Title: Jörn Uhl - Romaani
Author: Frenssen, Gustav
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jörn Uhl - Romaani" ***


JÖRN UHL

Romaani


Kirj.

GUSTAV FRENSSEN


Tekijän luvalla suomentanut Volter Kilpi


Otava, Helsinki, 1903.



ALKUSANA.


Suomennostyöstä on alkupuolen suorittanut lehtori K. Suomalainen.
Hänen erityisistä syistä luovuttuaan tehtävästä on allekirjoittanut
jatkanut suomennosta. Lehtori Suomalaisen suomentamia ovat kirjassa
sivut 1-99.

Helsinki 20 p. toukok. 1903.

_V--r K--i_.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Tässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emme
sellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensä
otti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisen
hyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja pani
tuon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekä
sellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoika
päällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässä
viikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeen
lammen yli.

Mutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarin
emäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistä
lepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljä
asuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanut
kirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doose
valitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelun
jälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.

Mutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niin
surullisista ja haikeista asioista -- kuten monikin sanoo, -- niin
ryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren ja
kasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavamme
näyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut,
sikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.

       *       *       *       *       *

Wieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tänne
tänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. "Mutta se siinä merkillistä
on", sanoi hän, "että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan ja
lähtevät kuin suurista maahanpanijaisista." Niin sanoi Wieten Penn.
Hän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntä
Älypääksi Wieteniksi.

Klaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovella
paitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katseli
marskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli,
aatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taas
kortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin aina
semmoinen mehevä kompasana viskataan.

Emäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolille
valkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksi
koristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensa
syntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.

Kolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnyksellä
kukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydän
ääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä,
kasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakan
käsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanoja
käyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakan
nuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.

Ovi aukeni, ja pieni kolmivuotias Jürgen juoksi äitinsä luo: "Äiti,
ne tulee jo! Minä näin rattaita."

-- Äiti, -- sanoi Hannu, joka äsken kärsimänsä vääryyden tahtoi
jollekulle kostaa, -- ei tuo Jörn ole ensinkään samanlainen kuin me
muut. Hän on aivan sinun näköisesi, kasvot niin kapeat ja silmätkin
niin kuopallaan kuin sinulla.

-- Minulle hän on korea kyllä, -- virkkoi äiti ja pyyhkäisi kädellään
pojan karkeata, vaaleaa tukkaa.

Poikanen pani kätensä äidin syliin ja sanoi:

-- Äiti, kuule! Heikki sanoo, että minä saan kohta pienen veikon tai
siskon. Sisko ois parempi. Milloinka se tulee? Ja kun se tulee, niin
sanothan sitten minulle heti?

Kaksi isoa veikkoa löivät kortteja edelleen, nykivät toisiansa ja
nauraa hihittivät.

-- Äiti, kuule! -- puhui Hannu. -- Renki ties kertoa, että hevoset
oli viime yönä olleet hirmuisen rauhattomia. Hän ei malttanut enää,
vaan läksi katsomaan. Kun hän talliin tuli, niin oli kaikki hevoset
seisseet pää pystyssä, ja tallin perältä oli kuulunut kilinää ja
kalinaa, niinkuin kuka kahletta olisi perässään vetänyt. Älypää
Wieten, tuhma tyttö, oli tietysti sanonut: "Kyllä tämä jotain
tietää." Mutta mitäpäs se semmoinen tietäis?

-- Tietää se! -- sanoi Heikki nauraen. -- Saat nähdä, mitä se tietää.
Tallissa on kohta yhtä hevosta enemmän, ja kauranjyvät hoikkenee.
Sitä se tietää, ymmärrätkö?

He vilkaisivat äitiinsä ja menivät ulos, toisiansa nykien ja
nauruansa pidätellen.

Nyt oli äiti kahden kesken pienen poikansa kanssa. Pikku Jürgen oli
hiljakseen asettunut äitinsä viereen.

-- Ei ole hyvä, -- virkkoi äiti hiljaa, -- että vielä näin myöhään,
kun muut ovat jo noin suuria ja ymmärtäväisiä. Kovaluontoisia he ovat
kuin isäkin ja yhtä kovia käyttävät sanojakin. Tuota pientä olentoa
he eivät suvaitse, vaikk'ei sitä vielä ole olemassakaan. Hän katsahti
ympärilleen: tuossa pöydät ja korkeat kasat lautasia ja kirkkaita
laseja ja tuolla nuo komeat huoneet, puoleksi maalaisessa, puoleksi
kaupunkilaisessa asussa. Hän tunsi, niinkuin monasti ennenkin, ett'ei
hänestä oikein ole tähän upeuteen, tähän suureen taloon, jossa on
niin paljo hälyä ja pauhinaa. Ja silloin hänen sielunsa pyrähti ja
lensi pienen, kuivan nummen yli vanhaan taloon tuolla rämeikössä.
Siellä hänen synnyinseutunsa.

Neljä heitä oli ollut siellä, pitkän olkikaton alla, rämeikön ja
metsän välillä: isä, äiti, Thiess veli ja hän. Isä ja äiti olivat
olleet niin lystikästä väkeä, ja iloista ilvettä he olivat pitäneet
keskenänsä päiväinsä loppuun asti. Kun isä perjantaisin palasi
laihalla hevosellaan kaupungista toripäiviltä, silloin hän jo
hyvän matkan päässä nousi rattailleen, ja uhkasi ruoskanvarrella:
"Olehan tänään toki järkevä!" Väliin hän huusi: "Tuvassa eikä täällä
ulkona!" Mutta eipäs äiti ollutkaan järkevä, vaikka oli silloin jo
viidennelläkymmenellä. Tuskin oli isä astunut rattailta maahan, niin
ihan siellä ulkona, niin että ojankaivajakin sen näki, äiti juoksi
isän kaulaan ja suuteli häntä. Ja silloin nauroi isä, mies laiha ja
lyhyt, kasvot kalpeat ja hienot, naismaiset. Ei ollut pahaa sanaa
vielä koskaan heidän välillänsä vaihdettu. Aina he olivat olleet
ystävällisiä toisilleen ja iloisia kuin pääskyspari keväällä. Nyt he
ovat haudassa kumpikin. Ja Thiess veli se asuu aulankometsän toisella
puolen yksinänsä, vanhana poikana, ja samanlaiset on hänellä pienet
kasvot kuin isälläkin, ja yhtä suopea ja leikillinenkin hän on.
Mutta hän, Uhlin emäntä, oli jo aivan nuorena tyttönä siirtynyt alas
lihaville marskimaille; hänestä oli tullut Klaus Uhlin vaimo.

Ja nyt oli tallissa kuulunut kahleitten kilinää.

-- Kyllähän ne kolme puolensa pitävät. He ovat jo eronneet minusta,
niinkuin varsat emästänsä eroavat, eivätkä häntä enää tunne. -- Mutta
pikku Jürgen ja se, jota hän odotti... -- Wietenin täytyy pysyä
pienten lasten luona.

Rattaita tuli: kolmet, neljät perätysten. Pienet tanskalaiset
hevoset nostivat päitään ylös ja painoivat alas. Ja joka kerta kuin
ne nostivat, silloin puski höyryä ilmaan, ja joka kerta kuin alas
painoivat, silloin päitsien hopeiset helat välkähtetelivät kirkkaassa
ilmassa. Vieraat olivat Uhlin sukulaisia, jotka joka vuosi tähän
aikaan tulivat kantataloon, viettämään Uhlien yhteentuloa, Uhlien
juhlaa.

He lähenivät, ja Klaus Uhl oli juuri astumaisillaan naurahdellen
tupansa ovelta ulos pihalle, kun sinne samalla ajoivat kylästä päin
vanhan-aikuiset jyskivät vankkurit.

-- Kas lankomiestä, -- sanoi Uhl.

Thiess Thiessen pysäytti hevosensa ja naurahti.

-- Eihän näistä vanhoista ajoneuvoista ole noitten rinnalle, joita
tuolta tulee, -- virkkoi hän; -- eikä ole minustakaan heidän
seuraansa. Pian minä taas lähdenkin. Ostin tuolta kylästä pari
vasikkaa ja poikkesin katsomaan sisarta ja pikku Jürgeniä.

Pikku mies hypätä keikahti korkeilta vankkureiltaan maahan, talutti
valjakkonsa varotellen liiteriin ja meni sitten sisarensa luokse.
Tämä istui pienen Jürgenin kanssa perätuvassa ja oli hyvillään
veljensä tulosta.

-- Käy tänne istumaan! -- virkkoi hän. -- Täällä me ollaan turvassa,
niin, niin, turvassa vainenkin uhkeilta Uhleilta! -- Emäntä naurahti.
-- Käyhän tänne pöydän ääreen. Mitenkäs siellä nyt ne lehmät? Onkos
iso Musta jo ollut valjaissa? Mutta sano nyt jotain! Kerro, niinkuin
olisit koko Aulangon tuonut tulessasi.

Veli vastasi ja teki kaikesta selvää. Se oli hilpeätä haastelua
kotilieden ääressä, sill'aikaa kuin etuhuoneista kuului lasien
kilinää ja puhetta ja kiireistä astuntaa.

-- Jahkas minä, -- virkkoi veli sitten, -- jahkas minä pistäyn
tästä pilkistämässä, miten ne siellä kyökissä hääräävät, ja miten
on tallissa laita. Wieten saa panna minulle hiukan syötävää
kyökkipöydälle, ja sitten käväistään rengin kanssa katsomassa
vasikoita ja varsoja. Minä otan Jörnin mukaani. Pysy sinä täällä.

Hän otti poikaa kädestä ja läksi ulos. Kyökin ovessa törmäsi muuan
pieni, tanakka poika hänen polviansa vasten.

-- Tää on Kreijin miehiä, tää -- sanoi Thiess; -- näkeehän sen:
suurpää semmoinen ja punatukka.

-- Se on Fiete Krey, -- selitti Jürgen. -- Me leikitään yhdessä.

-- Tulkoon sitten meidän kanssa syömäänkin, -- virkkoi Thiess, käyden
istumaan kyökkipöydän ääreen. Hänelle tuotiin lautasellinen lihaa.
Thiess sijoitti sen polvilleen. Pojat istuivat hänen vieressänsä.

-- Onkos tää sinun poikas, Trina Krey? -- kysyi Thiess.

Päiväläisnainen kääntyi kasvot hehkuvina takan äärestä hänen
puoleensa. -- Minun on, -- puheli hän. Tää on viides. Kuushan minulla
niitä on.

-- Johan sitä on joukkoa siinäkin, Trina; on maar työmiehelle, joka
talvisin luutia laittelee ja harjoja tekee.

-- Ka, -- sanoi vaimo, -- ainahan sitä kartanosta jotain minullekin
liikenee.

-- Niinkö, ettes tyhjin käsin kynnykseltä käänny?

-- Niinpä niinkin.

-- Kukas se hommaa?

-- Siskosi hommaa, Thiess Thiessen.

-- No sitä minäkin, sitähän minä justiin.

-- Jörn! -- huusi Fiete Krey lujaa, -- näitkös sinä, millaisen
rasvamöhkäleen äiti tuossa veti pytystä? Ihan pään kokoinen semmoinen!

-- Trina! Poika tavoittelee suuria. Se on sitä kreijiläistä juurta.
Ei se poika kotikaton olkien alla pysy.

-- Palvelukseen pojan mennä täytyy, -- puhui äiti. -- Renki siitä
tulee, niinkuin isästäkin, ja talveksi harjan tekijä.

-- Ei tiedä, -- virkkoi Wieten.

-- Aha! Tuossahan se on Wietenkin! -- sanoi Thiess Thiessen. -- Älä
väärään iske, Wieten! Ennusta sinä pojalle hyvää, tyttö! Sill' on
kirkkaat silmät pyöreässä päässä ja mielikuvitusta kyllä.

Wieten Penn oli ylipäänsä harvapuheinen ja umpinainen, mutta koska
Aulangon isäntä aina vakavalla uteliaisuudella kuunteli kaikenlaisia
asioita, niin puheli tyttö kernaastikin.

-- Saa sitä ihminen täällä yhtäkin kokea, -- haasteli Wieten
miettiväisenä, -- niinkuin ennen vanhaan sekin työmiehen poika, niitä
Wentorffin Kreijiläisiä. Oli näet kerran lähtenyt kotitalostaan ja
joutunut hiisien luokse, joita asuu siellä nummikuusien alla. Siellä
ne hiidet oli mättäneet hänelle taskut täyteen kultaa ja saattaneet
maan päälle jälleen, ja niin hän sitten oli palannut Wentorffiin.
Hän luuli lähteneensä sieltä niinkuin eilen. Mutta ne sanoivat, että
jo siitä on neljäkymmentä ajastaikaa. Ja täytyihän hänen uskoa,
sillä peiliin kun katsahti, niin pää oli harmaissa jo. Ja pian se
senjälkeen kuolikin. Teodor Storm, hän, joka oli tietävinään kaikki
paremmin kuin minä, sanoi siihen aikaan minulle, että kertomus on
vain vertausta siitä, kuinka ihminen joutuu muille maille ja saa
suruja kestää ja rahahuolissa hommata, ja kun sitten viimein rauhaan
pääsee ja tolkuilleen tulee, niin silloin elämäkin viimeisiään
veisaa. Mutta sitä min'en usko. Se oli oikein kertomus, tositapaus
semmoinen.

-- Jörn! -- huusi Fiete Krey. -- Jo taas sellainen rasvakimpale!
Kuules Jörn! Kuningas... kuningas syö koko pitkoisen päivän sulaa
rasvaa.

-- Ole vait nyt, poika! -- virkkoi Thiess Thiessen. -- Sanopas
sinäkin jotain, Jörn.

-- Enhän minä muuta osaa kuin tämän vaan;

    Haikara, älä koipias visko,
    Vaan tuo mulle pikku sisko!
    Haikara, elles ole heikko,
    Niin tuo mulle pikku veikko!

-- Niin, mutta tuo meidän pitää laulaa yhdessä, -- sanoi Thiess,
ja yhdessä he sen lauloivatkin, lyöden kantapäillään tahtia
pöydänjalkoihin. Siinä he eivät huomanneetkaan, kuinka Wieten äkkiä
kuulahti jotain ja meni ulos, ja kuinka pienpiika lähetettiin
asialle. Vasta sitten kuin Wieten Penn oli astunut Trina Kreyn
luokse, joka ahkerasti hääräili takan ääressä, ja Trina Krey,
vaimoväen tapaan, oli lyönyt nyrkkinsä yhteen rinnan kohdalla, vasta
silloin Thiess Thiessen hätkähti.

-- Mitäs te siellä? -- kysäisi hän. -- Mitäst' on?

-- Haikara seisoo jo savupiipun reunalla.

-- Ettäkö? -- huudahti Thiess, katsoen Wieteniin, silmät pyöreinä
päässä. -- Ettäkö haikara jo? -- Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti
pöydän äärestä, sysäsi pihanpuolisen oven auki ja riensi talliin.

Parin minutin perästä hän palasi, yllään vanha, ohut, keltaisen
ruskea matkamekko ja päässä ketunnahkainen reuhka suurine
korvalappuineen syvässä otsalla.

-- Olkaa te siskolle apuna, te kumpikin, -- virkkoi hän kiireesti. --
Kuulettekos? Auttakaa häntä kunnollisesti. Taaleri sinne tai taaleri
tänne, siitä minä viis, vaikk'onkin nyt tarve ja vasikat huonossa
hinnassa.

-- Etkös jää vuottamaan, Thiess, miten käy?

-- En maar, en maar... Sano terveisiä! Mull'on hevoset jo valjaissa,
eihän... eihän minusta mitä sellaiseen. Onnea vaan! Onnea vaan ja
lykkyä!

Hän puisteli päätään -- ketä lienee päivitellytkään, itseänsäkö
vai siskoansa vaiko koko maailmaa -- ja läksi kiiruimman kaupassa
tiehensä. He kuulivat hänen astua kolisevan suurissa, raskaissa
saappaissa poikki pimeän välikön ja väliin kompastelevan.

       *       *       *       *       *

Vieraat olivat syöneet ja juoneet ja istuivat nyt korttipöydissä.
Suuria ja somia kasvoja, joukossa ylpeitä ja kauniitakin. Talon kolme
isoa poikaa seisoivat pelaajain takana ja katsoivat kortteihin.
Hyväntahtoisesti heiltä kysyttiin välisti neuvoa. He nyökäyttivät
ymmärtäväisesti päätään, nauroivat muitten mukana ja kaatoivat
punssia laseihin.

Jo alkoi puhe käydä kovaääniseksi; jo kerrottiin korttipöydissä
kaskuja; jo ruvettiin pelaamaan kevytmielisesti. Uhkeita
hopearaha-kasoja siirreltiin kesken naurua ja sättimistä pöytäin
laidasta toiseen.

Muutamat pysyivät tyyneinä ja selväpäisinä. Ne olivat varsinaisia
pelipukareita, jotka tahtoivat saada moniaan kolikon mukaansakin.
Ne istuivat hajallaan toisistansa, eri pöydissä, he kun eivät
toisiltansa olisi mitään voittaneet. Heidän joukossaan oli kaksi
tyyniluontoista, älykästä pelaria, ja näillä on tänäkin päivänä upeat
hovitilat lehmusten suojassa Marnin marskilla. Toiset kaksi olivat
kavalia ja kehnoja miehiä; he kurkistelivat kevytmielisten lehtiin
ja pettivät heitä. Toinen heistä joutui sittemmin maineen mantuineen
hampurilaisten asiamiesten käsiin, sellaisten, jotka olivat vielä
kavalampia ja kehnompia kuin hän. Toinen, nykyjään jo kahdeksissa
kymmenissä ja puolisokeana, pelaa poikansa rengin kanssa tallissa
kymmenen pennin kuutta-lehteä ja joutuu surkeasti tappiolle.

Kevytmieliset tiesivät kyllä pelaavansa petturien kanssa, mutta he
olivat liian mahtavaa, hyväntahtoista ja kevytmielistä väkeä. Joku
heistä tosin, rahaa menetettyänsä, virkkoi: "Kuules sinä! Sull'on
silmät joka puolella!" Mutta sitten naurettiin taas ja pelattiin
paukuteltiin edelleen.

Puhujiksi heistä ei ollut. Puhumisen he jättivät pastorin ja
opettajan huoleksi. Klaus Uhl yksin, hän, joka poikavuosinaan oli
käynyt latinakoulua, tapasi joskus pitää puhetta. Hän nousi seisomaan
ja lausui muutaman sanan tunnettuun leikilliseen tapaansa. Ensinkin
hän pyysi anteeksi, ett'ei emäntä ole tullut näkyviin, vaan on jo
yöpuulla, Älkööthän vieraat siitä olko millänsäkään, vaan pitäkööt
huolta, että kukin vie kourallisen taalereita mukanaan.

Toiset nauroivat: -- Eihän siitä mitä tule. --

-- Minulle tässä vallankin olisi voitot tarpeen. Tässähän te popsitte
minun paistiani ja juotte minun viiniäni, ja hyvin teiltä nyt,
niinkuin ainakin, syönti sujuu ja juonti joutuu. Tiedättehän, että
meillä vuotetaan viidettä perillistä.

Silloin heittäytyivät uhkeat, raskaat vartalot tuolinselkämyksiä
vasten, ja kilvan siinä huudettiin ja nauraa hohoteltiin: "Onhan
sulla maata piisalle asti! Ja taalereita kaapissa kanssa! Ja
vehnä kasvaa, että kahisee... Pane sinä pojat kouluun. Jörn poika
justiin... Laita sinä Jörnistäs maavouti."

Klaus Uhl nauroi ja kilisti vieraittensa kanssa, August, vanhin
poika, pää punssista pyörällä, nauraa myhähteli typerästi.

Silloin Heikki, toinen poika, höyryissä hänkin, läksi huoneesta ja
palasi kohta, sylissään pikku Jörn, jonka hän oli käynyt noutamassa
makuulta. Hän nosti nyt pojan korkealle ja sanoi: "Täss'on maavouti,
tässä." Hän tahtoi hauskuuttaa vieraita ja ivata talon nuorinta
poikaa.

Mutta vieraat nousivat meluten ylös, nauroivat ja huudahtivat:
"Siin'on pulska miehen alku."

Unestaan temmattu lapsi hieroi pieniä kasvojansa ja katseli
kummastellen ympärilleen. Lyhyeksi leikattu karkea tukka,
pellavankeltainen, törrötti otsalla niin pystyssä, että päälakikin
näkyi.

-- Tuosta pojasta meille vielä maavouti kasvaa! -- huusivat vieraat.
-- Eläköön maavouti!

Hannu, kolmas poika, tuli porstuvasta sisään, tukka pörrössä ja
silmät unen sikkarassa, astui takaapäin isänsä luokse ja sanoi:
"Tulisit äidin luo."

Uhl ei siitä välittänyt, ja poika mennä laahusti välinpitämättömästi
takaisin.

-- Vieraat ovat oikeassa, -- puhui Klaus Uhl naurusuin ja vilkaisi
viisailla silmillään pöytiin. -- Pojilleni minä voin ostaa kartanon
vaikka joka miehelle, jahka suuriksi kasvavat. Mutta minäpä olen jo
siihen sivistykseenkin ennättänyt kurkistaa ja latinatakin lätkäistä,
ja siksipä minä ymmärrän, että "tieto on voimaa." Ja siksipä
suurkiitos vaan onnentoivotuksista. Ja mitä minuun tulee, niin pikku
Jörnin pitää oleman talonpojan lapsista ensimmäinen, joka muuttaa
maavoudin taloon. Tottahan me, talonpoikainen rahvas, saamme toivoa
ja vaatia, että meitä meikäläinen hallitsee. Ja jos meidän passaa
tätä vaatia, niin en minä ymmärrä, mistä muusta suvusta se maaneuvos
otettaisiin, ellei juuri Uhleista.

Ovi aukeni jälleen. Hannu tuli taas näkyviin, pysähtyi oven suuhun
ja sanoi kovalla äänellä, joka kuului kesken rähinänkin: "Isä! Äiti
kutsuu sinua luokseen."

-- Ole tuossa vähemmällä, poika!... Tulen, kun joudan! Hänen
nuoruutensa pitää oleman siloinen kuin silkki, ja rahaa ei pidä
häneltä milloinkaan puuttuman. Viisas ja salskea mies hänestä tulee,
eihän se muutoin minun poikani olisikaan. Köykäiseltä kannalta hän
elämänsä ottaa, niinkuin minäkin, eikä pidä hänen huolia tunteman.
Kas niin, nyt juomme maavoudin maljan. Eläköön Jörn Uhl!

-- Eläköön maavouti!

-- Isä! Se muori, jok'on äidin luona, se sanoo, että pitäis pitää
rattaat varalla.

Syntyi häly.

-- Ettäkö valjaisin! Äläst'!

-- Eikös siell' ole laita hyvin'?

-- Heitetään pelit valtaan sitten. Käyhän kellokin jo kahdettatoista.

-- Lähtään pois! Minä lähden ainakin.

-- Minä kans.

-- Älkäähän nyt! -- virkkoi Klaus Uhl. -- Akkaväki hätäilee.

-- Ei maar.

-- Ei maar. Kyllä nyt lähdetään.

Vieraat läksivät ulos. Mennessään vielä jotkut puhelivat pelistä,
päivitellen, että se niin kesken oli loppunut.

-- Minä pistäyn vielä ravintolaan.

-- Minä ja. Tiedättekös mitä? Mennäänpäs tästä kapakkaan jalkaisin.
Hevoset tulkoot perässä.

-- On minun vähän mieleni paha, -- virkkoi Klaus Uhl, -- kun en pääse
mukaan.

-- Jos sinä tulet mukaan, ei sieltä sitten ennen aamua kotia tulla.

-- Tule pois! Onhan sulla väkeä talossa. Muuan vieraista astui hänen
luokseen, löi hänelle kättä ja sanoi: -- Älä tule. Pysy sinä emäntäsi
luona.

Klaus Uhl meni sisähuoneisin vaimonsa luokse ja näki hänen voivan
jotakuinkin hyvin. Sanoivat ne siellä niinkin, ettei tässä lääkäriä
kenties tarvitakaan. Hän palasi jälleen välikköön, astui avonaiselle
ulko-ovelle ja kuunteli siinä. Kaukaa kuului kautta hiljaisen yön,
kuinka naapurit huhuilivat naapurejansa ja toiset vastaili, nauraa
hohottaen. Vielä kerran hän astui välikön perälle ja palasi taas
takaisin. Sitten hän sieppasi lakkinsa vaarnasta. Tuntui, kuin
joku luja mies olisi ottanut häntä hartioista ja työntänyt ulos.
Hän astui pihaan ja läksi muitten jälkeen. Päällystakkia hänellä
ei ulkona milloinkaan ollut. Hänellä oli niin paljo elinvoimaa ja
ruumiinlämpöä, ettei hän sellaista kaivannut.

Heti senjälkeen astuivat August ja Heikki väentupaan, täysi
punssimalja mukanaan. Yleensä he olivat koko herroja puolestansa,
eläen alituisessa riidassa talon palvelijain ja työväen kanssa. Mutta
tällaisena päivänä he olivat jalomielisen tuttavallisia.

Isäntärenki, mies harmaissa jo, oli toimittanut viimeiset hevoset
matkaan, ja astui tupaan. Raskaasti hän laskeutui istumaan ja joi
pohjaan lasin, jonka pojat olivat panneet hänen eteensä. Renkipoika
viilteli puukollaan viiruja pöytään ja koetti ottaa pois pieneltä
Fiete Kreyltä vaskirahaa, minkä poika oli vierailta saanut. Fiete
oli nukahtanut pää pöydällä ja piteli rahaa lujasti kourassaan.
Väliin hän virkkoi unissansa: "heitä valtaan, Jörn!" ja veti kätensä
takaisin.

Toinen piika tuli tupaan. Tuo tavallisesti niin iloinen tytön
hailakka oli nyt hämillään. Suuri naisellinen hätä asui hänen
silmissänsä. "Tirkko!" virkkoi hän isäntärengille, "onko siinä perää,
että hevoset olivat teutuneet tallissa viime yönä?"

Tirkko nyökäytti päätään.

-- Minkäs minä sille, Jaana! -- puhui hän. -- Kuulin sen omilla
korvillani. Mitä sitten merkinnee, en tiedä.

-- Wieten on ihan suunniltaan, -- jatkoi Jaana. -- Niin on kalpea
kuin kuolema ja väittää vaan, että tänään vielä joku onnettomuus
tapahtuu. Pois minä lähden. En aio enää olla talossa päivääkään, jos
tässä alkaa vetää kieroon.

Hän tarttui pöydän reunaan ja hervahti istumaan. Tytöllä näet oikein
polvet notkahtelivat.

-- Älä lörpöttele! -- sanoi Heikki. -- Syökäämme ja juokaamme ja
pitäkäämme lystiä; huomenna kuolemme. -- Hän työnsi täyden lasin
tytön eteen, kaatoi sen kumoon ja täytti uudelleen. -- Tule lähemmäs,
Jaana!

-- Suurkiitosta vaan! -- sanoi tyttö. -- Tavallisestihan te ette
minua tunne ensinkään. En välitä teistä enkä teidän punssistanne.

August kohotti raskasta päätään. "Ei ole väärtti nauraa. Täss'on
isäntä, tässä."

-- Et sin' ole isäntä etkä mikään, -- vastasi Jaana Geerts. -- Tuhma
pässi koko mies.

-- Tuhma pässi, niinkö?... Maltas, kyllä minä sinut...

-- Mitä se Wieten sulle sanoi, Tirkko? Hän on muka nähnyt
kynttilöitä. Onko siinä perää? -- Tyttö katsoa tuijotti arastellen
renkiin.

Tirkko mursi suuta harmissaan. Hän piti Wietenistä ja olisi
mielellään mennyt naimisiin hänen kanssansa, mutta häntä loukkasi se
ihmisten puhe, että Wieten muka osaa ennustaa onnettomuuksia.

-- Mitä Wieten näki? -- kysäisi Jaana toistamiseen. Häntä hirvitti
nyt jo. Hän tiesi kammonsa kasvavan vieläkin suuremmaksi, mutta hän
ei sittenkään malttanut olla sitä kuulematta.

-- Oli se toisella viikolla, palatessaan tuossa yhdeksän maissa
kylästä, nähnyt vierastuvassa kynttilöitä palamassa. Mutta ei ne
kynttilät olleet pöydällä, niinkuin tavallista, kun siellä kortteja
lyödään, vaan korkeammalla, niinkuin tapaa olla ruumis-arkun
ympärillä. Ja punertava niistä oli lähtenyt valo. Eihän se Wieten
ollut uskaltanut kurkistaa sisään, mutta omat sill' oli ajatukset
siitä asiasta. No nyt sen kuulit.

-- Joutavia loruja! -- sanoi Heikki nyökkyvin päin.

Ovi aukeni äkkiä. Kirkaisten kavahti Jaana Geerts pystyyn. Semmoinen
arka luonnostaan hän sitten oli kaiken ikänsä, vielä naimisissakin
ollessaan. Ja kun lapset olivat jo suuria, ja hänellä alkoi olla
vanhuuden vaivoja, kun selkää kolotteli, yhä hän vaan aina väitti,
että siitä päivin niitä kivistyksiä on ollut, hamasta siitä hetkestä
silloin yöllä, kun Trina Krey äkkiä oli ilmaantunut väentuvan oveen.
"Niin se oli kuin mikä aave ikään", kertoi Jaana.

-- Tirkko! hevoset valjaisin! Joutuun! Lähde lääkäriä noutamaan!

-- Pois talosta! -- huusi Heikki. -- Pois poikinesi koko talosta! --
Ja Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.

-- Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin
teidän äitinne.

Isäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen
jälkeensä.

Koko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea
uudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri
punainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti
hakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen
puuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät,
milloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös
korkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina
kytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja
rattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.

Sairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli
miestänsä.

-- Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset
nukkuvat?... Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä
tulee?... Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies... Yks kaikki
sitten, oli maavouti tai työmies.

Hän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään,
tahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan
kuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle
kannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa
kookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen,
mutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma
maailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja
puhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet
tuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista,
siveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa,
kulkevat kaikki kieroon suuntaan.

Sitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä
kasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea
lastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä
pääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento
poika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt,
kun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: "Tuo on
toisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on."

Ja hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin,
sen tiesi äiti.

Ja työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat
semmoista merkillisen miettiväistä väkeä.

-- Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä
maailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää
kuolla. -- Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili,
ett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria
hikipisaroita helmeili hänen otsallaan.

-- Käskekää Wieten tänne, -- lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan
vuoteen ääreen.

-- Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa
minusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä... ja eiköhän
liene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista
pojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta
pienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja
että hän jättäisi ne sinun huostaasi.

Wieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan
nähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista
kysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään
-- ei hän itsekään, -- millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi
tulevaisuutensa toisaanne.

-- Kyllä minä lapsista huolen pidän, -- sano hän, -- niin totta kuin
minä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.

Hän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä,
sanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.

Tirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: "Mitäs
sinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla
etutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle."

Tyttö puisti päätänsä. "Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko --
virkkoi hän. -- Anna sinä minun kulkea omia teitäni."

Tirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa
päätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi
hän jäi.

Kuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja
ryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä
isäntä on.

-- Ravintolassa se on, -- sanoi Trina Krey, -- kortteja lyömässä.
Kahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.

Lääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen.
Sellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta,
ylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa
lapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. "Juoskaa
joutuun!" sanoi hän.

Välikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts
luki lapusta sanan: "operationi." Silloin hän läksi kiitämään, itkien
ja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä
olisi hänen kintereillään.

       *       *       *       *       *

Aamuyöstä oli kaikki ohitse.

Rengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten
luona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja
katsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät
kun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla,
huojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää
nurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä
vainaja.

Lääkäri oli lausunut Uhlille: "Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin
tuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu
hakemaan?"

Klaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän
vaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: "Äiti! Äiti!"

Vainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän
sanoi häntä nyt "äidiksi." Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi
kuuluville tässä ainoassa sanassa.

Viereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.

-- Pieni, mutta tanakka tyttö, -- sanoi Trina Krey. -- Ihan äidin
kasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.

-- Eipäs se itke, -- virkkoi Wieten. -- Eihän vaan liene kuollut?

-- Annas tänne! -- Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä
käsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.

Silloin parahti lapsi.

-- Pannaanko se minun sänkyyni? -- kysäisi Wieten. -- Minä lämmitin
huoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.

He menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi
kuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt,
mutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi
Fiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään
ja loikoi siinä nyt niin mukavasti.

-- Unikeko koko poika! -- virkkoi Trina Krey. -- Tännekös hän nyt
jäikin?

-- Anna pojan olla! -- sanoi Wieten. -- Minä panen pikku tytön tähän
toiseen päähän.

Niin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa
ja pikku tyttö jalkopäässä.



TOINEN LUKU.


Jürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi
oli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja
haastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki
tyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa
Elsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja
Elsbe Uhl.

Talo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä
seisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan
näe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään.
Välikkö on suuri kuin koko maailma.

Aika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne
mitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat
niin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke.
Merkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki
vain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa,
se yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he
nukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten
pistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia
myöten.

Kaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja
Merkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.

Luulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä
heidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se
oli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä
heti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin
heilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin
varsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea
vasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä
varsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan
sanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin
hyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.

Ei ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt
tuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja
hyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde
liikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!

Kerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo
linnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt
jahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi
heitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä
he sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki,
nähkääs.

Ei tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan
pohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret
kuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön
perälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää
ankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan
oikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin,
he putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin
tikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa,
mitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.

Sillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja
tapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.

Mutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.

Tähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa
päivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa
istui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle
heiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää
hänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi
laitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku
tyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla,
arkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi
käynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon
pienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin -- tielle, missä
rattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja
kaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.

Siitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt
päivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt
toverina; yhä useammin se oli leluna vain.

Pikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn
aikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja
epäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi
kaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa,
vei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan,
missä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: "Lähtäänpäs
Ringelshörnille."

Hän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä
mentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.

-- No nyt ylös!

Vaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää
nummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin
mieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten
juoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä
hänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja
niin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa,
nyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten
levähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri
nostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta
silloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet
tienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti.
Se tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja
heittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet
pystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka.
Merkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa
juosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä
nyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä,
milloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat
kaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu
posket pullollaan laidan yli ja nauraa.

-- Kas niin! -- sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. -- Hyvinpäs
kävikin.

Ylöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He
kutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun;
uhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin
häntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon,
heiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi.
Mutta ei vaan uskalla.

-- Heitä valtaan, Elsbe! Se on semmoinen jänishousu.

He istahtavat ylhäällä nummella kylmään tuuleen ja katselevat
kotvasen avarata, tasaista marskia tuolla alhaalla ja Uhlin talon
rakennuksia jalkainsa juuressa.

-- Kuules, -- sanoo tyttönen, -- miks'ei meill'ole äitiä? Muilla on
kaikilla, meillä ei... Jörn, kuules, mitä äiti tekee?

-- Jaa, että mitenkä?

-- Niin sitä, että mitä se lapsille tekee?

-- Näin se panee, noin tuolla tavalla, ensin tännepäin, sitten
tuonnepäin, käsivarsillaan näet, ja sanoo niin että: "Voi sua
poikaressuu! Voi sua tytön tynkää", ja siihen viisiin. Niin se teki
se suutarinkin muija eilen, kun minä olin käymässä sieltä Heikin
saappaita.

-- Ei äiti sais koskaan kuolla, -- sanoi Elsbe.

-- Ei kuollakaan, mutta kun eivät pidä huolta.

-- Kukas se ei ole pitänyt huolta?

-- Isä ei pitänyt, eikä ne pitäneet muutkaan. Onhan sitä talossa
väkeä enemmänkin silloin, mutta ne söivät vaan, eikä ne muuta
ajatelleetkaan kuin syömistä.

-- Isäkö ja?

-- Isä ja.

-- Oletko varma siitä?

-- Olen. Fiete Krey sanoi.

Elsbe polkaisee jalkaansa maahan ja on niin kiihkoissaan, ett'ei
tahdo ensimmäinen tavu kieleltä lähteä.

-- T... tiedätkö sen ihan varmaan, Jörn? Niin hirmuisen varmaan kuin
että minä olen tässä?

-- Tiedän.

-- Miks'ei hän sitten pitänyt huolta?

Jörn hyppää kappaleen matkaa kauemmas nummelle ja sanoo lujaan,
kasvot toisaanne: "Siks'että oli päissään."

Eivät he ymmärrä vielä kumpikaan koko tuon sanan merkitystä. Mutta
kotona he ovat usein kuulleet veljien sanovan semmoista kuin:
"Päissään oli, senkin retvana", tahi: "Päissäs olit eilen sinäkin."
Se mahtaa olla jotain hirmuista. Eivätkä he siitä enää mitään
puhukaan. Jörn virkkoi viimein:

-- Tiedätkös mitä? Kun Wieten tulee tänä iltana tupaan meidän luo,
niin sanotaanpas yht'aikaa: "Kuules, äiti Älypää!"

-- Niin!... Ja kun Fiete Krey tulee, niin sanotaanpas: "Kuules, isä
Krey!"

He läksivät nauraen rinnettä alas, töyräältä toiselle, ja pitelivät
kanervista kiinni.

       *       *       *       *       *

Jonkun vuoden perästä alkaa heille uusi elämä iltasin: he saavat
illallisen jälkeen valvoa vielä tunnin, mitäpä kaksikin. Silloin he
istuvat Wietenin huoneessa, neliskolkkaisen pöydän ympärillä. Ja yksi
on heitä joka puolella: yhdellä laidalla istuu Wieten, toisella istuu
Jörn, kolmannella istuu Elsbe. Ja neljännellä laidalla, Jörnin ja
Elsben välissä, istuu Fiete Krey.

Päiväs-aikaan Fiete Krey ei pääse tulemaan. Hän on silloin
koirarattaineen kiertämässä marskikyliä tuolla kaukana, myöskennellen
harjoja ja luutia, sukia ja vispilöitä. Välistä hän käy koulussakin.
Iltasin hän sentään tulee.

Hän tulee joka ilta. Talvella hän on hieman viluissaan ja kesällä
hiukan väsynyt; mutta aina hän on hyvällä tuulella, liiatenkin
talvis-aikaan.

Ja aina se illalla alkaa samalla tavalla. Wieten panee pöydälle
kokonaisen kasan sukkia ja keriä ja paikkauksia, asettaa lampun
keskelle pöytää ja siirtää paikkuut syrjään. Ja sitten ilmestyy Fiete
Kreyn eteen aika leipäviipale, oikein paksulti silavaa päällä. Fiete
käy siihen käsiksi. Jörn se ei ole milloinkaan saattanut unohtaa
tuota nopeata ja lujaa sieppausta, eikä tuota laihaa ja kohmettunutta
pojan kättä, joka väliin ei ollut ihan puhdaskaan.

Välistä tulee yksi veljeksistä sisään, Hannu tai August.

-- Fiete! Tule kortteja lyömään. Ei ole neljättä miestä.

Jörn ja Elsbe huutamaan silloin: "Ei, ei!" ja tarttuvat Fieteen
kiinni.

Silloin astuu Hannu pöydän ääreen ja uhkailee: "Jos et sinä tule
mukaan, niin minä kerron isälle, mitenkä sinua täällä joka ilta
syötellään maha täyteen. Renkituvassa sinun oikea paikkasi olisi."

Mutta silloin luo Wieten tuiman katseen silmälasiensa yli tuohon
pitkään, tuhmaan, kömpelöön poikaan ja näyttää ovea: "Tiehes sinä!
Tämä on minun valtakuntaani. Ja jos sinä kerrankaan vielä tulet
tänne, niin minä sanon isällesi, missä sinä, senkin nulikka, taas
viimekin yönä rentustelit. Tyhjäntoimittaja sinä olet, ja kaikkein
vähimmin teistä kolmesta sinulle kunnian kukko laulaa."

Ja välisti Wieten oikein uhaten kätensäkin kohottaa ja virkkaa: "Sen
minä sanon, että tähkäpäitä te vielä vieraan pellolta poimitte,
hengissä pysyäksenne."

Mutta talon poika se nauraa vain, ja menee sitten tiehensä. Ja nyt on
taas rauha maassa.

-- Kerro nyt, Fiete, matkoistasi! -- sanoi Jörn.

-- Ei, -- sanoi pikku tyttö painavasti. -- Ensin kertoo Wieten,
sitten kerron minä, ja sitten kertoo Fiete.

-- No ann' soittaa sitten!

Wieten penkoo paikkauksissa, ottaa milloin kerän, milloin toisen,
vetelee lankoja sukan reikiin ja kertoo milloin tarinan, milloin
toisen, tänään tämän:

-- Ennen vanhaan se Schenefeldin emäntä kertoi tämmöisen jutun: Oli
kerran talonpoika, joka oli yhdessä pirun kanssa vuokrannut tilkkusen
maata kahdeksi vuodeksi. Sanoo tuosta sitten piru talonpojalle:
"Muokkaahan sinä maa ja kylvä. Sitten heitetään arpaa, kumpiko ne
maanpäälliset saa ja kumpiko sen, mikä maassa." No arpaa heitettiin.
Piru sai tietysti enimmän silmiä ja sen mukaan hänen piti saada
maanpäälliset. Talonpoikapa otti ja kylvi peltoon pelkkiä punajuuria.
Syksy kun tuli, niin piru sai naatit.

No äläs huoli! Kuluu vuosi, niin jo he taas arpaa heittävät. Nyt
heittää piru tietysti niin, että hänelle tulee vähimmin silmiä, ja
sen mukaan mikä maassa, se pirulle. Taas se talonpoika ottaa ja
kylvää peltoon pelkkää nisua. Syksy kun tuli, niin pirulle juuret.

Nyt piru haukkui sen talonpojan pahanpäiväiseksi ja sanoo sitten
viimein: "Huomenissa minä tulen taas, ja sitten ruvetaan kynsisille."

Tuosta miehelle hätä käteen.

Mutta emäntä huomasi, että yhähän tuolla ukolla oli käsi
korvallisessa, ja että ylen oli mies murheissaan. Kysyi tuosta jo:
"Mikäs sinulla siinä niskassa?" Mies sanoi, että niin ja niin:
huomenna muka pitää pirun kanssa ruveta kynsisille. Emäntä sanoi:
"Älä ole tietääkseskään! Kyllä minä hänen kanssaan asiat selvitän."

No äläs huoli!... Emäntä istuu siinä ja vuottelee ja on olevinaan
hyvin äkäinen.

Piru tulee kuin tuleekin ja sanoo: "Mikäs teitä vaivaa, emäntä
kulta?" "Niin, sanoo se emäntä, katsos nyt, kun otti ja teki
tuommoisen raon minun kauniisen tammipöytääni, se meidän ukko.
Minun, sanoo, pitää ruveta yhden miehen kanssa kynsisille", sanoo.
Ja koetteeksi sitten viiltää tuollaisen raon koko pöydän halki
sakarisormen kynnellä.

Piru vilkaisi oveen päin. "Missä se teidän ukko on nyt?" kysyy.

"Jaa, että missäkö on?" sanoo emäntä. "Tuonnehan se läksi pajaan
kynsiänsä hiottamaan."

Piru ei kuin ovelle hiljakseen hiipas ja sitä tietä pellolle.

Fiete Krey ja pikku Elsbe istuivat ääneti, tuijottaen Wieteniin. Jörn
ei juttua loppuun kuunnellutkaan. Hän yritti asettaa päällekkäin
kahta villakerää, yritti yhä uudestaan ja oikein huokasi, kun
viimeinkin onnistui.

-- Jos hän olisi tullut, -- virkkoi Elsbe, -- niin kyllä talonpoika
olisi häntä kynsinyt aika lailla. Näin! -- Ja Elsbe vetäisi
kädellään, sormet koukussa, pöydän yli ja irvisti rajusti.

-- Pirulla on aina omat meiningit, -- sanoi Fiete Krey, -- mutta
menninkäiset, ne on hyvää ja ystävällistä väkeä. Ne ovat jo monen
tehneet rikkaaksi. Merkillistä vaan, ett'en minä ole niitä vielä
milloinkaan nähnyt. En yhden ainoatakaan. Olenhan minä jo moniaan
kerran koirineni tullut aulangon poikki ja Wodaninvuoren ohitse.
Välisti olen jättänyt rattaat tielle ja hiipinyt metsään, mutta en
vaan ole mitään nähnyt.

-- Wodaninvuoressa ne asuu, -- sanoi Elsbe.

-- En usko, -- virkkoi Jörn.

-- Sin' et usko mitään.

-- Kerran, -- puhui Fiete Krey, -- oli oikein kuuma päivä. Minä jätin
koirat rattainensa siimekseen lähellä Wodaninvuorta, siihen, missä
tie kääntyy Tunkmooriin. Itse menin metsemmäs ja kävin pitkäkseni
kuivien lehtien päälle lähellä muuatta pähkinäpensasta ja lienen
nukahtanut. Heräsin siitä, että lehdissä rapisee. Minä sain silmät
auki, ja samassa olin näkevinäni, mitenkä kolme, neljä pikkuruista
miestä, hiukan suurempia kuin oravat, mennä puikkii pensaaseen.
Samassa sieltä pensaasta kuuluu, niinkuin huutais ne pienet miehet:
"Unikeko!" Minä vilkaisin ympärilleni ja penkosin ja pöyhötin ne
lehdet ihan pohjaa myöten, mutta ei ollut kultaa, ei rahoja.

Wieten katseli miettiväisnä kertojaa. Nuo Fiete Kreyn kertomukset
tuovat aina huolta hänelle. Poika on aina käytännöllinen kuin Kreijit
konsanaankin. Ei hän tyydy siihen, että se ja se on pannut pirun
pussiin, tai että se ja se ennen vanhaan on löytänyt kätketyltä
aarteita, vaan _hän_, Fiete Krey, vuottaa vaan, milloin hän itse
sillä tapaa saisi rahoja. Hän loikoo joka pensaan juuressa ja väijyy
joka puun takana: milloin muka hänelle vaan alkais kullat kilahdella.

Jörn katsahtaa epäilevin silmin keristänsä ja sanoo epäröiden:
"Oravia ne kai olikin; ja äänikin se oli pelkkää hiirten vikinää."

Ylenkatseellisesti puistaa Fiete Krey päätänsä.

-- Kunpa vaan tietäis, -- sanoi hän, -- miten päästä niitten luokse.

-- Schenefeldin emäntä, -- jatkaa Wieten, -- se, jonka luona minä
nuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset
on muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.

-- Ohoh! -- sanoi Fiete. -- Minne niin?

-- En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne
Vaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat
lähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti
niiden menneen Dittmarschiin.

-- Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?

-- Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen
hän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne
sitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja
mieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä
varsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä
osasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan
kertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla
lehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta
kuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta
joivat.

-- No mitä he sanoivat?

-- Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut
ihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin;
ja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui
aikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa.
Jo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin
sinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.

Fiete Krey katseli häntä tirkistellen.

-- Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?

-- Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä.
Schenefeldin emäntä se kertoi näin:

"Yöllä kerran, sanoi, se Höhnin lautturi kuulee jonkun kutsuvan
häntä. Astuu ulos, mutta eihän siellä ketä. Luuli unta nähneensä ja
panee maata jälleen. Mutta silloin rapsahtaa ulkoa multaa tai hiekkaa
akkunaruutuun. Hän nousee ja lähtee taas ulos. Ja sielläkös koko
mökin edusta vilisee ja kiehuu pientä, harmaata väkeä, ihan rantaan
asti! Muuan pikku mies, pitkäpartainen, sanoo siinä lautturille, että
hänen pitää lähteä viemään heitä Eiderin yli; he eivät enää siedä,
sanoo, kuulla kirkonkelloja ja virrenveisuuta, sanoo; heillä on
meininki siirtyä marskimaille, sanoo. Siellä ei siihen aikaan vielä
ollut kirkkoja. Lautturi päästää lautan irti, ja siihenkös nyt sitä
pientä väkeä, miestä ja muijaa ja lasta, siihen makuuvaatetta ja
keittokalua, kulta- ja hopea-astiata, mullin mallin lautta täpösen
täyteen. Ja semmoista menoa sitä kesti koko pitkoisen yön: kun lautan
sai yli, niin ala viedä toista, ja aina oli lautta täynnä väkeä.
Sai se vihdoin ne viimeisetkin viedyksi, ja kun sitten tuli omalle
puolelle, niin koko sillä toisella rannalla vilkkuu valoja. Pienellä
väellä oli näet lyhty kädessä joka miehellä, ja niin he sitten
läksivät mennä painamaan länttä kohti. Mutta lautturi kun aamulla
astuu lauttansa luo, niin siellä on kiven kupeella monta tuhatta
pientä kulta rahaa. Soutupalkan näet olivat jättäneet menninkäiset."

-- Storm se sanoi silloin, että ne oli koputtane akkunaan, mutta
minä sanon, että hiekkaa ne heittivät. Siitähän meille jankkina.
Minä hänet jätin viimein sinne, missä oli, enkä huolinut, vaikka
huutelikin minun jälkeen.

-- Mitäs hän huusi, Wieten? -- kysyi Elsbe.

-- Kiusoitellakseen vaan minua hän huusi: "Älä sinä tuolleen huoju!
Älä sinä tuolleen huoju!" Mutta sen minä sanon, että kun on maitojuko
hartioilla ja kummassakin päässä raskas peilari maitoa täynnä ja juko
sekä peilarit messinkihelaiset, niin otapas ja kävele siinä sitten
kevein askelin!

-- Missäs se Storm nyt on? -- kysyi Fiete.

-- Missä lienee. Taishan se puhua semmoistakin, että hänestä muka
tulee maavouti! Ja! Ei hänestä ole tullut mit'ikään.

-- Eikös hän sitä kirjaakaan kirjoittanut?

-- Hänkö? Se mies oli niin laiska, että kerrankin koko iltapäivän
loikoi niityllä, ihan pitkosenaan, lypsyajasta toiseen. Eihän sitä
malta olla metsää katselematta, sanoo; se on niin korea ensimmäisissä
kevätlehdissään. Ei häneltä tietenkään ole kirjaa syntynyt, eikä ole
hänestä maakaan voutia tullut.

-- Jörn ei kuuntele ensinkään! -- sanoi pikku Elsbe ja sysäsi
veikkoansa. -- Kuuntele, sinä!

-- Katsopas! -- virkkoi Jörn. Hän oli rakentanut kolmista saksista
ja Wietenin silmälasi-kotelosta sillan ompelukorin laidalta alas
pöydälle. Hän painoi sitä kädellään, merkiksi, että semmoinen siitä
tuli luja, ja katsahti uljaana muihin.

-- Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko
hän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?

-- Johan minä arvasin, -- virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan.
-- Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina
olla jotain uutta... Kultahetteestä... siitä en minä siihen aikaa
vielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain
kuulla, kun olin nähnyt sen.

Fiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä.
Noissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin
raskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete
oli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan
rajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.

-- Wieten, kerro siitä jotain.

-- Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?

-- Sinua! -- sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään

-- No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita... Täällä kuuluu
ennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna.
Mutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne
painanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa
hetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen
sauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun
katselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen,
harmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin,
semmoista se on... Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne.
Sanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa
myöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet
laittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan
korviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä
hirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa
marskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua
vauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan
purevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja
jo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa
mies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo
hyvää iltaa. No... miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei
niin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja
kysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman.
Silloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: "Sinä
senkin pentele! Sinä juupeli!" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.
Vipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen
takaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. --

-- Mutta äsken, -- sanoi Elsbe, -- äsken sai Fiete kultaa
noita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa.
-- Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen
pöydälle eteensä.

Fiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä
väkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja
vilkaisi Wieteniä silmiin.

Tämä uhkasi kädellään ja sanoi: "Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä
tekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee
kerrassaan loppu."

Fiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän
rupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten
hänen piti ruveta näyttämään temppujansa.

Jörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja
puupalikat ja virkkoi:

-- Annas tulla, Fiete!

-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät
jotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi
kirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.

-- Vielä yksi!

-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten
nähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän
alle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen,
pöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein
säikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa
sujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja
sanoi: "Tämähän on Elsben vanha nenäliina!"

-- Kas niin! -- virkkoi Wieten. -- Jo niitä nyt riittää temppuja
täksi iltaa. Maata nyt!

Ja sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi.
Talon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki
pikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä
tehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli
matkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla,
oliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat
ärsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.

Hän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä
marskilla olivat häntä hätyytelleet.

-- Miks'et puolias pitänyt? -- kysyi Elsbe.

-- Eihän sitä miten... Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks
ne oli minun ympärilläni.

-- Uhlejako ne olivat? -- kysäisi Jörn.

-- Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä
ja muista senpuolisista kylistä.

-- Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? -- kysyi Elsbe.

-- Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.

-- Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?

-- Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät
koiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut.
Mutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo
lennellä ympäri korvia.

-- Poika! poika! -- puheli Elsbe. -- Mitäs sinä teit?

-- Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te
kuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki,
jota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin
yläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa
on sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä).
Suomentajan muistutus.]

-- Emmähän myö oo! -- sanoivat pojat.

-- Niin, katsokaas, sanoin minä. Istui kerran neljä Krääkkää
saarnipuussa lähellä vanhaa taloa. Eipä aikaakaan, niin Ukuli, joka
siinä talossa asui, näkee heidät päätyovensa kynnykseltä.

"Hyvää päivää", sanoo.

"Jumal' antakoon!" vastaavat Krääkät.

"Oisko teillä aikaa?" sanoo Ukuli. "Aina siitä joku penni
tienestiäkin tulisi."

"Mik'ei!" sanoo nuo neljä. Ja siihen aikaan olikin lunta paksulti
maassa ja ansiot ylen vähissä.

"Minulta", sanoo Ukuli, "kuoli kumppali, se vanha Kaapo Kasilainen.
Minä tässä nyt meinaan, että mitähän, jos tulisitte sitä hautaan
viemään. Monastihan se vainaa mulle eläissään haasteli: 'Kuules sinä,
Janne Ukuli', sanoo, 'toimita sinä minut kunnialla hautaan', sanoo.
'Kunniallisesti elettiin, kunniallisesti sitä hautaankin mennään',
sanoo. Osasi haastaa näet, kun oli sivistynyt mies. No niin, sitähän
minä tässä, että kirkkovaatteet teillä on päällä, ja rehellistä väkeä
olette kanssa."

"Tämähän se oikein hyvin passaa!" sanoivat Krääkät, ja niin sitä
kömmittiin Ukulin pesän suusta sisään.

Siellä oli pimeänpuolista, siellä pesässä, ja olkikattokin kovin
matalalla. Mutta pian he huomasivat Kaapo Kasilaisen: siinä se
makasi, heiniä allaan, kaikki neljä koipea oikosenaan, eikä
liiku eikä hievahda minnekään. Ukuli kävi pääpuoleen, Krääkät
koikkelehtivat ruumiin ääreen nekin, noin kuve edeltä, niinkuin
oraspellossa, kun tuuli puhaltaa.

"Jo sitä on yksikin hiiri meidän saaliiksi saanut, Kaapo Kasilainen,
sen tiedätkin", puheli Ukuli. "Aina sitä on hyviä ystäviä oltu, ja
jutkuja meillä on ollut jos jonkinlaisia. Nyt se kaikki on ollutta ja
mennyttä. Voi sua Kaapo itseäskin! Kyllä vainenkin sinun olisi hyvä
mieli ja ihan pystyyn hyppäisit ilosta, jos vielä elossa olisit, ja
minä sanoisin näin: 'Kaapo hoi! Neljä tuhmaa Krääkkää on äärelläsi.'"

Ja silloin kavahti Kasi pystyyn, ja nyt alkoi semmoinen variksen-ajo,
että...!

    Yksi se sokeana loikki,
    Ja toiselta meni koipi poikki,
    Ja kolmas se takkiansa parkuu,
    Ja neljäs se pääsi karkuun.

-- Ja se olen minä! -- sanoin minä -- Olin näet sillä välin saanut
hihnan selville. -- Hyppäsin rattaille ja -- otapas kiinni!

-- No niin, -- sanoi Wieten, -- mene kotias nyt, Fiete.

Fiete Krey hiipi silloin kyökin ovesta ulos ja astui tien poikki
isänsä matalan olkikaton alle.

Vihdoin käy Wietenkin nukkumaan.

Puolen-yön maissa tai myöhemminkin tulee isä isoine poikineen
huimasta seurasta kotia.

Lapset ovat jo kauan aikaa maanneet rauhassa.



KOLMAS LUKU.


Aina kuin opettaja Peters loi silmänsä niihin sataan lapseen Sankt
Mariendonnin seurakunnasta, jotka oli hänen hoitoonsa uskottu, ja
jotka tuossa hänen jalkainsa juuressa istuivat pitkissä penkeissä,
tytöt vasemmalla ja pojat oikealla, ja aina kuin talvis-aikaan noin
kolmen maissa alkoi hiukan hämärtää, -- silloin opettaja Peters näki
selvään, että Donnissa asuu kahdenlaatuista väkeä. Olkikatto riippui
kuin väsyneet, raskaat silmäluomet akkunan yli; päivänvaloa pääsi
sisään vinosti ja sitäkin vain niukalti. Tässä hämäräisessä, vinossa
valossa näki lasten joukossa hajallaan hyvin monta pyöreätä, punaista
päätä, tukka niin tulipunainen ja niin paljo punaisia kesäleipiä
kasvoilla, että oikein niistä valoa säteili. Ja vielä heleämmäksi
se valo käy ja yhä kirjavampana välähtelee, kun lasten katseet,
usein epävakaina maahan tuijotettuaan, äkkiä alkavat liikkua ja elää
noissa vilkkaissa ja viisaissa silmissä, niinkuin leikkii kissanpoika
päivänpaisteessa. Ne ovat Kreijien heimoa.

Mutta pyöreä- ja punapäitten ohella näki siellä täällä poikain ja
tyttöjen joukossa, harvempilukuisina kumminkin, valkoverisiä päitä,
tukka niin vaalea kuin pellolla ruis vähää ennen elonleikkuuta,
kasvot lujapiirteiset, usein hienotkin, silmät kirkkaat, katse
rauhallinen, ylpeä. Kun yksi näistä vaaleaverisistä astuu penkistänsä
ulos, silloin tulee näkyviin kapea, jäntehikäs lapsenvartalo. Ne ovat
Uhlien heimoa.

Pastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta
sitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy
hänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille
on hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.

"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan
tavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä
saaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen;
ne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten
pyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.

"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma
hiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa
kasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja
pehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei
kumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle
jää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet
tämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa
rakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.

"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja
hiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt,
koko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin
lumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään
elatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään
otollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä
siihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.

"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös
Ringelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien
lähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa,
ylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen
sauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät
koiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia
ovat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden
edessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä
lentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain
mukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan,
toi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä
törrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas,
joka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin
marskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan
arkun.

"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin
kanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa
heistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin
suonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.

"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa
niin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin
kotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita,
jopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta
kirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat
Jumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole
minussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja
älykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa
sinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen
sunnuntaisin.'

"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole
vielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä
he syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla
ja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän
rattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi
tulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on
altavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja
minun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa
varten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt
syytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan
ilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen
ei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy,
niinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn
hänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' -- silloin
hän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra
pastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene
sanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan
leikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.

"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi _et animi
semper aeger sum_. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska
marskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla
koskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä"
Ja taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän
kauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä
sananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun
poika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.

"Mistä tämä tainkaltainen _animi rectio_ ja mieli? Näissä seuduin
sanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta.
Heidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies
kuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden
mustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt
hiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja
kerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi -- eli oliko se
mitäkään avioliittoa ensinkään -- mies ei ollutkaan kasvanut hänen
mustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja
sorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa,
koskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa.
Sill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten
vaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja
ruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä
muuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä
tullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan
alkujansa.

"Mutta minä väitän: tämä selitys on marskilaisten hulluutta ja Uhlien
parjausta, sillä Uhlit ovat ylönkatsoneet Kreijiläisiä hamasta siitä
asti kuin muistaa taitaan.

"Minun ajatukseni mukaan on luultavampi, että Kreijit polveutuvat
Wendien kansasta, jonka sanotaan muinaisina aikoina tehneen suuria
sotaretkiä hamaan tähän maahan saakka. Ja tainkaltainen _conclusio_
on minussa syntynyt tavalla kuin seuraa: ensiksi, että heillä on,
ymmyrjäiset, pyöreät päät ja melkein itsekullakin kierot silmät;
siksi toiseksi, että kylän läntisessä päässä, Wodanin nummen
puolella, Ringelshörnin juurella seisoo kolme taloa erinänsä,
nimittäin koulu, Uhlien kantatila ja Simon Kreyn mökki, joita
yhteisellä nimellä, merkillistä kyllä, Wentorffiksi kutsutaan,
joka silminnähtävästi on yhtäpitävä Wendendorfin kanssa. Vihdoin
ja kolmanneksi, että Wentorffissa, Ringelshörnin kupeella, löytyy
vanhoja maavalleja -- _mea opinione_ skantsausten jäännöksiä --
joissa Uhlien ja Kreijien lapset vielä tänäkin päivänä keskenänsä
tappeluksia pitävät.

"Uhleista ei ole sen enempää sanomista kuin että heillä on marskeilla
uljaat kartanot ja tukka niin keltainen kuin rukiin olki, mikä
vaimoissa kyllä usein kauniilta näyttää, ja että he ovat pitkää,
rotevaa ja korskeata kansaa. Vasta äskettäin oli yksi heistä
Meldorfin markkinoilla krouvissa joutunut riitaan, ja siinä oli joku
hänelle sanonut: 'Uhl sinä olet! Uhl sinä olet! Sinähän saat tehdä,
mitä ikinäs tahdot!' Silloin oli hän astunut keskelle lattiata,
lyönyt rintoihinsa ja vastannut, sanoen: 'Uhl minä olenkin, ja siitä
minä kiitän Jumalaa!'

