Title: Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta
Author: Hedin, Sven Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA***


MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomennos



Kirjankustannus-liike, Helsinki, 1898



SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Matka Bakuun.
  2. Apsheron niemimaa.
  3. Naftateollisuudesta.
  4. Tattarilaisista.
  5. Kaspian meren yli.
  6. Matka Elburs-vuoren yli.
  7. Teheran.
  8. Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
  9. Matka Ispahaniin.
 10. Ispahan.
 11. Matka Kyyron haudalle.
 12. Persepolis.
 13. Muutama päivä Shiratsissa.
 14  Hautoja Shiratsissa.
 15. Farsistanin vuoristossa.
 16. Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
 17. Basra.
 18. Matka Tigris virtaa ylös.
 19. Bagdad.
 20. Karavaanimatka.
 21. Kirmandash.
 22. Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
 23. Persialaisista.
 24. Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
 25. Maantieteellinen katsaus. -- Taide, kauppa ja teollisuus.
 26. Matka Kaspianmeren rannalle.
 27. Satu Zohakista ja Feridunista -- persialainen sankarirunoelma.
 28. Paluumatka Bakuun.
 29. Kaspianmereltä Mustallemerelle.
 30. Konstantinopeli.
 31. Turkin kautta.
 32. Vaunuilla Bulgarian kautta.
     Viiteselitykset.



ESIPUHE.


Suomenkielisiä matkakertomuksia on jo useista maista, ja ovatkin
matkakertomukset sangen tähdellistä ja suotuisinta kirjallisuutta
kaikille, varsinkin nuorisolle. Tässä tarjotaan ensikertaa
suomenkielellä laveampi kertomus matkustuksista Aasiassa, kuuluisan
ruotsalaisen matkustajan Sven Hedin'in muistelmia matkastansa halki
Persian, Mesopotamian ja Kaukaasian vv. 1885-86. Aina viime aikoihin
asti on Persiasta ollut yleensä ainoastaan harvojen matkustajain kautta
saatuja tietoja, eikä suomenkielellä juuri mitään. Persia on yhä
säilyttänyt vanhat tapansa ja olonsa, ja ollen kolmelta puolelta
luonnon muurien sulkema, on Persiassa enemmän kuin muissa Aasian
suurissa valtioissa säilynyt alkuperäinen muhamettilais-aasialainen
sivistys. Vaan senjälkeen kun tällä vuosisadalla lähempi valtiollinen
yhteys Euroopan ja Persian välillä on syntynyt, ja kun paremmat
kulkuneuvot ovat liittäneet idän seutuja eurooppalaisten kansallisiin
ja taloudellisiin harrastuksiin, ei Persiakaan ole voinut päästä
tekemisistä "frengien" (eurooppalaismuukalaisten) kanssa.

Millaisia kuitenkin Persian olot olivat vielä vuosisatamme
jälkipuoliskon alkupuolessa, siitä antaa asiallisia tietoja kuuluisa
unkarilainen Itämaan matkustaja professori H. Vámbéry (s. 1832), paitsi
omissa matkakertomuksissaan, myös siinä esipuheessa, jonka hän on
kirjoittanut tähän Sven Hedin'in matkakertomukseen. Näin kirjoittaa
Vámbéry: "Kun minä vuosina 1861-64 vaeltelin Persiassa ristiin rastiin,
havaitsin aivan vähän jälkiä länsimaisesta vaikutuksesta. Irani
(Persia) ja Iranilaiset näyttivät minun mielestäni valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa asioissaan olevan sata vuotta jäljessäpäin
Turkista, jota muka oli eurooppalaiseen tapaan päällin puolin uusittu.
Vilkas kansallisluonne, rohkea ajatussuunta ja yritteliäisyys kaupan ja
teollisuuden alalla olivat tosin kaikkialla huomattavissa, mutta nämä
kansalliset avut, vaikka kuinkakin loistavia, pääsevät ainoastaan
vaikeasti kehittymään, kun hallinnon kaikissa haaroissa niin terävästi
esiintyy tuo kauhea hirmuvaltaisuus, ja Persia kärsii ja nääntyy yhä
tämän kamalan aasialaisen turmeluksen sorron alla.

"Vasta viimeisinä 25 vuotena on moniaita parannuksen oireita
huomattavissa. Sähkölennätinverkko leviää pitkin Irania, Persian
lahdesta Kaspian merelle ja Khorasanista Turkin ja Venäjän rajoille,
joten muutamassa minuutissa saadaan nyt ne tiedot, joiden
kuljettamiseen ennen kului viikkoja. Rautatietä pääsee nyt Persian
kynnykselle, Reshtiin, yhtä monessa _tunnissa_, kuin minä tarvitsin
_päiviä_ päästäkseni Trapetsuntista, Mustanmeren rannalta,
Reshtiin. Viheliäisten karavaaniteitten, likaisten ja ränstyneitten
karavaani-asemien sijaan tulee vähitellen mukavia rautatienvaunuja
ravintoloineen; kurdilaisrosvot, tullirettelöt, itikat, auringonhelteet
ja hirmumyrskyt y.m.s. matkustajan rasitukset nyt pian jäävät
unhotuksiin, ja ikäänkuin muistona muinaisuudesta näyttää vielä tie
Reshtin ja Kasvinin kaupunkien välillä olevan entisessä tilassaan,
sillä Kasvinista pääsee pääkaupunkiin Teheraniin jo hyvää viertotietä.
Ei ihme siis, että Persiassa matkustavien luku enenee ja että Persiaa
kosketteleva kirjallisuus yhä edistyy.

"Ja tällaista huomiota ansaitseekin Persia kaikin puolin. Matkailija
löytää siellä monessa katsannossa miellyttävän kuvan aasialaisen
maailman muinaisuudesta, niinhyvin valon kuin varjonkin puolelta
katsottuna. Elämä basareissa ja karavaani-asemilla, asukasten kirjavat
poimuiset puvut, huoneitten ja palatsien ainoasti vähän nykyaikuistettu
rakennustapa, julkisten menojen komeus ja omituisuudet ovat omiansa
muistuttamaan meille itämaalaisia satuja, joita olemme kuulleet tai
joista olemme kuulleet puhuttavan. Ja joka on omin silmin nähnyt tätä
omituista elämää Persian ikuisesti sinisen ja ihanan taivaan alla,
hänen on helppo käsittää, kuinka nuoruuden innostus vaaroja, vaivoja ja
puutetta pelkäämättä, saattaa viehättää Iranissa vaeltelemaan. Suuren
määrän tällaista rakkautta ja innostusta Itämaihin on Iranin matkoille
mukaansa ottanut _Sven Hedin_. Pohjalaisen sitkeydellä on hän
seikkailuissaan ja harhamaretkeilyissään osoittautunut yhtä
miehekkääksi kuin ystäväni t:ri Fagergren-vainaja. Varmaankin
mielihyvästä loistaisivat tämän liian aikaisin kuolleen kunnon
ruotsalaisen silmät, jos hän olisi saanut lukea tämän kirjan, sillä
Hedin'in kuvaukset ovat niin luonnon-mukaisia, oivallisella
kirjailijakyvyllä tehtyjä ja täynnä semmoisia sattuvia piirteitä
itämaalaisesta elämästä, jotka nuoreen vaeltajaan syvästi koskevat.

"Mutta käytännöllisistäkin syistä kannattaa tarkata sitä kuvaa
nykyaikuisesta Persiasta, jonka Hedin'in kirjasta saamme. Huolimatta
Persian jyrkästi mielivaltaisesta hallitusmuodosta, siitä valheesta ja
petollisuudesta piittaamatta, joka tyranniuden turvissa niin laajalti
rehentelee, saa Persia kuitenkin kehua paremmin toimeen tulevansa kuin
muut muhamettilaiset maat, joiden luku tosin päivä päivältä vähenee.
Maanlaadun hedelmällisyys, mineraalirunsaus, kasvi- ja eläinkunnan
rikkaus tuottavat maan asukkaille verrattain vähällä työllä melkein
kaikki elämäntarpeet, vieläpä suhteellisesti paljon luonnontuotteita
naapurimaihinkin vietäväksi. Persia, jota pohjoisessa rajoittaa Venäjän
jättiläissyli, käy tosin valtiollisessa suhteessa vaaroista rikasta
tulevaisuutta kohden, mutta persoonallinen kokemus oikeuttaa meitä
arvelemaan, että Persian kansan hehkuva isänmaanrakkaus, sen
vuosituhansia vanhan historian maine, ja ehkä myös kiistailu
eurooppalaisten kilpailijain kesken, voivat ja saavat nousta
aavistamattomaksi varustukseksi maan itsenäisyyttä suojaamaan.
Lausuttaessa tuota sanaa _Irani_, kohoaa persialaisen rinta, olkoon hän
sitten heimoltaan kurdi, luri, balttialainen, turkkilainen j.n.e.; ei
mikään taivas, ei mikään maa, ei mikään vesi, eikä mikään hedelmä koko
maan pallolla ole hänestä niin ihastuttavan kaunis ja viehättävä
missään muualla kuin _Iranissa_, ja se kunniakehys, jolla historia on
seppelöinnyt Rustamin, Nushirvanin, tahi Abbas-shaahin pään, vaikuttaa
Itämaissa verrattomalla innostuksella Persian kahdeksaan eli yhdeksään
miljoonaan asukkaaseen.

"Matka sellaisessa maassa, sellaisen kansan kesken tarjoaa aina
runsaita aineita vieraalle, länsimaiselle vaeltajalle, ja viehättää
ennen kaikkia kylmään pohjolaan ja jäykkään Eurooppaan tottuneen
tarkkaajan silmää. Sven Hedin on runsaassa määrin virvoittanut itseään
näitten eriskummallisten ilmiöitten lähteillä. Hän on innolla oppinut,
taidolla ja uskollisuudella kirjoittanut ja piirtänyt; hänen kirjaansa
otetut kuvat ovat kauniimpia ja parhaita, mitä tähän asti on Persiasta
julkaistu. Hyvällä omallatunnolla saattaa sentähden suosittaa
katseltavaksi sitä kuvaa, jonka tämä voimallisen Pohjolan ihastunut
nuori mies meille esittää tästä vielä vanhuuden heikkoudessaankin
ihantavaa loistoa kimeltävästä valtakunnasta. Retkeilyt ventovieraassa
maassa, kieleen perehtymätönnä, ja yhtymykset aina epäluuloisten
itämaalaisten kanssa ovat tuottaneet lukemattomia vaivoja ja vaaroja,
ja se sitkeys, kekseliäisyys ja pelottomuus, jota Sven Hedin on
osoittanut monissa arveluttavissa tilaisuuksissa, ovat todella minua
hämmästyttäneet ja ihmetyttäneet. Toivoakseni Hedin ei pysähdy tähän
ensimmäiseen, niin loistavalla menestyksellä päättyneeseen yritykseen,
vaan tutkii ja kertoo hän tulevaisuudessa muitakin Aasian osia!"

Toteutunut onkin tämä Vámbéryn enne; sillä sittemmin on Sven Hedin,
niinkuin seuraavasta lyhyestä elämäkerrasta näkyy, vaeltanut ja
tutkinut Aasian eri seutuja, semmoisiakin, joissa ei ennen häntä ole
käynyt kukaan eurooppalainen, ei edes tuo nykyaikuisista Aasian
matkustajista Hedin'in ohessa kuuluisin tutkija venäläinen kenraali
Prshevalski (s. 1839 k. 1888), joka vv. 1870-1888 teki nuo suuret
"Tutkimusretket Keski-Aasiassa", mitkä sittemmin (v. 1891) Sven Hedin
on laajassa teoksessa (90 + 455) s. ruotsiksi kertonut.

Tohtori Sven Hedin on syntynyt Tukholmassa 19 p. helmikuuta 1865. Tässä
kirjassa kerrotun matkansa perästä oli hän v. 1890 jäsenenä Ruotsin
kuninkaan lähetystössä Persian shaahin luo, sekä jatkoi matkaansa
Teheranista Khorasanin, Bukharan, Samarkandin, Kokanin ja Margelanin
kautta Terekdavan-solan lävitse Kashgariin ja sieltä Prshevalskin,
Tashkentin, Kaukaasian ja Venäjän halki Ruotsiin. Kertomus tästä
"Khorasanin ja Turkestanin matkasta" on v:lta 1892. Kolmannen ja
suurimman Aasian matkansa teki Hedin vv. 1893-97. Tämä matka on
merkillisimpiä, mitä nykyaikoina on tehty. Kaikin puolin
varustuttuansa, Venäjän, Turkin ja Persian kieliin perehdyttyänsä sekä
saatuansa melkoiset varat Ruotsin kuninkaalta ja yksityisiltä
pohatoilta, lähti Hedin 16 p. lokakuuta 1893 Orenburgista kirgiisien
aron poikki Tashkentiin ja Margelaniin, jossa varustettiin karavaani
talvimatkaa varten Pamirin, Karakulin ja Mustagatan yli Kashgariin.
Tehtyänsä v. 1894 tutkimusretkeilyjä Pamirin ylängöllä ja Mustagatan
jäätiköillä (n. 6,000 m yli meren pinnan) ja talvehdittuaan
Kashgarissa, lähti Hedin helmikuussa 1895 karavaaninensa, jossa oli 8
kameelia, vaeltamaan pelätyn Taklamakanin hieta-aavikon poikki, josta
tiettävästi ei kukaan ennen ole tutkimusmatkaa tehnyt. Matka erämaassa
kesti lähes kuukauden, 13 ensi päivänä löytyi vettä, mutta sitten ei
enää; karavaani nääntyi aavikolle ja ainoastaan Hedin, 2 miestä, ja 1
kameeli pääsi kuolemaisillaan Khotandarja-virralle. Aksun j.n.e. kautta
palasi Hedin Kashgariin.

V. 1895 jatkoi hän etupäässä geoloogisia tutkimuksiaan Pamirissa ja
Hindukun jäätiköillä sekä Amudarjan ja Jarkentdarjan lähteillä. S.v.
joulukuussa lähti hän taas Kashgarista Jarkentin kautta Khotaniin ja
kameelikaravaanilla toistee Taklamakanin aavan halki Kerijadarjalle,
seuraten sitten tätä virtaa, kunnes se hietikkoon loppui, ja siitä
erämaita myöden Tarimiin. Tällä matkalla löysi Hedin kahden suuren
budhalaiskaupungin rauniot lentohiekkaan hautaantuneina ja niissä
maalauksia ja kipsikuvia tuntemattoman ajan ylön tarkasta taiteesta;
myös löysi hän Kerijavirran ääreisistä metsistä, tätä kartoittaissaan,
paimenkansan, josta ei kiinalaisillakaan ollut mitään tietoa.
Kartoitettuansa Tarimin monimutkaisen vesistön aarniometsissä, saapui
hän Korluun ja sieltä erämaiden poikki Lopnoor-järvelle, jonka
tähänastiset salaperäisyydet Hedin nyt lopullisesti on kartoistaan
poistanut. Palattuaan Tjertjenin ja Kerijan kautta Khotaniin, vaelsi
hän v. 1896 Kuenlun vuoriston yli poikki Tibetin lännestä itään 56
kameelin ja vastaavan miehistön y.m. kanssa. Sillä matkalla kuljettiin
2 kuukautta 4,450 m. korkeudessa, ja eläimistä kesti ainoastaan 3
kameelia ja 3 hevosta koko matkan Tsaidamiin; kaikki tämä alue
kartoitettiin ja m.m. 23 ennen tuntematonta järveä, niistä yksi sisä
Aasian suurimpia, löydettiin. Matka jatkui Tsaidamista Kukunoorin ja
Liangtseusta alkain Masjanin aavikon tuntemattoman osan kautta Ordos
y.m. seutujen poikki Pekingiin 2 p. maaliskuuta 1897. Näin oli Hedin
samonnut lännestä itään koko Aasian halki. Kotimatka kävi sitten
Mongolian, Siperian ja Venäjän kautta Tukholmaan 10 p. toukokuuta 1897.
-- Berlinin, Lontoon ja Tukholman aikakauskirjoissa on hän tämän kuulun
matkansa tieteelliset tulokset esittänyt.

Sven Hedin on yksi aikakautemme suurmatkustajia, jonka matkustuksien
tuloksista on tiede ja Aasian maanosan tuntemus rikastunut. Mutta hän
on samalla etevä kirjailija, jonka kuvaukset Itämailta välittömästi
viehättävät ja opettavaista mielenkiintoa tarjoovat. Siinä myös on syy
tämän kirjan suomalaisessa asussa ilmaantumiseen.

Porissa marraskuussa 1897.

                                             K. Jaakkola.



ENSIMÄINEN LUKU.

Matka Bakuun.


Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren
pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se
äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.

Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v.
1885 sanottua kaupunkia kohden.

Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin
monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat
isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille
matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on
asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti
levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja
rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa
menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista
Vladikavkasiin, verrattain pian.

Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot,
jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa
aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden
keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa
korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja
lukemattomat tuulimyllyt.

Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua
rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan
Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on
nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja
jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä
pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut
samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa
vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat
venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa
takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät.
Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa
lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla.
Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden
virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.

Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa.
Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat"
(kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä
sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille,
joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi.
Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia
vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla
näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen
varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä,
jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton
tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan.
Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa
koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita
ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on
valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa
vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy
nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin
hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi
marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.

Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen
varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi
osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää
nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on
samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen
haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä
hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja
suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon
kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien
valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka
jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat
Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen
kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko
armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä
jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja
vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään
kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja,
jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan
kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat
Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin
hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.

Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa
hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein
helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee
Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle,
kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet
asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja
ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä,
riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan
hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa.
Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna
passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.

Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata
yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni
maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan
syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.

-- 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on
kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin
tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita,
jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka
pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää
silloin tällöin näkyviin.

Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin
asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta
puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko
puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat
käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät
silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien
vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja
hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa
pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden
aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä
viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja,
joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan
taustan.

_Kasbek_, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on,
samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten
mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja
vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka
ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren
pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita
vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka
pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen
linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä
jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan
Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.

Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on
insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan
kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit
päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on
matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan,
vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m
paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa
vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu
alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat
täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin
jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät
pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran
laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla,
nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään.
Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.

Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä
on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet
poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän
muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet
kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä
juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.

Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden
tehtävänä on pitää teitä kunnossa -- joka ei ole suinkaan mikään helppo
tehtävä. -- Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun
suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava,
ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä
paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä
asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville
kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima
on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin
lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin,
pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.

Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman
kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja
vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki.
Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka
lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat
ovat ihan tulipunaiset. -- Vuorihuipuista sotilastien varrella on
Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.

Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä,
kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla
lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka
vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria
hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso
ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista
Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha,
viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä
on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme
Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin
asuinpaikka.

Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen
varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä
kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin
ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja
Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta
tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on,
venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden
Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot,
hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa
vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie.
Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno
maailma on siellä kävelyllä.

Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista.
Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä
dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä
koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä
tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat
Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja)
hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia,
joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin
kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin --
sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista,
että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista
ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin
kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä
maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee
paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein
mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia,
tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on
kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa,
jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki
ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että
niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota
pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä,
hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään
asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret
silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa
ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.

Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään
Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen
keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.

Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta.
Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji,
jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe
elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti
taas oikealla näkyy vehreä juova -- pensaita Kuran rannalla.
Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä
päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan
tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi
välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa
oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi
kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä,
polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja
välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään
mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta
vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen,
iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala!
armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se
juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä
asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi
hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.

Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli
tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita
muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin
parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia,
ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon.
He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli
ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi
vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja
kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja
iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa
heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut,
päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja
tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka
myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti
kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti
santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en
mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin
seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä
pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä
päivänä.

Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten
kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja
Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.

Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä
vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa,
ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja
tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja
lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi
monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi
rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan
lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.

Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen
virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi
oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina
harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla,
saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle.
Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien
peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen
ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin
pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan
7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.

Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä
avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro
oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä,
hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia
kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon
Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.



TOINEN LUKU.

Apsheron niemimaa.


Kaspian meren länsi rannalla pistäikse Kaukaasian vuorten kaakkois
päästä Apsheron niemimaa, 8 pen. pituisena mereen. Ylipäänsä on se
samannäköinen kuin Mogan aro, mutta paljon mäkisempi, syystä, että
Kaukason loppuhaarat monena matalana harjuna risteilevät sen läpi.
Kasvullisuus on erittäin laihaa, varsinkin naftakenttien läheisyydessä,
jossa turhaan etsii kuivettunutta ruohonkortta, mutta niemimaan
sisäosissa, tuulelta suojatuissa laaksoissa, viljelevät tattarilaiset
viljaa, ja pohjoisrannikolla on laajoja puutarhoja, joissa kasvaa
viinirypäleitä ja vesimeluuneja.

Maa on sangen suolaperäistä, kaikki ne pienet järvetkin, joita on
siellä täällä niemimaalla, sisältävät siinä määrässä suolaa, että
kesäisin, veden kuivettua, jääpi järven pohjalle lumivalkoinen
suojakerros. Merenrannikot ovat ylimalkaan matalat, täynnä pieniä
saaria, joista suurin on Pyhäsaari (Svjatoj ostrov) itärannikolla, ja
etelärannikolla Nargin, joka suojaa Bakin lahtea etelämyrskyiltä.

Ilmanala on terveellistä vaikkei juuri mieluisaa, sillä kesä on sangen
lämmin ja kuiva, mutta talvi on kylmä, kostea ja uskomattoman tuulinen.
Apsheron niemimaa on nim. avoin pohjoismyrskyille, jotka esteettömästi
kiitävät meren yli, taittuen pohjoisrannikkoa vastaan, ja vaikka
lämpömäärä harvoin laskee alle -5° C, tuntuu ilma kumminkin,
läpitunkevan tuulen vuoksi, paljon kylmemmältä. Tuuli tuo mukanansa ei
ainoastaan hiekkaa ja pölyä, vaan tuleepa vielä usein soraa ja someroa
ilman läpi tanssien ja välistä pääsee ainoasti suurimmilla
ponnistuksilla vastatuuleen kulkemaan.

Kaspian meri onkin tunnettu vaarallisista ja petollisista myrskyistään,
jotka silmänräpäyksessä nousevat ja yhtä nopeasti kääntyvät pohjoisesta
etelään.

Baku on niemimaan ainoa kaupunki. Se sijaitsee sen avaran lahden
länsipuolella, jonka rajana idässä on Kap Sultan, lännessä Kap Shikov
ja etelässä Nargin. Lahden ankkuripohja on erinomainen ja kaupunkia
suojaa pohjatuulilta puoliympyräinen, matala vuorijono. Nämät luonnon
tarjoomat edut sekä mukava asema meren kapeimmalla kohdalla
tarjosivatkin mitä parhaimman paikan kaupungin muodostumiseen ja paljon
aikoja sitte perustettiinkin tänne Baku (s.o. "tuulien kaupunki".)
Viimeisinä vuosikymmeninä on kaupunki käynyt äärettömän paljon
tärkeämmäksi, osaksi kukoistavan naftateollisuuden vuoksi, osaksi
mukavampien kulkuneuvojen kautta Persian ja Turkmenian välillä, jossa
äskenperustettua rautatietä keski Aasian sisäosiin saattaa pitää
Batum-Tiflis-Baku rautatien jatkona.

Kaupungissa on selvästi kaksi eri pää-osaa: venäläinen ja
tattarilainen. Edellinen on tasaisella maalla alhaalla lahden rannalla,
jälkimmäisellä on pyöröteatterin muotoinen asema vuoren kunnailla
lännessä. Venäläinen kaupunki muistuttaa tuon suuren valtakunnan muita
kaupunkeja. Siistit talot, tasaiset, jotenkin leveät kadut, poliisi ja
katuvalaistus; aiotaampa juuri rakentaa sinne raitioteitäkin. Jos sitä
vastoin tahtoo nähdä jotain aivan omituista, on tehtävä kävelyretki
vanhaan, tattarilaiseen Bakuun. Vanhoista, suuren suurista
rakennuksista tässä kaupungin osassa tahdon mainita ainoastaan
muinaisten kaanien komean palatsin, joka vielä on jotenkin ehjänä. Sen
keskellä on vahva, tornilla ja ampumareijillä varustettu linnanmuuri,
joka ennen ympäröi koko Bakun, mutta nyt, kun kaupunki on joka
taholle levinnyt, on se ihan tämän keskellä. Vielä on huomattava
"Neitsyttorni", jonka, tarun mukaan, on rakentanut mahtavan kaanin
tytär, joka sen valmistuttua heittäytyi siitä alas ja musertui kalliota
vastaan. Tästä, nykyään majakkana käytetystä tornista on ihanin näköala
yli koko Bakun. Viimeksi tahdon mainita tattarilaisen basarin "Kara
Basaarin" s.o. mustat markkinat, tahi niinkuin sitä myös nimitetään
"tumma rivi", s.o. pitkä, pimeä ja ahdas käytävä, jonka molemmin puolin
on pieniä myymälöitä, tiheästi vieretysten. Näitten välistä käytävää
peittää ikkunoilla varustettu puinen katto, joka antaa suojaa aurinkoa
vastaan kesällä, sekä pakkasta, lunta ja sadetta vastaan talvella.
Käynti Kara Basaarissa on sangen huvittava, siellä kun näkee ei
ainoastaan monta itämaalaista kansallismuotoa, vaan myös rikkaan
valikoiman tattarilaisia ja persialaisia käsitöitä, joita on nähtäviksi
asetettu myymälöitten pöydille. Persialaiset kankaat ja matot ovat
ensimmäiset tavarat, joihin silmä kiintyy basariin astuessa. Eräässä
toisessa myymälässä valmistetaan tattarilaisia sukkia, yhäti
vaihtelevissa, mutta väririkkaissa malleissa. Toisessa myymälässä taas
valmistetaan tohveleita, toisessa lakkeja. Tattarilaiset tohvelit ovat
erittäin kauniita, koristetut kultanahalla, ruusukkeilla ja helyillä,
mutta ne ovat niin pienet, että kantapää jää anturan ulkopuolelle.
Varpaista ovat ne ylöskäännetyt hienoon huippuun. Lakit sitävastoin
jotka valmistetaan lammasnahasta, villapuoli ulospäin, ovat usein niin
suuret, että tulee ihmetelleeksi että ei kantaja horju niiden painosta.
Ruhtinailla (begheilla) on kumminkin pienemmät lakit kalliimmasta
nahasta. Pohjoismaalaista ihmetyttää nähdä näin lämpymiä päähineitä
käytettävän keskellä kesää näin lämpimässä ilmanalassa. Mutta sekä
tattarilaiset että persialaiset ja muut muhamettilaiset kansat ovat
tottuneet pitämään pään lämpymänä ja jalat kylminä. Siten voivat he
usein käydä keskellä talvea avojaloin lumisohjussa. Kun kulkee
eteenpäin "tummaa riviä", tulee myymäläjonoon, jossa kulta- ja asesepät
oleskelevat. Täällä saa tutustua sangen kauniiseen valikoimaan
tattarilaisia kulta- tahi hopeakoristeita. Tärkeitä ovat myös
"kinsaalit", pitkät, litteät tikarit, jotka tattarilaisten käsissä ovat
vaarallisia aseita. Tupet ovat erittäin taidokkaasti koristetut ja
vyöt, joihin ne on kiinnitetty, ovat virkatut hopea- tahi
kultalangalla, sekä runsaasti koristetut kohokuvisilla hopealaatoilla.

Niinkuin jo mainittiin, sijaitsee venäläinen kaupunki ihan Bakinlahden
rannalla, jota reunustaa leveä, kivilaiturilla suojattu katu. Tämä on
Bakun suurin, vilkkain ja kaunein katu. Lahdella näkee lukemattomia
purje- ja höyrylaivoja, joista toiset välittävät liikettä Astrakanin ja
Volgakaupunkien, ja toiset Kaukaasian ja Persian rannikkojen välillä.
Suoraan etelässä pistäikse kauvas ulos lahteen Kap Bailov, jota vastaan
aallot ja tuulet murtuvat. Bailov on itsekin pieni kaupunki. Tämä on
Venäjän Kaspianmeren laivaston pää-asema ja täällä asuvat sen upseerit
ja merimiehet. Kaunis, viheriätorninen kirkko kohoaa niemekkeellä.

Kaakkoisessa näkyy nuo hiekkaiset kallioluodot Nargin, Vulf ja Petshani
ja idässä kajastaa rannikko laajana kaarena Kap Sultaniin asti.

Tämänkaltainen on näköala rantalaiturilta, jossa edestakaisin liikkuu
kirjava ihmisjoukko: venäläisiä sotilaita, vihreissä, harmaissa tahi
sinisissä puvuissa, kasakoita, gruusialaisia, armeenialaisia,
tattarilaisia komeimmista "begheistä" -- vaaleansinisissä tahi mustissa
kauhtanoissa, kulta- tahi hopeavyöllä vyötettyinä, sivulla kalliit,
kirjaellut kinsaalit ja korkeat lakit (papash) päässä -- kurjimpiin
kerjäläisiin asti, jotka joko itsepintaisesti vainoovat kävelijöitä,
tahi puolialastomina istuvat kokoonkyyristyneinä kadunkulmissa ja
kurottavat käsiänsä. Toisia tattarilaisia vaeltelee kaduilla, ansaiten
elantonsa myymällä harvalukuisille ostajille hedelmiä tahi makeisia.
Rantakadulla ajaa sivutsemme katkeamaton jono vaunuja (faetoneja) ja
rattaita (arboja). Edelliset muistuttavat meidän ajurivaunujamme, mutta
ovat hienommat ja keveämmät sekä pidetään koko Venäjän parhaimpina
ajokaluina: arbat ovat eräänlajisia puisia rattaita, joilla
tattarilaiset kuljettavat tavaroita. Arbassa on kaksi korkeata pyörää,
joita yhdistää rattaiden häkkiä kannattava pyörivä akseli. Kun arba on
liikkeessä, kiertää siis akseli yhdessä pyörien kanssa, josta syntyy
hirveä narina. Kesällä pystyttää tattarilainen telttakatoksen
rattaankorien päälle, suojellakseen sekä itseään että tavaroitaan
auringonsäteiltä.

Rantakadun varrella on monta huomattavaa rakennusta, niinkuin
suuremmoinen tehdas, jonka omistaa höyrylaivayhtiö "Kavkas i Merkur",
venäläinen tullikamari, kuvernöörin palatsi y.m. sekä useita
myymälöitä, joista tahdon mainita vaan yhden höyste- ja viinikaupan,
jonka omistaa eräs vanha valkohapsinen armeenialainen, nimeltä
Grikonov. Kun hän muun muassa myy oikeata, hienoa Ruotsin punssia
(Riiasta), ovat ruotsalaiset insinöörit antaneet hänelle tuon komean
kunnianimen "Ruotsin konsuli".

Bakun asukasluku on noin 60,000. Enimmän on siellä venäläisiä,
tattarilaisia ja armeenialaisia, mutta näitten ohessa on siellä paljon
muitakin kansoja, niinkuin georgialaisia, leskinejä, tjerkessejä,
persialaisia ja kreikkalaisia. Eurooppalaisista kansoita on siellä
paitsi venäläisiä, enimmän ruotsalaisia ja suomalaisia. Näitä on noin
200 henkeä. Useimmat niistä ovat Nobel yhtiön palveluksessa, joko
insinööreinä, johtajina ja työmiehinä Balakanissa, tai "Mustan
kaupungin" tehtaissa, taikka ovat he katteinina ja koneenkäyttäjinä
Nobelin tai Merkuryhtiön laivoissa. Niille insinööreille, jotka
työskentelevät "Mustan kaupungin" tislauslaitoksissa, on Ludvig Nobel
Kaspian meren rannalle, vähän matkaa Mustasta kaupungista rakennuttanut
komean, mukavan huvilan, jossa on biljaardi, keilarata, tanssisali y.m.
Sen nimi on "Villa Petrolia".

Tattarilaiskylät, joita on koko joukko siellä täällä niemimaalla, ovat
jotenkin samannäköiset kuin Bakun tattarilainen kaupungin osa: ryhmä
matalia, litteäkattoisia kivirakennuksia, joita toisistaan erottaa
ahtaat, likaiset kadut. Jokaisessa kylässä on yksi tai useampia
kirkkoja ja kouluja, sekä saunoja, tee- ja hedelmäravintoloita. Monessa
kylässä näkee myös vanhojen linnojen, tornien ja muurien raunioita.
Niin esim. suojasi Romana kylää muinoin sota-aikoina sangen suuri
linnoitus, jonka raunioita vielä näkee kylän edustalla jyrkällä
rinteellä, jossa sillä on luja ja hallitseva asema.

Mutta Surakanissa on kuitenkin jotain, joka paljon enemmin kiinnittää
mieltä kuin linnoitukset ja muurit, nim. vanha intialainen
tulenpalvelijoitten rakentama temppeli. Temppeli, joka on pari sataa
askelta kylän ulkopuolella, on pieni, neliporttinen ja kupukattoinen
kivirakennus. Holvin alla paloi muinoin sisässä ikuinen tuli, jota maan
sisustasta nousevat kaasut vireillä pitivät. Kaasua johtamaan oli tehty
kapea putkenmuotoinen reikä, jonka suu oli temppelin lattiassa. Tätä
tulta, joka yöt ja päivät paloi suurena, punakeltaisena lieskana,
palveltiin jumalallisella kunnioituksella. Temppeliä ympäröi kultakin
neljältä sivulta matala, yhtenäinen, temppelipihan muodostama rakennus;
ja keskellä tätä pihaa on itse temppeli. Huoneet ovat sisältä rapatut
ja varustetut seinään kiinnitetyillä kivipenkeillä. Jokaisen huoneen
sisimmässä osassa on pieni, erityinen kamari, jonka lattiassa on
alttarinmuotoinen ylönnys. Tähänkin johdettiin kaasua, joka sytytettynä
valaisi muuten pimeätä huonetta ja tätä palveltiin määrättyinä
vuorokauden hetkinä. Temppelipihan yhdeltä puolelta johtaa iso portti
ulos arolle. Tämän portin päällä kohoaa hammaspykäinen torni, jossa on
huone, arvattavasti vahtia varten. Muurin ulkokyljessä on portin yli
piirrettynä intiankielinen kirjoitus intialaisilla kirjaimilla. Tässä
muun muassa ilmoitetaan temppelin olevan 150 v. vanhan. Tämä kaikki on
erittäin hyvin säilynyt. Lienee aikoinaan ollut soma näky, kun
ylimmäinen pappi yöllisen jumalanpalveluksen aikana astui tämän pienen
temppelin rappusille ja taikatulen valossa puhui ympärillä seisoville,
hartaasti kuunteleville tulenpalvelijoille.

Heti Surakanin ulkopuolella palaa vieläkin arolla ikuisia tulia.
Kaasuja tunkee täällä niin suuressa määrin maan sisustasta, että jos
sauvalla pistää reiän maahan ja pitää palavan tulitikun sen kohdalla,
niin kaasu syttyy ja palaa, kunnes reikä tukitaan, tahi tuuli sen
sammuttaa. Näitten ikuisesti palavien tulien ympärille, joita on noin
30 tahi 40, ovat tattarilaiset rakentaneet kivimuureja, joissa he
polttavat kalkkia. Kuumuus on niin suuri, että monet kivistä ovat
valkoisen hehkuvia. Nämät suuret liehuvat, kovien tuulenpuuskien
repimät liekit, luovat öiseen aikaan arolle kummallisen, Bakuun asti
näkyvän valon.

Surakanissa on myös iso, raa'an naftan tislauslaitos. Tämän omistaja,
herra Kokerov, käyttää näitä tulia höyry- ja tislauskoneitten
liikuntovoimaksi, tosiaankin halpaa ja helposti hoidettua
polttoainetta! Tehtaan pihaakin valaistaan täten sytytetyllä kaasulla,
jota johdetaan korkeisiin, onttoihin kivipyramiideihin. Ikuiset tulet
ovat siis saaneet ihan toisen tehtävän, kuin mikä niillä oli
tulenpalvelijoitten aikana. Tämän omituisen lahon viimeiset jäsenet,
n.s. kebrit, ovat vetäytyneet uskonheimolaistensa luo Bombaihin.

Eräs toinen ilmiö, joka on sangen tavallinen niemimaalla ja joka ehkä
on likeisessä yhteydessä voimakkaan kaasuvirtauksen kanssa, on
liejutulivuoret. Dosentti H. Sjögren on laskenut 30 terävästi
esiinpistävää tulivuorikeilaa Kaspian tulivuoriseudussa. Vähemmän
arvoisia tulivuoria taas on paljon enemmän. Viime aikoina useimmin
toimessa olleet tulivuoret ovat ennenmainitun Alijatin rautatieaseman
lähellä, aivan meren rannalla, jossa dos. Sjögren on niitä tarkannut.
ja kertoellut monta niiden purkausta.[2]

Niemimaalla löytyvistä tulivuorista mainitsen ainoastaan sen, joka on
12 virstaa Balakanista länteen, juuri tattarilaiskylän Binagadin
vieressä. Tämä, jonka venäläinen nimi on "Grjäsni vulkan", on
säännöllisesti muodostunut 160 m korkea keila.

Purkautuessa nousee ja laskee lieju tulivuoren suussa ikäänkuin
ulos- ja sisäänhengittäessä, jolloin pinnalle muodostuu suuria, kaasun
täyttämiä kuplia. Minuutissa voi syntyä pari kuplaa, ja näitten
haljetessa roiskuu lieju laajalti ympäri; eräässä Grjäsni vulkanin
purkauksessa viskautui liejua parin virstan päähän tulivuoren aukosta.
Koko vuorikeilaa ympäröi harmaansininen savikerros, joka on juossut ja
hyytynyt pitkin vuoren rinnettä. Savi on sitkeätä, mutta sen kuivettua,
syntyy siihen usein syviä rakoja. Näitä opin tuntemaan ratsastaessani
ylös Grjäsni vulkanille; hevosen jalka vajosi useat kerrat salaisiin
rakoihin ja tämä teki nousun erittäin vaaralliseksi.

Liejutulivuorten purkausta seuraa usein tuli-ilmiöitä, mustaa naftaa
sekä ukkosenkaltaisia jyräyksiä sisästä ja täräyksiä tulivuoren
seinämissä.



KOLMAS LUKU.

Naftateollisuudesta.


Apsheron niemimaalla on siis mitä viehättävimpiä luonnon voimia
vaikuttamassa ja harvoissa maan paikoissa löytynee näin ahtaissa
rajoissa niin monta merkillistä ilmiötä kuin täällä. Niin, täällä on
niin paljon ja niin omituista huomattavaa, että geoloogilla on täysi
työ monena vuonna, ennenkuin hän oppii kaikkea tuntemaan. Mutta eivätpä
ainoastaan nuo ikuiset tulet tahi maan tuliperäinen luonto tahi
asfaltinrunsaus niin suuresti kiinnitä nykymaailman huomiota
Apsheroniin; paljon enemmän on siihen syynä tuo suuri naftarikkaus,
joka viruu sen sisäisissä, maanalaisissa osissa. Vuosituhansia on
tiedetty täällä naftaa löytyvän, sillä seutu on rikas luonnollisista
naftalähteistä ja pitkiä aikoja sitten on tätä kaivettu, mutta vasta
viime aikoina on ymmärretty hyväksensä käyttää niitä suuria rikkauksia,
jotka ennen ovat olleet saavuttamattomissa. Moni venäläinen ja
tattarilainen oli kauvan purannut naftaa, mutta vasta sitte kun Nobelin
veljekset v. 1874 yhtiönsä perustivat, on naftateollisuus kasvanut
suuremmoiseksi.

Naftakentät sijaitsevat puoli virstaa Balakanin kylän itäpuolella. 10
neliökilometrin alalla on 870 öljykaivoa,[3] joista kuitenkin
ainoastaan 161 pumputaan, ne muut ovat joko hävitetyt taikka purauksen
alaisina. Nobelyhtiön hallussa on 75 kaivoa, joista 42 antaa naftaa.
Ameriikkalainen puraus, jota Nobel nykyään yksinomaan käyttää, tapahtuu
lyhyesti seuraavalla tavalla. Noin 18 metriä korkea, tornimainen
puukehys rakennetaan ensin sille paikalle, josta aiotaan naftaa hakea.
Tämän n.s. puraustornin huippuun on kiinnitetty iso rautainen
väkipyörä, tässä kulkee köysi, jonka toinen pää on kiedottu puupyörään
puraustornin lattialla. Pyörä pannaan liikkeelle höyrykoneen avulla,
joka on eräässä vajassa, ja se taas on puraustornin yhteydessä. Tulen
vaaran välttämiseksi on konehuone noin 50 tai 60 askeleen päässä
puraustornista, ja höyry vaikuttaa koneeseen torvijohtoa myöden. Höyryn
vaikutuksesta kiertää iso pyörä ja väkipyörässä juokseva köysi liikkuu
ylös tahi alas. Köyden toiseen päähän on kaikellaisia työkaluja
kiinnitetty, sen mukaan kuin niitä puratessa tarvitaan, esim. soikea
rautalieriö, joka nostaa puratessa irtaantunutta savea, santaa ja
kiviä. Puraus toimitetaan suureen, vaakasuoraan puuhun kiinnitetyllä
taltalla, joka voimapyörän avulla pannaan ylös ja alas liikkumaan.
Tällä tavalla talttakin vähitellen tunkee maan sisälle. Sitä myöden
kuin se tunkee alaspäin, täytyy sitä vääntää ympäri ja puun ja taltan
välistä köyttä täytyy jatkaa. Tämän toimittaa yksi tahi kaksi
tattarilaista. Taltan alinomaisista iskuista syntyy ihan ympyriäinen ja
pystysuora reikä maahan. Reikä varustetaan rautatorvilla, jotka ovat
noin 45 senttiä läpimitaten; nämät vaipuvat, osaksi omasta painostaan,
osaksi väkivivun vaikutuksesta siihen kohtaan, missä taltta
työskentelee. Pian kuitenkin torvet istuvat kiinni maan painon
vaikutuksesta sivulta päin ja silloin täytyy sovittaa näiden sisälle
uusia torvia, joiden läpimitta on vaan 37 senttiä, sekä käyttää
pienempää talttaa. Kun tämä toinen torvijakso pysähtyy, upotetaan
kolmas vielä hienompi. Tämmöisiä torvijaksoja on 6, joista viimeisen
läpimitta on 15 senttiä. Vaikka yöt, päivät purataan, kuluu kuitenkin
vuosikausia ennenkuin päästään siihen syvyyteen, missä naftaa on.
Joskus löydetään naftaa vasta kolmanneksen- tai puolen vuoden purauksen
päästä, usein vasta parin vuoden perästä. Syvin purausreikä koko
Kaukaasiassa kuuluu Nobelille ja on Zikh nimisen tattarilaiskylän
vieressä. Kun ei siinä 500 metrin syvyydessä löydetty naftan
merkkiäkään, katsottiin olevan viisainta laata puraamasta, koska jo oli
turhaan maahan kaivettu kokonainen pääoma. On toisia purausreikiä,
jotka ovat ainoastaan 80 à 90 m. syviä ja niistä saadaan kuitenkin
naftaa.

Kun vihdoinkin on löydetty naftaa, käytetään taas väkipyörässä
juoksevaa köyttä, jonka päähän nyt on kiinnitetty "shalonka", eli
soikea rautalieriö. Shalonka hinataan alas naftaan, jossa se täyttyy,
nostetaan taas ylös ja tyhjennetään. Tällä tavoin voidaan 24 tunnissa
pumputa 6,000 puutaa (1 puuta = 16,38 k.). Tällä tavoin saatu nafta
johdetaan kanavia myöten suuriin "ambareihin", eli kaivettuihin
kuoppiin, joista se sittemmin pumputaan suuriin säiliöihin. Neljään
tämmöiseen säiliöön Balakanissa mahtuu 100,000 puutaa jokaiseen,
erääseen toiseen mahtuu 300,000 puutaa; ne ovat kaikki Nobelin omia.
Salakanista johtaa Mustan kaupungin tislauslaitoksiin 13 torvijohtoa,
joista kaksi on Nobelin. Nämät viimemainitut ovat 15 senttiä
läpimitaten ja voivat yhteensä 24 tunnissa viedä 240,000 puutaa raakaa
naftaa Mustaan kaupunkiin. Ennenkuin johtotorvia oli, kuljetettiin
nafta nahkasäkeissä rattailla (arboilla) Bakuun. Katkeamaton jono
nafta-arboja kulki silloin Balakanista merelle asti. Koko
naftakentiillä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa puutaa naftaa.
Tästä määrästä tulee noin 20 milj. Nobelin purausreijistä.

Saattaa laskea, että jokainen purausreikä antaa naftaa keskimäärin
viisi vuotta. Tällä ajalla tapahtuu kuitenkin usein, että nafta
itsestään viskaantuu ulos maasta, muodostaen suihkulähteitä,
"fontaaneja". Tämän vaikuttaa ääretön kaasujen paino, mikä syntyy
niissä maan sisäisissä suurissa onkaloissa, joissa naftan luullaan
olevan. Geoloogit eivät vielä ole selvillä naftan synnystä ja
naftailmiöistä. Saattaa kuitenkin jotenkin varmasti otaksua, että tämä
kallis neste viruu pitkissä käytävien muotoisissa onteloissa, eri
syvyyksissä maan sisässä. Löytyypä monta esimerkkiä siitä, että kaksi
purausreikää on yhteydessä keskenänsä, niin että toisen antaessa
naftaa, toinen kuivuu ja päinvastoin. Tapahtuupa vielä että toistensa
läheisistä purausreijistä, toinen antaa 100 m syvyydestä naftaa, kun
sitä vastoin toista täytyy purata ehkä 300 m, ennenkuin naftaa löytää.
Ennenmainittujen ontelojen olemassa oloa todistaa muun muassa ne
äärettömät vieremät, jotka keväällä v. 1886, minun vielä Balakanissa
ollessani, tapahtuivat erään puraustornin kohdalla, josta oli suuret
määrät naftaa pumputtu. Maahan painetut torvet taipuivat, puraustornien
alle muuratut kiviaukot katosivat, ja osa puraustorneja upposi maahan.

Kun kaasut puristavat naftan ylös torvien lävitse, viskaantuu se
huumaavalla jyryllä puraustorvista ylös semmoisella voimalla, että
tämän ylemmät osat usein menevät pirstaleiksi. Suuria kiviä ja
savimöhkäleitä lentää noin 300 metrin korkeuteen ilmaan, jotavastoin
itse naftasuihku harvoin nousee 60 m korkeammalle. Nafta, joka hienona
vihmana putoilee puraustorvien ympärille, kootaan niin tarkoin kuin
suinkin läheisiin "kuoppiin". Suuret määrät joutuvat kuitenkin
hukkaan ja tuulien kuljetettaviksi. Jos naftasuihku on runsas
ja kauvan kestävä, muodostaa se puraustornin ympärille oikein
santa- ja savivallia, joitten poistamiseen kuluu kuukausia. Jotta
ylösviskaantunutta naftaa voitaisiin helpommin koota, käytetään,
ameriikkalaisissa puraustorneissa n.s. "kalpakkia" s.o. purausreiän
suuhun kiinnitettyjä polvitorvia, jotka pakottavat naftasuihkun
heittäytymään sivullepäin. Vaikka nämät polvitorvet ovat 5 sentin
vahvuisesta valinraudasta, voipi väkevä naftasuihku muutamassa
minuutissa ne kokonaan kuluttaa, kun santa ja savi alinomaa hankaa
polvitorven taivunta vastaan. Toistakin tapaa käytetään naftasuihkun
sivullepäin taivuttamiseksi: sysätään taaja rivi rautatiekiskoja
naftasuihkun päälle. Eräänkaltaista laitosta käytetään sulkemaan ja
avaamaan naftasuihkua sen mukaan kuin naftaa tarvitaan. Tapahtuu
kuitenkin sangen usein, että suihku on niin väkevä, että se rikkoo
kaikki tämmöiset esteet ja heittää ne sivulle. Naftan suihkuminen
saattaa kestää koko vuoden ja antaa 20,000 puutaa tunnissa.
Voimallisimpia naftasuihkuja Balakanissa olivat Nobelin n:o 25 ja n:o
9. Edellinen, joka suihkusi kokonaisen vuoden, lyhyillä väliajoilla,
antoi 400,000 puutaa naftaa 24 tunnissa. Jälkimmäinen suihkusi 6
viikkoa, antaen voimallisimmin suihkutessaan puolen miljoonaa puutaa
naftaa yhtä lyhyessä ajassa. Edellisessä huomattiin sitäpaitsi
erinomaisen väkevä kaasuvirta.

Kun koko Balakani on täynnä naftajärviä ja kanavia, ja kun maa, talot ja
puraustornit ovat ihan naftan liottamia, on helposti ymmärrettävissä,
että täällä on sangen tulenarkaa, varsinkin lämpymänä vuoden aikana,
jolloin ilma on rasittavan kuuma ja helteinen. Tulipalot eivät
olekaan Balakanissa harvinaisia. Kesällä on tuskin viikkoakaan, ettei
olisi tulipaloa. Nämät ovat useinmitten ajattelemattomuuden tai
varomattomuuden seurauksia, mutta usein syntyvät ne myös räjähdyksistä
tahi konehuoneiden kipinöistä. Niinkuin sanottu, purataan ja pumputaan
useimmat purausreiät höyryn avulla. Poikkeuksena tästä ovat
tattarilaisten purausreijät. Niitä tehdään käsi- tahi hevosvoimalla.
Kun itse olen katsellut valkeanvaaraa Balakanissa, en saata olla
lyhyesti kertomatta tätä sekä komeata että kauhistavaa nähtävää. Oltiin
helmikuussa v. 1886. Ilta oli hiljainen ja tyyni, kun äkkiä alkoi
kuulua kamalia huutoja: "pashar" ja "jango", edellinen venäläisten,
jälkimmäinen tattarilaisten huulilta. Nämät molemmat sanat merkitsevät
tulipaloa ja herättävät aina Balakanissa kauhua ja säikähdystä.
Kiirehditään ulos, sillä aavistetaan jotain tavatonta tapahtuvan.
Ulkona kohtaa silmiämme häikäsevä tulimeri. Koko aro on monen virstan
alalla taikamaisessa, valahtavassa valossa. Läheiset ja etäiset
puraustornit näyttävät vaaleata taustaa vastaan ikäänkuin
yökummituksilta. Kaikki ne, jotka omistavat naftamaata ja puraustornia,
kiirehtivät ensiksi tulenpaikalle, ei niin paljon estääksensä tulta,
vaan enemmän suojellaksensa omaisuuttaan. Toiset kiirehtivät sinne
uteliaisuudesta. Mitä lähemmäksi tulipaloa tullaan, sitä selvemmin voi
eroittaa noita tavattomia, valkoisia liekkiä, jotka oikullisina
kiertelevät ylös ilmaan, levittäen savupilviä ylitsensä. Palopaikalle
tultuamme huomattiin suuren, 100,000 puutaa sisältävän naftajärven sekä
puraustornin olevan ilmiliekissä. Tuli oli päässyt valloilleen
seuraavalla tavalla. Palavassa puraustornissa oli samana päivänä ollut
väkevä suihkuvirta, jotta tornin lattia ja seinät olivat ihan naftalla
valetut, mutta tästä huolimatta oli armeenialainen työmies mennyt kello
yhdeksän illalla sinne sisälle lyhtyineen, noutamaan joitakuita
työkaluja. Tultuaan puraustorniin, oli hän pudottanut lyhtynsä, sillä
seurauksella, että rakennus silmäräpäyksessä oli liekissä. Itse oli hän
paennut. Sillä välin kun turhaan koetettiin sammuttaa palavaa
puraustornia, vei tuuli kipinöitä ja hehkuvia lastuja ihan vieressä
olevaan naftajärveen, joka myös heti syttyi.[4]

Pian kukistuivat puraustornin hiiltyneet seinät, mutta purausreiästä
nousi vielä kaasuja, jotka paloivat tavattomina liekkeinä. Kun monasti
oli koetettu sammuttaa näitä heittämällä kosteita turkkeja reiän
suulle, onnistui se vihdoinkin siten, että 20 tattarilaista asettui
purausreiän ympäri, jokaisella käsissänsä lapiollinen kosteata multaa
jolla he annetun merkin mukaan tukkivat reiän. Mutta naurettavaa olisi
ollut koettaa sammuttaa nafta-ambaria. Nafta kiehui huumaavalla
kohinalla ja maa oli yltympäri ihan kuumeentunut. Nobelin palokunta,
joka tämmöisissä onnettomuustilaisuuksissa tavallisesti on ensimmäisenä
paikalla, oli nytkin saapunut, mutta kun he huomasivat, että oli
mahdotonta sammuttaa palavaa naftamerta muutamilla vesisuihkuilla,
jotka muuttuivat höyryksi, ennenkuin ne edes ehtivät ambariin, oli
käsketty pysymään alallaan. Täytyi antaa palaa, kunnes tuli vähitellen
sammui. Jos tämmöistä tulipaloa saa rajoitetuksi vähempään alaan,
tapahtuu se enemmän sattumuksesta, kuin läsnäolevien huomaavaisuudesta
ja toimenpiteistä.

Puraustorni ja ambari oli erään venäläisen, herra Palashovskin oma,
jolle tuli 10,000 ruplan vahinko. Satatuhatta puutaa naftaa oli 4:ssä
tunnissa palanut ja sitäpaitsi oli yksi puraustorni menetetty. Sitten
kuin joka naftatippa oli haihtunut, kiehui jälellä oleva vesi vielä
ambarin pohjalla ja läpinäkymätön pimeys peitti taas aron.

Tuskin virstan päässä Bakusta itään näkee matkustavainen suuren ryhmän
mustia huoneustoja sekä korkeita tehtaan savutorvia. Näitten yli
leijailee aina raskas, pikimusta savupilvi. Tämä taloryhmä on "Musta
kaupunki", ja savu, joka sen yli leijailee, tulee täällä olevista,
lukemattomista tislauslaitoksista, joissa raaka nafta valmistetaan.
Täällä on pitkä rivi tavattoman suuria tislauspannuja, joissa nafta
kuumennetaan, saatetaan kaasunmuotoiseksi, tiivistetään taas
jättiläissuuruisissa jäähdytystorvissa, jotka ovat kiemuraisina vedellä
täytetyissä puu-ammeissa. Tislauksessa eroittuu toinen toisensa
perästä: bentsiiniä, gasoliiniä, kerosiinia, solariöljyjä, voi-öljyjä
ja loput -- venäjäksi "astadka" -- käytetään höyrypannuissa
polttoaineeksi. Sadasta osasta raakaa naftaa saadaan 25 osaa puhdasta
kerosiinia. Bakusta viedään vuosittain noin 25 miljoonaa puutaa
kerosiinia.

Naftan kuljettamista varten on Nobelilla 12 Motalassa rakennettua
höyrylaivaa, joilla useimmilla on itämaalaiset nimet niink. Soroaster,
Braama, Mooses j.n.e. Muutamia vuosia sitten paloi satamassa höyrylaiva
"Nordenskiöld", jolloin usea tattarilainenkin menetti henkensä. Näitten
laivojen rungot käytetään suuremmaksi osaksi öljysäilyttiminä.
Jokaiseen laivaan mahtuu 45,000 puutaa. Ne vievät öljyn Astrakaniin,
josta se kuljetetaan matalassa käyvillä aluksilla Zaritsyn'iin. Täältä
se viedään rautatiellä erityisissä, sitä tarkoitusta varten
rakennetuissa öljyvaunuissa, Venäjän valtakunnan kaikkiin osiin.

Se, joka kerran on nähnyt Nobelin naftalaitoksen Balakanissa ja
Mustassa kaupungissa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä tarmoa ja
tahdonlujuutta, jota on osoitettu näitten perustamisessa. Tämä työ
olisi oikeastaan suuremmoista jo sivistyneessäkin maassa, jossa kaikki
nykyajan teollisuuden apuneuvot ovat helposti käytettävissä, mutta mitä
on sanottava tämmöisestä yrityksestä kaukaisessa maan-osassa, johon
kaikki koneet on kuljetettava satoja penikulmia ja jossa raaka ja
sivistymätön kansa tietämättömyydessään ja kateudessaan koettaa
mitättömiksi tehdä ja ehkäistä kaikki hankkeet. Tämän teollisuuden
perustajat ovat ruotsalaiset veljekset _Roopertti ja Ludvig Nobel_. Kun
ensinmainittu eli vanhempi veli kerran oli matkalla Bakuun, johtui
hänelle mieleen se onnellinen ajatus, että täällä epäilemättä löytynee
tyhjentymättömiä aarteita kätkössä maan sisässä, ja näin hänestä tuli
tämän toimen varsinainen alkuunpanija, mutta Ludvig Nobelin
voimakkaassa ja viisaassa johdossa tämä yritys yhä kasvoi, laajeten niin
jättiläismäiseksi, kuin se nyt on. V. 1874, kun tämä yritys pantiin
alkuun ja sitä lähinnä seuraavina vuosina, saatiin taistella
uskomattomia vaikeuksia vastaan. Murhat, murhapoltot ja varkaudet
olivat tavallisia, ja sekä tattarilaiset, että venäläiset ja
armeenialaiset koettivat kaikin tavoin vahingoittaa näitä uusia
laitoksia ja niitten omistajia. He kaivoivat maan alaisia kanavia
näitten nafta-ambareista, tyhjentääkseen ja varastaakseen naftaa
niistä. He raastivat ylös pitkät mitat niitä torvijohtoja, jotka
vievät naftan Balakanista "Mustaan kaupunkiin", mutta pelästymättä
tästä, enensi Nobel vaan ponnistuksiaan. Hän asetti aseellisia
"karaolshik'eja", eli yövartioita tehtaisiinsa ja hänen onnistui näin
suojella niitä. Näillä varokeinoilla voitti "Öljykuningas", joksi häntä
täällä yleisesti nimitetään, pian vastustajansa. Yritys kasvoi vuosi
vuodelta, uusia puraustorneja rakennettiin, tehtaat laajennettiin,
konepaja ja naftasäiliöitä perustettiin sekä Balakanissa että "Mustassa
kaupungissa", insinööri- ja työväenasuntoja, klubihuoneustoja,
piirustuskonttooreja, laivatelakoita, siltoja, rautatievaunuja ja
laivoja rakennettiin ja näin on vähäisestä alusta maamiestemme
tarmokkaisuudella Bakussa paisunut eräs maailman suurimpia
teollisuuslaitoksia.



NELJÄS LUKU.

Tattarilaisista.


Varmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi
ilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen
syntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan
pohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren
luoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat
epäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa
turaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina.
Väestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon
luotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt
asustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista
ja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä
edellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan,
ensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet
paikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen
niistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat
ne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin
venäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat
transkaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut
ovat loppuneet.

Tattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka
rajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä
Aras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä
täällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in,
Derbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin
pohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin
niitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja
Bakun kaupunkien ympäristössä.[6]

Tattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on
hän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä
raakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat
erittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein
ovat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset
silmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja
hipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä
on vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet,
muodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin
persialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen
vaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki
päässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät
he hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä
ja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.

Tattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on
niitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat
pienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa,
joissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.

Huoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei
koskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää
pehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään
kokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin.
Kalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa
pienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään
kiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly,
johon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.

Tattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa,
vaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja
tupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan
tarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina
mitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti
juomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty.
Siksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri
pöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset
ovatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he
vihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään
vihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä
hengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä
syy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun
naftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle,
niin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät
ihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten
vaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi
johonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja
ryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi
syvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää
sydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä
väännetään ympäri.

Tattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja
maanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita,
tuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja
käsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja
tärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa
laumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia.
Kyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka
tärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.

Vaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista
tavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin
tuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa
tapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan
tattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja
kiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä
kertomisen.

Kun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi,
vaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien
luokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat,
annetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi
sormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on
päätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä
häntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen
sopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän
sukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla
"shislikillä" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), "plaffilla"
(riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät
mennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei
kuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään
tytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on
antanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus,
joten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään
pois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne
kotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä
maistaa.

Kaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee
sulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi
kuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja
ja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset
tulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki,
jota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan
vaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono
pieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki
morsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja
lauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä
vastaan, huutaen "hohgellsun" (terve tuloa!) Kaikki käsketään
huoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha
vaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa
nyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään
tytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan
yksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita,
joita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta
esinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa:
"Allah mebarek ejlasun", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa.
Sitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin
korvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella
on jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville.
Lopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.

Kun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä
ilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan
hän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte
esittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön
setä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä
tilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja
pappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa.
Vastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi,
tahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun
myönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet
samalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin
lamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.

Häitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten
nimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät
kestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan
omille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan
oppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat
kukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana
tanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän
ystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan
koko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella
jaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän
ystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset
soittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan
akuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät
häntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä.
(Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä
tattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein
värjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat
shahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän
toimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson
vaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki
ne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa
olla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä
kanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin
vaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet
huilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista.
Näitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30
tai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee
noutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön
vanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä
soihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa
makuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu
kasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee
vanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen
luokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken
tämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa
sanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä
antaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja
nyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei
ole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.

Tämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta,
jonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut
ylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina,
niin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon
yksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen
varallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.

Tattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas
tuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän
sanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia
kuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis
pestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan
kiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.

Samana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan
teetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis
hautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka
seinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat
paljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät
tulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka
kauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt,
pannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on
neliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora
hautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä,
ammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa
puhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän
kirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat
sukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä
päätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena
vuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla
ja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet
sen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan
jälestä tule haudalle.

Lopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää
muutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa
oleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On
itsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista;
siis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.

Kun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin
kieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri
elämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen
ovat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen
ja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen,
ovat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta
ainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut,
kun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on
jäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että
siihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset
valloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla,
aseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat
tattarilaisille tuoneet.

Nämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että
turkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi
kuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja
Apsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan,
sillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen
sanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan
Konstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas
ymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat
minulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken
käytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten
molempien kielien yhtäläisyydestä:

  _Turkin kieltä_: ewin byjyk-my -- onko talosi suuri?
  _Tattarin kieltä_: sennun övun böog-mi?

  _Turkin kieltä_: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr -- on, herraai,
      taloni on sangen suuri.
  _Tattarin kieltä_: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.

  _Turkin kieltä_: pederim shehirde dyr -- isäni on kaupungissa.
  _Tattarin kieltä_: mennim attam shaharda dur.



VIIDES LUKU.

Kaspian meren yli.


Ennenkuin jätämme ikuisen tulen maan, ohjataksemme komeassa
siipilaivassa "Imperator Aleksander III", kulkumme Persian rannikkoa
kohti, tulee minun lukijalle esittää nuori tattarilainen, joka on oleva
seuralaiseni matkalla Persian erämaitten halki ja joka on poistava
vaikeudet uskottoman tieltä uskonkiihkoisten muhamettilaisten joukossa.

