Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Transhimalaja I (of 2) - Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä
Author: Hedin, Sven Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Transhimalaja I (of 2) - Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä" ***


TRANSHIMALAJA I

Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

Kirj.

SVEN HEDIN



Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

Wiipurissa 1909,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.



 Ensimäisen osan sisällys:

     Alkulause.
  1. Simla.
  2. Lehin tie.
  3. Lähtö Tibetiin.
  4. Tibetiläisen sisämaan reunalle.
  5. Lake Lightenilla.
  6. Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!
  7. Suuria tappioita.
  8. Tuntemattomassa maassa.
  9. Kovanonnen päiviä.
 10. Kuumesairaana villin jakin maassa.
 11. Ensimäiset ihmiset.
 12. Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
 13. Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
 14. Takaisin ajetut!
 15. Transhimalajan yli.
 16. Salakähmää Shigatseen.
 17. Tashi-laman luona.



Alkulause.


Tekijä lausuu tämän Intian varakuninkaalle _Minton_ jaarlille
omistamansa teoksen esipuheessa ensinnäkin kiitoksensa edesmenneelle
Ruotsin kuninkaalle _Oskari II:lle_, joka tätäkin nyt kuvailtua matkaa
kohtaan osotti ainaista lämmintä harrastustaan ja tuki sen
suorittamista kaksinkertaisella anteliaisuudella.

Hän oli laskenut kulut n. 80,000 kruunuksi, ja tuon erän merkitsivät
yhdessä viikossa hänen vanha ystävänsä _Emanuel Nobel_ sekä suosijansa
_Frederik Löwenadler, Oscar Ekman, Robert Dickson, William Olsson_ ja
lontoolainen pankkiiri _Henry Ruffer_. Intiassa kohdanneiden
poliittisten vaikeuksien vuoksi, jotka pakottivat tekijän suuriin
kierroksiin, nousivat kulut vielä 50,000 kruunulla, jotka olivat omista
varoista uhrattavat.

Ruotsalainen ja saksalainen "Transhimalajan" painos käsittää hiukan yli
800 suomalaisen painoksen sivua; koko teokseen on tekijä käyttänyt
ainoastaan 107 päivää, monen muun hankkeen lomassa, apunansa hyvänä
neuvonantajana leipzigiläinen kustantaja _Albert Brockhaus_.
Viimeksimainittu on myöskin toiminut välittäjänä suomalaisen painoksen
asuun nähden, joka tekijän luvalla on lyhennelty alkuperäisestä,
samaten kuin -- mikä missäkin määrin -- hollantilainen, ranskalainen,
unkarilainen, englantilainen, böömiläinen ja italialainen painos.

T:ri Hedinin aikomuksena on julkaista kolmantena teoksensa osana useita
tärkeitä matkansa vaiheita, jotka on nyt ilmestyneistä alkuperäisistä
painoksista täytynyt tilan ahtauden vuoksi jättää pois, sekä muistelmia
ihanasta Japanista ja Koreasta. Kun toisen osan käsikirjoitus valmistui
vasta marraskuussa, on suomalaisen painoksen kustantaja jouluksi 1909
julkaissut ainoastaan ensimäisen osan, voidakseen toisen osan lopussa
ottaa lukuun jatkossa esiintyviä lisäyksiä; toinen osa siten
luultavasti paisuu jonkun verran laajemmaksi ensimäistä, ilmestyen
kevättalvella 1910, mutta kaikessa tapauksessa ilmestyy suomalainen
"Transhimalajan" painos ainoastaan kaksi-osaisena.

Tähän painokseen liittyvät kuvat [eivät sisälly tähän e-kirjaan] ovat
kaikki Brockhausilla Leipzigissä painetut -- tosin sellaisena aikana,
jolloin niiden paikkaa teoksessa ei vielä oltu määrätty, joten käy
tarpeelliseksi toisen osan loppuun liittää luettelo, joka lähemmin
mainitsee kutakin kuvaa tekstissä vastaavat kohdat.

Kustantaja pitää varmana, että naapurimaamme suuren tutkimusmatkailijan
väsymätön työ tuntemattomien alueiden valtaamiseksi tieteelle herättää
meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Matkakertomukset ovat etenkin
koulu- ja lainakirjastoissa parhaita kasvatusvälineitä.

_Kustantaja_.



Ensimäinen luku.

Simla.


Keväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta
Tibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani;
työhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki
kävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa
kehotuksen: "Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!" Ja aamuisin
herättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot
kajahdelleet. Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni
ratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä
Tibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei
noudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja
selvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän
näkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja
myöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa
uusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.

Edellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa
("Scientific Results") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista
kuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista
ja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten
tuntemattomina. "Näin ollen", sanoin siinä, "pidän parempana lykätä
sellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle
tuotapikaa olen lähtemässä." Sen sijaan että olisin eksynyt
olettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa,
tahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin
tienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka
leviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät
ole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset "punditit",
maassasyntyneet tutkimusmatkailijat. Sen verranhan oli jo ennakolta
varmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja
hauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä
maantieteessä ratkaisematta. Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia
vuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja
Karakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita
tutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset
suolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien
herkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta
täytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin
rauhallisina uomassaan lipuen. Siellä epäilemättä asusteli
nomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin
kuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa
karusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä
luostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko
huusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt
kukaan.

Turhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä
kirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin
joitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen
olemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet
todellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä
vastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan
ohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin.
Mutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin
halki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme
tahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin
julkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana
"Unexplored", "tutkimaton." Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan
halki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa
tietenkin joku olisi sinne joutunut.

Teoksessani "Aasian erämaissa" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia
epätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni
matkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään.
Halusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi
joitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain
Sina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut
nähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin
uneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin
sallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään
ollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla -- mutta jossakinhan sen
toki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri
makedonialainen Aleksanteri (v. 326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen
kulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen
määräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön
päiväjärjestyksessä.

Oli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia
yksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja
kehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan
olosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin
kartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta
vanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos
tätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee
kyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta
kehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.

Kirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin
hänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin
välttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa,
hiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.

Pian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:

                 Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.

    Hyvä Tohtori Hedin!

    Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja
    tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä
    vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.

    Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa
    suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja
    pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne
    päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on
    palata kotimaahan huhtikuussa 1906.

    Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta
    ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata
    Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt
    topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen
    asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin
    perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan
    sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita
    Teidän saapuessanne.

    En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee
    asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se
    pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti
    hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan
    saattueen.

    Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin
    tukea suunnitelmianne.

                                       Ystävyydellä Curzon.

On helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas
suojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se,
että saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat
harjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta
tulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä
itse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista
moninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni
fysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.

Tämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni
Aasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt
paikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi,
pääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta
lordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä
vähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne
arvossa.

Lokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta
aikaisemmin olin lähtenyt matkalleni "Seikkailuihin Keski-Aasiassa",
jätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa
epätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen
kaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin
katketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?

Matka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen
Armeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin
aavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen
rautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja
paahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta.
Toukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä
tunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan
yläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C
hellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin
Samasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden
kuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina
41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut
Belutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli
paljoa helpompi sietää. Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä
paahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras
välttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia -- ne ovat nimittäin
hehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista
juurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee,
ja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle.
Sellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°,
joten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa
pysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita
kulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja
lasikirkasta jäätä.

Silti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille
ja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni
kapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan,
varakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan
pääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan
päällä löytyy. Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös
jyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin
notkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä
kielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan,
johtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat,
piiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään
päiväpaisteeseen. Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää
syvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan
näköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä,
jonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia
kerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema,
uudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat
toisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä.
Tohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä,
mutta pisin on 1406 m mittainen.

Siirrymme toisesta kasvillisuusvyöhykkeestä toiseen. Tasangon kasvisto
jäi jo aikaa sitten jälkeemme; nyt tapaa katse uusia muotoja
ilmanalojen muuttuessa, muotoja, jotka ovat ominaisia Himalajan
etelärinteitten eri tasanteille, ja lopulta ilmestyvät vielä etempänä
ylhäällä tummat deodar-metsät, kuninkaalliset himalajaseeterit, joiden
vehmaassa rehevyydessä Simlan talot päilyvät vaaleitten pääskysenpesien
näköisinä. Tenhoava on tämä kuva, mutta vielä paljoa valtavammaksi
tulee se brittiläisen valtakunnan voiman vertauskuvana! Täällä pesii
kotka, ja ryteiköstään luo se vaanivia katseita yli Intian tasankojen.
Täällä keräytyy kimppu lukemattomia lennätinlankoja brittiläisen
kuningaskunnan joka sopesta ja kolkasta, ja tästä paikasta annetaan
päivittäin epälukuisia käskyjä ja määräyksiä "in His Majesty's service
only"; täältä käsin ohjataan hallintoa ja komennetaan armeijaa, ja
näiden lankojen kiehtomana on joukko maharadshoja, intialaisia
suuriruhtinaita, kuin saalis hämähäkin verkossa.

Lähestyin Simlaa jonkunlaisella epäröimisellä. Lordi Curzonin kirjeen
perästä eivät Intian vallanpitäjät olleet sen enempää hiiskahtaneet.
Yhä isommaksi kasvaa tuo omituinen kaupunki puolikuun muotoisella
selänteellään, yhä selvempinä ilmenevät yksityiskohdat, nyt puuttuu
enää pari mutkaa, ja sitte vierii juna Simlan asemalle. Neljä
ulkoasiain viraston tulipunaiseen puettua lakeijaa sieppaa
matkakapineeni, ja Grand Hotelissa vastaanottaa minut vanha ystäväni,
eversti Sir Francis Younghusband -- 1890 vietimme Kashgarissa joulua,
ja hän oli vielä yhtä komea, ystävällinen ja hyväntuulinen kuin
silloinkin. Päivällisellä olin hänen vieraanansa United Service
Club'issa. Puoleksi yöksi viehätyimme vanhoihin muistoihin Aasian
erämaista, tarinoitsimme Kashgarin kaikkivaltiaasta venäläisestä
ylikonsulista Petrovskista, englantilaisesta Lhasan retkikunnasta,
jonka johtajana Younghusband oli ollut, Simlan elämästä ja lähestyvistä
kesäkauden juhlimisista -- mutta minun toiveistani ystäväni ei
virkkanut halkaistua sanaa! Enkä minäkään häneltä kysynyt; saatoinhan
arvata, että hän olisi minulle heti ilmaissut, jos kaikki olisi ollut
selvää ja kunnossa. Mutta hän vaikeni kuin kivi, eikä minun tehnyt
mieleni kysyä, vaikka sydäntäni poltteli kärsimättömyys saada kuulla
edes jotakin.

Toukokuun 23 p:n aamuna astuessani ulos kuistilleni tuntui minusta kuin
tuomiotansa odottavasta vangista. Alapuolellani hohtivat Simlan talot
päivänpaisteessa, ja minä seisoin seeterien latvojen tasalla; ihanaapa
oli täällä tasangon ummehtuneen helteisen ilman yläpuolella!
Pohjoisessa läikkyi vehmaitten puitten aukosta verrattoman kaunis
kuva. Siellä kimaltelivat lähimmät Himalajajonot, ikuisen lumen
kattamat. Häikäisevän valkoisena kuvastui harjanteen reuna
turkoosisinistä taivaanlakea vasten. Ilma oli niin säihkyvän kuulakka,
että välimatka näytti mitättömältä; vain moniaat päivämatkat erottivat
minut noista vuorista, ja niiden takana avautui salaperäinen Tibet,
kielletty maa, unelmien maa! Myöhemmin, puoleltapäivin, kävi ilma
autereiseksi ja ihana kuva häipyi; eikä se enää näyttäynyt kertaakaan
niinä viikkoina, jotka Simlassa vietin. Oli kuin olisi Tibetin ja minun
välille laskeunut esirippu, ja kuin olisi minulle ollut sallittu vain
yhden ainoan kerran nähdä etäältä vuoret, joitten yli johti tie
luvattuun maahan!

Siitä syntyi samea päivä; kello kahdeltatoista piti minun kuulla
tuomioni. Younghusband kävi minut noutamassa ja me läksimme yhdessä
ulkoasiain virastoon. Sir Louis Dane vastaanotti minut mitä
herttaisimmin, juttelimme Persiasta sekä Intian ja Seistanin välisestä
"kauppatiestä." Sitte hän äkkiä mykistyi; mutta tuokion kuluttua hän
tokaisi:

"Parempi on Teidän kuulla se heti: lontoolainen hallitus kieltää Teiltä
luvan tunkeutua intialaisen rajan yli Tibetiin."

"Murheellinen viesti! Mutta mistä syystä?"

"Sitä en tiedä; luultavasti tahtoo nykyinen hallitus karttaa kaikkea,
mikä mahdollisesti voisi synnyttää kihnausta rajalla. Anomukseenne
suostuminen merkitsisi meille vastuuta siinä tapauksessa, että Teille
ehkä jälkeenpäin sattuisi jotakin. Niin, tämä on vahinko kerrassaan.
Mitä ajattelette nyt tehdä?"

"Jos olisin Teheranissa moista aavistanutkaan, niin olisin valinnut
tieni Venäjän Aasian kautta, sillä minulle ei ole milloinkaan
ilmaantunut vaikeuksia venäläisten taholta."

"Niin, me täällä olemme tehneet kaikkemme avittaaksemme Teidän
suunnitelmianne. Ne kolme maassasyntynyttä kenttämittaajaa, jotka lordi
Curzon on Teille luvannut, ovat olleet harjoteltuja jo kuusi kuukautta
ja oleksivat Dehra Dunissa matkavalmiina. Mutta todennäköisesti
peruutetaan tämäkin Lontoosta käsin. Emme kuitenkaan ole menettäneet
kaikkea toivoamme vielä ja odotamme vasta kesäkuun 3. p:nä lopullista
vastausta."

Minusta tuntui sietämättömältä joutua odottamaan lopullista ratkaisua
yksitoista päivää. Kenties voisi omakohtainen asiaan viihtyminen
vaikuttaa edukseni. Lähetin sen vuoksi Englannin pääministerille
seuraavan sähkösanoman:

    "Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta
    takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani,
    antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja
    maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa
    tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on
    tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta
    aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni
    Intiaan. Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin
    valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta
    asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin
    käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita
    ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla."

Ja nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä
apulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö
lordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni
kaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi
anottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä
nimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui
kaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa.
Hän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti
sähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä
lannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla:
"Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran
harkintansa alaiseksi, että" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin,
ettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan
että oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden,
pyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada
seurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa
Gartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä. Mutta valtiosihteerin
virasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain
sähkösanomaani seuraavan vastauksen -- valtiosihteerin kirjelmänä
varakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:

    "Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän
    sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä,
    jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta
    myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle
    siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta
    Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen
    palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta."

Viimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin
kerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei
edelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän
_tahtoivat_ tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä
lämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa. He eivät saaneet
hankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät
saaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä
saattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut
ottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin
havaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain
pakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni
alkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky
estää yritykseni. Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja
englantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä
tiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin
pian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset
koituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen
valtavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan -- Englannista! Kunhan
tulisin tolkulle Sir John Morleysta -- jotenkutenhan toki jo sitte
Tibetistä suoriutuisin!

Toivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että
kaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani
ja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos
voitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin
kotiutunut kuin te! Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet,
yrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen
ylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! --
Sen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen
säälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti
katkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä
joutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan
hankkeitani. Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden
ajaksi -- antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän
viidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten
riemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi
lempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin
koitua elämäni loistokohta! Siitä tuli kaikkien unelmieni ja
toiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten
ikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina -- ja
sitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!

En voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin
kasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se
oli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut
brittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä
alamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt
lähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön
pelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko
ruotsalainen tai englantilainen. Miten englantilainen valtiosihteeri
itse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn
välikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni:
"Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua
Tibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset
käymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain
retkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää
tarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa
edellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti."

Näinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa
minulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet
minua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos
anomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi
allekirjotettava eräs sopimus -- mutta mitä tämä olisi sisältänyt,
siitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä
jonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä
muutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset
Intian hallituksen käytettäväksi -- tuosta kaikesta en tiedä mitään.
Mutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin
kaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo
yksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä
nimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten
olisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet
parhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta
ja ihailua!

Ensimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut
Younghusband varakuninkaan palatsiin -- minun piti liittää nimeni lordi
ja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies,
esikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli
enemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla
vielä muita ja katkerampia ikävyyksiä -- hänen retkikuntansa Lhasaan,
jonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha.
Hän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R.
Dunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on
hienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä
konsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut
mies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta
vuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää
että hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa
myrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.

Elämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli
Simlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen,
jotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten
tuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista
ihmeellisen hauskoista päivistä.

Niinpä vietiin minut ensimäisille "hovipäivällisille" toukokuun 24.
P:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan
palatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean
kirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan
heistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin
suoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta.
Hän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti
ympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen
kasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset,
liikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja
tulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja
vasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on
maailmankuulu, kuolematon nimi: _lordi Kitchener_ Khartumista, Afrikan
voittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.

Eräs herrasmies astuu luokseni ja kysyy minulta, vieläkö muistan meidän
olleen pöytäkumppanuksia eräillä päivällisillä lordi Curzonin luona.
Pundschabin kuvernööri Sir Charles Rivaz kuuluu samaten vanhoihin
tuttaviini, ja lisäksi esittelee minut Sir Louis Dane oikealle ja
vasemmalle. Airut astuu saliin ja julistaa varakuninkaan saapuvaksi.
Esikuntansa saattamana kiertää lordi Minto saliin, tervehtii kutakin
yksityistä vierasta, minua ainoastaan sanoilla: "Tervetuloa Simlaan!"
Hänen sanojensa kaihoksiva sointu ei välttänyt korvaani; tiesihän hän,
etten voinut tuntea itseäni niin "tervetulleeksi", kuin hän ja minä
olisimme suoneet. Pöytämusiikin raikuessa siirrymme ruokasaliin, missä
meille tarjotaan tanskalaisen keittiön oivallisimpia laitoksia;
aterioimme hopeaisista astioista ja nousemme pöydästä ottaaksemme osaa
hoviseurueeseen, jolloin valta-istuimen portailla seisovalle
varakuninkaalle esitellään viisisataa herrasmiestä. Kunkin nimi
huudetaan, ja he astuvat nopeana jonona valta-istuimen ohitse. Jokainen
heistä seisahtuu ja kääntyy päin, ja varakuningas vastaa heidän syvään
kumarrukseensa; hän kumartui tänä iltana yhdeksänsataa kertaa! Kun
ohitse kulkee intialaisia ruhtinaita tai afganilaisia lähettiläitä,
niin hän ei kumarra, vaan koskettaa kädellään vieraan miekankahvaa
ystävyyden ja rauhan merkiksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin minut siirtymään varakuninkaan palatsin
asukkaaksi, ja siitä lähtien olin lordi ja lady Minton vieraana.
Unohtumaton on aika jonka heidän seurassaan vietin, ja nämä viikot
tuntuvat minusta nyt kuin unelta ja tarulta. Lordi Minto itse on
brittiläisen gentlemanin ihanne, ylimys jalointa rotua ja samalla
yksinkertainen ja vaatimaton. Intiassa hän pääsi väleen suosituksi
ystävällisen käytöksensä ja kaikkia kohtaan osottamansa suopeuden
vuoksi, eikä hän katso asemaansa liian korkeaksi ollakseen lausumatta
sydämellistä sanaa kenelle tahansa hänen hallintoonsa uskotun
jättiläisvaltakunnan lukuisten kansanheimojen jäsenelle. Lordi Minto
oli jo aikaisemmin palvellut Intiassa ja ottanut osaa sotaretkeen
Afganistania vastaan; koettuansa vaihtelevia kohtaloita kolmessa
maanosassa hänet nimitettiin Kanadan kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1904
hän palasi skotlantilaiselle maatilallensa Mintoon takaisin aikoen
viettää siellä lopun ikäänsä; silloin antoi Englannin kuningas ja
Intian keisari hänelle Intian varakuninkaan ja kenraalikuvernöörin
viran.

Hän ei ole ensimäinen tässä virassa ollut Minton jaarli; jo hänen
iso-isänsä isä oli sata vuotta takaperin brittiläisen valtakunnan
kenraalikuvernöörinä Intian niemimaalla. Siihen maailman aikaan
purjehdittiin hindujen maahan vielä Hyväntoivonniemen ympäri, ja se oli
pitkä, vaivaloinen matka. Sen johdosta jätti ensimäinen lordi Minto
perheensä kotiin. Hänen ja hänen puolisonsa toisilleen lähettämät
kirjeet ovat vielä tallella ja ilmaisevat suorastaan ihanteellista
rakkautta ja uskollisuutta. Kun hänen palvelus-aikansa Intiassa vihdoin
oli päättynyt, astui hän laivaan, joka vei hänet kotiin tuon pitkän
taipaleen, ja kiirehti ensimäisessä postivaunussa suoraa päätä Mintoa
kohti. Siellä odotteli puoliso; hän tähysteli ikävöitsevin katsein
pitkin tietä; aikaa oli jo kulunut paljon yli määrän, mutta vaunua ei
näkynyt. Lopulta saapui odotetun asemasta pölypilven peittämä ratsumies
tuoden viestin: Lordi Minto on kuollut yhden ainoan postiaseman päässä
kotoansa! -- Kirjeet on sidottu yhteen kääröksi, jonka kyljessä pikku
lappu sisältää sanat: "Poor fools!" (Meitä hupsuparkoja!) Ensimäisen
lady Minton käsi on ne kirjottanut.

Mutta nyt kukoistaa elämä uudessa Minto-perheessä. Mieltymys,
koruttomuus ja onni vallitsevat tässä viehättävässä kodissa, jossa
jokainen jäsen on kokonaisuuden kaunistuksena. Varakuninkaalla on aina
kädet täynnä työtä Intian hyväksi, mutta lordi Minto säilytti aina
järkähtämättömän levollisuutensa ja omisti joka päivä muutamia tunteja
perheellensä. Me tapasimme toisemme päivittäin aterioilla;
puolipäivällisille oli tavallisesti pyydetty joitakuita vieraita, mutta
päivällisellä olimme monasti yksinämme, ja silloin oli mieliala
kaikkein hauskin. Silloin kertoili lady Minto oleskelustansa Kanadassa,
miten hän oli rautateitse ja höyrylaivoilla matkannut 116000
englantilaista penikulmaa, ollut puolisonsa mukana kaikilla
virkamatkoilla, ottanut osaa aarniometsien metsästysretkiin, kulkenut
kanootilla alas vuolaita virtoja ja yhtynyt vaarallisiin vaelteluihin
Klondikessa. Selailimme hänen päiväkirjojansa niiltä ajoilta; ne olivat
paksuja nidoksia, täynnä valokuvia, karttoja, leikkeleitä ja
nimikirjotuksia, ja niitä höysti erinomaisen mielenkiintoiset kuvat ja
kuvaukset. Ja kuitenkin tulee siitä päiväkirjasta, jota lady Minto
pitää Intiaan saapumisestansa asti, vielä jännittävämpi ja
merkillisempi; sillä sille antaa värityksen itämainen loisto ja idän
upeus ja prameus, jalokivien verhoamat maharadshat, eri valtioissa
tapahtuneet vastaanotot, kulkueet ja paraatit, punaisessa ja kullassa
loistelevat elefantit ja kaikki se suuremmoinen ja komea, joka ei ole
erotettavissa Intian varakuninkaan hovista ja edustuksesta. Kolme
nuorta lumoavaa tytärtä, ladyt Eileen, Ruby ja Violet, täyttävät tämän
kodin päiväpaisteella ja ylpeydellä, ja ovat äitinsä ohella
tanssiaisten ja loistavien juhlien kuningattaria. Isänsä tapaan hekin
rakastavat urheilua ja istuvat ratsun seljässä kuin valkyriat.

Onko kummeksittavaa että vieras viihtyy tässä talossa, keskellä
herttaisinta vieraanvaraisuutta? Minun kamarini olivat varakuninkaan
yksityis-asunnon yläpuolella. Pohjakerroksessa ovat valtiosuojamat,
loisteliaan upeat isot vierashuoneet, ruokasali ja tavattoman avara
valkoisen ja kullan värinen tanssisali. Tilavasta mattojen kattamasta
eteisestä, joka on kaunistettu vaakunoilla ja raskailla seinäverhoilla,
saavutaan noihin eri saleihin ja suojamiin; siellä on juhlina mitä
kirjavinta vilinää. Pitkin pohjakerroksen enintä osaa kulkee avoin
lehteri, kivinen veranda, jolla kuhisee vieraissa kävijöitä, kuriireja,
tshaparasseja ja dshamadareja, joiden pukuna on varakuninkaalliset
punaiset univormut ja valkeat turbanit. Takana on piha, jolla tulee ja
menee vaunuja, kantotuoleja ja ratsastajia, ja huolella hoidetut tiet
johtavat aistikkaille pengermille, jotka on rakennettu lady Minton
piirustusten mukaan. Näiden pengermien tuolla puolen alkaa metsä
kallioseinien siimestämine kävelyteinensä.

Rakennuksen keskessä sijaitsevasta isosta suojamasta pääsee mattojen
verhoamia portaita myöten toiseen huonekertaan, missä varakuninkaan
perhe on saanut asunnon, joka aistikkuudessa ja komeudessa voittaa
kaikki. Seuraavassa huonekerrassa ovat vierashuoneet. Sisälehteriltä on
oivallinen näköala isoon suojamaan, jossa punatakkiset lakeijat
äänettöminä vilahtelevat portaita ylös ja alas. Kamarini ulkopuolella
oli kuisti, jonka rintasuojan takaa joka aamu turhaan tähystelin
nähdäkseni Tibetin rajavuorten häämyä.

Simlassa tapasin useita henkilöitä, jotka aina luen parhaisiin
ystäviini; joukossa oli moniaita vanhojakin tuttaviani. Otin osaa
muutamiin tunnelmarikkaisiin vieraspitoihin ja pariin virallisiin
tanssiaisiin, jotka maan tapaan osataan järjestää kaikella
mahdollisella loistolla ja upeudella. Lordi Kitchenerin asunto on
Simlan kaupungin toisessa päässä ja nimeltään Snowdon. Tulija saapuu
ensin isoon eteissuojamaan, joka aistikkaan sisustuksensa ja
koristelunsa kautta pikemmin tuntuu vastaanottosalilta tai
voitonmerkkien näyttämältä kunniasuojamalta. Telineellä on kaunis
muotokuva Gordon pashasta; vastapäätä ovat Aleksanterin ja Cesarin
rintakuvat. Porraskäytävään on koristeen tapaan liitetty ukko Krügerin
Pretoriassa käyttämän presidentintuolin selkämys, ja pöydillä,
seinähyllyillä ja reunuksilla on kallisarvoisia kiinalaisia maljakkoja
Kang-hin (1662-1722) ja Kien-lungin (1736-1795) aikakausilta. Sillä
lordi Kitchener on kiihkeä vanhan kiinalaisen porsliinin kerääjä, mutta
ainoastaan kaikkein hienoin saa armon hänen silmissään. Enimmin
kuitenkin tehoavat vieraaseen tässä merkillisessä suojamassa, ennen
kaikkea kiinnittäen hänen huomiotansa, voitonmerkit ja liput lordi
Kitchenerin taisteluista Sudanissa ja Etelä-Afrikassa. Eräältä
ylemmältä lehteriltä ne riippuvat alas kuin kulissit tangoissaan,
niiden joukossa Mahdin sekä Omduramin ja Omdebrikatin dervishien viirit
ja useampia Transvaalin ja Oranjevaltion buurien lippuja. Sisemmissäkin
saleissa tapaamme yhtä ylellisesti käytetyn koristuksina kiinalaisia
porsliinimaljakkoja ja harvinaisia kansatieteellisiä esineitä, joista
muutamilla puuhun veistetyllä tibetiläisten temppelien harjakoristeilla
on suuri arvo; ne toi mukanaan Younghusbandin Lhasa retkikunta.
Pöydillä on albumeja täynnä valokuvia lordi Kitchinerin lukuisilta
tarkastusmatkoilta Intiassa ja hänen matkaltaan kylmän Pamirin halki.
Juhlallisissa tilaisuuksissa koristaa pöytiä kalliit ja tukevat
kultaiset astiastot, englantilaisten antamat kansallislahjoiksi Afrikan
kukistajalle.

Oleskeluni Simlassa päättyi; oli hyödytön viipyä enää kauvemmin,
saatuani viimeisen ehdottoman epäyksen Lontoosta. Kesäkuun 9. p:nä
lausuin jäähyväiseni varakuninkaalle ja hänen nuorimmalle
tyttärellensä, jotka halusivat ratsastaa Mashrobaan ollakseen siellä
sunnuntaita. En voi kuvata tätä eroamista, niin lämmin ja sydämellinen
se oli. Lordi Minto toivotti, että minulle kaiken uhalla onnistuisi
hankkeeni, ja häntä ilahutti toivo saada vielä kerran tavata minut
Intiassa. Minulle ei ollut mahdollista ilmaista eronhetkenä sieluni
kaikkea tulvivaa kiitollisuutta. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa minua
auttaakseen ja itse antautunut ikävyyksiin minun tähteni. Hän oli
ryhtynyt käsiksi elämänkohtalooni aivan erikoisella tavalla, ja minä
tiesin myös, että olin hänessä voittanut itselleni ainiaaksi ystävän.
Sunnuntai-aamuna läksivät myöskin lady Minto ja hänen molemmat
vanhemmat tyttärensä Mashrobaan, ja minä lausuin heille viimeiset
hyvästelyni, kiittäen siitä rajattomasta vieraanvaraisuudesta, jota
olin saanut osakseni varakuninkaallisessa palatsissa.

Kun sitte jälleen astuin huoneeseeni, tuntui kuninkaallinen palatsi
minusta kuolleelta ja autiolta, enkä enää saanut rauhaa pitempään
jääpymiseen. Sulloin tavarani matkavalmiiksi, riensin kaupunkiin, tein
kiireesti pari hyvästelykäyntiä, annoin määräykset runsaista
matkatarpeistani ja olin pian varustettu lähtöön. Kolmantenatoista
päivänä tapahtui lähtö. Kolmetoista-luvulla on tässä matkassa
jonkunmoinen osa; marraskuun 13. p:nä jätin Trapetsuntin Mustanmeren
rannikolla, joulukuun 13. saavuin Teheraniin, Persian pääkaupunkiin, ja
kesäkuun 13. matkustin Simlasta; mutta minä en ollut taikauskoinen!
Younghusband oli ensimäinen toivottamassa minut tervetulleeksi, ja hän
viimeisenä minut hyvästeli; minun piti piakkoin jälleen tavata hänet
Srinagarissa. Sitte porhalsi juna jälleen noiden sadankahden tunnelin
läpi alaspäin. Eräästä mutkasta näin vielä kerran varakuninkaallisen
palatsin ylpeine tornineen ja korkeine muurineen, paikan johon liittyi
monta iloista muistoa ja rauennutta toivetta.



Toinen luku.

Lehin lie.

Manuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja
musta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt
roomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni
valtainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: "Jos
herra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä
osaan keittää." Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet
palvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle
enemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä
salaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka
kuulemattani hänestä sen enempää.

Istuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi
yhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian
tasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja
Lahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään
hotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka,
laesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät
hyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.

Kesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa;
edelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja -- Manuelin.
Kohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle.
Liikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja
mieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja
taampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain
tielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?

Malepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga
ensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja
tummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu
saatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä
polttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä
vielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme
pysähdysaseman toisensa perästä. Useasti täytyy meidän edetä hitaasti,
sillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja
alkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin
vetämässä on muulipari -- miten halusta olisinkaan omistanut tusinan
noita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja
lehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman,
ja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen
luona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin. Vandin takana
saavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä
allamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen
mahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran
varteen ja jäämme yöksi "dakbungalow'iin", Kohalan majataloon.

Seuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös
vasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten
niukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu.
Vasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa
korviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa
tongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee
seuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie
lävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina
tunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta
vuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet
varotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.

Guhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään
neljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä
vuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady
Harveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi
tuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi;
silloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta
tulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan
koristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten
pehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa
on virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä. Ilma on lauha, johtaen
unelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.

Tjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia
havupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa
kivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli
vierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi
hevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on
pystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä
kolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät
reunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja
kuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14
tunnissa taivaltaneet 171 km.

Kesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta
päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen
joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota
läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat
synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma
soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin
rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin". Siellä odotti
minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle -- Turkestaniin, niin sitä
julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne
henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa
tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä
Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli
v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia
muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan
kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa
oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri
Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen
saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä
Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa
paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on
niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä
kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on
parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee
hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus
siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.

Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena
palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa.
Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen
sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille.
Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.

"Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?"

"Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?"

"Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin."

"Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää
häntä menemästä rajan yli."

"Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan
pohjoisesta."

"Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien."

Oli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä
olin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä
niin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni
unelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla
varustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden!
Onnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien
aterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa
sellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta
englantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta,
enkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus
edellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä
alueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli
tehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!

Seuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi
Deia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka
virheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti
suosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin
nopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä
samana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja
hankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko
matkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja
hän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni. Kukaan ei saisi
aavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta
siihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä "maharadshan
talous." Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni.
Joutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin.
Tibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni
Itä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle,
että hän älysi aikeeni.

Sellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei
ole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte
täällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia
saivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin
kyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten
oli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen
nimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä
varsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.

Myöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut
aamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme
valmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.

Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden
lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-,
saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee
hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan
kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti
innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon
kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen
toisesta.

Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten
virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös
jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme
Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo
huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät
harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon
hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu
elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja
sen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta
kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä
niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.

Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui
leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa
jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä
tarvitsimme -- omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan
kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin
sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti
kantaa se edelleen Guntiin asti. -- Niin oli meillä jälleenkin yksi
päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.

Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja
lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä
alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti
vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja
kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa
minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.

Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria
kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi.
Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään
lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut
lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin
meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa
vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli
kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme
pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta
tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin
huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas,
niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.

Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi
pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina
ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian
nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen
pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne
teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea.
Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.

Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen
niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa
turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs
edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala.
Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin
äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen
laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät
arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä
siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet
kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet
sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa
hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä;
vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi
vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.

Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me
leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia
takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla
uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.

Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän
vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan
päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada
taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat
rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä
tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa
joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä
aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka
päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä
"suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta
toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja,
noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei
meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin
pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon
asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.

Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä
myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi.
Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja
likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on
kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja
tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin
lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä
ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia
pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan
tästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli
oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas -- putoaminen jyrkältä rinteeltä
alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut
täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää
jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun
muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin
elukkaa kaksi miestä eteenpäin.

Hitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita
huutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme
pahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata
myöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi
sulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui
hämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten
kapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli
vei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä
saatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä
jälkeenpäin matkustavaisia varten.

Dras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan
lohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina.
Ja tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.

Rankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet
leirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme
siellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden
kuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin,
mutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia
päiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin
viranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani
Lehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa.
Eurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa
rauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä
menettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin
sopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä
sairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli
muutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia
säästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet
hevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme
potkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.

Matka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella
kulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas
kapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi
ja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja
syöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla
someropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja
herttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä
leyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat
tummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.

Kardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen
edelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä
varastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla
mukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin
oikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo
matkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä.
Ensiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza.
Sitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti
kuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja
ohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin
seuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta
vaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja
kolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä
tunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo.
Nyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun
pyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta
yövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen
toisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle
päätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin
erilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä
Srinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin
Robert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.

Heinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77
vuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti
161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin
valvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki
saatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa
tapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa
miellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.

Shirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen
lamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä
lukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa;
haikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset
valkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten
laaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä
munkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta
ja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa
ilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii
tieltään kaikki muodot.

Heinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran
yli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on
Potu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun
viranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan
mukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä
koskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen
tshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut
viittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin. Vielä oli
kierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni
korkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se
kohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain
muutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi
ijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä
pilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.

Oitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja
temppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja
juhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto
vuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin
lamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä
kolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla
reunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine
neitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän
kaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi
soittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia
huumaavasti.

Ehtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori
ja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen
rakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan
luostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu
alas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa
tihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat
sitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja,
hornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät
hurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa
suppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta.
Kuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä
vapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa
esittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.

Heti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi
laaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli
viepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin
veräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja
saa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä
pysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia
vesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan
kovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran
äyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.

Päivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan,
hedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin
verroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut
päivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi
kuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.

Saspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten.
Tie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua
jyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun
kaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä,
että kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse
ja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä
menettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.

Elokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen
aamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet
ystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia
Basgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina
siihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa;
sitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo
siintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal,
lehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan
lopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme
muutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen
muulejani varten.

Erään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle.
Puutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä
kivirakennus; muulloin asuu siinä _vesir vesarat_, Kashmirin edustaja
Ladakissa -- nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista
päivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni,
ja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa
huonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa
asui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty
säätieteelliseksi havaintoasemaksi. Maakerrassa hallitsivat Manuel ja
molemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja
uusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken
hankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.

Leh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla
Tibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei
sopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä
enää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen
virta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että
pian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan
penniäkään menettämään. Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta,
niin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden
tultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa
omaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa
kohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden
juhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja
sekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin
kuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä
olevia vaivoja.



Kolmas luku.

Lähtö Tibetiin.


Kapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan "joint commissioner" eli
v.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä
suurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle
pitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.

Sir Francis Younghusband oli suosittanut minulle erästä hyvin tunnettua
karavaaninjohtajaa, Muhamed Isaa. Minä tunsin hänet Kashgarista ja
Srinagarista asti ja tiesin, että hän oli ollut näkijä ranskalaisen
tutkimusmatkailijan Dutreuil de Rhinsin surmaamisessa kesäkuun 5. p:nä
1894. Kolmisenkymmentä vuotta oli hän kierrellyt kutakuinkin
läpikotaisin koko Keskis-Aasian ja tunsi myös isoja aloja Tibetistä.
Paitsi lukuisia pienempiä matkoja, joihin hän oli ottanut osaa
yksityisten sahibien palveluksessa, oli hän ollut myöskin Careyn ja
Dalgleishin karavaaninjohtajana heidän suurella retkellänsä Keski-Aasian
halki ja palvellut pari vuotta Dutreuil de Rhinsin väessä. Hän oli
mukana Younghusbandin kuuluisalla retkellä Mustagh-solan yli 1887 ja
tämän karavaaninjohtajana sotaretkellä Lhasaan 1903-4. Ryderin ja
Rawlingin matkalla Brahmaputran ylävarrelle ja sieltä Gartokiin oli
hänellä ollut heidän kuormastokaravaaninsa valvonta. Kaikilla näillä
matkoilla oli hän kerännyt kokemuksia, jotka saattoivat olla suureksi
hyödyksi suunnitelmilleni, joten minä noudatin kiitollisesti
Younghusbandin ehdotusta, etenkin kun kapteeni Pattersonillakaan, jonka
palveluksessa Muhamed Isa oli, ei ollut mitään sitä vastaan. Päälle
päätteeksi puhui Muhamed Isa sujuvasti turki-tibetiä ja hindostania
eikä itse halunnut mitään kiihkeämmin kuin päästä seurueeseeni.

Hänen isänsä oli jarkandi, äitinsä taasen Lehin lamalainen. Sellaisesta
liitosta syntyvää sekarotua nimitetään argoniksi ja sen tunnusmerkkeinä
ovat yleensä ruumiillinen voimakkuus ja erinomaisen kehittynyt rakenne.
Muhamed Isa olikin todella muhkea mies, kookas ja väkevä kuin karhu,
kestävä, luotettava ja rehellinen, ja jo muutamien yhteisten
päivämatkojen perusteella huomasin, etten olisi voinut uskoa
karavaaniani parempiin käsiin. Että ensimäinen matka Tibetin halki
onnistui niin hyvin, se olikin suureksi osaksi hänen ansiotansa. Hän
ylläpiti miesten kesken moitteetonta kuria, ja jos hän toisinaan olikin
ankara muita kohtaan, niin tapahtui se vain karavaanin parhaaksi, eikä
hän sietänyt mitään velvollisuuksien laiminlyöntiä. Muhamed Isa parka!
Kuinka vähän aavistimmekaan yhdessä matkalle lähtiessämme, ettei hän
konsanaan palaisi kotiinsa puolisonsa luokse!

Tuskin olin astunut uuteen asuntooni, kun Muhamed Isa saapui
tyytyväisenä ja ystävällisenä tervehtien: "Salam, sahib".

"Rauha kanssasi!" vastasin minä. "Etpä ole paljoakaan muuttunut,
Muhamed Isa, kaikkina näinä vuosina Kashgarissa tapaamisestamme asti.
Haluttaako sinua tulla mukaan kaksivuotiselle retkelle vuoristoon?"

"En halua mitään sen paremmin, ja commissioner sahib on sallinut minun
ilmottautua palvelukseenne. Mutta kernaasti tietäisin, minne päin on
matkan määrä."

"Lähdemme pohjoiseen Itä-Turkestania kohti; minne sitten edelleen
mennään, sen saat tietää jätettyämme viimeiset kylät taaksemme."

"Mutta jo valmistelujen vuoksi pitäisi minun tuntea suunnitelmanne
yksityiskohtaisesti."

"Sinun tulee ottaa mukaan kolmen kuukauden muonavarat ihmisille ja
elukoille, sillä voi sattua, ettemme tapaa ihmisiä niin pitkään
aikaan."

"Sittepä lieneekin aikeena tunkeutua Tibetiin -- sen maan minä tunnen
yhä tarkoin kuin oman pihani Lehissä."

"Mitkä ovat ehtosi?"

"Neljäkymmentä rupiita kuussa ja kaksisataa rupiita etumaksua, jonka
jätän lähtiessä vaimolleni."

"Hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni, ja ensimäiseksi tehtäväksesi
annan: osta noin kuusikymmentä vantteraa hevosta, täydennä muonavarat
kolmea kuukautta varten ja hanki kaikki karavaanin tarpeet."

"Tiedän tarkalleen mitä tarvitsemme ja toimitan karavaanin kymmenessä
päivässä lähtövalmiiksi. Mutta rohkenenpa vielä esittää, että
palvelijainkin hankkiminen annettaisiin tehtäväkseni, sillä minä tunnen
täkäläiset miehet ja tiedän kuka kelpaa pitkälle, rasittavalle
matkalle."

"Kuinka monta tarvitset karavaanin palveluskunnaksi?"

"Viisikolmatta miestä."

"Hyvä, pestaa ne, mutta oletkin vastuussa siitä, että palvelukseeni
joutuu ainoastaan kelvollisia ja rehellisiä miehiä."

"Voitte luottaa minuun", vakuutti Muhamed Isa.

Seuraavat päivät oli Muhamed Isa herkeämättä liikkeellä hevosien
hankinnassa. Tuntui monista syistä epäviisaatta ostaa niitä
summamutikassa, ei vähimmin siitä syystä, että hinnat siten menetellen
nousisivat; ostimme sen vuoksi päivittäin ainoastaan viisi tahi kuusi.
Kaikkiaan ostettiin 58 hevosta, ja Robert teki niistä luettelon: 33 oli
ladakilaisista kylistä, 17 Itä-Turkestanista, 4 Kashmirista ja 4
Sanskarista. Sanskarilaiset ratsut käyvät parhaimmista, mutta ovat
työläät hillitä. Hyviä ovat ladakilaishevosetkin, ne kun vuoristossa
syntyneinä ovat tottuneet ohueen ilmaan ja niukkaan laitumeen; ne ovat
pienikasvuisia ja sitkeitä. Turkestanilaiset hevoset ovat yleensä
huonompia kestämään, mutta paremman puutteessa täytyi meidän ne ottaa
ja juuri nämä ostamamme olivat kertaalleen tai useammin kulkeneet
Karakorum-solan yli. Jarlandilaishevosia kuoli matkan varrella aluksi
enimmin, mutta eipä koko joukosta yksikään ainoa päässyt palaamaan
Tibetistä; nuo korkeat vuoret eivät luovuttaneet rahtuakaan
saaliistansa takaisin. "Morituri te salutant!" virkahti kapteeni
Patterson aavistelevana, kun ensimäinen karavaani lähti Lehistä.

Karavaaniin kuului siis 30 muulia ja 58 hevosta. Lopullinen matkalle
lähteminen on aina vaikea päättää; jo muutamien päivien kuluttua
tulisimme olemaan seuduilla, missä ei voinut saada mitään muuta kuin
mitä kedolla kasvoi. Vuodenaika tosin oli otollisin, kesänurmi oli nyt
vehmaimmillansa, mutta pian kävisi luonto karummaksi ja noin kymmenen
päivän kuluttua saapuisimme siksi korkealle, että laitumista tulisi
loppu. Senpä vuoksi oli otettava mukaan maissia ja ohria niin runsaasti
kuin ikinä mahdollista, ja juuri tästä koitui vaikeus: ei nimittäin
sovi raskauttaa juhtia liian painavilla kuormilla, sillä silloin murtuu
karavaanin voima jo ensimäisenä kuukautena ja se menehtyy toisena,
jolloin kaiken todennäköisyyden mukaan ollaan hedelmättömillä
seuduilla. Ja päivien kuluessa kutistuvat muonavaratkin, ollen juuri
silloin lopussa, kun niitä kipeimmin tarvitaan. Ensimäisten viikkojen
tehtävänä oli meillä edessämme nousu raja-alueelta tibetiläiselle
ylätasangolle, joten meitä ihan matkamme alussa odottivat suurimmat
kulkuvaikeudet. Heti lähtömme jälkeen olivatkin päivämatkat siis
lyhyet, etenkin kun kuormat silloin olivat raskaimmat. Kaikki tuo on
jokseenkin mutkallista laskentoa.

Muhamed Isan kanssa neuvoteltuani päätin sen vuoksi vuokrata Tanksesta
kolmenkymmenen hevosen suuruisen apukaravaanin, jonka piti saattaa
meitä ensimäisenä kuukautena ja sitte pyörtää takaisin. Näiden
omistajat seurasivat itse mukana ja kuljettivat tarvitsemansa
muonavarat seitsemällä jakilla. Ensimäisenä kuukautena käytettävät
muonavarat vähennettäisiin omien elukkaimme kuormista niiden voimien
säästämiseksi, sillä hevonen tai muuli väsyy aina jo matkan alussa ja
tarvitsee kohdittelua. Mutta jos vuokratuista hevosista joku
veltostuisi, niin oli sen omistajalla oikeus lähettää se kotiin jo
ennen määrä-aikaa.

Koska rehu ja laidun olivat kalliita Lehissä, niin lähetimme jo elokuun
10. p:nä 35 muulia ja 15 hevosta kuorminensa sekä 15 miehen ja yhden
tshaprassin keralla ennakolta Muglibiin, joka sijaitsee Tanksen
yläpuolella ja tarjoaa hyviä laidunpaikkoja. Tämän karavaanin
johtajaksi valittiin Sonam Tsering, jota kapteeni Rawling oli minulle
lämpimästi suosittanut. Hän sai karavaanin kuluja varten 100 rupiita.
Jo muutamien päivien kuluttua esitti minulle Muhamed Isa palvelukseeni
valitsemansa 25 miestä. Heidän kuukausipalkakseen vahvistettiin 15
rupiita, ja kaikki saivat puolen vuoden palkan etukäteen perheillensä
jaettavaksi. Lopuksi lupasin kullekin 50 rupiin lahjapalkkion hyvästä
käytöksestä ja sitouduin suorittamaan ja hankkimaan heille kotimatkan
Lehiin siitä paikasta, missä aikanaan joutuisimme erkanemaan
toisistamme.

Kertomukseni varrella tulee minulle vielä riittävästi aihetta esittää
lukijalle nämä miehet. Paitsi jo mainittua Sonam Tseringiä, joka oli
palvellut Deasyn ja Rawlingin väessä, mainitsen tässä ensinnäkin vain
vanhan Guffarun, pitkäpartaisen harmaantuneen ukon, joka oli 33 vuotta
takaperin saattanut Forsythin lähetystöä Kashgarista Jakub Jakub
Bekiin. Hän oli nähnyt suuren Bedauletin ("Onnellisen") kaikessa hänen
loistossansa ja voimassansa ja kertoili paljon Forsythin kuuluisalla
matkalla saamiansa kokemuksia. Minua ensinnäkin arvelutti ottaa mukaan
tuota kahdenseitsemättä ikäistä vanhusta, mutta hän pyyteli hartaasti
päästä matkaan, selitti olevansa Muhamed Isan ystävä ja niin köyhä,
ettei voisi muutoin saada elatustaan. Hän oli kuitenkin siksi
varovainen, että otti tamineihinsa käärinliinan, saadakseen siistin
hautauksen, siltä varalta että hänet taipaleelta  tuoni korjaisi. Jotta
tässä tapauksessa kaikki kävisi oikein ja hänen mahdollisesti vielä
nostamatta oleva palkkansa jäännös tulisi varmasti maksetuksi hänen
perheelleen, otti hän vielä kumppanikseen poikansa Kurbanin. Mutta
Guffaru jakseli varsin oivallisesti koko palvelusaikansa.

Toinen, jota muistelen suurella myötätunnolla ja ystävyydellä, oli
nimeltään Suffur ali. Minä tunsin hänet Kashgarista vuodelta 1890,
jolloin hän oli Younghusbandin väessä, ja hän tiesi minun kerran
piirtäneen kuvansa viimemainitun teltissä. Hän oli siinä määrin ja
aivan tahtomattaan koomillinen, että toinen pyrki jo pakahtumaan
nauruun, kun hän vain avasi suunsa ja hän oli tässä enemmän tai
vähemmän koeteltujen asialaisten parvessa vanhin tuttavani. Hän oli
ottanut osaa Wellbyn matkaan ja kertoili meille mitä kamalimpia
kuvauksia niistä kärsimyksistä, joihin tuo buurisodassa kaatunut
kapteeni oli karavaaninsa keralla joutunut Pohjois-Tibetissä, kun
kaikki muonavarat oli käytetty ja kaikki juhdat lopetettu. Vuotta
myöhemmin hän oli mukana venematkoillani Mansarovarin pyhällä järvellä,
ollen minulle siellä yhtä suureksi hyödyksi kuin huviksikin. Shukkur
Ali oli ripeä kelpo mies, teki työnsä käskemättä, ei koskaan
kinastellut kenenkään kanssa ja oli aina aulis kaikkiin palveluksiin.
Herkeämättä pysyi hän loistavan hilpeällä tuulella, pahimmassa
myrskyssäkin keskellä järveä, ja vain kahdesti näin hänen itkevän kuin
lapsi: Muhamed Isan haudalla ja viimeisen kerran lausuessamme
toisillemme jäähyväiset.

Nämä kolme olivat muhamettilaisia, kuten jo nimetkin ilmaisevat.
Kaikkiaan oli karavaanissa kahdeksan Islamin poikaa; johtaja Muhamed
Isa oli yhdeksäs. Muut seitsemäntoista olivat lamalaisia. Lisäksi oli
hinduja kaksi, Manuel katolilainen sekä Robert ja minä protestantteja.
Vanhin seurueessani oli kahdenseitsemättä ikäinen Guffaru, nuorin
kahdenkolmatta vanha Adul. Vain yksi oli ulkolainen, gurkha Rub Das
Nepalin rajalta; hän oli hiljainen ja uskollinen, miesten parhaita.
Mitäpä sillä väliä, ettei hänellä ollut nenää; tuimassa ottelussa
Lhasassa oli hänen vastustajansa puraissut häneltä tämän sekä tärkeän
että koristavan elimen!

Sonnustuksestamme voin puhua lyhyeen; sehän on aina sama. Miehille
otettiin suurin joukoin mukaan riissiä, jauhoja, talkania eli
paahdettuja jauhoja, joita syödään veteen hämmennettyinä, ja
tiiliteetä, minulle itselleni useampia satoja säilykelaatikoita, teetä,
sokeria, tupakkaa ja sen sellaista, kaikki kauppias Mohanlalilta,
jonka lasku nousi 1700 rupiihin. Uudet kuormasatulat, ohjakset,
karvapeitteet, hevosenkengät, lapiot, piilukirveet ja sorkkaraudat,
palkeet, padat, vaskikattilat ja miehistön koko keittokalusto ja muut
tamineet maksoivat tuhannen rupiin vaiheille. Srinagarissa olimme
ostaneet niin kehnoja kuormasatuloita, että meidän täytyi valmistuttaa
uusia, ja Muhamed Isa haali sen vuoksi kokoon parikymmentä
satulaseppää, jotka päiväkausia ompelivat puutarhan katveessa.
Kuitenkin valmistui kaikki oikeaan aikaan, ja kaikki oli lajiansa
parasta.

Kapteeni Patterson vakuutti, ettei Lehistä ollut vielä lähtenyt
paremmin varustettua karavaania. Srinagarissa vaivalla hankitut tarpeet
sitä vastoin olivat joko suhteettoman kalliit tahi kelpaamattomat,
ainoastaan muulit olivat hyvät.

Eräänä päivänä vei kapteeni Patterson minut vierailulle rikkaan
kauppiaan Hadshi Naser Shahin luo. Isossa ensimäisen huonekerroksen
salissa, jonka valtainen ikkuna suopi näköalan Induksen laaksoon, istuu
vanhus pehmeillä patjoilla seinän vierellä, ja hänen ympärillään pojat
ja lastenlapset. Kaikkialla näkyy kirstullisia hopeaa ja kultahietaa,
turkooseja ja koralleja, kankaita ja tavaroita, joita myydään Tibetiin.
On jotakin vaikuttavan patriarkallista Hadshi Nasev Shahin mahtavassa
kauppahuoneessa, kun sitä yksinomaan johtaa hän itse suuren perheensä
kanssa. Tähän kuuluu satakunta jäsentä, ja Lhasan, Shigadsen, Gartokin,
Jarkandin ja Srinagarin haaraosastoja johtavat kaikkia hänen poikansa
tahi jo pojanpoikansa. Kolmesataa vuotta takaperin muutti perhe
Kashmirista Ladakiin.

Heidän varallisuutensa varsinaisena lähteenä on niin sanottu
Loptihak-lähetys, joka on heillä yksinoikeutena. Noin 200 vuotta vanhan
sopimuksen mukaan lähettivät Ladakin kuninkaat joka kolmantena vuonna
dalai-laman luokse erikoisen lähetystön viemään lahjoja, jotka olivat
tunnuksena ainakin henkisestä Tibetin herruuteen alistumisesta. Mutia
sille kun Gula Singin sotapäällikkö Sorava Sing 1841 vallotti Ladakin
ja yhdisti isomman osan tätä maata Kashmiriin, sitoutui Kashmirin
maharadsha täyttämään Loptshak-lähetyksen määräykset ja uskoi sen aina
jonkun Ladakin ylhäisimpiin sukuihin kuuluvan haltuun. Noin
viisikymmentä vuotta on tämä luottamustoimi ollut Naser Shahin suvulla,
koituen suureksi tulolähteeksi etenkin sen kautta, että lähetykselle on
asetettava ilmaiseksi käytettäväksi useampia satoja kuormajuhtia
Lehistä Lhasaan asti. Lhasastakin lähetetään vuosittain senlaatuinen
kauppa-asioitsija Lehiin, ja hänellä on kuljetukseen nähden sama etu.

Hadshin erään pojan, Gulam Razulin, piti syyskuulla lähteä Gartokiin,
missä hän on mahtavin mies. Minä kysyin häneltä leikilläni, enkö voisi
päästä mukaan, mutta Hadshi Naser Shah vastasi, että hän menettäisi
yksinoikeuden, jos veisi europalaisia salaa Tibetiin. Gulam Razul
tarjosi kuitenkin palveluksiansa siltä varalta, että sattuisin Gartokin
lähistölle, ja jälkeenpäin sain kokea, ettei hän ladellut tyhjiä
kohteliaisuuksia. Hän näyttelee tässä kertomuksessa vielä erinomaisen
tärkeätä osaa. Intiaan palattuani oli minulla puolestani tilaisuutta
kääntää ylempien viranomaisten huomiota siihen, että hänellä oli suuri
merkitys Englannin kauppasuhteille Tibetissä, ja minä suositin
lämpimästi häntä soveliaana ehdokkaana suuresti haluttuun khan
bahadurin arvoon, jonka hän eversti Dunlop Smithin suosiollisella
puoltolauseella saikin.

Nytkin hän antoi minulle paljon apua; tärkeintä ehkä oli se, että
hän vaihtoi minulle melkoisen summan intialaista paperirahaa
metallikolikoiksi, joista pari säkkiä tibetiläisiä "tengoja" neljä
kuukautta myöhemmin oli varsin hyvään tarpeeseen.