"Uhlit ylönkatsovat kreijiläisiä eivätkä tervehdi heitä, ei kättä
kohottain eikä hattuakaan nostain. Ainoastaan kerran vuodessa,
laskiaisjuhlina, jolloin kaikki maa surkuteltavan hulluttelemisen
ja ylenpalttisen maljankallistuksen valtaan itsensä jättää, silloin
valjastavat Uhlit hevosensa, pistävät ajoneuvoihinsa olkien väliin
sianliikkiöitä ja voipyttyjä ja niin tulevat heidän puolisojensa
kanssa eli ilman heitä Sankt Mariaan ja mässäävät ja mellastavat
Kreijien kanssa ja Kreijien tykönä, kulkevat käsikynkkää talosta
taloon ja kutsuvat sitä: 'orpanoimiseksi'. Kahdeksaan päivään ei
Sankt Mariassa muuta kuulu kuin huutoa ja lauluja. Ja silloin he ovat
niin ystävällisiä keskenänsä ja niin hyväntahtoisia, että minunkin on
vaikea itseäni heistä kaukana pitää, ja siksi minä olen jonkun kerran
valjaita väljentänyt ja ynnä heidän kanssansa hiukan lystiä pitänyt,
_in finibus pastoralibus_. Mutta seitsemäntenä tahi kahdeksantena
päivänä alkaa hirmuinen tappelus. Ringelshörnillä se viimeinen
kamppailu kamppaillaan. Sieltä vihdoin ne viimeisetkin Uhlit takaisin
marskille lentävät [katso ed. viittaa sanaleikkiin]. Ja silloin
Kreijit jälleen tykökuuluvat Sankt Mariendonniin.

"Minä en voi Uhleja sietää. Minä pelkään joka kerta kuin joku heistä
pappilaan tulee, ja minun iloni on suuri, ett'ei heistä kovinkaan
moni minun seurakuntani jäseniä ole. Kaikki _pastores_ marskilla
heidän päällensä valittavat. Mutta minä, _quamquam saepe ab his
collegis vexatus_, olen iloinen, kun minä sunnuntaina saarnastuolista
katselen noita pyöreitä punapäitä, tätä kansaa, kuin kauppaa käy
liiatenkin rievuilla ja harjoilla ja luudilla, tätä Kreijien kansaa."

Sen verran kastekirjassa. Minkälainen pastori Petrus Momme Lobedanz
lienee ollut luonteeltaan, ja millainen hänellä oli arvostelukyky,
siitä ei ole enää mitään tietoa.

       *       *       *       *       *

Harvoin Fiete Krey kouluun saapui. Hänen isällänsä Jasper Kreyllä,
oli aina syitä ja selityksiä varalla. Milloin hän välttämättömästi
oli tarvinnut poikaa milloin ei pojalla ollut saappaita. Niinpä
Fiete melkein vain talvella pääsi kouluun, kun Wieten varhain aamun
pimeässä hyppäsi tien poikki Kreyn taloon ja sanoi: "Niin on taas
paljo lunta, ett'en minä saata lapsia laskea yksin menemään; tulkoon
Fiete tänään heidän kanssaan." Fiete kavahti ylös, pisti päälleen
paikatun takkinsa ja alkoi uunin luona vetää suuria saappaita
jalkaansa, tömistäen ja kolisten. Mutta isä Krey se marmatti:

-- Ei minun passaa tänään päästää poikaa ensinkään.

-- Ei passaa vainen? -- virkkoi Wieten pisteliäästi. -- "Oikeinko
se pakkanen tänään niin kovin puraisi kiinni? No ei auta, täytyyhän
minun sitä sulatella." Hän laski pöydälle ne kolme groshenia,
jotka hänellä oli olleet jo varalla kourassa, ja joista, vanhan
suostumuksen mukaan, poika saa yhden osan ja isä kaksi, ja läksi
Fieten kanssa Uhliin.

Ja sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey
oppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä.
Ja sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman
osan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä
kertomista.

Siellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters
seisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt
oli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain
puolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.

-- Mitäs teillä siellä? -- kysyi opettaja Peters.

-- Siltä meni pää viistoon.

-- Että mitä?

-- Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei
pää enää mene sijoilleen.

-- Johan nyt!

Siellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä,
avasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.

Tässä täytyy tunnustaa, että äiti oli hänelle eilen illalla kertonut
tunteneensa erään pojan, jolta välistä kieli jäi suusta ulos aivan
kuin jäniskoiralta kuivalla itätuulella; eikä poika saanut sitä
sijoilleen, ennenkuin kävi kourallaan kurkkuunsa kiinni ja lykkäsi
lujasti alaspäin. Tämä eriskummainen poika oli tietysti ollut
kreijiläisiä hänkin.

Opettaja Peters on niitä miehiä, joista on leikki kaukana. Heti hän
pojan kimppuun.

-- Poika! -- tiuskasee hän. -- Käännä pääsi suoraksi!

Poika ponnahtaa pystyyn, tuijottaa toisella silmällään akkunaan ja
örisee: "En voi! En voi!"

Siin' on nyt taas semmoinen kreijiläinen arvoitus. Peters ei osaa
selittää sitä, puistaa päätään ja on ymmällä.

Silloin hän näkee, että Fiete Krey, jota hän ei vielä ollut
huomannutkaan, seisoo penkissään. -- Kyllä minä! -- sanoo poika.

-- Sinäkö, Fiete? Niin, poikaseni, niin; käyhän koettamaan.

Fiete astui ulos penkistänsä. Kaikkien silmät olivat kääntyneet
häneen. Harmaan ruskea ja paikattu on hänen takkinsa, "englannin
nahasta" tehty, ja jalassa on hänellä raskaat rasvanahkaiset
saappaat, housunlahkeet varsissa. Hän asettui orpanansa eteen,
niinkuin kävisi pitämään hänelle juhlallista puhetta. Mutta äkkiä hän
kohotti kätensä ja sivalsi hänelle aika korvapuustin, niin että pää
väkisinkin säikähti ja tärähti paikoilleen, ja nyt se oli niin liukas
sarannoillaan, että isäntä tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi
parkumaan. Vakavin, raskain askelin palasi Fiete Krey paikalleen.

Fiete Krey ei ollut koulun tieteissä mikään valo. Elämänkokemukset,
mitä hän kauppamatkoillaan marskilla ja ylämaassa oli koonnut,
olivat karkeakutoista, realistista tavaraa; ne eivät sopineet yhteen
kouluopetuksen kanssa, joka ihanteita harrastaa. Mitä hän iltasin
sai kuulla Älypää Wietenin luona, oli vanhaa, kirjavaa rahvaan
viisautta. Sille ei opettaja Peters suurtakaan arvoa antanut, hän,
joka oli käytännöllinen mies, ja jolla oli hiukan rahojakin korolla.
Sitä paitsi oli tuo perimystietona saatu rahvaanviisaus luonut Fiete
Kreyn sieluun huimasti romanttisen, indiaaninomaisen vivahduksen,
oikean kreijiläisen luonteen. Mutta koska hän kaikkia käytännöllisiä
kokemuksiansa käytti sorretun oikeuden ja uhatun järjestyksen
puolustamiseksi, niin pitivät sekä opettajat sekä oppilaat häntä
arvossa, huolimatta hänen hataroista tiedoistaan ja epäsäännöllisestä
koulunkäynnistään.

Isommat oppilaat olivat kumarassa taulujensa yli, kulauttelivat niitä
välisti hiljakseen, sopottivat, laskivat ja kirjoittivat.

-- Kolmas osasto! Tehdäänpäs lauseita. Kuka sanoo ensimmäisen lauseen?

Muuan pikku Krey nousee kankeasti ylös: "Meillä on lehmä."

-- Kuorossa!

Kaikki lausuvat sen kovalla, laulavalla äänellä, tavuttain. Kenen
kotona ei lehmää ole, sanoo: "ei ole lehmää."

Ja niin sitä jatketaan. Köyhyys sanoo: "ei ole." Varallisuus sanoo:
"on."

Jörn Uhl huomasi pian, että hän tuli sanoneeksi "on", eikä
milloinkaan "ei ole!" Rakensi tuossa sitten Pietari Wiekin poika,
Uhleja hänkin, tällaisen lauseen: "Meillä ei ole oritta." Kaikki
toistivat sen, mutta silloin oli Jörn Uhl ainoa koko koulussa -- ja
muita lapsiahan oli koulussa _niin_ paljon -- joka saattoi sanoa, ja
sen hän sanoikin lujaa ja voimallisesti: "Meillä on ori... ja sonni
kans." Tuo jälkilause tuli tosin vaan noin perästä kaalin, mutta
se herätti silti suurta huomiota, varsinkin kun Lorenz Kreyn pikku
tyttö, hänen, jolla on niin paljon lapsia, heti sen jälkeen tekaisi
tällaisen lauseen: "Meillä ei ole jauhoja vakassa."

Sitten ehdotti Peters, että ruvettaisiin tekemään toisellaisia
lauseita.

-- Me olemme raamatunhistoriassa lukeneet kuningas Davidista. Mikäs
meidän kuninkaan nimi on?

Silloin nousi jälleen ylös Lorenz Kreyn, sen süderdonnilaisen, pikku
tyttö. Hän ponnahti penkiltään pystyyn suorana kuin kynttilä ja
sanoi: "Meidän kuninkaan nimi on Klaus Uhl."

Rovastipa ori olikin hirnaissut. Suuret lapset nauroivat, pienet
olivat ymmällä. Mutta ei pannut kukaan vastaankaan. Lause toistettiin
kuorossa, niinkuin entisetkin.

Opettaja Peters kääntyi ja läksi astumaan osastojen välistä käytävää
yläpäätä kohti. Silloin lapset huusivat: "Maavouti viittaa." Ja Jörn
Uhl seisoi penkissänsä, tuimannäköisenä.

-- Mitäs nyt, Jürgen?

-- Ei minun isäni ole kuningas.

-- Ettäs sanot, -- virkkoi vanhus.

Lasten mentyä ulos, hän huomasi pienen Elsben, tuon tummatukkaisen
tytöntyngän, jääneen paikalleen istumaan ja nyt katkerasti itkevän,
pää penkin laidassa kiinni. Hän astui tytön luokse ja kysyi: "Mitäs
sinä itket, Elsbe?" Toinen sai vaivoin sanotuksi: "Onpas meidän
isä kuningas." Opettaja myhähti ja kääntyi pois, mutta tuossapa
seisoo Jörn Uhl ja näyttää niin tuikean tuimalta. Ukko tarttui pojan
karheaan ja vaaleaan tukkaan ja kysyi: "Minkäs tähden sinä sitten
sanot, ettei teidän isä ole kuningas?"

-- Sentähden, ett'ei hän toisinaan pysy pystyssä.

-- Mitenkä? Ei pysy pystyssä, niinkö?

-- Niin, sillä hän on toisinaan humalassa. Vanhus puraisi huultaan ja
katsoi säälivästi poikaan.

-- Vai niin! Ja senvuoksi hän ei ole kuningas? Kuules, tuota ei sinun
huoli muille lapsille puhua. Mutta tiedätkös mitä? Pidä sinä huolta
vaan, että itse pysyt aina ahkerana ja raittiina.

       *       *       *       *       *

Jokavuotinen lastenjuhla oli paikkakunnalla suuri päivä, jouluakin
suurempi. Seurakunnan Uhlit ne olivat liiankin kärkkäitä juhlimaan,
eikä ne Kreijitkään olleet ylen hitaita siihen.

Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja tunnustakoon, ett'ei hän
missään muualla isänmaassa ole nähnyt ja nauttinut niin kaunista ja
suurenmoista.

Fiete Krey oli ensiksi pyytänyt Anna Seemannia pariksensa, kun
kylän kautta astutaan kuninkaantanssiin, mutta sittemmin oli
Trina Biesterfeld, Süderdonnista, saanut tietää, että Fiete Krey
saa lastenjuhlaksi hyvän puvun, jonka hänen isänsä oli ostanut
vanhan verosta eräältä talonpojalta. Ja niinpä Trina Biesterfeld
lupasi Fiete Kreylle kolmekymmentä groshenia, jos hän luopuu Anna
Seemannista ja tulee hänen parikseen. Poika suostui, sittenkuin Trina
oli lisännyt vielä hyvän linkkuveitsenkin kaupanpäällisiksi. Sitä
paitsi piti tytön luvata tulla lastenjuhlaan sinisessä vyössä.

Saatuansa näin omat asiansa järjestetyiksi, pisti Fiete Krey tapansa
mukaan nenänsä muittenkin asioihin ja tahtoi varsinkin hankkia
ystävällensä ja naapurillensa Jörn Uhlille morsiamen. Mutta se
yritys meni myttyyn. Hullusti kävi kummallakin puolen. Väliaikana
hän koulussa puheli pienen, paksun Doran kanssa, lupasi hänelle
"Jürgen Uhlin, sen pulskan pojan" ja viittasi sinnepäin, että kun
asia naksahtaa lukkoon, niin sitten muutama groshen vaivanpalkkioksi
hänelle, Fietelle. Mutta tyttöpä sanoikin panevansa rahat kernaammin
limonaadiin kuin sulhasiin. Ja siinä mielessä hän pysyi, vaikka Fiete
Krey koetti puhua niin sulavasti kuin suinkin.

Myöhemmin, kahdenkymmenen vanhaksi tultuansa, oli Dora kääntänyt
mittapuunsa ihan toisapäin. Hän kävi kaikilla kotiseutunsa
markkinoilla kaikissa tansseissa, sulhasta katsellen, mutta ei
löytänyt.

Jörn Uhl pani jyrkästi vastaan hänkin. Ensi kertaa hän nyt kieltäysi
tottelemasta holhojaansa ja sanoi merkillisen päättävästi, ett'ei
hänelle tartte tyttöjä tyrkyttää, osaa hän niiltä kysyä itsekin.

Ja hän seisoi kolme iltaa perätysten mitä suloisimmassa sateessa
koulutalon räystään alla, vuotellen, milloin pikku Lisbe Junker,
opettaja Petersin tyttärentytär, tulee ulos. Sitä tyttöä hän aikoi
pyytää.

Kolmantena iltana tyttö tulikin ja juosta piipotti sateessa
räämäsaksan luokse toisella puolen tietä, juoksi niin, että
pellavankeltainen tukka liehui ja lyhyt leninki lepsutti ja siniset
sukkanauhatkin vilkahteli. Takaisin tullessaan tyttö huomasi hänet
ja huusi jo kaukaa: "Mitäs sinä siellä sateessa seisot, Jürgen? Eri
läksyilläkö olit, vai?"

-- En ollut, -- vastasi toinen. -- Sinuahan minä tässä olen
vuotellut. Olis jotain kysyttävää.

Tyttö hyppäsi hänen luokseen ja asettui lähelle häntä, sadetta
suojaan. Ja niin lähelle Jörniä hän hyyristyi, että oikein piti
pidellä hänen käsivarsistaan ja katsoa häntä silmiin.

Muuan vieras ajoi maantiellä. Hän huomasi lapset, hiljensi hevostensa
kulun, katseli heitä mieliksensä ja meni sitten menojansa.

-- Mitä sinulla oli kysyttävää?

-- Niin, siitä minä vaan, niistä juhlista. Meillähän on pian ne
juhlat, eikös ole?

-- Entäs sitten?

-- Niin, tuota... Pitäähän sitä olla minullakin tyttö parina, enkä
minä oikein tiedä, tuota... En tiedä, kenet minä ottaisin. Samahan se
on, kenet minä otan. Vai mitä sinä?

-- Sitäkö sinä läksit kysymään? Enpä minä oikein tiedä. Sinä olet
niin pitkä poika... Tiedätkös mitä? Ota sinä Trina Siem, tahi älä
vähienkään... Ota sinä Jaana Uhl! Tahi, ota... mutta ei, se on sulle
liian pieni.

-- Jaa, kuka?

-- Muutoin vaan johtui tuossa mieleen, mutta kyllä se on sinulle
sittenkin liian pikkuinen.

-- Sama se, sano vaan! Mitäs sill'on väliä, oli suuri tai pieni.
Vaikk' ois niin pieni kuin sinä. Ketäs sinä tarkoitat?

-- Enpä minä nyt enää tiedä, -- virkkoi tyttö.

Sen sanottuaan, hän riuhtaisihe irti Jörnistä ja juoksi pois
sateesen, kääntyi vielä kerran ympärinsä ja kiepsahti silloin,
niinkuin olisi kuka hänet pyöräyttänyt, ja juoksi tiehensä.

Jörn oli nyt Lisbet Junkeriin pihkaantunut ja pelkäsi jonkun
toisen astuvan hänen tielleen. Eikä sittenkään poika rohjennut
kysyä häneltä; pelkäsi näet tytön rupeavan nauramaan ja sanovan:
"En maar! Luulet vainen minun lähtevän? Enhän minä milloinkaan käy
kuninkaantanssissa." Ja niin meni häneltä otollinen aika käsistä.
Kerran, moniaita päiviä ennen juhlaa, oli hän ja pieni, ujo Dierk
Dierksen yksityistunneilla koulutalossa, ja silloin virkkoi opettaja
Peters: "Kuules, Dierk! Minusta olisi hauska, jos Lisbet ylihuomenna
lähtisi kulkueesen hänkin. Mitähän, jos te kulkisitte vierekkäin?"
Kyllähän se Dierk Dierksen sitten ulkona sai Jörniltä muutaman
niskatalkkunan, mutta eihän asia siitä muuksi muuttunut.

Jörnillä ei ollut morsianta, ja niinpä hänen täytyi juhlassa kulkea
erään pienen kreijittären rinnalla, jolla oli kesäleipiä kasvot
täynnä, ja joka oli jäänyt parittomaksi hänkin. Isä Uhl, joka astui
kulkueen rinnalla, katsoi pilkallisesti poikaansa; vanhimmat veljet
olivat harmissaan. Jörn kulki huulet supussa, ylpeän näköisenä ja
ääneti.

Päivä paistoi, ja hiljainen tuuli puhalsi. Pyöreitä, kirkkaita
ja keltaisia valoja välähteli lehmusten tuuheain lehväin läpi,
kisaillen keskenänsä ja ajellen toisiansa maantiellä ja tyttöjen
hajahivuksilla. Ja hiljalleen sateli lehmusten kukkia kulkueen päälle.

Kuka on ollut mukana näissä lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Kellä siellä tukka
välähti valoisimmin? Vuoroin se tummeni ja vuoroin vaaleni, sitä
myöten kuin valot siihen sattuivat, ja vartalo valkoisissa vaatteissa
oli niin kaunis ja solakka, ja kasvot valkoiset ja punaiset, niinkuin
pisara verta valkoisella lumella. Se oli Lisbet Junker. Kulkueessa
hän astui Jörn Uhlin edellä, kääntyi välisti taaksensa ja naurahteli
hänelle. Ja Jörn sanoi: "Kovinpa paljo sun tukkaasi onkin tarttunut
lehmuksenkukkia."

Ken on tuo pieni tumma tyttönen, täynnä levottomuutta ja rajua
onnea, hiukkasta liian pieni, hiukkasta liian leveä, hiukkasta liian
huima, hiukkasta liian meluisa? Se on Elsbe Uhl, joka kulkee Fiete
Kreyn edellä, ja katsahtaa välisti hänen puoleensa, naurahtaa ja
nyökäyttää hänelle päätään. Mutta tänään hän ei puhuttele Fiete
Kreytä; hän on talontyttö tänään. Ja Elsben rinnalla astuu hänen
parinansa iso, kankealiikkeinen Harro Heinsen, Uhleja hänkin. Hän on
jo viidennellätoista ja hieman jo halveksiikin lastenjuhlaa ja alkaa
jok'ikisen lauseensa näillä sanoilla: "Jahkas rippikoulu on ohi!"
Ymmärtäväisesti hän haastelee pienen parinsa kanssa.

Kuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?
Olkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Mitä tietä liikkui
kulkue? Kylän alatietä se liikkui. Maaperä on siinä hyvää
marskimaata, ja kahden puolen kasvaa tuuheita, nuoria lehmuksia,
lyöden latvojansa melkein yhteen. Kuka astui kulkueen etunenässä?
Rumpali ja pillipiipari. Tuttuja jok'ainoalle täällä. Ammatilleen he
ovat savustetun hailin kauppiaita.

Ken astui kulkueen rinnalla? Se oli opettaja Peters, valkohapsinen.
Pitkä ja laiha ja vakava vanhus. Kuka kulki tien viertä lehmusten
alla? Suuret Uhlit, kasvot punaisina kuin viini ja iloisessa
juhla-asussa. Paljon he kyllä ovat syntiä tehneet vaimojansa ja
lapsiansa ja omaa ruumistansa vastaan, mutta _tämä_ on kumminkin
heidän ansiokseen luettava, eikä niin vähäksikään: itselleen
kun juhlapäivän soivat, sen he soivat lapsilleenkin. Kuka kulki
tienviertä toisella puolen? Kreijit vaimoinensa. Kaikki ylpeinä
lapsistaan.

Kuka, kulkueen saapuessa perille, seisoi ravintolan edustalla, vanhan
olkikaton alla? Siinä seisoi Ernst Rapp, pitäjän ravintolan isäntä,
ja huuteli kiireissään oveen päin pojallensa, pannen puoleksi saksin
murretta, puoleksi alasaksan -- hän oli muualta muuttanut --

"Fritze! Jourus ny'! Lansmannit tulee ja handelsmannit kans! Ann'
raikuu!" Ja ulos hyppäsi lihava, neliskanttinen Fritz Rapp ja puhalsi
torvellansa iloisen marssin. Ja niin astui kulkue juhlataloon,
lapset edellä, sitten Uhlit, sitten Kreijit.

Ylhäällä, jyväaitassa tallien ylisillä, lapset pitivät iloista
karkeloa, ja tyttöjä pelotti taaskin, sillä jo kaksikymmentä
ajast'aikaa on huhu käynyt semmoinen, että aitan välikatto on kovin
huono, ja että joskus se vielä pudota romahtaa alas.

Hailisaksat pärisyttävät ja puhaltavat.

    "Juosta polkas'... hei, hei!"

Pojat polkaisivat raskailla saappaillaan kolmasti parven lattiaan.
Tytöt huutamaan: "Älkää, hyvät ihmiset! Ettekös te kuule, miten se
narskahtelee! Ei saa polkea niin lujaan!"

    "Käsi kaappas... sinne vei!"

-- Kreijithän ne niin polkee. Niill' on hevosenkengät ja raaspiikit
anturoissa. Kengässä kuin hevoset.

Tytöt nostavat sormensa ja laulavat, tietämättä viattomuudessaan mitä:

    "Jos sä, poika, voisit!
    Jos sä, poika, soisit:"

-- Jalka poikasi... hei, hei!

-- Ei! -- sanoivat tytöt. -- Pojat eivät saa polkea noin kovaa,
muuten me lähdetään pois. Lattia murtuu vielä, ja me pudotaan
hevosten niskaan.

-- Kreijithän ne.

-- Me tehdään, niinkuin itse tykätään, -- sanoo Fiete Krey. --
Uhleista me viis!

-- Jalka polkasi... räiskis!... -- Nurkissa narahtelee. Rappausta
lohkeaa seinistä.

Lisbet Junker juoksee hädissään koko salin poikki Jörn Uhlin luokse.

-- Jürgen, kuuletko sinä? Lattia romahtaa!

-- Joutavia! -- sanoi toinen mahtavasti. -- Tule tanssimaan.

Ja kauvan he tanssivat yhdessä eivätkä kuule, eivätkä näe mitään
muuta. Viimein tulee heidän niin palava, että taukoovat.

-- Ei maar! -- sanoo Lisbet Junker. -- Kylläpäs tuli kuuma! -- ja hän
löyhyttelekse valkoisella nenäliinallaan, ja lyhyt, valkoinen leninki
lepahtaa, ja hän nauraa.

-- Tules nyt, niin ostan sinulle jotain juotavaa, -- sanoo Jörn.

He astuvat käsityksin tungoksen läpi sinne, missä Fritz Rapp seisoo
kaikenlaisten lasien takana. Jörn ostaa lasillisen limonaadia, ja sen
he juovat yhdessä. Lisbet pistää kiitokseksi hänen kouraansa muutamia
minttukaramelleja ja syö itsekin niitä. Ja yhä he nenäliinoillaan
pyyhkivät hehkuvia kasvojansa. Mutta nyt olivat kädet käyneet
niin tahmeisiksi. "Ei maar", sanoo Lisbet, "ei tämä käy laatuun.
Pannaanpas kädet yhteen. Ihanhan ne tarttuu toisiinsa, ja sinä kun
otat minusta kiinni, niin leninki likaantuu." Hän otti nenäliinansa,
pani suunsa suppuun ja tirskautti pikkuruisen ja pyykkäsi ensin
Jörnin kädet, sitten omansa puhtaiksi. Sitten hän näytti vielä,
mitenkä Jörnin tulee pitää nenäliinaa kädessä, kun ottaa hänestä
kiinni. "Ja nyt mennään tanssimaan taas."

He tanssivat jälleen yhdessä, kunnes Lisbet oli ihan uuvuksissa ja
läähätti paikallaan ja nojasi häneen hiukan. Tämä oli aina ystävyyden
ylimmäinen aste.

Jörn katseli häntä mielihyvällä ja onnellisena tyyneillä, viisailla
silmillään ja sanoi: "Onko sun hauska tanssia minun kanssani?"

-- On, -- vastasi toinen. -- Enhän minä niitä toisia niin hyvin
tunnekaan. Mutta sinut minä tunnen, sinä kun aina tulet eri läksyille
vaarin luokse. Sinä olet somin ja viisain heistä kaikista.

Jörn punastui.

-- Sinä se somin olet, -- sanoi hän, -- se on vissi se.

-- Katsos! -- virkkoi Lisbet. -- Näätkös Elsbeä? Hän on niin raju;
minua harmittaa tuo.

-- Niin hän on Harro Heinsenin kanssa. Ei miellytä minua se poika;
siksipä pidän sinusta niin paljon, sinä kun olet aina niin hiljainen
ja siivo.

Niin karkeloivat lapset, kunnes saliin alkaa tulla nuorisoa, joka
vähitellen tunkee heidät pois. Kello kymmenen maissa, illan pimeässä
jo, lähtevät lapset aitasta. Lisbet on jo mennyt vaarinsa kanssa
kotia. Jörn kääntyy Fiete Kreyn puoleen.

-- Minä lähden kotia. Missä Elsbe?

-- Niin, kysy sitä! -- vastaa Fiete suutuksissaan. -- Jonnekin se on
pujahtanut Harro Heinsenin kanssa.

He astuvat keilaradan kautta pimeän puutarhan portille saakka ja
huutelevat häntä. Ei kuulu mitään.

Silloin sanoo Fiete Krey hiljaa, mutta selvällä äänellä: "Elles nyt
heti tule, niin minä sanon kovaa, että sinä olet Harro Heinsenin
kanssa puutarhassa."

Nyt kuuluu hiipiviä askeleita, ja kohta sen perästä astuu Elsbe
näkyviin. Hän sanoo välinpitämättömästi: "Tekös täällä olettekin?
Minä kuulin ääniä täältäpäin."

-- Niin, tääll' ollaan, ja lähde nyt heti kohta meidän kera kotia.

Silloin astui Harro Heinsen puitten välistä esiin.

-- Me tullaan sunnuntaina iltapuoleen Ringeshörnille, -- sanoo hän
uhkaillen. -- Ja silloin saavat Kreijit taas selkäänsä, niistä
tän'iltaisista.

Hän uhkasi vielä lähtiessäänkin ja sanoi: "Pidä sormus tallella!" Hän
katosi taloon. Toiset kolme läksivät astumaan kotia kohti.

-- Vai antoi hän sinulle sormuksen? -- puheli Fiete Krey. Ja lisäsi
sitten sääliväisesti: "Näytähän sitä, typykkä! Onko se hopeaa?"

-- Mitä se sinuun kuuluu? -- sanoi Elsbe ylpeästi.

-- Näytähän sentään, Elsbe!

-- Kultaa se on. Näätkös?

-- Voi sua, tyttö rukkaa! Mokomakin sormus! Ja tää on sitten kultaa
muka! Tiedätkös, minkä verran täll' on hintaa? Ei ole kehumisen
varaa, Viisi groshenia korkeintaan.

-- Äläst'! -- virkkoi Elsbe. -- Maksaa se hyvän joukon enemmän.
Kymmenen markkaa se maksaa.

-- Olipas koko pöllö, se poika! Ottaa ja lahjoittaa sormuksen! Mitä
sinä sormuksella teet? Olis edes lahjoittanut sulle parin kanineja!
Kuules, typykkä, oletkos sinä nähnyt minun kaninpoikiani? Tiedäthän,
niitä siniharmaita?

Elsbe juoksee hädissään Jörnin viereen.

-- Jörn! Fiete hakee taas riitaa!

       *       *       *       *       *

Koko iltapäivän, lasten tanssiessa, istuivat Uhlit ja Kreijit,
vanhan tavan mukaan, eri huoneissa kumpikin sukukunta. Huoneitten
välillä oli leveä ovi. Uhlit joivat punssia ja lähettivät sitä
toiseenkin huoneesen, ja kun juoma, lasten mentyä kotia, alkoi tehdä
tehtäväänsä, silloin Kreijeistä huimapäisin otti lasinsa, meni
toiseen huoneesen ja istahti Uhlien seuraan.

Tänä vuonna pani asian alkuun Jochen Krey. Hän tuli, kasvot
tulipunaisina, loi Uhleihin uhkean katseen ja istahti ääneti ja
raskaasti naapurinsa, suuren Klaus Uhlin viereen, lyödä kolauttaen
lasinsa pöytään.

-- Istunmahan tässä vähäsen, -- sanoi hän.

Uhlit nauramaan, ja jotkut huusivat: "Jo lens' ensimmäinen krääkkä."
Vähitellen tulivat ne muutkin, ja niin siinä sitten istuttiin
rinnakkain ja sikin sokin.

Kerran vuodessa, juuri tänä yönä, istuvat Uhlit ja Kreijit yhdessä,
sinuttelevat toisiansa ja sanovat "naapur'kullaks" toisiansa, ja
ovat kuin veljeksiä, laulavat yhdessä vanhoja lauluja, jotkut
syleilevätkin toisiansa. Tätä kestää noin kolme, neljä tuntia.

Mutta sitten nostaa joku Kreijiläisistä melun. Joku heistä alkaa
"naapur'kullalleen" puhua "suunsa puhtaaksi" ja pian ne ovat siinä
kaikki muutkin Kreijit, ja suuta soittaen ja kielet ketterinä
siinä nyt pengotaan ja pöyhötellään Uhlien elot ja olot, niinkuin
seimessä härkä turvallaan tuiskuttelee eteen pantuja olkia puoleen
ja toiseen. Kaikkinainen närä ja naru Uhleja vastaan, mitä vuoden
pitkään on hampaankoloon kasaantunut -- eikä se kasa niin kovin
pieni olekaan, -- se kaivetaan nyt esille. Karkeita siinä tulee
sanoja, tulee hienompiakin; vuoroin puhutaan ylimalkaan, vuoroin
takerrutaan yksityiseen seikkaan. Jok'ainoa Uhl saa nyt kuulla, mitä
hän vuoden kuluessa on pahaa tehnyt. Yhdelle sanotaan, että hänellä
on emäntä sellainen kitupiikki, että yhdestä ainoasta luudasta tai
kaislamatosta tinkii nalkuttaa parisen tuntia. Toiselle näytetään
toteen, ett'ei hän koko vuonna ole tehnyt yhtään järkevää kauppaa, ei
kotonaan, eikä markkinoilla; kolmannelle johdetaan mieleen vanhoja,
hassuja juttuja, niin että toinen on punainen kuin kukko. Ja vihdoin
julistetaan kuolema ja kadotus koko Uhlien roskajoukolle.

-- Ei teille tiloillanne ikinä kunnian kukko laula. Viinaan teiltä
menee maat ja mannut, ja keppi kouraan joka miehelle, niin totta kuin
me ollaan Kreijiläisiä.

Silloin Uhlit kavahtavat pystyyn, ja ylös ne pyrähtävät Kreijitkin.
Fritz Rapp on jo hyvissä ajoin korjannut lasit ja punssimaljat
turvalliseen paikkaan ja katselee perältä lystiksensä tätä
mellastusta.

Mutta mitäpäs tuosta? Huomenna iltapuoleen on Kreijeillä taas tämä
edessään: minnes minä saan menemään nää luudat ja vispilät ja suat?
Ja se, joka juhlayönä oli paljonkin suutaan piessyt, se seisoo
nyt jälleen vallan vakavin kasvoin Uhlien avaroissa väliköissä,
kiltisti tarjoillen tavaroitaan kaupaksi. Kyllähän hänelle ensi
alussa muristaan ja nuristaan, mutta toisen kerran hän tulee taas. Ja
vähitellen haihtuu ja hälvenee koko närä. Yksi ja toinen vaan karttaa
kokonaisen vuoden sitä tai tätä taloa, sillä ylen lujasti oli sen
isäntä lyönyt nyrkkinsä pöytään ja vannonut ja vakuuttanut: "Jos vaan
se mies meidän taloon tulee, niin linnanhautaan minä hänet heitän
koirineen päivineen!"



NELJÄS LUKU.


Wieten Penn huusi kovaa pihan poikki: "Lapset pyrkivät taas Thiess
Thiessenin luokse."

Klaus Uhl istui rattaillaan, kaupunkiin lähdössä, niinkuin hänellä
oli tapana aina iltapuoleen. Hän nauroi ja sanoi: "Menkööt, minne
haluttaa! Jos heidän on hauskempi huiskia raukassa rämeessä kuin
viljavalla marskilla, niin mitäs heitä estelee, Wieten!"

-- Vuottakaa edes sen verran, että laitan teille voileipiä!

Lapset polkivat jalkaa, polkivat toista. Semmoinen oli heillä kiire.

Tuli tuosta Wieten leipineen.

-- Fiete! -- sanoi hän, -- tulepas tänne.

Fiete astui hänen luokseen. Wieten nosti nyrkkinsä pystyyn ja sanoi
hiljemmin: "Muista sinä, ettes puhu pötyä lapsille." -- Sitten hän
pisti voileivät Jörnin taskuun. -- "Sinä olet älykkäin näistä. Kun
tulette perille, niin sano Thiessille heti, että älköön hän ruvetko
hulluttelemaan siellä teidän kanssanne ja lähettäköön teidät taas
hyvissä ajoin kotimatkalle."

-- Jaha! -- sanoi Fiete. -- Ja nyt sitä viimeinkin lähdettiin.

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja päästi kimeän vihellyksen,
merkiksi molemmille tytöille, jotka jo astuivat Ringelshörnin
rinnettä ylös. Toinen tytöistä kääntyi taaksensa ja viittasi
kädellään, ja se oli Elsbe Uhl. Mutta toinen kapusi tyyneesti
edelleen, pitäen huolta, ett'ei leninki likaantuisi, ja se oli Lisbet
Junker.

Hän kävi koulua muitten lasten kanssa, mutta hän pysyttelihe aina
vähän erillään ja puhui yläsaksaa. Fiete Krey ei ollut mielissään
siitä, että hän oli tullut mukaan. "Hän on niin olevinaan", sanoi
Fiete. "Jos minulta pääsee joskus karkeanpuolinen sana, niin heti hän
vinkumaan: 'Ah, Fiete! Mitenkäs sinä nyt tuolla tavalla!' Hän pelkää
aina, ett'ei vaan kädet likaantuis tai tukka takkuloittuis."

Mutta Jörn piti Lisbetistä ja tahtoi häntä otettavaksi mukaan. Lisbet
oli nuorempi Elsbeä ja joutui myötäänsä hätään ja pulaan. Ja silloin
hän aina korkealla, kimeällä äänellä pyysi Jörniä avuksensa: "Jörn,
tule auttamaan!" Siinäpä se pääsyy lienee ollutkin, miksikä Jörn
hänestä piti.

-- Kas niin, -- sanoi Elsbe, kun pojat olivat saapuneet nummelle. --
Nyt lähtään. Minnepäin, Fiete?

-- Nenänvartta myöten vaan, -- vastasi Fiete Krey. -- Mennään
tuota puuta kohti. Ja hän osoitti erästä puuta aivan kaukana
taivaanrannassa.

Sitä eivät lapset osaa käsittää -- ja siinä se Fiete Kreyn suuri
kunnia, -- että vaikka sitä lähdetään noin umpimähkään vaan, ensin
tietöntä nummea myöten, sitten metsän halki, jossa juuri sen
merkkipuun kohdalle tullaan, niin aina sitä osataan Thiess Thiessenin
luokse, joka asuu jossain siellä metsän takana rämeikössä.

Ett'ei tässä vaan tie veis ihmissyöjäin kynsiin! Tahi kunhan ei vaan
jouduttais ryövärien luolaan; niitähän vielä piileksii siellä metsän
pohjois-osassa!... Fiete Krey se kaupparetkillään kahdestikin sattui
sellaiseen luolaan, ja kerran oli oikein itse se musta Marketta
seissut luolan suulla. Hän oli huomannut Fieten ja vetänyt ilmaan
semmoisen merkin, joka ihan vissiin olisi hänet lumonnut ihan siihen
paikkaan, mutta kaikeksi onneksi tiesi Fiete Krey sen taikasanan, ja
niin hän, väisti vaaran. Kolmasti se pitää sanoa, virkkoi hän, ja
kolmasti hän sen sanoikin. Se oli järeä sana se.

-- Mutta Fiete! -- huusi Lisbet. -- Kuinka sinä tuolla lailla!

Fiete huitaisi kädellään. "Siitä se muija ihan vimmastui ja alkoi
viskoa minua kivillä. Tulkaas tuonne noin! Siellä ne kivet ovat vielä
tänäkin päivänä."

Lisbet ei tahtonut tulla mukaan.

-- Tulkaa pois! -- puhui Fiete Krey. -- Tulkaa huoleti.

Silmät seljällään he astuivat hänen perässään, Lisbet perimmäisenä.

-- En minä tätä kauemmas lähde, -- sanoi hän. Jörn palasi hänen
luoksensa ja veti häntä kädestä mukanaan. "Niinhän sinä, tyllityttö,
piipität, kuin mikä lintu."

-- Min'en huoli sinusta enää ensinkään, -- sanoi tyttö. -- Minä
käännyn kotia.

-- Me tullaan kohta takaisin, -- virkkoi toinen. -- Seiso sinä
sill'aikaa tässä.

Lisbet istahti hietavallille. Muut menivät kauemmas ja näkivät
todellakin puoleksi nummiruohon peitossa kasan kiviä, jotka olivat
päivänpaisteessa ja tuulessa ja sateessa vaalenneet.

-- Poika! -- sanoi Jörn. -- Oli maar kouraa sillä muijalla, joka
noita kiviä viskeli!

-- Koura kuin kaukalo, -- virkkoi Fiete Krey noin ohimennen.

Äkkiä huhahtaa tuulenpuuska metsästä päin.

-- Joutukaa! -- huutaa Fiete, ja lapset lähtevät juosta kirpaisemaan
nummen yli ja palajavat läähättäen hiekkavallin luokse, jossa Lisbet
Junker seisoo hädissään, valmiina lähtemään karkuun. He nauravat
kaikki Lisbetiä ja istahtavat vallille hekin.

-- Niin, mitä sitten siitä vanhasta Marketasta? -- kysäisi Elsbe.

-- Jaa, niin! -- puhui Fiete -- Tässä kerran -- on siitä jo
parikin vuotta -- olin harjoja ja pyykkipihtejä kaupan Kudenissa
ja Bokhaltissa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun tulin kotiapäin.
Hiiviskelin siinä sitten hiljaa kuusikon reunaa. Metsään min'en
mennyt, sillä puitten välissä oli pilkkoisen pimeä, ja noin ne vaan
huojuu siellä puitten välissä, pitkät ja kuikelot kuin korennot ja
niin verkalleen kuin pappi, alttarille mennessään. Ja niin minä
sitten tulin sille suurelle hiekkahaudalle, tiedättehän, siellä
lähellä Grossenradea, sinne, missä se kirkherra seisoo...

-- Mikä kumman kirkherra? -- kysyi Elsbe.

-- No... Pitääkös se nyt ensin kertoa? Ennätätte te kuulla sen
toisenkin kerran... No niin: Kudenin kirkherran piti kerran mennä
ehtoollista antamaan eräälle sairaalle Grossenradessa. Hiekkahaudalle
tullessaan, hän äkkiä katsahtaa taaksensa tuolla lailla noin.
Sieltähän näkee kauas hamaan Hampuriin. Sieltä minäkin kerran
selvällä säällä näin, paljoko kello oli Hampurin kirkontornissa.
No niin, kirkherra katsahtaa taaksensa, ja -- arvatkaas, mitä hän
näkee? Hänen talonsa palaa! Ihan ilmitulessa! Ja siell' on hänellä
kotona kirjoja sellaisia, joita ei muualta saa ostaa mistään koko
maailmassa. On näet sellaisia kirjoja, joihin on kirjoitettu salaiset
konstit, miten päästä hirmuisen viisaaksi ja rikkaaksi, ja sellaisia
oli kirkherralla. Ja siinä hän nyt seisoi. Lähteäkö takaisin
kirjoja pelastamaan vai mennäkö sairaalle ehtoollista antamaan?
Sepä se! Kovin ovat kirjat hänelle kalliita, ja niinpä hän kääntyy
kuin kääntyykin takaisin ja pelastaa ne, ja sairas kuolee ilman
ehtoollista. Sen koommin ei kirkherra enää unta silmäänsä saa, ja
pian hän kuoleekin ja joutuu helvettiin. Mutta piru ei hänestä huoli,
vaan asettaa hänet tuohon suureen hiekkakuoppaan.

-- No, äläs huoli! -- jatkoi Fiete Krey. -- Siitä minä astua
laahustan ihan sen haudan ohitse. Ja hirvitti niin. Ensinnäkin
vaakkui kuusen latvasta varis: "Marks! Marks!" Min'en ollut
tietääksenikään. Sitten huusi ukuli, niitä pieniä semmoisia, koivun
oksalta, ja huusi lujaa: "Hyh! hyh!" Mutta minä aattelin: "Ei vaan
sitä tähän jäädä." Ja sitten istui kissa säleaidan veräjällä ja
naukui: "Nau! nau!" Mutta minä aattelin: "Ann' tulla vaan!" Ja siinä
se kirkherra justiin seisookin, siinä hiekkahaudan partaalla. Siinä
hän seisoo ja maata tarpoo. Vasemmalle jalalleen kun astuu, niin
Kudeniin katsoo; oikealle kun käy, niin katsoo Radeen.

Fiete Krey vilkaisi kuulijoihinsa, vuorotellen jokaiseen.

-- Siitä vanhasta akastahan sinun piti kertoa.

-- Jääköön toiseksi kertaa, -- vastasi Fiete. -- Nyt meidän pitää
totta tosiaankin lähteä eteenpäin, muutoin tullaan liian myöhään
Aulankoon. Mistähän kohti me oikein metsään mennään? Ja metsän kautta
meidän on mentävä! Mistähän sitä oikein...?

Ja nyt kävi kuin aina ennenkin. Nyt, kun piti mennä metsän sisään,
oli hänen onnistunut saada saatettavansa niin pitkälle, että tytöillä
oli täysi tuska ja hätä, eikä ollut Jörnkään ihan tyyni. Taajassa
ryhmässä nyt astuttiin metsää myöten. Fiete Krey vilhui vaanivin
silmin oikealleen ja vasemmalleen metsän pimentoon, ikäänkuin sieltä
joka hetki olisi pahoja peikkoja tulossa. Elsbe oli tarttunut häntä
käsivarteen ja katsoi hädissään häneen. Lisbet Junker kulki niin
lähellä Elsbeä ja Fiete Kreytä ja vilkuili niin kiivaasti joka
taholle, että myötäänsä astui toisten kantapäille. Perimmäisenä kulki
Jörn Uhl. Hän pyrki ylimalkaan pitämään Fiete Kreyn juttuja pelkkinä
taruina tai ainakin hyvin liioiteltuina, mutta hän ei uskaltanut sitä
sanoa, hän kun tiesi olevansa päätään lyhempi häntä kokemuksessa ja
sanatulvassakin. Halveksimisensa hän kumminkin tahtoi lausua julki
ja virkkoi senvuoksi Lisbetille: "Käy sinä edeltä. Minä astun täällä
takanapäin." Mutta usein hän äkkiä kääntyi ympärinsä, sillä takaapäin
kuului selvään askelia.

Vihdoin alkoi metsätön ala kuultaa puitten välitse. -- Juoksujalkaa
nyt! -- huusi Fiete. Ja he juoksivat, minkä jaksoivat, puitten
välitse ja saapuivat vihdoin tielle. Alhaalla näkyi Aulanko
rämeikössä, ja silloin he huusivat ja huhusivat, viuhtoen lakeillaan
ja nenäliinoillaan.

Maavalli kulkee kierrellen kuin mikä kookas käärme peltojen
välitse rämeikköön. Paha on kulkea sitä myöten: tiheässä kasvaa
siinä kanervaa, saraheinää ja vaapukkapensaita. Mutta siksi juuri
he kulkevat sitä myöten alas rämeikköön. Vihdoin, kun jo kovin
hankalaksi käy siinä astuminen, he tekevät huiman hyppäyksen alas
pensastoon, Lisbet Junker Jörn Uhlin avulla, ja lähtevät astumaan
turvekasoja kohti, joita kohoaa leveitten, mustain mutahautain
partaalla. Ja siellä loikoo Thiess Thiessen nurmella, turvekasan
siimeksessä, lakki otsalla, pyssy vieressä.

Lapset hiipivät varpaillaan lähemmäs ja seisovat hänen ympärillään.

-- Hän on lähtenyt meitä vastaan, -- kuiskaa Elsbe. -- Hän on sitten
pannut pitkäkseen ja nukkunut. Semmoinen unikeko hän on ja tekee
kaikki nurinpäin.

-- Huudetaanpas kaikki yhtaikaa, -- ehdottaa Jörn. -- Kyllä maar mies
säikähtää. Yht' aikaa... nyt! Hoo-oo-hei!

Niinkuin jänis makuusijaltaan, ei vainenkaan, kankeana ja suorana
kuin sahapölkky ponnahtaa Thiess Thiessen maasta pystyyn.

-- Mitä nyt? -- huutaa hän.

-- Thiess! -- huutaa Elsbekin. -- Älä tuolla lailla tuijota. Onkos
tuo nyt laitaa?

Silloin Thiess sieppaa pyssynsä ja saa samalla puhelahjankin. --
Minähän tässä läksin teitä vastaan, mutta annas, kun tässä ihan
korvaani kiljaisee: "Thiess", sanoo, "eihän ne mitä vielä tule! Pistä
pitkäkses", sanoo. -- Miehen naismaiset kasvot loistavat, ja pienet,
kirkkaat silmät vilkkuvat ja välkkyvät.

-- Fiete poika! -- sanoo hän. -- Onpas lystiä, että te tulitte!

-- Onko vene valmis, Thiess?

-- Valmis kuin valettu, -- sanoo toinen, -- ja uhkea onkin astia...
Minustahan piti oikeastaan tulla merimies, nähkääs, lapset! Mutta
minut löi meritauti heti kuin olin noussut rantaäyräälle ja näin
Elben. Läksin sitten Brunsbütteliin ja menin oppiin venemestarille
Klausenille, sille, joka niitä aluksia rakentaa. Ja hyvin olis kaikki
käynytkin, ja minulla olis nyt suuri veistämö, ja rikas mies minä
olisin kanssa, mutta se peiakkaan unitauti! Älä naura, Fiete; tyhmä
olet vielä, poika riepu. Minä ymmärrän vallan hyvin, mitä siinä
prinsessa Ruususen sadussa kertoo: että ne oli maanneet sata vuotta
yhtä kyytiä. Osaan minä sen viisunkin. Ja sitten tuli vielä sekin
seikka, ett'en minä kasvanut ja varttunut vähitellen, vaan yhteen
menoon minua lykkäsi hoikkana ja honkelona kuin pajupuuta: vyötäisiä,
ei vatsaa, kunhan vaan pää pikemmin lakeen kumahtaisi. Hyvin kävi
kaikki, niin kauan kuin taikaa tehtiin takuteltiin; pystyssä olin
ja pirteänä pysyin kanssa. Mutta annas, kun oli ensimmäinen lankku
lyöty! Silloin, Fiete, silloin oli kuin olis se lankku ihan minulle
kimmurrellut ja sanonut näinikään, että: "Pistä pitkäkses, Thiess
Thiessen!" No niin, eihän siitä sitten mitä tullut. Ei vainkaan
tullut _siihen_ aikaan, lapset. On minulla vielä tallella se
Klausenin antama todistuskin. "Siihen katsoen, että kivulloinen
unitauti" j.n.e. Ennenkuin minä pääsin tämän vanhan olkikaton
alle, niin makasin kolmetoistakymmentä tuntia siellä aulangolla
vaapukkapensaissa.

"Jonkun ajan perästä minä aattelin: jahkas lähden tästä
latinakouluun, minulla kun mieli vaan paloi maailmaa näkemään.
Arvelin näinikään: kun on oppinut mies, niin sille on maailma avoinna
joka haaralle; kun tulet kouluun, niin opit latinaa, ja se on niin
paljo kuin oppia uimaan. No kun kouluun, niin kouluun! Ei sentään
suoraa päätä, vaan ensin eri läksyille kirkherra Friedelin luokse.
Ja hyvin tuo kävikin. Kirkherra tiesi minun luontoni ja sovittikin
tunnit noin kuuden ja kahdeksan väliin aamulla ja neljän ja kuuden
väliin iltasella; siiloin minä näet olin pirteimmilläni. Osaan minä
vieläkin monta latinalaista sanaa."

-- _Adsum!_ sanoi Fiete Krey. -- Se on: "tääll' ollaan."

-- Älä sinä yhtään virnaile, Fiete. Tarkoitat kai etten minä latinaa
muuta osaakaan?... No niin, mutta sitten, kun kouluun tulin! Te ette
tunteneet sitä vanhaa professoria Chalybäusta. Chalybäus on niin
paljo kuin rautainen; huomaatkos, Fiete? Monta monituista kertaa hän
sanoi meille: "Ei teiss' ole elämää ensinkään, teissä Dithmarschin
pojissa." Mutta minusta, kuules Fiete, hän sanoi kerran: "Thiess
Thiessenissä, siinä pojassa on elämää, mutta se on nukuksissa." No
niin, lapset, sanalla sanoen: ei se luistanut: Tieteet muka... Niistä
on maailmassa kovin nurinkurinen käsitys. Luulis, että niissähän
se on semmoinen... mitenkä mä sanoisin... semmoinen tie, että
sitä kun astuu, niin yhä enemmän selkenee. Se on ihan päinvastoin.
Minun mielestäni se oli semmoinen umpisola, niinkuin nyt esimerkiksi
ketunpesä. Sinne menee vongertaa kuin mäyrä, mutta ei tiedä, mistä
pääsee pois ja pääseekö ensinkään. No niin... minä otin takapassit.
"Vähemmällähän pääsee", sanoi kettu, kun jätti takakoipensa rautoihin
ja kampuroi kolmella jalalla tiehensä. Paperi pistettiin minulle
sieltäkin kouraan, ja tallella se on sekin. Mutta eipä siinä
sanottavia seiso.

"Nyt sitä oltiin taas Aulangossa, ja siellä minä seisoskelin milloin
kyökin-oven suussa, milloin sein'vieruksella päivännousun puolella
ja rakentelin pitkiä matkasuunnitelmia. Maailmaan näet teki mieli.
Mutta isä vainaa oli saanut kyllänsä niistä. Kauluksesta otti minua
ja pisti varstan kouraani ja pani minut meidän vanhan päiväläisen,
Klaus Suhmin, viereen, joka paraikaa oli puida paukuttamassa kauraa,
sitä pitkää semmoista, jota oli kasvanut niillä rämesaroilla. Ja
kun minä vielä myöhemmin taas kerran otin puheeksi ne matkat, niin
nyrkkiä hän pui nenäni alla. Sinne meni ne silloiset reissut, ja
näin se vaan on käynyt. Minä, joka kernaimmin olisin lähtenyt
jalkapatikassa vaeltamaan Venäänmaan halki ja Kiinanmaan poikki
Bangkokiin, minä en ole tätä Aulankoa kauemmas päässyt, enkä ole
nähnyt edes Hampuriakaan, en edes Rendsburgiakaan. Kirjoillahan minä
niitä matkoja olen sittemmin koettanut korvata, minkä verran on
laatuun käynyt. Ostin Stielerin kartaston ja Gruben luonnekuvaukset
ja Gerstäckerin romaanit ja kaikennäköisiä matkakertomuksia. Kaikki
ne matkat, mitkä olin mielessäni suunnitellut, olen piirtänyt
makuutupani kalkkiseinään. Olettehan te nähneet ne, lapset."

-- Älä nyt enää juttele! -- sanoi Elsbe. -- Mieli tekee jo sinne
ketunpesään.

-- Jaa, niin vainenkin. Joutuun, lapset, joutuun! Täss'ei auta
siekaileminen. Trinalla on ateria kaiketikin jo valmiina. Meillä on
tänään silavakukkoa sianpäästä.

Thiess oli maavallissa löytänyt molemmat ketun pesän aukot, puoleksi
nummen keltaisen hiekan peitossa.

-- Ammupas sinne! -- sanoi Elsbe.

-- Mitäs siitä lähtis, lapsi

-- Sama se, -- virkkoi Elsbe, katsoen tuimasti häneen, -- ammu vaan!

Valitettavasti täytyi Thiess Thiessenin tehdä, mitä vaan pikku
Elsbe vaati. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten hän oli tehnyt kaikki,
mitä hänen sisarensa, Elsben äiti, suinkin oli tahtonut, ja nyt hän
ei pieneltä sisarensa tyttäreltäkään hennonnut kieltää mitään. He
seisoivat nyt siinä kaikki, epäilevin silmin katsoen keltahiekkaiseen
pesän-aukkoon ja laukausta odotellen. Lisbet vetäysi hiukan taammas.
Jörn, joka aina heti huomasi, mitä Lisbet milloinkin teki, kiusotteli
häntä, otti häntä käsistä ja yritti vetämään häntä muitten luokse.

Silloin Elsbe, hänen aikomustaan torjuakseen, kietoi somalla,
pyytävällä liikkeellä kätensä hänen kaulaansa ja piteli hänestä
kiinni, liikahtamatta paikaltaankaan. Jörn ei tiennyt, miten olla,
kun toinen tuolla tapaa häntä lähenteli. Hän otti neuvotonna hänestä
kiinni ja katseli häntä.

Monasti ennen, lasten leikkiessä koulupihalla, oli Lisbet kiljaissut,
kun pojat koulupihalla olivat käyneet häneen käsiksi, ja riuhtaissut
itsensä irti. Tällä tavoin hän ei koskaan ollut ottanut Jörnistä
kiinni.

-- Aina kun Thiessin luona ollaan, olet sinä ihan toisellainen, --
puhui Lisbet ja nyökäytti päätään. -- Kotona sinä olet usein jörö ja
vakava, mutta täällä sinä olet iloinen. Tänään minä pidän sinusta.

Kovin lujasti piteli häntä tyttö. Jörnin ei tässä tarvinnut panna
läheskään kaikkea voimaansa liikkeelle, mutta ihmetteli hän
sittenkin, mitenkä nuo hennot jäsenet ovat niin lujat, ja kävi ihan
neuvottomaksi, kun toinen niin lähelle häntä tuli.

-- Tästä puolin minä sanon sinua aina tyllitytöksi, -- virkkoi Jörn,
pidellen häntä hellävaraisesti.

-- Miks' niin?

-- Sinulla kun on samanlainen kimeä, piipittävä ääni kuin
tyllilinnulla, tiedäthän sillä, jota kirjoissa sanotaan
rantaraukuksi. Niin sinäkin piipität.

He pitelivät vielä kiinni toisistaan ja katselivat naurahdellen
toisiansa. Silloin alkoi läheisestä puusta äkkiä kuulua talitiaisen
sirkutusta. Se sirkutti niin kovaa ja hätäisellä äänellä, että
kaikkien silmät kääntyivät sen puoleen. Se istui pienen männyn
ylimmällä oksalla, kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja
katseli alas. Ja sitä kohti katsahtaessaan, lapset näkivät jotain
ruskeankellertävää kulonkarvaisessa ruohikossa. Kaksi silmää
hehkui kolmikolkkaisessa päässä, sanomattoman älykkäästi katsellen
ketunpyytäjiä, jotka seisoivat siinä suu auki. Thiess seisoi silmät
siirallaan ja kankeasti pidellen pyssyä loitompana luotaan ja
laukaisi hurjasti hiekka-aukosta sisään. Fiete Krey tarttui kahden
käden harmaasen, rautakantaiseen kenkäänsä, nykäisi sen jalastaan ja
viskasi sen vimmattua vauhtia perään.

-- Peiakas! -- sanoi Thiess. -- Silläpäs oli koko pitkä häntä.

Elsbe lyö kätensä yhteen.

-- Ettäs sanot! Mutta niin se aina käy, kun me ollaan täällä; sinulta
menee nurin kaikki tyyni.

       *       *       *       *       *

Talo, missä Thiess Thiessen oli elänyt melkein koko ikänsä, ja pää,
jota Thiess Thiessen hartioillaan kantoi, -- ne olivat merkillisesti
yhdenlaisia. Ratkaisematta vaan jäi kaikiksi ajoiksi, mikä niistä
toisensa mukaan oli muodostunut: oliko Thiessen pää monen pitkän
vuoden kuluessa käynyt tuon vanhan, rakkaan talon näköiseksi, vai
oliko talo hieman ottanut haahmoa Thiessistä.

Thiess Thiessenin talo oli pitkä ja kaita; korkea, tumma olkikatto
roikkui syvälle alas pienten, vilkkuvain akkunain yli; edessä oli
pikkuinen otsikko, rajapiirteille raju. Thiess Thiessenin pää oli
hyvin pitkä ja kaita, ja tuo pitkä, tumma tukka roikkui korvain
yli ja otsan yli kirkkaille, vilkkuville silmille saakka; nenä oli
pieni ja elleihän rajapisteilleen raju, niin ainakin uhkea: hieno,
pyöreävartinen nenä pienissä, näivettyneissä, kuihtuneissa ja
käpertyneissä, naismaisissa kasvoissa.

Elsa se oli jo yhdenkin kerran sanonut hänelle: "Niin on sun pääsi
justiin kuin talosikin."

-- Mikäpäs sen siitä muuksi muutti! -- oli Thiessin tapa vastata. --
Yhdessä sitä on jo oltu viidettäkymmentä ajastaikaa, ja yhdessä vaan
aina.

Lähestyen toisiansa he istuivat pyöreän pöydän ympärillä tuossa
suuressa huoneessa, jonka seinillä oli kaakelikoristeita, ja jossa
nämä samaiset ihmiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin viettivät kerran
niin surullisen iloista jouluaattoa.

-- Lapset! -- puhui Thiess Thiessen. -- Astua nummen poikki ja sitten
syödä Dithmarschin silavakukkoa, se on parasta maailmassa se.

Hän nyökäytti päätään heille ja pani ensimmäisen palasen Elsben
lautaselle.

-- Vai niin? -- sanoi Elsbe. -- Vai on se parasta maailmassa se!
Opettaja Peters tietää sen asian paremmin kuin sinä. "Parasta
maailmassa", sanoo hän, "se on rakkaus." Ja sitä minäkin.

Thiessiltä jäi kahveli puolitiessä ilmaan. Hän avasi pienet silmänsä,
ja silmäkulmat ne katosivat otsatukan alle. Hän ajatteli: Juuri noin
se sanoi, sun äitisikin. Ei ollut tyttö kuin kahdentoista vanha, niin
jo haasteli rakkaudesta. Kovin kävi hänelle rakkaus kalliiksi...

-- Rakkausko? -- virkkoi hän. -- Kehenkä?

Ei suinkaan Elsbellä ollut mitään määrättyä tarkoitusta, niin
sanoessaan, mutta, ketterä kuin oli, hän vastasi nyt: "Rakkaus
Jumalaan."

Nyt oli Thiess Thiessen aseetonna.

-- Niin, niin, -- puheli hän, päätään heilutellen. -- Jos tällä
tapaa rupeat puhumaan, niin pian sulta lappamiset loppuu. Rakkaus
Jumalaan? Mitäs se sinun mielestäsi on? Jospa hän istuisi tässä sun
rinnallasi!...

-- Mitäkö on? -- vastasi Elsbe. -- Meidän pitää rakastaman kaikkea
sitä kuin hyvä on. Sitä se on.

-- Tämä sianpää on hyvää, Elsbe, -- virkkoi toinen. -- Siitä ollaan
yhtä mieltä sun kanssas. -- Hänen silmänsä välähtelivät kuin pienet,
puhtaat, kirkkaat akkunat aamuauringon paisteessa.

-- Jörn! -- sanoi hän sitten, -- sanopas, mitä sinä aattelet tästä.
Fiete Krey ei puhu mitään, sillä hän ei välitä muusta kuin sianpäistä
ja luudista ja vanhoista akoista, jotka viskelevät kiviä. Mutta sinä,
Jörn, sinä olet haaveilija. Haaveilija sinä olet, Jörn; ja vaikkes
sitä oiskaan siinä määrin kuin indialaiset fakiirit, jotka nurkassa
istua kykkivät ja sinnes vatsaansa katselevat, kunnes heille ilmestyy
mitä hassuimpia näkyjä. Puhu, Jörn!

-- Paras maailmassa on työ, -- sanoi Jörn, -- tiedätkös sen?

Thiess laski kahvelin pöydälle ja loi silmänsä murheellisena maahan.