Isa Begh Baki Khanov on 25 v. vanha ja ennen hyvin rikkaan maan
omistajan poika. Nimi ilmaisee tosin hänen olevan beghin, eli
ruhtinaan, mutta Isalla ei ole entisestä loistostaan paljon jälellä,
sillä jo monta vuotta sitte pettivät kavalat veijarit hänen isäänsä ja
ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa. Isan täytyy sentähden tehdä työtä
ja on muutaman vuoden ollut Nobelin palveluksessa, ansaiten 25 ruplaa
kuussa. Hän on tukeva, hänellä on suuret, mustat silmät, kotkannenä,
hyvin hoidetut, kastanjanruskeat viikset ja lumivalkoiset hampaat. Sen
ohessa on hän notkea kuin kissa ja niin taitava ratsastaja, että hän,
täyttä vauhtia nelistäen, voi ottaa esineen maasta kadottamatta
tasapainoaan. Lopuksi on hän tehnyt toivioretken Meshediin
Khorasanissa, ja siis ennenkin ollut tekemisissä persialaisten kanssa,
joitten kieltä hän esteettömästi puhuu.

Kaikki nämät hyvät ominaisuudet vaikuttivat sen, että minä empimättä
valitsin hänet kumppanikseni, varsinkin kun hän, insinööri Sandgrenin
erinomaisesta hyväntahtoisuudesta sai pitää palkkansa Balakanissa,
päiväpalkkana matkalla. Hänellä oli itsellään suuret toiveet tästä
matkasta ja kävi jo ajatuksissaan pyhillä profeettain haudoilla. Pian
saamme kuulla miten nämät hänen toiveensa raukesivat.

Tiistai, 6 p. huhtikuuta, oli meidän lähtöpäivämme. Me olimme huonosti
varustetut; meillä ei ollut enemmän tavaraa kuin mitä voimme käsissämme
kantaa. Paitsi vaaleanharmaita, kamelinkarvaisia matkavaatteita, oli
minulla tattarilaisessa, kaksipohjaisessa matkalaukussani vielä toinen
vaatekerta, talvikaapu ja matkapeitto. Isa Beghilla oli
päällysvaatteena suuri tattarilaistakki. Aseina hänellä oli
hopeahelainen turkkilainen pyssy ja kinsaali sivussa. Minulla oli
revolveri nahkalaukussa, jota kannoin olkahihnassa. Samassa laukussa
piilyi myös piirustus- ja muistiinpanokirjoja sekä Persian karttoja.
Tämä oli koko meidän varustuksemme ja sen puutteellisuutta saimme pian
tuntea Elbursin jääkylmissä vuoriseuduissa.

Meidän oli määrä lähteä kello 9 illalla, mutta jo kello 7 alkoi
erittäin tuima pohjoismyrsky puhaltamaan, ja sitä seurasi ankarat
sadekuurat. Hyvin tietäen miten vaarallista oli lähteä merelle pimeässä
ja myrskyssä, oli katteini Danielssonin mielestä parempi odottaa
raju-ilman taukoamista. Kaspian meren myrskyt eivät nimittäin ole
semmoiset, joihin me olemme tottuneet. Täydellisesti selkeän ja tyvenen
päivän perästä saattaa muutamassa silmänräpäyksessä puhjeta rajuin
hirmumyrsky.

Äsken niin tyven meri alkaa kovin kuohuella, aallot ovat jyrkkiä
vaahtopäitä ja hajaharjaisia. Usein lyhyemmässä kun 15 minutissa tuuli
kääntyy pohjoisesta etelään -- pohjois- ja etelätuulet ovat tavallisia
Kaspian merellä, kun sitävastoin itä- ja länsituulet ovat
harvinaisempia eivätkä koskaan ylly erittäin koviksi -- ja silloin saa
havaita, että aallokko vielä jatkuu toiseen suuntaan vaikka tuuli
puhaltaa toisesta. Ne laivurit, jotka tämmöisissä myrskyissä ovat
merellä, koettavat niin pian kuin suinkin päästä tuulensuojaan Apsheron
niemen tahi jonkun muun maan turviin. Jos he sattuvat olemaan niin
kaukana merellä, ettei tämä heille onnistu, täytyy heidän korjata
kaikki purjeensa ja olla tuuliajolla, kunnes meri tyyntyy. Myrskyn
tauottua näkee usein enemmän tai vähemmän pahoin pideltyjä aluksia
tulevan Bakun satamaan, ja haaksirikkoja tapahtuu hyvin usein. Kaspian
meri on sentähden tunnettu salakavalaksi ja vaaralliseksi
purjehdusvedeksi.

Saimme siis rauhoittua ei ainoastaan koko yöksi vaan koko seuraavaksi
päiväksikin ja vasta 8 p. huhtik., aamulla irroitettiin köydet ja
Imperator vei meidät ulos satamasta. Välttääksensä erästä karia, joka
oli juuri Kap Bailowin edustalla, ohjasi laiva suoraan päin Nargin
saarta. Sitten muutettiin suunta, jotta Nargin jäi vasemmalle puolelle.
Tuuli oli nyt ihan tyyntynyt, mutta ilma oli kolea sateen jälestä ja
vasta aamupäivällä se lämpeni ja selkeni. Bakun valkoiset talot ja
Neitsyttornin harmajat muurit katosivat pian taivaanrannalta, kun
Imperator viilsi poikki sen lahden, joka on Apsheron niemimaan ja sen
etelän puoleisen rannikon välillä. Tässä on rannikkoa pitkin saaristo,
jossa on 8 tai 10 pientä kallioluotoa, joitten välistä laiva
varovaisesti liukuu. Ainoastaan parilla luodolla on vähän
kasvullisuutta huomattavana, yleensä ovat ne paljaita ja autioita.
Ulommaiselle luodolle olivat muutamat kalastajat rakentaneet majansa
tuulen suojaiseen laaksoon, ja äkkijyrkkien rantojen luona oli muutama
alus vielä ankkurissa eilisen myrskyn jälestä.

Jätettyämme saariston, käy vesi ihan toisenväriseksi kuin ennen. Äsken
vielä oli se heleän vihreätä ja läpikuultavaa, mutta nyt se on harmaata
ja sakeata.

Tämän tekee Kura joki, joka tähän laskee suurimman suvantonsa. Tämä
joki, jonka oikea alku on länsi Armeenian ylängöllä, saapi myös paljon
vettä Kaukasus vuorelta, juoksee läpi Transkaspian autioita aroja ja
saa lähellä laskuansa oikealta lisäksi Aras joen, joka nykyään on
rajana Venäjän ja Persian välillä. Saljan kaupungin lähellä jakaantuu
joki useampaan haraan, joista useimmat laskevat Kysylagatsh-lahteen,
mutta eräs ja suurin niistä laskee tämän lahden pohjoispuolelle.
Kura on sangen kalarikas joki ja sen suulla oli koko laivue
kalastaja-aluksia ankkurissa. Mutta kun hiekkasärkkä estää laivat
joelle pääsemästä, tuodaan kalat niihin pienissä soutoveneissä.
Kalakauppa on täällä sangen vilkas ja Saljan on sen suurin
varastopaikka.

Imperator Aleksander III on Merkuri-yhtiön suurimpia laivoja. Se on
noin 2,5 metriä syvässä kulkeva siipilaiva, ilman talkaa, päästäksensä
niin lähelle kuin suinkin noita usein sangen matalia rantoja ja
varsinkin Volgan suvantoa. Merkuriyhtiön tehtaat ja telakat ovat
Bakussa. Sen laivat, jotka ovat hienosti ja mukavasti sisustetut,
hallitsevat yksinomaan Kaspian meren kauppaa. Miehistö on
tattarilainen. Imperatorilla oli ainoastaan kaksi ensi luokan
matkustajaa, joista toinen, eräs venäläinen professori, oli koko matkan
merikipeä. Suuressa etusalongissa asusti joukko persialaisia ja
tattarilaisia, edelliset palasivat Bakusta, myytyänsä siellä
huivejaan ja mattojaan, jälkimmäiset olivat matkalla Teheraniin,
ostamaan uusia tavaroita. Useimmat olivat kauppamiehiä. Abadulla
Begh sitävastoin oli persialainen valtiomies, joka oli ollut
virallisissa asioissa Istambulissa. Hän oli roteva, kaunis mies,
keltaisessa silkkitakissa, hopeavyö uumalla. Ylimenon pitkinä hetkinä
lyöttäytyivät muhamettilaiset yhteen, huvittaen itseään noppapelillä ja
ajatusleikeillä. Viimemainittua toimitti kaksi henkeä siten, että
toinen lausui jonkun vanhan persialaisen runoilijan tekemän värsyn, ja
heti tämän lopetettua, tuli toisen lausua toinen värsy, jonka piti
alkaa edellisen värsyn viimeisellä äänteellä. Se, joka ensin tarvitsi
ajatusaikaa enemmän kuin 15 sekuntia, pidettiin voitettuna. Eräs
tämmöinen ajatusleikki kahden persialaisen kauppiaan välillä kesti yli
tunnin. Toinen kertaus seurasi taukoamatta toista ja molemmat
kilpailijat osoittivat ihmeellisen hyvin tuntevansa Persian
kirjallisuutta.

Pari tuntia ennen kuin Lenkoraan saavuimme, sivuutimme pienen,
yksinäisen saaren meressä. Tässä oli tattarilainen kalastaja-alus kolme
päivää sitten ajautunut matalikolle, ja viime myrsky oli heittänyt sen
kauvaksi maalle. Meidän lähestyessä antoivat haaksirikkoiset
hätämerkkejä, joihin Imperatorin katteini vastasi kahdella
pyssynlaukauksella. Sinne lähetetty vene palasi pian, tuoden kolme
tattarilaista, mutta kaksi jäi alukseen, jota he eivät millään ehdoilla
jättäneet, heidät täytyi sentähden heittää oman onnensa nojaan.

Lenkora on pieni venäläinen kaupunki, vihreine tai punaisiksi
maalattuine taloineen, puutarhojen ja poppelimetsikköjen ympäröimänä.
Kaupungin keskellä on kirkko ja tulimajakka. Tuolla takana näkyy Talysh
vuoren korkeat, tummat ja metsäiset seinämät lumiharjuineen. Me
ankkuroimme vähän matkaa rannikolta ja silmänräpäyksessä ympäröi meitä
tusina kömpelöitä, tattarilaisten soutamia veneitä. Näissä oli myös
venäläisiä tullivirkamiehiä, asiamiehiä ja kauppiaita. Jätettyämme koko
paljon siirtomaantavaroita, lähdimme Lenkorasta, sivuutimme kahden
tunnin päästä Astaran, joka on rajapaikkana Persian ja Venäjän välillä
ja saavuimme seuraavana aamuna kello 6 Enseliin. Ilma oli selkeä, meri
tyyni, ainoastaan vähäisen mainingin röyheltämä, joka oli hyvä asia,
sillä tuulisella ilmalla on ihan mahdotonta päästä Enseliin. Siinä
tapauksessa jatkaa laiva matkaansa Asterabadiin ja menee sieltä
takaisiin Bakuun. Tällä tavalla on moni matkustaja tarvinnut pari
viikkoa kulkeaksensa tuon 30 tunnin matkan Bakusta Enseliin.

Meri on tässä jotenkin matalaa ja Imperator ankkuroi sentähden jo parin
kaapelinpäässä rannasta. Heti tulla sohisi laineitten yli noin 50
alusta, joitten soutajat huutaen ja meluten kilpaa tunkeusivat
Imperatorin rappusille. Tästä syntyi sanomaton rähinä. Siellä, täällä
oli oikeita tappeluja, yksi ja toinen kieri mereen, ja moni alus oli
kaatua, taistellessaan kunniasta että saisi meitä matkustajaraukkoja
kapineinemme haltuunsa. Silmänräpäyksessä olivat soutajat iskeneet
kiinni laivaan ja juoksentelivat niinkuin nälkäiset sudet laivan
kannella, vaikka miehistö kaikin tavoin koetti heitä pidättää. Katosipa
yksi ja toinen myös etusalonkiin, anastaen muitta mutkitta niin paljon
kapineita kuin hän sai aluksiin kannetuksi. On sentähden viisainta,
ensi sekamelskassa istua tahi seisoa kapineittensa päällä.

Merkuri-yhtiöllä on kuitenkin Enselissä erityinen höyryvene, jolla ensi
luokan matkustajat saatetaan maalle. Tässä minä lähdin Imperatorista ja
kymmenen minutin päästä olimme niiden tyrskyävien salakarien ohitse,
jotka niin suuresti vaikeuttavat pääsöä Murdabin suvantoon. Höyryveneen
täytyi laidehtia kapeassa juovassa tyrskyjen välitse, kareja
välttääksensä. Persialaiset litteäpohjaiset alukset sitävastoin
liukuvat ilman vaikeutta salmen läpi mistä hyvänsä. Kun tullaan salmen
suuhun, huomaa oikealla kädellä kahdeksankulmaisen, viisikerroksisen
tornin verantoineen. Seinien ulkopuolet on koristettu kirjavilla
maalauksilla, esittäen Rustam sankaria taistelemassa velhoja ja
metsänhaltijoita vastaan, sekä väkevää Alia voittamassa paholaista,
joka makaa verissään, kädet ja jalat poikkihakattuna, ruumis sapelin
lävistämänä ja tavattomat haavat päässä, joista veri vielä purskuu.
Muut kuvat esittävät shaahia jalopeuranjahdissa. Hän on juuri
keihäällänsä lävistänyt hevosen tallaaman jalopeuran sekä halkaisee
paraikaa tuimimmassa vauhdissa toisen jalopeuran pään. Seinien
sisäpuolia verhoo kipsiin painetut, pienet lasilevyt, muodostaen
sateenkaaren värisiä koristeita. Päällimmäisessä huoneessa on mattoja
ja kullattuja huonekaluja. Tämä rakennus on shaahin huvilinna ja tässä
hän asuu, kun hän Eurooppaan matkustaessaan saa odottaa höyrylaivaa
Enselissä. Hän on asunut täällä ainoastaan kaksi kertaa. Rakennusta,
joka on ihan rappeentumaisillaan, ympäröi ihana, kukista,
appelsiineista ja sitrooneista rikas puutarha.

Heti tämän huvilinnan takana on pieni Enselin kaupunki, jonka sillalle
höyryvene laskee meidät maihin. Täällä oli joukko kalastajaveneitä ja
kirjava ihmisjoukko liikkui rannalla. Toiset olivat tulleet sinne
kantamaan matkustavaisten tavaroita, saadakseen siitä juomarahaa,
toiset kerjäämään, mutta suurin osa vaan uteliaisuudesta. Pari
persialaista tullimiestä otti heti selkoa meidän tavaroistamme, ja
pikaisen tarkastuksen perästä, joka maksoi kaksi krania (Persian hopea
raha, noin 1 mk), pääsimme menemään.

_Enseli_ on pieni, vilkas kaupunki mataline olkikattorakennuksineen. Se
on ikäänkuin Reshtin ja siis myös Teheranin satamakaupunkina. Suuret
laivanlastit eurooppalaista tavaraa jätetään tänne, karavaaneilla
kuljetettavaksi sisämaahan.

Enselissä vuokrasimme veneen, jonka neljä vahvaa soutajaa pian vei
meidät Murdabille. Tällä nimellä, joka merkitsee "kuollut vesi",
tarkoitetaan suurta makeaveden suvantoa, jonka kaksi kapeaa maan
kielekettä erottaa merestä. Enseli on lännemmällä niemekkeellä. Usea
pieni virta laskee suvantoon, ja kun nämät kuljettavat liejua ja
puunoksia mukanansa, on luultavaa, että tämä aikaa myöden täyttyy ja
katoaa. Vesi onkin sakeata ja korkeintaan parin metrin syvyistä.

Lähestyessämme etelärantaa, lisäsi perämies vauhtia, sauvoen
perämelalla, jossa samoinkuin muissa airoissa oli sydämenmuotoinen
lapa. Persialaiset soutavat epätasaisesti eivätkä lepää aironvetojen
välillä. Heillä ei ole taipumusta merimiestoimeen, jota ei ole
ihmettelemistäkään. Rantoja pitkin kasvaa kaihlistoa tuuheana ja
rehevänä, muodostaen suorsaparville erinomaisia piilopaikkoja. Ilmassa
lenteli variksia ja kalalokkeja. Tiellä kohtaa meitä isokuormaisia
kalastajaveneitä, joissa usein on sangen korkeat purjeet. Suurin osa
Gilanin maakunnan asukkaista elääkin kalastuksesta, ja siinä suhteessa
on Murdab tyhjentymätön aarreaitta. Kala on perin halpaa ja sitä
myydään täällä suuret määrät.

Sillä välin lähenemme etelärantaa ja joudumme pienelle kapealle joelle,
jonka vesi näyttää olevan ihan liikkumatonta. Tämä on Sefid Rudin[7]
läntinen suistamo, jonka rannat kasvavat ihan täynnä kahilistoa ja
tuuheita pensaita, joissa lukuisat metsäsiat oleskelevat. Vähän matkaa
ylöspäin kapenee joki. Soutajat astuvat silloin maalle ja vetävät
venettä mastonhuippuun kiinnitytetyllä köydellä. Vene kiitää
vedenpintaa äänettömästi ja hyvää vauhtia; moniaita isoja kaloja on
rannoilla mietteisiinsä vaipuneina, ne säikähtävät venettämme ja
katoavat veteen. Aamupäiväaurinko on polttava. Molemmin puolin jokea
leviää reheviä niittyjä karjalaumoineen.

Kuljettuamme neljä tuntia soutoveneessä, saavuimme kello 1 pieneen
Piribasarin kylään, joka on molemmin puolin jokea, uhkean
kasvullisuuden peitossa. Rannassa on suuri, mutta vanha ja rappeutunut
karavaaniasema tavaramakasiinineen, tulleineen ja teepuotineen. Sen
ulkopuolella liikkui noin kolmekymmentä hevosta ja toisen sen verran
miehiä. Toisilla hevosilla oli ratsastussatulat, toisille oli
kuormitettu raskaita Reshtiin vietäviä tavarakääröjä.

Olimme tuskin päässeet maalle, kun meitä ympäröi joukko persialaisia,
jotka vilkkailla eleillä ja suurin sanoin kiittelivät hevostensa hyviä
ominaisuuksia. Pikaisesti valitsimme pari pientä, ei suinkaan kaunista,
mutta vahvaa ja lihavaa hevosta ja näitten satuloitten taakse
kiinnitettiin meidän tattarilaislaukkumme. Mutta ennen lähtöämme
kävimme karavaaniasemalla, josta kuitenkaan ei saatu muuta kuin teetä
ja leipää, viimemainittu sangen naurettavaa laadultaan. Se on ohutta
kuin paperi, tummaa, sitkeätä ja pehmeätä, ja kukin leipä niin iso,
että sitä hyvin sopisi käyttää huppuliinana tahi sadetakkina.
Persialainen leipä kuuluu olevan vähemmän ravitsevaa, mutta hyvää se on
-- varsinkin kun on nälkä.

Syötyämme nousimme odottavien hevostemme selkään ja sitte lähdettiin
Reshtiin. Tie oli kovin huono ja alkupuolelta täynnä suuria,
epätasaisia mukulakiviä, loppupuoli oli paikoittain veden vallassa.
Tiessä on syvät, yhtämittaisten muulikaravaanien sotkemat korot; näitä
karavaaneja kulkee pitkinä jonoina Piribasarin ja Reshtin välillä.
Hevoset kompastuvat alinomaa syviin vesilätäkköihin. Seutu on
suoperäinen ja talot ovat kosteuden välttämiseksi rakennetut paaluille.
Talvella sataa näet melkein taukoamatta Kaspian meren rantamailla
Grilanin ja Masenderandin maakunnissa, ja laajoja maa-aloja on silloin
suurimmaksi osaksi veden alla. Talojen seinät ovat erästä kovaa putkea,
vahvasti rapatut, ja päällä on tavaton olkikatto.

Pian saavuimme Reshtin pitkille, kapeille kaduille ja menimme suoraan
Venäjän kenraalikonsulin Vlassovin taloon, joka on kaupungin laidassa,
ihanan puutarhan ja korkeitten kivimuurien ympäröimänä. Konsuli
vastaanotti meidät oikein itämaalaisella vieraanvaraisuudella; meidän
käytettäväksemme annettiin pari persialaiseen tapaan kalustettua
huonetta, ja turkkilainen palvelija sai käskyn näytellä meille Reshtin
merkillisyyksiä. Hänen seurassaan menimme ensin basaareihin.

Kadulla kohtaamme joukottain raskaasti kuormitettuja hevosia ja aaseja,
joita säälimättömät kuljettajat ajavat. Katujenkulmissa istuu kerjääviä
dervishejä kokoonkyyristyneinä. Jo kaukaa latelevat he huimaavaa
vauhtia liikuttavimpia rukouksia: "Allah siunatkoon sinua ja antakoon
sinulle pitkän iän. Anna minulle vaan yksi shej,[8] ainoastaan _yksi_
shej! Ja, Ali. Ja Allah!" Siellä täällä näkee kummallisia moskeita,
tiilikattoisine tornineen. Itse rakennus on matala, varustettu
ristikkoakkunoilla ja korkealla katolla. Täällä on myös lukuisia
kouluja, jotka melkein aina ovat avoimia kadulle päin. Molla[9] istuu
siellä keskellä lattiaa, pienten persialaispoikien ympäröimänä. Nämät
tulevat toinen toisensa perästä mollan eteen lukeakseen läksynsä,
useimmiten värssyjä koraanista. Pitkin seiniä istuvat vanhemmat,
edistyneemmät oppilaat kirjoittamassa. Kynä on leikattu kovasta
ruokoputkesta, vasemmassa kädessä paperi, jota nojataan päin vasenta
polvea. Kirjoittaessa vääntävät he myös paperia, jotta kirjaimille
tulisi pyöreä muoto. Kaunis käsiala pidetään suurena taitona ja korkean
sivistyksen ilmauksena. Kirjainten tulee olla pyöreitä ja tasaisia,
samallaiset ihan samankokoisia, eikä viivan ala- tai yläpuolella saa
olla mitään tarpeettomia mutkia.

Tällä välin olemme saapuneet basaareihin. Ajateltakoon joukko kapeita,
mutkaisia, labyrinttimaisia katuja, jotka risteilevät joka suunnalle.
Jokaisen kadun kummallakin puolella on myymälöitä järjestettyinä siten,
että eräällä kadulla on ainoastaan hedelmäkauppiaita, toisella
ainoastaan kultaseppiä j.n.e. Huomioamme kiinnittää varsinkin kauniit,
taiteellisesti kokoonpannut mosaikkimatot, jotka korkeista hinnoista
myydään Kaukaasiaan ja Armeeniaan, sekä runsaat silkkivarastot. Suuri
osa Grilanin ja Masenderanin väestöä saa nimittäin elatuksensa
silkkiteollisuudesta ja joka vuosi pidetään suuret markkinat Reshtissä,
jossa silkkitavarakauppa on suuremmoinen. Näistä hedelmällisistä
maakunnista viedään myös vuosittain suuret määrät riisiä ja pumpulia.

Basaarilaitokset ovat persialaisille erittäin tärkeänarvoiset. Ne ovat
kaiken liikkeen ja kaupan keskustana. Täällä suunnitellaan teelasin ja
kaljanin[10] ääressä kaikki kauppa-asiat ja tehdään tärkeitä
sopimuksia, jopa naimisliittojakin. Täällä liikkuu katkeamaton, kirjava
ihmisjoukko: araapialaisia kauppiaita pitkissä, valkoisissa
silkkitakeissa ja punaisissa lakeissa valkea turpaani ympärillä;
persialaisia käsityöläisiä sinisissä mekoissa vyöt uumalla, korkea,
musta lakki päässä lörpötteleviä neekereitä ja parrakkaita
armeenialaisia. Näitten välissä kulkee naisia, kokonaan käärittyinä
keveisiin, tummansinisiin kaapuihin, ainoastaan pienet, sievät
jalat vapaina. Jalat ovat pistetyt pieniin, korkeakorkoisiin
suipputohveleihin. Kasvoja peittää valkoinen, polviin ulottuva huivi,
jossa silmien kohdalla on lävet, mutta kuitenkin niin tiheä, ettei voi
saada aavistustakaan tämän omistajan ulkonäöstä. Usein kantavat he
pieniä, kirkuvia lapsia. Pysähtyessään johonkin myymälään ostaaksensa
kangasta t.m.s. nostavat he huntunsa, paremmin nähdäkseen. Jos silloin
on varuillansa, saattaa nähdä hurmaavan kauniit, soikeat, valkoihoiset
kasvot, mantelinmuotoiset pikimustat silmät, suuret, nenän yli
kiinnikasvaneet kulmakarvat, suoran nenän ja punaiset huulet. Lähemmin
tarkastaessa huomaa kuitenkin kulmakarvat olevan mustatut ja posket
valkoiseksi maalatut, sillä ilman valkoista ihoa ei ketään pidetä
kaunottarena. Silmissä on kylmä ja arka orjan ilme. Mutta eipä usein
näin saakaan tarkastaa persialaisia kaunottaria, sillä niin pian kuin
he huomaavat jonkun olevan kyllin julkean tarkastamaan heitä, peittää
huntu taas heidät silmänräpäyksessä.

Vaikka basaarit ovat näin vilkkaat ja kirjavat, eivät ne kuitenkaan tee
katsojaan kaikin puolin miellyttävää vaikutusta. Ensiksikin on
kauppiaitten koko päämääränä pettää toisiansa ja ostajia. Sitten on ilma
epäterveellisten höyryjen myrkyttämä, varsinkin siinä basaarin osassa,
missä ruokatavaraa ja vihanneksia myydään. Mädänneitä hedelmiä ja
lihapalasia heitetään näet keskelle katua kaivettuun ojaan,
jossa ne saavat olla, kunnes koirat ovat ne syöneet. Näkeepä
aasin- ja koiranraatojakin päivä päivältä makaavan ja löyhkäävän
päivänpaisteessa, eikä kukaan vie niitä pois tahi kuoppaa niitä. Tämä
ei sovi meidän käsitykseemme puhtaudesta ja terveydestä. Kaupunki on
suoperäisellä maalla. Suot ja lammikot ympäröivät sitä kaikilla
tahoilla ja näissä rehottaa mehuisia vesikasveja ja miljoonittain
kurnuttavia sammakoita. Öisin kuljeksii sakaali- ja hyeenalaumoja
pitkin katuja raatojen haussa. Niitten valittavaa, kamalaa ulvontaa on
kaikkea muuta kuin mieluista kuunnella eikä se juuri tee yölepoa
suloiseksi. Pakottaapa nälkä kuningastiikereitäkin talvisaikana Reshtin
ulkolaidoilta ankariin yrityksiin lampaita ryöstääkseen. Konsuli
Vlassovilla oli suuressa salissaan, joka oli persialaisilla
taideteoksilla runsaasti koristettu, kaksi aimon suurta tiikerinnahkaa.
Toinen näistä oli eräästä juuri konsulaatin edustalla tapetusta
eläimestä saatu.

Ilmanala Reshtissä ja sen ympäristössä on niin tappavaa, ei ainoastaan
eurooppalaisille, vaan myös itse maan asukkaillekin, ettei missään
muualla maan pallolla ole semmoista. Vuosittain käykin kuumeen musta
aave unohtumattomilla tervehdysretkillään asukkaitten luona. Siitä on
nyt kuusi vuotta, kun tämä kulkutauti kaatoi 5,000 ihmistä kaupungissa.
Ei ehditty kuolleita hautaamaan, vaan ruumiit heitettiin moskeihin,
joissa ne saivat kesänhelteessä mädätä. Kaikilla kaduilla makasi
ruumiita huolettomasti heitettyinä, rupisten koirien ja korppien sekä
kotkien suureksi mielihyväksi ja öisin söivät sakaalit kylliksensä
ihmislihaa. Silloin muutti kymmenentuhatta henkeä Reshtistä pois.
Kuumetta vastaan lienee paras keino pitää kylmillä pesemisillä ihonsa
hyvin puhtaana.

Reshtiä kohtasi kaksi vuotta sitten toinen onnettomuus, kun tuhannen
myymälää, viisitoista karavaani-asemaa ja kaksi moskeeta joutui
liekkien saaliiksi. Tulen ehkäisemiseksi ei tietysti ole mitään
keinoja. Täytyy antaa palaa, kunnes tuli itsestään sammuu.

Asukasluku nousee 60,000. Näistä on noin satakunta armeenialaista ja
suuri osa neekereitä, tahi neekerien ja persialaisnaisten jälkeläisiä.
Kun rikkaat persialaiset tekevät toivioretken Mekkaan, ostavat he
nimittäin pyhässä maassa neekeriorjia -- joka lienee Allahille
otollista -- ja lähtiessään kotiin Persiaan, ottavat he nämät mukaansa,
mutta päästävät heidät, kotiin tultuaan, vapaiksi. Neekerit, joiden on
melkein mahdoton yksinään lähteä tuolle pitkälle paluumatkalle,
perehtyvät uuteen kotimaahansa, ryhtyvät johonkin elinkeinoon tai
liikkeeseen ja menevät naimisiin persialaisnaisten kanssa. Neekerit
näyttävät hyvin viihtyvän persialaisten kesken ja pian unohtavan
synnyinmaansa. Heistä tulee yhtä hyviä muhamettilaisia, kuin heidän
uudet veljensäkin eivätkä koskaan laiminlyö joka ilta rukoilla:
Biszmillah rahman errahim.

Samoillessamme kaduilla ja basaareissa oli päivä loppuun kulunut. Juuri
päivän laskiessa kuului kirkas, hopeanheleä ääni hitaasti, mutta
voimallisesti ja sointuvasti laulavan juhlallista laulua. Se oli molla,
pappi, joka auringon laskussa nousee moskeen tornin penkereelle ja
sieltä muutamalla koraaninvärsyllä muistuttaa kaikille oikeauskoisille
Allahin ja Muhametin suuruutta, ihmisten viheliäisyyttä ja elämän
lyhyyttä. Se, joka kerran on kuullut näitä vakavia säveleitä --
hiljaisessa iltahetkessä -- sillä liike Persian kaduilla lakkaa jo
kello viiden aikana -- hän ei varmaankaan koskaan niitä unhota. Tämä
kaunis tapa on käytännössä kaikissa Persian kaupungeissa ja kylissä,
niinhyvin auringon laskiessa kuin noustessakin.



KUUDES LUKU.

Matka Elburs-vuoren yli.


Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen
palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla.
Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja
kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten
juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren
Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen
minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta
persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät
sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.

Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä
tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat,
jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan
valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa
lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta
pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin
ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.

Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.

Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa
rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli
kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi
todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat
sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka
paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja
kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan
useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia,
sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja
laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua
rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin
kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta
eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja
liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia
ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla
hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa
puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin
kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä
matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää
tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa
ja silloin mieluimmin aaseilla.

Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat
rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta;
puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on
sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja
suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on
hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan
muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi
hedelmien ja viljan varastopaikkana.

Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri,
vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät
huonekaluista -- eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu
maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset
laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt.
Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani
kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella
tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja
minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa,
sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja
keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli
täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen
jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva
hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi,
tuuditti meitä pian unelmien maahan -- joka tapahtui sitä pikemmin,
kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan
ruhjoontuneeksi.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan
toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot
häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä
kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee
korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä.
Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla
on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta
ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä
Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia
kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh
Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan
metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren
rinteillä.

Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian
saavutaan _Sefid-Rudin_ luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun
merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki
kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten,
joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin.
Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret
rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan
hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä
hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud
jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin
muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat
vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana
vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.

Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme
kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä
ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin
tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin,
että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia
kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat
isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin
oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä
on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta
karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä
aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen
kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman
kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin
ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää.
Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.

Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä,
repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita
miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen
noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia
laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.

Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan
kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta
lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee
sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa
nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän
jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme
alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat
postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät
näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme
alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy
oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas
hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku
yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia
mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin,
levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin
putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn
kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi
tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma.
Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt
alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin
vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin
mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan:
"ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen
pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.

Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä,
joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin
paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen
munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän
tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa,
jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään
munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen
tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian
perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista
palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä
ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta
tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa,
herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen,
soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset
käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta
juomarahoja.

Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä
lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut,
kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat
humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen
minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten
milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen
esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli
kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he
suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä
syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet
persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne
tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.

Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä
nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika
sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee
kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka
sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi
kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle
väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden
lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen,
joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt
sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat
tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö
tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.

Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle.
Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi
laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät.
Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin
kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat
ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi
rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta
hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne
esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että
sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.

Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia
ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun
loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin
tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri
värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina,
ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita
metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta
voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin
shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa
sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija
epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian
vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi
shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän
ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla
hopeamme ja kultamme."

Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia
jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo
viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja
kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa.
Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki,
paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan
näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme
Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä
savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä
persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs
heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut
osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin
että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa
kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä
kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän
valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa
kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi
panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos
he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan
kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman
ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s.
tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla,
jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja
mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei
nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.

Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että
olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä
yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa
pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä
puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.

Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut
lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten
kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan
lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein
ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii
astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien
väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä
hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon,
josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen
eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas,
kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.

On aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan
havaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on
peittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi
putoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä
metriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää,
suli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti
ruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy
lumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin
paksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on
melkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja
kaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin
etteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan;
nyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi
pitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen
maan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene
jalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen
olisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä
siitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti
näkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät
matkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen,
näihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä
varustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli
vaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme
karavaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.

Olimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin
yhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä
tännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra
Vlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden,
joita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla
asemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme
näitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian
keskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä
kangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä
tattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan
pitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna
matalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten
muhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua,
uskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti
minua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän
ahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden
perästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat
pahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget,
joista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei
suinkaan ollut hauska.

Aamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut,
mutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki.
Nyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.

Maa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian
silmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin
läntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita
viinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi,
ennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu
pienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla.
Portista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli
myymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty.
Menimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin
suuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä
patjoineen, yksi pöytä ja tuoleja -- oikeita nelijalkaisia tuoleja,
selkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun "hotellinisännältä"
kysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia,
teetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman
sivistynyt mähmakaneh.

Päivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia,
joka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot
ovat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman
ikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä
ja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa
avaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä,
josta syystä niissä aina onkin pimeä.

Ainoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin
kaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla
tiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa
on eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta
rummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää
soittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä
yhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja
viimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat
mylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään
määrättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä
mukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä
virkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli,
raipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta
toistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi
torvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat
näyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä,
hiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat
turvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.

Tätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa,
tämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit
koettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi
sen saada pysyä.

Sitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta
oikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi
minut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut
pois.

Kasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut
pääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen
Ispahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän
kauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten
kaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja
luoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.

Niinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin
välillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu,
suuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä
ja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15
penikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista
keskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni,
molemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä
hihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat.
Persialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata
venäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos
joku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan
muistutuksen.

Tämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta
Kasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin
välisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan,
joten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä
pääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi
aikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on
erinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden,
paikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli
Kuninkaantieksi.

Kun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta,
huomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme
tattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa
ajamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja
toisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme
parhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle.
Mutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti
että luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata
vahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme
ja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille "godahafis,
sissyn jollyn jakshi olsa". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti
kiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla
vaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam
nimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta
me toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen
ajajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme
Hässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin
mitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän
armottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me
pääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin
likittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää
tattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja
antoivat minun saada parhaat hevoset.

Vähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan
Kärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti
häviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka
Kärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin
kaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen
kylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi
näköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli
verrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme
kameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti
koristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia,
jotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten
sieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella
matkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä
ihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka
etäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.

Kello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin
portit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä
luvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei
tarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.



SEITSEMÄS LUKU.

Teheran.


Sunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen
viimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni
ja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan
pääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja
haeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista
merkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan
lukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä.
Vihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana.
Liike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja
eurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi
selvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi
erottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä
olin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki
oli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut
suuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta
rakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit
tahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.

Ajoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten,
joilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän
monta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei
ajajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia
hammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.

Me itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä
sunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut
vaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään.
Pidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri
Hybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi
kylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan
haettuani, löysin.

Toht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä
ympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti
runsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni
marmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. -- Komeimpia kuitenkin
ovat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa.
Talon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää
persialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat
itämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja
ruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa
sateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno
aisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.

Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman
päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo
huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on
sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää
vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain
muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.

Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli
hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen
ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman
vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen
eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo
loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin
hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän
vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka
houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan
itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen
ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa
itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka
on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta
saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti
kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.

Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen
maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin
väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä
Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri
Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä
kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani
Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta
joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin
linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on
moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja
luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin
huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut
haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri
Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon
itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia
persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.

Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä
vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.

Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen
upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun
päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa
puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt.
Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee"
ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois,
jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme
pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein
kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut
palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli
heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he
heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se,
joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka
hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja
olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata
hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin
sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät
poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska
minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen
viereensä.

Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä,
komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla
siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen
vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten
neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri
keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli
hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui
ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen
arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan
vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä
valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua
erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen,
ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä
minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian
nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle
matkalle.

Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli
tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri
Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan
varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset
särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja
vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä
tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä
varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä,
vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina
tämmöinen suuri seurue.

Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme
suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo
olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä
sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan.
Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista
roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen.
Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja
hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin
kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan
kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.

Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota
suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen
linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on
Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta,
ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.

20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden
juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella
juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi
järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella.
Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita
katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä
oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui
ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja
vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli
mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset
meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle
punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat
meitä käskeneet.

Lähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin
kirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista
herrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa,
täynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin
dervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat
huolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat,
ferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin
pituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian
tunkeilevaisten katsojien selkää.

Kilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja
hoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja
nouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty
suuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua.
Kuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa
päätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot,
jotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse
saattoivat katsella päivän juhlaa.

Hetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat
kummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi
tien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi,
puolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi
puhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan
lumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt
päässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu
virkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset
olkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla
säkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla
oli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli
hänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki,
ja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.

Shaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka
keltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi
käytävällä ikkunan ulkopuolella.

Kilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen,
jonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta
ylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis
oli lähes l,5 penik.

Ensi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin
shaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset,
punaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja
pitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa
juosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen
nopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin
kuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella
sivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua
näkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi
kansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja
ajoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne
palkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan
odottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman
minutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä;
jotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä
hämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten
vahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina
hevosten ja miesten laadun mukaan.

Paljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa.
Ratsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän
lyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin
tallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä
varten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa
shaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että
miehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat
ratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu
ja nenä oli aivan verissä.

Kilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin
ohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen
shaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous
kullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä
hevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita
muulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä
hyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa.
Kanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden
nostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne
parikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim.
lavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää
mihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit
laskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo
aamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin
saanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat,
tulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki.
Sotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa,
päässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt.
Patruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi
ratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa.
Upseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa
takeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja
oikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma
lippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin
etupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä
olin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty
aivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on
itävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin
ohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö,
jossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin,
ruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä
istui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen
kreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.

Sillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan
jo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit
valkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa
shaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla
täytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun
shaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä
Persiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.

Kaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa,
pitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita
ratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat
muassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti
shaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta
soitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.

Ohikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta
lähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät
veltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli
annettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset
nähtävästi muualla.

Persian armeija on 150,000 miestä, joista 80,000 on seisovaa
sotajoukkoa (hisam) ja 70,000 miestä säännötöntä ratsuväkeä (tsherik).
Tykistöön kuuluu 8,000 miestä ja 200 kanuunaa. Armeijaa komentavat
eurooppalaiset, etenkin itävaltalaiset upseerit, ja armeija on
muutenkin järjestetty eurooppalaisella tavalla. Monet univormut ovat
ihan itävaltalaisia ja monet arvoasteet päällikkyydessä nimitetään
eurooppalaisilla nimillä. Persialaisia päällikkönimityksiä on esim.
"emirnisam" sotamarski, "sertib" kenraali, "serheng" eversti, "naib"
luutnantti ja "serbas" tavallinen jalkasoturi.[14]

Kun viimeiset joukot olivat kulkeneet ohitse, lähti shaahi puolisoineen
paviljongista, väen paljous hajautui vähitellen ja vaelsi suurina
laumoina takaisin kaupunkiin, ja äsken niin eloisa aro oli taas autio
ja tyhjä.

Seuraavana päivänä oli järjestetty sotaväenkatselmus shaahin korkeaksi
huviksi. Pitkin matalia kasarmia, jotka neljällä sivulla rajoittavat
suurta harjoituskenttää, asetettiin ratsastajia, rivit suljettuina.
Hetken päästä tuli sotaministeri Naib-us-Sultaneh, shaahin kolmas
poika, ratsastaen seurueineen ja pian senjälkeen shaahi itse. Hän ajoi
harjoituskentälle, astui sitten vaunuista ja nousi valkoisen hevosensa
selkään. Tämän perästä ratsasti hän, korkeampi päällystö seurassaan,
kentän ympäri tarkastamaan sotilaitansa, ja sitten suurelle punaiselle
teltille, jossa oli virvokkeita, appelsiineja, teetä ja makeisia
hopeamaljoissa.

Istuen pienellä tyynyllä jalat ristissä allaan, katseli hän siitä
kuinka sotaväki joukottain ratsasti kentän poikki ja oli tekevinänsä
ratsuväen hyökkäyksiä.

Tällaisia harjoituksia pidetään joka viikko ja ne ovat saahin
suurimpia huvituksia. Hänellä on suuret ajatukset sotajoukkonsa
vastustamattomuudesta ja soturiensa urhollisuudesta ja hän luulee
vakaasti olevansa maailman mahtavin yksinvaltias. Ja kuitenkin ovat
nämät sotamiehet siihen määrään pelkuria, että jos vaan yksi heistä
lähtee pakoon, niin kaikki muut seuraavat perässä niinkuin lammaslauma.

Teheran, valtakunnan nykyinen pääkaupunki, on Irak Adshmin maakunnan
pohjoisosassa, kuivalla ja hedelmättömällä tasangolla, jota pohjoisessa
rajoittaa Elbursin rinteet ja idässä matalat vuorijonot. Etelään ja
kaakkoon päin levenee laaja suola-aavikko. Asema ei siis suinkaan ole
luonnon suosima ja sitä paitsi pääkaupungille joksikin epäedullinen,
sillä Teheran on liian kaukana eteläisistä ja itäisistä maakunnista.
Muutamia etuja saatiin kuitenkin, kun nyt hallitsevan Kadjarsuvun
perustaja muutti hallitustoimensa sille paikalle, jossa muinainen Rages
oli. Niimpä on matka Kaspian mereen nyt lyhyt, jotenka Venäjän kauppa
kävi paljon helpommaksi, samoin ollaan nyt lähempänä Persian viljavinta
peltomaakuntaa, Khamsea, Kasvinin itäpuolella.

Helppo on huomata miksi pääkaupunki muutettiin Ispahanista Teheraniin.
Ei ollut ensikertaa, kun uuden kuningassuvun perustaja muutti
hallituspaikkaa. Kun voimakas, mutta julma vallananastaja, shaahi Aga
Muhametti Khan, Kadjarien heimosta, sata vuotta sitten valitsi tuon
ennen niin vähäpätöisen Teheranin kylän valtansa ja valtakuntansa
pääkaupungiksi, olivat jo ennen Tabris, Sultanieh, Kasvin, Ispahan,
Shiras y.m. kaupungit olleet hallituksen asemana ja sen johdosta
päässeet kukoistukseen, jättääkseen taas seuraavassa hallituksen
vaihdossa tilaa toiselle. Kaikkia hallitusvaihdoksia on nim. Persiassa
seurannut taistelu hallitusistuimesta ja sisällinen sota ja
mahdollisuuden mukaan näitä välttääksensä muuttaa uusi hallitsija
vanhasta pääkaupungista, johon hän jättää edeltäjänsä ystävät ja
neuvonantajat ja varustaa itsensä uudessa hallituspaikassaan joukolla
luotettavia miehiä, joilla ei ole mitään yhteyksiä vanhan pääkaupungin
kanssa.

Teheran on, niinkuin sanottu sillä kentällä, jossa muinoin sijaitsi tuo
Topiaksen kirjassa usein mainittu Rages. Rageksesta on Teheranissa
vielä jäännöksiä ja Dariuksen aikana lienee siellä ollut miljoonan
verran asukkaita, mutta sittemmin Tsingis-Khan ja Tamerlan sen
perin-pohjin hävittivät. Kaunein ja parhaiten säilynyt näistä
raunioista on 26 metriä korkea torni, joka ennen lienee ollut 40 metriä
korkea, mutta jonka yläosa on revitty kivien saamista varten. Nykyinen
shaahi on kuitenkin antanut korjata tornin ja varustaa sen
leikkauskoristeilla, mutta siten on tämän muinaismuiston arvo
suurimmaksi osaksi ollutta ja mennyttä. Läheisellä kalliolla on toinen
torni, josta vahdit arvattavasti tarkastivat seutua, antaakseen
aikanaan tiedon vihollisten tulosta. Muista muistomerkeistä
mainittakoon "Alin lähde", kaunis ulkoneva veistokuva, jossa kuviot on
luonnollisessa suuruudessa hakattu kallioon, missä kirkas lähde valuu
vuoresta. Sitäpaitsi on seutu yliympärinsä täynnä vanhojen muurien
jäännöksiä, kovia kuin kallio, jonka päällä ne lepäävät. Siellä täällä
näkyy selviä merkkiä huoneista ja niiden pohjamuurista sekä
luhistuneista kellareista.

Lähellä Rageksen raunioita on parsilaisten hautausmaa, korkealla
savimuurilla ympäröittynä. Haudat ovat erittäin inhoittavan näköisiä,
sillä ne ovat tuskin 40 sentin syvyisiä, eikä ruumiita peitetä
mullalla, vaan ne ovat paljaina, alttiina ilmalle, tuulille ja
linnuille, joita kunkin hautauksen perästä kokoontuu laumoittain.
Parsit pitävät tarkkaa huolta siitä, kumman silmän korppi tai kotka
ensin vie. He luulevat vainajan sielun vaeltavan paratiisin iloon, jos
oikea silmä ensin menee, mutta tuonelaan, jos vasen.

Teheran on yksitoikkoinen ja ikävä kaupunki, joka ei rakennuksen eikä
viheriöivän luonnon puolesta vedä vertoja Ispahanille. Kadut ovat
kapeat, väärät ja säännöttömät, huoneet on rakennettu päivän
kuivaamasta savesta ja ovat ulkoa kolkon näköisiä, sillä akkunoita ei
ole kaduille. Poikkeuksen tästä tekee kuitenkin eurooppalainen
kaupunginosa, jonka kadut ovat leveät, suorat ja verrattain siistit.
Muutoin pidetään puhtautta ja lakaisemista vallan tarpeettomana; kukin
heittää huoneestansa laaseet ja jätteet kadulle. Kokonaisia roska- ja
likavuoria on siellä täällä ja elleivät maalaiset näitä veisi
peltojensa lannoittamiseksi ja koirat söisi mätäneviä eläimen
jäännöksiä, olisi ilma kaupungissa varsin sietämätön. Erittäinkin
kesäkuumalla vaikuttaa likaisuus ja saastaisuus tarttuvien tautien
leviämistä, jonkatähden eurooppalaiset, niinkuin myös shaahi ja
varakkaammat persialaisetkin, muuttavat maalle, vuorikyliin, jossa ilma
on raitis ja terveellinen.

Kun ei mitään jokea tai puroa juokse kaupungin lävitse, johdatetaan
vesi kaupunkiin maanalaisia kanavia myöten, pienistä järvistä ja
puroista Elburs-vuoristosta. Kaupungin sisällä juoksee vesi osittain
avonaisissa, osittain umpinaisissa kanavissa. Sitä käytetään sekä
juoma- että pesuvedeksi ja se lian ja roskan paljous, joka täten tulee
kanaviin, sulkee ne toisinaan. Niiden puhdistamiseksi on umpinaisiin
kanaviin tehty ympyriäisiä aukkoja, aina vähän matkan päähän
toisistaan. Kun nämät ovat keskellä katua, ovat ne ihan
hengenvaarallisia jalkamiehille, varsinkin talvella, jolloin ne ovat
lumen peitossa, sekä pimeän aikana, jolloin ne eivät näy.

Katuvalaistus on sangen huono: öljylamppuja tolppien nokassa, pitkän
matkan päässä toisistaan. Ne, jotka myöhemmin liikkuvat kaduilla,
pitävät aina muassansa palvelian, joka kantaa suurta, valkoista
silkkipaperilyhtyä. Suurina juhlina, niinkuin paastokuun (ramatsan)
lopussa tai kun shaahi ottaa uuden puolison, tapahtuu, että koko
kaupunki kuninkaallisesta käskystä valaistaan. Valaistus on kuitenkin
aivan yksinkertainen: kaksi lamppua asetetaan joka kynnykselle,
akkunoita kun ei ole; avonaiset paikat valaistaan silloin
öljylampuilla, jotka järjestetään kuvioiksi maahan. Sellainen valaistus
näkynee kuninkaallisesta palatsista erittäin somalta.

Teheranissa on avaroita basaaria, joissa saa erinomaisen
yleissilmäyksen kaikesta Persian teollisuudesta, ei ainoastaan
pääkaupungissa, vaan myös tuon suuren valtakunnan kaikissa osissa.
Basaarin käytävissä tapaa senvuoksi kauppiaita ja tehtailioita
Hamadanista tai Ispahanista, Jesdistä tai Kirmanista j.n.e. Kauppiaat
ja käsityöläiset ovat myös, samoinkuin Kasvinissa y.m. kaupungeissa,
järjestetyt lajinsa ja elinkeinonsa mukaan. Kapeilla käytävillä ovat
basaarit yhteydessä karavaaniseraijien kanssa. Karavaaniseraiji ei
tässä mielessä merkitse ainoastaan karavaani-asemaa, eli
kestikievaritaloa, vaan makasiinia, eli tavaravarastoa. On selvä, että
ainoastaan rikkaampien kauppamiesten kannattaa pitää erityistä
karavaaniseraijia. Teheranin kauniimmat karavaaniseraijit ovat ne,
jotka ovat Emir-basaarin yhteydessä: ne ovat nim. koristetut muhkeilla
fajanssi-maalauksilla ja korkokuvilla, niissä on myös kauniita pihoja
ja marmori-altaita.

Mainittavin Teheranin kouluista on eräs eurooppalaisesti järjestetty
korkeakoulu, jossa 200 oppilasta saattaa opinnoita harjoittaa. Melkein
kaikki opettajat ovat eurooppalaisia; siinä opetetaan lääkitystaitoa,
fysiikkaa, matematiikkaa, maantietoa, ranskaa, venäjää, englantia,
sotatietoa, soitantoa ja maalausta. Tarkoitus on alun pitäen ollut hyvä
ja opettajat ovat parhaansa tehneet kiinnittääksensä persialaisia
nuorukaisia näihin opintoihin ja tieteisiin, mutta heidän työnsä
hedelmä on vähäinen. Tosin joku oppilas vuosien kuluttua menee
Parisiin, siellä omin neuvoin opinnoita harjoittaakseen, mutta
tällaiset tapaukset eivät ole läheskään yleisiä.

Teheranin moskeet eivät saata lukumäärän tai komeuden puolesta vetää
vertoja Ispahanin moskeille, mutta sitä vastoin on Teheranissa suuri
paljous teatteria (tekieli), joissa persialaiset muharrem-kuussa
viettävät tuota surullista muistoa Alin ja hänen puoluelaistensa
häviöstä Kerbelan tappelussa, jossa jedsiläiset voittivat. Lavalla
rakennuksen keskessä intoisat näyttelijät esittävät tuimilla
liikkeillä, itkulla ja surulauluilla tätä onnetonta tapausta. Alin
esittäjällä on irtonainen paperipää, täynnä punattua vettä. Murhaaja
syöksee, paljas sapeli kädessään, ja katkaisee yhdellä iskulla tämän
pään, joka vierii katsojien joukkoon, niin että verta valuu kaikkialle.
Suurempaa näytelmä-luuloittelua ei saata pyytää. Tapahtuukin välistä,
niinkuin olen kuullut kerrottavan, että katseliat näin elävän kuvan
vaikutuksesta vaihettavat näkemänsä kuvauksen todellisuuteen ja siihen
määrin kiihtyvät vimmaiseen raivostukseen, että näytelmän lopussa
ahdistavat, jopa iskevät kuoliaaksi Alin murhaajana esiintyneen
näytteliän.

Kaunein, mitä Teheranissa on nähtävänä on kuninkaallinen palatsi. Tämä
ei ole, niinkuin Euroopassa on tavallista, yksi ainoa rakennus-ryhmä,
vaan siihen kuuluu monta pienempää eri rakennusta, jolla kullakin on
eri tarkoituksensa. Niin esim. asuu shaahi talvella eräässä, toisessa
suvisin, kolmannessa hänen puolisonsa ja näiden orjat ja orjattaret,
neljännessä on museo, taulukokoelma ja vastaan-ottosali, viidennessä
pitävät ministerit kokouksiansa, j.n.e. Kun ehkä huvittanee lukijaa
saada nähdä tätä merkillistä palatsia sisältä, ja kun minä sain
tilaisuuden katsella sitä alusta loppuvin asti (paitsi naisten puolta),
tahdon lyhyesti kertoa minkänäköisiä palatsin merkillisimmät huoneet
olivat ja mitä ne sisälsivät.

Eri palatsit ovat niin sijoitetut, että niiden välille muodostuu
neliskulmasia pihoja.

Joka pihan keskellä on suuri vesiallas ja siinä kirkasta, puhdasta
vettä, suihkukaivoja, joutsenia ja kultakaloja ja sivuilla on mitä
ihanimpia kukka-istutuksia. Pihoissa on aina raikasta ja viileätä,
osaksi korkeiden kypressien ja poppelien tähden, jotka antavat suloista
varjoa, osaksi myös marmorilla päällystettyjen käytävien vuoksi, jotka
kesällä aina pidetään kosteina.

Kun tulin palatsiin, jouduin ensiksi vastaan-ottosaliin, jonka
pihanpuolisena seinänä on ainoastaan kaksi mahtavaa pylvästä. Keskellä
tämän salin lattiaa on suuri, kallisarvoinen marmorinen valtaistuin,
jossa shaahin on tapa istua Uudenvuoden päivänä, hopeakaljaania
poltellen; tämän valtaistuimen toi Nadir shaahi valloitetusta Delhistä,
Intiasta. Seinät ovat täynnä peiliä ja tauluja, joissa on kuvattuna
shaahi Abbas, Nadir-shaahi, Feth Ali shaahi y.m. Persian kuninkaita,
istuen valtaistuimella kuninkaallisessa komeudessaan. Viereisessä
huoneessa riippuu pari ranskalaista gobeliinimattoa, ne ovat kuningas
Ludvikki Fiilipin lahjoittamia. Taulukokoelmana on suuri sali, jossa on
mosaikkilattia ja katossa seitsemän säkenöivää lasiruunua, katto muuten
on ihan peiliä. Täällä on paljon tauluja, joita Euroopan hallitsiat
ovat shaahille lahjoittaneet, m.m. keisari Vilhelmin, Aleksanteri II,
Viktor Emanuelin ja Napoleon I kuva, sekä suuri mosaikkitaulu, joka
esittää Rooman Kolosseumia. Sitten on useita meri- ja maisemamaalauksia
sekä shaahin kuva eri painoksissa ja eri ikäkausilta. Eräällä pöydällä
on joukko keinotekoisia lintuja, jotka osaavat laulaa.

Eräässä salissa antaa shaahi syntymäpäivänään päivälliset prinsseille
ja eurooppalaisille lähettiläille. Näissä tilaisuuksissa ei hän itse
ole saapuvilla, mutta salin lyhyimmässä seinässä on suuri akkuna, joka
johtaa pienempään huoneeseen. Täällä istuu shaahi puolisoineen ja
katselee vieraitaan päivällisten kestäessä.

Toinenkin valtaistuin on toisessa salissa, jonka lattia on täynnä
kallisarvoisia mattoja. Se istuin on päällystetty paksuilla
kultalaatoilla, joihin on upotettu ääretön paljous topaasia ja
smaragtia.

Muuan pienempi sali, jossa on suuria lasiruunuja katossa, nimitetään
shaahin työhuoneeksi. Täällä hänen on tapansa istua tyynyllä lattialla,
matalan pöydän ääressä ja kirjoittaa nimensä tärkeisiin asiakirjoihin.
Siellä oli suuri hopeainen lipas kirjoitustarpeiden ja kirjepaperien
säilyttämiseksi, ja tämän vieressä moniaita persialaisia ja
ranskalaisia kirjoja. Muiden koristusten joukossa tässä huoneessa oli
erittäin soma valokuva kuningas Oskari II:sta, amiraalinpuvussa.

Kaunein huone shaahin palatsissa on museosali, suuri kuin kirkko ja
katto holvimainen. Täällä on osittain lasikaapeissa, osittain pienillä
pöydillä kokoelma omituisimpia ja kallisarvoisimpia esineitä. Näistä
mainittakoon tuo maankuulu maapallo, noin 75 senttiä läpimitaten, jonka
shaahi on teettänyt ja jossa on tiheässä erivärisiä jalokiviä. Niimpä
esitetään Afrikan polttavia erämaita rubiineilla, jotka ikäänkuin
heijastavat kuumuutta, valtameriä kuvataan asuurisinisillä kivillä ja
jääseutuja valkoisilla kristalleilla. Museon muista merkillisyyksistä
mainittakoon pari suurta Grönlannin vuorikristallia, joissa on
Nbrdenskjöldin nimi, sekä kokoelma valokuvia tämän matkustuksista
jäällä; ne on t:ri Hybennet lahjoittanut.

Seiniä kaunistaa suuret vaakunakilvet, katosta riippuu suuren suuria
lasiruunuja ja peilikirkkaalla mosaikkilattialla seisoo kaksi riviä
kullatuita tuolia, keltaisella silkillä päällystettyinä. Verhojen
tupsut ovat puhtaita helmiä ja äärettömän, kallisarvoisia. Komeus tässä
salissa on tosiaan hämmästyttävä. Luulee joutuneensa satujen
loitsulinnaan. Eikä kuka hyvänsä pääsekkään museota katsomaan; kallis
pähkinäpuinen portti on varustettu lukulla ja shaahin sinetillä, jonka
ainoastaan hän itse tai ensimmäinen hovimarsalkki saa avata.
Kirjastossa on enimmäkseen persialaisia kirjoja, punaisissa kansissa,
valkoiset leimat selässä, mutta sitä paitsi on suuri joukko
eurooppalaisia loistoteoksia, varsinkin Persiasta; lisäksi
kuva- ja karttateoksia, ompa myös pari vuosikertaa ruotsalaista
"Familjejournalia", jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut. Shaahia
huvitti tämän teoksen kuvat niin että hän antoi t:ri Hybennetin
ranskaksi kirjoittaa mitä kuvat merkitsivät.

Viimeiseksi mainittakoon maantieteellinen huone, jonka seinät olivat
täynnä Persian karttoja, osaksi englantilaista alkuperää, osaksi
alkuperäisiä, osaksi persialaisia jäljennöksiä, myös on siellä kaunis
kokoelma saksalaisia korkokarttoja koko maapallosta. Pienellä pöydällä
on kaksi maapalloa, joista toinen on lasinen. Tässä huoneessa oleskelee
shaahi mielellään ja maantieto on hänen lempiharrastuksiaan.
Epäilemättä onkin hän valtakunnassaan paras Iranin ja Keskiaasian
maantiedon tuntija.

Eri rakennuksessa on satulahuone, jossa kaikki kuninkaalliset satulat
ovat asetettuina; sitte lintuhuone, suuri sali ja siellä kasvavia
puita, joiden oksilla runsas paljous persialaisia lintuja lentelee.

Kuninkaan haaremi (persiaksi "enderun") jäi minulta näkemättä, enkä
siitä siis saata kertoa. Ulkopuolelta se on yksinkertainen, eikä taida
sisäpuoleltakaan ensinkään olla niin ylellinen ja komea, kuin
Euroopassa luulotellaan. Varovaisuuden vuoksi on sen ympärillä siellä
täällä vahteja.

Palatsin ajoportista vie leveä lehtokuja tykistöpihaan, jonka neljällä
puolella on kasarmia ja kanuunavajoja. Keskellä pihaa on lava ja
lavalla ne kolme suurta kanuunaa, jotka shaahi Abbas otti
portukaalilaisilta.

Muista huomattavista rakennuksista Teheranissa on etupäässä mainittava
ulkoasiainministerin palatsi. Runsaasti koristetusta eteissalista
tullaan ylös marmorirappuja myöten, jotka ovat punaisien mattojen
peitossa, satumaisella komeudella koristettuihin salonkeihin.
Merkillisin kuitenkin on se suuri moskee jota Jahija-Khan,
ulkoministeri, rakennuttaa ja joka kerran valmiiksi jouduttuansa on
oleva suurin Teheranissa. Sitä on rakennettu yhdeksän vuotta, mutta
suurellainen se onkin. Ylinnä on mahtava kupukatto, korkeiden
minareettitornien ympäröimänä, ja suurta rukoussalia kannattaa 44
pylvästä. Kun ei se vielä ollut valmis, sain minäkin tulla sisälle,
mutta jahka se kerran vihitään, ei yksikään uskoton saa sitä pyhää
huonetta jalallansa saastuttaa.

Viimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta,
jonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa
palatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista
laskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun
kuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä,
levitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta
alamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi
alhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja
havaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.



KAHDEKSAS LUKU.

Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.


Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen
isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli
ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta
poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi,
laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi
omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka
tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen
tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se
kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan
taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin
toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi
lainata seuralaisiltaan.

Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä
Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä
vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak.
1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko
Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo
ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä
kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin
etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta
näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti
prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu
viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa,
jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt,
pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni
sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi
porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte
ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti
siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan
päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi
valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita,
istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi
tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta
vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti
Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa
alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa
suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle
nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli
kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä;
häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt
kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua.
Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi
tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat
puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin
antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti
itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen,
myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin
oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi,
kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt
ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin
lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata
valtimonsa.

Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin
hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja
lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä;
emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan,
oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen
raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän
aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin
nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän
siirsi keskustelun muille aloille.

Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle
XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia
on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta
lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista
ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä
tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina,
useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan
olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia
sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi
maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.

Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä
ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat
silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä
ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi
osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot
ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja
käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä
majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin
lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös
persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan
puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut
persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat
shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen
eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin
Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään
saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä
määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä,
kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen
oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se",
huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua,
kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi
kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi,
saat mennä!"

Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän
kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut,
näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli
kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa
aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte
kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.

Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että
hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille.
Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki
salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on
muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.

Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt,
kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut
monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun
tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan
käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla
nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti
ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon
mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut
sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia
pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin
savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan
julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että
kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni
ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa
häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä
vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia
vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia
vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme
miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi.
Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden
muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa
kohtuullisen matkan päässä shaahista.

Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta
leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja
epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin
Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin
kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja
sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin
oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta
jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko
seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen
puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä;
sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan
keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti
mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla
pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on
varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia
polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa
puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin
kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä
tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat
näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun
tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa,
lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja
kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan
pelkää tiikerijahdin vaaroja.

Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta
ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten.
Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka
shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään
pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja
shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin
lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet,
kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki,
hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja -- jonka aina täytyy
olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa
hän heti valokuvata sen -- tähän tulee vielä lisäksi hovi
tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa
pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on
tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden
herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä
esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa
muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa,
korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin
huikentelevaisessa sydämmessä.

Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan,
vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se
tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin
peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti
Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas
joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja
jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.

Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu
seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää
telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella
jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään
tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin
luokse.

Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää
kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla
pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla
kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita
vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan
sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan
kosteuden välttämiseksi.

Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana
seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla
otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut
vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis,
juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus
ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui.
Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta
koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi
harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita
lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on
laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden
tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen
naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt
teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee
juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta
laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa
juosten, kullakin lintu kädessä.

Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi
taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella
vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla
metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja
varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen
sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin
ovat sen päivät luetut -- se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu
uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin
osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia.
Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen
todenperäisyyttä -- että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin
erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa,
jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä
eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran
ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä
hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei
mainitse oliko se kenraalin univormussa.

Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja
muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin
eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin
erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä
usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille
paljon kallisarvoisemman vastalahjan.

Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on
huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä
virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä
pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä
saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii
mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku
metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen
laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei
saa huomata.

Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä
kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan
kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla
ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma
kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla
shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö
lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin
muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa
maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että
sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi
shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle.
Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta
kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita
kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi
siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle
seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän
majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana
päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu
tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana
jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää
talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa
hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda
teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on
liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa
kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle
j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se
saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu
valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa
suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori
Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset
sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä
Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan.
Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa
sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa
hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi
shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa,
vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin
näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin
suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan
luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan
ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti
kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi
pitkän ajan tointuakseen naurustaan.

Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat
ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan
sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi,
etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia.
Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on
itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia,
ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse
myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi,
että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat
kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista,
luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi
lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita,
piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia.
Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja
suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa
pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se,
ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole
erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet
vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja
korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet,
tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e,
aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen
estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko
hovin loppu.

Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä.
Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe."
Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista;
laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin
sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja
Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.

Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He
elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista
ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he
sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja
tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka
sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä
komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita.
Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi,
yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä
varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian
naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja,
helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla,
kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse
ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa
voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa
ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin
suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on
sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä
hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.

Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on
melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan
haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti
shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin
onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi
päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista
silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo
toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen,
olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää
hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista
mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta.
Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon
osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen,
ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen
vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla
ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu
shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.

Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat
hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä
hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua
ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon.
Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää
viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin
alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn
noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin
viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan
puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty
itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on
kuollut mielipahasta ja surusta.

Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat.
Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä
ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät
kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak
lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta,
joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä
oli kuollut, muutama koleeraan, muutama -- myrkytykseen. Ei kuulu nim.
olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien
prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja
mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat
myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien
sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät
ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta
on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen
lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he;
kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja
torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä,
joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän
riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen.
Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi
pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen
onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi
naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja
shaahilla on mahdottoman hauskaa.

Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen
kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta
huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin
kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden
ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta
Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan
hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten
isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet
sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee
vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat
enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja
laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski
päässä.

(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli
Persian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)

Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh,
jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä:
prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin
sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se
prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja
tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä.
Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän
mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja
hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten
valtiomiesten käsissä.

Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen
oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä,
sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku
hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi
käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa
itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat
vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun
shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään
varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin
ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä,
niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä
tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos
hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen
lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu
silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka
tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan.
On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä
on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja
shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.

Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit
hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän
päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa
hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole
mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa
ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä
muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din
shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on
erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan
vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa
varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian
tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä,
uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin
Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä
rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja
istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty
verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo
sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan
ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä
ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka
ajattelevat ainoastaan omia etujaan.

Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä
kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen
ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.

Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa,
on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta
luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa
sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa
Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet
parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei
shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet
läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri
Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän
tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja
hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos
käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti
löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa
kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa
t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän
on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista
neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun
jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia
kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä
Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.

Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita
ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen,
joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan
Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen
kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa,
everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä
ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on
kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri
Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa
sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja
geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta
miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla
alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon
tuntemisessa.

Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja
pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.



YHDEKSÄS LUKU.

Matka Ispahaniin.


27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov
oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui
pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä
kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin,
tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.

Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla
kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin
maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia
asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon
halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin
menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle.
Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee
tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin
vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka
keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita
eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita
ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on
huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat
pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan
tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu
oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja
akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa
lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja
tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten
paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli
vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät
yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa,
päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat
saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian
tottuu.

Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta.
Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus
kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei
saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota
asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse
näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää
tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he
suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat
sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin
lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla
tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen
mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun.
Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8
farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä
viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan
"tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden
kraanin juomarahaksi.

Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa;
sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä
teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta
Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja
etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta
Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen
Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona;
Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista
Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin--Teheran--Kum reitillä,
mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan
Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia.
Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei
löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos
mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös
yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä
välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut
karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari
yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi
muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.

Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren
rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet
suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten
rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet
omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä
omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh,
mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on
niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa
on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä,
mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty
kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa,
seiniin tehdyissä komeroissa.

Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin
persialaisista hevosista.

Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso.
Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta
vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla,
niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja
varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu,
ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se
paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle,
juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta.
Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään
erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi.
Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa
joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai
viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään
koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa
hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin
suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin
suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.

Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen
haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu
hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy
vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla
hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme
Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle
rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.

Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja,
niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja
turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista.
Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo
aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se
nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret
ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin
ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä
päätä ja rinta on hyvin litistynyt.

Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme
matkaamme etelään päin.

Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin
eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet
saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä
hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti
tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa.
Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen
ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa
kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan
Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää
kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja
tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla
varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka
nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin
juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla
ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja
naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat
toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä
pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten
uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat
lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi
dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän
puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän
hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt
Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä
mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on
samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin
tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su
ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla
lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.

Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi
kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan.
Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa
oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka
näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan
pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi
paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska
nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa
ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini
voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä
pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.

29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka
hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri,
piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja
ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o.
"parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten
läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri
karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o.
"musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on
kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy
ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.

Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin,
joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on
Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee
viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu
kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima,
Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä
Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä
kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä
neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet
antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat
kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään
saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain
tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset
naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä.
Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa
lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on
luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja
hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta,
jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä
asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa
marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten
virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että
arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan
kerran vuodessa nostetaan.

Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas
kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti.
Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan
ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen
tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan
leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta
aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka
Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle.
Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus.
Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on
Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku
6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä
8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja
teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat
heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla
puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla,
vaan ainoastaan aaseilla.

Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion
välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran
sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden
virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän
järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon.
Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori
Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus
hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.

Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään
tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten
rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista
näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset
Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä
kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta,
oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin
opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän
kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan
perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään
väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään.
Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti
maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri
tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla
persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla
kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin
kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän
täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa
paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja
jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita
vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat
salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni,
ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun
kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan;
otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani,
huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä
telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon
tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä
kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin
ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven
auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä
jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa,
mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin,
tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti
Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli
oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin
oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli
vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja,
meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt
ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin
sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman
munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun
tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada
oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi
tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen
oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä
puolikuollutta hevoskonia.

Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja
risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on
laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja
raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka
paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen
sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän
vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen
sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin,
Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän
tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että
sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi
helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät
kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista
yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on
yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja
kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat
rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella
sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen
toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä
vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat
he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja
elää siellä säästöistään.

Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit
tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan
tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina
siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla
värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen
läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä
sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas
tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats
kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota
persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä
etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy
tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean
puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen
pääkaupunki.



KYMMENES LUKU.

Ispahan.


Sitä myöden kuin lähestyimme komeata Ispahania, kävi näkemys yhä
eloisammaksi. Muuleja ja kameeleja kulki katkeamattomassa jonossa
suurta kaupunkia kohti, alinomaa kohtasimme ratsastajia ja kävelijöitä,
yksitoikkoiset arot vaihtuivat hedelmällisiin ja reheviin puutarhoihin.
Hetken perästä ratsastimme pitkälle, kapealle kadulle, jota rajoitti
rappeutuneet muurit. Tämän läpi ratsastettuamme jouduimme leveään,
plataanien varjostamaan lehtokujaan, jossa ei muistanutkaan iltapäivän
tukehduttavaa kuumuutta. Sen jälestä ratsastimme Tsendeh-Rud joen yli
pitkin pitkää kivisiltaa, jonka suuremmoinen ja komea rakennustapa
herättää matkustajan ihailun. Toisella rannalla johtaa tie viini- ja
opiumipuutarhojen läpi ylös Djulfan esikaupunkiin. Kauvan haettuani ja
kysyttyäni löysimme lopulta herra Geyerin talon; tälle saksalaiselle
kauppiaalle oli minulla suosituskirje Teheranista. Erottuani oppaasta
ja hevosista, menin tuohon kauniiseen, aistikkaasti sisustettuun taloon
ja koetin parhain tavoin kotiutua yksinäisyydessä, sillä herra Geyer
oli kauppakonttoorissaan Ispahanissa. Kun parhaillaan olin vaatteita
muuttamassa ja peseytymässä, joka olikin sangen tarpeellista, tuli
herra Geyer, nuori ja kaunis mies, ja hämmästyi aikatavalla nähdessään
ventovieraan miehen anastaneen hänen makuukamarinsa. Vähä liian
keveässä puvussa esittelin itseni, mutta minut lausuttiin
sydämmellisimmästi tervetulleeksi. Vielä samana iltana teimme pitkän
kävelyretken Djulfassa, ja seuraavana päivänä retkeilimme tuon vanhan
kuningaskaupungin talosokkeloissa. Seuraavassa koetan kertoa tällä
matkalla tehtyjä havainnolta.

Ispahanin perustamista ja aikaisimpia vaiheita peittää sadun hämärä.
Persialaiset ja arapialaiset aikakirjat ovat siitä erimieliä. Jotkut
kertovat, että Noan pojan poika perusti kaupungin, toiset että eräs
tarunomainen kuningas Djemshid sen rakensi, toiset taas kertovat, että
Nebukadneesarin toimesta maanpakoon ajetut juutalaiset Tsendeh-Rudin
rannoille, Iranin sydämmeen, tämän kaupungin perustivat. Viimemainittua
mielipidettä tukee se seikka, että Ispahanissa aina on ollut lukuisasti
juutalaisia. Kun Omar oli kaliifina, ryöstivät Islamin uskolaiset
kaupungin, ja samoin mongoolit Timur Lenkin hallitessa. Epäilemättä on
Ispahan kaukaisina aikoina ollut suuri ja mahtava; jo nimikin puhuu
tämän otaksumisen puolesta. Se on nim. muodostettu persialaisesta
sanasta _asp_ "hevonen" ja arapialaisesta sanasta _khan_ "keskievari"
s.o. paikka, johon karavaaneja ja ratsastajia kokoontuu, ja
varmaankin on se menneinä aikoina ollut persialaisten sotajoukkojen
keskuspaikkana. Nimen johdon yhteydessä tahdon mainita, että moni
kirjailia ja kartan tekiä kirjoittaa sen p:llä f:n asemesta. Siihen on
syynä se, että tämä äänne, jota on vaikea jäljitellä, on näitten
molempien kirjainten rajalla, se kuuluu kuitenkin enemmän f:ltä.
Strabo, Plinius ja Ptolemeus kirjoittivat Aspadana. Jos Ispahan jo
ennen oli ollut suuri ja mahtava, paisui se vielä enemmän 16 vuosisadan
lopulla, kun shaahi Abbas Suuri muutti hallitusistuimen Kasvinista
Tsendeh-Rudin rannoille. Tältä viisaalta, voimakkaalta ja
tarkkanäköiseltä hallitsijalta ei jäänyt huomaamatta, että valtakunnan
keskipaikka, jossa karavaanitiet pohjoisesta ja etelästä, länsimaista,
ja kaukaisesta idästä toisiaan leikkasivat, oli ainoa paikka, joka
pääkaupungiksi sopi. Hallitusaikansa ensimmäisinä vuosikymmeninä (hän
hallitsi 1587-1628) oli shaahi Abbas I alinomaa sodassa naapuriensa
kanssa. Hän kukisti utsbegit, kurdit, ottamanit ja karkoitti
portugalilaiset Persian lahden rannikoilta. Hän valloitti Kandaharin
sekä nöyryytti kapinalliset kuvernöörinsä Khorasanissa, Gilanissa ja
Kirmanissa. Kun hän kuitenkin v. 1611 oli rakentanut pysyväisen rauhan
valtakunnassaan, asettui hän lepoon Ispahaniin ja rajattoman valtansa
turvissa työskenteli hän nyt, rikaslahjainen kun oli, suunnitellen
pääkaupungin kaunistamista. Hän rakensi palatseja, moskeita ja siltoja,
joita vielä tänäpäivänä länsimainen matkustaja ihmettelee ja ihailee.
Seuraavien kuninkaitten: Sefin, Abbaksen, Soleimanin j.n.e. aikana oli
Ispahan vielä suuri ja ihana, mutta kuolemaniskun sai kaupunki sata
vuotta sitten, kun, niinkuin jo mainittiin, Kadjarhallitsijasuvun
esi-isä muutti hallitusistuimen Teheraniin. Meidän päivinämme on
Ispahan sentähden tuskin entisyytensä varjo. Chardinin[19] aikana oli
kaupungissa enemmän kuin 600,000 asukasta, 162 moskeeta, 1,800
karavaani-asemaa, 12 hautausmaata ja 1,500 kylää juuri lähellä, ja sen
aikuiset persialaiset saattoivat siitä sanoa: "Sefahaun nispe djihaun"
-- "Ispahan on puolet maailmaa." Kertoopa Chardin kaupungin olleen,
niin laajan, että mattokauppiaan, jolta palveliansa oli varastanut osan
varastosta, täytyi hakea kymmenen vuotta, ennenkuin hän hänet löysi,
vaikka varas oli pystyttänyt varastetun kauppakojunsa samaan
kaupunkiin. Nyt sitävastoin on Ispahanista tullut toisen luokan
kaupunki; asukasluku nousee ainoastaan 50,000 tahi esikaupunkineen
korkeintaan 120,000'. Mutta muinaisesta suuruudesta ja loistosta
puhuvat vielä tänäpäivänä shaahi Abbaksen upeat rakennukset, jotka
vielä seisovat koskemattomina ja joita me nyt lähdemme katselemaan.

Kaupungin sydämmessä sijaitsee eräs maailman suurimpia toria,
Mejdan-i-Shaahi eli Kuninkaantori, lähes 1000 metriä pitkä ja yli 300 m
leveä. Sitä rajoittavat tasakorkeat, toisiinsa kiinni rakennetut talot,
joissa on kasarmeja ja myymälöitä. Näitten edessä levittävät korkeat
plataanit vilpoista siimestä. Shaahi Abbaksen aikana mahtoi
Mejdan-i-Shaahi tarjota viehättävän ja kirjavan kuvan itämaalaisesta
elämästä. Silloin täällä yhtyi kauppiaita Itämaan kaikista eri
paikkakunnista. Kuninkaallisesta käskystä olivat ne sijoitetut pitkin
torin neljää sivua myytäviensä erilaatuisten tavaroitten mukaan, jotta
kukin tungoksessa ja sekamelskassa helposti löytäisi ostettavansa.
Niimpä myytiin eräässä paikassa kameeleja, hevosia ja aaseja, toisessa
paikassa hedelmiä, toisessa pumpulia, silkkiä, kulta- ja hopeateoksia,
aseita j.n.e. sitten seurasi saviastioitten tekijöitä, mattojen myyjiä,
tohveli- ja lakkitehtailioita, puuseppiä, rahanvaihettajia ja
katkeamattomassa jonossa puoskareita, julkiset kirjurit y.m.s.
Auringonlaskussa, kun kauppiaat olivat arkkuihin sulloneet tavaransa,
muuttui näyttämö, sillä silloin esiintyi suurella torilla
silmänkääntäjiä, käärmeenlumoojia, satujenkertojia ja hurskaita
dervishejä, kaikki uteliaitten laumojen ympäröiminä. Illalla ja yöllä,
kun nämätkin olivat poistuneet, pystytettiin suuria telttoja, joissa
iloiset leikinlyöjät viinilasin ja kaljanin ääressä katselivat
tanssijattarien keveitä tansseja ja leikkejä. Taloin seinillä torin
ympärillä oli 50,000 lamppua, ja mainittu ranskalainen kertoo, että
komeampaa tulitusta tuskin saattoi ajatellakaan, kun oli kaikkien
näitten lamppujen palaessa. Tämmöistä ei kuitenkaan ollut useimmin
kuin suurissa, uskonnollisissa juhlissa, tahi silloin kuin shaahi
Abbas vastaanotti vieraan lähettilään. Keskellä toria juoksi
porfyyri-kanavassa mitä puhtainta vettä ja Negareh khanesta eli
soittohuoneesta kuului joka aamu ja ilta räikeätä soittoa. Kaikki tämä
komeus on nyt jäljettömiin kadonnut. Niitten lukemattomien, kirjaviin
ja komeihin vaatteisiin puettujen, Intian ja Arapian, Egyptin ja Iranin
kauppiaitten sijassa näkee nyt ainoastaan muutamia köyhiä kauppiaita,
jotka kuluneille matoille levittelevät tavaroitaan. Kirkkaasti
loistavat lamput eivät enää pala ja porfyyrikanava on revitty, mutta
Negareh khanesta kuuluu vielä tänäpäivänä soittajien jättiläistorvet.

Torin toisella lyhyellä sivulla sijaitsee Mesdjed-i-Shaahir eli
Kuninkaan moskee, jonka shaahi Abbas v. 1612 rakensi ja joka tuli
hänelle maksamaan 50,000 tomania eli noin 420,000 mk. Saadaksensa
aineita tähän uuteen rakennukseen, tahtoi hän repiä tuon vanhan,
melkein yhtä suuremmoisen Mesdjed-i-Djuman, joka on juuri vieressä,
mutta Ispahanin papisto vastusti tätä, kuvaillen, että jos
Mesdjed-i-Djuma näin häpeällisesti tasoitettaisiin maan tasalle,
voisi sama kohtalo tulevaisuudessa myös kohdata Mesdjed-i-Shaahia.
Kuningas luopui aikeestaan ja Mesdjed-i-Djuma seisoo siinä vielä
tänäpäivänä. Marmoria tuotiin sen sijaan Jesdistä, mutta toinen vastus
kuningas-moskeen rakentamisessa syntyi siitä, kun sillä paikalla, jolle
se aiottiin rakentaa, oli eräälle rikkaalle leskelle kuuluva iso
viinitarha, eikä hän millään ehdolla tahtonut sitä myydä. Vasta sitten
kun papisto uhkasi häntä Allahin ja Muhametin vihalla, suostui hän.

Suuri, moskeesen vievä portti on asetettu tavattoman suuren
porttaalimuotoisen komeron taustaan, jonka kummallakin puolen kapea,
korkea minareetti eli torni kohoaa korkeuteen. Koko etusivu on verhottu
fajansilla mitä kirkkaimmissa väreissä ja tähän on emaljeeratuilla tahi
kullatuilla toista metriä korkeilla kirjaimilla uurrettu koraanin
lauseita. Moskeen sisälle johtava tie käy kahden etehisen ja yhden
Mekkaan päin sovitetun pihan kautta. Toisessa etehisessä on
tarkoitukseensa vihitty porfyyrinen pesumalja, johon alinomaa juoksee
kirkasta, raitista vettä, jota härkien kiertämällä nostolaitoksella
nostetaan syvästä kaivosta. Moskeen päärakennuksen yli lepää
atsura-sinisellä fajansilla katettu kupooli. Moskeessa säilytetään
seinäkaapissa, jonka aloepuinen ovi on kultalaatoilla päällystetty,
kallista pyhäinjäännöstä: Imam Retsan omakätisesti kirjoittama koraani,
ja se verellä tahrattu paita, jossa Imam Hussein kuoli. Persialaiset
uskovat, että jos tätä taistelussa kannetaan keihään kärjellä, niin
koko vihollisarmeija sen paljaasta näkemisestä, pakenee.

Mesdjed-i-Shaahin läheltä johtaa leveä holviportti tuohon tavattoman
laajaan Kaisserieb nimiseen basaariin, joka kiemuraisissa mutkissa
kulkee torin ympäri ja haaraantuu kaikille ilmansuunnille. Se
eurooppalainen, joka ilman opasta uskaltaa mennä tähän basaariin, saa
totisesti kauvan tepastella ennenkuin hän jälleen löytää ulos. Sivulta
johtaa tosin satoja portteja ulos, mutta vielä enemmän on umpikatuja ja
karavaaniaseman pihaan päättyviä katuja; on sentähden parasta,
basaariin mennessä, ottaa mukaansa luotettavan henkilön, joka tuntee
jokaisen käytävän tuossa verkkomaisessa labyrintissa. Basaari, joka
myös on Abbas Suuren rakennuttama, on erittäin kaunis. Pääkatu on
kahdeksan askelta leveä ja korkeitten holvien peittämä, joitten katosta
valo tulee sisälle ympyräisistä aukoista. On mahdotonta kuvata siellä
vallitsevaa elämää ja liikettä. Katkeamattomassa jonossa -- tahi
oikeammin kahdessa -- tuuppii ja tungeskelee siellä kaiken säätyistä
kansaa. Hämärissä käytävissä kohtaa raskaasti kuormitettuja muuleja,
jotka kaikista esteistä huolimatta järkähtämättä kulkevat suoraan
eteempäin. Ratsastavia sotilaita ja hienoja herroja kullankirjailluissa
silkkivaipoissa, päässä turpaanit, silmäilevät ylpeällä ylenkatseella
alas korkeilta hevosiltaan ja ajavat huolettomasti, täyttä laukkaa,
meluavan kansanjoukon läpi. Ylhäisten hevosten edellä juoksee usein
huutavia ferrasheja, jotka suoraapäätä nyrkeillään raivaavat tien
ihmisjoukon läpi. Kulkeepa täällä vielä äänettömänä ahdingon läpi
karavaanittain kameeleja, tavarakääröt selässä, ja nämät, jotka tuolla
mahdottoman suurella Kuninkaantorilla ovat aivan mitättömän näköiset,
näyttivät täällä sisällä jättiläissuurilta. Köyhät kauppiaat, joilla ei
ole varaa pitää erityistä myymäläkojua, istuvat kulmissa tahi kävelevät
tarjoten yksitoikkoisen laulavalla äänellä tavaroitaan; ja dervishien,
Itämaan kovanonnen lasten, alituinen huuto kaikuu kaikkialla yli
muitten äänien. Mutta mitä tämä kaikki on siihen verrattuna, kun näkee
kenraalikuvernöörin, prinssi Sel-i-Sultanin monivaljakolla ajavan
ahtaan basaarin läpi; silloin täytyy sekä ihmisten että eläinten kadota
myymälöihin tai poikkikaduille. Tämän matkan basaarien läpi tekee
prinssi, ajattelemattomasti kyllä, ainoastaan huvin vuoksi, mutta ei
suinkaan kauppiaitten hyödyksi, jotka eivät uskalla hiiskua sanaakaan
kaikkivaltiaan kuvernöörin oikkuja vastaan. Sillä onneton se
uhkarohkea, joka uskaltaa esiintuoda valituksia. Prinssi, joka on
äkkipikainen ja raaka, hirtättää usein alamaisiaan jaloista johonkin
talon päätyyn, tahi kaivattaa heitä maahan kurkkuja myöten, tai huutaa
hän vihoissaan: "tuo tänne hänen päänsä vadilla."

Mutta ei ainoastaan ostava yleisö melua, sillä basaarin muutamassa
osassa pitävät itse kauppiaat ja käsityöläiset suurinta meteliä. Tämä
tapahtuu varsinkin niillä käytävillä, joissa on puuseppien, levyseppien
ja kastrullintekijöitten myymälät. Sopii ajatella miltä kuuluu ahtaassa
kivitunnelissa, jossa satoja työntekijöitä takoo ja paukuttaa
läkkilevyjä, kastrulleja ja kaikellaisia talouskapineita. Ei täällä
tarvitse koettaakaan puhua naapurilleen, sillä vaikka kuinka hänen
korvaansa huutaisi, ei hän kumminkaan voi kuulla sanaakaan. Kuuluu
siltä kuin kaikki manalan voimat ja henget olisivat liikkeellä; korvat
menevät lukkuun ja vielä pitkän ajan sen jälestä kuin olemme
poistuneet, kuulee vain huonosti.

Ispahanin basaareissa saa hyvän yleiskatsauksen Persian
käsiteollisuuden parhaimmista tuotteista. Täällä valmistetaan suuret
määrät mattoja, silkkikankaita, korko-ompeluja, huppuliinoja,
lakeeraustöitä, niinkuin kirjoitus- ja kynäkoteloita (tuo välttämätön
"kalemdan", jota jokainen kirjoitusta osaava aina kantaa taskussaan),
rasioita, kaljaanipesiä, fajanseja ja posliinia, joka hyvyydessä
kilpailee Kiinan posliinin kanssa, sekä pronssiastioita riikinkukon tai
elefanttien muodossa. Teollisuus on siis jotenkin korkealla kannalla,
mutta on kaikissa tapauksissa alentunut sangen vähäpätöiseksi
entisyyteen verrattuna.

Mejdan-i-Shaahin vastapäätä on myös porttikäytävä erääseen vanhaan Ali
Kapu eli "korkea portti" nimiseen linnaan. Shaahi Abbaksen aikana oli
tämä linna komea ja ihana, mutta on nyt ränstynyt. Eräässä siihen
kuuluvassa puutarhassa oli huvimaja nimeltä "Talaar tavileh"
(tallisali). Sinne johtavaa plataanikujaa myöten vietiin ne
ulkomaalaiset lähettiläät, joitten oli mentävä kuninkaan luokse, ja
semmosissa tilaisuuksissa asetti shaahi Abbas 18 jalointa hevostaan,
kultavitjoilla sidottuina pilttuisiin lehtokujan molemmin puolin ja
jalokivillä sälystettyinä. Ali Kapu oli Abbaksen komein linna, ja tämä
merkitsee paljon, kun hänellä oli 136 muuta linnaa Ispahanin muurien
sisäpuolella.

Kun jatkaa kulkuansa yllämainitun linnan läpi Kuninkaantorilta päin,
tullaan vielä erääseen shaahi Abbaksen rakennuttamaan laitokseen,
nimittäin huvimajaan "Tjehil Sutun", eli "neljänkymmenen pylvään
linnaan". Tämä on keskellä suurta puutarhaa, joka on täynnä tuoksuvia
kukkia, sireenejä, kypressejä ja plataaneja. Meidän käsityksemme mukaan
ei linna vastaa nimeänsä, sillä noita 9 m korkuisia kultapatsaita,
jotka kannattavat verannan kattoa, on vaan kahdeksantoista; tämä on
selitettävä niin, että persialaiset neljälläkymmenellä tarkoittavat
määrätöntä paljoutta, samoinkuin me sadalla tahi tuhannella, ja jos
peilikuvat lammikon edessä otetaan lukuun, nouseekin patsaitten luku
lähes neljäänkymmeneen. Ulkoseiniä peittää lukemattomat pienet,
monikulmaiset peililasilevyt sekä moniväriset lasipalaiset, jotka
kullatuissa puitteissaan muodostavat mitä kirjavimpia kuvioita. Linnan
suuren salin seiniä peittää tavattoman suuret maalaukset, joista monet
ovat taideteoksia. Herra Geyerin persialainen palvelia, joka seurasi
minua, koetti parhaansa mukaan selittää kuvien merkitystä. Eräässä
näkee shaahi Abbaksen voittavan utsbegit, toisessa kuvataan
kuninkaallinen vastaanotto, jossa puvut, jopa eurooppalaisten
lähettiläittenkin, ovat sangen tarkasti kuvatut, kolmannessa on
kuninkaalliset pidot, joissa ei tanssijattariakaan puutu. Muut taulut
kuvaavat tapauksia haaremielämästä t.m.s.

Ispahanin muista rakennuksista mainittakoon moskee, jossa on
messinkilattiainen torni, jonne sukulaiset kuljettavat ratsuilla
lapsettomia ja äsken naituja rouvia. Nainen vie mukaansa luudan ja
saviruukun täynnä pähkinöitä. Astuessaan ylös torninrappusia, rikkoo
hän joka askeleelle pähkinän, pistää sydämmen ruukkuun, mutta jättää
kuoret kunnes hän palajaa, jolloin hän laudalla lakaisee ne pois.
Sitten menee hän kuoriin, käärii pähkinät huntunsa liepeeseen ja kotiin
ratsastaessaan tarjoo hän niistä vastaantulijoille.

Vanhat hautakammiot ovat kaikki rappeutuneet. Eräällä niistä luetaan:
"Olkoon tämä muistomerkki muistona muurari Husseinin kiitollisuudesta."
Aihe tähän on seuraava: Oli kerran muurari, jota hänen ammattiveljensä
halveksivat ja parjasivat. Eräänä päivänä, kun hän oli ansainnut
ainoastaan muutaman äyrin, osti hän niillä kynttilän ja meni sille
haudalle, jossa Harom, erään imamin poika lepäsi. Muurari polvistui
hautakiven ääreen ja rukoili: "vaikka ihmiset halveksivatkin sinua ja
hautaasi, olen minä vakuutettu siitä, että sinä olet yhtä pyhä kuin
mikään muu pyhimys hyvänsä. Olen samassa tilassa kuin sinäkin: minuakin
halveksitaan. Jos sentähden olet se, joksi sinut luulen, niin pelasta
minut onnettomuudestani ja minä lupaan rakentaa sinulle suurimman
hautapatsaan maan päällä." Eräänä päivänä oli shaahi Ismail kolmas
puolisoineen ja hoviherroineen metsästämässä heti Ispahanin
ulkopuolella pienen kylän lähellä, jossa muurari Hussein asui. Silloin
nousi äkkiä raju-ilma ja metsästysseura hajaantui. Shaahin lempipuoliso
tuli muutaman eunukin seuraamana pieneen kylään. He ratsastivat katuja
myöden huutaen apua, mutta ei kukaan uskaltanut laskea heitä
huoneeseen, kun pelkäsivät shaahin mustasukkaisuutta. Muurari, joka
oli elämään kyllästynyt, rohkaisi itsensä, pyysi kuningattaren
yksinkertaiseen mökkiinsä ja tarjosi hänelle, mitä talossa parasta oli.
Palattuansa linnaan, kertoi hän shaahi Ismailille, kuinka köyhä muurari
oli hänen henkensä pelastanut, josta shaahi niin ihastui, että hän heti
nimitti muurarin suurvisiiriksi. Saatuansa valtaa ja rikkautta, täytti
muurari lupauksensa, ja rakennutti Haromille komean muistomerkin.

Tsendeh-Rudin luona sijaitsee Tjahar Bagh eli "neljät puutarhat". Tämä
on pitkä, leveä lehtokuja, jonka molemmilla puolin on rappeentuneita
linnoja ja reheviä, mutta huonosti hoidettuja puutarhoja. Tämäkin
lehtokuja on shaahi Abbas Suuren toimesta syntynyt, ja hän harrasti
niin sen perustamista, että hän omakätisesti istutti plataanit ja
asetti kultatomanin joka puun alle. Tämä on vielä tänäpäivänä, samaten
kuin suuren shaahin aikana, Ispahanin kirjavan väestön kävelypaikkana.
Siellä leikkivät lapset, siellä ratsastetaan edes takaisin ja
komeillaan upeasti varustetuilla hevosillaan, siellä astutaan jaloin,
nauttimassa iltahetkien viileyttä, kun aurinko laskee läntisten vuorten
taakse ja mollan veisu moskeen tornista sekaantuu iltasoiton
huiluääniin ja torven toitotuksiin.

Tsendeh-Rudin toisella rannalla on armeenialainen etukaupunki Djulfa.
Mutta ennenkuin lähdemme sitä katsomaan mainitkaamme muutamia sanoja
Irak Adshemin maakunnan suupimmasta joesta.

Tsendeh eli Sajendeh-Rud, s.o. "elämän virta", alkaa. Tsarda-Kuh
vuorelta, Irakin siinä osassa, jota nimitetään Feridaniksi, jossa
Khonsar niminen kaupunki sijaitsee. Joki, joka on leveä mutta matala ja
samera, juoksee kaakkoiseen suuntaan ja häviää tuolla puolen Ispahania
erämaan hiekkaan, tahi uudempien otaksumisien mukaan erääseen järveen,
joka kuuluu olevan kymmenkunta penikulmaa kaupungista kaakkoiseen.
Shaahi Abbas, joka käsitti "elämänvirran" olevan pääkaupungin elämän ja
kukoistuksen alkulähteenä, ryhtyi erääseen työhön, jolla luultavasti ei
ole vastinetta historiassa. Lisätäksensä joen vesimäärää, muutti hän
monta peninkulmaa, vedenjakajan Mahmud Ker ja Tsendeh-Rud jokien
välillä, jotta edellinen pakotettiin ottamaan toisen suunnan ja
tyhjentämään vetensä jälkimäiseen. Kun tavattomia rahasummia oli
uhrattu, mahdottoman suuria lammikoita, vesisäiliöitä, sulkuja ja
kanavia rakennettu, onnistui tämä hanke täydellisesti. Mutta toinen,
samaa tarkoittava tuuma, ei sitävastoin onnistunutkaan. Aikomuksena oli
yhdistää Shat-el-Arabiin laskeva Karun joki Tsendeh-Rudiin. Abbas Suuri
alkoi tämän työn, jota sitten Abbas II jatkoi, mutta kun oli
työskennelty kaksikymmentä vuotta ja ajottain siihen käytetty
40-100,000 työmiestä yhtaikaa, huomattiin asia mahdottomaksi ja yritys
jätettiin sikseen.

Tsendeh-Rudin yli vie kolme siltaa: Pul-i-Allah Verdi Khan,
Pul-i-Hassanabad ja Pul-i-Sheristan. Ensimmäisen rakennutti Allah Verdi
Khan, joka Abbas I aikana oli Persian sotaväen ylipäällikkö. Silta
on joen leveimmällä kohdalla ja sitä kannattaa 34 holvikaarta.
Pul-i-Hassanabad on merkillinen kauniin rakenteensa puolesta. Siinä on
kaksi käytävää, toinen toisensa päällä. Ylimmäisessä, joka on
avonainen, mutta sivuilta korkeitten muurien suojaamana, joissa on
kaariportteja, kulkevat ratsastajat ja karavaanit; alimmainen, jonka
yli on rakennettu 25 holvia, on vaan käveliöitä varten. Runsailla
kevättulvilla nousee vesi alimmaisen käyttävän lattialle. Näin tapahtui
minun siellä ollessani ja oli erittäin kaunista katsella kun vesi
juoksi holvien läpi ja marmorirappuja myöten toiselle puolelle.
Syyskesällä sitävastoin kun kuivuus alkaa, tulevat joenuomassa suuret
hiekkasärkät näkyviin, ja näitten välitse pujottelee silloin vaan
mitättömiä puroja. Pul-i-Sheristanista ei ole mitään erityistä
mainittavaa. Se on rakennettu samalla tavalla kuin useimmat muut
persialaiset sillat.

Heti Ispahanin ulkopuolella on merkillinen rakennus, nimittäin
"vapisevien tornien moskee." Se on rakennettu samaan malliin kuin
Mesdjed-i-Shaahi, mutta on paljon pienempi, ja torneilla on merkillinen
omituisuus, että jos nousee ylös toiseen ja voimallisesti pudistaa
sitä, niin vapisee ei ainoastaan tämä vaan toinenkin torni.
Persialaiset väittävät, että se on moskeen alla lepäävä pyhimys, joka
aikaansaa vapisemisen ja sointuvan lauluäänen, joka silloin tällöin
saattaa kuulua torneista. Vapiseminen riippuu kuitenkin ainoastaan
rakennusmestarin kekseliäisyydestä, joka on antanut molempien tornien
olla jonkillaisessa tasapainosuhteessa toisiinsa, ja laulavat äänet
syntyvät tuulen vinkunasta torniaukoissa.

Kun on ratsastanut Hassanabadin sillan yli, saavutaan puolentunnin
päästä ennenmainittuun Djulfa nimiseen esikaupunkiin, jonka shaahi
Abbas Suuri perusti. Kohottaaksensa Persian teollisuutta ja kauppaa,
kutsui tahi oikeastaan ajoi hän Ispahaniin väkeä armeenialaisesta
kaupungista, Djulfastar Arasjoen luona, jonka mukaan sitten väestön
uusi kotipaikka nimitettiin Djulfaksi. Armeenialaiset kotiutuivat pian
uuteen kotimaahansa, varsinkin kun shaahi myönsi heille monia vapauksia
ja oikeuksia. Mutta sitä huonommin kävi heille seuraavien hallitsijain
aikana, jotka kaikella tavalla nylkivät heitä ja anastivat rikkaitten
kauppiaitten aarteita. Nämät siirtyivät sentähden joukottain Intiaan ja
Kiinaan tai palasivat he kotimaahansa. Djulfa joutui rappiotilaan, ja
tässä esikaupungissa, jossa Abbaksen aikana oli 30,000 asukasta, asuu
nyt ainoastaan 2,000 armeenialaista, jotka viettävät surullista elämää
ja ansaitsevat niukan elatuksensa viinin ja arrakin puhdistamisella
tai opiumin viljelemisellä. Viinirypäleet tuodaan Ispahanin
rikkaista puutarhoista, joissa niitä kasvaa 30 eri lajia; niistä on
kishmishrypäle pienin mitä löytyy. Kaupungista viedään ulos myös
vesimelooneja, persikoita ja jaloimpia aprikooseja.

Djulfan kadut ovat pitkät, mutta epäsäännölliset. Jokaisen kadun
keskellä juoksee pieni puitten piirittämä puro tai kanava. Katu on siis
jaettu kahteen kapeaan katukäytävään, joita kanava erottaa toisistaan,
mutta siellä täällä ovat ne kivisilloilla toistensa yhteydessä.
Armeenilaiset ovat suurimmaksi osaksi köyhiä, eikä heillä ole varaa
pitää muuta kuin yksi huone. Kun tämä tavallisesti on iso, täytyy sitä
ankarana talvisaikana jollakin tavalla lämmittää ja saadaksensa niin
paljon hyötyä kuin suinkin polttopuista, jotka Persiassa ovat sangen
kalliita, käytetään tattarilaisissa ja muhamettilaisissa kansoissa
tavallista tulensijaa eli "kursinia". Tämä on aivan yksinkertaisesti
maasta tallattuun lattiaan kaivettu kuoppa, jonka yli asetetaan
neljällä matalalla jalalla lepäävä, pöydän näköinen laitos. Tämän
pöydän ympäri asettuu koko perhe patjojensa ja tyynyjensä päälle ja
jalat ojennetaan niin lähelle hehkuvia hiiliä kuin suinkin. Täällä
istuvat armeenialaisnaiset päiväkaudet virkaten, ja täällä nukkuu koko
perhe öisin. Kesällä peitetään kuoppa puukannella.

Ne eurooppalaiset, jotka osaksi sähkölennätinvirkamiehinä, osaksi
kauppiaina työskentelevät Ispahanissa, asuvat kaikki Djulfassa.
Perheineen on heitä 20 henkeä.

Djulfa herättää erityisesti ruotsalaistenkin huomiota. Djulfan
augustiinilaisluostarissa löysi nimittäin v. 1650 Niilo Matinpoika
Kjöping, silloinen Ruotsin soturi Persian palveluksessa, sittemmin
kuninkaallinen ruotsalainen laivaston luutnantti, tuon tunnetun
"Matkustaja-Pentin" nimen piirrettynä. Vapaaherra Pentti Oxenstjerna
oli laveilla Itämaan-matkoillaan jo v. 1617 saapunut Ispahaniin, jossa
shaahi Abbas Suuri hänet erittäin hyvin vastaanotti. Otettuaan shaahin
rinnalla osaa sotaretkeen turkkilaisia vastaan, kävi hän taas
Ispahanissa, joka silloin oli komeutensa ja suuruutensa kukkulalla.
Kerrotaan että "Shaahi Abbas oli ollut sangen armollinen; Pentti
herralle, niin että tämä usein oli päässyt kuninkaan luokse." Heidän
keskinäisestä seurustelustaan mainitaan seuraavaa, jonka tahdon kertoa
tuon vanhan kertomuksen omilla sanoilla:[20]

"Sittekun kuningas oli Pentti herralle näytellyt harvinaisimpia ja
kalliimpia kapineitaan, kuuluu hän kerran vieneen hänet puutarhaansa ja
oli siellä näyttänyt hänelle mitä harvinaisimpia kasveja, joita tämä
muukalainen suurimmalla kummastuksella katseli. Kuningas säästi
kuitenkin harvinaisimman viimeiseksi, näyttäen keskellä puutarhaa
erästä kasvia, jolle hän itse sanoi panevansa suurimman arvon. Tämä
kuuluu olleen katajapensas, jota ympäröi puhtaasta kullasta tehty aita,
tahi oli se lukittuna erityiseen taloon, ettei kukaan saisi sitä
lähestyä tahi vahingoittaa. Muitten kertomusten mukaan olisi
kuninkaalla ollut tämä pensas (epäilemättä pohjoismaisena kasvina
viileyden tähden) rautaovella ja vahvoilla telkeillä varustetussa
holvissa, johon hän lopullisesti vei vapaaherra Oxenstjernan
näyttääkseen hänelle tämän merkillisimmän harvinaisista aarteistaan.
Persialainen majesteetti kuuluu silloin kysyneen häneltä, tunteeko hän
tämän kasvin verrattoman voiman ja ominaisuudet? Mutta tämä, joka
lapsuudestaan oli tottunut näkemään runsaasti näitä kasveja, ja ehkä
oli tietämätön sen lääkevoimasta, ei voinut pitää tätä harvinaisuutena
tahi kallisarvoisena, vaan kerrotaan hänen äkkiä vastanneen: 'Teidän
majesteettinne, Ruotsissa on kaikki metsät ja mäet täynnä näitä
pensaita.' Kuultuansa tämän, ei kuningas enään puhunut siitä mitään,
eikä vapaaherra Oxenstjerna siis saanut tietää syytä miksi kuningas
piti tätä kasvia niin suuressa arvossa, ja sitä seikkaa, kertomuksen
mukaan, moni kuuluu katsoneen lääketieteelle suureksi vahingoksi."



YHDESTOISTA LUKU.

Matka Kyyron haudalle.


Otettuani jäähyväiset herra Geyeriltä ja kiitettyäni häntä suuresta
vieraanvaraisuudestaan, jätin kello 8 aamulla, 6 p. toukokuuta, komean
Ispahanin. Vielä kerran ratsastin läpi Djulfan kapeita katuja,
ennenkuin pääsin maalle. Tie, tasainen ja hyvä, nousee vienosti
viettävää mäkeä ylös, jonka kukkulalta kaupunki tarjoaa viehättävän
näkemyksen, ollen yhden ainoan, suuremmoisen, vihannan puutarhan
peitossa, leveä joki keskellä. Korkeat sillat, moskeet monivärisine
tornineen, tavattoman laajat poppeli- ja kypressilehtokujat ja
rakennusten sekamelska -- tämä kaikki on omiansa johtamaan mieleen
"tuhannen ja yhden yön" satuja ehkä enemmän kuin mikään muu Itämaan
kaupunki, jos ei oteta lukuun vanhojen kaliifien satukaupunkia.

Heti Djulfasta etelään on maa hyvin mäkistä, mutta tasaantuu sitte
vähitellen ja Marg ja Majar nimisten kylien kohdalla ratsastimme
täyttä laukkaa tiellä, joka oli sileä kuin asfalttilattia. Täällä
kohtasin englantilaisen tohtori Scullyn Shiratsista, ensimmäisen
_matkustavaisen_ eurooppalaisen, jonka Persiassa olen tavannut. Näissä
kaukaisissa seuduissa ovat kaikki eurooppalaiset tuttuja, josta syystä
mekin tervehdimme, astuimme hevosilta alas ja pysähdyimme hetkeksi,
jolloin t:ri Scully tarjosi viiniä ja sikaaria. Majarin majatalossa oli
ainoastaan yksi hevonen -- kaikki muut olivat ulkona -- ja oppaan
täytyi sentähden ottaa aasi itsellensä ja minun kapineilleni. Aasi,
joka ei pitänyt laukkaamisesta, jäi pian jälkeen, ja minä jatkoin
matkaani yksinäni erinomaisella tiellä Ispe, Vajnan ja Germseh nimisten
kylien läpi. Viimemainitussa kylässä oli eräs Imamtsadeh lukemattomine
hautoineen, johon suuret ihmisjoukot tulivat Kumishehista,
harjoittamaan iltajumalanpalvelustaan profeetan haudalla. Kumisheh on
jotenkin suuri kaupunki moskeineen ja tornineen. Tein pitkän
kävelyretken katuja pitkin ja kävin basaareissa, poikajoukkojen minua
seuratessa. Täällä sain tyytyä pieneen oppaaseen -- muuten erittäin
kaunis poika -- joka oli ainoastaan kymmenvuotias ja jonka jalat eivät
ulottuneet jalustimiin, minkä tähden hän sai pistää ne parin
nahkahihnan silmukkoihin. Hän rukoili mitä liikuttavimmilla sanoilla,
etten ratsastaisi hänen tyköänsä pois.

Kuusi tuntia kuljettuamme saavuimme Jesdekastin kylään. Tämä oli
kummallisin kylä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Arolta, joka muuten on
ihan tasainen, kohoaa tässä äkkijyrkkänä pieni kallio ja saviasunnot on
rakennettu sen huipulle tahi sijoitettu pääskysen pesän kaltaisina
pitkin vuorenrinteitä. Talot ovat usein monikerroksiset, varustetut
pienillä parvekkeilla, joissa moni persialainen kaunotar viettää
päivänsä ja joihin kirjava joukko vaatteita on ripustettu kuivumaan ja
tuuleentumaan. Ylös kylään vie mutkikas polku, jota ei voi käyttää muu
kuin se, joka on oppinut sen löytämään. Ei saata toivoa varmempaa
linnaa kuin Jesdekast on, ja luultava onkin, että se ennen muinoin on
semmoisena toiminut. Majatalo sijaitsee arolla, kylän alapuolella ja
sinne oli asettunut parikymmentä Sel-i-Sultanin sotilasta, joten siellä
oli jotenkin ahdasta. Nämät olivat kuitenkin kunnon miehiä ja
tarjosivat viinirypäleitä ja melooneja, josta syystä jäin kahdeksi
tunniksi Jesdekastin majataloon vilkkaasti keskustelevain sotilaitten
seuraan, jotka melkein kaikki olivat turkkilaisia.

Shulgistan'in, Abeden ja Surmekin kylien välillä on tie tasaista aroa,
jossa vilisee pieniä, harmaita sisiliskoja ja eräänlaisia suuria,
punaisia hämähäkkejä. Abade on kukoistava kylä, ihanine tuoksuvine
puutarhoineen ja puhtaine, tasaisine kattoineen. Suramekin likelle,
jossa vielä näkyy vanhan linnoituksen raunioita, oli noin parisataa
kameelia käsittävä karavaani leiriytynyt. Eläimet kulkivat vapaasti
ympäri ja söivät erämaan ohdakkeita, sillä välin kun persialaiset
kauppiaat söivät tai lepäsivät tilapäisissä teltoissa, joita aivan
yksinkertaisesti valmistetaan siten, että purjekangas heitetään
muutamien toistensa viereen asetettujen tavaramyttyjen yli. Nämät
teltat antavat kuitenkin riittävän suojan auringon polttavia säteitä.
vastaan sinä lepopäivänä, jota karavaanit säännöllisesti pitävät kaksi
päivää marssittuaan.

Jo Surmekin ja Khanikuran luona alkaa huomata, etteivät Farsistanin
vuoriseudut ole kaukana. Ennenkuin viimemainitulta paikalta saapuu
Dehbidiin on seutu käynyt yhä mäkisemmäksi ja tie kiviseksi ja
liukkaaksi. Dehbidissä menin heti sähkölennätintaloon, jota ympäröi
korkea muuri, sekä poppelit ja kukkapenkit. Englantilainen virkamies,
joka sähkösanomalla oli saanut tietää tulostani, tuli minua jo pihalla
vastaan. Hän oli ollut 12 vuotta Persiassa ja vaimonsa oli hänen
mukanansa. Viivyin täällä useita tuntia, minulle tarjottiin teetä ja
aamiaista, joka maistui sitä paremmalta, koska en ollut moneen päivään
syönyt muuta, kuin munia ja persialaista leipää.

Englantilaisten sähkölennätinvirkamiesten tulee, paitsi varsinaista
virkatehtäväänsä, myös pitää ilmatieteellistä päiväkirjaa, mutta he
merkitsevät vaan jokaisen päivän korkeimman lämpömäärän Fahrenheitin
mukaan, sekä muutamia yleisiä ilmatietoja, niinkuin tuulta, sadetta,
pilvistä, selkeätä j.n.e. Tänä päivänä, 9 p. toukok., oli korkein
lämpömäärä +24° C. Tammikuussa ja helmikuussa on korkein lämpömäärä klo
2 i.p. +3° C ja alin lämpömäärä laskee useita asteita jäähtymäpisteen
alipuolelle. Dehbidissä alkavat yöhallat lokakuun keskipalkoilla ja
jatkuvat huhtikuuhun asti. Lunta sataa tavattomat määrät, ja jokaisena
talvena tapahtuu että lumi joskus katkaisee sähköjohdon. Englantilainen
kertoi pakkasen usein olleen niin kovan, että vaikka oli kolmasti
päivässä lämmitetty, oli vesi pesuastiassa kuitenkin aamulla ollut
jäässä. Mutta Dehbid siaitseekin korkealla, se on Kuhrudin jälkeen
korkein sähkölennätinasema Persiassa, ja ylätasanko, jonka keskellä se
siaitsee, on kaikin puolin korkeitten vuorten ympäröimä, joista
muutamilla on ikuista lunta korkeimmilla huipuillaan. Dehbidin ilmasto
on kuitenkin erittäin terveellistä, ilma on puhdas ja selkeä, ja
sentähden tulevat vuorten eteläpuolella asuvaiset paimentolais- eli
nomaadiheimot (persiaksi il) ylös näille seuduille ja asettuvat
ylätasangolle, jossa viipyvät vuoden neljänä lämpimimpänä kuukautena.
He tarvitsevat monta viikkoa päästäkseen Shiratsista Dehbidiin, kun
kuljettavat mukanaan silmänkantamattomia lammas- ja kuttulaumoja, jotka
kulkiessaan samoilevat siellä täällä laitumella. Nomaadit asuvat
suurissa, neliskulmaisissa mustissa teltoissa ja viettävät
liikkuvaista, vaihtelevaista ja vapaata elämää, hauskempaa kuin
kaupunkilaiset. Ollen luonnoltaan ylpeitä ja rohkeita, halveksivat he
tilallista väestöä, ja nomaadi nai harvoin tytön, joka ei kuulu hänen
heimoonsa, vielä vähämmän kaupunkilaistytön. He ovat yksiavioisia ja
heidän naisensa käyvät hunnuttomina, ovat terveitä, vahvoja ja ahkeria.
Heimon päällikkö, eli Ilkhani on hallituksesta ihan riippumaton ja
hallitsee niinkuin kuningas omaisiaan. Hänen täytyy tuntea
eläinlaumojen luvun, ja pitää huolta siitä, etteivät ne vähene, sillä
ne ovat paimentolaisten rikkautena ja elatuksena. Telttojen ja
talouskapineitten kuljettamiseen käytetään aaseja ja kameeleja, itse
ratsastavat he hevosilla tahi kävelevät. Kaupunkeihin myyvät he maitoa,
juustoa, voita, nahkoja ja villoja, joita tavaroita kaupassa vaihtavat
aseihin, kuuliin, ruutiin, astioihin ja talouskapineihin. Kaupungeissa
käyvät vaan toimittaessaan tämmöisiä asioita.

Näin kumminkin parikymmentä tämmöistä heimoa, kullakin 10 tai 15
telttaa, ratsastaessani Dehbidista Murgabiin, johon saavuin illalla,
Tie oli koko ajan kierrellyt ylös vuoria, jotka nyt tarjosivat yhä
kauniimpia näköaloja äkkijyrkkiä, holjuisia ylängöitä ja niitten
välissä viheriöiviä niittyjä. Eräällä tämmöisellä sijaitsee
Meshedi-i-Murgab, suuri, Murgabjoen mukaan nimensä saanut kylä.
Murgabjoki kastelee läheistä ylätasankoa ja tekee sen niin
perusteellisesti, että tasanko on puolittain muuttunut suoksi, jossa
miljaardeja sammakoita iltasin kurnuttaa ja jossa mitä mehuisimpia
vesikasveja viihtyy. Kylä on siis jotenkin vesiperäisellä ja kostealla
paikalla, olivilehdon peitossa, mutta varallisuus näyttää olevan
hyvällä kannalla; kumminkin oli liike vilkasta ja eläimet hyvässä
lihassa. Kello 6 aamulla 10 p. toukokuuta lähdin Murgabista ja jouduin
pian yhä korkeampaan vuoristoon. Sitä myöten kuin vuoret kävivät yhä
jylhemmiksi ja jättiläismäisemmiksi, sitä myöten tiekin muuttui yhä
huonommaksi ja epätasaisemmaksi. Eräällä kohdalla oli tie sadan metrin
matkalla hakattu itse kallioon, jotta se oli avonaisen tunnelin
näköinen, ja niin kapea ja ahdas, että jalustimet koskivat molempiin
sivuihin. Ei olisi ollut hauskaa kohdata siellä jotakin vastaantulijaa;
jommankumman olisi täytynyt peräytyä.

Parin tunnin matkan päässä Murgabista on tuon suuren, Pasargade nimisen
kaupungin rauniot.[21] Pasargaden muinaismuistoista on Kyyron hauta
parhaiten säilynyt. Niinkuin tunnettu, ovat oppineet kauvan kiistelleet
siitä, onko Kyyro kuningasta todellakin tänne haudattu, ja ovatko
rauniot vanhan Pasargaden jätteitä. Epäiliät vetoovat Pliniukseen ja
Ptolemeukseen, jotka asettavat Pasargaden kaakkoiseen Persepoliksesta,
jotenkin sille paikalle, missä nykyinen Easa on, sekä siihen, että
haudan rakennustapa ilmaisisi naisen olevan sinne haudatun.
Persialaiset nimittävätkin tätä hautaa "Salomonin äidin haudaksi"
(Mader-i-Sulejman). Näitä väitteitä voidaan kuitenkin vastustaa
toisilla, ehkä enemmän todistavilla väitteillä. Hautapatsaan ulkomuoto
on nimittäin yksityiskohdissa semmoinen, joksi Aleksanterin
historiankirjoittajat ovat sen kuvanneet, ja läheisissä raunioissa
löytää Kyyron nimen moneen paikkaan piirrettynä.

Haudan rakenne on yksinkertainen. Kuusi tavatonta, valkoisesta
marmorista tehtyä rappua kannattaa itse hautakammiota joka on kahtaalle
päin kaltevakattoisen rakennuksen näköinen. Kaikkiaan on se noin 10,5 m
korkea; hautakammion seinät ovat noin 1,5 m vahvat, sisältä on se noin
3 m pitkä sekä noin 2 m korkea ja leveä. Sisälle johtaa noin l,5 m
korkea oviaukko, jota metallinen tahi marmorinen portti muinoin sulki.
Tänne kätkettiin suuren kuninkaan maalliset jäännökset kullalla
silattuun arkkuun. Seiniä peitti kalliit baabelilaiset verhot ja
kultajalkaisella pöydällä lepäsi kuninkaan miekka, kilpi sekä hänen
kaulavitjansa, korvarenkaansa ja juhlapukunsa. Nyt on kaikki tämä
komeus poissa, mutta haudan sisässä riippuu sen sijassa langoilla
pitkin seiniä lukematon joukko vaateriepuja, kirjavia tilkkoja ja
koraanista revityitä lehtiä. Hurskaat persialaiset, jotka käyvät
täällä, uhraavat nimittäin näitä pyhiä lahjoja Mader-i-Sulejmanille,
eikä suinkaan Kyyrolle, josta heillä ei ole aavistustakaan. Kuningas
Salomolla on tärkeä sija Persialaisten mielikuvituksessa ja Pasargaden
ihanan palatsin rauniot, jotka nyt ovat hajallansa jättiläiskivilavalla
haudan vieressä, ovat persialaisilta saaneet nimen Taht-i-Sulejmanin
s.o. "Salomon istuin". Hän on kaikkien henkien pääherra ja kuningas ja
voi lähettää uskolliset palveliansa lähettiläinä ympäri maailmaa ja kun
aaveet yöllä kiitävät ilmojen halki, ovat ne kuningas Salomon lähettiä
ja hänen käskyinsä toimittajia. Aaveitten varsinaisena olinpaikkana on
Kevir, suuri suolakorpi Teheranista ja Kumista itäänpäin Afganistanin
ja Seissanin rajoille, ja siksi ei moni persialainen uskalla astua
Kevirkorven rajan yli. Hiekkapyöröt ja pölypilvet, joita tuuli ajaa
korven sisämailla ylös vuorille, eivät ole muuta kuin haamuja ja
henkiä, jotka lähtevät retkeilyille.

Palataksemme haudalle, on haudan ympäri kaikilla neljällä sivulla ollut
patsaita. Nämät, jotka luultavasti myöhäisempänä aikana on sinne
Pasargadesta muutettu, ovat nyt ihan hajalla. Kymmenen minutin matkan
päässä haudalta seisoo vielä 7 patsasta pystyssä tien vasemmalla
puolella. Näistä on yksi jotenkin hyvin säilynyt, mutta sekin on jo
kaatumaisillaan. Pasargaden patsaitten jalustat osoittavat selvää
sukulaisuutta Samos saarella löytyvien patsaitten kanssa, ja otaksuttu
on, että Kyyros on kutsunut arkkitehtinsä ja rakennusmestarinsa
Kreikasta. Sitävastoin seisoo kolme ovenkamanaa valkoisesta marmorista
vielä pystyssä ja niitten sivuihin on Persian, Skyytin ja Babyloonian
kiilakirjoituksella uurrettu: "Minä, Kyyros, kuningas, Akhemenilainen."

Pasargade sijaitsee Murgabeli Polvarjoen varrella, jonka kauniita
rantoja nyt seurasin sangen raivaamatonta polkua myöten Kavamabadin
kylään. Heti kylän tuolla puolen tuli näkyviin suuri valkoinen teltta
vasemmalla puolen tietä sekä ratsupari, joka oli laitumella sen
ulkopuolella. Minä ratsastin ohi, enkä ollut pitkälle ehtinyt, kun
englantilainen tuli juosten ja nimeäni huutaen. Minua ihmetytti
tietysti suuresti, käännyin ja ratsastin teltalle. Siinä oli
sähkölennätinvirkamies Sivendin läheiseltä asemalta, ollen matkalla
johtoa korjaamassa. Hänen muassaan oli vaimonsa ja viisivuotias
poikansa ja he olivat asettuneet sinne 14 päiväksi. Minulle tarjottiin
aamiaista, viiniä ja tupakkia ja vietin muutaman erinomaisen
hauskan tunnin englantilaisen perheessä. Syynä tähän suureen
vieraanvaraisuuteen sekä siihen, että nimeni oli tunnettu,
oli se, että tohtori Hybennet oli sähköittänyt Shiratsin
sähkölennätinasemapäällikölle, herra Fargues'ille, että tämä saattaisi
odottaa erään ruotsalaisen matkustajan siellä käyntiä, ja Fargues oli
vuorostaan antanut englantilaisille asema-virkamiehille tiedon
korkeasta tulostani.

Edelleen kuljin Sivendiin ja Pusehiin, jossa yövyin mitä kurjimpaan
karavaaniasemaan; ei koskaan sitä ennen tahi myöhemmin, ole syöpäläiset
minua niin kiusanneet kuin siellä. Mutta minä olin päivän vaivoista
hyvin väsynyt, ja laskeuduin sentähden maata keskelle kivilattiaa ja
nukuin pian, vaikka magneetin tavoin vedin luokseni pieniä, mustia
eläviä huoneen joka nurkasta.



KAHDESTOISTA LUKU.

Persepolis.


Ne molemmat mahtavat vuoriharjanteet, jotka Pasargadesta asti ovat
Polvarin jokilaaksoa rajoittaneet, jäävät yhä kauemmaksi toisistaan ja
niitten välille leviää laaja Merdasht tasanko. Tämän länsiosan läpi
juoksee Polvar oikullisissa mutkissa, etsien itselleen vuorten välitse
laskun Niris-järveen. Tasangon itäsivulla pistäikse päävuoresta
Rahmedin vuoriryhmä ja edessä on kalliotasanne, jonka kuningas
Dareio I valitsi linnansa paikaksi. Tasanteen sivuista poistettiin
epätasaisuudet ja ne ympäröittiin jättiläismuureilla, joissa oli kolme
eri pengertä liitettynä toisiinsa marmorirapuilla; täten muodostui
kolmenkertainen penkeristö. Eteläiselle muurille asetettiin
marmoritauluja, joissa oli Persian ja Assyriankielisiä kirjoituksia;
eräs näistä kuuluu seuraavalla tavalla: "Suuri Auramatsda (Ormuts),
joka on Jumalista suurin, on tehnyt Darajavuksen (Dareion) kuninkaaksi;
hän on lahjoittanut hänelle valtakunnan; Auramatsdan armosta on
Darajavus kuningas. Näin puhuu Darajavus, kuningas: Tämä Persian maa,
jonka Auramatsda minulle lahjoitti, joka on kaunis maa, rikas hevosista
ja väestä, se ei pelkää ketään vihollista Auramatsdan ja minun,
kuningas Darajavuksen, armosta. Näin puhuu Darajavus, kuningas,
Auttakoon minua Auramatsda ja kantajumalat ja varjelkoon Auramatsda
tätä maata vihollisten sotajoukoista, katovuosista ja valheesta. Älköön
tähän maahan tulko vihollista eikä vihollisjoukkoja, ei katovuotta eikä
valhetta. Tätä armoa rukoilen, minä Auramatsdalta ja kantajumalilta;
tätä suokoon minulle Auramatsda ynnä kantajumalat." Eräs toinen
kirjoitus kuuluu näin: "Dareio, kuningas, sanoo: nämät suuret linnat
ovat rakennetut tälle paikalle, jossa ei ennen ole mitään linnaa ollut.
Minä olen ne rakentanut Auramatsdan armosta, ja Auramatsda sekä kaikki
Jumalat ovat suosiolla katselleet minun rakennuttamiani palatseja. Olen
rakentanut ne merkiksi hänen mielisuosiostansa minua kohtaan."

