Title: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa - Kertomus Tuomas piispan ajoilta
Author: Jahnsson, Evald Ferdinand
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa - Kertomus Tuomas piispan ajoilta" ***


HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA

Kertomus Tuomas piispan ajoilta


Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON



Porvoo,
Werner Söderström,
1898.



            Suuren kansalaisemme

             J. W. SNELLMANIN

  muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä

                                   _Tekijä_.



Lukijoille.


Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että
allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle
ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy
siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden
ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen
jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut
tuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen
muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä _eräästä
illasta J. V. Snellmanin luona_.

       *       *       *       *       *

Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen
kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan
samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta
vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi
tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee
taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo
menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa
kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut
kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä",
jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan
lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.

Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä
Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit
kahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä.
Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" oli
näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun
luoksensa.

Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja
valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot,
joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta
ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta
mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon -- tunnustakaamme se --
melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan
tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja
jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin
sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä
silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan
raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli
kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa
kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen
kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.

Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet
mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle
ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan
kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä.
Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan
sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin
monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää
selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten
puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen
ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin
sellaista yrittänyt häntä kohtaan.

Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä
olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla
kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme
siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun
huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan,
ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään,
puhuen melkein näin: "Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen
kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee
keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'.
Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu
kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on
otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä
nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli
kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään
muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin
näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen
ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla
mielelläni lähde kodistani. -- Katsokaa -- asian laita on siten, että
tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli _minun oman_
nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin
sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin
tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa
käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa
ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden
joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut
näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin
siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen
kuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa
Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa."

Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa
kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus
nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin
rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.

En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja
kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana
heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin
pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla
sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa
ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt
niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet
hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän
kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista
ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka
vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin
lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja
isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta
puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin
tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen
luotaan.

"Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman'in
luona!" -- huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset
tavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota,
saadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa:
pitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan _sellaista_
iltaa.

Paljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk'ei kutkaan
muut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut
sydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella.
-- Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin
tuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja
pakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten
esineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut
pukea romaanin verhoon, ja vaikk'ei aika ole sama eikä tapausten
juonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin
rakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän
kirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei hän
sitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.

Helsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.

_E. F. J._



Ensimmäinen luku.


Suuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta
Näsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella
valkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia
sen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja
Pyhäjärven suloiset rannikot.

Lähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne,
josta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.

On kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä
tämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s,
siis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät
erittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä
pois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä
syystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden
Pyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä
sinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle,
jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä,
Längelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta
olivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista,
sekä mies- että naispuolisia.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat
kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten
eli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen
tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli
toista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten
juurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka,
uudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.

Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso
koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja
nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä
ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit
eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.

Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä.
Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita,
laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta
Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta
Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he
myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon
itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi
heitä hartaasti kuunnellen.

Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät
naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti
erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen
nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta
tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla
ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla
runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa
puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen
kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla
myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.

Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven
keskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun
puettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät
toimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.

"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on
tarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat
seppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan" -- sanoi
kaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.

Nuorukainen oli lähestynyt. -- "Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen
nyt", lausui hän, jatkaen: "Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja
päälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten
poiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat -- ja nyt ne ovat
tarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli,
niistä huoline?"

Neitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä,
jota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen
sulohuulillansa vastasi hän: "Ken on sanonut ett'en niistä, huoli?
Vai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?"

"Niin siitä."

"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. -- Eihän ihminen milloinkaan voi
saada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää", väitti Lyyli
nauraen. "Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan
tuntenut ahneuden tunteita."

"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni."

"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa" -- arveli Lyyli.
"Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä,
jolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt.
Mutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin
sellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee
toinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat
kauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin
sinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen
pois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman."

"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa."

"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia -- mutta eihän
tuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen
ostaneeksi huonon sijaan?"

"Niin, eihän se mahdotonta ole" -- myönsi nuorukainen.

"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan.
Annappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne
ovatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan."

Lyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti
hänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon
tehty rannerengas ranteessa.

Hetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: "Kylläpä ne todella
ovatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan,
niin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni
valmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi
osoittamastasi hyväntahtoisuudesta."

"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!"
huudahti Arvo iloisena.

"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia
kukkasia toki sinä olet löytänytkin."

"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla
Pyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia."

"Kyllähän se on mahdollista", myönsi Lyyli.

"Miltä näyttää Hatanpää sinusta, täältä katsoen? Eikö se ole pulska
ja kaunis talo?"

"On kyllä, sitä ei käy kieltäminen."

Nuorukainen katsoi pitkään Lyyliin, ja sanomaton lemmen-helle
paloi hänen silmissänsä. Sitte lausui hän punastuen matalammalla
äänellä: "Etkö tahtoisi muuttaa sinne asumaan, Lyyli? Eihän siellä
emännältä leipää puutu, eikä liiallinen työ rasita. Piikoja saa hän
käskettäväksensä niin monta kuin hän itse tahtoo. Neljäkymmentä
ammuvaa nautaa tuo iltasilla maitoa kotiin laitumelta ja
kaksikymmentä hevosta hirnuu hinkaloissaan. Ikkunoiden kautta loistaa
päivän valo huoneisin ja isäntäväki asuu siivotussa sivukammiossa.
Palttinoiden ja villakankaiden paljoutta en voi luetellakaan;
lippaita avatessa helähtävät esivanhemmilta perityt hopeiset ja
kultaiset morsiuskoristeet. -- Kyllä siellä on hyvä olla emäntänä."

"Tietysti on rikkaassa talossa aina hyvä olla ja asua", vastasi Lyyli
luomatta silmiänsä kukkaisseppeleestä, jota sitoi.

"Etkö sinä, armas Lyyli, _jo pian_ mielisi muuttaa sinne asumaan?"
kysyi nuorukainen yhä enemmän punastuen.

"Enhän tiedä miten olisi muuttaa, jos on muuttaa ensinkään. Onhan
minulla hyvä koti, kotona on hauska olla", arveli Lyyli, mutta
hymyili sen ohessa veitikkamaisesti.

"Kyllä on sinulla hyvä koti, se on tosi. Mikäs pohjaa oloa Kangasalan
Liuksialassa! Mutta vanhempiesi kuoltua olet kuitenkin yksin ja
turvatonna."

Lyyli nyykähytti päätänsä ylpeästi ja heitti rinnoille pudonneet
palmikkonsa selän taakse. Sitte lausui hän äänellä, joka oli
olevinansa äkäinen: "Enhän tiedä niinkään yksin olevani; onhan
minulla monta palvelijatarta mukanani tällä matkallanikin ja toiset
minua kotona odottavat. Heistä on minulle seuraa tarpeeksi asti.
Eikä minulta turvaakaan puutu niin kauan kuin elää vanha enoni,
lähiseutujen mahtavin mies."

"Sinä siis hylkäät minun, Lyyli?" kysyi Arvo alakuloisella, hieman
vapisevalla äänellä. "Nyt ymmärrän sanojesi merkityksen: 'huono
hyljätään kun parempi saadaan'. Sinä siis olet löytänyt minua
paremman! Vaan sano, kuka se olisi tuo minua parempi?" Nuorukaisen
kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän katsoi ihanaan neitoon leimuavin
silmin.

Lyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen
mieltä musertavalla tyyneydellä: "Mistä sinä ongit onkeesi tuon
puheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet
Hatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään
Kangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa."

"Vaan entäs jos ne tulisivat -- minkä vastauksen antaisit heille?"

"Enoni on naimamieheni; -- häneltä heidän tulee vastausta pyytää!"

"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?" kysyi Arvo
niin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.

"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista
ei hän mitään tiedä", vastasi Lyyli, purren huuleensa.

"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen."

"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan
kysymyksilläsi?" -- Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen
silmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä
pyörrytti.

"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme
ja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?"

"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina
Ukon juhlaan asti." Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan.
Naurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: "Silloin Kekrin juhlassa oli
niitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun
on mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!"

"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun
molemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset
kosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken."

"Olisinko todella puhunut niin tyhmästi? Ell'et vaan muista väärin?
-- Se ei käy laatuun. Muistathan vanhan sananlaskun, joka sanoo: ken
ei tahdo noudattaa maan tapoja, muuttakoon maasta pois."

"Sinä olet kummallinen nainen, Lyyli. Sinusta ei tule hullua
viisaammaksi."

"Joka kerran on hullu, hän älköön pyrkikö viisaaksi, vaan tyytyköön
onneensa." Noustuansa seisaallensa jatkoi Lyyli leikillisellä äänellä
puhettansa: "Kas niin! Nyt on kaikki valmisna. -- Tässä on tuo pienen
pieni seppele, jonka sidoin sinua varten." Hän heilutteli sormellansa
rippuvaa pientä kukkaisseppelettä.

"Sen siis annat minulle muistoksi?" kysyi Arvo ja kurotti kätensä
seppelettä ottaaksensa.

"Äläpäs? -- En tiedä varmaan, annanko sen ollenkaan sinulle, koska
olet noin pahalla tuulella. Vaan kuitenkin! Jos lupaat olla oikein
ilokas pian alkavissa kisoissa, niin saat sen!"

