensa Francisin pikimmiltään pistäytyessä saarella.

"Näin äsken, että venettäsi kannettiin saaren toiseen rantaan",
sanoi Matteo astuessaan sisään telttaan. "En voinut ymmärtää, mitä
se oikein oli, ennen kuin tulin lähemmäksi, mutta nähtyäni Giuseppen
käsitin tietenkin kaikki. Aiotko käydä vakoilemassa genovalaisia?"

"Koetan saada selville minkä voin."

"Se oli hyvä keksintö, kun annoit kantaa veneen saaren poikki", sanoi
Matteo. "Onko sinulla jokin määrätty suunnitelma?"

"Ei", vastasi Francis. "Aion vain ottaa selkoa siitä, ovatko kaikki
kaleerit entisillä paikoillaan ja valmistautuvatko genovalaiset
millään tavalla vastaanottamaan meidän hyökkäystämme."

"En ole huomannut mitään erikoista liikettä", sanoi Rufino. "Heidän
laivansa ovat kaikki, sen verran kuin täältä voi nähdä, entisillä
paikoillaan. Mutta sen jälkeen kuin Barberigo anasti kaksi niistä,
ovat he sulkeneet kaikkien kanaalien suut välttääkseen yllätyksiä.
Minä näin suuren joukon soutuveneitä, ja vaikka en voinut aivan
selvästi erottaa, mitä heillä oli tekeillä, luulen, että he asettivat
puomeja veteen. Heidän kaleerinsa vartioivat tarkasti öisin, ettekä
te olisi päässeet livahtamaan niiden ohi, jollette olisi keksineet
kantaa venettä saaren poikki."

Puolen tunnin kuluttua sotamies tuli tuomaan sanaa, että gondoli
oli laskettu vesille, ja Francis lähti heti matkaan sanottuaan
jäähyväiset ystävilleen.

"Soutakaa hitaasti ja hiljaa", hän sanoi käytyään veneeseen istumaan.
"Älkää antako airojen kolista vähääkään, ennen kuin olemme päässeet
vastakkaiselle rannalle. Vartiovene voi olla kanaalissa."

Kevyt vene solui äänettömästi veden pintaa myöten. Pari kertaa he
kuulivat airojen loisketta, mutta veneitä he eivät nähneet. He
kulkivat suoraan suuren kanaalin poikki ja saapuivat salmeen, josta
vain pienellä veneellä saattoi päästä kulkemaan. Pian he näkivät
tulia Chioggiasta. He pysähtyivät kuuntelemaan, sillä he lähestyivät
nyt laivakanaalia, ja jos missä, niin siellä olisi vihollisen pitänyt
olla varuillaan. Päästyään hiukan kauemmaksi he kuulivat ääniä ja
kumeaa melua veneestä.

"Tuossa ovat luultavasti ne kaleerit, jotka vartioivat puomia", sanoi
Francis. "Nyt, Filippo, voimme jatkaa matkaa. Hiekkasärkän luona on
varmaankin meidän veneellemme kylliksi syvää, jotta voimme päästä
kanaaliin soutamatta puomin luota."

"Aivan kylliksi syvää. Tosin ei laguuneilla ole toista matalampaa
paikkaa, ja me voimme jossakin kohtaa ajaa karillekin, mutta silloin
voimme astua veteen ja vetää veneen ylitse."

Mutta niin matalaan kohtaan he eivät joutuneet.

"Nyt olemme taas syvällä", sanoi Filippo. "Puomi on suoraan
takanamme. Ja kaupunki on tuskin sadan kyynärän päässä."

"Sitten sivuutamme kohta genovalaisten kaleerit", sanoi Francis.
"Soutakaa hitaasti ja loiskikaa silloin tällöin airoilla. Jos
soudamme nopeasti ja hiljaa, voivat he epäillä jotain, mutta jos
soudamme aivan tavallisesti, niin he luulevat meitä kalastajiksi."

Pian kohosivat genovalaisten laivojen mustat hahmot korkeine
mastoineen heidän eteensä. Valoa loisti hyteistä, ja kannelta kuului
puheen ääntä ja laulua.

"Onko ollut kalaonnea tänään?" kysyi eräs merimies, kun he olivat
kahden-, tai kolmenkymmenen kyynärän päässä eräästä laivasta.

"Huono onni", vastasi Giuseppe. "Teidän laivanne ja veneenne sekä
ammunta peloittavat kalat pois tältä puolen laguuneja."

He sousivat puolen mailia ennen kuin pääsivät viimeisen laivan
sivuitse.

"Noustaan täällä maihin", sanoi Filippo. "Siinä ei ole mitään vaaraa.
Voisin käväistä erään ystäväni luona kysymässä, ovatko genovalaiset
ryhtyneet mihinkään. Parasta on olla menemättä minnekään sisälle,
sillä varmaankin joka talossa on sotamiehiä majoitettuna, mutta olen
varma siitä, että parin askeleenkin päässä tapaan jonkun tuttavan."

"Ehdotuksesi on hyvä, Filippo, me jäämme tänne rannalle, kunnes
palaat."

Ei kestänyt kuin kaksikymmentä minuuttia, kun gondolinkuljettaja
palasi takaisin.

"Olen puhunut kolmen tuttavani kanssa. He ovat kaikki sitä mieltä,
ettei vihollisella ole aavistustakaan venetsialaisten aikeesta.
Tietysti olin siksi varovainen, etten maininnut sanaakaan siitä.
Sanoin vain, että olimme murtautuneet vihollisen vartiopiirin läpi
saadaksemme kuulla uutisia ja että toivoin ansaitsevani dukaatin
yötyöstäni."

"Hyvä", sanoi Francis. "Nyt soudamme kanaalien ulkosuille
nähdäksemme, onko siellä kaleereja vahdissa. Voisihan sattua,
etteivät kaupunkilaiset tietäisi, että niitä on sinne viety."