Ylängöllä kapteeni Pattersonin bungalowin takana on hautuumaalla viiden
europalaisen hauta; meidän huomiotamme kiinnittävät siellä erityisesti
nimet Stoliczka ja Dalgleish. Stoliczkan haudalla kohoaa suuremmoinen
graniittipatsas; hautakirjoitus lausuu hänen syntyneen kesäkuussa 1838
ja kuolleen kesäkuussa 1874 Murgoossa Karakorum-solan seudussa. Intian
hallitus pystytti patsaan vuonna 1876 kunnioituksen ja kiitollisuuden
osotukseksi niistä palveluksista, joita Stoliczka oli tehnyt Forsythin
lähetystöretkellä. Dalgleishin hautapatsas on yksinkertaisempi, mutta
sekin koristettu valurautaisella muistokirjotuksella. Hän oli syntynyt
1853 ja murhattiin 1888 Karakorum-solassa. Molemmat päättivät maallisen
retkensä samalla seudulla korkealla muun maan yläpuolella, ja molemmat
uinuvat viimeistä untansa samojen poppelien ja halavain siimeksessä.
Nyt kultasi ilta-aurinko vuoriston harjanteita, kellanpunainen valo
kirkasti hautoja ja poppelien runkoja, lauha tuuli humisi hiljaa puiden
latvoissa ja muistutteli kaihoisin kuiskein kaiken katoavaisuutta; ja
hetkistä myöhemmin, kun lamput oli sytytetty hallitusrakennuksessa,
paukahtelivat samppanjakorkit läksiäispäivällisillä, jotka kapteeni
Patterson antoi toiselle sellaiselle toivioretkeläiselle, joka ei vielä
ollut päättänyt yksinäisiä vaeltelujansa Aasian avarassa erämaassa.

Elokuun 14. p:nä klo 4 läksi Muhamed Isa liikkeelle, ja muutamia
tunteja myöhemmin seurasin minä pienemmällä saattueella, kaikkien
ystävien herttaisesti hyvästelemänä. Robert on ihastunut hevoseensa, ja
minullakin on täysi syy olla tyytyväinen omaani, isoon, tanakkaan
jarkandilaiseen papurikkoon, joka kesti neljä kuukautta ja kuoli
pyhäinmiesten päivänä. Jo toisena matkapäivänämme erkanemme
Indus-virrasta viimeisen kerran. "Hyvästi, sinä historiassa niin ylpeä,
muistorikas virta! Olkoonpa elämänikin kysymyksessä, niin löydän toki
kerran lähteesi tuolla ylhäällä kielletyssä maassa", ajattelin minä,
kun muutamien Kashmirin valtion jamadarien ja tshaprassien sekä
joidenkuiden omien miesteni seurassa käännyin kalliokulmauksen ympäri
sivulaaksoon, jonka kautta tie kulkee Karun ja Dshimren luostarien ohi
Tshang-la-solaan. Tie käy nyt kehnommaksi; se huononee joka
päivämatkalla ja muuttuu pian useasti tuskin tunnettavaksi
jalkapoluksi, lopulta kokonaan häipyäkseen. Olihan meiltä suljettu se
suuri valtatie, joka johtaa pitkin Industa Gartokin kautta Lhasaan.

Dshimressä olemme 3651 metrin korkeudella, ja matka käy ylöspäin sieltä
koko päivän Singruliin asti, missä olemme 4898 metriä merenpinnan
yläpuolella. Singrulin pengermäisellä lepopaikalla leijailee
jakinlannalla ylläpidettyjen nuotioiden siniharmaa savu yläpuolella
niukkaa ruohoa kasvavan kamaran, jonka halki lirisee kristallikirkas
puro. Yläalppien kolkko ja karu maisema ympäröitsee meitä. Muhamed Isa
hallitsee kuin pasha arkkujen ja muonasäkkien muodostamassa linnassaan,
jokailtainen lammas teurastetaan ja palotellaan, joutuakseen sitte
vatsoineen, suolineen ja kaikkineen yhteiseen kattilaan. Pää ja sorkat
paistetaan laakakivillä hiilostalla. Muutamat miehet ottavat nahan ja
käyttävät iltansa sen muokkaamiseen -- luultavasti tehdään siitä
vuodepeite.

Molemmat radshputit istuivat hiukan erillään toisista oman pikku
patansa ääressä ja nauttivat, kuten huomasin, hyvin keveäksi
päivällisekseen spinaattia, leipää ja riissiä. Ohut ilma ei näkynyt
heihin vähääkään tehoavan eikä myöskään kylmä; sitä vastoin olivat
pikku koirat suuresti nurpeillaan siitä, että lämpömittari osotti
illalla ainoastaan 7 astetta: ne ulisivat surkeasti ja ryömivät
telttisänkyni alle yhdeksi rykelmäksi. Venettä kantaneet neljä kulia
kulkivat vielä Singrulin yli erääseen luolaan, missä sanoivat saavansa
parempaa suojaa yökylmältä. Illempänä tulvi puro ja muuan sen haara
valui suoraan telttiäni kohti; se oli torjuttava tilapäisellä padolla.
Ladakit istuivat ylempänä ja särpivät punaista, voilla sekotettua
teetänsä, ja useammassa kohti loimosi nuotioiden punakeltainen lieska.

Lämpö aleni -6,1 asteeseen, ja olo kävi todella tukalaksi karulla
ylängöllä, missä tuulet tuivertavat esteettömästi eikä aurinko vielä
ole kaikkea lumen valtaa voittanut; vielä on jokseenkin isoja nietoksia
joka taholla, ja niiden reunoilta lorisee alas kirkkaita puroja, joiden
vieriltä versoo sammalta ja ruohoa. Intian lämpöön tottunut tuntee
vilun pahimmin herätessänsä, kun lumirakeet pieksävät telttiä hienojen
sokerikekojen muotoisina. Sinisenmusta korppi istuu kivenlohkareella,
lennähtää monasti alas tutkimaan mitä olemme jättäneet jäljelle,
maiskuttelee ja nieleskelee äänekkäästi ja näyttää olevan tyytyväinen
aamusaaliiseensa.

Työläästi ja vitkallisesti taivaltavat hevoset ja muulit polvitelien
ylös tuota ijankaikkisen harmaata graniitti-onkaloa isojen paasien
lomitse. Joukkomme on melkoisesti karttunut, sillä juhdat tarvitsevat
pahimmissa paikoissa apua, jotta kuormat eivät luisu alas. Voidakseen
meidän kuliemme tavoin kavuta tuollaisia nousuja raskaat taakat
seljässä tarvitaan erityisesti harjaantuneita keuhkoja, tukevaa
rintakehää ja voimakasta sydäntä. Yhä ylemmä käy kulku kohti sen
majesteetillisen vuorijonon solaa, joka erottaa Induksen isosta
sivujoestansa Shedshokista. Vielä näemme alhaalla laakson syvyydessä
vihreät vainiot, ja yhä selvempänä ja kaikilta piirteiltään näkyvämpänä
esiintyy taaksemme jäävä maisema. Viisikymmentä Rudokissa suolalla
lastattua muulia uhkaa sulkea meiltä tien, mutta miehemme häätävät ne
syrjään. Tuon tuostakin seisahdumme lepuuttamaan elukoita. Sitte
edetään taas kappaleen matkaa; yhä tiheämmin on levähdettävä; hevoset
pärskyvät, laajentavat sieramiansa ja läähättävät nopeasti. Ja sitte
taas taival lähimpään lepopaikkaan.

Vihdoinkin olemme ylhäällä, 5360 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosin
osotti lämpömittari 5,2 astetta yläpuolella nollan, mutta tuuli
puhalteli pohjoisesta, taivas peittyi sankkoihin pilviin, jotka
lakaisivat vuoriston harjoja, ja pian pitelee meitä tuima pyry
terävissä kourissaan. Tshang-la-soIan laella on kiviröykkiö täynnä
uhritankoja, joissa liehuu tuulen repimiä viirejä; kaikissa viireissä
on tibetinkielellä pyhien kuuden kirjaimen rukous; kirjavina ja
kauhtuneina lepattavat ne tuulessa, kuin tahtoisivat kohottaa rukouksia
yhä korkeampiin seutuihin saadakseen ne kohoamaan tuntemattomia teitä
jumalien korville. Sarvet ja pääkallot koristavat jylhää uhripaikkaa.
Siellä pysähtyvät kaikki ladakimme vuoronsa jälkeen, huutavat hurraata,
tanssivat, heiluttavat lakkejansa ja riemuitsemat siitä, että ovat
tapaturmitta päässeet tähän tärkeään käänteeseen.

Laskeutuminen solasta alas idän puolelle on kuitenkin vielä tukalampi;
pelkkää louhikkoa, paatereita kaiken kokoisia, teräväsärmäisiä
graniittilohkareita ja niiden välissä tuo ikuinen sohju, jossa hevosien
jokainen askel luisuu ja läiskii. Toisinaan muistuttaa polku paremmin
tilapäisiä portaita, joista on päistikkaa painuttava alas, mutta
meidän hevosemme ovat varmoja jaloiltaan ja tottuneet täpärään kulkuun;
kylmää, autiota, karua ja harmaata, tuulista ja kolkkoa on kaikki --
peräti toisin kuin vast'ikään jättämillämme aurinkoisilla, kesäisen
lämpimillä seuduilla!

Drugub, jonne seuraavana päivänä saavuimme, on 3900 metriä korkealla ja
lyhyellä taipaleella Tankseen asti nousemme ainoastaan 91 metriä; mutta
siitä alkaen nousee maa taas verkalleen, kunnes lopulta ollaan isoilla,
aukeilla ylätasangoilla, missä korkeussuhteet monikuukautisella
matkalla vain vähäisen vaihtelevat. Tanksen yläpuolella kohoaa
taustalla mahtava, kaunispiirteinen vuori; sen molemmin puolin ammottaa
syviä laaksoja; eteläisen kautta kulkee tie Gartokiin, jota sain
myöhemmin oppia tuntemaan; pohjoisen kautta taasen Muglibiin, ja sitä
kautta olin jo aikaisemmin kulkenut; tämän sain nyt nähdä jälleen ja
käyttää kahden päivämatkan ajan minulle tuttua taivalta.

Tankse-virta on jokseenkin vesirikas; me kahlasimme sen yli eräästä
leveästä, matalasta kohdasta, missä juoksu on hyvin hiljainen; vesi on
melkein ihan kirkasta, sinisenvihreää väriltään ja lipuu äänettömästi
kuin öljy pitkin uomansa someropohjaa. Koko kylä oli jalkeilla
katselemassa telttini pystyttämistä pieneen pajupensaikkoon, joka oli
käynyt sitkeään taisteluun ilmamalan tuimuutta vastaan. Mutta ne
olivatkin viimeiset kunnolliset puut, mitä sitte puoleen vuoteen saimme
nähdäksemme.

Tanksessa lepäsimme yhden päivän ja selvitimme välimme niiden miesten
kanssa, jotka odottelivat kolmenkymmenen vuokratun hevosensa keralla.
Ensimäisillä päivämatkoilla tulee aina saavuttaneeksi kaikenlaisia
kokemuksia, ja vielä nytkin oli yhtä ja toista parsittavaa. Niinpä pani
Muhamed Isa karavaanimiehiä varten kuntoon ison tibetiläisen teltin,
jonka laessa oli leveä räppänä. Pitkin teltin sisäreunaa kasattaisiin
muonasäkit muuriksi tuulta vastaan ja olisivat siinä itse suojassa
sateelta. Sitäpaitsi ostettiin miehille paahdettuja jauhoja, mausteita
ja tupakkaa, sekä lisäksi kaikki ohra, mitä seudulta oli saatavissa.
Tanksen ja Pobrangin päälliköt tarjoutuivat huvikseen saattamaan meitä
muutamiksi päiviksi, pitääkseen silmällä, että kaikki kävisi hyvin.

Iltamyöhällä valaisivat loimuavat nuotiot Muhamed Isan leirissä seutua,
ja meluava soitanto kajahteli vilkkaampana kuin konsanaan.
Karavaanimiehet jättivät kekkereillä jäähyväiset "sivistykselle" ja
olivat kutsuneet kylän arvohenkilöt ja tanssijattaret teenjuontiin ja
laulajaisiin. Iloistapa olikin remu; ohraolut "tshang", Ladakin
kansallisjuoma, sai vieraat ja isännät parhaalle päälle, ja vielä uneen
vaipuessani kuulen naisten laulua, huilun säveliä ja säkkipillin
piipatusta, kaiun kerratessa niitä vuorenseinämistä.

Elokuun 21. p:nä läksimme jälleen liikkeelle; lähtiessämme oli koko
Tankse ja vielä lisäksi naapurikylistä keräytyneet alku-asukkaat
ystävällisesti viimeistä kertaa huutelemassa meille "dshole'a" ja
"onnea matkalle".

Nyt aloin piirustaa ensimäistä karttalehteä, pannen siten alulle työn,
joka sitte enemmän kuin kaksi vuotta piti tarkkaavaisuuttani tähdättynä
jokaiseen taipaleeni kilometriin ja kaikkeen mitä tolaltani oli
havaittavissa. Samalla alkoi kivinäytteiden keruu; kerrostuma n:o 1 oli
tiiviisti laskeutunutta kristalliliusketta, laaksonpohjan yhä pysyessä
isojen ja pienien graniittilohkareiden kattamana.

Pysytellen Muglib-puron oikealla puolen saavuimme sen ylärinteen
hyville laidunmaille, missä lihomassa olleet 130 juhtaamme kiireimmiten
tarkastettiin. Sonam Tsering sai tehdä tiliä isännöimisestään, jota hän
olikin hyvin hoitanut, ja muulimme olivat nyt viiden vapaapäivänsä
johdosta lihavia ja pulskeita. Leirimme oli nyt ensi kertaa
täydellisenä koolla ja näytti neljine telttineen ja lukuisine eri
leiritulien ääreen kertyneine miesryhmineen varsin komealta. En ollut
milloinkaan saanut olojani järjestymään niin mukaviksi enkä omistanut
niin suurta ja hyvin varustettua karavaania.

Muglibin pikku kylän tuolla puolen käy tiemme kuudesti puron yli; se on
aivan kapea, ja sen vesimäärä tuntuu nyt aina pysyvän samana, sillä se
juoksee pienestä järvestä, jonka itärannalla olin pitänyt leiriäni
joululuussa 1891. Liputettu kiviröykkiö ja mani-keko osottavat sen
hydrografisessa suhteessa tärkeän kohdan, joka on vedenjakajana
Panggong-tson ja Intian valtameren välillä; se on 4327 metriä
merenpinnasta. Sieltä laskeutuu laakso verkalleen merelle päin, ja me
ratsastamme kourussa, jota myöten se aikoinaan juoksi Shedshokiin ja
Indukseen. Nyt on Panggong-tso erillään Induksesta ja sen johdosta
muuttunut suolaiseksi, sinisenvihreäksi ulapaksi.

Matka suuntautuu yhä pohjoiseen ja koilliseen. Olemme alueella, jolta
ei mitään vesiä virtaile merelle päin; olimme jo kulkeneet kolmen
huomattavan kynnyksen yli, nimittäin Sodshi-la'n, Tshang-la'n ja
parhaillaan pikku Panggong-solan, mutta vielä oli kaksi jättiläismoista
solaa edessämme, ennen kuin lopullisesti saapuisimme ylämaan avaralle
tasangolle. Ensimäisen takana täytyisi meidän jälleen laskeutua
Induksen virta-alueelle, mutta toisen takana odotteli joeton aavikko,
kunnes aikanaan saapuisimme niihin seutuihin, joista Brahmaputran
ylemmät laaksot noruvat vetensä valtamereen.



Neljäs luku.

Tibetiläisen ylämaan reunalle.


Pobrangin kylässä vieraili teltissäni viimeinen europalainen, mitä
kahteen vuoteen näin: englantilainen urheilumetsästäjä Lucas Tooth,
joka oli varsin tyytyväinen vuoristossa saamaansa antilopisaaliiseen.
Siellä myös sain viimeisen postin maailmalta, ja hoidin
kirjeenvaihtoni, postinkuljettaja kun jo seuraavana aamuna palasi
Lehiin.

Ostimme eläväksi muonavarastoksi kolmekymmentä lammasta, sillä enempää
emme luulleet tarvitsevamme, koska metsästyksenkin piti jotakin tuottaa
ja jotkut mieheni olivat kelpo pyyntimiehiä.

Muhamed Isan ehdotuksesta korotettiin Sonam Tseringin palkka
kahdeksikymmeneksi rupiiksi ja hänestä tehtiin muulien karavaanibashi.
Vanha Guffaru oli hevoskaravaanin johtaja, ja Tsering, kuten aivan
yksinkertaisesti nimitimme Muhamed Isan nuorempaa veljeä, sai
valvoaksensa pikku karavaanin, joka kuljetti päivätamineitani sekä
Robertin ja minun teltit ja keittiöt. Molemmat tshaprassit, Razul ja
Ishe, saivat nyt eron palveluksestaan; viimeiseksi saivat jäädä
vuokratut hevoset ja niiden kymmenen kuljettajaa.

Joka ilta oli tapanani neuvotella Muhamed Isan kanssa; tavallisesti oli
myös saapuvilla Robert, ensimäinen palvelijani, joka johti karavaanin
taloutta ja piti kirjaa menoistamme. Me päätimme nyt luovuttaa veneen
muutamien vuokraamiemme jakhärkien laahattavaksi ja palauttaa takaisin
viimeiset kulikantajamme. Sitte laadimme laskelman muonavaroistamme.
Maissin ja ohran piti riittää 68 päiväksi; kolmeakymmentä miestämme
varten ostettuja jauhoja oli hyvin 80 päiväksi; riissivarasto ei
voisi loppua ennen neljää tai viittä kuukautta. Mutta laskipa ja
suunnittelipa miten tahansa, koko Tibetin halki samoaminen on aina
arvaamaton seikkailu. Voi olla varma siitä, että menettää juhtiansa
joukoittain; voipipa käydä niinkin pahoin, että kuormat käyvät eloon
jääneille elukoille liian raskaiksi, jolloin osa tavaroita on
heitettävä tiepuoleen. Mutta sattuu sitäkin, että muonavarat tuhoutuvat
nopeammin kuin elukat; silloin on näiden tyytyminen suuriin
supistuksiin rehussaan ja lopulta saaminen ravintonsa vain maan
antimista.

Pääasiana oli minulle nyt, että saisin karavaanin ylläpidetyksi siihen
asti, kunnes Bogtsang-tsangpon pohjoispuolella tapaisimme ensimäiset
paimentolaiset; jos onnellisesti pääsisimme sinne saakka, niin
kylläpähän jo joku keino keksittäisiin. Jo nyt tein tilapäisen
sotasuunnitelman, etupäässä päättäen pysytellä riippumattomana ajasta
ja välimatkoista, pitäen vain laidun- ja vesipaikkoja silmämääränä,
päivämatkan pituuden määrää silloin noiden väittämättömien apuneuvojen
esiintyminen, ja jo yksituntinenkin taivallus riittää kokonaiseksi
päiväksi, kunhan se vain viepi välttävälle laitumelle. Missä taasen maa
on ihan karua, siellä voi edetä mielin määrin.

Elokuun 24. p:nä läksimme Pobrangista ratsastamaan ylös laaksoa.
Lunkariin leiriytyessämme alkoi aamupuoleen asti kestävä lumisade
pihistä yhdeksään nuotiotuleemme. Jäätynyt lumi narskui aamulla
jalkojen alla, koko maisema oli peittynyt talvipukuunsa, ja paksuja
pilviä leijui kaikilla harjanteilla. Ostettuamme minulle maidon
tuottajiksi kymmenen vuohta, läksi valtava kulkue mustan
jättiläiskäärmeen kaltaisena kiemurtelemaan ylös solatietä. Tukevimmin
marssivat raskaimmin sälytetyt juhtamme, seitsemän vuokraamaamme jakia;
nuo isot mustat otukset eivät tuntuneet piittaavan solan korkeasta
asemasta eivätkä taakkansa painosta, vaan pysyivät päivän pitkän muiden
tasalla. Pian sitävastoin tuupertui se hevonen, joka oli luettelossa
n:o 52:na; se oli Sanskarista ja maksoi 90 rupiita. Edellisenä päivänä
se ei ollut enää syönyt; nyt se ponnisteli turhaan, sieraimista tippui
verta, maha oli turvonnut, turpa kylmä. Yksinäisenä ja hyljättynä näkyi
se vielä jälkeenpäin solan korkeimmalta laelta mustana pisteenä
lumihangessa. Sola oli vienyt veronsa.

Tämä sola, Marsimik-la, oli leiripaikkaamme näyttänyt helpolta ja
vaarattomalta, mutta väleen osottausi sen kiipeäminen hankalaksi
yritykseksi. Ensimältä täytyi hevosten pysähtyä joka viides minuutti
hengähtämään, sitte jo aina puolentoista minuutin kuluttua, lopulta ne
jaksoivat tunata vain minuutin kerrallaan, huohottaaksensa toisen
minuutin. Lunta oli nyt lähes jalkaa paksulta; väliin poltteleva
aurinko loi sen pinnasta silmiä vihlovan kiillon.

Edessämme näyttää karavaani juuttuneen ihan paikoilleen, niin
vitkalleen edistyy kulku tässä kovin ohenneessa ilmassa. Kuitenkin
liikkuu se eteenpäin, sen kuulee ajajien alinomaisesta hoilotuksesta.
Jotkut ladakit laulavat yksiäänisesti ja soinnukkaasti, keventääkseen
omaa ja juhtain työtä. He ovat hilpeitä ja tyytyväisiä kuin
talkoomatkalla. Tuon tuostakin mörähtää Muhamed Isan ääni kuin jyrisevä
ukkonen, kajahutellen kehotushuutoja "tshavas" ja "tshabardar". Näemme
hänen seisovan korkealla ylhäällä viimeisessä mutkassa solan suussa
jakelemassa käskyjänsä karavaanin nyt muodostaman puolikehän
keskuksessa. Hänen tottunut haukansilmänsä näkee jok'ainoan hevosen;
kun joku kuorma uhkaa luisua alas, huutaa hän lähimmän miehen sitä
tukemaan; kun syntyy tukkeutuma tai aukko, jonkin elukan poiketessa
polulta, äkkää hän sen oitis. Kädet taskuissa ja piippu suussa astelee
hän levollisena perässä päin jalkaisin Marsimik-lan yli.

Nyt saapuu ensimäinen muuli-osasto solan kynnykselle. Huikea riemuhuuto
kajahtaa vuorilla; se kuuluu heleänä ja puhtaana, mutta sanomattoman
ohuena ja ihan kaiuttomana näin keveässä ilmassa. Jokaiselta uudelta
osastolta pääsee solaan saapuessaan sama riemuhuuto. Keventynein mielin
näen viimeisen hevosen katoovan solan valkean harjareunan taakse.

Laskeutumisen tekee ilkeän tukalaksi louhikkoinen niin sanoakseni
liejussa uiskenteleva pohja, jossa on vaihteluna vesikuoppia,
lukemattomia noruvia puroja ja tasaisin paikoin petollisia hetteitä.
Jyrkkenevää rinnettä myöten pääsemme paatereiseen, hedelmättömään
laaksoon, kohiseva virta pohjanansa, ja seuraavana päivänä kohosi
edessämme näkyviin mahtava musta jono, joka on Tshang-shenmo-laakson
pohjoispuolella. Polkumme johti tähän komeiden lumihuippujen ja
terävien kärkien ympäröimään laaksoon, ja me leiriydyimme sen
halki juoksevan Kograng-sanspo-joen vasemman rannan kapealle
kasvullisuusvyöhykkeelle. Itään päin on sieltä viiden päivän matka
Lanek-la-solalle, joka kuuluu koko Tibetin poikki kulkevan Karakorum
vuoriston mahtavaan selänteeseen. Jotkut englantilaiset matkustajat
olivat kulkeneet sen solan yli. Minulta oli se oikotie suljettu; olin
luvannut lordi Mintolle, etten toimisi Englannin hallituksen
toivomuksia vastaan, vaikka kukapa minua nyt olisi estää voinut.

Elokuun 28. p:nä läksimme tuosta rauhallisesta ja hauskasta paikasta,
yhä edemmäksi etääntyäksemme ihmis-asumuksista ja -teistä. Pitkään
aikaan emme joutuisi niin matalalle merenpinnasta, kuin tässä
pohjukassa.

Päivä oli helottavan lämmin; matka kulki pitkin virran kallioista
äyrästä. Maanvieremän muodostama railo on lapioin ja kuokin muokattava
kuntoon erään pikku solan laella ja samassa on edessämme kaalamo, josta
meidän on mentävä toiselle rannalle. Vesi kyllä vaahtosi hevosien
lautasille, niitä pitkänä rivinä ylitse vietäessä, mutta syvyys ei
ollut millään kohdalla yli 70 cm ja kaikki pääsivät onnellisesti
rantaan. Jakeille oli kylpy ilmeisesti mieluisa; ne kahlasivat niin
verkalleen kuin suinkin ja veneeni lipui oman elementtinsä yli sitä
hipaisemattakaan. Vaikeinta oli saada lampaat ja vuohet mukaan. Koko
lauma ajettiin alas veden partaalle, siellä napattiin muutamia sarvista
kiinni ja heitettiin virtaan, vaikka ne rynnistivät hurjasti vastaan.
Mutta toiset havaitsivat aseman ylen ankeaksi, pyörsivät pois ja
pelastausivat hurjalla paolla lähimmälle penkereelle. Toistamiseen
ajettiin koko parvi rantaan, miehet muodostivat ketjun ja tuuppivat ne
veteen; kun ensimäiset nyt päättivät kahlata, niin seurasivat niitä
muutkin, urheasti taistellen veden voimaa vastaan.

Heti pikku Mankogh-la-solasta päästyä tekee laakso jyrkän mutkan ja
jouduimme harjanteiden ja sivuhaarojen yli uudestaan alas jokirantaan.
Leiripaikallamme oli jokseenkin hyvä laidun; paikan nimi oli Gogra.
Sieltä pääsee kahtakin laaksoa myöten Karakorum-jonon pääselänteelle:
Tshang-lung-bormaa ja Tshang-lung-dshogmaa eli "keskimäistä ja alempaa
pohjoislaaksoa" pitkin. Kumpainenkin laakso tietenkin veisi meidät
pahanlaiseen solaan; me valitsimme jälkimäisen. Jollakinhan tavoin
kyllä pääsisimme ylitse, ja vaarallisimmissa paikoissa voisivat miehet
pahimpaan hätään kanniskella arvokkaimpia kapistuksia.

Paljoa ylemmä emme seuraavan päivän ponnistuksilla oikeastaan tulleet,
mutta matka kulki niin monia jyrkänteitä ylös ja alas, että päivämatka
oli yhtä rasittava kuin useittenkin solien samoaminen. Virta oli nyt
melkoisesti kutistunut, koska jo olimme jättäneet taaksemme useita sen
sivujokia. Kuitenkin oli kahlaaminen työläämpää kuin edellisellä
kerralla, sillä koko vesimäärä käytti yhtä ainoata uomaa ja virtasi
vuolaammin. Paimenilla oli melkein mahdottomana työnä saada lampaat
aamukylmään vesiryöppyyn.

Tshutan seuduilla, missä jälleen olemme laakson pohjalla, on
rikkipitoisia lämpimiä lähteitä. Eräs niistä on muodostanut kolmen
metrin korkuisen pyramiidin, joka näöltään muistuttaa kärpässientä;
keskellä sen hattua tiukkuu vesi pisaroina sivulle, keräten hatun
röytääseen stalaktiittikiehkuran. Lähteensilmästä heruva vesi oli 51
astetta lämmintä. Toinen lähde, jonka suihku syöksyi virtaan suoraan,
oli vain 42 astetta lämmin. Useissa kohti rannassa ja uomassakin
porisee vesi kuin kiehuen.

Jylhän seudun ylitse pääsemme vihdoin Tshang-lung-dshogma-laaksoon
hyväiseen lumisateeseen. Välttämätöntä oli pitää päivän lepo, sillä
meitä odotti se korkea sola, joka on vedenjakajana Induksen ja
ylätasangon välillä. Auringon vuoroin paistaessa, vuoroin lumen
tuprutessa kävimme Robert ja minä penkomaan arkkujani; talvitamineet ja
turkit otettiin esille, telttisänky pantiin syrjään; vuoteeni
tehtäisiin tästälähtein maahan, alustanansa vahapeite ja karvamatto,
tällä tavoin kun pysyy paljoa lämpimämpänä.

Elokuun viimeisenä päivänä jatkettiin matkaa yhä korkeammalle
vuoristoon. Maisema oli liituvalkeana lumesta, mutta jo keskipäivällä
oli maa jälleen paljaana. Minä ratsastin nyt pienellä, valkealla,
virkeällä ladakilaisponilla, joka asteli varmasti -- meistä sukeutui
väleen mitä parhaat ystävykset. Erääseen mutkaan kasattu pikku
kiviröykkiö osottaa ihmisiä käyneen siinä paikassa, mutta siitä
käynnistä on ehkä jo vuosikymmeniä kulunut. Kaikki on hedelmätöntä;
villejä jakeja kuitenkin näkyy siellä äskettäin oleskelleen.

Poikkeamme päälaaksosta pieneen sivulaaksoon. Pikku puro, jota
seuraamme ylöspäin sen lähteelle, pääselänteelle asti, on viimeinen
lähde Induksen virrastosta, mutta se on kuitenkin Induksen kautta
viestin viejänä näiltä yläviltä tienoilta merelle. Eräässä pikku
notkelmassa tapasimme runsaasti dshapkak-kasveja, kovia kuin puu, mutta
olimme jo siksi kaukana, ettei tätäkään laihaa laidunta käynyt
halveksiminen. Sinne pystyttämämme leiri ristittiin n:o 1:ksi, sillä me
olimme jo maantieteellisten nimien ulkopuolella.

Syyskuun 1. päivä otti lujalle. Läksimme aikaisin liikkeelle, ja
astuessani satulaan näin koko ahtaan laaksonkourun edessäni
sulloutuneeksi täyteen karavaanin eri osastoja. Jonkunlaisella
jännityksellä jätimme leirin n:o 1, sillä nyt lähenimme todenperään
villejä seutuja ja joutuisimme kulkemaan ensiluokkaisen solan yli, jota
yksikään miehistäni ei tuntenut ja josta ne tiesivät ainoastaan, että
sen nimi oli Dshang-lung-dshogma; se sijaitsee hiukan itään siitä
solasta, jonka näkee isolla englantilaisella Koillis-Ladakin kartalla
mainittuna, ja minun tietääkseni ei sitä vielä ole yksikään matkustaja
käyttänyt.

Rinteet molemmin puolin ovat pelkkää kuohkeata, erinomaisen hienoa
kosteata multaa, jonka pinnassa risteilee jalan syvyisiä vakoja.
Muutamien ulkonemien reunoissa kulkevat nuo vaot samantapaisesti kuin
jäätikkökielekkeen pyöröuurrot. Se on maanvieremäkamaraa; rinteet
joutuvat luisumaan ja lipuvat omalla painollaan, ne kun ovat läpeensä
kosteat ja kun muraa ei ole mitkään juuret sitomassa; ne ovat
liikkeessä, ja maiseman tylpästi pyöristyneet piirteet ovat tämän
ilmiön tuloksia.

Erämaan äänettömyys vallitsee näissä ihmisjalan astumattomissa
seuduissa; silloin tällöin vain kuuluu karavaanimiesten varotus- ja
kehotushuutoja. Laakso käy ihan kapeaksi; sen sorakamarasta tiukkuu
vettä, joka hädin kykenee muodostamaan puron. Mutta tuohon soraankin,
joka ei edes sammalta kasva, juhdat vajoavat kuin liejuun. Työläs
päivätyö päättyy 5780 m korkeudessa 1 asteen lämmössä vietettyyn yöhön,
ja aamulla alamme verkalleen laskeutua solan pohjoisrinnettä alas pikku
kourua myöten. Seuraavalla leiripaikallamme ei ollut rahtuakaan
laidunta eikä nuotion aineksia. Siitä läksimme puron parrasta pitkin
kulkemaan korkeiden vuorien onkalossa; maisema oli kuollutta, ei
ruohonkortta näkynyt, ei edes eksyneestä antiloopista jälkeä; kaikki
elimellinen elämä näytti karkotetulta.

Sää oli aito tibetiläinen. Raekuuro toisensa jälkeen kylmäsi meitä,
mutta aurinko silti aina pysyttelihe jossakin päin näköpiirissämme.
Toisina päivinä taasen saimme tuntikausia hapuilla sokaisevassa
lumipyryssä. Vasta leirissä n:o 6, syyskuun 5. p:nä, saimme jälleen
käytettäväksemme laidunta, joskin niukkaa, ja polttoaineita. Syysk. 7.
p:nä palautettiin kuusi viheliäisiksi kulunutta vuokrattua
hevosluuskaa, kuormiensa tyhjennyttyä, kahden viejän keralla takaisin;
muuleista kuoli leiripaikkaan yksi, samaten sitte päivämatkan varrella
muuan iso Jarkenthevonen.

Virralta poikettuamme maisema kävi enemmän avoimeksi, vuorten keskessä
solui aukeita laaksoja pohjoisille suunnille. Veden puute alkoi
tehdä haittaa. Olimme saapuneet Luoteis-Tibetin _Aktsai-tshinin_
omistajattomalle alueelle: sitä ei väittäne omistavansa Kashmirin
maharadsha, ei dalai-lama, eikä se Kiinan-Turkestaniakaan liene.
Kartoilla ei ole mitään rajoja mainittu ja kivipyykkejä hakee turhaan.
Villiaasit, jakit ja nopsajalkaiset antiloopit eivät moisista
rajakivistä piittaa. Täältä käsin saatoin siis tunkeutua itää kohti,
loukkaamatta Englannin hallituksen toivomuksia.

Itää kohti käänsimmekin pian kulkumme, käyttäen saavuttamaamme tasaista
ylätasankoa maantienämme. Vasemmalla näyttäytyi nyt Aktsai-tshinin
järvi, jonka Crosby on v. 1903 sivuuttanut, sen helakansininen pinta
poikkesi räikeästi muulloin vallitsevista sameista väreistä.
Itään päin oli maa näköpiirin rajaan asti avoin; useampia päiviä saimme
jatkaa tätä vaivatonta taivallusta, ja odotin tässä aukeassa
pitkittäislaaksossa tapaavani Wellbyn, Deasyn ja Rawlingin matkoilta
tunnetut _Lake Lightenin, Dsheshil-kölin ja Pul-tson_ (tso = järvi).
Kamara oli kauttaaltaan ketohiirien kaivelemaa; nuo dshapkak-kasvien ja
ruohojen juurista elävät kiusalliset nakertelijat kompastuttelivat
hevosia tuon tuostakin.



Viides luku.

Lake Lightenilla.


Mielihyvän tuntein jätimme aivan lähelle Aktsai-tshinin rantaa
pystyttämämme leirin n:o 9 (4929 m), sillä niin kauvas kuin silmä
kantoi, pysyi maa yhä aivan tasaisena; sen nousu järven rannasta oli
niin vähäpätöinen, ettei sitä voinut ollenkaan havaita ilman
punnituskojeita. Leiriin jäi jälleen yksi menehtynyt hevonen.

Kauvan ratsastimme muinaista järven pohjaa, kovettunutta saviliejua
pitkin. Sitte muuttui maaperä hienosoraiseksi ja kovaksi, kuin
viertotiejyrällä puserretuksi. Ainoastaan virrattomassa ontelossa voi
syntyä valtaisien vuorten väliin tuollaisia tasaisia ketoja.
Rapautuminen, rajusateet, juokseva vesi, tuulten tuiverrus
työskentelevät yhdessä maiseman tasottelemiseksi; kaikki ylänteet ja
harjut siten alenevat, kaikki syvänteet täyttää lieju, hieta ja mura.
Antiloopeja ja kulaaneja näyttäysi arkoina parvina.

Heinää alkoi esiintyä runsaammin; se rehotti parhaiten hietaisessa
maaperässä -- pikku tukkoina, jotka olivat vain keskeltä vihreät ja
mehukkaat, reunoilta taasen yökylmäin kellastuttamat ja kovettamat.
Länsituuli kohahteli heinikossa mieltä viihdytellen. Kuka olisi osannut
aavistaa ruohoaroa täällä pohjois-Tibetin ylätasangolla! Paikotellen
oli kamara valkeana suolasta, toisin paikoin alkoi ohut karkean
kvartsihiekan kerros muodostella nietoksia.

Me aloimme päivä päivältä menettää jonkun hevosistamme, etenkin sitte
kun kylmä itätuuli räntäsateineen kävi koko oloamme kohmetuttamaan.
Kolmen harjanteen yli kavuttuamme saimme vihdoin Wellbyn karttaa
seuranneina näkyviimme Lake Lightenin laajan järven. Kuuden päivän
samoaminen oli saattanut meidät 5273 m korkealla olevalle
solakynnykselle, jonka alla ulappa kohtasi katseemme. Juhdat olivat jo
niin uupuneita, että meidän täytyi kaikin mokomin etsiä hyvää laidunta
ja levähyttää elukoita muutama päivä. Leiri n:o 15 pystytettiin
rannalle.

Tärkeä muutos tapahtui nyt retkessäni kiellettyyn maahan. Tuskin olimme
asettuneet leiriin, kun viimeiset kahdeksan pestattua tankselaista
nöyrästi rukoilivat saada palata kotiin, vaikka olivatkin sopineet
saattavansa minua Dsheshil-kölille asti. Heidän hevosiansa oli enää 19
jäljellä, niistä vain kahdeksan kunnossa; he pelkäsivät pitemmälle
samoamalla tekevänsä palaamisensa mahdottomaksi. Muonavaroja heillä oli
kymmeneksi päiväksi; siinä ajassa he luottivat pääsevänsä järven
eteläpuolisen vuorijonon yli Arport-tson ohitse Lanek-la-solalle.

"No, valmistautukaahan siis", myönnyin minä, ja jatkoin Muhamed Isaan
kääntyen: "Manuel ja molemmat radshputit eivät voi kestää ilmanalaa;
lienee parasta, että hekin saavat lähteä talven tieltä."

Muhamed Isa oli valtioviisas ja koetti salata tyytyväisyyttään,
vastatessaan: "Niin, jos otamme ne mukaamme talven selkään, niin ne
paleltuvat. Jo nyt hytystelevät ne nuotion ääressä kylki kyljessä kuin
murmelit ja loukuttavat silti hampaitaan ja tärisevät turkeissaan."

"Tulemme helposti toimeen ilman heitä."

"Tähän asti ne eivät ole vielä tehneet enempää kuin koirampenikkamme,
pikemmin vähemmän, sillä ne ovat joko liian laiskoja tai liian ylhäisiä
keräämään polttoaineita omaan nuotioonsa; kahden ladakin on niitä ja
niiden hevosia palveltava. Olisi suuri voitto päästä niistä eroon."

"Jos annamme heidän mennä, niin on meillä myös apua heidän hevosistaan,
sillä voinhan vuokrata heille muutamia poistuvista tankselaishevosista,
jotka sitte ovat heidän käytettävänänsä matkalla Ladakiin."

"Niin, herra, niillä on kolme ratsua ja vielä tamineitansa varten kaksi
kuormahevosta. Menetämme nyt tankselaishevoset, joista jotkut tosin
ovat kantaneet vain polttoainetta, mutta niiden lähtö lisää kuitenkin
omia hevosiamme kohti viisitoista uutta kuormaa. Ovatpa siis mustien
miesten hevoset meille mitä tarpeellisin lisä."

Seuraavana päivänä sälytettiin levyt ja kivinäytteet, jotka voitiin
lähettää Srinagariin, ja minä kirjottelin kirjeitä kotipuoleen ja
Intiassa asuville ystävilleni. Pyysin eversti Dunlop Smithiä
varakuninkaan luvalla lähettämään minulle sillävälin saapuneet kirjeet
Dangra-dshum-tson tienoolle. Ne oli lähetettävä Giangtsen ja Shigatsen
kautta; tashi-lama, joka äskettäin oli Intiassa saanut niin
sydämellisen vastaanoton, epäilemättä kernaasti toimittaisi postilaukun
minulle. Ajattelin, että jos Tibetin sisämaassa kiellettäisiinkin
minulta edemmä tunkeutuminen, minulta toki ei evättäisi postiani --
pahimmassa hädässähän voisin puolestani tehdä postilaukun
perilletoimittamisen heidän omiin vaatimuksiinsa suostumisen ehdoksi.

Syyskuun 17. p:n aamuna makasi kolme omaa hevostani kuolleina telttien
välissä. Seuraavana yönä kuoli iso täplikäs Jarkent-hevonen, joka oli
kantanut venettäni. Ja kun aurinko nousi 19. p:nä, oli edellisiin
yhtynyt vielä kaksi uhria, maaten kaula ja koivet ojossa ja -18,4
asteen yöpakkasen kivikoviksi jäädyttäminä! Kutsuin puheilleni Muhamed
Isan.

"Montako juhtaa meillä vielä on?"

"Meillä on 83: hevosia 48, muuleja 35; kuollut on 10 hevosta ja yksi
muuli."

"Olisi paha, jos kuoleminen jatkuisi viimeisten kolmen päivän
vauhdilla!"

"Sitä en usko, sahib. Heikoimmat ovat menehtyneet, vantterimmat
jääneet."

"Mutta täällä on heittänyt henkensä kuusi hevosta. Se merkitsee
eloonjääneille kuutta kuormaa lisää, puhumattakaan tankselaishevosten
15 kuormasta!"

"Kuolleet kuusi eivät viime päivinä ole olleet laisinkaan
kuormitettuja."

"Mutta kuormat käyvät nyt kaikessa tapauksessa liian raskaiksi."

"Tänne leiriydyttyämme olen myöntänyt juhdille kaksinkertaiset
maissi- ja ohra-annokset, sekä vahvistaakseni niitä että keventääkseni
kuormia. Ensi päivinä täytyy meidän sitte pitää päivämatkat lyhyinä ja
mieluummin antaa elukkain syödä tukevasti, kuin heittää pois
ainoatakaan ohrasäkkiä."

"Hyvä. Tästä on matkaa Dangra-dshum-tsolle 510 engl. penikulmaa; 16
penikulman päivämatkoja pitäen se taival viepi 51 päivää. Jos vielä
lisäämme lepopäiviä 15, niin täytyy meidän marraskuun 25. p:ksi ehtiä
tuolle järvelle. Muulit näyttävät minusta vastustuskykyisemmiltä kuin
hevoset; meidän täytyy yrittää pelastaa edes kantajoukko tukevia
muuleja; myöhemmällä kyllä joku keino keksitään, kun tapaamme
ensimäiset paimentolaiset."

"Kyllä kaiketi. Pahimmassa tapauksessa voivat ladakimme kantaa
välttämättömintä, meidän kaikkien kulkiessa jalkaisin."

Neljä hevoskuormaa maissia ja ohria oli kulutettu tässä leirissä;
tästälähtein kuluisi päivittäin yksi kuorma, miesten muonavaroja
lukuunottamatta. Mutta luultavasti menettäisimme myös päivittäin yhden
juhdan, useasti ehkä kaksikin tai enemmän. Kuitenkin saatoimme aina
toivoa löytävämme parempaa laidunta, jolla elukat pääsisivät jälleen
voimistumaan, käännyttyämme kaakkoa kohti. Meillä ei vielä ollut mitään
valittamisen syytä. Vuokratuista tankselaishevosista oli minulle ollut
erinomainen apu. Saatoimme lähteä Lake Lightenin länsirannalta
mukanamme 83 täysin kuormin sälytettyä juhtaa. Vene kojeinensa tarvitsi
kaksi hevosta kuljetukseensa, mutta ajattelin säästää niitä pari päivää
ja käyttää venettä omana kuljettajanansa yli ulapan.

Syyskuun 19. p:nä lähti seurueemme kotiinpalaava osa. Intialaisia
minun tuli surku; eihän ollut heidän vikansa, etteivät kelvanneet
ilman-alaan, eikä heillä ollut muuten vielä ollut tilaisuutta millään
tavoin kunnostautua. Muonavaroikseen he saivat jauhoja, sokeria, teetä
ja riissiä sekä lampaan. Manuel sai ottaa mukaansa koiranpenikoista
yhden, johon hän oli kiintynyt. Muhamed Isa oli ommellut heille
tyhjistä säkeistä teltin, suojaksi yökylmiltä. Sen koommin en ole
heistä mitään kuullut. Puolentoista vuoden kuluttua tiedusti Manuelin
isä minulta kirjeellisesti, minne hänen poikansa oli jäänyt, mutta minä
sain vain sen verran selville, että hän oli Lehiin tullut ehein nahoin.
Toivon kuitenkin, että hän jo on kotiutunut harhailuiltaan.

Lähteneet herättivät todellista kaipuuta, mutta minä viihdyttelin
mieltäni puuhailemalla venettä kuntoon; se pantiin kokoon rannalla.

Säteilevän kirkas päivä 16,8 asteen pakkasen jälkeen! Leirillämme oli
lähde jäätynyt kiiltäväksi viiruksi, joka kiemurteli alas rantaan, ja
vesirajassa loiski kahden metrin levyinen riitereunus aallokossa.
Järven vesi kelpaa hätätilassa juotavaksi; sen suolapitoisuutta
vähentävät luultavasti meidän rantamme lisät, siinä kun järveen laskee
solasta soluva joki ja lukuisia lähteitä. Pohjahiedan hieno
poimuuntuminen on aaltoilun huojuvasta liikunnasta käynyt hyvin
selväpiirteiseksi; vesi on ihan kristallikirkas.

Nyt sälytettiin raskaat kuormat juhtiemme selkään, jotka olivat
jälleenkin menettäneet yhden tovereistaan. Karavaanilla oli määränä
samota pitkin pohjoisrantaa ja asettua leiriin soveliaalle paikalle
liki järveä. Robertin piti laatia tilapäinen karttaluonnos
rantaviivasta; Tsering, Muhamed Isan veli, sai pyynnöstään seurata
minua veneretkelleni. Kaksin läksimme sitten yht'aikaa ja huojennuksen
tuntein tuolta autiolta paikalta, missä olimme lausuneet hyvästit
monelle matkatoverillemme ja menettäneet seitsemän hevosta. Erämaan
hiljaisuudessa makasivat ne siellä rantalaineitten laplatuksen
tuudittamina -- jumalien ja ihmisten unohtamassa kalmistossa.

Tsering piteli airoja pian taidokkaasti, ja jälkeenpäin tuli länsituuli
apuumme. Kuljimme viistoon järven luoteisen kulman poikki ja
taipaleemme oli siten paljoa lyhyempi kuin karavaanin. Ensi hetkestä
ihastuin englantilaiseen veneeseeni, joka oli yhtä tukeva ja mukava,
kuin helppo ohjatakin. Mutta kun taas leiriydyttyämme piti seuraavana,
syyskuun 21. p:nä, pitkittää matkaa, niin siitäpä koituikin muistettava
päivä kronikassani.

Itään päin näytti järvi aivan pieneltä, eikä sen itärannalle voinut
olla pitkää matkaa; karavaanihan saattaisi siellä päin leiriytyä liki
järveä missä tahansa vain välttävääkin laidunta löytyisi. Jos ehättäisi
pimeä ennen kuin minusta mitään kuuluisi, niin voisivathan miehet
sytyttää rannalle merkkitulen. Mutta kylläpä me saapuisimme ajoissa!
Pidimme yritystä pikku seikkana emmekä ajatelleetkaan ruokavaroja,
juomavettä, polttoaineksia ja lämpimiä vaatteita matkatarpeiksi. Olin
pukeutunut tavalliseen asuuni, nahkaliivit yllä ja kauhtana mukana, ja
ainoastaan perätuhdon pehmikkeeksi oli sille levitetty turkit.

Niin, kevytmielisiäpä olimme! Aamupäivällä tarkastin tapani mukaan
kaikki juhdat ja opetin sitte Rehim Alille soututaitoa, sillä tällä
kertaa piti hänen tulla mukaan, ja hän menestyi niin vireästi, että
hänet juhlallisesti nimitettiin "kemi-bashiksi", laivaston päälliköksi.
Heti lähtiessä päätin ensin soudattaa suoraan järven poikki tehdäkseni
luotauksia ja mitatakseni sen leveyden. Välimatkat tahi oikeammin
nopeuden sain selville Lythin tukholmalaisella virtamittarilla, ja
syvyys oli mitattava kunkin neljännestunnin kuluttua. Kello 11 oli
veden lämpö 6,2 astetta ja jälkeenpäin se vielä nousi joitakuita
asteita. Päivä oli säihkyvän kirkas ja tyven, kello 1 oli 11,7 astetta
lämmintä. Otin määräkseni erään rantapengermän mustan suistoholvin,
sitä kohti ohjaisin tarkalleen. Juomavedettä saatoimme olla; areometri
osotti järvessä 1000, se ui siis yhtä syvällä kuin suolattomassa
vedessä.

Rannikkomme lautaita kalloi sentimetrin vahvuinen jää. Pohjoisten
vuorten juurella liikkui kuusi villiä jakia. Järvi levisi lumoavan
kirkkaana kuvastimena, jossa oli havaittavissa vain heikko, verkallinen
maininki kuoleutuneen yötuulen toiminnasta. Ei pilven hattaraa, ei
hienoisintakaan henkäystä, viime päivien myrskyämisestä ei merkkiäkään.
Taivaan helakkaa turkoosisineä vasten hohti järvi etelään katsoessa
niin heleänvihreänä kuin kevään hennot koivunlehdet.

Muutaman minuutin ajan kuulimme vielä loittonevien muulien kellojen
kilinää, mutta pian häipyivät karavaanin mustat reunapiirteet
rantakunnaitten sekaan. Rehim Ali souti kuin parahin ammattimies. Jo
toisessa luotauksessa oli syvyys 35,1 metriä ja kolmannessa 49. Kun
soutajani seuraavalla kerralla pidätti aironsa, ei 65 metrin pituinen
luotausliina enää tavannutkaan pohjaa; valitettavasti ei meillä ollut
varanuoraa, kun en ollut koskaan ennen havainnut tibetiläisiä järviä
niin syviksi.

"Tällä järvellä ei kerrassaan pohjaa olekaan", huoahti Rehim Ali.

"Tietysti sillä on pohja, mutta meillä ei ole nuoraa lisää."

"Eikö sahib pidä vaarallisena pitkittää matkaa, kun järvi on niin
pohjaton?"

"Vaaraa ei ole vähintäkään; me soudamme rantaan päin, sehän ei ole enää
kaukana, ja silloin on meillä vain pikku matka leirille."

"InshalIah! Mutta rantaan voipi olla taivalta enemmän kuin näyttää.
Bismillah!" huudahti hän ja kävi jälleen käsiksi airoihin.

Kello kahdelta oli järvi ihan kirkas kuin lasilevy; vuoret toivat
siihen ihmeellisiä, sekavia kuvaisia. Ihan päätä pyörrytti, järven väri
oli nyt sama kuin taivaan, tuntui kuin olisi oltu leijumassa
heleänsinisessä eetterissä keskellä haaveellista renkaanmuotoista
kiertotähteä. Pohjoisessa oli takanamme avautunut mahtavan
vuorenharjanteen kuvasarja, ikuisen lumen kattamine latuskaisine,
korkeine sukkuloineen. Aurinko poltteli hehkuvan kuumana, Rehim Ali
pyyhkieli otsaansa, paperossini haiku pysyi liikkumattomana ilmassa,
vain vene ja aironvedot nostattivat veden pinnalle kareita -- kaikki
oli hiljaista ja rauhallista kuin vuoristoon viivästynyt jälkikesän
päivä.

"Luoja meitä hämärältä varjelkoon", tuumi Rehim Ali, "on vaarallista
olla järvellä vielä auringonlaskun jälkeen."

"Älähän murehdi!"

Nyt tapasi luotausliina 29 metrin päässä pohjan ja seuraavalla kerralla
10 metrin. Neljännestunnin kuluttua hyppäsimme maihin.

Piirsin pohjoisista vuorista panoraman, Rehim Alin järsiessä
leivänkannikkaa, jonka oli varovaisuudessaan ottanut mukaansa.

Neljännestä vailla neljä lykkäsimme veneen jälleen vesille. Kahden
tunnin kuluttua täytyisi hämärän olla käsillä, mutta silloinhan
näkisimme rannalta leirinuotion loimon. Järven itäpää näytti aivan
likeiseltä; mutta siinä helposti pettyi kangastuksen takia. Soudimme
jonkun aikaa itäkoillista kohti rantaa pitkin. Olisihan toki
merkillistä, jos tänään ei tulisikaan länsituulta; ehtimän takaa
kysäisin Rehim Alilta, jolla oli läntinen taivaanranta edessään, oliko
siellä päin taivas sees vai eikö jo näkynyt länsimyrskyn oireita.

"Ei, ei ole myrskyä tekeillä", vastaili hän levollisesti.

"Mutta nyt se sentään tulee", arveli hän tuokion kuluttua, "ja pahanapa
tuleekin!"

Minä käännyn katsomaan ja näen lännessä sen solan yläpuolella, jonka
yli olimme muutamia päiviä takaperin kavunneet, korkeita,
vaaleankeltaisia tomu- ja hietakasautumia, jotka pian paisuvat 30
asteen kohdalle yli taivaanrannan; ne nousevat nopeasti, sulautuvat
synkeäksi pilveksi ja peittävät näkyvistä lännen vuoret. Tosiaan on
länsimyrsky lähenemässä.

Mutta vaara ei ole meille suuri, sillä pääsemmehän poikkeamaan maihin
missä tahdomme; tulitikkuja meillä on, nuotion saadaksemme, ja
dshapkak-kasveja saa kaikkialla polttoaineksiksi; emme siis kärsi
vilua, vaikkapa olisikin 16 astetta kylmää, ja ilman ruokaahan voisimme
kerran olla.

"Vielä emme mene maihin; kenties on leiri ihan lähellä; soutelehan
pois, Rehim Ali -- ei, maltas, pystytä masto ja vedä purje pingolle
ennen kuin myrsky joutuu, niin saamme apua lopputaipaleelle. Jos tuuli
tuimenee liiaksi, niin laskemme maihin."

Vielä vallitsee kuolonhiljaisuus. Mutta nyt ilmestyy ensimäinen airut,
vedenpintaa pitkin kiitää väre, tuuli tarttuu purjeeseen, pullistaa sen
palloksi ja tasottaa sen kaikki poimut; vene syöksyy eteenpäin ja
vanavesi kiehuu pyörteenä. Pysyttelemme eteläisen rannan puolella;
siellä on joukko lantaita sekä hieta- ja somerikkoniemekkeitä. Eräällä
tuollaisella kielekkeellä istuu pari mustia hanhia; ne tirkistelevät
meihin kummissaan, viilettäessämme niemen nenitse, pitäen meitä kai
valtaisena vesilintuna, joka ei kykene ainoalla siivellänsä lentämään.
Nousee jo aallokkoa; kiidämme erästä koillisessa kuvastuvaa nientä
kohti -- voi kiusan paikkaa, vettä on kölin alla vain metrin verran.
Mutta jos joudumme karille, niin vene pirstoutuu; sen öljytty
purjekangas on pingotettu kuin rummun nahka; minä käyttelen sen vuoksi
peräsintä mikäli irti lähtee ja hipaisen niemekettä riehuvan
hyökyaallokon keskessä -- yritys onnistuu ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olemme ulohtaalla, avoimella ja syvällä vedellä, joka
lainehtii tasaisemmin.

Nyt näyttäikse itäkoillisessa kauvas järveen pistäytyvä niemeke; mutta
sinne on pitkä taival, ja me olemme vaahtoavalla ulapalla, missä
lakkapäät myrskyävät yhä rajumpina, yhä voimakkaammin pauhaten. Koko
järvi kiehuu hurjana vilskeenä; jos vain eheinä ja onnellisesti
saavutamme tuon niemekkeen, niin pääsemme tuulensuojaan ja voimme
laskea maihin. Niin, meidän täytyy laskea maihin, jos vain suinkin
mahdollista! Sillä myrsky on nyt niskassamme; se yltyy yltymistänsä,
masto nauskuu; en uskalla enää pitkittää kulkua kiinnisidotuin
skuutein. Meillä on mitä mainioin peräntakainen, keulapäässä roiskii ja
tohisee, takanamme kiehuu ja viuhuu, silmät on pidettävä auki: jos
katkee masto, joka jo taipuu kaarena, niin vene keikahtaa kumolleen,
täyttyy heti vedellä ja pulahtaa upoksiin pohjalastinsa painamana.
Äärimäiseen hätään on meillä kaksi pelastusrengasta.

Rehim Ali istuu veneen etu-osassa. Hän pitelee kiinni mastosta, nousee
seisaalleen, tähystelee eteenpäin ja ilmottaa, että tuon keltaisen
hiekkaniemekkeen takana on järvi yhtä aukea kuin länsipuolellakin!
Kaikki on ollut pelkkää näköhäiriötä, me emme voi saavuttaa itärantaa
ennen kuin meidät hämy kokonaan kietoo. Eikö olisi parempi laskea
maihin ja odottaa päiväntuloa? Kyliä, me laskemme maihin ja haemme
suojaa tuon niemekkeen takaa!

Aurinko laskee, myrsky kiihtyy, sen vonkuna kajahtelee etelän jylhistä
rotkoista, hieno vaahto lentelee aaltojen yllä kuin pyrstötähden häntä,
hetki on peräti arveluttava ja jännittävä. Tomupilvet ovat hälvenneet,
läntinen taivaanranta kajastaa epäselvänä. Aurinko lähestyy sitä kuin
sula kultakuula, ja koko seutua kirkastaa kaamean aaveellinen hohde.
Kaikki punertaa paitsi mustansininen, valkoreunainen järvi. Idässä
nousee yö, tummanvioletteja varjoja kohoaa vuorten takaa, mutta ylimmät
vuortenhuiput ja kaiken yli ulottuva kärki T häikäisevine
lumikenttineen hohtavat tulipunaisina synkkää taustaansa vasten, kuin
lasiset tulivuorenkeilat, joiden sisustaa hehkuvat laavavirrat
valaisevat; pari pilvenriekaletta ajelehtii itään päin, kilpaillen
heleällä rusollansa altaan välkkyvien lumikenttien ja jäätikköjen
kauneuden kanssa. Purje hohtelee kaikin punavivahduksin, ja aaltojen
latvoilla väräjää purppurainen kuohu, kuin halkoisimme verimeren
pintaa.