-- Jürgen Uhl! -- lausui hän. -- Olen minä valmis kuulemaan jos mitä,
mutta en ois moista odottanut. Vai työ?... Mitäs lukee raamatussa,
toisella lehdellä, silloin kuin heidät oli paratiisista ajettu pois?
Kuinka kuuluu se sana, joka noitten ihmisparkain jälkeen iskee,
iskee kuin raesade? Otsas hiessä pitää sinun leipääs syömän! Onko
se siunausta, Jörn, vai kiroustako se on? Vai työ, Jörn? Työ on
kirousta, Jörn. Ja se on sinun mielestäsi se paras maailmassa! En
ole elämäpäivinäni mitään niin hartaasti halunnut kuin että olisin
syntynyt Pesandin saarilla tai Suruacissa Molukkien meressä, siellä,
missä työ on suorastaan kiellettyä. Kiellettyä, Jörn, koskapa siellä
kasvaa liian paljo bananeja! Ja minä kiitän joka päivä Jumalaa siitä,
että minulla on Aulanko, ja että minä siis olen jossain määrin sen
kirouksen ulkopuolella. Heinäaikana vaan ja silloin kuin turpeita
kuivataan, silloin olen mukana minäkin. Ja sinä sanot: työ on parasta
maailmassa.

Silloin vaikenivat kaikki, hän kun tuolla tapaa rupesi raamatulla
huiskimaan.

Mutta nyt yltyi Thiess Thiessen liian rohkeaksi ja hyppäsi lujalta
pohjalta hyllyvään maahan.

-- Lapset, -- sanoi hän -- minä luen, niin kauan kuin ajatukset vielä
koossa pysyvät, "Itzehoen Sanomia." Tiedättekös, mitä uutisia minä
niin hartaasti odottelen, joka kerta kuin Peter Siemsen tulee tuolta
kolkan takaa, tempaisee oven auki ja huutaa: "Itzehoen Sanomia"?
Sitä, että työ olis vähennyt. Että työ olis kokonaan lakannut
olemasta! Että me kaikki olisimme kirouksen alta kirvonneet. Ni-in!

-- Vai niin vainen! -- sanoi Jörn ja laski nyrkkinsä pöytään. --
Tästäpä soluu soma juttu. Ann' tulla vaan!

-- Mitä kaikkea ne ovat jo keksineetkään! Ja jok'ainoa keksintö on
vähentänyt työtä. Kehruukone. Yhä minä vieläkin näen, mitenkä äiti
vainaa koko pitkoisen talvisen päivän istui rukin ääressä. Entäs
puimakone! Sen minä sanon, että maahan me lyötiin puimatanner, minä
ja Klaus Suhm. Ja jos sanon, että Klaus Suhm on eläissään hakannut
maahan kaksikymmentä savitannerta, niin se on vähä. Ja nyt tuli kone;
ei kuin päivä vaan, niin on viljat puitu ja jyvät viskattu! Entäs
ne rautatiet! Entäs ne lennättimet! Ennen vanhaan sitä vonguttiin:
"Missähän ne minun rasvanahkaiseni, Liisa? Panes hevonen valjaisin
Risto!" Ja sen minä nyt teille sanon: Työ vähenee maailmassa. Klaus
Suhm se ennen vanhaan nousi talvis-aikana kello kaksi ja kolmelta jo
koputti minun akkunaani! Mutta nyt? Ihme kuitenkin, ihme ja kumma,
ett'ei se työ vielä paljoa suuremmissa paloissa ole vähennyt eikä jo
kokonaan jäänyt sukupuuttoon.

-- Entäs sitten? -- kysäisi Jörn ja kumartui pöydän yli. -- Annas,
että työtä olisi vähemmän? Mitäs sinä joutessasi tekisit?

-- Kukin tekis, niinkuin tykkäis, -- vastasi Thiess Thiessen. --
Minusta olis lystiä pitkä uni turvekasan kupeella.

-- Vai olis! -- sanoi Jörn. -- Ja toisista... toisista -- hän pyrki
hiukan takertumaan sanoihinsa, -- toisista olis kai lystiä vetelehtää
päiväkaudet kapakassa. -- Poika puisteli valkeata päätänsä. -- Etkä
sinä yleensä näistä asioista ymmärrä yhtään. Luuletko sinä, että Adam
ja Eva ennen syntiinlankeemusta istuivat ristissä käsin? "Edenissä he
paratiisia viljelivät", niin siinä lukee, ja leikkivät keskenänsä.
Mekin tekisimme työtä ja hauskoja leikkejä löisimme, eikös niin
Lisbet? Mutta monet ihmiset ovat häijyjä ja kehnoja. Ja siksi meidän
kaikkien täytyy käydä koulua ja sitten mennä työhön, kun suureksi
kasvetaan. Ja _sinä_, parasta on kun menet muuttamaan ruskean ruunan
liekaa. Eihän sillä, tuolla kuusien juurella, ole enää mitään
purtavaa.

Pikku Lisbet ei ymmärtänyt kaikesta tuosta mitään. Keskustelun aikana
hän oli yhtä mittaa sormellaan tökkinyt Jörniä hartioihin. "Katsokaas
hänen silmiänsä", puheli hän. "Niin ne istuu kuin ketut pesänsä
suulla, vaanimassa, ja tukka on hänellä pystyssä kuin mitkä siilin
piikit." Ja hän hypähti nopeasti takaa päin hänen luokseen ja pani
päänsä hänen päänsä viereen. Yhtä vaalea oli heillä kummallakin tukka.

-- Kas niin! -- sanoi Elsbe. -- Olkaa nyt jo vaiti! En minä välitä
teidän pakinoistanne.

Thiess nyökäytti päätään verkalleen ja virkkoi Fiete Kreylle:

-- Minun tekee aina hyvää, kun te tulette. On, niinkuin kuka kylkeen
sysäis. Käydäänpäs sentään tuo ruuna tuolta vähän alemmas. Mutta
tulkaa ensin katsomaan, missä kaikissa paikoin minä taas näinä viime
viikkoina olen reissaillut.

Lapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso,
autionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut
kuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin
oli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä
viisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain
tuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja
koetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä
hän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa
Keski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut,
syöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti
kirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo
englantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen
hirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille
luki, juhlallisella äänellä.

Mutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen
tiessään.

-- Jos tässä tällä lailla vitkaillaan ja viivytellään, -- sanoi hän
halveksivasti, -- niin ei tule valmista yhtään mitään.

Lähdettiin ulos ja siirrettiin ruuna alempaan liekaan. Säleaidan
veräjällä syntyi koko tungos, kaikki kun tahtoivat päästä yht'aikaa
siitä, nuori ruuna myös. Mutta säveä oli hepo eikä tehnyt heille
mitään, ei edes hätkähtänyt, vaikka pieni Lisbet kiljaisi, kun se
tuli häntä liian likelle.

-- Ja nyt venettä katsomaan!

-- Ylen on mulla siro vene, lapset. Se on paras ja suurin, mitä
koskaan on minun käsistäni lähtenyt.

Vene oli tummanruskeassa rämelammessa, rantaan kytkettynä, niinkuin
olla pitää. Muodolleen se oli kaukaista sukua vasikankaukalon kanssa,
ja haisi jo kymmenen askeleen päähän pieltä, jota oli valettu
jok'ikiseen saumaan. Keskellä venettä kohosi välikannelta masto, ja
sen nenässä liehui keltainen silkkilippu, mummovainajan esiliinasta
leikattu. Etukannella oli neljä tykkiä, jotka kylänseppä oli
juottanut yhteen Mannesmannin putkista, ja joissa kirkkaaksi viilatut
sankkireiät välkkyivät.

Erinomaista! Kaikki kiittelemään Thiessiä. Nyt hän on, sanottiin,
kerrankin saanut jotain kunnollista aikaan. Jörn lyödä lapautti
hyvillään polviinsa ja olisi heti kohta astunut veneesen. Pieni
Lisbet se vaan loi epäileviä silmäyksiä tuohon, monesta kohden
paikkailtuun, kirjavaan astiaan, heilautti pientä, vaaleatukkaista
päätänsä ja sanoi: "Min'en siihen mene."

Silloin teki Jörnin mieli taaskin ottaa hänestä kiinni, mutta Lisbet
peräytyi ja pyöritti pyytävästi päätään, niin soman vakavasti, että
Jörn heti luopui aikeestaan.

Thiess oli jälleen innokkaalla tuulella. Hän ei mielinyt päästää
mainettansa kutistumaan ja sanoi:

-- Ensimmäisen reissun teen minä yksin.

Hän nousi verkalleen kaukaloonsa ja asettui varotellen istumaan,
oikaisten jalkansa välikannen alle.

Elsbe oli istahtanut pajunrungolle, joka pisti ulos rannasta veden
yli. Siinä hän rupesi uikuttamaan: "Entäs jos sinä keikahdat,
mitenkäs sitte? Päistikkaa menet veteen etkä saa jalkojasikaan irti."

-- Minäkö? Ettäkö keikahdettais?

-- Kuule Thiess! Ei tule tolkkua!

-- Thiess! Tiedäthän, että sinun käy aina hullusti!

-- Jaa, ettäkö hullusti? Etteikö tolkkua? Tolkku tulee täydelleen.

Hän kopeloi liivinsä taskusta ja pani kolme mustunutta tulitikkua
eteensä kannelle.

-- Kuule Thiess! Heitä valtaan! Kaikki, mitä sinä tahdot liikkeelle
saada, se istuu kiinni kuin piki ja terva.

-- Anna hänen koettaa! Tervassahan se on jo koko mies.

Thiess kohottautui hiukan: kuului semmoinen tervantarttuinen
rasaus. Lapset nauramaan. He vilkaisivat toisiinsa, silmää iskien.
Fiete Krey, joka selvimmin näki, miten hassusti tuossa käy, nauroi
kimmurrellen.

-- Thiess! Kumoon sinä menet, niin totta kuin mikä!

Kahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille.
Hän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja
ottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua
toisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta
se ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen
tuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta,
asianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin
sankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.

-- Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.

Hän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin
tarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies
on tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja
Thiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.

Jörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi:
"Vielähän se pulputtaa." Elsbe sanoi: "Kova lykky kuitenkin!" Lisbet
juoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset
pidättivät henkeänsä.

Äkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden
pinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren
mustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee
ja nieleksii ja pärskyy.

Thiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki
maata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään
seisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja
oikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja
juoksi kauemmas.

-- No niin! -- virkkoi Thiess ja sylkäisi. -- Tällaista sitä sattuu
kaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko
laivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli
ihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No
niin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin
saatu.

-- Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? -- kysyi Elsbe.

Thiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä
ajelehtiva kilpikonna.

-- Ettäs sanot! -- vastasi hän ja sylkäisi jälleen. -- Siellä on
kamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt
yhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle
selvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain
taistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin
tuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia
oli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian
vähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin
pian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä
kintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.

Sen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa
muuttamaan.

Hänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: "Ihan se on sama,
milloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy."

Sitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli
hänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.

Mutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten
luokse ja ilmoitti sen.

-- Niin, niin, -- sanoi Elsbe: -- siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet
hoppuaa aina liian aikaisin kotia.

-- Ja sen minä vaan sanon, -- virkkoi Fiete, -- ei sitä maksa ottaa
mukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu.
Sinähän häntä aina tahdot mukaan.

Paneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.

-- Minä lähden hänen kanssaan kotia, -- sanoi Jörn. -- Nyt heti.
Tehkää te toiset, miten tahdotte.

Muutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat,
kunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki
nummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli
heidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman
ja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.

Lapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti
ja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.



VIIDES LUKU.


Klaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika
pannaan opin teille.

-- Jörnistä tulee oppinut mies, -- sanoi hän, -- sehän on selvä se.

Ja kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi
kerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.

-- Maavouti siitä pojasta tulee! -- puheli hän.

Silloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja
sanoivat: "Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen,
semmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!"

Näin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt
Klaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa
välisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän
heiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän
oli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken
opinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi
jo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän
mutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan
eloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi
tuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella
välinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan
yksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus
Uhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää
tarvitse juosta eikä puuhata.

Niinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa,
ja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti
pystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin
ketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta
itseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen
taito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys.
Välistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta
pian he jättivät sen kokonaan syrjään.

Oli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja
helakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien
varrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen
valo vallitsi tuvassa.

-- Jürgen! -- sanoi vanhus. -- Jahkas minä pistäyn pyörähdän
katsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen
eteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.

Jörn käänsi eteenpäin. Mehiläinen lensi avonaisesta akkunasta sisään,
lentää pörisi jonkun aikaa ympäri tupaa, huomasi sitten eksyneensä
kokonaan, pörisi kahta vihaisemmin ja lensi jälleen ulos, vieden
mennessään pojan ajatuksetkin. Kotvan aikaa hän katseli haaveillen
ulos.

Uteliain silmin Jörn tapasi katsella maailmaa, ja yhä enemmän
hän mielistyi kirjoihin, semminkin sellaisiin, mistä saa hyviä,
selviä tietoja, myöhemmin sellaisiinkin, jotka sisälsivät järkevää,
harkitsevaa mietintää. Hän sanoi siihen aikaan Fietelle: "Minä
tahdon saada selväksi maailmassa kaikki tyyni." Ja paljonhan hän
elämässään sittemmin selväksi saikin. Fiete Krey sanoi: "Annas, kun
olis minulla satatuhatta taaleria, niin Uhlin minä ostaisin ja siinä
minä asuisin kuolinpäivääni asti." Ja nythän he olivat matkalla
toiveitansa toteuttamaan, kumpainenkin. Fiete Krey oli päässyt
ripille ja pestaunut renkipojaksi Uhliin. Siellä hän tallissa kiskoi
jouhia hevosten hännistä ja sai niistä kelpo rahat. Sitä paitsi hän
kävi muutakin pientä kauppaa omasta takaa su'illa ja ruoskanvarren
heloilla. Mutta Jörn Uhl istui englantilainen kirja kourassa,
ihmetellen, että onpas vaan ihmisiä, jotka tuollaistakin kieltä
puhuvat.

Akkunat olivat auki. Linnut lauloivat lehmuksissa, ja mehiläiset
surisivat kullanhelakassa, autereisessa ilmassa, joka kuulsi akkunan
ja lehmusten välitse.

Silloin kuului verkallisia, hiljaisia askeleita seinävierukselta, ja
Lisbet Junkerin vaaleat, soikeat kasvot ilmestyivät akkunaan.

-- Sielläkös sinä istut? Tule ulos!

-- Mitäs sinä teet? Ongellako olit, vai?

-- Minulla on jo kymmenen aika venkaletta. Vastikään nykäisivät madon
irti. Tule pois! Ei sua vaari enää muistakaan.

-- Miltä tuo sinun tukkasi nyt näyttää! -- sanoi Jörn.

-- Miten niin? Pörrössäkö, vai? -- Tyttö kummasteli, että Jörnillä
oli jotain moittimista hänessä. Mutta heti hän käsitti asian: --
Niin, sinä tarkoitat, että se on niin helakka päivänpaisteessa!
-- Hän käänsi päänsä äkkiä: -- Katsopas! Tuossa tulee pikkuinen
päivänsäde lehmuksen läpi ja suoraan päähän, niinkuin pyssystä vaan.
Huomaatkos? Mutta pörrössä kai se lienee kanssa. Kolme kertaa olen jo
kontannut aidan alitse ja katsonut tänne akkunaan.

-- Luulis, että sinä olet kontannut auringon alitse.

-- Tule pois vaan! -- sanoi tyttö. -- Kyllä sinä tuon palasen saat
päähäsi. Ei mahda se maavoudiksi pääseminen olla niin kovin vaikeata.

Jörn pani kirjan pois ja tuli ulos hänen luoksensa.

Hän teki aina kernaasti Lisbetin mieliksi eikä osannut kieltää
häneltä mitään, sillä Lisbet oli hänen mielestänsä niin hieno ja
herrasmainen ja niin ymmärtäväinen, että! Hän kohteli Lisbetiä
ystävällisesti ja varotellen, niinkuin älykäs ja hyvä ihminen
konsanaankin, kun saa kumppaliksi jonkun, häntä itseänsäkin paremman.
Jörn Uhl koetti kaikin mokomin karttaa, ett'ei vaan millään muotoa
esiintyisi vastenmielisenä, eikä hän enää toista kertaa olisi
uskaltanut sanoa häntä tyllitytöksi, vaikka hänestä tuntuikin
niin peräti hauskalta tytön täyteläinen, kirkas, niin hopeaisena
helähtelevä ääni. Siihen aikaan pitivät kylän lapset keskenänsä
jotenkin kovaa ääntä ja haastelivat kainostelematta. Isänsä kotona
Jörn sai kuulla paljonkin karkeita puheita. Siksipä oli erityinen
onni, että hän noina vaaran-alaisina vuosina oli yhtynyt tähän
lapseen, joka hänessä piti vireillä ja kannatteli kaikkea sellaista,
mikä hyvää ja hentoa on.

Aidan alitse he konttasivat lammen rannalle. Kolmentoista vanhaa
poikaa ei tuo rautakalan onkiminen oikeastaan enää huvittanut, mutta
Lisbetiltä ne sanat aina tulivat niin kohdalleen, ettei toinen
mitenkään osannut panna vastaan. Ja niinpä hän oli aina onnellinen,
saadessaan tehdä sellaista, mikä Lisbetiä miellytti. Ja kaikkea
sellaista, mikä Lisbetiä miellytti, ja mitä Lisbet pyysi tekemään,
siihen hän pystyi. Ja vaikka toinen välisti pyysi semmoistakin,
mikä oli hieman alle pojan-arvon, niin ei siinä kumminkaan mitään
hassunkurista ollut. Välistä Lisbet hassunkuristakin vaati.

He istuivat rinnatusten nurmella pensaan juurella, hiljaa haastellen.
Tyttö tiedusteli, miten Elsbe jaksaa ja Fiete.

-- Mikä siitä Fietestä tulee? Kauppamieskö, niinkuin isä ja muutkin
Kreijiläiset?

-- Ei, ei hän kauppamieheksi yritä.

-- Mitäs hän aikoo?

-- Välistihän tuo aikoo lähteä Kaliforniaan kultaa kaivamaan ja
vuoroin taas tuumii, että jos rupeaisi kuskiksi... maavoudille tai
sen semmoista.

-- Sinulle siis! Se oiskin viisaampaa kuin lähteä kultaa kaivamaan...
Kylläpäs tänään päivä paahtaa.

Tyttö oli ääneti hetken aikaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja
vähitellen, verkalleen vaipui häneltä vapa yhä alemmas. Tyttöä alkoi
painostaa, ja hänen päänsä kallistui Jörnin olkaa vastaan.

Kaikki oli kuin lumottua, loitsittua. Eihän nuo olleet oikeita
taloja, joitten seinät ja akkunat välisti silmään välkähtivät
lehmusten latvain läpi. Eikä ne olleet oikeita lehmuksiakaan, eikä
nuo tummanvehreät, hiljaiset, rehevät lehdet oikeita lehtiäkään
olleet... Tuntui kuin talot ja puut ja lammen läikkyvä pinta ja
lapset lammen rannalla ja ongenvavat, kuin kaikki tuo olisi niin
somasti ja sirosti maalattu kuvaksi, ja nyt pitää istua hiljaa kuin
hiiret, sillä eihän kuvassa mikään liiku, sehän olisi ihan suunnalta
pois. Ja somasti se kuva vaan oli maalattu, lämmöllä ja rakkaudella.
Oli siinä palanen yksinkertaisen arvokasta ja palanen ylevän rehevää.
Ja Jumalan parhaassa pirtissä se seinällä riippui.

Ongenvapa oli vaipunut kokonaan veteen, ja tytön pää oli vaipunut
hänen olkaansa vasten, ja poika katseli syvillä silmillään tätä
kuvaa, johon hän itsekin oli kuvattuna, ja tunsi hivuksen poskellansa
ja naapurinsa hiljaisen, tyyneen hengityksen. Liikahtamatta istui
Jörn.

Kaukaa lähenivät kyläntietä keveät rattaat ja pysähtyivät koulutalon
edustalle. Tyttönen heräsi silloin torkuksistaan. Opettaja Peters
tuli kiirein askelin puutarhan perältä ja astui oudostellen erään
kumaraisen, harmaapäisen miehen luokse, joka jo seisoi puutarhan
portilla.

-- Suvaitsetteko astua sisään, herra maavouti?

-- Ollaan täällä puutarhassa, -- vastasi toinen. -- Astuskellaan
täällä hetken aikaa. Meidän emäntä se taas pyytäisi saada talviomenia
teiltä.

Hetken verran he vielä haastelivat tuosta asiasta, mutta äkkiä
muuttui maaneuvoksen puhelutapa, ja hän virkkoi hiljaa ja verkalleen:

-- Oli minulla muutakin asiata tänne. Minä olen tuntenut teitä jo
monta vuotta; ja minä tiedän, että teidän arvostelunne ihmisistä
ja asioista osaa aina kohdalleen. Teidän arvostelunne on kypsyneen
harkinnan tulosta, niinkuin ainakin miehen, joka alun pitäin on
suoravainen ja tyyni luonteelleen ja kansan keskuudessa työtänsä
tekee ja monen vuoden kuluessa on kerännyt koko joukon kokemuksia ja
jonkun verran varojakin. -- Hän myhähti ja jatkoi sitten: -- Ei tämä
viimeksi mainittu seikka ole merkitystään vailla sekään. En lähtisi
taloudellisissa asioissa kysymään neuvoa sellaiselta, jolle ei
omain aherrusten hedelmät, s.o. raha, korkoja kasva. Tekisi mieleni
tiedustaa, mitä te arvelette täkäläisistä marskimaan talonpojista,
Uhleista.

Vanhus, hyvillään hänelle osoitetusta kunniasta ja mielissään
siitä, että hänellä kenties on tilaisuus tehdä jotain hyvää, rupesi
selittämään varoilevalla äänellä:

-- Klaus Uhl on pahin kaikista, muitten johtaja ja monen miehen
turmelija. Hyvänsävyinen ja tyyniluontoinen hän on, mutta narrimaisen
kopea. Lapsetkin ne leikkiessään matkivat, mitenkä Klaus Uhl katselee
palkkaväkeä kantapäästä kiireesen. "Niinhän sinä olet kuin Klaus
Uhl!" sanovat lapset, jos ken on ollut ylpeä. Ja kerrotaanhan hänen
palkkaväelle palkkojakin makselevan liivintaskusta, vaikka sadoinkin
markoin.

Isäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat
keskusteluaan ja palasivat jälleen.

-- Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä
tapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat
ovat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset
näkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja
luulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin
päin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä
seinään.

-- Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.

-- Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä
kiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat
jatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan
emäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä,
että hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää
kemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä
toisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla
nostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka
hyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: "Enhän minä tätä
raukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun
nousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika
kotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä
on helisemässä niitten kutsujen kanssa." Ja tiedättehän tekin,
herra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu
kerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana,
tekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti
tulevaisuutta.

-- Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään
syöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun.
Mutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut
muutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin
vainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä
arpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.

Vanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.

-- Nyt muistuu mieleeni, -- virkkoi hän, -- että viimeisessä
säästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa
jonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös "ultimo"
sanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se "ultimo"?

-- No niin... kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin
silloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?

-- Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko
omaisuutensa, 150,000 markkaa.

-- Sepä se. Ja ken "ultimoa" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan
täsmälleen sanoa, _milloinka_ hän rahansa menetti. Siinä koko
erotus... Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?

-- Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli
määrä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi
entistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti
sukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden
ainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen
ulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat
auttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut
mahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli
käynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että
muka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman
tarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän
kuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut:
"Mikä kunnia, mikä kunnia!" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki
rahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä
Hampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee "pikuttain", niinkuin
sielläpäin sanotaan.

-- Tulkaas nyt, -- virkkoi maaneuvos. -- Käydään puutarhaan; siell'on
silmälle ruokaa.

-- Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon
pahaa omenapuille.

-- No niin, -- sanoi maaneuvos, -- mutta tekispä hyvää siirtyä
ihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja
taistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve,
rehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.

He menivät alas puutarhaan.

-- Kas niin! -- virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. -- Nyt lähden
taas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä
englantilaisessa kappaleessa.

Hän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan
käteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli
tupaan.

-- Oletkos sinä vielä täällä? -- kysäisi hän. -- Täälläkö sinä olit
kaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?

-- En. Minä istuin Lisbetin vieressä.

-- Missä nimittäin?

-- Lammen rannalla. Ongittiin rautakaloja.

-- Niin vai, niin vai!

Ukko astui edes takaisin, kurkisti ulos akkunasta ja tuli takaisin
jälleen.

-- Oli menneeksi! -- virkkoi hän. -- Tiedätkös mitä? Pojan pitää
osata olla vaiti; ei hänestä muutoin kelpo miestä milloinkaan tule.

-- Osaan minä vaitikin olla, -- sanoi Jörn Uhl ja katsoa tuijotti
eteensä kauan aikaa.

-- No niin!... Kun se nyt kerran mieleen johtui, niin juttelen
sinulle kuin juttelenkin; ei se sinulle ainakaan pahemmaksi ole...
Katsos. Vanhat ihmiset -- ne ovat jo aikoja olleet maan povessa --
kertoivat minulle minun nuoruudessani, että sinun vaarisi isällä
oli ollut tapana tulla kirkolle suoraan ketojen poikki ja hypätä
heilahdella pitkän kokkatangon nojassa kaivantojen yli. Kuuluu olleen
kookas, laiha mies, hartiat kumarassa. Kävi sen-aikuisen tavan mukaan
korkea hattu päässä. Tämän Jörn Uhlin, sinun vaarisi isän, talossa
oli sen-aikuinen kuningas ollut kaksi päivää vieraissa. Oletkos
kuullut siitä?

-- Olen. Wieten on kertonut siitä.

-- Vai niin! Mutta isä ei? No niin. Kuningas ja Jörn Uhl olivat
istuneet kahden kesken tuvassa myöhään yöhön, maakunnan asioista
haastellen, ja kuuluu Jörn Uhl lausuneen siinä monta kovaa sanaa.
"Uhl!" oli kuningas sanonut! "Sinä unohdat puhuvasi maan-isän
kanssa!" Mutta siihen oli Jörn Uhl vastannut: "Jos te olisitte
maan-isä, niin kyllä te sellaiset väärinkäytökset saisitte ilmi
ettekä pitäisi niin kelvottomia virkamiehiä." Kuningas pitelee
puoliaan: "Valtakunta on liian avara, Uhl! Ei minun silmäni
kaikkialle näe." Mutta siihen ukko sanoa tokaisee: "Avarat ne on
kesäkaivannotkin, mutta tunnenpas minä jok'ainoan juottamon ja
laitumella jok'ikisen härjän."

"Sanalla sanoen: seuraavana päivänä oli maakunnantalossa pidetty
tutkimukset ja käräjät, ja kolme maavoutia, jotka olivat virkaansa
käyttäneet rikastuaksensa, oli häpeällä saanut eron. Mutta sinun
vaarisi isä oli valtuutettu ylimmäiseksi valvojaksi ja oli saanut
kuninkaan taivutetuksi rakennuttamaan uusia kanavia, ja kun ei
kuninkaalla ollut siihen varoja, niin oli ukko antanut hänelle
etukäteen kolmekymmentätuhatta taaleria. Semmoinen oli ollut
asianlaita kuin sanoin.

"Muutaman vuoden perästä, silloisen uutteran ja kunnon kuninkaan
kuoltua, oli noussut hallitsemaan toinen, joka ei hallituksesta
suuriakaan välittänyt. Valtakunnan asiat olivat joutuneet rappiolle.
Päälle päätteeksi oli syttynyt pitkällinen sotakin. Ja niinpä se
sitten oli käynyt, ett'ei vaarisi isä ollut saanut korkoja ensinkään
ja oli hoksannut -- hän kun oli mielevä ja ovela mies -- että
vaarassa siinä on pääomakin. Silloin oli ukko häikäilemättä lähtenyt
pääkaupunkiin.

"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron
vaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo
valkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti
pyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin
olkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen
sanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on
täällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata
toimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan
ja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja
pääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen.
Sieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja
piippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu
kuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla
ja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee
ystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut
kapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti,
silloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin
torjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja?
Kunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja
sieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko
valtiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan
niin suuria summia kuin muilta.

"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi... No! Hän oli sävyisä,
ystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää
sanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni,
ellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi
ja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä
tunsin hänet vielä vallan hyvin.

"No, niin... ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun
isäsi..."

Poika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta
minä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi."

Vanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla
viidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko
tuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla
ja kovalla opettajan-äänellä: "Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen
vuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se _hanki_, jott'
ois omanas se!'... Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä
säästöpankin kokoukseen."

       *       *       *       *       *

Ani varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet
harmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja
laulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan.
Wieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.

-- Poika! -- puhui Wieten. -- Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän
kello ole vielä neljääkään.

Jörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen
miellyttänyt. Oli niin kuumakin.

-- Missä Fiete? -- kysyi hän sitten.

-- Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, -- vastasi Wieten. --
Hänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.

Jörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen
Wietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.

-- Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa
kumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?

-- Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.

-- Eipä se noin vaan käy, -- vastasi Wieten. -- Ne ovat liiankin
hyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat
maatakin hiukan kauemmin.

Jörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta
piikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo
raikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen
talon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa
ylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.

Hän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu
veljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan
niityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko
kasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin
sinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän
luona?

Veli astui lähemmäs ja löi häntä.

-- Senkin mokomat -- sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin
päihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi
talliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti
ja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi
polkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä
näkyviin, suka kädessä.

-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän. -- Oletkos sinä lyönyt Jörniä?
Äläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me
pehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.

Iltapäivällä, kun isä tapansa mukaan oli lähtemässä kaupunkiin,
tarjoutui Jörn valjastamaan hevoset ja ajamaan ne talon-ovelle.
Reippaasti ja kohdalleen hän toimittikin asian ja karautti kahdella
pulskalla, ruskealla hevosilla tuolta nurkan takaa oven eteen. Siinä
hän astui rattailta maahan hevosten pääpuoleen. Pidellen riiprässiä
suitsista, hän tuon tuostakin pyyhkäisi sen turpaa ja laulahti:
"Ultimo uhkahulluutta."

Klaus Uhl kuuli sen välikköön ja virkkoi: "Kuules vainen tuota
vekkulia, Wieten! Mikähän senkin päähän pisti?" Ja hän nauroi.

-- Hän on laulanut tän' aamua, -- sanoi Wieten. Jörn Uhl se vaan
hyräilemistään hyräili: "Ultimo uhkahulluutta."

-- Mitä sinä laulat siinä? -- kysyi Klaus Uhl.

-- Muutoin vaan, -- vastasi toinen. -- Maavouti oli eilen opettaja
Petersillä, ja siellä minä sattumoisin kuulin sanottavan: "Ken
ultimoa pelaa, se tekee konkurssin."

-- Vai niin! -- Klaus Uhl nousi rattaille ja nauroi sydämensä
pohjasta.

-- Jörn poika! -- lausui hän. -- Älä siis pelaa ultimoa.

Poika päästi heleän naurun, ja isä ajoi pois. Vieläkin kuului hänen
raikas, heleä naurunsa, tuommoinen keveä, täyden rinnan nauru.

Vaikka Jörn näinä aikoina kasvoi kiivaasti ja heräjäminen oli niin
vaikeata, käski hän kumminkin Fiete Kreyn herättämään häntä joka aamu
ja käveli, ikäänkuin sattumoisin, kyökin ja navetan kautta ja peltoja
pitkin, ollen muille kuin mikäkin levoton, vaeltava omatunto.

Kerran oli kaksi hevoskauppiasta tallissa kauppoja! hieromassa
vanhimman veljen, Augustin, kanssa, isän poissa ollessa. Jörn seisoi
siellä hänkin eikä lähtenyt mihinkään.

-- Kuules, poika, -- virkkoi toinen kauppiaista, -- menehän
katsomaan, onkohan ne meidän hevoset asemillaan siellä pihalla.

Silloin hän läksi. Perästäpäin virkkoi hevoskauppias kumppalilleen:
"Merkillistä, mitenkä tuon pojan silmiltä ei oikein saanut olla
rauhassa. Niinhän se katseli minua kuin mitä hevosvarasta." -- Toinen
naurahti: "Lystikäs se oli minunkin mielestäni. Hän ei päästänyt
meitä silmistään. Minun täytyi aina väliin vilkaista häneen.
Muistapas minun sanoneeni: hän on ainoa Klaus Uhlin lapsista, josta
jotain tulee. Sillä pojalla on silmät päässä."

Kerran taas, kun vanhemmat veljet olivat punnitsemassa muutamia
kuormallisia heiniä urakoitsijalle, seisoi Jörn siinä äärellä ja
moitti punnitsemista. "Liian paljonhan se saa!" virkkoi hän. Veljet,
jotka olivat humalassa, ja urakoitsija, joka tarpeen tullen osasi
laskea leikkiä, purskahtivat nauramaan. Mutta kun urakoitsija huomasi
pojan oikein täyttä totta moittivan punnitsemista vääräksi, lausui
hän arvokkaalla äänellä, ett'ei hän suvaitse moisia moitteita,
varsinkaan poika nulikoilta; tällaista ei ole hänelle tapahtunut
milloinkaan. Veljet tuosta vimmastuivat ja ajoivat Jörnin hangoilla
ulos ladosta. Jörn meni pellolle, missä Fiete Krey parhaillaan oli
kyntämässä. Siellä Jörn hänen rinnallaan astuskeli tuntikausia.

Syksyn tullen kävi Elsbe yhdessä Lisbet Junkerin kanssa vanhan
mummo Petersin luona ompelukoulua ja oppimassa hiukan franskaa.
Mummo oli vanha, ystävällinen eukko, joka jo viisikymmentä
ajastaikaa oli miehensä kanssa kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä.
Vieraista kielistä vain olivat vanhukset eri mieltä. Vanha rouva
oli nuoruudessaan oppinut franskaa, ja sitä hän kehui ja sitä hän
opetti. Vaari taas oli päässyt englanninkielessä niin pitkälle, että
hän ymmärsi helponlaista englanninkielistä kirjaa. Oli hänellä myös
välistä tilaisuutta haastella englantilaisten laivurien kanssa.
Kumpikin oli kerran yrittänyt oppia toistensakin kieltä, mutta
sikseen se yritys oli jäänyt. Ja niinpä nuo ystävälliset vanhukset
usein istuivat, akkunassaan kumpikin, lukien omaa kieltään, väliin
alasaksankielellä keskeyttäen ja kinastellen toisiansa, pannaan
julistaen toisensa kielen ja letkauttaen sitä kansaa, joka moista
kieltä puhuu.

Elsbe Uhl, jonka syntyminen oli maksanut äidin hengen, oli täynnä
uhkuavaa elämänhalua, niinkuin useinkin kookkaitten, rotevain
vanhempain lapset, jotka ovat jääneet varttansa vähäisiksi. Hän oli
yksitoista vuotta vanha, ja pieni hän oli iäkseen, mutta voimaa
hänessä oli ja virkeyttä, ja suora hän oli ja solakka kuin nuori
saarni. Vanhemmat veljet eivät välittäneet hänestä vähääkään, mutta
Jürgenin ja Fiete Kreyn kanssa hän oli kuin yksi sydän ja yksi sielu.
Usein iltapäivällä, kun hän tuli kylästä niityn poikki, seisoivat
pojat tallin ovella ja katselivat häntä. Silloin nosti tyttö
kirjalaukkunsa korkealle ja huiskutti sillä, ja välisti, milloin
päähän pisti, hän kiusotellen oli olevinaan hyvin ylpeä ja käänsi
päänsä sivulle. Tätä hän sanoi: "Pannaan profiilin." Fiete Krey oli
näet väittänyt, että hän näyttää nätimmälle sivulta päin, varsinkin
vasemmalta. Liikkeessä oli koko tuo pikku olento. Jalat astuivat
tepastelivat; polvien ja vyötäisten kohdalla leninki hulmahteli,
käsivarret elivät, niinkuin olisi hänen ollut kuljettava tiheän
viidakon läpi eikä vain vastatuuleen, Tultuaan sitten ojaportaalle,
hän huusi kautta tuulen ja puitten huminan: "Astunko ma vai
hyppäänkö?"

-- Hyppää! -- huusivat pojat.

Kyökin akkuna aukeni, ja Wieten huusi: "Älä vainonkaan välitä noitten
puheesta; narraavat sinua, tomppelit."

-- Suututko sinä, Wieten, jos minä hyppään?

-- En ensinkään. Hyväinen aika! Tee mitäs tahdot.

Wieten paiskasi akkunan kiinni.

Ensin lensivät kirjat ojan yli, sitten hän, otettuansa hiukan
vauhtia. Hän pääsi toiselle äyräälle ja notkahti vähän toiselle
polvelleen.

-- Se oli sukkela hyppäys se, vai mitä?

Fiete nyökäytti päätään, silmäänsä siristäen, ja lähetti Jörnin
kyökkiin, hakemaan välipalaa. Jörnin mentyä, hän vihelteli itsekseen
ja katseli ylös ilmaan.

-- Tiedätkös mitä? -- sanoi hän. -- Tuota porrasta myöten minä olen
monta kertaa kantanut sinua sylissäni, silloin kuin sinä vielä olit
_noin_ pikkarainen.

-- Valehtelet.

-- Jos minä sanon, että sinä saat kovan nuhan, ja että jalat on
sinulla märjät, niin en valehtele.

Tyttö nauroi: "Älä virka Wietenille mitään! Vuotas vähä, minä tulen
heti takaisin."

Hetken perästä hän palasi: "Sain kuin sainkin sukat, niin ett'ei
kukaan nähnyt. Minä pistän ne täällä jalkaani."

Hän meni tyhjään hevossoimeen, muutti sukat, ja tuli jälleen ulos.
"Pidä vaari nyt!" huusi hän, otti huimaa vauhtia, niinkuin äsken ojan
äyräällä, ja juoksi sitten suoraa päätä Fieten syliin ja rimpuili
siinä käsin ja jaloin ja nauroi, toisen pidellessä häntä kiinni.

-- Tyttö, typykkä! -- virkkoi Fiete. -- Millainen sinä oletkaan
hupakko.

-- Pääst'irti! Jörn tulee!

Fiete päästi hänet kiireesti alas, ja kun Jörn tuli voileipäin kanssa
käytävää pitkin, eivät nämä olleet tietääkseenkään koko asiasta.

Onnellista oli tämän lujan, elämänhaluisen tytön, että hänen
ystävässään, Fiete Kreyssä, seuraavana vuonna alkoi ilmetä
ensimmäisiä oireita alkavan miehekkyyden ylpeydestä. Fiete alkoi
pidellä hiukan kauempana itsestään tuota lasta, "typykkää", joksi
hän häntä sanoi. Fiete kiinnitti sydämensä talon pienpiikaan, hänen
ikäiseensä nuoreen, somaan tyttöön, joka askaroitsi kyökissä Wietenin
käskyläisenä ja joka piti Fietestä hänkin. Mutta Fiete oli vekkuli,
niinkuin kreijiläinen konsanaankin, eikä välejänsä Elsbenkään kanssa
kokonaan rikkonut.

Köyrin tienoissa Elsbe kerran, ompelukoulusta tullessaan, meni
talliin ja sanoi pojille: "Opettaja Peters se välittää kaikista
joutavistakin asioista, ja hän se tänään kertoi, että nyt on kovat
ajat monellakin käsissä, kun täytyy maksaa velkain korkoja. Saa
nähdä, alkaako meilläkin käydä väkeä, tuomassa korkoja isälle."

Jörn Uhl katseli jo ympärilleen. Fiete Krey vihelteli vain.

Kotvasen kuluttua, kun lapset olivat syöneet välipalansa, astui pihan
poikki muuan pieni, vanha mies, tukka lyhyt, harmaa ja kasvot somat,
älykkäät. Kankeasti hän astui suoraan noita kolmea kohti ja kysyi,
onko isäntä kotona. Elsbe sanoi isännän lähteneen kylälle ja tulevan
kohta takaisin.

-- Olisi vähän asiaa, -- virkkoi ukko.

Lapset katselivat häntä, ja hän kun näkyi olevan matkasta uupunut,
virkkoi Fiete sävyisästi: "Käykää tupaan vuottamaan kunnes herra
tulee kotia."

Molemmat talonlapset menivät hänen kanssansa välikön poikki ja olivat
juuri astumaisillaan etutupaan, kun Heikki ja Hannu tulivat kyökistä.

-- No! -- sanoi Heikki, -- kukas teill'on siinä mukana?

Ja veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä
oli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki,
jonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen
eväsnyytti kädessä.

Lapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.

-- No niin, -- sanoivat suuret veljet, -- mitäs te häntä nyt heti
vierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.

Vanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi
ystävällisesti: "Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?"

-- Niin ollaan, -- vastasi Elsbe. -- Minä olen jo kahdentoista, Jörn
neljäntoista vanha.

-- Te olette kilttejä lapsia, -- virkkoi vieras. -- Toiset ne heti
katsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan
aina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan
hukkaamaan.

Jörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: "Emme mekään Elsben kanssa
mene milloinkaan ravintolaan."

-- Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! -- arveli Elsbe.

-- En koskaan, -- tokaisi Jörn, -- en ikipäivinäni.

-- Se on oikein, -- sanoi vanhus, myhähtäen. -- Sitten et joudu
vanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.

Jörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän
juoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi
ulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina,
punaisina.

-- Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.

-- Mitenkä? Renkituvassako? -- Hän astui kiireisesti välikön poikki
renkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään
semmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus
Uhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi
oli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä
istui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat
kertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat
kumpainenkin.

-- Mene sinä pois! -- sanoi Klaus Uhl. -- Mieleni on paha, Martens,
että nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.

Vanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: "Enhän minä tänne
kunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000
markan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle."

Jürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä
Wieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin
pienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä
sanoi: "Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!" Mutta poika
katseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään
hänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: "Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi
enää ole elossa."

Siihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain
tapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin
tunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa,
ja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se
mielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla
syvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän
olikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin
oli.

Samana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja
tavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä,
hanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta,
ja virkkoi katkonnaisella äänellä: "Isä, jos meill'on niin paljo
velkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä." Poika
purskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn
juoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.

Siitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan,
astui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän
latoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet
löydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa,
tai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai
koulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että
hän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli
väliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi
omenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin
meni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta
asevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa
vastaan.



KUUDES LUKU.


Varsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha
maalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta
ja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla:
vasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä
lähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama
poika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen
rautaista lukonhelaa oli lause: "Herran siunaus teke rickax ilman
vaivata." Alimmaisena luki "Klawes Uhl 1624."

Kolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja
arvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt
ja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja
yhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon
erottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä
oli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää
maalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti,
ja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään
arvata arkun entistä merkitystä.

Jospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on;
olihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se
on vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat
niitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun
käytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti
rakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä
nauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat
kuin kimeä ja kumea taonta pajasta.

-- Tule tänne, Fiete! -- huutelivat lapset, -- Tääll' on välipalaa.
-- Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten
sen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja
huiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja
heilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.

-- _All right!_ -- sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata
muistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.

-- Päätetty mikä päätetty, -- virkkoi Jörn. -- Kun minä nyt lähden
talosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä
töskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.

-- Niin, niin! -- puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä,
miehekkäällä rintaäänellä. -- Ylen on minun ollut työläs tehdä
ratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan
mulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä
poltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se
ymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.

-- Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, -- sanoi Jörn. -- Pianhan
se käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet
naimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän
huolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä
muuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla
jo muijaa tiedossa?

-- Siitä ei hätää, -- vastasi Fiete Krey. -- Akkaväkeä on maailmassa
kyllä.

He söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta
kirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.

-- Jospa toki jo olisit koulussa! -- virkkoi Elsbe, maltittomasti
kalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.

-- Kyllä se asia lukkoon saadaan, -- sanoi Jörn, nyrkkiänsä
puistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. -- Se tuntuu _niin_
hauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta
kirjatyö, -- se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti
arveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy
Fieten jäädä tänne.

Fiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun
kanteen. -- Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja
pidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.

Jörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.

-- Kas niin, -- sanoi Elsbe. -- Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles,
minä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle
eikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä
kaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.

-- Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, -- virkkoi Fiete.
-- Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.

-- Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.

-- Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole
meidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon.
Heikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan
takin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka
vanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä
toisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs
enää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää
jäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä
Uhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: "Lapset, menkää
naimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään." Niin se
käy, ja niin sen käydäkin pitää.

Tyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro
Heinsenistä.

-- Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista
vuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa.
Jos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.

-- Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma
poika.

-- Hoh-hoijaa! -- virkkoi Elsbe, venytellen. -- Ota nyt ja kerro
jotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä
ja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen
markkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta
tanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen
tuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi.
Minä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun
pitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.

-- Se on tietty se, -- vakuutti Fiete Krey, -- jok'ainoaan. Eihän
siitä sen enempää.

-- Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.

-- Niinkuin nakutettu.

Elsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen
sinne tänne.

-- Siitä tulee hauskaa! -- sanoi hän.

-- Lähdepäs nyt menemään, typykkä! -- virkkoi Fiete Krey. -- Minulla
on vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä
ensimmäiseksi tässä talossa.

Tytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota
valaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen:
"Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta
sitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin
suuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille
maailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista.
Kell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No,
ei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken
päiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!"

Päätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun,
rikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt
perheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan
ja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja
vanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja
ihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat
siitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki:
"Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda."

Elukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät
juomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä
ja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja
mietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja
harkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä
parhaiten kävisi lukkoon.

       *       *       *       *       *

Klaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui
muitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen
ja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän
pilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden
sinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista
hän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika
pääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään
hirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen.
Tuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä
hän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: "Opettaja
Peters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä
pääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö
mä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?" Klaus Uhlin kasvot kävivät
hyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain
päivänpaiste. "Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet
arvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän
varmaankin on hyvin mielissään."

Ja niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan
vanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.

-- Sinun pitää istua takana, Jörn, -- sanoi hän, -- ettäs vielä
matkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se
tiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei
mitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman
kaupunkiin.

-- Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! -- tokaisi
Wieten. -- Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole
päässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.

Silloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn
kiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen
viereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten
ojensi hänelle.

-- On se vaan viheliäistä, -- virkkoi Wieten, -- ett'ei Klaus Uhl
itse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.

Tiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen
tilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies,
hymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin,
mieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin.
Vielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä
muistellessaan, punastui isänsä puolesta.

Hiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl,
Fiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat
tulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä,
että kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja
olennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät,
ihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän
mielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa
ja huusi: "_All right_, Thiess!" Elsbe seisoi rattaiden vieressä,
nauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä,
sanoen: "Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista
hattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa."

-- Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä
minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä
milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten
hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan
ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa
kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä
gumminauhaa leuan alla.

-- Niin vai? -- sanoi Elsbe. -- Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan
päätön juttu.

-- Niinpä niinkin, -- virkkoi Wieten. -- Lähtekää matkaan vaan,
muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön... Onneksi
olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen
päivä, vaikka... en minä oikein tiedä... on tässä vähän jotain
omituista.

Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle
hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas
ja viittasi heille.

-- Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!

-- Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?

-- Mull' on jotain Jörnille, -- vastasi tyttö. -- Ei se sinuun kuulu.
-- Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan
suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi
hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän
hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja
veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka
sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin... Anna mennä, Thiess!"

Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei
se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni
hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä,
laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta
välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä
hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken
teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse.
Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan
käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa
voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla
tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä
kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana
hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän
silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse,
ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni,
kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.

Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain
talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa
ja sinisissä kotikutoisissaan, -- se ravintola oli korjauksen
alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja
niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita
marskimaan talonpoikia tapaa käydä.

Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa
vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin.
Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes
takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani
kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli
asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten
he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.

Thiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei
hän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain
sivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän
nytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi
onnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon
kellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui
rummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat
ja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja
vesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä
lattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista
hiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan
ja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.

-- Tässä minä tuon teille nahkapojan, -- virkkoi hän ystävällisesti.
-- Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä.
Engelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne
muut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän
oppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.

Suutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: "Minä vien pojan heti
ylös; ne on alkaneet siellä jo."

-- No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen
mahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä
kankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä
asia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta
milloinkaan puuttuman.

Toiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti
hattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista.
Suutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.

-- Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti
päästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.

-- Jaa... aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai
harppaiseeko muutaman luokan yli.

-- Kyllä maar, -- arveli Thiess -- kyllä hän muutaman yli heilahtaa,
sillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä,
ja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.

-- Klaus Uhlin, Wentorffistako?

-- Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos
niinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on
hänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja -- näin ohimennen meinaten
-- niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin
minullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen
ne vaan sanovat, että: "Thiess nummella numero kahdeksan." Mitäs
arveletta?

-- Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä
äskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona...
Äiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin
kreijiläisiä, jos tiedätte.

-- Tiedän, tiedän, -- vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn
tyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin
mitä halusi kuulla.

-- No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri.
Ristiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä
oli sellaista, joka oli lestistään luopunut?

-- No?

Kaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat
ammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi... Ja sama se on laita
kymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi
perälle pääsee.

-- Jörn Uhl pääsee! -- sanoi Thiess. -- Hänellä on aamusta iltaan
nenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta.
Päässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.

Silloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot
kalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen
hivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.

-- Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta
lukea minä aion.

Thiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku
viskaisi siihen vaskirahan.

-- Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? -- huusi hän. --
Suoraako päätä maavoudiksi?

Jörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.

-- Kaikki kävi hullusti päin. _Latinaahan_ ne siellä vaatii...
Mitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?

-- Peränpitäjäks' sinä pääset, -- vastasi suutari.

-- Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista
se nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut
selvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä... Mutta maavouti
minusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen
perästä minä tulen takaisin.

-- Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?

-- Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen
takaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien
joukossa. Lähde pois!

Thiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.

-- Poika, poika! puheli hän. -- Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe
se sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn,
ja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä.
Mutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita.
Lähtään pois, Jörn!

He läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä
puolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta
kertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin
huolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta
isäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä
harmitti, virkkoi: "Johan sinä poltit velkas kuitiksi", eikä ottanut
mitään.

Ja niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain
puolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat
rinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi
moniaan kerran:

-- Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.

Matkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin
ovesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat
hytkähtelivät.

Thiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä
muitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne
lepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä
Elsben itkevän.

-- Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä
tehnyt?

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.

Wieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:

-- Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä
istuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl
kuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka
ottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin
kartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä
niskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla
hän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.

Jörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.

-- Joutuuko Fiete nyt talosta pois?

-- Tietysti! -- vastasi Wieten, -- ja heti paikalla! Mokomakin
kelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee
päähänsä saanutkaan!

Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava
mytty kainalossa.

-- Mistäkö lie saanutkaan! _Sinulta_ ne on saatu! -- Fiete ulisi
kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, -- Nyt minulla
on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni,
päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit
Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta
tuli kuningas."

Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä
viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."

Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn
tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei
saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"

Mutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja
valitteli: "Vielä saatte nähdä... kerran minä palaan, ja silloin
asetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän
harjasitomon." Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni
vaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti
tietä isänsä tupaan.

Älypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte
hänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi
hirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina
puhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta,
josta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut
heittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut
niistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat
hämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat
asioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät
sydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo
poika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja
huudellut niistä turuilla ja toreilla.

Hän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä
pöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti
kuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan
alaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka
hän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi.
Hän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman
johdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa
ja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki
hiljaisesti.

       *       *       *       *       *

Kun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan
vaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan
ääressä ja itki. "Fiete", huusi hän hänelle jälkeen, "sinä olet
vasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle." Hän ajatteli
toisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät
enää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin
kaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka
kyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka
maine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän
aina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.

"Niinkauas kuin maailma riittää", vastasi Fiete Krey. "Koiraruoskalla
löi se minua, senkin nylkyri." Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas
ja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille
aitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina
ja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.

Olisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin
olisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan
nauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte
kertonut sitä kaikissa kapakoissa.

Jasper Krey oli myikin astunut ovelle: "Yhdentekevää, minne lähdet,
kunhan vaan lähdet", puhui hän, "sitte et ainakaan maadu. Ja
onhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat
taminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan
sekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos
joutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat.
Mutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa,
kuinka mekin jaksamme."

Hän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: "Oleppa
varma siitä, että palaan, isä."

Kun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä:
"Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa", sanoi hän matalasti.
"Ota täksi yöksi Aulangolle."

He astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi
vieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden
mäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että
iso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja
mataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.

Fiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi
nyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.

Noin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä,
kapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei
ollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä
raikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka
näkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja
myöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas.
Veden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat
taivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan,
niiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka
varjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti
pensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi
ja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.

Fiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. "Haluaisinpa tietää",
sanoi hän nyyhkytystensä keskeltä "miltä siellä näyttää pohjalla, ja
voiko ollenkaan tavoittaa pohjaa."

Jörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: "Kuule,
etköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina
olet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja,
joukossa palasia kuin pienen lapsen pää."

Fiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse
keksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä
peltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin
ahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla
ja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä
Wieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt
lisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät
nummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.

Hän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he
olivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: "Lähde sinä kotiin nyt. Nyt
jatkan minä yksin matkaani."

Jörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.

Fiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti
taakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.

Hitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski
vaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen
ruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi.
Niin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin
riisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta,
joka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti
kylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän
koetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään
kovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi
kolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan
liukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.

Hän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa,
ennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän
tuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin
piirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli
häntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi
sekin surumielisenä salaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Hämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja
rikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa
viisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon
itsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa
rypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita
viivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin
Fiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.

Asui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen
tytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet
olivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin
tansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että
hän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä,
valjasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut
ystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli
hän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen
seuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään,
ja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus
hiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti,
kuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin
kokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen
tällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi
hän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan
osaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta
voittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi
hän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli
lohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli,
että kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun
tyytyy.

Mutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut
käytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta
luonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja
joka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.

Joku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin
tanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta
päivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi
hän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin
päättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan
ja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin
ystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin
olla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.

Kun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi
ikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät
ystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta
talonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin
luonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen
kauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää,
kuinka sydämestään hän hänestä piti.

Mutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden
ja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin
ystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran,
että lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä
rupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa
värähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen
nuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen
huomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö
sentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen
kotiin.

Tiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa
pysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat
matalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän
yksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli
kopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä
oli niin arka ja siveä.

Siinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi
yön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan
toveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen
syvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan
vierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen
suloisen äänen.

Kun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että
ympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja
kaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt,
säikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi
paljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä
kamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin
vakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun
hän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi
hiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi
oli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä
kopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas
niin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen
koko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi
koko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä.
Hän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä
miten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa
häntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi
jos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse
pettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan
häntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi.
Talo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella.
Myöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli
lähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän
sitte tulisi -- hänen oli tapana käydä jalan -- nöyrtyisi hän ja
puhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin
arka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein
enimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä
vakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.

Hän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi
ajatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka
ja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti
hän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo
olivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän
sille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka
puolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete
välkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne
alas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon
seisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna
tuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista
ja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä
hoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei
lähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista
nykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin
poika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö
rattailla siinä.

Silloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas
ja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta
hänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi
ja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena
ja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja
voimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan,
sitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan
viimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli,
silmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä
missä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto
vielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota
hän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen
kumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa
epätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi
ihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän
nähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti
hiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti
ajatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli
astellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli
ollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.

Hän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja
seisoi kohta rattaitten vierellä. "Sinäpä hitaasti ajat", alkoi hän.

Tyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: "Ajoin
hitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa
päällystakki yllesi."

Nuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että
hän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta
noussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että
nyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko
sydämensä oli ilona.

Hän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. "Mutta
miksi lähdit niin aikaiseen?" kysyi hän.

"No, koetappas arvata, miksi läksin?" vastasi tyttö.

"Tietystipä, että tapaisimme täällä."

"Niinkö?" puhui neito. "Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään
tarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille."

Hän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta
ennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa
vähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää
sitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen
ihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta
kertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden
sanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena
asiana: "Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken
salissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden
kanssasi."

Neito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: "Tule tänne nyt vaan,
sinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut." Hän
laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.

Silloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset
tytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: "aja
verkkaan nyt!"

"Miksi niin?"

"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?"

"Ymmärrän kyllä", vastasi nuorukainen, "että matkamme kestäisi
kauemmin."

Samassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä
sydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon.
Hän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa
hitaampaa milloin kovempaa.

       *       *       *       *       *

Poikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen
ja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine
onnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran
vielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä
olivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä.
Hän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan
kankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja
leveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina
Kühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin
ja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle.
"Missä sinä olet viipynyt?" kysyi hän.

Hän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: "Aiotko sinä oikein totta
lähteä mukaan?"

"Aion oikein", vastasi hän, "miks'en sitte? Klaus Uhl on
köyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa
tai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni
köyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun
lisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut
mukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa.
Mutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini
paremmin." Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti
huolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja
nahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli
puhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän
ympärillään ja takanaan.

Kun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä,
tuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät
alhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui
kumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia.
"Thiess", huudahti Fiete Krey, "herääppä jo! Trine Kühl on tässä
myöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt
me lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen
tulee."

       *       *       *       *       *

Muutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä,
sanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain
pojista: "Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt:
luulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta
eihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä
ihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää
välttämättä puhua hänen kanssaan joku sana." Kun isä sitte kutsui
hänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä
kotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä
piiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita
hän ei sanonut päätökseensä.

Mutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey
oli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten
sisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi,
mikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen
niin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada
sanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte
tuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä
viikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei
hän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi
tallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja
turmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo
saanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka,
mutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi,
niin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.

Kun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata
tukkaansa ja puheli: "Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää
itke, pieneni", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän
puheli särkyneellä äänellä: "luuletko sinä sitte... että minä teen
mielelläni näin?... Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää
koskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin
kaikki toisetkin."

Aikaisin seuraavana aamuna otti Jörn Uhl ylleen siniliinaisen
työmekon, jonka Fiete Krey oli heittänyt päältään.

Niinpä joutuivat lapset Wentorffista pyörteeseen, joka heitti sen,
jonka piti jäädä kotiin kauas vieraaseen maailmaan, mutta sen edessä
taas, jonka piti lähteä, löi se oven kiinni ihan nenän edessä;
viskasi työmiehen pojan paljaalle autiolle kankaalle ja osoitti
sieltä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen väikkyvässä etäisyydessä
maailman kaikkine aarteineen ja ihanuuksineen, mutta herraksi
aikoneelle heitti se jalkojen eteen siniliinaisen tallipuseron.



SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey
vihoissaan oli viskannut nurkkaan.

Koulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa
tuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa.
Rippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti
vanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden
häntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken
ainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei
ymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin.
Synti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika
varhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan
sai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan "Jumalan päälle."
Jörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala
näytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä
kammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta
jota selän takana hirveästi puijattiin.

Talon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä
vertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi
käydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran
osoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä
työnsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli
yhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta
ei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina
sattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai
jos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan
lypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi
pihan poikki pitkin askelin ja kädet -- taskussa ikäänkuin sattumalta
siihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa
tilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja
muutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän
ei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle
oli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät
korjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan.
Niinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se
oli hänelle voitoksi koko elinijäksi.

Siksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena
eräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin
hän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai
melkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen
säästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli
hänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut
ympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman
meno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja
rikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden,
kunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä
silmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä
hän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse
yht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa
tukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen
ja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan
maanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva
kirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä
ja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli
hänelle "iloista sanomaa."

Kun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen
ohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa
usein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta:
"Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin
minulle kuinka vako pitää ajaa." Tai tähän tapaan: "Katsos, poika,
siellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen
kerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti
Dreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä
täyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut
mistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn,
sanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen,
joka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun
asti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä
leikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin
silloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole
ikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä."

Isälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä
vastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena.
Epävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee
vanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki
osoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana
heidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat
häntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn,
joka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän
puolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä,
ikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä
vastaan.

Kun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui
pitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä,
niin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan
kaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille
veljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään:
"Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin
kymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua
vierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo
tuommoinenkin Uhl'in poikia?"

Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on
omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista
välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi
ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua
niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi
jäykkäjäseniseksi."

Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä
vähemmän ja juomme palkan."

Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli
viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin
siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan
silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin
vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä
kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat
elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina.
Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut
häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään,
ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja
surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät
esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan
jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin,
surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva
kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon,
joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen,
milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja
jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista
kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot,
joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja
hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja
hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja
hän sai taas levon.

Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse
väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen
levolle.

He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä
päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus,
jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.

Vanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä.
Muutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun
väliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä
istuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka
kerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä
olivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana
ovea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi
hän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi
levottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus
aukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta
ääntä pöydältä käsin: "Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!" Painunein
päin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: "Olisinpa
minäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!"

Sunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi
tuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli
lähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä
tuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui
hän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.

Jörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä
niinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi?
Kuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää
voi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka
laahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä,
joka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin
vakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: "minkä arvoinen olet?"
Sillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä
varmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme,
kokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina
juuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren
varttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja
neuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät!
Siitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.

Vanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen
kuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen
ohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus
Uhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja
tiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen
kummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa
alla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset
elämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun
tässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein
tasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia
väittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme?
Koulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme
oppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet
omin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.

Jasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena
oli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta
hallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn
onnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä
onnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana.
Niinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin,
jonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran
nolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos,
ja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen,
tekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Jos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran
vitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt
maailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut,
olisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan
nolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui
jonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä,
valitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun
tytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai
koti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli
lapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt
päivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi
tulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja
hevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.

Mutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana,
silloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia
naapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja
kuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota
hän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä
vuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana
aina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti
kypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.

Ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä
yhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen
vahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa,
joutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että
hän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman
ja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä
pilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen
ohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän
talouttaan hoiti.

Hänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta
ja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan
avonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä
ja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti
puheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella
lavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli
näperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi
omaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä,
eikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän
ei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen
ollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän
henkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja
siitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä
hän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen
huomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja
mikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen
ajatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon,
politiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi
huomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen,
ja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni,
muuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa
ohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka
hajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta,
jonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.