"Täytyyhän minun luvata. Mikäs muu neuvoksi? Olen vielä liian nuori
epätoivoisena järveen hypätäkseni", väitti nuorukainen ja sai nyt
lemmittynsä kädestä tuon hänen mielestänsä niin arvokkaan seppeleen.

"Järvellä soutaa eräs suuri vene. Mistä kaukaa tulijat lienevät?"
huudahti samassa joku nuorista naisista.

Kaikkein silmät kääntyivät nyt järvelle päin. Uteliaammat juoksivat
aina Pyhäjärven rannalle asti.

"Puvuistansa tunnen, että ovat Lempääläisiä", arveli yksi läsnä
olevista nuorukaisista.

"Ja se mies, joka pitää perämelaa, ei ole kukaan muu kuin Hieraniemen
Paavo", vakuutti toinen.

"Hieraniemen Paavo!" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa
synkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: "Eikö Hieraniemen Paavo ollut
yksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?"

"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan
kuin olisi ollut haltioissaan", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen
nauramaan.

"Minkä vastauksen hänelle annoit?"

"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana
kuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat
hänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat
kunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia
he tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat
hevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään
tallissakaan", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.

"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet
-- millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?" Arvo oli
silminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä
kuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.

"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä
myydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon
kosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia
lunnaita tarjoomaan."

"Onko hän käynyt siellä?"

"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta."

Arvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä
ollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin
suuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.



Toinen luku.


Vene laski nyt maalle ja matkailijat, yhteensä kaksikymmentä miestä,
astuivat maalle. He olivat monellaisilla aseilla varustetut, mutta
muut aseensa, paitsi vöissänsä riippuvat puukkonsa, he jättivät
veneesen.

Etevin heistä niin ryhtinsä kuin asunsa puolesta oli perämelan
pitäjä, Hieraniemen rikkaudestansa kuulu isäntä Paavo. Paavo oli
vielä nuori mies, Arvoa vähän vanhempi, ehkä viidenkolmatta vuotias.
Hänen muotoansa olisi voinut sanoa somaksi ja miehekkääksi, ell'ei
siinä olisi kuvautunut rajatonta ylpeyttä, toisinaan ilkeyttäkin.
Kuitenkin oli Paavo suuri taituri teeskentelemisessä, jotta hän
mestarillisesti osasi salata ilkeytensä, milloin tahtoi sitä pitää
salassa. Mutta ylpeyttänsä ei hän yrittänytkään salaamaan, sillä
hän piti sitä luonnollisena etuoikeutenansa ja kunnianansa. Muuten
hän oli puettu yhtä hienoon pukuun kuin Arvokin, mutta reunukset ja
koristeet hänen mekossansa ja lakissansa olivat toista kuosia kuin
reunukset ja koristeet Arvon mekossa ja lakissa.

Sivumennen tervehdittyänsä muutamia tuttavia astui Paavo sille
paikalle, missä Arvo ja Lyyli seisoivat. Ensinmainitulle nyykähytti
hän päätänsä ylpeästi ja loi häneen uhkaavan ja vihaisen silmäyksen.
Kääntyneenä Lyyliin sanoi hän herttaisella äänellä: "Hyvää päivää
lemmettäreni! Terveisiä Hieraniemeltä."

"Kiitoksia vaan! Mitä kuulumisia Hieraniemeltä?"

"Kyllä isännällä siellä on paljon puuhaa ja tointa niinkuin suuressa
talossa ainakin. Avarat pellot ovat touvolle valmistettavat ja saalis
Ahtolan vainioiltakin aittoihin korjattava. Muuten seudut siellä ovat
ihanaiset kuin ennenkin ja käet kultarinnat kukkuvat kuusikoissa ja
lehdiköissä, mutta haikealla äänellä, kun ei talossani ole emäntää
niiden kukuntaa kuuntelemassa."

"Kai se käille onkin suurempi vahinko kuin talolle", intti Lyyli.

"Vai rupeat kokkapuheita virittämään. Olet muka vihoissasi siitä,
ett'en jo enosi tahdon mukaan kosiomiesteni keralla ole käynyt
Liuksialassa. Tarpeellisten lunnaiden ja sopivien kihlojen puute
ei suinkaan ole ollut esteenä, siitä voit olla vakuutettu. Onhan
talossani tavaroita, jos on jotakin. Muut kiireelliset toimet ovat
estäneet minua matkalle lähtemästä, mutta sinun ei enää tarvitse
kauan odottaa, sillä pian tulen."

Lyyli punastui harmista. Hänen huulensa vetäytyivät ylpeään hymyilyyn
ja hän laski uhaten molemmat kätensä kupeisinsa. Ylenkatseellisilla
silmäyksillä hän mittaeli Paavoa kiireestä kantapäähän asti. -- Näin
seisoessaan oli hän valtaavan kaunis, loukatun vihan-jumalattaren
todellinen mallikuva.

Hetken ääneti näin katsottuansa Paavoa, lausui Lyyli pilkallisesti:
"Sellaista miestä ei ole Liuksialaan odotettu. Toivotaan vaan, että
hän olisi tulematta. Siten hän pääsisi pahasta pilkasta, repaleiset
rukkaset välttäisi."

Hieraniemen nuori isäntä joutui hämille. Pitkään aikaan hän ei
tiennyt mitä sanoa. Vihdoin hän virkkoi: "Miksikä nämä tällaiset
soimaukset? Onhan asiasta enosi kanssa sovittu ja sinun kanssasi
myös."

"Asiasta on tosin vähän puhuttu, mutta mitään lupausta ei ole
annettu; ja tuskin annetaankaan", vastasi Lyyli, ylpeästi nyykäyttäen
päätänsä.

"Nyt et sinä pysy totuudessa, Henrikka!" sanoi Paavo harmistuneena.

"Äläpäs huoli pilkata minua haukkumanimellä!"

"Haukkumanimellä? Mikä on haukkumanimi?" kysyi Paavo hämmästyksellä.

"Se nimi, jolla minua puhuttelit."

"Henrikkako?"

"Niin, juuri se."

"Mutta onhan se toki nimesi. Henrikaksi sinut nimitettiin kasteessa
pyhän Henrikki-piispan muistoksi."

"Minä en huoli kasteesta niin mitään! Jos mustatakki kristitty pappi
on minun pääni pessyt taikka on ollut pesemättä, se on minusta
yhtä! Kyllä kai se lienee mahdollista, että vanhempani väkivallalla
uhattuina taikka muukalaisten valheellisten lupausten vietteleminä
joskus ovat antaneet minulle tuon kirotun nimen, jonka nyt olen
hylännyt. Uskottavat ihmiset todistavat, että minua pienenä lapsena
sanottiin Lyyliksi. Lyyli siis on oikea nimeni eikä mikään muu."

"Vai näinkö on asian laita! -- Mitäs sinä, Hatanpään Heikki, sanot
neitosesta, joka hylkää nimensä?" Paavo kääntyi Arvon puoleen.

Arvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta.
Vaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan
olivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä,
niihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli
ihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta.
Kuitenkin hän heti vastasi: "Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten
kirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri,
haudattiin Nousiaisten kirkkoon.] -- täällä niitä ei ole."

Hieraniemen Paavo purskahti nauruun. "Ha! ha! ha! Oletko sinäkin
luopunut ristimänimestäsi!" huudahti hän pilkallisella äänellä.
"Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla,
innolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen
synneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja
mökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös
uuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin
omistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!"

Hatanpään Heikki -- jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä
nimellänsä -- puri kiukusta huuleensa. "Minä en olisi" -- alkoi hän
väittää -- "ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen,
ellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja
kaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa
niin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin
suurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa
tuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon
seinään.' -- Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota
tuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo -- ajattelin
-- löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin.
Tokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin
Hieraniemellä. -- Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät.
Häviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka
vaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa."

Hieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.

"Tukitse parjaava kitasi!" huusi hän vihan vimmassa. "Vai vertailet
sinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka!
Kehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön!
Minä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi,
että sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille." Paavo veti
puukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat
läsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja
pidättivät häntä.

"Päästäkää minut irti!" -- kirjasi Paavo. -- "Minä tahdon silpoa tuon
Heikki-heturin pääkallon kahtia!"

"Päästäkää mies irti vaan -- potkaisemalla minä Hieraniemeläiset
työnnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!" sanoi
Arvo ylpeästi, mutta tyynesti.

Paavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä,
jotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: "Ell'et jo
lakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo
selkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi
jäähdyttämään!"

"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla!
Sellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja
sääntöjä loukkaava", väitti toinen.

"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä --
aivan kuin kettu loukussa", ilveili Lyyli.

"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan
tuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän
tahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin
raivoisan mielipuolen ainakin!" sanoi kolmas nuori mies.

Ankara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös
kovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli
olevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset
pitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt
joutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi,
kuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.

Kooten kaiken malttamuksensa lausui hän: "Vihani jo on lauhtunut.
Tulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti
hävyttömillä kokkapuheillansa." Hän jätti sanomatta, että hänen
mielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli
muuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen
kilpakosijansa.