Aurinko laskee; nyt palajaa purjeen ja vaahdon väri valkeaksi, ja
piankin hiipuu korkeimmiltakin lumikentiltä häipyvän iltaruskon
viimeinen hengähdys. Yö hiipii edemmä länttä kohti ja sitten ei ole
enää missään päivästä merkkiäkään.

Rehim Ali istuu kyyristyneenä veneen pohjalla, meidän keinuen, kiikkuen
ja mutkitellen kiitäessämme eteenpäin niemekettä kohti. Vielä erotamme
kaikki piirteet tarkkaan ja selvästi. Minä ohjaan veneen ulos
tyrskyistä, niemekkeen ympäri, mutta epäröin sitte tuokion; helppoa
olisi päästä tyvenen puolelle; mutta ei -- nyt käy kaikki hyvästi --
kuu paistaa niin kirkkaasti, ja ennen kuin se laskee olemme ehkä
saavuttaneet uuden niemekkeen.

Pihisevässä pyörteessä ja tohisevassa vaahdossa kiidämme ohi nokan, ja
silmänräpäyksen perästä oli jo liian myöhäistä painaa tyvenen puolelle,
vaikka kuinka mielellämme sinne olisimme yrittäneet, sillä tyrskyn
pauhina kuoli äänettömiin takanamme, ja edessämme oli meillä uudestaan
avoin, sysimustana ammottava ulappa, jota kaukana paarsi tuskin
huomattava maansuikale, eteläisen rannan monilukuisista murakummuista
ulos puikahtava uusi niemeke.

Niin piirrämme eteenpäin myrskyistä selkää. Silloin kavahdamme kauhun
lyöminä pystyyn, sillä me kuulemme takanamme mahtavain, toisiaan
piekseväin aaltojen kohun. Tuo jynkkä jylinä lähenee, minä käännyn
ympäri -- meidän täytyi armotta hautautua hyökyaaltojen vyöryväin ja
vaahtoisten harjojen alle. Lännessä näen vielä viivästyneen, heikon
kajastuksen pakenevasta päivästä; sen valjut säteet tunkeutuvat
lähenevän aaltovuoren lävitse värjäten sen smaragdinvihreäksi. Myrsky
pieksää vaahtoa ja antaa meille vilvoittavan huuhteen. Jo saavuttaa
meidät aalto -- mutta se nostaa veneen lempeästi ylös, ja sitte
vyörymme jälleen eteenpäin kohti itäistä rantaa, jota Rehim Ali ei enää
usko meidän saavuttavan.

Nyt on purje liidunvalkea kuutamossa, sen pinnalla liikkuu varjoni ylös
ja alas veneen liikkeiden mukaan. Rehim Ali on puolikuoliaana pelosta,
hän on käpertynyt kokoon kuin siili veneen pohjalle ja kaivanut
kasvonsa matkavaippaani, jottei näkisi hurjistunutta järvenselkää. Hän
ei sano enää mitään, hän on altistunut kaikkeen ja odottaa nyt vain
viimeistä hetkeään. Mahdotonta oli määritellä matkaa itärannalle, eikä
sille laskeminen varmaankaan käynyt päinsä ilman haaksirikkoa. Jos
rannalla oli kallioita ja kareja, niin murskautuisimme hitusiksi
tyrskyssä, ja jos taas ranta laskeutuisi matalasti, niin täytyisi
meidän mennä kumoon ja viskautua kuin korkkipalanen valtavien
vyörylaineiden kera maalle.

Tässä epämääräisessä yöllisessä sekasorrossa hohti niemekkeen kärjen
ympärillä valkea tyrsky; se on rajumpi kuin edellinen, sillä aallot
ovat sitä suuremmat mitä avarammaksi ulappa käy takanamme. Minä koetan
päästä tyvenen puolelle, mutta myrsky ajaa meidät takaisin ulos
selälle, ja ennen kuin olemme ehtineet ajatellakaan, olemme jälleen
kaukana maasta. Nyt käy yhä kylmemmäksi, mutta minua ei vilusta,
kiihotus on liian suuri, onhan henki kysymyksessä! Turhaan tähystelen
väkeni tulimerkkiä; eivätkö he ole totelleet käskyäni, vai olemmeko
niin kaukana rannasta, ettei tulta enää voi erottaa? Saan onneksi
takatuhdon irti ja istun pohjalle, missä edes vähän olen suojassa
läpikylmäävältä puhurilta. Takanamme kuun rikkonainen ura ulapalla
tekee aallot entistä vielä kamalamman näköisiksi; nyt niistä on tullut
jättiläisiä, ja etumainen peittää nyt silmistämme kaikki muut.

Yön hetket matavat edelleen; kuu laskee. Nytkös vasta on sysipimeätä;
tähdet vain kimaltelevat kuin tulisoihdut korkealla yllämme, muuten on
mustaa kuin seinä. Oikea käteni lepää kohmettuneena peräsimellä;
luulisi veneen lentävän itää kohden, mutta aallot vyöryvät ohitsemme,
ne ovat meitä vielä joutuisammat. Tavantakaa kysäisen Rehim Alilta,
eikö hänen kissansilmänsä kanna aina itärannikon tyrskyyn saakka. Hän
katsahtaa pikimältään laidan yli, sanoo sen olevan vielä määräämättömän
kaukana, ja kätkee kasvonsa jälleen vaippaani. Jännitys kasvaa,
tapahtuipa mitä hyvänsä, niin lähenemme joka tapauksessa hetkeä,
jolloin vene voimatonna viskautuu rannalle. Toivon järven olevan niin
suuren, että hurja kulkumme voisi kestää aina päivänkoittoon asti;
mutta se on mahdotonta, niin suuria järviä ei Tibetissä ole; meillähän
on vielä koko yö edessämme, ja tällaisella huimaavalla kiiruulla
ennättää hirvittäviä matkoja.

On jotain kammottavaa ja samalla mahtavaa moisessa vauhdissa, kun
aallonharjoja voi pimeästä eroittaa vain siinä silmänräpäyksessä
jolloin ne kohottavat venettä, sitte seuraavassa sekunnissa kohisten
vyöryäkseen edelleen. Ei muuta kuule kuin niiden pauhun, kuulen
ulvonnan ja vaahdon sihinän etuvantaita vastaan.

"Pidä varasi, Rehim Ali", huudan, "jos huomaat veneen käyneen pohjaan,
niin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!"
Mutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt
kauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani
pieneen laukkuun.

Mutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn
mylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman
reunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. "Purje
alas!" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta
Rahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin
irti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin
vene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.

"Hyppää veteen ja vedä vene rantaan", karjaisen, mutta hän ei tottele;
läimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä
kaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto
vyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon
saakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt
tajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn
pyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me
itsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka
olivat seilanneet omia teitään.

Olimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa
rasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille.
Nousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen,
läpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi
meille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen
molempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin
nostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa
vastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä
ihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun
vain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui
jääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää. Käteni ja
jalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella
itseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan.
Veneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani,
Rehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi
tshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa
vastaan, tunsin niissä jälleen eloa. --

Ei elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi
huutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä
täällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi
jäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin
koittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta
palajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja
tulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt
vedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli
tehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis
paperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi
itseään henkiin.

"Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa,
odotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on
kiinnitetty. Noudappa ne heti tänne."

Säälittä kävimme särkemään tätä Muhamed Isan nikkaritaiteen
mestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät
lastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi.
Niistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme
uhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne
palamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur'
ihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina
kökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain
silloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni,
kiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali
paahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla
omilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen?
Ah, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta
pitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen
ajattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin
ja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa
keskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes
vähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä,
saadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.

Ja kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin
olimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn
ja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen
ranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme
lähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi
ilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta
myöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä. Kuvastelevana ja
kirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se
näyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja
tyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä
sen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä
vesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa
talvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli
uskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt
riehui riihattomalla raivolla! Sen rannat olivat meille tarjonneet
heinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista
oli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän
mittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja
sammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan
lyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky
jylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä. Suurenmoisen purjehduksen
olimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme
riippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla
särkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa
olisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat
pelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä.
Ihmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät
turvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet
kuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat
aaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky
soittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!

Nyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla,
ikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme
sitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei
voinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi.
Monesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä
kykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää,
jotta aika vinhemmin kuluisi.

Juuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa
teetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:

"Tuli tuolla kaukana!"

"Missä?" kysyin hiukan uskomattomana.

"Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla", hän vastaa ja osottaa jotakin
himmeästi loistavaa pilkkua.

"Sehän on tähti", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön
pimeyteen.

"Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen."

"Kuinka emme olisi tulta ennen nähneet? Keskellä yötä ei nyt toki
kukaan sytytä merkkitulia."

"Se ei olekaan mikään tuli, se on lyhty; näenhän miten se liikkuu
edestakaisin."

"Niin aivan, se on valonheijastus, joka vaihtelee paikkaa."

"Nyt se on poissa."

"Ja sitte sitä ei enää näykään; ehkäpä se oli vain näköhäiriö."

"Eipäs, tuollahan se taasen on."

"Ja nyt se on jälleen kadonnut."

Ja kadoksiin se jäi niin kauvan, että jälleen menetimme kaiken toivomme
ja kuuristuimme pikku roviomme viimeisten lastujen yli.

"Eikö sahlb kuule mitään?" kysähti Rehim Ali äkisti.

"Kyllä, se kuulostaa kavioitten töminältä!"

"Niin, ja äänten sorinalta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuvastui viiden ison hevosen ja kolmen
ratsastajan jättiläisvarjot taivasta vasten. Ratsastajat astuvat maahan
ja lähenevät meitä hilpeästi ja ystävällisesti tervehtien. Nehän ovat
Muhamed Isa, Rabsang ja Adul! He istuutuvat viereemme ja kertovat, että
leiri 18 on tunnin matkan päässä pohjoiseen päin hiukan etempänä
rannasta. Heti kun olivat asettaneet leirin kuntoon, olivat he
lähettäneet väkeä meitä tähystelemään, mutta luopuneet etsiskelyistä,
kun nämä eivät olleet nähneet jälkiämme eikä vilahdustakaan mistään
tulesta. Yömyöhänä oli Robert, jota myrsky pelotti, noussut eräälle
kankaalle ja sieltä nähnyt meidän nuotiomme! Heti oli hän lähettänyt
nuo kolme miestä meitä etsimään. Itse he olivat omien sanainsa mukaan
koko yön pitäneet suurta merkkitulta vireillä, mutta todennäköisesti
olivat maan epätasaisuudet peittäneet sen meidän silmiltämme; emme
olleet voineet nähdä sitä järveltä käsin.

Minä lainasin miehiltä kaksi vyötä kääriäkseni ne jalkojeni ympärille.
Sitte nousimme satulaan, ja lyhty oppaana lähti pieni ratsueemme
taivaltamaan pohjoiseen leiriä kohti, aaltojen yhä väsymättömästi
rynnistäessä rantaa vasten.



Kuudes luku.

Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!


Matkatessamme syyskuun 22 päivänä järven vanhain töyrästen yli
itään päin ja sen solan kynnystä kohti, joka eroittaa uomansa
Dsheshil-kölistä, urkeni takanamme näköala Lake Lightenille päin yhä
avarammaksi mitä korkeammalle kohosimme, ja vihdoin levisi koko suuri
sininen selkä kaikessa loistossaan eteemme lumivuoriston juurella.
Laidun oli kaikkialla erinomainen, eivätkä pantholops-antiloopit
useinkaan ymmällään ja päättämättöminä tienneet minne päin pakoon
samota, vaan tulivat uteliaisuuden kiihottamina päin meitä.

Solakynnys on 5,301 metriä korkealla. Tuskin olimme ottaneet muutamia
askeleita sen toiselle puolen, niin maisemassa tapahtui täydellinen
näyttämönmuutos. Oli kuin isossa kirjassa olisi käännetty uusi lehti.
Kuvat, jotka juuri olivat kiehtoneet silmäämme, katosivat ainiaaksi, ja
edessämme meillä on uusia vuoria, uusi uoma ja uusi turkoosisininen
järvi, _Dsheshil-köl_. Järven etelä- ja kaakkoispuolella levisi suuria
liidunvalkeita suolalakeuksia; samakeskiset renkaat ja ylöspäin
avartuvat kuljut, jotka ovat yhtä siniset kuin järvi, todistavat
Dsheshil-kölinkin olevan kuivumassa.

Seuraavana päivänä leiriydyimme seudussa, missä laidun oli hyvä, mutta
juomavesi lievästi suolapitoista. Suurella lakeudella, joka leviää
järven länsipuolella, huomaa pitkiä rivejä kivipatsaita, maakumpuja
tahi rykämiä, jotka ovat ladotut parin metrin päähän toisistaan. Ne
näyttivät rajapyykeiltä, mutta olivat todellisuudessa tshangpa-heimon
antilooppienpyydystäjäin pystyttämiä. Ne ovat tibetiläisiä
paimentolaisia, pohjoisen Tshang-tang-vuoriston alkuperäisiä asukkaita,
jotka tällä tapaa ajavat riistaansa maahan viritettyihin ansoihin.
Antiloopit ovat nimittäin perin haluttomia hyppäämään sellaisten
patsasrivien yli ja juoksevat mieluummin niitä pitkin, kunnes pääsevät
päähän. Mutta jo sitä ennen on varmasti joku niistä onnettomuudekseen
käynyt ansalla varustettuun kuoppaan. Ainoastaan aavikon poika, joka
itsekin villien eläinten tavoin viettää koko elämänsä luonnon helmassa,
voi keksiä sellaisen pyyntikeinon. Ladakilaiseni vakuuttivat, että
tshangpalaiset olivat lakanneet metsästämästä täällä, peljäten
itä-turkestanilaisia, jotka useita kertoja olivat esiytyneet
vihamielisesti heitä kohtaan.

Syyssuun 24. oli jälleen muistettava päivä -- järvimatkani
Tibetissä päättyivät merkillistä kyllä melkein aina seikkailuilla!
Ladakilaisistani oli viisi ollut Deasyn tai Rawlingin palveluksessa, ja
kaksi heistä vakuutti, että muuan loistava kohta itäkaakossa päin oli
se lähde, jonka reunalta kapteeni Deasy heinäkuussa 1896 oli pitänyt
leiriä kymmenen päivää ja jota hän matkakertomuksessaan kutsuu
"Kuumelähteeksi". Tämä tieto piti muuten yhtä hänen karttansakin
kanssa; Muhamed Isa sai senvuoksi käskyn lähteä karavaanin kera sinne,
sytyttää pimeän tullen suuren merkkitulen lähimpään kohtaan rannalle ja
pitää kahta hevosta matkavalmiina.

Tuumani oli lähteä itäkoilliseen suuntaan pohjoisrannalle ja sieltä
jälleen etelään päin merkkitulta kohti. Rehim Ali sai tällöin
apulaisekseen Robertin, josta aikaa myöten tuli oivallinen merimies.
Järvi lepäsi miltei aivan tyynenä; sen vesi on mataluuden takia
vihertävämpää, mutta yhtä kirkasta kuin läntisen naapurinsa. Se on niin
suolaista, että kaikki, mikä tulee sen kanssa tekemisiin, kädet,
vene, airot j.n.e., kimaltelevat suolakiteistä. Järven rannat ja pohja
ovat enimmäkseen savea, joka yhdessä kiteytyvän suolan kanssa on
leipoutunut kivikoviksi paateroiksi ja möhkäleiksi, niin että saa olla
varovainen työntäessään venettä vesille, sillä näillä paateroilla on
veitsenterävät reunat ja nurkat. Järvi on jotenkin soikilomainen
suola-uoma hyvin mataloine rantoineen; vuoret eivät missään ulotu
rantaan saakka. Metrin syvyys on 100 metrin päässä maalta; mutta vielä
600 metrin päässä kaukana selällä on järvi ainoastaan 4,6 metriä syvä.

Me laskimme ensimäisen luotauslinjan mitä suurimmassa rauhassa suoraan
järven halkaisijan suuntaan, ja minä meloin peilattua maalia kohti.
Klo 1 oli veden lämpö 9,5 astetta ja ilman lämpö 10,3 astetta. Syvyys
kasvoi sangen säännöllisesti, sen suurin määrä oli lähellä
pohjoisrantaa 16,1 metriä. Robert oli hyvin huvitettu hauskasta
matkasta ja pyysi vastakin aina päästä mukaan, minkä lupasin hänelle
sitä mieluummin, kun hän aina oli hilpeä ja hyvällä tuulella ja minä
sitäpaitsi todella tarvitsin häntä avukseni kaikissa mittauksissani.
Pienen poukaman pohjoisella rannalla valitsimme maallenousupaikaksemme.
Katselimme ympäristöä ja nielaisimme sitte nopeasti aamiaisemme,
jona oli voita, appelsiinimarmelaatia, hanhenmaksaa ja vettä.
Matkatovereillani oli mukanaan sokeria, teekannu ja emaljipikari, mutta
teen ne penteleet olivat unohtaneet; tämä unohdus kuitenkin vain
korotti hyvää tuultamme.

Ja sitte lykkäsimme veneen taas vesille lähteäksemme kaakossa olevaa
lähdettä katsomaan. Maallenousupaikastamme lähtien kulki jono
kiviröykkiöitä ja suolakumpareita itäkaakkoon päin, ja vesi oli täällä
niin matalata, että meidän täytyi sauvoa venettä hyvin varovasti
eteenpäin. Juuri kun olimme sivuuttaneet viimeisen kiviröykkiön, josta
otimme näytteen mukaamme, nousi länsituuli, järvenpinta kareili, ja jo
parin minuutin kuluttua kohosivat suolaiset laineet vaahtopäisinä.

"Purje ylös!"

Edessämme järvi hohti punasinertävänä, kuvastaen savipohjan väriä;
siellä täytyi olla hyvin matalaa, mutta ehkäpä siitä yli pääsisimme.

"Näettekö tuolla lounaassa noita pieniä valkeita pilvenhattaroita? Ne
ennustavat myrskyä, joka pyörryttää suolatomun ilmaan", sanoin.

"Jos myrsky käy äkäiseksi, niin murskautuu vene teräväsärmäiseen
pohjaan ennen kuin pääsemme maihin," huomautti Robert.

"Ei ne mitään suolapilviä ole", puuttui Rehim Ali puheeseen, "se on
tulien savua."

"Mutta Muhamed Isanhan pitää leiriytyä Deasy sahibin lähteelle; se on
lounaassa!"

"Ei sieltä näy mitään savua", vastasi Robert, jolla kiikari oli,
"ehkäpä ei järven eteläpäässä olevan suolalakeuden yli voi päästä
lainkaan."

"Sitte ne ovat heidän merkkituliaan mitä näemme; mutta tällä veneellä
emme voi risteillä myrskyssä."

"Master", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, "eikö
olisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu?
Kiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen
auringonlaskua kerätä kasan polttoaineita."

"Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi
kuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä
menettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden
taa. -- Mitä sinä siellä niin tirkistelet?" kysyin Robertilta.

"Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä
mukanamme!"

Aivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein
valkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta
veneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään.
Kun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle
kulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin
täytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim
Ali piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi
joutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään
vain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan
kynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat
siis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä
miellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti
ennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia
suurestikaan hätäytynyt. Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme
yht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän
yli!

Tuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana
aloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen
huokauksen. "Kaikkea muuta pait ei susia", hän sanoi. Annoin Robertin
ja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet
molemmat kiljukidat näkyvistämme. "Ne varmaankin juosta hölppäsevät
ympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea
maihin", arveli Robert.

Hän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä
vaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet.
Maalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti
suolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi
uskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa
saavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.

Mutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien
taa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti,
mutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin
näkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme
lähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän
luokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen
särkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta
pyöriäisiltä. Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne
osottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma
kuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa,
mutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun
kuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi
tuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle
hyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja
upottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.

Asema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.
Vene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen
päällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja
maistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi
mittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.

"Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä", minä sanoin, mutta
seuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. "Mitä nyt?" kysyin.

"Ankara myrsky lännestä", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.

Kuultiin etäistä, tasaista suhinaa, joka yhä läheni. Se oli myrsky,
joka kahta vertaa voimakkaammaksi kiihtyneenä kulki järven yli ja
pieksi laineet vaahtopäiksi.

"Me emme pääse rantaan, ennen kuin se meidät saavuttaa! Yhdessä
minuutissa se on täällä! Kuulkaahan kuinka se puhisee! Master, me
kaadumme, jos aallot kasvavat kahta korkeammiksi."

Tarumaisen nopeasti aallot paisuivat, kuun kuvaisen käärmerenkaat yhä
suurenivat, me keinuimme kuin jättimäisessä riippuverkossa. Ja juuri
oli luotausnauha osottanut vain kuusi metriä. Kuinkahan kauvan
kestäisikään, ennen kuin vene törmäisi kovaan suolapohjaan, ollessaan
kahden aaltovuoren välisessä laaksossa! Tuossa paiskautuu hirvittävä
aalto päällemme kuin kaikki nielevä kummitus, mutta vene sujahtaa
kevyesti sen yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä keinumme taas niin
syvällä aallon pohjalla, että lähin harjake peittää meiltä näköpiirin.
Mutta tätä uutta aaltoa emme kerinneet ajoissa väistämään; se kulki
pitkin veneen laitaa ja antoi meille kelpo jalkakylvyn.

"Master, pahalta näyttää!"

"Niin, eihän se hädältäkään näytä, mutta tässä on oltava levollisia.
Tällaisella aaltoilulla on meidän mahdotonta päästä rantaan. Meidän
täytyy kääntyä ja palata avoimelle selälle. Sydänyön aikaan myrsky kai
asettunee; silloin voimme laskea maihin."

"Jos vain jaksamme soutaa niin kauraan."

"Autamme itseämme purjeella."

"Vielä en ole väsynyt."

"Etelärantaan laskeminen on varma haaksirikko; me kastumme kaikki ihoon
asti, ja tänä yönä se on hengenvaarallista, kun emme voi toivoa
vähintäkään apua karavaanista. Paleltuisimme kuoliaiksi ennen
päivänkoittoa! Ei ole ajattelemistakaan löytää polttoainetta ennen kuun
laskua, sillä suola-aukeat etelässä ovat aivan kasvuttomia. Ei, me
käännymme."

Samassa silmänräpäyksessä tunsimme ankaran sysäyksen, joka pani veneen
tärähtämään. Taka-airo, jota Rehim Ali käytti, oli käynyt pohjaan ja
lensi kilahtaen irti ruuvista, jolla se oli veneeni laitaan kiinnitetty.
Rehim Ali voi sen vielä tavottaa viimeisessä silmänräpäyksessä; samalla
hän huusi: "On vain kiven heitto rantaan."

"Mitäs se sitte tietää -- tässähän on järvi melkein tyyni?"

"Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!"

"Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu
kiini!" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin
irti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme
veneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä
vedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan
olin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet
verraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan
paikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli
tavattoman matala. Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt
päättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun
kuvainen.

Minun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa,
laahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene
kahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli
meillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä
lämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä
hiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta
valmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten;
se tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.

Jälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin
tulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella
mielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme
palelleet -- mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli
tauvonnut -- nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat,
jottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli
turkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen.
Hän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui
todellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se
auttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat
tosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen
huumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia
"paikalla", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin,
hyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni,
vastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä. Kerroin Robertille
kaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista,
joihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä
asemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia;
ei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli
tyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden
soinnukas sipinä rantaa vasten -- epätoivon synnyttävä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan
muistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme
katkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin
olisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!

"Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä."

"Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä
takaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä
Dsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan
vuoden ikään!"

"Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi,
että olet saanut olla mukana!"

"Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista,
jos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä."

"Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi
kerralla otamme teetä ja puita mukaan!"

"Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?"

"Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään
talvipakkasten tekevän niistä pian lopun."

"Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?"

"Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin
nähden!"

"Paljonko kello on, master?"

"Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa."

Torkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni;
tavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on
paleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: "Nyt ei yhdessä
ainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa."

"Kohta tulee aurinko!" -- Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me
olemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta
vähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme.
Sitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli.
Herkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka
hitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella
ympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa
purppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan,
ja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena
idästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen
hitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen
laahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä
rätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet
yltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme
jälleen notkeat.

Silloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän
sitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan
reunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli,
olin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen,
pidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen
karavaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi
myöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli
vetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa
kaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne
karavaanikin saapui. Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut
korkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.

Syyskuun 26. päivän aamulla menetimme vielä kaksi hevosistamme; ne
eivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi
lopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun
aikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme
vain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien
etevämmyydestä tällaisilla matkoilla.

Ratsastimme nyt valtavan laakson-uoman pohjaa myöten, jonka suotuisa
maanlaatu oli meitä auttanut eteenpäin jo leiristä n:o 7 lähdettyämme,
ja sivuutimme muutaman miltei tyyten kuivaneen suolalammikon, jonka
silmää ympäröivät kuivamisrenkaat yhtä säännöllisesti kuin penkkirivit
pyöröteatterissa. Erään kunnaan juurella näyttäytyi susia; ehkäpä ne
olivat eiliset ystävämme! Meidän täytyi jättää vasten tahtoamme niille
viime leiriin pulska päivällinen hevosraatoina, joiden kimppuun heti
oli iskenyt kuusi korppia.

Muuan ylimmistä penkkiriveistä, joka oli n. 50 metriä lammikon silmän
yläpuolella, oli meille oivallisena ratsastustienä. Kaikkialla oli maa
liidunvalkeana suolasta. Oikealla kädellämme kohosi matala,
ruskeanpuna-sinervä harjanne, pian saavutin tavallisten seuralaisteni,
Robertin ja Rehim Alin kera väsyneen hevosen. Se ei lainkaan näyttänyt
laihalta, mutta oli jo useita päiviä ollut ajosta vapaana; toivoimme
voivamme sen vielä pelastaa. Mutta sen ohjaaja ilmautui illalla
yksinänsä leiriimme ja ilmotti suojattinsa matkalla lysähtäneen maahan
ja heittäneen henkensä. Maanlaatu on jotenkin kumpumaista, mutta vain
harvassa tapaa esillepistäyvää kiveä, ja silloin on se kalkkikiveä ja
vaaleanviheriäistä saviliusketta.

Tämänpäiväinen leiripaikkamme n:o 22 oli erityistä huomiota herättävä.
Ikimuistoisella matkallaan Länsi-Tibetin ja Itä-Turkestanin halki
vuosina 1896-1899 oli kapteeni _H.H.P. Deasyn_ kestettävä suuria
vaikeuksia ja hän oli menettänyt niin monia eläimiään, että hänen
täytyi, pelastaakseen retkikuntansa ja sen saavuttamat tulokset, jättää
jälelleen suuri osa matkatavaroistaan ja ruokavaroistaan, sanalla
sanoen kaiken mitä ilman juuri voi tulla toimeen. V. 1903 teki kapteeni
_Cecil Rawling_ yhtä ansiokkaan matkan samojen Tibetin-osien halki, ja
kun hänkin ruuanpuutteen takia oli joutunut pahaan pulaan, päätti hän
etsiä käsiinsä Deasyn varaston, jonka piti kartan mukaan olla jossakin
lähellä. Kaksi Rawlingin miehistä, Ram Sing ja Sonam Tsering, olivat
saattaneet Deasyakin, ja Sonam Tsering oli myös osannut näyttää sen
paikan, missä tavarat ja ruokavarat oli haudattu maahan.

Niiden riisi-, jauho- ja ohravarojen avulla, jotka siellä löydettiin
keskellä aavikkoa, voi Ravling pelastaa hevosensa, jotka muuten
olisivat menehtyneet, ja tulipa myöskin löydetty pieni säkillinen
hevosenkenkiä ja nauloja hyvään tarpeeseen niiden kavioille.

Samainen Sonam Tsering oli nyt mukana minunkin matkueessani; olin
aamulla käskenyt hänen ensin seisottamaan Deasyn ja Rawlingin
leiripaikalla, ja siitä syystä tänään kuljimme muulijono etupäässä.
Reitilleni oli tietysti hyvin tärkeätä koskettaa niin tarkasti
määrättyä kohtaa.

Paikkaa ei ollut lainkaan vaikea löytää, ja kun panimme leirimme
kuntoon pienelle avoimelle kohdalle pehmeästi kaareutuvien kunnasten
keskellä, -- oli Muhamed Isa jo ennättänyt kaivaa esiin seitsemän
arkkua. Yksi niistä oli täynnä jauhoja, jotka jo kauvan sitte olivat
tyyten pahenneet; ainakin olivat ne olleet kelvottomat käytettäväksi jo
silloin, kun Rawling kolme vuotta sitte oli täällä. Vain yksi arkuista
oli tibetiläistä työtä, sillä Rawling oli, kuten Sonam Tsering minulle
ilmotti, vaihtanut muutamia rikkoutuneista kashmirilaisista arkuistaan
Deasyn turkestanilaisiin arkkuihin, jotka olivat paljoa paremmat. Mutta
Rawlinginkin arkut olivat paremmat kuin minun Lehistä ostetut helposti
särkyvät puiset lippaani, joissa säilytimme kynttilöitä ja säilykkeitä.
Senvuoksi anastimme niistä muutamia ja käytimme omamme polttopuuksi.

Muuten oli Rawling niin perusteellisesti raastanut varastoa, ettei
siitä minulle ollut suuriakaan jäänyt -- mutta minullepa eivät nuo
tavarat olleetkaan niin kipeään tarpeeseen kuin hänelle. Jotkut
säilykerasiat, joissa oli amerikalaista naudanlihaa, olivat koirille
hyvin tervetulleet, mutta miehet niitä halveksivat, niin kauvan kun
meillä vielä oli tuoretta lampaanlihaa. Kuutiomaisia läkkirasioita,
joissa oli ollut intialaisia jauhoja, virui sinne tänne sirotettuina.
Joissakuissa arkuissa oli joukko tyhjiä patruunankuoria, mutta niitä ei
näytty lainkaan käytetyn; Sonam Tsering luuli senvuoksi, että pari
vuotta Deasyn jälkeen oli täällä ollut tshangpalaista, jotka olivat
karistaneet niistä ruudin omiksi huvikseen; hän näytti minulle myöskin
pari nuotiosijaa, jotka näyttivät paljoa vereksemmiltä. Eräästä
toisesta arkusta löysimme laivakalenterin ja muutamia karttalehtiä
YIä-Birmasta -- Deasyn aikomuksena oli ollut mennä siihenkin maahan,
mutta taudit ja kuolemantapaukset hänen karavaaninsa keskuudessa olivat
tulleet esteeksi. Imupaperikääre, jonka tapasimme, tuli meille hyvään
tarpeeseem kun Robert oli ruvennut kuivaamaan minulle kasveja, ja
Muhamed Isa keksi muutamia vioittumattomia köysiä. Muuten otin
sen lisäksi ainoastaan pari romaania ja Doverin kertomuksen
Tibetinmatkastaan v. 1891 tervetulleeksi lisäksi peräti laihaan
kirjastooni.

Olimme nyt siis seudussa, jossa useat matkustajat ennen minua olivat
käyneet. _Wellbyn_ ja _Malcolmin_, jotka keksivät Lake Lightenin,
tuon jo _Crosbyn_ 1903 kosketteleman järven, olen jo maininnut.
_Dsheshil-kölillä_ ovat käyneet _Dutreuil de Rhins, Wellby ja Malcolm,
Deasy, Rawling_ ja itävaltalainen luonnontutkija _Zugmayer_.
Viimemainitun reittiä tulin leikanneeksi jo paria kuukautta hänen
matkansa jälkeen; hän on samoin kuin edellämainittu ranskalainen sekä
englantilaiset tutkijat kirjottanut sangen ansiokkaan teoksen
huomioistaan. Hänen teistään en silloin vielä voinut mitään tietää,
mutta nyt huomaan, että olin leikannut hänen reittiään ainoastaan
yhdessä kohdassa! Myöskin Wellbyn ja Dutreuil de Rhinsin tietä olen
vain kerran, mutta Deasyn tietä kahdesti leikannut. Lähimmin seuraavana
aikana oli vaikeampi välttää niitä tienoita, joilla Wellby ja Rawling
olivat olleet ja joista varsinkin jälkimäinen maassa syntyneiden
maanmittariensa avulla oli tehnyt niin tarkan ja luotettavan kartan,
että minun ei ollut mahdollista koettaa sitä enää parantaa.

Halusin senvuoksi seuduille, joissa ei kukaan matkustaja ennen ollut
käynyt. Leirini n:o 22 oli ollut samalla paikalla kuin Rawlingin leiri
n:o 27, mutta hänen retkikuntansa oli välttänyt _Pul-tsoa_, joka nyt
oli päivämatkan päässä meistä, niin hyvin pohjois-, kuin eteläpuolelta.
Voidakseni täälläkin välttää hänen reittiään, kuljin tuon harvinaista
kyllä pohjasta etelään ulottuvan järven keskustaa kohti.

Kun iso karavaani illan tullen lastataan tavaroilla ja lähtee matkaan,
on leiri tavallisesti täynnä melua ja liikettä. Koska milt'ei joka
päivä olemme menettäneet kuormajuhtia, täytyy kantamukset alati lastata
toisella tavoin; mutta kun kuormasto vihdoin on lähtenyt matkaan, käy
kaikki jälteen hiljaiseksi, rautainen hiilipannu kaivetaan esiin, ja
kohta on teltassani, jonka aukko vallitsevan länsituulen takia alati on
itäänpäin, yhtä kuuma kuin höyrysaunassa. Tämä lämpö houkuttelee
pukeutumaan kevyemmin kuin muuten, mutta sitä saa pian katua, sillä
ulkona on aina kylmä. Ja sitte käy matka uudestaan siihen autioon
seutuun, jossa kolme retkikuntaa on sattumus vallan samaan kohtaan.

Maaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä
kumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin
meistä kohoaa _Kven-lunin_ mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen
lumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme
sukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen
verhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt "_Deasyn ryhmäksi_", jo
Dheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden
päivien ajan oli oppaanamme.

_Pul-tson_ rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen,
karavaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen "ylihovijahtimestari",
pyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin
perästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille
jak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin,
jonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella
eteläisten kunnaiden takana. Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin
kymmeneksi päiväksi, ja "kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille
jälleen jak-härän", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen
tyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa
kunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli
oikein herkullinen atria.



Seitsemäs luku.

Suuria tappioita.


Tuskin olimme leiriytyneet _Pul-tson_ länsirannalle, kun Muhamed Isa
pyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti
saatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä
sitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani -- uuden
järvimatkan -- kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin
ja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän
vuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin
purjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella,
jonka asema oli Et 62° It. Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven
koillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin
kellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi
päivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä.
Mutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja
vuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina
kuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi
juotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.

Miellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta
pintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja
hiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli
hilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi
paikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi
illan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä
ruusunpunaisten pilvien lomitse.

Silloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti
voimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja
tuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme.
Huudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin
päästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää
uhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen
jälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja
arkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen
varannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy
heleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana
näytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.

Ensi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme.
Kuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien
halki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi
tyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti
roihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin
raketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje;
sitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja
ranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään
katsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta
paineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja
mylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat
liehuvat tuulessa.

Syyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut
matkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla
muistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin
ensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain
omituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi
ei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme
tarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan,
saatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä.
Pohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka
ympäri karavaanin tuli kulkea.

Levättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme
heikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa
pääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen
auringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi
kasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse
risteilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä
pimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion
ympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut
lampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti.
Lännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23.
Iltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin
päässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme
turkkeihimme ja tirkistelimme tuleen -- ei konsanaan ole pää niin
täynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia,
sinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!

Mutta myrsky se vain paisui, tulta tuskin enää taisimme varjella, vaan
ryömimme pian veneen alle, joka tällä kertaa sai kokonaisena tarjota
meille suojaa. Kaikin kolme makasimme tässä tilapäisessä teltassa ja
vankensimme sitä vielä purjeella ja kahdella tervatulla suojakatteella,
joihin veneen puoliskot maamatkaksi kääritään, mutta jotka nyt olimme
ottaneet mukaan varjellaksemme huonolla säällä yöpukujamme ja
vuoteitamme. Katossa riippui lyhty, jonka sammutimme heti kun olimme
päässeet tiloillemme; nyt valaisi kuutamo purjeen, myrsky ulvoi ja
vaikeroi veneen ympärillä, mutta rantatyrskyt uuvuttivat meidät pian
uneen.

Minimi-lämpömittari osotti -10,2 astetta; järvien läheisyydessä on aina
leudompaa. Ani varhain olimme jo jalkeilla, muhkea nuotio elvytti
meidät uuteen virkeyteen, ja sen liekeissä valmistimme aamiaisemme,
jonka nautimme auringon katsoessa päältä. Yömajamme siirrettiin jälleen
oikeaan elementtiinsä, tavarat sälytettiin kokoon, me nousimme
veneeseen ja viiletimme itää kohti erään salmen suulle päin, joka jakaa
Pul-tson uoman kahteen syvänteeseen.

Leveys oli näillä vain n. 60 metriä; eteläisessä syvänteessä oli vesi
pienistä äyriäisistä monesti värjäytynyt milt'ei punaiseksi. Kulkea
mutkittelimme lounaaseen päin emmekä tavanneet 14 metriä suurempaa
syvyyttä. Nyt nousi luoteesta aika vankka puhuri, joka pani aallot
hilpeästi väplättämään ja kohisemaan veneemme laitoja vastaan. Jospa
vain saisimme lounattuulen, niin kelpaisipa sitä lasketella herroiksi
sovittuun yhtymäkohtaan. Saatammepa kotvan aikaa varrota rannalla! Se
on somasti kaartunut ja sillä on neljä pengertä, kukin noin 2 metriä
korkea.

Paluumatkalla kaakkoa kohti luodattiin uudella linjalla, jonka suurin
leveys oli lähes 19 metriä. Nytpä meillä oli suotuisa laitatuuli, me
laskimme airot veneeseen, vedimme purjeen mastoon ja kulkea viiletimme
salmea kohti. Meidän juuri lipuessamme sen itänokan editse pistihe
rannalta näkyviin ratsasmies muutamien vapaitten ratsujen sekä
useampien jalankulkijain kera. Se oli Muhamed Isa, joka oli kiirehtinyt
vastaamme. Nyt sai Rabsang yrittää soutaa Rehim Alin asemesta; mutta
hän liikutteli airoja niin taitamattomasti, että otin vanhan soutajamme
jälleen armoihin. Sanoimme hyvästi pelastusseuralle ja ohjasimme
kulkumme järven pohjoiseen syvänteeseen, jonka syvyys oli korkeintaan
kolme metriä. Sen pahempi kääntyi tuuli nyt pohjoiseen ja tuli niin
kylmä, että niinä kahtena tuntina, jotka meidän vielä piti kulkea
pohjoisrannalle päästäksemme, palelimme kuin koirat.

Muhamed Isa oli tuonut meille sen ikävän sanoman, että leiristä n:o 23
oli jälleen kuollut kaksi hevosta ja yksi muuli; illalla kuoli sitten
vielä kolmas hevonen. Muuten oli karavaani leirissä n:o 25 tervennä ja
hyvällä tuulella.

Kello kuudelta olimme jälleen "kotona". Syötyäni nälkääni kelpo
illallisen, haastoin Muhamed Isan ja Sonam Tseringin puheilleni.

"Kuinka monta hevosta meillä vielä on?"

"Neljäkymmentä."

"Entä muuleja?"

"Neljäneljättä."

"Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?"

"Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat
henkihieverissään, samaten muuleista viisi."

"Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?"

"Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme
nykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät
saavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa
tulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!"

"Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut
vielä ovat pelastettavissa."

"Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib."

Karavaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.

Kello seitsemältä alkoi taas myrsky -- se oli jo kolmas ilta, jolloin
meillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin
tuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun,
lopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme,
riepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat
ruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta.
Ne asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin
yhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat,
kunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat
varmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten
sydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä
Tanksen ja Lehin luona.

Illalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana,
mutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin
hyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin
liikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen
jääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin
sanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan
vuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman
oheneminen ja laitumien laihuus.

Tuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni
tunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla
kantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki
esineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan
turta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja
hevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin
liikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin
edustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana
kuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä
raadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin
suihin.

Maaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy
voimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on
usvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa,
näemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin
tulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon
kynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä
olevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin
asti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa
pienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.

On vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan,
kuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme
itsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin
läpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä
enää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne
turkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan
hevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi
hevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja
lihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.

Kun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä
kamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen
nuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken
pakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa
määrässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa
jälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat.
Muhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät
Dangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää
jälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa.
Tyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää
epäilemistäkään -- meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä
surkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme
voineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää
meitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila
jännittyi päivä päivältä.

"Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes
ensimäisten paimentolaisten luo!"

"Sahib, vankimmat niistä elävät vielä."

"Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän
perästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa."

"Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'"

"Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt
kestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven
lounatmyrskyt!"

Lokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: "Mitähän saammekaan kokea
tänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja
tämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen."

Aukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta
hiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa
kivilajia. Kaakon valtias, "Deasyn ryhmä", tulee yhä lähemmä.
Jäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana,
sitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi
kolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä
etsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät
elukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön
rauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä
niillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse
löytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme
niille tarjota.

Lähestymme nyt aivan pientä suolatonta järveä, jonka partailla niin
hyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen
pinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan
korkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli
Deasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina
jäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä,
niin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa
telttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei
voinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat
muistoja Wellbyn täällä-olosta.

Tundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan
vartaassa paistetun "shishlikin". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän
oli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin
Kashgarissa, ja oli taitavampi kuin "musta mies", joksi Muhamed Isa
halveksien oli Manuelia nimittänyt.

Saman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa
rukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat
yhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja
Tashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte
he saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään
"hadshin" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä,
7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen
pyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin.
Heidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti
loppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja
Tibetin kartalla. Sen _täytyy_ meille onnistua! Oi Jumala, suo meille
onnea!

Ettei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei
kenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja
seutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa
mahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina
vihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen
jälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä
paljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa
tunkeutua "kiellettyyn maahan"! Mitenkähän meidän kävisikään?
Jännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja
tulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin
rannalle susien luo!

Lokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen -- eikä Rabsangista kuulu
mitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään
karavaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä
lopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä
vaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena,
loppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä
jatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja
dshapkakia.

Tunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman
pysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin
voimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä
ensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme
kohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava
monien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä
nykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on
meidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä
tarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä,
valiojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka. Miten suurta
ahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!

Veripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui
nopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina
kuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28
voitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni -- 22,2
asteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet
repineet? --

Mutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana,
kumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut
sen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen
järven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan
kuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet
osottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta
susilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle
mutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen. Hevosesta oli nähtävänä
vain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan
järvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat
palanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän
kärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä
laskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin
johtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä! Avuton
hevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli
epätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden
kynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi
yrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut
suonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle,
olisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi. Se oli oikea
sankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin
parhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut
raskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä
järven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta
kummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja
tulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus
Curtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. --

Me jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta
vähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään
häkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä
pääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä
yhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen
siirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti
"Antilooppi-aukeaksi". Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut
kahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson
sangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa
pitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka
etelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta
ruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen
lähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme. Heti kun taakat on
juhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että
kolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää
riipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu
pitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat
eläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli
myös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava;
kuolleitten luettelossa sen numero oli 25!

Muhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän
on huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä
aamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma
on meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen
pienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat
aneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen
numerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme _Kven-lun_,
milloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina
huippuina.

Kello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan
lukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä
kirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen
peilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta
ruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello
8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille
tervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi
paremmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina
kaikille taivaan tuulille.

Lokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä
leiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas
vainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne
seuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti
lisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija
on vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät
meille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat
maahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän
kanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.

24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin
syynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia
tibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen.
Vesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.

Nyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn
ja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on
konsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen
retkikunta.

Paksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä
suupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse
ylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme
näemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä
suurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan
jalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven
etelärantaan. Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään
kauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven
rannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat
kuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä
matkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema
lumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä
pitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla
tanssivat valkeat haikarat.

Itäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin
asti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin
tahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin.
Siellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de
Rhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä
toiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan
poikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta
muuta nimeä kuin "_Unexplored_"! (Tutkimatonta.)



Kahdeksas luku.

Tuntemattomassa maassa.


Keskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan
telttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos
ajamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat
ja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten,
annoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti
pöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.

Lepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla
on lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta.
Lokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17
päivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja
ladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan
suuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin,
teetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa
-- väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä
huolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja
lauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen,
huikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että
olimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia
vaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä,
Dangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä
kuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen
matkaa jälkeemme.

Yöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas
ja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa
n:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli
laiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me
suuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen
se pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko
Pohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme
leiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.

Punaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa
tunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva
näköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa
tähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet
tiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön
päätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän
käännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono
hammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen. Sen huippujen välillä
näkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi,
ne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka
oli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen
tukalalta.

Nyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253
metriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun;
se oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui
viimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun,
joka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan
malttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei
ollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.

Leirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme
jaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä
vuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi,
mutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet
valittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin
kärsimme veden puutetta.

Tavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli
lumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli
maa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle
hankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa
ja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon
maantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan
presidentin nimen mukaan "Lake Markhamiksi", vallan syrjään
näköpiiristämme.

Jälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään
punaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen
silmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin
sotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen
jotakin epäiltävää karavaanin jälillä -- se on kuudes muulivainaja. Se
on lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se
on vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet
loistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat
karavaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta
kaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin
hyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset
tulevat. Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet
vapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä
karavaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin -- vaikka
turhaan -- että niistä vielä olisi tullut kalua.

Jälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin
-- kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin
kauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta,
ja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä
lopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä
pystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen
ammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella
laakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja
pystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä
tähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. "Pelkkä sokkelo
pikku vuoria", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa. Me
olimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain
29 hevosta ja 30 muulia. "Vankimmat eläimet elävät vielä", lohdutti
Muhamed Isa.

Lokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen
hevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat
siinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla!
Meidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla
puolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli
vesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed Isa oli kasannut kolme
kivipyykkiä merkitäkseen meille perässä tuleville tien semmoisissa
paikoissa, missä karavaanin jälki oli soraikossa häipynyt
näkymättömiin. Ensimäisestä solasta avautuva näköala oli perin
lohduton, pelkkiä punaisia sinipunervia ja keltaisia kallioita.
Pohjoisessa vallitsivat maisemaa yhä edelleen Turkestanin vuoret
majesteetillisine huippuineen, jotka olivat kuin jono keisarinkruunuja,
toinen toistaan korkeammat. Ilmansuunnassa Pohj. 50° It. luulimme
näkevämme ison järven, mutta se voi yhtä hyvin olla avara lakeuskin,
jolla kangastus leikitteli. Monet kunnaat ja korottumat tässä seudussa
ovat syntyneet liikkuvasta maaperästä, joka on jähmettynyt viime
liikkeensä mukaisiksi kuvioiksi ja ympyriäisiksi renkaiksi. Kolmas
solakynnys kohoaa aivan hedelmättömästä maasta. Siellä Tsering
jättiläisponnistuksin pystytti kivipyykin, joka kuitenkin oli vallan
tarpeeton, kun meidän jälkeemme ei enää kukaan tullut; mutta se oli
hänen vuoriston jumaluuksille tarjooma kunnioituksenosoituksensa,
harras pyyntö, että nämä sallisivat meidän terveinä kulkea ohitsensa.

Vihdoinkin saavuimme alas lakealle maalle, nimittäin erääseen
päälaaksoon, joka ulottui itään päin, missä etäällä välkkyi keltaista
ruohoa. Tundup Sonam ampui kaksi ammon-lammasta, joiden liha pitensi
meidän 18 lampaamme ikää.

Tällaisella kylmällä, tuulisella säällä ei oikeastaan koskaan tule
oikein lämpimäksi. Istuessani näköaloja piirustamassa tahi
tarkastamassa auringon asemaa saan aina pitää hiilipannua vierelläni
lämmittääkseni käsiäni sen verran, että kykenen niitä käyttämään.
Ainoastaan Muhamed Isa, Tsering, Sonam Tsering ja Guffaru ovat
vapautetut yövartion toimesta; muuten täytyy kaikkien toisten
värjötellä ulkona kylmässä, pimeässä talvi-yössä. Pimeän puhjetessa
muovailen päivällä tekemiäni muistiinpanoja, tutkistelen karttoja,
luen joko kevyempisisältöisiä kirjoja tahi Supanin "Fyysillistä
maantiedettä" ynnä paria buddhalaisuutta ja lamalaisuutta käsittelevää
teosta. Kello 9 Robert tekee ilmatieteellisiä vaarinottoja ja panee
kuntoon kiehumalämpömittarin, jonka itse tarkastan teltassani. Sen
jälkeen pakinoimme vielä hetkisen ja käymme sitte levolle. Vuoteeni
on laitettu kautsukkialustalle ja parille kokoonkääritylle
turkestanilaiselle huopapeitteelle; viimemainittujen päälle on viskattu
suureksi neliöksi yhteen-neulottuja vuohennahkoja. Neliön toisen
puoliskon sovitan alleni ja toisen puoliskon vedän peitteekseni,
jonka jälkeen Tsering tukkii nahkojen reunat niin tiiviisti huopien
alle, että makaan jonkunlaisessa säkissä. Vihdoin hän levittää vielä
kaksi huopaa, matkavaippani ja turkkini minun päälleni! Päässä
minulla on karvalakkini ja huupani (bashlik), mutta muuten riisuudun
kuten tavallisesti. Myrskysäällä ei aamukylpy tunnu oikein
miellyttävältä; päällysvaatteeni ovat yön kuluessa tulleet jääkylmiksi.
Ladakilaisillani ei ole puhtaudesta käsitystäkään ja kuljettavat he sen
takia vierasvaraisesti kokonaisia siirtoloita pikkuloisia vaatteissaan,
joita minä en voi käyttää mihinkään tieteelliseen tarkotuksiin. Mutta
ne heistä, jotka laittamat ja panemat kokoon vuoteeni sekä muuten
palvelevat minua teltassa, antavat niitä tahtomattaan minullekin sangen
auliisti omasta yltäkylläisyydestään, niin että alusvaatteeni täytyy
hyvin usein pestä kiehuvassa vedessä. Minun arkuuteni tässä asiassa
herättää ladakilaisissa sanomatonta iloa; minä kuulen heidän
purskahtavan sydämelliseen nauruun joka kerta kun ilmaisen kauhuni
verenhimoisten syöpäläisten seurasta. Sanon heille senvuoksi, että vain
silloin tunnen hyvinvointia, kun aivan yksin asustan omissa
vaatteissani!

Talvi-illat kävivät yhä pitemmiksi, ja elämämme kului yksinäisesti
ja yksitoikkoisesti. Mutta pahinta oli, että kevyempi luettavani
loppui. Joutohetkieni kuluksi annoin ladakilaisten sitte kertoa
satuja ja tarinoita omasta maastaan ja kirjotin joitakuita niistä
muistiin. Annoin myös jokaisen palvelijoistani kertoilla omista
elämänvaiheistaan, mutta niistä tekemäni muistiinpanot eivät ole
erittäin merkillisiä, sillä näillä ihmisillä ei ole juuri paljoa
kerrottavaa ja kaikki on heidän mielestään niin luonnollista ja
merkityksetöntä. Heiltä täytyy kysellä ja lypsää, kuitenkaan saamatta
mitään heiltä ulos. Ani harvoin he edes tietävät sen europalaisen
nimeäkään, jota vuosikausia ovat palvelleet, ja omaa isäänsä he eivät
osaa sanoa. Mutta sen he tietävät tarkoin, montako eläintä kulloinkin
oli ollut karavaaneissa, joita he vuosikausia sitten olivat saatelleet,
ja minkä väriset eri hevoset olivat olleet. Muuan ladakilaisista, joka
on matkustanut Länsi-Tibetin asuttujen alojen läpi, voi mainita minulle
jokaisen leiripaikan nimen, kuvata sen tarkasti ja sanoa, oliko laidun
siellä hyvä tai huono. Kaikesta mikä koski maasuhteita, oli heillä siis
kerrassaan uskomattoman hyvä muisti.

Tämän matkakertomuksen koko ei tosin salli minun ryhtyä laveisiin
henkilökuvauksiin, mutta tarpeen on kumminkin, että edes aivan lyhyeltä
esittelen lukijalle pienen joukkoni. Alkakaamme siis _Rabsangista_,
hänestä joka etsi susien ahdistamaa hevosta. Hän on "bod", s.o.
buddhalainen, tai oikeastaan lamalainen; hänen isänsä nimi on Pale ja
äitinsä Rdugmo, kotoisin Ladakin Tshushutdshoqman kylästä. Ammatiltaan
hän on "semindar", maanviljelijä, viljelee ohraa, vehnää ja herneitä,
omistaa kaksi hevosta ja kaksi jakia, muttei lainkaan lampaita, ja
maksaa veroa 23 rupiita vuodessa maharadshalle, muttei sen sijaan
mitään maksuja lamoille. Kerran vuodessa hän afghanilaisten kauppiasten
palveluksessa matkustaa Jarkentiin ja saa koko matkasta 50 rupiita
palkkaa. Kauppiaat vievät kankaita, koralleja, teetä, indigoa y.m.s.
Jarkentiin, missä asuvat hindulaisten karavaaniseraissa ja viipyvät
siellä 20 päivää myydäkseen tavaransa ja ostaakseen sijaan
silkkikankaita, huopa- ja tavallisia mattoja j.n.e., jotka sitte myyvät
Peshawarissa. Rabsang oli etupäässä palvellut muuatta rikasta Kabulin
kauppiasta, hadshi Gibar Khania. Kuutisen vuotta sitte hänellä oli
muuan seikkailu Suget-davanin solassa, missä hänen karavaaniaan vastaan
sattui 12 Badakshanin miestä, jotka olivat velkaa hadshille. Mutta nuo
12 olivat hurjailleet Jarkentissa eivätkä senvuoksi nyt voineet maksaa
velkaansa. Afghanit, joita oli vain viisi miestä, karkasivat heidän
kimppuunsa, ja siitä syntyi ankara tappelu, jossa oikein verta vuoti.
Se oli Rabsangin pahin seikkailu. Kapteeni Deasya hän oli palvellut
viisi kuukautta ja erästä toista englantilaista yhtä kauvan. Hänen
itsensä ollessa matkoilla viljelivät hänen vaimonsa ja veljensä hänen
peltonsa ja hoitivat hänen asioitaan.

"Voitko niin kauvan poissa ollessasi luottaa vaimosi uskollisuuteen?"
kysyin häneltä.

"En" hän vastasi, "mutta Ladakissa ei siitä välitetä."

"Mitäs tapahtuu, jos hän sinut pettää toisen miehen kanssa?"

"Silloin täytyy tämän antaa minulle lammas sovitussakoksi."

Näin pitkälle tultuamme en enää saanut Rabsangista sanaakaan
puserretuksi.

Karavaanissamme hän on välittömästi Tseringin käskynalainen ja
taluttaa niitä neljää hevosta, jotka kantavat telttaani, vuodettani,
jokapäiväisiä tarvearkkuja ja keittiökalustoa. Hän on ylikokin
apulainen ja huolehtii koko illan tulen vireillä pitämisestä
hiilipannussani. Hän tuo Tseringille polttoainetta ja vettä keittämistä
varten ja on muuten erinomaisen väkevä ja kelpo mies.

Vuotta myöhemmin hänellä tuli olemaan erikoinen osansa karavaanissamme.

Muhamettilaisesta _Rehim Alista_ olen jo puhunut. Hän on apulaiseni
päivämatkoilla. _Guffaru_ on seurueen vanhin ja hevoskaravaanin
päällysmies; niinmuodoin hänen tehtävänsä yhä vähenevät hevosten
kuollessa. Hadshi _Gulam Rafve_ on käynyt kahdesti Mekkassa; hän on
Muhamed Isan kokki. _Shukkur Ali_ on tehnyt paljon merkillisiä matkoja,
jotka vaatisivat erikoisen lukunsa: meillä hän on erään hevoskaravaanin
osaston johtaja, mutta hoidokkaita on hänellä enää vain kaksi. _Gaffar_
on nuori muhamettilainen, joka seuraa hevosia, kokoo polttoainetta ja
kantaa vettä. Samat toimet on nuorella _Tseringillä, Ishe Tundupilla ja
Adulilla_; viimemainittu, uuttera ja kelpo mies, tuli palvelukseeni
ansaitakseen niin paljon rahaa, että voi ostaa talon Lehissä ja ottaa
vaimon. _Islam Ahun_ on hevosten hoitaja. _Bolu_ kuuluu karavaaniini
ja on Tseringin apulainen. _Galfan_, joka on paljon matkustellut
Länsi-Tibetissä, on muulinajaja. _Ishe Tundup_ kaitsee lammaskarjaamme.
_Lobsang Rigdal_, leikillä lamaksi kutsuttu, on hevoshoitajia. Hän on
tullut mukaan ansaitakseen rahaa, jonka aikoo antaa isälleen ja
vanhemmille veljilleen, koska nämä aikaisemmin ovat hänestä huolta
pitäneet. Hän on matkueen leikinlaskija ja näyttää hyvin koomilliselta.
_Tashi_, myöskin hevosmiehiä, on paraita miehiämme. _Tundup Sonam_
ylläpitää karavaanin luikun käyttökunniaa ja varustaa pöytäämme aina
tuoretta lihaa. Hän ei juuri koskaan ammu harhaan ja on niin levollinen
ja vakava kuin viilikulho. Hän oli jo kerran ennenkin palvellut minua,
v. 1902, kun matkustin Lehistä Jarkentiin. _Gartshung_ kuuluu
muulikaravaaniimme ja tuli palvelukseeni parantaakseen raha-asioitaan.
Muuan pieni, hintelä, mustapartainen, 50-vuotias mies tuntee nimen
_Tashi Tsering_; "ennen oli nimeni Islam Ahun," sanoo hän, ja on siis
vaihtanut uskontoa, vaikka harvoin sattuu, että muhamettilainen kääntyy
lamalaisuuteen. Hänkin on erään hevososaston ohjaaja. _Rub Das_ on
gurkha-heimoa ja kotoisin Sitangista; hän on meidän "kaikkemme
kaikessa", hiljainen mies ja työteliäs kuin orja, joka ei tarvitse
vähintäkään kehotusta. _Tundup Galfan_ on satujen kertoja, jonka kieli
vielä kauvan laulaa päivätyön päätyttyä; sen ohessa hän on ylikokki
ladakilaisten mustassa teltassa. _Namgjal_ on aasin-ajaja ja paraita
miehiämme, _Sonam Tsering_ muulien päällikkö, _Kurban_ ei ole muuta
kuin isänsä Guffarun poika, ja _Tsering_ on minun ylikokkini.