Varhain aamulla 11 p. toukokuuta ratsastin Pusehista raunioille, jotka
ovat tuskin yhden farsahin päässä sieltä. Tie kulkee pitkin Rahmedin
vuorta. Eräs persialainen tuli minun kanssani, mutta koska aioin jäädä
sinne koko aamupäiväksi, lähetin sekä hänet että hevoset heti takaisin
ja jäin yksinäni noitten sanomattoman suuremmoisten raunioitten luokse.
Jo kaukaa valtaa katsojaa hämmästys ja ihmettely nähdessään nämät
kadonneen suuruuden ikimuinaiset jäännökset. Viivyin siellä kauvan
piirtääkseni patsaita ja korkokuvia, ja ainoa, joka huviani häiritsi
tänä unhoittumattomana päivänä, oli tuo rasittava kuumuus ja
moskiittolaumat, jotka tuhansittain vainosivat minua, mihin ikinä
menin. Oli käsittämätöntä mistä ne tulivat ja mitenkä ne saattoivat
tunkeutua korviin ja nenään, vaikka minulla oli suurin osa päästä
käärittynä nenäliinoihin ja sitäpaitsi poltin tupakkaa. Mutta yhden
päivän viipyminen Persepoliksen raunioilla ei riitä niitten selvään
kertomiseen; seuraan sentähden nytkin prof. Justin esitystä.

Tasanteen luoteisesta kulmasta johtaa jättiläisportaat alimmaiselle
penkereelle. Portaat ovat valkoisista marmorilohkareista ja niin
suuret, että samasta lohkareesta on hakattu monta askelta; ne ovat niin
leveät ja askeleet niin matalat, että niitä myöten mahtuu kymmenen
ratsastajaa vieretysten ajamaan ylös. Kun tullaan penkereelle ylös,
huomaa ensin Kserkseen etehisen, jonka läntiset ja itäiset pääkäytävät
vielä ovat jälellä, sekä kaksi niistä pylväistä, jotka muinen
kannattivat puista kattoa. Etehisen lattiana on tavattoman suuret,
kiilloitetut marmorilevyt ja pääkäytävien sivuissa on neljä, kivestä
hakattua sfinksiä. Ne ovat 6 metriä korkeat ja niiden voimakkaat
jänteet ja tarmokas ryhti osoittaa babyloonialaisten mestarien taitoa.
Sfinksien päätä on ihmiskäsi rumentanut, mutta ne kähärät, jotka
kuvaavat partaa ja kylkikarvoja ruumiissa ja jotka ovat täydellisen
mestarin veistämät, ovat vielä hyvin säilyneet. Sfinksien kaulassa
riippuu somasti tehtyjä vitjoja ja koristeita.

Kserkseen pääkäytävän takana johtaa taas toiset portaat ylös toiselle
penkereelle. Porraskäytävän sivumuurissa on moniaita korkokuvia. Siinä
näkee linnanvahteja pitkissä, meedialaisissa viitoissa, viinet selässä
ja pitkät miekat käsissä; härkää repivä jalopeura näkyy monin paikoin,
edelleen näkyy edustajia kaikista Kserkseen valloittamista kansoista,
kukin kansallispuvussaan, tarjoovan kuninkaalle antimiaan ja verojaan.
Tällä penkereellä sijaitsi Kserkseen linna. Siinä oli suuri sali, jonka
kattoa kannatti 36 pylvästä, näitten häränpään muotoiset kapiteelit
kannattavat kattohirsiä. Itä-, pohjois- ja länsipuolella oli
pylväskäytäviä, kussakin kuusi paria pylväitä. Luultavaa on, että nämät
pylväät kannattivat hirsiä, joista kalliita kankaita riippui, niinkuin
Esterin kirjassa (1: 6) luetaan: "siellä riippuivat valkeat,
viheriäiset ja sinervät seinävaatteet, yhteensidotut kalliilla
liinasilla ja purppuraisilla siteillä hopearenkaissa, marmorikivisten
patsaitten päällä", ja epäilemättä tarjosivat palatsin sisimmät salit
saman komean näön kuin kuningas Ahasveruksen palatsi Susanissa, jossa
"vuoteet olivat kullasta ja hopeasta, permanto oli laskettu
viheriäisistä, valkeista, keltaisista ja mustista marmorikivistä."

Heti tämän eteläpuolella on Dareion palatsi, jossa on suuri sali
keskellä ja kahdeksan sivuhuonetta, sekä avonainen pylväskäytävä.
Eräässä paikassa on marmoriin piirretty seuraava kirjoitus: "Darajavus,
suurkuningas, kuninkaitten kuningas, Hystaspeen poika, on rakentanut
tämän palatsin", ja palatsin rappusessa, jonka Artakserkses III Okhus
rakensi, on muun muassa näin piirretty: "nämät kiviraput olen minä
itselleni rakentanut."

Tästä Dareion palatsista, joka sijaitsee ylinnä muita penkereellä,
tullaan Kserkseen toiseen palatsiin; tässä oli sali, jonka kattoa
kannatti 36 pylvästä ja 12 pylväästä muodostettu pylväskäytävä. Sivulla
oli neljä huonetta. Täällä näkee taas vartiomiesten ja veronalaisten
kansojen kuvia, ja kaakkoisen huoneen sisäseinässä on kuvattu
palvelioita kantaen täysinäisiä vateja, viinipulloja ja teurastettuja
lampaita, tästä sopii päättää, että nämät ovat palatsin vartiahuoneen
ja ruokasalin raunioita. Ovenkamanoissa on kuninkaan kuva ja seuraava
kirjoitus; "Khsajassa, (Kserkses) suurkuningas, kuninkaitten kuningas",
kuningas Darajavuksen poika, Akhemenilainen.

Kauvimpana idässä on Dareion rakentama 100 pylvään palatsi. Joka sivu
on yli 67 m pitkä, siinä on kaksi sisäänkäytävää, ja on sisältä
varustettu 9 komerolla. Pääkäytävien sisäsivuja kaunistaa runsaat
korkokuvat. Muun muassa näkee siinä kuningas Dareion istuvan
valtaistuimellaan, hovimiesten ja valloitettujen kansojen ympäröimänä,
tahi on hän kuvattu taistelemassa ahrimanilaisen pedon kanssa.

Vuoreen, penkereen yläpuolella, on hakattu kolme kuningashautaa. Haudan
etusivu on muodostettu mahtavaksi koloksi kallioon ja se on ristin
muotoinen, jonka vaakasuorana osana on sirosti hakattu friisi ja sitä
kannattaa neljä pylvästä kiinni seinämässä. Molempien keskimäisten
pylvästen välillä on portti, joka johtaa kalliohautaan; tämä on tilava
rotko, jota persialaiset paimenet käyttävät varastohuoneenansa
paimentaessaan laumojaan Merdashttasangolla. Ristin muotoisen fasaadin
ylimmäiseen koloon on hakattu kuvaryhmä esittäen kaksi riviä miehiä,
toinen toisensa ylitse, jotka jonkillaisella alustalla kannattavat
tulialttarin edessä polvistuvaa ruhtinasta. Ylinnä leijailee ruhtinaan
henki, levitetyin siivin, noustakseen haudan pimeästä kammiosta
taivaalliseen asuntoon. Läheisessä Nakshi Rustam-vuoressa on neljä
samankaltaista kalliohautaa ja niissä lepäävät muun muassa kuningas
Dareio I, Kserkses ja Dareio Kodomanno. Ensimainituilta haudoilta on
ihana näköala Persepoliksen raunioille: oikealla on Kserkseen
pääkäytävä ja palatsi, vasemmalla Dareion palatsi ja lähinnä 100
pylvään palatsi. Koko penkereellä on ainoastaan 13 pylvästä paikallaan,
muut ovat maahan kukistetut, mutta pirstaleet näkyvät vielä ja jalustat
osoittavat paikan, jossa ne kerran ovat seisoneet. Muutamia ovat
maanjäristykset kaataneet, toisia ovat myöhemmän ajan raakalais
sukupolvet väkivaltaisesti raastaneet. Tuhannet sisiliskot ja käärmeet
asustavat nyt näissä pylväistä, sfinkseistä ja rapuista muodostuneissa
raunioissa, jotka ovat muinaisten upeiden palatsien jäännöksiä, missä
oli äärettömiä rikkauksia, ja joissa mahtavat kuninkaat elivät
loistossa ja komeudessa, ja niissä kalliohaudoissa, joissa kerran
ylpeät hallitsiat lepäsivät kulta-arkuissa, ryömii nyt skorpiooneja
y.m. matelevaisia. Kentällä, jossa Dareio ja Kserkses tarkastivat
lukemattomia sotalaumojansa, paimentavat nyt köyhät paimenet
karjalaumojansa, ja missä Polvarvirta muinoin, järjestetyllä
maakastelemislaitoksella tuotti hedelmällisyyttä ja runsaita laihoja,
siellä kasvaa nyt ainoastaan erämaan kuivia ohdakkeita ja kuihtunutta
ruohoa. Mitä liikettä ja elämää olikaan silloin täällä, kukoistavan ja
mahtavan valtakunnan sydämmessä, josta Kyyros ylpeillen saattoi lausua:
"minun isieni valtakunta ulottuu niin kauvaksi etelään, missä ei
kuumuudelta voida asua, ja pohjoiseen päin hamaan jään kytkemiin
seutuihin saakka; mitä niiden välillä on, tottelee satraappeja." Mutta
nyt on toisin. Kuolon hiljaisuus vallitsee nyt tällä muistorikkaalla
paikalla, haudan hiljaisuus, joka ehdottomasti saattaa kuuntelemaan
moskiittojen hyrinää ja säpsähtämään sannassa liikkuvaa sisiliskoa,
joka vähän väliä ja varovaisesti, mutta uteliaasti vilkaisee kivien
takaa -- ja tuo haalea, punakellertävä erämaanväri tekee tämän kuvan
vielä autiommaksi ja juhlallisemmaksi. Mutta vaikka hävityksen
kauhistus niin monta kertaa onkin kaupunkia kohdannut, tekevät
Persepoliksen rauniot vieläkin mahtavan ja valtavan vaikutuksen
yksinäiseen vaeltajaan. Ei ollut minunkaan helppo lähteä
Persepoliksesta, vaikka illanvarjot jo laskeusivat vuorten kylkiin,
silloin vasta minäkin palasin jalkaisin Pusehin majataloon.

On ihmeellistä, ettei veden ja ilman hävittävä voima ole 2,400 vuodessa
kuluttaneet pois kiilakirjoitusta ja noita hienoja korkokuvia. Sekä
kirjoitus että kuvat näkyvät niin selvästi, kuin olisi kivenhakkaaja
vasta muutamia päiviä sitte työnsä lopettanut. Täällä löydetyistä
kirjoituksista onkin saatu moni tärkeä tieto Persian muinaisista
vaiheista. Tekisi mieli epäillä historian todistusta nähdessään
tämän aution ja kuolleen seudun, jos eivät kivet itse puhuisi ja
selvin sanoin ilmoittaisi korkeata alkuperäänsä. Paikottain ei
marmorilohkareitten pinta ole kadottanut kiiltoansakaan, vaan se on
niin kirkas, että se ikäänkuin peili heijastaa esineet, ja kuitenkin on
Persepolis altisna pohjois-, länsi- ja etelätuulille, jotka 24
vuosisataa ovat, ajaneet Merdasht-tasangon lentohiekkaa raunioita
kohti. Kun ei voi huomata, että hiekka olisi millään tavalla hangannut
tahi syövyttänyt veistokuvia, otaksutaan että muinaiset persialaiset
osasi valmistaa ja karaista kiveä, työn päätettyään, suojellaksensa
näitä teoksia ilmoilta ja tuulilta, sekä siten säilyttääkseen suurten
kuninkaitten muiston kauvaksi jälkimaailmalle. Toisen selityksen
näitten muistomerkkien säilyttämisestä saamme siitä, että tässä osassa
maata harvoin sataa, että tuulen voima siellä ei ole erittäin suuri, ja
että ohdakkeet ja ruoho jossain määrin sitovat Merdasht-tasangon pölyä.

Ensimmäinen kova isku kohtasi Persepolista, kun Aleksanteri Suuri v.
331 e.Kr. kulkiessaan Baabelista Susaan valloitti nuo nykyään rauniona
olevat kuninkaanlinnat, sekä ryösti läheisen Istakr-kaupungin. Täällä
anasti hän Kyyron ajoilta asti kokoontuneet aarteet, joitten arvo nousi
noin 8,400,000,000 markkaan ja talvehti sotaretkestä väsyneitten
miestensä kanssa Persepoliksessa, jossa elettiin täydessä humussa.
Kerran juovuspäissään poltatti hän kuninkaanlinnan, mutta kuuluu sitten
katuneen tätä tekoa. Tällä välin oli vihollinen Dareio Kodomanno
paennut Ekbatanaan, jossa hän valmistelihe viimeiseen epätoivoiseen
taisteluun valtakunnan itsenäisyyden puolesta. Tähän ei hän
kuitenkaan joutunut osaa ottamaan, sillä hänen omat satraappinsa
salamurhauttivat hänet. Ekbatana lankesi Aleksanterin käsiin, ja Dareio
Kodomannon ruumiin lähetti hän Persepolikseen, jossa se haudattiin
Akhemenilais-kalliohautoihin.

Parthilaisen kuningassuvun aikana kadotti Persepolis merkityksensä, ja
hallitusistuin muutettiin Seleukiaan, Tigris-virran varrelle, vaan
Sassaniidein aikana joutui vanha pääkaupunki taas kukoistukseen. Mutta
kuoloniskun sai se kuitenkin arapialaisilta, jotka Jetsdegerdin
hallitessa (v. 632-651) hävittivät peraialaissuuruuden ja loiston
viimeisen jäännöksen. Vielä näkee Persepoliksen raunioilla jälkiä
heidän hurjasta riehunnastaan, sillä he näkivät hyväksi rumentaa
melkein kaikkien kuvien ja sfinksien päät, koska sunniittien
muhamettilaisuus kieltää tunnustajiaan kuvaamasta ihmiskasvoja.

Mutta, kysynee joku, mitä Persian kansa ajattelee näistä kadonneen
suuruuden suuremmoisista muistomerkeistä? Kyyrosta, Dareiosta ja
Kserkseestä ei persialaisella talonpojalla ole aavistustakaan. Hän
luulottelee sen sijaan Persepoliksen olevan sankarikuninkaan Djemshidin
työtä, tämän kuninkaan, josta Fideusi kertoo monta merkillistä
satua ja seikkailua suuressa sankarrunossaan "Shahnameh" eli
"kuningastenkirjassa", ja Persepolis nimi on persialaiselle ihan
tuntematon. Hän antaa paikalle nimen Taht-i-Djemshia, s.o. Djemshidin
valtaistuin.



KOLMASTOISTA LUKU.

Muutama päivä Shiratsissa.


Illalla lähdin Pusehin asemalta kahdella oivallisella hevosella.
Oppaani oli neekeri, vaikka ei ihan täysiverinen. Persepoliksen rauniot
näkyvät kauaksi ja viimeisen kerran käännyttyäni satulassa ja
lähetettyäni sinne vielä jäähyväistervehdyksen, jatkoimme matkaamme
hyvää vauhtia, kunnes jouduimme laajalle suomaalle, jonka yli käydään
kapeata kivikatua myöden. Suuret kalat uivat vesikasvien ja levien
välissä, ja sammakot kurnuttelivat yksitoikkoisesti iltalauluaan. Suo
saa vetensä Polvar-joesta, jonka yli päästään korkeata, kivestä tehtyä
kaarisiltaa myöden. Joki on tällä kohdalla jotenkin leveä; vesi on
sakeata, mutta kalarikasta, ja juotettuamme siinä hevosemme, jatkoimme
matkaamme Sergunin kauniisti siatsevalle asemalle. Seuraavana päivänä
12 p. toukok. lähdin aamuhämärässä Sergunista. Tie on täällä hyvin
huono, kiviperäinen ja liukas, ja seutu mäkistä, joten nousu on sangen
vaivalloista. Lukemattomat karjalaumat käyvät laaksoissa laitumella ja
paimentolaiset ovat pystyttäneet mustat telttansa vuorenrinteille.
Kaivetut kanavat, jotka johtavat korkeampien vuoriseutujen kirkkaita
vesiä pitkin vuorten sivuja alas, ilmoittavat että olemme lähellä
kaupunkia, ja tuuli tuo silloin tällöin suloisen ruusun- ja
kypsien hedelmien tuoksun ylös laaksosta. Nyt kohtaa meitä monta
muulikaravaania, jotka raskaine tavarakääröineen jatkavat vaivalloista
kulkuansa Farsistanin vuorten yli suuren valtakunnan sisämaihin.
Persialaisia talonpoikia kuljettaa aaseilla maanhedelmiä, ja dervishejä
istuu tiensivussa kuroitetuin käsin. Näin ratsastamme mutkielevaa tietä
kiihkeästi odottaen, kunnes vihdoin saavumme jyrkästi esiinpistävälle
kallioryhmälle. Vasemmalla avautuu nyt äkkiä laakso, ja taustassa,
syvällä jalkojen alla, leviää laaja tasanko, jonka keskellä on suuri
kaupunki ja sen ympärillä puutarhoja ja kypressejä. Tämä on laulujen
ylistämä Shirats, valtakunnan eteläinen pääkaupunki. Persialaisella on
tapana, tätä kaupunkia nähdessään, huudahtaa: "Allah ekbär" ja siksi
onkin solalla nimenä "Teng-i-Allah ekbär" s.o. "Jumala on suuri"
niminen sola, ja suuremmoinen ja unhoittumaton onkin todella se näky,
joka tässä kohtaa matkustajan silmiä.

Shirats on epäilemättä Persian kaunein kaupunki. Kypressitarhat,
viinit, vuoden umpeen kukoistavat ruusut, iäti sininen taivas ja
iloinen väestö, ne ovat tehneet tämän kaupungin niin kuuluisaksi koko
muhamettiläis-maailmassa. Sinne saapuukin paljon matkustajia
kaukaisista maista käydäkseen siellä Saadin ja Hafiksen haudoilla.
Kaupungilla on erinomainen asema vuorten suojaamalla tasangolla.
Puutarhat ovat kauneutensa ja rehevyytensä puolesta verrattavat
ainoastaan Ispahanin puutarhoihin. Viini kehutaan parhaimmaksi koko
Persiassa; se on makeata, mutta tulista ja juovuttavaa, maultaan
muistuttaa se sherryä. Shirats on ruusujen kaupunki ja ruusuja onkin
siellä niin runsaasti, ja ne ovat niin suuria ja niin sulotuoksuisia,
että kauvan saanee hakea niitten vertaisia. Ilma on sanomattoman
puhdasta ja kirkasta, ja harvoin on taivas siellä pilvessä. Hyvä
ilmanala onkin vaikuttanut sen, että Shiratsin asukkaat ovat
vilkkaammat ja iloisemmat kuin minkään muun kaupungin väestö Persiassa.
Kun Shiratsissa valmistetaan paljon viiniä, ei siellä niin ankarasti
noudateta koraanin sääntöä, joka kieltää viininjuonnin. Päinvastoin,
kaupunkilaiset kokoontuvat mielellään iloisiin seuroihin ja kuuluvat
silloin nauttivan suuret määrät tuota väkevää viiniä. Juopunut
Persialainen ei kuljeskele kaduilla hoiperrellen ja laulaen, ei hän
myös itke, eikä ryhdy tappelemaan, vaan hän menee heti maata.
Shiratsilaiset rakastavat myös tanssia ja laulua, ja moni heistä
viettää iltansa ja yönsä katsellen iloisten ja vallattomien
tanssijattarien enemmän tai vähemmän somia taide-esityksiä.

Kuljettuamme kapeata laaksonsuuta, tulemme tasaiselle lakeudelle jonka
läpi kulkee luotisuora tie ja sen sivulla yksityisiä taloja. Mitä
enemmän kaupunkia lähenemme, sitä tiheämmässä on taloja, kunnes tie
lopulta jatkuu Shiratsin suurimpana ja pisimpänä katuna. Niinkuin jo
ennen mainitsin, oli tohtori Hybennet sähköittänyt herra Farguesille
minun tulostani ja sitäpaitsi oli minulla hänelle kaksi kirjettä,
toinen t:ri Tholotsanilta ja toinen Hybennetiltä. Menin sentähden
suoraan sähkölennätinasemalle, tämä oli suuri, muhkea rakennus,
sotamiehiä portilla vartioimassa, ja pihalla pitkänlainen vesi-allas
kultakaloineen; siinä kuvastuivat sen ympärillä olevan puutarhan
poppelit ja ruusupensaat. Lähetettyäni pois miehen ja hevoset, astuin
sähkölennätinasemaan, jossa herra Fargues itse tuli minua vastaan
lausuen minut mitä kohteliaimmalla ja herttaisimmalla tavalla
tervetulleeksi. Me menimme hänen upeasti kalustettuun salonkiinsa,
jossa joka askeleellaan melkein keinui pehmeillä matoilla ja jossa
vanhat, kallisarvoiset pronssikalut koristivat seiniä. Mutta koska
vielä olin tomuisissa ratsastussaappaissani ja kuluneissa
matkavaatteissani, enkä moneen päivään ollut likeisemmässä tekemisessä
veden kanssa, vetäydyin huoneisiini, sillä niitä oli jo kaksi valmiina
minua varten. Virkistävän kylvyn ja lyhyen levon perästä, söimme k:lo 8
päivällisen, jossa jokaisella uudella ruokalajilla oli eri viininsä,
eipä edes Reini-viiniä eikä samppanjaa puuttunut. Jälkiruoan perästä
toi palvelija kukkuraisen vadin aprikooseja, viinirypäleitä,
saksanpähkinöitä ja kirsimarjoja. Viimeiseksi juotiin kahvia "à la
turka", ja poltettiin kaljaania, vesipiippua, sanalla sanoen, tämä oli
päivällinen, joka sai minut unhoittamaan edellisten päivien niukat
ateriat.

Herra Fargues, joka on ranskalainen, on 50 vuotias, hän on tarmokkaan
näköinen, on vähäläntäinen, mutta vahvarakenteinen. Hän käyttäytyy
tyyneesti ja arvokkaasti, mutta samalla herttaisesti, on iloinen ja
puhelias ja sen lisäksi erinomaisen hienosti sivistynyt. Hän luki ennen
lääketiedettä Pariisissa, mutta teki pienen huviretken Persiaan, jossa
hän tuli viipyneeksi 20 vuotta. Hän tuntee Persian maantiedon kuin
viisi sormeansa, lukee ja puhuu persiaa, turkkia ja arabiaa, sekä osaa
myös selitellä kiilakirjoituksen omituiset merkit ja taitaa
sanskrittia. Erityisesti harrastaa hän muinaistieteellisiä tutkimuksia,
joita hänellä heti Shiratsin lähellä on tyhjentymätön varasto, sekä
tutkii babiitein pyhiä kirjoja. Niinkuin jo ennen olen maininnut, ovat
babit uskonlahko, joka perusti 40 vuosiluvulla eräs pyhä seidi,
(profeetan jälkeläinen), joka nimitti itsensä Babeddiksi, eli "uskon
portiksi". Kammottavia ovat kertomukset siitä väkivallasta, jota
hallitus näki hyväksi käyttää tätä uutta lahkoa vastaan, jonka
tunnustajien luku kasvoi päivä päivältä. Hirvittävimpiä kidutuksia
keksittiin tekemään heidän kuolontaistelunsa mestauspaikalla niin
pitkälliseksi ja tuskalliseksi kuin suinkin. He kaivettiin kurkkua,
myöten sammuttamattomaan kalkkiin; he ripustettiin jaloistaan,
rakennusten päätyyn, josta kuolema joskus vasta usean vuorokauden
perästä heidät vaivoista pelasti ja jossa odottavat kaarneet olivat
vartioimassa, he käärittiin naftanliottamiin mattoihin, jotka sitte
sytytettiin: heitä laahattiin katuja pitkin, kunnes ruumiinsa oli ihan
rikkiraadeltu ja lihavien ruumiiseen leikattiin reikä ihoon ja siihen
asetettiin palavia vahakynttilöitä -- ja kun vaha oli sulanut, piti
ruumiin oma rasva kynttiläsydämen palamassa j.n.e. Babismia ei
kuitenkaan ole saatu tukahutetuksi, vaan on sittemmin yhä kehittynyt
suurimmassa salaisuudessa. Sen tunnustajat ovat keksineet merkkipuheen,
jonka avulla he toisiaan ymmärtävät. Fargues osaa tätäkin ja hän on
mitä tutunomaisimmalla kannalla babilaisten ja heidän ylimmäisen
pappinsa kanssa Shiratsissa.

Hänellä on hallussaan heidän pyhät kirjansa, jossa opin perusteet ovat,
ja hän aikoo julaista ne, jahka hän palaa Ranskaan. Sitä ennen hän ei
tahdo sitä tehdä, sillä hallitus saattaisi karkoittaa hänet maasta
pois, se kun pelkää lahkon saavan tunnustajia myös Persian ulkopuolella
ja siten vahvistuvan. Pitkänä oloaikanansa Shiratsissa ei Fargues ole
laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta kokoamaan aineksia tähän
omituiseen ja mielenkiintoa herättävään uskontoon. Joutuessaan
jonkun babilaisen yhteyteen, tekeytyy hän ensin babismille ihan
tuntemattomaksi ja vieraaksi mainiten tätä arkaa asiaa vaan ihan
sivumennen. Babilainen vannoo silloin ettei hän koskaan ole kuullut
puhuttavankaan semmoisesta opista, mutta kun Fargues merkkipuheella on
vakuuttanut olevansa siinä yhtä perehtynyt kuin tämä vieraskin, käy
tämä tavallisesti avonaiseksi ja puheliaaksi, ja Fargues saa tietää,
mitä hän haluaakin.

Shiratsissa asuu toinenkin ranskalainen, herra Decroix, opettajana
Sel-i-Sultanin 18 vuotiaalle pojalle, prinssi Djellal-ed-Dauleh. Tämä
asustaa nimittäin Shiratsissa, jossa hän, vaikka ainoastaan nimeksi, on
kuvernöörinä. Herra Decroix hyväntahtoisesti esitti minut prinssille,
joka vastaanotti minut eräänä iltana kello 8. Tullessamme aidattuun
puutarhaan, vastasi kamariherra, että prinssi siliä hetkellä nukkui
päivällisuntaan haaremissaan, jonkatähden me asetuimme eräälle
sohvalle, johon heti tuotiin kynttilöitä, teetä ja sikaaria. Tunnin
odotettuamme tuli prinssi, hieroen vielä unenpörröksissä silmiään. Hän
oli pieni, parraton, hyvin lihava nuorukainen, ystävällinen ja
miellyttävä ulkomuodoltaan. Kumarruin nöyrästi maahan asti, johon
prinssi vastasi kuninkaallisesti päätään nyökäten, jonka perästä hän
kätteli minua sanoen: "bonjour, monsieur" (hyvää päivää herrani). Sitte
käski hän meidän istua ja jatkaa sikaarinpolttoa, jolla aikaa hän
tarkkaan kyseli matkastani, varoitti minua Busherin ilmastosta ja käski
minun varomaan kuumetta tuottavaa vettä. Sitte kyseli hän, kaikki
hyvällä ranskankielellä, puhuinko persiankieltä. Vastasin olleeni
tilaisuudessa oppimaan ainoastaan matkaa varten tarpeellisimmat sanat
ja lauseparret, jolloin prinssi huudahti: "mitkä ne ovat, luetelkaa!"
Minä latelin silloin niitä kysymyksiä, joita tavallisesti tein
asemapaikoilla niinkuin: aja asb haser est? tjaj dared, tjaj haser kun!
balakhaneh khob est? sjend farsakh aes intja ta mensil est? j.n.e.[22]
Tämä huvitti prinssiä sanomattomasti, ja hän nauroi niin että hänen
suurella vatsallaan oli täysi vaiva seurata muassa. Epäilemättä olivat
nämät lauseet hänen mielestään keisarillisessa palatsissa vähän liiaksi
jokapäiväisiä, mutta siitä huolimatta huudahti hän: "kheili khob!"
"sangen hyvin!" Prinssin lempihuveja oli metsästäminen ja hän oli
tänäpäivänä ollut metsästämässä gaselleja Shiratsin lähellä. Hän vihaa
englantilaisia ylön määrin, mutta itse on hän shaahin erinomainen
suosikki. Viimein käski hän minun seuraavana päivänä tehdä retken
Shiratsissa ja sen ympäristössä ja lupasi lähettää pari arapialaista
hevosta ja tallirengin herra Decroixin taloon. Tunnin päästä hyvästeli
hän meitä armollisesti päätään nyökäten.

Seuraavana päivänä ratsastimme siis, herra Decroix ja minä, prinssin
hevosella, seurassamme "guhlam" eli tallirenki. Ensin kävimme laajoissa
basaareissa, jotka ovat hirveän likaiset, mutta tilavammat ja
korkeammat kuin monessa muussa Persian kaupungissa. Keskellä on ojanne,
jota käytetään sekä rikkaläjien mukavuuspaikkana, kuin myös kuolleitten
koirien ja mätänevien jätteiden koontipaikkana, nämät heitetään sinne
myymälöistä ja niistä leviää sietämätön löyhkä noihin pitkiin
käytävänmuotoisiin myymälöihin. Siinä basaarin osassa, jossa
hedelmänmyyjät olivat, löytyi uskomattoman paljon hedelmiä, enimmäkseen
viinirypäleitä, sekä hilloja ja konvehteja. Eräässä toisessa osassa
olivat läkkiseppien myymälät ja työpajat. Nämät käsityöläiset ovat
sangen taitavia ammatissaan ja käyttävät vasaraa nopeaan ja varmasti.
Muissa pienissä tehtaissa valmistellaan mattoja, lakkeja, huiveja,
tohveleita y.m.s. ja likittyvillä keksimme myymälän, jossa puhdistetaan
villoja. Puhdistaminen tapahtuu sangen yksinkertaisella, mutta
älykkäällä koneella; tämä on iso puukari eli jousi, jonka molempia
päitä yhdistää vahva, pingoitettu seililanka. Lyömällä jännettä
puukapulalla, saatetaan tämä väräjämään, ja kun se silloin viedään
villojen yhteyteen, saatetaan nekin liikkeeseen ja puhdistuvat silloin
tomusta ja muusta liasta. Kun jännettä lyödään, syntyy kumea ääni,
josta eräs ranskalainen nainen on saanut syytä matkakertomuksessaan
puhua persialaisten alkuperäisistä "harpuista."

Ratsastettuamme muutamia pitkiä, ahtaita ja mutkaisia katuja, tulimme
maaseudulle ja suuntasimme matkamme varsinaisen kuvernöörin Dillkahshah
nimistä palatsia kohti, jota ympäröi suuremmoinen puutarha
vesialtaineen ja putouksineen. Sitte katselimme Tjehel Tannia ja
Haeft-Tannia, s.o. 40 ja 7 dervishin hautoja. Näitä molempia pyhiä
paikkoja ympäröi korkeat muurit sekä kypressi- ja poppeliaidat.
Jokapäivä menee sinne joukottain dervishejä pitämään hartautta
edesmenneitten veljien haudoilla. Molemmilla paikoilla tarjoaa eräs
dervishi teetä ja kaljaania, ja rukouksen pidettyään nauttivatkin
useimmat pyhiinvaeltajat näitä.

Dervishiläisyys on laitos, joka on levinnyt kaikkialle Itämailla.
Dervishit ovat Islannin munkkia, sillä dervishit yhtyvät ja muodostavat
veljeysliittoja, joitten "pirillä" eli päämiehellä on oikeus vaatia
jäseniltä ja oppilailta alamaisinta kuuliaisuutta. Itämaalaiset
pukeuvat dervishikaapuun osaksi uskonnollisesta haaveilusta, osaksi
köyhyydestä ja laiskuudesta. Moni muinoin rikas ja mahtava
persialainen, jonka kohtalon kovuus on kerjäläiseksi saattanut, rupeaa
dervishiksi. Jokaisella dervishikunnalla on ohjeensa ja sääntönsä. Kun
toinen käskee jäsenensä alinomaa hiljaisesti miettimään maallisen
elämän lyhyyttä ja epävakaisuutta verrattuna Jumalan loppumattomaan
viisauteen ja kaikkivaltaan, käskee toinen tunnustajansa päivän
noususta sen laskuun asti huutaa: "Allahum, Allahum!" (o Jumala) tahi
"Ja hu, ja haki" (Hän on vanhurskas.) Usein kuulee basaareissa ja
kaduilla dervishejä, jotka tästä ijankaikkisesta huutamisesta ovat niin
näännyksissä, että äänet ovat enemmän puolitukehtunutta korinaa, kuin
oikeita sanoja. Toiset dervishikunnat määräävät veljiä tekemään
toivioretkiä profeettain haudalle, tahi lyömään oikealla kädellä
rintansa vasenta sivua, tahi haavoittamaan olkapäitään rautavitjoilla.
Tämä itsensäkiduttaminen on dervishilaitoksen uskonvimman huippu. Olen
nähnyt monta tähän viimemainittuun luokkaan kuuluvaa dervishiä. Ne ovat
usein alastomat, paitsi lanteilla on heillä verho, ihonväri
mustanruskea auringonpaahteesta ja liasta, parta ja hiukset pitkät ja
takkuiset ja olkapäät haavoja täynnä.

Dervishiä kaikki kunnioittavat ja käydessään kadulla tai basaarissa
ympäröi häntä aina hurskas kuuliakunta. Hänellä on vapaa pääsy
niinhyvin alhaiseen mökkiin kuin rikkaan palatsiin ja se osoittaisi
suurinta jumalattomuutta jos käskisi dervishin pois, tahi kieltäisi
antamasta hänelle rahaa. Sauva kädessä ja kokospähkinä-kuorinen
säästölaatikko nauhassa kaulan ympärillä vaeltaa hän kaupungista
kaupunkiin, eikä hänen tarvitse koskaan ajatella huomispäivää, sillä
hän saa ruuan ja asunnon mihin hän tulee. Näyttääkseni millä tavalla
dervishit käsittävät asemansa, esitän tässä muutamia juttuja ja
sääntöjä suurelta dervishiltä, ajattelialta ja runoilialta,
Saadilta.[23] Eräs kuuluu näin: "Joukko tyhjäntoimittajia moitti erästä
dervishiä ja he puhuivat hänestä sopimattomia. Tästä loukkaantuneena
valitti hän dervishikunnan päällikölle, kertoen mitä oli tapahtunut.
Päällikkö vastasi: 'oi minun poikani, dervishien munkkipuku on
nöyryyden puku. Se, joka tässä viitassa ei voi kärsiä vastuksia,
mielipahaa, on julkea, eikä ansaitse saada kantaa munkkipukua.' -- Eräs
kuningas katseli halveksien muuatta dervishijoukkoa. Joku heistä
huomasi tämän ja sanoi: 'oi kuningas, tässä maassa olemme sinua
alhaisemmat vallassa, mutta me olemme onnellisemmat kuin sinä,
sillä me olemme tyytyväiset, me olemme sinun vertaisesi kuolemassa, ja
enemmän kuin sinä ylösnousemisessa.' Dervishien säännöt ovat:
rukoileminen, hyvien töitten tekeminen, jumalanpalvelus, kuuliaisuus,
hyväntekeväisyys, kohtuullisuus, yhden Jumalan tunnustaminen ja häneen
luottaminen, itsensä kieltäminen ja kärsivällisyys. Jokainen, jolla on
nämät ominaisuudet, on totinen dervishi, olkoon hän sitte puettu vaikka
rikkaitten viittaan. Mutta jokainen, joka puhuu kevytmielisiä sanoja,
halveksii rukousta, on himojensa orja, joka viettää päivänsä huveissa,
ja yönsä aamunkoittoon asti unhotuksen unessa, joka syö kaikkea, mitä
hän saa, ja puhuu kaikkea, mitä kielellensä tulee, se on irstas
ihminen 'vaikka hän olisikin puettuna köyhien kaapuun.' -- Dervishin
ulkomuoto on paikattu puku ja kerityt hiukset, mutta todellinen
dervishi on se, jonka sydän on elävä, ja jonka himo on kuollut."

Jatkaessa matkaamme, kuljimme useitten puutarhojen läpi, joissa oli
runsaasti appelsiinejä ja eräänlaisia kirsikoita, ja joita pienet
kanavat kastelivat. Viimein jouduimme erääseen linnaan nimeltä
Bakh-i-Taht, s.o. "valtaistuin puutarha", joka on vaan 30 vuoden vanha,
mutta kokonaan rappiolla ja raunioina; on vahinko, sillä se siaitsee
ihanimmasti mitä ajatella voi. Linna on rakennettu penkereissä,
korkealle kukkulalle ja sen balkongeilta on viehättävä näköala yli
Shiratsin, sen talojen, puutarhojen ja kupoolien yli; kupooleista
huomioon astuu se, joka on rakennettu sejd Mir Ahmedin haudalle.
Bagh-i-Tahtin alapuolella on suuri kypressitarha ja vesi-allas, jonka
vesi nyt on kuivunut.

Useita kilometriä Shiratsin ulkopuolella alkaa pieni, Kuh Rud-niminen
puro, joka eräässä kohden muodostaa matalan putouksen. Tässä
pyydystelevät persialaiset suuret määrät kaloja, jolloin he
menettelevät seuraavalla viekkaalla tavalla. He kaivavat varsinaisen
joen vuonan sivulle pienen kanavan, ja sen he siellä täällä
levittelevät altaiksi, joitten läpi vesi juoksee. Kun nyt mullot ja
raudut suurissa parvissa nousevat jokea ylös ja hyppivät putouksen yli,
joutuvat muutamat sivukanaviin ja altaisiin ja pyydystetään helposti
siten, että viimemainittujen suut tukitaan.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Hautoja Shiratsissa.


Matkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää
meikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen
lääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa
Shiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn,
kertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta
lääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan
Shiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry
matkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi
puettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut
partansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä
repaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon,
jossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: "ja hu! ja
hakk!" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria
Muhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin,
antoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti
pyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä
tekevästä voimasta. "Kyllä", vastasi dervishi, "sinä olet frengi
(eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat." Silloin
käski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi
ihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin
sadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin
runoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki
ruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut
ainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli
Fagergrenin vieraaksi.

Fagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia
persialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi
hän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut
kaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon
käsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi
saanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina
Shiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn,
kenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten
tuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän
lupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän
ja antaa ne minun käytettäväkseni.

Vámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja
auttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan
lääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti
Bender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa
1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui
imamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun
imami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada
pysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus
väkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun
päälliköt, tavallisuuden mukaan "keskinäisestä kateudesta", eivät
voineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin
Fagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen
johdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset
kadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia
taisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu
eräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: "persialaisten sodassa
saattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi
häviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko
armeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi
kolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa -- niinkuin lampaat,
jos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa.
Taistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa
omaa mieltään... Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies
saattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti
käyttää ja herättää hänen intoansa".[25]

Heti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä
puutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri
talo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on
täällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita.
Tässä lepää runoilija Saadi.

Shekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa,
Shiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen
sanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän
karavaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan
ja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä
lienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja
Syyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä
loppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän
satavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia
ja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten
tunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.

Kuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli "kukkatarha." Tämän kirjan
aihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: "olen
pitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja
näitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu
kahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se
on lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu
kuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista,
vaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta
ja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä
seuraelämässä." Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta
luvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: "Joku oli saavuttanut
täydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua,
jotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän
niistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään
oppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden
kieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja
voimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin
pitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun
verrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja
johtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä
ammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän
käski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan
suuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin
juopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen
vastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan
reväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä
voimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän
oli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet
molemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto
kuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle
kunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen:
'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et
ole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua
voimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi
minulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut
voittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää
varten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon
valtaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua
vahingoittaa'."

Tässä seuraa näytteeksi ote luvusta: "kasvatuksen merkityksestä": "Minä
olen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi
kiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on
kivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen
marmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään
sen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on
kylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän
kuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi
on palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun
isäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He
eivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät."

Kääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan
sisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko
muita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien
hautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta,
jota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on
runsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis
itse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: "Tulkaa tänne, minun
rakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja
sointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista."

Shemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja
hänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota.
Kaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle
suosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin
hänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan
päällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä
ja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa
ja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi
islamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin
Bellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät
niinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle,
jopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa.
Monenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen --
enimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry -- ja avaten neulalla
umpimähkään hänen runokokoelmansa, "Divanan", saattaa avatusta kohdasta
saada tiedon tulevasta kohtalostaan.

Kun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin
osmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin
sen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin
hän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten
sielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista
hautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja
kerrotaan että hänen oma "Divanansa" sai ratkaista asian. Kirja
avattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo
"panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen." -- Hän haudattiin
kunniallisesti.

Paikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. "rukouspaikka", ja
sen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija
kirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä
sanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:

    Miks' Shirats on niin kuuluisa,
    Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?
    Miks' ylistetty Roknabad?
    Mosellan lehto miks' on mainio?
    Ei niiden kauneus lie syynä siihen,
    Maas' ompi kauniimpiakin,
    Sun laulustas ne maineen sai
    O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]

Näytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä
hänen lauluistaan:

    "Jo aamu valkeneepi
    Ja pilvet hunnuks' käy.
    Mun aamuviinin' tänne!
    Hei saakaa veikkoset!
    On kirkas kastehelmi
    Tulpaanin poskella:
    Siis tänne mulle viini,
    Jot' aina nautitaan!
    Jo paratiisin pälve
    Tuo niityn tuoksuja.
    Smaragdi-istuimella
    Kas ruusu lepäjää:
    Siis hurmajuoman, tuokaa,
    Rubiinisäihkyineen!
    -- -- -- -- --
    Rubiininväri suuri
    Kyll' ompi vaatelijas:
    Mutt' huolett' ollos, Hafis,
    Jo nostaap' onnetar
    Huntunsa varjoomasta
    Kauniita kasvojaan."



VIIDESTOISTA LUKU.

Farsistanin vuoristossa.


Sunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats.
Herra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien
nimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan
kilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti
hän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama
sardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa
sitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena
polttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle
onnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat
hevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden
hartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä
erinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä
unhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen
matkalleni.

Shiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen
omistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse
muulilla. Kun olimme kulkeneet suuren "meidanin" eli tasangon poikki
sähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita,
iljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain
hyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet,
jotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio
kirsimarjojensa runsaudesta.

Muutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle
karavaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee
laajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä
kaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri
houkutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa
avonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun
minulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja
kiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä,
että heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin
taas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa
pitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää
vettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten.
Maa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on
korkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa
ruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia
pensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä
paimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti
Dehbidin ylämaata.

Seuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi
tunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin,
jota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä
rikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat
läpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita;
nämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat
metsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin
tällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta,
kun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle
vuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli
"Valkoiseksi satulaksi", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein
valkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri
syvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on
suuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen
ja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin,
ja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa
kesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja
vaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa
matkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin
välinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä
osassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat
täällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa,
mutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa.
Monelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman
vartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä
kuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat
paimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan
elämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja
rohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja
solat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä
verivainoojille että vainotuille.

Kello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole
karavaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan.
Eläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin
saappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon
mennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä
noutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja
risukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja
teetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian
niin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla
saattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko
erityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin
saavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi
pian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian
minäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.

Kello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka
suurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on
likistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä
matkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä;
muutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä
alinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden.
Rannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää
ruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä
ylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös
Pir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on
paikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi.
Pir-i-Tsenistä, joka merkitsee "Vanha vaimo", on viehättävä näköala
joka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä
pieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme.
Aurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle
omituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja
hiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien
yli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten
välissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen
pilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet
merkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja
juuri Dasht-Ardjinin lähellä.

Pir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken
yleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka
keskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä
vuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä
pisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille.
Kello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin
karavaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain
pääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan
tallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa
joukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa,
matelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä
pääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen
käärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.

Kun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti
kulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern
niminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä
vuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter
(Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa.
Nouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie
laskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie
on tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun
seisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea
36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne
muuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä
jyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat
englantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.

Kun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla
on nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki
käydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on
niin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin
syvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on
kivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva,
joka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa
valta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle
jotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty
papukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.

Sillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva
ruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja,
taatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme
kello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka
virkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut
vastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra
Fargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.

Katserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi
kalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja
rappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin
mikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi
taatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein
ruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta
vuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.

Tästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin
puolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia
viljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita
sitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän
suuremmoisen kauneutensa.

Shapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka
on tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu
kallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä.
Palkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille.
Vuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy
tasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli
lukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja
kanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli
käyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta
laukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari
kyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden
kohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso
ja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen
rannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa
runsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua,
joista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on
puoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen
kuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m.
Keskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen
edessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli
liitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin
taulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä,
Tässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen
jaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu
tässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut
kädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa
anovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella
vuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor
perusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin,
ikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa
roomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi
Rustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor
ja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu
moneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja
jousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan
kameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa
kuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa
ovat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon
hakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola
ja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia
kruunu päässä.

Kun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme
kirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten
palasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.



KUUDESTOISTA LUKU.

Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.


Kello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti
tasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain
on syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas
tasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli
sata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä.
Retkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin.
Toivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian
maantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät,
luulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun
selitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä
saattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin
alakuloisilta.

Kello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun
olin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun,
sijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa
paikka asuttavassa kunnossa.

Kemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden
käyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia
tahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.

Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen
vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui
hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt
jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi
viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle
kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa
oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi
sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin
ympärillä liiteli joukko korppikotkia.

Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään,
jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio.
Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse,
joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa.
Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka
kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla
oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi
ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä
välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja
kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä
ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa
kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa
on tavallista.

Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian
viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa
laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se
täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle
sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota
kaunistaa neljä tornia.

Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä
loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona
ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä
lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla.
Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja
rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli.
Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja
joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta
saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja
kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin,
jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut
vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko
päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti
39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt
oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti
ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä",
minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin
karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä
ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä
rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on
se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden
peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti
lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata
heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt,
mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki
tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle
niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir
mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen
ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin
huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt
tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita
taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja
kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin
ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin
rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia
kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva
ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista
sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli
kuljettu 29 matkapäivässä.

Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin
höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen
lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse
ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että
laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta
neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan
ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun
minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni
päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin
asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues
antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka
nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa
kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä
en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin
erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400
kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa
Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja
sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan
hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin
paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun,
kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra
Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra
Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse
ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän
ensinkään näyttänyt välittävän.

Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän
sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja
vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse
pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse
ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä
kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti
haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija
tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin
maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan
sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä
kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun
jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun
voimat.

Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan
kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä
oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös
lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän
välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä",
sanoi poika. -- "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On."
En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä
seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin
antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian
armeenialais-papin luokse -- jota minä sittemmin sain tilaisuuden
kiittää hyväntahtoisuudestansa -- tuomaan kapineeni ja käski minun
kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin
Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen,
vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin
kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja
kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. --
Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä
ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.

Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia,
persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka
suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi
on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia,
kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat
saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin,
jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset
itse vievät ulos viljaa ja opiumia.

Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein
varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle
tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v.
1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä
tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka
ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan
kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän
enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että
olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin
englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa
vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa
ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on
Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa
purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä
avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona
ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa.
Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin
tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon
lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan--Shirats--Bushir reitti. Tämä on
erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi.
Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja
rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin
välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie
Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan
suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin
tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä
rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta
tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona,
haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.

Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.

Tiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian
kustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa
Keski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin
vakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin
venäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja
v. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa
(Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä
rauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta
Kaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade
nimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida
naapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko
marssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä
ehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä
oleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin
venäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten
lakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset
etelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on
yksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä
edellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja
persialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä.
Mutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän
siirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata.
Sitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön
naapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten
kauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois,
täytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista
äsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin
valta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten
välillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää
epävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys,
koska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja
jaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa
vaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin
sen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja
parantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden
tien Ispahaniin.

Kannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee,
on niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui
tulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus
että korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi.
Bushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen
mannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa
syvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät
liikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie
ja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen
Bushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.

Tässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse
kaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian
kaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että
ne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman
tertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan
ja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä
elää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se
leikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy
epäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu
on melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee
Bombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä
satamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee
elatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta
ankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin
pitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen
kaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden
hiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja
arapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan,
välillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat
näkyvissä.

Peninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir
niminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen.
Läheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten
kesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan
eli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir
läheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden
rannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon
vanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan
alkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan
noitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä
niitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä
ihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.

Bushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet,
terveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja
kuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään
kaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta
Englannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt
vilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on
rasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia.
Kymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää
tuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä.
Heinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös
usein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla
hyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin,
eivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen
arka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa,
polttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi.
Yöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa
makaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä
auringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä
valkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että
ainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.

Talvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien
peitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen
Euroopan kevättä.

Kaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit
kantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin
portista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista
nahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin
ylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun.
Säkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä.
Tämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun
niemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat
kaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten
tulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja
toukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä.
Täällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden
aasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.

Kesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan
45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus,
joka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin
kadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa
joskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole
harvinaisia.

Eläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat;
nisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.

27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva "Assyria", jossa aioin
mennä Basraan. "Assyria", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui
hiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi
ihan persialaisen "Persepolis" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla
heitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi
Persiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen
höyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan "Persepolis"
laivaan.

Ennenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä
miehestä, jonka seurassa nyt olin.

Albert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä
englantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi
englantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden
erosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian
sähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin
nimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa
persialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei
kukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän.
Niinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa
Bushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua
"Persepolis" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja
länsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja
arvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista
suhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän
tunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] "Persepolis" on
Persian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen
laiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista
miestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka "Persepolis"
käy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä.
Laivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin
suojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se
käytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten
satamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin
huvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä
samettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin
luultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa
kannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut
minkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit
olivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri
aikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen
tilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella
ihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen
vieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis,
äskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin
niin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta
armeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo
puhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan
ilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut
ihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä
persialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden -- nyt makasi
hän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan
vieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]

"Persepolis" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin
saattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin,
sen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen
y.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet
pitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa
toimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu.
Upseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus
määrännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi
että kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää
itsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata
hyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata
laivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla,
jopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada
sitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja
pitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu.
Upseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat
kuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten
taukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita
nousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat
että kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa
työskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.

Vankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille
upseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi
monta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja
arapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10
minuutissa vei minut "Assyrian" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva
kuuluu "British India Steam Navigation Company" nimiselle yhtiölle ja
välittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin
niinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja
Persian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka
on tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen
suussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. "Assyria" makasi
tässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa
matkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun
katteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan
matkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi
koko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia,
siinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia,
neekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri
orjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa
mukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan,
loikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi
nauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja
triktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5
saapui posti laivaan. "Assyria" nosti ankkurin, liukui varovasti
kanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta
päästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti
Persianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin,
niin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut
kova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja
tuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi
hyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6
ylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien
teetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä.
Tuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa
saattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello
8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat
liikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen
vaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille
purjehtijoille.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Basra.


Shat-el-Arab on leveä joki, mutta virrannopeus on vähäinen. Rannoilla
kasvaa kokonaisia palmumetsiä, siellä täällä on vihertäviä niittyjä
laitumella käyvine karjalaumoineen sekä pieniä kyliä mataline
mökkineen. Usein näkee kuljeksivia arapialaisia, valkeissa, keveissä
puvuissa, päässä keltaisia, sinisiä tahi punaisia huiveja suojaksi
aurinkoa vastaan, sekä näitten yli ruskea turpaani. Laiva seuraa
oikeanpuolista rantaa, jossa joki on syvempi, vasemmanpuolista rantaa
tukkii hiekkasärkät. Me kohtasimme lukemattomia purjeveneitä,
jokaisella suuri purje. Näin sivutettiin oikealla rannalla sijaitseva
Fao niminen kylä, jossa tullimiehet astuivat laivaan, sekä vasemmalla
rannalla Mohammera, persialaisella alueella. Tällä paikalla on muutama
yksinkerroksinen kivitalo ja eräs ulkomuodosta päättäen vähemmän
vaarallinen linnoitus. Mohammeran asema on erinomainen, se kun on juuri
Arapian ja Persian rajalla, jossa kaksi purjehtimiseen kelpaavaa jokea
yhtyy lähellä Persian lahden rantaa. Viisas hallitus saattaisikin tehdä
jotain Mohammerasta, ja englantilaiset ovatkin muutaman kerran
koettaneet valloittaa sitä, varsinkin ennenmainitussa onnistumattomassa
sodassa v. 1857, kun he sekä Mohammerasta että Bushirista saivat
tyhjin toimin palata takaisin. Ohikulkiessamme laukasi "Assyria"
tykinlaukauksen, johon linnoituksesta vastattiin.

Shat-el-Arabin oikean, ja vasemman rannan erinkaltaisuus on
silmäänpistävä. Kun vasen, persialainen ranta näyttää tyhjältä ja
autiolta, ja siinä ainoastaan siellä täällä kasvaa harva palmuviidakko,
astuu oikea eli Arapian puoleinen ranta yhtenäisenä taatelipalmumetsänä
esiin. Siellä täällä vilahtaa yksinäisiä olkikattoisia majoja puitten
välistä, ja rannalla makaa pieniä puhvelilaumoja niin syvässä liejussa,
että eläinten turvat ja sarvet tuskin näkyvät vedenpinnan yläpuolella.
Matkan päässä jokea ylöspäin huomaa pian koko laivaston suurempia ja
pienempiä laivoja, kanootteja, ja purjeveneitä, ja niistä vasemmalle,
oikealla rannalla on muutamia suurempia taloja sekä joku englantilainen
tahi turkkilainen lippu, tämä on Basran satama. Kun saavuimme tänne
kello puoli 3, hiljensi "Assyria" vauhtinsa ja laski ankkurinsa; se oli
nyt määräpaikallansa, ja rupesi purkamaan lastiansa, palatakseen parin
päivän perästä Bombayhin uudessa lastissa. Satamassa oli jo ennen tätä
kolme suurempaa höyrylaivaa, joista kaksi kulki Lontoon ja Basran
välillä, sekä moniaita pienempiä, joitten joukossa muutamia
turkkilaisia jokialuksia, ja eräs turkkilainen sotalaiva, hullunkurinen
katsella, mutta sen tehtävä oli suojella kaupunkia ryöväreiltä.

Tuskin oli ankkuri laskettu, kun jo rannalta tuli noin 30 kanoottia
(belems) viemään matkustajia ja tavaroita maihin. Kanootit ovat pitkiä,
soukkia, mutta samalla järeätekoisia veneitä, joita syvemmällä vedellä
soudetaan airoilla, airojen ympyriäiset lappeet ovat kirkuvilla
väreillä maalatut. Rantoja pitkin, missä vesi on matalampaa, sauvotaan
veneet pitkillä, nuppipäisillä bambusauvoilla. Kanootin partaat ovat
kyllin leveät venemiesten käydä yksi kummallakin puolella, jolloin he
ruumiinsa koko painolla nojaavat joenpohjaan sysätyn bambusauvan nuppia
vastaan ja siten lykkäävät kanootin eteenpäin. Käytyään pitkin koko
kanootin parrasta, tempaavat he bambusauvan irti, ja palaavat taas
kanootin etukeulaan, uudistaakseen saman tempun. Kun tämä on muutaman
kerran toistettu, joutuu kanootti hyvään vauhtiin. Vaahto solisee
etukeulassa ja alus kiitää hyvää vauhtia eteenpäin ihan rantaa pitkin
sekä pysyy kauvan vauhdissa kerran liikkeesen päästyään, sillä se on,
niinkuin sanottu, soukka, pitkä ja raskas; viimemainittu ominaisuus on
sille suureksi hyödyksi puristuksissa ja ahdingossa laivojen välissä,
jolloin heikompi pian menisi murskaksi. Muutamat kanootit ovat
koverretut yhdestä ainoasta puurungosta. Kun pitempiä matkoja
kuljetetaan puita, hedelmiä, viljaa, siirtomaantavaroita y.m.s.
käytetään suurempia purjeveneitä, jotka ovat sangen lystikkään
näköisiä. Etukeula päättyy nim. kapeaan ylöspäiseen huippuun, ja samoin
korkea peräpuoli kannattaa leveätä peräsintä, jota pitää paikoillaan
ristiin rastiin asetetut seipäät, näitten yläpäähän on pitkä ruoritanko
kiinnitetty. Mastossa on vaan yksi purje, mutta kun tämä on jotenkin
iso, kulkee vene sopivalla tuulella hyvää vauhtia.

Minä astuin erääseen ensinmainittuun alukseen, jota kaksi vahvaa
arapialaista erinomaisen taitavasti souti ja sauvoi laivajoukon läpi.
Me tarvitsimme puolen tuntia päästäksemme maihin, mutta saimmekin
soutaa vastavirtaa hyvän matkaa jokea ylös. Maihin laskiessamme olivat
arapialaiset kyllin hävyttömät pyytämään kaksi kraania kumpikin
soudosta. Selitin heille yhden kraanin olevan jo liikaa, mutta he
kielsivät viemästä kapineeni maihin, jopa uhkasivatkin minua, josta
syystä minä, ajatellen heidän ylivoimaansa, katsoin viisaammaksi
myöntyä heidän vaatimuksiinsa.

Kenraali Shindleriltä oli minulla suosituskirje eräälle saksalaiselle,
Ashé nimiselle kauppiaalle, mutta kun en tietänyt hänen asuntoansa,
menin lähimpään taloon, jossa jouduin suurelle, koko taloa kiertävälle
ulkoparvekkeelle. Täällä istui eräs herra nojatuolissa, sanomalehteä
lukien. Menin hänen luokseen ja kysyin herra Ashéta, jolloin sain
tietää hänen asuvan tässä talossa, mutta nyt olevan kaupungilla, josta
hän illalla palaa. Herra Ellis -- niin oli tämän miehen nimi -- kysyi
suurimmalla kohteliaisuudella enkö tahtoisi asua hänen luonaan sen ajan
kun olin Basrassa. Kiitollisuudella otin tämän tarjouksen vastaan.
Herra Ellis on englantilainen noin 30 vuotias kauppias, joka vaimonsa
ja kahden pikku poikansa kanssa on muutaman vuoden asunut Basrassa.
Kotiuduin ystävällisessä perheessä ja illalla saapui herra Ashé.
Illallisen jälkeen istuimme jutellen herra Elliksen ulkoparvekkeella,
josta oli viehättävä näköala yli Basran sataman, palmuistutuksien,
laivojen ja veneitten sekä ylpeän "Arapian joen" yli, joka kymmenkunnan
peninkulman päässä kaupungin alapuolella laskee noin 6,700 kuutiometriä
vettä sekunnissa Persianlahteen.

Herra Elliksen talon ympärillä on kuusi samallaista, eurooppalaisten
asumaa taloa. Niissä on makasiineja, kauppakonttooreja ja
konsulivirastoja. Näitten ympärille on viime vuosina rakennettu monta
muuta taloa ja luultava on, että siellä aikaa myöden kasvaa erityinen
kaupunki. Varsinainen Basra on nim. kolmen kilometrin päässä joesta ja
on tämän yhteydessä kolmen "kreeksin" kautta, jotka laskevat satamaan
ja yhtyvät kaupungin toisella puolella. Nämät n.s. kreeksit ovat
kaivettuja kanavia, joista kaikille suunnille, ristiin rastiin
lähtee muita pienempiä, muodostaen koko kanavaverkon. Suurimmat
ovat osaksi kulkuväylinä, osaksi vesihautoina rappeutuneitten muurien
alla, ja pienemmät, jotka haarautuvat yhä hienompiin suoniin,
kostuttavat palmuistutuksia. Basran ympärillä kanavat saavat vetensä
Shat-el-Arabista, ja niillä kulkemaan pääseminen riippuu luonnollisesti
veden korkeudesta joessa, joka seikka taas vaihtelee vuodenaikojen
mukaan. Sateen- ja lumensulamisaikana, s.o. syystalvella ja keväällä,
joen ollessa vesirikkaimpana, tapahtuu joskus, että palmutarhat ovat
ihan veden alla. Kesän kuumuudesta kuivuvat sitävastoin muutamat
sisemmistä kanavista usein melkein kokonaan, ja näin on laita
varsinkin luodeaikana. Luode ja vuoksi tuntuu nim. täälläkin, koska
Shat-el-Arabin pinta on melkein yhtä korkealla kuin Persianlahden.

Sunnuntaina, 30 p. toukok. aamulla astuimme, herra Ashé ja minä
erääseen kanoottiin, jonka peräpuolelle asetuimme patjoille ja
tyynyille punaraitaisen telttakaton alle, jossa oli alasriippuvia
ripsuja. Matkan päämääränä oli Basra. Kanava, jota kuljemme, lepää
tyyneenä ja kirkkaana korkeitten, mehevien ihanasti kasvavien
taatelipalmujen välissä, näitä on rannalla niin taajassa, että
ohikulkiessa saattaa tuntea jonkun viileyden aavistusta. On tapana
sanoa taatelipalmusta, ja syystäkin, ettei se luo mitään varjoa, mutta
tähän se puheenparsi ei sopinut. Matkamme oli sangen soma ja yhtä
mittaa kohtasimme muita kanootteja, joissa oli hedelmiä ja
kauppatavaroita. Soudettuamme kolmeneljännestuntia, pilkisti vasemmalla
palmujen välistä Basran ensimmäiset talot ja me astuimme maihin.