Ensin tutkittiin Lombardian kanaali. Sitä varten oli pakko kulkea
jonkin matkaa itse Chioggian läpi ja he sivuuttivat useita kaleereja
herättämättä kuitenkaan niiden huomiota. He huomasivat, että kanaalin
suu oli kokonaan vartioimatta. Sitten he palasivat takaisin ja
sousivat Brondolo-salmeen.

Rannalla oli tulia, ja siitä he saattoivat päättää, että sotajoukkoja
oli sijoitettu sinne, mutta laivoja ei ollut missään. Koska vahdit
näyttivät olevan kovin huolettomia, päättivät he empimättä soutaa
lyhyempää tietä saarien ulkopuolitse kolmanteen salmeen, siihen, joka
kulkee Pelestrinan ja Brondolon välillä. Mutta täällä genovalaiset
olivatkin enemmän varuillaan, koska venetsialaiset olivat
miehittäneet Pelestrinan. Tuskin he olivat ennättäneet kanaaliin, kun
suuri soutuvene ilmestyi varjosta esille.

"Pysähtykää! Keitä te olette."

"Kalastajia!" huusi Filippo hiljentämättä vauhtiaan.

"Pysähtykää", huusi upseeri, "jotta saamme tarkastaa teidät! On
kielletty soutamasta kanaalissa pimeän tultua."

Mutta gondolinkuljettajat soutivat voimakkaasti eteenpäin, kunnes he
pääsivät toisen veneen edelle. Tämä seurasi heitä. Suuttunut upseeri
uhkaili pakenijoita ja yllytti miehiään soutamaan kaikin voimin.

"Kaksi venettä on myös edellämme", sanoi Filippo. "He lepuuttavat
airojaan, ja aikovat estää meiltä eteenpäinpääsyn. Toinen on
kauempana kuin toinen, enkä minä usko, että pääsemme pakenemaan
Pelestrinan rannalle."

"Soutakaa sitten Brondolon puolelle, kunnes pääsemme niiden ohi",
sanoi Francis.

Vene muutti suuntaa ja kiiti rantaa kohti. Edessä olevat veneet
kääntyivät heti heitä vastaan, mutta monista soutajistaan huolimatta
he eivät kuitenkaan saaneet nopeakulkuista gondolia kiinni. Viiden
minuutin soudun jälkeen olivat kaikki kolme vihollisen venettä
jääneet hyvän matkaa jälkeen, ja silloin Francisin gondoli laski
rannasta jälleen ulommaksi ja kiiti poikittain salmen yli Pelestrinan
puolelle. Vaikka vihollinen ponnisti kaikki voimansa, gondoli pääsi
vähitellen voitolle.

"Olemme nyt joutuneet varsinaisen kanaalin ulkopuolelle", sanoi
Filippo, "pian tulemme niin matalalle, että meitä on mahdoton
seurata."

Pari minuuttia sen jälkeen kuului kiivas huudahdus, joka ilmaisi,
että lähin takaa-ajavista veneistä oli joutunut karille.

"Nyt voimme olla rauhassa", sanoi Giuseppe, "eikä se minua sureta,
sillä kilpaa soutaessakaan emme olisi voineet soutaa nopeammin."

Hetken kuluttua pieni aluskin tarttui mutaan muutaman kyynärän päässä
rannasta.

"Sinäkö se olet, Francesco?" kuului ääni, jonka Francis tunsi Matteon
ääneksi.

"Kaikki hyvin!" vastasi hän. "Tällä kertaa ei mitään vaaraa."

"Olen tähystellyt sinua kokonaisen tunnin. Minä toin sotamiehiä
tänne siltä varalta, että joutuisitte pulaan. Me kuulimme huudon, ja
tiesimme siitä, että te olitte täällä."

"Jos sinulla on täällä miehiä, voisit tehdä hyvän kaappauksen.
Soutuvene, jossa on kaksitoista tai neljätoista miestä, on takertunut
mutaan noin sadan kyynärän päähän rannasta. Se ajoi meitä takaa ja
ajautui täydellä vauhdilla karille, ja luulenpa, että heidän on
varsin vaikea päästä sieltä irti. Etkö kuule, millaista elämää he
pitävät?"

"Kyllä kuulen", sanoi Matteo. "Tulkaa pojat! Yö on kylmä, eikä
vesikään taida olla sen lämpimämpää, mutta pieni kahakka saa veren
lämpenemään."

Matteo ja hänen nelikymmenmiehinen joukkonsa astuivat heti veteen ja
alkoivat kahlata ääntä kohti. Heti sen jälkeen Francis kuuli huutoa
ja aseitten kalsketta. Mutta sitä kesti vain hetken aikaa. Matteo
tuli pian vankien kanssa takaisin, ja sitten he palasivat yhdessä
Rufinon telttaan.

Kun Francis oli kertonut Rufinolle seikkailunsa tulokset,
ilmoitettiin, että vene oli laskettu vesille, ja Francis palasi
kaupunkiin.

"Aloin jo olla hiukan levoton teidän vuoksenne", sanoi Pisani, joka
levättyään pari tuntia oli noussut saadessaan kuulla, että Francis
oli palannut. "Minä oletin, että olisitte palannut takaisin jo tunti
sitten, ja aloin pelätä, että olitte joutuneet pulaan. No, mitä
olette saanut tietää?"

"Genovalaisilla ei ole aavistustakaan siitä, että te aiotte lähteä
laivastolla liikkeelle. Heidän kaleerinsa ovat yhä Chioggian
kanaaleissa. Lombardian kanaalin ja Brondolo-salmen suut ovat aivan
vapaat, eikä sotajoukkoja näy lähitienoillakaan. Pelestrinan ja
Brondolon välistä salmea vartioivat muutamat soutuveneet, mutta, ei
sielläkään ole suurempia laivoja. Siellä on vain vähäinen sotavoima
koolla, tulien lukumäärästä päätellen tuskin kahtasataaa miestä."