"Jörn", sanoi Jasper Krey, "mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa?
Sinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä
sanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus
jaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne;
nyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän
leveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me
menestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän
hiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä
meidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi
koiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni
taloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne:
'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään
ylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl!
Menkää emännän puheille!"

Vaimonsa huusi ikkunasta: "No, älä nyt höperöitse, Jasper."

"Jätä nyt, Trina! -- Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta
vastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin
ei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun
tuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä
kuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi
itsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa:
'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa,
niille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on
ravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja
ahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja
vaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu."

"Niinpä niin", vastasi Jörn, "sitä en minä pysty ajattelemaan
selväksi."

"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai
eikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka
paljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa
tuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä."

"Ethän voi luulla", tuumi Jörn, "että kaikki työntekijät olisivat
ahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle
itsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?"

"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!"

"Minä!" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. "Jos minä
tänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin
10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen
yhtään ainoatakaan markkaa?"

"Vaiti nyt", vastasi Jasper Krey, "puhutaan jostain muusta."

Silloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni,
ikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi
Trina Krey yönutussa ikkunassa. "Kerronpa nyt kerrankin sinulle
juurtajaksain koko jutun, Jörn."

"No, kuunteleppa sitä!" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn
Uhlille.

"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen,
joka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me
noudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi
kaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat
kultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle
ja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille
laskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.

"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän
perästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää,
sitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja
rupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.

"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän
istui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni
istumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi
valkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon
minä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso
hakkuukirves.

"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin
pelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi
hänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää
tarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa
olisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei
millään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja
sai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.

"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi
kokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja
väitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi
selvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi
kaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla
ainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen
nälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan
kirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja
sanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle:
mene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.

"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin,
kirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden
opettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä
kuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla
ja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään
ihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä,
kuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja
ja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina!
Ja politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja
löit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on
rahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka
päivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut
mitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä,
sitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas
niinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin
viisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!"

Hän sulki ikkunan.

"Loisinpa vetoa", tuumi Jasper Krey, "jos joku tarjoisi hänelle:
tässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin
valitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä
erittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle.
Mutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse
kertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin
vaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli
sitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut
semmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee
kahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja
käsitellä."

"Turhia", sanoi Jörn, "tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi
siitä, juot rahat."

"Mitäh?" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja
moittivasti. "Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!"

"Hjaah, moni kyllä", virkkoi Jörn, "mutta eivät läheskään kaikki."
Hän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella
puolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.

Niin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka
yhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle,
koira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin
hiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana
ja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska.
Varovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.

Sitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä.
Isäntärengillä -- hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli
radanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä
sillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten
seisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen -- tällä Harke Siemillä oli
harmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä
enää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien
vierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä
silmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti
niin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään
tekoon.

Sitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin
tyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte
Hampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.

Kuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien
poikki.

       *       *       *       *       *

Samana iltahetkenä istui Hampurissa, muutaman korkearakennuksisen
kadun varrella, aivan Pietarinkirkon vierellä, eräs nuorukainen
eräässä kirjakaupassa ja odotteli vanhimpana oppilaana, tavallisen
myyntiajan jälkeen, ilmestyisikö vielä joku myöhästynyt ostaja.
Hän oli papin poika Lüneburgin kankaan rajamailta, oli saanut
kasvaa vapaasti ja oli aikaisin joutunut riitaan latinan kanssa.
Mutta saksankielisistä kirjoista hän piti, ja sitä enemmän,
mitä kirjavampia ne olivat. Isänsä oli silloin toimittanut
hänet kirjamyymälään Pietarinkirkon luona, joka oli kirjoja
täynnä lattiasta lakeen saakka. Hän oli mielellään mennyt sinne,
mutta pianpa selveni, ett'ei tämäkään vielä ollut hänen oikea
elämänihanteensa. Kirjoja löytyi yllinkyllä, ja hän sai kyllin
selailla niitä, saipa hän iltaisin toisinaan ottaa jonkun niistä,
joka miellytti häntä, mukaansakin, ja lukea sitä, mutta kaikki muu
puuttui, puuttui ikäänkuin oikea side niiltä kirjoilta: avara kangas
ja harmaat heinäladot ja leikkikenttä santanummella. Silloinpa tuli
nuorukaiselle ankara koti-ikävä.

Niinpä istui hän tänäkin iltana myymälän perällä kulmauksessa,
jonka portaat muodostivat, ja luki muuatta kirjaa, jonka nimi oli:
"Varpuskadun historia" ja jonka eräs Wilhelm Raabe oli kirjoittanut,
hän luki ja luki, eikä enää ollut Hampurissa, oli kaukana
Pietarinkirkosta ja leikki olkikattoisen pappilan luona, kiipesi
koivuun, joka kasvoi vallin Vierellä ja katseli kauas yli maiden
lähimpää kirkontornia. Silloin aukeni myymälän ovi ja nuori, hänen
ikäisensä työmies, voimakas lyhytkasvuinen nuorukainen, joka oli
pukeunut harmaaseen työpukuun, ja jolla oli pyöreät verevät kasvot,
virkeät uskaliaat silmät ja punerva tukka, ilmestyi tiskin ääreen
ja katsahti häneen. Kun lüneburgilainen hitaasti nousi ylös, latoi
ostaja melkoisen kasan hopeakolikkoja pöydälle ja sanoi: "ottaisin
tämän edestä kirjoja."

"Kirjoja?"

"Niin juuri, kirjoja! Kirjoja! Tiedättekö, onko joku Theodor Storm
kirjoittanut mitään kirjaa?"

"Storm? On kyllä. Se on kirjoittanut novelleja."

"Novelleja? En tietä, mitä ne ovat, mutta pelkään ett'eivät ne ole
niitä kuin tarkoitan. Tahdon puhua suoraan. Olen juoksupoikana täällä
eräässä liikkeessä, täällä Heikinkadulla ja olen odottanut, että
kerran saisin tavata teitä kahdenkesken. Asia on näin: meillä on
siellä kotona eräs vanha tyttö, oikeastaan on hänen nimensä 'Penn',
mutta hän tietää niin uskomattoman paljon että on ruvettu kutsumaan
häntä Älypää Wieteniksi. Tämä sama Älypää Wieten nyt on aina
väittänyt että muuan Storm ja Müllenhoff yhdessä olisivat aikoneet
kirjoittaa jonkun kirjan. Itse hän ei kyllä paljoakaan odotellut
niistä, mutta jos he kumminkin olisivat sattuneet saamaan toimeen
jotain, niin sen kirjan tahtoisin ostaa. Tässä on rahat. Niitä on
kuus' preussilaista."

Kirjakauppa-oppilas Pietarin kirkon viereltä vaipui istumaan
konttoorituolille ja jäi suurin silmin tuijottamaan tuohon
merkilliseen ostajaan. "Storm ja Müllenhoff? Mutta mistä siinä
kirjassa oikeastaan pitäisi puhuttaman?"

"Noh... sanoakseni lyhyesti sen... kuinka tullaan viisaaksi ja
rikkaaksi. Siitä juuri."

Silloin nousi lüneburgilainen seisaallen ja sanoi kovalla äänellä:
"Semmoista ei ole. Ei! Kaikkea muuta! Tulla jostakin kirjasta
viisaaksi? Tuhmaksi voitte tulla, sen sanon teille, monesta kirjasta.
Ja mielettömäksi toisista. Ja toisista surumieliseksi, toiset taas
saavat nauramaan. Voi muutamista löytää neuvoja yhteen ja toiseen
asiaankin, se on totta. Mutta kuinka tulla viisaaksi ja rikkaaksi?
Ei, semmoisia kirjoja ei löydy... Mitäkö Storm on kirjoittanut?
Odottakaas hiukan... katsokaas täss' on yksi. Tämän kirjan hän
on kirjoittanut. Siinä kerrotaan hyvistä ja syvämielisistä ja
uneksuvista ihmisistä. Hän on yksi meidän suurimpia runoilijoitamme."

Ostaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän
pintaan. "Ehkä Wieten sitten??... on ollut oikeassa hänestä siinä,
ettei hänestä ole mitään kunnollista tullut."

Lüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. "Minun
ajatukseni", alkoi hän, "on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja
ylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja
jälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei
viisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko
Lüneburgin kankaalta?"

"En, olen Dithmarschista."

"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi
ja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy...
Kirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini
itkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen
minä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan
minulle."

"Niinkö!" sanoi Fiete Krey. "Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No
niinkin!" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani
taskuun uhkaisin. "Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi
tahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että
pahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen."

"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua,
ja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran
vanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne."

"Minä olen Fiete Krey Wentorffista."



KAHDEKSAS LUKU.


Eräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä
riippuivat tertut kellervinä -- asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse
olallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti
hänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti,
ilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin
hämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo
pujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla
äänellä: "Kuules Jörn tuleppa tänne."

Jörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli
par'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin
otti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina
ainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti
tervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth
taas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä
vainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth
taas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä
käytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi
ja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja
käytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden
hän olikin pysytellyt etäämpänä.

Lisäksi tuli, että luonto oli heidän kanssaan leikkinyt vanhaa
iänikuista leikkiään. Oli irroittanut näiden kahden lapsen, jotka
ennen koulupihalla ja Ringelshörnillä olivat olleet niin hyviä
leikkikumppaneita keskenään, kädet ja vienyt kummankin omaan
vieraaseen maailmaansa, kauas toisistaan, vienyt kummankin omiin
kirjaviin uniinsa, oli hymyillyt vaan viisasta ystävällistä hymyään
ja eroittanut liittyneet kädet. Niin se tekee aina. Sitte, vuosien
jälkeen, kun se hiljaisessa yksinäisyydessä on kypsyttänyt kummankin
valmiiksi, vie se lapsensa yhteen taas, mutta silloin ne eivät
enää kohtaa toisiaan leikkitoveruksina, kohtaavat sukupuolensa
edustajina... Jörn Uhl tulee tänään yhteen Lisbetin kanssa. Mutta
se kohtaus ei ole oleva mikään hyvä ja onnellinen kohtaus, sillä
kumpikin ovat he valmistumattomat vielä, eivät ole lapsia enää, mutta
eivät täysi-ikäisiäkään vielä, asustavat kumpikin omaa vierasta
maailmaansa.

Lisbeth nojasi aitaukseen, ja kertoili toimitteliaasti että nyt
hänellä oli pitkä loma-aika, kaupungin koulu lakkautettaisiin nyt, ja
ennenkuin uutta ennätettäisiin perustaa, menisi pitkä aika. Joko hän
oli kuullut, että hän aikoi opettajattareksi.

Ei. Ei hän ollut kuullut. Ei hän ollut ikinä kuullut että löytyikään
mitään opettajattaria. Hän kysyi arasti, tulisiko hän piakkoin Elsbeä
tervehtimään.

"Ah", vastasi Lisbeth ja heitätti päätään. "Elsbe on vuotta vanhempi
kuin minä. Ja ne ovat aina niin toisellaisia. Ei minulla ole ketään,
jonka kanssa minä voisin seurustella. On niin hirveän ikävää."

Jörn arveli että hänen sentään pitäisi tulla, Elsbe tulisi varmasti
niin iloiseksi. "Niinkö luulet?" kysäsi Lisbet epäilevänä. "Ja minä
kun jo luulin, ett'ei Elsbe enää ollenkaan voi sietääkkään minua.
Hän oli tuonnoin, yhtenä iltana ikkunani alla, ajatteles, kun jo oli
pimeä ihan, ja sanoi, etten minä ymmärrä vielä yhtään mitään, että
minä olen ihan vallan lapsi vielä... Oletko meidän kanssamme, kun
minä tulen teille?"

"En", vastasi Jörn, "minun täytyy aina olla työssä. Etkä sinä illalla
saa tulla, silloin lähtisi Elsbe sinua saattamaan, eikä se olisi
hyvä." Tyttö antoi päänsä painua ja mietti. "Mutta sinähän voit sitte
tulla meille joskus."

Jörn säikähti semmoista ajatustakin. "Ei", vastasi hän, "se ei käy
päinsä."

"Niin, mutta eihän sinun tarvitse tulla sisään. Tulet puutarhaan.
Tulet tuolta takaa ympäritse. Isoisä ja iso-äiti istuvat silloin aina
tuvassa ja lukevat."

Jörn heitti nopean katseen tyttöön. Hän näytti hänestä erinomainen
suurelliselta ja ylhäiseltä, oli vallan ihme että ollenkaan olikaan
maan päällä jotain niin siroa ja somaa. Mutta ei hän voinut
kuvitella, että olisi mitenkään hupaista olla puheissa hänen
kanssaan. Yhdeltä puolen se kyllä olisi hirveästi miellyttänyt, mutta
toisaalta arvasi hän, että asia kävisi varsin hankalaksi. Tyttö
pysyi sentään asiassaan: hänen piti tulla vaan. Hän otti asian niin
luonnolliseksi, ja nyökäytti niin päättävästi päätään siihen, että
hänen piti kuin pitikin luvata.

Koko iltapäivän ajatteli hän sitä, kuinkahan tämä ilta oikein oli
päättyvä. Kuvaili hän semmoistakin mahdollisuutta, että tyttö muitta
mutkitta lähettäisi hänet suoraa päätä pois, hän kun olisi niin ylen
ikävä Tämmöinen mahdollisuus tuntui hänestä melkein hupaisimmaltakin.
Mutta tuntuipa hänestä toisinaan mahdolliselta sekin, että hänen
onnistuisi huvittaakin häntä, ja saada arvoa hänen silmissään.
Juolahtipa mieleensä ruveta miettimään, mistä asioista hän oikein
ottaisi puheiksi hänen kanssaan, ja keksikin hän yhtä ja toista. Hän
päätti, että noin hieno tyttö etupäässä vaatisi oppineisuutta. Hän
muisti muutamia keskusteluja opettaja Petersin ja papin välillä,
joita hän oli kuunnellut kirjainsa äärestä. Hänen tietopiirinsä
ei kyllä ollut ylen laaja, mutta sai hän sentään muutamia asioita
kokoon, jotka näyttivät sopivilta. Aluksi päätti hän ruveta
puhumaan uudesta höyrylaivareitistä Tanskaan, sitte ottaisi hän
puheeksi maanviljelyskoulut, joita siihen aikaan juuri oli ruvettu
perustamaan, senjälkeen haudontakoneet kananmunia varten, ja lopuksi,
joll'ei tässä riittäisi, rupeisi hän vielä puhumaan indialaisten
tavasta polttaa leskensä, josta hän äskeisin oli lukenut muutamassa
lehdessä, joka käärepaperina oli sattunut hänen käsiinsä kaupungista.
Hän suunnitteli, että hän ikäänkuin sattumalta johtuisi näihin
asioihin, alkaisi esimerkiksi näinikään: joko hän oli lukenut siitä,
että... tai näinikään: mitä tuumi hän siitä että... tai näin: oliko
hän kuullut että... ja latelisi sitte kaikki viisautensa esiin.

Hän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita
ja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin
mennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse.
Siinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon
heitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria
oksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui
lepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan
veden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti
surumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä
löi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä
tullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse
pitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään
liejuun.

Hän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän
silmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin
suruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin
leskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö
kertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika
kysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi
ennemmin jotain hauskaa.

"Oi ei", vastasi tyttö, "täytyyhän oppia tuntemaan elämän
surullisetkin puolet."

Sitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko
naiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se
kaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis
polttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi
nimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas
puhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta
oli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu
kello.

Tähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt
rupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja
olivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä:
hän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia
penikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin,
jonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö
oli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista
vierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän.
Viimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka
joku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut
kuulla. "Mitä se minulle kuuluu?" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä
oli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti
kaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä
tunsi hän entisen tyllityttinsä...

"No niin ja", virkkoi hän, "mistä sitten puhuisimme."

Silloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat.
"Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri
eivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään.
Minusta se on aivan sopimatonta... Mutta kuule", huudahti hän,
"sinunhan riippuu jalkasi vedessä."

Hän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta,
että nyt hän istui vallan onnettomana siinä. "Kuule", sanoi hän,
"noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat
käyvät yläluokkalaistenkin kanssa." Jörn nousi tottelevasti ja
katseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi
tyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän
pukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän:
"Juoksenko minä nyt sinua vastaan?"

Jörn vastasi: "Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua", ja
asettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin
olisi hänen pysäytettävä hevonen.

Tyttö nauroi vallattomasti hänelle: "Enpäs teekkään", sanoi hän,
"rutistaisit minut kuoliaaksi pian." Sitte lähti hän sopivasti alas,
huolellisesti suojellen hameenpalteitaan.

Nyt käyskelivät he matalain omenapuiden varjossa kapeita käytäviä
edes ja takaisin, ja tyttö alkoi: "Sinähän et silloin muinoin
tahtonut minun kanssani lastenjuhlalle, muistatko vielä?"

"Jos isoisäsi olisi sanonut: 'lähde sinä Lisbethin kanssa', niin
olisin mielelläni lähtenyt kanssasi. Mutta en uskaltanut itse
sanoa sinulle sitä." Hän veti henkeään syvästi, kun hän oli saanut
sanotuksi tämän, ja katsahti sitte odottavasti häneen. "Kuule,
sanohan, jos nyt olisivat tanssit, tanssisitko sitte minun kanssani?"

"Paikalla. Alusta alkaen loppuun asti." Hän katsahti tyttöön. Hänen
silmissään loisti koko hänen vilpitön ihastuksensa.

"Niin vai!" tuumi tyttö. "Mutta sanonko minäkin jotain sinulle?...
Nyt en minä taas tanssisi sinun kanssasi."

Jörn antoi päänsä painua ja tuli hiljaiseksi. Hänestä tuntui niin
luonnolliselta, ettei hän tahtonut tanssia hänen kanssaan.

Silloin muuttui tyttö taas kuin huhtikuun-ilma, puhkesi nauramaan ja
sanoi miellytteliäästi: "Enhän minä sitä niin vakavasti tarkoita,
kuules sinä. Luulenpa, että sittenkin tanssisin kanssasi. Mutta sinun
täytyisi ottaa minusta niin, kuin ne kaupungissakin, ymmärrätkö,
siten kohteliaasti ja keveästi... Mutta nyt sinun pitää lähteä
takaisin jo. Minä tulen saattaman sinua raitaan asti, siellä sanomme
hyvästit. Mutta tule sunnuntaina taaskin, istun tässä puulla ja
odotan sinua."

Kun Jörn saapui raidan luokse, jättivät he hyvästit ja erosivat.

Niin kohtasi Jörn pienen leikkitoverinsa taas. Hänen ystävällisellä
avullaan näytti Jörn Uhlissa kehitys lapsesta nuorukaiseksi
tapahtuvan luonnollisimmin ja armaimmin. Näytti kuin tulisi elämänsä,
ainakin rakkauteen nähden, kulkemaan suoraa latua.

Elleipä vaan olisi kahdeksaa päivää myöhemmin sattunut se sannanajo!

Ellei sitä sannanajoa olisi sattunut, olisi Jörn Uhl päiviensä
päätteessä saattanut kysyä: "Nuoruuden synti? Mitä semmoinen on? Olen
nuoruudessani oppinut tuntemaan työtä ja vaivaa, en syntiä." Ei olisi
hänen koskaan, kuten Jasper Kreyn ja kaikkien muittenkin, tarvinnut
rutistaa otsaansa ryppyyn, kun muisteli sattunutta nuoruuden
hairahdusta. Mutta, ikäänkuin täytyisi ihan aina käydä niin ja
ikäänkuin täytyisi kaikkien, parhaimpienkin saada lokaa saappaihinsa
ja tahroja takkiinsa, niinpä sattui tämäkin sannanajo, ja koko tuo
eheä virheettömyys sai pahan repeämän.

Pahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä
Ringelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli
pilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä,
yltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään
henkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä
osaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla,
antoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä
tyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä
tasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta
mietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa
että tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä,
joka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen
ihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.

Mutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse
Dierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa
lähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa
täysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi
kepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän
kuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri
ja huusi vastaan hänelle: "Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl?
Tänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi
tahtonutkaan ruveta pyhää viettämään." Tyttö seisoi kellervän
valkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse,
ja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti
reippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta.
Samallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja
vartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli
hänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.

Kymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen
parhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli
pieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete
oli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen
kangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman
ylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin
tapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä,
siten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla
sattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut
molemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän
omaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen
kuin heidän luonteenlaatunsakin.

Nuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli
tähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään,
jonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle
vastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä,
josta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka
olisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman
kanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja
mailtaan huono.

Oh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka
asui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä
ollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi
sentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä
luona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja
tavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä,
mikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän
hyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti
sitä, ja virkkoi joskus leikillään: "Vahinko, etten enemmin ole häntä
tuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle." "Kuule",
sanoi ystävätär siihen, "kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin
ajatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi,
ja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin
sinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin
sinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä
kasteesta."

Oli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka
muulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä
ja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin;
vasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös
nähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he
toisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin
paikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö
vaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät,
ikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa,
kuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.

Kun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi,
vaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen
elämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi
saattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti
astumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade
roiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä
kellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä
horjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja
pidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen,
katsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin.
Mutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse
pilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle,
niin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä
tiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he
päiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa.
Silloin pelästyivät he ja pakenivat.

Vuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.

Tyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi
vapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin
ja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja
neilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei
voinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle
kosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria
miehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät
rauhaan hänet.

Mieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät
vanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka
sanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan
mitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs
mietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin
häntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan
kaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton
ensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän
ruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja
avioliitto jäi lapsettomaksi.

Vuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla
kohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli
hänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen
tilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän
kukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat
joskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta
kummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus
saisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan
toisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa
hiukan maltillisemmaksi.

Telse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin.
Tämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän
äkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä
levottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas
neljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli
ihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä
kävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä
ylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.

Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen
aamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei
ollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan
rakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli
raikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä
kummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi:
kaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään
muuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle,
ikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole
siihen voimaa.

Hän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että
hänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei
hän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki
hyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt
vaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta,
mutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja
pilkannut häntä.

Tyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle
vastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta
sanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.

Muutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä
puutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi:
hän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa
pois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun.
Ja helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä
myöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin
aina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin
silmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä
jonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja
erosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista
kohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella
vanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että
mies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä
lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku
vetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi
ja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän
oli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti
ja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi
niin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen
ainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen,
sekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä
kummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän
voisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle
miehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.

Jo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään.
Naimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä
kauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu,
että hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin
hän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka
sentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja
sitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen
ja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi
kertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä
miellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa,
joka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja
huolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja
mennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi
hän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon
nuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui
joskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen
ja puheli iloisesti itsekseen: "nyt olet vapaa siitä entisestä, ja
nyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen." Ja kun
Jörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli
iloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi
tyttö itsekseen ja ajatteli: "siitä tulee ihan mukava morsius, ihan
vaaraton, ja kuitenkin hauska."

Kun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat
saaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä
tupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän
ääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja
ylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä
naurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän
uteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut
mitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen
iloisesti harmaita silmiään: "Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla
on semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on
kokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset
kasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan.
Semmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin
vielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa."

Jörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.

Tyttö yritti vielä kerran ja kysyi: "Miltähän sen oikein pitää
näyttää, josta sinä osaat pitää?"

Silloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli,
että Jörn oli närkästynyt -- hänen omaakin turhamaisuuttaan oli
hiukan koskenut -- astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja
hymyillen: "Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen
arvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi
minulta?"

Silloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä
seisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin
mielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai
itsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen
liekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet
tylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.

Seuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja
kolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin
hän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet
viljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä
maailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.



YHDEKSÄS LUKU.


Niiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan
niinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut
tavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle
neljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut
siihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi
pitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän
tapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä
kahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään,
että oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli
hiljaisessa levossa -- yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa,
kaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät
puhtaina, -- mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut
aamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja
hävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi
levottomuudeksi.

Veljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi
tanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. "On niin hauskaa", sanoi
hän, "että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä.
Sinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että
saat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa." Hän
nyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri,
tanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja
nauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: "Hän on niin armas pieni
olento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen." Hän
lähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.

Hän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä.
Muutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt
ravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli
miehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika,
kummastelivat he, ja sanoivat: "Mutta senhän pitäisi olla semmoisen
uneksijan." Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen
kanssaan. He tuumivat näinikään: "Mutta tuopas on korea poika, ja
millaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta,
kun ne hymyilevät."

Siellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän
tuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat
häntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas
itseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta
siinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että
hänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas
katsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: "Jospa tietäisitte,
että tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua." Hän oli kuullut
veljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta
ei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli
kaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja
tarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.

Siinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän
mielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun
katseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa
mielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja
että hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin
ymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen
tanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat
kasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa
hänen suosionsa.

Siihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä
kotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet
syliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei
hän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.

Silloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni
istumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn
katseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä
koskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana
päivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan,
jotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä
kun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen
paremmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä
halu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti
jokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän
rohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.

Hänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä.
Ne tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne
huoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.

Tuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä
ja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen
raskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen
pieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. "Kuule sinä, Harro
Heinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans
Jarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään
tee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth
mukaan ja tule kanssamme."

Jörn tekeytyi pöyhkeäksi ja sanoi: "En minä tanssia viitsi."

"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet
rohkeammaksi."

Pois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi
toisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä
voimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.

Lisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen
miellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan
ja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli
sitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä,
niin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein
tienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin
vaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki
hänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen
raikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan
samallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti
niin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen
hiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.

Jörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän
vielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut
hänen rinnalleen.

Kun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada
tahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä
epävarmasti kysyi: "mikä sinun on?" vastasi hän rehentelevästi:
"Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin
mieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä:
sinun pitää oppia siihen myöskin."

Lisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: "Sitä en minä
koskaan tee."

"Älä nyt ole olevinasi!" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta
mukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin
vapaaksi.

"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö", sanoi Jörn.

Joku näki ja kuuli tämän ja nauroi.

Silloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni
istumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli
ylenkatseellisesti ympärilleen.

Hänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan
haluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan
taipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka
olivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään
aika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten
keskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän
pilkallisesti itsekseen ja joi.

Hannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan
siinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, -- selvänä oli hän
suuri kehuja ja itsensä pettäjä -- tämä sattui siihen, istahti hänen
vierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. "Minä kun luulin, että
sinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt
sinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt
näenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja
muut veljesi ja kuin isämmekin."

Silloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä
vaan ja ainoastaan odottanut tuota: "retkale" nimitystä. Hän löi
nyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko
pöydässä ja huusi: "Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata
kieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen _täytyy_ tulla juomariksi."
Hän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: "Kuka on
Uhleja koppavampi?" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri
alettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.

Muutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän
melun, ja joku huomautti: "Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on
hän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea
kolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista." Oli siellä sentään
eräs, Otto Lindemann -- sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten
luona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut
monilla valtiopäivillä -- tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija,
ja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui
näköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi:
"Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa
sentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä
kerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!" Ja hän ravisteli häntä niin, että
lasit hypähtelivät pöydällä.

Aamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.

Silloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen,
katseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään:
"Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen
olen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää."
Hän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. "Minulla ei ole onnea
koko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä,
kuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon.
Luulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi
koko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun
yhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi,
jolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin
maailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa
hänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen
minä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan." Niin valitteli hän
ja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.

Jörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.

Jörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti
häntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän
ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.

Yöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan
luona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi
hiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto
tähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän
rupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi
tyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: "Olen jo
kuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki,
mihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin
minä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden
huomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin."

"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi.
En voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen,
ellet sinä ota minua mukaasi."

Tyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä,
pianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin
kummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen,
jotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet
niin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä
oli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää
kotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä
naurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki
ihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen,
ja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen
kaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey.
Lähteä sen tien.

Tyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin
sillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi,
jos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi
kotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi
hänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle
luvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä
Ringelshörnille. "Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä
saat palata takaisin."

Suruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen
käsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja
kokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja
joka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään
pudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät
poskiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui
sunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja
sitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää
itselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi
hymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun
lähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän
nyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla
lopuksi hänen huuliltaan "jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä
muuttua hyväksi."

Kun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen
ylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli.
Hänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja
silmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.

"Niinpä!" alkoi Telse, "muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki
takana." Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi
hänen rakastettunsa talo. "Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on
minulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä
pienen aikaa iloita sinusta." Sen sanoi hän niin varmasti ja niin
iloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan.
Sydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan,
vaikkapa maailman ympäri.

Hänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut
kunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi.
Vapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin
kuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori
lämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen
sentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen
ihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään
ampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen
tielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä
näytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää
varmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä.
Lisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä
kukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä
paljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.

Tyttö puhui nytkin lempeästi hänelle kuin edellisenäkin iltana,
katsahti usein häneen ja nyökäytti päätään: "Onpa oikein mieleen
minulle, että sinä vielä tulet metsään asti kanssani, ja että
niin kauan vielä saan sinua katsella... Sinusta tulee kaunis ja
kunnollinen mies, Jörn, sen saat nähdä. Älä sinä pelkää, että sinä
joudut samoille huonoille teille kuin veljesi."

"Sinulla on niin varmapiirtoiset huulet ja syvät totiset silmät, ja
norja ja vahva olet sinä nyt jo. Kun katselen sinua, näytät sinä
minusta aina täydeltä mieheltä jo. Onpa vahinko: olisit sinä viittä
vuotta vanhempi, silloin sanoisin: Tule mukaan; mutta nyt ei se
käy päinsä. Sillä jos nyt lähtisit mukanani ja sitte jälkeenpäin
tulisit miesikään ja saisit miehen ajatukset, silloin voisi minulla
olla ainoastaan jotain äidillistä kohtaasi ja sinusta tuntuisi
epämukavalta olla minun kanssani. Voisitpa ehkä ajatella tähänkin
tapaan silloin: Olipas se viekas silloin Ringelshörnillä, kun otti
minut mukaansa, se tahtoi mahdollisimman kauaksi saada nuoren miehen
itselleen. Molemmat mahdollisuudet olisivat yhtä kamalat. Mutta tätä
et sinä nyt vielä käsitä; tulevaisuudessa tulet sentään huomaamaan
sen, sillä sinä pidät minusta ja tiedät, että minä puhun totta."

Aulanko lepäsi vielä tummana hämäränharmaan ja valottoman taivaan
alla, mutta vähitellen muuttuivat pilvet ikäänkuin etäisten salaisten
tulien maalaamina vaaleanpunerviksi. Ja kun he yhä jutellen
käyskelivät edelleen puikahti kuin mahtavia kultasia viiruja metsän
ylitse, jotka ulottuivat ylös taivaanlaelle saakka. Ja kohta ilmeni
auringon tulipunainen kehrä metsäpolun yllä.

"Älä koskaan usko, mitä ihmiset jo puhuvat ja vieläkin tulevat
puhumaan minusta. Olen yhtä puhdas kuin sinä. Jos pysyisimme yhdessä,
alenisin minä silmissäsi ja muuttuisin halvemmaksi. Mutta jos minä
nyt lähden, etkä sinä saa enää kuulla minusta mitään, on sinulle
jäävä kaunis muisto minusta, oletpa pitävä minua parempana kuin
ansaitsenkaan. Tulen näkymään sinulle kauniimpana ja puhtaampana, ja
sinä olet saava ylpeyttä ja rohkaisua siitä, että sinulla jo niin
nuorena oli niin hyvä ja ylevä ystävätär."

"Älä luule, että se, mitä olet viime päivinä saanut kokea, on oleva
turmioksi sinulle. Emme nyt koskaan kumminkaan saa jäädä viattomiksi.
Näyttää kuin ei semmoinen olisi sallittuakaan. Kohtalo ei saa rauhaa
ennenkuin se on tehnyt meidät syyllisiksi. Siitä vaan riippuu kaikki,
jos sinä lankeemuksestasi huolimattakin säilytät uskosi hyvään etkä
hyljää lempeyttä ja uskollisuutta. Olla syyllinen ja väsyä pyrkimästä
hyvään, kas siinä on kuolema. Olla syyllinen ja kuitenkin kamppailla
hyvän puolesta, se on oikeata ihmiselämää. Sinä olet sisällisesti
vahva, sentähden pidän sinusta. Mitä sinä näinä päivinä olet kokenut,
se ei ole sinulle sen suuremmaksi pahaksi kun myrsky nuorelle
lujalle puulle. Jonkun viikon on myrsky vielä puhaltava ylitsesi,
olet tunteva itsesi onnettomaksi ja levottomaksi ja ihmiset tulevat
nauramaan sinua. Mutta sitte on kaikki ohitse, ja silloin olet
huomaava, että olet varttunut vahvemmaksi ja että seisot lujempana ja
näet kauemmaksi."

Niin puheli hän tyyneen varmasti ja asteli reippaana ja ikäänkuin
huolettoman hilpeänä hänen rinnallaan. He katselivat toisiinsa
käydessään ja tytön hiukset, jotka olivat valkeat kuin Jörninkin,
punersivat aamutaivaan rusosta. Jörn mietti, ettei hän enää koskaan
saisi elää tällaista hetkeä, niin kipeätä ja niin ihanaa; hänkin
nimittäin tunsi nyt, että heidän täytyi erota. Kuunnellessaan
hänen varmoja ja vakavia sanojansa, oli hänelle selkeentynyt eron
sisällinen arvo ja sisällinen katkera välttämättömyys.

Tyttö osoitti aurinkoon, joka tyyneesti ja tulisesti taisteli
suurten, harmaiden ja revenneiden pilvien kanssa. "Näetkö? Tuossa
seisoo kuin suuri harmaa talo. Mutta siinä leimuu, tuli liehuu
ikkunoista ja ovista. Seppä takoo siellä sisällä, hehkuva rauta makaa
leveänä ja paksuna alasimella. Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla
huolissani. Meitäkin on kai joku onni odottamassa vielä."

"Ja lähde nyt! Lähde ripeästi, ettemme kiusaa toisiamme."

Jörn seisoi värähtelevin huulin hänen edessään ja katseli häntä.

"Ei tämä ole helppoa, sinä! Tule tänne!" Hän suuteli Jörniä
sydämellisesti ja tulisesti. "Tule kunnon mieheksi!" Hän katsoi häntä
kerran vielä ylhäältä alas. Hänen silmänsä olivat iloisen kirkkaat.
"Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani." Sitte lähti hän
kevein askelin, ikäänkuin lähtisi hän juhlaan, alas metsäpolkua ja
katosi seuraavan pähkinäpensaan taakse.

Jörn seisoi vielä hetken, hengitys tukossa ja vesissä silmin;
sitte lähti hänkin pitkin askelin siitä. Hän löysi vaatenyyttinsä
pensaikosta, jonne hän oli pannut sen ja pukeutui vallin suojassa
työpukuunsa. Sitte juoksi hän pitkin harppauksin kankaan poikitse,
juoksi mäkeä alas ja nouti hevoset laitumelta. Nopeassa ravissa
ratsasti hän pihalle, ei mennyt sisäänkään, vaan valjasti hevoset ja
teki työtä koko päivän ulkona pellolla.

Mutta niin helpolla hän ei siitä seljennyt.

Seuraavana päivänä näkivät veljet hänen, pilkkasivat ja ivailivat
häntä, että hän oli ollut niin pelkuri tuhman koulumestarin tytön
edessä, ja että hän jälkeenpäin oli käyttäynyt kuin hurja.

Jälkeen puolenpäivän, kun hän tuli vaihtamaan hevosia pihalle, oli
kaikki jo tiedossa heillä. He sanoivat, että nyt hän oli ijäksi
häväissyt koko perheensä hiekkatyttöineen. Olisi ollut parempi, jos
olisi lähtenyt hänen mukanaan pois. Koko kylä oli vallan mylläkkänään
mokoman uskomattoman jutun tähden. Oli ollut viitenä yönä tuon naisen
luona. Nyt eivät he hänen tähtensä voineet näyttää itseään kylässä,
hän itse nyt ainakin oli kaikiksi päivikseen joka paikassa mennyttä
miestä.

Ja kun hän illemmalla, välttääkseen talonväen katseita, lähti
yksikseen käymään ulos pelloille, pujahti eräästä ojasta peltotien
vierellä esiin punatukkainen pää, ja August Krey, joka oli
leikkaamassa ruohoa vuohelleen nyökäytti päätä hänelle ja sanoi:
"Sinä Jörn, kuuleppas, isä käski sanoa sinulle: yhdellä, käski hän
sanoa, yhdellä on ristinsä naisista, toisella rahoistaan. Ja hänestä
et sinä ole valinnut parempaa puolta. Sen hän käski sanoa, Jörn."

Yöllä oli hänellä kummallinen uni: hän istui taaskin samalla kivellä
kankaalla maantien vierellä, jolla hän eilisaamunakin oli istunut.
Silloin tuli kolme ihmistä tietä. Keskimmäinen oli vanha, arvokkaan
näköinen mies, kummallakin puolellaan olivat lapsensa, nuori
mies ja nuori tyttö. Tyttö oli sama, jonka kanssa hän eilen oli
käynyt, nuorta miestä ei hän ollut ennen koskaan nähnyt. Hän näytti
sotilaalliselta maamieheltä, hän astui varmasti ja reippaasti, oli
jalon ja kauniin näköinen, ja silmistään loisti rohkeus ja lempeys
niinkuin hän muutenkin hyvin paljon muistutti sisartaan toisella
puolella.

Kun nämä kolme menivät hänen ohitsensa, pysähtyivät he Ja puhelivat
hänestä ikäänkuin jostain nukkuvasta. Tyttö sanoi: "Herätänkö
minä hänet, että hän lähtisi mukanani." Vanhus katsoi kummallisen
syvämielisellä katseella häntä rintaan ja sanoi: "Voithan käydä
hänen kanssaan metsän rantaan asti. Näytä tähdet hänelle, kuinka ne
vaeltavat, ja kuinka aurinko nousee ja mitä lintuja ne ovat, jotka
istuvat pähkinäpuussa." Nuori mies taas sanoi: "Jos sallit, lähden
minäkin hänen kanssaan: hänhän on minun veljeni." "Ei vielä", vastasi
vanhus. "Kun hän saapuu metsään ja siellä on hämärää, silloin saat
sinä lähteä hänen kanssaan. Pitäkää huolta siitä, lapset, että hän
tulee onnellisesti kotiin, hänellä on parhaat vaatteet yllään." Tyttö
kysyi: "Noudammeko Lisbethin mukaan? Hän pitää hänestä paljon." "Ei
vielä", vastasi vanhus, "vielä ei hän osaa kunnollisesti kyntääkään."
Poika kysyi: "Otammeko isän mukaan?" "Ei vielä", vastasi vanhus,
"hänen pitää vielä kantaa häntä jonkun matkaa. Hänen pitää vielä
käydä hitaasti edelleen, yksikseen, ja aina lapioida, kunnes kuorma
on valmis ja vankkurit täynnä."

Hän kuuli tämän kaiken, ikäänkuin joku, joka on juuri herännyt
unesta, eikä oikein ymmärrä, mistä on puhe. Vanhus lähti edelleen,
hän kuuli selvästi askeleet tiellä. Molemmat nuoret jäivät hänen
luokseen kiven ääreen seisomaan. Mutta hän unohti ne samassa,
sillä hän kuuli Wietenin äänen, joka puhui: "Enpä olisi uskonut
mahdolliseksi, että laupias Jumala omassa haamussaan kulkee keskellä
päivää Wentorffin nummitietä. Hän näyttää kuin joku Dithmarschilainen
talonpoika, mutta käynnistä hänet kohta tuntee."

Silloin tuumi hän, että nyt voi hän kaikessa rauhassa nukkua taaskin,
ja niin hän tekikin.

Hän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: "Jörn, jos
sinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös
jo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä."



KYMMENES LUKU.


Tämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne
vaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen
vaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy
se itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän
tuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko
kauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa
sen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki
nuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän
silloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä
ja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen,
harvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että
hän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina
ja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen
noihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä
ikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi
lankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja
taustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin
palavan kullalle loistavalla alttarilla.

Hänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu
itseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa
mukaan.

Niinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla.
Tämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili
huoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan
maaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat,
kaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä
ja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin,
ja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään
kolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut
kukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa
huoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja
eriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.

Yhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.

Monesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon
mukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta
jättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että
isä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta
itkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun
saa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen
jälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa
liikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan
nurina -- useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään
olisi syytä olla niin iloisia -- antaa hänelle aiheen kohta ruveta
kuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun
rehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän
kuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee
hän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa
kädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä
seisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun
talonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella
korvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella:
"Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla
orjana." Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia
oppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä,
keksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden,
alkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin
viimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.

Mutta on niitäkin talonpoikaispoikia, -- eivätkä ne ole niin
harvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien
mietiskeliään kansan keskuudessa, -- joissa on vastustamaton veto
opintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja
auran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset.
"Isä", sanoo poika, "minä tahtoisin oppia jotakin." Mutta isä vastaa:
"Sinusta tulee talonpoika." Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai
pitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän,
että tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin
pitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset:
"Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy
sepällä kysymässä onko auranterä jo valmis."

Niin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa,
tänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät.
Ja siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun
ja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin
vankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes
ja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa,
niin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen
rautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman
ohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä
eriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat
filosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja
tulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa
vihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka
saavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää
itselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä
kirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan:
"Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee", tai
tähän tapaan: "Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet
ovat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?" Sitte istuu
hän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja
sekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää
näin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle
niihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat
häntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja
katselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy
mukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt
kanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin.
Siellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi
ja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat:
"Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon." Sitte
saattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka
on upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin
suuriakaan kummastele, sanovathan vaan: "Hän meni sekaisin." Ja
vielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan
viljanhinnoista ja vuokraveroista.

       *       *       *       *       *

Oli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt
muinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt
rahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin
talosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt
vieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin
katsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana
sunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa
ja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä
virsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi
erään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow:
Taivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja
oli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei
kirstussa ollut.

Juhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl
vanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista
nidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen
piippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi
kalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni
peili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli
totinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.

Naimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa
oli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt
niinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita
ihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen,
mutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran
semmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta
totta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli
ollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään
ylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt,
kun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli
herättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut
hurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut
pyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin.
Niin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi
päätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta.
Vanhaksinuoreksipojaksi hän jää. "Semmoinen on Thiess'kin", ajatteli
hän. "Se näkyy olevan suvussa."

Tämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär
tuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli
juhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan
sanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin
tervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja
nyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli
soma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti
kulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia
asioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa
ja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä
ajatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan:
Sepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias
varsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat
maitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset!
Tuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.

Mutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat
sunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli
illemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei
ollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet
hiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken,
hän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren
voimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen
syvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman
äänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle.
Hän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen.
Silloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän.
Lopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan
ulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi
takaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle,
kosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden
kuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi
taaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei
tietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt
avaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun,
vapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.

Ja sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen
luokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena
kuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä
lähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että
hän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja
tulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti
hänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä
työssään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.

Eräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa
ja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään
paperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti
kahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä,
toinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja
voimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli
hienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja
ylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet
antamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla:
Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja
katseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään,
mutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka
kysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja
osoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta.
Hän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa
ja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi
kirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja
mietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun
kannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja
piti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa
perille.

Vaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville
maailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy
ympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin
on. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan:
silloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy
ottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa
taistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi
suvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan,
hän alkoi taistella: "Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma!
Nurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän.
Minä olen Jörn Uhl Wentorffista..." Hän rypisti silmäkulmansa Inka
tiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän
nosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman
suurta ihanuutta.

Eipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä,
kaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi
takkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta,
oli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän
selvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen
ja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä
rengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti
jäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan
hän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi
hän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan
varma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen
yksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman
touhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla
kertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.

Kun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine
järjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen
silmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan
välikäteen.

Kirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta
sitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät,
raittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja
hän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi
kirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha
Klempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja
itarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia,
jossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä.
Kävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä
makuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta
ja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet
yhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja
heidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne
kävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat,
ne eivät siellä käyneet.

Jörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen
elämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää
sen, ja siksi kävi hän kirkossa.

Hän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä.
Ensinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua
siihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta,
oli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana
kortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: "Eihän asia riipu
miehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu
puhdasta Jumalan sanaa." Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän.
Mutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo
pienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä
Jörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: "Kaikki
meidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti",
tai: "Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu
iäiseen kadotukseen", tai: "Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys
ijankaikkisesta ijankaikkiseen", tai näin: "Jos uskot vaan, niin
tulet autuaaksi." Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.

Jörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan
keksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa
kylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi
itsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen
mielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan:
"Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule
autuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla
elämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee
taivaaseen." "Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa,
kadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan" j.n.e. Siihen tapaan olisi
hän raamatun laatinut.

Toisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai
saarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt
raamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan
toista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama
tunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä
linnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä
kuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan.
Mutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti
hidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta
tai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun
evankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.

"Istu aina samassa penkissä", oli Dreyer-ukko sanonut. "Jo
kuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani
kolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina
olin sodassa tanskalaisia vastaan."

Niinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.

Ja niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa
ainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin
vanhanaikuista.

       *       *       *       *       *

Syksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi
kuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se
olikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori
laidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut
itätuuli.

Niihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät
muutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi,
eivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä
kuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.

Pian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja
hävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä
myöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä
palasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin
ja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään
pahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan;
ja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun
olivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa
ja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran
muutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä,
että he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa.
Rengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli
vaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa
kanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät
molemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa
ymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan
toruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan
nyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan
rupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi
ja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: "Minun vasikkani, minun
vasikkani." Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus
ja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä
matka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään
leikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös,
hypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia
vaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä
kamala tapaturma.

Osui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta
papumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan
ja ajatteli: "niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat
repivät kylän lapsia." Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä
leimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen
koirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat
pystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika
potkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun,
joka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se,
kohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa
asennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella
jänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä
rintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan,
johon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja
paljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana
kasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli
päässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja
kovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui
ja mursi vihassaan sen selkärangan.

Siitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin
myöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen
luonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin,
puhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä,
jolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta,
kuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena
lavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä
vastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi "eivät olleet
tehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet
pahempiakaan kuin minä."

Kun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi
talossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä
häntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti
väittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt
kädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina
oli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa
opettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin
poikain kynsistä.

Kahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse
tehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten
kanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen
käytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka
hän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen
hänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan
kirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli
saarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät
työt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää
"ulkokultaisuutta."

Kun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli
Rose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin
rinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan,
vaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan
silittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.

"Tuo takkisi minulle, Jörn", virkkoi hän, "Koira on pahasti repinyt
sitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn...
Mutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista,
riippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle."

Jörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla
maallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo
saarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.

"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi", sanoi Jörn Uhl, "olin
vimmoissani noille koirariiviöille."

"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa
teollasi palvellaksesi."

Sitä ei Jörn Uhl ymmärtänyt. "Suoraan sanoen, minä ajattelin
ainoastaan tuota pientä lasta, joka huusi kuin riivattu."

"Tämän kerran olet tehnyt hyvää omaa olkoasi, ja se oli kauniisti.
Mutta jos tahdot aina koko elämäsi ajan tehdä hyvää ja tahdot aina
saada oikeata iloa, silloin pitää sinun lyödä kättä Jumalan kanssa,
ja rakkaudesta häneen tehdä hyvää. Et sinä saa tehdä hyvää siitä
syystä, että olet raivoissasi koirille, etkä sentähden, ett'et siedä
nähdä lasten hätää, vaan sentähden että Jumala seisoo vierelläsi ja
katsoo sinuun ja sanoo: 'Mene apuun, Jörn Uhl! Pelasta lapsi! Karkaa
käsiksi koiraan, Jörn Uhl!'"

"No niin... mutta yhdentekeväähän kuitenkin on, teenkö sen Jumalan
kanssa vai ilman Jumalaa."

"Eipä lainkaan, Jörn. Sillä katsoppas: Jos teet sen omin päin,
rupeat ylpeilemään siitä ja kuvittelet tiesi mitä itsestäsi, tulet
rehenteliääksi ja ehkä ihan narriksi. Etkä myöskään aina teekkään
hyvää; et aina osaa oikeaan myöskään; ei ole sinulle aina oikeata
iloakaan siitä, kosk'et ole tehnyt sitä itse asian vuoksi, vaan
itsesi ja ihmisten tähden. Mutta jos asetut Jumalan rinnalle ja
Jumalasta käsin teet kaikki tekosi, silloin pysyt ystävällisesti
nöyränä, hymyilet ja iloitset, tiedät varmasti, että aina teet oikein
ja käsität kaiken, voit asettua koko maailmaa vastaan ja iloita
kaikesta maailmassa. Olkoon sydämemme Jumalassa, ja kätemme koiria
vastaan, kaikkea pahaa vastaan: se kristinuskoa on."

"Sitäpä sietää kuulla", sanoi Jörn, "seista Jumalan luona, ja sitte,
hänestä käsin, tehdä hyvää: toden totta, se ei kuulu hullummalta.
Mutta luulenpa sittenkin..."

"Niin teki Vapahtajammekin, Jörn. Aina Jumalassa, ja aina koiria
vastaan! Ainoastaan että lopuksi oli häntä vastassa liika paljon
koiria: ne ottivat voiton hänestä ja repivät hänet. Vai mitä tahtoi
ja teki hän muuta, kuin taisteli Jumalan kanssa elämän ja kuoleman
uhalla hyvän puolesta?"

"Hyvä", virkkoi Jörn Uhl tähän. "Ikäänkuin liitossa Jumalan kanssa."

"Uskossa ja luottamuksessa, Jörn."

"Aivan niin, uskossa ja luottamuksessa kaikkea pahaa vastaan, koiria
ja laiskoja, juomareita ja huonoja kyntäjiä vastaan."

"Aivan niin, Jörn, ja ensinnä omia vikoja vastaan."

"Se on selvää", sanoi Jörn Uhl.

"Näetkö nyt?" sanoi vanhus. "Tuo takkisi huomenna minulle, minä
korjaan sen ilmaiseksi."

Hän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen
päätään.

Yht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: "Kysyppäs koetteeksi häneltä,
mitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää." Hän
kääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse
kirkkotarhan kulmassa.

Kun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa
mukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut
korjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.

"Sepäs on kummallinen pyhimys", vastasi Wieten. "Mistä hän puheli?"

Jörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. "Oli hiukan hätäistä siellä
kirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän,
että olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan
edustan!"

"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan
sekaisin vielä."

"Noh", virkkoi Jörn, "miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis,
kukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina
tyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki
ilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille."

"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee
työtä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?" Hän antoi Jörnille nyytin
ja sanoi: "Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!" Jörn lähti kyökistä.

Väliköllä tuumi hän: kas, siinä nyt on kolme eri mielipidettä. Sitä
nyt ei voi järkevä ihminen uskoa todeksi, mitä se siellä kirkossa
puhuu. Räätäli-ukon puheissa on ajatusta. Mutta ajatusta on myöskin
siinä, mitä Wieten sanoo. Räätäli sanoo: Pidä huolta lähimmäisistä,
Jumalan nimeen. Wieten sanoo: Pidä itsestäsi huolta, omaan nimeesi.

Yht'äkkiä pysähtyi hän, mietti hiukan ja palasi takaisin kyökkiin.
Wieten istui, selin ovea päin käsimyllyn ääressä, ja teki työtä.
"Kuule", sanoi hän, "sinä sanot että räätäli puhuu paljasta hölyn
pölyä? Mutta sanoppas sinä, kuinka on itsesi kanssa? Sinä teet työtä
turhanpäiten ja yhä turhanpäiten tässä kolkossa talossa, jossa kolme
juomaria aivan päättömästi isännöivät, piinaat ja kiusaat itseäsi
joka päivä vastahakoisten palvelustyttöjen kanssa?"

Wieten kääntyi nopeasti, ja katsoi häntä suurin silmin. Ensikertaa
puhui Jörn hänelle itsenäisesti ajattelevana, eikä hän osannut niin
kohta mukautua siihen. "Poika", sanoi hän, "älä päättömiä puhele!
Mene töihisi äläkä rupea viisastelemaan."

Silloin lähti Jörn nyyttineen miettivänä ulos.

       *       *       *       *       *

Hänen ulkonainen elämänsä ei tosiaankaan ollut muuta kuin vaivaa
ja työtä. Isänsä sanoi toisinaan: "Hänessä on Thiesseniä liiaksi
ja elinijäkseen on hän jäävä veljiensä palkkalaiseksi." Tänään
kyntää, huomenna kylvää, ylihuomenna raskasta kotityötä, semmoiset
olivat hänen päivänsä. Aamuisin ensimmäisenä ja iltaisin viimeisenä,
ihminen jolla ei koskaan ole joutoiltaa ja pyhäpäivää. Hänen silmänsä
painuivat kiinni, kohta kun illallinen oli syöty. Silloin lähti hän
kohta kammariinsa ja nukkui sikeästi.

Hänestä tuli pitkä ja laiha, astuntansa muuttui paljosta käynnistä
raskassavisessa kyntömaassa voimakkaaksi ja raskaanhitaiseksi.
Lihaksensa tulivat vahvajänterisiksi. Hänelle ei ollut mikään
asia käydä koko päivä levähtämättä vakoa ylös, vakoa alas neljän
hevosensa jäljissä, käsi aurankurjella, ja vaikk'ei hän vielä ollut
kahdeksaatoista täyttänyt niin mielellään hän nisunkorjuussa otti
heinätarikkonsa nenään yhden sijasta kolme lyhdettä. Hänen olkapäänsä
tulivat leveiksi, ulkonivat ikäänkuin erikseen rakennettuina
syrjään päin, ja kasvonsa ahavoituivat auringossa ja suolaisessa
merituulessa. Hänen koko olentoonsa ja sanoihinsa tuli sitä hitaista
täsmällisyyttä ja raskaanlaista pätevyyttä, joka on ominaista
raskaasti mietiskelevälle luonteelle. Hänen kirkollakäyntinsä kävivät
harvemmiksi, mutta joka toinen tai kolmas sunnuntai teki hän sentään
suoraselkäisenä ja kasvonsa tyyninä ja vakavina kirkkomatkansa
sinisessä hyvästi-istuvassa nutussaan.

Syksyn tapahtumat olivat vaikuttaneet elähyttävästi häneen.
Vuosikausia oli hänellä jo ollut tämäntapainen ajatuskanta: Kaikki
autuus on siinä vaan, että on noin nenäänsä myöten ahkera aina, ja
raitis ja säästäväinen kuolemaan saakka. Mutta keskustelu pyhimyksen
kanssa, ja sitä seurannut uusi mietiskeleminen ja vertaileminen
vaikutti, että hän avoi silmiään hiukan taas ja kerran vielä katsoi
tarkemmin. Ja nyt havaitsi hän, ett'ei asia ollutkaan niin mutkaton
ja yksinkertainen. Oli muutakin maailmassa, kuin kunniallisuus
ja raha. Hän kävi jonkun verran avomielisemmäksi, herkemmäksi ja
lempeämmäksi.

Hänessä heräsi jonkullainen hiljainen harvasanainen mieltymys
muutamiin työmieslapsiin Kampilla, ja välistä hän istui
sunnuntai-iltapäivät heidän kanssaan niityn rannalla, ja
leikkeli heille huiluja pajunoksista ja auttoi pienimpiä, jotka
tottumattomilla käsillään yrittivät nitoa vitjoja kukkasten varsista.
Talvisin taas säilytteli hän omenoita kirstunsa pohjalla oljissa
ja naureskeli, kun lapset koulumatkallaan tulivat pihan poikki ja
sitte yskivät tai puhuivat kovaäänisesti tai muulla tapaa koettivat
ilmoittaa läsnäoloansa, he kun eivät suoraan tohtineet tulla
pyytämään niitä häneltä. Hän oli nimittäin heistä liika vakavan
näköinen ja liika pitkäkin jo tohtiakseen semmoista.

Välistä, talvisina iltapuhteina nouti hän esiin Littrow'insa, katseli
taivaankarttoja, jotka olivat liitteinä kirjassa ja meni ulos
puutarhaan tähtikirkkaaseen yöhön, etsi merkityt tähdet ja painoi
mieleensä niiden nimet. Mutta niinpian kun hän huomasi, että tämä
tempasi hänet mukaansa, että hänessä heräsi halu oppia tämä kaikki ja
enemmän vielä, kun hän huomasi että halu oppia nousi hänelle päähän
kuin viini, silloin säikähti hän ja kätki kirjan takaisin kirstuun,
aivan pohjalle, olkienkin alle, joihin omenat olivat kätketyt.

Kokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi
hän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään
laivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne
näyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat
kätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa,
olivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki
syvemmältä nyt ja varmempana.

Niin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne
sattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja
uutta havaintoa ja etääntyivät taas.



YHDESTOISTA LUKU.


Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi
viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen,
sitte hän olisi siitä vapaa.

Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista,
joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti.
"Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja
vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat
kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin
siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi
viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat
yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali
nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.

Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa
ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte
kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän
kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole
tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali,
"tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran
lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja
parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."

Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.
Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut
Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen
kanssaan yhdessä.

Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin
ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti
tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko
maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja
toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä
vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa
Uhlin pelloilla ja talleissa.

Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista
sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs
vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä
holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn
Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi
luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi",
hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja
siihen päättyi se.

Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn
Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä
on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni
nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"

Vesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. "Olen lapsesta
saakka tehnyt raskasta työtä."

"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?"

"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä."

"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta", vastasi luutnantti. "Tunnen
seudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?"

"On, herra luutnantti. Mutta _minun_ on täytynyt tehdä työtä."

"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?"

"Ei, herra luutnantti."

"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?"

"Eivät."

"Teillä on semmoiset kasvot, niin... kuinka sanoisin niin
huolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle."

"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."

Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää,
ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka
ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle
vaikeimmat tehtävät.

Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla,
että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä
epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä.
Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi
alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän
oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli
onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä
sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja
seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan
poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin
mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä
aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa
salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut
sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä
melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä
luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä
se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä
selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet
kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.

Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen
samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä
ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi
vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli
sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä
on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman
puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt,
toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti
hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa
ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä
pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.

Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen
huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä,
teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian
huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista
uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt
itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi,
että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he
kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan,
joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin
jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun
mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta
pälkähästä.

"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni
taas."

"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa
ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on
sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."

"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."

Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä
on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä,
en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te
nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi
isosta Sott'ista."

"Kuulehan tuota, Plank... tiedäthän?... hän joka palvelee kolmatta
vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen
valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu
palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella
Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi... kuuletko sinä, Uhl?"

"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika
heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa
hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön
kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja
aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän
kyllä meidän ajatuksemme asiasta."

Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä,
hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä,
kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia
Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n,
joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli
nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein
puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi
hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona
Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet
harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen
ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään
vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin
saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli
hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli
Geert Dose'lla älynsä.

Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä
oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli
ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli
käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja
tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä
kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.

Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.

"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen
kanssa... Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset
ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen
kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä
isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä
nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.

"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies,
tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve,
silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa
edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain.
'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän
talvisen piinan.'

"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas.
Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä -- silloin
annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin
kirnupiimää -- niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa
hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti
ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen
selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää
mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä
sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi
hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin
joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee
hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli
kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan
pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari
vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä,
eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti
kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.

"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.

"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli
hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo
useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä
vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa
virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja
minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että
näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.

"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli
kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki
koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin
olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä
ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei
muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi
ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen
nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin
tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi
nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi
hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän
liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii
heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin
pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi
hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin
siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi
kait... jos isäntä sen tahtoisi tehdä'... 'Tietysti, tietysti!'
vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän...
'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain
tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että
hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta.
Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun
hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain
syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle
mieleenkin.

"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää.
Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista,
ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri
hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh... Sen jälkeen sanoo
nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli
mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei
tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies
kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa
pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän
uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä
kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä
odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott.
'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös
juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata
hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies
talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen
rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta,
pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän
huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän
pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi
valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee
Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että
mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer
Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä
sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin',
tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään
ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan
osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle:
'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä
kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin
puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä
kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän.
'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en
minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen
koommin ole sielläpäin nähty... Minä tietysti taaskin sain kuitata
lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni,
seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja
sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko
jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."

"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin
sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit... Juttu ei muuten
ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku
vieläkin."

"Niin mutta",... alkoi Geert Dose... "kun te aina sanotte että minä
valehtelen..."

"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme
rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä
perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."

Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me,
Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun
ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas
yksitoikkoisella äänellä.

"Noh... Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen
suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin
semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun
asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me
näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun
meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi
Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti
miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh...
keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta
ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä.
Niin noh!... minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy:
Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona
järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään
jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä
parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja
sanoo: _noin_ oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain
vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja
eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko
sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan
samaten teemme'."

"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä
saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia
mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut
keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä
ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."

"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo
ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona.
Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä
joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja
kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko,
ei hän suuria tarvitse ."

"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse
kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"

"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan... hyvät ihmiset!...
Ajatelkaahan!... Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."

"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa!
Antakaa sille!"

Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan.
Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi
viitsitte kuunnella?"

Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä
tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti
kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu
aina totta."

"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat
laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan
malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että
sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"

"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle
vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan... mutta
kun te aina sanotte että minä panen omiani..."

"Noh... ala nyt vaan!"

"Niin noh... siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat
hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai
vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on
liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo
maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos,
noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin,
kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi
viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet
vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli
Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta.
Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin
pitkälle on siis päästy.