Sille, joka on lukenut "Tuhat ja yksi yötä", on Basra eli Bassorah
tuttu nimi, sillä monet tässä mainiossa satukokoelmassa kerrotut
seikkailut tapahtuvat juuri tässä kaupungissa. Se on rakennettu
suistamo-alueelle, joka ei ole niinkään vanha. Sen perusti Omar pian
Muhametin kuoleman jälkeen, v. 636. Kaliifien loistoaikana
Basra kukoisti, ollen yksi maailman suurimpia ja vilkkaampia
kauppakaupunkeja; mitä olikaan muuta odotettavissa ihanan ja rikkaan
Bagdadin satamakaupungista? Mutta kaliifien valta hävisi, Bagdad
rappeutui ja Bagdadin kanssa sen satamakin. Penikulman pituinen kanava,
joka johti sinne Shat-el-Arabista meni umpeen ja kaupunki oli sitten
monta vuosisataa melkein unhoitettuna. Tästä vanhasta Basrasta löytyy
nyt jälellä ainoastaan ränstyneitä muureja ja soraläjiä Sobeir
linnoituksen lähellä. Nykyisen kaupungin valloittivat turkkilaiset v.
1668, persialaiset v. 1777 Sadik Khaliinin johdolla, kunnes
turkkilaiset vuoden päästä sen taas valloittivat takaisin. Sitten
karkasivat Montefikarapialaiset Basraan, mutta olivat vaan lyhyen ajan
sen herroina, sillä kun turkkilaiset kolmannen kerran olivat kaupungin
valloittaneet, jäi se heidän käsiinsä. Nyt on Basrassa korkeintaan
15,000 asukasta.

Herra Ashé ja minä teimme pitkän kävelyretken Basrassa. Kävimme
hyvinvarustetussa ja vilkkaassa basaarissa, jonka pääosaa peittää
tiilikatto, siellä täällä maalauksilla ja fajanseilla koristettuna on
basaari muuten avoin tahi palmulehti-matoilla suojattu. Täällä
samoin kuin Persian kaupungeissa oli kahviloita, jossa istui
kaliaanin polttajia laveilla puusohvilla kyyristyneenä ja jossa
arapialaisia kauppiaita teelasin tahi kahvikupin ääressä suoritteli
kauppa-asioitaan. Muita yleisiä rakennuksia ei ole kuin turkkilaisen
kuvernöörin palatsi ja 40 moskeeta, joista yksi oli suuri ja kaunis.
Kadut ovat ahtaat ja äärettömän likaiset. Laihoja ja surkeita koiria
kuljeksii tuhansittain ympäri ja öisin tulee läheisistä erämaista
joukottain shakaaleja ja hyeenoja hakemaan ahtailta kujilta ruokaansa.
Ne auttavat suuressa määrin poistamaan kaupungista kuumetta tuottavia
aineksia.

Basra muistuttaa Bushirista siihen nähden, että talot täälläkin ovat
kaksi jopa kolmekin kerroksiset, mutta onpa suuria eroavaisuuksiakin,
varsinkin mitä akkunoihin koskee. Maakerroksessa ei ole akkunoita
ensinkään, mutta ylempiin kerroksiin on asetettu pieniä, häkinmuotoisia
kaappeja, nämät ovat varustetut vehreillä tai ruskeilla ristikoilla,
jotka on tehty ohuista poikittain asetetuista riu'uista. Näillä
pienoisparvekkeilla istuu arapialaisia tai turkkilaisia naisia
työskennellen, tupakkaa poltellen tahi virvokkeita nauttien ja sillä
välin katsellen elämää kaduilla. Itse ovat he ristikon suojassa
näkymättöminä maailman silmiltä. Mutta varsinaisesti eroavat nämät
molemmat kaupungit kuitenkin taatelipalmujen kautta, joita täällä on
niin runsaasti, että Basra on ikäänkuin palmumetsän peitossa. Muutamat
talot ovat ihan palmujen varjossa ja vaikeata on saada yleiskatsauksen
kaupungista. Ilma on täynnä hyvänhajuista taatelintuoksua, joka
kuitenkin nousu- ja matalaveden aikana muuttuu ihan toisellaiseksi,
sillä silloin nousee kuivatuista kanavista ja ympäriolevilta suomailta
myrkyllisiä, saastaisia ja tukehduttavia höyryjä. Ilmasto onkin paljon
epäterveellisempää kuin Bushirissa ja kuume on vieras, joka aina
kesäisin vaatii runsaasti ihmishenkiä. Kun Armeenian ja Kurdistanin
vuorilla lumi sulaa, saapi Tigris ja Eufrat paljon vettä, ja tästä
Shat-el-Arab tulvii äyräittensä yli, mutta kun kanavat Basran luona
ovat ränstyneet ja hoitoa vailla löytää vesi helposti tien läheisiin
vainioihin. Kaupunki on täten kaikilta suunnilta veden ympäröimänä,
joka tosin kesällä suureksi osaksi haihtuu, mutta kuitenkin lioittaa
maan ja muuttaa sen suoksi. Tästä tulee ilma täyteen kosteutta ja
illoin sekä öisin lankee niin vahva kaste että tuolit ja pöydät ulkona
ovat kuin kuurassa. Ihminen pökertyy ja käy nuopeaksi, heittäytyy
sänkyyn voimatta nukkua. Yö vietetään kuitenkin ulkona katolla,
tahi ulkoparvekkeella, sillä huoneissa tukehtuisi. Ei ole
ihmettelemistäkään, että kuume viihtyy tällaisessa ilmastossa. Ei
kukaan, olkoon sitten kaupunkilainen tai siellä oleskeleva muukalainen
pääse siltä rauhaan. Jos ei kuumetta muusta saa, niin saapi olla varma,
että se tulee hiipien, jos on liiaksi juonut vaarallista ja
epäterveellistä juomavettä, tahi jos on syönyt liiaksi hedelmiä tahi on
kylmettynyt. Kaikkea tätä seuraa ensin kova ripuli, joka pian kääntyy
kuumeeksi. Kuumeen tuntomerkit ovat: ensin jääkylmä puistutus, sitten
tulinen kuumuus, unettomuus, vastenmielisyys ruualle, kalpeus,
laihtuminen ja erinomainen raukeus. Tauti kestää, helpompana ollen,
ainoastaan päivän tahi pari, muuten viikkokausia. Seikka joka vielä
tekee ilmaston vaarallisemmaksi, on tuo kuuma ja epäterveellinen
länsituuli, viimeinen jäännös murhaavasta Saamum tuulesta. Mutta juuri
tämä viimeinen viima on mitä runsaimmin täynnä tomua. Eräs
eurooppalainen Bushirissa kertoi kerran pohjois-Arapian erämaassa
nähneensä muukalaisen -- en muista mistä kansakunnasta, joka tuulen
tullessa ei huomannut peittää kasvojansa, vaan tukehtui, kävi mustaksi
kasvoiltaan, lankesi maahan ja kuoli paikalla.

Basran väestö on sangen kirjavaa. Siinä on enimmäkseen arapialaisia,
turkkilaisia ja persialaisia, mutta paljon on myös armeenialaisia,
hindulaisia ja neekereitä. Siitä seuraa että uskontojakin on monta.
Täällä löytyy sunniitteja, shiittejä, babiittejä, vahabiittejä,
armeenialais- ja kaldealaiskristittyjä, juutalaisia, jetsiidejä y.m.
Suvaitsevaisuus näitten eri uskon tunnustajien välillä on kuitenkin
suuri ja uskonnollisia eripuraisuuksia on harvoin.

Basraan tuleva muukalainen saa heti sen käsityksen, että tämä lienee
sangen vilkas ja väkirikas kauppakaupunki. Laivat ja veneitten
moninaisuus satamassa, suuret varastopaikat ja makasiinit, jotka
alinomaa täyttyvät uusilla laivanlasteilla, jokihöyryt, jotka monasti
viikossa käyvät Bagdadissa täynnä tavaroita -- kaikki on omiansa
antamaan tukea tälle luulolle. Mutta tuo näkyjänsä niin vilkas kauppa
onkin vaan suuremmaksi osaksi kauttakulkutavaraa, paikalliskauppa ei
ole erittäin suuri-arvoinen. Seuraavia tavaroita tuodaan Basraan ja
Basran kautta: silkkiä, muslimia, pellavakangasta ja verkaa, kultaa ja
hopeata, santelipuuta ja indigoa Hindustanista; hedelmiä Bahreinista,
kahvia Mokasta; huppuliinoja ja hedelmiä Persiasta; maustimia Jaavasta.
Ylellisyystavaroita, jotka suurimmaksi osaksi valmistetaan Bombayssä,
viedään Basran kautta Bagdadin ja Mesopotamian sisäosiin. Basrasta
viedään pääasiallisesti jaloja metalleja, kuparia, hedelmiä,
raakasilkkiä, hevosia ja taateleita. Tärkeimpiä näistä tavaroista ovat
taatelit, joita suunnattomat määrät viedään osaksi Persiaan, Syyriaan
ja Nedshdiin, osaksi ja varsinkin laivoilla Indiaan ja Eurooppaan.
Suetsin kanavan valmistuttua on Basran taatelien arvo noussut
erinomaisesti, koska ne nyt helposti voidaan suurissa määrin viedä
Eurooppaan, ja syystä saattaa sanoa, että kaupungin olemassa olo
suureksi osaksi riippuu tästä arvokkaasta hedelmästä. Arapialaiset
kerskailevat siitä, että ainoastaan Basrassa on 70 eri taatelilajia ja
eräs persialainen runoilija kertoo, että tätä kasvia saattaa käyttää
363 eri tarkoitukseen. Toinen persialainen runoilija sanoo tämän
siunatun puun kasvavan ainoastaan niissä maissa, joissa Islamin uskoa
tunnustetaan. Kansa käyttääkin sitä ruokaan ja juomaan, talojen,
siltojen ja veneitten rakennusaineeksi, siitä valmistetaan mattoja,
köysiä, vasuja ja tuhansia muita kapineita. On sangen huvittavaa nähdä,
kuinka tottuneesti ja taitavasti arapialaiset latoovat taatelit. Ne
sotketaan kuution muotoisiksi möhkäleiksi, joita kääritään
niinimattoihin ja palmun lehtiin. Muutamat ristiin rastiin asetetut,
itse taatelipuusta otetut säleet tukevat ja pitävät koossa tätä
tavarapakkaa, ja tämmöisenä on se valmis ulosvietäväksi.

Basra on viime aikoina tullut huomatuksi siitä syystä, että on aijottu
rakentaa rautatie Välimeren ja Persianlahden välille. Tällä linjalla
tulisi tietysti Basra, Bagdad ja Aleppo olemaan tärkeimpiä paikkoja,
sillä rautatie alkaisi Iskanderunlahdesta, tahi Antiokiasta Oronteen
suulla (pohjois Syyriassa) ja seuraisi joko Tigristä tahi Eufrat virran
laaksoa Persianlahdelle asti. Maaperä on erittäin kiitollinen ja matka
1,400 km. Matka Brindisistä tahi jostakin muusta Välimeren satamasta
Bombayhin lyhenisi täten 10:llä päivällä. Tämä rautatierakennus on
laskettu maksavan noin 250 miljoonaa markkaa, tämän hinnan tuottaisi
ennemmin paikallisliike kuin kauttakulkukauppa, jolla Suetsin kanavassa
on niin vaarallinen kilpailija. Maan alkuasukkaat tulisivat varmaan
ahkerasti käyttämään kolmannen luokan vaunuja. Jos tämä tuuma
toteutetaan, olisi se kuoleman isku Syyrian ja Mesopotamian välisille
suurille karavaanikauppiaille.[36]

Turkkilainen hallitus Basrassa on kurjimpia mitä ajatella voi. Sen
sijaan että se huolehtisi alamaistensa menestyksestä, on se päin
vastoin niille kiusaksi -- ja samoin on laita monessa muussa
kaupungissa, jossa on turkkilainen hallitus. Asukkaat puolestansa
halveksivat turkkilaista esivaltaa sydämensä pohjasta ja koettavat
pysyä siitä niin riippumattomina kuin mahdollista. Turvallisuus
kaupungissa on huonolla kannalla. Beduiini- ja ryövärijoukkoja
tunkeutuu kaupunkiin "muurien" yli rosvoamaan, kohtaamatta mitään
mainittavaa vastarintaa. Annetaan kanavien ja muurien ränstyä, eikä
käytetä maan luonnollisia rikkauksia hyväksensä. Ja kuitenkin on
maanlaatu Basran tienoilla niin hedelmällistä, että voitaisiin
järjestetyllä viljelys- ja kanavoimistavalla kehittää maanviljelystä
erinomaisen korkealle kannalle. Nykyänsä, vaikka hoito on huonoa,
tuottavat vainiot vuosittain rikkaita satoja riisiä, vehnää, ohraa,
aprikooseja, omenia, kranaattiomenia, viinirypäleitä, oliiveja, kaalia,
sallaattia, sipulia, herneitä, papuja y.m.; jos näillä seuduilla olisi
viisas hallitus, voisi se suuresti edistää hedelmien sekä laatua että
tuotantoa.

31 p toukok. kello puoli 5 i.p. lähdin kanootilla jokihöyrylaivaan
nimellä Mejidieh jonka piti lähteä Bagdadiin. Herrat Ellis ja Ashé
saattoivat minut sinne, mutta palasivat rantaan samalla kanootilla,
kuin Mejidiehin siipirattaat kello 5 alkoivat työskennellä
Shat-el-Arabin sekaisessa vedessä. Matka suunnattiin jokea ylös, ja
pian katosivat Basran satamarakennukset palmujen joukkoon.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Matka Tigris virtaa ylös.


Mejidieh oli hauska ja mukavasti sisustettu siipilaiva, rakennettu
Lontoossa ja erään englantilaisen yhtiön oma, joka sitä paitsi omistaa
toisen, Kalifah nimisen, laivan. Nämät molemmat laivat kulkevat kerran
viikossa vuoroonsa Basrasta Bagdadiin ja takaisin. Turkkilaisia laivoja
käytetään sitä vastoin paljon vähemmän kuin englantilasia, koska ne
tarvitsevat matkaa varten kaksi sen vertaa aikaa, sekä tulevat ja
lähtevät, milloin heidän katteininsa hyväksi näkevät.

Jokilaivan kansi on ihan tasapintanen ja jatkuu vielä pari metriä
partaitten ulkopuolelle valmistaakseen enemmän tilaa. Nämät parvekkeen
näköiset ulkorakenteet ovat aluksen lastissa ollen, tuskin 30 senttiä
vedenpinnan yläpuolella. Tämän alikannen yläpuolella on "ylempi" kerros
ja siinä on kahdenkertaisia telttakankaita suojana aurinkoa vastaan.
Salongit, kajuutannäköiset, mutta tilavat, sijaitsevat näitten
molempien "kerrosten" välillä. Ne ovat erittäin somasti ja hauskasti
sisustetut ja varustetut suurilla ikkunoilla, josta näkyy joen molemmat
rannat; käärekaihtimet estävät auringon liiaksi paahtamasta. Leveässä
sohvassa, johon joka ilta huolellisesti tehdään sija, lepää erinomaisen
hyvin ja yöpöydällä on huokoinen savipullo, jossa vesi pysyy jotenkin
viileänä. Saattaako tuolla alhaalla kuumissa erämaissa olla paremmin?
Takakannella joka on erityisesti varattu ensi luokan matkustajille, on
rottinkisia nojatuoleja, joissa on tukea säärille. Istua tämmöisessä
tuolissa ja vaan nähdä maan ohitsensa kulkevan on erinomaisen mukavaa,
varsinkin verrattuna siihen matkustustapaan, johon minä olin tottunut.

Katteini oli pieni, paksu ja leikkipuheinen englantilainen, joka 21
vuotta oli kulkenut Bagdadin ja Basran väliä. Komennettavana oli
hänellä kolme upseeria, kaikki englantilaisia, muu miehistö oli
turkkilaisia.

Palmupuistoja on yhä harvemmassa, viimein ne ihan loppuvat, eikä mikään
ole silmän esteenä näköpiirissä. On mitä laajin näkö-ala yli silmän
siintämättömien tasankojen, jotka leviävät joen molemmin puolin.
Maaperä on sanomattoman vetistä. Siellä täällä on se pikemmin
tavattoman suuren järven, kuin mantereen näköinen.

Shat-el-Arab on keskimäärin 500 metriä leveä ja kuudesta kymmeneen
metriä syvä. Eräällä paikalla Basran satamassa kuuluu se olevan 20
metriä syvä. Veden nopeus on mitätön, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri
estämään suurimman osan tuosta hienosta liejusta, jota se kuljettaa
mukanaan, laskemasta pohjaan, ennenkuin se on ehtinyt suistamoon. Tässä
ne laskeuvat kerroksittain ja muodostavat nuo vaaralliset hiekkasärkät
joensuuhun. Vuosi vuodelta kulkee näin uutta liejua ulos suistamoon,
joka täten kasvaa yhä kauvemmaksi ulos Persianlahteen. Rawlinson on
laskenut, että näin muodostuu koko 53 metriä maata vuodessa. Tähän
katsoen on otaksuttavaa, että koko Mesopotamia, ei kovinkaan kaukaisina
aikoina sitten, on ollut merenpohjana ja Persianlahden luoteisena
jatkona. Niin onkin asianlaita ollut. Kaukana sisämaassa Hillehin
(Babylonin) luona ja vielä kauvempana ylhäällä löytyy runsaasti
raakunkuoria ja jäännöksiä siitä eläinkunnasta, joka vielä tänään
liikkuu Persianlahdessa. Tigris ja Eufrat ovat aikojen kuluessa
kuljettaneet mukanansa soraa ja liejua Antitauruksesta, Armeenian ja
Kurdistanin vuorilta ja vähitellen täyttäneet entisen lahden
pohjoisosan. Maan muodostumista on yhä jatkunut. Joet, jotka muinoin,
kukin suunsa kautta, laskivat lahteen, ovat lopuksi yhtyneet yhdeksi
joeksi, muodostaen sitten kauvempana alhaalla laajan suistamon. Kerha
ja Karun nimisillä joilla oli myös muinoin omat suunsa, mutta ovat
sittemmin joutuneet Shat-el-Arabin jokiväylään. Kerha noin 3,000 vuotta
sitten (Rawlinsonin arvelu), Karun vielä myöhemmässä ajassa.

Mutta Mesopotamia on ollut vielä merkillisempien ilmiöitten näyttämönä.
Kaikella todenmukaisuudella saattaa nimittäin olettaa, että täällä on
tapahtunut se mahtavin luonnonmullistus, minkä ihmiskunta on kokenut,
eli tuo tuhoava tulva jonka me tunnemme "vedenpaisumuksen" nimellä.
Professori Suess Wienissä on raamatullisen kertomuksen johdolla,
verrattuna kiilakirjoitusmuistomerkeissä löydettyyn jokitaruun,
älykkäällä ja luonnollisella tavalla selittänyt vedenpaisumukseen
olleen syynä maanjäristysaallon, jota seurasi pyörremyrsky
Persianlahdesta, sekä todistanut ettei ilmiö ollut käsittänyt koko
maailman mannerta, vaan rajoittunut Eufrat ja Tigrisvirtojen alempaan
jokilaaksoon.[37]

Kello 8 söin yhdessä Mejidiehin upseerien kanssa vankan päivällisen,
jossa oli neljä ruokalajia. Sitten meni katteini ylös komentosillalle,
itse johtamaan laivansa vaikeata ja vaaranalaista kulkua hiekkasärkkien
välillä, nuoret upseerit, joilla ei näkynyt olevan juuri paljo
tehtävää, jäivät minulle seuraa pitämään. Loikoen kukin nojatuolissamme
nautimme -- ainakin minä -- suloisinta ja huolettominta elämää
iltakahvin ja sikaarin ääressä. Sääskien miljoonalaumat eivät
sitävastoin tehneet oloamme mieluisaksi, varsinkin senjälestä kuin
olimme polttaneet sikaarimme loppuun. Kello 10 menivät upseerit levolle
ja minä seurasin heidän esimerkkiänsä, mutta minun oli mahdotonta
nukkua; mehän lähestyimme Eufratin suuta ja "Paratiisia"! Laiva
vetääntyi nyt Shat-el-Arabin vasemmalle rannalle, jota Tigriksen aallot
huuhtelevat. Heti kello 11 jälestä kuljimme Kerhajoen suuta; tämä joki
alkaa Ardilannin ja Luristanin rajalla, länsi Persian vuoriseuduissa ja
juoksee sitten suoraan etelään, laskeaksensa sitten etäämpänä Shatin
vasemmalla puolella.

Kello 12 puoliyön aikaan saavuimme Kornahiin. Nimi muistuttaa
latinalaista cornu (sarvi) sanaa ja Tigris ynnä Eufrat, joitten laineet
täällä yhtyvät, ovat todellakin häränsarvien näköiset. Tigristä ja
Eufratia onkin verrattu aviopariin. Eufrat on mies, Tigris vaimo, jotka
Kornahissa menevät avioliittoon. Onhan vertaus sattuva. Mutta on toinen
seikka, joka on omiansa kiinnittämään paljon enemmän huomiota
Kornahiin, kuin nämät vertaukset ja matkustaja onkin pelkkänä silmänä
niinä muutamina minuutteina, kuin laiva siellä viipyy. Tässä sijaitsi
nimittäin paratiisi, jos saa uskoa alkuasukkaitten puheita. Eipä "hyvän
ja pahan tiedon puutarhaa" ole hävitetty: Kornahin arapialainen väestö
suojelee sitä vielä kiihkeällä huolella. Valitettavasti ei ollut
minulla tilaisuutta astua maalle katsomaan tuota surullisen kuuluisata
puuta, mutta sain katteinilta kuulla, että se saattoi olla korkeintaan
kahdensadan vuoden vanha. Alkuasukkaat luulevat tämän kuitenkin elämän
puuksi, ja onneton se, joka siitä taittaisi lehden tai oksan!
Ainoastaan syksyllä, kun muutama oksa ja lehti on varissut, sytyttävät
arapialaiset niistä paratiisillisen tulen. Mutta asukkaat harjoittavat
kuitenkin sangen tuottavaa kauppaa myymällä pieniä palasia tiedon
puusta herkkäuskoisille pyhiinvaeltajille. Tähän luonnollisesti ei
käytetä mainittua puuta, joka silloin suuren menekin tähden pian
loppuisi -- pyhiinvaeltajille on erityistä puuta varalla.

Jääköön sanomatta, onko paratiisi sijainnut sillä paikalla, jossa kurja
Kornah niminen arapialaiskylä nyt on, mutta jos asianlaita todellakin
niin on ollut, on meillä syytä otaksua, että tämä seutu -- meidän
vanhimpain esivanhempiemme aikoina on ollut paljon viehättävämpi, kuin
se nyt on. Muutamia matalia multakattoisia mökkejä, joita palmulehdet
ympäröivät, vetinen maa, joka kevättulvien aikana on veden alla, mutta
jossa nykyään pienet, lihavat lehmät käyvät laitumella (vatsaan asti
liejussa) -- astuen, onko tämä näky omiaan muistuttamaan kuolevaista
ihmistä paratiisista?

Kornahin luona yhtyvät, niinkuin mainittiin, nämät molemmat virrat
yhteen. Tigrisvirran vesi on sakeata ja harmaanruskeata savesta ja
maasta, jota se tuo mukanaan Mesopotamian lakeuksilta; Eufratin vesi on
kirkasta. Viimemainittu virta kyllä juoksee saviperäisen maan läpi,
mutta sen vesi puhdistuu ruovikossa ja suokasveissa, joita on virran
alajuoksussa. Tigris virran veden saattaa erottaa Eufratin vedestä
monen kilometrin päässä Kornahin alapuolella. Vasta alempana nämä vedet
täydellisesti sekaantuvat.

Luokaamme nyt näitten molempien virtojen yhtymäkohdalle lyhyt silmäys
niitten kulkuun.

Eufratin alkulähteinä on kaksi lähdevirtaa: Frat ja Murad Su. Frat
alkaa Armeenian pääkaupungin, Ersirumin lähellä 2,000 metrin
korkeudella, juoksee ensin länttä kohti; seuraten Armeenian
vuorijonojen laaksoja, mutta tekee Erginin kohdalla suoran kulman,
yhtyäksensä lännestä päin tulevaan Murad Suuhun eli itäiseen Eufratiin,
joka alkaa Araratin länsirinteillä ja on vesirikkaampi, kuin Frat.
Malatien lähellä Kurdistanissa alkaa kokonainen koski- ja
vesiputoussarja, joka ei lopu ennenkuin joki on murtautunut
mahtavimpien vuorijonojen läpi Urfa (Edessa) nimisen kaupungin
pohjoispuolella. Malatien luona yhtyy siihen Tohma Su, tullen
Antitauruksesta Vähässä Aasiassa. Tästä juoksee virta suuressa kaaressa
itään, etelään ja länteen päin ja lähenee Biredshikin kohdalla
Välimertä 150 km etäisyyteen. Kuljettuaan vielä jonkun matkan etelää
kohti, tekee Eufrat mutkan kaakkoon päin ja pitää tämän suunnan aina
Persian lahteen asti.

Biredshik on tärkeä ylikulkupaikka kauppakaravaaneille ja
pyhiinvaeltajille, jotka tulevat Djarbekrista matkalla Aleppoon tahi
Välimerelle. Kameelit viedään ylitse suurilla, litteäpohjaisilla
lautoilla. Biredshikin alapuolella laskee joki Mesopotamian lakeudelle,
jonka kaltevuus on niin vähäinen, että se tuskin tekee desimetrin yhden
kilometrin mitalle (Reclus). Vasemmalta saa Eufrat lisäjoet Nahr Belik
ja Shabur, Anahin kaupungin kohdalla on uusi, tärkeä ylikulkupaikka.
Bagdadin lähellä ovat Tigris ja Eufrat ainoastaan noin 50 km päässä
toisistaan. Eufratista, jonka pinta tässä on 5 metriä korkeampi
Tigris-joen pintaa, lähtee tällä paikoin monta haaraa viimemainittuun
jokeen, ja täten Eufrat kadottaa suuren määrän vettänsä. Vielä vähän
alempana jakautuu joki kahteen haaraan, joista läntinen, Hindiah,
muodostaa suolajärven Nedshf. Järven toisella puolella yhtyy Hindiah
taas pääjokeen. Tämä seutu on historiallisessa suhteessa merkillisimpiä
maan päällä. Hillehin luona ovat Babylonin rauniot, Nedshfin luona
Kufan, Hindiahin luona on Birs Nimrod ynnä Baabelin torni ja heti siitä
pohjoiseen on pyhä Kerbela. Vielä alempana yhdistyvät joet monilla
poikkihaaroilla ja kanavilla toisiinsa, kunnes ne lopulta juoksevat
yhteen.

Siinä paikassa, jossa Frat ja Murad Su muodostavat Eufratin, on
vedenpaljous melkein yhtä suuri, kuin siinä missä Shat-el-Arab alkaa.
Vaikka nimittäin monta lisäjokea tulee Antitauruksesta ja niistä
vuorista, jotka ovat pitkin Tigriksen oikeata rantaa, ei näitten
vesirikkaus kuitenkaan riitä vastustamaan veden suurta haihtumista,
joka käy yhä tuntuvammaksi, kun veden kulku joessa on erinomaisen
hidas. Joen keski- ja alajuoksuun yhtyi muinoin useita suuria
lisäjokia, niinkuin Wadi Ali ja Wadi Hauran, mutta meidän päivinämme
ovat nämät enimmän osan vuotta kuivina. Näitten sangen syvään uurretut
laaksot osoittavat kuitenkin selvästi, että pohjois Arapian ilmanala
muinoin on ollut toisellainen, kuin nykyään.

Tigris-joki alkaa myös kahdella haaralla. Itäinen, Buhtan Su niminen
haara, tulee vuorilta Wan-järven eteläpuolella, toinen haara nimeltä
Didshleh alkaa ihan Eufratin lähellä, mutta 400 metriä korkeammalla,
kuin tämä. Keski- ja alajuoksuun yhtyy molemmilta puolilta monta
pienempää sivujokea ja Tigris (s.o. "nuoli") juoksee vilkkaasti
eteenpäin seuraten Kurdistanin ja länsi Persian vuorien suuntaa.
Ylä-Tigriksen varrella sijaitsevat nuo tärkeät Diarbekr ja Mosul
nimiset kaupungit. Viimemainitun kaupungin alapuolella yhtyvät
Kurdistanin vuorista tulevat suuret lisäjoet Iso ja Pieni Sab.
Ardilanin vuorista tulee Dijalan joki, joka heti Bagdadin alapuolella
juoksee Tigrikseen. Sitä osaa jokea, joka on Bagdadin ja Kornahin
välillä, saamme heti oppia lähemmin tuntemaan.

Eufratin ja Tigriksen välillä leviää Mesopotamian lakeus, tätä maata
turkkilaiset ja arapialaiset nimittävät El-Djesirah s.o. "Saari."
Mesopotamiaksi sanotaan historiallisessa merkityksessä oikeastaan sitä
osaa maata, joka on näitten jokien keskimmäisen juoksun välillä, ja
tämän jokilaakson kaakkoisimmalle kulmalle ovat persialaiset antaneet
nimen Irak Arabi. Ilmanalan puolesta on Mesopotamia ihan erilainen,
kuin naapurimaansa. Sitä ympäröivät idässä, pohjoisessa ja lännessä
korkeat vuorimaat ja etelässä Arapian kuivat erämaat, maa on itsestään
alhaista ja kosteata. Maanlaatu on erinomaista, mutta viljelemätöntä.
Muinoin, kun Babylon, Ninive, Seleukia ja Ktesifon olivat valtansa ja
rikkautensa kukkulalla, viljeltiin maa huolellisesti ja sen läpi kulki
ristiin rastiin suuremmoinen kanavoimislaitos. Nyt ovat nuo muinoin
rikkaat vainiot muuttuneet yksitoikkoisiksi, autioksi aroiksi ja
useimmat kanavat ovat jäljettömiksi hävinneet santaan. Tarvittaisiin
vaan voimallinen ja tarmokas hallitus, muuttamaan vielä kerran olot
parempaan päin. Bagdadin luona kuljettavat molemmat joet lähes
seitsemäntuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa. Tästä vesipaljoudesta
tarvittaisiin vaan kymmenesosa koko Irak Arabin kanavoimiseen.
(Dumont).

Maassa asuu suurimmaksi osaksi puolivillejä arapialaisia
paimentolaisheimoja, jotka kuljeksivat pitkin jokien rantoja, tahi
elatuskeinonaan ryöstävät karavaaneja ja matkustajia. Valtiollisesti
kuuluu maa Turkin vallanalaisuuteen ja sitä hallitsee jotenkin
itsenäisesti turkkilainen pasha, joka asuu Bagdadissa. Mesopotamia on
siis erityinen turkkilainen maakunta, jota pohjoisessa rajoittaa
Diarbekrin ja Kurdistanin maakunta, idässä Persia ja Persian lahti sekä
etelässä ja lännessä Arapia ja Syyria.

Palaamme taas laivaan.

Aamulla kesäk. 1 päivänä saavuimme juutalaiseen kylään, jonka nimi on
Esran hauta, siellä olimme puolen tuntia. Tämän kylän asukkaat ovat
yksinomaan juutalaisia ja niitä tuli koko lauma kirkuvia miehiä ja
naisia rantaan, kun Mejidieh laski maihin. Kylä on kauniilla paikalla,
jokeen ulottuvalla niemellä. Se on palmu- ja lehtimetsän siimekkeessä,
ja Tigriksen tyyneeseen veteen kuvastuu se mausolee, jossa Esra
profeetan sanotaan lepäävän. Tämä on suuri, valkoinen kivirakennus,
jonka persialaiseen malliin rakennettu kupooli on fajanseilla
päällystetty. Alapuolella on kivinen rantalaituri, jota Tigriksen
aallot huuhtelevat. Profeetta Esra vei, niinkuin tiedetään, juutalaiset
pois Baabelista takaisin Jerusalemiin, mutta itse lepää hän vankeuden
maassa. "Ja näin on se kirja, jonka Artahsasta antoi papille Esralle,
kirjanoppineelle, joka oli opettaja Herran käskysanoissa ja säädyissä
Israelin ylitse: Artahsasta, kuningasten kuningas Esra papille ja
kirjanoppineelle taivaan Jumalan laissa: Minä olen käskenyt, että
kenenkä ikänä kelpaa minun valtakunnassani Israelin kansasta, papeista
ja leviittoista mennä kanssasi Jerusalemiin, niin menköön." Esran hauta
on tärkeä pyhiinvaelluspaikka, ja monet juutalaiset vaeltavat
vuosittain sinne, nähdäkseen profeetan viimeistä leposijaa. Ollessamme
vielä kylän kohdalla, uiskenteli kymmenkunta alastonta juutalaispoikaa
laivan luo ja kiipesi sinne ylös, levähtääkseen hetkisen sen
yläkannella, mutta kun taas pian lähdimme liikkeelle, hyppäsivät kaikki
yhtäaikaa jokeen ja uivat takaisin rantaan hurjasti kirkuen. Esran
hauta katosi pian näkyvistä, ja sen sijaan levisi taas ääretön, matala,
kostea ja suoperäinen lakeus molemmin puolin. Siellä täällä kasvaa
mehevää ruohoa ja siinä näkyy suuret laumat raavaita ja lampaita
laitumella. Joskus sivuutetaan kyliä, joissa on parikymmentä
olkikattoista mökkiä viljelysmaiden keskellä, missä tumma-ihoiset
miehet kyntävät erinomaisen alkuperäisillä kahden härän vetämillä
puu-auroilla. Paikoittain kasvaa jokivarsilla ruohoa ja laivan
ohikulkiessa lentää usein suuret suorsaparvet ylös vedenpinnalta.

Joen vesi on tänä vuoden aikana vielä jotenkin korkealla, mutta alenee
yhä enemmän, kunnes se syyskesällä on alimmillaan. Mejidiehillä, joka
täydessä lastissa ollen käy noin l,5 metriä syvässä, on silloin sangen
vaikeata löytää tiensä hiekkasärkkien välitse. Laivakulkua vaikeuttaa
vielä sekin seikka, että joen rannat pitkin pituuttaan ovat niin
yksitoikkoiset, että laivanmiehet eivät voi saada mitään varsinaisia
merkkejä rannoilta. Muutamia pahamaineisia paikkoja on tosin merkitty
kivillä tahi seipäillä, mutta näitten hyötyä vähentää se seikka että
joen särkät ovat liikkuvaisia ja usein muuttavat paikkaa. Ei olekaan
harvinaista, että höyrylaivat ja purjeveneet laskevat matalikolle.
Semmoisissa tilaisuuksissa täytyy Mejidiehin purkaa koko lastinsa,
tyhjentää vesilastinsa ja viedä matkustajat maihin. Kun on onnellisesti
päästy matalikolta, täytyy taas noutaa matkustajat pikkuveneillä ja
sälyttää lastin uudelleen. Tähän toimeen menee usein puoli päivää ja
kun tämmöisiä esteitä tulee useita samalla matkalla, niin ei ole
harvinaista, että laiva tarvitsee koko yksitoista päivää päästäksensä
Bagdadiin, jota vastoin veden korkealla ollessa menee vaan neljä
päivää. Jokea alaspäin kulkiessa tarvitaan suotuisissa oloissa vaan 42
tuntia.

Asukkaat näillä seuduin ovat arapianheimoista paimentolaiskansaa.
Vaeltaessansa vievät he mukanaan suuret eläinlaumansa ja telttansa;
näitä he tilaisuuden mukaan kuljettavat purjeveneissä tahi vetävät he
niitä kanooteissa pitkin joen rantoja. Luonteeltaan ovat he
urhoollisia, puolivillejä ja sotaisia. Pukunsa on sangen
yksinkertainen, sillä heillä on ainoastaan riepu lanteitten ympäri ja
valkoinen huivi riippuu turpaanin ympärillä suojaamassa päätä ja kaulaa
auringolta; muuten ovat he alastomia. Ihonsa on kuparinruskea, tukka
pitkä ja takkuinen. Ahvettuneet ja tarmokkaat kasvonpiirteet ovat
ikäänkuin bronssiin valetut. He ratsastavat, useimmiten satulatta,
muhkeilla, virmoilla hevosilla, kädessä aina pitkät keihäät. Toisinaan
meidän ohi kulkiessamme juoksivat tai ratsastivat he pienissä joukoissa
pitkin rantaa, hirveästi kiljuen ja heiluttaen keihästään päänsä yli
y.m. sotaisia liikkeitä tehden. Naiset ovat voimakkaan ja melkein
miehekkään näköisiä, heidänkin pukunsa on erittäin keveä. Nämät
kukistamattomat arapialaiset, jotka asuvat pitkin Tigriksen
rantoja, kuuluvat moneen eri heimoon, joista tärkeimmät ovat:
Montefig, Abu Muhametti, Beni Lam ja Khamar. Muutamat heistä ovat
vakinaisesti sijoittuneet joen rannoille, muodostaen kyliä, ja elävät
maanviljelyksestä, kun taas useimmat jatkavat paimentolaiselämäänsä.
Nämät viimemainitut ovat erämaan vapaimpia poikia, he eivät tottele
mitään esivaltaa, eivät kärsi paikallansa olemista, he rakastavat vaan
vaeltamista pitkin ja poikin Mesopotamian lakeuksia suunnattomine
lammas- ja puhvelilaumoineen. Löydettyään hyvän laitumen, rakentavat he
telttansa sinne joksikin aikaa siten, että levittävät olkimattoja
kaareksi käännettyjen tankojen päälle, joten tämä on lyhyen tunnelin
näköinen. Muutamain teltat ovat kankaasta tahi nahoista. Siihen aikaan,
jolloin minä Tigriksellä matkustin, oli näitä vaeltavia kyliä sangen
runsaasti pitkin rantoja, sillä alkava kesä ja sen tavaton kuumuus teki
veden tarpeen niin paljoa tuntuvammaksi. Paimentolaisia oli siis niin
joukottain kokoontunut virran rannalle saadaksensa runsaasti vettä.
Vesi oli yhä kuitenkin sameraa ja lämmintä. Tuon tuostakin kohtasimme
kanootteja ja purjeveneitä, jotka virran tai vienon tuulen avulla
liukuivat jokea myöden alaspäin; muutamia veneitä vetivät miehet
köysillä käyden itse rantaa pitkin. Purjeveneet ovat erittäin
käytännöllisiä; niihin mahtuu paljon ja iso purje kokoaa pienenkin
tuulen, jonka tiellä ei ole vuoria eikä metsiä. Höyrylaivat ovat
kuitenkin vähitellen poistaneet käytännöstä nämät entiset
tavarankuljettajat, niin että ne nykyään ovat jotenkin harvinaisia. Kun
virta kulussaan arojen halki tekee suuria mutkia, näyttää vastaantuleva
purjevene kulkevan milloin meidän suuntaamme, milloin päinvastoin,
milloin taas olevan kaukana sisämaassa: ja tämä tuottaa monelle
katsojalle hupaista hämminkiä. Virtojen ylä-osassa kuljetetaan
tavaroita lautoilla ("kelek"), jotka lepäävät ilmalla täytettyjen
nahkalaukkujen päällä.

Kello 4 aikaan tulimme Amaran kaupunkiin, joka suureksi osaksi on
Tigriksen vasemmalla rannalla. Täällä on m.m. sähkölennätinasema,
suuri kahvila rannalla, valkoisia, hyvinrakennettuja savihuoneita ja
moskee. Parisataa kaupungin asukasta riensi heti rannalle, jossa
pitivät hirveätä meteliä, mutta tämä kirjava näkemys oli kuitenkin
vilkas ja hupainen. Pari tuntia viivyttyämme, jolla aikaa villasäkkejä
lastattiin laivasta maalle, jatkoimme matkaamme virtaa ylöspäin.
Maisemat ovat yhä yksitoikkoisia, ainoastaan siellä täällä kasvaa
jokunen mehevä pensas rannalla. Kaukana oikealla siintää Kurdistanin
vuoria kohoten jyrkkinä, vaaleansinisinä seininä. Yöllä näkyi sieltä
kaksi tavatonta liekkiä, en tiedä, mistä ne olivat. Rannoilla
leimusivat arapialaisten suuret telttatulet kaiken yötä; niitä
tarvitaan arvattavasti ruoan laittamiseen ja hyttysten karkoittamiseen.
Liekkien leimussa saattoi useinkin selvästi erottaa telttien sisuksen:
lapset makaamassa, naiset ruoan laittopuuhissa ja miehet tupakoimassa
ja kahvia tai teetä juomassa. Poltinaineet ovat kuivia ohdakkeita ja
oksia, joita naiset kokoavat. Päivän koittaissa tulet hiljalleen
sammuvat ja väistyvät uuden päivän valkean tieltä, joka Itämailla
hehkuu pohjoismaalaiselle tuntematonta kuumuutta.

2 p. kesäk. Elämä laivalla ei ole vaihtelevaa, vielä vähemmän maisema
ympärillämme. Rannoilla yhä vilisee paimentolaisia laumoineen. Teltat
ovat enimmäkseen mustaa huopaa, miehenkorkuisten seivästen päässä.
Eräällä kohtaa oli suuri puhvelilauma virran poikki, ja ainoastaan
kuono ja sarvet näkyivät vedenpäällä. Lauman edellä ui paimen, jota
eläimet taajoissa joukoissa seurasivat; laumaa pitivät koossa miehet,
istuen pitkät piikit kädessä uivien hevosten selässä. Naiset ajoivat
samalla tavalla virran ylitse uivilla hevosilla, jotka töin tuskin
saivat päänsä pysymään vedenpinnan yläpuolella. Iltapuolella tuli meitä
vastaan turkkilainen siipilaiva, matkalla Basraan, ja vähän myöhemmin
saavuimme Kot-el-Amaran kaupunkiin, Tigriksen vasemmalla rannalla.
Kaupunki on vasta muutaman kymmenkunnan vuoden vanha. Se on vilkas ja
kukoistava kauppapaikka ja seudun arapialaisheimojen markkinapaikka.
Täällä lastattiin laivaan villasäkkejä. Lampaanvillat näyttävät
olevankin tärkeä kauppatavara, jota kuljetetaan Tigriksen rannalta
Bagdadiin, Mesopotamian kaupan pääpisteeseen, josta villat sitten
viedään suurta Syyrian karavaanitietä myöden Välimeren rantamille.
Kot-el-Amaran tienoilla kadottaa Tigris osan vettänsä, joka Shat-el-Hai
nimistä kanavaa myöden valuu etelään ja yhtyy Eufratiin. Eufrat ja
Tigris virtain suhde toisiinsa on hyvin monimutkainen. Bagdadin
paikoilla Eufrat antaa Tigrikselle suuren osan vesiänsä, sillä Eufrat
juoksee siellä Tigristä korkeammalla; Kot-el-Amaran kohdalla Tigris
taas maksaa velkansa Eufratille.

Kot-el-Amaran pohjoispuolella ylenevät virran rannat 2-4 m korkuisiksi;
rantaviivat ovat sentähden hyvin selvät ja vedensyömät. Nevat ovat nyt
loppuneet ja moskitoskärpäset vähenneet; mutta sitä vastoin suhisee
ilmassa miljaardittain suuria, vihriäisiä heinäsirkkoja. Rannoilla ne
muodostavat tiheitä, tummia pilviä, joista kuuluu kitisevää ääntä.
Nämät vahingolliset itikat kulkevat maan yli lukemattomissa parvissa ja
hävittävät tieltään kaiken kasvullisuuden. Laivaammekin niitä tuli
suuret liumat, asettuivat hetkeksi teltan katolle, laivan kannelle, tai
matkustajien päälle, ja jatkoivat sitten levotonta kulkuansa. Oli täysi
työ irroittaessa niitä vaatteista, joihin ne iskivät kiinni terävillä
kynsillään sekä suojellessaan niiltä kasvojansa. Hetken aikaa niiden
kanssa oteltuani, menin hyttiini, mutta en sielläkään saanut olla
heinäsirkoilta rauhassa: niitä oli kaikkialla, vuoteessa ja lattialla
nuo paksut, viheriäiset jätkäleet matelivat, vaikka vaan ihan pieni
akkuna oli ollut auki. Saatuani hytin jotenkin puhtaaksi noista
pedoista, suljin kaikki aukot; mutta arapialaiset eivät näyttäneet
paljon piittaavan heinäsirkoista. Heitä oli joukko kiivennyt lastiksi
tuotujen villakasojen korkeimmalle kukkulalle ja sieltä he
läimähyttelivät kepeillänsä y.m. aseilla ohilentäviä itikoita, niin
että pian koko joukko näitä eläinraukkoja makasi räpystellen heidän
ympärillään. Savutorvenkin ympärillä, josta sakeita savupilviä nousi,
makasi niitä läjittäin puolikuolleina. Tämä kaikki oli kyllä
huomiota herättävää, mutta hauskuutta se ei lisännyt laivamatkan
yksitoikkoisuudelle.

Tuskin saattaa ajatellakkaan kirjavampaa matkustajajoukkoa, kuin mitä
Mejidieh nyt kuljetti. Eurooppalaisessa höyrylaivassa saattaa kyllä
tavata matkustajia erilaisimmista kansaluokista ja kansakunnista, mutta
niitä niissä on katseltava verrattuna siihen mitä näkee itämaalaisen
höyrylaivan etukannella. Itämailla ei pidetä ensinkään sopimattomana
eikä köyhyyttä todistavana, jos "paremmatkin ihmiset" matkustavat
etukannella. Rikkaimmat kauppamiehet seurustelevat tuttavallisesti ja
veljellisesti dervishien ja jätkien kanssa laivakannella. Tuon
tuostakin pistäännyin minä katteinin luo komentosillalle, josta oli
mukava katsella itämaalaista arki-elämää ja sen kirjavia kuvia tuolla
alhaalla laajalla laivankannella. Kun itämaalaiset tekevät pitkiä
höyrylaivamatkoja, hankkivat he ensimmäiseksi itsellensä niin helpon
paikan kun mahdollista. Siihen ne sitten sijoittuvat parhaimmalla
tavalla: heillä on muassaan makuuvaatteet, peitteet, matot, keittimet
ja tarpeelliset talouskapineet. Ensin tulijat asettuvat parhaimmille
paikoille, s.o. pitkin partaita ja seinämiä etu- ja peräkannen
yhtymäkohdissa. Myöhemmin tulijat saavat parhaansa mukaan sijoittua
keskelle laivankantta. Kas tässä muutamia kuvia Mejidiehin etukannelta.

Tuossa istuu pari arapialaista pelaten noppapeliä melkein
uskomattomalla näppäryydellä; jos he todellakin ehtivät yhtä pian
ajatella, kuinka parhaiten nopan heittäisivät, kuin muuttavat kavut
paikoilleen, niin täytyy myöntää, että he ajattelevat erinomaisen
nopeasti. Tuossa istuu arkulla kaksi hindulaista piippua polttaen, ja
ihan lähellä heitä istuu matolla muutamia persialaisia kauppiaita,
joista yksi pitää tulta vireillä samovaarissa, puhaltamalla sen pitkään
torveen, jolla aikaa toiset lausuvat kohteliaisuuksia toisilleen tahi
keskustelevat kauppa-asioista, aina sillä välin maistellen höyryävää
teetään. Etäällä etukeulassa istuu dervishi kertoen satuja tarkkaavalle
kuuliakunnalle, joka loikoo hänen ympärillään matolla. Omituisin
kaikista mitä näimme oli erään persialaisen täydellinen haaremi, hän
kun perheineen ja kaikkine kampsuineen oli muuttomatkalla Bagdadiin.
Hän oli levittänyt kolme suurta patjaa seinien viereen komentosillan
alla ja ripustanut tummia kankaita keppien päähän matkakistujen väliin
ja näillä piirittänyt pienen alan laivan kantta, estääksensä kolmea
vaimoansa näkymästä muille matkustajille. Mutta kun hän ei ollut
muistanut kattaa tätä piirikuntaansa, näkyi tuo väliaikainen haaremi
komentosillalle kokonansa; vaimot siellä kuluttivat aikaansa
käsitöillä, tupakoiden, teetä juoden ja maaten. Heillä näytti olevan
hupainen matka Bagdadiin! -- Joka perheellä oli saviruukkuja, joilla
nostettiin vettä virrasta pesemisiin ja samovaariin.

Ilma käy yhä suloisemmaksi, jota ylemmäksi virtaa tulemme. Kuumat ja
kosteat tuulet eivät nyt tunnu niin paljon. Ilmanala on Bushirissa
paljon parempi kuin Basrassa. Kello 9 illalla kuljimme Baghilan
linnoitetun kylän ohi, jolloin pysähdyimme hetkeksi, kun laivaan
otettiin muuan arapialainen, jota kolme miestä saattoi pienellä
veneellä laivan kylkeen. Kello 10 pysähtyi laiva äkkiä keskellä virtaa.
Olimme ajaneet hietasärkälle ja siinä nyt pari tuntia tuumailtiin,
sillä aikaa kun laivamiehet veteen mentyänsä, pitkillä riuvuilla
mittailivat veden syvyyttä särkän reunoilla. Kun matalikon heikoin
kohta oli löydetty, tyhjennettiin osa vesilastia ja ponnistamalla
kaikki voimansa pääsi laiva taas pimeässä liikkeelle. Varmuuden vuoksi
asetettiin kuitenkin eräs laivamies uloimmaksi etukeulaan, mitatakseen
tuon tuostakin sylipuulla veden syvyyttä. Tigriksen nopeus on tässä 2,5
penikulmaa tunnissa.

Kello 8 aamulla 4 p. kesäkuuta tuli vastaamme englantilainen siipilaiva
Kalifah, joka edellisenä iltana oli lähtenyt Bagdadista. Tuntia
myöhemmin saavuimme Ktesifonin ja Seleukian rannoille; tämä on
varmaankin huomattavin paikka keski Tigriksen varrella. Jo pari tuntia
ennenkuin sinne saavutaan näkee etusivun eräästä tavattoman suuresta
rakennuksesta, joka terävissä piirteissä kohoaa matalasta tasangosta;
tämä on Tak Kesra niminen palatsi. Ktesifonin rauniot ovat kapealla
niemellä Tigriksen muodostamassa laajassa mutkassa.

Kun laiva tarvitsee kaksi tuntia kulkeakseen tämän mutkan, mutta käyden
pääsee niemen yli runsaassa puolessa tunnissa, pyysin katteinilta
päästä maihin, saapuakseni taas niemen toisella puolella laivaan. Tähän
suostui hän kohteliaasti, vene ynnä siinä neljä arapialaista laskettiin
vesille ja muutamassa minuutissa saavuimme rantaan. Kaksi arapialaista
soutivat takaisin veneen, joka taas vedettiin kannelle, jonka jäljestä
Mejidieh jatkoi matkaansa Tigristä ylöspäin ja minä ynnä molemmat
toiset miehet lähdimme astumaan Tak Kesraa kohden. Koko tasanko on
tässä täynnä fajanssisirpaleita ja kivipalasia, ja minne silmänsä
kääntää, näkee pelkkiä harmaankeltaisia, pyöristetyitä soraläjiä,
joilla kasvaa kanervan näköisiä kasveja ja kuivaa ruohoa. Tässä oli
kerran Ktesifonin kaupunki. Kaunein muinaismuisto sen suuruuden ajalta
on yllä mainittu suurenmoinen Tak Kesran linnan raunio, josta piirsin
siinä paikassa kuvan.

Tak Kesran, s.o. Khosron kaaren rakensi sassanilainen kuningas Khosra
Noshirvan, joka hallitsi vv. 531-578 j.Kr. Nimensä on se saanut
keskisestä esisalista, kuninkaan vastaanottosalista, joka muodostaa
korkean puolikaaren, tämän molemmilla puolilla on joukko muita saleja
ja sivuhuoneita puolisoille ja palvelijoille. Näitä sekä ajan hammas
että myöhemmät sukupolvet ovat hävittäneet, käyttämällä kivet uusiin
rakennuksiin. Etumaiset huoneet ovat vielä pystyssä, lujina ja
kukistamattomina kuin kallio. Kun kaliifi Djaffar Al-Mansur (754-775)
perusti uuden Bagdadin, toi hän kiviä Ktesifonista. Hän tahtoi myös
purkaa Tak Kesran, käyttääksensä niitä mainioita kiviä, joista tämä
linna oli rakennettu, mutta koe ei onnistunut -- saviruukki liitti
kivet niin lujasti toisiinsa, ettei niitä saatu irti. Linnan
kummassakin muurissa on neljä porttia, joista ainoastaan toinen,
keskeltä laskettuna, käy läpi koko muurin, ne muut kolme ovat
ainoastaan koristeina. Samoin on laita kaikkien neljän kerrosten
akkunakaarten, jotka eivät ole muuta, kuin matalat syvennykset
muurissa. Porttien ja akkunien välillä kohoaa mahtavat puolipylväät,
kaksittain toisensa vieressä. Nämät kaipaavat kuitenkin
päällyskoristeita ja jalustoita. Akkunien ja porttien, samoin kuin
suuren keskietehisen yläpuolella näkyy kaaria ja koristeiden
jäännöksiä. Linna on rakennettu poltetuista tiileistä ja muurit ovat
alhaalta noin 6 metrin ja ylhäältä lähes 3 metrin paksut.
Vastaanottosali, jonka sisimmät muurit myös ovat pystyssä, on lähes 30
metrin korkuinen ja noin 45 metrin syvä. Koko etusivu on yli 84 metrin
pitkä. On luultavaa, että etusivun muureja, jotka ovat poltetuista
tiileistä sekä nyt harmaan ja rosoisen näköisiä, muinoin peitti
valkoiset marmoorilevyt. Näitä kalliita levyjä naapurikansat, kaupungin
häviöön jouduttua, ryöstivät. Arapialaiset kirjailijat tietävät myös
kertoa, että pylväskoristeet olivat puhtaalla hopealla silatut. Jos
tämä on totta, lienee Tak Kesra Noshirvanin aikana ollut erinomaisen
komea. Suuri vastaanottosali on, niinkuin kuvasta näkee, avonainen
ulospäin, mutta toden mukaista on, että kullan ja purpuranväriset
verhot ja esiriput muinoin suojasivat salin sisäpuolta auringolta ja
tuulelta. Näin on asianlaita esim. vielä shahin valtaistuinsalissa
Teheran linnassa. Vastaanottosalista johtaa kaksi kaarevaa porttia
nykyään hävinneisiin sivuhuoneisiin ja yksi portti johtaa takaseinästä
ulos. Salin katossa oli ennen metallirengas, joka äskettäin on sieltä
poisotettu. Siinä riippui kuninkaallinen kruunu kuninkaan pään yli,
hänen istuessaan kullasta ja norsunluusta tehdyllä valtaistuimellaan.
Katossa näkee vielä useita ympyriäisiä reikiä ja luullaan ne sinne
laitetun sentähden, että ulkopuolelta voitaisi hoitaa kruunut, jotka
tuhansilla lampuilla valaisevat ääretöntä salia. Holvia koristi sitä
paitsi eläinrataa kuvaavat kultaiset tähdet. Linnan edessä oli ihana
puutarha, mutta sen keskellä kasvoi eräällä paikalla pelkkää
rikkaruohoa ja ohdakkeita. Eräs roomalainen lähettiläs kysyi, miksei
kuningas antanut viljellä tätäkin maanpalstaa. Noshirvan sanoi sen
kuuluvan eräälle köyhälle leskelle, joka ei tahtonut sitä myydä, ja
ettei hän tahtonut käyttää väkivaltaa, vaan antoi sen olla sillänsä.
Roomalainen vastasi silloin kekseliäästi, että kauniin näköala
palatsista oli juuri tämä viljelemätön vainio.

Ktesifonin perusti ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymän
jälkeen parthilaiskuningas Vardanes. Kaupunki alkoi kukoistaa samassa
määrässä, kuin Seleukus I Nikatorin perustama kaupunki Seleukia alkoi
rappeutua. Parthilaiskuninkaat käyttivät sitä talviasuntonaan ja
silloin tuli siitä valtakunnan pääkaupunki. -- Parthilaisten kanssa se
kukistui, mutta alkoi taas kukoistamaan sassanilaisten hallitsijasuvun
aikana, joka toisinaan asui siellä. Vuosina 232 otti roomalainen
keisari Severus 100,000 vankia Ktesifonista ja v. 263 piiritti sitä
Palmyran kuningas, Odenathus. Kun Sapor II (309-379) asui Ktesifonissa,
ryntäsi makedoonilainen ruhtinas Thair sitä vastaan. Vuonna 637 jätti
viimeinen persialainen kuningas Jetsdegerd III Ktesifonin arapialaisen
sotapäällikön Sa'ad Ibn Vakkaksen käsiin, tämä kun viimeisen ratkasevan
tappelun jälkeen Kadesian luona 160,000 miehellä tunkeutui Persiaan.
Jetsdegerd ynnä kaupungin asukkaat pakenivat ja niin saivat vallottajat
Ktesifonin helposti haltuunsa. Tästä kertoo ennen mainittu
historioitsia Justi seuravaa: "Kun arapialainen sotapäällikkö maalisk.
v. 637 samosi tyhjään kaupunkiin, lausui hän koraanin 44 luvusta
seuraavat sanat: 'kuinka monta yrttitarhaa ja kumpua, vainioita ja
kauniita palatsia ynnä suloisia esineitä, joista he riemuitsivat, ovat
he jättäneet jälkeensä! Ja me olemme sen näin jättäneet perinnöksi
toiselle kansalle, ja ei taivas eikä maa ole heitä itkenyt!' Senjälkeen
meni Sa'ad Kobadin valtaistuinsaliin, joka oli 100 metriä pitkä
marmoori-rakennus pilarikäytävineen ja lausuen koraanin alkulukua
laskeutui kahdeksan kertaa maahan ja rukoili sitä voittorukousta, jota
Muhametti oli rukoillut Mekkaa valloittaessa. Sitten ratsasti hän
kaupungin lävitse ja astui Khosroksen linnaan, jonka huoneissa --
niiden luvun tietää vaan Jumala kaikkiviisas -- kultaa, hopeata,
jalokiviä, juhlapukuja, peitteitä ja aseita oli kasottain. Kun
historioitsijat yksityisseikkoihin asti kertovat saaliista, näkyy siitä
kuinka sangen ylellisiä ja hienotapaisia persialaiset olivat olleet ja
kuinka mahtavan vaikutuksen tämä suuri kaupunki kaikkine elämän
mukavuuksia tarkoittavine laitoksine lienee tehnyt arapialaisiin, sopii
kuvaella, kun luemme historioitsia Tabarin kertomuksia, että Jetsdegerd
sanoi niille lähettiläille, jotka vaativat häntä antautumaan: 'minä
olen nähnyt monia kansoja, turkkilaisia, deilemiläisiä, slaavilaisia,
juutalaisia y.m., mutta en minä koskaan ole löytänyt köyhempiä kuin te.
Hiiret ja käärmeet ovat teidän ruokanne ja lampaan ja kameelinnahat
ovat teidän vaatteenne, kuinka te voitte vallottaa minun valtakuntani?'
Ja lähettiläät vastasivat: 'olet oikeassa; nälkä ja alastomuus olivat
muinoin meidän osamme, mutta Jumala on antanut meille profeetan, jonka
uskonto on meidän voimamme.' Kerrotaan, että saaliinjaossa noin puolen
yhdeksättätuhatta markkaa oli tullut jokaisen sotamiehen osaksi ja
sotamiehiä oli 60,000. Suuri osa saaliista ei voitu jakaa, paljon oli
semmoista, jolle ei ymmärretty arvoa antaa. Löydettiin kameeli ja sen
kuormana arkku, jossa Khosroksen vaatteet olivat; koruompeluille oli
neulottu rupiinia helmien väliin, arkussa oli sitä paitsi vielä
Khosroksen kultakankaisia vaatteita, hänen kruununsa, sinettinsä ja
korkokuvillisia kankaita. Khosroksen sota-asuna oli kultainen
haarniska, kypäri, sekä käsivarsi- ja säärivarustukset myös kullasta.
Aarreaitassa löydettiin kultainen hevonen, jolla oli jalokivillä
peitetty hopeainen satula, sekä hopeainen kameeli ja kultainen
kameelinvarsa. Kallisarvoinen oli eräs kullalla ja hopealla kudottu
vaatekappale, noin 30 neliömetrin suuruinen, sen reunaan oli kudottu
viheriäinen kukkasarka, jossa kukkina oli smaragdeja, beryllejä,
rupiineja, turkooseja ja topaaseja. Kuninkaat käyttivät tätä vaatetta
talvisin muistutellakseen kevään kukkia. Otettiinpa talojen ovetkin
Ktesifonista, ja vietiin uusiin taloihin Kufaan."

Sitten rappeutui kaupunki yhä enemmän ja paikkaa nimittävät
arapialaiset meidän päivinämme "Soliman Pakin haudaksi" -- Muhametin
parran ajajan mukaan, jonka profeetta itse käänsi Islamin uskoon ja
joka haudattiin Ktesifonin luona. Hänelle rakennettiin kupukattoinen
mausolee, joka on tähän asti jotenkin hyvin säilynyt. Sitä käyvät
kaikki ohikulkevaiset muhamettilaiset katsomassa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Bagdad.


Kun olin runsaan tunnin ajan ihaillut Tak Kesraa, jolla aikaa
arapialaiset minun huvikseni kiipeilivät ulkonevia tiiliä myöden holvin
katolle ja sieltä viskelivät alas kiviä, jotka omituisen kaijun
synnyttivät tuossa tavattomassa esisalissa, palasimme niemimaan
pohjoisrannalle, johon 10 minuttia käveltyä saavuimme. Kun siellä
katsoimme pitkin virtaa alaspäin, näkyi Mejidieh kaukaa pienenä
pilkkuna, jonka päällä oli musta savuluuta. Saimme odottaa koko tunnin
ennenkuin tuo pieni pilkku suureni ja vähitellen sai höyrylaivan näön
ja muodon. Odottaessamme tekivät arapialaiset pienen uimaretken
Tigriksen harmaassa, savensekaisessa vedessä. He pyysivät minunkin
seuraa tekemään, mutta minun mielestäni nuo likaiset laineet ja vetelä
pohja enemmän tahrivat kuin puhdistivat ruumiista, enkä siis mennyt
uimaan. Sen sijaan rantakivillä istuen tarkkaelin uimarien taitavia
liikkeitä, auringon hehkuessa kuin kuuma rauta pääni päälle. Varjoa ei
ollut missään vähintäkään; takkuinen pensas tosin kasvoi rannalla,
mutta kuin auringon säteet paistoivat "seipään läpeen", hävisi varjokin
pensaaseen. Vihdoin saapui Mejidieh meidän kohdallemme, ja annettuamme
merkin, noudettiin meidät veneellä "astiaan", jossa taas saatiin varjoa
ja vettä. Kun annoin seuralaisilleni kaksi kraania käyntipalkkaa,
kiittivät he ja sanoivat siinä olevan liiaksi -- ja se oli aivan
tavatonta ja selittämätöntä. Kenties he laivamiehinä olivat saaneet
katteinilta kiellon juomarahoja ottamasta. Mejidiehin siivet alkoivat
taas loiskia vettä, rantamaisemat liitävät silmiemme ohitse, mutta
entisen yhtätoikkoisina ja autioina. Hetken perästä kuljettiin
Dielajoen suun ohi; tämä virta on puolta kapeampi kuin Tigris, mutta
sen vesi on yhtä sameraa. Tarun mukaan oli Kyyros Dialan yli
kulkeissaan niin suuttunut virralle, joka vei yhden hänen paraita
hevosiaan, että hän paloitteli sen 360 kanavaksi.