"Uutisenne ovat hyviä, Francesco. En tahdo kysellä nyt enempää.
Kello on jo kolme, viideltä minun täytyy olla jalkeilla. Menkää siis
nukkumaan niin pian kuin suinkin. Yksityiskohdista saatte huomenna
tehdä selkoa."

Gondoli odotti yhä portaitten edustalla, ja parissa minuutissa
Francis oli saapunut Polanin palatsiin. Palvelija nukkui penkillä
eteisessä, mutta hän hyökkäsi pystyyn Francisin astuessa sisään.

"Olen saanut käskyn herättää herrani niin pian kuin te palaatte
kotiin."

"Sanokaa hänelle samalla, että olen aivan vahingoittumaton ja että
pyydän, ettei hän antaisi häiritä itseään. Huomenna kerron hänelle
lähemmät tapaukset."

Mutta Polani tuli heti Francisin huoneeseen.

"Jumalan kiitos, että olet onnellisesti taas kotona, poikaseni!"
sanoi hän. "Minä kolkutin tyttöjen ovelle ohimennessäni sanoakseni
heille, että olit tullut kotiin, ja hekin olivat vielä valveilla.
Onnistuiko yrityksesi?"

"Täydellisesti. Kävin itse Chioggiassa ja näin, etteivät salmet
olleet kovinkaan vahvasti vartioidut."

"Tuo kaikki on erittäin hyvä", sanoi Polani; "mutta minulle on
pääasia, että olet taas vahingoittumattomana kotona. Nyt en tahdo
estää sinua nukkumasta, sillä arvaan, ettet saa nukkua pitkään
huomenaamulla."

Francis ei ollut sitä aikonutkaan, mutta aurinko oli sittenkin jo
korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Hän pukeutui nopeasti ja juoksi
alas portaita.

"Tapasin amiraalin", sanoi Polani, "ja kerroin hänelle, että nukuit
niin syvässä unessa, etten tahtonut herättää sinua. Hän sanoi
silloin: 'Annetaan hänen nukkua! Poika on niin aulis työtä tekemään,
että joskus unohdan, ettei hän ole yhtä vanha merikarhu kuin minä
itse; minä olen tottunut nukkumaan vain toinen silmä ummessa ja
voin valvoa tarpeen vaatiessa koko vuorokaudenkin. Sinun ei siis
tarvitse pitää kiirettä aamiaisella. Tytöt ovat vähällä kuolla
uteliaisuudesta, niin kovin he tahtovat kuulla sinun seikkailustasi."

Aamiaisen aikana Francis kertoi retkestään tytöille.

"Ja te tapasitte siis Rufinon!" sanoi Maria. "Kysyikö hän minua.
Toivottavasti sanoitte hänelle, että olen kuolla ikävään hänen poissa
ollessaan?"

"Ei, niin suurta valetta en uskaltanut kertoa", vastasi Francis
nauraen.

"Onko hänellä hyvin tukala olo siellä?"

"Ei lainkaan. Hänellä on hyvä teltta, hyvää viiniä, leipää tosin
hiukan vähänpuoleisesti sekä silloin tällöin kalaa. Kun Jumala sen
lisäksi on antanut hänelle iloisen mielen, niin ei minun mielestäni
hänellä ole yhtään valittamisen syytä -- jollei ota lukuun sitä, että
hänen täytyy olla erossa teistä."

"Niin, tietysti", sanoi Maria. "Mutta me olimme todellakin levottomia
teidän tähtenne viime yönä ja tulimme kovin iloisiksi kuullessamme,
että olitte palannut takaisin, eikö totta, Julia?"

Julia nyökkäsi.

"Julialla ei ole koskaan paljon sanottavaa, kun te olette läsnä,
Francesco, mutta hän juttelee hyvin rohkeasti teistä teidän
poissaollessanne."

"Kuinka sinä voit semmoista sanoa, Maria?" sanoi Julia moittien.

"Rakas ystävä, ei siinä ole mitään pahaa. Antaa hänen uskoa, että
puhut hänestä paljon pahaa."

"Kyllä hän tietää, etten sitä tee", sanoi Julia harmissaan.

"Sivumennen sanoen, Francesco, oletteko kuullut, että koko Venetsia
on hirveässä jännityksessä? Tänä aamuna dogi on ilmoittanut, että
kaikkien aseihin pystyvien miesten tulee rangaistuksen uhalla olla
paikoillaan kaleereissa kello kahdeltatoista. Jokainen voi siis
käsittää, että jotain on vihdoinkin tekeillä."

"Silloin on aika minunkin lähteä", sanoi Francis nousten nopeasti
ylös, "kello on jo kymmenen."

"Ei ole kiirettä, poikaseni", sanoi kauppias. "Pisani sanoi minulle
yksityisesti, etteivät he lähde matkaan ennen kuin hämärissä."

Kello oli lähes kahdeksan illalla, kun laivasto nosti purjeet.
Iltajumalanpalveluksessa olivat dogi, Pisani ja muut päälliköt läsnä
Pyhän Markuksen kirkossa, ja sen jälkeen he lähtivät kaleereihinsa,
jotka olivat lähtövalmiina.

Pisani johti ensimmäistä osastoa, johon kuului neljätoista kaleeria,
ja dogi itse toista. Yö oli kirkas ja tyyni. Kevyt, suotuisa tuuli
puhalsi, ja koko Venetsia oli kerääntynyt katsomaan laivaston lähtöä.
Heti kun se oli sivuuttanut Lidon salmen, nousi paksu sumu. Pisani
polki kärsimättömästi jalkaansa.