"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä
jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja
jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli
eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi
jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan,
lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän
oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle
silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran
liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin
saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei
sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta,
mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan,
mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin
levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja
makaa siellä nyt heinissä'.

"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä,
sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän
seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja
liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että
räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta
omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', -- tarkoitin
sillä Sottin emäntää, -- 'ja hyvät lapset' -- sillä tarkoitin toisia
siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan
mukaan'.

"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen
räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian
rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja
kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut,
kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä
olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli
kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot
ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin
lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.

"Niinpä siis... me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja
kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme
oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle
jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään
lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen
tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan
kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään
Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta
sai korvalleen.

"Noh... mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi
hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli
ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään
jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte
panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin
-- eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, --
sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan
puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan
ja natriinin avulla vallan norjaksi."

Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn
Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan
liikoja sadellut.

Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui
ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt
olivat takana.

Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti
Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen
luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli
rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess
Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli
erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi
kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera,
kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin
hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja
samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän
moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen
oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen
toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan
itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana
uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä,
lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän
tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi
tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn
Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei
ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu
aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se
jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin.
Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja
nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen
tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan
tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä,
muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee
hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.

Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä
kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka
hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista
itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla
on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja
ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen
hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan
kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen
arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta
hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä
siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen
lapsettoman perheen keskellä.

Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin
tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli
hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan
juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä
huoneessa puheen vuoron. Hän puheli -- mistä hän muutoin olisi
puhunutkaan? -- Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka
hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja
kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja
puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet
Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki
levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta
sairaansa tähden.

Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa
voimissa sairas oli, -- hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan
kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet
kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä
eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä
ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku
puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta
Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.

Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä
ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän
pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne
eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan
tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä
portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski
tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa
myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut,
oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan
tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun
vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja
käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan
nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot
ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin
paikallaan, Jörn Uhl."

Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella
itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä
hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka
tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä
varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja
seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin
ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli
häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen
kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean
miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti
takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä
tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan
ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän
taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan,
kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja
kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki
yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei
hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta
epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.

Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina
vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä
ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se
oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja
että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää
itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä
kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus
on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle,
ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin
tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.



KAHDESTOISTA LUKU.


Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen
ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa,
olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli
ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää
toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut
ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan
suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän
hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä
tulisi soma viheriä kolmiapilas.

Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan
kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen
työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin",
katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa,
joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän,
"pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet.
Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."

Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen.
Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän
vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori,
täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen
olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on
kärsinyt ankaraa vääryyttä.

Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja
varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa
liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä
oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi
yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta
taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen.
Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen
katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.

Sattuipa sitte eräänä iltana, -- hän oli silloin ollut jo pari
viikkoa kotona --, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria
luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä
kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut
ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän
tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää
päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä
vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"

Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun
savupilveen.

Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja
kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo
moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan.
Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli
kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin:
hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin
tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin
olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi
huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä
asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja
lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo
meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.

Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin
Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä
virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja
uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.

Lopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja
seisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa
ja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi
armotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut
mitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta
astua keskelle tuota seuraa ja sanoa: "Antakaa sisareni minulle."
Hänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. "Olen
katseleva vaan kaikkea", sanoi hän, "olen tekevä työni pellolla ja
tallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni
sanoi minusta."

Kun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti
takahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin
taas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa
oven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti
nopeaan ja kuuluvasti: "Minä karasin häneltä", sanoi hän.

"Jos tuommoinen olet", sanoi veljensä, "niin eipä pääty hyvin
kanssasi. Noin virma kuin olet."

"Jo sitä riittikin", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen
ja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.

"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta
ennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat
Hampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se."

Elsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: "Haluaisinpa
nähdä, etsiikö hän minua... Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin
hänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit
nukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä
pelkäsin _niin_."

Jörn seisoi keskellä huonetta: "En voinut mennä nukkumaan. Täytyi
yhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä."

"Mitäkö minä mahdoin tehdä?"

"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä."

Elsbe katsahti pikaisesti häneen. "Mutta velirakkaani, mitä siitä
sitte minulle?" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan
ikkunasta ulos. "Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa
varovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan
puolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!"

Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.

Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä
kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä,
kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden
kuuntelemiseen.

Mutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä
toimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin
linnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan.
Selvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli
hän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi
kätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen
päättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen
sorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen
kuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu
hyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo
metsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee
metsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.

Hän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin
näki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä
kiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen
olalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: "Sinä tulet
sisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa."

Elsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen
kanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte
etuhuoneisiin.

Jörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun
hän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta.
Taaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista
ja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja
täyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti
pitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi
kukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa
silmissään hehkun, jota ei mikään salannut.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jörn.

"Minun täytyy saada pitää -- jostakin", vastasi Elsbe uhmamielellä.

"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa
sinulle leivänkin."

"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön
kanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?...
On niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa
autiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja
juopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne
happanemaan?"

"Herran tähden", sanoi Jörn. "Mitä tuommoinen tuskaileminen on.
Tuolla tapaa menet sinäkin hukkaan, ja minä jään ihan yksin."

"Mutta kun minä itse tahdon? Kun ihminen saa, mitä hän tahtoo, on hän
kuin taivaassa. Enhän minä sinua syytä."

Silloin riehahti Jörnissä semmoinen viha, että hän rupesi
kiristelemään hampaitaan. "Mutta minä en kärsi sitä, huomispäivänä
vielä toimitan minä sinut pois tästä talosta. Vien sinut Thiess
Thiessenin luokse, hän on äitimme ainoa veli. Jälkeenpäin
koetan toimittaa että saat jonkun toimen jossakin säädyllisessä
vieraassa perheessä, kaukana täältä, että pääset unhottamaan Harro
Heinsenin... Kuuletko sinä? Kuule tarkkaan nyt. Minä en salli, että
otat mieheksesi jonkun noista juomareista, sinun pitää saada joku
minunlaiseni mies, joka osaa ja viitsii tehdä työtä. Sanokoot isä ja
veljet, mitä tahtovat, tässä en minä anna perään."

"Mutta minä en tahdo! Minä tahdon hänet! Ennemmin päivä hänen
kanssaan, kuin kymmenen vuotta jonkun semmoisen kanssa kuin sinä."

Mutta saatuaan sanotuksi tämän, heittäysi hän tuolille, kätki
kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä pöytää vastaan ja puheli ääneen
itkien: "Tämä tulee siitä, ettei minulla ole äitiä. Äiti! Äiti! Mitä
tekisin minä nyt? Minä pidän hänestä niin paljon, mitä voin minä
siihen? Mutta tämä ei koskaan pääty hyvin, minä tiedän sen; ja koko
elämäni ajan olen saava maksaa tästä."

Niin itki hän, ja Jörn seisoi vieressä, ja tuijotti synkeänä yöhön
eikä osannut sanoa sanaakaan. Hän odotti, kunnes hän hiukan tyyntyi
itkemästä, otti sitte taaskin häntä kädestä ja vei hänet hänen omaan
huoneeseensa, jossa Älypää Wieten jo nukkui.

Seuraavana aamuna, jo varhain päivän sarastaessa, meni hän
asuintupaan, jossa hän muulloin ei juuri koskaan käynyt, ja kirjoitti
siellä isänsä kirjoituspöydän ääressä ensimmäisen kirjeen elämässään.
Hän kirjoitti sen raskaalla kädellä ja raskaaseen muotoon, mutta
sisältö oli oikea.

    "Rakas Thiess!

    Täten ilmoitan sinulle, että tänään iltapäivällä lähetän
    Elsben sinun luoksesi, sillä minä en salli että hän joutuu
    onnettomuuteen täällä; hänen pitää tulla naimisiin kunnollisen
    miehen kanssa, yhdentekevää muutoin, kummoisen, vaikkapa rengin.
    Vartioitsisin häntä kyllä kuin paimenkoira, mutta yö on pitkä
    ja musta, ja minä nukun sitkeästi. Ja hänen aikansa on tullut.
    Tiedäthän, miltä navetassa näyttää, kun Vapunpäivä rupeaa
    lähenemään: koko läävä on yhtenä mellakkana. Niinpä toimitan minä
    hänet ennemmin toisille laitumille, ja sinä saat paimentaa häntä.
    Pidä silmäsi auki! Anna hänen nukkua viereisessä huoneessa tai
    omassa huoneessasikin. Voithan sijoittaa hänen vuoteensa Afrikan
    alle.

                                             _Jürgen Uhl_."

Hän lähetti palveluspojan hevosella viemään tätä kirjettä Aulangolle.
Mutta kun tuli iltapäivä ja toiset kaikki jättivät talon mennäkseen
kylään hevosnäyttelyyn, tai oikeammin käyttääkseen hevosnäyttelyä
verukkeena saadakseen mennä ravintolaan istumaan, arveli hän
itselläänkin olevan aikaa, ja piti myöskin parhaimpana, että itse
meni viemään häntä. Hän valjasti siis molemmat laiskahkot ruskeat
tanskalaisvalakat vanhanaikuisten korivankkurien eteen, joissa
ennen muinoin hänen äitinsä joskus nuorena tyttönä oli ajanut
Aulanko-talosta kaupunkiin oppiin, ja lähti ajamaan kylän lävitse
Elsben kanssa, joka hyvänsävyisenä ja ystävällisenä mutta hieman
ivallisena hymyili hänelle.

Kun he tulivat ravintolan ohitse, istuivat siellä Uhlit ja Heinsenit
ja monta muuta, ja ulkopuolella avonaisen ikkunan edessä seisoi vanha
opettaja Peters, joka oli tullut puhumaan jostakin säästöpankkia
koskevasta asiasta. Katsahtaen korteistaan tunsivat pelaajat ajopelit
ja heti sateli kysymyksiä ja naurettiin. "Toden totta! Sehän on
Jörn. Sitä miestähän ei muuten näe koko vuoteen. Poika on hieman
vanhanaikuinen, Uhl!"

Silloin nousi vanha Uhl pöydästä, kasvot punaisina, eikä keksinyt
enää muuta neuvoa: Hän astui avoimeen ikkunaan ja rupesi
laskettelemaan kompasanoja omista lapsistaan.

Jörn tunsi ennaltaan sanat, tunsi äänensävyn, tunsi niihin kuuluvan
kasvojen ilmeenkin; mutta ei kääntänyt päätänsäkään sinne päin.
Hän jäi istumaan hiljaa, hiukan kumaraan, nenä alhaalla ja antoi
piiskansa hiljaa heilahdella hevosten leveiden selkien yllä. Hän
kuuli vielä, kuinka isä siellä sisällä sanoi jonkun pilkkasanan, ja
kuinka kaikki räjähtivät nauramaan siellä. Samassa olivat he pois
äänenkantamalta.

"Näitkös Elsbe!" sanoi hän, "tuommoinen mies on meidän isämme.
Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Siksi teki hän ripeän
käänteen asiassa, ja osoitti sormellaan meitä ja haasti ihmiset
nauramaan _meille_, hänen nuorimmille lapsilleen. Näethän selvästi
nyt, kummoinen isä meillä on." Ja vihasta kuohuksissaan, laski hän
karkean kirouksen. Jos hänen isänsä vielä joskus tulisi kurjuuteen
ja tarvitsisi hänen apuaan, niin sormeansakaan hän ei liikuttaisi
silloin.

Toisin sentään tuli tapahtumaan.

       *       *       *       *       *

Kun hän nyt, kuten luuli, oli saanut sisarensa turvaan ja hän taaskin
oli isäntärenkinä Uhlilla, niin huomasi hän pian, että asiat olivat
huonosti Uhlilla ja useassa muussa talossa, ja ettei enää ollut
laulun loppu kaukana. Sattui kaikellaisia enteitä, ja liikkui huhuja,
jotka tekivät mielet levottomiksi. Oli jonkinlaista levottomuutta
ilmassa, ikäänkuin rajuilmalla: on nähnyt salaman iskevän ja odottaa,
milloinka riehahtaa punainen lieska katosta.

Eräs virkapukuun puettu mies kävi kylässä muutamissa taloissa ja
kaikki ihmettelivät, mitä hän oli miehiään. Kukaan ei tuntenut
miestä eikä ollut nähnyt semmoista univormua. Kun viimein eräs
viisaampi tiesi sanoa, ettei mies voinut olla mikään muu kuin
oikeudenpalvelija, ja kun ravintolassa kerrottiin, että Junge Siek
oli juovuspäissään kertonut, että nyt hänen täytyy jättää hyvä
talonsa, ja että hän ainoastaan sääli lapsiansa, silloin seisoili
tänä pimeänä pilvekkäänä marraskuun päivänä paljasoksaisten lehmusten
alla kaikissa porteissa työväkeä ja käsityöläisiä, ja ikkunat kylässä
pysyivät valaistuina myöhään yöhön.

Niihin aikoihin tuli August, vanhin veljistä, vaimonsa ja kolmen
lapsensa kanssa kotona käymään. Heillä oli upeat ajoneuvot, ja
vaimolla, joka nuoruudessaan oli käynyt korkeampaa tyttökoulua ja
sitte ollut Hampurissa pensionaatissa, oli yllään väljä päällysvaate,
joka oli reunustettu tummanvärisellä turkiksella. Tämä tervehti
Jörniä alentuvasti ja meni sisään; August asteli hiljaa jäljissä.
Jörn päästi hevoset valjaista, ja palasi takaisin töihinsä. Jonkun
hetken jälkeen täytyi hänen sentään taaskin sisään, pihalle oli
tullut nimittäin joku kaupustelija, joka tahtoi puhutella isäntää.
Silloin tapasi hän veljensä hirveästi kiihdyksissään keskellä tupaa,
lähtövalmiina taaskin, avarassa matkatakissa ja piiska kädessä.
Hän huusi isälleen: "Mitä olet sinä opettanut meille? Sano se!
Rinta ulkona, näinikään, ja käymään kauniisti, tuhlaamaan rahaa ja
juoksemaan tyttöjen jäljissä. Kaikki kyllä hyvää, ainoastaan ettei
se sopinut sinun kukkarollesi, se oli liika pieni! Kaikki, kaikki
on ollut pelkkää peliä ja huijausta. Sinun ainainen naurusi, sinun
suuri rahakukkarosi, hopeaiset valjaat, ja komeat hautajaiset ja
äidin ruumisarkku samettipäällyksineen. Kaikki, kaikki: Mennyt yli
varojesi. Sinä ja koko se joukkio, joka juo kanssasi, te olette
kaikki roistoja ja huijareita, ja me lapset me saamme kärsiä."

Klaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi
kerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan
kasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava,
vieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen
mies, joka ei ollut terveen näköinen.

"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä
ihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah,
hän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan.
Näenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää
talomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon:
hänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa
leivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella
itsellään on kätensä tässä pelissä."

Hän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan
nuorimman veljensä "Sinä?" sanoi hän, "sinä olet kettu", ja löi
häntä lujasti olkapäälle. "Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden
vanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin
me kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet
viinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli
kädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin
hämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä
olet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on
tuo tuossa juonut."

Niin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo,
joka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut
vanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä
alasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina
siten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja
turvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja
iäinen länsituuli taivutteli itää kohden.

Toistenkin onnentähti oli laskussaan.

Katkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen
talonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin
pitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa
sille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa
kyti raskas hätäynyt aavistus.

Eräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten
eteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni
raatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä
julistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti
pöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka
paljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka
hänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen
housunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti
täyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet,
ja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja
oli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin
vastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä
niin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä
kaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.

Silloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä;
hän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava
kuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina
käytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos,
vielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien
turvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee
kyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta
jos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä
vastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi
hänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään
liikutetuksi.

Niin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo
ja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän
läpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana
päivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa
hamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä
vasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja
kaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon
ihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia;
miehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa
seinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla
keskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä,
jonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa
oli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta
ajanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut
ojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle.
Sen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin
hääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä
itseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien
nähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä
kaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.

Tänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän
lävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta
kirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan
ovat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen
aurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä
hänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä
iltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on
toimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen.
Hänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän
vielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika
jo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain
todellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään.
Hän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen
tehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen
ihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen
alla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan
viimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja
ylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan
ja itki.

Ja Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki
toiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan.
Hänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli
kolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina
puhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut
tuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. "Mitäkö? Pitää
taloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen", sanoi hän, "mutta
hoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on." Koko
paikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan
koko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja
siitä, että hän oli viekas kettu.

Mutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä
vuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt
suuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään
päin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli
ollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset,
johon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi
jättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli
saattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä
ei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja
leposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku
pieni virka.

Myöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja
sulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa
jäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui
hän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat
antoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka
särpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni
hän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen
pari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän
keltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli
parempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti
eläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta
olivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti
heidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli
mielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä
sai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja
heilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan,
rappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: "Jos minä
_kerrankin_ vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa
uhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä!
Kuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin.
En kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en
kertaakaan."

Klaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan
hätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta
vähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle
ei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli
suunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän
lävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä
valjaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä
itseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon
keskitse ajaa kuninkaansa luokse.

Heikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän
lävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai
tansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne
tänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat
tai istua retkottivat.

Iltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta
tuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: "Maahan pyörii,
niinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta,
toiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?" Vanhemmat
kertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä,
koruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet.
Mutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia,
joista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia
löydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista
perintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta.
Monella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut
hävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten,
tahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin.
Mieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja
katuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja
hämmensi heidän järkensä.

Jörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä
ja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin
työmies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita,
jotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu
lapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja
arvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista
hurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta
välistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi
nyt itsekseen ja katseli heitä: "Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he
kumoon!" Ja hän rupesi aavistamaan: "Sinun tiesi, Jörn Uhl, on
kohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman
tahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena."

Ei mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen
katseleminen.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen
isänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia
teitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan
oli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän
olisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä
oli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut
selvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään
ymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.

Sattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos
Mehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja
ompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä
ja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole
mitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja
rajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski.
Se on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja
korkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta
ja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja
katseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka
se nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan
levittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla
Kultahetteen vierellä.

Jörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat,
hiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. "_Mare nubium_", puhui hän
hiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre,
ikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään
entisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä,
kääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan
esiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas
vuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä
kertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli
kuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka
näkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan,
kaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki
nuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja
keinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät
lepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen
ja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat,
hiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista
ei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista,
kaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen,
maiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn
Uhlista: "Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus."

Jörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen
nimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti
niidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki
hän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren
aukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen,
josta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä
sinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare
nektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.

Siten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta
hän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät
ajatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle
heräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin
nuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja
juoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko
päivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.

Sillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja
vaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla,
ilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt
eikä nähnyt siitä mitään.

Ylhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli
kaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä,
menneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta
seitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria,
ruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on
selittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat
vähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät
ripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä,
joka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut
nummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan
Elsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä
kun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli
heikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti
rakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro
Heinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan
poikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi
Aulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen
oli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että
pikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla;
ja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa
hän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he
kokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät
heidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä
ja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina
muutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon
puhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden
voimien heräävän.

He kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä
vanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä
vuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla
valheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen
aarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson
reunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä
hehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen
ja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää
jälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista
pojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli
astunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse.
Ja he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan
lumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken
arvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn,
ja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin
kerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli
osannut rakastaa, mutta ei naida.

Ja kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat,
kuinka kaikki oli tapahtuva -- nuo olennot ovat nimittäin
tahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan
tulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen
heidän nautintonsa -- silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne
käyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka
välkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi
se pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa
kaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän
nuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä
oli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja
heidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella
kaikkea pahaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Noin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen
sotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä
siirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin
buurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös
Krokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa
pitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja
päässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka
mukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär
oli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika
oli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs,
kuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi
mennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana
vastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: "Olin
kai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin.
Nyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun
saksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä."

Silloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään
huolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän
matkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja
sitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun
neitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi
mukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen
uhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen.
Niinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa
takaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti
vaimoa hakemaan.

Hän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja
toimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän
kertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana
ja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään,
missä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki
hänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän
kun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat,
jotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella
heidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat
epäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat
epäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen,
ja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja
varallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi
luottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan
tekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle
nuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia.
Lopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan
ansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi
toimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta.
Kaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän
toivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa
pois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti
lähteä Kapkaupunkiin.

Silloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen
aikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana
päivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien
neitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin
ylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika,
joka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa
hän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja
oli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän
kanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin
mielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta
hauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla
talonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin
monen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään -- ihme ja kumma
kyllä -- ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.

Vaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo -- oli
nimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut
nimettömiä kirjeitäkin jo, -- päätti hän sentään vielä yrittää tämän
viimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka
saattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden
jälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä
paljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi
sentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka
olisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.

Nyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja
vaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua
ja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään
koulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo
monta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt
Mariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa
toimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja
mielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä
omituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut
tilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.

Ei hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen
emäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen
sopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin
pyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä
uhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia
ihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä
markkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä
kuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.

Ensi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui
hiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää,
ainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne
paaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin
aavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän
salin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen,
joka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti
oudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan
synkeät kasvot.

Kohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja,
ikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut -- hän
luuli että se oli halua tanssimaan -- katseli hän häntä takaisin
levollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan.
Silloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen
edessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin,
ja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä,
hiukan neuvotonna: "En luullutkaan, kun näin teidät istualta että
olette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta
hänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu."
Tyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä
vaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi
nuorukainen: "Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin,
en ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän
sentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi
huonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö
teille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen."

Tyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat
ohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin
vetävän häntä puoleensa: "Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin
teen sen mielelläni." Silloin vastasi nuorukainen: "Huomasitte kai
kuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte
minua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä
luulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että
olemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?"

Tyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja
nuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: "Kuule,
sinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen." Samassa tuli
juosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli
aivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen
ja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: "Kuule! Jos sinä hänestä pidät,
niin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan,
minne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl."

Nuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja
ystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin
että hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä
kertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan
hänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi
määrätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän
oli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä
ehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja
selvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän
silloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.

Tuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa
asemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat -- sen huomasivat he
kohta -- oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai
kaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään
ja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten
surinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset
heittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että
tuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät
tyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja
sitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet,
silloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän
muisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli
vitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia
ja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton
hänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: "Minä luotan teihin.
Olen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne."

He kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin
kujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain
korkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät
aallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö
syvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät,
ei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli
sanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt
Marieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli
niin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat
ihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.

Lopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun
matkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata
tietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja
asiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat
he arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan
toiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti
sentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista
esitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui
suloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat
asioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan
mitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He
pääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen
eikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi
toisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.

Kun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut,
että omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa,
jotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti
opettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän
semmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan;
että isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas
osasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti.
Sitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten
tulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi
nuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen
mukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli
mennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja
viisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman
oli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein
innostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä
kaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi
kertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan
joku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä
siteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: "Mutta kerro sinä
nyt. Kummoinen sinun äitisi on?"

Silloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen,
ehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään
siellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan
ja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin
Krokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut;
hänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen
hemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta,
joka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi
eivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin "meidän typykäksemme",
eivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet
hänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja
ellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua
toimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi
sunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille,
kaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin
täytyi äidin nauraa.

Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi: "Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta
minä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä
suuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää
tarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä
ja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta
maailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja
kaikille maailmassa."

Nuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli
oikeassa ja sanoi: "Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa.
Sinun pitää tulla kanssani."

Nyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.

Jonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä
juttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä,
ja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä
järkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa
ja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli
hyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet
kadulta näin vaan.

Silloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja
olentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen
rinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän
sydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa
ja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä,
päinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo
kuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin
hänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.

Tyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö
pimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä
ja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli
sen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun
nuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän
sydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja
sanattomasti toisiansa.

Niin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä.
Kuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen
pyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He
pysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet
hälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän
kuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat
toisiinsa. "Minun on jano", sanoi neito ja naurahti hiljaa.
Nuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi
hänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti
kiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta
hyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja
suuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa
hänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen,
kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Nyt tiedän minä,
että sinä lähdet kanssani ."

Nyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. "Niinpä,
minä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut
niin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani.
Isä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se
onkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että
minulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että
nytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja
odotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain
aivan erinomaista."

Niin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä
kirkahti: "Oih", sanoi hän, "tuolla ylhäällä kanervikossa valahti
ikäänkuin verta."

Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen
selvästi."

"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan
punainen."

Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli
ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.

"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä
niin kauan nälkää niistä."

Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.

Sitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas
marskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti,
jossa hän palveli.

Seuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa
vanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset
katselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista
väitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan.
Toinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.

Kuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli
heistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei
kertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti
vieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä
vuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa
oli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut
sitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat
näyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli
jättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat,
ja Harro Heinsen sanoi: "Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä
hiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin
sukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään
jotakin." "Kuten tahdot", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen
käsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti
sylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä,
harmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.

       *       *       *       *       *

Jörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös
kuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään
vanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä
eli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä
nummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä
katseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä
auringonpaahteessa seisoivat _mare nektar'in_ rannalla, kulki
yht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse.
Silloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli
ulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli
huomisia töitään.

       *       *       *       *       *

Niin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta
töistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen
perheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin
asiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se
tuli toisaalta.

Oltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan
huhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja
ihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata
kohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut
nimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se
saattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen
sarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat
tulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut;
yksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla
sitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa
kansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja
yläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat
ja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat
siinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.

Uhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen
häntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita
avarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin
Uhlin viimeisiin ojiin.

Tuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko
heinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan
Uhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: "Ranskalaisia
sanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman
saamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo
muutteeksi." Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen
ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.

Jörn Uhl puisti päätään: "Noh, vaiti nyt", sanoi hän, "ei niistä
puheista mitään lähde."

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa
kuun valossa ja ajatteli: "On liika aikaista vielä herättää toisia;
mutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas." Hän oli
koko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän
tähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut
piirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka
kerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli
siten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla.
Koko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin
tapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.

Hän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina
päällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta,
aukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään,
kun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa
tuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja
sanoi sitte: "Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä
on pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää
huomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko
asetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa
terveenä takaisin, Jörn!"

Jörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. "Vai
niin!" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta
huoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse
kirstulle.

"Se saattaa kestää kauankin", ajatteli hän. "Ne ovat mahtavaa ja
urhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys
on vanhaa ja katkeraa... Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan.
Ken palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan... Tuleepa olemaan
tepastusta. Hannu ja isä... Elsbe... Siitä kaikesta täytyy minun
vielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään
iltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä... Jasper Krey pitää
ottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja
häärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan.
Missä lienee Fiete Krey nyt?... Tämä teki pahan aukon laskuihini.
Mutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo
jättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa
taas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey
on ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle
pari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä
palkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä,
minulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse
ja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme."

Sitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti
viimein ja herätti kaikki ja sanoi: "Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää
paljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme."

       *       *       *       *       *

Lähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät
Aulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki
selässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän
katsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän
seisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään,
kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: "Jörn,
Jörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista
päivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa.
En ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän
että Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta
että hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille,
erittäinkin sinulle."

Jörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. "Anna kirje tänne!" sanoi hän.

Thiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan,
pyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä
taskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa
kohden.

"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?"

"Älä kysy sitä, Jörn", valitteli hän. "Hampuriin minä menen, ja
ell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan."

Geert Dose oli tunnustellut säkkiä, "Siinä on kaksi isosta kinkkua ja
kaksi silavakimpaletta", sanoi hän. "Ne kuuluvat sentään pienempään
sikaan. Ja yksi sianpää."

"Matkaa varten", vaikerteli Thiess. "Hampuriinko?" kysyi Geert Dose
nöyrästi.

"Ameriikkaan", vastasi Thiess nikottaen.

"Se joltakin kuuluu", sanoi Geert.

Jörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. "Ja nyt
aiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt
Hampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi
estää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan."

"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan
ihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä."

Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota
Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"

"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus
onnettomuuden päällä."

"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän
pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä,
Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa?
Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva
sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet,
niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."

"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli
taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille
poskilleen.

"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet
aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi.
Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."

"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan
olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."

Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun
on?"

He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.
"Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."

"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi
ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun
on koti-ikävä."

"Ei, ei!... Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin
päissään.

"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä."

"Minä en saa unta enää", valitteli tuo pieni mies, "näin koko yön
hänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään.
Mutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan."

"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta", sanoi Geert Dose, "niin
silloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian
ruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?"

"Minun täytyy päästä", vaikerteli Thiess "ei auta mikään. Minä lähden
Eckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut
rauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä."

"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa."

Tienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja
katselivat häntä jälkeen.

"Säkki on liika raskas hänelle", sanoi Geert. "Katsos vaan, hän
oikein horjuu."

"On niin raskasta hänelle", sanoi Jörn "lähteä pois."

"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä
tarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne
sikansa lihaviksi _siellä_, tai etkö tiedä sitä?... Mutta näetkös?
Hän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle,
Jörn. Säkki on liika raskas hänelle."

"Hän kapuaa vallille", sanoi Jörn Uhl, "hän koettaa, näkisikö hän
kerran vielä talonsa. Ja _tuo_ tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!"

"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä."

Geert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat
silavakimpaleet kainalossa. "Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin
hänen kanssaan?" sanoi hän. "Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän
seisoo ja tirkistelee taloaan kohden... Kuka tietää, kuinka meidän
vielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä
meillä on; kaikki muu on sekamelskaa."



NELJÄSTOISTA LUKU.


Jokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen
takki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen
sanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä,
että semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi
niiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas
suojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä
kirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia
syvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies
ruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että
semmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen
holsteinilainen talonpoika.

Oltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte
julistanut sodan.

Neljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann -- joka vasta tänä vuonna
kuoli sodanjälkeisistä vammoistaan -- tulla karauttanut leiriin
ja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin
tiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin
olivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin
hätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan
ja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.

Hans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero
kolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli
ensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää
Gravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle.
Ensiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle,
ja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä
ilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat
vihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma
oli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta
Hohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen
hämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä
kapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista
ja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri
Lindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle
huoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset
olivat loukanneet vanhaa kuningasta. "_Noin_ ovat tehneet, Lohmann",
ja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi Lohmann.

"Hiukan yli seitsemänkymmenen."

Siitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja
hänellä hyvä omatunto. "Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa
miestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin."

Niinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.

Mutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.

Mitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen
lähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan
paikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia.
Eikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä
jyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen
Kuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi:
hän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen
patteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa
vastaan.

Paja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus'
yhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru... _ah!_...
Noin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen
juhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja,
joutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja
näytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.

"Kyllä me hänet pehmitämme!" kirkui kapteeni. "Ruskea eteen."

Ajaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa
oli hän selällään sannassa.

"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä
selkään! _Tuommoisten_ miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin!
Minä lähden ihan yksin!"

Jefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken
oli tehnyt.

Kapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen
ikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää
ainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella.
Kannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin
kapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän
ympärilleen.

Reservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä
siviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa
siniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies
hiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä,
oikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja
soukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän
talonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat
perintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan
oli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri
matkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.

"Jefreitteri Uhl!" huudahti hän.

Tämä astui lähemmä.

"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi", huusi hän. "Onko isäukko
puusuutari?"

"Talollinen, herra kapteeni."

"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen
lommoinen teekannu... Noh!"

Jokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla -- ja joka elää
vielä, harmaapäisenä -- hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti
jefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen
matkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin
naksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän
taas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin
toiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin
karauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko
korskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi
lähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä
ympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta,
mutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka
jefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.

"Uhl", huusi Gleiser, "te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies
kuudennella tykillä."

Niin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa
samaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs
osasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön
Spicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja
allapäin.

Ei tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät
vanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen:
"Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä
haudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut
luokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.'
'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on
minun poikani.'"

Kohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen
ohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein
esiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He
katselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.

Kurja ilma. "Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat
paksuiksi pöhöttyneet!"

"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa:
niihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen."

"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja."

"Ihmisillekö?"

"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske
semmoisia tuhmuuksia."

"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä
sauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei."

Kurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.

Kanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta
hautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat
näyttävät paljaita säitään.

"Emme me vihollista lähelle pääse... me Schleswigholsteinilaiset?...
Emme ikipäivinä!... Preussilaisista raudansyöjistä olemme me
liika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön
vuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä."

"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat
syödä soppaansa."

Kukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.

Yöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille
länsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista
ranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa
ja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja
puhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat
vaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja
iloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.

Patteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen:
eteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun,
tupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin.
"Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin
voi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?"

"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan
eksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta."

Edelleen vaan, aina edelleen!

Kuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja
keskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja
ihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa
ollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben
ylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen
osastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen
kansakunta.

Neljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle,
muutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin
viereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä,
kanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen
vieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.

Silloin kääntyi Gleiser: "Noh, Uhl, mitä sanotte?"

Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.

"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän
käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.

Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin
kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät _samaa_ päämaalia kohden, ja
tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.

Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.

Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,
kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.
Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!"
Enempää eivät he asiata tuumi.

Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi
heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.

Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten
neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä
auringonvalossa.

Kello on yksitoista.

"Kaunis päivä."

Ell'ei noita hautoja vaan olisi.

"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin
entispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika
uusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta
maakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se... Tai
vahinko... Ei... onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni
tykö vielä... Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen
vuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä."

Kello on yksitoista.

Niin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain
räminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.

"Kummallista!... Tuolla oikealla edessä!..."

"Näetkö sinä?..."

"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!"

"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?"

"Mitä tuo tarkoittaa?"

"Jos tietäisinkin sen!"

"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä."

"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä
komennetaan: takaisin kotimaahan!"

"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea
mitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja
juttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret
taipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä
hiljaa."

"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?"

"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti
muistella häntä."

"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!"

"Näetkös sen?"

"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?... Kuules sinä, mitä tuo
tarkoittaa?"

"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!"

"Heitä on kuus' siellä."

"Sepäs on ripsas kapteeni."

"Isä kertoi: Idstedt'in luona..."

"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!"

"Mitä tuo tarkoittaa?"

"Ampuvatko ne?..."

"Ampuvatko ne?..."

"Patteria... trr..."

Kapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.

Sitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.

Kuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?

"Patteria, täyttä laukkaa..."

Siinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan,
aurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen
riemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja
sitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä
paikalle.

Majuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan.
Majuuri istuu hyvästi hevosellaan... istuu päätönnäkin... Kuinka
kamalaa... Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.

"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin
kiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla
ruskealla?" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.

"Eteenpäin."

Hevoset yrittävät hypähtää sivulle.

"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden."

"Kahdeksantoistasadan askelen päähän."

Nyt ei ajatuksia enää.

"Ei ole mahdollista."

Ei mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!

Valkoiset teltit... Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä
edes ja takaisin, peittyvät savuun.

Pjj... jj... juu... juu... Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä
täällä, paisuu.

"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."

Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä
ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä
vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti.
"Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!."..
Pjjuu... Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti
huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä
syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu
taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.

Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri
on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää,
särähtelee ja jyrähtelee.

Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.

"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän
puoliin.

Granaatteja käsiin... latausläpi on auki.

"Tshuu... uu."

Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea
juova. Mutt' ei ole aikaa... ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua
päältämme nuo jyrähtelijät tuolta... tuolta kukkuloilta.

"Patterioja kohden!... Viidentoistasadan askelen päähän."

Numero yksi lähtee pois. Tulta.

Paukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä
ääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin
silmin ja vääntynein kasvoin.

Puoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja
rätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla
jotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä
läähöttäväin miesten ylitse.

"Tulta!"

Tulta leimahtelee.

Jörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.

Lentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti
lähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on
viskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa
kuin valettu tummanpunaiseksi.

Luutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin
Loherkankaalla.

Joku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä
myöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.

"Saatte poistua."

Mies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.

Joku mainitsee nimen: "Katsos. Geert Dose."

Luutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän
komantokäskyn.

"Uhl!"

"Herra luutnantti."

Hän kääntyy ympäri. "Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut
selkään."

"Ei näy mitään."

"Eikö reikää?"

"Ei mitään reikää."

"Noh,... siis ei... tuo patteria tuolla puiden alla!"

"Tulta!... tähdätty liika lyhyelle."

"Tulta!"

"Tuolla tapaa."

Numero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee
taaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä
jotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää
hän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä.
Jörn Uhl juoksee kanuunalle.

Numero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja
laskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.

Luutnantti Hax huutaa ajajille; "Taappäin." On kolme hevosta pystyssä
vielä. Toiset makaavat maassa.

On kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.

Jörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku,
granaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula
ja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.

Lohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.

"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. _Nyt_ ei
olla Loherkankaalla."

Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'... ja... kaks'" Aivan kuin
Loherkankaalla.

"Tulta!"

Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.

Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann... on
hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."

Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä
pitää."

Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa
ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa
suhisemaan ja räiskähtelemään,... menee sirpaleiksi jotakin:...
kirahtaa kovasti jotakin vastaan... tupsahtaa syvälle maahan. Erään
upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen
pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta
kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl
auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat
ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on
repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.

Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin
vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja
lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen
kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy
tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi
käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä
punainen tulenkieleke.

He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi
mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä.
Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että
ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä
hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.

Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit
ovat lopussa!"

Nyt on hätä käsissä, paha hätä.

He seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin
pyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi
puristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti
Hax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.

"Noh, eikö vieläkään ole reikää?"

"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin."

"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi." Hän
sylkäsee ylenkatseellisesti.

Silloin tulla karauttaa siihen eräs taapiupseeri. "Miks'ette ammu?"

"Ei ole granaatteja."

"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!"

"Kuten käsketään!"

He ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia... lisää vaan... pitkän
ajan.

Jörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan
oikealle: siellä on granaatteja taas.

Nyt sujuu paremmin.

Eräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla
äänellä. "Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin... Toveri!" Hän kumartaa
Haxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta
Hax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti,
alahuuli lerpallaan, vihollista kohden.

Silloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. "Mitä hommaavat ne
molemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?"

Takaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.

Saksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.

"O... ne tulevat apuun..."

"Mutta kanuunat!... Mikseivät ne ammu?"

"Ampukaa toki, veljet!"

Siellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä... välähtää joku
putki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen
kanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on
sankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen
vuoden perästäkin.

"Ampukaa, veljet!"

Lähenee outoa melua ja hälinää.

Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:
"Patterioihin vasemmalla... Patruunia! Patruunia!..."

"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on _meidän_ oma patterimme!"

"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"

"Käännetään!"

He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy
kanuuna ympäri.

"Patruunia!... Neljänsadan askelen päähän!..." Luutnantti Hax seisoo
pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu
pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä
pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa
kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen
lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.

Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä,
seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat
ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja
kirkuvaa vihollista kohden.

Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö
pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu... työntää uutta
patruunaa sisään.

"Jörn Uhl! Poika!... _adsum_, Jörn!"

Jörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon... Miks'ei
seisoisi Fiete Krey hänen vierellään? "Sinun ampumisesi ei hyödytä
mitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo."

Joku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.

"Jospa Heikki kyntäisikin _noin_!"

"Postikortti, joka minulla on kypärässäni..."

"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta."

"Lisbeth Junkerilla on... Yhdentekevää kaikki."

Hän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa
latauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään
putkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee
palohaavoja ja hiha suitsuu.

Patruunahaulit tuiskuavat... vielä kerran... vielä kerran. Ne
vaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee
outoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja
tulessa.

Loppu lähenee.

Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.

Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka
isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä
kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.

Pois!... pois!...

Sydäntä särkevä paluu.

Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana
hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita
eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee
luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.

"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin
kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua
nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"

Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon
heidän ohitsensa kentän ylitse.

"Kolmas on meitä varten."

Ei... Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään
tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.

Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee
lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin
hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu
kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.

Kuinka he ponnistelevat!

Hevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla
kovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan
telineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset
pörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan
edessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa
liinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin
sysäisi hän hanan oluttynnöriin:

Väliin joku komentosana.

"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne."

Kolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti
miehitetyt -- joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä -- tuodaan taas
esiin.

Nuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee... Nyt on hänkin valmis
lähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja
osoittaa miekankärjellään suuntaa: "Tuonne ylös! Metsän rantaan!"

Jörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.

Ylt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko
äskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova
jyske.

Kun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu
jyrähtely kaukaisemmalta.

"Tiedättekö minne, aliupseeri?"

"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle."

"Sinne minun täytyy!" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan...
"Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy
minun kirjoittaa hänen äidilleen."

"On kaatunut monta, herra luutnantti."

"Hirveä päivä."

Kun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt.
Jyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.

Taivaalta laskeutuu ilta.

Eikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten
ennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: "Aurinko, seiso alallasi
Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!"

Ei... ei...

He ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.

Mutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja
peittää kentän. Vihollinen on vaiennut.

Ilta tulee.

Ja kun tulee hiljaisempaa... kuuluu kaivannoista ja pensakoista:
"Auttakaa minua... oi... auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je
_prie... ma mère... pitie_." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin
jano... niin jano... äitini." Hiljenee.

He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.

"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"...
sanoo luutnantti... "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."

Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja
tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.

Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas
haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui.
Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey
heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.

"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."

Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä,
paikalleen ja katosi metsään.

"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin
pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi
muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä
Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee
eräs toispuolelainen!"

Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä
takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa
tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta
jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.

Fiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan
maahan.

"Minä olen ranskalainen", sanoi hän. "O, o..."

"Mitä?" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.

"Minä olen Strassburgista."

"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise." Hän otti
siteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.

Siteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas
itseensä: "Sinä..." sanoi hän... "Kuinka olet sinä täällä?"

"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi,
farmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn.
Oi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!... Mutta hiljaa
siitä!... No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi
sinua mitenkään auttaa."

Lohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla... tuolla ylhäällä...
siellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.

Luutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin
raskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. "Oletteko
haavoittunut?" kysyi hän.

"Enpäs, herra luutnantti."

Jos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt
hyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään:
"Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin
lähtisi!"

Silloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle
ranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut
vallilla.

"Me lähdemme nyt", sanoi luutnantti.

He nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.

"Oletteko tekin holsteinilainen?" kysyi luutnantti.

"Dithmarshista."

"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä
kylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen:
kaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet... Se on kamalaa. Minun
pitää kirjoittaa siitä... mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä
hoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies."

"Onko Grethe hänen sisarensa?"

"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet
samassa kupissa, oli sedän tapa sanoa."

Fiete Krey koetti lohduttaa: "Moni kuppi särkyy, herra luutnantti."

"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me
menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."

"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."

"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.

Silloin puistivat he kaikki päätään.

"Kolme viikkoa?... Se ei ole mahdollista."

"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"

"Ääretön aika siitä jo on... enemmän kuin seitsemän vuotta."

Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä
kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin
äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.

He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.
Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.

Olipa siellä työtä, siellä _Bois de la Cussè_ metsän rannalla tänä
yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi
neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli
joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö,
joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien
vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle
kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden
tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja
punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista
aseista ja puun sirpaleista.

Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään
hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu
härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.

       *       *       *       *       *

Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia
haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin,
joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.

"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa
juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!'
sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina,
leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja
menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat
vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä
muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä...
Oh, tekö se olette, Uhl... Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että
sain kyllikseni."

"Herra luutnantti... eihän niin pahasti ole..."

"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun
täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette
aina niin jäykkä ja levollinen... Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee
kyntämisestä... Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka
kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."

"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja
auttoi mukana."

"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja
koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."

"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa
vastaan."

"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä.
Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan,
kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä.
Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että
äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin,
niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin
aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'... mikä hänen nimensä nyt taas
onkaan?"

"Uhl."

"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta
voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä
nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!... Dose, mitä siinä seisot
ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää
taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh,
antakaa paukkua nyt... Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja
saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."

"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"

"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen
sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa
nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni
Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."

Hax ei voinut sietää kapteenia.

Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt.
Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt
vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.

Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa
kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan.
Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin
aivan turhaa.

Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä
tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä
Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen
ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.

Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän
tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin
Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme
sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.

"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"

"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä
olen elossa."

"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"

"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla.
Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti... mutta sekin on aivan
yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja
äidin luona... Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä
täytyy minun maata _näin_... Löyhkää niin pahalle, Jörn."

"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin
sinun."

Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun
yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja
hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.

Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä
taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja
häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.

Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt
pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi
tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista
päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia
rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin
käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin:
yks' -- ja -- kaks'.

Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.

       *       *       *       *       *

Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine
löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi
kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli
Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.

Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien
aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä,
huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään
huonetta, huomenna paitaa.

Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun
alle! Kaiva hauta, _paysan! C'est mon bon camarade, cochon!_"

Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra
kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin."
Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin
kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää
ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme
kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet
näinä kuukausina.

Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään
kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi _täytyy_ minun olla
Uhlilla."

Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä
kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli
löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet
keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten
tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä,
että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja
lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä,
nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi
kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen
muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi
lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen
tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn
Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi
mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti
sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän
Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.



VIIDESTOISTA LUKU.


Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi
palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa
hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.

Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey,
lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle
tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa
univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät
yömajaa itselleen.

Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey
silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas,
somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan,
kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey
katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin
jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta
ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan,
nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja
lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan
vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään
lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.

Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;
Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.

"O, Jörn, Jörn!... Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä
kuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että
sinä olet naimisissa... O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!...
Tiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?"

Niin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti
uudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin
kahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä.
Semmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn
Uhlia!

"Onko Thiess täällä vielä?"

"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan
matkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs
tuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat
että Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon."

"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä
ollenkaan enää siellä?"

"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo", vastasi hän, "mutta olen
hyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi
siellä."

"Ja mitä toimittelet täällä?"

"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa.
Sitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa."

"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?"

"Kyllä, tulen mukananne."

Niin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja
tulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen,
ja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi
jonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess
Thiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä
kahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän
oli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.

"O, Jörn!..." huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. "Siinä sinä
olet!... Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!... Lapset, kuinka kurjaa
täällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille,
niin paljo vaan kuin haluatte."

Hän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. "Älkää sanoko mitään,
lapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi,
sitä tyttöparkaa, pientä... Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän
aikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos
hänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,... Jörn,
ajatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä
kaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin
häntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn
satamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku
ihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini,
keitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä
sisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki
nurinkurista."

Fiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: "Istu sinä nyt.
Älä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi.
Jos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän
paikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt
pois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä
omin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys
pidättää häntä."

Lisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti
päätään siihen.

"No, Thiess!... Ja ajattelehan toki", sanoi Fiete, "että tulemme
juuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä,
siinä mukana puhellaan sitte enemmän."

Tuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon
isännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli
leipää.

"Istu nyt, sinä vanha maamies!" sanoi Fiete Krey. "Usko pois, me
löydämme kyllä Elsben vielä."

"Niin Thiess; ja syö nyt!" sanoi Lisbeth. "Tässä on sinun kuppisi."

"Tiedättekö", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin
tuolillaan, "tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä
en kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne
elävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö,
joka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset.
Kaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me
edelleen ja löydämme sisaremme."

"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt
yhä vaan Kreynä, näemmä."

"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin
silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö
vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai
saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee
että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen
nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"

"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi
hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan
päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan
jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.

"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas
varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."

"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä
kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä
nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin
kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän,
'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän:
'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että
nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin
ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä,
lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa,
että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen
yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha
saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme
tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä
sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin
minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän
kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä
kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En
vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro
Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja
sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja
nauraa.

"Noh, ja sitte... viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte
vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia:
kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle
taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi.
Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli
kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi
kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä
työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen
suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään
vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt,
hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka
veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."

Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki
tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.

"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä,
"siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja
kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit
turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat
ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin,
ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista
laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta
että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja
herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka
on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä
vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla
on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni
Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani,
niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni:
tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään,
hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja
fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta
ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin.
Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa
apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan
nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja
katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä
rämeikkökaislikkoja."

Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa
näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä
anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja
tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös
taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.

Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli
puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen
mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna
harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.

Lisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin,
ja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin;
mutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa
sanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän
uuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut
katsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi
kunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen
edessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella
rakkautta.

"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla", jatkoi
Thiess, "samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden
varsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa",
sanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan
itkuun, "viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä
joku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin."

"Ei", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän
ihmistuntijaksi. "Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin
elämässä kuin hän. Te ette tunne häntä... Oletko etsinyt Heinsenin
nimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa
kuulemassa?"

"En ole mitään löytänyt", vastasi hän. "Ja pahinta on se, että monta
kertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka
kiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan
kaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi
että mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta
lienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee
yönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha
raihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä
oli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee
kaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne
ihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte
tässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko
Hampurissa."

"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?"

"On", vastasi ukko hämillään, "niillähän tuota on täällä ikäänkuin
jonkinlainen seura."

"Mitä?"

"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs
suutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä,
tuolla... näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla,
siellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin
Strackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran
heiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei
pitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia
jo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan
pieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa
tulla alas telegraafilankojensa tasalta."

"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?"

"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura.
Seura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta.
Niin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja
toista."

"Aina täällä sinun luonasiko?"

"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on
molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon
koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka
kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla,
jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä
se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on
näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla... Noh
niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä
poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan
niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä
turvesäkissä on joka kerta -- ei mikään kultainen pikari, Fiete,
vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu
koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat
ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa
uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi,
että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä
sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta
tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen
isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut,
savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on
yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu
tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän
hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."

"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa
etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh,
älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja
tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla,
hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan
saattamaan meitä?"

Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin,
Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja
vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät
kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän
peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui
tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä
juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.

"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla
liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja
jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi
hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi
hän.

"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.

"En, en, minä kuivun taas helposti... Tehän molemmat tulette
huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt
kunnollisesti kotiin!"

He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen
jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret
nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti
pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin
katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.

"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri!
Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton
päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"

Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete
Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä
palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän
aina piditte yhtä."

Silloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli
hyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän
nyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen
hänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän
toiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi
hän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui.
Hän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka
kauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn
vastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he
eivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle
kätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni
ja sanoi: "Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin
tervehtimässä." Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja
hajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen
sulkeuvan oven taakse.

Jörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. "Oh", sanoi tämä,
"luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten
tykkäät!'... Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess
Thiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan
huomenna matkustan sinne valtameren yli taas."

"Mitäkö?" sanoi Jörn Uhl. "Matkustatko taas, näkemättä
vanhempiasikaan?"

"Vanhempani", vastasi hän, "ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi
minulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan
kerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin
noutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut
kuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn
kirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle.
Silloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee
kaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut,
ostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä,
joissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne
mukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu
semmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä
istuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella... Jasper Krey
palaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey
viheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille
tuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on
aistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta,
Jörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin
asti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä
poissa, sydäntä iäti lähellä'... 'Oi rakasta, niinkauan kuin
rakastaa voit'... 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä --
keskellä tupaa, Jörn, -- ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa
juttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis
jättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut
tuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja
luen kirjoituksia nauhoissa -- sillä jostainhan tahdoin minäkin
sentään jutusta nauttia -- silloin astuu sisään poliisipalvelija
Mariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan
aikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'...

"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja
toivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa
yhtäpäätä käsivarsillani'... Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla
ja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut
mitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton
hänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan.
Wentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää... Ja vielä eräs
seikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä
ja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin
vallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni."

Mutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: "Olen
kahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta
Uhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl
Wentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess
Thiessen taas käymään kaduille ja etsimään.

Niin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin
poika, hoiti isännyyttä Aulangolla.

Usein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai
jalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa
rintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä
Jörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan
jäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin
viikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja
unettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla
irti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän
kalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä
huoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas
etsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.

Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n
ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat
hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän
kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan
matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä
hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden,
jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla
Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä
mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan,
liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa
saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden
alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine
kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän
mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän
aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka
käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se,
ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti
semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja
kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos
jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä
vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä,
ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.



KUUDESTOISTA LUKU.


Eri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina
saaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat
voitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista
ollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.

Muinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta
lisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä
pitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla
ja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä
palasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet
kulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla
villanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä:
ihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen,
siellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä,
voitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin,
hänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan,
ja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen
maahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla
palvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista,
viskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään
lehmukseen.

Eri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata
koteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he
retkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän
maahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti
kiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä
ilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä
vendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä
tuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset
riipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.

Taaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt
maahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien
pitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta,
kellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän
naapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi
päiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä
omaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen
marskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti
hän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka
hän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan
talonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli
ripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.

Eri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa.
Eivät aina voittajan mielin... Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi
Hemmerwurthilaista yhteen -- Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla
--, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan
ja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin
vangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään.
Lopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa
niistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä.
Sen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut
mitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan
mitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin
oli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana,
kun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen,
jossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin
kautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri
ollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan
lunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta
ei palannut hän voittajan mielin.

Näitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa
on kokenut monellaista.

Jörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut
että kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään
ja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän
piti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja
että kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä
raskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään,
että oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti
kylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että
rattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki
olleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä
puoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti
veräjän pystyyn.

Kun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien
ikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi
kivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille
heikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet,
jotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen
toisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli,
pitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään
ilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien
tielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka
antoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen,
ja joku heistä sanoi: "Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse."
Kohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: "Kuules, joll'en tietäisi,
että Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän."

Hän koetti herättää mahdollisimman vähimmän hälinää rautakiskoisilla
saappaillaan, tuli ovelle ja ihmetteli, kun tapasi sen avoimenaan:
Wieten piti nimittäin aina hyvän huolen semmoisesta. Haparoiden
kädellään eteensä pimeässä, asteli hän verkkaan ylös avaraa välikköä.
Kerran koski kätensä puuhun: siinä oli silppukone häkkien edessä.
Samassa tunsi hän jalkojensa alla olkia. Hän tunsi niiden pehmeästä
täyteläisestä kahinasta, että ne olivat kauran olkia. Hän kumartui ja
otti kädellään lyhteen päähän, joka oli kypsynyt ja leikattu sillä
aikaa kun hän oli ollut Ranskassa, ja joka nyt oli puitavana. Silloin
rupesi hän tuntemaan olevansa kotona.

Taaskin sai hän syytä ihmetellä sitä että keskivälikönkin ovi oli
auki ja että avoimesta kyökin ovesta lankesi häilyvä valojuova
välikölle, ikäänkuin pitäisi jonkun sen avulla löytää tie kyökkiin.
Hän läheni hiljaa ja hidastellen ovea, valmiina kohta kääntymään
kamariinsa, jos kyökissä olisi vieraita. Mutta siellä istui Wieten
yksin tuolillaan ja kutoi sukkaa takkavalkean hypähtelevässä valossa,
rillit nenällään ja katseli niiden ylitse häneen, tarttui rilleihinsä
ja sanoi hillityllä värähtelevällä äänellä: "Noh, siinähän sinä
olet... poikani... Olen koko päivän odottanut sinua. Kahvi on tulella.
Kas vaan... se rupeaa kiehumaan kohta."

Wieten oli noussut ylös ja aikoi talonpoikaiseen tapaan hillitä
itsensä ja kurotti pannua kohden, joka on tulella. Mutta kiihkeä
ikävöintinsä ja suuri ilonsa siitä, että hän nyt taas vihdoinkin oli
terveenä kotona, otti voiton hänen kurottavasta kädestään ja muutti
sen suunnan. Siinä lepäsi tuo vavahteleva käsi Jörnin käsivarrella.

"Wieten!" sanoi hän. "Mun oma vanha Wietenini!" Hän otti arasti
Wietenin käden ja piti sitä omassaan. "Noin iloiseksiko tulet, kun
taas olen kotona? Oletko koko ajan ollut terveenä, Wieten? Oletko yhä
yhtä näpsäs ja ripeä, mun vanha piikani?"

Wieten nyykäytti päätään, esiintulvivat kyynelet, kun tukahuttivat
äänensä. Sitte laski hän kutimensa pöydälle, joka oli ikkunan edessä,
ja sanoi: "Vie se tupaan, Lena."

Silloin vasta huomasi Jörn kookkaan tytön, joka seisoi pesuhommissa
ja katseli häntä. Tämä tuli nyt esiin takkavalkean valoon ja
Jörn katseli häntä, ja häntä mielytti tyttö, joka oli kookas ja
vahvarakenteinen ja muhkeannäköinen. Lisäksi olivat hänen kasvonsa
terveenväriset, valkeat ja punaiset ja pehmeänpyöreät, hiukset olivat
keltaiset ja asettuivat päänlaelle heikoissa aalloissa, ainoastaan
korvilla oli pienet kiharat, semmoiset että olisi voinut pujettaa
sormensa niihin. Jörnistä tuntui, kuin ei hän vielä koskaan olisi
nähnyt niin reipasta ja samalla niin kunnollista tyttöä. Lisäksi
miellytti häntä vielä se että tyttö nyykäytti päätä hänelle ja sanoi
"hyvää iltaa", ja sitte katseli häntä niin avonaisen uteliaasti ja
vakaan ystävällisesti, ylhäältä alas asti.

Ennustipa hyvää että hänen ensimmäinen kysymyksensä kotiinpaluun
jälkeen koski tätä tyttöä: "Mistä on _tuo_ sinulla?"

"Hänhän on Lena Tarn", vastasi Wieten. "Hän on jo marraskuusta
suurpiikana täällä... No, ota kahvia nyt. Etuhuoneissa on taas isot
kestit. Heikki on ostanut hevosia ja nyt hänen täytyy vielä kalliin
hinnan lisäksi maksaa viinit. Tyttö saa palkkaa kaksikymmentä
taalaria; aivan liikaa."

"Onko hän yhtä kunnollinen kuin hän näyttää?"

"Noh, Jörn, tiedäthän: ainahan sitä jotakin on moitittavaa... Hän
laulaa minusta liiaksi."

"Laulaako hän? Hänhän näyttää niin järkevältä."

"Sinä arvelet, että hän on pyhimys, koska hän näyttää noin puhtaalta
ja vakavalta, vai kuinka? Eipäs vainkaan, Jörn. Kaikkea muuta."

"Virmako?"

"Ei, enhän sitä voi väittää, Jörn. Hän on vaan semmoinen liiaksi
laulavainen. Sitäpaitsi on hän niin avosuinen ja semmoinen
suorapuheinen. Sitä en minä kärsi tytöissä... Kuuletko nytkin...?"

Kuulin tosiaankin kuinka hän laulaa hyräili tuvassa.

"Kutka sitte laulaisivat, Wieten, ell'eivät nuoret tytöt?... Asuuko
hän täällä sinun kanssasi tuvassa?"

"Kyllä... hän nukkuukin täällä. Se oli hänen ehtonsa palkkasopimusta
tehtäessä. Hän on kunnollisten vanhempien tytär ja tahtoo pysyä
kunnollisena. Se minun täytyy myöntää. Minä sanon vaan, että hän
ainoastaan laulaa liiaksi ja on liika omapäinen. Muuta ei minulla ole
häntä vastaan... Juo kahvia nyt, Jörn!"

Hän joi ja söi ja sanoi: "Istuhan nyt Wieten ja kerro, kuinka johduit
odottamaan minua?"

"Kuinka johduin. Luuletko sinä, etten joka jäsenessäni tuntenut, että
olit matkalla? Ovet olisivat pysyneet auki koko yön, Jörn, ja minä
olisin istunut takan ääressä. Usko se."

Hän oli aukaissut Jörnin vaatenyytin, otti esiin hänen
liinavaatteensa ja kummasteli niiden hyvää kuntoa; Jörn selitti että
eräs armelias säälivä rouva oli lahjoittanut ne hänen maatessaan
sairaalassa.

"Ja sitte Jörn", sanoi hän: "olipa jo aikakin että palasit."

Hän käväsi pesutuvassa ja palasi takaisin, kohenteli tulihangolla
turvetuhkaa ja itki. "Enhän kuitenkaan osaa pysyä väliäpitämättömänä
siitä, kuinka asiat menevät talossa, jossa on vanhentunut ja
harmaantunut. Elsbe on mennyt turmiolle. Ja kuinka on sinun
käyvä? Te molemmat olette kuin omia lapsiani, sentähden pitää
minun kertoa sinulle kaikki, isäsi ajaa jokapäivä kaupungissa, ja
kaupunginmatkan jälkeen istuu hän aina täällä kylässä Torkelin
kapakassa, jonka vaimo, kuten tiedät, on huonotapainen, ja jolla on
kaksi turmeltunutta tytärtä. Ja veljistäsikin on jo tullut pahempia
kuin juomareita ja naistenhännittelijöitä: tiedän, että muutamat
uhkaavasti vaativat heiltä takaisin rahoja, jotka he ovat huijanneet
itselleen. Minä olen saanut harmaat hiukseni kunnialla, Jörn."

Nyt oli kurjuus koko peloittavassa paljaudessaan hänen edessään. Hän
astui ikkunan eteen, Wietenkin tuli hänen rinnalleen, yhä itkien ja
katsahti sattumalta ulos ikkunasta. Kuu loisti ja näkyi tähtiäkin,
vaikka olikin sumeista ja pilvistä. Wieten rupesi tuskailemaan, kun
eivät olleet korjanneet auraa puoleen, joka oli pihan veräjällä.
Näki kuun valossa kirkkaan auranterän. "Renki oli juovuksissa eikä
lähtenyt ulos sateeseen. Kun isäsi nyt yöllä palaa kotiin, saattavat
hevoset säikähtyä."

"Hevoset ovat tottuneet yömatkoihin", sanoi Jörn. "Tule, mennään
nukkumaan."