"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi", sanoi Hatanpään
Heikki.

"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!" varoitti Lyyli.
"Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille."

"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä
siksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä
en ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle
vertoja vetämään."

Paavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä,
asettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä
tarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät
poika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa
ottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat
vanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin
lähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.

Noin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin.
Riveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun
rivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin.
Kukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi.
Kun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain
askelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä
taaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen
yksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:

    Ikävä on yksin olla
    Pojan poloisen,
    Löytäisin mä ehkä tuolla
    Sydänkäpysen.
    Ehkä kultain löytäisin,
    Armahani tapaisin.

Siihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita
kantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa:

    Tyttöjä on paljon täällä --
    Teistä eivät huoli vaan!
    Tulkaa tällä kevätsäällä
    Rukkaset nyt ottamaan!

Todisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille,
käänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.

Hetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta
osoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti
heiluttaen käsiänsä ja päätänsä:

    Rukkasetko? -- Tyttö raukat,
    Nyt me teemme niinkuin haukat:
    Ryöstämällä kultansa
    Jokainen nyt ottaa saa!

Tytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen
ohessa ääneen huutaen:

    Juoskaa tytöt! -- Meitä haukka
    Ajaa takaa täyttä laukkaa!

Nähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä
syntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä
poikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni
valitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin
helposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi
eli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut.
Toisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli
useammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu
hyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki
estää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta,
kaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.

Näin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat
heistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät
juoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta
hänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian
saavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet
jos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua.
Tähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja
kekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin
tarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen
voiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä,
toisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen -- se ei
ollut leikin säännöissä kielletty -- niin ankaralla vauhdilla, että
olkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan,
milloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan
törmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä
selkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua,
väliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin;
toisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin
ankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut
leikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan
välillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä
tavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää.
Lyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi
hänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään
tuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä
kilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin
taistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi
yhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui
virtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä.
Tuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.

"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa
missä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!" -- huudettiin
monelta taholta.

Vihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat
loppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi
henkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat
tukehtua. -- Paavo sylkäsi -- hänen suustansa tuli verta.

"Sinä syljet verta Paavo! -- sinä olet voitettu! -- väisty jo!" --
änkkäsi Hatanpään Heikki.

"Veri tuli vaan hampaistani! Minäkö väistyisin! Sitä saat odottaa!"
-- vastasi Hieraniemen Paavo ja ryntäsi taas hurjasti Heikkiä vastaan.

Ottelu sai yhä kauhistavamman muodon. Kiviä ja turpeita, joita
taistelijat potkaisivat irti maasta, sinkoili sinne tänne heidän
ympärillänsä. Hengähtämättä katselivat läsnäolijat tätä vimmattua
leikkiä.

Vihdoin huusi yksi tytöistä: "Käy heidän luoksensa Lyyli! Muuten he
tappavat itsensä, kun ei kumpikaan heistä väisty."

Lyyli oli tullut vaaleaksi. Häntäkin kauhistutti tuo hurja ottelu,
johon hän oli viattomana syynä. Kuultuansa kehoitussanat rupesi hän
heti juoksemaan taistelijoita kohden.

Nämät huomasivat sen ja heidän intonsa, heidän raivonsa kiihtyi.
Molempien mekot olivat jo monesta kohden repaleissa, Paavon
vasemmasta olkapäästä virtaeli veri, mutta tuskaa saadusta vammasta
hän ei tuntenut eikä väsymystäkään. Jota lähemmäksi Lyyli läheni,
sitä ankarammin hänen kosijansa ottelivat, sitä hurjemmiksi he
hurjistuivat. Lyyli oli jo aivan lähellä. Viimeinen päättäväinen
rynnäkkö oli tehtävä. Kiistailijat katsoivat toinen toiseensa tulisin
silmin, kumpasenkin katseissa kuvautui rohkeutta, intoa ja vihaa.
Kumpainenkin heistä tunsi, että ottelu nyt oli lopussa, ratkaiseva,
voiton taikka häviön tuova hyökkäys kestettävä.

"Sinun täytyy väistyä syrjään, jos vaikka taivahinen Ukko minut
löisi nuolellansa!" -- huusi Hatanpään Heikki ja karkasi ponnistaen
kaikki vielä jälellä olevat voimansa Paavoa vastaan. Paavo horjahti,
kompastui ja kaatui.

Heikki otti Lyylin molemmin käsin uumasilta ja nosti hänet ilmaan,
huutaen: "Minä olen sinut voittanut, Paavo: Kas tässä on suloinen
voiton-saaliini!"

Raikuva mieltymyshuuto kajahti samassa läsnäolevien huulilta.



Kolmas luku.


Kun Heikki laski Lyylin maahan ja katsoi hänen silmiinsä, oli hän
niissäkin näkevinänsä voiton riemua. Oliko Lyyli todellakin iloinen
siitä, että hän, Heikki, oli päässyt voitolle? Heikin teki mieli
kysyä sitä Lyyliltä, mutta häneltä puuttui uskallusta siihen.
Samassa nousi Paavokin taas seisaallensa ja huudahti hurjistuneena:
"Älä liiallisesti kopeile Heikki! Sinä et minua voittanut, vaikka
kamppaamalla sait minun kumoon. Tuo oli ilkeää petosta, hävytöntä
kisoissa noudatettavien sääntöjen loukkaamista. Tiedätkö ensinkään
millä tavoin rehellisten ihmisten kesken kisaillaan, sinä kurja
nolokka?"

Hatanpään Heikki suuttui tästä Paavon parjauksesta niin kovin, että
hänen kasvonsa kalpenivat. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi. Mutta muutamat saapuville tulleet nuorukaiset ottivat
häntä puolustaaksensa.

"Äläpäs virkkaa sellaista, Paavo! Me tunnemme Hatanpään Arvon ja
tiedämme, että hän kisoissa niin hyvin kuin tositöissäkin välttää ja
vihaa petosta" -- sanoi yksi heistä.

"Minä vakuutan kunniani kautta, ett'ei Arvo kampannut. Tarkkuudella
seurasin otteluanne alusta loppuun asti ja näin selvästi omin silmin,
että Hatanpään Arvo suoralla ryntäyksellä syöksi Hieraniemen Paavon
kumoon" -- lisäsi toinen.

"Aivan samalla lailla tuo tapahtui kuin ainakin, koska väkevämpi mies
taistelee heikompaa vastaan" -- väitti kolmas.

"Niinhän oli, hyvät ystävät! Minä en ole milloinkaan kisoissa enkä
painelussa ketään kampannut" -- vakuutti nyt vihdoin Heikki itsekin.

"Vai pidätte te kaikki Heikin puolta!" -- sanoi Paavo kiivaudella.
-- "Siinä teette väärin. Te olette hänen ystäviänsä, ettekä pysy
totuudessa. Tunsinhan minä selvästi, että hän kamppasi. Se on
ihan varma asia, josta ei koukutellenkaan pääse mihinkään. Kuinka
olisikaan hän muuten saanut minut kaatumaan. Näittehän että minä
kaiken aikaa ottelun kestäessä osoitin olevani häntä väkevämpi?"

"Sitä ei kukaan meistä nähnyt!" -- huudahtivat kaikki läsnä olevat
nuorukaiset yhteen aikaan.

"Päin vastoin näytti jo heti kohta alussa siltä kuin olisi voitto
ollut kallistumaisillansa Hatanpään Arvon puolelle" -- intti yksi
heistä.

Hieraniemen Paavo joutui raivoon.

"Niin monta kuin olette, te valhettelette!" -- huusi hän. "Täytyyhän
jokaisen teistä tietää sen, että minä olen vahvempi kuin Heikki. Sen
tahdonkin nyt heti kohta osoittaa. Tuleppas nyt mies minun kanssani
painia lyömään! Tuleppas nyt, jos uskallat, sä Hatanpään tuhma
raukka! Niin sinut viskaan nurmelle, että suolet ovat vieressä!"

Heikki oli kovin vihoissaan näistä Paavon parjauksista. Hänen
silmänsä säihkyivät tulta ja hän hengähti syvään. Äänensä pysähtyi
hänen kurkkuunsa. Vihdoin sai hän sanotuksi: "Kyllä vaan tahdon
näyttää, että Hieraniemen suuren suupaltin voimat ovat yhtä vetelät
kuin hänen sanansakin. Näin meikäläiset moisia miehiä pitelevät!"

Heikki oli viimeisiä sanojansa sanoessansa molemmin käsin tarttunut
Paavoon. Läsnäolijat vetäytyivät syrjään, jotta alkanut painiminen
voisi tapahtua esteettä ja kenenkään tiellä olematta.

Hurja oli tämä painiminen: kaksi väkevää nuorta karhua siinä kiisteli
kumpiko heistä olisi vahvempi ja vikkelämpi. Mutta tämä painiminen
oli yhtä lyhyt kuin kiivas. Vihansa vimmassa oli Hieraniemen Paavo
arvannut äskeisestä kiistailusta jälelle jääneet voimansa liian
suuriksi. Hänen voimakkaat ja ankarat ponnistuksensa häntä eivät
auttaneet, Heikki heitti hänet allensa.