"Jos tätä jatkuu, se vie meidät turmioon", sanoi hän. "Sen
sijaan että yhdistynein voimin pääsisimme kanaalien, suihin ja
anastaisimme ne valtaamme, ennen kuin genovalaiset edes aavistavat
uhkaavaa vaaraa, saavumme nyt joukot hajallaan, ja jos genovalaisia
varoitetaan, niin saamme varmaan koko heidän laivastonsa niskaamme.
Niin koko suunnitelmamme menee myttyyn."

Mutta onneksi sumu hajosi pian. Laivat liittyivät yhteen, ja kahden
tunnin kuluttua he olivat kaikki kanaalien suilla. Pisani laski
ankkurit ja odotti päivän valkenemista. Sitten lähes viisituhatta
miestä nousi Brondolon saarelle ja voitti helposti sinne majoitetun
pienen joukon.

Mutta pian genovalaisetkin olivat liikkeellä ja hyökkäsivät niin
suurella voimalla venetsialaisia vastaan, että heidän täytyi
epäjärjestyksessä vetäytyä veneisiinsä ja samalla he menettivät
kuusisataa miestä. Mutta Pisani, joka ei ollut toivonutkaan voivansa
pitää puoliaan koko genovalaista voimaa vastaan, oli kuitenkin
saavuttanut päätarkoituksensa. Sillä sinä aikana, jolloin taistelu
riehui maalla, oli meriväen onnistunut ajaa karille keskelle kanaalia
suuri, kivillä lastattu laiva. Niin pian kuin genovalaiset olivat
karkottaneet venetsialaiset veneisiin, ottivat he laivan haltuunsa,
mutta huomatessaan, että se oli karilla, sytyttivät he sen tuleen.
Siten he tahtomattaan edistivät Pisanin aikeita, sillä niin pian kuin
laiva oli palanut veden rajaa myöten, se upposi.

Barberigo saapui nyt paikalle keveine kaleereineen ja heitti niiden
kivilastit mereen hylyn ympärille. Genovalaiset ampuivat kiihkeästi.
Monet kaleereista upposivat ja paljon venetsialaisia hukkui tai
ammuttiin. Siitä huolimatta työtä jatkettiin lakkaamatta. Niin pian
kuin kiviröykkiö oli siksi korkea, että merimiehet saattoivat seisoa
sillä, alkoivat he pinota kiviä päälletysten muuriksi ja kytkivät ne
ketjuilla kiinni toisiinsa.

Mutta se oli raskasta työtä. Oli kylmä, ja miehet olivat huonoissa
voimissa ja tottumattomia raskaaseen työhön. Sitä paitsi ahdistivat
vihollisen kanuunat ja jouset heitä kaiken aikaa. Kaksi päivää ja
yötä he työskentelivät yhtä mittaa, mutta sitten heidän voimansa
olivat myös aivan uupuneet.

Pisani, joka itse oli ottanut osaa kaikkiin sotamiesten töihin ja
vaivoihin, koetti kaikin tavoin rohkaista heidän mieltään. Hänen
kehoituksestaan dogikin vannoi, ettei hän palaisi elävänä Venetsiaan
ennen kuin Chioggia olisi valloitettu. Silloin sotilaidenkin napina
lakkasi, ja seuraavana yönä oli Chioggiaan johtava kanaali suljettu
toisesta rannasta toiseen. Samana päivänä upotettiin myös kaksi
laivanhylkyä Brondolo-salmeen, ja seuraavana suljettiin samoin
Lombardian kanaali. Siten neljässä päivässä oli Pisanin onnistunut
toteuttaa suunnitelmansa ja sulkea genovalaisten laivat meren
yhteydestä.

Mutta työ oli ollut tavattoman rasittavaa ja häviöt suuret. Sitä
paitsi alettiin rakentaa linnoitusta Brondoloon. Sotamiehet saivat
tulla toimeen puolilla ruoka-annoksilla. Kylmyys oli läpitunkeva.
Yötä päivää he olivat käsikähmässä vihollisen kanssa ja heidän täytyi
kestää hirveitä kärsimyksiä.

Lopulta heidän voimansa olivat aivan lopussa, ja joulukuun
yhdeksäntenäkolmatta päivänä upseerit, merimiehet ja sotilaat
jättivät yhteisen anomuksen pyytäen saada palata Venetsiaan. Yksin
Pisanikin huomasi, että yritys nousi yli hänen voimiensa ja että
hänen sotamiehensä eivät enää jaksaisi pitää puoliaan epätasaisessa
taistelussa. Vielä hän koetti kuitenkin näyttää iloiselta ja
toiveikkaalta. Rohkaisevilla sanoillaan ja hyvällä tuulellaan hänen
onnistui pitää miehistön mieli vireillä, ja vanhan doginkin esimerkki
oli kannustava. Mutta sotilaat vaativat häneltä sen pyhän lupauksen,
että jollei Zenon laivasto viimeistään uudenvuodenpäivänä tulisi
avuksi, luovuttaisiin piirityksestä. Vain siinä tapauksessa he olivat
valmiit pitkittämään taistelua vielä kaksi vuorokautta.

Perustamisestaan saakka Venetsia ei ollut koskaan ollut näin suuressa
vaarassa. Kolmaskymmenes päivä joulukuuta kului taisteluitta.
Genovalaiset tiesivät näet vankien puheista, että venetsialaiset
eivät voisi kestää montakaan päivää. Aamun sarastuksessa joulukuun
viimeisenä päivänä tähysteltiin innolla laivojen mastoista, näkyikö
kaivattuja purjeita. Mutta merellä ei näkynyt mitään. Oli kauheaa
katsella venetsialaisten kasvoja, niin laihtuneet ja surkeat ne
olivat nälästä, kylmyydestä ja monenlaisista kärsimyksistä. Kaikkein
toiveikkaimmatkin alkoivat joutua epätoivoon. Ei puhuttukaan enää
Zenosta. Hän oli ollut poissa kuukausimääriä. Olisiko mahdollista,
että hän palaisi juuri tänä hetkenä? Mieluummin he puhuivat
kodeistansa. Huomenna he pääsisivät palaamaan sinne. Jos heidän oli
pakko kuolla, niin he tahtoivat sen tehdä omaistensa parissa. Muuten
kaikki oli heille aivan yhdentekevää. Ja niin päivä kului, ja kun he
illalla panivat maata, nälkäisinä ja viluisina, kiittivät he Jumalaa
siitä, että se oli viimeinen päivä.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä olivat monet jo ennen aamun sarastusta
kiivenneet mastoihin. Ensimmäisen päivänsäteen kera kulki toisesta
mastonhuipusta toiseen riemuhuuto:

"Laivoja merellä!"