"Etköhän mene etuhuoneihin ilmoittamaan veljillesi kotiintulostasi?"

"En... Muutenkin jo tulin heistä liika varhain. Mennään nukkumaan.
Joko tyttö on levolla? Pidä huolta, ett'ei hän joudu noiden
hulttioitten käsiin tuolla etuhuoneessa, se olisi onnetonta. Elsbe on
mennyttä; riittäköön siinä."

He erosivat vaieten, hyvääyötäkään sanomatta; sillä melkein ennen
jo kuin he olivat ennättäneet päättää lauseensa, olivat he kumpikin
vaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Jörn ei riisuutunutkaan, vaan
heittäytyi vaatteissaan vuoteelleen mennäkseen vanhan tapansa mukaan
päästämään hevoset valjaista, kun isä palaisi kotiin. Mutta hän oli
niin omituisesti levoton, että hänen täytyi vielä kerran nousta
ylös, ja mennä ikkunan ääreen ja katsella ulos yöhön. Samaan aikaan
oli emännöitsijätärkin noussut ylös ja seisoi eteenpäinkumartuneena
ja tähysteli ulos auraa kohden ja näki sen välähtelevän, huoahti
raskaasti ja tunsi itsessään ikäänkuin jonkinlaista kammon
puistatusta. Sitte menivät molemmat levolla taas. Ja kun olivat
laskeuneet levolle, veti heitä vasten heidän tahtoaan ikäänkuin
pimeisiin syvyyksiin, jotka aukenivat pohjattomina alla, ja joista
ei ollut voimaa kohota ylös. Ja sillä välin kun he voihkaten
kamppailivat sen synkeyden kanssa, ja sillävälin kuin tuo nuori
tyttökin levottomana puhui unissaan, kuului kuin matelevaa ryömintää
pimeissä talleissa, kuului outoa kahinaa lattioilla ja raskasta
latkintaa ja laahaamista avaroilta väliköiltä, ja vierashuoneitten
välinen suuri kaksoisovi lensi kumeasti äännähtäen auki. Mutta kukaan
heistä ei osannut herätä unestaan, heitä pidätti siellä syvyyksissä
ikäänkuin jotkin raskaat muodottoman mustat kädet.

Aamulla, noin lähemmä kello kuutta, kun vielä oli pimeätä, tuli
Jasper Krey kyökkiin. Hän ällistyi jonkunverran nähdessään Jörnin
seisomassa Wietenin vieressä takan ääressä; mutta sitte sanoi
hän tyyneesti, ikäänkuin kertoisi hän jostain jollekin hevoselle
sattuneesta tapaturmasta: "Tuleppas mukana ulos, Jörn. Isäntä on
ajanut nurin ja langennut auraan. Pelkään, että hän on saanut hieman
liikaa." Hän osoitti otsaansa.

Älypää Wieten kirkahti ääneen ja peitti silmänsä käsillään: "Aura!"
vaikeroitsi hän. "Minä tunsin sen tapahtuvan, mutta en osannut
liikuttaa sormeanikaan sitä estääkseni."

Jörn Uhl juoksi ulos ja löysi isänsä. Hän makasi lokaisena ja
lävitseen kastuneena märässä ruohossa ja vesilätäkössä. Hänen ohuet
hiuksensa olivat aivan verissä. Epäselvällä äänellä houri hän
jotakin, että hän tahtoi jäädä tähän vuoteelleen, heidän pitäisi
mennä ulos kyntämään vaan, hän ei jaksaisi nyt. Ja hän sanoi, että
hän vakoa päättäessään oli joutunut auran alle. Hevoset olivat
raahanneet kyljellään makaavat ja särkyneet rattaat ulos tallin
ovelle ja seisoivat siellä.

Klaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri,
ja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat
vaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella
jo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää
kauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa
sairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän
arvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni
valkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja
jäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: "Olen kuullut
isääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa
sinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain
veljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin,
kun olit pieni poika vielä."

"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin", sanoi Jörn.

"Niinkö!" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. "Se onkin sinun
mukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli
niin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon,
kuin olen kuullut."

Jörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja
lähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja
katselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti
eteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla
juovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun
astuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut
estetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan
oli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun
puuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin
ollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei
saanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä
ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin
vasempaa: "Seitsemänkymmentä!" sitte oikeaa: "Ja seitsemänkymmentä
yks'!" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: "Ollut mukana
silloin!" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt
viimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata
täytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle.
Niinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.

"Kuulkaa tarkkaan nyt!" sanoi ukko. "Olen säästöpankin puolesta
täällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin,
säästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana
suurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen
ensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan
juuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti
semmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi
käyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän
tiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään,
taitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi
ja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli
luisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät
parhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä
silmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme
viimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää
sitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle
tapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi
jäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän
sentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä."

"Niinkö?" sanoi Henrik. "Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!"
Hän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.

"Niin, sillä kannalla ovat asiat", sanoi ukko ja nyykäytti päätään.
"Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin
on luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa
taskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon
kaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi
luonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on,
olisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas
2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on
ehdotuksemme."

Jörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä
onnelliseksi: "Minulle talo! Minä isännäksi!" Ja hän häpesi veljiensä
puolesta.

Heikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja
ikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn,
joka istui sen vieressä, lähti ulos.

Muulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin,
kun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli
sikeässä unessa eikä kuullut heitä.

Silloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli:
eiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan.
Mutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei
kumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät
vaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. "Sinä
olet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa", ja: "Sinä
taas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi." He katsahtivat
toisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi
toisiinsa.

Mutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat
taaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin,
joka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja
heidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on
menettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä
hankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden,
ja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta
sitte oli huutanut isälleen: "Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat
tästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä,
niin totta kuin löytyy Jumala!" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti
tulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan
koston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille,
joissa vavahteli ja liikahteli.

Henrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne,
aukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen
tutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen
paperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli
kiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä
lyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa
oli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä
siistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut
kaunokirjoitusta, kirjoittanut: "Kaikki apuneuvot tukossa."

"Noh niin", sanoi Heikki. "Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä
sen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään
kauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi,
ja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän
täytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko
talosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään."
Hän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.

Heikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on
säilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona
äidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä
silloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi
syödä.

He katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos.
Keskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: "Ette löytäneet
mitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?"

"Saammeko nostaa ne tänään?"

"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa
meijerissä. Hän käy kanssanne notariolla."

Sitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa
sotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä
kuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. "Hevoset ovat
minun", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, "olet edesvastuussa siitä,
että ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla."

Ulkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran
katselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät
länteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja
vaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot
kalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: "Isän syy on suurin
tässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä
tulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan
käsiin." Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.

Sitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.

Kun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja
sitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea
kohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja
laihannäköisenä.

"Jörn, Jörn!" puheli tämä. "Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo
kolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti
tänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani:
sitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa
kuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin
ja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön
rauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on _edessämme_, Jörn,
sitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla
huolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole
tapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä
vielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on
nyt edessäsi... Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken
minulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee
järki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä
kirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta,
tais' olla oikein tuhatkertaiset."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka
ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka
ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden
mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä
kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka
suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee
ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja
kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy
tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun
kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä
kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja
rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta
jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.

"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen
näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."

"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko,
"nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi
muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa
kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon
pakkohuutokauppaan."

"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.

"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan
nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän
vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi
sanoa: Talo on minun."

"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti
Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden
liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan.
"Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö
minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?... Mitä vaan voin tehdä
tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."

"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli
lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä
Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.

"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että
ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä
eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen
kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän
häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi
hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin
olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."

Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en
minä vaimoa tarvitse."

Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö,
kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun
isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin
nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"

"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen
tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa
kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan."
Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa,
niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla
juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se
kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara
kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja
lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä
ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."

Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta
sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui
Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki
ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas",
ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä
toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui,
kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli
Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen
hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä
utetiaisuudella tarkasteli.

"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin
vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani
kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin
tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa
Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran
synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti
heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun
hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin
oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta
ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri,
ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen
huomio oli ainoastaan hevosissaan.

"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli
tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen
luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin
hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle
hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli
ystävällisesti.

"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti
osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän
arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli
vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista
kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän
nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että
sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten
pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi
ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua
takaisin.

"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja
haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja
sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä
kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään
unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä
oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi
myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.

"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen
kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan.
Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän -- kuten jokainen nuorimies
omaansa -- kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar,
kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo,
jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni
olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.

"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa,
tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä
markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi
makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan
kyynelet.

"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä
lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään,
arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen
hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen
hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta
semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan
rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen
kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman
käytöstottumuksen.

"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen
renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin
hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta
ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi
ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan
ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän
yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja
kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon -- kuten hän piti --
tuommoista hentoa haavemielisyyttä.

"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin
hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus
ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta
tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut
mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä
että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa
kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää
kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti
lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet
itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan
pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä
heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai
kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita
säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin
koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai
lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat
koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja
kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin
semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina
mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut
taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.

"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien
voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa
moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka
ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta
joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja
vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt
nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen
ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko
tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä
kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki
pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään
vaimonsa ja lapsensa.

"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan,
joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan
unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu
paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki
näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut
ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä
kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan,
jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti
oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton
ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen
sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja
Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.

"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset
turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta
istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa
ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan
vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja
katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja
neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt.
Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään
ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän
otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat
leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.

"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi --
ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi -- uskalsivat lapset
esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku
vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä
täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään
siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja
huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja
kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta
ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan
vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän
leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.

"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat
vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän
oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi
viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt
yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi
hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä
oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti
saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että
tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen
lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan
taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti
säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki
kaikki kolme kammioon.

"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että
heidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin
katsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai
kyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta
oli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen
taipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei
hän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä
tehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit
pilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa
oli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä
ystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen
taitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai
osakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa,
joka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa,
sulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet
ja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä
kaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi
jonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa
aittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo
entiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut
-- jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat
todellisempiakin kuin moni oikea kultainen -- etsi esiin punaiset
kulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa
paikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.

"Tänä kevännä -- oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään
puhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat
kylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin -- silloin kynti hän
kaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä,
-- se vietti nimittäin hiljaa alaspäin --, oli viljelemätön kangas,
jolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli
vanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset,
varsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin
aaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio
epätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus,
ja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla
vesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen,
ikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja,
jotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi
ja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia
maan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.

"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli
hänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta
palasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä
taas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin
sentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että
hän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua,
ja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät
varjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön
tai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule
tänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin
että hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli
hän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja
sisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina... Semmoista puheli
hän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.

"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti
koko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen
turvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä.
Sitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota
vallan mielettömyydeksi.

"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos.
Jokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet
tekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen
luonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä
säikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä
ja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen
uteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin
raskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen
todelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua.
Mutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden
kirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän
piiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan
punaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli
sen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun
oli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän
nuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten
hoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä
tuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan,
joka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä
rahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut.
Nuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat
eräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun
turhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa
niin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson
takana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun
hän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien
mailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan,
jossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.

"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli
hehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo
salaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja
silmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat
olemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän
pojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä
oli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä,
että viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja
oli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin
ja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi
hän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja
että heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että
poika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti
silittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli
pojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he
olivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista,
ei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt
koettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä,
innostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja
melkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan
suudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon
äitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa,
vapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä,
jos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain
lehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.

"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä
antaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä
pyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan,
mutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän
eteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän
eväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.

"Niinpä tapahtui onnettomuus.

"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät
vielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat
eläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä,
ikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista
kirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä
ja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö
vielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä,
ennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.

"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon
yli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän
huomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää
kumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään,
pudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran
kurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä
on tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika
molemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja
hevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla
hypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka
hän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui
hän. Aurinko nousi.

"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli
että tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi
aikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan
seisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä
auraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi
se pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte
vavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin
makasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää
löydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta."

Valkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden,
sanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski
tulitikulla tulta ja antoi hänelle.

"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään
illalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella
makaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä,
muuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen
edessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan
hänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat
kaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa
toimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa
elämässä'.

"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä
rakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi
lemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin
ja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin
äitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin
ajoi isä hänet talostaan.

"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa
viikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen
luonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan
hänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli
vanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa
ohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin
mielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä
hänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne
tungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan
hänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja
luulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin
käärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät
häntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että
hänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan,
joka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli
epäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä
puolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä
yötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen
levotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia
yksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.

"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu
isäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi
pienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli
saanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen,
hän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä.
Ajattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi
ja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä.
Mutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki
ja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän
koko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen.
Hän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on
samallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla
on raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin."

       *       *       *       *       *

Kun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja
sanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess
Thiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle,
vuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta,
katsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.

Hän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut
tapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä
vieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa
varsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän
järjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan
nyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin
keskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista
valkopää oli kertonut.

Ja vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö
-- länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta
rankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli
elottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin
lausuntoa: "Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään
ei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa", -- silloin
tunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja
hänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit,
sieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja
nytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia "Isä
meidän", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita
masentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat
hänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden
alle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden
näkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat
kätkettyinä evankeliumissa.

Ja tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn
Uhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan
edessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan
niille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon
ja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja
nöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen,
suureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin
avaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa
asuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Eipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä,
kuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin
kello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in
kohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi
lehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset
valaistuina ja tulen leimuavan takassa.

Talossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona
yhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja
silmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi
pitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin
käskevää, "Maavouti"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut
unohduksissa, tuli taas käytäntöön.

Eipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.

Jukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka
kolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä
päivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä
erään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi:
"Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä
vaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin
asehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana
alas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut."

"Entäs sitte?" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään
jo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.

"Jos isäntä... jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä,
niin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä
itseäni elävältä."

Hän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää
seuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä.
Tämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä,
jossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului
komeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli:
"Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne
enää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä
Husumiin." Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri
hetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi
tuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja
korkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli
hän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään
on hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja
saattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta
hän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä
sitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä,
ja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi
häneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen
puhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin
väliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: "Ei. Ne lähtevät
siitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi
talvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni
aivan hiljaa!" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä
kaulaan ja nauroi.

Rengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla
vastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui
kiivaitakin sananvaihtoja.

"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen
kynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne."

Siihen vastaa isäntärenki: "Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin
tappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan
tarvitsisi ruokaa."

Silloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut
pidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä
pari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että
pojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli
poissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.

Kyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin
täytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka
muutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät
tahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian
puheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten
siitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa
neuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi
kyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin,
että hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin
kanssa.

"Järjestä vaan niin, Jörn!" sanoi Wieten. "Olen hyvilläni, että
selkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen."

Niinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli
lerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti
muuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita
valkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään
keskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon
vakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi
kyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti
samana iltapäivänä talon.

Tuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja
raskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan
saisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen
siten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin
valantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan
ja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.

Tuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut
kokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta.
Siitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului
varmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus
mennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja
silmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: "Asiat
luistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan."

Koitti sitten kymmenennen päivän toukokuuta aamu. Aurinko säteili
valkeana siniseltä syvältä taivaalta. Sen loiste sekaantui
maanpinnasta huuruavan kosteuden kanssa keveäksi valaistuksi uduksi.
Etäisyydessä rantasäikillä aaltoili sumu sinervän vaaleana auterena.
Sattui silloin talon ohitse käymään Dreyer ukko, kädessä sauvansa,
jonka hän joka askeleella varovasti ja varmasti laski maahan. "Jörn",
haasteli hän, "kaksikymmentä yksi kertaa olen minä laskenut karjani
laitumelle kymmenentenä päivänä toukokuuta." Silloin vartoi Jörn,
kunnes ukko oli kadonnut kaukaisuuteen, sitte huusi hän välikölle,
niin että kaiku vaan vastaili: "Nyt lasketaan karja ulos! Naisväki
saa tulla auttamaan."

Vietiin ensiksi härät ovelle, neljäkymmentä kaks- ja kolmevuotiasta,
jykeväniskaista eläintä ja laskettiin valloilleen. Ne hyökkäsivät
pihalle häntä ojona ja täyttivät sen melulla ja hälinällä, kuin
lapset koulupihan. Mutta viiden miehen ottivat he niistä urakan.
Aivan liika kaikuvana kuului Jörn Uhlin ääni, ja aivan liika pitkälle
ja varmaan ulottui hänen pitkän piiskansa isku. Hän seisoi ylhäällä
mäellä, luvan ovella ja osoitti minne piti ajaa. Kun ne viimein oli
saatu pihalta, ja ulos rantatielle, lähtivät molemmat päivämiehet
niiden kanssa. Hengähdettiin hiukan.

Suurrenki ja yksi pikkurengeistä ratsastivat sitte hevosten kanssa,
kymmenen lukuaan, jotka sen jälkeen oli laskettu pihalle, pari varsaa
juosta lerputti somasti jälestä. Mutta viimeisenä jonossa asteli
vanha tamma, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli tuotu Aulangolta
äidin viimeisenä perintönä, Aulangon tyttärelle oli nimittäin luvattu
tamma, ja lisäksi sen jälkeläiset neljänteen polveen asti. Tamma
nautti nyt vanhanpäivän leipäänsä talossa.

Sitte tuli lehmien vuoro, kahdeksan kookasta punaisenkirjavaa
marskilehmää. Niiden laidun oli aivan talon takana haassa, jossa
koskaan ei aurankärki ollut välähdellyt, ne kun siinä olivat
lypsäjille lähempänä. Niitä taluttivat naiset. Kun renkipoika yritti
tarttua yhteen niistä, ja taitavasti hän tarttuikin, ei lehmä vaan
suvainnut sitä, vaan riuhtasi nuoranvarren pojan käsistä ja antoi
hänelle kouriintuntuvan todistuksen siitä ettei hänestä mihinkään
ollut. Niin menivät naiset, Lena Tarn komeana edellä, alas tanhuaa
pitkin. Kun auringonsäde sattui pujahtamaan poppelien välitse,
loistivat hiuksensa yhtä tulenpunaisina kuin lehmien punakirjava
takku.

Mutta silloinpa tuli pysäys. Kookas kolmivuotias sonni oli
riuhtaissut itsensä vallalleen, kun siitä oli ruvennut tuntumaan
ikävältä olla tyhjenevässä navetassa. Yhtäkkiä ilmestyi se navetan
ovelle ja lähti sitte levollisesti astellen naisia ja lehmiä
kohden. Olipa onni, että Lena Tarn, jolla aina oli kaikki mielessä,
oli ottanut käteensä kolmijalkaisen, lujatekoisen lypsyjakkaran,
viedäkseen sen laitumen veräjälle. Hän astui säihkyvin silmin
sonnia vastaan, ja huusi sille: "Seis sinä, senkin visapää", hän ei
nimittäin oikein suosinut sonnia. Hän heilautti kolmijalkaansa. Mutta
punatakku läheni levollisesti vaan, ihan ilmeisenä varmuuden, voiman
ja uhman kuvana. Siiloin heitti Lena pikaisen vihastuneen silmäyksen
miehiin, jotka piiskoilleen seisoivat luvan ovella: "Mitä siellä
seista tollotatte, senkin hamilot?" nosti jakkaransa ja heittää
jyskäytti sen punatakkua päin otsaa. Siitä säikähti tämä niin,
että taitti syrjään, jossa joutui miesten kouriin. Mutta Lena Tarn
punastui sen jälkeen vähänväliä koko iltapäivän, nuori isäntä kun oli
katsonut häneen silmillä kuin nuori vallaton mies ikään. Siitä hän
oli salaa sekä iloissaan että huolissaan.

Viimeksi päästettiin ulos vasikat, lukuaan kolmattakymmentä. Ne
käyttäytyivät pahemmin kuin koululapset, ja se merkitsee jo jotakin.
Kuus', jotka olivat nähneet päivänvalon navetassa eivätkä vielä
osanneet eroittaa vettä, ilmaa ja maata toisistaan, tekivät ensin
lentoyrityksiä, ottaen korkeita loikkauksia, kaikki neljä jalkaa
yhtä aikaa ilmassa ja seisoivat sitte jäykkinä ihmetyksestä ja jalat
torrollaan, kun taaskin huomasivat seisovansa maassa. Ne eivät
voineet toipua hämmästyksestään eikä ollut saada niitä liikahtamaan
paikaltaan. Silloin keksi pari niistä lammen, joka oli läävän edessä
ja parissa pitkässä loikkauksessa oltiin siinä. Poika, jonka piti
taluttaa niitä, ei saanut kylliksi aikaa ajatellakseen, pitikö
hänen jakaa kaikki niiden kohtalot, vai saisiko hän ehkä jossakin
tapauksessa eroittaakin asiansa näiden asiasta, hän teki seuraa
viimeisessäkin hyppäyksessä. Nyt seisoivat kaikki kolme kaulaansa
asti sameassa vedessä, kaikki kolme kummastuksesta jäykkinä ja
liikkumattomina.

Nyt suuttui isäntä. Hän torasi "pojan tolvanaa", joka "ei pystynyt
tuon taivaalliseen", laski piiskan seinämälle ja tuli pitkin
askelin mäeltä ja sekaantui juoksevain ihmisten ja eläinten
joukkoon. Olikin jo paras aika panna tenä pelille, sillä tytöt
navetan ovella tirskuivat ja nauroivat ja Lena Tarn seisoi
ivallisin katsein ja silmät yhteen siristettyinä pihan veräjällä.
Niinpä otti hän puolimäessä pahimpaa ilkimystä, jolla juuri oli
kummastelemissilmänräpäyksensä ja tuhmannäköisenä katsoa tollotti
ympärilleen, nuorasta ja aikoi ruveta sitä taluttamaan. Mutta samassa
silmänräpäyksessä oli tässä herännyt joku ajatus, joku mieleenpistos
tai joku sentapainen ja mennä nelisti nyt, pitkäkoipinen Jörn Uhl
mukanaan viettävää tanhuamäkeä alas. Lakki lensi päästä, maa jytisi,
kyökissä, kirkuttiin: aika harppaus, ja vesi räiskähti korkealle.
Siellä seisoivat nyt kaikki viis' vedessä ja kaikilla viidellä oli
kummastelusilmänräpäyksensä.

Viimein saatiin kuitenkin kaikki tolalleen. "Kun me viimein ryhdyimme
käsiksi", sanoivat tytöt. Talossa tuli hiljaista taas.

Lena Tarn palasi kyökkiin, ja näki yhä edessään kasvojen ilmeen,
jolla Jörn Uhl oli katsonut häntä, kun hän astui sonnia vastaan.
Muutoin oli hän aina erinomaisella päällä, mutta jos hän, kuten viime
päivinä, ei ollut ihan terve, oli hän pikainen vihastumaan. Niinpä
näytti hän yrmeältä, niin huonosti kuin se kävikin häneltä päinsä
ja niin lyhyeen kuin se loppuikin. Mutta pianpa sentään muuttuivat
kasvonsa, kun hän hääräili siinä askareissaan ja tunsi uuden nuoren
terveyden taas virtaavan jäseniänsä. Hän meni nopeasti kammariinsa,
lukitsi itsensä sisään hetkeksi, ja palasi kohta takaisin. Nyt
säteilivät silmänsä, hän siristeli hiukan aurinkoa vastaan, avoi
huulensa, hymyili ajatuksissaan itsekseen, nauroi sitte ääneen, kun
yht'äkkiä muisti isännän kylpyretken, ja rupesi laulamaan.

Ei Jörn Uhlkaan oikein osannut rauhoittua tänään. Tuo äkillinen
kylpy oli saanut verensä liikkeeseen, kevätaurinko myöskin vaikutti
puolestaan. Hänessä sykähteli nuorekasta elonvoimaa, hänen täytyi
hengittää syvempään ja katsahtaa kerran ympärilleen monikirjavaan
maailmaan, suorentaa niskaansa ja ruveta tähystelemään leivoseen,
joka leijaili ylhäällä taivaanlaella eikä yhtään hillinnyt riemuansa.

Hän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi
ajatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet
maksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen
astumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen
lupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. "Hänen hiuksensa ovat
päälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut
niskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla
Gravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään... Kun
hän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti
kiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän
puhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta,
jossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo
hän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla
tai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on
hän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani.
Hirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky
sotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi
niin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että
illalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'."

Yhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon,
joka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään
maanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli
viherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella
peltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella
töittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi
käymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli,
kuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki
kaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.

"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen
neljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se
olisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma
erityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin
meno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja
valitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta
markkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle
viidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon
sinulle."

"Luonnollisesti", vastasi Jörn, "luonnollisesti odotan vielä ainakin
kymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä
kauan pitää emännöimisestä huolen."

Tien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan
reippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: "Ukko on sentään
sitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin... Kaunis,
viehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen
ja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten
vasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa
tuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen
jo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole
koskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni.
Naimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään
hevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!"

Hän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat
paidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen,
joka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.

Näyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin
kolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta,
ei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille
ja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja
nauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko
päivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin
tukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että
me miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma
joka kevät liitteiltään.

"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas
toki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori
ja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä
kelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät -- ja ne vierivät nopeaan
-- kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon,
jolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin
tyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja
joilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä,
joka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki
tulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?"

Hän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon;
huonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan
pahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa
kokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin
verran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut
kylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta,
ja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli
istunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: "Voisit toimittaa
parempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata
minua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin
tuosta."

"Uhl", alkoi hän, "luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut.
Mutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui
Ranskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus'
syntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on
taaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää
kuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä
saavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule
avarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä
aivan liika runsaasti!... Käy sisään, Jörn." Siten haastellen laski
hän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut
pöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi
määrän huolellisesti kirjoihin.

Jörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja
veronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin
ajatuksensa kaikesta tästä, "Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy
noin?" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: "Naimisiin meno
ennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää."
Nämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin
tärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen
vanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän
asteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat
paidanhihansa.

Kun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten
alla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti
päivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. -- Hän näytti noin kuuskymmen
vuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen
lisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja
näytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen
leijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana,
osoitti Jörn Uhliin ja sanoi: "Tuossa isäntä tulee."

Ukko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui
taas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja
pelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja
jatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl
oli tuonut mukanaan.

"Minulla olisi muuatta asiaa...", sanoi ukko. "Eukko ei antanut
rauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin
komennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka
sotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten
ollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani... Hänen äitinsä
nyt..."

"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi."

"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka
ilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen
sitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt
kauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori
terve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee
jotain sanonutkin ."

"Sanoi hän..."

Ukko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin
käsiensä ylitse alas santaan. "Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka
kaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan.
Jälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin
luulen hänen sietävän kuulla."

Silloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä
ja kuolemasta, eikä salannut mitään.

Lena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään
muuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta.
Kuullessaan sanan "sota" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen
kirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla
palavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen
vilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä
kypäröitä, vartiotulia. "Nyt kiitos olkoon Jumalan." Niin oli
seisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen
sotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän
kuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä
sykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt
eheänä sieltä, Jörn Uhl.

Vanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja
lähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti.
Sitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei
ennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä,
kuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen
käyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja
raskas perille tulo.

Palatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän
tunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen
pihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen:
tumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat
punaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan,
sisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas,
viinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä
istui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä
täydessä nuoruuden kukoistuksessaan.

Silloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli
lukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli
eräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä
puhuttu komeilta kaikuvia sanoja, "rauhan siunauksista." Tuo
juhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo
rauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja
raskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen
kysymyksen: "Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen,
kylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten
kasvattaminen."

Lena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan
osaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä
ollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi
ja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: "Katsos vaan, Jörn
Uhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!" Ilma
lepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla,
ikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.

Kun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös
pieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä
ja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: "Tulin tekemään
voi-tiliä."

Semmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun
piili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua.
Hän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan
suoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan
jokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen
vastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan
kirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta.
Näyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa
palava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi
kiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin,
eikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä
kirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan
laskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa
luvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla
kun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin
heinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne
pienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle
ikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa
mallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi,
puolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo
istumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi
kuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä
suututti ja hän nousi ylös: "Lasken kammarissa tarkemmin." "Sehän
sopii hyvin", vastasi tyttö.

Illalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle,
nähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän
muutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja
mietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen
ohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti
hän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa
hymähti hän matalaan.

Myöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa
ääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten
enimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan
keskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa.
Näinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä
oli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin
aina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että
hän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä,
niinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin
suuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa
taaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään
tähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että
kuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan
pääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän
asti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut
velkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle,
jossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi
ajatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta
päästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.

Talossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade.
Omenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä
oli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti
ikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi
oksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento.
Jörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa
hiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki.
Akkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat
ylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät
toverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.

Muisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat
naiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli
ja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena
istui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui
kirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean
kaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui
mietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja
pitkään: "Rauhan siunaukset."

Silloin aukeni ovi ja Lena Tarn astui sisään, ja jäi neuvottomana
ovelle.

"Tule tänne!" sanoi Jörn. "Mitä asiaa sinulla on?" Hän oli niin
liikutettu, että tuskin sai puhutuksi.

"Tulin noutamaan kirjaa takaisin. Luulin, että te olitte vielä
laidunmatkalla." Hän etsi kirjaa kirstun kannelta.

Silloin puhutteli Jörn häntä: "Et ole viime päivinä ollut oikein
hyvällä tuulella. Vaivaako sinua mikä?"

Tyttö viskasi lettiään kerran ja vastasi lyhyesti: "Saattaahan
toisinaan vaivata; mutta se menee kyllä ohitse kohta."

"Olet kai tyytyväinen nyt, kun Wietenin täytyy nukkua sairaan luona,
ja sinä saat pitää huoneesi yksin?"

"Miksi niin? Aivan yhdentekevää minulle. Kellä on hyvä omatunto, hän
nukkuu aina hyvin, olkoon sitte yksin tai kaksin."

"Sitte täytyy sinulla olla huono omatunto, sillä eilen illalla, kun
tulin käytävän lävitse, kuulin sinun huutavan unissasi."

"Noh, niin... en kai voinut hyvin."

"Mitä vielä... että sinä et hyvin? _Kuu_ tuohon on syypää; se on
saanut kurkistaa kammariisi."

"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä."

"Minä sanon että syy on kuun."

Tyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. "Niin kuin te kaiken
tietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme
vasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne
selvästi kuunvalossa. Silloin huusin."

Jörn naurahti: "Kyllä ne ovat olleet kuuvasikoita."

"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin
näin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä
ollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen
ja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä
sitä ole huomannut."

"Sinutteletko sinä minua?"

"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä
sinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin."
Tyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan
ikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen
silmänsä olevan ilmiliekissä.

"Varo, varo itseäsi kuulta!" sanoi hän. "Muuten saat taas tänä yönä
paimentaa vasikkoja."

Hän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He
katselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka
oli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä
jo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka
tahtoi ikäänkuin sanoa: "Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen
tytön vihastus on selitettävä." Tytön silmät taas sanoivat: "Olen
liika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin." Tyttö
lähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa
hänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli
liika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.

Tuli yö.

Oli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä,
ikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin
vuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää.
Taivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti
kynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi
hiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen.
Lisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana
kasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä
maata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi
hiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat
hiljaa.

Jörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. "Lähdenpä tästä
kerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt."

Hän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut,
ja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen
kaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman
vahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli
kuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran
tehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän
putken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli
hankkinut.

Kun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin
ovi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä
vastaan.

"Vieläkö sinä ylhäällä olet?" kysyi Jörn neuvottomana.

Tyttö vastasi: "Eihän vielä ole myöhäistä."

"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran.
Jos haluat, niin tule mukaan."

Tyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli
jäljissä.

Hän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: "Sunnuntai-iltapäivällä
olisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu
ja kauniita tähtiä."

"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin
taivaalla?"

"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?"

"Oh... sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin
yövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa."

Jörn Uhl pudisti päätään vahvasti: "Ovat sinullakin meiningit!...
Oletko oikein tosissasi luullut niin?"

"Olen", vastasi hän. "Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua,
kyllä minä oikein totta olen niin luullut."

Mutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin
veitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.

Hän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi,
suuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: "Katso nyt."

Tyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen
olalleen ja kysyi: "Näetkö mitään."

"O", sanoi hän. "Näen... minä näen... suuren talonpoikaistalon,
joka palaa. Sillä on olkikatto. O... kaikki palaa; katto on
ilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen
talonpoikaistalo... Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut,
että tähdissä asuu talonpoikia."

"Noh", sanoi Jörn. "Riittää jo! Mutta tyttöseni!... sinä joko et ole
oikein viisas tai olet sinä aika velikulta."

"Mitä nyt taas?" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.

"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus", sanoi Jörn vakaana, "se ei
ole eduksi tieteitä harjoittaessa... No, näetkö mitään muuta?"

"Minä näen... näen... syrjässä talosta on lauta-aita, se on
hämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan
välikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta
ja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa!
Näytä minulle joku toinen talo, joka ei pala... Näytä minulle joku
talo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja
navetasta."

Jörn nauroi iloisesti. "Senkin veitikka", sanoi hän, "tahtoisit kai
vielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään
ylitse."

"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle
anteeksi... kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko
se!"

Jörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa
tutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen
siitä ja hänen riemustaan. "Tuommoista et odottanut, vai? Niin,
näet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion.
Ymmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana."

Tyttö virkkoi syvään hengittäen: "Nyt käsitän minä hyvin, että sinä
olet niin huvitettu tästä."

Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Kun puhut noin viisaasti, niin saat
nähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan."

"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo -- tuolla ylhäällä
sinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!"

Jörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin
olisi hän avuton lapsi.

Nyt joutui tyttö vallan kummiinsa: "Mutta mitä tämä on? Kuhmuja?
Aivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin
se, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea
aamusti välkkyy sen pintaa vastaan."

"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan
reunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä,
ja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse."

Tyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn
sanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas,
katseli paljain silmin ylös ja sanoi: "Kuulinhan tuosta koulussa,
noista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista
ja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja
Karstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä
pidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt
näyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin."

"Niinkö!... Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia
tarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja
uneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?"

"Koetan kumminkin."

Taaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus
häntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan
ikäänkuin sivumennen, siepata häntä. "Laita nyt", sanoi hän, "itsesi
nopeasti sisään."

Tyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun
tähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden
ja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta,
jota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui,
seisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran
taaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt
hänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan:
että Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. "Älä _sitä_ tuhmuutta tee,
Jörn!"... ja kuitenkin: "Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies,
jonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa... Millaiset
mukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella
katselee miestä."

Kotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa
pyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä
sireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta
käsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa,
milloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa
kitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.

Hän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei
se kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä
kirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta
ja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte
heikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli:
lentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.

Mutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla
kirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi
silmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se
sisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi
kiihtyneellä nopealla äänellä. "Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää
pitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!"

Jörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi
matalasti hänen nimensä: "Tässä minä olen jo... tässä... minä se
olen... Noo! Noo!... Rauhoituhan nyt... Minä se olen... Muutoin ei
täällä ole ketään."

Tyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan
silmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja
vaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi
hänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti
tyynnyttää häntä. "Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet
sinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko
navetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!...
No, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi."
Kun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti
silmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: "Oi, oi, kuinka kamalaa
tämä on." Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja
sanoi sydämellisesti: "Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin
on." He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.

Täytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se,
että toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla
todellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko
yönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon
poikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli
talon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita
jälkiä, sanoi hän: "Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos
syksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen
naimisiin."

Aamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin
ylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin
eilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina,
virkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista
ja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa
kuin marskitalonpoika. "Oikein, Uhl!" sanoi hän. "Ei ole hyvä
ihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena
Tarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa
syntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta
preussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on
herättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät
työhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn!
Mutta vanhaksi tulette omin voimin."

Kun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi
kivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli.
Hän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket
hohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: "Se on
murtanut siipensä ja makasi kivillä."

Tyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.

"Noh", sanoi Jörn hämillään. "Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä
ajattelet minusta. Mitä?" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui
hän hiukan lähemmä: "Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas,
varsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna
minun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut."

Mutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan
vastaan ja tuijoitti valkeaan.

Silloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta,
tarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi
etuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa,
toinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle
tuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille.
"Niin", sanoi hän lempeästi, "täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko
suruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko
sinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?" Hän istui tuolin nojalle
ja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille,
jotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä
häneen. "Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta
sunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi."

Vieläkään hän ei sanonut mitään.

"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja
kesäkuussa pidämme häämme... Etkö vieläkään sano mitään?"

Silloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa:
"Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä." Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja
itki.

Silloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. "Mutta
lapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni.
Tule nyt iloiseksi taaskin." Ja hädissään sanoi hän: "en minä
sitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt." Viimein kun hän ei enää
keksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä "punapääksi."
Siiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman
lehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän
päätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa
tuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli
ansaitsevansakin päästä.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät
upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.

Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi
voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän
sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa.
Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai
hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen
sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä
tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään,
missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun
poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut,
tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta
puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen
vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"... tai: "Kerran ei ollut ketään
muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle
ja kertoi"... tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen
joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella..." Tai kehui hän Lena
Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina
vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin
vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli
ollut, oli hän kokonaan kadottanut.

Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä
huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan
ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta
todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä
onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta,
jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli
uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja
kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään
oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin
takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron
äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun
kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.

Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta
aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään
hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut
hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut
itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi
avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja
yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti
ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.

Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä
näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."

"Sekin maksaisi vaivan!"

"Mutta jos saisit hyvän?"

"Löytyykö niitä hyviä?"

"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?"

"Niin! Isäntäkö, jaa?"

"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi
kinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa
siihen tarvitaan, usko se... Mutta minun pitää käydä vasikkoja
katsomassa."

Nyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. "Kohta he sinulta
äidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt... taikka saat. Minä
olen sinun äitipuolesi... Noh... nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi
jo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi
kehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti
minua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa
pitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano
että hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte
hänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on
hyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?"

Kun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen
pikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken
keskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet
heikkoa piipitystä.

"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?"

"Kuunnelkaas?"

"Täti, missä oikein piipittää?"

"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!"

"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi."

Silloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti
heille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja
jota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen
villahuivissa maahan.

Lapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: "Teidän pitää
kertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää."

Se on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.

Loppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs
itara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan,
ja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain
kolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä
vielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä
huonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat
niitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki
seitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat
taas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta.
Nyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä
arvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka
vaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen
maksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä
jätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: "Eihän
sitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle
miehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo."

Niinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse.
Tämä meni kyökkiin. "Mitä arvelet, Lena Tarn?"

"Sopiiko sinulle?"

"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan
koneelle."

Lena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria
kohden: "Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään."

Puolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja
raskas mustavilja valui virtana säkkeihin.

Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän
eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt
Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin
hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla!
Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt
itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että
niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella
työllään pakoittaa menestyksen taloon.

Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli
huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi
ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti
ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn?
Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."

"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin
tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja
emäntä."

"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana
tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta,
ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi
käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä
vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika
onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi
mitään huolia, Jörn Uhl-parka."

Hän ei vastannut mitään.

Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa
osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä
ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja
vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää.
Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."

"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon.
Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin
mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."

Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan
erehdy ja myy omia lapsiasi."

"Mitä sekin tullee maksamaan?"

"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen
maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää
pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean
töihini."

Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli
hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat
muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja
pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän
kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle
liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä
hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?

Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut
elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita
oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa,
jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset,
toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat
ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän
oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin,
ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama
voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin
aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä,
säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.

Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen
ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman
kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"

"Sujuihan."

"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"

"Mitäh? Minä kuivana?"

"Oh... minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen
tänään?"

"Kyllä... papumaa on kynnetty."

"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"

"Kyllä, tiedän oikein."

"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö,
silloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään
keneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa
ohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan
kaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi."

"Olethan hyräillyt koko päivän."

"Mutta en laulanut... Noh?... Sanoppas jotakin!"

"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'"

Nyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia
lauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa
väliin ja nauroi. "Jos ihmiset tietäisivät." Sitte nojasi hän päätään
kättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi
lystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään,
ikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.

Vielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut
vastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen
taipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä,
Sitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä
tulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: "Nuori Punike sai
kauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun..." hän aikoi nauraa,
mutta ei osannut.

Älypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.

"Sinä olet ajattelematon", sanoi hän "Tule ja pane maata. Hetkesi on
tullut."

       *       *       *       *       *

Se oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan
jälkeen: "Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi", ja vaikka hän
suureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena
päivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua;
ja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista
kieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko
päivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä
vettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja
onnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen
toimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: "ei niin
joutava kuin toiset kaikki." Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika
tuhma.

Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa,
jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin
märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä.
Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan
ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut
loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän
rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja
jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin
tapaa loukannut sinua..."

Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat
kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi
yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän
puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi,
että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista
viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui
vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan --
niin säikähti hän, -- meni ulos välikölle ja rupesi levottomana
astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli
päätään.

Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia
kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä
hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.

"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä
lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."

Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti
hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen
jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.

Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset
liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat
takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja
tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan
ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli
kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet,
katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen.
Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut
puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa
yö, oli neuvoton tuskan yö.

Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän
raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.

Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl
hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata
lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."

Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea",
sanoi Jörn.

Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että
hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä.
Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt,
lapsensakin oli hän unohtanut.

Iltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että
molemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä
eläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä
oli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi
kuumehoureessaan tähän toivoon.

Silloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset
lehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.

Myöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen
ruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat
voimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat
jääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään
ja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin
järjestettävää...

Jörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut
kuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin
järjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla
avuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.

Sairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän
katseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet
olivat liika raskaat.

Puoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka
osoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin:
"Sinähän olet paljain jaloin"... ja: "Siellä on karmeita"... ja:
"Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.".. Aluksi
olivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta
pensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta
rohkeus ja he tahtoivat takaisin. "No", sanoi hän, "sitte täytyy
minun kai lähteä yksin?" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun
hän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan
koulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen
kauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein
uskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja
rupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta.
Tämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja
puhui: "Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista." Seisoi Jörn
Uhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän
ei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies
saattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen.
Älypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta,
joka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja
itki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin
kääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin
kankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi
pimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän
kulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas
pimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja
ikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa,
tuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja
huomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne
lähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen
kaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja
ne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli
ja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin
lähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan
kaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti
hän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä.
Tie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä
häntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta
kättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen,
joka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen.
Silloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu
loistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi:
"Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun
jäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen
minä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin
mielelläni siinä ohessa."

Kun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen,
syntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien
lehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt
Mariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä
ei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha
Rinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja
joka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa
aina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka
myöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin
otti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan
muutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan,
joka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän
puolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.

       *       *       *       *       *

Kun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän
renkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät
töihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän
usein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin
hyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai
kyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen
itkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana,
hänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja
takaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten
seisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu
siivottu.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Löytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika
raskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen
parantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli
ollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen.
Maa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy
sotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo
talo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa,
tuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna
seisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä.
Palvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi
unohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään
suulle ja vaikenevat.

Viimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat
talon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu
synkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen
kätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi
katsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista
likaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta
syytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja
hätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa
tulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti
kätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat
ja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat
joka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat
valkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.

Oli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät
pitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin
raskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat
veljet Hampurista kotiin.

He tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas
isäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi
päätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että
kaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut
ainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää,
tarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät
yhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan,
jota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana
menivät he ravintolaan, ensin sentään, "kun ei sattunut kultarahaa
mukaan", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä
palasivat he takaisin.

Jörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli
avoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat
tyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä.
Hän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että
ne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun
hän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa
ravintolassa.

Seuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: "Kuule,
ottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma
merkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää.
Niinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa
velkakirjan."

"Niin... niinhän", vastasi Jörn Uhl. "Voinhan minä... olen kyllä
piukalla, enkä kelpaa takaajaksi."

"Tämähän on vaan muotoasia", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon
nuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.

Iltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu
kaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn
vekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi.
Hän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja
lempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa
lähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden
puvunkin.

Eräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui
yksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti,
ett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät
säkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo
veljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi
vielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi
hänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen
perheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo
raaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä.
Tämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui
juopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.

Siitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen
tai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui
sitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin
oli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi
humalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin
saisi hän ravintonsa paloviinasta.

Jörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä.
Dreier-ukko oli sanonut hänelle: "Älä laske häntä silmistäsi, Jörn!
Fritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa
Heikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda
neljätoista päivää kyllikseen paloviinaa."

Joka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja
sanoi lyhyeen ja tylysti: "Sinä jäät kotiin."

Mutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta.
Sen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä,
teki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä
ja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui
ja rehenteli.

Vanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja
rupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi.
Pian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella
ulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet
upotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja
harmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään
kulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja
valittaa, kuinka pahasti "Klaus Uhl ja hänen lapsensa" turmelivat ja
tärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik
Uhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon.
Kerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa
meni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja
haukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään
rengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli
päätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan
niin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia
sattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään
karheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.

       *       *       *       *       *

Vanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää
laajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta
laimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina
vuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja
neuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko
palaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja
murahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: "Kerro jotakin!" Silloin
kertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia
uneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat
erinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat
kamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun
käteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän
valitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista
hurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja.
Uuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta.
Alkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän
oli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna
Stuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista
metsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte
ja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän
sittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen
vaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle
varjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän
sitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt
kirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä
hämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja
tiheäin kuusien alla.

Talon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen
nuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen,
ikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä
myöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan.
Kirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin
ympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte
liikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin
haudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon
valkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in
kirkkoa.

Jos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää
mennä apuun, niin vastaisi hän: "Isänmaa? Näettehän, että minulla on
täysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on
heikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?"

Ollakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet,
ovet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin
ympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun
palveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa
päästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: "Talo
rappeutuu. Pois talosta!" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta
saakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi
hän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat
rengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan
kultataalareita?

Lapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään
on ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa
hän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista,
ja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana
pitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa
tallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.

Joka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi
vierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla
"pientä Jürgeniä katsomaan." Hänen hiuksissaan ja silmissään
oli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen
vartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään
ja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä
vakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja
korkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan
kaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä
hän viihtyi hyvin. "Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä
ja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat
pikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta
semmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä
suurempiakin tilauksia."

Jörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja
ajatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä
köyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään?
Hän sanoi hämillään ja nöyrästi: "Mutta sinähän olet vielä liika
nuori semmoiseen, Lisbeth."

Lisbeth puisti päätään. "Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei
minulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi,
kuin olla jossain rasituksena."

Sillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta
puhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin
laajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin
ajatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa
hänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä
tuli hän välistä "vielä kerran katsomaan." Silloinkaan ei keskustelu
sujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan,
että Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi
häpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki
hän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.

Kerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä
ulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen
taluttamana välikölle ja huusi. "Isä, tässä on kirkkoherra."

Tuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan
tietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä
oli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä
suuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli
mieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä
hän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän
ei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille,
viisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia
totuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä
runsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se
vaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi
papillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja.
Evankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta
Lutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla
muuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa
kestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.

Silloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta
ollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen
kyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja
työllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla
ylevälle ihanalle evankeliumille.

Pastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: "Aiomme
ensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt
pyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole
tapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään
sopisi pysyä poissa."

Jörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut
epäystävälliseltä: "Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori,
että sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni
laita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on.
Minusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen."

"Ymmärrän hyvin tuon", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti
häneen; "mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en
olisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus."

Silloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. "En
todellakaan voi tulla", sanoi hän, "se olisi yli voimieni. Mutta olen
ajatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat
kunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla.
Geert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin
jälestä päin katsomassa taulua."

Pastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: "Saan
kai tyytyä sitte." Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.

Sunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan
pellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta
kirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas
marmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele
tammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu:
"He kuolivat maansa edestä." Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu
ja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.

Silloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli
pastori siinä, ja tämä kysyi kohta: "Miellyttääkö se tuommoisenaan
teitä?"

"Lause on hyvä", vastasi Jörn Uhl.

"Moni seurakuntalainen", sanoi pastori, "olisi tuon sijasta halunnut
tuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan... Tarkemmin katsoen", jatkoi
hän vakaana, "tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo
tekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa
kurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa
päivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset
uhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte
lastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa,
joka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme
täällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko
hänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja
lapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus
tai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus.
Niissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä."

"Tuon ymmärrän hyvästi", sanoi Jörn Uhl. "Tuo on semmoista, että
sen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää." Hän nyökäytti päätään
pastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä
enemmänkin semmoista puhetta.

"Vapahtaja", sanoi pastori, "on ihanalla ja puhtaalla elämällään
ja ihmeellisen liikuttavalla kuolemallaan ja armollisilla,
voimakkailla ja ylevillä sanoillaan antanut ihmiskunnalle runsaan
määrän ajattelemisen aihetta ja elettävää, on, kuten itse sanoi,
heittänyt siihen ikäänkuin sytyttävän kipinän, Nyt on ottanut yksi
sitä, toinen tätä siitä, yksi kirkko sen, toinen tämän, ja kukin
on lähtenyt sieppaamansa tulenkipinän kanssa syrjään, on vaalinut
sitä ja katsellut sitä, on antanut sen savuta tai liekehtiä, sen
mukaan pitikö hän enemmän savusta vai valkeasta, ja sanonut: 'Tämä
on Vapahtajan totinen sana'. Useat ovat lisänneet vielä omaakin
viisauttaan siihen, useat omaa vilppiänsäkin, toiset ovat laskeneet
pahuutensakin siihen. Niin on tapahtunut, että Vapahtajan todellinen
kuva on monelle päässyt kivettymään, toisille se näkyy valepuvussa,
muutamille vielä niin rumennettunakin, ett'ei sen piirteissä enää
ole mitään jäljellä hänen jalosta muodostaan. Ja sentään olisi niin
helppoa, olisi oppimattomallekin, muodostaa itse evankeliumeista
itsistään niin kirkas ja selvä kuva hänestä, että tuntisi hänen
olentonsa, tahtonsa ja elämänsä pohjapiirteet. Sen mukaan kun minä
ymmärrän, on hän tahtonut opettaa meille, että meidän pitää uskoa
ja luottaa, että Jumala taivaassa aina pahimmassakin pimeydessä
ollessamme seisoo vierellämme vahvana ja valppaana ja aina parastamme
tahtovana, ja että meidän tämän iloisen uskomme voimalla pitää
rohkeasti taistella kaikkea pahaa vastaan itsissämme ja ympärillämme.
Selkämme turvattuna tähän luottamukseen Jumalaan ikäänkuin korkeaan
lujaan muuriin, pitää meidän taistella hyvän puolesta, eikä
koskaan epäillä sitä, että lopullisesti voitamme ensin täällä ja
sitte tuolla, tuolla puolen haudan. Tuossa, niin on minun uskoni,
piilee koko kristinuskon salaisuus. Mutta ell'ei voi saada tätä
luottamusta Jumalaan, ja se ei olekkaan joka ihmisen saavutettavissa
-- ja sentään voi ilman sitäkin pysyä hyvänä ja armeliaana: niin
tyydyttäköön siihenkin ja iloittakoon siitä."

"Tuohon, mitä te nyt tuossa sanotte, täytyy jokaisen kunnon
ihmisen yhtyä", sanoi Jörn Uhl. "Ei tarvitse ruveta seisomaan
yhdellä jalallaan ja kauvan miettiä tuota, ei olisi semmoiseen
miettimiseen aikaakaan ihmisellä. Eikä ole tarpeenkaan ensin panna
itse holhuunalaiseksi järkeään, jonka Jumala sentään itse on meille
antanut, ja sitte kiltisti kuunnella kaikkea, mitä he vaan näkevät
hyväksi väittää: syö lintu, tai kuole nälkään."

Pastori naurahti ääneen: "Mikään ei ole luonnolisempaa", sanoi hän,
"kuin se, että oppi, jonka Jesus tahtoi antaa ihmisille oli sangen
yksinkertainen, alkuperäinen ja selvä. Mutta sittepä en ymmärrä, mikä
se olisi ollut, ell'ei se olisi ollut tämä, josta äsken puhuin."

He astelivat rinnatusten aina kirkkotarhan veräjälle asti. Pastori
rupesi utelemaan sotaretkestä. Jörn Uhl oli hieman sulanut ja kertoi
vakaasti vaivoista Gravelotten luona, ja kosteasta leiristä Metzin
edessä, ja pitkistä kurjista viikoista lähellä Orleansia. Sitte sanoi
hän, ett'ei hänellä ollut aikaa enää. "Meillä on eräs tammavarsa
tallissa, enkä luota oikein renkipoikaan, jonka pitäisi vaalia sitä."

Niin erosivat he, kumpikin tyytyväisenä toiseensa. Pastori palasi
kylään jakaakseen ajatuksiaan ja tehdäkseen tekojaan kovapintaisille
ihmisille, voittaen sillä saman kuin koira, joka haukkua nalkuttaa
ohitseajavaa kuormavankkuria. Jörn Uhl palasi taloonsa takaisin
saadakseen elää elämänsä pimeimmän hetken.

Sillä sillä aikaa kun hän kävi kirkossa, oli veljensä, ensin koko
sunnuntai päivän juotuaan ja reuhattuaan kapakassa, tullut tietä
talon ohitse ja kuullut renkipojalta, joka seisoi tallinovella,
ett'ei isäntä ollut kotona. Silloin oli hän herjaten ja kiroten
tunkeutunut taloon ja hoiperrellut huoneeseen, jossa isä oleskeli, ja
ruvennut purkamaan vihaansa ja kurjuuttaan hänen edessään.

Isä oli jo vuoteellaan, kohensihe itsensä pystyyn ja katsahti
sekavasti häneen. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän epävarmalla äänellä.
"Minä olen saanut rehkiä ja raataa, olen tehnyt työtä ja olen kaiket
päiväni pysynyt kotona; kun minulle tuli asiata kaupunkiin, menin
minä jalan. Minä, minä vanha mies... minä kiroon teidät ja teidän
isänne. Rahat ja tavarat, jotka minä hiellä ja vaivalla olen saanut
kokoon, ne ovat pilanneet teidän järkenne. Pois näkyvistäni: te ette
ansaitse, että aurinko paistaa päällenne."

"Sinä olet hullu", sanoi humalainen, ja nojausi tuoliin, joka
seisoi vuoteen vieressä. "Ihka hullu. Yhtä mieletön kuin sika,
joka syö porsaansa. Mutta tuo on mukavaa mielettömyyttä. Sinä
olet aina osannut laittaa tilasi mukavaksi. Ensin hoidit taloasi
kuin mikäkin vintiö, ja kun sait kaiken tuhlatuksi, kuvittelit
heikkomielisyydessäsi itsesi aatelismieheksi." Hän otti pullonsa,
joka hänellä oli repaleisen takkinsa alla ja joi ja joi.

"Koko maailma on suunniltaan; kun ihmiset eivät enää viitsi olla sitä
mitä ovat, tilaavat he itselleen semmoisen mielipuolihoureen, joka
heille on parhaiten myötäsukaan. Minuakin haluttaa tulla toiseksi
kuin mitä olen. Ulos nahoista, ne ovatkin jo liika raihnaiset!"
Hän veti takin yltään ja heitti sen vuoteelle. "Hyvästi, iso-isä,
esi-isä, vanha Aatami! Minäkin menen lähdettämään nahkaani. Tämä
elämä ei ole minkään arvoinen."

Hän hoiperteli suurelle välikölle. Siellä oli pimeätä.

Kun Jörn Uhl palasi kotiinsa, tapasi hän isänsä nukkumassa. Wieteniä
ei näkynyt. Silloin lähti hän suurelle välikölle.

Siellä makasi Heikki Uhl savilattialla tikapuitten vieressä, ja
Älypää Wieten ja vanha renki seisoivat hänen vieressään.

Wieten kertoi, missä tilassa Heikki oli tullut taloon: "Minä läksin
ulos hänen jälissään enkä löytänyt häntä ensin. Sitte löysin minä
hänet näiltä tikapuilta."

Vanha renki lähti hevostallia kohden ja sanoi renkipojalle, joka
kalpein pelokkain kasvoin seisoi ovella: "Laita itsesi tammaa
vaalimaan. Tässä ei sinulla ole mitään tekemistä."

Kun molemmat olivat poistuneet, toipui Jörn Uhl jäykistyksestään. Hän
nojasi raskaasti tikapuita vastaan ja kohotti kätensä. Wieten puhui
hänelle: "Oi, älä itke noin, Jörn. Älä itke noin, poikaseni."

Alatuomari tuli paikalle, tuli kunnanesimieskin, Jörn Uhl seisoi
kylmänä kuin jää ja vaarallisena lähestyä, kuin särkyneet lasinsirut.
Kunnanesimies kysyi, kuka tekisi ruumisarkun. Hän vastasi: "Mitä se
minulle kuuluu?"

"Mutta emmehän me sentään voi haudata häntä kunnanvaivaisena?"

Jörn Uhl katsahti kopeasti häneen: "Miks'ette? Kuka tässä kunnassa
on antanut luvan pitää noita kapakkoja, joissa ihmiset saavat juoda,
kunnes tulevat sioiksi? Minäkö vai kunta?... Haudatkoon kunta siat,
jotka itse on kasvattanut."

Samana iltana tuotiin taloon köyhäinarkku, ja pantiin kammariin, joka
on oikealla navetasta. Sitä oli ennen käytetty silppuhuoneena.

Jörn Uhl ja nikkari Finke panivat kuolleen arkkuun: "Köyhäinarkut
tehdään ennakolta", sanoi hän. "Hän on liika pitkä... hän palveli
kaartissa."

"Semmoista on maailman meno."

Wieten tuli ja talutti ukkoa kädestä ikäänkuin lasta, hän oli
siistinyt ja pukenut häntä hieman. Toisessa kädessään oli Wietenillä
tyhjä pullo ja nuoran palanen.

"Annetaan hänelle mukaan kaikki", sanoi hän, "eihän hyödytä sentään
mitään kaunistella Jumalan edessä. Nyt hän voi kohta nähdä, mikä on
ollut hänen vaivansa, ja mikä hänen kuolemansa." Hän pani molemmat
hänen polviensa alle.

Jörn Uhl pudisteli päätään ja jätti nuo molemmat yksikseen siihen,
meni pihalle huoneen eteen ja rupesi käymään siinä edes- ja takaisin,
ikäänkuin vartioitsisi hän, ettei pääsisi vielä enemmän onnettomuutta
ja häpeätä tunkeutumaan taloon. Kun hän taas tuli sisään,
laittaakseen isänsä vuoteelle, niinkuin hän melkein joka ilta teki,
löysi hän isänsä jo makaamassa. Wieten istui hänen vuoteensa edessä
ja luki Vanhasta Testamentista kertomusta Elistä, vahvasta tukevasta
miehestä, joka ei kasvattanut lapsiaan.

"Jörn", sanoi hän, "luulen että hän tänä iltana tietää että hän on
Klaus Uhl. Hän kysyi minulta äsken, oliko se _hän_, joka kaatui
auranterään."

Jörn Uhl astui vuoteelle ja katsahti isäänsä ja sanoi: "Makaatko
hyvästi, isä?" Vanhus ei vastannut mitään. "Älä viitsi lukea,
Wieten", sanoi hän, "ei se mitään hyödytä. Sen olisi täytynyt
tapahtua ennemmin."

"Noh, enpä siis!" sanoi Wieten, ja laski kirjan paikalleen. "Minä
muuten ajattelin, että se ehkä palauttaisi hänet tietoihinsa."

"Ja sitte?" kysyi Jörn.

Aurinko paistoi. Tuulet puhaltelivat. Pieni poika juoksenteli
auringossa ja tuulessa pihan ylitse ja piti kättään korkealla päänsä
yllä, ikäänkuin yrittäisi hän lentää.

Mutta Uhlissa on kuollutta.



KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Uhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa,
muuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.

Niin ei tapahdu Uhlilla.

Wieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on
siististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen
äiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on
hänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan
asti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma
puku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää
häitä Lena Tarnin kanssa.

Sisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi.
Siitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin
vakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen
taipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.

Mutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs,
omituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa,
silloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman
lopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa
yksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton
taipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa
ymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on
väsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin
täytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla
tuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.

Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja
tarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka
kokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka
nokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska
hänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan
ulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen,
joka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta
maailmankaikkeuteen... Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset
sotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet
kultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän
kääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.

Takana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät
vielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja
laitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti
huoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti
tähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon
leveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle.
Sen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.

Huvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa
ja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen
kanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan.
Välistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa
edessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa,
pudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi
hän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa,
niin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys
kentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös
korkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää
työntekijää.

Ja ihmiset auttoivat häntä.

Kunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati
laajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän
monelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme
vuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja
helpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten
apua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut
vaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja
oppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin
hämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata
kahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin
seurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien
etusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan
mitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja
ilmoitti heille, että _hän, hän itse_ ottaisi heidän valvontansa
alaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen
työstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden
työt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat
hyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja
vilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen
tarjouksensa.

Hän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli
sopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai
pienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä
oli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja
raskasmielistä mietiskelemistä.

Työ antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja
kivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin
kuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän
kasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa
hyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin
nuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja
oppia eroittamaan eri maalaadut ja -- kerrostumat ja vanha professori
sai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.

Ihmiset auttivat häntä.

Pikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä
tepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan
ja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän
sepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä
mukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen
kyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti
seurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa
muuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan
oli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan,
istuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä
tuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella
lepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi
heille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten
tuleekin.