Siihen päättyy luettelo. Jokaisen näistä miehistä oli suoritettava
velvollisuutensa, kaikki olivat alttiita ja hyväluontoisia, eikä
koskaan kuultu riitaa ja toraa; mutta niinpä ymmärsivätkin Robert ja
Muhamed Isa erinomaisesti kurinpitotaidon. Kullakin miehellä oli lämmin
lammasnahkaturkkinsa; sen lisäksi he tekivät itselleen vuodealusia
teurastettujen lampaiden tai kaadetun riistan taljoista; talvipakkasten
lientyessä he käyttivät tyhjiä muonasäkkejä peitteikseen. Kun kaikki
kävivät jalan, kuluivat heidän pehmeät ladakilaissaappaansa pian, ja
heidän oli yhäti pantava niihin uudet anturat; niiksi he käyttivät
nahkapalasia, joiden villaisen puolen käänsivät sisäänpäin.

Lokakuun 14. päivänä kuljimme useiden suurten joki-uomain yli, jotka
leikkaavat harjanteen etelässä lakeiksi laaksoiksi. Kulaaneja ja
antiloopeja käy täällä laitumella suurina laumoina. Leirin luona, joka
sijaitsi orapihlajanmarjain väristen kunnaiden keskellä, oli laidun
hyvä. Matkasuuntamme kävi itäkaakkoon päin. Yöllä kuoli taas hevonen.

Maaperä säilyttää nyt luonteensa miltei muuttumattomana: sen muodostaa
joukko pieniä harjanteita, jotka kulkevat idästä länteen ja joiden yli
kulkeminen vie paljon aikaa; niiden välillä on pitkittäisiä laaksoja.
Useinkin voimme etelään päin laskea 3-4 sellaista harjua, ja kaikkien
niiden yli on meidän kuljettava! Olemme hukkuneet mereen, jonka
jättiläislaineet ovat jähmettyneet; olemme kuin laiva, joka on
kadottanut peräsimensä ja pian uppoo; ei missään pelastavia saaria, ei
vastaan tulevia laivoja, kaikkialla vain rannaton ulappa! Tahtoisimme
valaa öljyä tähän myrskyävään mereen, ikävöimme päästä tyynille
vesille, mutta niin kauvan kuin meillä on laudanpalakin tiedossamme,
takerrumme siihen epätoivon vimmalla. Leirissämme n:o 40 on hyvä
laidun, ja tarvittavan veden voimme jäästä sulattaa. --

Yhä syvemmälle tunkeudumme tuohon tuntemattomaan maahan. Lokakuun 16.
p., Tukholmasta lähtöni vuosipäivänä, oli meillä Dangra-dshum-tsohon
vielä 609 kilometrin matka, mutta nytpä emme kyenneetkään kuin harvoin
matkaamaan päivässä 12 kilometriä enempää. Leirissä n:o 41 hyljättiin
matkasta kantamuksen keventämiseksi joitakuita vähemmin välttämättömiä
tavaroita, m.m. useita jo läpilukemiani kirjoja ynnä Doverin
matkakertomus, jonka merkitys matkakirjastossani nyt jo oli loppunut.
Tundup Sonam oli rientänyt edeltä ja yllättänyt 4-vuotiaan jakin, joka
paistatti päivää muutamalla rinteellä. Kunnaan turvin metsästäjä oli
päässyt aivan lähelle sitä ja laskettanut ensimäisen luotinsa sen
peräosiin. Niin häijyllä tavalla mietteistään herätetty jaki oli
kavahtanut pystyyn ja saanut toisen luodin lapaansa. Silloin se oli
vyörynyt hengettömänä rinnettä alas laakson pohjaan, minne tästä syystä
leirimme pystytettiin. Meidän saapuessamme se oli jo nyljetty ja
paloiteltu, ja tummanpunainen, luuston kohdalla sinipunervaan vivahtava
liha loisteli auringonpaisteessa. Sen vatsa oli valtaisen iso ja täynnä
ruohoa, oksansilmuja ja sammalta, niin ettei ollut ihmettä että se
sellaisen herrastelun jälkeen tarvitsi ruokalepoa. Sen pää asetettiin
taiteellisesti muutaman vuorentöyränteen juurelle, ja ampuja
valokuvattiin tämän voittosaaliin kera. Ladakilaiset käskettiin
täyttämään vatsansa lihalla minkä jaksoivat, jottei tarvinnut ottaa
ylimääräistä kantamusta. Kaikki läski lyötiin kuitenkin mukaan, ja minä
sain ytimen. Matkaan lähtiessämme ei jakista enää ollut suuria
jälellä, ja minä epäilen ladakilaisten salaa panneen yksityisiin
eväslaukkuihinsa kauniit paistit.

Erään kotkan seurassa istuivat korppimme makostelemassa jakin verisiä
luita. Nyt niitä on jo yksitoista, ja niiden siivet loistavat
auringossa kuin sininen teräs. Ne tuntevat karavaanissa olevansa kuin
kotonaan ja ovat jo puoleksi kesyjä. Koirat eivät niistä ole
tietävinäänkään ja saavat korpeilta osakseen ivallista ylenkatsetta.

Lokakuun 17. oli rasittava päivä; lännestä kävi ankara tuuli, eikä
lämpö jaksanut kohota -5,1 astetta ylemmä. Klo 9:ltä oli -12,6 astetta,
ja teltassani sain lämmön nousemaan ainoastaan -4,2 asteeseen, sillä
hiilipannusta hohtavan vähäisen lämmön tuuli heti puhalsi ulos.
Minimi-lämpömittari näyttikin 28,2 asteen pakkasta -- alinta
lämpömäärää mitä siitä tähän asti olin lukenut! Muuan valkea muuli,
joka jo kymmeneen päivään ei ollut jaksanut kantaa taakkaansa, paleltui
kuoliaaksi. Nyt meillä enää oli vain 27 muulia, 27 hevosta ja 27
palvelijaa karavaanissa. 57 päivään emme olleet nähneet ainoatakaan
ihmistä; pysyisimmeköhän kaikki vielä hengissä, ensimäiset
paimentolaiset tavatessamme?

Lokakuun 19. päivän vastaisena yönä meiltä jälleen paleltui kaksi
hevosta ja lammas. Viimemainituita meillä on enää ainoastaan 16;
kaasujen turvottamina nuo kolme vainajaa viruivat rinteellä ja
tuijottivat meihin tummilla, verisillä silmäkuopillaan; korpit olivat
jo olleet niiden kimpussa. Maaperä oli kovin tukala, mäkeä ylös ja
mäkeä alas. Karavaanin näimme me jälkijoukko kapuavan muuatta rinnettä
ylös, mutta sen takana kohosi toinen, vielä korkeampi, jota paikoin
lumi peitti. Vuoriharjanteet näyttivät näillä tienoin yleensä kulkevan
itäkoilliseen päin. Noin 20-40 kilometrin päässä oli etelässä muuan
järvi, mutta se jäi kauvas oikealle suunnastamme.



Yhdeksäs luku.

Kovanonnen päiviä.


Lokakuun 20. päivä 1906 oli paha päivä. Lunta oli kolmen tuuman
paksuudelta, kaikki hohti valkoiselta päivänpaisteessa, vain lännessä
oli rinteillä sinisiä varjoja. Tuossa ikuisessa valkeudessa välimatkat
näyttivät lyhyiltä, mutta karavaanimme ei ollut kulkenut vielä
puoltakaan matkaa, kun se jo pilkotti etäisyydessä kuin mikäkin
haihtuvan pikkuinen, musta, liikkumaton pilkku. Maahiiret olivat vielä
hereillä ja hyppelivät reikiensä välillä edestakaisin lumessa, jonka
paksuus yhä kasvoi rinteen jyrketessä. Kohta sitä oli jalan verran, ja
meidän täytyi huolellisesti pysyä karavaanin jälillä, jottemme
syöksyisi lumikuoren peittämiin rotkoihin. Verijälkiä näkyi; joku
eläimistä varmaan oli loukannut jalkansa teräväreunaiseen iljanteeseen.
Vain askelittain pääsemme ratsastamaan ylöspäin, takanamme patoutuu
uhkaavia sinisen mustia lumipilviä kokoon; kuiva, jauhomainen lumi
lentelee kuin kiertotähden pyrstö perässämme sihisevää ääntä pitäen.
Sitä kasautuu maahan nummen tapaisiksi laskoksiksi, peittäen karavaanin
jäljet aivan umpeen, emmekä me enää voi nähdä, pitkältäkö vielä on
tuohon turmiolliseen vuorensolaan.

Tiellä makaa kuollut hevonen, silminä vain veriset aukot -- nuo
pahuuksen korpit ne aina rakastavat eläinten silmiä niiden vielä
pehmeinä. Tuuli on tupruuttanut lunta sen selkään ja kaulalle,
ikäänkuin hienoksi käärinliinaksi. Eläinparka makaa siinä kuin
ruumisvuoteellaan, valkeihin lakanoihin käärittynä ja mustat
kalmankorpit kuni vartionaan -- sepä onkin ainoa kiitos sille pitkästä
palveluksestaan.

Solaan tultuamme pysähdymme kuten tavallisesti mitataksemme korkeutta;
se on 5611 metriä, lumipyrypakkanen on -10 astetta. Kaakossa voi
kuitenkin arvata sen solansuun olevan, jota Robert eilen kävi
tutkimassa ja jonka pitäisi viedä laakealle tasangolle. Mutta Muhamed
Isa on kulkenut omia teitään ja tunkeutunut koillista kohti ulottuvaan
laaksoon, ja sepä seikka oli meille turmioksi. Vaikka hän on niin
kaukana edellämme, on meidän pakko, joskin vastenmielisesti, seurata
hänen jälkiänsä, ettemme eroaisi toisistamme. Jos niin sattuu käymään
semmoisella seudulla ja semmoisessa lumituiskussa, niin on varman
perikadon oma.

Seuraamme siis häntä alas laaksoon. Takanamme sola näyttää
suunnattomalta lumivalkoiselta satulalta, taustana mustan siniset
lumipilvet kuin mitkäkin tukahuttavat, tupruavat nuotiosauhut. Tsering
kahden miehensä ja neljän hevosensa kera saavuttaa solan ja tervehtii
sitä kaikuvalla "salaamilla". Kamalien jäätyneiden lähteen-uomien yli
kuljetaan, ne ovat kovat kuin lasi ja liukkaat kuin saippua, niin että
ratsumme tavan takaa kompastuvat ja liukuvat. Vain harvassa pienet
liuskakivikummut kohottavat lumesta mustia päitään.

Kun laakso painuu vallan liiaksi pohjoista kohti, aavistaa karavaani
erhettyneensä, kääntyy itäänpäin ja hukkuu sukkulasokkeloon, jossa ei
kasva ruohonkorttakaan. Me ratsastamme lauman ohi, jossa on 16 lammasta
ja vuohi; valkoinen pentuni tekee niille koirankuriaan kuten
tavallisesti, kunnes muuan urhea oinas antaa sille lähtökyydin. Vuohet
ovat merkillisen kestäviä eläimiä; ne voivat mainiosti ja hankkivat
minulle joka aamu ja ilta maitokupillisen.

Toisen solakynnyksen takana tapasimme karavaanin. Se oli asettunut
leiriin, mutta erittäin epäystävälliseen paikkaan; siellä ei ollut
ruokaa eikä dshapkakia, ei lantaa eikä vettä: sanalla sanoen ei
mitäkään, eläimet seisoivat mustana kihermänä, joka räikeästi pisti
esiin valkeasta lumesta. Niin saivat ne hiljaa ja kärsivällisesti
viettää koko yön ja karvaasti tuta, kuinka hitaasti aika kului, kuinka
jano ja nälkä kasvoi ja pakkanen yhä koveni; seisten ne saivat odottaa
aamusarastusta, jota ehkä ei tullutkaan, sillä yhä vielä peittivät
mustat lumipilvet taivaan.

Robert ja minä etsimme suojaa ladakilaisteltasta, missä sauhusi
arkunpalasista ja antiloopinlannasta viritetty pieni tuli. Vettä saimme
sentään lunta sulattamalla; päivälliseksi söin paahdettuja jauhoja,
leipää ja kahvia, muuta ei ollut tarjona. Hämärissä tuli Rabsang ja
pyysi minua ulos. Erään lähikukkulan huipulla seisoi kaksi isoa villiä
jakia töllistellen ihmeissään leiriämme. Me jätimme ne kuitenkin
rauhaan, sillä emme nyt tarvinneet niiden lihaa emmekä tahtoneet suotta
suurentaa kuormiamme. Ne painuivat hitaasti matkoihinsa, nähtyään
ettemme olleet niiden heimoa. Yö oli pilkkosen pimeä, niin että minun
oli lyhdyn valossa tarkastettava väsyneitä juhtiamme.

Aamuvarahissa lähdimme tästä kovan onnen leiristä, jossa vieläkin yksi
muuleistamme oli heittänyt henkensä. Illalliset jäljet leiripaikan
lumessa oli veres lumi jo peittänyt, ja uusi kulkusuunta oli
keksittävä. Tuskin parinkaan minuutin matkan päässä leiristä virui
kuollut hevonen, joka eilen vielä oli kantanut kuormaansa, välttämätön
musta kuolinvartio vierellään. Myöskin löysimme kuolleen sorsan
lumesta. Oliko siis järvi läheisyydessä? Ei, sorsat tulevat kaukaa;
tämä oli kaiketi eksynyt suunnastaan.

Milloin paistaa päivä, milloin sulkee meidät lumimyrsky
jauhovaippaansa, vuoroon paistumme, vuoroon palellumme -- oikea Tibetin
jää, ennakolta arvaamaton ja oikullinen. Taaskin kuollut hevonen!
Lopettaakseen sen vaivat olivat miehet katkaisseet siltä kurkun;
pakkasessa jäätyneen verivirran peitti pian tupruava lumi. Me
ponnistelemme vaivoin uuden solan huipulle ja painumme sitten muuatta
harjua pitkin, mutta maaperä on kavala ja uhreja väijyvä. Lopuksi
laskeudumme lakeaan laaksoon, joka vähitellen taipuu pohjoista kohti;
etelässä kohoaa valtainen vuorijono. Muhamed Isaa oli käsketty
kulkemaan niin paljon koilliseen päin kuin mahdollista; mutta kun ei
ollut tiestä varma, oli hän laakson taipeessa antanut karavaanin
asettua leiriin itse kahden miehen kanssa lähtien eteenpäin tietä
tähystelemään. Kello 4 tienoissa hän palasi takaisin ilmottaen, että
vajaan kolmen tunnin matkan päästä päästäisiin lakealle maalle. Ensi
ajatukseni oli heti lähteä matkaan, sillä tässä leirissä n:o 46 ei
taaskaan ollut ruohon hivenettäkään ja eläinrukat olivat niin
nälissään, että koettivat pureksia toistensa häntiä ja satuloita.
Muutamalla hevosella ei todellakaan enää ollut ainoatakaan jouhta
hännässään, mutta se oli kuollut edellisenä yönä. Seuralaisistani
kuitenkin vanhat ja kokeneet pitivät parempana lähteä vasta
aamuvarahissa.

Käskin senvuoksi säilyttämään niin paljon riisiä kuin tarvitsimme 40
päiväksi, mutta antamaan eläimille lopun, ohrilla ja maissilla
sekotettuna. Eläinten paraikaa popsiessa ruuhistaan tuli väkeni jälleen
toiselle mielelle ja Muhamed Isa kysyi, emmekö sittekin voisi lähteä
matkaan.

"Kyllä kernaasti, mutta tunnin perästä on pilkko pimeä."

"Minä löydän tien, meidän on vain seurattava jälkiä lumessa."

Niinpä alkoi jälleen matkaanlähdön hälinä ja nariseva poljeksiminen
lumessa, mutta tavalliset matkalaulut olivat nyt jäätyneet huulille.
Oli 15 asteen pakkanen ja lännestä kävi kova tuuli. Kaikki pantiin
karavaanin matkaan, paitsi minun ja Robertin tavarat ynnä
keittiötarpeet. Muuan muuleista, joka tappeli matkaanlähtöä vastaan,
sai jäädä meidän pariimme. Ei valaisseet mitkään valkeat tummaa jonoa,
jonka etupäässä astuivat hevoset ja loppupäässä lampaat. Se eteni
verkalleen, ja miesten hädistyshuudot kaikuivat yhä heikommin
korviimme, kunnes karavaani viimein hävisi kalpeassa kuutamossa
näkyvistämme. Aivan kontistuneena vilusta palasin telttaani.
Neljännestunnin kuluttua tuli muuan mies tuoden vielä yhden muulin
takaisin, joka ei ollut enää jaksanut kulkea. Meillä oli siis kaksi
kalmankokelasta kaittavanamme.

Ja sitte tuli yö. Ilma oli selkeä ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin
timantit sähkövalossa, ja pakkasaallot tunkeutuivat terävinä kuin
veitsenterät telttaamme. Ulkona olivat Tsering, Rabsang, Rehim Ali ja
Bolu lyyhistyneet koko kamansa alle yhdeksi rykelmäksi. Niin kauvan
kuin olin hereillä, kuulin väsymättömän Tseringin turkkiluolansa
pohjalta kertovan tovereilleen ryövärijuttuja, joille toiset tavan
takaa päästivät maanalaisen naurunremahduksen. Merkillistä väkeä nämä
ladakit! Ei purevinkaan pakkanen näytä heihin pystyvän, kun minä
sitävastoin en teltassani saanut unesta kiinni moneksikaan minuutiksi
yhtä perää.

Kaamea, hirvittävä yö Tibetin yksinäisissä vuoristoissa! Pakkanen aleni
-27,4 asteeseen, ja se oli jo liikaa molemmille jäljelle jääneille
muuleille. Toinen heitti jo keskiyön aikaan henkensä; se oli sama
eläin, jonka Sonam Tsering jo ensimäisenä päivänä oli kelpaamattomana
tahtonut lähettää takaisin Lehiin. Silloin koetimme vaihtaa sen
hevoseen, mutta kun kukaan ei huolinut muulista, sai se lopulta tulla
mukaan. Se oli tottunut kulkemaan hevosten parissa ja jäi myöhemmällä
aina niiden seuraan. Yleiseksi ihmetykseksi se kuitenkin virkoutui ja
kulki aina karavaanin etunenässä, hevosille hyvää esimerkkiä näyttäen.
Nyt se makasi kylmänä ja jäykkänä kuin puu, sääret ilmassa; jos sen
olisi nostanut pystyyn, olisi se jäänyt seisomaan. Sonam Tsering itki,
kun sai kuulla muuliparan kohtalosta.

Toisen muulin kuultiin yöllä vielä käyskentelevän ympärinsä ja
napertelevan jakiheinää, joka kuitenkin on muille eläimille kuin
jakeille liian lyhyttä; tämän kieli on nim. varustettu sarvimaisilla
nystyröillä, jotka veitsen tavoin katkovat sametinpehmeää jakiheinää.
Aamulla kuulin aasin hirnuvan, ja olin mielissäni että ainakin yksi
niistä vielä eli. Mutta auringon noustessa sen voimat olivat lopussa,
ja kun Tsering minut herätti, ilmotti hän eläimen tekevän kuolemaa. Se
näytti tosin terveeltä ja hyvin syöneeltä, mutta kun turhaan olimme
koettaneet nostaa sitä pystyyn ja antaa sille maissia, uhrattiin se
tämän kalmanlaakson jumalille. Se ei liikuttanut jäsentäkään, ei
silmiänsäkään edes väräyttänyt, kun punainen verivirta suihkusi sen
kurkusta lumeen; se näytti tuntevan ainoastaan sanomattoman rauhan ja
alistumisen hyvinvointia, silmäin kirkkaasti suuntautuessa aurinkoon
päin.

Meidän juuri tehdessä lähtöä tältä kauhealta leiripaikalta tuli uusi
Jobin sanoma. Tundup Sonam ilmaantui luoksemme meille tietä näyttämään
ja kertoi, että hevoskaravaani oli eksynyt liiaksi vasemmalle käsin,
Muhamed Isan ohjatessa muuleja aivan vastakkaiseen suuntaan;
viimemainittu oli, erehdyksensä huomattuaan, laskeutunut lähimpään
laakselmaan siellä päivänkoittoa odottaakseen. Lammaskatraasta Tundup
Sonam tiesi ainoastaan, että se aluksi oli seurannut hevosten jälkiä,
mutta sitte mennyt harhaan. Kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus;
mutta pahimman sanoman ilmoitti Sonam Tsering vasta ihan viimeksi:
yöllä oli kuollut vielä neljä muulia!

Asemani oli epätoivoinen. Kauvan ei voinut näin jatkua; me lähenimme
perikatoamme. Maaperä, ilma ja pakkanen olivat vihollisiamme, eläimiä
kuoli joukottain, ja lähimpäin paimentolaisten luo näytti vielä olevan
lohduttoman pitkältä. Mitäpä minua enää liikutti, olivatko tibetiläiset
meille ystävällisiä vai vihamielisiä; nyt oli kysymyksessä vain:
kykenimmekö ylipäänsä enää hoipertelemaan asutuille tienoille? Sillä
jos tämmöisiä vahingoita vielä jatkui muutaman päivän, niin olimme pian
pakotetut heittämään koko kuormastomme jälkeemme ja jatkamaan matkaa
jalan. Mutta jaksoimmeko itse kantaa niin paljon ruokavaroja, kuin
näissä asumattomissa seuduissa tarvitsimme? Tulisimmeko yksi toisen
perään nujertumaan kokoon näillä Tibetin ylänkömaan jäisillä
vuoriaavikoilla? Ja kun lopulta sitten tässä kurjassa tilassa,
puolikuolleina tapaisimme tibetiläisiä, voisivat he tehdä meille mitä
tahtoivat. Missään tapauksessa emme saavuttaisi vapaata läpikulkua
Shigatseen ja tuota Tsangpon pohjoispuolella olevaa tuntematonta maata,
joka oli ikävöiväin unelmaini esine!

Tundup Sonamin opastamina lähdimme matkaan, ja pian kävikin ilmi,
ettemme hänen avuttaan ikinä olisi tietä löytäneet. Ylös ja alas,
kunnaiden yli ja laaksojen läpi kävi kulkumme tässä oikullisessa
sokkelossa, jossa korkea lumipeite tasotti kaikki epätasaisuudet ja
johti aivan harhaan jyrkkien rinteiden etäisyyden arvostelemisessa.
Hevosten jäljet olimme jättäneet vasemmalle kädelle; siellä päin
törötti muuan jälelle jätetty maissikantamus, mutta Tundup Sonam
vakuutti, että kyllä se vielä käydään perimässä! Oikealla kädellä
kohosi se ylävä lakeus, jolla muulit edellisenä yönä olivat eksyneet ja
neljä niistä suotta surmansa saanut. Vielä nytkin puhalsi jäinen
lounattuuli lumikenttien yli. Tuontuostakin Tundup Sonam pystytti
liuskakivilohkareen tiemerkiksi Tseringille, joka ilman opasta kulki
viimeisenä.

Nyt leikkasimme muulien jäljet ja näimme laakson, jossa ne yönsä olivat
viettäneet. "Tuolla rinteellä on kuolleista muuleista yksi", sanoi
Tundup Sonam, "ja tuolla kunnaan takana kaksi sekä vielä etempänä
yksi." Tieltämme emme voineet niitä nähdä, mutta korpit, jotka
uneliaina ja kylläisinä istua kyyhöttivät kunnaalla, vahvistivat
läsnäolollaan ilmotuksen oikeaksi.

Vihdoin saavuimme solaan, josta näimme Muhamed Isan mainitseman
lakeuden sekä kaakossa pienen järven. Solan korkeus oli 5501 metriä!
Kello 1 oli 10 asteen pakkanen; kävi ankara tuuli ja niin tiheä tuisku,
että taas kadotimme näköalan. Emme jääneet silmänräpäystäkään
kauvemmaksi tänne ylös, kuin mittausten tekemiseen tarvitsi, ja
ratsastimme sitte jyrkkää rinnettä alas. Ensimäisellä vastaantulevalla
ruohikolla annoimme eläinten syödä; hevoset olivat kuin hullut sen
nähdessään; niiden vatsat olivatkin aivan tyhjät.

Muutamalla kunnaalla näimme nyt viisi miestä. Ne olivat Muhamed Isa ja
hänen neljä seuralaistaan, jotka olivat lähteneet etsimään harhaan
eksyneitä: 14 hevosta, 8 miestä, 16 lammasta ja 2 koiraa! Me voimme
heille ilmottaa, että jäljet johtivat paljon koillisempaan; ja
mainittuaan meille muulileirin paikan hävisivät he jälleen lumipyryyn.
Etsittyämme kauvan turhaan jälkiä ja leirinuotion savua pysähdyimme
lakealle pengermälle, koska siellä oli laidun hyvä, ja kokosimme lantaa
valkean laittamista varten -- jopa olikin aika, sillä Robert ja minä
olimme vilusta puoli kuolleita.

Asemamme oli kerrassaan surullinen. Emme tienneet missä muulien
leiripaikka oli, eikä meillä ollut aavistusta minne hevoset olivat
joutuneet. Lampaat olivat todennäköisesti menneet meiltä ijäksi
päiväksi tässä susista siunatussa seudussa. Tsering oli jäänyt peräämme
ja voi mokomassa tuiskussa helposti kadottaa jälkemme. Itse emme
voineet muuta tehdä kuin sulatella jäseniämme. Tunnin verran
istuttuamme tulen ääressä ja hiukan virkistyttyämme tuli "lama" aukean
yli ja vei meidät Sonam Tseringin luo, joka muuliparvensa kera oli
leiriytynyt muutamien kunnaiden taa. Tämä kelpo mies itki suuresti
tappioitamme: Muhamed Isa oli tällä kertaa ollut kehno opas! Yhdeksän
muuliaasia oli meiltä mennyt muutaman harvan tunnin aikana tässä
hirveässä vuoristossa, joka todennäköisesti on sen vuorijärjestelmän
läntinen jatko, jota idempänä asuvat mongolit nimittämät Buka-magnaksi,
"Villin jakin pääksi". 20 muulia oli siellä vielä jäljellä, mutta
niistäkin oli kaksi jo tuomittu kuolemaan. 25 eloon jääneestä hevosesta
oli yksi kantamuksineen jätetty muutamaan rotkoon ja oli kaiketi jo
kuollut. Iltamyöhään saakka oli vasta yksi kaivatuista osastoista, nim.
Tsering antanut elonmerkkiä itsestään.

Itsestään selvää siis oli, että meidän leirissä n:o 47 täytyi pitää
lepopäivä. Aamun sarastaessa minut herätti lampaitten määkinä! Niiden
paimen oli kyllä aluksi seurannut hevosten jälkiä, mutta luopunut
niiltä huomatessaan muulien puuttuneen hevoskatraasta sekä alkanut omin
uhin etsiä muulien jälkiä. Pimeässä hän oli joutunut kokonaan harhaan,
ja eräässä solassa oli lampaista yksi kieltäytynyt seuraamasta mukana.
Hän oli sitä kantanut jonkun matkaa, mutta pian huomattuaan sen
jäykistyvän ja kylmenevän viskannut sen kuolleena jäljelle. Ennen
pimeän ja susien tuloa oli hän laumansa kera paennut vuorenrotkoon,
sitonut vuohet ja lampaat piiriksi ja itse asettunut sen keskelle
lämpimänä pysyäkseen ja susia tähystelläkseen. Nämä eivät kuitenkaan
olleet uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Aamuhämärissä hän oli
löytänyt yhdet monista leiriin n:o 47 johtavista jäljistä.

Aamupäivällä saapui leiriin sitte vielä kaksi kaivatuista miehistä
arkkuja kantaen. Yksi hevonen siis oli jätetty jälkeen. Islam Ahun,
hevoskaravaanin johtaja, oli kuitenkin ollut kylliksi viisas
kulkeakseen lyhintä tietä ennen mainitun pienen järven rannalle, missä
oli leiriytynyt hyvälle laitumelle. Muhamed Isa ja hänen seuralaisensa
olivat eksyneet yöllä ja nukkuneet nuotion ääressä, saamatta muuta kuin
lunta syödäkseen ja juodakseen. Mutta hekin pian osasivat luoksemme, ja
niin olivat karavaanimme sirpaleet jälleen yhtyneet.

Täällä nyt pantiin syrjään kaikki, mikä ei ollut välttämätöntä
matkalla: säkkejä, nuoria, hevosenkenkiä, työkaluja ja keittiötarpeita;
arkkuja poltettiin, sitten kun olimme purkaneet niiden sisällyksen
toisiin. Täten hyljätyt tavarat muodostivat aika korkean kasan, ja
siten vapauduimme kahdesta hevoskantamuksesta. Sitte laskimme jäljellä
olevat tavarat ja huomasimme, että meillä veneen kera oli 32
kantamusta. Meillä oli 20 muulia, joista kaksi henkihieverissä, ja 21
hevosta, niistä samoin kaksi kuolemaa tekevätä, siis kaikkiaan 37
käyttökuntoista juhtaa; ainoastaan Robert ja minä saimme ratsastaa;
meillä oli siis vielä kolme vapaata hevosta, mutta kantamukset
kasattiin illalla niin että kaikki juhdat, paitsi nuo neljä loppuaan
tekevää, saivat jotakin kannettavakseen. Neljä niistä lastattiin
maissilla ja ohrilla, riisiä oli vielä seitsemän kantamusta, jauhoja
viisi, leipää yksi, mutta voita, jota ladakilaiset käyttivät teehensä,
enää vain puoli kantamusta. Luulimme jauhoilta vielä tulemamme toimeen
kuukauden päivät; riisivarastosta piti eläinten saada viisi kantamusta,
ja minä varotin väkeäni olemaan vaivaisten eläinten suhteen mitä
säästäväisimpiä. Tundup Sonam ampui kolme antiloopia, juuri kun
lihavarastomme loppui. Jotkut ladakilaisista saivat nylkeä ja palotella
riistan, ja kuu he illalla saaliin kera palasivat leiriin, kuultiin
heidän vetelevän vuorolauluaan -- samaa, jota he kotona Ladakissa
laulavat, kantaessaan "dandya", tavallista taakkaa. Yhden antiloopeista
olivat kuitenkin pistäneet tyyten poskeensa, ennen kun palottelijat
olivat paikalle tulleet.

Seuraavassa leirissä päätimme levätä pari päivää, ja Tundup Sonam otti
viedäkseen meidät eräälle edempänä olevalle järvelle, jossa kasvoi
mainion hyvää ruohoa.

Lokakuun 24. päivän vastaisena yönä kuoli vielä hevonen ja kaksi
muulia, niin että meillä oli nyt enää vain 38 juhtaa. "Vankimmat ovat
vielä elossa", sanoi Muhamed Isa tapansa mukaan!

Pohjoisessa kutistui kokoon se korkea vuorijono, joka meille oli niin
monia kärsimyksiä aiheuttanut; sen harjanteiden näki jatkuvan itään
päin. Erään tasangon yli kuljettuamme saavutimme pian tuon pienen
järven, jonka lujasti jäätynyttä pintaa ympäröi keltaisina hohtavat
ruohikot. Vettä saimme lähteestä, joka muodosti pienen, umpeen
jäätyneen altaan; sen jäähän hakatusta avannosta saivat eläimet juoda
minkä jaksoivat; nepä eivät kolmeen päivään olleet saaneet vettä
maistaakaan. Hiekkamaa oli jäätynyt niin kovaksi, että rautaiset
telttaseipäät mutkistuivat, kun niitä siihen iskettiin. Taivas oli
pilvessä ja kova tuuli kävi, mutta itäkaakossa päin maaperä näytti
suotuisalta. Neljä telttaa seisoi yhdessä rivissä, mutta minun tuulen
puolella, jottei minun tarvinnut kärsiä toisten savusta.

Leirissä n:o 48 viivyimme kokonaista kolme päivää, ja lounattuuli ulvoi
lakkaamatta: "kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!" Minulta päivät
kuluivat aika hitaasti, mutta eläimille lepo oli tarpeen. Ensimäisen
päivän aamulla virui hevosemme n:o 39 kuolleena laitumella, ja
merkittiin samalla numerolla kuolleitten luetteloon!

Sudet olivat hävyttömiä ja ullittivat aivan leirimme vieressä, mutta
oppivat kohteliaisuutta, kun Tundup oli kaatanut yhden kiljukidan, joka
juoksi jäälle ja kallistui kuolemaan keskelle järveä. Se lurjus sai
pian toverikseen korpin, joka oli jo siihen määrään roistoutunut, että
nyppi elävien hevosten harjoja ja teki niille kiusaa laitumella. Jo
illalla kello 9 aikaan oli meillä -21,1 astetta ja yöllä -28,1 astetta!

Mitä rajuimman lounatmyrskyn raivotessa lähti karavaani lokakuun 28.
päivänä taivaltamaan itäkaakkoa kohti. Yöllä oli taas kuollut muuli;
meillä oli siis enää 36 juhtaa, mutta viime katselmuksen jälkeen olivat
ruokavaramme vähentyneet lähes kolmella kantamuksella. Ja tässä
leirissäkin hyljättiin jälleen liikatavaroita. Itse lennätin menemään
Blicher-Clausenin "Sonjan". Istuin Robertin kanssa aamunuotion ääressä
miesten satuloidessa hevosia ja huvittelin itseäni sillä, että revin
kirjasta lehtiä toisensa perään ja viskasin sitte koko kourallisen
tuulen vietäviksi. Kymmenen korppiamme vaivasivat päätänsä miettimällä,
mitä kummanlaisia uusia lintuja ne olivat, mutta vetäytyivät vain vähän
niiden tieltä syrjään; koiratkin pian luopuivat lehtiä takaa-ajamasta.
Vain yksi Tseringin kuormahevosista siitä pillastui ja lähti häntä
suorana kiitämään ylös kukkuloille, mistä se sitte vasta runsaan puolen
tunnin perästä takaisin saatiin. Sillä aikaa liiteli "Sonja" edelleen
vuorien ja laaksojen yli, ja sen lentolystin soin sille kernaasti,
sillä koko edellisen illan olin harmitellut, että hän oli jättänyt
siivoluontoisen puolisonsa. Varmaankin harvoin on mikään kirja "niin
lavealle levinnyt"!

Alavain vuorten välillä olevassa avoimessa lakeassa laaksossa
seurasimme karavaanin jälkiä. Ratsastettuamme moniaan tunnin olimme
niin läpeensä vilustuneita, että oli pakko muutamalla rotkotiellä
pysähtyä ja rakentaa nuotio, pieni valkoinen ladakilaishevoseni oli
mainiossa tilassa; pakkasta samoin kuin muitakin vaikeuksia se kohtasi
ylevällä tyyneydellä. Iso papurikkoni jolla Lehistä lähdettyämme olin
ratsastanut, nautti tavallisesti virkavapautta, koska osotti
menehtymisen merkkejä. Tämänpäiväisessä leirissämme ei ollut vettä,
luntakin vain eräässä kuilussa. Sittekin olimme mitä hilpeimmällä
mielellä, sillä mieheni olivat kahdessa kohdassa havainneet tulisijan
jälkiä: kolme kulmittain asetettua kiveä, jotka nähtävästi olivat
tarkotetut kattilaa kannattamaan. Mutta niiden käyttämisestä täytyi
olla vierähtänyt jo aikoja, sillä kivien välissä ei keksitty tuhkaa
eikä hiiliä. Myöskin löydettiin rautainen valinkauha tibetiläistä
tyyliä. Niinmuodoin oli siinä aikoinaan majaillut metsästäjiä tahi
ryöväreitä!



Kymmenes luku.

Kuumesairaana villin jakin maassa.


Vietettyämme yön 27,2 asteen pakkasessa lähdimme lokakuun 29. päivän
aamulla aivan varahin matkaan, löytääksemme niin pian kuin suinkin
vettä janoisille eläimillemme. Muuan pieni järvi ja kaksi lähdettä,
joiden ohi kuljimme, olivat jäätyneet pohjaa myöten; niistä yhden
rannalla oli jakin kallo, joka nähtävästi oli veitsellä rungosta
katkaistu; myöskin näimme jälleen pari tulisijaa sekä leirissä n:o 50
polun, jonka kuitenkin villit jakitkin olivat voineet astua. Lähenimme
ilmeisesti toisia ihmisiä ja tähystelimme sen johdosta tahtomattamme,
näkyisikö missään mustia telttoja.

Seuraavana päivänä myrsky koveni, ja minun piti ponnistaa koko
tahdonvoimani voidakseni käyttää käsiäni kartan piirustamiseen. Olin
kuin halvattu ja lakkasin selvästi ajattelemasta. Olimme kuin
maahiiret, jotka juoksevat kolosta toiseen löytääkseen suojaa tuulelta
ja kylmältä.

Lähteelle tultuamme valuttauduin veltosti satulasta ja luulin
menehtyväni viluun, ennenkun tuli saatiin tehdyksi. Myöskin Muhamed Isa
ja neljä muuta olivat sairaita eivätkä voineet auttaa teltan
pystyttämisessä. Kun minun telttani oli vihdoin kunnossa, ryömin sisään
ja kävin vaatteineni, saappaineni ja mitä muuten asuuni kuului
vuoteeseeni. Robertin ja Tseringin minua lämpimiin peitellessä valtasi
minut paha kylmänkouristus, hampaani tärisivät ja tunsin kauheata
päänpakotusta. Robert, joka tri Arthur Neven koulussa oli paljon
oppinut sairashoitoa, osottihe nyt olevansa oivallinen lääkäri ja kävi
minua kaikin tavoin parantelemaan. Tuskin katon alle päästyään hän jo
syventyi Burroughs Welcomen lääkeopasta tutkimaan. "Tabloid Brand
Medicine Chest" oli, kuten usein ennenkin, avattuna teltassani.
Stanley, Emin Pasha, Jackson, Scott ja monet muut matkustajat ovat tätä
aivan ihanteellista matka-apteekkia pitäneet yhtä suuressa arvossa kuin
minäkin; minun varastoni oli kokoonpantu erityisesti Tibetin ilmanalaa
silmälläpitäen.

Kello 10 illalla Robert ja Tsering minut riisuivat. Yö toi taaskin 26,6
astetta pakkasta, myrsky ulvoi kamalasti. Joka toinen tunti Robert
koetteli lämpömäärääni, joka jo oli noussut 41,5 asteeseen -- siis
korkea kuume. Hän aprikoi, kuten minulle myöhemmin kertoi, mitä hänen
oikeastaan olisi tehtävä, jos ainiaaksi jäisin leiripaikkaan n:o 51.
Unta en saanut, mutta Robert ja Tsering valvoivat vuorotellen vuoteeni
ääressä; koko yön läpeensä tuotiin hehkuvia hiiliä ja kynttilä paloi
arkun suojassa. Hourailin lakkaamatta, ja mieheni olivat peräti
huolissaan, kun eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet minua kipeänä.

Seuraavana aamuna kuume oli vähän alentunut, kun Muhamed Isa hiljaa
hiipi telttaani tiedustelemaan, miten sahibin laita oli. Hän kertoi
Tundup Sonamin keksineen ja ampuneen haavotetun jakin, ja että sen
ruumista paloteltaessa oli löydetty kaksi tibetiläistä luotia, joista
jaki oli jäänyt henkiin. Myöskin oli jälleen löydetty kolmella kohtaa
tulisijoja, jotka voivat olla korkeintaan kaksi kuukautta vanhoja,
koskapa vielä oli tuhkaa kivien välissä. Täällä oli siis ollut tänä
syksynä metsästäjiä, ja hän oli varmasti vakuutettu, että kohta
tapaisimme ensimäiset paimentolaiset.

Ylt'ympärinsä oli haudan hiljaista, myrsky vain ulisi ja vonkui.
Leirissä ei kenkään tahtonut häiritä minua, kunnes illalla käskin
miesten laulamaan tavallisia iltalaulujaan nuotion ääressä. Avutta en
kyennyt nostamaan käsivarttani, makasin vuoteellani tunnin toisensa
perään, tirkistellen omituista valaistusta teltassani. Sisällä tuikki
steariinikynttilän himmeä liekki, ulkoa paistoi leirivalkean
kellertävän punainen loimo ja sinertävä kuutamo. Alakuloisesti ja
kaihoavana helisi laulu, ja myrskyn kohina oli sen säestyksenä.

Vielä marraskuun 2. päivänä jatkui myrskyä, siis jo kuusi päivää
yhtä mittaa! Olin nukkunut muutamia tuntia, vaikka pakkanen oli
yltynyt -29 asteeseen. Nyt voin jo vähän paremmin, mutta olin vielä
aivan voimaton. Robert luki minulle muuatta niistä romaaneista, jotka
olimme varastaneet Deasyn varastosta; hän oli kovin murheissaan, sillä
hänen ratsuhevosensa oli yöllä kuollut. Ja Tsering ja Rehim Ali
hieroivat minua aasialaiseen tapaan, jotta voimani palaisivat. Siten
tuli neljäs ilta. Kahdeksanviidettä tuntia olin jo ollut vuoteeseen
kytkettynä; Tibetin maaperä näytti tahtovan pitää minusta kiinni;
tuntui siitä, kuin olisi minun sallittu vain etäältä uneksia etelän
"luvatusta maasta"!

Marraskuun 3. päivänä sanoi kai tuulien jumala länsimyrskylle: "kuusi
päivää pitää sinun työtä tekemän -- mutta seitsemäntenä muuttua
hirmumyrskyksi!" Tomua ja hiekkaa satoi ohuen liinakankaan läpi
telttaan peittäen kaiken. Miehet, jotka olivat käyneet eläimiä
lähteellä juottamassa, olivat saaneet tomurenkaat silmiensä ympäri, ja
heidän kasvonsa olivat tuhkaharmaat. Oma mieleni oli kuin jonkun
rasittuneen hevosparkamme, joka ei tiedä jaksaako se enää seuraavaan
leiripaikkaan. Silloin päätin jäädä muutamien miesten ja vähäisten
ruokavarojen kera tänne ja lähettää Robertin ja Muhamed Isan etsimään
tuntemattomia ihmisiä noutamaan minua täältä pois. Ei sentään, tahdoin
yrittää pysytellä satulassa, sillä tälle viheliäiselle sairasvuoteelle
en enää tahtonut jäädä. Päälleni kiskoin koko talvellisen
vaatevarastoni: useampia pareja housuja, nahkatakkini, matkavaippani,
turkit, nahkalakin ja huupan (bashlikin); siinä oli jo koko tuntuva
paino, kun heikoilla, horjuvilla jaloillani kävelin hevoseni luo ja
annoin nostaa itseni satulaan.

Seurasimme leiriämme lähellä olevan pienen järven rantaa. Mutta nopeaan
tunsin, yritettyäni jo useaan kertaan pudota maahan, että rasitus
sittenkin oli liian suuri; pidimme sen vuoksi rupeaman lepoa ja
sytytimme tulen. Hetkisen levättyämme ratsastimme jälleen ja näimme
vihdoin iloksemme erään kunnaan takaa nousevan karavaanimme
nuotiosavuja, joka oli leiriytynyt avonaiselle lähteen partaalle ja
sielläkin löytänyt viimekesäisiä tulisijoja, joiden ympärillä virui
kesyjen lampaiden kalloja ja sarvia. Jakinlantaa oli runsaasti
saatavissa; lähde oli siis villijakien juomapaikkoja. Kolmas osa
väestäni oli samaten sairaana, useimmilla oli päänkipuja ja kaikki
tunsivat pahoinvointia. Robert yksin oli terve ja hoiteli meitä.

Marraskuun 5. päivänä ihmisjälkiä yhä enemmän ilmautui. Muutamalla
leiripaikalla oli jakin luuranko, ja kivien väliin kasautunut tuhka voi
olla vasta eilen kylmettynyt. Kapusimme ylös tukalien kunnaiden
huipuille, joilta taas kävi tie jyrkkänä laakson-uomaan, mikä
vuorostaan päättyi suureen, tulipunaisten kukkulain paartamaan
laaksoon. Lähistöltä pisti silmäämme joukko kuoppia, joista jokaisen
vieressä oli hiekkakasa! Hiekassa oli nimittäin kultaa, eikä ne siis
olleet mitään tavallisia paimentolaisia, vaan kullankaivajia, jotka
joka kesä saapuivat tänne kultaa kaivamaan.

Erään laakson alaosassa kuohui maasta esiin lämpimiä lähteitä, joiden
lämpömäärä oli +14 astetta, niin että vesi tuntui oikein kuumalta.
Mutta muutamien metrien päässä se jo muodosti suuria jääiljanteita.

Seuraavassa laaksossa, jossa kulki jylhien, pengermäisten rinteiden
saartama rotkotie, virui valtaisen iso villi jaki ammuttuna maassa, ja
sen ympärillä oli tusina meidän miehiämme. Tundup Sonam oli täällä
yllättänyt kokonaisen jakilauman, joka oli laskeutunut juomaan
laaksoon. Muut eläimet olivat hurjasti paeten laukanneet laaksoa
eteenpäin, mutta tämä, johon luoti oli käynyt, oli syössyt ampujan
kimppuun, ja ihan viime silmänräpäyksessä oli Tundupin onnistunut
kiivetä erään pengermän reunalle. Sen juurelle oli jaki jäänyt
neuvottomana seisomaan ja saanut toisen kudin sydämeensä.

Ennenkun se laahattiin pois, valokuvasin sen useilta puolilta. Sitäpä
poikaa ei ollutkaan helppo saada "asentoon", koko miestusina sai
jännittää kaikki voimansa! Tuo korppimusta eläin painoi räikeästi
punaista maaperää vastaan; sen pitkät sivutupsut ovat sille maatessa
patjana.

Marrasluun 7. päivänä kuljimme pitkin järven rantaa; oikealla
puolellamme kohosi jyrkkiä vuoria teräväreunaisine huippuineen. Kaksi
parvea komeita ammonlampaita, toisessa 9, toisessa 5 eläintä, teki
uljaita ilmahyppyjä sileillä, huimaavan jyrkillä kallioilla. Jäniksiä
nähtiin joukottain, ja monin paikoin murmelien reikiä, joiden asukkaat
vielä nukkuivat talvi-untansa. Kaksi tibetiläistä kivipyykkiä todisti
meidän löytäneen oikean tien, s.o. sen, jota kullankaivajat käyttivät.

Nyt jätimme tämän vuoristonhaaran oikealle kädelle ja matkasimme järven
lakeudeksi avartunutta etelärantaa kohti. Siellä kävi laitumella suuri,
ainakin 50 päätä käsittävä jakilauma. 20 antiloopia, jotka karavaani
varmaankin oli peljästyttänyt, kiirehti siroin hypyin tiehensä,
muistuttaen maata pitkin kiitäviä pilvien varjoja. Kohta ilmautui
silmiemme eteen aivan selvinä leirin n:o 50 teltat ja muut
yksityiskohdat, ja me olimme siitä vain muutaman minuutin matkan päässä
-- mutta tämäkin vähäinen etäisyys olisi voinut tulla meille aivan
liian pitkäksi, jos kohtalo niin olisi päättänyt!

Sillä vallan telttain vierellä näyttäytyi, aivan eläintemme kanssa
ruohoa syöden, suuri musta jaki. Rehim Ali, joka kävi edellä jalkasin,
osotti meille sitä, mutta me emme siihen kiinnittäneet huomiotamme.
Minä peilasin viime piirteitä teltan asemasta ja piirustin juuri
maaperän luontoa karttalehdelle, kun Muhamed Isan teltasta kajahti
laukaus ja jaki, johon se silminnähtävästi oli sattunut, hyökkäsi aivan
hurjana pohjoiseen päin. Me seurasimme sitä katseillamme ja odotimme,
milloin se lysähtäisi maahan. Mutta eipäs, se kääntyi ympäri ja tuli
hurjaa kyytiä suoraan meitä kohti! Rehim Alin naama vääristyi
mielipuolisesta pelosta, hän ojenteli käsiään taivasta kohti ja parkui:
"Allah, Allah, me olemme hukassa!" Pöly tuprusi pedon ympärillä, sen
sivutupsut hulmusivat tuulessa ja se painoi sarvensa alas puskeakseen.
Vielä pysyin levollisena, sillä luulin ettei se olisi ollut huomannut
meitä ja että se jälleen kääntyisi takaisin, mutta se pitikin yhä samaa
suuntaa ja kasvoi huomattavasti silmissäni. Rehim Ali juoksi parkuen
teltoille päin, mutta kääntyi samalla äkisti ympäri ja kävi --
hevostemme peljästyessä hirviötä ja pillastuessa -- kiinni Robertin
kaakin häntään, toivoen sen lentolystin avulla pääsevänsä luoksemme.
Yhä vinhemmaksi kävi hurja meno lakeudella, jaki käänsi vähitellen
suuntaansa kaaren muotoon, mutta tuli yhä lähemmäksi meitä ja näytti
olevan hulluna raivosta. Hengitys kävi kuin höyrypilvet sen sieramista,
turpa melkein viisti maata -- se oli valmis sieppaamaan uhrinsa
sarviinsa, lennättämään ne taivasta kohti ja sitten polkemaan ne
etukavioillaan mäsäksi.

Yhä lähempänä kuulin sen purskunan ja läähätyksen kuin höyrysahan
puhkinan. Kääntyen satulassani ympäri näin sen olevan minusta enää vain
noin 20 metrin päässä, näin sen pienten, villien silmien säkenöivän
vimmasta ja hullusta vihasta, se pyöritti niitä, niin että veristävä
valkuainen tuli näkyviin. Tässä oli hukka silmänräpäyksen asia! Minä
ratsastin niin paljon oikealle kuin mahdollista, koska jaki ensiksi
ottaisi minut ja hevoseni sarviinsa! -- Nyt jännittivät hevoset
koipiaan kuin viulunjänteitä. Tempasin punaisen huuppani päästä ja
heilutin sitä taapäin, jotta jaki sen nähtyään pysähtyisi, mutta sepäs
sitä ei huomannutkaan. Silloin repäisin vyöni irti riisuakseni turkkini
ja viskatakseni ne jakin silmille, sokaistakseni sen oikeana hetkenä,
silloin juuri kun se pinnistäisi niskansa alas antaakseen hevoselleni
altapäin kuoliniskun. Vielä silmänräpäys, ja jaki tempaisi hevosen
koholle, katkaisisi selkärankani ja tallaisi rintakehäni mäsäksi --
luulin jo kuulevani luitteni rauskuvan ja ritisevän --, silloin kajahti
sydäntä särkevä epätoivon huuto! Nopeasti kääntyessäni katsomaan näin
Rehim Alin kohotetuin käsin tajuttomana syöksevän maahan ja jakin
kääntyvän suoraan häntä kohti! Elottomana lihakasana miesparka jäi
siihen makaamaan, ja minä näin vielä, miten jaki taivutti sarvensa alas
ja, sinertävä kieli pitkällä suusta roikkuen, pölypilven sisällä kävi
sen kimppuun. Nyt karkasivat kaikki hevoset mikä minnekin, ja vähältä
piti, etten pudonnut papurikkoni selästä. Mutta kun muutaman
silmänräpäyksen jälkeen jälleen katsahdin taakseni, juoksi jaki yhä
vielä pölypilven ympäröimänä laaksoa alaspäin.

"Takaisin katsomaan, onko Rehim Alissa vielä hengen hituistakaan ja
voiko hänet vielä pelastaa!" huusin.

"Master, se on liian vaarallista, jaki on vielä lähellä ja voi palata.
Muhamed Isa ja kaikki muut juoksevat jo leiristä Rehim Alia katsomaan."

Mutta minä olin jo kääntynyt ja ratsastin kaatuneen luo. Kurotetuin
käsin hän makasi hengettömänä kasvot maata vasten -- Robert ja minä
ainakin luulimme hänestä hengen lähteneen. Mutta kun olimme likelle
tultuamme nousseet satulasta, käänsi hän hitaasti päätänsä ja
kauhistunein katsein teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Elkää minusta välittäkö, minä olen jo kuollut kuin pölkky!" Emme
voineet pidättää hymyämme, kun kääntelimme häntä kuin paistia, tutkimme
hänen luitaan ja niveliään ja huomasimme silloin, että poika parka
vielä oli käytettävässä kunnossa, vaikka olikin kelpo tavalla ruhjottu.
Jaki oli häntä tallannut vasemman lanteen etupuolelle, johon kavio oli
jättänyt verisen jäljen.

Kaksi vankkaa miestä kantoi kaatuneen uroon Muhamed Isan telttaan,
jossa Robert häntä hyvästi hoiteli. Hän oli vielä useita päiviä kuin
huumattuna, niin että jo pelkäsimme hänen seikkailunsa vahingoittaneen
hänen järkeään. Hän ei syönyt mitään, ei puhunut, matkalla hänen täytyi
ratsastaa ja saada eräs maanmiehensä sairaanhoitajakseen. Muutaman ajan
kuluttua, kun hänen päänsä jälleen selveni, voi hän kertoa meille
tarkemmin tuosta vaarallisesta kohtauksesta. Nähtyään jakin varustauvan
hyökkäämään minun hevoseni kimppuun, oli hän kääntynyt takaisin ja
heittäytynyt pitkäkseen maahan. Ehkäpä hänen sinipunervan, tuulessa
liehuvan tshapaninsa ärsyttämänä oli jaki heittänyt minut rauhaan,
tehnyt odottamattoman rintamakäänteen ja hyökännyt alas taivutetuin
sarvin kaatuneen kimppuun. Tämä oli puoleksi tiedottomasti nopeasti
vetäytynyt syrjään, ja silloin olivat sarvet, sen sijaan että olisivat
sattuneet ruumiiseen, suhahtaneet niin likeltä Rehim Alin päätä maahan,
että tämä oli tuntenut jakin purskuvan huohotuksen aivan kasvoissaan.
Silloin hän oli menettänyt tajunsa, joka oli palannut vasta meidän
häntä lähestyessämme, ja silloin hän oli luullut jakin jälleen olevan
kimpussaan! Luullen voivansa tempullaan pelastaa oman rakkaan itsensä,
hän olikin tullut meidän pelastajaksemme. Näitten seikkailujen jälkeen,
joissa hänellä viime aikoina oli tahtomattaan ollut erikoinen osansa,
tunsi hän rajatonta pelkoa Tibetin järviä ja villejä jakeja kohtaan!

Marraskuun 8. päivänä -27 astetta yöllä! Luulisi lämpömäärän alenevan
talven yhä lähemmä tullessa, mutta sepä pysyikin samana, mikä suuressa
määrässä johtui siitä, että me matkustimme etelään päin. Pienen solan
poikki mentyämme saavuimme nyt uuteen pitkittäiseen laaksoon, missä maa
oli avoinna kaakkoon päin. Seutu oli rikas riistasta; kaikkialla
risteili sen jälkiä maassa, ja kaksi tiellemme sattunutta rohkeata
jakia herättivät meissä suurempaa kunnioitusta kuin koskaan ennen.
Kuudessa kohdassa näimme suuria villiaasilaumoja, ja lakeuksilla
kävivät antiloopit laitumella. Täällä menetimme taas muulin, niin että
meillä kumpaakin lajia juhtiamme oli enää vain 16.

Vielä päivämatka, ja me saavuimme tasaiselle maalle. Kuljettuamme
suuren valkean kappaleen tuntematonta maata lähenimme Doverin reittiä
terävässä kulmassa, vaikka vielä olimmekin koko lailla idempänä sitä.
Villi jaki juoksi tiemme poikki, ja me kysyimme itseltämme, mahtoiko se
olla eilinen vihollisemme. Paikalla, johon pystytimme leirin n:o 58,
löysimme jälleen muutamia tulisijoja, jotka voivat olla vasta parin
päivän vanhoja. Jännityksemme ja ikävämme kasvoi päivä päivältä, nyt ei
asutun Tibetin äärimäinen raja enää voinut olla kovin kaukana. Kun
telttani ovelta annoin katseeni liitää näiden epätasaisten punaisten
tai mustain, lumiharjaisten tai lumettomain vuorenhuippujen yli, luulin
näkeväni kokonaisen armeijan kysymysmerkkejä tanssivan niiden päällä,
mitkä narrinpuvussa ivaten minua siitä, että ilman vartiojoukkoa olin
uskaltanut kielletyn maan sydämeen, mitkä kutsuen ja maanitellen, mutta
kaikki epäröiden ja tutkivasti katsellen. Askel askeleelta, päivä
päivältä lähenimme yhä heikkenevin voimin näiden kaikkien kysymysten
ratkaisevaa vastausta. Joka silmänräpäys voi se taivaanrannalla ottaa
aseellisen ratsasjoukon hahmon, joka toisi meille devashungin, Lhasan
hallituksen, käskyn lähteä heti maasta ja palata takaisin pohjoiseen.