Huuto kuului maihin saakka. Pisani hyppäsi veneeseen yhdessä
Francisin kanssa, souti laivaansa ja kiipesi mastoon.

"Niin, laivoja siellä todellakin on!" sanoi hän. Hetken kuluttua hän
lisäsi: "Niitä on viisitoista. Keitähän ne ovat? Jumala suokoon, että
Zeno olisi tulossa!"

Saman kysymyksen toisti jokainen, sillä tiedettiin, että
genovalaisetkin odottivat lisäjoukkoja.

"Tuuli ei ole kyllin voimakas, jotta he pääsisivät pian perille",
sanoi Pisani. "Minä lähetän muutamia kevyitä aluksia tiedustelemaan.
Parasta, että kohtalomme tulee niin pian kuin suinkin ratkaistuksi.
Jos Zeno on tulossa, on Venetsia pelastettu! Jos he taas ovat
genovalaisia, niin seuratkoon ne, jotka haluavat minun kanssani heitä
vastaan!"

Hetken kuluttua useita kevyitä veneitä oli matkalla laivastoa
vastaan, joka oli vielä siksi kaukana, että töin tuskin saattoi
erottaa itse laivoja, vielä vähemmän niiden köysistöä tai
kansallisuutta. Kestäisi hyvän aikaa, ennen kuin veneet voisivat
tuoda varmoja tietoja. Sillä välin Pisani meni maihin ja koetti
rohkaista miesten mieliä.

"Jos tiedot olisivatkin huonoja", sanoi hän, "niin ei mikään voi
estää meidän paluutamme Venetsiaan. He eivät tiedä, miten heikkoja
me olemme, eivätkä uskalla hyökätä kimppuumme. Jos meille annetaan
merkki, että laivasto on genovalainen, niin peräydymme hyvässä
järjestyksessä laivoihimme. Sitten voimme joko palata Venetsiaan
tai purjehtia merelle ja ryhtyä taisteluun, sen mukaan minkä käskyn
saamme."

Ennen kuin veneet olivat lähteneet matkaan, olivat ne saaneet
käskyn nostaa valkeat liput, jos laivat olivat venetsialaisia,
mutta olla antamatta mitään merkkiä, jos ne olivat genovalaisia.
Mastojen huipuista seurattiin silmin veneitä, kunnes ne katosivat
taivaanrantaan. Tunnin kuluttua tähystäjä ilmoitti, että ne palasivat
takaisin.

"Soutakaa laivaan, Francesco! Minun täytyy pysyä täällä
rohkaistakseni miesten mieliä, jos tiedot olisivat epäsuotuisia.
Asettukaa laivan peräkannelle seisomaan, ja sinä hetkenä, jolloin
tähystäjä voi varmasti sanoa, onko veneissä valkeat liput vai ei,
nostakaa Pyhän Markuksen leijona liehumaan, jos laivasto on Zenon,
muussa tapauksessa sininen lippu!"



KAHDESKYMMENES LUKU

Venetsian voitto


Francis sousi laivaan, otti liput esille ja piteli kädessään
lippunuoraa.

"Voitteko jo erottaa niitä?" huusi hän tähystäjälle ylhäällä mastossa.

"Ne ovat vielä pieniä kuin pilkut", vastasi tämä, mutta hetken
kuluttua hän jo huusi: "Mutta niin pieniä kuin ne ovatkin, voin
vannoa, että niiden maston päässä liehuu jotain valkeaa."

Hillitty ilonsorina kuului merimiesten parista, sillä kaikki
tiesivät, että Jacopo Zippo oli pitkänäköinen.

"Hiljaa, miehet!" sanoi Francis. "Ei kukaan saa huutaa eikä heiluttaa
lakkiaan, ennen kuin olemme aivan varmat. Muistakaa, kuinka
levottomina rannalla olijat pitävät meitä silmällä ja mikä pettymys
heille, jos toiveet äkkiä murskaantuisivat."

Kymmenen minuutin kuluttua Jacopo laskeutui nopeasti alas ja seisoi
paljastetuin päin kannella.

"Kiitetty olkoon Jumala, herra! Nyt olen aivan varma. Voin varmasti
väittää, että valkeat liput liehuvat veneitten mastoissa."

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi Francis. "Ylös leijona!"

Lippu kiinnitettiin nuoraan, ja Francis nosti sen mastoon. Niin
pian kuin se oli kohonnut partaan yläpuolelle, Pisani, joka seisoi
hiekkasärkällä, huusi kaikin voimin:

"Zenon laivasto!"