Aina sen mukaan kuin kuluvat ne hetket, jotka meitä eroittavat suuresta
loistavasta Bagdadista, tuntee jännityksen, ja odotuksen kasvavan.
Tietämättänsä joutuu tuhannen ja yhden yön satuihin. Ajatuksissaan
näkee palatsin toisensa perästä kohoovan virran rannoilla.
Harun-al-Rashidin loistoisa linna kuvastelee virran vedessä
marmooriseiniään ja holvatuita kaariakkunoitaan ynnä kullan
kirjailtuja purpuraverhoja. Kullatut kupoolit ja sinertävät tai
valkoiset minareetit kohottavat sorjia päitänsä pilviin, ja komeiden
rakennusten välissä vilisee ihmisvirta kirjavissa, kaunovärisissä
puvuissaan. Muistoon astuu tuo ja tämä tapaus Bagdadin kukoistuksen
ajoilta suuren kalifin päivinä, joista nuo unhoittumattomat sadut
kertovat. Mutta, voi Allah! kuinka pettyykään kun päivänsavun paahtava
huntu on hajonnut viileämmän iltatuulahduksen tieltä ja paljas
todellisuus on selvänä silmäimme edessä! Kalifin palatsin siasta näkyy
palmujen välissä oikealla rannalla sekainen ryhmä valkeaksi sivuttuja
huoneita. Kullatut kupoolit ovat hävinneet ja vielä säilyneet
minareetit ovat vuoratut ei kullalla vaan valkoisella rappauksella,
joka monin paikoin on virunut ja valunut pois, niin että vaan harmaa
savi on jälellä.

Kun tulee tätä tietä Bagdadiin, vetää ensinnä huomiota puoleensa
Tsobeidin hauta, jonka katteini jo kaukaa näytti minulle. Se on virran
oikealla rannalla (vasemmalla meistä) kahdeksankulmainen rakennus,
jonka torni on kynttilän sammuttajan kaltainen. Sen avaraa salia ennen
vanhaan varkaat ja vorot käyttivät pakopaikkanansa, mutta, kun virastot
pitivät sitä pyhyyden häväistyksenä, jolla loukattiin tätä hautaa,
missä Harunin lempipuoliso lepää, he yksinkertaisesti muurauttivat
oviaukon umpeen. Vasemmalla rannalla on laajoja palmupuistoja,
joissa on pienen matkan päässä toisistaan taidollisesti tehtyjä
vedennostolaitoksia. On suuri pyörä, jonka kehässä on joukko sankoja
kiinnitettynä. Pyörää pyöräyttävät koneiston avulla hevoset, ja vesi
nostetaan suoraan virrasta, tyhjennetään puukouruihin ja valuu niitä
myöden puutarhaan. Nämät vedennostolaitokset ovat yhtämittaisessa
liikkeessä pitääksensä palmujen viljelysmaan aina kosteana. Pitkin
rantaa on rakennettu noin metrin korkuinen muuri estämään veden
uudestaan virtaan juoksemasta.

Nyt hiljentää laiva vauhtiansa, ettei se törmäisi niihin moniin pikku
venheisiin, jotka täällä kuljettavat tavaroita ja väkeä edestakaisin.
Oikealla näkee Ranskan konsulin talon somine verantoineen ja
puutarhoineen, sekä trikolori, jonka värit jyrkästi eroavat harmaasta
taustasta. Kello puoli seitsemän illalla ankkuroimme tullihuoneen
portin edustalla, jonka lävitse kaikkien tavaroitten ja matkustajien
täytyy kulkea. Tästä paikasta oli hyvä näkyala kaupungin molemmille
puolille ja näitä yhdistävälle ponttoonisillalle. Samassa
silmänräpäyksessä, kun pysähdyimme, tuli koko joukko sangen kummallisen
näköisiä pikkuvenheitä Mejidiehin luo viedäkseen matkustajia ynnä
kapineita maihin. Nämät ovat pieniä, pyöreitä, korinnäköisiä aluksia,
"ilman etu- ja takakeulaa kilvenmuotoisia" niinkuin Herodotos sanoo.
Runko on palmikoitta pehmeistä oksista, ja näitten lomot on täytetty
toisilla oksilla ja kahiloilla. Nämät päällystetään sisältä ja ulkoa
asfalttikerroksella, jotenka ne tulevat täydellisesti vedenpitäviä ja
kannattavat uskomattoman paljon. Tällaisia veneitä näkee täpötäynnä
melooneja ja muita hedelmiä tullihuoneen laiturin edustalla, ja vaikka
niihin on ahdettu niin ylönpaljon tavaraa, eivät ne tippaakaan vuoda.
Niitä käytetään etupäässä tavaroiden kuljettamiseen rannalta toiselle,
sekä maakylistä Bagdadiin. Usein niitä näkee kymmenittäin kytkettyinä
toisiinsa liukuvan alas Tigristä myöden ainoastaan muutamien miesten
ohjaamina. Mutta niiden sauvominen vastavirtaan on sen sijaan työlästä,
sillä kun ne ovat ympyriäisiä, pyörivät ne helposti ympäri silloin kun
airolla lykkää pohjasta. Kaksi miestä hoitaa niitä sentähden siten,
että kun toinen sauvoo niin toinen meloo. Keskellä virtaa, joka
Bagdaadin kohdalla on noin kuusi metriä syvä, soutaa mies kummallakin
puolella airollansa. Ensi katsannossa näyttää kummalliselta, että
käytetään näitä raskassoutuisia aluksia, eikä kanoottia tai tavallisia
veneitä, mutta tähän on luultavasti syynä se, että puu on täällä sangen
kallista, se kun on tuotava aina Armeenian vuorilta ja Tauruksesta
asti. Olen jo puhunut lautoista, jotka lepäävät ilmalla täytettyjen
nahkasäkkien päällä. Kun kauppiaat ylävirran varsilta tuovat
tavaroitaan tämmöisillä puulautoilla, myyvät he korkeasta hinnasta myös
lauttapuut. Sitten tyhjentävät he nahkasäkit, kuormittavat niillä
muulinsa ja palaavat sitten koteihinsa, jokien alkulähteillä
varustautuaksensa taas uudelle matkalle. Tällä tavalla Bagdadissa
oikeastaan rakennuspuita saadaan ja sentähden saa veneen rakentamista
varten tyytyä siihen mitä paikkakunnalla on saatavissa. Paju- ja
tamariskipuuta, sekä olkia ja kahilaa on runsaasti, ja maapihkaa löytyy
suurissa määrin Hitin lähellä Eufratin luona, ja siinä on kaikki, mitä
tarvitaan ylläkerrottujen venheitten rakentamiseen. On lisättävä että
näitä on käytetty ikimuistoisista ajoista; vielä tänään näkee
tämmöisten venheitten kuvia assyyrialaisissa korkokuvissa ja
Herodotuksen kertomus niistä sopii ihan niitten nykyiseen ulkonäköön,
sillä eroituksella vaan, että niitten ulkopuolta hänen aikanansa
verhosi yhteenneulotut taljat.

Pian olivat kaikki matkustajat kimpsuineen kampsuineen Mejidiehistä
sullotut tämmöisiin pieniin korivenheisiin, melu taukosi kannelta, joka
nyt näytti tyhjältä ja autiolta, yön pimeys laskeusi kaiken yli ja
lyhdyt sytytettiin Bagdadin kapeilla kaduilla. Mutta levon hetki ei
ollut vielä kaupungin asukkaille lyönyt, eikä teehuoneitakaan vielä
suljettu; nyt päinvastoin alkoi elämää ja liikettä kaikkialla:
jokapaikassa rannoilla näkyi ratsastajia ja käveliöitä suurine
paperilyhtyineen, kaikkialla oli puhetta ja kaupantekoa ramasan yönä.
Minä jäin laivaan yöksi, koska oli liian myöhäistä mennä maihin, mutta
nukuin vasta parin tunnin päästä vähemmän siitä syystä, että tuntui
juhlalliselta nyt olla tuossa vanhassa satukaupungissa, kuin siitä
syystä, että laivan aliupseerit pelasivat korttia ihan vuoteen
vieressä, jonka olin kuumuuden vuoksi antanut tuoda ylös peräkannelle.
Jos olisivat pelanneet niinkuin tavalliset ihmiset, en olisi siitä
piitannut, mutta kuumempaa peliseuraa en ole koskaan nähnyt. Miten
olikaan niin yksi rautasohva lykättiin kumoon, eräs pelaajista pyörähti
kannelle, mutta hyökkäsi silmänräpäyksessä taas ylös, kostaaksensa
vastustajalleen ja nyt alkoi tulinen ottelu, jossa jaettiin aimo
englantilaisia nyrkiniskuja ja potkuja; kun eräs pelaajista vuoti
verta, taukosi tappelu. Hetken perästä alkoivat he pelin uudestaan
kirkuen ja toruen -- huonoksi esimerkiksi muhamettilaisille
laivamiehille.

Seuraavana aamuna kello kuusi lähdin maihin, Hilpernin luokse, jolle
vein kirjeen Mr Ellikseltä. Hän vastaanotti minut mitä sydämmellisimmin
ja antoi minun käytettäväkseni kolme suurta, intialaisilla
huonekaluilla varustettua huonetta. Syötyäni vankan suuruksen,
seurasin isäntääni hänen konttooriinsa, jossa hän käski erään
viisikymmenvuotiaan sivistyneen ja rakastettavan turkkilaisen nimeltä
Vabib Shika viemään minua Bagdadia katsomaan. Seuraavaan kertomukseen
kaupungista olen Vabib Shikalta saanut monta tietoa.

Nykyinen Bagdad on rakennettu Tigriksen molemmille rannoille. Itäinen
kaupunginpuolisko, jossa eurooppalaiset asuvat, on paljon suurempi ja
ajanmukaisempi kuin läntinen, jota sopii pitää esikaupunkina; tässä on
hautuumaa ja Tsobeidin hauta. Molempia kaupunginosia yhdistää toisiinsa
kaksi siltaa; toinen niistä, 30 ponttoonilla lepäävä silta, on enemmän
käytetty kuin toinen, joka sijaitsee korkeammalla. Kaupunkia ympäröi
muurit, jotka näyttävät olevan rakennetut ja korjatut eri aikoina. Ne
ovat rakennetut tiilikivistä ja vanhimmat osat näyttävät vankimmilta.
Tiilet ovat kellertäviä ja suurella taitavuudella yhteenliitetyt.
Eräässä paikassa löysi Mebuhr kirjoituksen, joka ilmoitti, että sitä
muurinosaa oli rakentanut kalifi Nassr (1180-1225). Jyrkimmissä
kulmissa on korkeita, pyöreitä torneja, ja niitten välissä pienempiä
torneja ja vähäpätöisiä tykkiä. Muurissa on kolme porttia, johtaen
luoteeseen, koilliseen ja kaakkoon. Ensimmäistä näistä enimmin
käytetään. Muurin ulkopuolella käy yltympäri syvä, mutta kuiva hauta.

Bagdadin ympäristö on erinomaisen autiota. Niin pitkälle kuin silmä
kantaa, pohjoista ja itää kohti näkee ainoastaan tasaisen erämaan, ei
ainoatakaan puuta, ei ainoata kylää. Koillinen kaupunginosa muurien
sisäpuolella on samoin tyhjä ja autio, ainoana rikkautena on sillä
soraläjät ja talojen rauniot. Täällä olostaa vaan tyhjäntoimittajia ja
koiria. Enimmät ja suurimmat talot ovat ryhmässä joen rannalla
taatelipalmujen varjossa. Ne ovat rakennetut poltetuista, keltaisen
punaisista tiilistä, joita useimmin on tuotu rauniokasoista. Talot ovat
Basran talojen näköisiä. Niissä ei ole akkunia pohjakerroksessa, mutta
sen sijaan on ulkoparvekkeita toisessa ja kolmannessa kerroksessa,
jotavastoin pihanpuolella on akkunoita ja verantoja alakerrassakin.
Bagdadin rakennuksissa on myös niin sanottuja serdabia eli
kellarikerroksia, kokonaisia asumuksia, pari metriä maan alla. Kuuman,
paahtavan ilman vuoksi täytyy sekä maan asujanten että eurooppalaisten
pysyä niin paljon kuin mahdollista poissa ulkoilmasta; silloin
oleskellaan siis noissa maanalaisissa, viileissä huoneissa. Yöllä
maataan rakennusten penkerillä, jotka ovat sitä varten varustetut
aitauksella ja kangaskatoksella; rikkaiden yösijat ovat tavallisesti
tällaisissa paikoissa. Auringon noustessa noustaan ylös. Serdabit
pidetään raittiina kattoon kiinnitetyllä löyhyttimellä, joka on palanen
kangasta ja sen alareunaan on neulottu puupuikko. Tämän puikon eli
kepin keskikohtaan on sidotte kaksipäinen nuora, jota kaksi palveliaa
vuorotellen tempoo. Herra Hilpernin serdabissa oli maan tasalla matalat
akkunat ja ne oli varustettu ristikoilla ja ristikkojen välille oli
pistetty oksia ja lehtiä, joita aina tunnin päästä kastettiin ja niin
lisättiin huoneen viileyttä. Helppo on huomata kuinka tärkeitä nämät
varakeinot ovat, kun saamme tietää, että ilma kesällä kello kahden
aikaan päivällä on keskimäärin 40° C lämmintä ja joskus nousee aina
50° C. Yötkin ovat kuumat ja tukehduttavat. Kesän aikana puhaltelee
40 päivää lämmin länsituuli nimeltä "Sam", jota peläten eivät
rohkeimmatkaan arapialaiset uskalla lähteä erämaahan. Pohjoiset ja
itäiset tuulet eivät ole vaarallisia, eteläiset herättävät
levottomuutta. Syksy on mieluisin vuodenaika. Silloin muuttaa moni
Bagdadin asukkaista pois, asettaaksensa telttansa Ktesifonin
läheisyyteen, tahi ampuaksensa villisikoja tahi suorsia Tigriksen
äärillä. Talvi on kylmä ja sateinen. Pitkällisestä sateesta muuttuvat
ahtaat, likaiset kadut, jossa ei ole ojia eikä kivitystä, pieniksi
lammikoiksi, joilla ei ole hyvä käydä eurooppalaisissa jalkineissa.
Asukkaat silloin tavallisesti ratsastavat, tahi hiipivät varovaisesti
pitkin talon seinämyksiä. Sitäpaitsi lokaviemärit ja muut johtotorvet
laskevat sisälmyksensä suoraan kadulle, jotta kaikenmoinen törky
kasaantuu talojen eteen. Vesijohtoja ja vesisäiliöitä ei ole
ensinkään, vaan juomavesi kannetaan ympäri kaupunkia jokaisen ovelle
nahkäsäkeissä, joita miehet tai naiset kuljettavat. Kadut ovat täällä,
jos mahdollista, vielä säännöttömämmät, ahtaammat ja mutkasemmat kuin
Persian kaupungeissa. Jos ei olisi noita jotenkin säännöllisiä
basaareja, toripaikkoja, ja moskeita, ikäänkuin lähtöpaikkoina, olisi
ihan mahdotonta selvitä näissä luikertelevissa labyrinteissa.

Bagdadissa on sata moskeeta, mutta ainoastaan kolmellakymmenellä on
kupooli ja minareetti. Vanhin kaikista on Djama-el-Sok-el-Gatsel.
Jälellä on vaan minareetti ja osa muureista, mutta pylväskäytävät ja
komerot, stalaktit-kiven (tippukiven) näköisine koristeineen,
osoittavat moskeen muinoin olleen erinomaisen kauniin. Eräs
päällekirjoitus, jonka muuan arapialainen mollah (pappi) on Niebuhrille
kopioinnut, todistaa, että moskeen rakensi kaliifi Mostansir v. 1235
j.Kr. Muista moskeista mainittakoon Djama-el-Visir Tigriksen luona,
Bab-el-Jissrin eli siltaportin lähellä; viimemainitulla moskeella on
kaunis kupukatto ja korkea minareetti. Toinen kaunis moskee on
Al-Maidan nimisen torin varrella, luoteiselle portille vievällä tiellä.

Bagdadissa on noin kolmekymmentä vähäpätöistä karavaani-asemaa. Eräs
niistä kuuluu olevan jo Harun-al-Rashidin ajoilta. Tämän suuren
kaliifin palatsista ei sitä vastoin löydy jälkeäkään; siitä vietiin
tiilet ja kivet suurissa määrin Al-Mansur kaliifin perustamaan uuteen
Bagdadiin. Kylpypaikat ovat huonommat kuin Persiassa, mutta basaarit
ovat siistimmät. Varsinainen basaari on leveä ja korkea, ja sen
holvikatto on maalattu. Hienoimman niistä omistaa eräs rikas
intialainen ruhtinas. Muut basaarit eivät ole niin somia, kattona on
niissä risuilla ja oksilla peitetyt seipäät. Sen, joka tahtoo nähdä
kauniita esineitä, tulee käydä ensinmainitussa basaarissa, jossa on
runsaasti intialaista tavaraa, kotimaisen teollisuuden tuotteita.
Bagdadin basaarit ovat kuuluisat kultalangoilla kudotuista
silkkivöistään. Muutamin paikoin oli näitä vöitä suuret kasat,
todellakin kaunistöisiä! Ainoastaan niitten kallis hinta, noin 9,50 Smk
pidätti minua ostamasta jonkun.

Muista huomattavista rakennuksista mainittakoon Omarin hauta, joka on
suuren hautausmaan keskellä, sekä pyhän Abdel-Kadersin mausolee
vuodelta 1252, jota monet pyhiinvaeltajat käyvät katsomassa.

Sunnuntaina 6 p. kesäk. kävin Vabib Shikan seurassa katsomassa
ranskalaiskatolilaista kirkkoa; se oli jotenkin kaunis ja hyvin
hoidettu. Eräs isistä siellä, harmaahapsinen ukko, jolla oli älykkäät
kasvot ja syvät rypyt otsassa, vastaanotti meitä erinomaisella
kohteliaisuudella ja näytti itse meille kirkon nähtävät. Hän oli
innokas ja oppinut kieltentutkia ja hän tutki minuakin tarkasti. Ukkoa
huvitti kovin kuulla minun puhuvan ruotsia ja hän oli väsymätön
verratessaan ruotsalaisia, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja
latinalaisia sanoja toisiinsa. Oli kovin vaikeata päästä hänestä
erilleen puhuttuamme kaksi tuntia hänen kanssansa. Sitä ennen olimme
nousseet kirkon torniin, josta oli ihana näköala yli koko Bagdadin --
sikinsokin taloja pengermineen, sekä siellä täällä kupooleja,
minareetteja ja taatelipalmuja. Silmin saattaa seurata Tigriksen kulkua
molemmin puolin ja luoteessa näkee Ghadimin kullatun kupoolin, jossa
shiittiläinen martyyri ja imami Musa-lbn-Djaffar lepää. Ghadin on
shiittiläinen kylä ja sitä yhdistää Bagdadiin puolen penikulman
pituinen rautatie.

Ranskalainen lähetys Bagdadissa ei suinkaan ole mikään uusi laitos; se
on ollut siellä monta vuotta ja näkyy viihtyvän erinomaisesti. Sen
tehtävänä on paitsi kirkollisia toimituksia, Bagdadin nuorten poikien
kasvattaminen ja opettaminen, varsinkin ranskankielessä. Niinpian kuin
astuin jalkani isien kouluun, piiritti minua liuma turkkilaisia poikia,
jotka tervehtivät minua: "bonjour monsieur" (hyvää päivää herra) ja
kiirehtivät näyttämään taitoansa ranskankielessä. Heidän ja isien
kunniaksi sanottakoon, että tuskin saattaa Itämailla tavata
kohteliaampia ja ystävällisempiä olentoja kun nämät olivat. Kaksi
heistä seurasi meitä sitten koko aamupäivän, kilvan antaen meille
tietoja jokaisesta talosta ja kadusta, jota kuljimme. Isien ohessa on
sisarkunta, joka opettaa Bagdadin nuorille naisille perheenäidin
toimia: neulomista, silitystä ja pesua. Kävelymatkan jäljestä söin
Vabib Shikan luona suurusta ja sain silloin tuon suuren kunnian
puhutella hänen hunnutonta vaimoaan. Hänen neljäntoistavuotias
poikansa, joka kävi lähetyskoulua oli sangen taitava karttojenpiirtäjä.
Hänellä oli iso albumi, joka sisälsi kaikki mailman kartat. Kerrottuani
hänelle, että minäkin huvikseni piirsin karttoja, repäsi hän
kartastostaan Aasian Turkin kartan, jossa oli palainen tekstiä, ja
lahjoitti sen minulle muistoksi. Vastalahjaksi piirsin minä hänen
kuvansa luonnollisessa koossa; tästä hän suuresti iloitsi.

Täältä lähdimme turkkilaisen linnan kasarmeihin, jotka ovat ihan
Tigriksen vasemmalla rannalla ja rakennetut eurooppalaiseen malliin.
Neliskulmaisella pihalla on tykkejä ja iso kellotapuli. Linnassa
kuuluu olevan neljä tahi viisituhatta miestä. Arapialaisissa ja
kurdistanilaisissa piirikaupungeissa kuuluu olevan vähän suurempi
sotajoukko. Nämät joukot eivät ole juuri erittäin lukuisat, jos
ajatellaan, ettei pashakenraalikuvernööri sodan tahi kapinan syttyessä
voi saada mitään apua Konstantinoopolista.

Sitten katselimme me "Oikeuden taloa", siinä on oikeusistuin, jonka
tuomionalaisia muutkin uskon tunnustajat ovat kuin muhamettilaiset.

Bagdadissa on noin yhdeksänkymmentätuhatta asukasta, mitä
erilaisimmista kansakunnista. Kauppiaat ovat melkein kaikki
arapialaista sukuperää. Alemmat kansaluokat ovat sekoitus turkkilaista,
arapialaista, persialaista ja intialaista verta. Juutalaiset ja
kristityt ovat säilyttäneet heidän kansalaisominaisuutensa;
juutalaisia ovat noin neljäsosa koko kaupungin asukkaista, Bagdadissa
lyhemmän ajan oleskelevia vieraita ovat kurdilaisia, persialaisia ja
beduiineja. Siviili- ja sotilasvirkoja toimittavat turkkilaiset
Konstantinooppolista, ja sotaväki on melkein yksinomaan turkkilaista.

Bagdadia hallitsee pasha, joka valitaan neljäksi tai viideksi vuodeksi
jostakin hienosta osmanilaisesta perheestä Stampulissa. Hän hallitsee
maakuntaansa jotenkin itsevaltiaasti, eikä paljon välitä sulttaani
herrastaan. Kun näitten molempien kaupunkien välillä on pitkä matka,
niin Konstantinoopolin hallitus ei juuri voi tarkastaa tämän toimia.
Pashan ohessa on hallituksessa neuvoskunta, jossa on korkeampia
upseereja ja hallitusosastojen päämiehet. Pashan herruus ulottuu
Basrasta Mardiniin, Persiasta ja Kurdistanista Syyriaan ja
Palestiinaan. Todellisuudessa ei hänen valtikkansa kuitenkaan uletu
niin pitkälle, sillä monet kurdistanilaiset ja arapialaiset päälliköt,
varsinkin idässä ja lännessä, niskoittelevat häntä vastaan. Se vero,
minkä tämä maakunta suorittaa valtiokassaan ei ole suuri, mutta
Bagdadin merkitys Mesopotamian sota-asemain keskuksena on sitä suurempi
ja semmoisena saattaa epäilemättä kaupunki tulevaisuudessa käydä sangen
tärkeäksi. Se on Turkin rajakaupunki Persiata vastaan.

Bagdad on erittäin tärkeä paikka, se kun on Intian ja läntisen etu
Aasian kaupan keskuspaikka; ja vielä tärkeämmäksi se kävisi jos
ehdoteltu rautatie rakennettaisiin. Kauppatavara on pääasiallisesti
Intian käsiteollisuutta, joka tuodaan Bushirin ja Basran kautta ja
viedään Nedhsdiin, Syyriaan, Kurdistaniin, Armeeniaan ja Vähään
Aasiaan. Bagdadin persialainen kauppa on sitä vastoin vähentynyt ja
ruvennut kulkemaan oikotietä Ertserumin kautta Konstanttinoopoliin.
Tärkeitä vientitavaroita on: ohra, hirssi, maisi, riisi, seesami,
meloonit, aprikoosit, appelsiinit, omenat, päärynät, viikunat,
viinirypäleet, oliivit, mausteet ja väriaineet; lisäksi uljaita,
arapianrotuisia hevosia sekä valkoisia aasia, joka on erityinen laji
suuria, vahvoja ja nopeajalkaisia. Bagdadissa nämä aasit ovat
useimmiten hennavärillä maalattuja keltaisiksi tai punaisiksi, ja niitä
käytetään ratsastaissa kaupungin toisesta päästä toiseen. Hevoskauppa
on kuitenkin tärkein kaikista. Kotimaisen teollisuuden tuotteista
mainittakoon: kankaat, matot, silkkivyöt ja kengät, jotka tehdään
keltaisesta tai punaisesta nahasta ja ovat erittäin kelvollisia.

Maakunnan eläinkuntaa edustavat etupäässä seuraavat eläinlajit: susi,
hyeena, kettu, sakaali, villisika, jänis, hevonen, yksikyttyräinen
kameeli, puhveli, nautaeläimet, aasi, muuli, lammas, kuttu ja kaselli.
Käärmeet ja skorpioonit ovat yleisiä. Bagdad on äärettömän rikas
kyyhkysistä. Sok-el-Gatselin minareetissa on niillä tuhansittain
pesänsä. Muista linnuista mainittakoon peltokana, pyy, rastas, varis,
haukka, jota käytetään kasellimetsästyksessä, sekä pelikaani.
Hyönteisiä on: kärpäset, hyttyset, moskiittokärpäset ja syöpäläiset,
joitten paras aika on maaliskuusta huhtikuuhun.

Mineraalituotteista ovat paloöljy, hiilet ja rauta etevimmät.

Lopuksi saanen liittää tähän muutamia tärkeitä tapahtumia tämän vanhan
kaupungin historiasta (pääasiallisesti prof. Müllerin "Islamin
Historian" mukaan.)

Bagdad, jota kansa nimitti "Mansurin kaupungiksi" ja kalifit
Dar-es-Salamiksi eli "Rauhan asunnoksi", perustettiin v. 762 j.Kr.
Tigriksen oikealle rannalle. Sen perustaja oli kalifi Abu
Djaifar-al-Mansur. Nimen merkityksestä ollaan eri mieltä. Muutamat
arapialaiset historioitsijat selittävät Bagdadin merkitsevän Dadin
puutarhaa koska Bag merkitsee puutarhaa ja Dad tarun mukaan oli erakko,
joka asui palmupuistossa sillä paikalla, mihin kaupunki myöhemmin
rakennettiin. Toiset taas arvelivat että Bagdad merkitsee "annettu
puutarha", toisten mukaan "Jumalan antama", koska Bag oli vanha
kaldealainen jumalan nimi. Ennen vuotta 762 oli Bagdad vähäpätöinen
markkinakylä joka ei liene antanut Mansurille aihetta rakentamaan
pääkaupunkinsa juuri sinne. Pikemmin on Eufratin läheisyys ollut syynä
kaupungin perustamiseen ja molemmat virrat yhdistettiinkin toisiinsa
oivallisilla kanavilla. V. 1848 löysi Rawlinson, veden ollessa erittäin
alhaalla, vanhan tiililaiturin jäännöksiä virran oikealla rannalla, ja
monessa tiilessä luettiin Nebukadnesarin nimeä.

Mansur oli epäilemättä voimallisin ja jäntevin kaikista abbasilaisista
kalifeista. Hänen aikanaan (754-775) oli yhtämittainen rauha Irakissa,
ja valtakunta kukoisti kaikin puolin. Hän järjesti säännöllisen
postinkulun, voidaksensa helpommin hallita kaukaisia maakuntia. Hän
perusti ja linnoitti toivioretkiläisten tien Mekkaan. Hän lisäsi
kanavia liikkeen ja maan kastelemisen hyödyksi, ja hänen onnistui
paremmin kuin kenenkään muun sovittaa seemiläiset ja indoeuroopalaiset
kansansa ainekset, arapialaiset ja persialaiset. Hänellä oli apunaan
erinomainen rahaministeri, persialainen Khalid.

Kirjallisuuskin kukoisti. Arapiankieli oli lakimiesten, tieteen ja
valtion virkakieli, koska Muhametti sanoo olevan synniksi jos kääntää
koraanin vieraalle kielelle. Mansurin hallituksen aikana käänsi
persialainen Ratsbih-el-Mokaffa arapiaksi Persiaan tuodun intialaisen
satukokoelman, "Ruhtinaankuvastin", Kalila ja Dimna, josta sitten
sukeutui "Tuhannen ja yhden yön" satukokoelma. Sama mies käänsi myös
arapiaksi persialaisen Shahnamehin, joka taas antoi aihetta Ferdusin
suureen Kuningasten kirjaan. V. 774 rakensi Mansur palatsinsa
Dar-el-Kholdin, "Iankaikkisuuden talo", Tigriksen oikealle rannalle.
Kolme pontoonisiltaa rakennettiin, esikaupunkeja syntyi ja Basrasta
tuli Bagdadin satamakaupunki.

Harun-al-Rashidin, "oikeamielisen", aikana nousi Bagdad korkeimpaan
kukoistukseensa ja oli yhä taiteen ja tieteen keskuksena 1200-luvun
keskiväliin asti. Harun kaunisti kaupungin ja rakennutti vasemmankin
rannan, mutta itse asui hän Ambarin linnassa Eufratin varrella syyttäen
kaupungin tomun ja helteen olevan vahingollisen hänen terveydelleen,
mutta todellisuudessa pelkäsi hän levotonta roistoväkeä. Ma'amunin
hallitessa (813-833) oli tieteellinen sivistys korkeimmillaan. Vanhat
kreikkalaiset kirjailijat, Euklides, Ptolemaios, Hippokrates,
Aristoteles y.m. käännettiin. Bagdadiin perusti Maamun kirjaston,
tähtitieteellisen observatoorin, ja erään laitoksen, "Tieteen talon",
jossa luettiin lääketiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa ynnä muita
luonnontieteitä, filosofiiaa, tähtitiedettä ja astrologiiaa. Hänen
kuolemansa jälkeen puhkesi Bagdadissa sisällisiä melskeitä ja riitoja
arapialaisten ja persialaisten välillä, josta syystä kalifi Motassim v.
835 muutti hallitusistuimensa Samaraan, joka on mitätön paikka, ylä
Tigriksen varrella. Siihen se jäi, kunnes kalifi El-Motamid (870-892)
jälleen muutti istuimensa Bagdadiin. Ahmed-er-Rodin aikana (934-940)
loppui kaliifien valta häpeällisesti ja v. 1055 marssi seldshukki
Togrul-begh Bagdadiin ja hänestä tuli kalifikunnan hallitsija.
Seldshukkien hallitusvallan täytyi kuitenkin pian väistyä
fatimiidilaisvallan tieltä.

Kun Benjami Tudela v. 1173 lähti laajoille matkoilleen kävi hän myös
Bagdadissa, jota hän kertoo erinomaisen ihanaksi kaupungiksi. Kaliifin
palatsi oli neljännespenikulman suuruinen ympärimitaten, sisältäen
metsästysmaita ja puutarhoja. Keskellä oli suuri järvi, johon tuli
vettä Tigriksestä: metsästys ja kalastus kuului jokapäiväisiin
huvituksiin. Kun kaliifi ramasan-paastona lähti palatsistaan isoon
moskeeseen rukoilemaan, ratsasti hän muulilla ja oli kuninkaallisessa
puvussa, mutta kallista turpaaniansa peitti musta harso; tämä oli
vertauskuva siitä, että katoavaisuuden ja kuoleman varjot kerran
peittävät kaiken sen suuruuden ja loiston, joka häntä nyt ympäröi.
Häntä seurasi valtakunnan ylhäisiä herroja ja arapialaisten päämiehiä,
komeissa puvuissa, jalojen ratsujen selässä. Kaduilla liikkui taajoja
ihmisjoukkoja, jossa näkyi tanssijattareita, laulajattareita ja
soittajia. Kaikki tervehtivät häntä huudahtamalla: "rauha olkoon
sinulle, meidän herramme ja kuninkaamme". Tähän kaliifi vastasi
viemällä kätensä huulillensa ja otsallensa huudahtaen: "salam alejkum"!
Ei ole ihmeteltävää, että kaliifia näin kunnioitettiin juutalaisien
rabbiinien aikana, sillä ainoastaan ramasanin aikana näyttäytyi hän
palatsinsa muurien ulkopuolella.[38]

V. 1258 valloittivat mongoolit Bagdadin Hulagu tattarin johdolla; nämät
hävittivät ja ryöstivät monet abbasilaisten loistavista rakennuksista.
V. 1392 hyökkäsi sinne Timur, ja v. 1477 Usum Kassim; hallittuaan 40
vuotta, kukisti hänet Ismael I. Sitten joutui se taas persialaisilta
ottomanilaisten käsiin; Sulejman suuri valloitti sen, mutta v. 1624
jätti janitsaarien päällikkö Bagdadin Shahi Abbas suurelle. Tämä tapaus
herätti suurta katkeruutta Konstantinoopolissa. Suuria sotajoukkoja
lähetettiin Mesopotamiaan, mutta ilman menestystä ja sota loppui siten
vähitellen. Eräänä päivänä kun sultaani Amurath neljäs rukoili
polvillaan eräässä moskeessa, hyökkäsi rääsyihin puettu dervishi hänen
luokseen huutaen kiukusta vapisevalla äänellä: "Sinä profetan kunnoton
jälkeläinen, sinä piilout haaremissasi, sillaikaa kun nämät saastaiset
eläimet ryöstävät sinun perintöäsi! Tiedätkö että kirotut shiittiläiset
ovat hävittäneet Abd-el-Kaderin haudan?" Pelästyksissään ja
vimmastuneena tästä puheesta, vannoi sulttaani Amurath koraanin kautta,
uudestaan rakentavansa pyhimyksen haudan. Kuukauden kuluessa oli hän
sotajoukkoineen Bagdadin muurien edessä, valloitti kaupungin lyhyen
piirityksen jälkeen ja toimitti tavattoman verilöylyn shiittien
joukossa. Talismin nykyään kiinimuuratun portin yläpuolella on seuraava
kirjoitus: "24 p. jouluk. v. 1638 tunkesi Amurath-sultani Bagdadiin
Talismin portin kautta, piiritettyään sitä 40 päivää."

Sen jälestä on Mansurin kaupunki pysynyt turkkilaisten käsissä ja
ainoastaan yhden kerran ollut piiritettynä, nim. silloin kun Nadir
Shaahi teki onnistumattoman piirityksen sitä vastaan. Kaupunkia
puolusti silloin erinomaisen urhoollisesti voimakas turkkilainen
Ahmed-pasha.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Karavaanimatka.


Herra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan
karavaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä
Kirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka
eroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti
lähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi
arapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä
sanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle
englantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti
Bagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin,
jonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin.
Kaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta
minä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti
keskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät
olivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän
rattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu
nyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko
muhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän
kuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania,
ennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he
sen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä.
Mutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi
moskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista
rukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni
ja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi
ovat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä
tärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin
iskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa
pitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin.
Syötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he
työhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas
vähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian.
Auringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten
levolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden
iltarukouksen kaikuessa.

Sen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen
vuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili
paksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä.
Kadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä
lekutti lyhty.

Tunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me
karavaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja
odottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset
järjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla,
että karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin
minä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.

K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että
minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt
lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia,
kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta,
joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi
Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt
meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen
kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos
karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin
rikkaan kaupungin -- minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit
ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä,
katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet
ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien,
itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko
matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja
juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi
ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen
yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja
kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella
kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä
ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni
Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen
horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.

Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan
tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan
päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista,
jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai
hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten
aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti
kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa
kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia
kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen
niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat
niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä,
jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät
enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.

Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta
juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä
autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa
länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt
karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen
karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran
pääsevänsä samallaiselle matkalle.

K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat
riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet
lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti
kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen
k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme
yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle,
jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota
lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden
halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella
näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä.
Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat
savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset,
niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me
mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat
oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan,
kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen
kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka
kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia.
Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä
heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma
muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.

Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme
hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset
sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa
turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä
suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija
Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä
persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta
kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys
vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja
silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle.
Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat
osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti
kävisi passista täällä -- mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset
heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään,
jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin,
Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä
aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja
riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin.
Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä
loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja
annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän
jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari
arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet
kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat
liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää,
jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä
menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin
hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia
useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä,
ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä
käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha,
valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea
alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani
eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että
jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla
käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai
viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan --
kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei
edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he
täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa,
juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia,
jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko
roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla
asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten
alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.

Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa
sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me
senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä
edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä
kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9
päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä
taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin
tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta
niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko
hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain
tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti
hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen
silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta
sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa.
Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin
piirittämällä ottaa se kiinni.

Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria
haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta.
Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän
katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.

Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen
oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon
jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja
jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin
jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi
saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin
kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja
varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset,
jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään
ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen)
enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat
hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha,
kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat,
sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun,
sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä
50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun
maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta
hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä
voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun
kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan
hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin
huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla
kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli
siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme
me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset
kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme
silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin
ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen
valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä
olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta
sidottu karavaaniin.

Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme
niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä
revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme
sanomatta sanaakaan.

Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin
muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten
solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat.
Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan
umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4
saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas
ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka
jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että
kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla
viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla.
Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli.
Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme,
ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen
vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.

Maa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan
kolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia
toistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat
mättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin
korkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.

K:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään
Dijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas
kaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran
molemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä
osassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian
ja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran,
matkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran
yli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti
on niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli
välttääkseen kastumista.

K:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä
mäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia
ja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua
ratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien
vieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja
pari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia
jälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet
ennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista
sotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan
meidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin
esim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat
vinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin
mahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin
että täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me
tunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet
minun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä
kielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei
hyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut
pyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja
kääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta
leiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin
saakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää,
että näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli
rajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja
päällekarkaustensa takia.

Vasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan
palatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez,
on saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli
jotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät
sietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta
hevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani
oli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin
muodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien
persialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että
antoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat
minulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani
liikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä
valkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin
sata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän
ohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina
pitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla
tai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset
silkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat
hartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.

Vieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli
lähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin
kymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne
he matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: "Me
matkustamme Mekkaan, herra." Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän
aikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera
kuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa
käynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja
tämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se
on, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa
sinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan
Kerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja
Shah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa
ensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä "Kerbelai" ja
"Meshedi", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei
mitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei
ole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin
nouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä
päivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan
vuorelle huutaa pyhiinvaeltaja "Lebeik Allahum" (käske, Jumala) ja tämä
silmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä;
hän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän
unohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet
niistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat
erämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset
vuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat
matkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut,
lähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella,
valoisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä
äärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he
joka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi
Vámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka
kysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa.
Myöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet
itämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun
verran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein
Bushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun,
Konstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei
ole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.

Se tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä
täällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret
muodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on
tasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain
heinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan
saaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul
nimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä
kolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä
ruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha
karavaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja
leipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella
lakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me
lähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen
jälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla
kasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä,
että minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut
päästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa
luonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla.
Kappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon,
joka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän
peitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma
muuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen
köyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä
persialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin
kuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota
lukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus
peittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella
näkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa
joukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein
kylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen
Kirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat
puutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi
risteilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me
nukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli
valmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin
vilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata
ja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä,
ennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.

K:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt
erinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka
on hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä
paikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme
Harunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella
puolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin.
Täällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi
päivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen
kaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun
luonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti
hän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman
näköinen.

K:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren
kauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema
muuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita,
jotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät.
Kuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme
karavaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta
selkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan
lävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja
me saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee
silmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen
karavaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin
vuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä
annoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin
tyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen
sijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen
lyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös,
oli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi
arapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea
tottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin
kameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee
takajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi
ensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin
käynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy
vyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja
takaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös,
että ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Kirmanshah.


K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian
Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla,
jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät.
Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä.
Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat
ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi
käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä.
elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä
suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa,
pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat
juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa
milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja
tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.

Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan
alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä
kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria
kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut
korkealle.

Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi
juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan
ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka
sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut
muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa
kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten
vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista,
tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin
tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta
arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli
puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan
ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin
valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät
rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului
sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies.
Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen
päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen
taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja
pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti
vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä
himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja
komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä
lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan,
turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain
kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa
ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt
hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti
tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja
puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji
allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä
tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin.
Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta
mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te
vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli
asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet
lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on
käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen,
mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee
kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.

Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga
Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun
tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin
hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin
hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme
päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa.
Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli
tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse
voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti
lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille
palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan
rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli
vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin
muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla
matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä
lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja
ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain
vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties
miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri
III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana
kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen
komeampaa asuntoa ja -- kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun
nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan
maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa.
Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle
silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta
seiniltä.

Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä
olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet
kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn
alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä
oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään
kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani,
kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun
tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki
sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa
halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin
sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja
vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä
jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni
hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine
ruusuineen -- ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja
ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä
oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka
kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan
marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku
korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja
kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä
ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle,
kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja
satumaisemman loisteen.

Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo
k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset
kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että
vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen
jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä
arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat
liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista
riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin
hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän
poispäin ahdasta, likaista katua myöten.

Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen
sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli
pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt
useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse
sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen.
Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja
juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella
suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle
paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.

Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita
itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti -- keskustelu molempien
turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan
englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta
hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka
huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään
sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia
ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; -- mies saattoi
korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli
seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla
kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja
lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa,
piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä
juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi
juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista
viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä,
sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta
muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä
lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten
juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa
pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle
kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän
hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta,
jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat
pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät
minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat
yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni
tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva
kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten
unien muodossa.

Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo
auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan
teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita
erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä,
hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän
omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä
kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti
Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko
kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on
jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he
hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee
kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin
kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei
kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi
"afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa
viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa
lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.

Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt
Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi
vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä
oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi
Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten
panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla
hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa
joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen
Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta
jatkakaamme kävelyä.

Katseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa
karavaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja
persialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina
menimme me "amaretiin" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää
kokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha.
Kuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille
amareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me
kasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa.
Erään kasarmin katolla on "balakhane"; eli ylähuone joka on
nelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman
suuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa
yksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.

Kello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja
hänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja "guhlam" eli
palvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag
Bostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä
pohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean
juoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me
täyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti
lumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset
guhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.

Vuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan
puhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin
huvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri
Imat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti
suvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä
vuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka
pohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja
sitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan
neljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa
sitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten
syöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen,
joka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten,
mutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka
vaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän
juurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia
kohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan
ja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat
johtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.

Itse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa
ja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu
pieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin
pesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko
kaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka
puhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu
laitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia
tulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä
vältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu
syviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin
tyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas
niiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus
nähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla,
haisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan
tyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen
takaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut
hautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta.
Mutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.

Kun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan,
joka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle
astuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa
täydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12
jalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva,
esittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat
toisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy
pehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: "Mazdajasnien kuninkaan
Shapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa,
taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan
Auharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika,
kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää,
polveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302),
kuninkaitten kuninkaan pojanpoika".[43] Toinen kirjoitus kuuluu
melkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi
v. 383-388.

Taas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä
käytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan
kuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa
korkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin
ulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä
seppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti
somia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi
korkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas
Sapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen
pitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään,
ja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on
ratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen
sankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on
viskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun
panssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja
irrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä
ratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä
ratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä
neljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.

Vasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka
luultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää
miestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä.
Toverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen
Kirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis
kohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja
ajamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan
vastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on
valitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja
hänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten
ja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä
pienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat
harppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän
lävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla.
Eläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja
luonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät,
kaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä
korkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun
jotkut elefanteista käyvät veden päällä.

Oikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin
ajavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen
samoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia,
jousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään,
josta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo
näyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy
dromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka
keskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.

Tehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä
mainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on
tallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita
sangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on
löydetty Persiassa.

Vuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin
sanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko
pieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs
persialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen
maasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän
suoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen.
Tarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli
luonnollisesti saada "anom" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että
mies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku
matkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut
harjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.

Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista
minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat
persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja
pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin
ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua
höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että
hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet
pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa,
näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan,
mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.

Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa
Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja
niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee
ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi
muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat
Dovleh'ille.

Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista
iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga
Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla
höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä
pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua
likööriä.

Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin
kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen
tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin
muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän
kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli
uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi
lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga
Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei
voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä
tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan
hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän
oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti
hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse
ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa
oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään
päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä
juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni
Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin
meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat
valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja
kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli
osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt
hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka
oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi
Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi
sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli
hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden
kappaleen.

Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro
kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä
Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi
hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa
k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin
hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia
Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi
kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon
rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan
rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa
Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja
kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen
Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun
matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista
lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän
kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille
mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata
häntä.

Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme
matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla
oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa
makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina.
Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät,
vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle
portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen
olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka
takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista
ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä:
postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja
väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme
päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin
päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi,
jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen
taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme
me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä
näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin
kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset
satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä,
seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan
nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka
kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne
saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt
lähempää tarkastusta.

Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset
hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman
tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja
rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa
nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat
useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa
sieraimenreunassa.

Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään,
jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin.
K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme
hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt
vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella
arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä.
Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman
tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat
matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli
siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar
nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä
tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin
tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin
huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle
kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta
sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai
toinen kirje häviäisikin.

Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa
korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja,
jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa
kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä
on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen
sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien
vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa.
Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua
voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse
tiellä.

K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää
muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli
17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme.
Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset,
verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin
ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta
nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi
sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä
saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi
sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta.
Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä.
Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan
turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan
varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt
vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä.
Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.

Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti
heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen
teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia
myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat
paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin
ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös
Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja
epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa
käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää
viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse.
Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet
purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka
laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen
ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt
Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät.
K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme
ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun
he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin,
johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän
lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan
laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on
epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet
juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me
Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja
melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan
Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.

Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena
3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on
joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä
puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä
täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä
maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka
on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne
on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä
palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja,
niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista
multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja
armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.

K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä
ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä
Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että
sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt
jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui
niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme
viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta
saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme
muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen
tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen
kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an
kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä
että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon
peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria
laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän
joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi
osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon
pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta
vei virran yli. Ali Ekbär -- se oli postimiehen nimi -- neuvoi minua
tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi
löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran
toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema
muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu
jyrkkien kukkuloitten rinteille.

Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa
kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan
vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan
minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja
kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan.
Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä
seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana,
jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin
välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia
juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja
hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se
nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" -- juomarahoja,
herra!

Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt,
kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai
aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää
valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että
se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia
myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä
vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä
vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon
kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu
omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin
ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset,
joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan
kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin,
niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin
Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta,
Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin
seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita
Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin
läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka
vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman
Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas,
ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin
Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia
piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla
ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.

Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina.
Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota
pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja
lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin
kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat
kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin,
tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä
lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään
kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää
ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee
hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita
ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä
kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle
alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä
karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta
vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan
kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu
jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta.
Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä
kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja
penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että
karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä,
täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän
silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain
mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua.
Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin
liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan
kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät
vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina
kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen
näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän
vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta
kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä
karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista
ihmisasunnoista.

K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun
20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri
tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme
matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli
hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut
rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja
toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta
ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat
pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata
häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille
nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on
hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin
penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten
peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita,
ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten
rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4
tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme
selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja
sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat
palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen.
Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin
tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli
kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja
ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen
taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi
hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa
kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me
saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen
aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine
sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä
saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja
silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja
varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti
minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä
oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli
viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat
seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme
jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä
laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa.
Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu
varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana
kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää
puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta
kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon
parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät,
että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä
tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa
on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi
ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka
luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen
epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi
taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei
silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on
hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa
koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan
saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen
alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin
minä sen pään yli.

Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta
kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen
ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin
minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia
matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja
löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi
omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista
satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen
olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava
ilme kasvoissa.

Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa
seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan
yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten
jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin
mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina
salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja
majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan
sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko
ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen
taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi
eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta.
Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt
olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia
kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen
keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten
ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla
21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista
sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät,
että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä
oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin,
jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin
miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria
nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi
mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin
tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me
ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin
hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja
juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin
lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin
tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme
toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin
peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.

Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut
tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että
minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu.
Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin
keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen,
että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut
ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula
oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa,
housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea
hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei
ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki
hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät -- ja mikä kurja
frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat
hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun
lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta
tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin
tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi
tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella,
nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä
munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan
vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin
perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat
vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä
kaksitoista tuntia.

Tohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan
toisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten.
Orjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine
terttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean
lehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan
läpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut
muutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta
kannatti nyt balkongia.

Tattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori
Hybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa
kuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin
saanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös
t:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle
tavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa
olivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain
päivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä.
Sittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet
oli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut
parantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta,
samaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin
hänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.

Kokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa
oikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin
vieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului
nopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku
uusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin
Zergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että
edellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta.
Zergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena;
Gulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä
luovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen,
joka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa
asianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on
joku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän
korkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää
kylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai
huoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan
ovat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen
rikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole
suuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin
juurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt,
joiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä
läpi.

Eräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen
ylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt
aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla
tuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi
aseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista
raudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut
eurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen
rikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli
kuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.

Eräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa
hänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä,
ennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu
teltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli
siellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa
sinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen
telttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen
päin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä
tie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa
ajopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli
kadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.

Ennen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä
taivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän
liittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään,
oloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja
kielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen
heidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja
kauppasuhteista.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.[46]

Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.


"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on
uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja
turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän
vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä,
taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa
katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen
tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta
palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi
minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että
hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli
sattunut aivastamaan _kaksi_ kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli
persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi
tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian
ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi
pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla,
niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun
pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään
kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä
yksi, neljätoista j.n.e.

Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon
vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon
saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä
väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta
harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu
tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse
Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai
kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa
hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla,
tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan
mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon
teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta
ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun
suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.

Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat
tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja
puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa
lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa
oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka
osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat
jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on
paimentolaisia.

Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista
persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin
kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa
lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat
läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme
paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.

Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein
yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen
Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa,
Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö
oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi
osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis
Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki
valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin
heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo
on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se
oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta
takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta
vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti
levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan
muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän
vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma
ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen
jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten
silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta
hallitsijasuvusta.

Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat
mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir
Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.

Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä
Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo,
jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin
ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja.
Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan
sisäosissa.

Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset
luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät
persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat
kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä,
katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen
ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta
sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä.
Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän
viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti
viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta
turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja
väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn.
Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja
karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole
tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat,
leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä
kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.

Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä
uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he
näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä
on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin
turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla.
Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli
hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä
kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa
tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli
valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja
sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän
joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin
turkki.

Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan
pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa,
Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat
armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on
heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että
vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta
kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin
esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan
armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia
armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla
Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä
saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään
tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja
aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty
Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa
olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan
alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne
perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä.
Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan
ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti
itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset
ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on
kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat.
Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan
pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu,
ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he
sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan
tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada
sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin
kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa
ranskaksi.

Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista
eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen
kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He
saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä.
Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin
vaikutusalue.

Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa,
sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa
asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja
hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä
Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus;
heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa
kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin
heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee
väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä
kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen
miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he
ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva,
suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät
mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat
vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia.
Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan
jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja
"goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin
jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa
edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen
täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin
assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä
maanviljelyksen kanssa.

Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat
ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He
ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea
turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta
heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö,
johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja
tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen
keihäs ja kilpi.

Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin
toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa
taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot,
joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät
hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset,
mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.

Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia.
Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat
he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja
ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran
varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja
paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet
arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja
pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.

Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa
Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen
kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin
kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri
heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.

Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko
afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien
tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta.
Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen
emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien
kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on
monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa,
jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen
seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja
arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään
ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu
olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä
sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä
kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.

Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä
muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa,
jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti
Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin
silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui
voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat
taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin
karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.

Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä,
asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000
perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät
karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa
telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he
laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava
iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät
sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin
alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon,
on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he
pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he
persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat
kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo
niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli
tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa
selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa.
Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan
itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien
saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi
ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet
turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa,
lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset
sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat,
ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista
orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin
maahansa.

Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät
olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja
Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää.
Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia
on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja
lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden
valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa
pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta
Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin
ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas
Ahasveruksen teltti muka on seisonut.

Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä,
berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös
eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan
henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri
konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan,
Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina
armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen
virkamiehinä.

Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa
paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu
enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja,
etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on
heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin
itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin
niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun
edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa
lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on
sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin
pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä
silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy
heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä
ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä,
joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin.
Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja
vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat
ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä
velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään
tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan
kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.

Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin,
valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi
kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon
vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio
veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin
silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä
loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle,
vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja
teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät,
kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä
kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja
heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli
soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin
häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja
jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta
tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine
laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.

Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa,
joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja
omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat
olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa
määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa
kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.

Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä
multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille.
Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat
vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa
mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin
ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan
karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai
hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita,
halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa
sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon
kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät
hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim.
mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia.
Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen
kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät
silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat
heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä;
nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset
ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin
taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen
taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten
valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän
karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja
välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen
hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin
myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin
voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein
yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito
nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.

Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava
paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka
koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla,
miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen
selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla
ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki
ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot
loistavat terveydestä ja elämänhalusta.

Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen
vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet
tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti
puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät
he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän
laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen
vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se
on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään
ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon
hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon
käden.

Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit
ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak
Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli
miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa
he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan
on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa,
vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka
loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten
palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita
ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin
tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi
tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi
sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain
päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai
Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet
kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat
baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan
vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa
Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun
hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän
ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli
käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin
prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa
sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine
harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan,
olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on
varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Persialaisista.


Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko
valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja
meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona
eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin
opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa;
edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä
lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta
onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa;
Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja
Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on
sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään
Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä
vastoin on vieläkin farsi -- esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa?
Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä,
jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.

Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan,
vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä
kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa,
Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa
elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja
Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.

Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus
on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin
lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla,
mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla
ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat
pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin
eurooppalaisten.

Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä
inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin
tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja
nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat
niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat
muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat
yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein
ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja
suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet,
leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on
luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä
hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin
tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka
pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä
tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta
sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja.
Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet
persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian
lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on
luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä
pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta
rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä
toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy
parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja
odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä
itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.

Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei
ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki
peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki
muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö
vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä
hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta
kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa
maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot
kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon,
kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan,
poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa
häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan,
mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.

Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät,
mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä,
punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja
viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen
uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät
huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.

Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja
epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina
mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä
anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän
hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa
mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee
lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule
vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut
totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei
pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset
vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä
ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla
armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia
hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä.
Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko
pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen
kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä,
mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä
on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän
myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja,
pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka
sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä
matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa
seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä,
osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky
mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta
asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo
hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu
ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa
suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin.
Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen
kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt
postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta
syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut
nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat
voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä
ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän
pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden
nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun,
tanssiin ja näytelmiin.

Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen
kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja
hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään
henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman
käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo
muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha
olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u
rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja
laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan
sanoilla: "Hosh amedid", -- ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään
osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee
käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se
jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on
monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän
vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään
sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa
maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä
tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista
huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista,
niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin.
Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa
tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes
isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras
vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja
vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on
kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle,
joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti
läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat
lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä
vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin
imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun
omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä
minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että
olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras
puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi,
palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että
hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten
kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita
vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai
turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan.
Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja
sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja
juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään
hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan
sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin
ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät
istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien
varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden
virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista
ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin
valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa
huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista,
sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä
pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras
katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä
pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän
kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy
tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä
sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan
muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat
eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla.
Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin
eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa
tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa
koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen
tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä.
Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille
ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin
rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti
oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen
ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän
ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme
kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on
mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka
olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän
tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli
suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali.
Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä,
ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä
lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä,
joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja
keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään,
nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä
miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian
istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin
kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun
matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja
kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas
Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä
Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä
erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt
tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen
kanssa.

Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä.
Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on
antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla
saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja
liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa
istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.

Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He
nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan.
Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen
useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon
tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o.
Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita
ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa _to_, sinä, korkeampiarvoisia
puhuteltaessa _shuma_, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei
tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.

Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä
tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla,
joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet
anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet
vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa
hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen
valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä
toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on
aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten
kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät
vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja
kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen
ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan
avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan.
Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että
herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä
morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä
menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän
värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi
hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin,
jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän
vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän
naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin
kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan
haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun
tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa
heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten
kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen
ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä
loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja
sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa,
mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu
luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään
aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin
mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja
sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja
karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä
kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee
hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali
Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti
kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista
peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä
vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja
perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään
selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on
persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta
näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi
on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain
vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma,
jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän
selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja;
yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena,
muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.

Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa
muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai
kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän
naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on
yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta
jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa
kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan
aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla
paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä
parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on
haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei
naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset
kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen
kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin
paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan
kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika
usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja.
Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä
ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät
kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään
harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli
hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta
valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat.
Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös
leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista.
Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä
itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.

Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä
tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä
muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä
jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin
kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään
tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan,
jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat.
Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät
naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat
menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia
kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten
palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään
Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä
palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään
pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat
palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen
hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain
palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu,
useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen
ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista
ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa
määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla
on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten.
Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta.
Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän
vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10
itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on
keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka
vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut
maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että
ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät
parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel".
Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi
kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania.
Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin
toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin,
jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista.
Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa
vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen
myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli
kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla
menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden
korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden
saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota
tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin"
kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.

Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita.
Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka
leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia
päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta
karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja,
joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin
suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt
tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan
shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä.
Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan
erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien
hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan
käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä,
sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon
polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit,
belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja
lääkärit. Ainoastaan seidit -- s.o. ruhtinaat -- ovat oikeutetut
kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he
ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina,
jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa.
Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan
kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai
ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia
kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia.
Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja
tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin
kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat
suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on
vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta
voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia
tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa
viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka
persialaisten mielestä on komein vaatekappale.

Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä
oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu
kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa
päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu,
joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä
kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua
kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen
naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan
pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun.
Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta
tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame;
ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun
persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa
vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän
koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti
paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla
tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen
itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen
kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden
ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä
repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen
päähän.

Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä.
Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu
kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat
koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä
koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen
kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit
ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin
Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi
istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien
yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi
sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa
arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia.
Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan,
joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun.
Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän
oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin
ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi
on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi
suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon
töyhdössä.

Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka
ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan
riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan
paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on
rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin.
Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah",
"ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan
profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat
itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten
ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin
vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla
sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa
ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale
vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin
että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas
kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat
kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään
ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä
koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset
määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan
ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum,
Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis
johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein
saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on
mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa
sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen
ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat
ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun
tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo
hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kieli, sivistys, uskonto ja lait.


Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan
maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden
samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme
turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja
kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa
osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja
ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja
asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu
persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat
eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta
valtakunnankielestä.

Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja
sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen
ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus
on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä
kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin
puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä,
pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin
kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja
runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian,
mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen,
tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa
arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon
maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja.
Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti
sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia
liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia.
Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta;
erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin.
Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista
mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet:
Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. -- Vikansa tunnustaminen on
paras anteeksipyyntö. -- Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. -- Joka
salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. -- Ei mikään juoma ole
myrkytöntä. -- Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys
seuralaisena. -- Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi.
-- Vaikeneminen on tyhmän vastaus. -- Kärsivällisyys on iloisuuden
avain. -- Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea.
-- Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. -- On helppoa päästä
mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. -- Viisas vihamies on
arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. -- Kulta ei puhu. -- Kuninkaan käsky on
käskyjen kuningas.

Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon
vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi _duschter_,
saksaksi Tochter; poika on _puser_, latinaksi puer; isä _puder_,
latinaksi pater; äiti, _mader_, latinaksi mater, veli, _birader_,
latinaksi frater; vesi on _ab_, ranskaksi eau, niinpä esim.
_Pentschab_, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen
maa) ja _germ-ab_, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto
ilmaistaan sanalla _nist_, ja verbin pääte infinitivin presensissä on
_-en_, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.

Persialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme
eri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: "Nässch" eli se kirjoitustapa,
jolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; "Nästalik", joka
on erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä
kirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä
ja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi "Schikäste", tavallinen
kurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt
toisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää,
ell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä.
Kaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä
tullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella
kirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi
mirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka
päivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen
oikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen
oppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää
hyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen
kirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden
muoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on
kirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin
meikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän
kirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta
toisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka
useimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja
koraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja
ripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina
kouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan
pöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta
kättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa
oikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille
asianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista
kirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen
perehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei
ole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä,
missä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä,
vaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja,
saattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on
olemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu,
etevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään
kirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä
kuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.

Kirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin
tarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta,
silitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään
pergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli
tärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan
halaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän
vasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä
paperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata,
juoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä
metallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon
koloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes
siihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on
tehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä
putkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen
kaunistetut somatekoisilla kuvilla.

Kirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene
kirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat
saadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin
sitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: "Laupiaan Jumalan nimeen". Sitten
seuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta
lopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä
sivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton
keksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin.
Nimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka
painetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale.
Se kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään
kirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä
persialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa,
kirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten
helposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja
kylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on
pintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen
ja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen
hyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset
ovat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. "madrasses" eli seminareja,
jossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan
opiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia,
luvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä,
lääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä.
Tähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään
yritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen
alkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan
kullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen
tieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä
tosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen.
Historiallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he
tiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti
uskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran
oli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He
eivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet
mitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä
Cyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa
taistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset
tietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen.
Europasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi
on heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa
määrälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.

Kirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska
ei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja
kuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa
on kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja,
runoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia.
Myöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja.
Kauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista,
Napoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja
halusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki
muutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät
europalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat
aivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat
erittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku
määrä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa
ovat todella sieviä ja miellyttäviä.

Teheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja
toinen, "Echo de Perse", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä
almanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita.
Ajanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin
kuuvuoteen.

Uskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin
uskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin.
Turkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla
kun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset
rajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat.
Vaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle
lukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita
niitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein
mielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä
Abu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen
ensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin
profetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan
peri Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän
pojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille,
sekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista
imami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan
kuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä
sunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan,
joka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa.
Sunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he
siinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta
kuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat
taipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan,
selittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä
he kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta
esittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei
inhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä.
Muhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon
protestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa,
eli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta.
Shiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan
päällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa
kuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: "La illaha illalah,
Muhammede resol ullah" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed
on hänen profetansa), lisäävät shiitit: "Ali val-i allah" (ja Ali on
Jumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin
pitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi
jokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina "Ja
Ali, ja Ali", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin
Alin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän
poikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen
läheisyydessä haudattuna.

Voidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen
ottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen,
pyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan
viisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin
auringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri
rukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén
minaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä
uskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee
toimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan
persialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on
arvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä
päälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja
jalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki
koristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet
toimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa.
Rukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä
itseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä
päin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k.
koebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.

Papilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja
molla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä
täytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita
teologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä
vastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä
ja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena
viekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät
lakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella
tavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.

Tärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai,
joka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan,
profetan ja Alin syntymäpäivät.

"No Ruz" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin
juhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se
vanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun
aurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen
alkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten.
Isfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä
karavanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn,
ja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä
kolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit
suljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut
tapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen
"ajd mebarek", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja
valtakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja,
niinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli
senkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja,
niinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja.
Uudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto "salam" shaahin
linnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan
korkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan.
Vähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin,
puettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla
hohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä,
hän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran
palkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä
vastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja
menestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu
ainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä
silmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus,
ja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo
merkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu
korkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko
tapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen
huudahtavat läsnäolijat "mebarek bad", eli "olkoon se siunattu".
Rahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken
lyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen
suureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat
valta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja
hoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden
täyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia
kysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme
t:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla
shaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen
ja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä
vähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin
lahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet,
jotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun
sitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy
shaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.

Kun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä,
alkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa
valta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka
peiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian
suuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin,
on aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan
päällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta
Shirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota
nimitetään "Salomon valta-istuimeksi". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää
kanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa
Negarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän
asettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen
palvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi
on hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja
lukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua
alkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi,
paininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana
No Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.

Uhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi.
Kokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat
ostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa
köyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin
osattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla
hirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä
kaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja
puotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää
ilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi
lahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka
kallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla
peitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon
taajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan
polvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja
antaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa
raivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka
lukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa
silloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan
lihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta,
kun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa,
mikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat
onnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.

Ramazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti
puhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin
oikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen
laskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei
polttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan
iltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa
ja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan,
lauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden
paaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään
tavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen
kalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat
viettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset
työskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun
aamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä
päivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat
kaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään
huoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat
teheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin
pian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut
taivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus
jymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.

Ramazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia
summia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt
seisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään
luonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut
käsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa,
mattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen
seisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän
paastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan
terveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia
rahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan
hyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton
perin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata
paastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä
laihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa
syövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana
jumalattomuutena.

Persialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko
loihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa
kaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla
dervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla
roskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan
ja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon
kysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa,
kukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta,
koranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot
onnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään --
päällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus
pahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä
matkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika
siihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani,
pistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka
tehdään.

Suojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja
talismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun
onnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on
ripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä
näin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja,
matonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja.
Usko "diws'iin" eli pahoin henkiin ja "djins'iin" eli hyviin on maassa
yleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja
omituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella
suola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja
muissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata
selittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja
niiden pesäpaikkana.

Yhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat
sunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä.
Taikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se
menee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut,
kuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä
olosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä
saattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja
vakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun
hyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken,
mihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna
ramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa
sietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän
rajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti
samoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta
tietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus
on n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein
maassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä
olevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän
olevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla
tavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.

Ei missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi,
kuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään
Kerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla
myöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli "tazieh"
sirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen
teatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla
komeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä
teatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka
hyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton
ihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja
kalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä
varustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun
Husseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä
surkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin,
yläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä
valitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja
Hussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät
paljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja
veriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä
surulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja
öisin "kiihko-ajan" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia
shiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat
riipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla.
Sellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin
vaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin
kohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin
onnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka
sen tielle sattuu.

Näitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se
juhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä
syksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa
näkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten
siviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä
tattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä,
jonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin
kylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat
paljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin
kiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät
he tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen.
Kolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen
poliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia
toimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia
kohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti
poliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset,
ja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset
sotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat
kokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku
vastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské
tyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset
voineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli
mukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov,
joka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja
useat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat
Bakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.

Uskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset
tunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat
tärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian
ja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta
lähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään
saastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen
puhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan
nauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä
salassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja
päihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista
yllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan
on persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään
kuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman
omantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna
saastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo
on sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri
on jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden
siten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin
niin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun
oikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän
"Bissmillah", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on
kielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta
eläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on
saastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä
saastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina
huomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut.
Muutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista
taatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen
messinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt
vielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti
varmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne
kyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on
tuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista
ennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle
jalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne
europalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan
persialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle,
on että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on
vaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja
uskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin
kanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä
ennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän
lopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin
sinne tullut.

Yhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen
moskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä
kristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa.
Kristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta
hänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä
asianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo.
Hänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti
erään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa
protestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri
Bruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten
kaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun
Sel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi,
että heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce,
joka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi:
"minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin
luoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän
jumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne,
tapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja
sellaista eivät meidän lakimme siedä". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas
Sel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen
Persiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat
ylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja
eikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina
pidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli
Mekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä
profetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli
Hadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.

Kuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten
keskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman
menestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset
lähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu
nestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven
ympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa.
Syystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta
sellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on.
Lukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon
totuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen,
perustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla
kuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi
uskonnonvaihdos "masse" poliitillisessakin suhteessa mitä
arveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä
yhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus
epäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että
uskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä
lähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja
armenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on
sentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään
heitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja
armenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja
heidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja
jos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi
hallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin
hallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti
silmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa.
Edellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.

Puhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa
löytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja
Persianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme
sunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo
ennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. "Ali Allahi" (s.o. Ali on
Jumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa.
He eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa
Ramazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa
on Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja
ja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan,
jossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat:
koranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä
usko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on
kuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis
oma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. "Schejcki" on
lahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin,
olemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki
lahkot yhteiseen uskoon.

Persian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja
hengellisen. Maallista lakia, _urf_, käyttää tuomioistuin,
divan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja
allekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja
kylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me
lailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se
myöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan
traditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset
tuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen
persoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli
vahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty
on rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään
hänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän
kokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa
tapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia
hovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan
rangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja
salahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta
oikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin
tuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen
kuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta
vastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen
ylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat,
joita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten
eivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain, _scherietin_,
tuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan
muutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla,
sillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa
hengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki
rikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet
on, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota
mollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen
papit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään
päteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne
laittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään
vetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja
siis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman
mahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen.
Scheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä
lakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On
itsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat
eivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia,
sillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit
vaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa.
Hallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden
vaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta
kuin hyödyllistä.

Scheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä
sisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia
mahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen
kuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit,
yhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on
jaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua.
Ensimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen
suostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä
puhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta,
oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka
kehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että
avioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava,
tämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen
sen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: "Avioliitto on toimi, jota
on suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia
halujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto
vastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti
yhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene
naimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat
ne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei
ihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen
puoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa
ollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa.
Vastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan
naimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän
esimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos
kuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät
näistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään
sellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto
on toimi, jota on suosittaminen.

"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on
seuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä,
neitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen
eli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden
näkökohtien perustuksella.

"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin
tähtisikerössä; ... ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon
pimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn
lopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan
alapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja
auringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä,
lukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; ... eikä
myöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.

"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole
välttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja
pätevä.

"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on
sama kuin myöntyminen.

"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.

"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa
satunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.

"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on
seuraajatar arvalla valittava" j.n.e.

Eri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua
vanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti
on harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää
rikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin
kunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut.
Pienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen
eli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin
tavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä.
Rikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina,
niin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten
kierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen
jälkeen tulee n.k. "mirkässäb" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli
nahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu
hedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja
lyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta.
Rikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana
keskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa
voidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa
tapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi
eli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.

Varkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai
useampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää
nyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen
takia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki.
Kuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan
katkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista
rikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia.
Avioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman
syvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään.
Sokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on
shaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät
maakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden
ilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien
polttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen
säärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan,
niin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana
jääpalaselle j.n.e.

Valtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan
valtionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea,
epäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit,
käsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla,
jota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä
myrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera
raivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä,
ennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että
pyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun,
joka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat
shaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta
vankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on
hyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina
syntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana
vapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle
maksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.

Estääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien
puolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran
asettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa
saisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta
kuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan,
tiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos
vahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja
heti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan
perinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet
pitkä-aikaisiksi.

Jo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti
vastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin
osoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää
kernaimmin heikomman puolta.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Maantieteellinen katsaus. -- Taide, kauppa ja teollisuus.


Persian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein
neljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen
täydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin,
mutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten
ennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä
ja puoli.

Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun
kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä
Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset
vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa
keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän
ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki
käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei
ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden
myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden
vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan,
huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan,
meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin
kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois
Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja
Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi
Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se
loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan
Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa
Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet
Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin,
Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin
sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä
juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan
vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar.
Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja,
missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka
muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä
runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä
laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä
ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on
paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa
vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki,
niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä
leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä
kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä
kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että
persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja.
Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden
yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja
kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään
enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren
tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja
alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä
rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli
suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen
pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan
matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman
ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi
laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot
muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset
purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen
järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia,
Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi
Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.

Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen
maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä
persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän
ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä
Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä
rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta
synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä,
tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten
taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle
ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan
matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja
painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin
kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa
on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden
ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua
kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa
mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus.
Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta
puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä
mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina
50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin
harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat
hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla
aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä,
milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta,
ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa.
Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on
ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen,
vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin
rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen.
Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen
talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän
vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on
lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta
luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä
määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä
lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k.
"kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä
suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi
määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan
sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja
tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta
aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät
kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen
kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa,
odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan
selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja
soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi
järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän
maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain
käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi
useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä
keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä
oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet
tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia
kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja
lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä
Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne
erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia
tuulia.

Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme
nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon,
vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä
tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä
tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa
Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä
maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.

Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä
viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä
niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle,
Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä
vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun
kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi
syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä
monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin
on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä
kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen
rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.

Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja,
viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti
voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin
sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs
pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden
naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut
erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään
eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien
maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita
viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä,
mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja
Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla
Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin
valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas
ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat
mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät,
kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet,
pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät.
Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään
paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön
tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut
hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.

Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle
asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka
piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli
kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista.
Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin.
Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat
persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja
usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan
ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko
maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi,
jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin
on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä,
nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman
kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä
edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja
juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista.
Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät
hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi,
valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista
rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään
"sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta
virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi.
Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan
kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat
sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on
uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä
allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin
suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan
muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että
viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan
kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä
on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka
on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein
kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat
niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei
millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.

Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan
eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja
"tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota
viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko
itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa,
Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla
Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun
lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan
francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja
syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka
sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten
sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta
"nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty
sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta
puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi
putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen
ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle
asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty,
ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt
ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty
guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään,
jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta,
jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa
jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä
hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän
polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on
Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet,
polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat
kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein
kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun
ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein
päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan
polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu
liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee
kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä
ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on
haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan
oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta
milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden
vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen
kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä,
täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se
isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona
ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa
polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse
piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella
erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein
omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin
nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät
hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen
metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat.
Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan
koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta
hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään
kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia
hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.

Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti
luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla.
Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana.
Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan,
hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa
piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin
nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä
tuoksu.

Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla
rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja
Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti
Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880
neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä
myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa
maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä
nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin
juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei
pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on
hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina
opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli
useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana
ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin
polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet
opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on
tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona
silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se
usein päättyy hulluuteen.

Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan
tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan
mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat
hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä.
Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan
Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset
saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus
tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut
Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja
huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin
hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta
takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia,
että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä,
opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha
päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen
kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni
vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän
minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä
nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni
paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit
parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he
eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen
vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten
kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan
lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin
suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja
tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on
mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden
opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa
ystäväni lääkäri olisi täällä!'"

Huonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin
seuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa
valmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin
ne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden
on puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun
väri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia
inermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta,
jolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja
usein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta
ympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa
tai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon
pellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään
Gilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita
viedään Indiaan valmistamista varten.

Puulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu
ja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin
pohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä.
Asukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita
kaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää
aivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin
pohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.

Metsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa
Khorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten.
Persialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä
Kaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja
Englantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen
vuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan
silkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja
Barferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla
kannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: "Genualaiset
kauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan
silkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)".[51] Kauvan aikaa sai
persialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota
kutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran
ja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden
vuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.

Eläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa,
jota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden
villieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä
tulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta
vuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia
ja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja
voittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat
olisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta
kalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.

Hedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset
kauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi
kruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas).
Helmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina
vähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään
vuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin
määrätty aikakausi.

Kääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita
kivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin
helposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää
hyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi,
keittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori,
alabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä
Khorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti.
Täällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne
suuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä
geologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä
geologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta
harvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.

Näin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita,
tahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo
vanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin,
sillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema.
Suurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista
lounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa
ja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä
kangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien
kaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen
maton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä
toisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla
varustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi,
joka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole
kahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen
ja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne
maksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus
tietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja
löytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on
erittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan
rajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli
kaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa
matosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan
kuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon,
sillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy
helposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on
Persiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan
Kirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että
niiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen
voimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä
pitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin
puotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia
korko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi
Isfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.

Jos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden
tuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä
ne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä
lopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden
teko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen
teollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi
matkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa
kupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen
taide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat
valmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää
puhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden
holveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe
on saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden
historiasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa
valmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja,
kynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden
pronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla
kaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja,
kuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita,
kirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat
persialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä,
erivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle
alustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja
haaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia.
Nahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi,
täytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi
auringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat
sellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä
saattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja
käsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme
pois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että
kokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä
erimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja,
kalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen
kokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat
sen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että
tämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt,
että teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei
kuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden
alalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut
ovat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset,
ranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät;
vanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen
ja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja
kallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja
Persiasta.

Persiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa,
siirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita,
erilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä,
steariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.

Jo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa
koskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin
pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään
kulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa
alueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen.
Jo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa
Kaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie
Batumista--Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän.
Muut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä
Trapezunt--Tabris--Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua,
kiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa
hyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma
kauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä
tavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä
takaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät
niinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti
kaupasta pohjoisessa Persiassa.

Ylläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun
muassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan
kysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa
maissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen
Persian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä,
saattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen
keino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin
Persianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä
ulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta
päättää tulevaisuuden varalle.



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Matka Kaspianmeren rannalle.


Olen tosin kauvan väsyttänyt lukijaa kertomalla alituisesti
samanlaisesta matkustustavasta auringonnousunmaassa, mutta kun meillä
vain on jälellä hiukan yli kaksikymmentä ruotsinpeninkulmaa niin
suuresti ikävöimälleni Kaspianmerelle, ja kun matka sinne käy läpi
erään maan hauskimmista laaksoista, niin toivon saavani anteeksi,
joskin vielä kerran pyydän lukijaa seuraamaan minua ratsastusretkelle
kautta aavikkojen ja vuoriseutujen.

Perjantaina heinäkuun 9 päivänä löi lähdön ja eron hetki. Kello 1
olimme molemmat t:ri Hybennet ja minä matkaan valmiina, hän
seuratakseen kuningasten kuningasta kolmikuukautisella huvimatkalla
Elbursilla, minä palatakseni Europaan. Jätin sentähden hyvästi tuon
rakastettavan lääkärin ja hänen vaimonsa, kiittäen heitä minulle
osoittamastaan erinomaisesta vieraanvaraisuudesta, ja liikutettuina
erosimme, kun postimies tuli hevosineen, ja minä nousin satulaan vielä
viimeisen kerran ratsastaakseni läpi tuon raittiista sireeneistä ja
tuoksuvista ruusuista täynnä olevan, pienen, soman puutarhan. Kuljimme
tohtori Tholozansin asunnon ohi, ratsastimme meidanin yli ja pohjoisen
kaupunginportin läpi, käännymme sitten itäänpäin, kuljimme sitten aivan
läheltä Daoshan Tepen linnan ohi, jossa shaahin leijonat ja tiikerit
ovat, ja ennen pitkää oli tuo suuri kaupunki takanamme, kietoutuneena
auringonsavun läpäisemättömään huntuun. Vielä näkyi muutamia kupooleja
ja pohjoisen portin koristeltu torni, mutta pian häipyivät nämätkin
näköpiiristä, ja Teheran ihanuuksineen ja rikkauksineen, saastoineen,
köyhyyksineen ja kurjuuksineen oli mielessäni vain muistojen maailmana.

Mies, joka minua seurasi, oli kotoisin Barferushista:[52] ja aikoi hän
nyt palata tähän kaupunkiin; sattuma oli saattanut hänet
seuralaisekseni. Koko matkalla Teheranin ja Meshed-i-Särin välillä
käytin samaa hevosta, aivan kuten Reshtin ja Kasvinin välillä.

Pari tuntia kestää ratsastus vielä Teheranin tasangon poikki, joka on
hyvin hiekkainen ja sorainen. Tie on huonosti hoidettu, täynnä kiviä ja
mätäneviä raatoja. Vastaan tulee yksi ja toinen kauppakaravaani. Ilma
on helteinen ja autero antaa vuorille punakellertävän, polttavan
värivivahduksen. Demavendistä ei näy jälkeäkään. Kello 4 sivuutimme
Surshäsarin, joka on pieni linna karavaanikartanoineen. Täällä alkaa
penger kohota, niin vähitellen tullaan vuorelle ja tie tulee yhä
kivisemmäksi ja mutkikkaammaksi. Pian saavumme kivisillalle, joka
viiden holvikaaren kannattamana johtaa kirkkaan puron yli, minkä
toisella puolella pienempi ylänkömaa levenee vuorien väliin. Näissä
esiintyy toisin paikoin mitä rikkain värikomeus. Muutamat ovat
tulipunaisia, toisien läpi kulkee kohtisuoria käytäviä, jotka väriltään
ovat vaalean vihreitä. Pian pilkistää vuorien välistä Demavendin
kartio. Kello 7 saavuimme Rudshaneh Tjandjerudiin, hauskaan ja
suhteellisesti siistiin tjaparshanehiin.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa tietä myöten, joka kulkee erästä
syvää ja kapeaa laaksonuomaa pitkin. Vuoren alemmat osat ovat täällä
peitetyt multakerroksella, joka antaa ravintoa niukalle
kasvullisuudelle, minkä muodostavat yksinäiset ruohomättäät ja kalseat,
piikkiset kasvit. Silloin tällöin tulee vastaan ratsumiehiä ja
jalankävijöitä, sekä sangen usein muulikaravaaneja, jotka pääkaupunkiin
kuljettavat pelto-aineita Masenderanin metsistä. Hiukan matkaa
Tjadjerudista kuljimme kylien Kähmär ja Hasseläck ohi, ja kello puoli
kymmenen saavuimme karavaanikartanoon Bomähän, jota öljypuulehto
ympäröi. Kylien Rudehän ja Ah toisella puolella lähestytään yhä
lähemmäksi Demavendin rinteitä, ja kulku on toisinaan niin vaikeata,
että täytyy käydä jalkaisin. Tie kiemurtelee sinne tänne ylös pitkin
vuoren sivuja ja on hyvin kivinen ja nuljakas. Muutamassa kohden makasi
poikki puolin tietä kuoleva aasi ja katseli meitä elottomin katsein,
epäilemättä toivoen pian pääsevänsä parempaan maailmaan, missä ei ole
jyrkkiä mäkiä, raskaita taakkoja, piiskoja ja julmia ajajia.

Tie, joka siellä täällä on muurien varassa ja joka on varustettu
kivisillä välilaipioilla, johtaa pian huimaaviin korkeuksiin, mistä on
mitä ihanin näkö-ala seutuun. Se on kivettynyt jättiläismeri
jättiläsmoisine laineineen; suuret pelto-alat tuolla alaalla laaksojen
pohjukoissa kutistuvat pieniksi vihertäviksi pilkuiksi. Vuorella on
kasvullisuus yhä edelleen heikkoa; ainoastaan jokien laaksoissa saattaa
nähdä rehevämpää kasvullisuutta. Täälläkin kohtasin kaksi pienempää
karavaania, jotka kuljettivat ruumiita niiden viimeiseen lepokaupunkiin
Kumiin eli Kerbelaan.

Kello 4 tulimme muutamaan laakson rotkoon, joka oli niin kapea että sen
pohjalla virtaava pieni puro tuskin jätti tielle tilaa. Puro, jonka
liituvalkoiselta nauhalta näyttävä alkujuoksu syöksyi pilvien peitossa
olevalta vuorenhuipulta, virtaa pohjoista kohden. Olemme niinmuodoin
kulkeneet Kaspianmeren ja aavikkojen välisen vedenjakajan ohi.
Laaksossa oli vielä lumikinoksia, ja jota korkeammalle noustiin, sitä
kylmempää tuli. Samalla puhalsi kylmä tuuli, joka, yltyen
kaksinkertaiseksi voimaltaan tuossa kapeassa kulkuväylässä, oli aivan
vastainen meille. Tämä ilmaus, jonka myöskin saattaa havaita Sefid
Rudin laaksokäytävässä, riippuu siitä, että mereltä puhaltava
pohjatuuli nousee pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, jonka kukkuloille
se jättää runsaan kosteuspitoisuutensa, joka sitten kokoontuen pieniksi
puroiksi ja jokiloiksi palaa takaisin mereen. Taasen nousimme
vapaammille seuduille, ja kylmyys tuli nyt niin tuntuvaksi, että
halusta pani päällensä sen vähän, mitä oli mukana. Näky oli vieläkin
suuremmoisempi, vieläpä vaikuttava. Alaalla syvyyksissä liitelivät
valkoiset pilvet tuulen kiidättäminä huimaavaa vauhtia ja mukautuen
laakson mutkiin. Hämärässä olivat ne yöllisten kummitusten ja peikkojen
kaltaisia, jotka toisinaan vainosivat raivokkaammassa paossa. Usein
ratsastimme aivan jäätävän kylmien pilvien läpi. Mahtavat kotkat
leijailivat liikkumattomin siivin kaukana jalkojemme alapuolella.

Kello 6 saavuimme selittämättömän kehnolle Pullörin pysäyspaikalle,
johon jo kaksi arabialaista oli ennen meitä asettunut asumaan. He
matkustelivat kauppa-asioissa, olivat asuneet 20 vuotta Jerusalemissa,
mihin he nyt palasivat Bagdadin kautta -- pieni, soma matka!

Tämä mähmashane, eli majatalo, oli, kuten sanon, erittäin
puutteellinen, seinät olivat osaksi lohkeilleet, portissa ei ollut
mitään ovi-puoliskoita eikä ikkunoissa mitään luukkuja, niin että tuuli
puhalsi huoneisiin ja jääti luita ja ytimiä. Keskellä yötä tuli viisi
ratsastajaa, jotka myöskin halusivat asuntoa. He sitoivat hevosensa
kiinni ulkopuolelle, astuivat itse jo täynnä olevaan huoneeseen, missä
he kiipesivät ylitsemme ja sotkivat meitä raukkoja, jotka makasimme
nukkumassa laattialla. Nyt tuli tupaan elämää, eikä ollut enää
puhettakaan mistään unesta sinä yönä, sillä sotilaat sytyttivät
keskelle laattiaa suuren tulen, jonka ympärille he asettautuivat,
joivat teetä ja polttivat kaliania aina melkein aamunkoittoon asti,
jolloin jälleen lähtivät matkalle.

Kello 7 ratsastimme mekin. Ilma oli kylmä ja kostea; tuulemista yhä
kesti. Kosteuden takia, joka kostutti maan läpikotaisin, menestyi
täällä ylhäällä sangen rehevä kasvullisuus. Syvällä alaalla vieläkin
pilvien peittämässä laaksossa virtasi pieni joki, jonka kohina selvästi
kuului ylös luoksemme, vaikka se itse oli näkymättömissä. Pian
saavuimme sen juoksun varrelle, joka toisinaan leveni koko
laaksonpohjan leveydelle, toisinaan supistettiin kalliomöhkäleiden
väliin, toisinaan taas katosi syvään halkeamaan. Monen monituisissa
paikoissa kuljimme sen yli pieniksi hävinneitä siltoja myöten.

Samoin kuin läntisellä Elbursillakin saattoi täälläkin havaita
kallioita, jotka väriltään olivat tulipunaisia, merkkinä raudan eli
kuparin olopaikasta. Nyt oli Demavendin kartio aivan vasemmalla
puolellamme, sillä me ratsastimme vuoren itäisillä rinteillä, mutta
tähän aikaan päivästä oli vuorenhuippu vielä läpinäkymättömien pilvien
ympäröimänä. Kello 9 kuljimme Askin kylän ohi, joka oli tien oikealla
puolen syvällä jalkojemme alapuolella, missä eräs pitkämäinen ja
poikittainen laakso risteytyivät keskenään. Lintuperspektiivissä
katsottuna näytti se sangen somalta, ollessaan siellä öljypuu- ja
sypressimetsässä vuorien väliin likistettynä. Tuo pieni puro juoksi
kylän läpi ja kostutti sen peltotilkkuja. Hiukan matkaa Askista,
lähellä toisiansa, ovat kylät Rähnä, Nävär, Ahnä ja Mong, kaikki
runsaiden istutuksien, hedelmäpuiden, saksanpähkinäpuiden ja poppelien
ympäröiminä.

Noin sadan jalan korkeudella maasta näkyi muutamassa kallioseinässä
hakattuina pyöreitä ja neliskulmaisia koloja. Seuraajani kertoi, että
nämät olivat hautoja, ja että täytyi antaa laskea itsensä köydellä alas
kallion huipulta, jotta voisi päästä niihin. Useissa muissa paikoissa
huomasimme samallaisia hautoja.

Tie kulkee edelleen Demavendin rinteitä pitkin, ja oikealla puolen on
pohjaton syvyys. Toisin paikoin on ratsastus aivan hengen vaarallista.
Milloin kukistuu tie itse jyrkänteellä kapeaksi jalkakäytäväksi,
milloin on se kokonaan peittynyt sorakasaan, milloin roikkuu melkoisen
suuri vuorenmöhkäle ratsastajan pään yläpuolella, uhaten musertaa
hänet. Muutamien tuntien kuluttua tulimme taas ahtaaseen vuorensolaan,
jonka vasemmanpuolisessa kallioseinässä näkyi vereksellä päivämäärällä
varustettu korkokuva. Se kuvasi näet shaahi Nasr-ed-Diniä ratsain,
etupuolelta katsoen; hänen oikealla ja vasemmalla puolella seisoi kuusi
ministeriä. Kuviot ovat kolme jalkaa korkeat ja taulua ympäröi
kirjoituksella varustettu kehys. Jokaisen kuvan yläpuolella on nimi ja
arvo. Nars-ed-Dinkin on siten, samoinkuin edeltäjänsäkin, Cyrus, Darius
ja Xerxes, hämärässä muinaisuudessa, tahtonut tällä tavalla ikuistaa
nimensä ja kuvansa.

Kun on päästy pois tuosta kapeasta rotkosta, kuljetaan Shangullahin,
Baijonin ja Kahrun kylien ohi. Kello 6 saavuimme Pandjabin
pysäyspaikalle, joka oli kuitenkin kehnompi kuin edellisen yön
majapaikka. Pysäystalon muodosti neljä kuutiometriä suuri olkikatto,
joka nojasi neljään tolppaan. Paljas maa oli laattiana, ja tässä
pulskeassa vierashuoneessa vietettiin tuo jokseenkin kylmä yö.

Ennenkuin poistumme liian kauvaksi Demavendistä, tahdon mainita
muutamia sanoja tästä huvittavasta vuoresta, joka on korkein Persiassa.

Demavend on 5,630 metriä korkea, 2,000 metriä korkeampi kuin sitä
ympäröivät Elbursvuorijakson osat, se kohoaa 100,000 kuutiokilometrin
suuruisen näkö-alan yli, se näkyy Kaspianmerelle 30 ruotsinpeninkulmaa
matkalla rannasta, sekä näkee sen myöskin kirkkaalla ilmalla Kuhrudin
vuorelta. Se on tulivuori ja on siis muodostunut eruptiivista
vuorilajeista ja tuhkasta, ympäröivien vuorien ollessa sedimentäristä
ja kalkintapaisista muodostuksista. Nykyisen kartion ympärillä on
puoliympyrän muotoinen somma. Ei ole luultavaa, että Demavendillä on
ollut historiassa mainittuna aikana mitään tulenpurkausta, mutta vielä
voi nähdä höyrypilviä, jotka sieltä täältä aukonseinämän halkeamista
ulos tunkeutuvat. T:ri Radde, jonka Bakussa tapasin väitti tulivuoren
vielä olevan kuuman ja tämän olevan syynä, että siinä ikuinen lumenraja
on merenpinnasta korkeammalla, kuin muuten olisi laita.

Demavend, eli Divbend, merkitsee Divsin eli paholaisen asuinpaikkaa.
Vuori on, persialaisen kansantarun mukaan, entisien sankarin urotöiden
suurellisin näyttämö. Täällä elivät kuningas Djemshid ja palevani
Rustam ja täällä kytki kuningas Feridun tuon ilkeän Zohakin vuoren
sisään kiinni, missä hän vielä istuu ja ravistelee irti päästäksensä ja
siitä syntyy maanjäristyksiä. Vuoren salaisiin saleihin on koottuina
suunnattomia rikkauksia, mutta niiden luokse ei voi päästä, sillä niitä
vartioivat kaksipäiset, myrkylliset käärmeet. Sitä paitsi on tie sinne
ylös sanomattoman pitkä -- persialaiset sanovat olevan kolme à neljä
peninkulmaa -- ja näin ollen ei ole ihmeellistä, että he jättävät
sikseen kaikki vuorelle nousut.

Otan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen
sankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend.
Satu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53]
Shahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt
prof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Satu Zohakista ja Feridunista -- persialainen sankarirunoelma.


Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli
oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille
lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja
kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien
kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli
kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset
satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen
voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.

Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa,
Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot
noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu
tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak
vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka
peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas
joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas
seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja
kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän
pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä
ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa,
ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla,
joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden
ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja
peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä
minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua
pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen
luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan
päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin
silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen
päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui,
otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi
muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet
kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä
lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla
manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut.
Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi
tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise
niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos
joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat".
Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon,
perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.

Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui
kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti
vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin
molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen.
Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille
kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja
murhapolttajiksi.

Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin
saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista,
jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat
aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail,
kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas
Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen
ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja
pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten
ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian
kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja
muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla.
"Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään
pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä
ei ole mitään Jumalan pelkoa."

Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme,
kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli
ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin
muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui
kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa
sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla.
Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa
ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin.
Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä
kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi.
Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun
hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan
oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan
oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä
ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle
tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja
kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi
häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit,
ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi
kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua
kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä
tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa."
Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä
nuorukaisen.

Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek,
synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen
tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman
kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo
ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se
ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset.
Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen
äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma
turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin
erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot
Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.

Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi
äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek
kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin
käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa
Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa
ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."

Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan
sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä
Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi
oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja
hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden
takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos
linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle
tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan
joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden
kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista
varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan.
Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi
eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte
nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden.
Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona
paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui
hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat
häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet,
nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren
kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa
loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin
edustalla tomupilveksi.

Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille
ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat
noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja
sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään,
jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui,
kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti
toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin
Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina
Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.

Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän
luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin
ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella
hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt
takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli
anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen
rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli
varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi
suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev
samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän
hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi
kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja
urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen
palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot
kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun
tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan
kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla
puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti
kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun
meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle
ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan
puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti
toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen,
sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin
syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi
tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo
tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen
siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä
etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta
käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan,
taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni.
Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii
helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin
päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän
epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva,
sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin
ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend
vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren
sivujen halkeamista.



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Paluumatka Bakuun.


Kello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta
pysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa
ilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme
Paraspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme
matkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto
yhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa
suhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja
toisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan
aarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat,
joihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin
ottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin
muodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota
syvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä,
sitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja
pantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan
selittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää
kerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa
tavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu.
Suurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin
suuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas
penkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja
harmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa
pieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata
vesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon
läpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia
kertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden
poikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen
on tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet
puunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa
olosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan
tulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita
Meshed-i-Säristä.

Pian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille
viljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo
sade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.

Kello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme
yllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella.
Talot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin,
s.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä
paanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden
kattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan
viljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi.
Täällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi
arvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme
Barferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka
asukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja
Venäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista
teistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti
Kaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat
myrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on
niiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista
Barferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien
riisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin,
tullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin
lähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen
pilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä
vaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat
oikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin
Reshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa
lakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.

Ratsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten
armenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin
ystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut
yksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista,
mutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa,
tuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän
konsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän
oli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi
tavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin
ystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi
matkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden
iloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita,
hyvänmakuisia luumuja ja teetä.

Kello puoli 5 jätin Barferushin. Kun on ratsastettu hyvän matkaa
kaupungin läpi, tullaan maaseudulle, missä rakennukset ja vaeltajat
tulevat yhä harvinaisemmiksi. Maa-ala on ruoho- ja pensaspeitteistä
tasankoa, joka huomaamatta viettää merta kohden. Tie on tasainen
ja kuiva. En saattanut kääntää katsettani pois pohjoiselta
taivaanrannalta, mistä kärsimättömänä ja odottaen tähystelin
Kaspianmeren tyyntä vedenkalvoa. Nyt alkoi hämärtää. Raittiita
merituulia suhisi masenderanilaisilla aroilla hitaasti noustakseen
ylös pitkin Elbursin jyrkänteitä. Lehdet värähtelivät niin
surunvoittoisesti, minusta tuntui, kuin olisi jokainen puu, jokainen
pensas kuiskannut jäähyväiset, ja kukahan ei olisi tuntenut mielensä
käyvän juhlalliseksi niin pitkän ja vaaran-alaisen matkan viimeisellä
penikulmalla? Kehoitimme hevosiamme, jotka ripeästi juosten kiirehtivät
tietä pitkin edelleen. Kahdessadas kahdeskymmenesviides peninkulma
satulassa tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka seitsemäskymmenes
viides hevonen, viimeinen persialainen juoksijani, tuotti suvullensa
kaikkea kunniaa. Kaukainen kohina saapuu nyt korviimme -- Kaspianmeren
laineet lyövät rantaan. Vielä hetki ja sulosointuisesti uuvuttava
laineen kuohuminen kuuluu selvästi, kimaltelevat valot vilahtavat
puiden välistä, ja me olemme saapuneet Meshed-i-Särin kylään ja
satamapaikkaan. Oli ylenmäärin mieluista nähdä jälleen meri; tuntui,
kuin olisin jo puoleksi kotona.

Meshed-i-Sär on Barferushin satama. Molemmat nämät paikat ovat
Babol-joen oikealla rannalla, joka joki juoksee ylöspäin Elbursin
pohjoisilla rinteillä, itään päin Demavendista, ja on sangen vesirikas
sekä kelpaava pienempien kalastaja-aluksien purjehtia hyvän matkaa. Sen
rannoilla ja suulla harjoitetaan tuottavaa kalastusta. Hyvän matkaa
merelle päin on virran muta muuttanut veden harmaankellertäväksi.
Itsestään on Meshed-i-Sär vähäpätöinen kylä, mutta tärkeä sen vilkkaan
kaupan takia Venäjän kanssa ja Merkuriveneiden satamapaikkana. Se on
hauskalla paikalla pienellä kummulla, jonka korkeimmalla kohdalla
majakkatorni levittää varoittavaa valoansa ulos merelle. Suuria
makasiineja ja karavaanikartano on Babolin suun varrella ja kokonainen
vuori säkkejä ja tavarapakkoja on todistamassa tuosta vilkkaasta
kaupasta. Edellisissä on villoja, joita Masenderanista viedään
laivoilla Venäjälle; jälkimmäisissä siirtomaantavaroita, paperia,
sokeria ja sen sellaista, joita Venäjältä tuodaan maahan. Näitä
tavaroita kuljetetaan laivoista ja niihin takaisin viisitoista kyynärää
pitkillä, kömpelötekoisilla, mutta matalalla kulkevilla veneillä, jotka
esteettömästi kulkevat läpi kuohuvien tyrskyjen ulkopuolella joen
suuta. Joen rannalla nämät tavarat purjetaan ja kuormataan, mistä
syntyy sanomaton kirkuminen, juoksu ja meteli. Eräs venäläinen
asioitsija on paikan kauppasuhteiden ylihoitaja. Sovittuani seuraajieni
kanssa ja otettuani heiltä jäähyväiset ja viimeistä hevosta
taputettuani, menin karavaanikartanoon, söin illallista ja nukuin
hyvin.

Seuraavana aamuna lähdin pitkälle kävelylle pitkin rannikkoa kootakseni
leväkasveja.[54] Etsimiseni oli kuitenkin turhaa, sillä rannikko on
hienoa hietaa, joka on alituisessa liikkeessä ja jonkun matkaa maalle
päin muodostaa korkeita hietasärkkiä. Ainoa mainittava, minkä saattoi
hiedasta löytää, oli joukko pieniä valkoisia näkinkuoria ja muutamia
vesi-ajolla olleita puun palasia.

Torstaina heinäkuun 5 päivänä kello 4 aamulla tuli odottamani
venäläinen laiva. Se oli sama, Imperator Aleksander III, joka kolme ja
puoli kuukautta sitten kuljetti minut ja Baki Chanowin Persian
rannalle. Kello 5 olin pukeutuneena ja sulloin viimeisen kerran
tattarilaisen kaksoislaukkuni valmiiksi. Kun olin karavaanikartanon
isännän haltuun jättänyt kolme uskollista matkatoveriani: suitset,
satulan, joka matkalla oli ollut pään-aluksenakin, ja paksun viitan,
joka oli ollut matrassinani, jätin helpotuksen ja kaihon tunteen
valtaamana Persian maan, astuin erääseen edellä mainituista veneistä,
jonka voimakkaat soutajat saattoivat minut neljännestunnissa
"Imperatoriin". Tuolla komealla siipilaivalla ei ollut samaa kapteenia,
kuin oli edellisellä kerralla. Nyt hoiti laivalla ylintä päällikkyyttä
kapteeni Lindblad, erittäin miellyttävä ja vierasvarainen suomalainen,
joka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan.

Kello 7 jätimme Meshed-i-Särin, joka siten vähitellen katosi
kaukaisuuteen. Mereltä katsoen esittää rannikko viehättävän näköalan:
taustalla kohonevat sinertävät vuoret, ja Demavendin hopeahohteinen
laki esiintyy nyt kaikessa loistossaan. Eivät mitkään pilvet
himmentäneet sitä, vain alaalla kartion juurella leijaili muutamia
kevyitä, valkoisia pilviä. Kulku ohjattiin suoraan itäiseen suuntaan
pitkin rannikkoa. Ilma oli erinomaisen ihana ja meri tyyni. Vertailu
"Imperatorin" ja englantilaisen Assyrialaivan välillä, joka kuljetti
minut Persian lahden poikki, on varmasti edelliselle edullinen.
Venäläinen laiva on mukavammin sisustettu ja siistimpi kuin
englantilainen. Me matkasimme edelleen jotenkin lähellä rannikkoa, ja
kello puoli 6 laskimme Asterabadinlahteen ja ankkuroimme kilometrin
matkan päähän Gäsin satamapaikasta. Lahtea, joka on hyvin syvä ja
varmin satama Kaspianmeren etelärannalla, suojaa merta vastaan pitkä,
kapea niemeke ja muistuttaa se siinä pohjoissaksalaisia hiekkasärkkiä
"haffen". Niemekkeen pidennyksessä, juuri lahden suulla, on pieni
Ashuradén saari, jossa on venäläinen sotalaivasto-asema. Sekä saari
että niemeke ovat hienoa santaa. Gäs on vähäpätöinen kylä, jossa on
noin kaksikymmentä puutaloa, mutta Asterabadin satamana tärkeä. Sen
kautta kuljetetaan kaikki tavarat, jotka Meshedistä ja pohjoisesta
Khorasanista viedään Venäjälle, minkätähden Asterabad on vilkas
kauppakaupunki. Asukasluku nousee noin 30,000, jos lisäksi luetaan
likimmässä ympäristössä olevat kylät. Täällä on Venäjän konsuli ja
joukko persialaisia ja armenialaisia kauppamiehiä. Gäsissä oli
venäläisiä asioitsijoita ja armeenilaisia kauppamiehiä. Täällä oli
useita venäläisiä laivoja ja ottivat ne lastia erään ankkuroidun lotjan
luona, joka oli laivasillan asemasta. Rannasta alkaen ylenee maa
pyöreäpäisinä kumpuina, joita peittää tiheä ja rehevä metsä, missä
pitäisi oleman sangen runsaasti kaikellaista metsänriistaa. Seutu on
kostea ja epäterveellinen, ja kuume ei suinkaan ole harvinainen vieras
siellä. Seuraavana aamuna kello 5 jätimme Gäsin ja ohjasimme kulkumme
suoraan lahden poikki Ashuradéhen, johon saavuimme 40 minuutin
kuluttua. Muutamia pieniä venäläisiä sotalaivoja, jotka olivat rannikon
vartioimisen takia, oli saaren ulkopuolella ankkurissa. Täällä, kuten
Gäsissäkin, tuli laivaan muutamia venäläisiä upseereja ja osa lastia
sälytettiin sisään. Ashuradé näytti taloineen ja istutuksineen,
sotilaineen ja laivoineen hyvin hauskalta. Ennen oli saaren keskellä
pieni järvi, joka oli aiheena ankariin kuumetauteihin linnaväen
keskuudessa, mutta sitten kun se kuivattiin, ovat terveyssuhteet
parantuneet. Itäänpäin tämän saaren edustalla on vielä muutamia
mataloita hiekkasaaria, jonkatähden "Imperator", kun tunnin viipymisen
jälkeen jätimme paikan, niitä välttääkseen, kulki aivan läheltä
Ashuradén itäistä rantaa pitkin. Sitten suunnattiin kulku pohjoista
kohden. Persian rannikko häipyi siten vähitellen etelään;
metsäpeitteiset kunnaat alenivat yhä syvemmälle Kaspianmeren pinnan
alapuolelle; vielä kohottivat Elbursin kalliojättiläiset
majesteetillisiä vaalean sinisiä lakiaan näköpiirin yli, mutta pian
nämätkin himmenivät; viimeiset huiput katosivat kaukaisuuteen, ja
Persian maata ei enää näkynyt.

Matala ja santainen Turkmenian rannikko, joka Persian rannikon kanssa
muodostaa melkein suoran kulman, näytti autiolta ja paljaalta.
Äskettäin olimme jättäneet seudun, jossa troopillinen kasvullisuus
komeili, nyt levisi silmiemme eteen kolea hietikkoranta, jossa ei
merkkiäkään kasvullisuudesta, ei rakennusta, ei ihmistä ollut
yksitoikkoisuutta keskeyttämässä. Punakellertävä hohde leijaili tuon
tulikuuman aavikkohiedan yläpuolella. Kello puoli 12 e.p.p. saavuimme
Tjikishlariin, jossa laivaan otettiin postilähetykset ja tavaroita.
Noin kuusi kaapelin pituutta rannasta, missä laiva ankkuroi, oli syvyys
viisitoista jalkaa, ja keltaisen harmaa juova laivan vanavedessä
osoitti, että merenpohja oli savea. Tjikishlarilla on erittäin
epämiellyttävä asema tuolla kuivalla rannikolla, aivan aavikon
reunalla, mutta saattaa se sodanjohtoa koskevissa asioissa tulla
tärkeäksikin, syystä että sieltä käy tie Jomudturkmenilaisten maan
kautta Atrekin laaksoon.

Varhain seuraavana aamuna saavuimme Krasnowodskiin. Vasemmalla puolen
ohi kuljettaissa on pitkämäinen Ogurtshinskijin saari ("Gurkan"), jossa
on pelkkiä hiekkasärkkiä, ja oikealla puolella on Tjelekenin saari
Krasnowodskilahden suulla. Jälkimmäisessä saaressa, jossa on
uskomattoman runsaasti naftaa, on Nobelilla pari tuottavaa kaivoa,
joita nykyään ei kuitenkaan pumputa, vaan pidetään varana, jos öljy
Balakanilla uupuisi. Itään päin Tjelekinistä pistää hiukan matkaa maan
sisään Mikailskij Salifin merenlahti, ja kauvimpana tässä lahdessa on
Mikailowsk, tuon sata ruotsinpeninkulmaa pitkän rautatielinjan
lähtökohta, joka rata kulkee yhdensuuntaisesti Persian pohjoisen rajan
kanssa, Mervin keitaan kautta Amu Darjan varrella olevaan Tjardjuiin.
On helposti ymmärrettävä, kuinka tärkeä tämä rautatie on venäläisille,
ja kuinka suuri tehtävä sillä kerran on oleva Keski-Aasian kysymyksen
lopullisessa ratkaisussa. Krasnowodsk on yhteydessä Mikailowskin kanssa
höyryparkaasin kautta, joka puolessa päivässä matkaa lahden poikki. Kun
rautatie, joka Kaukasuksen pohjois- ja itäpuolelta kulkien tulee
yhdistämään Wladikawkasin Bakun kanssa, tulee valmiiksi, tulee
Venäjä nopeaan ja mukavaan yhteyteen Keski-Aasiassa olevien
maakuntiensa kanssa. Turkmenilaisen rautatien saattaa silloin pitää
Wladikawkas--Baku--radan jatkona, sillä molempien ratojen loppukohdat,
Baku ja Krasnowodsk, ovat nopeassa ja säännöllisessä yhteydessä
toistensa kanssa Kawkas-i-Merkurin höyryveneiden kautta. Sodan
sattuessa voidaan kaukasialaiset joukot parissa päivässä silloin
kuljettaa Transkaspiaan ja Afganin rajalle.

Krasnowodsk, jossa on vain 500 à 700 asukasta, on siis kaikkien
venäläisten yrityksien alkupaikka Transkaspiassa ja heille sentähden
erittäin suuri-arvoinen. Kaupunki, joka on aivan lähellä rantaa, on
siisti ja puhdas, talot ovat rakennetut kivestä ja muutamat sangen
sieviä. Sen ympärillä oleva seutu on autiota - paljasta hiekkaa ja
matalia vuoria. Tehdäkseen olon Krasnowodskissa mieluisemmaksi, ovat
siellä palvelevat venäläiset laittaneet julkisen puutarhan ja
perustaneet seuran. Pieni soma puukirkko on mäellä keskellä kaupunkia.
Ei saata toivoa mitään turvallisempaa satamaa, kuin Krasnowodsk on. Se
on suojassa kaikkia tuulia vastaan, länttä vastaan pitkän kapean
Krasnowodskin niemen kautta, joka aallonmurtajan tavoin loittonee
kaakkoiseen suuntaan, etelää vastaan suojaa sitä Tjeleken, itää vastaan
rannikko ja pohjoista vastaan vuoret.

Kun viivyimme Krasnowodskissa lastaamassa kokonaista kuusi tuntia, oli
minulla hyvää aikaa kierrellä pitkin tuossa pienessä tulevaisuuden
kaupungissa, joka edistyy jättiläisaskelin, kuten niin monet toisetkin
venäläiset kaupungit. Sitten otin virkistävän kylvyn tuossa kirkkaassa,
läpikuultavassa vedessä. Iltapuoleen puhalsi höyrypilli, kehoittaen
matkustajia jälleen tulemaan laivaan, köydet irroitettiin laiturissa
olevista rautarenkaista, kinnunki nosti natisevilla rautavitjoilla
syvälle pohjaan tarttuneen ankkurin, ja "Imperatorin" siivet veivät
meidät taasen merelle. Ensin ohjataan kulku kaakkoiseen suuntaan
Krasnowodskin niemekkeen ympäritse, sitten länsi-luoteiseen suuntaan
Bakua kohden. Meillä oli erittäin hauska matka. Ilma oli lenseä ja
miellyttävä, minkätähden haitatta saattoi maata ulkona kannella.
Aamupuoleen seuraavana päivänä varoitettiin edeltäpäin Shakowa Kosasta,
Apsheronin niemekkeen kaakkoisesta kärjestä, ja väkevä naftahaju tuntui
jo ennen kun näimme Bakua. Pian saattoi eroittaa Narginin, Vulfin ja
Pestshanijin saaret, sekä Kap Sultanin. Sitten laskimme Bakunlahteen.
Muuttumaton savupilvi leijaili kuten ennenkin Mustanmeren päällä,
laivojen mastoista muodostunut metsä seppelöi lahden rantaa, ja
Neitsyttornin vakavat muurit näkyivät vartioivan tuota vanhaa
naftakaupunkia. Laskimme Merkurilaiturin viereen. Kevyt kantamukseni
vietiin maalle; muutamat venäläiset tullinuuskijat kopeloivat lumppuja
-- en saata muuksi sanoa ratsastuksen jälkeen mukaan ottamaani
vaattehistoani -- hankin itselleni vähäiset avoimet vaunut, jotka
kahdesta ruplasta veivät minut tuon kolmetoista virstaa pitkän matkan
Balakaniin. Ajoimme insinööri Sandgrenin taloon, ja eihän tarvitse
mainitakseni, että minut siellä tälläkin kertaa otettiin
vierasvaraisesti vastaan, jommoista vierasvaraisuutta tapaa vain
maanmiehissä ja tuttavissa. Pidän kalliina velvollisuutenani hänelle
tässä lausua sydämellisen kiitokseni kaikista hänen minun hyväkseni
tekemistään uhrauksista ja kaikista niistä hauskoista ja
unohtumattomista hetkistä, joita olen viettänyt hänen seurassaan tuolla
kaukana ikuisen tulen ihmeellisessä maassa. Kymmenen päivää lepäilin
Balakanissa. Jätän tässä mainitsematta näiden päiväin tapahtumat;
olkoon siinä kylliksi, kun sanon, ett'emme milloinkaan olleet
työttöminä. Insinöörien Ludvig Nobelin, Sandgrenin ja dosentti
Sjögrenin seurassa kuluivat iltahetket nopeasti. Yhdessä insinöörien
Gyllenhammarin ja Fernströmin, sekä vanhan tuttavani Baki Chanowin
kanssa teimme monta hauskaa ratsastusretkeä kaikkiin niemimaan osiin.
Viimemainittu ei ollut vielä oikein toipunut sairaudestaan ja oli vielä
kalpea ja laiha. Kun hän sai kuulla minun olleen Kumissa ja Bagdadissa,
oli hän vähällä itkeä. Hän olisi niin halusta ollut mukana.



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Kaspianmereltä Mustalle merelle.


Heinäkuun 28 päivänä kello puoli 3 j.p.p. lähdin rautateitse Bakusta
Batumiin. Noin 80 ruotsinpenikulman pituinen matka sinne kuljetaan
kolmessakymmenessä kahdessa tunnissa; piletti maksaa kolmannessa
luokassa 18 ruplaa. Kolmannessa luokassa matkustamisesta on se hyöty,
että sekä vaunuissa on vilkkaampi ilmanvaihto, joka on erittäin
tervetullutta tähän vuoden aikaa, että silloin on oivallinen tilaisuus
tarkastaa Kaukasian eri heimojen kirjavaa näytekarttaa. Toisen kerran
siis matkustin aroa ja sen läntistä jatkoa, yksitoikkoista erämaata
pitkin, joka leviää Kuran molemmille puolin. Kello 8 aamulla saavuimme
Tiflikseen. Valitettavasti saatan yhtä vähän nyt kuin edelliselläkään
kerralla perusteellisesti kuvata tätä kaupunkia, joka näyttää
erittäin ihailtavalta valkoisine taloineen, viheriöine kattoineen,
kirjavakupaalisine kirkkoineen ja kadulla vallitsevine vilkkaine
rahvaan eloineen. Yksi päivä Kaukasian pääkaupungissa ei ole tarpeeksi,
jotta saattaisi saada siitä selvän käsityksen: nyt, kun olin toisen
kerran Tifliksessä, viivyimme asemalla vain kaksikymmentä viisi
minuuttia. Täytyy niinmuodoin tälläkin kertaa supistaa kertomukseni
siihen, mitä itse vaunun akkunasta näin.

Tifliksestä jatkamme sentähden matkaa heti Mustanmeren rantaa kohden.
Rautatie on rakennettu Kuran vasemmalle rannalle. Seudun ja luonnon
muoto muuttuu nyt äkisti. Kasvullisuus tulee yhä runsaammaksi, maa
mäkisemmäksi. Vasemmalla puolen näkyy joki, joka Kaspianmertä kohden
ajelehtaa someata vettänsä. Sen toisella puolen, mutta juuri laaksossa,
näkyy Tiflikseen johtava leveä maantie. Erästä rautasiltaa myöten
kuljetaan vesirikkaan syrjäjoen, Aragvan yli, ja Ksankan ja Kaspin
asemien välillä vielä muutamien vasemmalta virtaavien syrjäjokien yli.
Siellä täällä vuoristossa näkyy asemansa puolesta hallitsevilla
kalliopenkereillä linnan- ja luostarinraunioita. Väki vaunussa on hyvin
vaihtelevaista: venäläisiä upseereja, tattarilaisia, grusinilaisia
herroja ja naisia, talonpoikia j.n.e. Suurin osa matkustajia kuului
kuitenkin viimemainittuun kansakuntaan. Kuljimme nyt Grusian eli
entisen Georgian kuningaskunnan kautta. Grusinilaisen muoto on erittäin
kaunis. Jalot, tarmokkaat kasvonpiirteet, pystyisen pään kaunis muoto,
leveät hartiat, hoikka uuma ja uljas ryhti ovat piirteitä, jotka ovat
kaikkien varsinaisten grusinilaisten tunnusmerkkejä. Naisetkin ovat
kauniit, heidän pukunsa kirjavia ja aistikkaita. Luonteeltaan ovat
grusinilaiset urhoollisia, kunniallisia, vieraanvaraisia, ylpeitä ja
suruttomia.

Tifliksen ja Kaspianmeren välillä toiselta puolen ja tämän kaupungin
ja Mustanmeren välillä toiselta puolen ilmenee luonnossa mitä
suurimpia erilaisuuksia. Ensin mainittu seutu on, kuten olemme nähneet,
paljasta aroa, kuivaa ja autiota. Jälkimäinen maa sitä vastoin, Georgia
ja Mingrelia, on yhtenä ainoana puutarhana, jossa loistaa mitä rehevin
kasvullisuus. Täällä on maaperä erittäin hedelmällistä, ja
tänne muuttaa Kaukasian ja sen naapurimaiden eri osista useita
uutis-asukkaita, he ostavat halpaa maata, rakentavat talon ja
viettävät sitten surutonta elämää pellon tuotteista eläen. Vuorien
rinteillä kasvaa täällä metsää, ja jokien rannoilla on kasvullisuus
pitkän tunnelin läpi, ennenkun se joutuu rannalle, jossa se kulkee
vain muutaman metrin matkan päässä vedessä, niin että laineet loiskivat
ratapenkereen juurelle. Kello puoli 11 olimme perillä Batumin asemalla,
missä otin ajurin, joka muutamassa minuutissa vei minut hötel de
l'Europehen.

Batumin kaupungissa on noin 22,000 asukasta (heinäkuussa 1886). Tässä
määrässä esiintyvät niin hyvin Europan kuin Kaukasiankin tärkeimmät
kansallisuudet. Suurin osa kansasta on kuitenkin venäläisiä. Sitä
lähinnä ovat lasilaiset, turkkilaiset, tattarilaiset, grusilaiset,
kreikkalaiset, sekä Kaukasian eri vuorikansojen useat edustajat. Sen
lisäksi on suuri joukko saksalaisia sekä ranskalaisia, englantilaisia,
italialaisia ja pari ruotsalaista (Nobelin palveluksessa). Tästä on
luonnollisena seurauksena, että kaupungissa vallitsee täydellinen
kieltensekoitus, ja hyvin usein tapaa ihmisiä, jotka puhuvat viittä eli
kuutta eri kieltä.

Kaupunki jakaantuu kahteen selvästi eroitettuun pääosaan, nimittäin
vanhaan turkkilaiseen Batumiin ja uuteen venäläiseen. Edellisessä ovat
kadut ahtaat ja likaiset, ja talot ovat rakennetut tiilistä ja
ristipuista, mutta niin huolimattomasti, että on ihmeellistä, että
nämät talot ylimalkaan saattavat ensinkään pysyä pystyssä; näkeekin
useita, jotka ovat häviämään päin. Katot ovat peitetyt paamitiileillä
ja viettävät kaikille neljälle sivulle. Puuportaat johtavat alakerran
ovista kadulle, ja ylemmissä kerroksissa on pieniä balkongeja.
Akkunat ovat varustetut luukuilla. Alakerroksessa on enimmäkseen
teenjuontipaikkoja ja puoteja akkunoissa olevine tavaranäytteineen ja
julman suuria, houkuttelevia kylttejä portin päällä. Muutamilla
kaduilla on vain puukatoksia ja kangaskojuja, niinkuin on esim.
basareissa, jonka käytävät kiemurteleivat kaikissa mahdollisissa
koukuissa. Reheviä lehtipuita kasvaa useimmissa pihoissa ja muutamilla
kaduilla, jotka joko eivät ensinkään ole kivitettyjä taikka ovat
lasketut hataroilla mukulakivillä. Hanhia, kanoja ja muita kotieläimiä
kävelee ympäri nurkkia. Paitsi hevosia käytetään myöskin puhveleita ja
aasia tavaroita kuljettamaan. Kaikilla kaduilla on vedenmyyjiä,
jotka kantavat selässään suuria nahkasäkkejä, joiden ympäri on
kääritty tukuttain kosteita lehtiä, jotta vesi pysyisi raikkaana.
Venäläisessäkin kaupungin-osassa käyvät ne pitkin ja huutavat:
"shalodni vada" eli "soog so", joka venäjäksi ja turkiksi merkitsee
"kylmää vettä." Sitä paitsi näkyy useita muita liikemiehiä kulkevan
pitkin katuja ja kimeällä äänellä tarjoovan kaupaksi tavaroitansa,
niinkuin päärynöitä, luumuja, maissia ja muita hedelmiä. Siellä täällä
turkkilaisessa Batumissa on moskeita, joissa on aina korkea puutorni,
minkä katokselta molla ilmoittaa rukoushetkistä, aivan kuten
persialaisissa kaupungeissakin. Parissa kadunkulmassa näkyy kaivoja,
minkä luona basaarikauppiaat enimmästi seisovat rivissä ja tuuppivat
toisiansa saadakseen vettä saviruukkuihinsa. Toisinaan kaivojen
luona oikein tapellaan, ja jouduin näkemään sellaisen, missä
riitaveljet ensin heittivät saviruukkunsa toistensa päälle ja
sitten tarttuivat katukiviin. Toisen kerran oli minulla huvi nähdä
kolme turkkilais-naista, jotka jotensakin kevyesti puettuina
ottivat juuri satamassa vilvoittavan kylvyn.

Batumin venäläisellä osalla on aivan toinen ulkonäkö. Täällä kadut ovat
leveät ja siistit. Talot ovat rakennetut tavalliseen europalaiseen
malliin ja muutamat niistä ovat oikeita loistorakennuksia, joiden ei
tarvitsisi puolestaan hävetä itse Pietarissakaan. Kevyitä vaunuja,
oikein komeita ajoneuvoja, on saatavissa kaikilla tärkeimmillä
paikoilla. Ajuritaksa on suunnattomasti paljon halvempi, kuin meillä.
Järjestystä hoitaa venäläinen poliisi. Tärkeimmistä rakennuksista
ravintolat, sitten venäläiset ja kreikkalaiset kirkot ja vanha
turkkilainen moskea, joka on rakennettu kuusikulmion muotoon ja
tiilikatolla varustettu, minkä harjalta kullattu puolikuu ilmoittaa
uskonnosta, jota siellä sisällä tunnustetaan. Moskean yläpuolella
kohoaa korkea, hoikka minaretti, joka aistikkaasti on muurattu noista
kuudesta ulkomuurista sivuun aivan kiinni. Itse kärjessä, joka lännessä
rajoittaa Batumin lahtea, on linnoitus, jonka muodostavat osaksi
maavallit osaksi matalat muurit, ja joka ei liene niin aivan mahdoton
valloittaa. Se on vanha turkkilainen rakennusteos, johon on rakennettu
lisää ja joka on ajanmukaisesti parannettu sen jälkeen, kun venäläiset
sen valtasivat. Heti linnoituksen edustalla on majakka. Kaupungissa on
muutamia teattereita, joissa venäläiset, armenialaiset ja grusinilaiset
näyttelijäseurueet esiintyvät kesä-aikana. Teaatterirakennukset eivät
ole niin erittäin erinomaisia, sillä ne ovat tavallisia puulatoja.
Muutamassa niistä olin läsnä erään grusinilaisen seurueen antamassa
näytännössä, mihin seurueeseen kuului neljä näyttelijää ja yksi
näyttelijätär, jotka näyttelivät kappaleen, missä paukahteli useita
pyssynlaukauksia ja paljastettiin välkkyviä kinshaleja. En
luonnollisesti käsittänyt sanaakaan, mutta näyttelijät elehtivät niin
vilkkaasti, että kaikessa tapauksessa saatoin yhtyä kappaleen
sisältöön, joka oli armeenialaisten pilkkaamista. Kappaleen loputtua
tanssi yksi näyttelijöistä ja näyttelijätär grusinilaisen
kansallistanssin. Tanssivat kiertelivät toistensa ympärillä harvakseen
ja miellyttävästi liikutellen ruumistaan ja käsiään. Tyttö kuljetti
jalkojaan äänettömästi ja sanomattoman nopeasti milloin eteen milloin
taaksepäin, niin että näytti, kuin olisi hän leijaillut lattialla; mies
sitävastoin polki usein lattiaan kaikin voimin tahtia näyttääkseen ja
teki mitä notkeimpia pantterihyppyjä. Tarvitaan suurta notkeutta ja
pitkällistä harjoitusta, jotta voi tätä tanssia esittää taiteen
kaikkien sääntöjen mukaan. Muista Batumin huvipaikoista mainittakoon
sirkus ja koko joukko enemmän tai vähemmän säädyllisiä kahviloita,
jotka ovat sivistyksen eroittamattomat seuraajat. Viimeiseksi
mainittakoon posti- ja sähkölennätintalo, missä muun muassa saa tietää,
että erotus Batumin ja Pietarin ajassa on 57 minuuttia.