Kun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän
mukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias,
ja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että
hänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti
tuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän
tänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät
elovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja
tepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden
elokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha
ajaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut _hänelle_ kertaakaan. Jörn Uhl
seisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.

Vartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset,
kookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt
äidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen
hilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus
leikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan,
astui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena
katsomaan häntä.

Ihmiset auttivat häntä.

Eräänä iltana -- oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä
kirkossa -- rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse
kirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat
tuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn
Uhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa
raskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän
tulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen
matalasta ovesta.

Matalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja
kaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui
pastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä
oli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton;
hänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän
auttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias,
useimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä;
hänkin luki.

Neljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli
nuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi,
oli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla
kokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä
tapana sanoa: "Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni
on jo itsessään kokonainen kirja." Hän istui syrjittäin pöytään,
poltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen
juttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja
kiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: "Kuinka?
Kuinka se oli, isä?"

Jossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui
pieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli
pastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.

Nyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli.
Hänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi
salaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan,
sohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina
vuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu
unohtamaan sohvalle.

Niinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta
siis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan
jonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä
asioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu
niukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään
asiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl
todellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken,
jommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi
keskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana,
ylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn
Uhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä,
johonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli
tilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa,
hitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken
linnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.

Pappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven
hänen takanaan. Pastori sanoi: "Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole
mukava ja älykäs mies?" Rouva vastasi: "Tällä kertaa olit oikeassa:
luisti oikein hyvin nyt."

Parin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin
joka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen --
Jörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään
varsinaisia seuraihmisiä -- silloin haettiin esiin joku kirja ja
luettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut
kirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta
sanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon
kanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista
ihmiskohtaloista.

Kirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän
alkoi "Faustilla" ja jatkoi sitte "Reinecke Fuchs'illa." Jörn Uhl
kuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin
hänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. "Ei,
herra pastori", tuumi hän, "tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen
lapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana
kertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin
tuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta
joka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa -- siten
kirjoitti hän viime kirjeessään minulle, -- hän ja minun sisareni,
he kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä
suuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja
poikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin
rautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in
'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta
minun on aina täytynyt hääriä jossain muussa."

Silloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat
hänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat
erään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan
tutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse
oli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He
lukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät
kiivaasti sen johdosta.

Lopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin
niin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: "Meillä on
kummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme
friesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole
mahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi
erääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs
talonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori."

Ja sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa
ällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian
paremmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen
syvien ymmärtäjää.

Niinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti
selkesi raskaista yksinäisistä vuosista.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Hän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä
hehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein
olkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen
ensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän
saanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta
keväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat
hyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli
juuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.

Mikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme
tässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme
lukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet,
ja ikäänkuin puhuisivat ne meille: "Sinä kerrot meidän jokaisen
onnettomuudestamme."

Olivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin
nisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen
aseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän
varmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti
kukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit
enää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa,
kuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet
vihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme
tulemaan tuhmemmiksi.

Kerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka
aamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten
kunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän
niiden keskelle ja puheli tähän tapaan: "Hyvää huomenta kaikille
yhteisesti", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: "Lapset",
haasteli hän, "nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat.
Sinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se
on paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä.
Pääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte
tulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh.
Alas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja
Olders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä:
savupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa,
taotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä... siellä te... niin...
siellä te vaihdatte isäntää, ja minä... minä saan rahani. Ja silloin
olemme kaikki tyytyväisiä toisiimme."

Siten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse,
joilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin
taskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen,
jota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten
korviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä.
Ja kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli
pitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan.
Ei lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua
ja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.

Hänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden
onkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut
itselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän,
kahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään -- ja sen aikoo
kertoja tehdä -- niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.

Noin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille
käymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi,
nojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. "Kuule, Jörn", sanoi
hän, "oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä."

"En", vastasi Jörn. "Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en
vielä nähnyt mitään."

"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on
niitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. -- Joka
viideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle,
että ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja
turmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen
talonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai
pajupensas."

Jörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt
vielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan
ja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain
leveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan
pinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa
lainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi
aivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen...
ja tuolla... ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin
salavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä
ylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän:
eräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen:
olki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se
tapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse,
ja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi
koko pelto elänyt.

"Vai niin!" ajattelee hän. "Tekee siis loppua."

Hän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän
yht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä
läiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu
siellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin
kääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.

"Kun _nyt_ olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään
tai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan
nojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo
köyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?"

Hän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten
tulee vastaan hänelle. "Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta
tänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee
olevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan."

"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi!
Hiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat
nisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne
syövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten."

"Jörn!" sanoi hän. "Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!"

Wieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja
käy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta.
Wieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi
ripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu
kymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!... Niin,
mitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme
ainoastaan voisi vielä auttaa.

Jörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee
eräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on
velassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.

"Mitäs sanot tähän, Jörn?"

"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä
on ulkopuolella meidän voitavaamme."

Naapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on
kotonaan viisi lasta.

Alkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä
rupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin
ne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää.
Sade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta
kaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat
toisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi... Sitä kestää
viikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika?
Milloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?

Pelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä
eroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta:
hiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja,
jonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä.
Niin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään.
Rehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää
ensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.

Nyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole
enää mitään leikattavana.

Jörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja
ajatteli itsekseen: "Ajattelen vielä pääni sekaisin... On tuhmaa aina
ja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei
taida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään
huoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan
takaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa."

Hän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat
jalkansa kirstulle, niin että jysähti. "Mitä seisoo kirjoitettuna
tuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa
ja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin
siunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen,
jonka olen taistellut itselleni _vaivaa ja huolta kestämällä!_
Jos _tuo_ lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta
mihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava."

Hän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän
siellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä.
Hänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean
olkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina
raskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä
siten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli
yhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain
tappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen
päältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja
havahtui hereille taaskin.

Silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään.
Hänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän
renki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee
hevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille
olevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl
hypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi
niitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja
katseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä
hurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi
polvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja
kuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka _tuollaisia_ voisi pidättää?
Hei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo...

Kuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se
sitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa
oli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen
näki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti
vanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen
varmemmin tietänyt? "Minä olen kai ollut kovasti sairas", ajatteli
hän, "silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte
taas kyllä kaikki." Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin
oli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin... sehän tuli
siitä... aivan niin!... Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt
jättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli
kaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän
oli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan
professorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään
iloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi
oven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen
pienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja
ajatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä:
"Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja."
Mutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan
välikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa
kolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen.
Hän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja
villakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä,
eikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä,
putkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla.
Hän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa
kosteaksi.

"Mielipuoli", sopersi hän.

Kamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja
takaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli
ajatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei
vaan saanut sitä kirkkaaksi. "Minulle ei ole kai mikään onnistunut:",
ajatteli hän. "Kaikki on mennyt hullusti minulta..."

"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut
elämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä
ollut ollut onnea mukanaan... siten on käynyt minullekin."

Ja yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana
helteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna.
Pahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin
tekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain
hevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi.
"Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on
hän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut
talosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit
saada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin
laita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja
missä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä
sanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä
olet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin
Timm Thode. He tulevat! Kuule... he etsivät sinua. Raahaavat sinut
mukanaan... koko kylän lävitse!"

"Menenpä kerta katsomaan", sanoi hän hätäisellä äänellä, "onko
se kaikki totta, mitä ne sanovat." Hän otti putken käteensä ja
lähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken
sen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa
suojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja
puhui kiireesti itsekseen: "Musta kuin yö. Se on siis todellakin
totta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä.
Ei valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei
voi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää?
Eihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän
olisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa.
Täältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat.
Täytyyhän toki jossain olla valoa..."

Hän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos;
silloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä
seisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin
silmin.

Silloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli
hairahtunut ainoastaan. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Jumalan
kiitos!" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja
sekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi
hän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: "Tahdoin vaan katsoa tähtiä
tuolla... cirruspilvien yllä."

Mutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä
silmään: "Niinkö?" sanoi hän. "Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!" Hän
otti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. "Ei, Jörn...
tuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu.
Tuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani.
Älköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse
tehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle
vakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo
kolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon."

Jörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen.
Viimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä
takaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa
umeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä
hän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.

"Raskasta tämä on", sanoi hän työläästi.

"Odota!" vastasi Wieten, "käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää
saada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan
kohta, sitte jään koko illaksi luoksesi."

Hän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä,
etteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän
käväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen
kanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä
kirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti
astian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja
sanoi: "Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule
kipeäksi."

"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?" sanoi Jörn.

"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako
vai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii.
Pane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt
tarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan
kohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui
seitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni."

Oli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa,
vaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili
raukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa
ja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.

Kun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että
joku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli
iltahämärä ja renki sanoi: "Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki
sitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta
siellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt
peltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä
on? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä
täynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään."

"Missä lapsi on?"

"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona."

Jörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli
yht'äkkiä ihan terve. "Minä lähden häntä hakemaan", sanoi hän ja
juoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja
virkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina
Ringelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä
sateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän
neuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä,
kun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka
vie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään
pienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen
partaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä
etsi.

Hän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen
lähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: "Ei
siitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä
tuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen."

Jörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet
mukaansa. "Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi.
Tule, heitän takkini yllesi. Noin."

Wieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. "Muinen",
sanoi hän häveten, "kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo
ympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut."

"Mikä oli tarkoituksesi?"

"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä
jotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena."

"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!"

Wieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa
ympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.

"Se tulee siitä", alkoi Wieten, "se tulee siitä, ettei enää osaa
uskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa
aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan
mitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle.
Kaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa
kaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan
olleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä
toimettomuudessaan kokonaan lahonneet."

"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa
menettää."

"Niin näethän Jörn... äsken kun tapasin sinut semmoisena
huvihuoneessa, ajattelin: Jos _tämä_ nyt vielä tapahtuu, niin mikä on
sitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne."

"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne
ovat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata
mennä apua hakemaan."

"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä
tätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana.
Ja pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen
löytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa
pyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä.
Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja
muutamat ovat löytäneetkin."

"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita
niinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä
ja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä
itsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja
ihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään.
On kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se
nähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme,
mutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä
tai kuulla."

"Niin kai sen kanssa on", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana.
"Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla
aina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa."

"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin."

Wieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui
hänen rinnallaan. "Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä
sanotaan... tiedätkö sinä... siitä salaisuudesta?"

"Niin... sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin
sanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän
pitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä
ja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle
ja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan
semmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat."

"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö... se ihmetyttää minua. Saattaa siis
kai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän
halukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan
olemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville.
Silloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme
oikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään
päässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan." Hän
herkähti itkemään.

"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että
Kristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän
sanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän
pitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän
oli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja
viisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja
luottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset."

"No niin... ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä
hän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina
tahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan
nuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa,
kuinka asiat kääntyvät."

"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha
neitoseni."

Kun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä
hetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.

Oli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun
verran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä
häiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina
Ringelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman
päämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni
ympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin
päivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään.
Silloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä
ja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli
hänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi
kukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin
kulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin
yksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin
raskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken
huvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat
ruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä
siinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei
olisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen
paitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin
harhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka
lävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.

Mutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä,
jonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista
nautintoaan -- ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä
mielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin
pitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka
menevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi
hän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat
rauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän
oli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei
aluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen
niin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään
niiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi
astumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka
virkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja
näki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja
josta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi
kuuntelemaan.

Ja kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei
käynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän
aivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin
takoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat
raskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran
iskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi
jokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan
ylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta,
niin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä
tuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille
ihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin
olisivat vast'ikään tulesta temmatut.

Siten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien
työskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein
mielin kotiinsa.

Kun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä
vastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen
ylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli
ystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt
kahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä
ystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa
viljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan.
Mutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. "Mitä ajattelette",
sanoi hän. "Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta
kunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt,
ukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin
tavallista."

Kun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa
isäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka
oli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku
Egyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: "Rauhoituhan
vaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri." Sitte lähti hän tapansa
mukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin
jonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: "Noh niin ja, nyt pitää
tapahtua ihme."



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Ei, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan
jokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään
uuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta,
joka vielä painoi hänen hartioitaan.

Sade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja
joka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja
jyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne
vaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät
varmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: "Se ei vaan pääse Elben yli
vielä."

Kolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi.
Ilma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat
pureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei
tullut mitään sen enempää.

Naapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi
Uhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: "Viime
yönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä
puhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten."

Seuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja
Wieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli
vanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan
vuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli
ollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat
tapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa
huoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen
käry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä
ja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni
töihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.

Thiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt
muutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana
ja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen,
että hänen pitäisi jättää Uhl.

"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei
Aulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen."

"Älä sinä minua auta", sanoi Jörn Uhl, "mutta ei tuo toinenkaan,
talosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen
kyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne
tänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku
hevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin
kiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja
vaossa tallustelemisen uuvuttama."

Hän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä
itseään, ja jatkoi. "Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli
vaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä
ole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni
ja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän _minä_
sinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää
talo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena
Tarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen
laulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat... niistä
en tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe
palaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän
kyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa
se ei ole."

Seuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.

Samana päivänä nousi ukkosilma.

Myöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi
korkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia
peitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona
välähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin
kello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään
aivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona
peltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä
vastassa ja sanoivat: "Olipa hyvä, että tulit", lapset juoksivat
leikkipaikoiltaan sisään.

Silloin puhkesi ilma.

"Sepä oli jyrähdys!"

"Se iski jonnekin!"

Miehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat
toisilleen: "Ei näy mitään." Samassa rupesi valelemaan vettä.
Pilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi
muuttuneena, kohta koko taivaan kannen.

Ei ollutkaan tapahtunut mitään.

"Näetkö nyt, Wieten?" tuumi vanha renki, "se, mitä sinä lavertelit
paidasta..."

"Ole sinä vai", sanoi Wieten.

Wieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle,
heittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan
leikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: "Kassen, ota
meidät mukana sinne ylös."

"Poika", vastasi ukko, "tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne."

"Joutavia! Me tullaan!"

He nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa
heinärukoa ylös katon rajalle asti.

"Noo ja", tuumi pikku mies, "nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne,
minä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta."

Kohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: "Noh,
saitteko nyt kyllänne?"

Kello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. "Kuules
sinä", puheli poika, "kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz
Hanssonin kanssa heinäladon ullakolla."

"Niinkö... ja isäsi on kieltänyt sen."

"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele."

"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?"

"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä,
tiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä
oli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka
vaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä
kohden."

"Pane maata nyt ja nuku", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille.
"Jörn", sanoi hän, "eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa
tuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli
hirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja
kiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton."

Jörn kävikin ullakolla, tuli taaskin alas, teki kierroksen talon ja
latojen ympäritse, eikä huomannut mitään epäiltävää.

Kello löi kymmenen, ja kaikki olivat levolla.

Silloin arveli salama, että nyt olivat talo ja ihmiset hänen
huomassaan ja lähti hiljaa liikkeelle. Pitkänä ja liukkaana
kiemurteli se hitaasti heinäruon ja katon väliä, kiemurteli kirkkaana
kuin ahkerasti käytetty lapio. Minne se kurotti ohukaisilla
käsivarsillaan, siellä rupesi kytemään punerva hehku. Kun se huomasi,
ett'ei se ilman puutteesta voinut lehahtaa ilmiliekkiin, hiipi
se kyhähdellen ikkunalle asti. Ikkuna särkyi. Pöllö, joka istui
päätyllä, lähti äänekkäästi huuhkahtaen lentoon.

Wieten oli noussut vuoteeltaan, hiipi ulos keskivälikölle ja kurkisti
välioven ruutujen läpi ulos isolle välikölle. Kaikki oli pimeätä ja
hiljaista. Hän palasi taaskin sisään, istuutui vuoteen reunalle,
jossa poika lepäsi, ja rupesi kuuntelemaan.

"Väkeä on talossa... odotas nyt... neljä täällä... tuolla
kolme... kaksi renkituvassa... ja Jörn... Eihän niitä useampaa?...
Eihän? Ei; ei ole. Ensinnäkin lapsi. Enkä ukkoakaan unhottanut!
Kymmenen ihmistä... kymmenen... kymmenen... Ja karja on kaikki
laitumella, paitsi muutamia eläimiä..."

Hän kuuli jotain ääntä isolta väliköltä käsin ja seisoi taas pystyssä.

"Jotakin on tulossa, jotakin. Tunnen sen joka jäsenessäni. Ehkä tuo
äskeinen hirveä jyrähdys kiihoitti minua näin, mutta ehkä on joku
muukin syy." Hän nousi taas ylös ja kuunteli eteenpäin kumartuneena.
"Kuulesta, kuulesta... ei sittenkään ole levollista talossa.
Laahaa ja räsähtelee, kantavat säläänsä kimssujaan ja kamssujaan,
vaatteitaan ja astioitaan..." Hän hiipi taaskin ovelle. "Taisin ennen
ennen muinoin erään taian, kuinkahan se nyt kuuluikaan?

    "Herra tietä kera Pietarin
    Hiljaa kulki, näki valkean:
    'Valkea ällös sa polta,
    Valkea, meitä sa vältä,
    Kunnes armas Jumal' äiti
    Toisen lapsens... '"

Ennenkuin hän vielä ennätti päättää lausettaan ja kun hän vielä
avoi ovea, kuului isolta väliköltä käsin räiskyvää ääntä, ikäänkuin
silloin kun heittää tuoreen puun palavaan pesään.

"Tuli on irti!" huusi hän, "tuli on irti!"

Tyttö, joka makasi tuvassa, nousi äkkiä istualleen vuoteessaan, lapsi
oli samassa jo hänen käsivarsillaan: "Juokse pojan kanssa Jasper
Kreylle, älä katsahda taaksesikaan."

"Jörn! Jörn!..." Se ääni olisi voinut herättää vaikka kuolleista.

Sitä pukeumista, sitä ajatusten risteilyä, sitä käsien kiirettä! Ja
jälkeenpäin ei tiedä, mitä on ajatellut ja mitä tehnyt.

Jörn ei voinut jälkeenpäin selittää, miksi hän ensiksi oli tarttunut
juuri vanhaan kirstuunsa ja mitä tietä hän oli laahannut ulos
tuon raskaan kamssun, jossa ei ollut mitään kädenpidintä tai
kahvaa. Ensimmäinen, jonka hän muistaa tehneensä, on se, että hän
ikäänkuin semmoinen, joka ulkoa syöksyy apuun vieraaseen taloon, oli
juossut sisään tupaan, käärinyt tuon vanhan raskaan miehen, joka
kauhistuksissaan kirkui ja huitoi ympärilleen, sänkypeitteeseen
ja kantanut pihalle ja tien ylitse, ja vienyt Jasper Kreyn tupaan
vuoteeseen, joka valmiiksilaitettuna oli seisonut takan vieressä.

Sieltä juoksi hän takaisin, ja maamiehen vaistolla syöksyi hän
talliin, leikkasi kaulahihnat poikki kolmelta hevoselta, jotka
seisoivat siellä, ja talutti nuo hurjistuneesti korskahtelevat
eläimet yksittäin ulos.

Eräs varsa oli pahassa vaarassa; renki ja avuksi tulleet naapurit
eivät enää päässeet sen luokse, mutta oli vielä eräs ovi, jota
vuosikausiin ei oltu avattu. Sen muisti Jörn ja otti puukangen,
joka sattumalta oli käsillä, mursi oven auki parilla iskulla ja toi
eläimen vahingoittumattomana ulos.

Nyt ei ollut enempää tehtävää. Kun hän kärvennein hiuksin ja verisin
käsin vielä kerran yritti sisään, astui opettaja, joka juuri oli
juosten tullut paikalle, hänen tielleen: "Ihmishenki on enemmän
arvoinen ."

Silloin heitti hän epätoivoisella liikkeellä veitsen kädestään
ja meni etupihalle päästäkseen kuulemasta lehmän ammuntaa, joka
vastasyntyneine vasikkoineen seisoi liekeissä.

Välttääkseen alaslonsoavaa turvekattoa ja paetakseen savua, joka
tuprahteli isosta luvasta täytyi hänen etääntyä rakennuksen luota ja
mennä seisomaan sisäänkäytäväveräjälle. Paloruisku ajaa karautettiin
hänen ohitsensa pihalle, ihan hevosten editse juoksi pieni poikansa
viistoon tien poikitse häntä kohden ja huusi itkien: "Isä, onko varsa
palanut?" ja likistäytyi hänen polviaan vastaan.

Jasper Krey tuli hänen luokseen kasvot ja kädet nokisina ja sanoi:
"Saimme vielä lehmänkin pelastetuksi, toimme sen kyökinoven ja
leipomahuoneen kautta;" ja lähti pois taas.

Jörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi
vieressään.

Etuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti
tuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli
sitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli
tavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä
syttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras
ketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia
ja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet
putoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.

Tänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena
lieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä
laidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä,
läheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta
kuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle.
Sieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä
ja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä
kirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi
vuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen
tullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä
varmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa.
Sitte pysähtyi hengityksensä.

Silloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin
tarvittaviin toimenpiteisiin.

Satoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien
rakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin
läheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut
jotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina
vivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.

"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut
viimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi."

"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin
pahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!"

"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?... Minun täytyy sentään sanoa,
ett'en olisi hänestä tuota toki uskonut."

"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää...
noh ymmärräthän, mitä tarkoitan."

Varsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä
huomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta
hoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän
oli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein
itara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.

Siten seisoi Jörn Uhl tuntimääriä poppelien varjossa, siellä jossa
ajotie taittaa luville, samassa paikassa, jossa hän oli seisonut
sinäkin iltana, kun palasi sotaretkeltä.

Mutta kun oli jo tultu sivu puoliyön, saapuivat paikalle molemmat
Hargen Folkens'in rengit ja ne kertoivat että he tänä iltana kello
seitsemän tienoissa palatessaan pelloilta ja kuullessaan tuon kamalan
jyrähdyksen, olivat selvästi nähneet, että salama oli iskenyt Uhliin.
He olivat nähneet kuinka poppelin oksa tai palanen kattopahvia tai
jotain muuta oli singahtanut irti. He olivat kohta pysähtäneet ja
odottaneet, että tuli lieskahtaisi esiin, ja olivat olleet hyvin
ihmeissään, kun ei mitään ollut näkynyt. Uhlin pikkurenki myöskin
kertoi, että ukkosenisku melkein oli ollut lyödä hänet kumoon,
kun hän oli kulkenut talon ja luvan väliä ja että hän oli ollut
huomaavinaan hiukan savua toisessa päätyssä, ja että hän pihalla oli
ollut tuntevinaan palaneen käryä. Nämä puheet levisivät nopeasti.
Monet menivät nyt puhuttelemaankin Jörn Uhlia, ja kertoivat hänelle,
mitä olivat kuulleet; tiesivät kertoa toisistakin samallaisista
tapauksista ja koettivat rohkaista häntä.

Kun ilma aamupuolella yötä rupesi viilenemään, hajausi väki.

Kun taivas harmeni, lähti Jörn Uhl tietä Jasper Kreyn tuvalle.
Taivaalla näkyi vielä muutama tähti, ne tuikuttivat sieltä taivaalta
kuin raukeanväsyneet, kiiltoisat silmät kalpeissa, liiaksi
valvoutuneissa kasvoissa. Kun hän tuli ovelle, astui Wieten häntä
vastaan. Mutta Jörn oli jo ennättänyt nähdä hänen ylitsensä ja
huomannut kynttilät ja muut valmistukset. Hän sysäsi hellävaroen
Wietenin syrjään ja astui vuoteen ääreen ja katseli kauan isäänsä.
Sitte palasi hän taaskin Wietenin tykö, otti hänen kätensä ja piti
sitä kauan kädessään ja sanoi hellästi ja hiljaa: "Onpa hyvä toki,
että vanha äitini vielä on elossa."

       *       *       *       *       *

Päivää jälkeenpäin, kun hän oli saanut kaikki valmiiksi hautajaisia
varten ja selvittänyt tulipaloa koskevat asiat, nousi hän illempana
Ringelshörnille, istahti kivelle, joka seisoi tien puolessa pitkän
harmahtavan ruohikon keskellä, hengähti syvään ja voimakkaasti, ja
antoi ajatustensa lähteä minne itse mielivät ja ihmetteli, kuinka
rauhaisalta ja ihanalta maailma tuntui.

Kun hän jo oli istunut pitkän aikaa siten, kuuli hän, että mäen
takaa lähestyivät jotkut ajopelit. Ajaja puheli ääneen juhtainsa
kanssa: "Noh, ravatkaa vielä vaan! Ravatkaa nyt vaan kaikkityyni.
Uhl on palanut ja Klaus Uhl on kuollut, ja nyt alkaa Jörn Uhlin
elämänhistoriassa uusi lehti. Ja jälellä olevasta voin sanoa...
He-heijaa, Jörn! Siinähän sinä istutkin? Ja näyt jo osaavan hieman
nauraakkin vai?"

"Thiess!" sanoi Jörn... "Haudataan nyt ensin kuollut, niinkuin sopii.
Sitte on aikaa tutkistella, millä mielialalla minä mahdollisesti
olen."

       *       *       *       *       *

Kun hautajaisten jälkeen Uhlien ja heidän sukulaistensa pitkä saattue
oli hajaunut kirkkotarhalta ja hauta jo luotu umpeen, palasivat Jörn
Uhl ja Thiess ja pikku lapsi Lena Tarnin haudalta vielä kerta Uhlien
perintöhaudalle. Uutta hautaa peitti korkea seppelekumpu.

"Kuuletko Jörn", sanoi Aulangon isäntä, "tiedätkö mikä minusta
oli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei
hänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili
kaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy
paljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille,
jotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka
omilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa
kuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai
luuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka
niin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle
nuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon
sinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa
elämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä
pattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin
ajajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään
seppelettä!" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne
sisarensa haudalle.

"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena
laskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän
melkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess,
katsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton,
hän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista
aurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle
semmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä."
Taaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.

"Kuule Jörn... jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla",
-- taaskin otti hän kaksi seppelettä, -- "niin sanoisi hän: 'Lähde
talosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle...' Jätä Uhl
sille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut
terveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet
taas. Tule kanssani, Jörn... minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä,
pieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?"

"Läntään, lähtään isä!" sanoi pikku mies, "isä, siitäpä lystiä tulee."

"Jörn... te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja
Wieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla
yksillä rattailla kaikki, minkä omistat!"

Jörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin
hautaa kohden.

"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi
ja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä
ja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke
Thiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla
koristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on
se Peter Voss von Vaale'n hallussa... kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja
kirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä
kuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne
yksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua,
tule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin
Uhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän
sinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan,
olen minä levoton siitä, mitä tapahtuu."

Jörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa
milloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne
kolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.

Kun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: "Nyt
lähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin
haudalle, jokainen yhden."

"Lena Tarn?" kysyi pikku poika, "kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?
Mutta sehän on minun äitini."

"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen,
ja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin
luona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun
he näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan:
"En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä
joutuisitte jäämään ilmankin niitä." Silloin ymmärsivät he hänen
tarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä
ovellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat
häntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli
lehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla
palopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen
talonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa
näköala Uhlin peltojen ylitse.

Tuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja
piiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo
kaukaa: "Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee
jalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan
päälleen... Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta
pitää kasvojesi näyttää, poikaseni."

"Thiess", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, "nyt olen selvillä
siitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja
murheineen. Minäkin olen ihminen... viiteentoista vuoteen ei minulla
ole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton
hupakkoparka... Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden
teolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni,
joka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne
sieluni! Se kuuluu _minulle_!... Tule nopeaan nyt, Thiess."

Pikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena
rattaitten vieressä. "Isä", sanoi poika, "mitä sinä huusit? Torasitko
sinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?"

"Molempia!" sanoi Jörn Uhl... "Tule tänne, Wieten, nostan sinut
rattaille... Aiotko sanoa jotakin, Wieten?"

Wieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. "Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata
vuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi
takaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa
kertomuksissa, Jörn."

"Piilee, Wieten!" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi
häntä kammostuttanut.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Kun nuoren metsän ylitse, joka lepää lumen ja jään peitossa, alkaa
puhaltaa lauhkea länsituuli, silloin rupeaa kuusissa ylhäältä
alas saakka hiljaa risahtelemaan ja halkeilemaan: ne eivät tahdo
taipua, niiden täytyy murtua Mutta tuo lempeä lauhkea tuuli hiipii
ja hyväilee jokaista jäänkidettä, silittää ja sulattaa. Ja kuinka
käykään, lempeys voittaa kaikkialla maailmassa. Rakkaus voittaa.
Helähtely ja särentely ja aseitten kalske taukoo. Jääkiteet antavat
kirkkaitten peitsiensä vaipua, niiden haarniskat sulavat, silmät
herkkenevät kyyneliin, ne antauvat lempeän hyväilevän ilman syliin.
Jos nyt käy metsässä, kuulee, kuinka liukuu ja putoilee ja kuinka
koko metsässä ääntelee ja lepertelee ikäänkuin puhuisi se matalasti
ja yksiäänisesti unissaan.

Ihanaa on nähdä ja kuulla, kuinka metsä sulaa. Ihanampaa on vielä
olla näkemässä ja kuulemassa, kun sulaa ihminen.

Thiess Thiessen seisoi seuraavan päivän iltapäivällä Jörn Uhlin
vuoteen ääressä, ja sanoi: "Sinäpä menestyksellä Thiessenilaiseksi
rupeat, Jörn. Nyt olet yhteen otteesen nukkunut kahdeksantoista
tuntia."

"Missä poika on?" kysyi Jörn.

Se oli paikalla jo: "Isä", sanoi hän, "nyt sinä olet nukkunut kuin
unikeko. Olen jo kymmenen kertaa ollut täällä sinua katsomassa,
seitsemän kertaa yksin ja kolme kertaa Thiessin kanssa."

"Näetkö", sanoi Thiess, "joka taholta yhtäläistä tunnustusta!...
Minä kävin aamupäivällä jo taas Sankt Mariendonnissa. Seppä ei ollut
vielä saanut maksua viimeisestä lapiostaan, annoin hänelle taalarin."

Jörn Uhl nousihe pystyyn: "Sitä ei minulla ole maksaa sinulle
takaisin."

"Rupeatko jo huolehtimaan taas?"

Silloin heittäysi Jörn taaskin pitkäkseen ja nauroi. "Varonpa itseäni
siitä. Kaikki on turvissa nyt! Isä ja Uhl, tämä pieni poikani tässä
ja Wieten! Eikä velkoja ollenkaan, eikä yhtään vihamiestä! Kaikki on
selvää ja suoraa, ihan selvää ja suoraa. Niin selvää ja suoraa kuin
palanen reikäleipää. Toistaiseksi saat sinä pitää meistä huolen."

"Selväähän se: te jäätte tänne, ja me elämme hupaisesti edelleen ja
odottelemme, mitä tuleman pitää."

"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen
sitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä."

Seuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen
puheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa
asemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin
talon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista,
niin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta,
mutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta
elämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia
ja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut
pahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan
lautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu:
"Tuolla ihmisellä on suuret velat." Hän oli itsekin tuntunut
itselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja
iloista.

Amtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli
voinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli
mennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän
olevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo
kun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he
vielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi
pitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo
aikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat
korkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä
marskirotua.

Kun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti
päätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä
käydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän
kaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa
ja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän
ennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja
ajatteli: "Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs
on kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet
pois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä
koulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja
soma kuin aina!"

Hän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli
paljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös
seinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto
tuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi
aurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan
välkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä,
erityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä
kaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka
istui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä
hän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka;
tyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli
iloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.

"Odotas!" huudahti Jörn Uhl, "minä tulen auttamaan."

Ja ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä
ja puheli: "Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita
hiuksia."

Tyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. "Oi, Jürgen!"
sanoi hän, "kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät
noin reippaalta!... Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja
koko Uhl on palanut."

Jörn nyökäytti päätään: "Emme siitä viitsi puhua", sanoi hän. "Se on
ollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan,
että näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?"

"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin
käväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja
lapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?"

Hän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja
tulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui
jonkun lempeän osaaottavan sanan.

"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan", jatkoi Jörn, "mihinkä
nyt rupean ryhtymään."

"Ah", vastasi Lisbeth, "sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää.
Sinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä
siis turhia huolehdi."

Aurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja
valoaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin
yllä.

Jörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis
yksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti
mieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! "Enpäs", sanoi hän,
"en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää.
Aionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja
huoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen."

"Siinä teet oikein", sanoi Lisbeth... "Tiedätkö mitä, Jürgen?
Kuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko
kaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän
olekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta
tule nyt vaan!"

Jörn kävi ihan vallattomaksi. "Sanoisinko minäkin jotain?..."

"Sano Jürgen!"

"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on... me
elämme sangen yksinkertaisesti..."

"Mutta sanohan nyt, Jürgen." Lisbeth katseli häneen iloisesti
odottaen ja suurin silmin.

"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä
tervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä.
Me kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä
ikinä haluttaisi."

"Oikein tottako, Jürgen!"

"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä.
Kävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani,
joka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi..."

Lisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. "Jürgen", sanoi hän, "niin
hirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot,
että tulen, niin tulen minä niin mielelläni."

Jörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi:
"Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut,
Ell'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat
varmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka
nukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä."

"Oh", sanoi Lisbeth, "tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö,
ett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin
luoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön
aina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista
minun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti
huoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä
olimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden."

"_Sinäkö_?" sanoi Jörn... "_sinäkö_ olet itkenyt? _Ja siitä
syystä?_... Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään
vaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit
osoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään
jotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka
mielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin
aavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja
silmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä
elit sulassa ilossa ja onnessa."

"Oi, Jürgen. _Minä_ onnessa!"

"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että _sinä_ etsit jotakin
_minulta_, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi...
niin silloin... todellakin... Lisbeth... missä sitte olen ja
oleskelenkin... silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa
tarpeessasi saat sinä luottaa minuun."

"Mutta eipäs", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. "Kuinka iloinen
olen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa
kanssani."

Jörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: "Huomennapa hauskaa
tulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän
saa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme
jonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin
jatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme
aulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan...
ne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet
kuin teurastajan pölkky!"

Lisbeth löi taaskin kätensä yhteen: "Mutta eipäs", sanoi hän, "enpäs
vaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja
sydämellinen!" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.

Jörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: "Sinulla on
yhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin."

Tyttö nauroi. "Vaiti nyt", sanoi hän, "kai saan minäkin näinä päivinä
vielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin."

"Oliko minussa semmoisiakin?"

"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit.
Ja usein... niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin." Hän
loi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.

"Niinkö?" sanoi hän. "Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit,
sitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää
lähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin
yksinkertainen ja koruton ihmislapsi."

"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee
siitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan
raskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin
myllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä
tepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka
istuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!"

"Terveiset pikku Jürgenille!"

Jörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit
ja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi
silmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän
ei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo -- liekö
hänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? -- puisteli itseään
ja huusi: "Maria! Maria!" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella
ulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: "Oh...
tiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä
penkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun
kanssani?"

"Eihän se voi olla mahdollista!... Jörn Uhlko?"

Silloin nyökäytti toinen, tuo valkohiuksinen päätään, ja nauroi ja
juoksi sisään.

Seuraavana päivänä istui hän todellakin Thiessin rinnalla rattailla
ja näytti kuin seisoisi kaunis nuori ruusupensas pienen kippuraisen
katajan rinnalla. Ja Thiess nauroi koko kasvoiltaan, kun Jörn Uhl ja
pikku poika aivan oikein seisoivat siellä metsän rannassa.

Lisbeth ei ollut uskaltaa hypähtää alas; Jörn piti käsiään niin
korkealla ja näytti niin arveluttavalta. Viimein hän sentään uskalsi.

Mutta kohta lähti hän juoksemaan pikku Jürgenin kanssa, suoraan
Aulankoa kohden, ja käänsi nyt kaiken huomionsa häneen, ikäänkuin
olisi hän tullut Aulangollekin kuten ennen Uhlille, "ainoastaan lasta
katsomaan." Samaan tapaan jatkoi hän koko päivän. Jörn oli sillävälin
joutessaan lähtenyt Thiessenin kanssa suolle katsomaan turpeita. Kun
hän palasi, tapasi hän Lisbethin vielä leikkimässä pojan kanssa. He
hyppelivät edes ja takaisin erään ojan ylitse, ja näkyivät olevan
hirveästi huvitettuja siitä. Kun Jörn läheni heitä, sanoi Lisbeth
pojalle: "No niin ja, nyt ei minulla enää ole aikaa, nyt minun pitää
mennä Wieteniä auttamaan." Ja pujahti taloon, kuin kärppä koloonsa
kivirauniossa.

Kun Jörn hetki jälkeenpäin tuli etuväliköllä häntä vastaan, kun
hän par'aikaa sitoi huivia päähänsä ja sanoi että hän vielä
aikoi Wietenin kanssa puhdistaa kyökin seinät, jotka näyttivät
siivottomilta, silloin rupesi Jörnistä tuntumaan tämä olevan jo
liikaa. Hän tarttui vallattomasti häneen, kierähti hänet kerran
ympäri, aukasi huivin ja esiliinan solmusta ja heitti nurkkaan ja
sanoi: "Nyt lähdemme yhdessä aulangolle."

"Pikku-Jürgenin täytyy tulla mukaan."

"Eipäs, hän jää tänne."

Lisbeth tekeytyi hiukan nyrpeäksi ja arveli, että oli vähän liikoja
vaadittu, että hänen pitäisi tehdä, mitä hän suvaitsi vaatia.

"Otatko hatun päähäsi?"

"En, mutta vähän lämpöisempää otan ylleni." Hän otti yksinkertaisen,
mustan päällysröijynsä käteensä ja oijensi Jörnille. Tämä pani
kepin seinää vastaan ja sanoi: "Neuvoppas nyt, kuinka tässä pitää
menetellä."

"Älä nyt ole olevinasi; osaathan toki auttaa päällysröijyn ylle."

"En ole tämmöisessä hommassa ollut kertaakaan ennen, en miehien enkä
naisienkaan kanssa... Kuinka hieno!... Onko sen vuori ihan silkkiä?
Enpäs ole eläissäni nähnyt moista! Noh, käsi tänne."

Lisbeth oli nyt kyllä saanut sen ylleen, mutta vielä ei se istunut
mukavasti. Hän taivutteli itseään, oijenteli käsiään ja koetti
työntää villaisen lenninkinsä avarat ja mukavat hihat päällysröijyn
alle, mutta ei vaan tahtonut saada luonnistamaan.

"Annappas, kun minä autan", sanoi Jörn.

Lisbeth pyörähti kerran ympäri... "Ei, ei... se menee jo..."

"Näetkös nyt", sanoi Jörn, "yhä vielä olet yhtäläinen kuin
lapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen
verroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä."

"Jürgen!" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja
moittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: "Olen
ainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä
minuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta."

"No", sanoi Jörn, "älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut
kuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella
kanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on
vaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi."

Nyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: "Mutta
sanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?"

Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen
vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko
vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon
kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on
jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."

Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan,
tuommoista kuuntelen minä kernaasti."

"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen
päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina
katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että
vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot
minuun."

"Enpäs toki, Jürgen."

"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti
katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi
on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."

"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"

"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi
Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin
jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan
siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin
huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta.
Näetkös, semmoinen sinä olit."

"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet
ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"

"Niin lapseni, millaisiksi ovat _minun_ käteni tulleet nyt! Mihin
kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä,
tuolla... oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen
semmoiseen, Lisbeth."

"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän
tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen.
"Noin minä ajattelen", sanoi hän.

Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi
hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas
leikkitoverini."

He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa
vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen
mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"

Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.

"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."

"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.

Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa
jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa
ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole
enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme
puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja
järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse
vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia
kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta
toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän
seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka
uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo
ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti
elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia
luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut
turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia,
kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt
vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun
oikea sisaresi, Jürgen... Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka
huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit
sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän
läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän
itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun
sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti
ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."

Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.

"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole
eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut
sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä
salaisuutta, se ja uskonto."

"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"

"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar?
Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on
alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta
alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."

Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista
se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa
huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat,
jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit
ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa
täytyy asua joku vanha hurskas neitonen... ymmärräthän Jürgen,
tuommoinen karitsamaisen hurskas... niin silloin erehtyy. Siellä
siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä
usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä
lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä
kaikkea."

Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat
hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja
ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua
ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.

"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä
sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."

Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee
meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan
kuin elämme."

Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en
olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua
kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey
katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan.
Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen
tullut omituiseksi ja jäykäksi."

"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena
ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen
sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta
perittyä."

"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan
huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt
sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua
siinäkin."

"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi
aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei
olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä,
jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä
niin hyvät koulut, ja minä... minä olen seisonut hänen äitinsä
kuolinvuoteen ääressä."

"Senkö tekisit?"



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Kun Jörn seuraavana päivänä, koko varhain, palasi soilta, joilla
hän oli käynyt Thiessin kanssa, tuumi hän: "No niin, ja! Nyt saavat
molemmat nousta ylös ja lähteä minun kanssani aulangolle." Mutta kun
hän etsi heitä ensin tuvasta ja sitte kyökistä, sanoi Wieten hänelle:
"Minulla on terveiset heiltä kummaltakin sinulle; vasta iltapäivällä
ovat he sinun puhutettavinasi, aamupäivän saat sinä viettää Thiessin
kanssa."

"Mutta tosiaankin... Wieten!" sanoi hän, "poikahan... se on jo ihan
salaliitossa hänen kanssaan."

"Eihän tuo mikään ihme ole, Jörn! Lisbethän on siinä ijässä, että hän
hyvästi voisi olla hänen äitinsä, ja hän pitää hänestä paljon. Ei tuo
ole mitään teeskeilyä, Jörn."

Hän palasi totteliaasti alas soille taas ja tuli vasta päivällisiksi
kotiin, ja tapasi molemmat vastikään hekin palanneina.

"No, sovitteko hyvästi yhteen?" kysyi hän.

"Ei meille tullut pienintäkään riitaa", sanoi pikku mies, "ja olemme
jutelleet vähän monellaista. Nyt iltapäivällä saat sinäkin tulla
mukaamme."

"Tuopa jo joltain kuuluu!" tuumi Jörn Uhl.

Lisbeth punastui ja nauroi: "Me teemme sinun kanssasi, mitä ikinä
tykkäämme. Nyt iltapäivällä saat lähteä kanssamme Rugenberg'ille, me
tahdomme nähdä jättiläishaudan siellä."

"Sen missä se kuollut mies on maannut."

"No lähtään sitte!" sanoi Jörn Uhl.

       *       *       *       *       *

He saivat astua melkein tunnin matkan ensin aulankoa ja sitte
kangasta, tulivat niituitse eräälle pienelle puusillalle, menivät sen
yli, astuivat pienen metsikön läpi: siinä oli edessään Rugenberg.

Rugenberg on melkoinen kukkula. Näkee laajalti rämeiden ylitse, aina
tuonpuolisille kukkulajonoille asti. Huipulla, nuorten kuusien ja
pyökkien varjossa on löydetty hautoja.

Kun he kaikki kolme olivat päässeet ylös ja tulleet aina pyökeille
asti, sanoi lapsi: "Kuule Lisbeth, emmeköhän jää tähän hiukan?"

"Jäämmekö, Jürgen?"

"Isä, onko sinulla veistä mukana? Kaiva nopeasti noppakuoppa tuohon,
ruvetaan noppasille."

"Kaikkea mieleesikin tulee!" sanoi Jörn Uhl. "Nyt yhtäkkiä
noppasille?..."

"Sitä me eilenkin", sanoi Lisbeth.

"Muistatko vielä?" sanoi Jörn Uhl, "kuinka me viimeksi heitimme
noppaa keskenämme?"

"Kyllä, ja sinä rupesit kinastelemaan", vastasi Lisbeth.

Jörn nauroi: "Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja
otit nopat pois."

"Ne olivat minun", sanoi Lisbeth.

Jörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. "Ne _eivät_ olleet sinun.
Kuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta
tuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina
tuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää
niskaan!"

"Niinkö vai?... Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat.
Ei ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli
kuopassa. Katsos, noin ihan se oli."

"Se polttaa!" sanoi lapsi. "Se sinun täytyy heittää uudestaan."

Jörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. "Kuulitkos nyt,
mitä poikakin sanoo!"

Lisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle:
"_Noin_ juuri se oli."

Noppa vierähti alas.

"Näetkö nyt", huudahti Jörn, "voiko noppa pysyä tuossa?"

Silloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja
piti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa,
ikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.

Jörn nauroi: "Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin
minä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan."

"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?"

"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä... sinä et voinut sietää, että
minä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin
hienoon tyttöön!"

"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta."

"Ei, minulla... minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä...
sinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen,
mennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen
'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus
yritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa,
niin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit
vielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen
ja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa
sinuakin kosia."

Jörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään.
Mutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan
neuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä
viihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle
lapsellekin: "Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas,
leikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa
kuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa."

"Ei", sanoi Lisbeth, "minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin
varaan."

"En minäkään panisi", tuumi pikku mies.

"Eipä siis!" puheli Jörn Uhl, "eipä siis!" Ja rupesi heittämään
noppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli
nokkavasti suoraan eteensä vaan.

Mutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että
korkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä
nyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja
sanoi: "Ruvetaas vaan, minä suostun!"

Nyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi
toisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille
taitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: "Mutta eipäs! Antakaas
minun kerta!"

"Ei, pojani, sitte vasta!"

Silloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta
viskata sisään kuusi.

Mutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat
itselleen ja sanoi: "Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä
pidit peukaloa edessä!" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo
ottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän
Lisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka _tämä_ nyt
päättynee!

Mutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui
pehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten
hämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja
sanoi hiljaa ja liikutettuna: "Sinä olet sentään toisellainen, kuin
minä luulin... Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen
niissä selvästi lapsen kasvosi."

Lapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt
kappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: "Katsos, isä,
näetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies... Tiedätkös,
kuka hän on?"

"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?"

"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?"

"Kuka sitte, poikaseni?"

"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja
sinulle!"

"Tosiaankin!" sanoi Jörn Uhl ja nousi seisoalleen. "Näetkös sinä,
Lisbeth?"

Silloin nousi Heim Heiderieter ylös hänkin ja katsahti kummastuneena
alas heihin.

"Keitä te olette?" huusi hän. "Wodan säikähdyttäköön teidät, ja
uhkaavana kohottakoon Thor vasarataan... Mutta Freya kääntäköön
naisen mielen, että hän olisi suosiollinen minulle... Oh, sinähän se
oletkin, Jörn Uhl! Sinä, joka tähystelet ylös korkeuksiin ja tähtiin;
mitä sinulla on tekemistä täällä, jossa esi-isäimme jalkainjäljet
näkyvät haudoissa? Lisbeth Junker: koska hän on tuonut sinut
mukanaan ja pienen poikansa, niin olkoon hänkin tervetullut tälle
aurinkoiselle kukkulalle."

Lisbeth ja pikku poika juoksivat edellä, ja Lisbeth antoi kättä
hänelle ja kuiskutti hiljaa ja nopeaan: "Olethan kuullut että Jürgen
on jättänyt talonsa. Mutta hän on iloissaan siitä, sillä nyt hän on
vapaa kaikista huolista. Älä puhu hänelle menneistä."

"Mitä visertelee hän siellä?" sanoi Jörn Uhl. "Visertelee kuin
peipponen kyökin ikkunan takana... Mitä sinä täällä toimaat Heim?"

"Sen tunnustan suoraan ja vilpittömästi", sanoi Heim. "Vuosi sitte
avoimme me, Peter Voss von Vaale ja minä ja muutamat muut erään
kivikammion täällä kukkulalla, ja löysimme siitä erään miehen
ruumiin, jonka annoimme Kielin museoon."

"Missä se ruumis oli?" kysyi lapsi.

"Tuolla... Näetkö? Tuossa pienessä harmaakivisessä kellarissa...
Nyt kävin tuonnoin Kielissä, ja seisoin hyvän ystäväni, pastori
Biernatzkin kanssa Hamberg'istä toistamiseen tuon kurjannäköisen
luurangon ja noiden vaivaisten mustenneiden venheen jäännösten
edessä, johonka he silloin muinoin olivat haudanneet miehen. Silloin
sanoi Biernatzki -- tunnethan Biernatzkin, Jörn? Kävimme kerran
luonasi Uhlilla, pitkä musteva mies? Hän sanoi: 'Heim', sanoi hän,
'sinun pitäisi kertoa joskus tuon miehen elämästä'."

Vastaan siihen: 'Miksikö niin sitte? Siksikö että hänellä on niin
omituisen vahvat hampaat, niinkö? Oletko huomannut sitä? Hänen
etuhampaansa ovat kuin syömähampaat, alapäästä litteät'.

'Ei', vastaa hän, 'en minä hampaiden vuoksi! Vaan siksi että hänellä
on niin lujannäköinen takaraivo! Luulen että miehellä on ollut
erityiset hengenlahjat'.

Siten puhui Biernatzki. "Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä... Ja
-- mitäs arvelette?" hän kolkutti kämmenellään maahan: "Tässä, tällä
paikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen
saanut tietää, millainen elämänsä on ollut!"

Silloin huudahti Jörn Uhl: "Heim hyväni!... Nyt pillastut taas!"

Mutta Lisbeth Junker sanoi: "Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se
meille!... Nyt heti! Ala vaan, Heim!"

"Istu sinä tähän minua vastapäätä", sanoi Heim; "sinua on nimittäin
hauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean
näköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan
omiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee
siinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä,
jos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä.
Kerron sulaa totta."

"No Herran nimessä!" sanoi Jörn Uhl. "Ala sitte vaan! Aikaa on meillä
ihan riittämään."

Silloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa
päätänsä käteensä ja alkoi kertoa:

Kun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään
yksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli
reunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että
puron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän
viherjän uoman.

Kolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat
tässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa;
lehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili
rinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi
ja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky
kaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja
rehentelivät auringon paisteessa.

Maan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät,
alavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin
paljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan,
ettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan
eläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja
metsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa.
Paljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan
nuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta.
Ylös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan
antaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja
vähän murtaisivat rankkasateen voimaa.

Asui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien
varjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli
hänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen
ruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi
lehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja
koetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi
niiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka
hän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte
koetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka
näkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa,
ett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja
mellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin
hän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin
metsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja
epäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.

Siten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja
nälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti -- sudentalja hartioillaan
oli nimittäin ohut ja kulunut -- lumen ja vinhan itätuulen läpi
majalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs
harmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti
auringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa
tammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa
ruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan
äärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä
riippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi
Venhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen
keskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten
siitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta... tai pääsivätkö
nekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä
tehdä mitään urostekoja... tai voisiko ihmistaito vielä joskus
kehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin
suuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.

Mutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin
savusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta,
joka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen
ylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi
astuen, työhönsä taas.

Kerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate
tuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös
erääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se
pudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe,
hänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja
takakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja
rakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu
nähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa
siinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta
välistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi
ilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi
näkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat
hänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli
yksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun
sattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään
synny!'

Eräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki
olivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui,
venhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui.
Hänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä
vastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty
jokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai
valtiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.

Hän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha:
hän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia.
Hänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen
vaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui.
Hänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen
yhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi
leveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän
istui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään
hämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin
suden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja
hankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi
ja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään.
Siten eleli hän aina keskitalveen asti.

Silloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti
kuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka
kevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli
nuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi
ilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella
viettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen
miehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja
vasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä
sisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi
miehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.

Silloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen
perustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika
juhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista
hapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty
juhlaa.

Kun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät
tavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta
majalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat
Venhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja
heiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin
katsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi
heidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä,
luistivat kauas pitkin puron jäätä.

Tämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei
vielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa
vastaan.

Oli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät,
paljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta
yhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi
mieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He
riemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat
ilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat
koivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset
juoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset
jäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi
majansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse
auringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin
selvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.

Sattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin
kissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika
veitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen,
osasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen
yhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle
varjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja
osasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä.
Tällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen:
'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'

Niinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa,
johonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia,
vyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa
kiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni
kirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan.
Paljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat
tehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä
luokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat
henget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja
keltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen,
hänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti
kiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille
vapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien
varjossa Venhosen majalle.

Kumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin
takkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti,
sillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään
hänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa
ja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää
keksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa
poimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita,
asettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään
heitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt
olet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla
vaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta
hän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät
käsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja
sanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket
päivät purolla'.

Silloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on
lähettänyt, noidan tuoma?'

Kun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi
talossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi
että sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja
happameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos
sinäkin!'

'Mene tiehesi!' murahti hän.

'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi!
Näytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'

Hän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen,
ja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein
tuommoiselta näytät!'

Mies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.

'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!... Mutta noin! _Nyt_ on näköinen!
Katsos nyt!'

Taaskin katsahti hän ohimennen. 'Eipä olekkaan', sanoi hän.

'Ett'ei olekkaan? Se on helppo sanoa. Mutta katsos omaa varjoasi
tuolla, tuolla katolla, katsos nyt, koetasta kerrankin edes,
kummoisen näköinen!'

Mies käännähti päätään: silloin katosivat nenä ja parta peittoon, ja
seinällä näkyi vaan suuri musta varjomöhkäle.

Tyttö löi kätensä yhteen niin että rannerenkaat kilahtivat. 'Mutta
sinäkös tuhma olet!' sanoi hän. 'Annasta kun minä!' Hän tarttui hänen
partaansa ja piti kiinni siitä. 'Käännä nyt varovasti silmäsi seinää
kohden! Joko nyt näet?'

Hän ravisti päätänsä lujaan ja koetti vapautua. 'Hellitä parrastani',
sanoi hän, 'ja laita ulos itsesi'.

Tyttö katsahti tarkkaavasti häneen ja ajatteli: 'Tuolla tapaa en
saa häntä mukaani', ja rupesi verkkaan poimimaan ylös sianluisia
noppojaan. Yht'äkkiä kuroitti hän suljetun kätensä hänelle ja sanoi:
'Parillinen vai pariton? Jos arvaat oikein, niin lähdet sinä minun
kanssani, ell'et, niin...'

'Niin jäät sinä minun luokseni!' sanoi mies... 'Pariton!'

Tyttö aikoi huutaa 'ei' ja hypähtää ylös; mutta hän oli tarttunut
hänen käteensä ja aukaissut sen.

Siinä oli neljä.

Tyttö hengähti niin syvään että villapaita rinnallaan kohosi
suoraksi. 'Sinä hävisit. Kautta Freian! Kuinka säikähdin! Nyt täytyy
sinun lähteä minun mukanani'.

'Sianluusi ovat noidutut', huudahti hän. 'Minä purasen ne rikki
hampaillani, ja jään tänne, muussa tapauksessa saat sinä taluttaa
minua pajunraipasta kylän lävitse'.

'Purase sitte!' vastasi tyttö vihastuneena. 'Suden hampainesi!'

Hän purasikin... kratsh... hammas meni murskaksi, mutta luu pysyi
eheänä.

'Minä voitin!' huudahti tyttö. 'Toiseen kertaan! Käyn noutamassa
raippaa ja sitte saat lähteä mukaan'.

Tyttö juoksi ulos ja palasi takaisin taaskin ja riipi sormuksisin
käsin lehdet pitkästä pajuraipasta. 'Liikkeelle nyt!' sanoi hän.

Kun hän tottelevasti nousi ylös, ei tyttö enää voinut hillitä
itseänsä. 'Tuumitko sinä todella, että tulisit noin kanssani
niitylle? Että taaskin kaikki nauraisivat sinulle, kuten silloinkin,
kun venheesi kierähti kumoon? Tulin tänne vaan saadakseni sinut
jättämään tuo jurottelemisesi ja lähtemään ulos majasta'.

'Anna raippa tänne! Näin tulen kanssasi. Heidän pitää nauraa minulle'.

Mutta tyttö katsahti häneen välähtelevin silmin: 'Mutta minä en
tahdo! sanoi hän.

'Mutta muussa tapauksessa en lähde kanssasi'.

Silloin vierähtivät vihastuksen kyynelet tytön silmiin, niin että
koko maja näkyi hänelle paljaassa valkeassa. 'Jää tänne sitte, kunnes
tulet mustaksi kuin noki!' sanoi hän, viskasi raipan maahan ja juoksi
ulos.

Kolme päivää piiloittelihe tyttö eräässä tiheässä pajupensaikossa,
jonka oksat riippuivat viistoon rannan yli ja katseli uneksuvin
silmin puroon ja näki veden kalvon alta nuo nuorukaisen silmät
edessään. Mutta neljännen päivän aamulla ajatteli hän: 'Mitä ei
ole... sitä ei ole'. Ja rupesi piilostaan matkimaan tarhapöllön ääntä,
kunnes paikalle tulivat, ensin lapset, sitte aikaihmisetkin. Silloin
keksittiin hän, ja sai torat vanhemmilta naisilta, kun oli matkinut
kuolonlintua. Mutta tyttö naureli vaan, sekaantui toisten joukkoon
taas ja oli kuin ennenkin.

Sinä kesänä tuli semmoinen kuivuus, että nuoria miehiä tuolta puolen,
Dietmargos'ista, tuli jalan lahdelman ylitse, hiipivät metsiin,
tähystelivät kukkulalta alas puron uomaan ja näkivät kauniit laitumet
ja karjan. Paikka miellytti heitä, sillä siellä ylempänä rämeiden
reunamilla ja paljailla kukkuloilla asuivat he jokseenkin ahtaalla.
Hedelmällisiä marskeja ei silloin vielä ollut olemassa, ne olivat
veden alla.

Niinpä tekivät he eräänä päivänä juosten, kahlaten ja uiden
hyökkäyksen lahden ylitse, menettivät matkalla kolme miestä veteen,
jotka upposivat liejuun ja saapuivat purolle noin sadan miehen
voimaisina.

Silloin pantiin nuoret pojat juoksemaan liedeltä liedelle ja
kutsumaan kaikkia aseihin. Mutta he juoksivat sikin sokin ilman
järjestystä kuin toimissaan häirityt muurahaiset, heillä ei nimittäin
ollut päällikköä. Se oli kuollut talvella pahaan jäsentenkolotukseen.

Venhosen majalla, ylimpänä puron rannalla huusivat he viimeksi:
'Aseihin, laaksossa on vihollisia!'

Silloin hypähti hän pystyyn, oikaisihe jäseniään ja iloitsi hetkestä,
joka taas antoi hänelle tilaisuuden astua päivän valoon ja ihmisten
näkyville. Hän vyöttihe leveään vyöhönsä, jossa riippui miekka ja
tikari, otti alas tammikilpensä ja saarnipeitsensä ja syöksähti
avopäin majastaan ulos. Toiset olivat jo ennättäneet alas laaksoon.

Mutta kun hän riensi alas puronvartta, näki hän sattumalta -- oli
syyspäivä -- suuren täyskehittyneen juolukan lehden soljuvan virtaa
alas. Se oli pitkähkön pyöreä ja muovaunut kuperaksi, pohjalla sen
keskellä oli marja ikäänkuin lastina. Varmasti ja liukkaasti soljui
se auringon paisteessa vettä myöten alas. Kun hän näki sen, puikahti
häneen ajatus kuin taivaasta pudoten: _Tuommoiseksi_ pitää venhe
rakentaa. Pohjapuu ja kaaret ja painoa pohjalle, silloin voi sen
rakentaa suureksi, niin suureksi kuin ikinä haluaa... ja vakaasti ja
varmana on se liukuva vettä. Hän heittäysi polvilleen ja tarkasteli
tuota siroa esinettä: 'Kuinkahan oikein aloittaa? Ja kuinka saan
ajatukseni toteutetuksi? Siitä tulee toisemmoinen venhe kuin yhdestä
ainoasta tammenrungosta koverrettu!' Kilpensä ja saarnipeitsensä oli
hän laskenut viereensä ruoholle.

Kun hän yhä vielä oli siinä, rupesi hän kuulemaan hurjaa huutoa
alempaa purolta. Hän näki heimolaistensa lähenevän täydessä paossa.
Silloin syöksyi hän vihollisia vastaan, heilutti kilpeänsä ja
peistään ilmassa ja huusi: 'Minä ja päällikkö!'

'Oletko sinä päällikkö?' huusi vihollinen.

Silloin huusivat kaikki kauhun valtaamina: 'On... Venhonen
on päällikkömme. Nyt valitsemme hänet siksi!' Silloin heräsi
vihollisissa jalomielisyyden tunne.

'Mehiläiskeko ilman emoa ei ole mikään mehiläiskeko', sanoivat he.
Ja pystyttivät miekkansa maahan, niin että muodostui ympyrän piiri.
Ja he taistelivat kahden siellä puron rannalla, olivat yhtäväkiset
vastustajat, yhtä notkeat, yhtä vahvat, yhtä rohkeat kumpikin. Ja
niinpä tapahtui että kumpikin, vaikeista haavoista uupuneena, vaipui
maahan.

Vanhoja vaimoja tuli paikalle ja koettivat paksulla ja tiheällä
hämähäkin verkolla hillitä verenvuotoa, yrittivät yrttejä ja
taikojakin, mutta veri tihkui esiin vaan. Silloin sanoi Venhonen: 'Se
joka ensiksi erkanee Manalle, se on hävinnyt'.

Silloin makasivat he rinnakkain, kasvot käännettyinä ylöspäin ja
kamppailivat kuolemaa vastaan. Silloin tällöin kohottautui aina
vuoroon toinen ja toinen ja tähysteli toisen kasvoihin nähdäkseen,
joko hän pian jättäisi elämän.