"Nyt olen sinun kahdesti voittanut! Joko nyt lakkaat ylpeilemästä ja
kerskailemasta?" -- sanoi Hatanpään Heikki nousten seisoallensa.

"Nyt tässä ei ensinkään enää ole mitään syytä kiistaan. Ota, Arvo,
Lyyli kumppaliksesi ja lähdetään kisoja jatkamaan!" -- kehoitti yksi
nuorista miehistä.

"Olet jo selvän selvästi näyttänyt, ett'ei Hieraniemen Paavo sinne
maillekaan ole sinun väkeisesi" -- väitti toinen.

Paavokin oli taas rynnännyt seisaallensa ja asettautunut seisomaan
Heikin ja Lyylin väliin.

"Sinä et ole minua väkevämpi, Heikki, vaikka salakujeillasi sait
minut kaatumaan! Etkä sinä Lyyliä saa kumppalikses! Ennen tässä
käydään miekkasille, tasapäässä tappelussa telmetään, kuin sinä
Lyylin kanssa lähdet kisoihin!" -- huudahti hän.

"Tule kanssani Lyyli! Mies on mielipuoli" -- sanoi Heikki tyynesti.
Lyyli aikoi mennä, mutta Paavo esti häntä siitä. Tästä nuori tyttö
suuttui ja lausui kiivaasti: "Mitä siinä tuumaat mieletön houkkio?
Oletko ensi kerran läsnä Ukon juhlassa, koska et tiedä, että on
velvollisuuteni käydä voittajasi kerällä kisoihin?"

"Kumpiko meistä on voittaja, sen saamme vast'edes nähdä! -- Heikillä
ei ole mitään oikeutta sinuun" -- intti Paavo.

"Olisko sinulla muka jotakin oikeutta minuun?" -- kysyi Lyyli
ylpeästi, punastuen vihasta.

"On kyllä. Kekrin juhlassa lupasit käydä minun kerallani miehelään ja
kosiomiehilleni vastattiin, että kaupassa pysytään, jos täysi hinta
suoritetaan. Sen aionkin viipymättä suorittaa!"

"Suorita vaikka mitkä hinnat! Minusta ei sittenkään tule Hieraniemen
emäntää!" -- tiuskasi Lyyli tulistuneena, uhkaavin silmin katsellen
Paavoa.

"Ehkä toki tulee. Sinulla ei enää ole tämän kaupan suhteen paljon
sanomista" -- lausui Paavo hilliten paisuvaa kiukkuansa.

"Mutta ehkä on minulla sen enemmän", -- sanoi eräs vanha
harmaatukkainen ukko, joka vast'ikään oli lähestynyt. Vanhus oli
vartaloltaan kookas ja hänen ryhtinsä osoitti arvokkaisuutta
ja miehuutta. Se oli Lyyli neidin eno. Nuorikot vetäytyivät
kunnioituksella vähän syrjään.

"Terve jalo vanhus! Hauska mun on nähdä, että Tavelassa aika säästää
vanhan voimat, jättää loukkaamatta kaikki kokeneen jäntevyyden.
Soisin että omassa talossani vertaisesi kerta kasvaisi ja ylenisi",
-- puhui Paavo ukolle tervehdykseksi.

"Syntyi siellä Hieraniemellä kerran vahva mies ja suuri sankari,
jonka maineesta metsät kajahtelivat. Isä vainajasi se oli. Olenpa
hänen kanssansa käynyt retkillä kaukaisessa Karjalassa, vieläpä
vienojen Venakkojen kodissakin. Silloin olimme molemmat, minä
niinkuin isäsikin, nuoret. Kun eräältä näiltä retkiltä palasimme
kotia, oli äitisi sinun synnyttänyt ja antanut vieraan muukalaisen
miehen sinun pestä. Niin kovin suuttui siitä Vuokki, isäsi, että
heti paikalla heitti henkensä. Tuoni väkevän Vuokin voitti; muuta
voittajaa hän ei tuntenut, mutta sinut työnsi Arvo Hatanpäästä
äsken kahdesti maahan!" Paavon posket lensivät tulipunaisiksi. "Tuo
tapahtui sattumalta, sen vannon -- sattumalta vaan!" -- änkkäsi hän.

"Älä vanno: väärät valat kovin kostaa Ukko taivahinen" -- sanoi
vanhus vakaalla äänellä, lisäten: "Sen kyllä myönnän ettäs olet
väkevä mies sinäkin, mutta ei niin väkevää ett'ei toista väkevämpää!
-- Naima-tyttärestäni te äsken tässä kiistelitte?"

"Niin teimme. -- Jo kohta olen aikonut tulla Liuksialaan kaupan
suorintaan" -- vastasi Paavo.

"Ei ole tulemista, ell'eivät sinulla ole täydelliset lunnaat maksaa."

"Ne ovat minulla varoilla" -- vakuutti Paavo. "Sitä kovin epäilen.
Niin kuuluisaa ja kallista tyttöä, kuin Lyyli on, ei vähillä
lunasteta. Kainun maassa hänestä puhutaan ja Karjalan varallisimmat
miehet häntä toivovat omaksensa. -- Mitäs kultia ja hopeita ja kuinka
paljon?"

"Sä tunsit isäni ja tiedät, että hän matkoiltansa toi paljon
kalleuksia mukanansa ja monta lajia: sormuksia, renkaita ja astioita.
Niin paljon niitä löytyy, kuin paras puntasi Liuksialassa voi kantaa!"

"On siinä jotakin" -- virkkoi ukko hetken mietittyänsä.

"Varakas Tavela, sä uroista kuuluisin ja neuvon-antajista viisain!
Kuuleppas minunkin tarjoomustani!" -- sanoi Hatanpään Heikki
lähestyen kunnian-arvoisaa ukkoa. "Jos mitä tahansa ja kuinka paljon
Hieraniemen Paavo lupaa, niin panen siihen toisen verran lisäksi."

"Sinä et voi sitä lupaustasi lunastaa!" -- kiljasi Paavo.

"Ei ole koskaan ollut tapani luvata sellaista, jota en jaksaisi
täyttää. Neljä kotiseutuni rikkaimmista miehistä saan takaajiksi
siihen, että kaiken lunastan, mitä lupaankin. Kahta kertaa
suuremmat lunnaat lupaan kuin Hieraniemen Paavo!" Vanha Tavela
katsoi vuorotellen molempiin kilpakosijoihin vastatessaan: "Minä
tiedän, että sinä, Arvo, olet rikkain mies näillä seuduilla.
Sinun isällesi soivat Tuonelan haltijat pitkän i'än ja hän kokosi
aikanansa toimeliaisuudellansa paljon tavaroita, siten suuressa
määrässä lisäten esi-isiltänsä perittyä pääomaa. Sittemmin olet
itse onnellisesti ja menestyksellä käynyt kauppaa saksojen kanssa
satamassa, jok'ainoalta matkaltasi tuoden mukanasi kotia kalliita
aarteita. -- Hieraniemen talo sitä vastoin on, pelkään mä, Vuokki
vainaan kuoltua köyhtynyt. Miehuudessakin ja voimain suhteen olet
osoittanut olevasi Paavoa etevämpi... Hm... Vielä ei aika kiiruhda,
että Lyyli menisi miehelle kainalokanaksi. Vielä voipi sinuakin
jalompia ja rikkaampia kosijoita ilmestyä, kulta- ja hopeavaljaissaan
korskuvia hevosia saattaa saapua Liuksialan pihalle... Mutta kyllä
kai asian laita niin on, että et sinä, Hieraniemen Paavo, kykene
Lyylistä kiistelemään Hatanpään Arvon kanssa. Löytyyhän niitä
vähemmän mahtavia neitoja sinun varakses!"

Paavo puri, nämät sanat kuultuansa, hampaitansa yhteen vihasta. Hänen
äsken tulipunaiset kasvonsa muuttuivat kalman vaaleiksi.

"Vai sellaistako säveltä täällä tätä nykyä soitetaan!" lausui hän,
kotvasen kuluttua, vihoissaan. "Minusta on tehty hirveätä pilkkaa!
Oohoh toki! Luuletteko, kurjat tyhmykset, että ai'on kostamatta
moista pilkkaa kärsiä? Eipä kuitenkaan! Vielä Hieraniemen Paavo saa
ylpeän Tavelan ja Liuksialan liedon tyttären kipeästi katumaan,
että he ovat häntä loukanneet. Ja sinä Heikki moukka -- oletpa pian
huomaava, että olen sinua väkevämpi! -- Ohoi seuralaiseni! Nyt
meikäläiset lähtevät täältä pois!"

"Siinä teettekin viisaasti, että lähdette! Eihän teistä olekkaan
ollut muuksi kuin kiusaksi ja harmiksi juhlallemme eikä teitä täällä
kukaan kaivanne", -- lausui vanha Tavela ylpeästi. "Kiusaksi ja
harmiksi teidän juhlallenne! _Teidän_ juhlallenne! Ha! ha! ha! --
Katsokaa vaan, ett'ei musta Tuomas teitä kurjia paista juhlateuraina!
Hän ei vielä olekkaan kuollut, niinkuin luulitte. Kyllä vaan hän
teidät tyhmykset polttoroviolla paistaa pyhimystensä kunniaksi,
ennenkuin huomispäivän aurinko uittaa säteitänsä Tammerkosken
pyörtehissä. Ha! ha! ha!" -- pilkkasi Paavo äänellä, jonka viha sai
kamalasti värähtelemään.