Minä olin vielä heikko tautini jälkeen, menin jo kello 7:ltä maata ja
nukuin hyvin, saamatta siitä kuitenkaan sanottavaa apua, sillä yhäti
tunsin itseni surkean vähävoimaiseksi. Tsering oli aivan onneton, kun
hänen ruuilleen niin vähän kunniaa osotin. "Kuinka sahib voi jälleen
voimistua, kuu ei syö", koetti hän minua tavan takaa kehottaa. Se oli
veikeä mies tuo Tsering päiväkaudet marssiessaan keppi kädessä
itsetietoisena ja juhlallisena kuin kukko pienen osastonsa etunenässä.

Myöhään illalla kuulimme kaameaa pitkällistä sudenulvontaa läheltä.
Villeistä, valittavista äänistä voi arvata nälän tehneen pedot yhä
rohkeammiksi ja että tuoreen lihan haju niitä kiihotti. Ne olivat
lähteemme toisella puolella, ja sinne hiipi Tundup Sonam ampuakseen
parveen ja siten säikyttääkseen ne matkoihinsa, vaikkei hänellä
pimeässä ollutkaan suuria toiveita satuttaakseen. Pedot tosin
vetäytyivät taapäin, mutta olivat yön kuluessa kuitenkin hyökänneet
hevostemme kimppuun, jotka olivat paenneet pohjoiseen päin kuin olisi
niillä ollut ruutia hännässä. Sieltä ne kuitenkin, hyvän päivämatkan
päässä leiristämme, löysivät perään lähteneet miehet, niiden jälkiä
seuraten.

Marraskuun 10. päivänä meillä jälleen oli hyvä maaperä ja me näimme
itäkaakossa järven, joka keskeltä oli syvänsininen, mutta muuten näytti
hohtavan valkoiselta renkaalta. Tämänpäiväisen leirimme, n:o 59,
läheisyydessä huomattiin selvästi miehen jäljet, joka oli ajanut viittä
kesyä jakia järveen. Jäljet voivat olla korkeintaan kolmen päivän
vanhoja ja synnyttivät mitä suurinta jännitystä karavaanissa. Me olimme
ehdottomasti aivan lähellä ihmisasumuksia, ja minä muistelin miltei
surkutellen sitä lähes 3-kuukautista aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut
peljätä vihamielisiä ihmisrotuja. Pidimme nyt sotaneuvottelua: pitikö
meidän vielä mahdollisimman kauvan välttää kosketusta ihmisten kanssa
ja väistää heidän telttejään, jottei meidän ainakaan olisi pakko palata
takaisin ennemmin, kuin jokainen yritys tunkeutua etelään kävisi
mahdottomaksi? Vai pitikö meidän etsiä ensimäiset paimentolaiset
käsiimme niin nopeasti kuin suinkin ja pyytää heiltä apua? Juuri tässä
silmänräpäyksessä tuli Tundup Sonam juosten miltei läkähtyneenä: hän
oli tietä tarkastellessaan nähnyt lännessä käsin mustan teltan! Heti
lähetin hänet kahden muun kanssa sinnepäin ja annoin heidän ottaa
mukaansa kourallisen rupioita.

Mutta erityisen huvittavia tietoja tästä ensi kohtauksestamme ihmisten
kanssa ei heillä kuitenkaan ollut tuotavana.

Teltassa asusti vain vaimo kolmen lapsensa kera. Hän oli kotoisin
_Gertsen_ piiristä lounaassa käsin ja oli hän tullut sieltä tänne 25
lyhyessä päivämatkassa. 17 päivää sitten hän oli saapunut molempain
miestensä kanssa, mutta kummatkin olivat muutamia päiviä sitte
palanneet takaisin Gertseen, täytettyään hänen telttansa villiaasin
lihalla. Hän odotteli joka päivä vanhempiaan, joiden oli määrä tulla
kolmeksi kuukaudeksi hänelle seuraa pitämään, jolla aikaa he eläisivät
metsäriistan, jakin, kiangin ja antiloopin lihasta. Hänellä oli
muutamia kesyjä jakeja ja pieni lammaskatras, joita hänen ja vanhimman
lapsen oli määrä kaita ja lypsää. Teltan sisustus oli hyvin kurja,
mutta sen keskellä kuitenkin paloi lämmittävä valkea. Hänen tietämänsä
mukaan oli eräässä naapurilaaksossa vielä neljä muuta telttaa. Tundup
Sonamin kerrottua, että me olimme ladakilaisseurue, jonka oli määrä
vaeltaa pyhiin paikkoihin, arveli hän meidän valinneen huonon tien ja
tehneen paremmin, jos olisimme kulkeneet etelämpää, missä asui ihmisiä.
Hänen maantieteelliset tietonsa olivat hyvin vähät. Seutua, jossa me
nyt olimme, hän kutsui _Gomo-selungiksi_. Kullanlöytöpaikat, joiden ohi
olimme kulkeneet, sijaitsivat _La-shungin_ maassa, ja leirin n:o 55
vieressä olevaa järveä hän kutsui _La-shung-tsoksi_. Palvelijani, jotka
ennen olivat olleet Länsi-Tibetissä, pitivät näitä tietoja
luotettavina, koska olivat jo kuulleet nuo nimet.

Nyt siis jää oli murrettu. Oltuamme 79 päivää kokonaan erotettuina
ulkomaailmasta, olivat ainakin jotkut miehistäni nähneet ihmisiä. Mutta
tämän yksinäisen naisen, tämän aavikon tyttären, tämän oikean "_lady 07
the mountains'in_", vuorien neidon jälkeen täytyi tulla hyvinkin pian
muita heimolaisia. Ja jälleen neuvottelimme toimenpiteistä, joihin oli
ryhdyttävä. Tuo nainen asui yksin, hänen kauttaan ei etelään voinut
levitä tietoa lähestymisestämme. Toistaiseksi voimme siis ajatella
asiaa yhtä levollisesti kuin tähänkin asti, ja vasta sitte, kun
olisimme joka puolelta paimentolaisten ympäröimät, joiden keskuudessa
huhu pian leviää, täytyisi meidän miettiä matkamme jouduttamista.

Ensi työksemme saimme eläimille lepopäivän, sillä laidun oli hyvä. Ja
ihanata oli saada viettää tämä päivä teltan seinien sisällä. Myrsky
vihelsi ja ulvoi ruohokossa ja kivien ympärillä. Kaikki, mikä oli
irrallaan ja kevyttä, lensi tuulen mukana, ja maaperä näytti
jälkeenpäin kuin nuohotulta. Taivas on selkeä ja pilvetön, tuo hurja
meno käy vain aivan lähellä maanpintaa, ja siitä voi käsittää, mikä
tärkeä merkitys tuulella on maan ulkopinnan uudestamuodostamisessa;
jokaisessa sellaisessa myrskyssä muuttavat suunnattomat määrät
kiinteitä aineksia paikkaa.

Mutta yöllä myrsky katkesi yhdellä iskulla, ja äkkiä kävi niin
tyveneksi että siitä heräsin. Tuntui aivan kuin olisimme leiriytyneet
vesiputouksen rannalle, joka äkkiä olisi tauonnut kohisemasta. Ihminen
vavahtaa ja kysyy itseltään mitä on tapahtunut, mutta tottuu pian
hiljaisuuteen ja tuntee kohinan ja vedon puutteen virkistävän itseään.



Yhdestoista luku.

Ensimäiset ihmiset.


Marraskuun 12. päivän aamulla taas surusanoma: jälleen oli kaksi
parasta hevostamme kuollut ja kolmas, joka jo Lehistä saakka oli
kantanut kahta Tukholmassa valmistettua arkkua, oli kuolemaisillaan.
Kaikki kolme olivat edellisenä iltana vielä olleet terveet ja kuolivat
aivan samanlaisiin oireisiin. Niitä rupesi pyörryttämään, jalat eivät
niitä enää kannattaneet, ne horjuilivat ja hoippuilivat sinne tänne
eivätkä kaaduttuaan enää kyenneet nousemaan pystyyn. Yhä vielä toivoin
voivani pelastaa karavaanin rippeet, ja kuvittelinpa jo voivani viedä
eläimet Shigatsessa tuoksuvalta apilaalla täytettyjen soimien luo -- ja
nyt murtuivat juuri ne, joita olimme pitäneet kaikkein väkevimpinä! Nyt
oli meillä enää ainoastaan 13 hevosta jäljellä; kohta kävisivät taakat
liian raskaiksi eloon jääneille.

Niin pitkälle eivät asiat sentään kehittyneet, sillä näin surkealla
tavalla alkanut päivä oli meille vielä ennen laskuaan tuova ilonkin
aihetta. Karavaanin jälkiä seuraten ratsastimme kunnaita kierrellen,
kunnes syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa näimme leirin n:o
60. Olin juuri teltassani, kun Muhamed Isa ilmoitti, että laakson
alapäästä Tundup Sonam astui luoksemme kahden tibetiläisen, jalkamiehen
ja ratsastajan seuraamana. Hitaasti ja arastellen, aivan kuin peljäten
Tundup Sonamin houkuttelevan heitä rosvojen luo, laskivat tibetiläiset
pitkät, kömpelöt tuliluikkunsa maahan ja lähenivät varovasti. Tundup
oli saanut käyttää kaiken kaunopuheliaisuutensa, ennen kuin oli
onnistunut taivuttamaan heidät lähtemään mukaansa. Hän oli kertonut
heille meidän olevan pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat ylhäistä lamaa
Ladakista pyhille paikoille. Silloin olivat he ilmottaneet tahtovansa
tulla osottamaan kunnioitustaan "hänen pyhyydelleen" sekä tuoda
hänelle rajattoman kunnioituksensa ja hartautensa todisteeksi
lampaanmahallisen voita ja toisen vuohenmaitoa. Muhamed Isa, joka oli
tottunut seurustelemaan tibetiläisten kanssa, rauhotti heitä siten,
että pakinoi ja naljaili teltassaan heidän kanssaan. Sitte saatettiin
heidät minun luokseni, he laskivat lahjansa maahan, lankesivat
polvilleen, työnsivät kielensä pitkälle suusta ja kumarsivat syvään.
Pyhän miehen asentesta he tapasivat europalaisen, mutteivät näkyneet
olevan lainkaan tyytymättömiä tähän vaihtokauppaan. Muhamed Isa oli
tulkkina. Ensiksi piti heidän kertoa seudun maantieteellisistä
seikoista ja sen maan laadusta, jonka halki tiemme kävi. Heidän
antamansa tiedot vahvistivat joka suhteessa "vuorten neidon" antamia;
molemmat tibetiläiset sanoivat meille, ettemme vielä useihin päiviin
tulisi lainkaan näkemään ihmisiä, mutta että joka päivä sivuuttaisimme
mustia telttoja.

Vieraittemme ikä saattoi olla 50 ja 40 vuotta. Vanhempi oli suuressa
määrin tyypillinen, enemmän apinan kuin ihmisen näköinen; nuorempi
näytti monia seikkailuja kokeneelta ja voi yhtä hyvin olla
rosvopäällikkö kuin mitä muuta hyvänsä.

Keskustelu, joka nyt syntyi heidän ja minun välillä, ei itsessään
suurtakaan hauskutusta tarjonne. Mutta meidän asemassamme oleville se
oli jännittävä kuin taru -- koskihan se meidän pelastustamme!

"Kuinka pitkältä on lähimmälle Shigatseen vievälle tielle?" kysyin.

"Neljä pitkää eli viisi lyhyttä päivämatkaa."

"Tahdotteko johdattaa meidät sille?"

"Miksikäs ei, jos saamme maksun."

"Paljonko siitä tahdotte?"

"Sen bombo thsimbo (suuri päällikkö, nim. minä) itse määrätköön."

"Onko teillä hevosia, jotka voisitte meille myydä?"

"Meillä on kaksi, mutta niitä emme myy."

"Onko teillä ehkä jakeja, jotka olisivat ostettavina?"

"Kyllä, voimme myydä viisi, jos saamme kaksikymmentä rupiita
kappaleesta."

"Annatteko meille muutamia lampaistannekin?"

"Kuusi voitte saada, jos annatte neljä rupiita lampaasta."

"Hyvä. Tuokaa nyt minulle kaikki eläimet, jotka voitte myydä, ja jos
olen niihin tyytyväinen, niin saatte hyvän maksun."

"Mutta bombo tshimbon on jäätävä tänne huomiseen saakka, jos meidän
nämä kaikki on hankittava."

Sovittiin siis, että me jäisimme. Mutta minä tunsin tibetiläiseni ja
tiesin, että he lupaavat paljon ja pitävät vähän. Pidätin senvuoksi
miehet yön luonamme ja heidän täytyi maata Muhamed Isan teltassa.
Siellä heitä iltapuhteen hetkinä hauskutettiin huilujemme äänillä, ja
pian he kotiutuivatkin niin hyvin, että heidän kielensä alkoivat laulaa
ja surista kuin rukousmyllyt. Vielä uneen vaipuessani kuulin heidän
sorinansa.

Ja tänä yönä minä nukuin hyvästi! 80 päivää kestäneen täydellisen
yksinäisyyden perästä oli minulla jälleen ihmisiä vieraina
teltoissamme; olin saanut ihanata rasvaista vuohenmaitoa ja huomenna
saisin pistellä poskeeni lihavata lammasta; olin saanut tietoja maasta
ynnä päivämatkoista, jotka meillä vielä oli jäljellä matkallamme
kaukaiseen päämääräämme. Ja mikä parasta: sotavanhuksemme,
karavaanijuhtamme saisivat apua! Ja tämä apu oli todellakin kuin
taivaasta lähetetty, sillä juuri tänään olivat, sitte kun yhdellä
iskulla olimme menettäneet vielä kolme hevosta ja Rehim Ali
valitettavasti vielä oli laskettava kuormastoon, taakat käyneet liian
raskaiksi eläimillemme. Tulevaisuus paistoi yht'äkkiä minulle
rusottavassa hohteessa. Tosin ei Samoma-saktshä-vuoriston harja täällä
järven rannalla iltaruskon purppurahohteessa ollut sen purppuraisempi
kuin ne vuoret, joiden niin monina yksinäisinä iltoina ennen olimme
nähneet komeassa väriloistossa palavan, tosin ei leirivalkeain sininen
sauhu ollut ruohoarojen keijukaistanssia sen enempää muistuttava kuin
tähänkään asti, tosin nousi yö yhtä kaameana ja kylmänä itäisten
vuorien yli kuin ennenkin -- mutta minusta näytti tänään kaikki
leppoisammalta, riemukkaammalta ja toivehikkaammalta!

Tuskin oli uusi päivä koittanut, kun molemmat tshangpamme lähtivät
muutamien ladakilaisten seuraamina kotiaan, varustautuakseen suureen
kaupantekoon. Jo pari tuntia myöhemmin olin viiden komean jakin
onnellinen omistaja; ne voivat, tibetiläisten sanojen mukaan, helposti
kantaa kukin neljä arkkua, kun meidän hevosemme ja muulimme olivat
kantaneet vain kaksi. Yksi jakeista sai veneen kannettavakseen, ja
hevonen, joka sitä oli kiskonut aina Lake Lighteniltä saakka,
julistettiin nyt virkavapautta nauttivaksi -- hengähdinpä oikein
syvään, nähdessäni tuon kelpo eläimen ilman kuormaa. Sille ostimme
neljä lammasta à 4 rupiita kpl ja vaihdoimme viimeiset kolme
lammastamme kahteen uuteen, maksaen väliä 2 rupiita. Täällä
_Gomo_-järven rannalla pääsivät myös viimeiset kahdeksan vuohtamme
hyvin ansaittuun lepoon ja vaihdettiin yhtä moneen tibetiläiseen,
jolloin meidän oli maksettava rupii vuohta kohti välirahaksi. Illalla
sain kolme vertaa niin paljon maitoa kuin tavallisesti, ja rasvaisempaa
ja parempaa kuin mitä menehtyneet vuohiparkani olivat kyenneet
antamaan. Kumpikin vaihtopuoli oli kauppaan erinomaisen tyytyväinen.

Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat
tykömme, hurjan komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka
riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;
pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset
vyössä, ratsastaen pienillä, sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan.
Vaikka villiä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja
hyväntahtoisia, ja ikivanhoissa, täitten kansoittamissa turkeissaan ei
heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni, pyöreä
nahkatakki, nuoremmalla turkishuuppa, joka paitsi kasvoja peitti koko
pään. He olivat ahtanneet eväänsä ja kaikellaiset matkalla tarvittavat
kapineensa turkinpoveen, ja vyössä, joka turkkeja uumilta kiristi,
riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka
askeleella heiluivat ja kalahtivat yhteen. Jaloissa heillä oli
huopasaappaat, alkuaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut,
muttei housuja lainkaan -- mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen
pakkasessa housuttomana satulassa!

Koska he olivat kotoisin Gertsestä, lounatmaasta, eivät he tunteneet
sitä maata, jonka halki meidän tiemme tuli mennä, kuin vähän tai ei
lainkaan, mutta luulivat, että me tarvitsimme Shigatseen tullaksemme
vähintäin 50 päivää! Talven he viettävät Gomon alueella ja elävät
siellä metsästyksellä. He voisivat helposti kattaa pienen
aamiaispöydän, josta vaativaisinkin herkkusuu voisi olla tyytyväinen.
Tai eikös miellytä teitä ehkä seuraavanlainen ruokalista:

    Pikarillinen vuohenmaitoa rasvaisen keltaisen kerman kera. --
          Jakin munuaisia kullankeltaisiksi paistettuina. --
          Ydintä jakin luista hiilivalkealla käristettynä. --
    Hienoja, pieniä, pehmeän, mehuisan lihan palasia antiloopin
      selkänikamain kohdalta, tulessa hitaasti pyöritellen
      kypsennettyinä. --
    Antiloopinpäätä, nahkoineen karvoineen liekeissä pidettynä,
      kunnes on käynyt mustan-karstaiseksi.

Mutta yleensä on heillä aivan toinen maku kuin meillä. Villiaasin
kaadettuaan he palottelevat sen ja säilyttävät palat teltassaan, jossa
ne ladotaan renkaan muotoon mahdollisimman kauvaksi tulesta. Mitä
kauvemmin ne siinä ovat saaneet maata, sitä paremmalta pitäisi niiden
maistua. Shangpain mielihalu on syödä lihaa raakana, kovana, kuivana ja
vanhana. Heidän näkee turkkinsa povesta vetävän esiin jakin rintaluun,
joka pikemmin näyttää mustuneelta puupalaselta kuin miltään syötävältä.
Puukko esiin tupesta, ja sillä sitte kiskotaan kovaa lihaa palasina tai
suikaleina. Kiinalainen tiilitee se kumminkin on heidän korkein
nautintonsa, ja mitä paksumpaa ja likaisempaa se on, sitä paremmalta se
näyttää heille maistuvan. He sekottavat sitä voikimpaleella.

Villihanhien tavoin he ovat perityn kokemuksen kautta oppineet
tietämään, missä paraat leiripaikat ovat löydettävissä. Saa olla varma
siitä, että heidän telttansa on aina pystytetty sellaiseen paikkaan,
minne tuuli vain vähän tai ei ollenkaan pääse; että lähistöllä on hyvää
laidunmaata heidän kesyille jakeilleen, lampailleen, vuodilleen ja
hevosilleen -- jos heillä niitä on; ettei heidän teltastaan ole
pitkältä anteliaille metsästysmaille, ja että vettä sieltä on alati
saatavissa. _Gomo_-järven luona heillä oli mainiota ruokasuolaakin
ilmaiseksi. Kun heidän kotieläimensä ovat kalunneet ruohon lähistöstä
tyhjiin ja riista on loppunut, siirtävät he leirinsä toiseen seutuun.
Teltat pystytetään aina samoihin paikkoihin, minne heidän esi-isänsäkin
ikimuistoisilta sukupolvilta ne ovat pystyttäneet ja missä usein vielä
seisoo vanhoja uhripyykkejä, jotka ovat kivistä kasattuja raunioita,
tarkotetut taivuttamaan vuoren ja laakson haltioita heille
suosiollisiksi.

Tshangpaille, "pohjan asukkaille", jotka talvensa viettävät
pohjoisessa, on metsästys pääasia, karjanhoito sivuasia. Gertsessä ja
Senkorissa, Bogtsang-tsingpon varsilla tahi Maktsangissa asuvat
tibetiläiset, joilla on suuria karjalaumoja, eivät talveksi
siirry pohjoiseen, sillä heille jälleen metsästys on sivuasia.
Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antiloopia. Epätasaisella
maalla he hiipivät tuulta vastaan. Alituinen elämä luonnon helmassa on
teroittanut aivan uskomattomasti heidän aistejaan. He tuntevat jakin
ominaisuudet ja tavat yhtä hyvin kuin nämä itsekin, ja tietävät, miten
pitkälle he voivat mennä, siirtymästä sen aistimien tarkkuuden rajan
yli. He tietävät, ettei sen näkö ja kuulo ole erityisen hienosti
kehittyneet, mutta että se pian vainuaa metsästäjän, joten hyökkäys on
tehtävä tarkkaan tuulta vasten. Vaikka lähteekin metsälle paksuun
turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii metsästäjä kuitenkin niin äänettömästi
ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan
pyssynkantaman päähän. Sitte hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään,
lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa
sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri
oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti,
kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa
otuksensa kaatuvan.

Toisen kerran hän väijyy tuntikausia ampumavallin takana, jonka hän
itse tai esi-isänsä, ehkäpä jo hänen isoisänsä isoisä, on rakentanut
jonkun lähteen reunalle, ja odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä
villiaasilaumaa, joka illan tullen saapuu juomaan. Mutta antiloopit,
villit lampaat ja gasellit ovat liiaksi valppaita, antaakseen
taitavimmankaan metsästäjän pettää itseään. Sittekään ei antiloopin
aina onnistu välttää hänen kavalia väijyksiään. Hän panee
vanhuudestaan tunnetuille antiloopipoluille ansoja; sisäisen Tibetin
metsästäjä-paimentolaisten luona joutuu aivan ihmetyksiinsä nähdessään
ne runsaat määrät antiloopinlihaa, jotka rengasmaisesti reunustavat
teltanseinämiä.

Miesten ollessa näissä hommissa hoitavat naiset jakeja ja lampaita, ja
kun metsästäjä päivänlaskun aikaan palaa kotiin, näkee hän edellisten
makaavan märehtien teltan edustalla, jälkimäisten ollessa teljettyinä
kivisiin karsinoihin. Jakit jäävät yöksi telttojen luo; siitä on se
etu, ettei tarvitse kaukaa hakea lantaa, tuota paimentolaisten ainoata
polttoainetta. Pimeän tullen kaikki istuvat nuotion ääreen, jonka
päällä teekeittiö porisee. Mikä paikkaa anturoitaan jänteiden ja
naskalin avulla, mikä muokkaa nyrkillään jakinnahkaa, mikä taas leikkaa
remmejä villiaasin taljasta. Heidän elämänsä tuntuu niin tyhjältä ja
sisällyksettömältä, mutta he itse eivät kaipaa mitäkään -- he eivät
tunne sen parempaa oloa. He saavat taistella kovaa taistelua siitä
kohtalon suosiosta, että saavat elää tässä maapallon karussa osassa,
jota nimitetään _Tshang-tangiksi_ eli Pohjoislakeudeksi ja jonne
Sallimus on antanut heidän syntyä. Köyhyyttä ja vaaroja kärsien elävät
he kuitenkin voitollista ja suurta elämää Jumalan vapaassa luonnossa;
mahtavat myrskyt ovat heidän veljiään, laaksojen herruuden he jakavat
ainoastaan aavikon eläinten kanssa, ja öisin kimaltelevat ikuiset
tähdet heidänkin mustain telttainsa päällä. Vaikkapa heille alhaalla
etelässä annettaisiinkin kauniita majoja pähkinäpuiden siimeksessä,
niin ikävöitsisivät he kuitenkin tähän suureen yksinäisyyteensä
vuoristojen kohdussa, jäätäviin pakkasiin ja lumituiskuihin ja
hiljaisten Tibetin talviöiden valkeaan kuutamoon.

Tuleepa sitte jonain kauniina päivänä kuolema ja tirkistää sisään
teltan oviraosta; turhaan lausutaan silloin ijäinen rukous "_Ommani
padme hum_", turhaan koetellaan manata tai sovittaa pahoja henkiä,
jotka ihmislapselle ovat nurjamielisiä. Kyyryisenä, harmaana ja
ryppyisenä päättää vanha metsämies elämänjuoksunsa, ja vahvat hartiat
kantavat hänet johonkin matalaan rotkoon läheisen vuorenharjun
rinteellä -- susille ja haaskalinnuille suupalaksi! Isoiksi kasvettuaan
hänen lastensa lapset eivät tiedä minne hänet silloin kannettiin;
elämässään hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa, eikä kuoltuaan
hautaa. Ei kenkään kysy missä vainajan luut valkenevat, sillä siellä
vallitsevat pahat henget.

Marraskuun 14. päivä. Tuuleton päivä! Tosin oli meillä koko yön ollut
jälleen 27,1 astetta, mutta ratsastettaessa etelään, aurinkoa kohden,
se sittenkin tuntui lämpöiseltä. Tibetiläisten hevoset olivat
karanneet. Mutta jos se oli heidän oma keksimänsä temppu, saadakseen
verukkeen itse karatakseen, niin siinäpä he pahasti pettyivät!
Sillä minä lähetin toisen heistä kahden mieheni kera karkureita
etsimään, mutta toisen pakotin seuraamaan meitä ja sanomaan
minulle läpikulkemaimme seutujen nimet. Emme vielä tunteneet
pappenheimiläisiämme emmekä senvuoksi uskaltaneet päästää heitä
näkyvistämme, kun he muuten olisivat voineet ratsastavien lähettien
kautta toimittaa Gertsen viranomaisille sanan meistä. Silloin olisi
minulle huudettu "seis!" aikaisemmin kuin minulle mieluista oli. Nyt
voin olla levollinen, ainakin seuraavaan telttaan saakka. Hevoset
löytyivät, ja vanhus saapasteli, molempia ohjaksista taluttaen, meidän
luoksemme. Sitte ratsastimme yhdessä kukkulain välitse eteenpäin, tavan
takaa kavuten pienten solain yli. Näilläkin paikoin esiytyi kultaa
kahdessa kohdin. Joka kesä saapuu tänne väkeä kaivamaan kultapitoista
hiekkaa, viskaamaan sitä ilmaan ja kokoomaan raskaammat kultahituset
levitetyille vaatteille. Jos saalis on ollut runsas, tulee
kullankaivajia seuraavana kesänä kaksinkertainen määrä.

Yhä syvemmälle tunkeuduin nyt tähän salamyhkäiseen Tibetiin.
Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme sarjan hyljättyjä leiripaikkoja ja
muutamin paikoin näimme kivipyykkirivejä, joilla antiloopeja ansaan
houkutellaan. Sitte tulimme laaksoon, jossa vähäinen jäävyö
vähitellen leveni kokonaiseksi jäätiköksi, joka täytti kiinteiden
viherkivijärkäleiden välisen tilan. _Seodshynna_ esiintyy, muuan musta
vuori etelässä, jonka näemme yhtä mittaa parin päivän ajan.

Tibetiläisemme ovat nyt jo niin perehtyneet meihin ja oloihimme,
kuin olisimme lapsuudentuttavia. -- He vakuuttavat, etteivät koskaan
ole tavanneet niin potra väkeä kuin me olemme. Vanhemman nimi on
_Puntsuk_, nuoremman Tsering Dava. Istumme tuntikausia Muhamed Isan
teltassa valkean ääressä ja pakinoimme tuttavallisesti, ja heidän
seikkaperäisesti kuvaillessaan minulle kaikki tiet, mitkä Tibetissä
tuntevat, teen minä muistiinpanojani. Tsering Dava on ollut mukana
pyhiinvaelluksella Tsorinpotsheen, pyhälle Manasarovar-järvelle, joka
on jo kauvan ollut kaihoni ja unelmaini esine! Nyt piti molempain
saattaa meitä enää kolme päivämatkaa; heidän oli täytynyt jättää
jakinsa ja lampaansa vaimojen ja lasten turvaan, ja sielläpäin oli
tavattomasti susia; muuten he olisivat mielellään saattaneet meitä
vaikka kuinka kauvas. 19 päivää sitte he olivat saapuneet Gertsestä ja
aikoivat oleskella täällä kuusi kuukautta; 40 tai 50 telttakuntaa tulee
vuosittain Gertsestä näille seuduille.

Illalla virui kuollut hevonen, laiha ja kurjassa tilassa, keskellä
jäätä laaksossamme. Olin ostanut sen Lehin kauppiaalta, joka minulta
1901 oli ostanut viimeiset yhdeksän kameeliani, 70 rupiin hinnasta. Se
oli kuin haamu tuolta ajalta! Yhtä odottamatta kuoli seuraavana aamuna
muuan muuleistamme. Se näytti terveeltä ja reippaalta ja antoi
kuormittaa itsensä kuten tavallisesti, mutta ei ollut astunut vielä
sataakaan askelta, kun jo kuolleena lysähti kokoon. Molemmat pienet
tibetiläiset hevoset, jotka meitä seuraavat, koettavat hieroa
tuttavuutta sukulaistensa kanssa karavaanissamme; niille ei vain näy
oikein selviävän, että moiset laihat ja surkeat kaakit todella ovat
oikeita hevosia. Tämänpäiväisessä leirissämme n:o 63 näimme niiden
terhentelevän isäntänsä ympärillä ja kerjäävän näiltä kaksi isoa
kimpaletta kovasti jäätynyttä antiloopinlihaa, jotka ne söivät ahnaasti
kädestä kuin sokeripalasia ikään. Samoin ne mielellään syövät jakin- ja
lampaanlihaa; tibetiläiset vakuuttavat tällaisen ravinnon niitä vain
karaisevan. Väkisinkin mieltyy näihin pieniin pörröisiin poneihin; ne
elävät suurimmalta osalta metsänriistan jätteistä, ovat vuoristossa
kuin kotonaan ja kestävät ilman ohentumista erittäin helposti; niiden
keuhkot ovatkin mukaantuneet sen mukaan niinkuin villiaasien. Pakkanen
ei niihin pysty; ilman loimenriekalettakaan ne ovat yöt järjestään
ulkona, eikä edes -30,4 asteen pakkanenkaan, jollainen meillä oli
marraskuun 17. päivän vastaisena yönä, haitannut niitä lainkaan.
Vaikkei niillä olekaan kenkiä, kipuavat ne jyrkkiä rinteitä ketterästi
ylös ja alas -- ja silloin näyttävät niillä ratsastavat miehet
isommilta kuin hevoset. Me näemme naurusuin, miten iloisesti ne
tervehtivät toisiansa jokaisessa leiripaikassa. Puntsuk, joka näyttää
tietä Muhamed Isalle, ratsastaa pienellä ruosteen värisellä ponilla,
joka on jo laitumella meidän vasta sinne saapuessamme. Äkättyään
harmajan toverinsa, jolla Tsering Dava ratsastaa, se heti hilpeästi
hirnahtaa, pystyttää korvansa ja juoksee sen luo; harmo raastaa yhtä
iloisesti. Niiden luonne on aivan toisenlainen, kuin koiriemme, jotka
toisensa nähtyään heti hulluina karkaavat toistensa turkkiin
hampaillaan.

Nyt käy kulku ylös jyrkälle _Tshakt-tshom-lan_ solalle. Dave Tsering
ratsastaa edellämme. Sen pieni pony kiitää ylös jyrkänteen huipulle!
Ollessamme itse vielä hyvän matkan päässä, näemme miehen ja ratsun jo
kuvastuvan kuin mitkäkin varjokuvat solankynnyksellä terävästi taivasta
vasten. Siellä ylhäällä, missä 5,433 metrin korkeudessa useita
kullankaivajain teitä risteilee, seisoo graniittimöhkäleistä pinottu
pyykki. Istuen valkean ääressä, jonka pakkanen ja tuuli tekivät tuiki
tarpeelliseksi, katselin etelään päin avautuvaa suunnattoman laajaa
näköalaa, joka on oikea sokkelo keltaisia, punertavia ja mustia
vuorenhuippuja. Niitten välillä näkyy tasangoita, ja minä aavistan
hyvin tukalan maaperänmuodostuksen odottavan meitä matkustajia.
Ainoastaan aivan lähellä eteläkaakossa muodosti suuremman osan maisemaa
lakea laaksonuoma ja pienoinen järvi. Hyvin karua polkua pitkin
ratsastimme alas leiriin, jossa tibetiläiset ostettujen jakien takia
vaativat lepopäivää.

Sen kuluessa selvitimme laskumme oppaittemme kanssa, jotka olivat
olleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan ja jotka nyt
palasivat kaljuille, kylmille vuorilleen, missä tuulet ulvovat kilpaa
susien kanssa. He saivat kumpikin kolme rupiita päivältä hyvitystä,
edelleen kumpikin kashmirilaisen puukkonsa sekä sitä paitsi kokonaisen
läjän tyhjiksi poltettuja läkkisiä paperossikoteloita, joista he
näkyivät iloitsevan vielä enemmän kuin rahasta. Sitte he katosivat
nopeaan ja keveästi kuin tuuli lähimpäin kunnaitten taakse -- ja me
olimme jälleen yksin.

20 asteen pakkasessa yhdeksän muhametin-uskolaistamme viettivät tänään
Ramadan-juhlaa seuraavaa "aidiansa" huilunsoitolla, laululla ja
tansseilla sekä makostellen vastateurastettua lammasta. Yöllä
lämpömäärä aleni -30,6 asteeseen! Muste jäätyi lakkaamatta kynään,
vaikka istuinkin kyyrysilläni hiilipannun yli; vesimaljassani oli
muutaman minuutin perästä vain jääkimpale.

Aamulla seurasimme, kuten tavallisesti, karavaanimme jälkiä. Mutta
joitakuita tuntia kuljettuamme näin eräästä solasta edessäni 22
laitumella käyvää hevosta, 300 lammasta ja muutamia aivan varmasti
kesyjä jakeja, ja kaikki erään teltan lähistöllä! Etempänä lännessä
kävi laitumella vietä 500 lammasta ja joukko jakeja. Syvässä
laakson-uomassa tuulensuojassa seisoi vielä viisi telttaa, joista
riehahti vastaamme parvi äkäisiä koiria. Miehiä, naisia ja lapsia
säntäsi teltoista ulos katsomaan mistä meteli. Karavaani oli
leiriytynyt lähelle _Dundtsa-tso_ järven länsirannalle ja sai pian
vieraakseen neljä uutta tibetiläistä. Hekin olivat Gertsestä, olivat
saapuneet 10 päivää sitten ja aikoivat olla täällä kolmisen kuukautta.
Noissa kuudessa teltassa asui 40 henkeä, jotka yhteensä omistivat 1,000
lammasta, 60 jakia ja 40 hevosta. Vanhin näistä uusista ystävistä oli
halvattu, n. 53-vuotias mies nimeltä _Lobsang Tsering_. Hän lahjoitti
minulle vadillisen paksua maitoa ja kimpun päreitä, jommoisia
temppeleissä käytetään. Hän oli valmis myymään minulle kolme suurta
jakia 23 rupiista, ja minä ostin ne hetkeäkään aprikoimatta.

Kun karavaani huomenissa oli lähtenyt matkaan, saapui luokseni kaksi
uutta tibetiläistä, jotka olivat hyvin kärkkäät myymään minulle vielä
kaksi jakia. Kun sanoin että rahani olivat menneet karavaanin myötä,
pyysivät he saada seurata minua seuraavalle leirille saakka, missä
kaupat voitaisiin tehdä. Illalla olimme siis kymmenen oivallisen jakin
onnelliset omistajat, ja niiden päämieheksi ja ohjaajaksi nimitettiin
Tundup Sonam. Viimeisillä muuleillamme ja hevosillamme oli nyt vain
aivan vähäiset kantamukset, ja minä olin hyvin iloinen, että voimme
säilyttää ne kaikki hengissä. Mutta juuri täälläpä meiltä 32,9 asteen
pakkasessa paleltui vielä yksi muuli kuoliaaksi.

Seuraava päivämatka vei meidät järven ympäri ja leveään laaksoon, joka
ulottui kaakkoiseen suuntaan. Paimentolaisten kesyjen jakien keskellä
kävi täällä laitumella aivan rauhallisesti puolisentoista sataa
kulaania! Karavaanin oppaana oli muuan nuorukainen ja vanha Lobsang
Tsering ratsasti komealla keltaisella hevosella, jota hän ei tahtonut
myydä mistään hinnasta, edelläni kuin mikäkin airut. Hän mutisi
ratsastaessaan uskomattoman nopeasti rukouksia -- se kuulosti
hyttysparven surinalta lehmuksen ympärillä jonain kesäiltana. Itse
ratsastin jälleen isolla jarkentilaisella päistärikölläni, kun pieni
valkoinen ladakilaisratsuni tarvitsi parin päivän levon.

Leiri pystytettiin erään makeavetisen noron partaalla, jonka kiinteästä
jäästä kuulimme koko yön mitä ihmeellisimpiä ääniä; paukkui ja pärähti,
kurisi ja huohotti kuin olisi kameeli- ja jakilauma ollut lähettyvillä;
olisi voinut luulla kokonaisen vedenhaltija-armeijan pitävän
tanssiaisia jääkaton alla. Koirat haukkuivat jakia kuin riivatut,
kunnes vihdoin käsittivät, että nämä hälyt kuuluivat leirielämän
nautintoihin.

Lobsang Tsering johdatti meidät toisille teltoille, antoi tietoja
Bogtsang-tsangpohon vievästä tiestä ja tiesi kertoa koko joukon muita
hauskoja asioita. Niinpä hän sanoi, että vuosittain käytetään liki
4,000 lammasta ja useita satoja jakeja kuljettamaan suolaa järvien
rannoilta Shigatseen ja Lhasaan. Näistä kaupungeista tulivat myöskin
useimmat kullankaivajat, ja pohjassa päin oli vielä paljon
kullanlöytöpaikkoja, joita emme lainkaan olleet nähneet.

Huomasimme piankin Lobsangin olevan ylhäisen miehen. Sillä
kaikki osottivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja hänen
telttavarustuksistaan voimme päättää, että hän oli rikaskin. Hän puhui
arvokkaasti, ja hänen äänessään oli sivistynyt, hieno sävy.
Ulkomuodoltaan hän muistutti rappiolle joutunutta näyttelijää,
vaskenkarvaisista, likaisista ja aivan parrattomista kasvoista kuvastui
vaihtelurikas vilkkaus. Päinvastoin kuin toiset, joilla päähineenä oli
valkea lammasnahkalakki, komeili hän punaisella turbaanilla, ja hänen
turkkinsakin oli päällystetty punaisella villakankaalla. Turkkiensa
poveen hän oli työntänyt kaikenlaisia kauniita esineitä, niinkuin
inhottavan nenäliinan, yhden noita paksuja, kirjavia, neliskulmaisia
vaatelappuja, joita alati käytetään, muttei koskaan pestä. Siellä hän
myös säilytti nuuskasarveaan, jota hän jonkunmoisella taidolla osasi
käytellä tuulessakin. Hienoksi jauhettua, keltaista nuuskaa kapistetaan
mm. etusormen nenälle peukalonkynnen suojaan pieneksi röykkiöksi ja
siitä nopealla tempulla ja melkoisella melulla saatetaan lopulliseen
määräpaikkaansa.

Joka ilta toi Muhamed Isa minulle raporttinsa. Tänään hänellä oli
esitettävä seuraavaa: "Sahib, Rehim Alin laita on vielä huonosti; hän
pyytää saada uhrata Allahille lampaan."

"Kyllä minun puolestani, jos hän vain siitä paranee."

"Kyllä, aivan varmaan, Sahib."

"Minä pidän sitä hullutuksena, mutta huonommaksikaan hän ei siitä
suinkaan käy, saavathan muhamettilaiset ylimääräisen herkkupalan. Minä
uhraan siis lampaan."

"Ei, Sahib, se ei käy laatuun, silloin uhri kadottaa tehonsa."

"Soo-o. No, saanko minä huomenna munuaiset päivälliseksi?"

"Ei, Sahib, ainoastaan muhamettilaiset saavat syödä uhrilampaasta."

"Jaa-ha, aivan niin, olenhan minä teidän mielestänne kafir (uskoton)."

Silloin hän naurahti vastalauseeksi, mutta vaihtoi puheenaihetta: "Nyt
on meillä enää 13 muulia ja 11 hevosta eli kaikkiaan 27 eläintä
jäljellä alkuperäisestä karavaanista."

"13 ja 11 tekee ainoastaan 24."

"Soo? Sitte pitää minun ne vielä kerran laskea", virkkoi rehellinen
karavaaninjohtajani ja näki vielä paljon turhaa päänvaivaa, kunnes
laskut lopulta kävivät yhteen. Viimein tuli selville, että meillä
jakeja lukuunottamatta vielä oli 25 juhtaa.



Kahdestoista luku.

Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.


Viiden viime päivän kuluessa olimme matkanneet 67 kilometriä suuntaan
Et. 33° It. ja jatkoimme marraskuun 22 p. vielä pienen taipaleen samaan
suuntaan. Olimme nyt suurella, selvästi huomattavalla tiellä, joka
muistutti noin 50:tä rinnakkain kulkevaa jalkapolkua; suolakaravaanien
lampaat ja kullankaivajain jakit olivat ne polkeneet. _Kebetshungussa_,
missä paimentolaisten leiripaikat olivat, kääntyivät uudet ystävämme
takaisin. Tässä Tibetin osassa ei tapaa samaa jyrkkäpiirteistä
vuorijärjestelmää kuin edempänä idässä, missä pitkittäiset laaksot
vuorottelevat yhdenmukaisten vuorijonojen kanssa. Täällä saa kulkea
päiväkaudet yhteensullottujen, matalain kumpujen keskellä, ja niiden
väliltä löytää pienen tasaisen aukean. Tästä myllerryksestä ei kohoa
mitään korkeita, seutuja vallitsevia vuorijyrkänteitä ja turhaan silmä
etsii niitä saarentapaisia jäätikköharjuja, jommoisia Itä-Tibetissä
näimme.

Ankarana pakkaskautena oli ollut aivan tuuletonta, mutta kun yöllä
myrsky jälleen puhalsi, nousi lämpömäärä -20,4 asteeseen. Seuraavana
päivänä ratsastaminen oli peräti vaikeata. Me ratsastimme eteläkaakkoon
ja saimme kylkeemme kovan lounatmyrskyn, niin että olimme melkein
tukahtua sen maata pitkin pyörittämiin pölyaallokkoihin. Se oli koko
kova koettelemus; käsiä ei voinut käyttää mihinkään, kartanlehdet
repesivät riekaleiksi, ja ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, tokko
tässä enää elävänä pääsee seuraavaan leiripaikkaan. Kasvot vääristyvät
ja saavat aivan toisen ilmeen, sillä riihattomassa tuulessa
tahtomattaan puristaa kasvojen lihakset kokoon silmiä suojellakseen,
syntyy joukko liikanaista ryppyjä, jotka valkaisee ja täyttää hieno
pöly. Silmät ovat veristyneet ja vetiset, kyyneleet valuvat alas
poskipäitä, jäätyvät ja imevät pölyä itseensä. Huulet turpoavat ja
särkyvät, ja kynsien alla nahka repeää, niin että sormenpäät ovat
veriset.

Vihdoin pääsen, pikemmin kuolleena kuin elävänä, leiriin, missä väki on
mitä suurimmin ponnistuksin pannut Muhamed Isan teltan pystyyn ja
kauvan aikaa puuhattuaan ja puhallettuaan saanut nuotionkin
viritetyksi, joka kerran sytyttyään riehahtaa hulmuaviin liekkeihin ja
syytää säkeniä tuulispäiden niitä vinhasti piiskatessa. Kiiruhdan
valkean ääreen saadakseni vereni jälleen virtaamaan, mutta se vaatii
runsaan aikansa. Vähitellen kasvojen lihakset jälleen sulavat, eikä
suupielistä kisko enää niin paljon nauraessa, vaikkapa nauruun onkin
nyt niin vietävän vähän aihetta. Lämpimän houkuttelemina saapuu
nuotiolle puolisen tusinaa viimeisiä muulejamme. Sonam Tsering tahtoo
ajaa ne pois, mutta minä armahdan viluissaan värjötteleviä
eläinparkoja. Mitä vähemmäksi niiden luku käy, sitä huolellisemmin
hoidamme eloonjääneitä, ja minä yhäti vielä toivon, että ainakin
muutamat niistä pääsevät ystävällisempiin seutuihin. Suuria toiveita ei
siitä tosin ole, sillä ohra ja maissi on miltei tyyten syöty, ja
riisiäkin on vain säkillinen.

Marraskuun 24. päivä. Kuukauden päästä jouluaatto. Vieläköhän siihen
asti pysymme yksissä? Viime leirissä ei eläimille ollut pisaraakaan
vettä, emme täälläkään löytäneet muuta kuin kovaa jäätä erään hyvin
ahtaan laaksorotkon suulta, niin että yöllä jälleen kuoli kaksi muulia
ja aamulla kolmas. Minun papurikkonikin oli surkeassa tilassa; minä
ratsastin nyt suurella keltaisella konilla, joka ennen oli kantanut
venettä ja sitte keittiökalustoa. Viimemainittu sälytettiin nyt yhden
parhaan muulimme selkään, mutta se kuoli ennen kuin seuraavalle
leiripaikalle päästiin, ja yksi karavaanin hevosista sai käydä
noutamassa sen kantamat arkut.

Neljä muulia mennyt yhtenä päivänä! Nyt minulla oli niitä enää vain
kahdeksan. Koko kuormastoamme kantoivat jakit, nuot uljaat jakit!
Erotessamme kuolleiden luota hiipi kohta susiparvi rotkoista niiden
luo. Islam Ahun, joka seurasi minua ja Robertia Rehim Alille
tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, koetti niitä hätistää pois, mutta
turhaan. Yhtä raadoista oli neljä isoa korppikotkaa jo pahoin pidellyt;
ne lienevät saapuneet jo varhemmin, sillä ne olivat jo kylläisiä ja
hyppelehtivät vain vaivoin syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Korpit
odottivat jonkun matkan päässä vuoroaan.

58 hevosesta ja 36 muulista oli meillä enää jäljeltä 12 hevosta ja 8
muulta. Eloonjääneiden suhdeluku oli siis jotenkin sama kuin
alkuperäinen suhdeluku. Olisi kuitenkin hätiköityä päättää tästä, että
hevoset olisivat yhtä kestävät Tibetin ylämaalla kuin muulit. Jos
meillä jarkentilaishevosten sijasta olisi ollut pieniä, sitkeitä
sanskarilaisponeja, niin olisi tulos varmaan langennut hevosten
puolelle. Mutta toiselta puolen oli meillä ainoastaan Poonchin muuleja.
Jos meillä niiden asemesta olisi ollut tibetiläisiä, niin olisivat nämä
todennäköisesti kestäneet paremmin kuin hevoset. Mutta Ladakissa tapaa
aniharvoin tibetiläisiä muuleja.

Neljä päivää kävi nyt kulku kohti puolipäivän aurinkoa, hitaasti halki
solien ja mutkittelevain laaksojen, poikki pienten aukeiden, joilla
kiangit elivät ihanaa, vapaata elämäänsä, yli koviksi jäätyneitten
jokien ja ohi lähteiden, joiden reunoilla jää auringossa hohti
smaragdivihreänä, ohi lammaskatraan ja neljän teltan ja vihdoin päätyen
avoimelle, vuorten sulkemalle lakeudelle, joka painui tuntuvasti
etelään päin ja jonka keskellä miltei tyhjiinkuivunut suolajärvi
kipsi- ja suolakiteittensä avulla säteili kuulakkata hohdetta, johon
vain vastasataneen lumen loistetta voi verrata.

Tämän seudun nimi oli _Mogbo-dimrop_; punaisten vuorten juurella näimme
kuusi kivimuurien ympäröimää mustaa telttaa. Niissä Ramgjal ja Tundup
Sonam löysivät vain kahdeksan asukasta, lapsia, poikia ja ukkoja, sillä
työhön kykenevät miehet ja naiset olivat lähteneet karjan kera ulos.
Nämä paimentolaiset olivat _Naktsangin_ maakunnasta; he kuuluivat siis
Lhasan devashungin vallan alle eivätkä niinmuodoin voineet antaa meille
mitään tietoja Dangra-dshum-tson kaltailla olevasta maasta, jonka
paimentolaisia hallitaan Tashi-lunposta käsin. Jakeja ja lampaita he
kyllä kernaasti olisivat myyneet, jos olisimme suvainneet jäädä tänne
vielä huomiseen saakka.

Nyt käveli Muhamed Isa teltasta telttaan ja palasi takaisin mieli
täynnä synkkiä aavistuksia. Eräästä lähettyvillä olevasta telttakylästä
oli saapunut vanhanpuoleinen mies, joka oli toisia varottanut.
Jyrkällä, käskevällä äänellä hän oli lausunut: "Me tiedämme, että
teillä on matkassanne europalainen, ja niille on maa suljettu. Estää
emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakeja ja
lampaita, ja mitään tietojakaan emme voi teille antaa. Parasta olisi
teille kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten käy teidän huonosti!"

"Me olemme matkalla tashi-laman luo, joka odottaa meitä."

"Täällä ei tashi-lama meitä liikuta, me olemme suoranaisesti Lhasan
hallituksen alamaisia."

Tundup Sonam, joka oli mukana, oli huomannut että kaksi nuorukaista nyt
puuttui, ja hän oli vakuutettu että nämä olivat pikalähetteinä
lähteneet lähimmän "bombon" eli päällikön luo etelään. Meidän
täytyi siis niin kiiruusti kuin mahdollista päästä alueelle, jota
Tashi-lunposta käsin hallittiin.

Joulukuun 1. päivänä lähdimme senvuoksi aivan varahin matkaan 31,2
asteen pakkasessa, joka taas maksoi yhdelle muulille hengen. Sen repi
paikalla palasiksi viisi sutta, jotka olivat niin rohkeita, etteivät
edes väistyneet syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Saavuttuamme
puoliväliin päivämatkaamme näimme teltan, jonka ainoina isäntinä näkyi
olevan kaksi äkäistä, vaaleankeltaista koiraa. Mutta varmaan olivat sen
varsinaiset asukkaat liian arkoja meille näyttäytyäkseen ja katselivat
meitä vain tähystelyreijistä. Tämänpäiväisen leirimme lähettyvillä oli
jälleen telttoja, joista tavalliset kaupantekijäni ostivat kaksi jakia,
kolme lammasta ja kannun likaista maitoa. Ennen kuin tibetiläiset
ryhtyivät kauppoihin, olivat he ensin tiedustaneet, eikö matkassamme
ollut "peling", europalainen, ja sanoneet tahtovansa käydä leirissämme
ottamassa asiasta selvää. Mutta heille oli vastattu, että seurueemme
ylhäisin mies oli "kalun", eräs Ladakista kotoisin oleva korkea
virkamies, ja että meillä oli useita raivoisia koiria. Silloin he
olivat luopuneet vierailustaan. Mutta kun jälleen läksimme matkaan,
saapui heistä kaksi, ja Muhamed Isa otti toisen oppaaksi. Toinen jäi
seisomaan meidän luoksemme ja katseli minua tarkastelevasti, että
mahdoinko minä tosiaan olla "peling" vaiko "kalun". Selväksi ei asia
lie hänelle käynyt, sillä hän näytti erinomaisen huolestuneelta meidän
poistuessamme.

Leiri n:o 77 oli sijoitettu erään sivulaakson korkeampiin kerroksiin,
missä muuan lähde oli jäätynyt valtaisiksi jääpatsaiksi. Nuotion
ääressä tapasimme kaksi vierasta miestä, jotka olivat käärineet kaljun
päälakensa peitteeksi punaisen turbaanin ja sen ympärille
hiuspalmikkonsa; edelleen heillä oli punaisin ja vihrein nauhoin
kirjaillut turkit ja sen päällä heilumassa norsunluisia renkaita ja
hopeisia jumalankuvia; vyöllä heillä oli kalvat, jotka olivat pistetyt
hopeahelaisiin ja runsaasti kehnoilla koralleilla ja turkiiseilla
koristettuihin huotriin; jaloissa uudet kirjavat huopasaappaat ja olan
ylitse kantoremmissä mustat musketit. He kuuluivat Naktshusta tulevaan
pyhiinvaeltajain joukkoon. Ladakilaisemme kuitenkin olivat varmat
siitä, että vieraat olivat tulleet meitä vakoilemaan. Jos me
olisimme heitä vahvemmat, niin he vain -- kuten sitte kävikin --
tiedustelisivat, olisiko meillä mitään myytävänä mutta päinvastaisessa
tapauksessa varastaisivat hevosemme. Joka tapauksessa he esiytyivät
hyvin kohteliaasti, olivat erinomaisen ystävällisiä ja lupasivat
huomenissa palata mukanaan muutamia jakeja ja lampaita, jotka me
voisimme heiltä ostaa.

"Me jäämme teidän luoksenne hämäriin asti ja palaamme ennen päivän
nousua. Sillä jos joku näkisi meidän tekevän kauppaa pelingin kanssa,
niin kävisi se meille liian kalliiksi!"

"Olkaa huoletta, minä en teitä anna ilmi," minä sanoin.

"Vaikka meidät antaisittekin ilmi, bombo tshimbo, ei meikäläisten
käsistä niin helposti pääse pakoon pujahtamaan. On niin paljon
pyhiinvaeltajia Raktshusta matkalla Kang-rinpotshen pyhälle vuorelle."

"Menkää rauhassa ja tulkaa takaisin eläintenne kanssa, niistä saatte
hyvän maksun."

"Hyvä. Mutta sanokaas, ettekö ole sama peling, joka viisi vuotta sitte
tuli kahden seuralaisen kanssa Naktshuun ja jonka kuvernööri pakotti
kääntymään takaisin?"

"Kyllä, se olin minä."

"Me itse emme ole teitä ennen nähneet, mutta koko maakunta puhui
teistä, ja teillä oli Shereb lama oppaananne. Teillä oli myös
suuri karavaani, jossa oli kameeleja, sekä useita venäläisiä
palveluksessanne."

"Miten voitte vielä kaiken niin hyvin muistaa?"

"Ah, siitä puhuttiin paljon: olisipa ihme, jos nyt osaatte välttää
ryöväreitä."

Tästä sangen vähän imartelevasta kuuluisuudesta minä kohta huomasin,
että kun kerran tavallisilla ihmisillä oli niin tarkkoja tietoja
minusta, niin kävisi viranomaisille perin helpoksi seurata jälkiäni.
Nyt _tiesivät_ siis tibetiläiset jo, että juuri minä, eikä kukaan muu,
tunkeuduin kielletyn maan sydämeen! Kuinka nopeaan tämä tosiasia
lentäisikään huhun siivillä alas etelään! Kuinka pian tulisikaan
devashung kieltämään minua jatkamasta matkaani! Missä murtuisikaan
ylpeä aaltomme, kajahtaisi säälimätön "tähän asti, mutta ei etemmäksi!"
-- taustana suustaladattavat kiväärit ja kiiltävät kalvat? Niin, missä
särkyisivät unelmani _jälleen_ pirstoiksi ja toivojeni valtimo lyömästä
lakkaisi?

Aamulla, kun pyhiinvaeltajat olivat palanneet, herätettiin minut hyvin
varhain ja menin ulos katsomaan markkinoita, jotka kuin taikaiskusta
olivat loihditut esiin aavikon sorasta. Aurinko ei vielä ollut noussut
vuoriston reunan yli, leiri oli jääkylmässä varjossa, ja ilma oli umpea
ja raaka. Nuotioista kohoava savu kiemurteli tukahuttavan paksuina
renkaina, joitten lävitse äkkäsin kuusi oivallista jakia selkäänsä
sälytettyine puusatuloineen. Tibetiläiset ihantavissa puvuissaan,
sapelit, puukot ja kelluttimet kupeilla kilisten, tekivät vilkkaita
eleitä ja ylistivät valitulla sanatulvalla röhkähärkiensä erinomaisia
ominaisuuksia. Laulun loppu oli, että kaikki kuusi jakia siirtyivät
minun huostaani ja että minä sen lisäksi ostin kaksi käärettä
tiiliteetä, säkin Bhutan-tupakkaa ja pari lampaanmahallista voita.
Robert latoi kirkkaat hopeakolikot telttani ovelle houkutteleviin
riveihin, ja tibetiläisten silmät loistivat heidän nähdessään niin
paljon rahaa ja kuullessaan hopean heleän helinän. Jotkut tyhjät
läkkirasiat ja paperossilaatikot vaelsivat nytkin tavallisuuden mukaan
heidän turkkiensa poveen.

"Tunnetteko etelään johtavaa tietä?" kysyin.

"Kyllä, sen tunnemme."

"Jos haluatte seurata meitä, niin saatte kolme rupiita päivässä."

"Haluaisimme kyllä, mutta emme uskalla."

"Mitäs pelkäätte?"

"Olemme kuulleet, että tämän solan eteläpuolella maa nostetaan aseihin
ja että sotureja kootaan estämään teitä jatkamasta matkaanne. Meidän
täytyy lähteä nopeasti pohjoiseen. Meikäläiset ovat jo lähteneet
edellä."

"Missä luulette soturien meitä vartoovan?"

"Sitä ei tiedä kukaan, mutta että niitä kootaan, se on varmaa."

"Mitä luulette, omasta mielestänne, niiden yrittävän meidän suhteen?"

"Ne tulevat estämään teitä matkaamasta etemmäksi etelään päin, mutta
eivät tee teille mitään pahaa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Koska bombo tshimbo edellisellä kerralla oli niin ystävällinen eikä
kieltäytynyt lähtemästä länteen päin, kun sitä häneltä vaadittiin."