Riemuhuuto kajahti sotajoukon keskuudesta. Ilmaan kajahti ilo sekä
laivasta että maalta. Toiset laskeutuivat polvilleen ja kiittivät
Jumalaa siitä avusta, joka heille oli lähetetty juuri sinä hetkenä,
jolloin kaikki tuntui menetetyltä. Toiset seisoivat kädet ristissä
ja nostivat kyynelsilmin katseensa taivasta kohti. Sillä välin
kun toiset hyppivät ja lauloivat, itkivät toiset ilosta, miehet
syleilivät ja suutelivat toisiaan, toiset heittivät lakkinsa ilmaan.
Kaikki olivat aivan suunniltaan ilosta ja liikutuksesta. Zeno, jolla
ei ollut aavistustakaan niistä äärettömistä kärsimyksistä, joita
hänen maanmiehensä olivat saaneet kestää, suuntasi kulkunsa suoraan
Venetsiaa kohti, mutta eräs kaleereista pysähdytti hänet ja käski
hänen ankkuroida Brondolon edustalle. Vene laskettiin heti vesille ja
hän souti maihin, missä venetsialaiset keräytyivät häntä tervehtimään.

Vaivoin hän pääsi tunkeutumaan tiheän, riemuitsevan kansanjoukon
läpi sille paikalle, missä dogi häntä odotti. Hän kertoi nyt, miten
hän oli anastanut noin seitsemänkymmentä genovalaista erisuuruista
laivaa. Hän oli risteillyt jonkun aikaa Genovan edustalla ja
tuottanut suurta tuhoa heidän kaupalleen, samalla hän oli myös
estänyt heitä lähettämästä apujoukkoja Dorialle, niin kuin he olivat
luvanneet. Anastettujen laivojen joukossa oli sellainenkin, jossa oli
kolmetuhatta dukaattia. Hän sanoi heti olevansa valmis piiritykseen
ja antoi joukkojensa nousta Brondolossa maihin. Ruokatavarat, joita
oli laivastolla, vietiin heti maihin, ja ne riittivät sotajoukon
pahimpaan tarpeeseen. Näiden lisäjoukkojen saavuttua yhteys
mannermaahan saatiin jälleen aikaan. Ruokavaroja tulvi suurin
joukoin Venetsiaan sen liittolaisten maista, ja nälänhätä lakkasi.
Piiritykseen saatettiin nyt ryhtyä suuremmalla voimalla.

Kolmessa viikossa tapahtui suuri muutos venetsialaisessa
sotajoukossa. Riittävä ravinto, lämpö ja turva olivat palauttaneet
sotilaitten voimat, ja epätoivo oli väistynyt voitonvarmuuden tieltä.
Kuukauden kärsimykset, kieltäytymiset ja taistelut olivat tehneet
heistä tottuneita sotilaita, ja Zeno ja Pisani olivat antaneet omaa
voimaansa ja rohkeuttansa kaikille. Varsinkin Zeno osoitti tavatonta
rohkeutta ja uljuutta, ja helmikuun 28. päivänä hänet nimitettiin
maajoukon ylimmäksi päälliköksi. Jo seuraavana päivänä hän karkotti
genovalaiset Brondolosta ja Pikku Chioggiasta ja sijoitti päämajansa
Chioggian vallitusten juurelle ja suuntasi tykkitulensa itse
linnoitusta vastaan. Kun genovalaiset vetäytyivät pois sillalta, joka
kulki Santa Caterinan kanaalin yli, murtui se heidän allaan, ja suuri
joukko hukkui.

Genovalaiset peräytyivät nopeasti mitä hirveimmässä sekasorrossa ja
jättivät jälkeensä niin paljon aseita, varustuksia ja sotatarpeita,
että panssaripaitoja myytiin venetsialaisille muutamasta soldista.

Genovalaiset olivat siinä määrin joutuneet päästään pyörälle,
että monet arvelivat, että venetsialaiset olisivat heti voineet
rynnäköllä valloittaa Chioggian, mutta päälliköt eivät tahtoneet
mistään hinnasta epäonnistua, ja sitä paitsi he tiesivät, että
vihollista uhkasi nälkäkuolema. He jatkoivat siis edelleen
piiritystä ja katkaisivat viholliselta kaiken ravinnon saannin. He
sallivat piiritettyjen lähettää kuitenkin pois naiset ja lapset,
jotka otettiin ystävällisesti Venetsiassa vastaan. Sulut, joita
niin suurella vaivalla oli saatu rakennetuksi kanaalien suihin,
poistettiin nyt ja laivasto yhtyi myös piiritykseen.

Toukokuun neljäntenätoista päivänä vallitsi yhtä suuri ilo
Chioggiassa kuin uudenvuoden päivänä venetsialaisten parissa, kun
Zenon laivasto oli tullut näkyville, sillä sinä päivänä ilmestyi
taivaanrantaan laivasto, jonka genovalaiset olivat lähettäneet
maanmiestensä avuksi. Amiraali Maruffo oli hukannut kallista aikaa
matkan varrella, mutta kiivaan taistelun jälkeen hän oli anastanut
viisi venetsialaista kaleeria, jotka Giustinianin johdolla oli
lähetetty Apuliaan viljaa noutamaan.

Genovalainen laivasto valmistautui taisteluun ja vaati Pisanin
otteluun. Mutta vaikka amiraali kernaasti olisikin pessyt itsensä
puhtaaksi siitä häväistyksestä, joka Polassa oli tullut hänen
osakseen, epäröi hän sittenkin. Hän tiesi, että Chioggian varsin pian
täytyi antautua, eikä hän tahtonut panna vaaralle alttiiksi kaikkia
niitä etuja, joita hän monen kuukauden kärsimysten ja ponnistusten
hinnalla oli voittanut. Mutta päivä päivältä Maruffo uudisti
taisteluvaatimuksensa heittäen niin alhaisia häväistyssanoja Pisania
vastaan, ettei hän voinut enää hillitä ärsytettyä taisteluintoaan.