"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta
emme häntä pelkää", -- vastasi Hatanpään Heikki.

"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!" -- ilkkui Paavo.

"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!"
-- huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa
varteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? "Juhlan rauhaa
et saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja
pahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin
sen puremisestakaan kiivastuvat."

Hieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen
ja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen
hyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua,
joka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä
lukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi,
sillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: "Arvoisa Tavela!
Nyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua,
sillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies
on heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te
melkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni
Vuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo
mies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy
sellaisesta juuresta?"

Vanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää,
että se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli
häntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan
tuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin
rauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi
siitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.

Leppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: "Taisin minäkin äsken
liiaksi kiivastua -- mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä
on ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa
toverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän
välillämme taas tehty." Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon
Paavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:

"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin
tekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän
ystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä,
että tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin
käyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän,
että äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun
pitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta
puuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta."

"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus
astuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin,
maassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli,
joidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän"
-- väitti ukko Tavela hyvillä mielin.

Tulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.

"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni
unhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon
kautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!" -- vakuutti hän innostuneena.

Ukko Tavelan muoto synkistyi.

"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! -- Oletko kristitty? Etkö vielä ole
luopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?" -- huudahti hän kiivaasti.

Hieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen
kurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.

"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen
kautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita
lapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun", -- lausui
hän sitte.

"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?" -- kysyi ukko.

"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan
ollut kristitty muuta kuin nimeksi. -- Mutta johtuu taas mieleeni
sama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on
vielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi
kuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää."

"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme
sille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös
kristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo
työ tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä" -- sanoi Tavela
ja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen
kovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei
olisi voinut uskoa.

"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa
kristin-uskovaisille tapahtuneen surman?" -- kysyi Paavo.

"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön."

"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja
Turkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle
Karjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan."

"Niinpä kerrotaan" -- lausui Tavela tyynesti.

"Luultava on, että hän sen sijaan nyt sotajoukkoineen karkaa meidän
kimppuumme" -- arveli Paavo.

"Sitä tuskin tarvitsee epäilläkään" -- sanoi Tavela.

"Oletteko ryhtyneet varokeinoihin ja ajatelleet mitenkä vihollista
pitää vastustaa? Tässä on kova kiista käsissä, ankara isku
kestettävänä!"

"Olemme kai. Kaksisataa aseellista miestä seisoo Nokian virran
rannalla vartioitsemassa, ett'ei kukaan vihollinen pääse siitä
ylitse. Jahka juhla on päättynyt nousee tämän joukon luku kolmeen
tuhanteen mieheen. Kauemmaksi Nokian virtaa emme aio, emmekä
uskalla asettaa sotariviämme ennenkuin on saatu enemmän sotilaita
kokoon. Kaikkialle on lähetetty nostokehoituksia, jotta jok'ainoa
mies kiiruhtakoon taisteluun kansamme vainoojia vastaan. Eivätkö
sanansaattajamme ole saapuneet teidän seuduillenne?"

"Ovatpa kyllä. Mutta kun viisisataa piispan ratsumiehistä seisoo
Toijalassa, niin on pelko vallannut miesten mielet, jotta eivät
rohkene tarttua aseisin."

"Millaisia ämmiä!" -- huudahti ukko Tavela suuttuneena. "Etkö
sinä Paavo ota kurittaakses ja kostaakses noille muukalaisille
ratsumiehille? Jos olet isäsi poika, niin löytyyhän sinussa intoa
siihen määrään asti, että kotitienoillasi saat niin monta miestä
aseisin tarttumaan kuin tähän toimeen tarvitaan."

"Kyllä otan sen toimen toimitettavakseni. Luottakaa minuun! Pian
kyllä -- sen vannon pyhästi -- saatte kuulla kerrottavan ahkerista
kostonpuuhistani."

"Kättä siitä, että tämä asia on varma!"

Vahvasti pudistettuansa Paavon kättä, kysyi Tavela: "Etkö aio ottaa
osaa kisoihin?"

Kisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.

Synkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi
tulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin
kerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi
ja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen
äkillistä mielenliikutustansa: "En aio. Hm... Minä en ole sillä
tuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä..."

"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin
käymästä?" -- keskeytti häntä Tavela.

"Eipä suinkaan... Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää
kotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin -- noita
piispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela,
isäni jalo ystävä!"

"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo
konnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin
kostotyösi tapahtuu sitä parempi."

"Olette aivan oikeassa."

"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat.
Heitä kaikki sääli pois mielestäsi."

"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä
ketään", -- vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään
venettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti.
Lempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli
Tavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.

"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat" -- sanoi
hän.

"Lähestyy kuin lähestyykin" -- myönsi Paavo.

"Olisipa teidänkin ollut hauska olla läsnä silloin."

-- "Kaiketi olisi ollut" -- vastasi Paavo, lisäten: "Kuitenkin
lohduttaa minua tuo ajatus, että ukolle kelvollisia teuraita jää
muuallakin teurastettaviksi kuin täällä. -- Vielä yksi asia, jonka
olin unhottaa. Kuka tulee olemaan sen joukon päällikkönä, joka Nokian
virran luona vartoo vihollisia? Kaiketi siihen toimeen on määrätty
urhoollinen mies taikka urhoollisia miehiä?"

"Kuinka urhoollisia, en tiedä ennakolta sanoa, mutta äsken
neuvottelussa karsikkojen luona valittiin Hatanpään Arvo ja minä
siihen toimeen. Minun osani tulee tietysti olemaan neuvon-antajan,
kun olen jo niin vanha, ett'en miekallani voi sanottavaa surmaa saada
aikaan vihollisparvessa" -- vastasi ukko Tavela.

"Vai Hatanpään Heikki! Onneksi! Varmaan teille kaikki asiat
menestyvät hyvin! Hyvästi!" -- huudahti Hieraniemen Paavo ja käänsi
melallansa veneen keulan oikeaan suuntaan. Soutomiehet painoivat
aironsa veteen ja heidän ensi vetämältänsä läksi vene kiireesti
kiitämään Pyhäjärven tyyntä pintaa myöten.

Kotvasen kuluttua kuulivat veneessä kulkijat kimeän äänen päänsä
yli. Kaikki nostivat silmänsä taivasta kohti ja huomasivat että
lokki, laulaen kalanhimoista kevätvirttänsä, pitkillä lumivalkoisilla
purjeillansa purjehti tuolla ylä-ilmoissa.

-- "Tuo on ensimmäinen lokki, jonka näen tänä keväänä. Se lentääpi
Näsijärveä kohti. Suokoot Näsijärven aavat selät sille suotuisan
kesä-asunnon ja runsaan ravinnon! Se on toivotukseni" -- sanoi yksi
soutajista.

Hieraniemen Paavo otti joutsensa, jännitti sen, pani nuolen
asemallensa, tähtäsi ja laukasi. Joutsen jänne helähti ja suhisten
lensi nuoli halki ilman. Tokko se sattui etsimäänsä pilkkaan? Voi!
Lokki parka kiljahti kipeästi ja räpytti hetken aikaa tuskallisesti
siivillänsä. Mutta eivät auttaneet sen ponnistukset. Onnettoman
voimat loppuivat pian ja siivet yhä vielä leveinä putosi se pitkässä
kaaressa alas ilman immen parviloilta.

"Katsokaatte, miehet! Eikö ollut oivallisesti osattu? Nuoli tunki
puhki sydämen!" -- oli Paavo heti ammuttuansa huutanut.

Mutta kenkään ei hänelle vastannut, kaikki kun katselivat, kuinka
lokki parka kuolin-tuskissaan ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä
ylhäällä ilmassa.

"Miksikä tuon viattoman lokin ammuit? Eihän se nyt ollut kalastamassa
sinun kalavesilläsi! Etkö kuullut, että sille toivotin onnellista
ja hupaista kesää? Se oli sinulta väärin tehty, että näin kurjalla
tavalla teit onnentoivotukseni mitättömäksi!" -- sanoi vihdoin
lokille onnea toivottanut soutaja suuttuneena.

"Miksi sen ammuin? Eikö minunkin velvollisuuteni ollut vuodattaa
teurasverta Pyhäjärveen Ukon juhlana?" -- vastasi Paavo ilkkumalla,
lisäten: "Vaan miksikä soudatte noin kehnosti? Voimaa airoihin,
miehet! Nyt on minulla kova kiire ja jok'ainoa hetki on kallis!"



Neljäs luku.


Sill'aikaa seisoi Hatanpään Heikki kisakentällä sivutusten Lyylin
kanssa.

"Rukoilen sinua hartaasti, Lyyli, sanomaan minulle sydämesi totisen
ajatuksen; -- lemmitkö minua?" -- lausui Heikki, tarttuen ihanan
kisakumppalinsa käteen.