"Mitähän tietä ne nyt koettavat saada minut kulkemaan?"

"Arvatenkin samaa kuin silloinkin, Ladakiin vievää."

Hopeakolikot helisivät läkkirasioissa heidän noustessa satulaan ja
karauttaessa laaksoa alaspäin, jonka jälkeen me, nyt kahdeksantoista
komean jakin onnelliset omistajat, vaivaloisesti kapusimme ylös sille
pienelle, mutta jyrkälle solakynnykselle, jonka satula kohosi leirimme
n:o 77 yläpuolelle. Etelään päin avautui laaja näköala sivuharjujen
yli, joita leveät laaksot erottivat toisistaan. Mutta ei kestänyt
kauvan, ennen kuin ankara lumituisku ajoi meidät sieltä. Kylmästä
kohmettuneina ratsastimme alas tasaiselle maalle.

Joulukuun 4. päivänä jätimme taaskin yhden muulin jälkeemme. Maa oli
lumiverhon peittämä, ja ratsastaminen pakkasella kauheata; jääpuikkoja
syntyi viiksiini, ja oikea jalkani vallan turtoutui. Satamääriä
antiloopeja ja kiangeja kävi laitumella tiemme vasemmalla puolella;
koirat törmäsivät niiden kimppuun, mutta palasivat pian häntä koipien
välissä takaisin, kun ne eivät hievahtaneet paikaltaan. Ihmisiä ei
näkynyt; me uskoimme, että varsinainen vastarinta tapahtuisi vasta
Bogtsang-tsangpossa, siis juuri siellä, missä minut viime kerrallakin
pakotettiin kääntymään länttä kohti.

Mutta ei edes _Bogtsang-tsangpossakaan_, jonka seuraavana päivänä
saavutimme ja sivuutimme, näyttäytynyt mitään epäiltävää. Rauhoituimme
jälleen ja lepäsimme täällä vielä joulukuun 6. päivänä, 4,767 metrin
korkeudessa. Riisi- ja maissivarastomme olivat loppuun syödyt,
ainoastaan minua varten oli vielä sen verran jäljellä, että joka aamu
ja ilta sain tuoreen valkoleipäkakkuni. Mutta toiset saivat elää
yksinomaan lampaanlihasta, niin että päivittäin kului siihen vähintään
yksi lammas.

Juuri kun Tundup Sonam kahden muun miehen kera palasi
tähystelymatkalta, jonka saaliina toivat meille kuusi lihavata
lammasta, näimme taaskin kuusi miestä jalkaisin saapuvan leiriimme.
Suurvisiirimme Muhamed Isan täytyi ensin ottaa heidät vastaan, ennen
kuin heidät saatettiin minun tyköni. Mutta heidän päämiehensä esitteli
itse itsensä:

"Minä olen tämän seudun _gova_ (piiripäällikkö) ja olen pohjoisesta
saanut sanan, että te olette matkalla etelään. Viisi vuotta sitten te
kuljitte tästä ohitse 25 kameelilla. Minä tulen nyt kysymään teiltä,
mikä on nimenne, montako palvelijaa ja kuormajuhtaa teillä on ja minne
yritätte."

"Miksi teette nämä kysymykset?"

"Siksi että minun pitää antaa teistä tietoa _Naktsangin kuvernöörille_;
muuten hän leikkaa kaulani poikki!"

Hän sai haluamansa tiedot, ja jatkoi sitte:

"Tahtooko bombo tshimbo olla niin ystävällinen ja odottaa täällä,
kunnes vastaus tulee?"

"Missä Naktsangin kuvernööri on?"

"Shansa-dsongissa Ktsharing-tson rannalla."

"Kuinka kauvan tarvitsee lähetti hänen luokseen mennessään?"

"Kymmenen päivää."

"Vastaus olisi siis täällä kahdenkymmenen päivän perästä. Ei, kiitos,
niin kauvan ei minulla ole aikaa vartoa."

"Mutta teidän täytyy ainakin jäädä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes olen
hankkinut itselleni kirjoitustaitoisen miehen."

"En, minä lähden huomenna."

Tähän asti oli siis kaikki käynyt hyvin. Sen sijaan että olisin
törmännyt yhteen sotavoiman kanssa, oli maa minulle vielä
avoinna kaksikymmentä päivää. Mutta perästäpäin kaikki tämä
muuttuisi; Naktsangin kuvernööri ei sallisi minun astua askeltakaan
etelämmäksi, minä tunsin hänet vuodelta 1901 ja tiesin hänen olevan
järkähtämättömän. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa hän pidättäisi;
meitä siksi kunnes hallituksen vastaus saapuisi; minun täytyisi kuten
Dutreuit de Rhinsin ja Grenardin odotella kuukausi, jollei kaksikin.

Mutta tämä päällikkö ajoi samalla omaa yksityispolitiikkaansakin ja
sanoi, että devashungin ja Intian välit olivat hyvät ja että hän
kohtelisi meitä kuten ystäviä ainakin. Hän ei tosin uskaltanut myydä
meille kuormajuhtia eikä antaa meille opasta ilman kuvernöörin käskyä,
mutta antaisi kyllä kernaasti kaikki haluamani tiedot. Hän mainitsikin
meille muutamia nimiä, jotka kävivät yhteen Nain Singin mainitsemain
kanssa ja todistivat, miten tunnollisesti tämä kuuluisa punditi oli
suorittanut tehtävänsä. Leiristämme pohjoiseen päin olevaa keilaa hän
kutsui _Tugu-lhamoksi; Gobrang_ on nimeltään muuan siitä koilliseen
päin oleva vuorenseljänne, ja erään sivulaakson nimi _Ragok_. Nain Sing
kutsuu samoja paikkoja nimillä _Dubu Lhamo, Gobrong ja Ragu_. Hän laski
matkan _Dagtse-tsolle_, sitte suolajärvelle, jonka luona minä v. 1901
leiriydyin Bogtsang-tsangpon suulle, yhdeksäksi päivämatkaksi.
Että Nain Sing tässä kohden on erehtynyt ja panee joen laskemaan
Tshargut-tsohon, on helposti selitettävissä, kun hän ei itse ole ollut
siellä ja on luottanut liiaksi päälliköiden usein epäluotettaviin
tiedonantoihin.

Illan kuluessa päällikkö kävi vieläkin suopeammaksi ja oli sillä
tekosyyllä, että hänen täytyi pitää meitä silmällä, ehdottanut että hän
seuraisi meitä kolme päivämatkaa. Hän kuitenkin pysyttelisi jonkun
matkan päässä meistä eikä -- huuhkajan tavoin -- ennen liittyisi
seuraamme, kunnes tulisi aivan pimeä. Yöksi hän pystytti ylhäältä
valkoisen, alhaalta vihreän päälliköntelttansa meidän telttojemme
viereen.

Viidessä ja puolessa lyhyessä päivämatkassa kuljimme nyt itäänpäin
pitkin _Bogtsang-tsangpon_ vartta osaksi aivan lähellä virtaa, osaksi
sen eteläsivun kanssa yhdensuuntaisia laakson-uomia. Yöllä meillä
enimmäkseen oli 30 pakkasastetta, jopa joulukuun 12. päivänä -31,5
astetta. Karavaanissa oli nyt, paitsi 18 jakia, enää ainoastaan 11
hevosta ja neljä muulia. Jakit eivät ole tottuneet pitkiin
päivämatkoihin, niin että kuljimme hyvin hitaasti itää kohden. Emme
voineet jouduttaa kulkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Miehistäkin
monet sairastelivat, ja apteekkia uutterasti käytettiin. Varsinkin
kärsi Muhamed Isa ankaria pääkipuja, ja monta monituista kertaa meidän
ohi ratsastaessamme makasi hän seljällään maassa. Hän sai antipyriiniä
ja kiniiniä, ja minä neuvoin häntä kulkemaan jalkasin niin vähän kuin
suinkin.

Päällikkö kotiutui joukkoomme yhä enemmän eikä enää välittänyt
tähänastisista varovaisuustoimenpiteistään. Monesti hän matkalla
puhutteli paimentolaisia, mutta hänen telttansa pystytettiin aina
meidän telttaimme keskelle. Joka päivä hän kuljetti luokseni yhden tai
pari paimentolaista; nämä antoivat tietoja maastaan ja möivät meille
maitoa ja lampaita.

Joulukuun 12. päivänä me erosimme Bogtsang-tsangposta ja painuimme
kaakkoa kohden. Illalla nousi tuima myrsky ja lämpömäärän minimi
laskeusi vain -10,3 asteeseen; edellisenä yönä meillä oli ollut vielä
31,5 pakkasastetta.

Kun yöllä vielä yksi muuli oli heittänyt henkensä ja jäljellä olevia
eläimiä oli tavattoman rohkeiden susien vuoksi pitänyt huolellisesti
vartioida, läksimme joulukuun 13. päivänä kohti _Laghdshandshakin_
solaa (5,161 metriä korkea), missä keilamainen kivipyykki merkitsee
vesijakoa _Bogtsang-tsangpon ja Dangradshum-tson_ välillä. Virran näkee
mutkittelevan laaksossaan aina sen päätejärveen _Dagtse-tsohon_ asti;
Dangra-dshum-tsota ei vielä näy, mutta kahden valtavan vuoristosarjan
välillä voi aavistaa sen altaan löytyvän. Siellä on tuo pyhä järvi,
joka niin kauvan oli ollut päämääräni ja jonne olin pyytänyt eversti
Dunlop Smithin lähettämään postini. Kaakossa kohoaa vuoriaaltojen
merestä kaksi muita vallitsevaa lumihuippua, ja samalla suunnalla näkyy
pieni pyöreä järvi, _Tang-dshung-tsaka_ nimeltään, jonka jo Nain Sing
oli nähnyt, mutta kutsunut Tang-nshung-tsoksi. Maa tekee aution,
ihmisistä tyhjän vaikutuksen; ei karauta ratsastajia sen laaksojen
halki meiltä tietä katkaisemaan. Etemmäksi tultuamme kuljimme kahden
teltan ohitse, joiden asujamet sanoivat meidän olevan väärällä tiellä,
jos Dangra-dshum-tsohon mielimme, koska sinne pääsi neljässä lyhyessä
päivämatkassa suoraan eteläiseen suuntaan. _Koko Naktsang tiesi_, kuten
he väittivät, että eräs "peling" lähestyi -- huhu, joka kuitenkin oli
todennäköisesti levinnyt pohjasta eikä etelästä. Jos postintuoja
todellakin oli saapunut järvelle, niin täytyi hänen saada kuulla meidän
olevan lähettyvillä, ja hän tulisi meitä silloin etsimään.

Eräältä perin luotettavan vaikutuksen tekevältä tibetiläiseltä Karma
Tamdingilta ostin kolme jakia ja sain oppaan, joka saatti meidät kahden
vaikeasti kuljettavan solan yli itään päin _Raran_ seutuun, ja
joulukuun 16. päivänä Pike-lan (5,169 metriä) yli, muutaman
pitkittäisen laakson kynnyksen yli, joka kulkee yhdensuuntaisesti
Bogtsang-tsangpon kanssa. Sitte matkasimme itää kohden, painuimme
vähitellen etelään päin ja kiersimme siten vuorijonon, joka tähän asti
oli ollut oikealla puolellamme.



Kolmastoista luku.

Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.


Vietettyäni joulujuhlaa, jonka aattona suureksi mielipahakseni menehtyi
uskollinen jarkandilaisratsuni, kuljimme eteläistä suuntaan kahden
solan yli, joista toinen on nimeltään _Laän-la_ ja muodostaa vesijakaan
_Dubok-tson ja Ngangtse-tson_ välillä. Suurta järveä ei vielä näe, mutta
kyllä eteläisenä, sinertävänä taustana sille sen vuorijonon, joka
kohoaa järven etelärannalla. Menetimme yhden jakeistamme; se ei ollut
menehtynyt, mutta sen etukaviot olivat särkyneet, niin että se oli
juossut jalkansa haavoille. Me jätimme sen joukostamme ja lahjoitimme
sen alkuasukkaille, jotka olivat lähimpiä leirinaapureitamme. Mutta
jakeista monet ja samaten vielä elävistä Lehin veteraaneistamme
tarvitsivat kunnolla levähtääkseen, niin että päätin viipyä puolen
kuukauden ajan tuon suuren järven rannalla. Tosin oli uskallettua pysyä
niin kauvan yhdellä kohtaa Naktsangissa, jossa v. 1901 olin kohdannut
niin voimakasta vastusta, sillä sen kauttahan annoimme viranomaisille
aikaa järjestää menettelynsä meidän suhteemme. Mutta meidän _täytyi_
levähtää, muu keino siinä ei auttanut.

Kestettyämme yöllä -31,2 asteen pakkasen laskeusimme Laän-laaksoa alas
erääseen aivan järven rannalla olevaan kohtaan saakka, missä laakso
levenee järvitasangoksi, ja leiriydyimme kuusi taloutta käsittävän
telttakylän lähettyville. Koko maaperä on täällä rotanreikien kalvama,
välistä niitä näkee kerroksittain toistensa päällä. Jos Keski-Tibetissä
arvioisi vaikkapa vain kymmenennen osan rottaa neliömetriä kohti, niin
saisi tarumaisia lukuja! Leirissä n:o 97 esim. oli mahdotonta asettaa
vuodettani niin, ettei se olisi joutunut useamman reijän päälle, ja
aamulla heräsin siitä, että rotat mekastivat ja vikisivät vuoteeni alla
ja olivat aika lailla ihmeissään, kun eivät enää päässeet ulos
asuntojensa ovista.

Seudun paimentolaiset olivat meitä kohtaan ystävällisiä ja möivät
meille lampaita, voita ja maitoa. He sanoivat että Shigatseen vievä
suuri tie kulki pitkin järven itärantaa; toinen Ngangtse-tson
länsipuolta kaartava tie oli paljon pitempi ja hankalampi. Iso valtatie
Lhasaan kulkee itään Shansa-dsongin kautta. Tähän asti oli sitä
käyttänyt Nain Sing, jonka reittiä juuri nyt leikkasin, sillä
_Marku-tsolta_, pieneltä pohjoisrannalla olevalta vesialtaalta, käy
hänen käyttämänsä tie länsiluoteeseen. Monet paimentolais-yhdyskunnat
talvehtivat järvenrannan lakeilla aukeilla, varsinkin eteläsivulla.
Paimentolaiset eivät koskaan kulje järven ylitse, vaikkapa sen kautta
säästäisivät aikaa, sillä he eivät luota jäähän, ja uusin oppaamme ei
tahtonut millään mokomin saattaa meitä järven yli, vaan varotti meitä
heikosta jäästä. Hänen tiedonantonsa tuntuivat minusta sitä
todennäköisemmiltä, kun hän sanoi järven olevan suolaisen, ettei sen
vettä voi juoda ja etteivät siinä elä kalat eikä vesikasvit.

Mutta jollain tapaa oli pitkää lepoaikaa hyväksi käytettävä. Yhtenä
alkuperäisen matkasuunnitelmani tarkotuksista olikin ollut tutkia sitä
maata, joka ympäröi Nain Singin v. 1873 löytämiä keskusjärviä sekä
toimittaa luotauksia yhdessä tai useammassa järvessä niiden syvyyden
mittaamiseksi. Jos jää kesti, niin voin kulkea järven yli ja luodata
avannoista. Kaksi miestä siis lähetettiin tutkimaan jäätä; 100 askeleen
päässä rannasta se oli 28 sentimetrin vahvuista, 200 askeleen päässä 26
sentimetriä ja 300 askeleen päässä vielä 25,5 sentimetriä. Päätin sen
johdosta alkaa lähimmässä kohdassa pääkortteeristamme lähtien.

Leiriin jäivät Robert ja Muhamed Isa valvomaan omaisuuttamme ja
hoitamaan eläimiä. Tosin lienee ollut uskallettua jakaa juuri nyt
karavaani kahteen osaan, mutta minä en voinut olla toimetonnakaan
puolta kuukautta. Pääkortteerissa oli kaikkea mitä tarvitsimme:
paimentolaisia, laidunta, vettä ja polttoainetta; paikalla näkyi olevan
jonkunlainen merkitys, sillä laaksossa oli pyöreä mani-keko ja
muutamalla vuorenharjanteella Robert löysi "sankangin" eli
erakkoluolan, jonka eteen oli rakettu pieni kivimuuri. Siellä asui lama
_Togldan_ tavallisesti kesät, saaden elatuksensa lähistössä olevilta
paimentolaisilta korvaukseksi siitä, että mutisi taikalukuja pahojen
henkien manaamiseksi ynnä rukouksia karjan menestymiseksi.
Pohjoisrannalle oli meillä puolentoista tunnin matka, ja siellä
todistivat lukemattomat leirisijat paimentolaisten kesävierailuista.
Siellä sijaitsevat heidän telttansa mainioitten laidunmaitten keskellä,
päin etelän aurinkoa ja suoraan edessään tuo suuri järvi, jota ankarat
myrskyt monesti myllertävät.

Me varustimme mukaamme muonaa kymmeneksi päiväksi minulle ja puolelle
tusinalle ladakilaisia. Kaksi elävää lammasta otettiin mukaan; miesten
piti ottaa Robertin pieni teltta, mutta minä tahdoin maata toisen
veneenpuoliskon alla; veneeseen sälytettiin koko muonavarasto, vuode,
turkit ja koneet, ja sitä piti lykätä, kuin rekeä jäätä pitkin. Veneen
piti myöskin olla turvanamme, jos jolloinkin uskaltaisimme ohuelle
jäälle. Valkoinen penikka sai tulla mukaan minulle seuraksi. Minun
poissaollessani asui Robert minun teltassani, missä barografi ja
termografi tikittivät arkkujeni päällä.

Iltapäivällä joulukuun 29. päivänä ratsastin siis Ngangtse-tson luo,
missä leiri n:o 98 pystytettiin rantavallin suojaan muutaman altaan
partaalle. Itäkaakkoon päin on maa avoin, mikäli silmä kannattaa;
järven itäranta häipyy miltei näkymättömiin, länsirantaa ei ylipäänsä
näe ollenkaan; lounaassa kohoaa lumivuoria, joiden aavistaa olevan Nain
Singin "Targot Lhan lumihuippujen" nimellä ristimän vuoriston. Rabsang
oli kamaripalvelijani, Bolu kokkini; he panivat tilapäisen majani
kuntoon; rakennusaineeksi käytettiin veneen toinen puolisko,
valokuvauskoneeni jalka ja huopapeitto. Päivälliseksi sain
lampaanlapaa, hapanta maitoa, leipää, appelsiinimarmelaadia ja teetä,
poltin sitte intialaisen Chevot-sikarin ja katselin järvelle, jota oli
määrä perusteellisesti tutkia seuraavien päivien kuluessa.

Joulukuun 30. päivä, sunnuntai, valkeni pakkasyön jälkeen (-25,1
astetta) säteilevän kirkkaana. Pesemiseen ja pukeutumiseen oli majani
jotenkin ahdas, mutta viimein valmiiksi tultuani voin ilahuttaa
mieltäni ja ruumistani istumalla nuotion ääressä päivänpaisteessa ja
katselemalla suurta järvenpintaa. Kuormasto pantiin pian lähtötuntoon,
vene saatettiin alas jäälle ja pidettiin kahden jalaksen avulla
tasapainossa, kuuden miehen lykätessä sitä sivuilta ja takaa. Mutta jää
teki meille suurta kiusaa. Jäätyessä irtautunutta suolaa oli
kokoontunut jäälle kuin kuivaa perunajauhoa, välistä muodostaen
yhtenäisiä kenttiä, välistä kasaittuen valleiksi ja harjanteiksi,
joihin jalakset ja köli takertuivat kiinni. Sitä säikkymättä me
uurastimme eteenpäin suuntaan Et. 9° It., missä olin pienen mustan
kalliokielekkeen määrännyt maamerkiksemme. Ensimäinen avanto hakattiin
jäähän; tämä oli 21,5 sentimetrin vahvaa, ja järven syvyys jään
yläreunasta mitattuna ainoastaan 4 metriä.

Hetken vielä kuljettuamme neuvottelimme -- minä huomasin, ettemme
tällaisella menolla mihinkään päässeet. Irrotimme jalakset veneen alta
ja laitoimme itsellemme kolme yksinkertaista kelkkaa, joille kullekin
sälytettiin kolmas osa kuormasta. Ja sillä tapaa suoritettiin jälleen
lyhyt taival, minun astuessani jalkasin. Seuraavassa avannossa syvyys
oli 5,7 metriä -- todennäköisesti allamme oli yksi noita tavattoman
matalia suolajärviä, jommoisia niin usein olin tullut tuntemaan
Koillis-Tibetissä. Jälleen pidettiin neuvottelu; telttamme kulkivat
niin hitaasti, ettemme voineet päästä lainkaan järven yli, saatikka
kulkea sen poikki useampaan kertaan. Sittekun molemmat kauvas
taaksepäin jääneet kuormakelkat olivat saavuttaneet meidät, lähetin
yhden miehen Robertin luo noutamaan meille enemmän väkeä sekä kaikki
vanhojen arkkujen puuaineet, mitä karavaanissa vielä oli jäljellä.

Sillävälin irrotimme molemmat veneen laitaan kiinnitetyt sinkkiset
anturalevyt, joiden väliin mastotuhto oli ollut kiinnitettynä. Ne
köytettiin nyt kahden yhteensidotun tuhtolaudan anturoiksi; tämän
merkillisen ajopelin kylkiin kiinnitettiin kaksi pitkää aisatankoa,
niin että ne muodostivat terävän kulman, johon vetoköysi solmittiin.
Tuhdoille levitettiin useampaan kerrokseen Trapetsuntissa ostamani
kaukasolainen "burkha". Luotauskonetta, kaukoputkea ja kaikenlaisia
muita tarvekaluja varten kiinnitimme aisojen väliin riippumaton.
Valmiiksi tultuaan koje herätti yleistä ihailua; siitä kun tätä
omaperäistä rekeä vain hiukankin tyrkkäsi, juoksi se itsestään hyvän
matkaa eteenpäin. Nyt sai vene ylenkatseelliset jäähyväiset, ja
Rabsangin yksin hinatessa vetoköyttä olkansa yli katosi vene pian
pienenä pilkkuna näkyvistämme. Toiset miehet saivat käskyn seurata
hiljalleen perästä; hehän saisivat piankin apua, kun leiristä
toimittamani väki saapuisi.

Suureen lammasnahkaturkkiini kääriytyneenä istuin jalat ristissä
reessä, joka tuntikausia kulki hilpeää kyytiä jään yli, eikä Rabsangin
tarvinnut rasittaa itseään. Se leikkasi suolaharjanteitä kuin ilmaa, ja
hypähti hauskasti, kumeasti helähtäen rosopaikkojen yli, yli halkeamien
ja aukkojen, joiden reunoilla jää kiilteli kirkkaana ja vihertävänä
kuin lasi, ja kiisi liukkailla pinnoilla aivan äänettömästi, niin että
sen kokka iski Rabsangin sääriin, jollei tämä köyden höltyessä osannut
nopeasti hypätä syrjään.

Vaaran paikkaa ei tällä jäällä tosiaankaan ollut; ohuimmissa kohdin se
oli vielä 18 sentimetrin vahvuista. Tibetiläisten pelko jäihin
hukkumisesta oli siis liioiteltua. Mutta heillä on aina suuri
kunnioitus vetehisiä kohtaan ja kiertävät mieluummin järven ympäri kuin
uskaltavat sen yli, epäillen karjupäitä laineita yksin niiden
hiljaisessa talvilevossaan ollenkin.

Useampia harvinaisia jäätymäilmiöitä voi havaita, jotka vaihtelevat
vyöhykkeittäin. Välistä näkee aivan kirkkaassa, tummahkossa jäässä
lukemattomia, pystyssä olevia valkoisia kuvioita, jotka sivuilta
katsellessa näyttävät tammenlehdiltä, mutta ylhäältä katsellessa
tähdiltä, joissa on neljä paperinohutta sakaraa. Toisin paikoin näkee
kirkkaassa jäässä valkean, huokoisen jään muodostamia murskautumia; ne
ovat myrskyn seurauksia, joka on särkenyt alkutalven ensimäisen jään,
niin että murskautumat ovat ummistuneet lopullisen jäätymän sisään.
Pitkistä kapeista repeämistä on vettä pursunut jäälle ja hyhmettynyt
usein metrinkorkeiksi väliseiniksi, jotka muodostavat merkillisiä
holveja ja seinämiä, reunojen ja huippujen toisinaan ollessa teräviä
kuin veitsen terä. Rabsangin tarvitsi niitä vain puhkaista saadakseen
reelle tilaa; mutta nämä jääaidat ovat perin harhaanviepiä ja
vaikeuttavat etäisyyksien määrittelemistä.

Luotasimme kahdeksassa avannossa, ja suurin syvyys oli vain kurja 9,8
metriä. Järvenpohja on mustaa savimutaa. Avannon hakkaaminen kirveillä
ja tuurilla vei aina hyvän neljännestunnin ajan. Heti kun viimeinen
isku on puhkaissut jääkatteen, pursuaa tummanviheriää, kirkasta, kylmää
vettä ylös ja täyttää jääkuopan, ja sitten lasketaan luotauspaino
nuoransa päässä alas syvyyteen.

Ensimäinen luotauslinja oli vienyt meiltä kohtuuttoman paljon aikaa,
etupäässä alituisten keskeytysten ja kuormain alinomaisen purkamisen ja
uudestaan pakkaamisen vuoksi, ja vielä oli jälellä hyvä matka toiselle
rannalle, kun aurinko jo teki laskuaan punaisten ja palokeltaisten
pilvien taa. Mutta taivaalla helotti täysikuu, kallionkieleke häämötti
terävänä ja helposti huomattavana, ja niinpä kiiruhdimme minkä voimat
sallivat. Jää oli tukalan epätasaista, niin että sain pitkiä matkoja
käydä jalkaisin. Kylmänä, valkeana ja autiona järven jääkansi ulottui
kaikille suunnille; kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, me kuulimme
ainoastaan omain askeltemme rapinan sillä. Jos paimentolaisia oli
leirissä sillä rannalla, jota kohden kiiruhdimme, niin mahtoivat ne
olla hyvin ällistyksissään heitä lähenevistä mustista pilkuista. Mutta
yötä ei valaissut yksikään nuotio, eikä susien ulvontaakaan kuulunut.
Vielä viime avannon kohdalta katsottaessa ei kallionkieleke ollut
sanottavasti suurentunut; emmekä pimeässä muutenkaan voineet päätellä,
miten pitkältä meiltä oli vielä kuljettavana. Niinpä tallustimme sitte
herkeämättä, kunnes Rabsang yht'äkkiä pysähtyi ilmottamaan, että olimme
enää vain muutaman sadan askeleen päässä kuivasta rannasta.

Sinne jätimme reen seisomaan ja matkasimme edelleen etumaista vuoristoa
kohti, jonka juurella makasi hajallaan useita alassyösseitä
kallionlohkareita. Sitte kokosi Rabsang niin paljon polttoainetta kuin
löysi -- meidänhän täytyi virittää merkkituli toisten varalle. Vihdoin
nämä tulivatkin täyttä ravia, Tashi, Ishe, Bolu ja Islam Ahun, kaikilla
raskaat kuormat kannettavanaan, sillä he olivat pitäneet parempana
heittää reet jäljelle ja itse kantaa tavaramme. Kaksi tuntia myöhemmin
havaittiin muutamia mustia pilkkuja jäällä; ne olivat luoksemme saapuva
apujoukko, niin että minulla nyt oli luonani kymmenen miestä. Jäältä
käsin he olivat huomanneet tulta neljästä kohden; meitä ympäröi siis
paimentolaisia joka haaralla, mutta me emme tarvinneet niitä emmekä
niistä sen enempää välittäneet.

Kokemuksesta viisastuneina järjestimme kulkumme seuraavana päivänä niin
käytännöllisesti kuin suinkin. Islam Ahunin oli määrä palata
pääkortteeriin, koota talteen kaikki tielle jättämämme tavarat ja
huolehtia siitä, että vene noudettaisiin. Rabsang ja Tashi vetivät
rekeäni ja muut seitsemän kantoivat kuormastoamme. He seurasivat
ensinnä muuatta rantatietä, ennen kuin tulivat jäälle ja lähtivät
painaltamaan tämänpäiväiseen luoteiseen suuntaamme. He olivat koko
päivän näkyvissämme, kulkien hanhenmarssissa, hoippuen, keinuen ja
laulaen, väliin istahtaen huoahtamaan, käyttäen silloin taakkaansa
selkänojanaan. Mutta omin apuinsa he eivät pääse ylös; kuudelle se
kyllä käy helposti, mutta seitsemännelle, s.o. sille jonka ensin on
noustava pystyyn, on se vaikeampaa. Hän vyöryttelee vatsallaan maassa
ja kohottautuu sitte sauvan avulla koholle, ja kun se hänelle viimein
on onnistunut, auttaa hän toisetkin jalkeille.

Jää oli nyt mainiossa kunnossa, paljoa parempi kuin edellisellä
luotauslinjalla. Myöskin sen suolapitoisuus oli vähempi, mikä
riippui siitä, että länsimyrskyt olivat ajaneet suolaa itäänpäin.
Pitkät matkat oli jää puhtaana ja kirkkaana edessäni, päilyen miltei
mustan-vihertävän värisenä. Aluksi en tiennyt, mitä minun oli
sanottava, liikkuessamme näiden tummain pintojen yli. Oliko ehkä
pohjassa lämpimiä lähteitä, jotka eivät salli järven paikoittain
jäätyä? Mutta siihen näköön pian tottuu, jää kestää kulkijan ja on
vähintäin 17 sentimetrin vahvuinen, järven suurimman syvyyden ollessa
9,68 metriä. Minä istun kuin mikäkin Buddhanpatsas pienessä reessäni,
jalat ristissä allani, tupakoin, teen havaintoja ja muistiinpanoja
ja iloitsen siitä, että saan viettää uudenvuodenaatto-iltaani
Ngangtse-tson jäällä. Puolipäivän aikaan nousi lounaistuuli, joka
pakotti minut istumaan takaperin, jotten paleltuisi. Uudenvuodenpäivänä
jatkoimme taas työtä.

Muuan keilanmuotoinen vuorenhuippu etelään päin leiristämme n:o 99
halkaisee majakkatornin tavoin koko järveä. Nain Sing, joka on
koskettanut Ngangtse-tson pohjoisrantaa, on piirtänyt järven
reunapiirteet yleensä oikein, mutta varsin kömpelösti järven
lounaisosan. Siellä nimittäin vesiallas on saanut kaidan puolikuun
muodon kuten itärannallakin. Samaten hän on piirtänyt sangen
virheellisesti järven eteläpuolisen vuoriston, mutta se ei olekaan
mikään ihme, koska hän on nähnyt sen vain kaukaa eikä niinmuodoin
kyennyt saamaan oikeaa käsitystä sen laadusta. Yhtä vaikeaa on saada
käsitystä jostakin järvestä, jos sen on nähnyt vain lakealta rannalta;
näköala on mahdollinen ainoastaan jostakin solasta tahi joltakin
vuorenhuipulta.

Me kysyimme toisiltamme, voisimmeko päästä etelärannalle vielä ennen
hämärän tuloa, sillä matka sinne näytti vielä määrättömän pitkältä.
Puolipäivän aikaan rupesi tuulemaan aika ankarasti, kuiva suola pölysi
ilmaan valkeina pilvinä, päätyi jäälle ja peitti meiltä näköalat.
Reessä istuen minä olin myrskylle aivan alttiina ja sain varoa suutani
aukaisemasta. Paikoin oli jäällä pieniä aaltomuodostumia, kuten se
olisi syntynyt kesken järven lainehtimista; nämä jääpallot lankeavat
jyrkimpinä itäkoilliseen päin, aivan tuulen suuntaan. Niiden
laaksokohtiin on kokoutunut tuulen pyryttämää suolatomua, josta jää on
saanut omituisen, moaree-silkin näköisen muodon. Koko järven
itäpuolisko peittyy näkyvistämme niiden kallioryhmittymien taa, joiden
läheisyyteen olemme asettuneet leiriimme n:o 99. Täältä kuljimme yhä
eteenpäin järven eteläpoukamaan päin. Vuortenrinteillä kävivät
laitumella jakit, jotka illan tullen muuan mies ajoi alas laaksoon.
Etelässäkin päin näimme telttoja, jakeja ja kokonaisia kiangi-laumoja.
Alangolta niitä katsellessamme näytti siltä, kuin olisivat ne
käyskennelleet keskellä järven jäätä. Viimeisessä luotaus-avannossa sai
kirvestä ja tuuraa iskeä yhä syvemmälle jäähän, voimatta sen läpi
tunkeutua. Vasta murskattuamme sitä 44 sentimetrin syvyydeltä pulppusi
vesi voimalla ylös, tuoden mukanaan tavallisia pieniä punaisia
äyriäisiään -- järven suolapitoisuus ei niinmuodoin ollut kovin vahva.
Vähän etempänä voi nähdä jään lepäävän savipohjan päällä, ilman
vesikerrosta välillä; sitten saavuimme kaljulle rannalle ja olimme
iloiset päästessämme kerrankin irti kaikesta kasvullisuudesta.
Polttoainetta löysimme tarpeeksi ja samoin vettä, sulattamalla muutamia
jääkimpaleita. Järven suurin syvyys oli näillä kohdin 9,4 metriä, siis
hiukan pienempi kuin toisella rannalla.

Tammikuun 2. päivänä -22,2 astetta. Tänään piti käydä neljäs
luotauslinjamme; -- myrskyssä; tuskin viisi tuntia sitä tosin vain
kesti, mutta kuitenkin --! Meidän tuli pyrkiä lounaiseen päin, siis
tuulta vasten. Lisäksi oli jää joka paikassa perin vaikea kulkea, --
arvatenkin seurauksena järven melkoisesta mataluudesta näillä paikoin.
Suurin syvyys täällä nimittäin oli 3,23 metriä. Päiväkirjassani on
mainittuna, että tämä oli pahimpia, jollei aivan kaikkein pahin päivä
koko matkallani. Mutta aina johtuu ajattelemaan, että nykyhetki on
kaikista pahin, ja unohtaa, mitä ennen oli pahimpana pitänyt. Myrsky
vyörytti suolaa paksuiksi pilviksi, jotka suhisten kiitivät jäätä
pitkin vasten meidän silmiämme. Huutaessani, että molempain "hevosteni"
piti pitää ennakolta määrätty kurssi, sain suuni täyteen suolaa, jonka
mausta sitä vähemmin pääsin irti, kun sitä sain sieramenikin täyteen.
Silmät mokomasta veristyvät, vettyvät ja kirpelöivät. Käyttäessä
luotausliinaa useamman päivän ajan kädetkin peittyvät suolalla; ja jos
niitä joka luotauksen jälkeen pyyhkii, niin särkyy niissä nahka aivan
verille asti. Mutta pian käyvät kädet sinisiksi, jäykiksi ja turroiksi,
ja mitä tukalimmin voin -- kynää kuten mitäkin talttaa koko kourani
voimalla käyttäen -- tehdä muistiinpanoja; muut merkitsemiset olivat
mahdottomia. Rabsang ja Tashi ainakin pysyvät lämpiminä, sillä tänään
heidän on ponnistettava voimiaan viimeiseen asti, vetäessään rekeä
vasten myrskytuulta. Missä jää on paljas, kompastuvat he ja lankeevat;
kerran syöksyi Tashi syliini aivan myllerryksissään. Usein on
tuulenpaino niin vahva, että reki vetäjineen käy vallan takaperin eikä
saa tukea, jolleivät miehet jäykkinä nojaudu suolakokoa vasten. Minäkin
olen niin jäykistynyt ja turtunut, etten kykene kohottautumaan pystyyn,
vaan istua törötän paikallani koko sen ajan, jolloin avantoa isketään
auki.

Erään avannon kohdalla, joka tehtiin peilikirkkaaseen jääkenttään,
sieppasi myrsky minut rekineni valtoihinsa ja kiidätti kuin mitäkin
jääpurtta järven yli. Koetin jarruttaa vastaan jaloilla, mutta niissä
ei ollut hituistakaan väkeä, ja pehmeät huopasaappaani liukuivat
huikeasti jääkenttää pitkin, kykenemättä lainkaan vastaan panemaan.
Vihdoin rekeni kuitenkin onneksi -- ennen kuin pääsin vallan lähelle
eilistä leiripaikkaa -- kääntyi kyljelleen ja minä kiepsahdin siitä
ulos, liidin vielä vähän matkaa samassa vauhdissa jäätä pitkin ja
päädyin viimein muutamaan suolakokoon. Rabsang tulla viiletti
luistellen perässäni, saattoi reen ja minut jälleen pystyyn ja vei
meidät ehjin nahoin takaisin avannolle.

Näytimmepä silloin mokomilta, että olisimme voineet säikähtää
toisiamme. Olimme kuin mitäkin pöhöttyneitä, haudasta kaivettuja,
auringonpaisteessa kuivattuja ja valkealla öljymaalilla siveltyjä
koleraan kuolleita raatoja! Kasvot, kädet ja vaatteet olivat suolasta
valkoisina. Lammasnahkaturkkiani en enää koskaan voinut pitää ylläni;
se jäykistyi, repesi neuleistaan ja sai monien muiden vaatekappaleiden
kera jäädä virumaan tien oheen.

Vielä emme kuitenkaan olleet päässeet matkamme puoliväliinkään. Miehet
ponnistivat voimiaan, aivan kuin olisi heidän pitänyt kahlata
metrinsyvyisessä vedessä. Monestikaan en voinut nähdä heitä
suolapilvien lävitse, eikä jäätäkään juuri voinut nähdä reen edessä;
minusta tuntui siltä, kuin pysyisimme me paikallamme ja vaahtoava,
liidunvalkea hyrsky meidät nielaisisi kitaansa. Jopa heräsi minussa
arvelu, tokko enää hengissä pääsisimme toiselle rannalle. Ei ollut
minussa paljon henkeä jälellä, kun vihdoin tulimme maihin. Reki
ankkuroitiin, jottei myrsky saisi sitä valtoihinsa, ja sitte kapusimme
viiden rantapenkereen yli, päästäksemme viimein suojaan erään
lammasnavetan seinän taa, joka oli rakennettu kuudennelle pengermälle.
Onneksi löysimme sieltä kuivaa jakinlantaa aika paljon ja saimme pian
viritetyksi savuavan nuotion, jonka lämmössä sain paistatella hyvän
hetken, ennen kuin edes johonkin määrin sain jäseneni sulatetuiksi.

Leiristä n:o 102 oli 3,260 askelta järven eteläisimpään poukamaan.
Siellä kävi laitumella suuria karjalaumoja, ja laakson suuhun oli
pystytettynä kuusi telttaa. Kello 5 tienoissa myrsky taukosi yhtä äkkiä
kuin oli noussutkin, ja ilma tuli vallan kammottavan hiljaiseksi. Kun
kello 9 aikaan tein ilmatieteelliset havaintoni, makasivat mieheni jo
yhdessä rivissä seinää vasten, kasvot maata vasten, polvet pystyssä ja
kyljet kiinni toisissaan kuin sardiinit rasiassa. Mutta uni heillä oli
hyvä, sen tiesi heidän hirsien vetelemisestään.

Rannalla oli suolattoman veden äyriäisten kuoria ja muutamassa
mätäneväin levien muodottomassa läjässä paljon hanhenhöyheniä.
Nykyään järven vesi on juomavedeksi kelpaamatonta, mutta ennen on
Ngangtse-tso ollut suolaton vesi, silloin nimittäin, kuin sillä vielä
oli laskunsa erääseen naapurijärveen.

Edellisen päivän ponnistusten uuvuttamina me nukuimme pitkään, ja ylös
päästyämme lähdimme jälleen taivaltamaan koilliseen suuntaan, kohti
punaista porfyyrivuoristoa, joka häämötti järven vastakkaisessa päässä.

Ennen sinne tuloamme leiriydyimme eräässä syvässä rotkossa, jossa
saimme suojaa tuulelta. Muuan paimen kaitsi lampaitaan vuorenrinteellä
ja yritti meidät nähtyään puittaa matkoihinsa, mutta Rabsang sai hänet
kiinni. Hän luuli meidän olevan rosvoja; eikä hänellä, toisen
palveluksessa ollen, ollut meille mitään myötävääkään. Mutta Rabsang
vaati häntä saattamaan meidät hänen isäntänsä luo. Sillävälin olivat
toisetkin miehistämme saapuneet, mutta ilman Isheä, joka oli
sairastunut ja jäänyt makaamaan keskelle jäätä; illalla hänet nouti
pari toveriansa. Kaikki olivat vallan nääntyneet väsymyksestä ja
pyysivät tammikuun 4. päiväksi vain lyhyttä päivämatkaa. Se meille
sopikin hyvin, sillä äskenmainitun paimenen isäntä saapui sillävälin ja
möi meille lampaan, voita, hapanta maitoa ja pussillisen tupakkaa.
Sattuipa tämä tosiaan hyvään aikaan, sillä ruokavarastomme oli jo
loppuun kaluttu. Tupakka varsinkin miehille oli tervetulleinta, sillä
viime aikoina heidän oli ollut pakko sauhutella jakinlantaa!
Isäntävanhus antoi minulle paljon hyödyllisiä tietoja Ngangtse-tsosta
sekä kertoi järven etelärannalla nykyisin olevan 50-60 telttaa. Tähän
asti oli siis kaikki käynyt hyvästi -- mutta päiväpä ei vielä
ollutkaan päättynyt!



Neljästoista luku.

Takaisin ajetut!


Synkeä, vento päivä oli tämä tammikuun 4:s v. 1907! Puolipäivän aikaan
saapui Islam Ahun leiriimme, puoli kuoliaana väsymyksestä. Hän oli
lähtenyt pääkortteerista tammikuun 2. päivänä ja etsinyt minua ristiin
rastiin järveltä, oli käynyt sekä läntisellä että eteläisellä rannalla
ja nyt viimein osunut notkoomme rekeni vereksiä jälkiä seuraten. Hän
toi minulle seuraavan kirjeen Robertilta: "Eilen, tammikuun 1. päivänä,
tuli leiriin kuusi aseellista miestä, tekivät meille muutamia
kysymyksiä ja lähtivät sitte tiehensä. Mutta tänään, toisena päivänä,
he palasivat takaisin vielä enempien miesten kera ja sanoivat
Naktsangin kuvernöörin antaneen käskyn, ettemme saisi enää jatkaa
matkaamme, koskei meillä ollut devashungin passia; meidän täytyisi siis
pysähtyä sinne, mihin olimme ennättäneet. Miehet tahtoivat myöskin
vastausta masterilta saattaakseen sen kuvernöörille, joka heti paikalla
ilmottaisi meistä Lhasaan! He odottavat vastausta kärsimättöminä, jonka
vuoksi lähetän tämän kirjeen."

Sitten kun Islam Ahun oli levähtänyt ja syönyt vatsansa kylläiseksi,
sai hän palata takaisin leiriin n:o 97 ja viedä kirjeeni Robertille.
Tämän käskin sanomaan lähettiläille, etten antaisi mitään vastausta
ennen kuin itse tapaisin heidät; mutta jos heille oli niin kovin
tärkeää saada minulta vastaus, niin piti heidän saapuman iltapäivällä
tammikuun 5. päivänä järven pohjoisrannalle, kolmen engl. penikulman
matkan päähän leiristä n:o 98. Jolleivät sinne tulisi, saisivat itse
vastata seurauksista. Muhamed Isan piti tulla mukaan tulkiksi.

Nyt siis asemani kärjistyi. Ei ollut enää kysymys mistään väärästä
hälyytyksestä. Matkastamme oli viesti viety Lhasaan, ja me olimme
joutuneet Naktsangin kuvernöörin käsiin. Robertille lähettämälläni
kirjeellä olin koettanut voittaa aikaa, jotta ennättäisin suorittaa
vielä ainakin yhden luotauslinjan. Jollen Naktsangista saisi lupaa
jatkaa matkaani, niin tahdoin ainakin vallata Ngangtse-tson tieteelle.
Sitte saisi suuri paluumatka alkaa. Tuo ääretön jännitys, jota
viime kuukauden ajan olin tuntenut, oli nyt tullut huippuunsa:
Ngangtse-tsosta piti siis tulla Tibetin-matkani käännekohta. Minä
vallan kuulin korvissani niiden saranoiden narahtavan, joilla pyhien
kirjain maan, etelän kielletyn maan portit edessäni lyötiin kiinni.

Viimein me lähdimme kohti leiriä n:o 104, joka oli etelärannalla itään
päin leiristä n:o 99.

Tammikuun 5. päivä oli ihana, tuuleton ja melkeinpä lämmin, kun varahin
lähdimme matkaamaan jäätä pitkin suuntaan Pohj. 19° It. Jokohan tuli
kevät? Saapuiko se ehkä tänne eteläisempiin seutuihin näin aikaisin? Se
oli meistä tuntunut vielä niin etäiseltä, ettemme edes joutuneet
kaipaamaankaan sen lauhkeita tuulahduksia, tuntiessamme ruumiissamme
Tshang-tangin kaikki talvikylmät. Me tarvitsimme sulaaksemme paljoa
enemmän lämpimyyttä. Jää paukkui, rätisi ja halkeili kuin riivattu,
mutta se ei ollut syynä huonoon uneeni!

Jääkentät olivat täällä pitkiä aaltomaisia muodostumia; joka hetki
tapasimme ylöspursuneesta ja sitte jähmettyneestä vedestä muodostuneita
väliseiniä, jotka olivat hauraita kuin lasi. Suurimman syvyyden, 10,03
metriä, tapasimme 10,7 kilometrin päässä lähtöpaikastamme; se oli syvin
kohta, minkä koko Ngangtse-tsossa mittasimme. Järvi on siis syvempi
idässäpäin; länsituuli täyttää sen läntisen puoliskon paljoa
tuntuvammin hiekalla ja pölyllä.

Puolivälissä matkaamme näimme jäällä vastaamme tulevan pienen mustan
pilkun Laän-laaksosta päin. Se oli hadshi, joka kiidätti minulle
kirjettä. Lähetit olivat saaneet uusia käskyjä Naktsangin
kuvernööriltä. Neljän päivän perästä tämä tahtoi itse omassa korkeassa
persoonassaan saapua luokseni; siihen asti piti hänen miestensä tarkoin
valvoa minua. Sen vuoksi nämät jäivät karavaaniin, mutta sallivat
Robertin ja Muhamed Isan siirtää leirin edemmäksi leiristä n:o 97,
missä oli parempi laidun. Pari päivää oli siis minulla vielä vapautta.
Naktsangin kuvernööri! Sama mies, joka v. 1901 oli katkaissut etelässä
matkani Selling-tson rannalla. Häneltä ei minun käynyt armoa
odottaminen. Päinvastoin olin minä edellisellä kerralla tuottanut
hänelle niin paljon harmia ja ikävyyksiä, että hänen täytyi olla vallan
raivoissaan siitä että jälleen olin rohjennut palata hänen
maakuntaansa.

Tammikuun 6. päivänä oli Ishen laita niin huono, että hadshin täytyi
ottaa hänet mukaansa pääkortteeriin. Nyt kuljimme taasen jäätä pitkin
suuntaan Pohj. 49° It. Mutta tuskin olimme päässeet toiselle
luotausavannolle asti, kun takanamme tuli näkyviin kolme miestä, jotka
seurasivat jälkiämme. He viittoivat meitä pysähtymään; oli siis tullut
uusia viestejä. Ennätimme vielä hakata avannon auki ja luodata siinä,
ennen kuin he juoksujalkaa saavuttivat meidät. Ne olivat Muhamed Isa ja
kaksi muuta miestäni, hengästyksissään ja hiestyneitä.

"Mitä uutta kuuluu pääkortteerista?" kysyin.

"Sahib, 25 tibetiläistä on pystyttänyt telttansa meidän telttaimme
ympärille. Tänä aamuna me yritimme siirtää pääkortterin rannalle,
ollaksemme teitä lähempänä. Kaikki juhdat olivat jo kuormitetut ja me
tahdoimme juuri lähteä matkaan, kun ne ryömivät ulos teltoistaan ja
pakottivat jälleen purkamaan kuormat ja käskivät meidän pysyä
paikoillamme."

"Oletteko kuulleet mitään uutta kuvernööristä?"

"Hänen pitäisi tulla kolmen päivän perästä. Ratsastavia lähettejä tulee
ja menee joka päivä, monesti useampia päivässä, ja he tuntuvat
ratsastavan aika nopeasti. He ovat alituisessa yhteydessä kuvernöörin
kanssa ja lähettävät hänelle ilmotuksia."

"Mitä he sanovat siitä, että pysyn näin kauvan poissa?"

"He ovat siitä kovasti ihmeissään ja kyselevät meiltä lakkaamatta,
minkä takia sahib noin kuljeskelee ympäri jäätä. Heillä on vakoilijoita
rannoilla, ja luulevat he sahibin nostavan avannoista kultaa
järvenpohjasta."

"Minkä luulet olevan heillä tarkotuksena, Muhamed Isa?"

"Hm, mikään hauska se ei liene. Heidän aikomuksensa on aivan varmaan
katkaista meiltä edemmäs kulku ja pakottaa meidät kääntymään takaisin
pohjoiseen."

"Siitä saamme kiittää sitä riivatun Bogtsang-tsangpon miestä, joka
lähetti meistä pikaviestin Naktsangiin! Mutta jos meillä täällä käy tie
pystyyn, on niiden vietäväin hankittava meille uusi karavaani, ja sitte
lähdemme Pekingiin! Sieltä nyt totisesti hankin itselleni Kiinan
hallitukselta luvan Tibetin halki kulkemiseen. Miten on karavaanin
laita?"

"Kaikki hyvin. Toispäivänä kuoli yksi muuli ja eilen minun musta
ratsuni. Kahdeksan hevosta ja yksi muuli on vielä jäljellä. Jakit
jaksavat mainiosti."

"Tämän järven rannalla ne saavat aikaa huoahtaakseen. Sillä jos meidän
pitää keskustella Lhasan viranomaisten kanssa, niin kestää se parisen
kuukautta. Lähde nyt takaisin toisten luo ja tervehdä heitä minulta."

Me aloimme jälleen luodata ja saimme suurimmaksi syvyydeksi 8,35
metriä. Rannoilla voi selvästi erottaa vanhat rantavallit -- täällä
päin ne ovat länsimyrskyjen nostattamain tyrskyjen jyrkentämät. Korkein
niistä oli ainakin 15 metriä. Eräässä kohden käveli yksinäinen susi,
toisaalla söi 25 kiangia nurmea; ne katselivat meitä kauvan ja
uteliaasti, mutta ottivat sitte lipetin vinhaan kuin tuuli.
Kantajamiehistämme emme nähneet vilahdustakaan, ja rannalla, missä
kuljimme korkeinta vallinharjaa pitkin, emme huomanneet heidän
jälkiään. Mikseivät he antaneet meille tulimerkkiä? Vihdoin hoksasimme
heidät aika kaukana pohjoisessa päin. Väsyneinä he olivat käyneet
nukkumaan heti maalle päästyään. Minä en heitä torunut, mutta Rabsang
kävi kiinni ensimäiseen, jonka tapasi, ja löylyytti jokaista vuoron
perään -- mikä ei lainkaan estänyt heitä illalla laulamasta yhtä
hilpeästi kuin ennenkin.

Nyt olin saanut päätetyksi työni Ngangtse-tson järvellä, kuljettuamme
106 kilometriä edestakaisin sen jäällä 4,690 metriä korkealla!

Tammikuun 7. päivänä piti kantajien lähteä viemään kaikkia tavaroitamme
-- telttaani lukuunottamatta -- pääkortteeriin; minä jäin odottamaan
ratsuani, en antanut minkään häiritä mielenrauhaani enkä pitänyt
lainkaan kiirettä joutua Tibetin sotilasviranomaisten käsiin -- noiden
inhottavain, mustain ratsurien, jotka jo niin usein ennen olivat
nostaneet minulta tien pystyyn. Shigatsesta ei tullut mitään tietoja,
Intiasta ei mitään postia! Olin tingannut ne marraskuun 25. päiväksi
Dangra-dshum-tsohon, ja nyt oli jo tammikuun 7:s! Olisiko Ganpat Sing
sittekin hukannut postin, vai eikö hän lainkaan ollut saapunut Lehiin?
Olisiko ehkä valtiollisista syistä ollut mahdotonta lähettää postiani
minulle Intiasta? -- --

Leirin n:o 107 me havaitsemme vasta aivan sen luokse saavuttuamme; se
on syvässä vieremänotkelmassa, joka kulkee järven suuntaan. Sen
oikealla, itäisellä rinteellä ovat meidän neljä telttaamme, niitä
vastapäätä tibetiläisten kolme telttaa. Kädet taskuissa ja piippu
suussa seisoo Muhamed Isa nuotionsa ääressä. Kaikki muut säntäävät ulos
teltoistaan; tibetiläiset tirkistävät oviraoistaan kuin maahiiret
reijistään. Robert ilmottaa asiaintilan: "kaikki levollista Shipkan
solassa!" Hevosemme vain olivat eilen illalla susien hätyyttäminä
lähteneet karkuun ja vieneet tiibetiläistenkin hevoset muassaan, mutta
ne oli löydetty alhaalta järven rannalta.

Minä kävin Muhamed Isan telttaan; painettuani puuta kutsuttiin
tibetiläisten ylimmät miehet sisään puheilleni. He saapuivatkin heti,
kumarsivat syvään ja työnsivät kielensä ulos niin pitkälle kuin
taisivat -- tällä kertaa tuo omituinen tervehtimistapa teki minuun
aivan ivallisen vaikutuksen. Eräs heistä, jolla oli punainen turbaani,
tummansiniset turkit ja vyössä sapeli, oli v. 1901 ollut Hladshe
Tseringin leirissä Tshargat-tson itärannalla, kun minäkin samalla
kertaa siellä leiriäni pidin, ja hän muistutti minulle niistä päivistä.

"Vieläkö Hladshe Tsering on Naktsangin maaherra?" kysyin minä.

"Kyllä, hän se juuri saapuu tänne ylihuomenna."

"Onko hänellä mukanaan yhtä suuri seurue kuin edellisellä kerralla?"

"Ei, hän huomasi että ratsasjoukot eivät säikäytä teitä, ja nyt hän
luottaa siihen, että te noudatatte hänen toivomuksiaan."

Tammikuun 8. päivänä kuormasto järjestettiin uudelleen ja 9. päivänä
tibetiläiset pystyttivät uuden teltan, josta piti tulla kuvernöörin
keittiö. Illan hämärtyessä saapui kaksi ratsumiestä, jotka toivat
minulle kuvernöörin anteeksipyynnön, ettei hän voinut saapua
määräaikaan. Hän oli vanha mies, oli saanut matkalla myrskyn vastaansa
ja voi sen vuoksi kulkea vain verkalleen, mutta saapuisi aivan varmasti
12. päivän illalla.

Silloin kutsutin tibetiläisten päämiehet luokseni ja lausuin heille,
että he nyt viimeistä kertaa näkisivät minut, jolleivät sanoisi suoraa
totuutta.

"Bombo tshimbo", he vastasivat, "jollei kuvernööri ole täällä kolmen
päivän perästä, saatte katkaista kurkkumme."

"Se ei ole minulle tarpeen; riittää ainoastaan, että annatte minulle
kirjallisen sitoumuksen siitä, että suoritatte sakkona kymmenen
hevosta, ellei kuvernööri vielä ole saapunut kolmen päivän perästä."

"Me annamme teille vaikka kaksikymmentä hevosta."

"Ei, kymmenen riittää." Ja nyt laadittiin ja allekirjotettiin sitoumus.

"Tiedättekö vielä jotain uutta?"

"Kyllä, sen että kuvernööri on ottanut mukaansa vain 12 omaa
palvelijaansa. Hän tietää bombo-tshimbon palanneen tänne takaisin,
sillä hän on saanut Bogtsang-tsangposta kirjeen, jossa sanotaan saman
herran, joka viisi ja puoli vuotta oli siellä kameelikaravaanin kera,
uudelleen olevan täällä. Silloin hän heti lähetti pikaviestin Lhasaan
ja odotti vastausta kymmenen päivää, mutta päätti sitte itse tulla
tänne."

Jälleen joutui kärsivällisyyteni koetukseen, niinkuin en sellaisesta
muka jo olisi saanut tarpeekseni. Vihdoin, tammikuun 11. päivänä,
erotimme pienen ratsasjoukon kunnailla, ja pian oli sinivalkea teltta
pystytetty tibetiläisten leiriin, niin että heillä niitä nyt oli
kaikkiaan seitsemän. Sitte saapui vielä parvi ratsumiehiä, joista yksi
istui hyvin kumarassa ja oli puettuna punaiseen puuhkaan ja muuten
aivan turkisten sisään. "Se on hadshi Tsering", ilmotettiin minulle.
Saattojoukolla oli kiväärit, joissa lepatteli pienet punaiset liput.
Miehet näyttivät perin vilustuneilta ja katosivat heti telttoihinsa,
emmekä sinä päivänä enää nähneet heitä sen enempää.

Tammikuun 12. päivänä. Liian varahin saapui lähetti tiedustamaan
minulta, tahdoinko saapua kuvernöörin telttaan vai oliko tämän ensin
tultava minun luokseni. Annoin vastata, että lähetän kuvernöörille
tiedon, milloin voin ottaa hänet vastaan. Kurja, monissa myrskyissä
repeytynyt telttani pantiin nyt niin oivalliseen kuntoon kuin
olosuhteet sallivat; enempää kuin kahta vierasta ei siinä voinut
vastaanottaa, mutta näitä varten levitettiin maahan huopapeitteitä ja
patjoja, ja näiden istuinpaikkojen ja minun sänkyni väliin pantiin
mahtava hiilipannu, jotta vanhus saisi lämpöä. Viestini oli juuri
lähtenyt, kun sinivalkean teltan eteen tuotiin kaksi hevosta, joiden
selkään vanhus sekä eräs nuori lama nousivat; hevosia talutettiin
suupielistä, muut tibetiläiset astuivat jalan, ja niin läheni koko
saattue hitaasti meidän telttojamme kohti.