Saatuaan dogin suostumuksen taisteluun, purjehti hän ulapalle.
Molemmat laivastot lähestyivät taistelujärjestyksessä toisiaan.
Mutta juuri kun taistelun piti alkaa, valtasi genovalaiset kauhea
pelko ja he pakenivat vaihtamatta ainoatakaan laukausta. Pisani ajoi
heitä takaa muutamia peninkulmia, mutta palasi takaisin entiselle
paikalleen. Yhtä suuri oli nyt Chioggian linnanväen suru heidän
nähdessään laivaston pakenevan, kuin aikaisemmin heidän ilonsa
laivaston lähetessä Venetsiaa. Vesivarastot olivat heiltä melkein
lopussa. Ruoka-annokset oli vähennetty niin pieniksi, etteivät he
jaksaneet enää kunnolla edes ladata kanuuniaan.

Kesäkuun viidentenätoista päivänä Maruffo ilmestyi jälleen näkyville
saatuaan apujoukkoja, mutta tällä kertaa Pisani ei antanut
viekoitella itseään taisteluun. Yhdentenäkolmatta päivänä saapui
lähetystö Chioggiasta rauhaa hieromaan. Se palasi tosin takaisin
kuultuaan, että venetsialaiset vaativat täydellistä antautumista,
mutta jo seuraavana päivänä laskettiin Genovan lippu alas
linnoituksessa.

Paria päivää myöhemmin saapui dogi Pisanin ja Zenon saattamana
juhlakulussa Chioggiaan. Saalis oli ääretön: sotajoukot saivat
luvatun palkintonsa, niiden sallittiin ryöstää kolme päivää. Valtion
saalis oli hyvin suuri -- yhdeksäntoista käyttökelpoista kaleeria,
neljätuhattaneljäkymmentä vankia ja suuret joukot sotavaroja.

Ei edes silloin, kun Venetsian laivasto palasi voittajana
Konstantinopolista, vallinnut kaupungissa niin ääretöntä riemua kuin
nyt, kun dogi Chioggian antautumisen jälkeen saapui Venetsiaan.
Jokainen kansalainen oli ikään kuin osallistunut voittoon, sillä
jokainen oli ottanut osaa uhrauksiin ja kärsimyksiin.

Joka talossa liehui lippuja, joka parvekkeelta riippui mattoja ja
verhoja. Suuri kanaali oli täynnään gondoleja, joissa valkeapukuiset
naiset istuivat silkki- ja samettikatosten alla. Kaikki veneet oli
liputettu, kirkonkellot soivat ja katoilla ja parvekkeilla, silloilla
ja rannoilla kuuluivat loppumattomat riemuhuudot, kun dogi ja
molemmat päälliköt hitaasti saapuivat suuressa gondolissa kanaalia
pitkin.

Francis seurasi dogin veneen jäljessä, ja niin pian kuin juhlallinen
jumalanpalvelus oli loppunut Pyhän Markuksen kirkossa, hän hiipi
Polanin palatsiin. Kauppias ja Julia olivat olleet juhlallisuudessa
läsnä ja olivat äsken palanneet kotiin.

"Minä aavistin, että tulisit kotiin, Francesco, heti juhlamenojen
jälkeen. Olisin kernaasti jäänyt vielä hetkeksi katselemaan
juhlallisuuksia piazzalla, mutta Julia ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan. Hän sanoi, että olisi oikea häpeä, jos sinä tulisit
kotiin eikä kukaan olisi lausumassa sinua tervetulleeksi."

"Niin olisi ollutkin", sanoi Julia. "Jos minä olisin ollut poissa,
vaikka vain huviretkellä Korfussa, niin en olisi ollut hyvilläni, jos
talo minun palatessani olisi ollut tyhjä. Ja kaikkien niiden vaarojen
ja kärsimysten jälkeen, joita te, Francesco, olette saanut kestää,
olisi tosiaankin ollut kovin epäystävällistä, jollemme olisi olleet
kotona. Te näytätte laihtuneelta ja väsyneeltä."

"Se on vain mielikuvitusta, Julia", sanoi Pisani; "minusta hän
näyttää yhtä reippaalta kuin ennenkin. Mutta kyllä hän oli laihan ja
nälkäisen näköinen kuin susi, kun kävin leirissä päivää ennen Zenon
tuloa. Hänen vaatteensa riippuivat väljinä ruumiin ympärillä, hänen
poskensa olivat kuopallaan ja silmät sisäänpainuneet. Hän olisi
herättänyt kaikkien sääliä, jos muut eivät olisi olleet yhtä kurjassa
tilassa. Jumalan kiitos, että tuo kurjuus nyt on lopussa! Genovan
täytyy nyt suostua rauhaan millaisilla ehdoilla hyvänsä, ja meri on
jälleen avoinna meidän laivojemme purjehtia. Ja nyt, Francesco, olet
varmaankin saanut kylliksesi sotimisesta, ja voit kokonaan antautua
kauppiaan vaatimattomampaan toimeen."

"Sen teen mielelläni", sanoi Francis. "Luulin kerran, että tahtoisin
ruveta sotilaaksi, mutta olen saanut kyllikseni sodasta enkä halua
enää paljastaa miekkaani paitsi ehkä puolustautuakseni maurilaista
rosvoa vastaan. Olen saanut useita kirjeitä isältäni, joissa hän
nuhtelee minua sen johdosta, että olen sekaantunut taisteluihin,
jotka eivät kuulu minulle, mutta nyt voin ilahduttaa hänen sydäntänsä
vakuuttamalla hänelle, että olen pistänyt miekkani tuppeen."