Kun likinnä rantaa on joksikin matalaa, käy rannasta useita hyvin
pitkiä siltoja. Satama on muuten sangen hyvä ja alttiina ainoastaan
pohjois- ja luoteistuulille. Kokonainen laivasto, jonka laivat
kuuluvat kaikille mahdollisille kansallisuuksille, turkkilaisille,
ranskalaisille, venäläisille, saksalaisille, itävaltalaisille, on
täällä ankkurissa, ja vieras saa siitä sen käsityksen, että Batum on
vilkas kauppakaupunki. Vieläpä Hampurikin on säännöllisessä
höyrylaivayhteydessä Batumin kanssa kerran kuukaudessa. Mitään
sotalaivoja sen sijaan ei ole sinne määrätty. Sodan sattuessa saattaa
näet sellaisia lähettää sinne lyhyessä ajassa Sevastopolista.
Englannilla, Ranskalla, Saksalla, Amerikalla, Turkilla ja Persialla on
konsulit Batumissa.

Ennen oli Batum vapaasatama, mutta tämä erikois-oikeus on nyt
lakkautettu. Silloin ei päästetty ketään ihmistä kaupungista pois eikä
kaupunkiin kello 6 jälkeen illalla. Sitä tarkoitusta varten ympäröi
sitä koko sarja aseellisia sotilaita; siitä seurasi, että
turvallisuuskin kaupungissa oli hyvä. Nyt sitä vastoin, kun tämä
vartioiminen on lopetettu, peljätään, että asianlaita muuttuu toiseksi.
Batumin ollessa vapaasatama, ei siellä saanut olla linnaväkeä eikä
kanuuneja, mutta tätä kieltoa kierrettiin sillä tavalla, että sotilaat
ja kanuunat olivat valmiina kasarmeissa heti kaupungin ulkopuolella,
jonka linnoituksen siten saattoi asettaa puolustustilaan neljän tunnin
kuluessa. Nyt on linnoituksessa sekä sotilaita että kanuuneja.

Kaupungin paraimmat vientitavarat ovat pumpulit, vilja, omenat ja
palo-öljy. Nobelin yhtiö, jolla Batumissa on suuria tehtaita, säiliöitä
ja lastausasemia, lähettää kuukausittain 200,000 puutaa öljyä vaunuissa
Bakusta Batumiin. Jälkimmäisessä paikassa suljetaan öljy
metallitynnöreihin, jotka sitten kuljetetaan edemmäksi höyrylaivoilla,
osaksi Itävaltaan Tonavaa myöten ja Etelä-Venäjälle Odessan kautta.
Joka toinen kuukausi menee öljylaiva Antverpeniin. Ludvig Nobel on
valmistanut sen suuremmoisen suunnitelman, että yhdistetään Balakanin
öljylähteet Mustanmeren kanssa torvijohdolla, joka kulkisi suoraan
Transkaukasian halki, (noin 80 ruotsinpeninkulmaa!) Joukko
pumppulaitoksia, asetettuina eri matkan päähän toisistansa pitkin
linjaa, tulisivat painamaan öljyn asemalta asemalle tuota valtavaa
putkijohtoa myöten merestä mereen. Kuinka suuremmoiselta yritys
tuntuneekin, ei se kuitenkaan ensinkään kummastuta sitä, joka on nähnyt
ne ihmeteltävät tulokset, jotka Nobelin tarmo, nero ja luja tahto jo
ovat aikaansaaneet. Linjan vaikeimpia esteitä on Suramin vuorensola,
missä tarvitaan sanomattomasti voimaa painamaan öljyä nousemaan tuosta
kovasta mäestä. Voi aavistaa, kuinka suunnattomia rahasummia tarvitaan
tämän tuuman toteuttamiseen, mutta on myöskin helppo huomata, mitä
tavattomia etuja sen kautta voitettaisiin.

Batumilla on suuremmoinen tulevaisuus. Sen jälkeen kun venäläiset
valtasivat sen viimeisessä turkkilaissodassa, on se edistynyt
ihmeteltävän ripeästi. Se on jo nyt suuruudessa ja merkityksensä
puolesta satamapaikkana, Mustanmeren rannalla joutunut kilpailijansa
Potin ohitse. Kaupunki on matalalla, rämeisellä tasangolla metsäisten
vuorten juurella, mistä syystä ilmasto oli ennen hyvin epäterveellistä,
erittäinkin keväällä ja syksyllä, jolloin kuume korjasi useita uhreja.
Sittenkun venäläiset ottivat kaupungin haltuunsa, ovat lammikot
kuitenkin kuivatut ja terveyssuhteet parannetut. Sittenkin saanevat
useimmat muukalaiset, jotka tulevat Batumiin oleskellakseen siellä
jonkun aikaa, kuumeen ankarammassa eli lievemmässä muodossa. Tähän on
syynä epäilemättä varsinaisesti Tshorokvirta, joka länteen päin
kaupungista muodostaa laajan, rämeisen suistomaan, joka vuodesta
vuoteen etenee yhä pitemmälle merelle päin, sekä tuo sanomaton kosteus,
joka Mustanmeren itäisellä rannikolla täyttää ilman. Suuret, tummat
pilvenlonkareet vierittävät mereltä raskaita joukkojansa, survaisevat
kallioihin, tiivistyvät ja putoavat jälleen alas maahan ryöpeänä
rankkasateena. Talvella kuitenkin sataa vähemmän. Kirkkaaalla ilmalla
saattaa silloin usein seurata silmillään Kaukasuksen vuoriharjannetta
hyvin pitkälle luoteiseen suuntaan, aina Kershiin asti. Elburs,
Kaukasuksen korkein kukkula, näkyy silloin yhtä selvästi Batumista kuin
Wladikawkasistakin. Meri on useimmiten tyyni, mutta toisinaan tulee
kauvaksi ulottuvia maininkia vyöryen lahteen. Noin kerran kuukaudessa
lienee myrsky, ja joskus hyvin ankara. Mahtavat aallot ajelehtivat
silloin tuolle samaiselle ja kiviselle rannalle.

Viivyin kokonaista viisi päivää Batumissa, odottaessani suoranaista
matkatilaisuutta höyrylaivalla Konstantinopeliin. Aika ei kuitenkaan
tullut pitkäksi, sillä oli paljon katsomista ja useita hauskoja retkiä
tehtävänä kaupungin luonnonihanaan ympäristöön. Yhden näistä, joka
tarkoitti Batumista itään päin olevilla vuorilla sijaitsevaa
turkkilaista huvilaa, tein herra Olssonin, erään Nobelin palveluksessa
olevan ruotsalaisen insinöörin, seurassa. Vuokrasimme sentähden pienet
vaunut, ajoimme Nobelin ja Palaskowskin naftasäiliöiden ohi ja
saavuimme pian tiheimpään metsään, missä ransea ja kivinen tie yleni
yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Parin tunnin matkan jälkeen tuli tie niin
huonoksi, että astuimme pois ajoneuvoista ja kuljimme jalkaisin. Siellä
täällä näkyi vanhojen kaukasilaisten linnojen raunioita. Vuoret ovat
muodostuneet enimmäkseen yksinäisistä, pyöreistä, mutta jokseenkin
jyrkistä kukkuloista. Sellaiselta kukkulalta näkee kaikille puolin
syvälle alas laaksoon, missä monessa paikoin pieni puro syöksyy alas
vaahtoavan valkoisena suurien, pyöreiden kivien keskitse. Usein on
laaksonpohjukan yläpuolella vaaleaa sumua. Kukkuloita peittää
tavattoman rehevä kasvullisuus, jonka muodostaa yksinomaan lehtimetsä,
jonka puut ovat niin suuria, että niiden ikä ilmaistaan useilla
sadoilla vuosilla. Rungot ovat aivan lähellä toisiansa, ja niiden
välissä kasvaa pensaita ja joukko yrttejä ja ruohoa. Tuo kaikki on
kiedottu sitkeiden, piikkisten köynnöskasvien läpipääsemättömään
verkkoon. Sellainen aarniometsä peittää kaikkia näitä kukkuloita, ja
useimmissa paikoissa on aivan mahdotonta tunkeutua sen läpi. Erillään
olevan kukkulan huipulta katsottuna näyttää seutu omituiselta ja
vaikuttavalta. Alaalla laaksoissa on paikka paikoin pieniä
niittykaistaleita, ja useimmilla huomattavammilla paikoilla
pilkistäikse yksi ja toinen turkkilaisen tupanen lehtimetsästä esiin.
Ollen aina kahdeksankin kyynärän korkuisien neljäkäskivisten
perusmuurien päällä, ovat ne rakennetut itse vietoksen penkereelle ja
ympäröi niitä aitaus. Näyttää, kuin riippuisivat ne aivan jyrkänteellä
ja saattaisivat pudota milloin tahansa, mutta niiden asema on
ihastuttava. Itse talot ovat puusta, useimmiten varustetut balkongeilla
ja pitkälle ulottuvilla tiilikatoilla. Tavallisesti kulkee alaalla
laaksossa leveämpi ajotie ja tästä oikealle ja vasemmalle lähtee
pienempiä polkuja ylöspäin pitkin rinteitä. Nämät polut ovat
enimmäkseen jyrkkiä kuin portaat, kivisiä, kosteita ja on niiden yli
kasvanut holvi köynnöskasveista. Siellä puiden keskessä on aina
viileätä ja raikasta, joskaan ei ole koskaan järin lämmintä ulkona.
Useat turkkilaiset viettävät täällä idyllistä elämää ja elävät
metsälintujen metsästämisellä ja raudunkalastuksella. Ne näyttävät
terveiltä, ovat rohkeita ja notkeita. Löytyy runsaasti fasaaneja, ja
kaukasialainen karhu ei suinkaan ole harvinainen; sen liha sanotaan
olevan mielehinen ruokalaji. Kotkia ja shakaaleja löytyy myöskin
seudussa. Erittäin hauskan matkan jälkeen palasimme Batumiin takaisin
toista tietä, kuin tullessa olimme käyttäneet.

Tiistaina elokuun 3 päivänä, kello 8 illalla, lähdin Batumista suurella
venäläisellä tavara- ja matkustajahöyrylaivalla "Rostow-Odessa."
Piletti toisessa luokassa, ravinto siihen luettuna, ei maksa
Konstantinopeliin enempää kuin 28 ruplaa. Ohjasimme suunnan heti
Trapezuntia kohden ja oikasimme siten meren kaakkoisen kulman yli.
Vesi oli tyyntä ja kirkasta, mutta taivaanrannalla oli mustia
pilvenlonkareita. Varhain aamulla seuraavana päivänä saavuimme
lähimpään määräpaikkaamme ja ankkuroimme Trapezuntin luona olevaan
puoli-ympyränmuotoiseen lahteen. Kaupunkia ympäröivät kaikilta puolin
korkeat vuoret ja on se itse suurella rinteellä. Mereltä katsoen
näyttää se hyvin kauniilta, valkoisine taloineen ja niiden välissä
olevine rehevine puutarhoineen. Ulompana niemellä on linnoitus
muutamalla erillään olevalla kallioryhmällä, joka pistäikse hiukan
matkaa lahteen ja jakaa tämän kahteen osaan. Erään upseerin seurassa
laivasta astuin soutuveneeseen, joka kuljetti meidät maihin viidessä
minuutissa. Katujen halki, jotka ovat hyvin jyrkät, mutkaiset, kapeat
ja mukulakivillä lasketut, kulkee keskeltä leveä sivukäytävä, kuten
Persian kaupungeissakin. Puhtaus on kuitenkin suurempi kuin Persiassa.
Basaarit ovat sekä komeat että suhteellisesti siistit, ja talot
enimmäkseen rakennetut saman mallisiksi kuin Batumissakin. Muutamat
ovat luhistumaisillaan olevia puuhökkeleitä, toiset ovat hyvin kauniita
ja korkeita; erittäinkin ovat tässä suhteessa huomattavat konsulien
talot. Englannin konsulin luona, joka myöskin edustaa Ruotsia ja
Norjaa, kävin vierailulla. Persian ja Venäjän konsuleilla on enimmän
työtä Trapezuntissa. Pieni joki, jonka yli siellä täällä kuljetaan
kivisiltoja myöten, virtaa läpi kaupungin. Elämä kaduilla on hyvin
vilkasta. Suuret tavarapaketilla sälytetyt kameeli- ja muulikaravaanit
saapuvat kaupunkiin eli lähtevät sieltä kaikkina aikoina päivästä
matkatakseen Erserumiin, Tabrikseen ja Teheraniin. Vielä saattaa sanoa,
että Trapezunt on vilkas kauppakaupunki, vaikka sen merkitys on
suunnattomasti vähentynyt Batumin--Bakun rautatien liikkeelle avaamisen
jälkeen. Ennen täytyi kaikkien tavaroiden, joita piti Europasta
kuljetettaman pohjoiseen Persiaan, kulkea Trapezuntin kautta;
nyt vallitsee basaareissa hiljaisuus ja useat, ennen vireät
karavaaninkuljettajat istuvat toimettomina ja turhaan odottavat
saapuvia laivanlasteja.

Viivyttyämme Trapezuntissa ja lastattuamme siellä kokonaista yhdeksän
tuntia, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länttä kohden, yhäti
ollen vain parin kaapelipituisen matkan päässä Vähän-Aasian rannikolta,
mistä syystä selvästi saattoi eroittaa esineet rannalla. Yöllä
kuljettiin Kiresunin ja Ordon seutujen ohi, missä otettiin tavaroita
laivaan ja, kuten Trapezuntissakin, myöskin muutamia matkustajia, jotka
kaikki olivat turkkilaisia, nousi laivaan.

Viidentenä päivänä oli ilma edelleen ihana ja meri tyyni; tuntui
ainoastaan vähäisen maininkia. Suuria merisikoja leikkii vedenkalvossa
ja vieläpä usein hyppii merenpinnan yläpuolellekin. Ne ovat vaaleat
vatsapuolelta ja liikkeissään notkeita. Kello 12 saavuimme tärkeään
Samsunin kauppakaupunkiin, joka on laajan lahden rannalla,
keskikorkuisten vuorten ympäröimänä, joiden pitkämäisillä rinteillä on
peltoja ja kasvimaita. Täälläkin menin maihin. Mitä tulee
rakennustapaan, katuihin ja basaareihin, niin muistuttaa kaupunki
Trapezuntia. Merkillisistä rakennuksista huomataan: suuri osmanilainen
moskea kupooleineen, vanhat hävinneet linnanrauniot rannikolla, hyvin
kaunis turkkilainen moskea, jonka läheisyydessä on muistomerkintapainen
kaivo, sekä korkea kellopylväs, joka hiljattain rakennettiin eräälle
torille. Kun toinen perämies ja minä olimme olleet tervehtimässä
venäläistä asiamiestä, matkasimme takaisin "Rostow-Odessaan."

Samsunissa otettiin laivaan kokonaista kolmetuhatta tavarapakkaa, missä
oli maissia, jauhoja ja tupakkaa, joita piti vietämän Konstantinopeliin
ja Aleksandriaan. Kaupungin lähellä on suuria tupakkimaita, ja sen
tupakki, jossa on erittäin hieno tuoksu, luetaan parhaimpien joukkoon
koko Itämailla. Todenmukaisesti tuodaan se suureksi osaksi
karavaaneilla Anatolian sisä-osista.

Lahtea, jonka rannalla Samsun on, rajoittaa idässä Jeshil Irmaks-joen
suistomaa ja lännessä Kysyl Irmaks. Erittäinkin on ensimainitun joen
suistomaa hyvin laaja ja ulottuu se kauvaksi mereen. Sorasta ja
hiedasta, jota joki aikojen kuluessa on mukanaan kuljettanut, on
muodostunut sangen hedelmällinen alava maa, ja purjehdusvesi on matalaa
hyvin pitkälle merelle päin, minkätähden laiva pysytteleikse
tarpeellisen matkan päässä rannasta. Viivyimme Samsunissa kahdeksan
tuntia ja jatkoimme illalla matkaamme. Yöllä kuljimme Sinobin (Sinope)
ohi.

Seuraavana aamuna ankkuroimme laivan Inebolin edustalle, jolla on sievä
asema eräässä lahdessa korkeiden vuorien ympäröimänä. Itse kaupunki on
rakennettu matalalle vuoriryhmälle aivan lähelle rantaa, mutta heti sen
taustalla kohoavat jyrkät kukkulat, joiden juurta peittävät pellot ja
niityt. Kerrottiin, että kaupunkia oli puoli vuotta takaperin
hävittänyt tulipalo, joka oli tuhaksi tuhonnut useimmat talot. Enimmät
nyt rannalla näkyvistä taloista olivat sentähden uusia ja siistiä.

Vähän-Aasian pohjoinen rannikko viettää kaikkialla jyrkästi mereen.
Poikkeuksena tästä ovat vain suurempien jokien laskusuut, mihin on
muodostunut laajoja suistomaita. Vuoret ovat jotensakin tasakorkuisia
ja paikkapaikoin hyvän multakerroksen peittäminä, mikä asuttujen
seutujen läheisyydessä on viljelty. Yleensä ovat vuoret kuitenkin
paljaita, ja löytyvä metsä ei suinkaan saata rehevyydessä kilpailla
Batumin läheisyydessä olevan metsän kanssa. Siellä täällä osoittavat
pienet uurrokset ja laaksot, että joku joki eli puro pyrkii mereen.
Suorastansa meren rannalla on kallio paljas ja pohjoisesta tulevien
merenhyökyjen uurtama. Vesi on puhdasta, kirkasta ja kalasta ja näyttää
tummemmalta kuin Kaspianmeren vesi. Rannikolla on useita paikkoja ja
kaupunkeja, joista mainitut ovat suurimmat. Sisä-Anatolian kanssa ovat
nämät yhteydessä karavaaniteiden kautta. Satamissa on usein joukko
jaaloja, ja yhteyttä rantaan saapuvien laivojen kanssa välitetään
jonkinlaisilla kömpelötekoisilla soutuveneillä.

Matka Mustanmeren yli oli erittäin hauska ja mieluinen.
"Rostow-Odessan" upseerit olivat yhtä rakastettavia, ystävällisiä ja
hyvänlaisia, kuin venäläisten yleisesti tapa on. Illat vietin
turkkilaisten upseerien ja kauppamiesten pienessä seurassa, jotka
olivat sijoittuneet suureen, toiseksi luokaksi kutsuttuun yhteiseen
salonkiin, ja jossa minullakin oli sijani paljaiden turkkilaisten
keskuudessa. Ei ole juuri erittäin opettavaista keskustella
puolisivistyneen turkkilaisen kanssa, mutta hupaista se on aina.
Seuraavat houkkamaiset tiedot sain eräältä turkkilaiselta upseerilta,
jonka arvo mahdollisesti saattaisi vastata kapteenin arvoa ja jolla
muuten oli rinnassa Medjidjitähdistön ritarimerkki. Hän kertoi muun
muassa, että Trapezuntissa, jonka linnaväkeen hän kuului, oli viisi
miljoonaa asukasta, ja että Stambul olisi monta kertaa suurempi kuin
Lontoo. Vielä sanoi hän, että venäläiset olivat Europan mahtavin
kansallisuus, sen jälkeen ovat turkkilaiset, sitten ranskalaiset,
englantilaiset ja lopuksi saksalaiset. Kun väitin, että Saksalla on
suuri ja mahtava sotajoukko, remahti hän ääneensä nauramaan ja sanoi,
että koko Saksan sotajoukko menisi nurin niskoin, jos se vaan
kaukanakin saisi nähdä joitakuita turkkilaisia sotamiehiä. Hän kertoi
myöskin, miltä elämä taivaassa näytti. Siellä poltettiin paperossia,
matkustettiin höyrylaivoilla ja rautateitä myöten, aivan kuin
täälläkin, mutta leijailtiin kuitenkin ilmassa. Siellä oli enkeleitä,
jotka kirjoittivat suuriin kirjoihin kaikki, mitä ihmiset tekivät.
Niinpä he olivat myöskin merkinneet, että me olimme maissa ja
katselimme Samsunia. Eräällä toisella turkkilaisella, jonka asunto oli
Stambulissa, ei ollut aavistustakaan siitä, missä Ruotsi oli, ei hän
ollut edes kuullut siitä puhuttavan, mutta kun kerroin, että kuningas,
joka edellisenä vuotena oli Konstantinopelissa, oli meidän kuninkaamme,
huudahti hän: "Ah, Oskari, joka kävi sulttaani Abdul Hamidin luona."
Hän oli usean kerran nähnyt kuninkaan Perakadulla.

Kuudennen päivän iltapuolella saavuimme Kara Agatshin kylään, joka on
korkeiden vuorien välisellä tasangolla. Paikka on tärkeä pähkinäpuun
ulosviennin takia. Me nostimme laivaan noin sata mahtavaa pölkkyä,
jotka piti vietämän Hampuriin ja käytettämän huonekalujen
valmistukseen. Puita, jotka ovat niin syvällä vedessä, että niitä
pinnalla tuskin näkyy, kuljettavat laivan luo vahvasti miehitetyt
soutuveneet. Muutamat ovat niin raskaita, että ne uppoavat, ja täytyy
ne sentähden sitoa ketjuilla kiinni veneeseen, ett'eivät mene pohjaan.
Puut kasvavat kauvempana sisämaassa ja kuljetetaan niitä härillä
rannikolle. Veneissä oli joukko naisia ja lapsia, jotka pitivät
kauheata elämää, ja alastomat pojat ratsastivat hajareisin
vedenkalvossa olevien tukkien päällä. Kara Agatshista matkustimme
suoraan Bosforiin, pysähtymättä missään kylässä eli kaupungissa
rannikolla, ei edes tärkeässä Ereglissä. Pysyttelimme sentähden merellä
jotensakin loitolla. Seitsemännen päivän iltapuoleen alkoi
arveluttavasti tuuleta. Tuuli kiihtyi yhä enemmän ja enemmän, meri
alkoi kuohuta ja aallot olivat korkeita, ja tuo suuri raskaassa
lastissa oleva "Rostow-Odessa" keinui laineilla kuin pähkinänkuori.
Meritauti alkoi raivota matkustajien keskuudessa, mutta kaikeksi
onneksi ei ollut Bosforiin pitkältä matkaa, salmi näkyi jo selvästi
Europan ja Aasian rannikon välillä. Meri on tavallisesti Bosforin
suulla rauhaton, mihin syynä ei ole ainoastaan tuulet, vaan
merivirratkin. Sen suuren vedentulon takia, jonka Mustameri saa
kaikista siihen laskevista melkoisen suurista joista, Donista,
Dnjeperistä, Bugista, Dnjesteristä, ja Tonavasta, on sen korkeuspinta
hiukan ylempänä kuin Välimeren ja liika vesi virtaa kovaa vauhtia
Bosforin kautta. Virran voimasta Konstantinopelin luona saatoin itse
saada käsityksen eräällä venematkalla Bosibrissa. Soutajien
tarvitsematta vähintäkään vaivata itseänsä, kulki vene hyvää vauhtia
Marmaramerelle, mutta kun meidän oli tuleminen takaisin kaupunkiin,
kävi se paljon hitaammin, huolimatta miesten ankarasta työstä.
Virtaussuhteita saattaa parhaiten havaita oikeastaan keväällä ja
alkukesästä, jolloin lumen sulaessa tulee suuriin jokiin runsaita
vesimääriä. Ei tunnu ihmeelliseltä, että vedenpinta silloin nousee
melkoisesti tavallisesta vedenkorkeudesta, kun ajattelee, miten
suunnattoman laaja Mustanmeren vesialue on. Tähän vuoden-aikaan onkin
Bosforin virta paljo nopeampi kuin loppukesästä ja syksyllä,
jolloin molempien merien vedenkorkeus niin vähitellen tasaantuu.
Tasakorkuiseksi Välimeren kanssa Mustameri ei kuitenkaan koskaan joudu,
sillä haihtuminen ja purkautuminen Bosforin kautta eivät ole riittäviä
vastaamaan joista virtaavaa runsasta suolattoman veden paljoutta. Että
Mustanmerenvesi siitä huolimatta on suolaista, riippuu suureksi osaksi
eräästä vastavirrasta, joka, Dardanellein ja Bosforin pohjalla
tunkeutuu sinne Välimerestä. Bosfori on keskimäärin viisikymmentä
metriä syvä, paikka paikoin aina sataan asti. Sen suun ja Krimin
välillä, on Mustassameressä aina kahden tuhannen metrin syvyistä. Meren
koko luoteisen osan on sitävastoin tehnyt matalaksi jokien kuljettama
muta ja santa.

Lähestymme kuitenkin rannikkoa, jonka määrätyt hahmoviivat yhä
selvempinä ilmaantuvat. Aasian puolella, siis vasemmalla kädellä,
huomaamme Rivan linnoituksen ja kauvempana Anatoli Fenerin, eli
aasianpuoleisen majakan. Vastapäätä, Europan puolella, kohoaa Rumeli
Fener, europanpuoleinen majakka. Molemmat majakat luovat ikäänkuin
mahtavan suuret silmät tietä osoittavaa valoansa Mustallemerelle ja
ilmaisevat purjehtijalle, että niiden välissä on Bosforin suu. Rumeli
Fenerin edustalla ovat Cyanéin eli Symplejadien vaaralliset
kallioryhmät, jotka tarun mukaan olivat liikkuvaiset, toisinaan ne
loittonivat toisistaan, toisinaan taas yhtyivät. Entis-aikaan
peljättiin niitä sentähden suuresti, mutta satu sallii Jasonin kulkea
onnellisesti niiden ohi matkallaan Kolshikseen. Kalliosaaret kohoavat
vain hiukan vedenpinnan yläpuolelle ja ovat veden matalalla ollessa
kapean niemekkeen kautta yhteydessä mannermaan kanssa. Veden korkealla
ollessa lainehtivat aallot tämän niemekkeen yli ja kalliot ovat silloin
eroitettuina rannikosta hiukan matkan päässä. Luultavasti tämä seikka
on antanut aihetta satuun, että ne kykenevät muuttamaan asemaansa.

Bosfori on 3 ruotsinpeninkulmaa pitkä, ja matkaan salmen kautta menee
kaksi tuntia. Purjehdusväylä ei ole leveämpi, kuin että selvästi
saattaa eroittaa rannoilla olevat esineet. Levein on se Bujuk Derén
luona, missä Europan ja Aasian välinen matka on 3,200 metriä, kapein
Anatoli Hissarin ja Rumeli Hissarin välillä, missä rannikot lähestyvät
toisiaan vain 550 metrin matkan päähän.

"Rostow-Odessa" liukuu kuitenkin juhlallisesti yhä kauvemmaksi jyrkkien
rantojen välillä olevaan salmeen. Vasemmalla puolella näkyy vuoren
huipulla genualaisen linnan rauniot ja vuoren juurella Anatoli Kavak,
missä laiva pysähtyy muutamiksi minuuteiksi, pari turkkilaista
virkamiestä tulee laivaan tarkastamaan papereitamme ja tulemaan
vakuutetuiksi siitä, ett'ei mitään tarttuvia tauteja tuoda
pääkaupunkiin. Ta'ustan muodostaa täällä Aasian puolella Josha Daghin
vuori. Kauvempana laajenee salmi altaaksi, jonka europanpuoleisella
rannikolla sijaitsee Bujuk Deré. Vielä vähä kauvempana kohoaa Therapian
komea talo, missä lähettiläillä on suvihauskuutensa. Matka Bosforin
kautta on epäilemättä viehättävimpiä, kuin saattaa tehdä. Kuvaukset,
mitkä täällä vierivät matkustajan nähtäviin, eivät varmaankaan
milloinkaan katoa hänen muististaan. Jännitetyllä huomiolla tarkkaa hän
milloin Europan milloin Aasian rannikkoa. Palatsi toisensa jälkeen
kohoaa rannoilla ja viimeisellä matkan osalla on Bosfori ikäänkuin
yhtenä ainoana venetialaisena kanavana, sillä kylät, huvilat ja
palatsit seuraavat toisiansa keskeymättömässä jaksossa. Kun on kuljettu
Beikoslahden ohi, tullaan pian kapeimpaan kulkupaikkaan, nimittäin
Rumeli Hissarin ja Anatoli Hissarin linnoitustornien väliseen salmeen.
Kapea kulkuväylä synnyttää tässä vesipyörteen, jota turkkilaiset
kutsuvat Shejtan Akindisiksi, eli Paholaisenvirraksi. Lahdessa tulee
yhä vilkkaampaa, palatseja on yhä tiheämmässä, ja tulevat ne yhä
suuremmiksi ja komeammiksi, kuta enemmän lähestytään vanhaa
Byzantiumia. Vastaamme tulee laiva toisensa perään, matkalla kukin
Mustallemerelle. Usein kuljemme noiden hyvin hauskojen höyryveneiden
ohi, jotka yhdistävät Konstantinopelin Bosforin rantojen kanssa. Niiden
kannella parveilee lukuisa ja kirjava matkustajajoukko: turkkilaisia
fetziä, kreikkalaisia pukuja, italialaisia ja juutalaisia
kasvonpiirteitä näkyy, vaikka minne katsoisi. Salmen poikki liukuu
ristiin rastiint lukematon joukko pieniä veneitä, jonkinlaisia pitkiä,
notkeita ja hienoja aluksia, jotka loistossa epäilemättä saattavat
kilpailla Venetian gondolien kanssa. Kuljemme Aasian puolella olevan
Kandilin kylän ohi. Taustalla kohoaa Bolgorlun vuori, jonka juurella
Bejlerbej sijaitsee. Kun olemme kulkeneet Europan puolella olevan Orta
Köjin ohi, leviää silmäimme eteen mitä ihastuttavimman kaunis taulu.
Hän varmaan ei ole milloinkaan unohtava kuvia suuremmoisesta
itämaisesta komeudesta, joka tässä leviää kummastelevan muukalaisen
silmien eteen.

Kerrattuamme niemekkeen, jossa turkkilainen kylä, Orta Köj, sijaitsee
Europan puoleisella rannikolla, esiintyy vasemmalla Skutari
Vähän-Aasian rannikolla. Sen mahtavan suuressa rakennusjoukossa näkyy
komeita moskeita hentoine minaretteineen ja kunnioitusta vaikuttavine
kupooleineen, ja arvokkaan taustan muodostaa hautausmaa, jonka vakavat
sypressit kohottavat vihertävät latvansa kohden korkeutta. Oikealla
puolen näkyvät uhkeat Beshik-Tashin ja Dolma-Bagtshen palatsit, jossa
jälkimäisessä sulttaani asuu, ja kauvempana satamakatu, joka kulkee
pitkin Peran ja Galatan rantaa, Stambulin levittäessä eteemme
lukemattomia valkoisia talojansa ja moskeitansa, joiden joukossa Aja
Sofia ensin ja ennen kaikkea kiinnittää huomion puoleensa. Keskellä
salmea kohoaa Leandertorni yksinäisellä kalliolla, ja sen takaa
pilkoittaa Marmorameren väräjävä vedenkalvo. Se oli kuvaamattoman ihana
näky. Mustallamerellä raivoavalla myrskyllä ei ollut mitään valtaa
täällä salmen korkeiden rantojen keskessä. Vain viileä iltatuuli
liihoitteli kautta Bosforin, ja länteen laski aurinko, puoleksi
peittyneenä veriruskeaan pilvipatjaan, mikä maisemaan levitti
rusohohdettaan, joka on ihaninta valaistusta, kuin mitä saattoi
sellaiseen tauluun toivoa. Laiva vähensi vauhtia ja kulki puolella
koneella, ett'ei sysäisi jotakuta venettä upoksiin. Laiva liukui
hiljaa ja ääneti pitkin Peran satamaa Kultaiseen sarveen, jonka
vilkasliikkeisen rannan ääressä kohoaa laivanmastoista metsä ja
sekasotkusta pienemmät alukset tunkeilevat keskenään. Pian lakkasivat
koneet toimimasta, ankkurikiertimen ruosteiset ketjut kitisivät, ja me
olimme liikkumatta Galatan edustalla. Silmänräpäyksessä tuli sadottain
veneitä rannasta ja keräytyi laivan portaiden ympärille, joukko
venemiehiä valtasi laivan, säälimättä rynnätäkseen matkustajien ja
heidän tavaroidensa kimppuun. Kävi aivan samoin kuin Kaspianmeren
rantakaupungeissa eli Basrassa ja Bagdadissa. Sain käsiini erään
venemiehen, eli oikeammin hän sai minut käsiinsä, tavarani vietiin
muutamaan veneeseen, jonka Galatan satamaan neljä voimakasta käsivartta
pian souti. Siellä ottivat muutamat turkkilaiset tullipalvelijat
käsiinsä minun tavarani, jotka tulivat tyystin tarkastetuiksi, kalut ja
kampsut kiskottiin auki, muistiinpano- ja piirustuskirjojanikaan
eroittamatta, ja päälliseksi sain maksaa kaksi francia siitä huvista,
että olin saanut kaikki tavarani epäjärjestykseen. Kun tästä pikku
seikkailusta oli hyvin suoriuduttu, hankin itselleni kantajan, mikä ei
ollut erittäin vaikeata, sillä sellaisia oli rivissä ympärilläni
töllistelemässä minuun. Hän nosti leveille hartioilleen raskaan arkkuni
ja näytti minulle tietä Galatan jyrkkiä kujia pitkin ja yhden Peran
osan kautta, joka on europalaista Konstantinopelia. Pestin ravintolaan,
joka on la grande rue de Péran varrella.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Konstantinopeli.


Kuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista,
tullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli,
ollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman
ihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita,
mutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät
toisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin
sukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli
täälläkin talojen kulmissa.

Viivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana
katsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä,
mutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea
katsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen
oli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa
retkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun
kuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta,
komeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista
ja sen merkillisyyksistä -- tässä on vain muutamia hajanaisia
matkailijatunnelmia.

Nouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta
rintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta,
Stambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja
Marmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä,
mikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein
paikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa
linnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään
oppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä
francista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka
ei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta
häntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä.
Kun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä
ranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet
yhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana
päivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja
Balakanissa oppimani tattarinkielen avulla.

Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat
dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä
tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä
ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin.
Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on
eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin
jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja
etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka
hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen
dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen
sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa
hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin
ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä
seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri
kääntyäkseen ja kumartaakseen _omaa_ seuraajaansa. Kun dervishit sillä
tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat
viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen
jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla.
Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on
kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti
laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden
kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin
käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki
tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet
enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät
jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet
seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku
heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa,
sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan
äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen
menevät dervishit pois.

Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen
merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla
läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla
kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta,
joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen
vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti
pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen
merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi
alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat
kaikki nämät lahjat toisille.[55]

Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin
paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa
jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia.
Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa.
Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja
joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä
matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten
saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään
laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen
kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat
kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali,
ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin
nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa.
Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja
ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin
pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä
koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia
kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan
milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös
matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki
jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja
vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin
ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo
väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la"
kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi,
liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee
voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin
ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta,
ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta
kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita,
kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi
munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena
kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä
tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä
uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta
lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa
tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka
ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko
painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa
hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia
koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi
ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla
tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä
terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa
päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan
ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi
kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät
dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan
he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin
pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.

Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on
täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat
europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita
ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä
vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui
kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran
huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista
ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin
kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin
itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että
tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä
hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein
joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja
herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle
lämpimän kiitokseni.

Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan
Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi,
joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan
poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on
asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi
kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin
vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa
saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on
kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä
kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on
Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka
kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä
tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla
puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja
oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t
Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan
alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja
vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on
sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin
enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten
yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa
korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon
valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan
suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden
loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla
kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin
korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja,
joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko
hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean
sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita
kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee
polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria,
jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista
merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla
peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea,
että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä
löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat
saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet
tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta
innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka
kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun
aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu
muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä
kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat
raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä
kristittyjen muistomerkkiä.

Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy
porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että
Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun
29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon,
noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin
patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset
verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli
lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat
tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi
ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian
portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin
kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään
kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi
tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".

Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen
keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen
muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee
myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin.
Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on
At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli
sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja
At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä
kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski,
jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja
pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta
granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on
kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja
hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa
kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on
jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu
pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.

Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on
mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212
patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren
hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin
silkinkehrääjien työhuoneena.

Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa
nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja
kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on
katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata
pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa
basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen
paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja
huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli
pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja
peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi
lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla
varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka
kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.

Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria.
Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa.
Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti
toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka
peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan
ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun
piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät
turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin
viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla
komeissa ajoneuvoissa.

Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut
suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava
näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.

Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään
maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia
on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja
mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura,
sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja
nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on
kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla
sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin
kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä
laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen.
Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava
muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja
Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon
Wähan-Aasian rannikolla.

Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa
näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät
käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi
Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä
Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein
jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta
Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia"
Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu.
Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset
olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen
kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t
Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja
sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI,
bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että
kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset
jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin,
heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan
tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman
kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.

Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita
sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala
kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta
vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin
navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen.
Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus
erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme
tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku
ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista
rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien
sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin
venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti
minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin
kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen
omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.

Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista
aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui
täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen
tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on
Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat
pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on
herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista
ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren
metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin,
joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on
Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta
häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.

Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen
lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli
turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän
"selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit
viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei
ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä
varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa,
perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin
joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa,
joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset
pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin
lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta
europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat
runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota
aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla
oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne
kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean
edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin
puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät
penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita
kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen
syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen
ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret
ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11
huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin,
osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä
pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään
kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina,
jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot,
joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi
oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin
selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti
napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi,
mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat
elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta
posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä,
sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen
vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa
sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja
harmaapartainen mies.

Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan
seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita
pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti
ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten
penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee
huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat
olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä
pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on
tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin
jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti
vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani
on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä.
Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville
alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista,
kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja
puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi
moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä
matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän
tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.



KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Turkin kautta.


Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin.
Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan
eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja
kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut
kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja
autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren,
jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset
virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa
puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin
rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän
vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden
lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä
ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa,
että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen
vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja,
hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi,
jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja
Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona
on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen
Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen
virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on
Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin.
Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn
kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut
siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin
rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin
syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin
luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista
pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta
merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman
leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee
olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja
sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun
muodostamat hietasärkät.

Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna
tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava
kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme
eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa
matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka
tarkastavat matkustavaisten passit.

Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella,
vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet,
ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä
laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti
edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin
taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot
hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä
vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on
saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan
sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa
myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle
suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista;
vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi,
ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli
kaupungin paras ravintola.

Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen
käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle
päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden
huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis
huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä
huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia,
joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan.
Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui
pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa
Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen
pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän
osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle
iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että
hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua,
näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen
luonnollisesti halusta suostuin.

Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin
tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti
ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on
basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja
välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli
puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja
ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta
sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin
luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko
ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni
raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun
seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi
hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut
minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä
konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko
katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen
konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan
kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain
jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan
hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta
kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin
merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun
oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti
voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä
arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia
skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta
tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota
vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta
poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten
alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni,
mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä
Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella
kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen
poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja
tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini
työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni,
että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach,
effendim!" -- hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle
penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului
puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien
kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet
ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami,
je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli
sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de
Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun
pelastavaksi enkelikseni.

Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan
naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni.
Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät
hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle.
Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka
jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön
kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin
poliisikonttoorin kynnyksen yli.

Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua
koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin
kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua,
ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.

Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat
sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä
oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin
yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta.
Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu
kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme
askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja
juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei
yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole
niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin
esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista
kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset
aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata
suutelemaan.

Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni
rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä
hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset
apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin
juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan
tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät
olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka
kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin
jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.

Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on
näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä
minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu
siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen
parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa
ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän
tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä
seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten
koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset
ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme
rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin,
että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti
luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo
mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin
laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen
pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa
enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän
se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea
ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo
alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta
kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.

Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen
lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin
Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin
kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella,
vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu,
koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja
basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza,
joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen
kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä
näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin
ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on
mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin
vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.

Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä
sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy
ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa
kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.

Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee
väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia,
kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä
y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen
sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan
leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima
nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että
vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi
ystäväni santarmi-upseeri.

Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken
kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen
oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat
laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja
virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät
yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa
päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden
aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä.
Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha,
Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen
haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja
kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.

Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja
on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle
äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja
niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema
on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli
matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin
vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut
"hotell Bulgarieen". -- Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella
hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. -- Filippopelin
hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja
itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat
kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut.
Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle,
yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai
kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi,
vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan
kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen
rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan
hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän
nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.

Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla
kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla
Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä
kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.

Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia.
Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi
"hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan,
pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin
siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut
ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa
ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.



KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Vaunuilla Bulgarian kautta.


Tatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin
kylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista
eli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen
kyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan
varrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa
pitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.

Elokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi
hotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli
lujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias,
ystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän
nyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta,
jotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta
väkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen
lukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut
käytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä
etu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin
etu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla
taka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja
kuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat
sysäyksiä.

Kun kaikki oli järjestyksesssä, istuuduin vaunuihin, otin hotellin
isännältä jäähyväiset, annoin merkin Airistolle, joka lujalla
piiskan-lyönnillä saattoi vilkkautta hevosiin. Vaunut vierivät nopeasti
Tatar-Basardjikin kapeita katuja pitkin; matkustajat, joita kohtasimme,
pysähtyivät töllistelemään, kauppiaat kurkistivat puotinsa akkunoista,
joukko repaleisia pikkupoikia juoksi hurraten perässämme, ja sieltä
täältä nurkan takaa tähysteli salaisesti joku bulgarialainen kaunotar.
Kuljimme basaarien ja erään turkkilaisen moskean ohi ja olimme pian
kaupungin ulkopuolella soraisella tiellä, jonka sivuilla olivat pitkät
ojat ja viljavat maissivainiot. Aivan kaupungin ulkopuolella kuljetaan
Topolnitzan joen yli puusiltaa myöten. Viljavainioiden välissä kasvoi
tasangolla niukasti pensaita ja puita, mutta ylöspäin pitkin
vuorenrinteitä on puukasvullisuus hyvin runsas.

Kello puoli 12 ajoimme suureen Wjetrenan kylään, joka on mäen
vierteellä ja jonka kummallakin puolella on mataloita vuoria. Tie
muodostaa samalla kylän paraimman kadun. Talot ovat hyvin
yksinkertaisia, rakennetut puusta ja varustetut olki- eli tiilikatolla.
Kylän asukkaat, jotka ovat bulgarialaisia, näyttävät voimakkailta ja
hyvinvoivilta. Naiset ovat puetut kauneihin, räikeävärisiin pukuihin.
Kahden tunnin levähdyksen jälkeen jatkoimme matkaamme ja saavuimme pian
kapeaan laaksonpidennykseen, missä vasemmalle tiestä virtasi pieni
puro. Kasvullisuus alkaa käydä rehevämmäksi, ja pieniä, sieviä
maamaisemakuvauksia sattuu silmiimme, mutta tie on surkean epätasaista.
Kun laakso taasen levenee, näkee kaukana Ishtimanin kylän, joka on
lähellä Bulgarian rajaa. Ensin kuljetaan kirkkotarhan läpi ja sitten
tullaan kurjannäköisille kaduille, joiden varsilla on raihnaisia
taloja. Näiden joukossa näkee taasen "grand hötel de Bulgarien", jonka
pihalla hevoset riisuttiin vaunujen edestä ja ruokittiin, sillä aikaa
kun minä menin tuohon sanomattoman kurjaan kestikievaritaloon. Kapeat,
pimeät ja puolilahonneet portaat johtivat parempiin huoneisiin, joista
löyhkäsi ummehtunut ilma. Minun huoneeni laattiana oli tallattu maa,
seinillä kasvoi hometta; ja sammalia, ja lubiseva pöytä, yksi tuoli ja
kolme sänkyä muodostivat huonekaluston. Jokainen vuode maksaa 1
francin, mutta jos haluaa olla yksin huoneessa, saa maksaa kaikista
kolmesta vuoteista. Kun muutamia bulgarialaisia ja pari juudalaista
kulkukauppiasta, jotka olivat enemmän maantierosvojen kuin
kunniallisten ihmisten näköisiä, myöskin olivat asettuneet ravintolaan,
pidin jälkimmäisen ehdon parempana. Perinpohjin käveltyäni pitkin kylää
ja syötyäni kummallisen aterian, jossa oli munia, leipää, kahvia,
viiniä ja yksi kana, koetin kotiutua edellämainittuun huoneeseen.
Savuava talikynttilä levitti liekuttavaa valoa kukoistaville seinille.
Paneuduin kuitenkin levolle ja nukuin pian vuoteelle, jonka patjat ja
peite näyttivät siltä, kuin olisivat ne olleet käytännössä satoja
vuosia. Yön seutuvissa heräsin siitä, että ovi kävi. Se aukeni, ja
pimeässä näkyi pitkä haamu. Se kulki hiljaa ja varovasti eräälle
tyhjistä vuoteista, mihin laskeutui ja nukkui. Huomasin heti, että
isäntä tahtoi puijata minulta 3 franciani, suomatta minulle etua olla
yksinäni, mutta hänen juonensa ei onnistunut, sillä laskua
suorittaessani kerroin hänelle yöllisestä vierailusta, ja
hotellinisännän täytyi myöntyä.

Ishtimanin ja Vakarelin kylien välillä kuljetaan Itärumelian ja
Bulgarian välisen rajan yli. Kuljetaan edelleen mataloita kunnaita
pitkin, mitkä yhdistävät Balkanin ja Despoto Dagin. Kasvullisuus on
vieläkin niukkaa, mutta tie tasaisempaa. Vaunut kiitävätkin nopeasti,
hevoset juoksevat ahkerasti, eikä Arristo anna niille hetkeksikään
lepoa. Itsessään miellyttävä kulkustenkilinä tulee ajan pitkään
nukuttavaksi, varsinkin kun on melkoinen kuuma. Heti Vakarelista
päästyä tullaan korkealle kunnaalle, mistä on laaja näköala
Sofiankentälle, viljeltyine vainioineen, mataline puroineen ja
yksinäisine kylineen. Kuljettuamme Iskerjoen yli, joka laskee Tonavaan,
saavuimme kello 6 illalla Bulgarian pääkaupunkiin.

Sofia, jossa on asukkaita 25:stä aina 30:neen tuhanteen henkeen, on
tasaisella, autiolla ja yksitoikkoisella tasangolla, mikä levenee
pohjoiseen päin Witoshin vuoriryhmästä, joka synkkänä kohoaa etelässä
muurin tavoin. Kaupunki jakaantuu kahteen, toisista selvästi
eroitettuun osaan, nimittäin turkkilaiseen ja uuden-aikaiseen Sofiaan.
Edellinen kaupunginosa on kaikkien toisten ottomaninvaltakunnan
kaupunkien kaltainen: siellä on kaatumaisillaan olevia, tiilikatolla
varustettuja puutaloja, kapeita, likaisia katuja, joitakuita ijäkkäitä
moskeoita ja kirjavaa, mutta repaleista kansaa. Uuden-aikanen Sofia on
suurimmaksi osaksi kasvanut ruhtinas Aleksanderin hallituksen aikana.
Tässä kaupungin osassa on monta hyvin kaunista rakennusta, kuten
konsulaatit, ministerien hotellit ja ennen kaikkia ruhtinaan palatsi,
jonka ulko-asu tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Palatsin
edustalla on julkinen puutarha, joka on hyvin hoidettu ja jossa on
musiikilava. Katsottavista paikoista on kaupunki sangen köyhä. Vanhan
Sofiankirkon rauniot, turkkilaiset moskeat ja lämpimät kylpylät, joissa
veden lämpömäärä nousee aina 50° C,[56] ovat ainoat, mitkä herättävät
muukalaisen mielenkiintoa. Yleensä on mieliala Sofiassa raskasta ja
synkkää, ja on selvää, että se oli sellaista vielä suuremmassa määrässä
siihen aikaan, kun minä olin siellä, sillä olin siellä vain pari päivää
murha-yrityksestä ruhtinas Aleksanderia vastaan. Passini ja tavarani
tutkittiinkin mitä tarkimmasti. Joukkoja aseellisia sotilaita ratsasti
pitkin katuja ja marssi kokonaisia riviä isänmaanmielisiä ja
venäjänystäviä. Monessa talossa liehui Venäjän lippu.

Kaksi päivää, Sofiassa oleskeltuani, jatkoin matkaa saman Arriston
kanssa ja samoilla neljällä hevosella Tonavalle. Jätimme kaupungin
elokuun 25 päivänä iltapäivällä. Ensin kuljetaan turkkilaisten katujen
kautta ja niin ollaan taasen tasaisella kedolla. Täällä on tyhjää ja
autiota, ei ole yhtään kylää, ei yhtään taloa eikä huonetta, ainoastaan
silloin tällöin tapaa pari ratsastajaa eli vaeltajaa. Illaksi tuli
kylmä, ja kostea sumu levisi tasangolle. Pian muuttuu alue kuitenkin
mäkisemmäksi muuttuakseen sitten vähitellen loivaksi nousuksi, jotka
ovat Balkanin eteläisiä etuvartioita. Oli aivan pimeä, mutta kuitenkin
jatkoimme matkaamme joutuaksemme yöksi Batshinin kylään. Kuljimme erään
leirin ohi; minkä näkeminen tuntui hyvin omituiselta. Kymmenkunta
raskasta hedelmillä täytettyä vaunua oli asetettu ympyrään ja tämän
varustuksen sisäpuolella paloi suuri valkea, minkä ympärille nuo
bulgarialaiset kauppiaat olivat asettuneet. Puhvelit lepäsivät
ympärillä.

Aamunkoitteessa 26 päivänä lähdimme Batshinista. Tie muuttuu jälleen
huonoksi ja kiertelee poikittaisissa käänteissä laaksojen kautta.
Maaseutu saa nyt kokonaan toisen muodon. Mitä ihanin tammimetsä levenee
tien molemmilla puolilla. Jota ylemmäksi noustaan, sitä kauniimmat ovat
eteemme leviävät taulut. Suurenmoisessa luonnonkauneudessa ei Balkan
kuitenkaan voi kilpailla Kaukasuksen eli Elbursin kanssa. Varhain
iltapäivällä saavuimme pieneen, ihanalla paikalla sijaitsevaan
Klissuran kylään, joka on eräässä laaksossa vuorien pohjoisella
rinteellä Brzia puron varrella, mikä käyttää joukon myllyjä.
Viivyttyämme neljä tuntia Klissurassa, jatkoimme matkaa pitkin Balkanin
pohjoisia rinteitä Berkowitzan ja Katlowitzan kylien kautta. Toisissa
oloissa olisi tämäkin osa matkasta epäilemättä ollut hauska ja
mielyttävä, mutta hauskuuden karkoittivat kokonaan mitä ankarin
sade-ilma, ukkonen ja salamat. Seutu näytti synkältä, tie oli muuttunut
pehmeäksi savivelliksi, mihin pyörät uurtivat syviä jälkiä, kura
räiskyi hevosen kavioista, ja sade räikkyi kuominkatolle. Sen alla oli
minulla kuitenkin jotensakin hyvä olla. Vietettyämme yön Zarowinassa,
saavuimme elokuun 27 päivänä kello 9 e.p.p. Tonavan varrella olevaan
Lom Palankaan. Saavuttuamme erään kunnaan harjulle, näki aivan
aavistamatta tuon pienen kaupungin alaalla joen rannalla. Ajoimme
hotelli Bellvuen luo, missä Arristo sai maksunsa ja kiitokset
osoittamastaan ystävyydestä matkalla Bulgarian kautta. Sen jälkeen
sälytin itseni ja tavarani tuohon pieneen hotelliin, myrskyn
ulkopuolella ulvoessa ja sateen ikkunaruutuja pieksäessä.

Seuraavana aamuna lähti höyrylaiva "Tegetthoff", joka on yksi Itävallan
Lloydin höyrylaivoista, ja tällä saavuin Belgradiin, sieltä rautateitse
matkustaakseni halki Unkarin, Itävallan ja Saksan ikävöittyyn
isänmaahan. Ihanaa oli Stralsundissa astua _ruotsalaiseen_ laivaan ja
nähdä ympärillään paljaita maanmiehiä, ja vielä hauskempaa oli nähdä
illalla Falsterbon majakan loistavan pimeässä. Tunteitani saattaa
käsittää se, joka on kauvan ollut poissa isänmaastaan; ne sisältyvät
kaikki tuohon yksinkertaiseen, mutta paljo merkitsevään sanaan --
kotona!



Viiteselitykset:


[1] Adji Kabul lähellä Kuraa on kaupunki, jolla tulevaisuudessa, kun
rautatie Bakun, Tabriksen ja Teheranin välillä valmistuu, on suuri
merkitys. Sen lähellä on pieni järvi, jonka rannoilla menestyksellä
metsästetään metsäsikoja, ruovonpäristäjiä ja flamingoita. Heti
kaupungin pohjoispuolella juoksee pieni joki, nimeltä Pirsagat, joka
alkaa Shemakhan läheltä, mutta häviää rannan hiekkaan. Ainoastaan
talvisin ja keväisin on siinä vettä.

[2] "Om slamvulkanerna i Baku" Geol. fören. förhandl. 1886, 5:416.

[3] Kaikki nämät tiedot ovat v. 1885-86, jolloin oleskelin Balakanissa.

[4] Muutamat näistä naftajärvistä ovat niin suuret että varsin hyvin
sopii niissä soudella. Kun Kaukaasian kuvernööri, Dondukov-Korsakov,
oli Balakanissa, oli hänen kunniakseen rakennetta pieni vene ja
ankkuroittu se erään naftajärven rannalle. Ruhtinaan ihastus oli
rajaton, kun venonen liukui väräjävien ja hehkuvien öljylaineitten yli.

[5] Katso Hermann Vámbéry: Das Türkenvolk, sivu 571.

[6] Tässä mainitut kaupungit sijaitsevat: Ahaltsik Bakumin lähistössä,
Derbent Kaspian meren rannalla, Kuba sisämaassa ja Nuha itä Kaukason
etelä rinteellä.

[7] Sefid Rudin muodostaa kaksi muuta jokea: läntinen, nimeltä Kysyl
Utsen, alkaa Aderbeidjanin ylängöltä, ja itäinen, Shah Rud eli
"kuninkaanjoki", tulee Elburs vuorelta.

[8] Persialainen kupariraha.

[9] Persialainen opettaja tai pappi.

[10] Vesipiipun.

[11] Itävaltalainen; shaahin henkilääkäri vv. 1851-60.

[12] "Frengi" merkitsee oikeastaan ranskalaista, mutta persialaiset
antavat tämän nimen kaikille muillekin eurooppalaisille.

[13] Tomani = 10 kraania, 1 kraani lähes 1 markka.

[14] Katso Brugsh-pashan kirjaa: "Im Lande der Sonne" s. 266-267, josta
nämä tiedot on otetta.

[15] Kadjarien linna on heti pohjoispuolella Teherania. Niaveran on
vähän kauvempana.

[16] Sana balkonki taitaa johtua tästä persialaisesta sanasta.

[17] Ranskalainen yhtiö kuuluu aikovan rakentaa rautatien Teheranista
Shaahi-Abdul-Atsimiin. Ihan tasainen maa ja erittäin vilkas liike
tekisi epäilemättä tämän yrityksen erittäin tuottavaiseksi.

[18] Kenraali Hotttum-Shindlerin mukaan (Zeitschrift der Deutschen
morgenländ. Ges. 1882).

[19] Ranskalainen Chardin, synt. 1648, teki laveita matkoja Itämailla,
varsinkin Persiassa ja itä Intiassa. Koko kuusi vuotta asui hän
Ispahanissa shaahi Abbas II:n hovissa, ks. hänen kirj. Voyages en
Perse.

[20] Loenbomin "Kaskuja mainioista ja merkillisistä ruotsalaisista
miehistä" vihko 2. s. 13 Tukholmassa 1773.

[21] Useat tässä esiteltyjä, historiallisia tosiasioita olen lainannut
prof. Ferd. Justin ansiokkaasta kirjasta "Vanhan Persian historia."

[22] Onko hevonen valmiina? onko teetä, onko huone hyvä? montako
farshakia on tästä majataloon?

[23] Nämät jutut ovat Saadin Gulistamista, jonka ranskaksi on kääntänyt
Semelet, 1834 s. 191 ss.

[24] Sama tapaus kerrotaan myös Vámbéryn "Matkustus Persiassa"
nimisessä kirjassa.

[25] Katso Polak: "Persien, das Land und seine Bewohner!" II s. 12 ss.
jossa on F:n koko kirje.

[26] Tämä ote on eräästä kirjasta: "Der Divan des grossen lyrichen
Dichters Hafis", von V. Ritter v. Rosen Zwieg-Schwannau, Band I s. 746.

[27] A. Arnold: "Through Persia by karavan." II, 172.

[28] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persien" s. 133.

[29] Katso: On the various means of Communication between Central
Persia and the Sea. By Colonel B. Champain. (Geographical Proceedings
1883).

[30] Tässä rauhassa on monta omituista kohtaa, m.m. että eurooppalaiset
lähettiläät saisivat tulla shaahin luokse, tarvitsematta riisua
kenkiään.

[31] Nimi kirjoitetaan myös Busher, Abusher tahi Bender Busher. Se on
näet muodostettu sanoista abu, isä, ja sheher, kaupunki, s.o.
kaupunkien isä. Bender merkitsee satama ja on tapana asettaa se monien
etelä-Persian kaupunkien nimien eteen.

[32] Kotiin tultuani sain kenraali Shindleriltä kirjeen, jossa hän
kertoo, että koko 6 eurooppalaista kuoli Bushirissa jälkikesällä samana
vuonna kuin minä siellä olin.

[33] Enimmät hänen havainnoistaan ovat julaistut "Zeitschrift für
Erdkunde" nimisessä aikakauskirjassa Berliinissä.

[34] Teheranissa sain sittemmin kuulla hänen kuolleen 3 päivää sen
jälestä kun minä lähdin Bushirista.

[35] Hormuksen luona nousee se l,78 m.

[36] Sur un projet de chemin de fer de la côte de Syrie au golfe
Persique par A. Dumont. (Comptes Rendus de l'académie des sciences
1886. 15.)

[37] Eduard Suess: Das Anlitz der Erde. Band I. Erster Theil, erster
Abschnitt.

[38] Buckingham: Travels in Mesopotamia. Sivu 505-6.

[39] Dijala alkaa Ardilanin ja Kurdistanin vuoriseuduista, juoksee
lounaiseen ja eteläiseen suuntaan ja laskee kolmen tunnin matkan
päässä, Bagdadin alapuolella Tigriiseen.

[40] Vartaassa paistettuja lihapullia.

[41] Katso Vámbéry, Skizzen aus Mittelasien, siv. 13.

[42] Hyvää päivää, herrani. Minä toivon, että Te voitte hyvin.

[43] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persiens." Siv. 193.

[44] Niin kertoo seudun rahvas: todennäköisempää on kumminkin, että
ratsumies kuvaa jotain kuningasta, esim. Saporia.

[45] Teelasin ja kaliaanin ääressä puhelimme me sitten tunnin ajan.

[46] Neljää seuraavaa lukua kirjoittaissani olen, missä omat
persoonalliset kokemukseni ja Teheranissa saamani tiedot eivät
riittäneet, useissa kohdin käyttänyt apunani seuraavia ansiokkaita
teoksia: T:ri J.E. Polak: Persien, das Land und seine Bewohner. II
Band. -- T:ri F. Stolze ja F.C. Andreas: Die Handelsverhältnisse
Persiens, Petermanns Mitteilungen, Ergänzungsheft N:o 77. -- Ministeri
S.G.W. Benjamin: Persia and the Persians. -- Prof. Heinrich Brugsch
Pascha: Im Lande der Sonne, Wanderungen in Persien.

[47] Sama sana nimen jäljessä merkitsee ruhtinas.

[48] Katso Benjamin "Persia and the Persians" (sivu 443).

[49] Hevonen ja muuli kantavat 150 kg, ja niiden päivämatkan pituus
nousee yleisesti 4 à 5 ruots. penink. Kameelit kantavat 200-350 kg.

[50] Katso Stolze ja Andreas: "Die Handelsverhältnisse Persiens".
(Petermaims Mitteilungen Ergänzungsheft Nr. 77).

[51] Benjamin, Persia and the Persians (sivu 414).

[52] Nimi kirjoitetaan myöskin Balferush eli Balafrash.

[53] Syntyi vuonna 1010 j.Kr. Tosin kylässä Khorasanissa.

[54] Kokosin jo syksyllä ja talvella Bakussa yhden osan sellaisia,
jotka kotiin tultuani annoin prof. Wittrokille.

[55] Katso Zschockea: Konstantinopel, sivu 179.

[56] Kun tarkempi kuvaus matkasta Balkaninniemimaan kautta ei kuulu
tämän kirjan suunnitelmaan, huomautan sille, jota huvittaa tutustua
Konstantinopelin ja Lom Palankan väliseen alueeseen, kreivi C. G.
Wrangelin sattuvia kuvauksia hänen pienessä teoksessaan: "Från
civilisationens utkanter." (Stockholm 1885).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.