_Hladshe Tsering_, sillä se oli todellakin tämä vanha ystäväni, tuli
puettuna kiinalaiseen paraatipukuun, kiinalaiseen lakkiin, joka oli
koristettu kahdella ketunhännällä ja valkoisella lasinupilla, ja
saappaisiin, jotka olivat sametilla päällystetyt ja varustetut
paksuilla valkoisilla anturoilla. Avarilla riippuhihoilla varustetun
silkkikauhtanansa päällä hän kantoi lyhyttä saukonnahkakaulusta ja
vasemmassa korvalehdessä isoa kultaista rengasta, joka oli koristettu
pyöreillä turkoosikivillä. Hänen ilmautuessaan telttani ovesta sisään
astuin hänelle vastaan tervehtiäkseni häntä. Me tunsimme toisemme heti
kohta ja tervehdimme toisiamme sydämellisesti, milteipä syleilimme
toisiamme, ja puhuimme siitä miten merkillinen sattuma se oli, että nyt
kohtaisimme toisiamme uudestaan viiden vuoden perästä täällä keskellä
aavikkoa. Kädestä pitäen vein hänet vaatimattomalle kunniasijalle ja
pyysin lamaa, hänen sihteeriään, joka oli v. 1901 tuntemaan oppimani
Dshunduk Tseringin poika, myöskin "painamaan puuta". Itse istuin jalat
ristissä vuoteellani, Robert ja Muhamed Isa asettuivat oven suuhun,
jonka aukon pian täytti täydellinen mosaikki-kuva tibetiläisiä kasvoja.
Muhamed Isa, tulkkini, oli puettuna eversti Younghusbandilta Lhasassa
saamaansa kunniapukuun; se oli paksua, kirsikanpunaista tibetiläistä
villakangasta; uumilleen hän oli kietonut kirjavan vyön ja päähänsä
pystyttänyt korkean, kultakuteisen peshawarilaisen turbaanin.
Loistollaan hän löi meidät muut aivan varjoon.

Asetettuani esille laatikollisen egyptiläisiä paperosseja ja Hladshe
Tseringin hetkisen katseltua telttani sisustusta, lausui hän totisen ja
huolestuneen näköisenä:

"Naktsangin käskynhaltijana en voi sallia teidän jatkaa matkaanne
täältä Shigatseen tahi mihinkään muuhun Naktsangin rajojen sisäpuolella
olevaan paikkaan. Olen personallisesti saapunut luoksenne pyytämään
teitä, että mitä joutuisimmin lähdette pois maakunnastani. Kohta
englantilaisen Lhasan-retkikunnan jälkeen sain devashungilta käskyn,
etten sallisi europalaisten enempää kuten ennenkään liikuskella
Naktsangissa. Ohjeeni sisältää sen, että virkavelvollisuuteni on,
yhdenkään europalaisen tunkeutuessa Naktsangiin, pidättää hänet ja
pakottaa palaamaan takaisin."

Minä vastasin: "Ei ole mahdollista, että olosuhteet nytkin vielä
olisivat samat kuin viisi vuotta takaperin, jolloin viidelläsadalla
sotamiehellä pidätitte karavaanini. Sen jälkeenhän on Intian hallitus
tehnyt devashungin kanssa Lhasassa sopimuksen, ja nyt ovat kummatkin
hallitukset aivan ystävällisissä väleissä keskenään."

"Hedin sahib, te muistatte miten asia kävi edellisellä kerralla. Olitte
silloin niin ystävällinen että noudatitte vaatimustani, mutta ette
tiedä miten minun sitte kävi. Minä sain omasta kukkarostani suorittaa
koko teitä vastaan lähetetyn retkikunnan kustannukset, ja devashung
vaati sen lisäksi minulta vielä 2,000 rupiita. Minä jouduin puille
paljaille, sillä aikaa kun virkaveljeni Dshunduk Tsering rikastui
väestön nylkemisestä ja nyt elää äveriäänä miehenä Lhasassa. Me olemme
vanhoja ystäviä, mutta minä en teidän takianne voi enää antautua
uusille ikävyyksille alttiiksi."

"Se on totta, Hladhse Tsering, että olemme vanhoja ystäviä; mutta
ettehän voi vaatiakaan, että minä teidän takianne alistuisin tekemään
uuden matkan Tshang-tangin läpi! Minulla oli 130 juhtaa, kun kuusi
kuukautta sitten läksin Ladakista. Nyt minulla niitä on, kuten itse
näette, enää yhdeksän. Minä en anna taivuttaa itseäni palaamaan tuota
tietä takaisin, eikä teillä Lhasan sopimuksen jälkeen ole mitään
mahtikeinoja europalaista pakottaaksenne!"

"Lhasan sopimus tehtiin Englannin kanssa. Te ette ole mikään
englantilainen, te olette sved-peling (ruotsalais-europalainen)."

"Sitä enemmän on teillä syytä osottaa minulle vierasvaraisuutta.
Vastoin omaa tahtoanne ja toivomuksianne on Englanti pakottanut teidät
sotaan; minun maani ei niin ole milloinkaan tehnyt!"

"Olette oikeassa, teidän kansanne ei ole koskaan tuottanut meille
vahinkoa. Mutta minun ohjeissani ei tehdä mitään erotusta eri
kansallisuuksien suhteen. Minä en tietystikään pakota teitä palaamaan
Ladakiin samaa pitkää, kehnoa tietä pitkin, jota olette tulleet tänne;
tiedän että se on mahdotonta ilman suurta, hyvästi varustettua
karavaania. Minulle onkin aivan yhdentekevää, onnistuuko teidän päästä
Shigatseen vai ei, mutta minun maakuntani läpi ette saa sinne kulkea!
Naktsangissa on teille vain yksi ainoa tie avoinna, se nimittäin, jota
myöten tänne tulittekin. Mitä tietä sitte käytätte, se ei minua
liikuta. Ja jos voitte tunkeutua Shigatseen Dangra-dshum-tson
pohjois- ja länsipuolitse, niin se on minulle samantekevä!"

"Te tiedätte tashi-laman vuosi sitten käyneen Intiassa, ja tiedätte
myös, miten hyvin hänet siellä vastaanotettiin. Hän odottaa minua
pääkaupungissaan, eikä kellään muulla kuin hänellä ole oikeutta estää
minua matkustamasta hänen luokseen."

"Naktsang on devashungin vallan alla eikä tashi-laman."

"Dalai-lama lähti pakoon, kun englantilaiset joukot lähenivät Lhasaa.
Tashi-lama on senvuoksi nyt Tibetin etevin suurlama."

"Aivan oikein, me emme käsitä emmekä hyväksykään dalai-laman
menettelytapaa. Hänen olisi täytynyt olla se, joka puolusti maata sen
vihollisia vastaan. Mutta se ei kuulu tähän; minä saan ohjeeni
yksinomaan devashungilta."

"Ja minä puolestani en lähde Naktsangista, ennen kuin tashi-lama on
vahvistanut teidän sananne, että tieni on katkaistu. Minä lähetän
kirjeen Intian hallituksen edustajalle Gyangtsessa, majuri
O'Connorille, ja jos hän vastaa minulle, että valtiollinen asema estää
minua jatkamasta matkaani, sitte vasta lähden Tibetistä. Ja siihen on
minulla toinenkin syy. Minä odotan Intiasta kirjeitä, jotka majuri
O'Connorin on määrä toimittaa minulle. Ymmärrättehän kai, miksi en
tahdo lähteä Naktsangista ennen postini tuloa, joka epäilemättä
tashi-laman käskystä toimitetaan edelleen minulle."

"Kaikki olisi hyvin, mutta onko teillä todistusta siitä, että
tashi-lama ottaa vastatakseen postinne teille lähettämisestä? Teillä ei
ole passia devashungilta? Onko teillä ehkä tashi-lamalta? Minulle ei
ole annettu toimeksi teitä palvella. Jos minä omin uhin lähettäisin
kirjeenne Gyangtseen, niin menettäisin pääni."

"Minä lähetän kaksi omista ladakilaisistani kirjettä viemään."

"Ei, maa on suljettu niiltä yhtä jyrkästi kuin teiltä. Ja miten
kauvan aikaa muuten luulette täytyvänne täällä viettää vastausta
odottaessanne? Useampia kuukausia?"

"Ah ei, Gyangtseen on 165 engl. peninkulmaa, ja lyhyilläkin
päivämatkoilla ei se kestäisi kauvempaa kuin 20 päivää."

"Minä en lähde tästä paikasta, ennenkuin te olette lähtenyt tiehenne ja
jatkanut matkaanne pohjoiseen päin Naktsangin rajan yli."

"Ja minä en ennen lähde matkaan, kuin olen saanut Gyangtsesta
vastauksen kirjeeseeni."

"On mahdotonta jäädä tänne niin kauvaksi asti. Te ette voi elättää
väkeänne; täällä ei ole lainkaan paimentolaisia, ja lähettyvillä asuvat
ovat rutiköyhiä."

"Etelärannalla näin sangen paljon telttoja ja suuria karjalaumoja.
Pahimmassa tapauksessa voimme elää metsästyksellä, riistaa täällä on
runsaasti. Kun en muuta vaadi, kuin että annatte minun täällä odottaa
vastausta, niin täytyy teidän se ainakin minulle myöntää."

"Siinä erehdytte; minun asemassani olevalle miehelle ei Shigatsella
eikä Gyangtsella ole mitään merkitystä. Englantilaisten lähdettyä
Tibetistä lähetti devashung jokaiseen dsongiin (kuvernööri-kaupunkiin)
koko Tibetissä kirjelmän, jossa sanottiin että tosin olimme tulleet
lyödyiksi, mutta ettemme olleet menettäneet yhtään osaa maastamme, vaan
siinä yhä vielä olimme herroja, samoin kuin että europalaisten
matkustajain suhteen vanhat määräykset pysyvät voimassa. Minä itse
puolestani tahdon olla teitä kohtaan niin huomaavainen kuin voin, ja
palajan nyt lähinnä omaan telttaani ja neuvottelen miesteni kanssa." --

Samaan aikaan pidin minäkin sotaneuvottelua Robertin ja Muhamed Isan
kanssa. Oli päivän selvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme etelään
päin. Sitä vastoin näytti siltä, kuin voisimme tunkeutua kiertotietä
Dangra-dshum-tson ympäri sen länsipuolella olevaan maahan, jota, kuten
Hladshe Tsering oli sanonut, hallittiin Saka-dsongista käsin. Jos
meidät sieltäkin karkotettaisiin, niin lähtisimme Pekingiin. Minkä
vuoksi? Minä tosin olen yleensä suuri optimisti, mutta minussa asui
vankkana ajatus, että miksen minäkin voisi yhtä hyvin kuin aikoinaan
Marco Polo siihen määrään hurmata Kiinan keisaria, että hän antaisi
minun jonkin erityisen tehtävän varjolla matkustella vapaasti
Tibetissä! Muhamed Isa arveli, että Pekingiin oli suunnattoman
pitkältä, mutta Robert oli aivan haltioissaan matkan johdosta. Meidän
tuli vain ottaa mukaan paraat miehemme; muille voisi kyllä helposti
hankkia luvan palata Ladakiin Gartokin kautta. Itsellemme tosin alussa
tulisi sangen tukala matka, mutta Etelä-Mongoliassa sitten
karauttaisimme baktrialaisilla kameeleilla aron halki kuin sen omat
villit pojat juuri siihen aikaan, jolloin kevätkukkaset ihanimmin
tuoksuvat. Millään ilmeellä en tahtonut palata kotiin voitettuna
miehenä. Minä koetin valaa molempiin toisiin omaa innostustani ja
kuvasin heille kameeliratsastustamme kuin mitäkin satua tahi romaania.

Nyt ilmoiteltiin kaksi Hladshe Tseringin miestä, jotka toivat minulle
herraltaan lahjaksi vadillisen riisiä ja kimpaleen voita. Sihteeri-lama
lahjoitti myös nipullisen riisiä. Vastalahjaksi lähetin Muhamed Isan
myötä kokonaisen kappaleen pashmina-kangasta ja srinagarilaisveitsen
kuvernöörille sekä samanlaisen veitsen ynnä turbaaninauhan sihteerille.

Robertin ja Muhamed Isan seuraamana lähdin kello 3 vastavierailulleni.
Hladshe Tseringin teltta oli tilava ja sievästi sisustettu, ja kaikki
hänen sihteerinsä ja palvelijansa istuivat valkean ympärillä, joka
lieskasi korkealle ylempää teltanaukkoa kohti. Teltan seinävierustoilla
oli riisi- ja tsambasäkkejä ja useita kokonaisia teurastettuja
lampaita; kaikki näytti siltä, kuin aikoisi vanhus jäädä tänne
pitemmäksi aikaa. Haarukoilla ja lippusilla varustettuja kiväärejä,
kalpoja ja peitsiä, valjaita, suitsia, satuloita ja satulaloimia;
kaikki koristivat päälliköntelttaa samalla ihantavasti ja
sotilaallisesti. Lyhyelle seinälle oviaukkoa vastapäätä oli ladottu
korkeita patjoja, joita peittivät pienet Lhasan matot ja joille
selkänojiksi oli asetettu pyöreitä tyynyjä. Tänne käskettiin minun
käymään istumaan Hladshe Tseringin viereen; eteemme asetettiin pieni,
punaiseksi kiillotettu pöytä. Oikealla puolella seisoi alttariarkku,
jolla oli kullatuita jumalankuvia ja "gaos" -- pieniä, Buddhankuvilla
varustettuja hopeakoteloita, joita matkustaessa kannetaan olan yli
kulkevassa punaisessa nauhassa. Niiden edessä palaa lekotteli
rasvasydämiä loistavissa messinkilampuissa.

Muuan palvelija toi kiinalaisia porsliinikuppeja, joilla oli vaskiset
vadit ja hopeakannet. Toinen kaasi niihin hauskasti kuvitetusta
teekannusta tuota paksua, voilla sekotettua teetä, jota tibetiläiset
niin rakastavat ja jota minäkin nyt join teeskennellyllä ihastuksella,
vaikka se suussani maistuikin inhottavalta -- mutta olihan Hladshe
Tseringkin äsken ylistänyt minun englantilaista teetäni!

Keskustelu sujui täälläkin levollisesti, leikillisesti ja hauskasti
kuten minun teltassani. Mutta neuvotteluissamme emme edistyneet sen
pitemmälle, pikemminkin vastakkaiseen suuntaan, sillä nyt sanoi Hladshe
Tsering:

"Dangra-dshum-tsolle en voi antaa teidän millään ehdolla mennä, järvi
on pyhä, ja muuten onkin jo sinne vartiojoukkoja asetettu."

"Tie itäänkin on siis meiltä suljettu?"

"Niin, etelään, länteen ja itään päin on maa teiltä täydellisesti
suljettu, ja pohjoiseen en, kuten nyt huomaan, voi teitä palauttaa."

"Pitääkö minun sitte nousta taivaaseen tai vajota alas manalaan?"

"Ei, mutta teidän täytyy odottaa täällä."

"Ja te lähetätte kirjeeni Gyangtseen?"

"En, sitä en tee; mutta en myöskään estä teitä lähettämästä omalla
vastuullanne sinne kaksi miestänne."

"Tahdotteko myydä minulle heitä varten muutamia hevosia?"

"En, sillä silloin sanottaisiin minun olevan teidän kanssanne yksissä
juonissa ja että olisin antanut lahjoa itseni."

"Tepä olette kaunis kuvernööri, Hladshe Tsering, ette voi myydä edes
paria hevosta minulle! Minun täytyy niinmuodoin lähettää mieheni
jalkasin, ja se vie kaksin verroin aikaa."

"No hyvä, minä nukun sen asian päälle; huomenna saatte sitte tiedon
päätöksestäni."

Illalla saivat Rub Das ja Tundup Galfan määräyksensä. Heidän piti
lähteä viemään kirjettä majuri O'Connorille ja saivat matkaa varten
rahasumman, joka heidän oli neulottava vyöhönsä, sitä paremmin
säilyttääkseen. Vasta seuraavana iltana heidän piti lähteä
seikkailumatkalleen.



Viidestoista luku.

Transhimalajan yli!


Tammikuun 13. päivä! Sillä nyt oli meillä taasen tämä kovanonnen luku,
jota niin monet pitävät turmaa ennustavana ja jota ympäröi taikauskon
kutoma ilmakehä! Tulisikohan 13. päivä meillekin onnettomuudenpäiväksi?

Aurinko oli tuskin vielä noussut, kun Hladshe Tsering ilmotti tulostaan
luokseni. Yksityissihteerinsä, lama Lobsang Shuntänin, ja kaikkien
muiden seuraamana astui h. ylh. Naktsangin käskynhaltija jalkasin
teltalleni. He istuivat jälleen samoilla patjoilla, Hladshe Tsering
avasi suunsa ja lausui seuraavat muistiinpainuvat sanat:

"Hedin sahib, meillä kummallakaan, teillä ja minulla, ei ole aikaa
virua täällä viikkoja ja kuukausia ja odotella Gyangtsesta tulevaa
vastausta. Auttamaan teitä postiyhteyteen Gyangtsen kanssa en voi
suostua. Olen perusteellisesti punninnut asiaa ja neuvotellut sen
johdosta sihteerieni kanssa, jotka samoin kuin minä ovat devashungille
vastuunalaisia. Me olemme sitä mieltä, että ainoa mitä voitte tehdä on
seuraava: te jatkatte matkaanne Labrengin alueelle, Tashi-lunpoon. Minä
pyydän teidän jo ylihuomenna lähtemään."

Mitä merkitsi tämä mitä odottamattomin käänne? Eilen en olisi saanut
astua askeltakaan etelään päin, ja tänään pyydettiin minun
mahdollisimman pian painamaan kohti kiellettyä maata! Oliko Hladshe
Tsering saanut salaisen käskyn Lhasasta? Oliko hän saanut tiedon, että
tashi-lama minua todellakin odotti? Siitä hän ei virkkanut sanaakaan,
ja minä olin liiaksi viisas sen enempää kyselläkseni. Vai olimmeko me
sotajuonen uhreja, jonka tarkotuksena oli saattaa meidät mahdollisimman
pian Gyangtseen, missä minut sitten pakotettaisiin palaamaan
Dardshilingin yli Intiaan? Sillä siellä voi devashung vedota siihen
sopimukseen, jossa nimenomaan sanotaan, että vain niillä on oikeus
kulkea maassa, joilla on passi Lhasasta. Siten saisi matkani
lyhyen lopun. Ehkäpä oli parempi kääntyä tuntemattomaan maahan
Dangra-dshum-tson länsipuolella, joka juuri oli matkan etevin päämäärä?
Hladshe Tseringin rintaman muutos oli niin täydellisesti vierasta
kaikelle, mitä ennen olin nähnyt ja kokenut Tibetissä, ettei käänne
minua oikein miellyttänyt, ja minä kysyin itseltäni, pitikö minun
todellakin syöstä suoraan englantilaisten, kiinalaisten ja
tibetiläisten virastojen kitaan, joutuakseni lyhyen armonajan perästä
riippuvaiseksi niiden armosta ja mielivallasta.

Ei sittenkään, tätä tilaisuutta ei millään ehdolla saanut laiminlyödä!
Ngangtse-tson ja Shigatsen välillähän juuri on Tsangpon pohjoispuolella
sen _suuren, valkean alan_ itäinen osa, jolle ei yhdenkään europalaisen
eikä punditin jalka vielä ollut astunut, sen maan, josta vielä ei ollut
tunkeutunut edes hämäriä, tarumaisia kuulopuheitakaan maantieteellisiin
käsikirjoihin! Vaikkapa minulla olisi tilaisuutta vallata vain tämä
ainoa linja, niin eivät uhraukseni sittekään olisi turhat. Nain Sing on
saanut kartalleen kaksi jokea, jotka juoksevat itään ja koilliseen
päin Kjaring-tsohon yhtyäkseen; niiden yläjuoksun hän sijoittaa
Ngangtse-tsosta etelään olevaan maahan. Niistä en vielä tiennyt mitään,
mutta tulisin tietämään kaikki, jos otin vastaan Hladshe Tseringin
tarjouksen. Olinhan sitäpaitsi jo huomannut niiden vuorijonojen, jotka
Nain Sing oli sijoittanut karttaansa järven eteläpuolelle, olevan aivan
mielivaltaisesti ja mielikuvituksellisesti piirretyt. Mutta missään
tapauksessa en saanut nyt antaa aavistaa ihastustani, ja sen vuoksi
sanoin sangen levollisesti ja arvelevaisesti:

"Hyvä, minä lähden ylihuomenna etelään päin, jos te minulle siksi
voitte hankkia hevosia."

"Minä olen lähettänyt seudun kaikkiin laaksoihin miehiä ja käskenyt
niiden toimittaa tänne kaikki saatavissa olevat hevoset. Täältä vie
kaksi tietä Shigatseen. Jos kuljette järven eteläsivua, niin olette
neljän päivän päästä Labrangin alueella; mutta järven itäsivua kulkien
olette siellä jo kahden päivän perästä. Voitte itse valita kumman tien
haluatte, mutta minulle olisi mieluisempaa, jos päättäisitte käyttää
itäpuolista. Sillä minullehan on tärkeintä, että niin pian kuin suinkin
joudutte pois maakunnastani!"

"Ei, minä valitsen länsipuolisen tien, voidakseni pistäytyä
Dangra-dshum-tsolIe. Sillä minä tahdon itse nähdä tämän järven, ja
sinne täytyy minun senkin vuoksi, että sen mainitsin postiosotteekseni
ja siellä minua vartoo tashi-laman pikalähetti."

Tämä ilmoitus oli kaikkea muuta kuin valtioviisas, ja olisin kyllä
voinut välttää suunnitelmiani paljastamasta! Hladshe Tsering
kuohahtikin heti paikalla: "Dangra-dshum-tsolle? Ei ikinä! Järvi on
pyhä; vuori Targo-gangri sen etelärannalla on pyhä, siellä on suuri
Sershik-gumpan luostari, jossa asuu mahtavia, juonittelevia munkkeja;
teidän menostanne järvelle seuraisi ikäviä selkkauksia. Ei, jos teillä
on sellaisia aikeita, niin jätän teille vain yhden ainoan tien, sen
nimittäin, joka kulkee Ngangtse-tson itäpuolitse. Minä en voi enkä
tahdo pakottaa teitä, mutta minä pyydän teitä, antakaa minulle
kunniasananne, ettette mene Dangra-dshum-tsolle."

Siten kadotin pyhän järven toistamiseen. Mutta etten vietä kadottaisi
sitä tärkeätä tietä, joka minulle oli vapaana annoin kunniasanani.
Liian hätiköivä avomielisyyteni harmitti minua kovin, mutta pianpa olin
saava tilaisuutta iloitakin siitä, sillä jos minulla olisi ollut
tilaisuutta nyt käydä pyhällä järvellä, niin olisin ehdottomasti tullut
vangituksi sen rannalla -- mutta se on toinen juttu, joka kuuluu
myöhäisempään lukuun.

"Sanokaas minulle, Hladshe Tsering, luuletteko että minut tullaan
pidättämään Labrangin alueella?"

"Kun teitä kerta ei vangita täällä Naktsangissa, niin tuskinpa teille
niin käynee sielläkään. Miten _minun_ tulee käymään, sitä en tiedä,
mutta minä olen ollut seitsemän vuotta käskynhaltijana ja minun
virka-aikani loppuu jo viiden kuukauden päästä; silloin ei minua
suuresti liikuta, vaikka virkani menettäisinkin. Devashung on jo
nylkenyt minua niin perinpohjaisesti, että minulta enää on vain vähä
omaisuutta ja karjaa perittävänä. Nyt esim. matkustan maakunnassa
kansan kustannuksella; paimentolaisten täytyy hankkia minulle ja
seuralaisilleni koko ajan vetojuhtia ja ruokavaroja."

"Teidän devashunginne tuntuu olevan kelpo kapine. Teidän pitäisi olla
mielissänne siitä, että virka-aikanne pian päättyy."

"Niin, mutta minun täytyy asettua paikkaan, jossa voi elää huokealla."

"Tietääkö devashung minun olevan täällä?"

"Vielä en ole kuullut siitä mitään; mutta minä olen eilen teidän
asioittenne johdosta jälleen lähettänyt viestin pikalähettien myötä.
Miten teitä tullaan kohtelemaan, en tiedä; mutta minä itse olen mennyt
vanhan ystävyytemme takia niin pitkälle, kuin minulle suinkin oli
mahdollista."

Jos jo tammikuun 13:s oli merkkipäivänä aikakirjoissa niin piti 14:nä
sattua vieläkin ihmeellisempiä tapauksia! Elämäni oli viime kuukausina
kulunut jotenkin yksitoikkoisesti, mutta nyt elin joka päivä asioita,
jotka olivat kuin romaaneista otettuja.

Niin kaunista päivää ei meillä vielä ollut koko talvena. Telttain
läheisyyteen oli universalikone asetettuna kolmijalalleen ja kädessä
minulla oli kronometri, aneroidi-ilmapuntari ja lämpömittari. Seisoin
siinä ainakin kolmisen tuntia tarkastellen _auringonpimennyksen_
kehitystä. Se käsitti likimäärin yhdeksän kymmenettäosaa
auringonkehästä. Vähää ennen sen maksimia oli ilman lämpö -8,5 astetta
ja kohta maksimin jälkeen -11,4 astetta. Termografin violetti juova
laskeutui nopeasti, ja kevyt leyhkäys puhalsi pitkin maan pintaa.
Muutamia tibetiläisiä oli tullut Muhamed Isan teltan luo tekemään
kanssamme hevoskauppoja, mutta kun alkoi niin merkillisesti pimetä,
olivat he pudistelleet päätänsä ja menneet takaisin telttoihinsa.
Ladakilaiset ovat ulkosalla, istuvat nuotioittensa ääressä ja mutisevat
rukouksia. Korpit ovat hiljaa eivätkä liikahdakaan. Kotka lentelee
raskain siivin aivan maanpinnan rajalla. Lampaamme palaavat itsestään
laitumelta kuten niiden tapana on iltasilla -- ja kuitenkin on sammuva
aurinko puolipäivän korkeudessaan. Koiranpennut lopettavat leikkinsä,
ryömivät noloina telttaan ja paneutuvat vuoteelleni. Ainoastaan hevoset
haukkaavat nurmea eivätkä näy ollenkaan ihmettelevän päivän lyhyyttä.
Kaikki on puistattavan hiljaista ja tyventä.

Mutta sitte suurenee jälleen pieni päivänsirppi, joka ei ollut sammunut
maailman yössä. Käy valoisammaksi, ja himmeät varjot, joilla äsken
vielä oli kaksinkertaiset reunat, tulevat jyrkemmiksi. Lampaat seisovat
vielä hetken epäröiden, mutta käyvät sitte takaisin laitumelle. Koirat
alkavat uuhelleen kisailunsa, ja tibetiläiset kurkistavat yksi toisensa
jälkeen telttainsa ovista. Korpit pyristelevät itseään ja lentävät
raakkuen muutamalle kunnaalle. Ladakilaisten rukoukset vaikenevat, ja
suhahtavin siivin kohoaa kotka ylös aurinkoa kohti, joka taasen
näyttäytyy koko hehkuvassa loistossaan.

Nyt lähdin molempien tukipylväitteni kera h. ylh. Hladshe Tseringin
pateille. Hän istui kiillotetun pöytänsä ääressä, hörppi teetä ja
sauhutteli pitkästä kiinalaisesta piipustaan.

"Tiedättekös, mistä syystä äsken niin pimeni?" kysyin.
"Dangra-dshum-tson jumalat ovat vihoissaan siitä, ettette sallineet
minun käydä heidän järvellään!"

"Ei toki, varjelkoon siitä. Taivaalla kävelee suuri koira, joka välistä
peittää meiltä auringon. Mutta minä ja lama Lobsang olemme rukoilleet
alttarin ääressä ja polttaneet suitsutuslastuja jumalankuvien edessä.
Teidän ei tarvitse enää peljätä, koira on mennyt tiehensä."

"Mainiota!" huudahdin ja tein nyt epätoivoisen yrityksen selittää
ilmiötä. Robert sai pitää alustaan, joka esitti aurinkoa, yläällä;
minä otin kaksi rupiin kolikkoa, jotka kuvasivat maata ja kuuta
kiertokulussaan. Hladshe Tsering kuunteli tarkkaavasti selitystäni
Muhamed Isan käännöksestä, myhäili, nyökytti hyväksyvästi päätään ja
arveli lopuksi -- että tuo kaikki saattoi meille hyvin kelvata, mutta
ei pitänyt lainkaan Tibetissä paikkaansa!

Samassa silmänräpäyksessä teltan ovikieleke temmattiin auki, Rabsang
astui hengästyneenä sisään ja huusi minulle:

"_Posti on tullut_!"

Muhamed Isa ja Robert hypähtivät pystyyn, kuin olisi heillä ollut tulta
jalkainsa alta, ja huusivat: "Meidän täytyy kiiruhtaa ulos!" Minä
istuin aivan hiljaa ja ponnistin lujasti jalkojani lattiaa vastaan,
jotten näyttäisi vavahtelevani jännityksestä. Oliko se mahdollista?
Kirjeitä kotoa, Intiasta, Gyangtsesta ja ehkäpä tashi-lamaltakin.

"Kuka on postin tuonut?" kysyin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Eräs mies Shigatsesta, jolla on kaksi muuta seurassaan", vastasi
Rabsang.

"Missä hän on? Antakaa hänen tuoda postilaukku tänne!"

"Sen olemme hänelle jo sanoneet, mutta hän vastaa saaneensa ankaran
käskyn jättää postin sahibille itselleen hänen omassa teltassaan. Hän
kieltäytyy tekemästä sitä kuvernöörin teltassa."

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Hladshe Tsering, joka oli ihmeissään
yleisestä mieltenkuohusta.

"Minulla on tietoja _tashi-lamalta_", vastasin hyvin levollisesti.
Nyt oli Hladshe Tseringin vuoro näyttää ällistyneeltä. Uutinen teki
häneen hyvin syvän vaikutuksen. Hän antoi nopeasti käskyn, kaksi
hänen miehistään kiiruhti ulos ja toivat sanoman ilmotukseni
todenperäisyydestä. Silloin hän taputti minua ystävällisesti olkapäälle
ja virkkoi myhäillen:

"Hedin sahib, tämä on minulle paljoa suurempi ja tärkeämpi uutinen kuin
teille! Minä viis siitä mitä sanomia te olette saanut, mutta postin
tulo tashi-lamalta on minulle jo sellaisenaan todistuksena siitä, että
hänen pyhyytensä tosiaankin vartoo teitä, että Labrangin alue on teille
avoinna ja että minä olen menetellyt oikein kun sanoin, että voitte
jatkaa matkaanne. Jollen jo eilen olisi antanut lupaa siihen, olisin
sen tänään aivan varmasti teille antanut."

"Mutta olenhan aina sanonut saavani postini tashi-lamalta."

"Totta, mutta vasta nyt minulla on kouraantuntuva todistus siitä, nyt
olen aivan rauhoittunut enkä aijo enää edes odottaa lähtöönnekään
saakka. Minä matkustan ylihuomenna Shansa-dsongiin."

Mutta nyt en enää jaksanut hillitä itseäni. Otin kiiruusti jäähyväiset
ja riensin telttaani, jonne postintuoja huudettiin. Se oli nuori
jäntevä tibetiläinen nimeltä Ngurbu Tundup, joka palveli Kung Gushukia,
erästä hyvin ylhäistä virkamiestä Shigatsessa ja tashi-laman nuorempaa
veljeä. Intiasta tulleen käskyn mukaan oli luutnantti _Bailey_, joka
edusti lomalla olevaa majuri O'Connoria Gyangtsessa, lähettänyt
erittäin huolellisesti suojatun postilippaan tashi-lamalle, pyytäen
tämän toimittamaan sen minulle. Olipa tibetinkielinen osote merkitty
juuri kielletyn _Dangra-dshum-tson_ nimelle. Tashi-laman käskystä oli
mies varustettu avoimella passilla Labrangista, Tashi-lunpon
Vatikaanista, joka oikeutti hänen ottamaan koko matkalla sinne hevosia
ja ruokatarpeita ilmaiseksi. Hänen mukanaan tulleet miehet olivat
viimeiset paimentolaiset, jotka olivat Dangra-dshum-tson luona antaneet
hevosia käytettäväksi eivätkä nyt, kun juomarahoja varmasti tuli
tippumaan, olleet tahtoneet hänestä erota. Hän oli tarvinnut 18 päivää
pyhälle järvelle tullakseen ja oli siellä vielä kolmen päivän ajan
etsinyt minua, kunnes sattumalta oli saanut kuulla meidän leiriytyneen
Ngangtse-tson luo. Sitte hän oli kiirehtinyt minun tyköni suorittamaan
hänelle pannun tehtävän. Mutta miten oli hän saattanut niin viivästyä?
Minähän olin kuitenkin sopinut marraskuun 25 päivästä! Aivan oikein,
mutta Kung Gushuk oli antanut lippaan virua Shigatsessa 40 päivää, ja
Kung Gushuk on pässinpää! Mutta tämäkin oli onni. Jos Kung Gushuk olisi
tehnyt velvollisuutensa, niin olisi posti saapunut ajoissa -- mutta
minä tulin vasta joulukuun lopussa sovitulle paikalle. Korkeampi
sallimus oli ohjannut asiat käymään niin, että kaikki sopivat
erinomaisesti toistensa kanssa.

Nytpä lipas avattiin. Mikä jännitys! Se sisälsi kirjekääröjä
vanhempaini kotoa, Kalkuttan _Governement Housesta_, eversti Dunlop
Smithiltä ja monilta muilta ystäviltä. Ensiksi vakuuttauduin viime
kirjeestä, että kotona kaikki olivat terveitä, ja luin sitte kaikki
aikajärjestyksessä ja mitä suurimman jännityksen valtaamana. Kirjeet
olivat minulle sitä tervetulleemmat, kun ne sisälsivät pelkästään hyviä
tietoja. Ja Ruotsin lehtiä sain tukuttain -- ne tosin olivat vanhoja
kuin Methusalem, mutta luettavasta ei nyt ollut puutetta Shigatsen
matkalla.

Koko 15. päivän minä yhä vielä luin ja luin sitte vielä edelleen. 16.
päivänä tuli Hladshe Tsering jäähyväisvierailulleen. Me tarinoimme
vallan hauskasti keskenämme, laskimme leikkiä ja kysyimme toisiltamme,
tokko kohtalo vielä kerran veisi meitä eläessämme yhteen. Sitte
seurasin häntä ulos odottavan hevosen luo, joka oli lumivalkea sekä
koristettu vadelmanpunaisella satulaloimella, kimaltelevilla
messinkikoruilla ja rintavaatteella, jossa helisi pieniä tiukuja. Hän
nousi satulaan, ojensi minulle viimeisiksi jäähyväisiksi molemmat
kätensä ja katosi sitte pienen ratsasjoukkonsa kera kunnaiden taa.
Sitte uudelleen palasin kirjeitteni pariin, mutta huomasin sittekin
olon muuttuneen täällä aika tyhjäksi ja autioksi Naktshangin
rakastettavan käskynhaltijan poislähdettyä.

Tammikuun 17. p. Mitäpä nyt huolin siitä, että vastasatanut lumi
peitti meitä ympäröiviä vuoria ja että raskaita, siniharmaita
pilvenlonkareita vyöryi järven yli, kun minä nyt sain luoda niihin
viimeisen jäähyväissilmäyksen. Kaikki tuntui niin valoisalta, hilpeältä
ja ystävälliseltä. Mahtava kuvernööri oli tullut estämään minua
matkaani jatkamasta, ja kuitenkin oli nyt tie edessämme etelään yhtä
avoimena, kuin äskettäin asumaton Tshang-tang. Mutta täällä oli olo
paljoa parempaa kuin siellä. Joka päivä tulisimme sivuuttamaan mustia
telttoja, voimme ostaa kaikkea mitä tarvitsimme, eikä ollut kauvemmin
huolena ajatus, että meillä enää oli ruokavaroja vain viideksi
päiväksi. Me nautimme rajattomasta vapaudesta, vaikkei meillä
kuitenkaan ollut ainoatakaan miestä turvajoukkonamme. Edessäni avautui
maa, josta maantieteellisessä mielessä voi sanoa, että se oli _koko
maapallon kaikkein mieltäkiinnittävimpiä_, ja jossa joka päivämatkalla
saattoi tehdä mitä tärkeimpiä havaintoja ja keksintöjä. Mitäpä huolin
siitä, että ilma oli raaka ja kylmä -- kerranhan kuitenkin piti kevään
tulla! Kolmesta syystä voimme nyt luottaa lämpimämpien säiden
saamiseen: me kuljimme eteläisempiä leveysasteita kohti, voimme pian
päästä alavammille seuduille ja jokainen päivä vei meidät askeleen
lähemmäksi kevättä. Ja kolmesta syystä piti _Ngangtse-tson_ järven
pysyä alati loistokohtana muistelmaini päiväkirjassa: sen varrella oli
minulle odottamatta annettu vapaus, siellä olin jälleen päässyt
ulkomaailman kanssa yhteyteen, ja siellä oli minulla ollut tilaisuus
määritellä ensi kertaa järven syvyys täydellisten luotausten avulla ja
piirtää sen rajat kartalle.

Olimme jotenkin huokealla ostaneet kolme uutta hevosta, joiden selkään
Robert, Muhamed Isa ja Tsering nousivat, minun yhä käyttäessäni pientä
ladokilaiskimoani. Postintuojan ja hänen molempain toveriensa seurassa
ratsastimme kaakkoiseen suuntaan alas järvelle päin ja kuljimme pitkin
sen itärantaa, jonka eteläisimmällä kohdalla leiriydyimme kahden
mustan teltan läheisyydessä. Kiangeja ja susia näyttäytyi usein. Yhden
kiangin olivat sudet repineet; sen raadon ääreen jäivät valkea Puppy ja
musta pobrangilaiskoira ihanata kestinkiä pitämään. Olimme 21,2
kilometriä pitkän päivämatkan aikana kärsineet vilua aika lailla, ja
yöllä lämpömäärä aleni aina 34,0 asteeseen; pahin pakkanen koko talven
kuluessa!

Seuraava päivämatka vei meidät erään sen vuoriston halki kulkevaan
poikittaiseen laaksoon, joka kohoaa Ngangtse-tson etelärannalla. Sen on
melkoisen kapea, ja pieni lähdepuro pulppuaa jääkautensa alla. Me
seuraamme muuatta selvästi huomattavaa puroa, jätämme taaksemme pari
telttaa ja kuljemme lammaskatraiden, nurmiketojen ja mustain kohtain
ohi, joilta kesyt jakit ovat maatessaan kalvaneet kaiken ruohon; kaikki
on mustaa: teltat, tibetiläiset, puolialastomat lapset ja koirat.
Lopuksi laaksonuoma johtaa meidät länttä kohden; juuri käänteessä
näemme erään maidonvalkeaksi jähmettyneen vesiputouksen. Ylhäällä
laakson korkeimmalla kohdalla leiriydyimme muutamalle tasangon
tapaiselle laajennukselle, jolta minulla oli hyvin mieltäkiinnittävä
näköala koilliseen päin. Sieltä näki melkein koko sen järven, jonka
Nain Sing oli sijoittanut jonkun matkan päähän etelään ja jota hän
kutsuu _Daru-tsoksi_. Minä en voi väittää tätä nimeä vääräksi, mutta
yksikään tibetiläinen, jolta sitä kysyin, ei ollut järveä koskaan
kuullut niin nimitettävän; he sanoivat sitä _Martshar-tsoksi_, ja sillä
nimellä sen merkitsinkin nyt karttaani. Mutta usein kylläkin sattuu,
että eri paimentolaisheimot samalle järvelle antavat eri nimiä.
Leirissä n:o 109 (5,189 metriä korkealla) ollessamme se lepäsi suoraan
allamme kuten jollakin kartalla; sen hahmo ei ole niin yksinkertainen
kuin Nain Singin kartassa, vaan rikas niemekkeistä ja poukamista, ja
keskeltä se on erinomaisen kapea, Ngangtse-tson ja Martshar-tson
välinen maakangas on vain muutamia kilometrejä leveä; korkeimmilla
kohdin koskettavat toisiinsa molempain järvien muinaiset
rantapenkereet. Marishar-tson pitäisi olla yhtä suolainen kuin
naapurinsa, mutta sen jää oli kirkas ja sininen, emmekä sen yläpinnalla
nähneet mitään irtautuneen suolan muodostamia kenttiä.

Siitä lähtien, kun olimme jättäneet valkean pennun ja mustan
pobrangilaiskoiran lampaanraadon kimppuun, emme ollut niitä enää
nähneet; lähetin sen vuoksi Hadshin takaisin järvelle. Mutta hän
palasi, näkemättä jälkeäkään koirista. Sille tielle ne menivät, ja minä
kovin kaipasin valkeata pentuani, joka oli ollut uskollinen teltta- ja
matkatoverini. Joko ne olivat joutuneet kahakkaan susien kanssa,
kuollen sankarikuoleman, tahi olivat kadottaneet jälkemme ja joutuneet
paimentolaisten hoitoon. Edellinen tapaus oli todennäköisempi, sillä
Hadshi oli järveltä palatessaan nähnyt susiroikan samoavan jäälle.

Tammikuun 19. päivänä kävimme yli läheisen _Tshapka-lan_ solan (5,356
metriä), jolta kohoaa kivipyramiidi jumalain kunniaksi. Vedenjakajana
sillä on vain toisarvoinen merkitys, sillä sen kummaltakin puolen
laskee vesiä Ngangtse-tsohon. Alaspäin painuva laaksomme muodostaa
etelää kohden jännitetyn jousen; Lamb-lungin solassa meillä oli
naapureinamme yksitoista telttaa ja voimme paikalla niistä varustaa
mukaamme useampien päivien tarpeet. Alue kuuluu vielä Naktsangiin,
mutta paimentolaiset olivat Labrangin alamaisia ja maksoivat veronsa
Tashi-lunpoon.

Siellä viivyimme kaksi päivää. Siihen ei ollut syynä raju lumimyrsky,
joka olisi pakottanut meitä uhraamaan 48 tuutia, vaan Ngurbu Tundup,
postimme tuoja. Minä olin nim. aikonut pidättää häntä luonamme niin
kauvan kuin mahdollista, sillä selvää oli, että meille oli vain
hyödyksi ja kohotti arvoamme se seikka, että erään Shigatsen
ylhäisimmän virkamiehen palvelija kulki karavaanimme mukana. Hän oli
meille elävänä passina; jos häntä ei enää ollut luonamme, voitaisiin
meitä ehkä taasen pitää seikkailijoina, jotka joku vallastaan kopea
päällikkö voi panettaa kiinni. Mutta Ngurbu Tundup ei antanut taivuttaa
itseään, vaan selitti, että häntä oli käsketty heti tehtävänsä
suoritettuaan palaamaan takaisin siitä ilmottamaan. Nyt hän oli ollut
käskyä tottelematta ja useampien päivien ajan, mutta suostui kuitenkin
jäämään luoksemme sillä aikaa kun levähdimme Lamb-lungin solassa. Minä
tarvitsinkin aikaa laittaakseni valtavan postini kuntoon. Tammikuun
20. päivänä kirjotin yhtä mittaa 16 tuntia, ja seuraavan päivän
iltapuolella oli postilähetyksemme valmis ja matkakunnossa. Ngurbu sai
oivallisesta palveluksestaan lahjaksi 82 rupiita, ja jos hän
kunnollisesti jättäisi postikääreen Gyangtsen brittiläiselle
kauppa-asiamiehelle, saisi hän vielä erityisen palkinnon, kun
Shigatsessa jälleen tapaisimme toisemme. Mutta hänen piti joutua ja
vaihtaa hevosta monta kertaa päivässä.

Kun Ngurbu oli ratsastanut rinteen taa, olimme me taasen täydellisesti
erotetut ulkomaailman yhteydestä ja jätetyt omiin turviimme. Seuraavana
aamuna kävi kulku edelleen vuorista rinnettä ylöspäin itäiseen ja
kaakkoiseen suuntaan saman laakson halki, jossa olimme leiriä pitäneet.
Alituisia myrskyjä ja suunnattomia pilvivuoria joko lumen kera tai
lumettomia -- ne olivat tammikuun sään luonteenomaisimmat tunnusmerkit.

Tammikuun 28:s oli suuri päivä tämän retkikunnan aikakirjoissa. Me
tiesimme, että edessämme oli tukala tie, ja läksimme sen vuoksi varahin
matkaan. Hevonen, jonka harjaan oli solmittu numerolappu 22, virui
kivikovaksi jäätyneenä koivet suorina edessä; se oli palvellut meitä
uskollisesti lähes puoli vuotta. Seitsemän hevosta ja yksi muuli oli
siis meille enää eloon jäänyt. Niillä oli kannettavanaan ainoastaan
huopapeitteensä, jotka niitä yöllä suojelivat kylmältä. Uudet
tibetiläiset hevoset voivat mainiosti; vanhojen pokujemme rinnalla,
jotka koko talven olivat olleet jättämässä Tshang-tangia taaksensa,
uudet näyttivät lihavilta ja hyvinvoinnista kiiltäviltä.

Sitte kiipesimme hitaasti ylöspäin, kunnes yht'äkkiä tiemme oikealla
puolen tuli näkyviin syväksi leikkautunut vieremälaakso. Se ei kuulunut
Ngangtse-tsohon! Olin siis jättämässä taakseni tuon laskujuoksuttoman
syvänteen ja vaivasin päätäni miettimällä mitähän kaikkia yllätyksiä
tässä vielä saa odottaakaan. Laakson nimi on _Sangra-palhe_, se kulkee
kaakkoon päin ja yhtyy _Pablan_ yhtä syväuomaisiin eteläisempiin
poikittaislaaksoihin. Kaakossa näimme edelleen erään Pablan
sivuharjanteen kärjen, josta lähtien tämä mahtava emälaakso ynnä sen
virta painuvat enemmän etelään päin, jatkaakseen matkaansa etemmäs --
mutta minne? Siitä ei opas voinut antaa minulle mitään tietoa, sen
tulimme vasta myöhemmin tietämään. Edelleen saavumme erääseen
pohjoiseen päin kulkevaan laaksoon, joka siis kuuluu Naong-tsangpoon.
Pohjaiseen päin maa hitaasti alenee, mutta etelään päin nousee jyrkästi
pystyyn, ja me päädymme itse sille lakealle solanharjulle, joka
muodostaa vedenjakajan. Heti _Säredingin_ huipun takana, jolla seisoo
yksinäinen lammaspaimenen maja, tämä kohoaminen jyrkistyy keilavuorta
_Särpo-tsungea_ kohti, jonka myöhemmin sivuutamme aivan tiemme oikealla
puolella. Sen läntiseltä ja itäiseltä sivulta, samaten kuin siitä
solankynnykseltä jolla nyt olemme, lähtee joukko melkoisen syviä
vieremälaaksoja alas Sangra-palhea kohden. Tiemme vasemmalta
puolen laskee muuan laakso luoteiseen päin, mutta se kuuluu vielä
Naon-tsangpon piiriin. Me liikumme siis vesiä toisistaan erottavilla
huipuilla. Särpo-tsunge töröttää niiden joukossa kuin mikäkin
maantieteellinen rajapyykki osottamassa, missä Ngangtse-tson herruus
loppuu. Koko suuremmoinen vuoriharjanne vaikuttaa kuin sangen
merkillinen, monimutkainen korkokuva.

Vielä hiukan korkeammalle, niin pääsemme varsinaiselle solakynnykselle,
jonka tuntee kiviröykkiöön pystytetystä riu'usta, jonka huippuun
kiinnitetyt viiririhmat tuulessa lepattavat, paukkuvat ja
jännittyvät. Olipa jo täpärä aika päästä pienen nuotion ääreen, sillä
olin puolikuolleena vilusta. Mutta helppoa ei ollut saada
kiehumalämpömittaria kiehumaan. Maassa istuen täytyi Robertin
muutamista turkeista ja huopapeitteistä rakentaa tilapäinen teltta
koneen ympärille, sillä aikaa kun minä tuulenvastaisella puolella
makasin vatsallani ja koetin pienestä raosta lukea lämpömittarin
ilmotusta. Se osotti vain 9,5 asteen pakkasta, mutta n:o 8:n vahvuista
länsilounattuulta, s.o. puolta myrskyä. Alaspäin johtava laakso,
_Sele-Nang_, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman
läpi näkee kokonaisen jättiläismeren jähmettyneitä vuoriaaltoja,
jyrkkiä kallioita syvien laaksojen erottamina, ei missään
tasaisia paikkoja eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita, paljon
voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin
Tshang-tangissa koskaan olin nähnyt. Lännessä päin sulkevat
Padla-harjanteen läheiset osat kaiken näköalan.

Sola, jonka kukkulamaisella satulalla nyt olimme, on nimeltään
_Sela-la_ ja saavuttaa 5,506 m korkeuden merenpinnasta tukien. Minä
näin selvästi, että sen täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla edempänä
idässä kohoaa tunnettu huippu _Niem-tshen-tang-la_ Nam-tson eli
Tengri-norin etelärannalla ja jonka yli jotkut harvat europalaiset ja
punditit jo ovat käyneet. Se on maapallon etevimpiä ja suuremmoisimpia
vedenjakajia, sillä sen pohjoisrinteiltä valuu vesiä ylätasangon
laskujuoksuttomiin järviin -- mutta etelärinteiltä Intian
valtamereen. Mihin suuntaan tämä vedenjakaja kulkee ja millaiset
vuoristojärjestelmät ovat siinä maassa, jonka matkareittini
Ngangtse-tson ja Je-shungin (Tsangpon luona) välillä leikkaa halki, se
kaikki oli siis valkean rodun maantieteentutkijoille jäänyt aina tähän
tammikuuhun 1907 saakka yhtä tuntemattomaksi kuin kuun maanpallosta
poispäin kääntynyt puolisko! Mutta ne meret ja vuoristot, joita
täysikuu meille näyttää, tunsimme jo vanhana aikana paljoa paremmin
kuin sitä maapallon pinnan osaa, jonne minulle nyt on suotu johtaa
lukijani. Minä olen sallinut itseni kutsua _tätä maantieteellistä
arvoitusta_, jonka onnistuin ratkaisemaan, _yhdeksi kauneimmista,
ehkäpä kaikkein suurenmoisimmaksi_, mitä maaemomme pinnalla vielä oli
ratkaisematta.

Kun mitä kiiruimmin sinisiksi paleltuneilla käsilläni olin piirtänyt
tämän panoraaman ja merkinnyt muistiin ne nimet, jotka opas minulle
kykeni ilmottamaan, riensimme solan eteläpuolella olevia osittain lumen
peittämiä mukurakivirinteitä alas. Jääpatsaiden peittämällä
laaksonpohjalla nousimme jälleen hevostemme selkään ja kohtasimme kolme
ratsastavaa tibetiläistä, jotka ajoivat kahdeksaa hevosta edellään.
Heti kun olivat meidät huomanneet, ne kääntyivät toiseen suuntaan ja
tekivät suuren kierroksen meitä välttääkseen. Arvatenkin ne kuuluivat
johonkin rosvojoukkoon, joka koetti saaliinensa kadota näkemättömiin
näitä korkeita raivaamattomia teitä pitkin.

Tammikuun 29. päivänä oli kulkumme hauska. Syvässä laaksossa tuulelta
turvissa me taivalsimme kohti päivää ja tunsimme sen lähestyvän kevään
ensimäiseksi enteeksi. Juuri tämän laakson tehdessä mutkan aukeaa
siihen _Tumsang_-laakso, jonka perällä näimme osan sitä suurta
vuoristojonoa, minkä yli Sela-lan kohdalla olimme käyneet. Tämän
yhtymisen kautta muodostunut laakso on leveämpi, ja sen keskellä
kiemurtelee _Sele-nangin_ jääkate. Erääseen _Selin-do_ nimiseen
laakson-avartumaan me pystytimme leirimme n:o 118.

Viime päivien kuluessa olimme usein puhelleet, miten tärkeätä olisi
saada paimentolaisilta vuokratuksi muutamia jakeja. Omamme olivat
menehtyneet, pidättivät kulkuamme ja saivat niillä ylävillä soraisilla
seuduilla, joiden läpi nyt kuljimme, jalkansa joka päivä yhä
kipeämmiksi. Niin kauvan kuin maa oli avoinna edessämme, täytyi meidän
kiirehtiä minkä ennätimme, vitkastelu voi tulla turmiolliseksi, mutta
jakit ne marssivat, kuin olisi niillä pölkyt jalkojen sijasta.
Selin-dossa emme nähneet yhtään telttaa, mutta hämärässä palasi Namgjal
leiriin mukanaan kaksi tibetiläistä, jotka oli tavannut eräästä
poikittaislaaksosta. Ne suostuivatkin antamaan käytettäväkseni 25
jakia, jos saisivat n. 60 pennin vuokran joka päivämatkalta; he
laskivat matkan Je-shungiin Tsangpon luona kahdeksaksi matkapäiväksi.
Itse he tahtoivat seurata meitä vain yhden päivämatkan, mutta
vakuuttivat vahvasti, että uutta väkeä kyllä saataisiin heidän
tilalleen, kun he kääntyivät takaisin. Parempata onnenpotkausta en
olisi saattanut toivoakaan: me voimme säästää omia eläimiämme ja tehdä
pitempiä päivämatkoja, saisimme päälle päätteeksi vielä hyviä johtajia.

Illalla saapui luoksemme seitsemän kiireestä kantapäähän aseestettua
ratsuria; ne olivat etsimässä rosvojoukkoa, joka oli varastanut heiltä
useita hevosia. Me voimme kertoa heille eilen vastaamme tulleesta
seurueesta, ja hyvin kiitollisina he ratsastivat laaksoa ylöspäin.

Tammikuun 30. p. aamulla saapuivat uudet ystävämme jakeineen; sitte kun
kantamukset oli siirretty viimemainittujen selkään, kävi ilmi, että
koko siitä suuresta kuormastosta, jonka olimme ottaneet mukaamme
Lehistä lähtiessämme, oli jäljellä enää vain 18 kantamusta. Molemmat
viime oppaat saivat palkkansa ja lähtivät heti patikoimaan Sela-lata
kohden.

Heti leirimme n:o 118 alapuolella yhtyi Selin-do-laaksomme
_Porung_-laaksoon, jossa taasen saatiin ruveta kiipeämään kaakkoon
päin. Minua ihmetytti, että uudet oppaamme uudelleen hinasivat meitä
ylös korkeuksiin, mutta he seurasivat selvästi huomattavaa tietä, ja
yhtynyt laakso, jonka jätimme oikealle, näytti laskeutuvan
länsilounaaseen ja lounaaseen päin. He sanoivat sen laskevan alas
_My-tsangpohon_, joka on _Dshere-tsangpon_ (ylemmän Brahmaputran)
pohjoisesta tuleva haarajoki; myöhemmin minulla oli tilaisuus havaita
heidän ilmotuksensa todeksi. Nyt kuitenkin ensi kerran tämän maan läpi
kulkiessani tuntui minusta moinen vuorijonojen ja vesitiehyeiden
järjestely selittämättömältä ja yllättävältä. Joka leirissä tiedustelin
asianlaitaa luotettavilta tibetiläisiltä ja annoin heidän piirtää
sormellaan hiekkaan pieniä karttoja, jotka sitte jäljensin
päiväkirjaani. Mutta jok'ikinen päiväkartta näytti erilaiselta,
silloinkin kun pääpiirteet olivat samat.

Sivulaaksoista näkyi pieniä jalkapolkuja yhtyvän tiehemme, joka jo on
aika leveä ja todisti melkoisesta liikenteestä. Kaikki oppaamme
sanoivatkin, että tämä on Shigatseen vievä suuri maantie; mutta samalla
se on myös osa siitä valtaväylästä, joka yhdistää Tshoktshun maan
pääkaupungin kanssa. Jo täällä muodostaa tien joukko rinnakkain
kulkevia jalkapolkuja; kun nämä kohoavat kumpujen ja jyrkkien rinteiden
sivuille, näyttää maaperä juovikkaalta.

Yhä korkeammalle kohoaa tie eteläkaakkoon päin; me olemme jo noin 30
metriä laaksonpohjan yläpuolella, jonka täyttää aika mahtava, joka
paikasta yhtä leveä jäävyöhyt, joka on ison virran näköinen; voisipa
luulla joutuneensa Indus-laaksoon, sellaiselta kuin se talvisaikaan
Saspulista ylöspäin kohoten näyttää. Mutta se on vain harhakuva, sillä
sivuutettuamme vielä monia melkoisen avaria haaralaaksoja tulemme
vihdoin _Mense-tsakan_ rikkaille lähteille, joissa kesällä on 48 asteen
lämpöistä ja suolatonta vettä ja jotka alempana laaksossa muodostavat
lammikoita, missä pieniä kaloja uiskentelee limaisten levien välillä.
Mutta vähitellen vesi jäähtyy ja muuttuu jääksi, jonka yli se sitte
valuu edemmäksi, kunnes, kuten nyt tammikuun lopulla, on täyttänyt koko
laaksonpohjan yhden vuoriseinän juuresta toiseen.