Viimein kuitenkin, kun aurinko meni levolleen, astuivat pimeät varjot
niin lähelle heitä, että silmiänsä rupesi himmentämään. Muukalainen
kuoli ensiksi, sitte Venhonen.

Silloin jättivät viholliset maan.

Kolme päivää veisasivat naiset puronrannalla hänen majansa edessä
vitkalta kuolinlaulujaan, sillä välin kun miehet raahasivat tänne
ylös kukkulalle raskaita kiviä, hakkailivat niitä ja rakensivat
niistä komeata päällikönhautaa.

Sitte asettivat he hänet täydessä puvussaan ja asekoristeissaan
siihen tammivenheeseen, jonka hän itse oli viimeiseksi tehnyt, ja
kantoivat hänet, naisten ääneensä itkiessä tänne ylös kukkulalle.
Takana astui kömpelin askelin hänen punaisenkirjava lehmänsä, josta
piti tulla uhriateria. Kaikkein viimeisenä tulla komppuroi vanha
Gruhle von Brook mummo, kantaen sivuttain rintaansa vastaan parasta
ja suurinta hapankaali-astiaansa.

He laskivat vainajan venheineen alas hautaan. Jalkapäähän asettivat
he hapankaali-astian, että hänellä manalanmatkallaan olisi syötävää
toki! Istuimensa, puisine ristikkojalkoineen panivat viereen hänelle,
että hän matkalla saisi istahtaa lepäämään, matka kun kulki aavan
aution maan lävitse. Hyvän säilänsä vetivät he tupesta, että se
kohta olisi hänellä käsillä, maa siellä vilisi nimittäin pahoja
metsäneläimiä. Siten varustettuna, arvelivat he, voisi hän kyllä
onnellisesti saapua perille kaikkien kunnollisten ja urhoollisten
ihmisten autuaaseen kotiin.

Viimeksi astui haudalle nuori tyttö, joka kerran kolme kokonaista
päivää oli nähnyt kuolleen silmät puron kalvossa, riuhtasi tulisesti
siron puukkovasaransa vyöltään, laskeusi polvilleen ja pudotti sinne
alas tuon kauniin kullallakirjaillun aseensa. Hän tahtoi myöskin
osaltaan auttaa, että hän pääsisi eheänä ja onnellisena perille. Se
putosi vainajan pään viereen, kärki tähtäsi hänen korvaansa kohden.

He seisoivat kaikki haudan ympärillä, kaikki naiset itkivät ja
kiittivät hänen venheittensä kaunisrakenteisuutta ja hänen viimeistä
uljasta taisteluaan. Tyttökin itki katkerasti.

Sitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia
huolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle -- pienistä
kivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille
hengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja
leveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä
haudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja
tulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.

Pitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean
ympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan
syrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi
juttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama
kuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli
heittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän,
'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!'
Ja kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen
kasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän
nauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa
päänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan
aukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa
nukkumaan.

Semmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui,
koska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada
taiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan
syynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto.
Sillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.

Voi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt
eroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä
tekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö
käänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden
alta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin
tekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli
hänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa?
Ihmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat
siten itselleen keitoksen, johon kuolevat.

Tai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän
koskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa,
ja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä
lausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän
sortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja
laajasisältöisempi kuin _yksi ainoa_ syy ja _yksi ainoa_ aate.

Viime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen
tekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten
jälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset
ovat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.

Kun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme
sen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä.
Tuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi
rautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat
jäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt
hyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa
kohden'.

       *       *       *       *       *

Aurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty,
jommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.

Silloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi
ylös ja sanoi: "Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa
ainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään
harrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten
äitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua
virvoittamaan hänen elämäänsä... Minun pitää kotiin. Te olette olleet
hyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni."

"Eikö sinulla ole pitkä matka?" kysyi Lisbeth.

"Minulla on kolmen tunnin matka", vastasi hän, "ensin rämeikköä ja
hietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta.
Tien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi
tiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan... Hyvää
yötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja
Wietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan
kirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka
siihen on nipistänyt?"

"Isä nipisti", sanoi pikku poika.

Silloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja
myhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.

       *       *       *       *       *

He seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän
laskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn,
ikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: "Tuotakin
miestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja
suorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa.
Luonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen
nainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän
osaa."

"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen.
Olisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme
elämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja
sentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin
tuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti
eteemme."

"Oh", sanoi Jörn Uhl, "hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun
istuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun.
Semmoinen valhesäkki!" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti
sisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. "Mistä johtui mies noihin
'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen
parta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi!
Aina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma,
seitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän
nyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja
rikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!"

"Ja _kuitenkin_ kuuntelit sinä mielelläsi sitä!"

"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen
kutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan
itsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan
huonoissa pukimissa"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas
nevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. "Tuommoinen
mies!" sanoi hän vimmoissaan. "Valehtelee ensin ihmisen suut silmät
täyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää
_todistaa_ se, minkä hän on sanonut! _Todistaa_ pitää hänen", huusi
hän.

Lisbeth nauroi ja sanoi: "Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on
oikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?"

"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta."

"Minä en voi olla mukana", sanoi lapsi. "Minun pitää huomenna
Thiessin kanssa Mehldorffiin... turvevankkureilla."

"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi", sanoi Jörn
Uhl. "Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne
sotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua
hupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä
sinua."



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan
rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli
viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi
tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana
ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun,
jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään
vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin
loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin
takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja
peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä
syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä
kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne,
ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä.
Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina
suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.

He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset
suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo
kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen
nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista
ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä
vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat.
Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja
varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät
ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean
friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu
vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja
sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun
ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne
näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät
toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth
taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin
että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika,
joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti
esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.

Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy
Lisbethissä.

Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth
yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne
kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin
että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja,
joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät
aamueineen haussa.

"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "_Tardus merida_, näpsäs ja nokkela
lintu."

"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."

"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää
ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta
mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen
ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."

Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa
laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen
paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla
tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän
hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon
kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi
kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla... ihan
tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä
tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei
keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli:
"Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua
avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun
Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne
sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja
vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli
lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti
neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät
he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät
hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan,
oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja
istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan
emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja
tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan,
joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi.
Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella
tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia
pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia,
antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas
nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään
tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.

Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään
istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan;
mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin
silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.

Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko
matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei
hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän
sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti
häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta,
hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa
huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja
hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta
vielä jotakin tyllityttini."

Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi
hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi:
"Tuommoiset kädet!"

Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he
eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?

"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta
en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."

Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:
"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"

"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen,
että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti
hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut
vuos'kausia."

Silloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: "Vai
niin, vai sillä tapaa hän katselee?" Hän irroitti hänen kätensä
silmiltä ja sanoi: "Katsos kerta vielä."

Mutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan
eteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja
ajatteli: "Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa
onnellinen."

Aivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli
valkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi
kirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen.
Silloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä,
joka sanoi: "Tuoss' on, ota kaikki." Ja luomatta silmiään ylös,
kutsui hän poikaa: "Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja
sinulla on kädessä?"

"Lainakirjastosta se on", vastasi poika. "Satuja. Minä luen ne
järjestään. Näin pitkällä olen jo."

Lisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi
päällekirjoitukseen ja sanoi: "Lues se meille."

"Tämäkö?" sanoi poika.

"Ei... vaan tämä... 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä
kuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia."

Silloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.

Hannun äiti sanoi: "Minne nyt, Hannu?" Hannu vastasi: "Greetan tykö."
"Toimita hyvin asiasi, Hannu!" "Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!"

Hannu tulee Greetan luokse. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu." Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. "Näkemiin, Greeta!"
"Näkemiin, Hannu."

Hannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. "Hyvää
iltaa, äiti." "Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt." "Greetan
tykönä." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt! Hän antoi.
Antoi veitsen!" "Minne veitsen panit?" "Kiinnitin hattuun." "Tuhmasti
teit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun." "Ei merkitse mitiä, äiti,
toiste paremmin."

"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi." "Hyvin
toimitan, äiti. Hyvästi, äiti." "Hyvästi Hannu."

Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta!" "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia, Hannu?" "Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!"
Greeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. "Hyvästi Greeta." "Hyvästi,
Hannu."

Hannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin
tullessaan: "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan luona."
"Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen
antoi!" "Missä sinulla on vuohi, Hannu?" "Pistin taskuun." "Tuhmasti
teit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle."
"Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."

"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi, Hannu."
"Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!" "Hyvästi, Hannu."

Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia?" "Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan." Silloin
sanoi Greeta: "Minä lähden kanssasi."

Hannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo
kiinni, ja menee äitinsä luokse. "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet
käynyt?" "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "En mitään vienyt."
"Mitä hän sitte antoi?" "Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli." "Missä
hän nyt sitte on." "Nuorassa, seimen edessä." "Tuo oli tuhmaa, Hannu,
sun olisi pitänyt häntä sukia." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."

Hannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu
Greeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.

Ja tuli Hannun morsiameksi.

"Noh!" sanoi poika. "Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!"

"Hirveän tuhma!" sanoi Lisbeth. "Mutta eikös siinä sanota, mistä hän
oli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?"

Silloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. "Ell'ei tuo
ole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl."

"No!" sanoi Lisbeth. "Jatketaan matkaa nyt taas."

Aurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman
puoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen
korkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän
ja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa,
että joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä
sotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle,
kookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen
Rendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. "Tässä hän asuu!"
huusi hän. "Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän
se ole?... Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en
ole nähnyt pitkiin aikoihin."

"Mitä nyt?" sanoi Jörn, "tehän tunnette toisenne?"

"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo
seitsemän kahdeksan vuotta."

Lisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti,
ett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt
sen enempää. "Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia", sanoi hän.
"Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse... olethan kai
jo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?"

"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin
luona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että
näytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?"

Lisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: "Silloin
sinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja
auta minut rattailta."

Sotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja
neuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. "Samallainen
olet kuin ennenkin", sanoi hän. "Ja tänne nyt, tyttöseni!" Hän
aukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. "Tynnyrillinen raskasta,
hyvää huhtakauraa", sanoi hän, "noin satakolmekymmentä naulaa."

Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja
ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme
senvuoksi yhdessä ajelemaan."

"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs
seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"

"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja
silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa
kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle
saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla
kotiin taas."

Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään
mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn
nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti
häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän
nopeasti sisään.

Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla
hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.

"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä
mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan
välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et
sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut
koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota
hyvää hevosta'."

Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni;
se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."

Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä.
Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi
vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta
osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas
työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi
ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki,
vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella
maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja
äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton,
mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä
kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle;
sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän
ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.

Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana
tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli
noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen
olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen
takanaan.

Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman
harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä
uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä
sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess
Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit
lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin
korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat
vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä
on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?"
Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai
likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl
ollut ottanut huomioonsa.

"Niin, äitiseni", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli
ymmärtänyt hänen silmäniskunsa, "enpä tiedä, millä silmällä noita
kumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä
sitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa,
että asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin
tulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä;
sillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi
naittamaan."

Silloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän
noin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää
paremmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Sinä
otat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi
hänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle
talliamme."

Hän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos.
Ulkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän
Jörnille: "Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken
tytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?" Hän osoitti
peukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti
silmäänsä.

"Niin", sanoi Jörn ja vilkastui. "Kummoisetko välimme ovat?
Ymmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka
erinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän
päivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me
katsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey --
muistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme
Gravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. -- En
ole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua."

"Mikä se, sinä tyhmeliini?"

"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?... Että hän ehkä huolisi minut
miehekseen!... Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani;
aina käydä sunnuntaipuvussa." Hän hengähti syvään. "Kuule", sanoi
hän, "kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni
uskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma."

Silloin naurahti toverinsa: "Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä
on yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja
vetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole
niinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita
varustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi
valkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni."

"Kuinka voit olla siitä niin varma?"

"Oh", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.

"Niin", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. "Se on totta.
Hän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka
ystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo."

Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein
uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut
hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan.
Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen
kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja
ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta
saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata
linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja
olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi
näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua
kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka
ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta
ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä
sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään.
Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät
minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan
toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska
joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen
itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos
vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta
kuninkaan tyttärelle?"

"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."

"Niinkö todella luulet?"

"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.

"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"

"Noh... sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on
hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."

Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja
johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari
nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti
kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en
enää viitsi katsoakaan niitä."

"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi
keskenänne?"

Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä
äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen
hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."

"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."

Silloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen.
"Kuule", huusi hän sisään, "Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen
tullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?"

Lisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla,
heitätti päätään hiukan ja sanoi: "Kerro, kunhan kumminkaan et saa
olluksi kertomatta." Äitinsä huusi: "laita ulos itsesi", ja tarttui
tulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. "Niin noh", alkoi hän...
"koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän
vuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa
ajoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika... Kun illalla
hämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth
Junkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja
hän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle
kuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja
itseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja
toista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä,
valkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän
kertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet
rattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä
kauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt
Mariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen
väärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin
näinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi,
saa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain
kauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan
kehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn,
lasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän
ainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan
tarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin
uutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan
vaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni
ja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on
siis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat
vähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää
suorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua;
tunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin
hevillä lähennelty.

"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen
semmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin
oli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin,
hyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla
perusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en
sinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään
sangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa
ylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin.
Pelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi
pahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi
ollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman
muuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita
kasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen
tuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:

"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee
Gutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea
hämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan,
muuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän
kurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth
Junker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka
lie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku
ajaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai
sinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'.
Sitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja
myöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt
tarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi
sinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt
mitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani,
se on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano
sinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon:
'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni
suutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy.
Istu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas.
Ell'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos
olisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.

"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan
hievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän
hengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo
puhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja
hiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette
sillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun
suudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika,
mutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan
maailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko
Jörn... minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi
todellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat,
jotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä
jäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei
hän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen
tai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin
hänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn... hän oli hyvä
minulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa
tien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme
välittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin
minä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni.
Oleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan
ensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla
puutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan
sinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha
rauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja
naimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en
koskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain
luvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä
kohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla,
hän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma
veljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni
seikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä
naimisiin menoa."

Semmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen
katseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.

Sillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja
emäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi:
"Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn
Uhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on,
kurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan
olisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin
on. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi
emännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää
kantaa sitä _noin_, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski:
'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt
sateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli
käskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on
ja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta
_sen_ sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan
voi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse
saada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi
hän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin,
lyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?"

Lisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä
ollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta
oli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä
saakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin
arkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle
tervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi
Lisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä,
lapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja
leikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn
Uhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn
Uhlista. "Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän
minusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut
hänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä
tuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte
vasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli
tuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän
vuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja
nyt... nyt näyttää melkein kuin... hyvä Jumalani, eilen leikki
hän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä
kahdenkymmenenkuuden."

Emäntä liedellään löi kätensä yhteen: "Mutta eipäs!" sanoi hän, "mikä
juttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut:
'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä
juttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin
naimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden,
ja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen
tuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä
syystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi
ja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö."

"Kun vaan tietäisin", sanoi Lisbeth, "ottaako hän minut. Hänellä ei
ole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin
niin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko
elämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina
oleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan
turpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä
jonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi
tulla väliin." Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä
tulvillaan valkeaan.

"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia
huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää
kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."

Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan:
niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän
vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän
ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan
kanssa mene naimisiin."

Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat
olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän
viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen
päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.

"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi
emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika
vintiö?"

"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta
pitämään."

"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei
koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan
pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä
kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut
aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän
viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."

"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime
vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."

"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän
muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista
tule, ennenkuin hän menee naimisiin."

"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö
mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä.
Sitte sinulla on apua talossa."

Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka
hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin
taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi.
"Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."

Väki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin
kohtauksiin.

"Kolmet koulut hän on käynyt", toraili emäntä, "ja ollut kahden
papin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka
kerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja
harrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet
järkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa
minut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille.
Siitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen
päähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä
pelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä
pyrinnöissään ole hartautta."

"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin", puolustihe
sotaveikko. "Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni
mukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista.
Joko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin
voisi hän olla minun vaimoni."

Äitinsä katseli häntä päätään pudistellen. "Aivan samallainen oli
hänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa
askeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä,
suutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun
piti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa,
kohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina
ajattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin
etpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa.
Mutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta
vuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi
hän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi
sitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli
puuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä,
perusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän
useammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin
minulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin _minä_ usein hänen tielleen,
ja nyt ei ollut _hänellä_ aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä
lapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt
minusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti
minua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat,
äitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset
sanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei
siitä ollut aavistustakaan. Minulla oli _ollut_ iloinen mies, nyt
ei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo
tulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että
niin on tuonkin kanssa käyvä."

Lisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä
vahingonilolla sotaveikkoon: "No, joko tunnet enteitä, että tulet
järkiisi pian."

"Pidä sinä huolta omastasi vaan", vastasi tämä. "Se ei ollut niin
paljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin."

Silloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän
lyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.

Ruuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät
mukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon
siellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja
sotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja
härnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta,
nauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: "Mitä sinä? Semmoisista?
Niistä pitää äiti huolen."

Lopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth
jo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että
he vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään
peltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta
tuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea
mäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi
lepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.

"Ei ole suurenkaan arvoinen", tuumi Jörn Uhl.

"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren
arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit
nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?"
Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta
viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"

"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.

"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"

"Savea?"

"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja
sementtiä."

"Älä!"

"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta
vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä
myöten. Teräslankaisia köysiä... kuules! Sitte lotjissa alas puroa.
Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse
sementtitehtaan."

"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin
harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.

"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.
Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä
Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."

Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän,
"jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan
vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan
enää.

Kun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa
puutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan
istumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli
kivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden
oppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: "Onpa kurjaa, että
oli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon
oven edessä." Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: "Sinä tietysti
ymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole
huolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin
niin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen
käynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350.
Ymmärrätkö, mitä siinä sanotaan?"

Jörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili
toistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti
vihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: "Kuule, käväisehän
ensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä."

Jörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen
teknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla,
ennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen.
Lopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta
näytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman
kämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon
kämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.

Ennättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui
sitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja
kertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti
äidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet
morsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada.
Ja hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään
ollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut
häneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen
pitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi
kyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin
tai muihin.

Jörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti
päätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän
kättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.

Aurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa
leveällä, tyhjällä tiellä.

"No nyt ja", alkoi Lisbeth, "nyt olen taas kahdenkesken kanssasi.
Tämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka... Mitä
pidit emännästä?"

"Mitä sinä sotaveikostani?"

"Oh, siitäkö!... Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?"

"Naisten pakinoita!"

"Enkö saa kuulla sitä?"

"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä."

Jörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.

Kun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai
semmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai
kääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa
oli uhmaa. "Noh", sanoi hän, "mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua
vaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni."

"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi,
mokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja
_semmoisilla_ kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä,
sitä en olisi uskonut sinusta."

Jörn nauroi: "Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani
siitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta
kysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän
penikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'.
_Iloissani_ siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole."

"Ole sinä olevinesi... Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja
ystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja
sitte suuteli hän minua."

"Ilkimys hän on", sanoi Jörn Uhl. "Ihan ilkimys: suutelee turvatonta
tyttöä, joka ei voinut varjella itseään."

"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin
juuri niin, Jörn."

"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa
yksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa."

"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä
vietit häitäsi Lena Tarnin kanssa."

Jörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti
sen ja sanoi: "Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä
kaikesta mitään."

Lisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
"Nokkela Hannu sinä olet ollut."

"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä
sinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!"

"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä."

Silloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi:
"Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä,
kuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?"

Lisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät
kyyneleisinä: "Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä."

"Sekö yksin esteenä?"

Lisbeth puisti taaskin päätään: "Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen
sovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan." Hän laski
kätensä luottavasti Jörnin käteen.

Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä
kaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen
ole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla
aurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan
tietäisin, mihin nyt ryhtyisin."

Nyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä.
Mutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään,
taivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi
hänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään
piiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli
hämillään häntä kasvoihin: "Näinkö tahdot istua?"

"Näin", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. "Nyt
minä nukun." Itsekseen ajatteli hän sentään: "Sitäpä en toki tee.
Varonpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä."

Jörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli
omaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään,
että Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli
suurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.

Kun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän
eteen, sanoi Jörn: "Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna
puhumme enemmän."

Mutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi
hän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi:
"Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen."
Silloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.

Kun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän
asuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. "Huomaan sen nyt, siinä koko
vika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet... Olen
aina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää
valoa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut
nähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen
ja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii.
Olen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen
aina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut,
että 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena
päivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa
ja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole
tarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani,
enkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin,
joka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja
veljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän
raskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut
kauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni
oli pitää Uhlista kiinni. Uhl... mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni
rinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi
kaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte
sielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut
ja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä,
korkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen
vaipunut... vaipunut.

"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla,
tai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, _omilla_
voimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi
niin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus
ennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija.
Silloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja
olisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas
siinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin
totta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin
Venhonen ja sotaveikkoni."

Hän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi
etsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli
vallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän
otti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja
järjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan
oikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias
poika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan
vaipua: "Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva
piirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa,
tieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja
silmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy
ketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka
lapsesta saakka on ollut salainen iloni, _varastettu_ iloni, sitä
saan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti
ja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista?
Keskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset
sanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?"

Hän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. "Olisi
isäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat
meidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti.
Silloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta,
olisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon
loistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi
ja luonteeni rosoiseksi. Mutta... en vielä lankea toivottomaksi ja
menetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin
Wietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja
sittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni
ollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän
voisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään,
uskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus.
Niinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun
olen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla
tuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä
valmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita
ja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi
jonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan
lapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin,
kuin olisin kuus'toista vuotias vielä.

"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin
seisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen...
oh, mitä liikuttavat minua naiset... kuin seisoisi _oma tyttöni_,
minun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi
kuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis
kirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja
puheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään
häitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja
nyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen."

Ja semmoisenaan kuin oli... takin oli hän jo ennättänyt riisua...
lähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan
suur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki
kammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön
hämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään
rupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei
liikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. "Sinäkö se olet,
Jürgen? Tule tänne!" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa
hänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. "Mitä sinulla vielä oli
asiaa?"

Jörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle
suunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas
ja teki suuren kädenliikkeen. "Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko
todella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta."

Lisbeth sanoi: "Tule lähemmäksi minua tänne; sitte vastaan."

Kun hän tottelevasti kumartui Lisbethiä kohden, kietoi tämä
käsivartensa hänen kaulansa ympärille, hyväili ja suuteli häntä
ja puhella tokelteli: "Sinä vanha, kummallinen Jörn Uhl, sinä
lueksijatalonpoika... kaikkihan tuo on ihan yhdentekevää! Voi sinua,
tuhma Hannu... kun vaan tiedän, että sinä pidät minusta. Tule
lähemmäksi Jörn! Suutele minua! Minä rukoilen, että sinä suutelisit
minua. Ja minähän olen ylpeä ja kylmä! Näetkö nyt, kuinka ylpeä olen?"

Jörn Uhl oli jäykennyt hämmästyksestä. Tuhma Jörn Uhl. Hän istui
vuoteen reunalla ja silitti hänen poskiaan ja hiuksiaan ja katseli
häntä hänen kuumiin kauneisiin kasvoihinsa ja puhua kangerti: "Että...
että... sinä... rakastat noin... minua... Minä... olen pesevä
seitsemän kertaa päivässä käteni. Ja sinun... sinun pitää aina sanoa
minulle, kuinka ja millä tapaa minun pitää käyttäytyä. Minä teen
kaiken tuhmasti."



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Mitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka
kuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet
hänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista
yksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja
varovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä
alttaria?

Tai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?

Mitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa
hänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen
pujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan
savitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta
enempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää
voi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää
vaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko
maailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa
siihen?

Siellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo
par'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas
saksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina,
oli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella
kädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä
sumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä
oijentaa hän poismatkustavaa kohden.

"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista... muistelen tänä hetkenä sitä
aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli
kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset
ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit
jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka
olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme
sinusta.

"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin
kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen
sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään
pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja
kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin
kuin näätä tarikonkahvaan.

"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua...
oh, _me sinua!_... niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että
sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin
tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja,
jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja
jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi,
ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen
maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee
toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme',
ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun
jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua.
Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi,
vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta
olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut
tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut
meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin
valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme,
Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."

Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika
Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit
jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia
mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien
puolesta?"

"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa
jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt
yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani
että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen,
jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa
rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli
ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja
reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä
minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim
Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette
juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä
rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se
olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja
kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin
olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut
kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset
kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"

Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo
papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse
hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."

Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa
häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle
joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä
pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin
kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja
pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu
reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren
mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen,
joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli
vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen
vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä
asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta
käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt
puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle
rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on
toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää
laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän
lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen
friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin
sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen
varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli
voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli
tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä
hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa
Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän
hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on
lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.

Siitä nämä äidin terveiset.

Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria
vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät
talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta.
On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen
tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen;
sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan
taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.

Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se
valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on
astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää,
kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti
vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän
käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää
sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan,
milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten
Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää
Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia.
Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät
ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi
vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä
ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa
kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on
johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.

Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen
kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat
paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen
koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna:
Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi:
ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka
parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän
mukanaan.

Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja,
eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa
armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."

"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."

Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä
hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi
tulee kohta koulusta... Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin
edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna.
Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla
ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo
iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin
te... No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla...
Laske laukkusi tähän. Kuule... Jörn... älä noin. Ah, Jörn... ole
hiljempaa... Ah, mitä sinä puhut!"

"Nyt on lettisi auennut!"

"Ja... oi, Jörn!... Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on
kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on
täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee
jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!...
Minä kuulen hänen askelensa... Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"

"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"

"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli
lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin
silmiinsä.

"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä
koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri
tulen!... Jäätkö nyt meidän kanssamme?"

"Kyllä... ainaiseksi."

"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli
Ringelshörnin alla. Muistatko vielä?... Isä, menemmekö Uhliin taikka
Thiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin."

"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule
Lisbeth... kerro sinä se hänelle... en ymmärrä, kuinka alottaisin."

Silloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi
hymyssä suin: "Kuule prinssini... tiedätkö mitä? Minäkin tulisin
mielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan
yhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle
'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'.
Ja isäsi... hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'.
Suostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne."

Silloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli
perintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. "Mitäs teemme, isä?
Suostummeko?... No, tulehan sitte!"

Ja hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.

       *       *       *       *       *

Viiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi
siitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät
rantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa
mukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan
kivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista
ja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka
useimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan
satamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa,
hän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne
vilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka
lentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne
jonkun.

Nyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja
huusi kimakasti ja valittavasti: "Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule
nyt!... Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!"

Siinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat
rupesivat avuliaiksi.

"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule
kantamaan ukon turvesäkkiä!"

Silloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki
kummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, "Oletteko te menettäneet
järkenne", sanoi hän, "vai olenko minä?"

"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa
turvesäkkineen!"

Tuo sana "turvesäkki" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle
ja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät
tuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota
pari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista
kättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan
ei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.

Silloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt
ympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan
vanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli
vierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. "Oi
sinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö
saa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!"
Hän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli
tunkeutunut ympärille. "_Gentlemen_", alkoi hän, "tämä on Thiess
Thiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja
kieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa.
Minä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana
olin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni
toin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, _bush and grease_. Näistä
tervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut,
vaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren.
Jos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään
vastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne
ääreen... Joko jaksat käydä, Thiess?... Vai et vielä, ukkoseni?...
Istutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen
puolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä."

Hän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.

"Fiete, toitko hänet mukanasi?"

"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!"

"Kuinka niin, poikaseni."

"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei
ottanut vastaan kojua."

"Onko hän yksin?"

"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja
tumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin."

"Jumalani! Jumalani!... Missä hän on? Missä hän sinulla on?"

Silloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: "Kun
laskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle,
sanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet
näkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois."

Thiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti
kuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. "Menemme
etsimään häntä kohta... etsimme koko yön. Koko yön. Käydään
yömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa."

Fiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: "Vaikeaksi
tulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani
Aulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme."



KAHDESKYMMENBSKAHDEKSAS LUKU.


Jörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet
kaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja.
Toisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat
häänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.

Lisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa
liepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.

"Eipä puutu suuria", sanoi Jörn, "ett'en liukastu. Lumi on siksi
sileätä." Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.

Lisbeth nauroi. "Kuule", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle:
"Olen niin onnellinen." "Sehän on luonnollista", vastasi Jörn.
"Kuinka niin luonnollista."

"Oh", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. "Onhan
kohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta."

"Ah", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. "Kuinka luulet,
tulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?"

"Ihan varmaan!" vastasi Jörn. "Näethän, me molemmat, me tiedämme jo
naimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme
kumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi
monta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan
ja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin
vahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan
aivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen,
todellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että
aviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi
ja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää!
Semmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta.
Ainoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee
koko autuus."

"Kuinka järkevästi puhut siitä!"

"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli
oikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui."

Vaieten muistelivat he vainajaa.

"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten", sanoi Jörn Uhl
ajatustensa valtaamana. "Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias.
Mitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan
huvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi
vaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt
koulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan.
Omituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen
nyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän
oli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu,
joka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään
on päivääkään istunut koulupenkillä."

"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona."

"Niin... sinä tarkoitat... niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli
aikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia,
jolloin hän ylenkatsoi semmoista."

Lisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan:
"Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi
minulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona,
olit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin
Lena Tarnista?"

Jörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle
itseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä
tapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.

"Mene kotiin", sanoi Jörn, "ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä
pikimmältään kylässä."

"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki
tulisi. Minä lähden mukanasi."

Kun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka
Hampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi
Fiete Kreykin siellä -- hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.

       *       *       *       *       *

He istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten
kutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä
vilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen
vuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä
varten nuo valmistukset tehtiin.

Eräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: "Fiete, kerroppas
kuinka vaimosi kuoli?"

Fiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen.
Kun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina
häneen, sanoi hän: "Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole
kysyneet. Jos haluatte kuulla sen, -- ja luulenpa, että se sopii
hyvinkin tässä odotellessamme -- niin kerronpa teille miksi ja mistä
syystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli."

"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin
pikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään
jäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin
käsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö
Süderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan."

"Aivan totta, hän karsasti", sanoi Thiess. "Hän karsasti vahvasti,
Fiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla
silmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää
katsantoa, Fiete"

"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta
ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä
minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta
mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess,
joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.

"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä,
lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista,
että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin
saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle
ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa.
Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle,
vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.

"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä
olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään
schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään
lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt
äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään
saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi
häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta
sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei
hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa
oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa
pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä
kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä
muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun
vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin
maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli
sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen
älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti
hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään
hänestä.

"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan
korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin
englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän
tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa.
Rutiköyhäksi minä siellä tulin.

"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan
merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin
hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat
keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia
sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin.
Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä
seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä
oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui
puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä.
Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän
oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä.
Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se
laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin
kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas
oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen
minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä
kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin
sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli
nyt tapahtunut muutos.

"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois,
jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä
ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha
kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen,
piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin
toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean
salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian
pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni
vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte
söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian
tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat
he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä
ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut
tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta,
kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta
hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian
olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla
ilman toisiaan.

"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun
täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he
tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat
ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa
ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero
kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu
edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei
hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi.
Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme.
Mitä pitää meidän nyt tehdä?'

"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti
muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan
järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta
sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet
edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja
katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että
vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen.
Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui
hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.

"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän
luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta
huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä
istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli
nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin
olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta
vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete
Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon
ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.

"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa.
Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä,
ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki
heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja
nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan
sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä
viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.

"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika,
jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni
sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä
kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan
kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he:
'Tämän ainoan kerran'.

"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. _Sitä varten_ olemme niin kauan ja
niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että _voittaisimme_ sen.
'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle
vielä tänä iltana kaiken'.

"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin
kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen
talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän
taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun
olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä
minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, _silloin nauroin minä
ääneen_. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme
maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö
ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että
näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä.
Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää
olla kiitollinen naapurillesi.

"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth!
Fiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa
tuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli
minua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän
sulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa
hyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina
oli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei
voinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.

"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin
tyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt
minusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän
oli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori
kokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää.
Mitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja
hengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei,
hänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on
kahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että
sen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka
menevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin
aika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään
ja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo
olisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit
sidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.

"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta?
Tuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko
mielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani
saakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala
saattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti
joku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin
häneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi:
'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään?
Olenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän
minun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit
mielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä
taas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole
mitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla
loppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt
on palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!'
Mutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen
mukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi
kuin me molemmat onnettomat ihmisparat.

"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen,
päästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen,
siksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään
enää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs
holsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli
siellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut
meistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja
aina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me
kuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta
oli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet
edessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä
kodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä
hädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun
sitä siten temmottiin kahtaanne.

"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme
paikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden
päivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet
nähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta
lankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään
vehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä
nimittäin vielä ollut.

"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana
Uhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte
hänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?"

"Ja omituisinta on tässä", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa
runneltuna pöydänkanteen, "että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka
maailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret,
uskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään,
vimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan,
ja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui
liihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä
avioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on
yhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin
molemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari
astunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka
onnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun
parhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.

"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille,
eräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle -- asuin silloin
Chicagossa -- ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi.
Rehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää;
tekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan
välttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua.
Meidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja
tarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta.
Hän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin
useat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota
enkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä,
ja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet
luojaansa ylistivät'."

Johan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin
ajatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui
rinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä
otsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä
päivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen
rinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan
maailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko,
olivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena
takan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja
katseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen,
valkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa
vierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa.
Ja hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista
ruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen
joukkoon.

Hän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess
joskus sanoi hänelle: "Lue edes jotakin, Wieten", saattoi hän
vastata: "Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää
lukea tai kuulla?" Kun Thiess sanoi: "Kerrohan jotakin Wieten",
vastasi hän: "Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset
emme kumminkaan voi missään muuttaa mitään." Hän istui ja oli
mietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He
kolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä
lumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse
ja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa,
näkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä
kukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä
istahti takan ääreen.

Kohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät
huoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. "Uneliaisuudesta ei nyt enää ole
haittaa, Jörn", sanoi vanhus. "Kun tulin seitsemännellekymmenelle,
hävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle
vaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin."

Thiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut
rasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan
oleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena
kävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan
väliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli
ulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen
käveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.

"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei
hän tule ollenkaan."

"Ja _jos_ hän nyt tulee?!"

Hetken perästä sanoi Thiess: "Siitä en minä vielä viitsi huolehtia...
jos hän vaan tulee... Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän
nyt on matkalla: lapsi, lapsi parka."

Jörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: "Aiemmin, kun vielä olin
sangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan
kahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia,
jotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut
tuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat
hetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja
kamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä,
jossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen
sille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa
vaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli,
Thiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö
käsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon
vahvempi kuin sinä. Niinpä... mitä jää siis enää tehtäväksi
tuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan?
Ainoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla
vai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai
et, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi
järkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta _sen_ sanon
sinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti
uskon, että hänen asiansa -- se tahtoo sanoa: hyvyys -- on voittava
minussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä
Elsbenkin asiassa."

Ukko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja
katseli kauan ulos. "Jörn", sanoi hän matalaan, "uskotko sitte
ihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin
suruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä,
jota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on
kokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat
saaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä,
että kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan,
että siinä on ollut järkeä?"

"Thiess", vastasi Jörn... "ell'ei sitä usko, niin mistä sitte
saa vakava ajatteleva ihminen rohkeuden elää? Katsos nyt, voihan
selvästi huomata, että kaikki luotu on vaivan ja hädän alaista, koko
luomakunnassa kuohuu levottomuus kuin kiehuvassa vedessä. Mutta
voi selvästi huomata senkin, että on järkeä ja tarkoitusta tuossa
kaikessa vaivassa ja levottomuudessa. Paha sortuu vasten tahtoaan
ja hyvä kamppailee ja pyrkii vaivalloisesti ylös. On olemassa joku
salaperäinen voima, joka alinomaa on toimessa, joka työntää ja
toimaa ja koettaa saada järjestystä aikaan kuten paimen koirineen
laumansa keskellä. Ja onnellinen se ihminen, joka myrskyn keskitse
kuulee paimenen matalan äänen ja jota Isä Jumala itse tukee hänen
vaivanalaisessa työssään."

"Kuules nyt!" sanoi Thiess. "Kuuletko?"

"Se on pakkanen, joka paukahtelee saarnissa."

       *       *       *       *       *

He odottelivat, mutta häntä ei kuulunut. Ja kaikilla oli tunne kuin
olisi hän matkalla. Hänen kotiinhalajoitseva sielunsa kurotti käsiään
ja tavotti niiden sielujen perään, joita hän rakasti kotona. Hänen
sielunsa liikkui jo Aulangolla kaikkia noita entisiä tuttuja teitä,
ja sen läsnäolo tuntui jokaiselle, joka asui talossa. Thiess Thiessen
meni salaa vilja-aittaan, ja seisoi siellä kauan kovassa pakkasessa
ja tähysteli ikkunasta etelää kohden kaukaisuuteen. Vanha Wieten
havahti yöllä unestaan: "Hän on sotkeunut syvään hankeen eikä pääse
edemmäksi." Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa ja heräsi niistä vavahtaen,
kun Lisbeth puhutteli häntä. Fiete Krey oli taaskin matkalla ja
kyseli ihmisiltä maantiellä, oliko kukaan nähnyt nuorta, pienen
kokoista ja kalpeata naista, jolla oli tuuheat tummat hiukset ja joka
talutti kädestä pientä lasta. Mutta tyhjin toimin sai hän palata
takaisin.

Heidän täytyi siis kai viettää ilotonta joulu-aattoa.

Anna sinä silmiesi välkkeen sammua, Lisbeth Junker! Äläkä oijenna
kättäsi kaunista morsiantasi kohden sinä, Jörn Uhl! Thiess Thiessen
ja Fiete Krey, te jotka pidätte rattoisasta juttelemisesta, varokaa
ett'ette vilkastu!

Laskeutui kylmä sumu, ja veti velton tuulen avulla ohuita harmaita
harsojaan maiden ylitse. Aurinko hämärsi taivaalta vaalean
sameana pallona, joka näytti suurelta kuin joku talo. Ja ohitse
liihotellessaan jätti sumu jokaiseen puuhun ja jokaiseen pensaaseen
siekaleen hataraa harsoaan, kaikki paikat tulivat huurteeseen.

Tuli vielä hiljaisempaa. Nuo tuhannet äänet, elämä, heräntä
ja ääntely, jotka muulloin aina täyttävät ilman tässäkin
yksinäisyydessä, nekin tuntuivat nyt tauonneilta. Linnut pysyttelivät
äänettöminä talojen läheisyydessä, varikset lentelivät äännähtämättä
yösijoilleen. Sellaisessa ahdistuksessa ja kummastuksessa oli luonto.
Ihmiset, jotka muulloin juuri eivät huomaakkaan sitä alinomaista
ääntelyä, joka aina kuuluu luonnon povelta, ihmettelivät nyt, kun se
oli tauonnut. Jos kaksi sattui kulkemaan tietä yhdessä, pysähtyivät
he, katsahtivat toisiinsa, jäivät seisomaan, kohottivat sormiaan ja
sanoivat matalaan: "Mutta kuulehan!"

Kuuset metsänrannassa seisoivat suorina ja hoikkina, ylhäältä alas
saakka hopeakirjailluissa harsoissa kuin häihinsä pukeuneet morsiamet
ja niiden takana hämärsi kuin valkohuntuisten neitojen hämyisä
parvi. Puolin ihanalta näytti niille lumo, puolin kaamealta, ja niin
kauan kun päivä vielä hämärsi, näyttivät ne hiljaisessa ihmetyksessä
katselevan toisiaan. Mutta kun tuli ilta, silloin sammui ja muuttui
kaikki tuo outo ihanuus. Nyt he näkivät toisensa kuolinkauhtanassa,
jonka helmoja runsaat pitsit kylmästi ja jäykästi koristivat. Nyt
voitti kaameus.

Kylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu
tämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä
leikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä
meren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille
ja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla
valkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja
sirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat
lapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle
ja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien
leikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet
sitä.

Eihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää
nähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty
olemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja
sanovat: "En minä mitään näe", tai avaavat ne selkosenselälleen ja
sanovat: "Minä näen kaiken."

Silloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli
näppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei
oikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten
kertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä,
olivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua:
jotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.

Ne henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.

Kuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten
yhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin
olleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo
toiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen
loi ihmissielun. _Me_ taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän
miehen kannattajia, joka on lausunut: "Ettemme mitään tietää voi,
se sydäntämme syö kuin koi." Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän
uteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on
kerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.

Ihmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä
vaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin
juopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen
kovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän
rantamalla, oli eksyä kodistaan.

Hän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä
Aulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen
toimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen
pettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän
palasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin
ylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan
kädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen
sentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla
puolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon
ja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.

Hämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa
hauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen
maailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi
sumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.

"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?"

"Ei ole, lapseni."

"Istutaanko tähän? Minun jalkani sattuvat niin."

"Emme, sitä ei saa tehdä. Näetkö valoa tuolla? Sinne me menemme."

"Asuuko siellä hyviä ihmisiä?"

"Asuu... siellä asuu hyviä ihmisiä... Minä en _voi_. Minä en voi
mennä heidän luokseen. Minne pitää minun mennä lapsineni?"

Silloin tuli heitä vastaan tietä muuan mies ja kysyi käydessään:
"Minne nyt vielä näin myöhään, vaimoseni?"

"Minä... minä aion pitkälle vielä."

Mies astui lähemmäksi. "O", sanoi hän, "sinähän olet Greta Thiessenin
tytär ja Jörn Uhlin sisar. Nepä tulevat iloisiksi, kun tulet: he ovat
etsineet sinua kaikkialta."

Hän ei vastannut mitään. Hän ajatteli: "Pääsen kai erilleen hänestä
vielä", ja lähti hänen mukanaan.

"Tule nyt", sanoi mies, "tästä vie oikotie. Etkö tunne tietä
Odelkrugin kautta. Olet varmasti sentään monta kertaa kulkenut sitä,
kun vielä olit lapsi."

He astuivat hitaasti ja vaivalloisesti miehen rinnalla.

"Lapsi on väsynyt", sanoi mies. "Tule tänne, pikkuseni. No! Älä
pelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on
tuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa
nahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!"

Hän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat
poikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: "Nyt ei ole matkaa enää
kuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat."

Mies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut
häntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina
tähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei
ole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän
kertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi
hänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja
paha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava
ihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on
saattava järjestystä sekaannuksessa.

Ilta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin
Aulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja
sianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä
mukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja,
kolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita
silavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.

Lisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka
Fiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: "Tämä
on vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin
olemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa."

Mutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja
ensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui
oikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn
Uhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten
oli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut
niitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo
ruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja,
Ilmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka
vaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka
eräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle
valmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut
onneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin
puolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.

"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta
voisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?"

"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe
lapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä
nyt!... Ei, se ei ollut mitään."

"Nyt kutsun heidät sisään."

Etunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli
vakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki
kuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli
iloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin
että katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan
hänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: "Kuule, kuka nuo
saa?" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan
tavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.

Thiess ja Wieten eivät olleet vielä koskaan nähneet joulukuusta,
eivätkä oikein ymmärtäneet, mitenkä se piti ottaa. Fiete Krey rupesi
astelemaan edestakaisin huoneessa ja hyräilemään hiljakseen, tapa,
johonka hän oli tottunut yksinäisyydessään. Jörn Uhl seisoi ja
tuijotteli puuhun ja nuo kynttilät, joiden olisi pitänyt valaista
hänelle hänen morsiamensa kauniit kasvot, paljastivat hänelle vaan
sen pimeyden, joka varjosti tätä hetkeä. Siten seisoivat he kaikki
ja tunsivat: "Me emme osaa viettää joulua. Sammuta kuusi, Lisbeth
Junker! Valo tuottaa meille tuskaa."

Tänä hiljaisena, tuskaisana silmänräpäyksenä, jolloin pari kaunista
ylpeätä silmää täyttyi kyynelillä, kuulivat he yhtäkkiä jotain
kopinaa ulkoa, ikäänkuin olisi pari tai kolme ihmistä astellut
ikkunan edessä edes ja takaisin. He säikähtivät ja seisahtivat
liikkumattomiksi. Heidän sydämensä värähtelivät suuren pelon, toivon
ja kammostuneen odotuksen vaiheilla.

Silloin sai Jörn Uhl lähdetyksi liikkeelle, meni ovesta ulos ja
pitkillä askelilla välikön läpi ja tempasi oven auki.

Silloin seisoi siellä ulkona lumessa se, jota hän oli odottanut. Ja
hän sanoi kieli kankeana: "Sinäkö se olet, Elsbe? Sinäkö se olet?"

"O, Jörn!... Sinäkö se olet, Jörn? Tämmöisenä tulen takaisin!"

"Tule sisään, lapsi, tule sisään. No... minä otan lapsen. No... No,
tule nyt, tulehan."

"Minä. Jörn... Jörn, minä... mitä minä täällä?..."

"Tule nyt. Niin... tulehan nyt!... Lisbeth, tule nopeasti tänne!
Hän on väsynyt."

Thiess seisoi tuvan ovessa ja sanoi yhtäpäätä: "Tytöntypykkäni", ja
kurotti kättään häntä kohden eikä voinut liikkua paikaltaan.

"Oi, Thiess! Thiess! Kuinka usein olen sanonut sinulle: sinä teet
kaiken nurinperin... Oi, Jumalani... Jumalani, Wieten! Sinun
hiuksesihan ovat ihan valkeat."

"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?"

Elsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli
polvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista.
Lisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua
lapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey
tarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: "Tuossa on tuoli Thiess. Istu
sinä."

Lapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. "Jäämmekö me
tänne, äiti?"

"Jumalani", sanoi Thiess, "lapsi parkaa." Hän heitti tohvelit
jaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja
antoi lapselle kädet täyteen.

Jörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin
kohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa
ja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin
ja huudahti hurjistuneena: "Kirottu olkoon isäni!"

Silloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja
itki ääneen: "Katso minuun! Katso minuun!"

"Jätä minut rauhaan!" huusi hän. "Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset
rauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja
naurussa suin surmannut."

Silloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja
suuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin
oli tullut. Ja sanoi viimeksi: "Hän luulee, että sinä olet hänelle
vihoissasi."

"Minä?" huudahti Jörn ääneen, "hänelle?" Ja hän juoksi sisarensa
luokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä
pikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen
kasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo
ammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: "Isän syy tämä on, ja minun...
Eikö vaan, Wieten?... Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on
syytä." Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: "Kuin prinsessan
pitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun
ja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin
kauan, kunnes sinun täytyy nauraa." Elsbe alistui kaikkeen, oli
laskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja
vähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin
ja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon
ikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja
hetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.

Wieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.

Kun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen
lepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn
Uhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. "Näithän nyt",
sanoi Jörn, "paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani."

Lisbeth vastasi: "Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule
ihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida
nähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin
paljon kuin se vielä on mahdollista."

Jörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä
ja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui
hänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon,
jossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi
syviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi.
Hän sanoi: "Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni
murheelliseksi ja raskaaksi."



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Vuodet vierivät.

Jörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut
mukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki
maan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä
todistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee
sulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa
talvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa
jatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja
sanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin
huoneessa sanoi: "Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä
tahdon oppia jotakin!" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan
alusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun
vaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.

Arvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.

Jörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain
karheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän
onkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän
sittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta,
johon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.

Kun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka
myöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen,
jolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun
mieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos.
Rouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja
tapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja
kysyi: "Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?" Jörn ei ensin
tahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut
sietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin
aina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja
palata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään.
Hän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja
tuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin.
Mutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään
päätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti
vaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä,
ja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat
häntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.

Tapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin
jäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos
hän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten
iloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin
muinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset
häneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä
lyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia
ja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen
pyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi
jo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä
kyökkiin: "Äiti, äiti! Isä leppyy jo!" Silloin ravisteli isä päätään,
uhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät.

Kävi silloin Heim Heiderieter eräänä päivänä levottomaksi, päätti
käväistä Ringelshörnin ja Wentorffin seutuvilla ja saapuikin
pitemmittä seikkailuitta niille Sankt Mariendonnin taloille asti,
jotka sijaitsevat ihan kankaan rajalla ja tapasi siellä erään nuoren
merimiehen keisarillisesta laivastosta, joka harmaalla nummikankaalla
pisti säkkiin kanervaa, jota hän vastikään oli niittänyt. Äitinsä,
pienenläntä, liikanaisen työnteon koukistama ja näivettämä ihminen,
haravoitsi kokoon jätteitä.

"Mistä te, merten kyntäjä?" kysyi Heim.

"Niin tuota", vastasi tämä, "olin eräällä kryssärillä Kiinassa ja
nyt minulla on neljä viikkoa lomaa." Heim istahti hetkeksi kummun
rinteelle ja merimies kertoi. Lopulta kun Heim aikoi lähteä, kysyi
hän vielä: "Mikähän nimenne on?"

"Stoffer Krey", vastasi merimies.

Heim tuumi itsekseen: "Noh, tämä alkaa hyvin", ja jatkoi matkaansa.

Kun hän tuli ensimmäisille taloille, ei hän oikein tietynyt mikä tie
hänen pitäisi ottaa ja tulisiko hän Kultahetteelle, jos hän asteli
edelleen kangaskukkuloita. Ennen oli hän aina tullut hetteelle
alhaalta, marskeilta käsin.

Kohta ensimmäisellä talolla kysyi hän siis eräältä mieheltä tietä,
joka ovensa edessä veisti jotain puuta neliskulmaiseksi, valmistellen
siitä veräjäntolppaa. Tämä käännähti ympäri, katsahti noita ruskevia
kukkuloita kohden, jotka kohosivat tuolla puolen kylää ja sanoi:
"Sinne on helppo löytää. Menette vaan vasemmalta tuon talon ohitse
tuossa, jätätte sitte oikealle tuon puun tuolla... näettehän
sen?... ja astutte sitte jalkapolkua. Näettehän, tuolla kun se
kiemurtelee, ruispellon poikitse! Menette sitte suoraan eteenpäin
vaan tuota harmaata hevosta kohden, joka näkyy käyvän tuolla ylhäällä
kankaalla... näettekö sen? Jatkatte siitä sitte kukkulaa pitkin
vaan ja pidätte aina oikeaa kättä, kuljette ihan kukkulan reunaa,
kunnes viimein aukenee eteenne avara painanne alas marskeille. Siinä
painanteessa on Kultahete."

Heim Heiderieter nyökäytti vakaan näköisenä päätään, vaikk'ei hän
ollutkaan ymmärtänyt suuria koko puheesta ja kysyi lähtiessään: "Mikä
on nimenne?"

"Stoffer Krey", vastasi mies.

"Vai niin!" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti
jatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: "Kummastelen nyt vaan, mitä
tänään oikein saan kokea!"

Hän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja
suuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta
kun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan
taaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan
jalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli
kimo hävinnyt.

"Luonnollisesti!" sanoi hän. "Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on.
Kummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä
liikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo."

Hän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia
kukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja
vaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin
kiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä
kanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja
ajatteli: "Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse,
että löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan."

Hän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti
lyhyesti ja ajatteli: "Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani",
ja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa
ja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa
kääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui,
kuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: "Tuo on tietysti
paljasta pilaa ja leikkiä", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei
nähnyt mitään ja sanoi itselleen: "Näetkös nyt?"

Mutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa
ja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen
valkotukkainen poika ja sanoi: "Minun käskettiin sanoa Heim
Heiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä."

Ja poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka
poimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim
asteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään
mihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen
jaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa
myötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: "Tässä on
Kultahete!"

"Noh?" kysyi Heim. "Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä."

"Isäni lähetti minut tänne", vastasi poika.

Heim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta
ja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin
olisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi
tilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia
hänet sanoista ja sanoi: "Mikä opettajasi nimi on?"

"Brodersen", vastasi poika.

"Näetkös nyt?" sanoi Heim, "se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen
nimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin
muutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet."

Poika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim
hämmästyi ja ajatteli: "Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on
poissa."

"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut
Brunsbüttel'iin", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli
kunnes veden kuvastin taas oli eheä. "Nyt voin nähdä sammakon", sanoi
hän.

"Minkä sammakon?" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.

"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs... tuolla pohjalla! Se
kyyköttää sammaleella."

"Toden totta", sanoi Heim. "En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata
sammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös."

Poika nauroi. "Luulen", sanoi hän, "että se on kuollut, ja
valjeentunut vaan."

"Mitä sanot?" sanoi Heim. "Valjeentunut, kuollut sammakko?
Ikipäivinäni en ole semmoista kuullut..." Hän katsahti taaskin
epäluuloisesti poikaan: "Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa",
sanoi hän.

"En olekkaan", vastasi poika, ja nyökäytti päätään.

"Poika", sanoi Heim ja oikaisihe suoremmaksi, "osaatko kertomataulun.
Sanoppas mitä tekee yks' kertaa seitsemän."

Poika sanoi.

"Noh ja", sanoi Heim. "Se oli oikein... saat nyt lähteä ja ota
kiitokset myöskin. Ja tästä saat pari groschenia."

"Isä sanoo, ett'en saa ottaa vastaan rahaa."

"Mitä? Te ette kai tarvitse mitään rahaa? Mitä? Teillä on kai siellä
alhaalla enemmän kuin minulla? Maksatte siellä kai kirjavilla kivillä
ja kultarakeilla, vai? Luulen... luulen ihan toden totta, ett'ei
sinun laitasi ole ihan oikein. Sanoppas, mitä olet syönyt tänään?"

"Papuja ja silavaa", vastasi poika ja paljasti kaikki hampaansa.

"Tuo nyt ainakin kuulostaa ihmiselliseltä." Poika hypähti ylös ja
lähti juosta livistämään ylös mäelle.

Heim Heiderieter jälestä. "Poika", huusi hän, "sanoppas: näitkö äsken
tuon kimon, joka kulki täällä?"

"Kimo?" huusi poika, "kimo? Ei se mikään kimo ollut. Oli valkea
hiekkatilkku. Katsos... tuo tuossa. Näyttää vaan kaukaa kuin kimo."

Heim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun
vuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. "Kummallista",
sanoi hän, "kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. _Oikein_ ei
ollut tuon pojankaan laita."

Hän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon
pienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.

Silloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä
alhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan,
jonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki,
ja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja
todet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.

Hän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.

Kun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät
he ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan
tuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.

"Wietenhän on kuollut", sanoi Jörn. "Tunsithan vanhuksen."

"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät
siellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki
Itä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan,
aina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä
ohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut
kotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä.
Wieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten
ennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa."

"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?" kysyi Jörn Uhl.

"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa.
Wietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten
viidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä
kolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha
kaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni -- ja siinä on ennättänyt
tapahtua monellaista -- sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä
hänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille
enemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn.
Hänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea
muuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne
sisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen
vaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan
ovet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn:
tuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on
hiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata...
Mitä tuumit Elsbestä, Jörn?"

"Sano sinä tuumasi!"

"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut
onkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä
hän sanoi?"

"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?"

"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos
Heim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein
luotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on
kylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'... Hän on Aulangon
hallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess
konsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä
lypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin
mielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on
semmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess
muuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta,
silloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos.
Kesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme
navettaan... On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi
yksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua."

Jörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. "Hän on
tyytyväinen", sanoi hän, "ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi
nuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin
ja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa.
Hänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin
minulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla,
ratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä
ihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla,
kivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen
siisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta,
ja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä.
Sunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä
kahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että
semmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan
ajan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois."

"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse
elämästäsi ajattelet."

"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva
aines."

"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä.
Sinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus.
Kasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti
taistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa
ainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt
suotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä
tämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa
että kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan
arvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen
lempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi
ihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja
veljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä
silmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut
kamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut
sen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka
kestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja
rohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä
ijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa
korkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo
monta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt
yksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka
on mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin,
joita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä
pitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä
elämä ole kerrottavan arvoinen?"

Jörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: "Puhut
kauniisti siitä", sanoi hän. "Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi,
voisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa
ainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi
elämässäni jotain särjettyä."

"Tiedän tuon", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse
hänelle. "Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia
äitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja
mukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut
paljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros.
Sinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte,
joutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi
ja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt
saada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta
ihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei
soinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi
se ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille
soisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa
myöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin
elämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä."

"Niin", sanoi Jörn. "Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus."

"Niin näetkös? Siinä piilee kaikki?"

"Heim! Heim!" sanoi Jörn Uhl. "On aikoja, jolloin se ei ole niinkään
helppoa."

Heim kurotti taas kätensä hetteen ylitse. "Tiedän", sanoi hän,
"mitä nyt tarkoitat. Mutta etkö saanut apua oikeaan aikaan? Wieten
liikkui vierelläsi, ja pikku poikasi nauroi ja ilakoitsi pihallasi.
Aukeni pappilan ovi, tuo leveä viheriä ovi messinki-kolkuttimineen.
Sieltä löysit paljon rohkaisua Jörn. Tuli sitte kuolema ja teki
sinulle palveluksiaan, teki päivä- ja hevostöitä, että tiesi tuli
tasaisemmaksi. Tuli tuo ylpeä hieno tyttö ja asettui rinnallesi ja
leikki kanssasi noppaa Rugenhergillä, Tulivat lukutyösi, ja raitis
virkistävä tuuli puhalsi ylitsesi."

Jörn Uhl nyökäytti päätään ja virkkoi: "Sinä tiedät kaiken."

"Vähän minä tiedän, Jörn, enkä voi sietää semmoisia, jotka ovat
tietävinään kaiken. Mutta ihanaa on, ja on oikeinkin ja viisasta
ennustaa pilvistä, jotka vaeltavat taivaan kantta, hyvää."

"Minä en osaa lausua ajatuksiani niin hyvästi, kuin sinä", sanoi
Jörn Uhl, "mutta olen hyvilläni, että olen kanssasi samaa mieltä
tässä asiassa. Kun vielä olin nuori, laitin minä kirstuni ja
kammarini semmoisiksi kuin itse ne mielin, ja pidin niitä maailman
keskipisteenä ja katselin sieltä ulos Jumalaa ja maailmaa, ja
sinuttelin kumpaakin; mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä
vähemmiksi havaitsen tietoni ja sitä suuremmaksi kasvaa kunnioittava
ihmettelyni."

"Olet oikeassa", sanoi Heim, "on turhaa ja tuhmaa puhella paljon ja
pitkälti. Pitää tehdä kaikki selväksi teoillaan, eikä sanoillaan.
Mutta kun meillä kummallakin nyt jo on joltinenkin työannos
takanamme, niin luulen voimamme hiukan sentään sen johdosta puhuakin.
Taistelun jälkeen olkoon sotaveikoillekin sallittu hieman pakinoida
keskenään, kuinka olivat väistäneet iskuja ja kuinka olivat tehneet
hyökkäyksiään. Mutta nyt lähden. Minne sinä olet matkalla?"

"Kävin Brunsbüttelissä tarkastamassa erästä sulkua", sanoi Jörn
Uhl, "ja nyt menen jalan Aulangolle. Vie terveiset rouvallesi ja
lapsillesi, Heim."

"Samalla tapaa. Terveiset erittäinkin toiseksi vanhimmallesi. Se on
soma lapsi, Jörn."

"Jos käyt meitä tervehtimässä, älä sano sitä sentään hänelle, äläkä
äidilleen."

He menivät vieremää ylös kangastielle.

"Ja jos nyt sentään kertoisin elämäkertasi", sanoi Heim, "niin minkä
panisin sille nimeksi?"

Jörn Uhl pysähti ja sanoi vakaana: "Vaimoni ehdoitti kerran 'Nokkelaa
Hannua'."

"Olisi siinäkin ajatusta, Jörn. Toden totta! Oi noita naisia, Jörn!
Mutta väärä se luonnollisesti olisi! Eivät heidän sanansa ole koskaan
kuin puoliksi todet, Jörn. He näkevät kaikki asiat tasaisina, olipa
se sitte vaikka muna. He eivät käy sitä ympäri ja tarkasta, Jörn."

"Totuutta siinä on, Heim. Enpä tiedä, riippuuko se siitä, ett'ei
minulla ratkaisevimpina vuosinani ole ollut ohjausta: mutta minun ei
koskaan ole ollut helppo osata oikeaan, minulla on tunne, kuin olisin
tehnyt pitkiä tarpeettomia harhamatkoja."

Heim pudisteli päätään. "Samaa tuntevat kaikki ne, jotka eivät
kuunnelleet toisia, ja vannoneet heidän sanojensa mukaan, vaan jotka
itse ovat hankkineet itselleen oman maailmankatsomuksen."

"Noh", sanoi Jörn Uhl, "ellei 'Nokkela Hannu' siis kelpaa, niin keksi
sitten minulle joku rehellinen saksalainen nimi ja sano lopuksi:
vaikka elämänsä kuluikin huolissa ja murheissa, oli hän sentään
onnellinen ihminen. _Hän oli onnellinen siksi, että hän oli nöyrä ja
että hän tunsi luottamusta_. Mutta älä tekeydy liika viisaaksi. Me
emme kumminkaan osaa sitä selittää."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jörn Uhl - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.