"Miksi hyödyksi se sellainen tieto voisi olla sinulle?" -- kysyi
Lyyli nauraen.

"Miksi? Siihen vastaukseesi perustaisin tulevaisuuteni toiveet.
Ajatteleppas! Jos nyt joku minua vieläkin rikkaampi kosija
ilmaantuisi, niin tietäisin varmaan, ett'et hänelle menisi, jos minua
lempisit. Et menisi, vaikka enosi Tavela mitä sanoisikin!"

Lyyli ummisti kauniit huulensa ikäänkuin arveluttavan epäilyksen
merkiksi ja vastasi uhalla nyykähyttäen päätänsä: "Hm... Minä en
ollenkaan uskalla väittää kiivasta enoani vastaan! Kyllä minun
sanaakaan hiiskumatta ehdottomasti täytyy kaikissa asioissa häntä
totella."

"Se ei ole totta, Lyyli! Kaikki ihmiset tietävät kertoa, että sinä
olet enosi silmäterä, ett'ei hän henno kieltää sinulta pienintäkään
pyytämääsi, vielä vähemmin vaatia sinua tekemään jotakin tahtoasi
vastaan!"

"Niin... kylläpä se on totta, että eno minua pitää hyvänä... mutta
en häntä vastaan kuitenkaan koskaan tohdi kinata" -- väitti Lyyli.

"Sinun ei koskaan ole tarvinnut sitä tehdä, kun hän aina suostuu
kaikkiin, mitä mielit."

"Ei olekkaan, se on kyllä totta... Hm... Mutta eihän tuo, Arvo kulta,
olisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita,
joista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!"

"Voi, sanoitko minua kullaksi!" -- huudahti Heikki iloisesti ja
tarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.

"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein:
'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?"

Hatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.

"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet
tulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla
heidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja
hopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! -- Ethän sinäkään, Arvo,
ole kehnoimpia kehujia!"

"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen" -- vakuutti
Heikki.

"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja.
Mutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään
ole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut
totta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska
kuunnella!"

"Sinä puhut aina vaan _paremmista_, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan,
pidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?"

"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin
sen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle... Mutta nyt pyydät minua
itseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä
toiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee,
itsensä antaminen toiselle!" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä
sormellansa. "Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!"

"Enpä niinkään."

"Anna siis minulle suora vastaus!"

"Jahka taistelumme kristityitä vastaan on päättynyt ja rauha päässyt
maassa valtaan, niin keskustellaan tästä asiasta tarkemmin."

"Taistelussa vihollisiamme vastaan olisi minulla kymmenen miehen
voima, jos tietäisin, että rakastat minua!"

"Uskottele vaan minulle sellaista! Jospa tässä liian paljon tulisin
sanoneeksi, niin varmaankin vaaran sattuessa pötkisit pakoon,
ajatellen: nyt pitää paeta, sillä jos kaadun verihini, niin en saa
Liuksialan Lyyliä vaimokseni. -- Sellainen sen seikan laita on!"

Tämän sanottuaan rupesi Lyyli taas iloisesti nauramaan. Hatanpään
Heikki katseli ihastuksella, mutta raskaalla mielellä tuota
lemmetärtänsä, jonka viehättävä muoto hänen näin nauraessaan oli
viehättävämpi kuin muulloin.

"Sinä olet todellakin eriskummallinen nainen, Lyyli! Tuskalliselta,
mutta kuitenkin autuaalta, sanomattoman autuaalta tuntuu lempiä
sinua!" -- lausui Heikki.

Samassa kuului merkillinen suhina ilmassa ja ennenkuin Heikki ja
Lyyli olivat ehtineet tutkia syytä siihen, pudota ropsahti nuolen
lävistämä lokki Lyylin jalkojen eteen.

Lyyli säpsähti ja kavahti muutaman askeleen taaksepäin. "Älä
peljästy, Lyyli! Tuo vaan on nuolella ammuttu lokki" -- kiiruhti
Heikki sanomaan.

"Voi, lokki-raukkaa! Nuoli istuu vielä sen sydämessä! Katso kuinka
veri on vuotanut haavasta ja tahrannut sen kauniin lumivalkean
hameen!" -- huudahti Lyyli ja kumartuen maahan silitteli hän
kädellänsä kuollutta lokkia.

Taisipa tytön hienosta kädestä lähteä jonkunmoinen sähkövoima, sillä
lokki nosti nokkansa maasta ja pudisteli vielä kerran siipiänsä:
sitte ei enää liikahuttanut jäsentäkään.

"Mitähän tämä ennustanee?" -- sanoi Lyyli katsoen levottomasti
Heikkiin.

Niinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni
tapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa
suurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat
jättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin
ympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä
silmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin
kaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki
yksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta
mitä? Onneako vai onnettomuutta? -- kas siinä oli kysymys. Nuoli
oli lävistänyt sen sydämen -- se oli paha merkki; lokilla on vaalea
karva, ihan lumivalkea -- se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa,
pitkällistä tautia ja sairautta. -- Entäs mistä se oli tullut, kuka
oli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista.
Joku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret
taikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin
arveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen
tapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista
silmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin,
lokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa
ollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.

Vihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja
noita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että
ihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin
tapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.

"Asia on aivan selvän selvä!" -- huusi hän julmalla, kimakalla
äänellänsä. "Tässä on lokki ja lävistetty sydän -- se tietää pikaista
kuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut -- se
tietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse
mihinkään."

Lyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän
tarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä
vastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.

"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset
milloinkaan käy toteen -- sen olen usein huomannut", -- kuiskasi
Heikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin,
kiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti
koski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin
päätänsä ruvennut huimaamaan.

Vanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan
mistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja
ärjäsi suuttuneena: "Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit
lasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo
tuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja
sattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen."

"Sitä pahempi!" -- kiljasi Taara levitellen käsiänsä. "Lyyli on
hyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on
pahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän."

"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli
rehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän
tuittupäinen", -- tiuskasi Tavela.

"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti -- mitä
sanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi -- mutta
rosvolaisten rotua sanotaan olleen" -- intti Taara.

"Mitä rotua oli, sitä en tarkoin tiedä, mutta Itä-Karjalasta Vuokki
hänen toi -- olin itse mukana samalla matkalla -- ja kaunis oli tyttö
kuin päivän paiste. Hän kiemuraiset kiharansa kiilsivät kuin kaarneen
rintahöyhenet ja hänen mustat silmänsä säteilivät tulta niinkuin
kesän-aurinko", -- sanoi Tavela.

"Niin, niin. Siinäpä ollaan. Musta muoto, musta mieli! Paavo onkin
tullut äitiinsä -- niinkuin jo sanoin. Eikä siinä mikään auta --
kyllä tuo lokki kuoleman sanomaa tuli tuomaan", -- pälpätteli Taara.

"Suusi kiinni akka!" -- ärjäsi Tavela.

"Ennustuksista ei pääse pakoon!" -- kiljasi tietäjä-akka.

"Vait! Paikalla vaiti sä valhekielinen hylkiö!" -- käski Tavela
ja lisäsi kääntyen läsnä olevaan nuorisoon; "Ajakaatte pois tuo
kurja viheliäinen konna! Syöskäätte hänet vaikka Tammerkoskeen
vesisyöpäläisille syötiksi!"

Enemmän hänen ei tarvinnut sanoa. Muutamat pojat tarttuivat heti
Taaraan ja viskasivat hänet pitkän matkan päähän siitä, missä hän
oli seisonut. Akka kaatui, mutta nousi kohta taas jaloillensa ja
läksi kauheasti noituen ja sadatellen pakoon minkä koivet kestivät.
Muutamat pojista läksivät häntä ajamaan takaa, huutaen: "Hei Taara!
Juokse hölkötäppäs parempaa vauhtia! Muuten me saamme sinut kiinni!"

Tämä ämmän pakoon juoksu ja pahan-elkisten poikain takaa-ajaminen
oli niin hullunkurisen näköistä, että kaikki katsojat purskahtivat
nauruun. Itse Lyylikin nauroi tahtoansakin vastoin, vaikka hänen
mielensä oli raskas ja pahoja aavistuksia täynnä.

Näyttipä siltä ikäänkuin tämä sydämellinen nauru olisi saanut tuon
lokkia koskevan asian läsnäolijain mielestä haihtumaan. Siitä tuskin
enää ollenkaan puhuttiin ääneen. Siellä täällä vaan kuiskailtiin:
"Kyllä kai Tahalan Taara kuitenkin on oikeassa. Hän on viisas
tietäjä, vaikka hän on äreämielinen ja pahan-elkinen."

Aurinko oli jo mennyt maillensa. Hienoja sumupilviä nousi siellä
täällä niityistä, laaksoista ja järvistä, joidenka tyynessä pinnassa
läheiset metsät näkivät varjokuvansa. Paitsi juhlaan kokoontuneiden
melua ei kuulunut muuta ääntä kuin kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven
toisella rannalla yksinäisen laulurastaan liverrys.

"Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! -- Kohta Ukon teuraat
tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi" -- sanoi Tavela.

Kaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään.
Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille
valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät
mahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten
koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin
muutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot
heleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin
vaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki
kaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut
luulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi
kehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli
noita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin
jo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan
mainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa
kanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden
pauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.

Annettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen
elikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet
istuivat neuvottelemassa.

"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?" --
kysyi hän näiltä neuvottelijoilta. "Kuinkas muuten?" -- vastasi yksi
heistä.

"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne" -- käski
Tavela.

Muutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.



Viides luku.


Täällä kummulla oli kalliossa luonnollinen luola, niin suuri, että
kuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli
luola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka
oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä.
Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.

Luolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä "mustaaveljeä",
niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli
musta.

Kun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan,
voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.

Erityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus,
joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten
selkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset
ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen
rinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman
vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska
ollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen
päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.
Pelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in -- siksi häntä
nimitettiin -- mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä
vuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten
Hämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta
oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen
1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut
saarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella
jatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä
olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän
vankilaan.

Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen
ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran
toimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut
rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen
niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän
vanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa.
Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut
nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa
ollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta
pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet
ja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti
myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin
tointa Kangasalan rukoushuoneessa.

Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin
käytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan
takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei
näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista
majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen
läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran
rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia
tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo
kokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin
rauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla
leikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille
äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen
asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi
voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.

Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät
kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui
tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen
vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken
puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat
olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat
ijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin
hän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta
ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan
sen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta
ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä
asema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin
Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.

"Te ette rukoile, Wildefried isä?" -- kysyi Antonio, vanhin noista
kolmesta munkista.

"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin
rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme
raippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi" -- vastasi
Wildefried isä.

"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat
meitä uhkaavasta kuolemasta!" -- kehoitti Antonio.

"Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata."

"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella
tavalla aikovat tappaa meidät?" -- kysäsi Antonio äänellä, joka
todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt
hänen sydämessänsä.

"Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen
ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään" -- sanoi isä
Wildefried tyynesti.

Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon.
Sen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme
sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: "Voi taivaan Herra,
kuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien
rääkkäämänä! -- Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin
keinoa pelastuaksemme?"

"En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja
rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla
niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja
ilman valituksetta, todellisina marttyyreina."

"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte
puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?"
-- kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.

Sivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät
saksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi
puhua suomea.

-- "Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä
enemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi
heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen,
avuton kuin äsken syntynyt lapsi."

"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko
teillä voimaa siihen, isä Wildefried?"

"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen
jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa
marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni
ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua
siihen otolliseksi. -- Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan
äitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. -- En,
en! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja
lujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät
sitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän
villikansan saattamiseksi kristinuskoon."

Huomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat
valuivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi
Wildefried isä: "Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet
Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka
ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä,
pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he
meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen,
pyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme,
että mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat
vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi
kunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne
he kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan.
Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin
kuin he!" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.

"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!" -- loihe
Wildefried isä taas lausumaan. "Hakekaa lievitystä tuskaantuneille
sydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun
kauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä
kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi
kaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen
kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee
särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'"

Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä
paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän
huuliltansa.

Suureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka
lähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin,
joita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän
karva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan
iloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha
anastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja
heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat
virren sävelet aikaan.

Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka
olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren
voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa
valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä.
Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat
sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.

Pian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta
vankilaan.

"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä
viserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua
käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!" -- käski hän jyrkästi.

Polvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin
koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti
pidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori
apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte
edespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.

Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen
edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa
mielen-lujuutta: "Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi,
'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi
sopii siis nyt sitä paremmin." Munkit rupesivat heti laulamaan
ja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla
äänellänsä heidän lauluunsa.

Omituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa
kanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,
jonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi
äärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää
paasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla
kuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo
oli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti
siltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h--ttiin, hetkellä
jolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet
neuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin
luonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi
alkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa
raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä
ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä
lyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi
ankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat
olivat mennä lumpeen.

Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille.
Nyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset
vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä,
joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen
sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.

Tuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin
Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa
tyyntymään ja vaikenemaan.

"Hampaasta hammas ja silmästä silmä -- se on tuomio!" -- sanoi
Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä
ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan
vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".

Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi,
kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä.
Sitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä,
yhden kunkin paalun tykö.

Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa
vaaleiksi kuin talven lumipeite.

"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen
ruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä jos sen tekevätkin,
kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii
ijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille
kestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää
heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään
valitushuudotta!"

Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen
vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni.
Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat
heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.

Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla
äänellä suomeksi: "Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä
ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä
ja te kaikki muut pyhimykset! -- rukoilkaatte ristiinnaulittua
Vapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle
työ-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus
jää kylmille!" -- Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus
vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä:
"Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme
viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'" [Nämä latinankieliset
sanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]

Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin
katolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata
ylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. -- Oljet ja kuivat oksat
olivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,
henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat
mainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi
räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren
sävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin
jo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa
lentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan.
Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä:
ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan
huokausta heidän huuliltansa.

Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia
kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä
tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille
vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen
palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin
ilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja
käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.

Tätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä
taukosi.

"Tuokaatte teuraat tänne!" -- käski hän.



Kuudes luku.


Tuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs
pitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella
vauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä
oli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat
alas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä.
Muuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta
nahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho
loisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla
karvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.

Oikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua
nostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin
raivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta,
vasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.

Kohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset
hajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat
kalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä
toivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin
paljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei
kuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja
ähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen
vimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja
tarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki
voimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti
miehen kourista.

Mies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla
kädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne
irroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen
ankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti
kiveen ja meni tainnoksiin.

Tämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan
eriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät
lähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia
sanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita
ruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta
useammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin
silmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen
huuliltansa.

"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?" -- kyselivät muutamat
lähellä seisovat miehet.

"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan" -- sanoivat
toiset.

Mutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin,
vaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään
taikatemppujansa.

Mikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa
ja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka -- niin vakuutettiin
-- lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin
hyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita
takaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin
ystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes
yritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen
"sanansa" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren,
että hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta --
erinomattain naimaonnea -- niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa,
mutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä
onnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli
salaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä
hän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa
tapahtuvia asioita.

Kaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja
näillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä
missä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä
milloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta
ampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut
surmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen
tähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä,
niin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä
päättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he
ajoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki
heidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki
metsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa
ladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan
salaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja
keräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa
väijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka
kaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin
elettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.

Hän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä
taikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen
tuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä
lepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla
silmäyksillä.

Korven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta
kouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se
taas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle:
"Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha
kirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen
kurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän
on pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi
siitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan
täst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa
saadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt
lapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu
vielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja
kiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt
kuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä
paikalla kuin minun veneeni."

Loihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä
tainnoksissa olevaan äitiraukkaan.

Sitte loihe hän taas lausumaan: "Ukko vihaa tätä lasta, kaikki
taivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt
teurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven
veteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen
suuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!"

Eräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.

Loihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä
makaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa
terävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri
kuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku
takaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli,
joka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi
hän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.

Kaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta.
Tyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta
taholta.

Mutta Lyyli puhui milt'ei uhkaavalla äänellä: "Sinä et saa teurastaa
tuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko -- minä kiellän jyrkästi
sinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs -- Liuksialan Lyyli
ei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat!
Taikka piteleppäs _minua_, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa,
joka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni
-- etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan
tehtyä loukkausta?"

Tyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä
vastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän
olikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa
tapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.

Sinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän
kantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli
kiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.

Lyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli
ylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: "Jos vaan sakari-sormellasikin
kajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo,
niin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön
valmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi
ja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi
Manalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain
Syöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin
tekeväni!"

Ylpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui:
"Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni
tänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?" Korven
Kelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi
ja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat
maksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.

Kansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.

"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän
jumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi
teurastetaan!" -- huudettiin.

Kamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: "Mene
pois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka
päivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin
ansainnut."

Lyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: "Rakas eno kultani! Pelasta
minun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta!
Muuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna
milloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja
kuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka
putosi alas jalkaini eteen."

Tavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan
holhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi.
Mutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela
äkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen
muotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin
vastasi hän nuhtelevalla äänellä: "Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi
saa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut
tällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut
liiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä
kostaa! -- Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän
jumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni
tässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä
tunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa."

Lyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili
sitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, -- jonka kuluttua
hän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin
sydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta
itkuun.

"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!" -- huudahti hän ja kyyneleet tunkivat
esiin hänen silmistänsä. "Eivät meidän hyvät jumalamme voi
vaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on
siinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas
setäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin
minä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa
kristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa
kostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun
pitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?" Vanha Tavela
oli hämillänsä.

"Mitenkä yksipäinen sinä olet!" -- tiuskasi hän äkäisesti. --
"Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen
asiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan
päättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä."

"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat
sen verta!" -- kiljasi loihtija.

-- "Anna lapsi heti paikalla Korven Kelolle, sinä ylpeä hupsu! --
Muuten me sinut kivitämme taikka poltamme! -- Tottele heti kohta!"

Tällaisia kiivaita uhkauksia kuului kaikkialla. Kansa oli hurjistunut.