Eteemme ilmaantuu solansuu; ympärillään kehä mykeviä vuorenharjanteita,
joiden ylimmällä huipulla karavaanimme kuvastuu taivasta vastaan,
näyttää sola kiusoittavan jyrkältä. _Shib-la-jilungin ja
Tshugge-lungin_ laattojen yläpuolella kapuaminen alkaa meille maistua
yhä karvaammalta, hevoset jäävät usein seisomaan sorarinteille. Mutta
vihdoin viimein olemme päässeet ylös välttämättömän solapyykin luo,
jota merkitsee kiviröykkiöön pystytetty viiritanko pienempäin
kivipyramiidien ympäröimämä. Tämä on _Shib-la_, jonka korkeus on 5,349
metriä. Näköala on suuremmoinen ja vapaa miltei kaikille suunnille, kun
sitä ei missään ole mikään läheinen vuorenhuippu sulkemassa. Alhaalla
laaksoloissa oli meillä ollut tuulen suojaa, mutta täällä ylhäällä se
pieksää esteettömästi tätä valtavain vuoriharjanteiden aaltoilevaa
merta.

Lounaassa näyttää oppaamme meille lähintä solaa, jonka yli meidän on
mentävä. Sen ja Shib-lan väliin on leikkautunut syvä laaksokuilu, joka
laskeutuu länsilounaaseen päin. Sen virta, tai oikeammin jääkate, yhtyy
kaikkiin niihin vedenjuoksuihin, jotka tänään jo sivuutimme, jopa
kaikkiin, mitä sitte Sela-lasta lähdettyämme olemme oppineet tuntemaan.
Me käymme siis kokonaisen haarajokisarjan yli, mutta jäävirta, joka ne
sulkee valtaiseen syliinsä, jää länteen päin tiestämme eikä sitä voi
ainoastakaan kohdasta tältä huomata. Tuota päävirtaa tunnetaan nimillä
_My-tshu, My-tsangpo_ tahi myös _My-tshu-tsangpo_.

Neljä virkavapautta nauttivista jakeistamme olivat taas tykkänään
menehtyneitä ja tarvitsivat levähdyspäivänsä -- olisinpa silloin
tiennyt, mikä takanamme oli tulossa, niin olisin huoletta heittänyt ne
tänne ja seuraavana aamuna pitänyt joutua päästäkseni matkaan. Mutta
mitäpäs minä osasin aavistaa, vaan vietin tammikuun viimeisen päivän
rauhallisesti leirissä n:o 119. Pakkanen kiristyi -34,6 asteeseen;
kolmannen kerran jo tänä talvena luin lämpömittarista tuon astemäärän.

Levähdyspäivän vietin tutkimalla valmistamiani karttoja ja koettamalla
muodostaa siitä vuori- ja laaksosokkelosta, johon olimme eksyneet,
itselleni selvää kuvaa. Niin paljon oli ainakin varmaa, että tuo suuri
vedenjakaja Tshang-tangin juoksulaskuttomien järvien ja Intian
valtameren välillä kulki pääharjanteen Pablan sivua ja -- että
tämä oli välitön läntinen jatko mahtavasta _Nien-tshen-tang-lan_
harjanteesta. Me olimme käyneet Pabla-vuoriston yli Sela-lassa ja
olimme nyt _My-tshun_ avaralla, sokkeloisella jokialueella. Miltei
yhdensuuntaisesti My-tshun kanssa juoksee itään päin _Shang-tshu_,
jonka laakson halki olivat kulkeneet punditi Krishna (A. K.) v. 1872 ja
kreivi de Lesdain v. 1905. My-tshun ja Shang-tshun välillä täytyy siis
vielä olla toisarvoinen vedenjakaja ja melkoinen vuoripaisuma,
joka ei itse teossa ole muuta kuin haarautuma Pablan pääharjanteesta.
Sela-lasta lähtien juoksevat kaikki ylikulkemamme vesitiehyeet
länteenpäin, mutta se toisarvoinen vedenjakaja, josta niiden juoksu
alkaa, oli itään päin reitistämme. On kuitenkin mahdollista, että
My-tshun ja Shang-tshun välillä on vielä joku tai ehkä useampiakin
sivulaaksoja, jotka ovat samanarvoisia näiden jokien kanssa.

Pabla on siis vain osa "_Taka-Himalajan_" pääharjannetta, ja
Taka-Himalaja ei ainoastaan ole ensiluokan vedenjakaja, vaan
fyysillis-maaantieteellinen raja, jonka merkitys on vielä valtavampi!
Tosin olin joskus ennenkin eksynyt kammottaviin vuoriseutuihin, mutta
moista maata kuin täällä Taka-Himalajan eteläpuolella en ollut vielä
nähnyt. Tshang-tangissa ovat maisemain vallitsevat viivat matalasti
aaltomaisia ja vaakasuoria; nyt olimme saapuneet niihin samankeskisiin
alueisiin, jotka viettävät mereen, ja kohta kävivät pystysuorat viivat
vallitseviksi. Taka-Himalajan eteläsivulla ovat laaksot siis
leikkautuneet paljon pontevammin kivivuoriin, kuin missään tuolla
korkealla ylänkömaalla. Ja minkä vuoksi? Koska monsuunipilvien sateet
Taka-Himalajan eteläisellä sivulla ovat verrattomasti runsaammat kuin
sen pohjoisella rinteellä. Laita on sama kuin Himalajalla, missä
lounaismonsuuniin päin oleva eteläsivu saa sateista osalleen suurimman
osan, jotka huuhtelevat sen rinteitä paljon kauemmin ja taajemmin
pohjoista. Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja
jokia, kun sitävastoin vielä vähän aikaa sitte olimme olleet vallan
pulassa vedettömyyden vuoksi. Siis ilmatieteellisessäkin suhteessa on
taka-Himalaja rajalinja, jonka veroista valtavuudessa ja tärkeydessä ei
maan päällä monta ole.

Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat alinomaa; joka päivä aavistin
suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat,
mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit, -- kaikki julistivat sitä.
Ladakilaiset olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan, jota Islamin
pyhiinvaeltajat tuntevat lähestyessään Ararat-vuorta ja hokiessaan
itselleen, että he sen huipulta ensi kertaa ovat näkevät pyhän Mekkan.

Varhain iltapäivällä tuli tibetiläisiä leiriimme tuoden uusia jakeja,
joiden selkään kuormastomme helmikuun 1. päivänä sälytettiin. Minusta
oli käsittämätöntä, että paimentolaiset olivat vähimmittäkään
vastaväitteittä kernaat palvelemaan minua. Suuri sotatie on tosin
jaettu asemiin, joissa on saatavana kuormaston ja tavarain kantamiseen
tarvittavia virkeitä jakeja, mutta nämät tietysti olivat tarkotetut
ainoastaan tibetiläisille, eivätkä suinkaan europalaiselle
karavaanille, jolla ei edes ollut passiakaan. Joka tapauksessa oli
Ngurbu Tundupista ollut meille hyötyä; kaikkialla tiedettiin minun
tulostani ja että hän oli ollut tashi-laman pikalähettinä minun
luokseni. Että paimentolaiset niin mielellään antoivat jakejaan
käytettäväksemme, johtui tietysti paljon siitäkin, että he aina saivat
meiltä hyvän maksun ja ystävällisen kohtelun. Nyt astuivat omat jakimme
ilman kuormia, samaten kuin seitsemän ladakilaishevostamme ja viimeinen
muulimme. Mutta minä olin valmistunut kaiken varalle. Oli sovittu, että
jos emme sattuisi saamaan uusia kuormajuhtia, minä Muhamed Isan ja
Ramgjalin kanssa ratsastaisimme kolmella tibetiläishevosellamme
pikamarssissa Shigatseen, mutta karavaani Robertin johdolla seuraisi
hitaasti perässä.

Meillä oli yöllä ollut 32,5 asteen pakkanen, ja aamu oli surkean kylmä,
sumuinen ja myrskyinen. Eräässä uudessa laaksossa nousimme seuraavaan
solaan. Emme olleet vielä pitkällekään päässeet, kun jo olimme
puolikuolleita vilusta; Robert oikein itki, niin häntä paleli.
Lämpimilläänkin ollessa oli vielä 15,3 asteen pakkanen ja entä se
jäinen terävä tuuli vasten kasvoja! Ne varmasti paleltuisivat,
varsinkin nenä, jollei koko ajan hengittäisi avaraan turkinhihaan,
mutta sielläkin hengitys hyytyy pian jääksi, että viikset jäätyvät
kiinni hihaan. Silloin ei totisesti ole helppo tehdä kartoitustyötä.
Ennen kuin olen saanut peilaukseni suoritetuksi ja katson kelloon, on
vasen käteni aivan turta: ja miten kiirettä pidänkin, en ole vielä
saanut muistiinpanojani kirjaan merkityiksi, ennen kuin oikea kätenikin
on turta. Jalkasinkin astuminen myrskyä vastaan on sellaisessa
kapuamisessa ja niin ohuessa ilmassa aivan mahdotonta, jos tahtoo
sydämestään vähääkään lukua pitää. Me ryömimme muutamaan rotkoon ja
istuimme kokoonkyyristyneinä tuulelta suojatulla seinämällä; työnsimme
kätemme hevosen ja satulavyön väliin, jotta edes vähän sulaisivat;
tömistimme jaloillamme ja näytimme sanomattoman surkeilta, varsinkin
kun kasvot jähmettyivät niin, ettemme edes kyenneet puhumaankaan. "Ei,
lähtekäämme taas mieluummin matkaan, ylhäällä sytytämme itsellemme
valkean!" Ja niin me jälleen kapuamme teräväreunaisessa rapakivisorassa
ja kalliolohkareiden välillä vaivalloisesti solanhuipulle.

Vihdoinkin olemme ylhäällä, _Thesang-lan_ lakealla kaarella 5,474
metrin korkeudessa. Tämä sola on siis vielä korkeampi kuin Sela-la,
mutta siitä huolimatta on se vain toisarvoinen sola, koska se sijaitsee
harjanteella, joka erottaa toisistaan kaksi My-tshun sivujokea. Solaan
tullessamme oleskeli siellä kolme isoa harmaata sutta, mutta ne ottivat
oitis lähdön. Täällä pauhasi myrsky koko villissä vapaudessaan, niin
että tuskin tahdoimme pysyä jaloillamme. Robert ja minä kyykistyimme
erään suuren viiripäisen kivipyykin vierelle tuulen suojaan aivan
maahan asti, Rabsangin ja tibetiläisen oppaamme kootessa kuivaa
jakinlantaa. Tulusten avulla saimme sen syttymään, ja sitte
kyykistyimme kaikki neljä sen tuulen pieksämän liekin yli. Avasimme
turkkimme laskeaksemme vähän lämpöä ruumiiseemme, ja vedimme saappaat
jalasta lämmittääksemme jalkojammekin, mutta siinä saimme istua
puolitoista tuntia, ennen kuin taas tunsimme itsemme eläviksi
ihmisiksi. Sitte kiiruhdimme etelälounatta kohti alaspäin ja
leiriydyimme _Sham_-laaksoon lähelle muutamia kurjia kivihökkeleitä.



Kuudestoista luku.

Salakähmää Shigatseen.


Sham-laakso kapenee päärynän muotoisesti, ja tämän suppilon suulla on
kolmessa kohden majoja; vuorenrinteillä käy suuria karjalaumoja
laitumella. Eräs mani-muuri oli 45 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea
sekä peitetty multapaakuilla, joiden piti suojata rukouskiviä.
Lopuksi päätyy Sham-laakso idästä tulevaan mahtavaan laaksoon,
jolla on korkeampi arvo tässä jokijärjestelmässä. Sen läpi virtaa
Bup-tshu-tsangpo, joka oli suurimpia tähän asti näkemistämme joista.
Heti sen paikan alapuolella, missä nämä laaksot yhtyvät, liittyy niihin
kolmaskin joki; se on _Dangbä-tsangpo_ ja tulee laaksosta. Siten yhtyy
kolme melkoista vedenjuoksua tässä vähäisessä laakson-avartumassa.
Oppaani selitykset selvittivät nyt minulle koko _My-tshu-tsangpon_
ihmeen sokkeloisen jokijärjestelmän. _Bup-tshu-tsangpon_ lähteet ovat
kahden pitkän päivämatkan päässä idempänä, ja ovat tietysti etsittävät
siitä Pabla-vuoriston valtavasta haaranteesta, joka on My-tshu-tsangpon
vedenjakajana idässä. Yhtymiskohdasta, jossa nyt seisomme, juoksee
_Bup-tshu_ kahden päivämatkan päähän lounaaseen päin, laskeakseen
Lingan luostarin kohdalla My-tshu-tsangpoon, jonka lähteet vuorostaan
ovat Pablan pääharjanteessa.

_Bup-tshu-tsangpoa_ peitti nyt valtaisa jääkate, mutta sen keskellä
kulki avoin raide. Keskeltä juoksua, missä jää oli luonut sillan koko
uoman yli, pääsimme kuivin jaloin yli ja matkasimme sitte kaidassa
_Dangbä_-laaksossa kaakkoiseen suuntaan.

Leirissä n:o 121 helmikuun 3. päivänä jätin Tundup Sonamin ja Tashin
omien jakiemme kera jäljelle, koska viimemainitut olivat niin
menehtyneet, että nyt vain perin hitaasti pääsivät eteen päin. Muun
karavaanin kera lähdin sitte varahin matkaan hyvällä päällä ja
lämpömittarin osottaessa ainoastaan -11,5 astetta.

Helmikuun 6. päivän matka kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä
nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshan-tangin reunaa, alas siihen
jotulihautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa. Se on leiristä
eteläkaakkoon päin ja leikkaa vuoristoon syvän holvitien, yhtyäkseen
_Runng-tshuhun_. Kulku _La-rockin_ solalle on yhtä keveä kuin lyhyt;
ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin
pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa "tarpotshe"
(rukoustanko), jo ijästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin
pitelemä. Moniaat kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan
itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On
kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennen kuin
näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Se on suuremmoinen ja
muistuttaa maisemaa, jonka näkee Lehin palatsista. Huomasi aivan
selvästi _Himalajan_ pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattivat
sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon
korkeinta vuorta. _Tsangpo_ eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan
hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä.
Allamme virtaa _Rung-tshu_, jonka voimme nähdä siltä kohdalta, missä se
tulee esiin vuorista. Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset
haarautumat ja kielekkeet, jotka ovat edessämme itään ja länteen päin
ulottuvina ja lankeavat kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä
jyrkästi Brahmaputran laaksoon.

Tasanko, joka leviää allamme ja joka on sangen laaja avartuma
Brahmaputran laaksosta, on nimeltään _Dshe eli Dshe-shung_, ja virran
nimenä on tällä kohdalla Dshere-tsangpo. Sen varret ovat tiheään
asutut; lukuisat mustat pilkut, jotka näemme, ovat pelkkiä kyliä.
Oikealla kädellä, muutaman vuoriniemekkeen juurella, kohoaa suuri
_Tashi-gemben_ luostari, joka valkeiksi kalkittuine rakennuksineen
muistuttaa jotakin Italian rantakaupunkia. Siitä vie tie _Sekdshan_
kuuluisaan luostariin. Hieno, kaakkoon päin kiemurteleva viiva on
Shigatseen, Tashi-lunpoon ja Lhasaan vievä valtatie.

Vihdoin pääsemme alas sille suurelle tasangolle, jolle kaikki laaksot
aukenevat. Me ratsastamme ohi _ohrapeltojen, poppelilehtojen,
karjatalojen ja valkotaloisten kylien_, joiden katoilla tuulessa liehuu
punaisia ja sinisiä viirejä ja lippuja! _Tugdänin_ luostari jää meistä
vasemmalle; vähän etemmäksi, muutaman vuoriniemekkeen juurelle, on
Muhamed Isa pysähtynyt. Satakunta tibetiläistä, jokaista ikää ja
sukupuolta, ympäröi telttoja, uskomattoman likaisina ja mustina, mutta
erittäin ystävällisinä; he möivät meille lampaita, kanoja, maitoa,
retikoita ja mallasolutta (tshang), ja väsyneet eläimemmekin saivat
runsaasti heiniä ja ohria. Naiset, joilla niskakoristeena oli pyöreä
luokki, kantoivat pajukoreissa lantaa nuotioillemme eivätkä väsyneet
istumasta luonamme ja töllistelemästä meitä itseämme ja ihmeellisiä
toimiamme. Tänne saapui myöskin _Ngurbu Tundup_ tuoden meille sen
ilahuttavan tiedon, että Kung Gushuk, hänen herransa, toimittaa
postimme edelleen menemään. Hän sai nyt vain osan palkkiostaan, lopun
perisi hän vasta sitte, kun saisin kuulla postin todella saapuneen
Gyangtseen. Herraltansa hän toi minulle "kadahin", tervehdyshuivin, ja
sanoi tämän käskeneen hänen seuraamaan meitä ja olemaan kaikin tavoin
avulias matkalla Shigatseen! Ja se se oli minusta kaikkein paras
uutinen. Se tiesi, ettei meitä tulisi kohtaamaan minkäänlaiset esteet
matkalla.

Ja sitte sammuivat valkeat ensimäisessä leirissäni Brahmaputran
varrella! Kuormaosastomme, joka 7. päivän aamulla kokoutui telttain
eteen, oli hyvin sekalainen. Hevoset, aasit ja lehmät saivat kantaa
tavaroitamme, sillä jakeja ei täällä ollut. Lounatmyrsky puhalsi, kun
runsaan tunnin perästä lähdin matkaan ja seudun koko väestö oli
kokoutunut katselemaan lähtöäni. Monet saattoivat minua parvessa,
nauraa kiherrellen ja lörpötellen aina Shigatseen vievälle maantielle.
Sirot temppeliluostarit katosivat näkyvistämme tien kumminkin puolin,
ja me matkasimme erään _Dsundi_-kylän osan läpi, jossa asuu pelkkiä
seppiä, ohi erään lämpimän terveyslähteen, jonka yli on rakennettu
kylpylä -- valitettavasti siellä juuri oli muutamia sairaita, niin
ettemme päässeet sisään; katosta, seinistä ja ovista huurusi valkeita
höyrypilviä ulos. Ja yhä etemmäksi käy kirjava kulkueemme, läpi uusien
kylien ja ohrapeltojen, ohi uusien luostarien, kallionkärkien ja
laaksonsuiden, kunnes tie erään hedelmättömän lakeuden kuljettuaan
painuu yhä enemmän etelään, kohti _Brahmaputraa_ -- aivan samoin, kuin
Industa lähetessä Lehistä käsin, ja samaten kuin siellä on täälläkin
irtaimet kivet korjattu tieltä ja viskattu sen kumminkin puolin.

Siellä missä laakso kapenee, on meillä _Tarting-gumpan_ suuri luostari
kallioperustallaan vasemmalla kädellämme, ja oikealla eli virran
etelärannalla _Rokdson_ kylä lauttauspaikkoineen, ja nyt kuljemme
ensimäisen graniittiniemekkeen ympäri, joka ulottuu aivan virran
lähelle. _Kam_-kylän peltojen ja pikku puutarhoin taitse ratsastamme
4 metriä syvän holvitien läpi, joka on kuin jonkinlainen keltaisesta
savesta rakennettu käytävä; siellä täällä puhkaisevat sitä poikittaiset
kourut, ja aukoista näkee, kuten kalterikäytävän reijistä, suuren _Son_
sivulaakson, joka etelästä laskee Tsangpoon. Sade on savesta
paikoittain muovaillut metrejä korkeita pyramiideja, jotka muistuttavat
jättimäistä sienimetsää. Me kohtaamme mustia, paljaspäisiä talonpoikia,
jotka ajavat edellään kuormitettuja hevosia ja aaseja, ja vaimoja ja
lapsia, seljässä korit, jotka sisältävät polttoainetta tai nauriita.
Muuan vanha vaimo istui miesten tapaan hajareisin aasinsa selässä
tärähdellen vuoron perään ylös ja alas, eräs ylimys seurasi hevosella
ratsastaen puolisoaan, jotkut maamiehet astelivat vihellellen lehmiensä
perässä, parvi miehiä ja naisia värikkäissä puvuissaan oli
pyhiinvaellusmatkalla suurille uudenvuodenjuhlille Tashi-lunpoon,
joille ladakilaisenikin jo niin kauvan olivat toivoneet pääsevänsä.
Kaikki liike käy itään päin, ja vastaamme tulee vain ihmisiä, joilla on
asiaa kylästä toiseen.

Tie kulkee nyt tulvista kärsineen maan yli, joka kesällä on tykkänään
tulvaveden alla ja joka pakottaa kulkijan painautumaan vuoririnteiden
juurille. Nytkin on Tsangpo valtaisen vaikuttava; me levähdämme hetken
sen rannalla, jota nyt tiemme ensi kertaa koskettaa. Ensi kerran
ijässäni juon _Brahmaputran_ pyhästä vedestä. Sinivihreänä, melkein
kirkkaana se valuu äänettömästi ja hitaasti yhdessä ainoassa uomassaan
itää kohden, kalojen siellä täällä molskiessa sen pinnalla. Vain
erinomaisen ohut jääkate pitää rannoilla vettä kahlittuna, mutta
monesti ajelehtii vuorikristallin tavoin kimalteleva jääpaatere
ohitseni. Ohralla lastattu lautta ui juuri ohi vastakkaiseen suuntaan,
se on matkalla Shigatsen suurille markkinoille ja katoo pian
seuraavassa taipeessa, jossa ohjaajain täytyy olla hyvin taitavia
pitkäin sauvoimiensa käyttelemisessä.

Kahdeksan tuntia ratsastettuamme tulimme erään pienen, 30 taloa
sisältävän kylän kohdalle nimeltä _Rungma_, missä telttamme
pystytettiin jälleen poppelien ja laidunmaiden välille. Miten ihanalta
musiikilta tuntuikaan meistä, jotka olimme eläneet puolisen vuotta
Tshang-tangin autiolla ylätasangolla, nyt jälleen saada kuulla tuulen
suhinaa puiden lehdettömissä oksissa! Nyt ei nuotioita enää rakettu
kuivuneesta lannasta, kuivat puuhalot rätisivät telttojen välillä ja
loivat häikäisevää loimoaan puitten rungoille ja tibetiläisiin.

Myöskin helmikuun 8. päivänä teimme pitkän ratsastusmatkan. Ngurbu
Tundup valitti muulinsa karanneen; hänen täytyi sen vuoksi muka jäädä
tänne, ja hän pyysi saada lopun minun lupaamastani palkkiosta. Kuje oli
kuitenkin liian läpinäkyvätä laatua. Minä epäilin, ettei posti ehkä
sittekään ollut kunnolla saapunut Gyangtseen. Emme olleet kuitenkaan
kerinneet kauvaksi kylästä, kun Ngurbu tulla nelisti perässämme
kilisevin kulkusin lainahevosella. Seuraavaan leiriin astuttuamme hän
sai rangaistukseksi lähteä paikalta painamaan Shigatseen, ilmottamaan
Kung Gushukille, että minä huomenissa saapuisin sinne ja että minulle
varattaisiin säädyllinen tulo. Se oli ajattelemattomasi tehty. Sillä
jos Kung Gushuk olisi kertonut tietonsa jollekin kiinalaiselle, niin
olisin voinut tulla pidätetyksi vielä viime hetkessä kaupungin
ulkopuolella.

_Lamo-tangin_ luona virta huuhtelee vasemman rannan vuorista juurta, ja
täällä johtaa kapea ja hengenvaarallinen polku mutkitellen jyrkkää
rinnettä ylös. Sitä kuitenkin tarvitsee käyttää ainoastaan tulvan
aikaan. Nyt kuljemme vuoren juurta pitkin muurattua tietä. Virta
näyttää nyt aivan toiselta kuin eilen; sen pinta on puoleksi täynnä
huokoisia jäälohkareita, mutta niinpä olikin yöllä 18,8 asteen
pakkanen. Hypellen ja kolisten ne ajautuvat virtaa alaspäin ja
sipaisevat maassa vielä kiinni olevaa jääreunaa, jolle pinovat pieniä
valkeita jäävalleja. Ne seuraavat vahvinta virtausta ja jäävät
toisiinsa istumaan kiinni hiekkamatalikoille, jotka ruskean punaisina
hohtavat selkeän, vihertävän veden läpi. Se on suuuremmoinen maisema
sinisen taivaan ylhäällä kaartuessa ja jykeväin, pirstautuneiden
vuoriröykkiöiden sivuilta kaulatessa! Iltapäivällä väheni jo ajojäiden
määrä, ja illalla leirissä istuessamme ne olivat vallan kadonneet.

Näillä paikoin virran nimenä oli milloin _Sangtshen_, milloin
_Tsangpo-tshimbo_, s.o. "suuri virta". Tsangpo on ennen muita Tibetille
ominainen virta. Waddell mainitsee tätä nimeä välistä kirjotettavan
niin, että se on suoranainen käännös Brahmaputrasta, joka merkitsee
"Brahman poikaa". Nimen _Dshere-tsangpo_ olemme jo oppineet tuntemaan,
ja edempänä etelässä tulemme kuulemaan vielä useampia nimiä. Kun se
puhkaisee itselleen tien Himalajan läpi, on sen alisen läpikulun nimenä
_Dipong_, ja vuoristosta erottuaan ja Assamin tasangoita kastellessaan
omaksuu se _Brahmaputran_ nimen.

Valkeni helmikuun 8:s, tuo suuri päivä, jona meidän nyt
hurskasmieliseksi pyhiinvaeltajaparveksi muuttuneen karavaanimme piti
saavuttaa unelmainsa päämäärä. Aamu oli ihana, ja koko päivä pysyi
tuulettomana. Jo ani varahin täytyi Sonam Tseringin ja muutamain
ladakilaisten viedä osa kuormastosta kahteen veneeseen, Muhamed Isan ja
Tseringin johtaessa karavaania edelleen maantietä pitkin. Sen
sotajuonen olimme viisaaksi huomanneet. Sillä jos viime hetkessä vielä
joku ilmautuisi meitä pidättämään, niin kohdistuisi kielto vain Muhamed
Isaan ja karavaaniin, kun sen sijaan minä seuralaisineni voisin virtaa
pitkin huomaamatta hiipiä Shigatseen.

Kaikki muut olivat jo matkalla, kun Robert, Rabsang ja minä liuvuimme
muuatta jyrkkää, kuiluntapaista kourua myöten penkerettä alas ja
nousimme siihen erinomaiseen alukseen, jonka piti kantaa meitä pyhällä
virralla. Nämä Tsangpo-veneet ovat yhtä yksinkertaisia kuin
käytännöllisiä. Ajateltakoon runkoa tahi pikemmin telinettä, joka on
yhteenliitetty ohuista, sitkeistä oksista ja kaarista ja jonka ympäri
on pingotettu neljä yhteen neulottua jakinnahkaa, jotka puristetaan
kokoon puukehällä, mikä samalla on reuna -- ja vene on valmis. Se on
kömpelö, miltei neliskulmainen, mutta edestä hiukan kapeampi kuin
takaa. Raskas se ei ole, onhan tavallinen miehenkantamus. Kaikki
veneet, jotka nyt veivät pyhiinvaeltajia uudenvuodenjuhlaan, ja ne,
joilla maanviljelystuotteita tahi polttoaineita kuljetetaan Sigatseen
ja Tashi-lunpoon, kantavat niiden omistajat jälleen takaisin joenrantaa
pitkin. Suuri osa _Hlindug-lingin_ asukkaita, missä viimeinen leirimme
oli ollut, elättää itseään lauttausammatilla. Mutta kantavuutta on
näillä veneillä; minun käyttämässäni oli meitä neljä miestä, ja se
olisi voinut kantaa vielä paljoa suuremmankin painon.

Soutaja istuu ohuella laudalla ja soutaa koko ajan, mutta
nurinpuolisesti, niin että peräpuoli on edellä, sillä hänenhän täytyy
voida nähdä vesireitti virtaa alaspäin. Airot ovat alhaalta haarukan
tapaan halaistut, mutta molempien sakaroiden väliin on neulottu
nahkapalanen, niin että ne muistuttavat sorsan uimaräpylöitä.
Soutajamme on itsetietoinen miekkonen ja vastaa neuvoihini vain
ylevämmyyden hymyllä, heti kun koetan pöyhistellä kokemuksellani
virtojen kulkemisessa. Virta se vie enemmän kuin hän vie venettä
eteenpäin, mutta pitääkseen venettä vallassaan käyttää hän lakkaamatta
atrojaan.

Minä voin häiritsemättä katsella virtaa, laskin aikamääriä, tein
peilauksia, mittasin nopeutta ja piirsin kartan joen juoksusta.
Katarakteja emme tavanneet, mutta kyllä kapeissa yhteenpuristetuissa
kohdissa joitakin kohtia, joissa vesi muodosti pieniä koskipaikkoja ja
kohisi rannan mutkauksissa. Se oli herttainen matka, ihanin millä
koskaan olen ollut. Viimeistä päivämatkaamme emme olisi voineet sen
loistavammin päättää; Tibetissä, missä luonto tähän asti oli tiellemme
asettanut pelkkiä esteitä, kuljimme nyt eteenpäin luonnonvoiman avulla.
Yksi maapallon suurimpia vieremälaaksoja levitti ympärillemme mahtavan
panoraamansa, ilma oli niin tyven, ettei edes vähäisintäkään värettä
näkynyt Tsangpon pinnalla.

Erään kallionkielekkeen juurella vallitsi eloa ja liikettä; monet
ohralla, heinillä, polttopuilla ja lannalla lastatut veneet yrittivät
juuri laskea maihin, ja toisista purettiin kuormat kirkuen ja laulaen.
Kokonaisia venerivejä oli vedetty ylös rannalle ja viruivat siellä
pohja ylöspäin, kuten mitkäkin karvaiset kilpikonnat. Laivurimme sai
nelinkertaisen maksun ja uskoi tuskin silmiään -- nyt hänen kannatti
kustantaa itselleen huomenna lepopäivä.

Tämän omituisen "laivasillan" luona odotti Guffaru hevostemme kera;
minä nousin jälleen pienen ladakilaishevoseni ja Robert punaruskean
tibetiläishevosensa selkään, ja auringon tehdessä laskuaan lähdimme
ratsastamaan, Rabsang edeltäjuoksijana, Niang-laaksoon. Pian eksyy
maisemassa, joka on pelkkiä keltasavesta muodostuneita holvipolkuja ja
kouruja. Opasta emme kuitenkaan tarvitse, sillä monia vaeltajia ja
aasinajajia on vielä kulkemassa; he antavat meille tarvittavia tietoja,
eikä yksikään ole nurjamielinen. Hiukan vasempaan tiestämme juoksee
_Njan-tshu_, Gyangtsen joki ja Tsangpon etelästä tulevia suurempia
haaroja, jonka rannoilla nähdään useita kyliä. Alkaa hämärtää; tunnen
sydämeni kiivaasti sykkivän; jokohan tässä todellakin onnistutaan?
Tulee pimeä; suuri valkoinen tshorten kohoaa aavemaisena aivan tiemme
oikealla puolella. Rabsang kysyy eräältä yölliseltä vaeltajalta,
pitkältäkö vielä on matkaa, ja saa vastauksen: "seuratkaa vain tietä,
silloin tulette kohta jollekin kadulle." Oikealla kohoaa kumpu, ja sen
huipulla kuvastuvat _Shigatse-dsongin_, raatihuoneen, piirteet heikosti
taivasta vastaan. Nyt olemme valkeitten talojen keskellä ja seuraamme
muuatta kapeaa katua, jolla on vieläkin pimeämpi. Etäällä avoimella
paikalla seisoo moniaita kiinalaisia, jotka silmäävät meitä. Äkäisiä
koiria tulee pihoista haukkumaan meitä. Mutta muuten nukkuu kaupunki,
eikä missäkään ole väkijoukkoa sisääntulomme todistajana. Mutta missä
ovat miehemme? Emmehän tiedä, minne he ovat majoittuneet. Mutta kas
tuollahan jo seisoo Ramgjal näyttämässä meille tietä, ja vie meidät sen
muurin portille, jonka takana sijaitsee Kung Gushukin puutarha.

Täällä tulevat Muhamed Isa ja kaikki toiset vastaan ja tervehtivät
meitä, aivan kuin tahtoisivat minua onnitella riemuvoittoni johdosta.
Me laskeudumme satulasta ja astumme pihan poikki siihen rakennukseen,
jonka Kung Gushuk on antanut käytettäväksemme. Mutta se on kylmä ja
kolkko kuin vankila, ja minä pidän puiston poppelien alle pystytettyä
telttaani parempana. Odotellessamme Tseringiä istumme ison risuvalkean
ympärillä, ja pian saapuu sinne useita tibetiläisiäkin. Minä en luo
heihin lainkaan huomiota; olen liiaksi syventynyt omiin ajatuksiini.
Onnistuttu oltiin, ja minä olin kuusikuukautisen matkan jälkeen koko
Tibetin halki saavuttanut ensimäisen päämääräni! Myöhemmin illalla
valmistui päivälliseni -- se olikin minulle sangen tervetullut, sillä
venematkalla ei meillä ollut ruokaa lainkaan mukana. Ja sitte oli
minulla vielä kaksi runsasta tuntia aikaa valmistaa päivän kuluessa
tekemäni muistiinpanot.

Kun seuraavakin päivä kului, eikä kukaan, hengellinen tai maallikko,
meistä vähintäkään välittänyt, lähetin Muhamed Isan _Tashi-lunpoon_,
jonka kultaiset katot eräällä aivan puutarhamme lähellä -- joka oli
Shigatsen eteläisessä etukaupungissa -- sijaitsevalla vuorenrinteellä
kimaltelivat ilta-auringon hohteessa kuin tulenloimot. Oivallinen
karavaaninjohtajani etsi käsiinsä erään korkea-arvoisen laman, joka
antoi vastata, että hän huomenissa lähettäisi jonkun ottamaan tarkempaa
selkoa minusta ja aikeistani, ja että hän sitte antaisi enempiä
tietoja. Samassa tuokiossa tuli vieras, eräs ylhäinen kiinalainen
nimeltä Ma. Hän esitti itsensä minulle "lansan" eli 140-miehisen
kiinalaisen sotaväenosaston päälliköksi, joka oli Shigatsen
varusväkenä. Ma, joka oli dungani ja tunnusti Islamin oppia, tuli ensi
hetkestä lähtien aivan erikoiseksi ystäväkseni, joka suopeudesta ja
hyvätuulisuudesta lakkaamatta myhäili. Hän oli tullut viisi päivää
sitte Lhasasta ja tulisi viipymään täällä niin kauvan, kunnes amban,
Lien Darinin kenraalikuvernööri, hänet jälleen kutsuisi pois.

"On käsittämätöntä", sanoi Ma, "mitenkä teidän on onnistunut päästä
tunkeutumaan Shigatseen kenenkään estämättä."

"Niin, suoraan sanoen olinkin odottanut kaikellaisia rettelöitä, ja
jollei ennen, niin ainakin ollessani vain yhden tai parin päivämatkan
päässä täältä."

"Minä en ole kuullut sanaakaan teidän tulostanne; mutta jos olisin
tiennyt teidän lähenevän kaupunkia, niin olisi virkavelvollisuuteni
vaatinut minua pidättämään teidät."

"Sittehän on minulle onni, että te vielä olette vieras täällä."

"Niin, mutta ikävintä on se, että minun tulee käymään huonosti, jos
amban saa tietää teidän aivan asuvan täällä Shigatsessa! Mutta nyt se
on liian myöhäistä, sitä ei voi enää korjata."

"Sanokaas minulle, Ma daloi, luuletteko että tashi-lama tulee
päästämään minut puheilleen?"

"Sitä epäilisin. Heti tänne tuloni jälkeen pyysin päästä suurlaman
puheille, mutta hän ei ole edes nähnyt hyväksi lähettää minulle mitään
vastausta. Ja kuitenkin olen kiinalainen virkamies."

Tämä kuulosti sangen vähän rohkaisevalta minun korviini, joka olin
muukalainen, tullut tänne ilman lupaa pohjoisesta käsin, ja jonka
personasta ja aikeista ei kukaan täällä tiennyt rahtuakaan. Ja sitte on
huomenna uudenvuodenjuhla, jonne voin sitä vähemmän ilman muuta mennä,
kun tashi-lama itse on juhlassa läsnä. Mutta jotakin täytyi hänen
sentään minusta tietää, miten muuten voin selittää Ngurbu Tundupin
lähettämisen minulle postia tuomaan?

Odotimme kuitenkin tapahtumain kehitystä ja lähdimme paperilyhdyt
kädessä ulos katsomaan yhtä hevosistamme, joka pilttuussaan oli
heittänyt henkensä ja sen vuoksi oli saatettava pois. Miksi se ei enää
voinut eloon jäädä, kun soimet olivat niin täynnä ohria, heiniä ja
hakkelusta kuin ei vielä koskaan ennen, ja eläimet saivat seista
pilttuissaan muurin vierellä, suojassa pakkaselta ja tuulelta, ja
lepoaika niitä nyt odotti? Viisi veteraania ja viimeinen Poonchissa
ostettu muuli olivat enää hengissä! Siinä rippeet siitä uljaasta
karavaanista, joka kuusi kuukautta takaperin oli lähtenyt Lehistä!
Kaikki muut viruivat Tshang-tangissa, myrskyjen kohistessa ylitsensä.

Puutarhassamme oli meidän nyt kaikinpuolin hyvä olla. Minun telttani
kummallakin puolella seisoivat Robertin ja Muhamed Isan teltat, vähän
edempänä ladaklilaisten teltta, ja molempain viimemainittujen edustalla
roihusi tavallisuuden mukaan valtava rovio. Muuan mies ja vaimo Kung
Gushukin väestä asuivat kurjassa hökkelissä portin vierellä, ja he
hankkivat meille kaiken mitä tarvitsimme. Vaimo oli vanha ja raihnas,
mustaksi maalattu, mutta vallan ylitse vuoti ystävällisyyttä.
Lakkaamatta hän tuli telttaani, kumarteli ja kikatteli ja vivisteli
pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Helmikuun 11. päivänä herätettiin minut jo puoli 7:ltä sillä tiedolla,
että kaksi herraa heti paikalla tahtoi päästä puheilleni. Hiilipannu ja
lämmintä vettä tuotiin ja minä puin itseni kaikella kiiruulla, telttaa
siivottiin, ja sitte pyydettiin vieraita käymään sisään. Toinen heistä
oli korkea-arvoinen ja kookasvartaloinen lama nimeltä _Lobsang
Tsering_, ja oli hän tashi-laman sihteerejä, toinen, _Duan Suän_, oli
nuori kiinalainen, jolla oli hienot ja jalot kasvonpiirteet. Molemmat
olivat erinomaisen kohteliaita, osottivat maailmanmiehen tapoja.
Juttelimme kaksi tuntia yhtä mittaa kaikesta mahdollisesta; merkillistä
kyllä, näytti tuloni Shigatseen olleen molemmille herroille aivan
tietymätön asia. He kyselivät uudelleen nimeni, kulkemaani tietä ja
tarkotustani, pienestä Ruotsi-parasta eivät he luonnollisestikaan
olleet koskaan kuulleet, mutta kirjoittivat sen muistiin sen
ruotsalaisen, englantilaisen ja kiinalaisen nimen.

"Aijon tänään olla läsnä uudenvuodenjuhlassa", sanoin. "En voi lähteä
Shigatsesta, näkemättä suurinta kirkollisista juhlista."

"Europpalainen ei vielä koskaan ole ollut läsnä juhlissamme, jotka
ovat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille ja meidän uskoisille
pyhiinvaeltajille, eikä europpalainen siihen koskaan lupaa saisikaan."

"Pantshen Rinpontshen ('pyhä opettaja', tashi-lama) täytyy kuitenkin jo
kaksi kuukautta sitten olla kuullut minun tulostani! Hänen pyhyytensä
on myöskin tiennyt, miltä taholta tulisin, sillä muuten hän ei olisi
voinut lähettää postiani Dangra-dshum-tsohon."

"Pantshen Rinpontshe ei milloinkaan sekaudu maallisiin asioihin; niitä
hoitaa kaikkia hänen veljensä, herttua (Kung Gushuk)."

"Mutta sittekin täytyy minun saada nähdä pyhä isä itsensä; minä tiedän,
että hän odottaa minua."

"Vain pienelle joukolle kuolevaisia on sallittu näyttäytyä pyhän
kasvojen edessä."

Silloin muistui mieleeni kiinalainen passini. Kun se sinisine
kehyksineen ja punaisine leimoineen levitettiin nuoren kiinalaisen
kasvoin eteen, tuli hän hyvin tarkkaavan näköiseksi, ja mitä pitemmältä
hän sitä luki, sitä suuremmiksi kävivät hänen silmänsä. Hän luki sen
vielä uudelleen läpi ja käänsi sitten sisällön hitaasti Lobsang
Tseringille.

"Miksikä", kysyivät sitte molemmat, "ette heti kohta näyttäneet meille
tätä paperia? Se olisi säästänyt kaikki päänvaivat!"

"Sen vuoksi, että passi on osotettu Itä-Turkestania eikä Tibetiä
varten", vastasin niinkuin asianlaita oli.

"Se nyt on vallan sama juttu, kuu kerran jo olette täällä. Teillä on
hyvin hieno kiinalainen passi ja olette sen vuoksi Kiinan suojeluksen
alainen!"

Nuori kiinalainen otti passin ja katosi se mukanaan, ja Lobsang Tsering
kyseli minulta vielä sekä katseli aseitamme ja muita esineitä. Mutta
viimein kysyin häneltä, eikö hän tahtoisi katsella puutarhaammekin, ja
söin hänen poissa ollessaan aika kiiruulla aamiaiseni. Sitte
kiinalainen palasi ja selitti lyhyesti, että minä saan tulla juhlaan,
että minulle ja kahdelle miehelleni varataan erityiset paikat, ja että
kamariherra Tashi-laman hovista tulee noutamaan meidät, kun aika on!

Siunasinpa minä nyt kiinalaista passiani, jonka aikanaan suurella
ajanhukalla olin Srinagarissa ollessani hankkinut kreivi Wrangelin
kautta, kiinalaiselta lähettiläältä Lontoossa, hänen hallituksensa
myönnytyksellä.

Tällainen oli nyt tuloni Shigatseen ja tällaiset ensi kokemukseni
siellä. Ei kissakaan ollut minua estänyt, ei yhtään uteliaita ollut
kokoutunut kaduille meitä töllistelemään. Mutta nyt, kun jo olimme
alkaneet kotiutua kaupungissa, herätti läsnäolomme siellä niin yleistä
ihmetystä, kuin olisimme pudonneet suoraan taivaasta! Että tämä temppu
oli niin hyvin onnistunut aivan ilman minun ansiotani, se riippui
"erityisistä asianhaaroista". Hladshe Tsering oli selittämättömistä
syistä päästänyt minut kynsistään ja itse avannut säkin, johon oli
meidät työntänyt. Ne päälliköt taasen, jotka asuivat etelään päin
Ngangtse-tsosta, olivat kai arvelleet: "Kun kerran Naktsangin
kuvernööri on ne päästänyt menemään, emme mekään voi niitä pidättää."
Onnenpotkaus oli myöskin minulle, että moniaat näistä päälliköistä
olivat lähteneet Tashi-lunpoon uudenvuodenjuhlaan, ja että me itsekin,
suurelle maantielle tultuamme, hävisimme muiden pyhiinvaeltajain
sekaan. Sillä uudenvuoden päivinä tibetiläiset ovat kuin ukkometsot
kiiman aikaan, jotka eivät näe mitään eivätkä kuule mitään! Ja vihdoin
olin minä, karavaanin ainoa europpalainen, hiipinyt kaupunkiin vasta
sitte, kun yö jo oli levittänyt tumman huntunsa maan yli.



Seitsemästoista luku.

Tashi-laman luona.


Paitsi jokakuukautisia juhlia on lamalaisella kirkolla neljä suurta
juhlaa vuosittain, ja suurin niistä on uudenvuodenjuhla _losar_, jota
vietetään muistoksi siitä, miten Shakja Muni Buddhan pääsi voitolle
kuudesta harhaopista, oikea usko voitolle uskottomuudesta. Se jatkuu
aina helmikuun alkuun ja on sen vuoksi samalla kevään ja valon juhla.
Tästä kaksinkertaisesta syystä on losar erinomaisen suosittu juhla,
irrottaen päiväpalkkalaiset kerrassaan 15 päiväksi työstä,
paimentolaiset jakeistansa ja kauppamiehen myymäläpöytänsä äärestä --
riemun ja huvin aika, mässäysten ja tanssien, vierailujen ja
vastakäyntien, lahjojen ja vastalahjojen, kotien ja temppelien
suursiivouksen ja koristelun kausi, uskonnollinen hartaus kaiken muun
lomassa säestyksenä.

Suuriin temppelijuhliin on kaikilla vapaa pääsy; losar on koko kansan
juhla, lamalais-opin karnevali, kuten vanhassa Roomassa luperkali- ja
saturnali-juhlia pidettiin. Minulla oli onni sattua saapuville
juuri lamalais-opin suurimman juhlan viettoon. Tashi-lunpon
luostarikaupungissa. Puoli-yhdeltätoista saapui "Vatikaanin" nuori
kamariherra _Tsaktserkan_ erinomaisen hienossa keltaisessa
silkkikauhtanassaan hänen pyhyytensä käskystä noutamaan minua juhlaan,
ilmoittaen lama Lobsang Tseringin keralla olevansa määrätty minun
personalliseksi saattueekseni Shigatsessa oleskeluni ajaksi. Mutta hän
pyysikin minua pukemaan ylleni mitä minulla vain hienointa oli
päällepantavaa, koska joutuisin istumaan julkisesti suurlaman palatsin
nähtävissä. Olipa minulla pohjimmaisena eräässä arkussani vanha
hännystakki, useampia silitettyjä paitoja ja kiiltokengät, jotka olin
ottanut mukaani vasiten tashi-laman tähden, ja kun sitte Robert oli
toisesta arkusta penkonut esille parranajovehkeeni, niin esiinnyinpä
Tibetin karussa vuorimaassakin täytenä europalaisena herrasmiehenä. En
sentään tulkkini Muhamed Isan prameutta voittanut; hänen kullalla
kirjailtu turbaaninsa sai varjoon kaikki. Toisista saivat minua saattaa
ainoastaan Robert, Tsering, Rabsang ja Namgjal.

Ratsastimme uusilla Ngangtse-tsolta tuoduilla hevosillamme luostariin,
joka oli vain kahdentoista minuutin matkan päässä. Shigatse-dsong jää
oikealle. Huikea väen paljous kuhisee luostariin päin, muistuttaen
suuria markkinoita. Kohotessaan muuttuu tie varsinaiseksi kaduksi,
jonka varrella munkeilla on kammionsa korkeissa valkeissa rakennuksissa.
Laskeudumme maahan erään ison portin edustalla; korkealle ylitsemme
kohoaa eräs tiilipunainen temppelirakennus, _Tsogla-kang_ nimeltään, ja
kaikkein ylimpänä loistaa Labrangin valkea julkipuoli, jonka
yläreunassa on musta viiru ja ikkunain edessä valkeat katoskaihtimet.
Tulee hämmästelleeksi sen uljasta, omaperäistä rakennetta, joka
esiintyy kaikkine yksityispiirteineen ja tekee hyvin yhtenäisen,
jyhkeän vaikutuksen. Mutta kenties johtuukin minun rakkaudestani
Tibetiä kohtaan se, että pidän tässä ihmeellisessä maassa kaikkea niin
viehättävänä ja suurenmoisena.

Nyt käy nousu melkoisen jyrkäksi, pyhiä asuinsijoja kohti, pitkin
käytäväntapaisia, kivilevyillä laskettuja kujia, kunnes taaskin tukevan
portin alitse kuljettuamme joudumme katon alle ja saamme samota
puolihämäriä, hämäriä ja pilkkosen pimeitäkin käytäviä myöten, jotka
vilisivät punakauhtanaisia lamoja, joutuaksemme valtaisten puupilarien
kannattamalle lehterille, lopulta asettuen istumaan sen kapealle,
puukaiteen reunustamalle kuistille, jonka erottavat lehteristä mustat,
raskaat, jakinvillasta kudotut, alhaalta vaakasuorasti valkeiksi
sivellyt uutimet. Minulle oli varattu europalaiseen tapaan nojatuolikin,
ja olihan se hyvään tarpeeseen kolmetuntisten juhlamenojen aikana.
Siinä siis istuimme kuin katottoman teatterin toisella rivillä, saaden
kerrassaan oivallisen kuvan kaikesta mitä alhaalla kartanolla
esitettiin.

Kaikkialle, altaaneille ja katoille, oli kirjavapukuinen väkijoukko
ahtautunut; vanha korkea-arvoinen lama, joka on osottanut meille
paikkamme, arvioitsee yleisön 6,000:ksi. Vastapäätä sijaitsevalla
ylimmällä altaanilla istuu etumaisena Nepalin konsuli, nuori
luutnantti, päässä pyöreä kultaviiruinen musta lakki. Hän puhaltelee
savurenkaita paperossistaan ja on ainoa, joka sillä tavoin halveksii
paikan pyhää luonnetta. Pitkinä riveinä istuu sitte kaupungin
virkakunta, lehterillä alempana taasen vallassäätyiset naiset
loistavissa, helyisissä tamineissaan, kerrankin juhlan kunniaksi kaikki
kasvonsa pesseitä, jotta joutuu ihmeeseen näkemään vaaleita kasvoja
kuin meilläkin. Meidän kuistimme alle altaanille taasen on sulloutunut
suloiseen sopusointuun kaikenkarvainen rahvas, mikä hörppien teetä
mukana tuoduista puukupeista, mikä tuttavansa päästä täitä hävitellen
tai itse vuorostaan laskien sitä varten päänsä naapurin syliin.

Kuten kumpaisenakin edellisenä vuonna oli uudenvuodenjuhlalla nytkin
tavallista juhlallisempi leima, houkutellen yhä runsaammin
toivioretkeläisiä paikalle, sillä dalai-lama oli englantilaisten
Lhasaan samotessa paennut, ja tämä pelkuri paavi oleskeli nyt
halveksittuna Urgassa, Mongoliassa, jättäen maansa tunkeilevien
naapurien saaliiksi. Moni pyhiinvaeltaja valitsi nyt Lhasan asemesta
Tashi-lunpon, missä pantshen rinpotshe, Tshangin paavi, oli pysynyt
paikallaan maan ollessa vaarassa. Tashi-lama oli nyt Tibetin korkein
prelaatti, Lhasan paavin harhaillessa kodittomana pakolaisena,
syöstyänsä tuhansia kansalaisiaan surman suuhun, ensin vakuuttaen
heidät haavottumattomiksi.

Ylimmiltä kattosilloilta kajahti kumeita, pitkällisiä
torventoitotuksia; pari munkkia siellä puhalteli eriskummallisia
merisimpukoita, kutsuen juhlaan "gelugpan", keltaisten munkkien
veljeskunnan. Vinoon oikealta alkaa kaihtimien verhoamalta lehteriltä
kuulua näkymättömien laulajien kuoroveisuu, luoden mitä juhlallisimman
tunnelman. Lehterin yläpuolella on toinen, kartanolle päin avoin;
ainoastaan keskustaa kaihtaa punaviiruinen, keltaisesta silkistä tehty
esirippu, jonka alareunassa riippuu raskaita kultahetuleita. Esiripun
taakse ottaa paavi sijansa; hän on liian pyhä joutumaan täydellisesti
väkijoukon näkyviin; mutta jotta hän voipi itse katsella juhlamenoja,
on esiripussa pieni suorakulmainen aukko.

Ylhäisten lamain kulkue astuu lehterille, kantaen tashi-laman
ylipapillisia arvomerkkejä. Kunnioittava suhina valtaa kumartavan
yleisön, kun hänen pyhyytensä sitte verkalleen astelee paikalleen ja
istuutuu jalat ristissä parille pielukselle, jättäen vain kasvonsa
näkyviin esiripun aukosta. Hän näyttää nuorelta mieheltä; päässä on iso
keltainen hiippa, joka kuitenkin muodoltaan enemmän muistuttaa kypärää,
yllä keltainen silkkikauhtana, käsissään hän pitelee rukousnauhaa.
Hänen oikealla puolellaan istuu nuorempi veli, herttua Kung Gushuk,
isäntäni, kolmen muun maallisen herran keralla, vasemmalla taasen
valtioministeri Lobsang Tsundo Gjamtso, pikkuinen, pyylevä, kaljupää
kardinaali, ja tashi-laman opettaja sekä hänen kuuromykkä äitinsä, jota
olisin ajellun päänsä takia pitänyt miehenä, ellei minulle olisi toisin
sanottu. Heidän takanaan näkyy hämärässä suuri ryhmä ylhäisiä lamoja,
kaikki keltaisissa kauhtanoissa -- arkiväri on punainen. Heidän
ryhtinsä ja esiintymisensä on kauttaaltaan hienon ylimyksellistä.

Meidän katseemme kohtaavat toisensa usein; hänen pyhyytensä näyttää
tuntevan suurta harrastusta vieraitansa kohtaan. Jo ennen juhlamenojen
alkua oli hän lähettänyt puutarhaani erään laman tuomaan minulle
"tadahiksi" pitkän kaistaleen hienoa valkeata silkkiä, hänen
tervehdyksenänsä ja kohteIiaisuuden-osotuksenansa. Nyt useammat munkit
hiljaisesti kattoivat taakseni pöydäntapaiselle rahille herkullisen
valikoiman hedelmiä ja makeisia kukkuraisiin messinkikulhoihin ja
tarjoilivat paksua voiteetä, ilmottaen virkistykset pantshen rinpotshen
lähettämiksi. Kohdatessani hänen katseensa nousin nyt kumartamaan,
hänen nyökäyttäessään minulle ystävällisesti myhäillen.

Uskonnollisiin juhlamenoihin kuului useampia merkillisiä
naamiotansseja. Yhdentoista pääjumalan lipuilla tervehdittiin
suurlamaa, kukin niistä oman kantajansa pitelemänä; munkkien kulkue
kantoi saattueessa pyhiä temppeliastioita suitsutuksinensa,
jättiläismoinen soittokunta muokkasi vaskipasuuniansa, huilujansa,
rumpujansa ja symbaalejansa. Jäännöksenä muinaisen ajan ihmisuhreista
lienee ollut se meno, että arghamiksi nimitetty naamioittu olento
juhlallisen salaperäisen tanssin jälkeen valoi lehterin kiviportaille
maljallisen vuohenverta -- vaikka buddhalainen käsky kieltää
"sammuttamasta ainoatakaan elonkipinää". Tämä käsky ei kuitenkaan estä
munkkeja syömästä lihaakin, mutta silloin käyttäen tavallisia
teurastajia.

Bagtsham on nimeltään hirvittävään paholaisnaamioon kätkeytynyt
tanssija, joka ohjaa muuatta piiritanssia, ennen kuin korvia huumaavan
pärrytyksen lomissa sekä erään naispuolisen henkiolennon esittäjä että
kamaloiksi kummituksiksi pukeutuneet lamat suorittavat numeronsa,
tehden katselijoihin varsin valtaavan vaikutuksen. Toivioretkeläisten
keskessä tarjoilevat alemman luokan munkit ilmaiseksi teetä. _Panem et
circenses!_ Munkit tietävät, miten heidän on vaaliminen lampaitansa.
Mitäpä merkitsee haaskata joku jakinkuormallinen tiiliteetä kerran tai
kahdesti vuodessa, kun he itse elävät yksinomaan kansan kustannuksella
ja siitä pietarinpenningistä, mikä ehtymättömästi heruu temppeleihin
toivioretkeläisten masseista.

Lopuksi sytytettiin nuotio, jossa juhlallisin taikamenoin leimautettiin
tuhaksi pitkä paperisuikale. Tälle paperille oli kirjoitettuna kaikki
paha, mistä tahdottiin alkavana vuonna vapautua, kaikki häijyjen
demoonien kartettavat juonet ja vehkeet, samalla kun se edusti menneen
vuoden kärsimyksiä ja syntejä. Seisalleen nousseet katselijat puhkeavat
loppumattomaan riemuhuutoon -- nyt on paha voitettu ja mielissä rauha.
Kartanolle ahtautui sitte lamoja niin paljon kuin tanssimaan mahtui, ja
viimein yleisö hälisemättä ja tungeksimatta purkautui alas Shigatseen
takaisin.

Puutarhassa odottivat jo Lobsang Tsering ja Tsakiserkan. He olivat
tuoneet kokonaisen aasinkaravaanillisen muonavaroja hevosillemme --
kerrassaan kuukauden varaston, sekä paperiin käärittyinä 46 hopeatengaa
(noin 25 markkaa), jolla meidän heidän nähdäkseen piti ostaa lihaa,
koskapa tashi-lama tietenkään ei voisi olla missään suhteissa
elonkipinän sammuttamiseen. Ja lähettiläät ilmoittivat myös, että hänen
pyhyytensä odotti minua seuraavana aamuna kello yhdeksän! Illemmällä
saapui luokseni eräs virkamies huomauttamaan, että minua ei hakisi
kukaan audienssille; minun tuli vain itsestään saapua ison pääkäytävän
eteen -- sillä kiinalaiset voisivat muutoin saada epäilyksiä.

Valikoitsin Burroughs Wellcomen isosta matkarohtolasta erilleen kaikki
ne lääkkeet, joita saatoimme vielä itse tarvita; aluminiumista
valmistetut lääkelokerot monine hienoine sairaanhoitotarpeineen
kiillotettiin ja pullistettiin, ja koko komeus käärittiin Muhamed
Isan ostamaan keltaiseen silkkikankaaseen, aamulla ollakseen
ystävyydenlahjanani pantshen rinpotshelle.

Mutta tuo käyntini helmikuun 12. p:nä Labrangissa ja sitä seurannut
päivittäin uudistuva syventyminen 3,800 munkin luostarikaupungin
merkillisyyksiin ansaitsee oman lukunsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Transhimalaja I (of 2) - Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home