"Ei sinulla ole ollut siitä vahinkoa, Francesco, tai pikemmin se on
tehnyt sinulle paljon hyvää. Ensiksikin olet hankkinut itsellesi
kansalaisoikeuden Venetsiassa, mikä kauppiaalle on varsin edullista,
toiseksi olet saanut kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen, jota
kunnianosoituksena ei tule halveksia. Sen lisäksi olet hankkinut
itsellesi nimen, jota kaikkialla tasavallassa kunnioituksella
mainitaan. Ja lopuksi on sinusta tullut mies, olet saanut
itseluottamusta ja tottumusta johtamaan muita. Olet monta kertaa
joutunut sellaisiin tilanteisiin, joissa on kysytty arvostelukykyäsi,
järkeäsi ja rohkeuttasi, ja joka kerta olet suoriutunut niistä hyvin.
Siitä on vain neljä vuotta, kun isäsi jätti sinut minun huostaani,
nyt sinä olet mies, jota Venetsian korkeimmat aatelismiehet
ylpeydellä nimittäisivät pojakseen. Siksipä sinulla ei ole
vähintäkään syytä katua, että vuoden ajan olet palvellut sotilaana,
varsinkin kun meidän liikkeemme sodan aikana oli kokonaan lamassa."

Illalla, kun he istuivat kahden, sanoi kauppias:

"Minä sanoin sinulle viime syksynä, ilmoittaessani, että haluaisin
ottaa sinut liikekumppanikseni, että minulla oli jotain muutakin
sydämelläni, vaikkei aika vielä ollut sopiva ottaa sitä puheeksi. Nyt
luulen hetken tulleen. Sanohan minulle, poikaseni, aivan suoraan,
onko jotain, jota tahtoisit minulta pyytää?"

Francis istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

"Te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, herra Polani, te
olette tuhlannut minulle hyvyyttänne yli kaikkien toiveitteni, ja
vaikka minä toivoisinkin jotain, niin en voisi sitä pyytää."

"Sinä siis toivot jotakin, Francesco. Muista, että pidän sinua
poikanani ja sen vuoksi toivon, että puhuisit minulle yhtä suoraan
kuin omalle isällesi!"

"Pelkään, että pidätte minua liian rohkeana, mutta koska niin
haluatte, niin sanon teille kaikki, mitä sydämelläni on. Minä
rakastan tytärtänne Juliaa ja olen rakastanut häntä aina siitä
päivästä, jolloin ensi kerran näin hänet. Mutta minusta oli liian
rohkeata toivoakaan, että hän koskaan voisi tulla vaimokseni, ja
siksi olen tarkasti salannut tunteeni."

"Olen iloinen siitä, että sanoit sen minulle, rakas poikani", sanoi
kauppias. "Aina siitä saakka, kun sinä pelastit tyttäreni Mocenigon
vallasta, olen salaa toivonut, että sinusta kerran voisi tulla
samalla kertaa vävyni ja ottopoikani. Olen ilokseni huomannut,
että Julian tunne sinua kohtaan on kypsynyt rakkaudeksi samalla,
kun hän itse on kehittynyt naiseksi. Puhuin tänään iltapuolella
hänen kanssaan, ja hän tunnusti, että hän ilomielin suostuisi sinun
puolisoksesi.

"Minun on turha puhua sinun kanssasi hänen myötäjäisistään.
Tarkoitukseni oli, että sinä liikekumppaninani saisit neljännen
osan puhtaasta voitosta, mutta Julian miehenä sinun tulee saada
kolmas osa. Siten sinun tulosi tulevat niin suuriksi, että Venetsian
rikkaimmatkin jalosukuiset miehet voisivat kadehtia sinua.
Kuollessani omaisuuteni jaetaan tasan molempien tyttärieni kesken."

Francis ilmaisi muutamin sanoin ilonsa ja kiitollisuutensa kauppiaan
ehdotuksen johdosta. Mutta Polani keskeytti hänet:

"Rakas poikani, minä olen yhtä iloinen kuin sinäkin. Nyt tiedän
saaneeni pojan, ja samalla on tyttäreni tulevaisuus turvattu. Mene
nyt hänen luokseen, hän on työhuoneessani. Puhuin hänen kanssaan
tänään iltapuolella, hän odottaa varmaankin levottomana keskustelumme
tulosta."

Kaksi kuukautta myöhemmin vietettiin Francis Hammondin ja Julia
Polanin häät. Niitä vietettiin suurin juhlallisuuksin, ja kauppias
uhrasi suuren summan Venetsian köyhille.

Maria sanoi Francisille jo kauan sitten päättäneensä, että Francisin
tulisi mennä Julian kanssa naimisiin.

"Lapsi oli siksi typerä, että hän ensi hetkestä saakka rakastui
sinuun, ja minä olin aivan varma siitä, että sinäkin hitaasti
englantilaiseen tapaasi olit rakastunut häneen. Isä sanoi minulle jo
kauan sitten, että hän toivoi teistä paria."

Francis eli monta vuotta vaimonsa kanssa Venetsiassa, mutta kävi
silloin tällöin Englannissakin. Pari kuukautta häiden jälkeen
häiritsi hänen onneaan tieto amiraali Pisanin kuolemasta. Pisani
ei ollut koskaan täydelleen toipunut niistä kärsimyksistä ja
ponnistuksista, joita hän oli saanut kestää Chioggian piirityksen
aikana. Hän oli sittemmin laivastonsa avulla anastanut takaisin
enimmät genovalaisten valloittamat paikat. Eräässä kahakassa
genovalaisten kanssa Pisani haavoittui. Jo ennestään hänellä oli
ollut kuumetta, ja hän kuoli kolmen päivän kuluttua.

Herra Polanin kuoltua Francis palasi vaimonsa ja perheensä kera
Englantiin ja asettui asumaan Lontooseen, jossa heti sai johtavan
aseman kauppiaitten parissa. Mutta hänen omaisuutensa oli niin
suuri, ettei hänen maksanut vaivaa jatkaa liikettään, vaan hän
jätti sen veljensä huostaan, joka oli yhtynyt Matteo Giustinianin
liikekumppaniksi. Joka toinen vuosi Francis kävi vaimonsa kanssa
Venetsiassa ja oleskeli siellä muutamia kuukausia, ja aina
kuolemaansa asti hän oli vilkkaassa yhteydessä "saarikaupungin"
kanssa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pyhän Markuksen leijona" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.