Lyyli vaaleni, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hän loi ne Hatanpään
Heikkiin ja näiden nuorten katseet sulautuivat muutamaksi hetkeksi
toisiinsa. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mutta kuitenkin ymmärsi
Heikki heti mitä apua Lyyli toivoi häneltä saavansa. Hän kääntyi
kansan puoleen ja sanoi ankaralla äänellä: "Mitä kuulenkaan!
Te uhkailette Liuksialan Lyyliä -- ja mistä syystä? Siitä että
hänellä on hellä ja armahtavainen sydän, että hän tahtoo pelastaa
tuon pienen lapsen, jonka Korven Kelo selvästä _erhetyksestä_ on
määrännyt kuolemaan. Yksin se seikka jo, että Liuksialan Lyyli tahtoo
häntä kasvatiksi, on tarpeeksi riittävä syy siihen, että lapsi
säästetään... Te ette tahdo sitä? Niinpä niin! -- Hoi Hatanpään
miehet! Tulkaatte luokseni kaikki, kaikki alustalaiseni ja ottakaatte
aseet mukananne! Jos minun täytyy väkivallalla suojella tuota lasta,
niin pitää tässä vuotaman verta niin runsaasti, että sen tulva nousee
nilkkoihimme asti!"

Nyt nousi hirmuinen meteli ja kaikki miehet riensivät noutamaan
aseitansa. Kiivaita huutoja ja kirouksia kuului kaikkialla. Lävitse
väentungoksen tunkivat Hatanpääläiset rakastetun isäntänsä luoksi. He
olivat tottuneet ehdottomasti luottamaan hänen rehellisyyteensä, aina
täydellisesti vakuutettuina siitä, että se asia, jota hän puolusti,
oli oikea ja hyvän omantunnon vaatimusten kanssa yhtä pitävä. Heitä
oli lähes kaksi sataa miestä.

Sill'aikaa oli Tavela lähestynyt Korven Keloa ja kuiskannut hänelle
muutamia sanoja korvaan. Loihtija ensin katsoa tuijotteli häneen
suurin silmin, pudistaen vastenmielisyyden merkiksi tuimasti
päätänsä, mutta Tavelan hänelle uudestaan jotakin kuiskattua
nousi Korven Kelo ylös teurastuspaadelle ja antoi käsiänsä ilmaan
kohottamalla kansalle merkin siitä, että hänellä oli sille jotakin
sanottavaa. Mutta meteli ja häirinki olivat niin suuret, että
ainoastansa ani harvat huomasivat Korven Kelon antaman merkin.
Sentähden toi Tavela lähinnä olevasta kokosta pitkän tulisoihdun
ja antoi sen loihtijalle. Kun tämä jonkun hetken oli heiluttanut
tulisoihtua päänsä yli, taukosi melu ja kukin kallisti korvansa
kuullaksensa rikkiviisaan tietäjän puhetta.

Korven Kelo alkoi sanella: "Tuo lapsi jääköön elämään, koska
Liuksialan Lyyli niin tahtoo! Löytyy eräs keino, jonka kautta
saadaan kirous poistetuksi siitä ja jumalat sovitetuiksi. Tavela
kertoi minulle, että hänellä on varana erinomattain oivallisia
teuraita tälle juhlalle. Kun ristinmerkki tuon lapsen otsasta pestään
pois parhaimman oriin sydänverellä, niin sillä keinolla saadaan
taivahinen pilvien pitäjä leppymään ja lapsi pelastetuksi kirottujen
kristittyjen jumalien kovista kourista. Taluttakaa siis heti teuraat
tänne!"

Niitä oltiinkin jo Tavelan edellä antaman käskyn johdosta noutamassa,
ja kova hevosten hirnunta kuului, ja kohta talutettiin oriita,
kauniimpia mitä voipi nähdä, teurastuspaikalle.



Seitsemäs luku.


Lyyli oli lapsi sylissään rientänyt lapsen vielä tainnoksissa
makaavan äidin luo. Annettuansa lapsen eräälle palvelusneidollensa
pidettäväksi, kumartui hän vaimon puoleen ja koetti saada häntä
tointumaan. Mutta kun tämä toimi ei tahtonut hänelle onnistua, käski
hän Heikin, joka seisoi siinä lähellä, toimittamaan sangollisen
viileätä vettä. Kun hän sitte oli pessyt haavat onnettoman päässä
verestä puhtaiksi ja hieronut hänen otsaansa ja käsiänsä vedellä,
niin tämä virkosi, aukaisi silmänsä ja huokasi syvään, niin syvään
kuin yksin rakkaan lapsensa kadottanut äiti voipi huoata.

Kovin iloissaan tästä menestyksestä sanoi Lyyli vaimolle, hyväillen
häntä niin hellästi, kuin olisi hän ollut hänelle läheinen
sukulainen: "Ole huoletta vaan -- lapsesi vielä elää! Eihän kukaan
enää sille pahaa tee eikä sinullekaan! -- Ole täydellisesti
rauhoitettu! -- Eiväthän nuo haavatkaan päässäsi ole kovin
vaarallisia. Minä olen ne nyt pessyt ja sitonut. Toivoni mukaan ne
pian paranevat, kun, Liuksialaan tultuamme, toimitan niihin sopivia
voiteita."

Vaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan
hämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi
oikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.

Lyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.

"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!" -- sanoi hän. "Hänkin on jo
tointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!"

Raikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja
painoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki
ilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui
hän Lyylille: "Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka
olet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas
toimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!"

Lyyli esti häntä menemästä.

"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi
sylissäsi kävellä kotiin."

Vaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin
ne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta
pyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.

"Mennään sitte yhdessä" -- jatkoi Lyyli puhettansa. -- "Minäkin
jo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani
Liuksialaan."

"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?" -- kysyi vaimo ihmetellen.

"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan
jo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä
elät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi
tavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että
tuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää
silmällä."

Huomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli
suloisesti hymyillen: "Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi.
Empä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; -- kuitenkin
sillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon
poikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut
sen kuolemasta."

"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua
siitä!..."

"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!" -- keskeytti häntä Lyyli. -- "Vaan
mikä on pojan nimi?"

"Antero" --.

"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman
hänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme
häntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi."

"Toinenko nimi?" -- sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti
ympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: "Etkö tiedä, että minä
olen kristitty?"

"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin
meistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä
oli valta täällä" -- vastasi Lyyli.

"Ei, ei! -- Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!" -- huudahti
vaimo laskien kätensä sydämellensä. -- "Minä olen ajatusteni ja
tunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka
olen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle
puhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni.
Minä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä,
minkä hän kasteessa on saanut."

Lyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.

"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä
tuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!"
-- vakuutti Lyyli.

"Pidätkö minua niin kevytmielisenä?"

"En sinua ensinkään pidä kevytmielisenä, vaan luulen ja tiedän,
että raskaat murheesi ovat saaneet sinun haaveksimaan kaikenmoisia
hullutuksia, joista tuo vanha mustatakki muukalainen on jaaritellut
sinulle!"

"Älä puhu siten! Sanasi loukkaavat kovasti mieltäni!"

"Olkaamme siis siitä asiasta puhumatta! -- Nimitä sinä vaan poikaasi
Anteroksi, jos niin mielit... sitä en kiellä sinua tekemästä. Mutta
minä nimitän kuin nimitänkin häntä Viikiksi. -- Vaan johan ollaan
teurastamis-toimissa! Minunkin pitää mennä noutamaan teurasraavaan
verta."

Lyyli otti pienen hopeisen maljan taskustaan. Samassa huudahti
teurastuspaaden luona seisova loihtija: "Missä on lapsi? Tuokaatte se
heti tänne!"

Surkealla valitushuudolla vastasi pelästynyt äiti tähän kysymykseen.
Vavisten koko ruumiissansa sulki hän lapsensa syliinsä. -- Eräs vanha
talonpoika tuli lasta noutamaan.

"Anna lapsi minulle!" -- sanoi talonpoika.

"En! en! -- Voi lapsi raukkani! -- En anna sitä sinulle. Mitä sillä
tekisitkään? En anna!" -- änkkäsi äiti, jonka vaaleasta otsasta tuska
pusersi raskaita hikipisaria.

"Mitä sillä teen? No vienpä sen Korven Kelolle, joka pesee siitä
kirouksen pois" -- vastasi talonpoika.

"Korven Kelolleko! Voi kaikki taivaan pyhät! Ei ole lapseni tehnyt
mitään pahaa eikä hänessä asu kirousta! En anna lastani... en
kenellekään!"

Melkein mielipuolena tuskasta ja kauhistuksesta katseli vaimo
ympärillensä nähdäkseen, mistä hän lapsinensa parahiten pääsisi
pakoon. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi juoksemaan, juoksemaan niin
kovasti ja vikkelästi, ett'ei kukaan häntä saavuttaisi!

Lyyli kumartui vaimon puoleen ja puhui päättävällä äänellä hänelle
korvaan: "Anna heille lapsi, he eivät tee sille pahaa! Älä ärsytä
heitä! Jos he joutuvat raivoon, niin teurastavat sen heti paikalla,
enkä minä ota toistamiseen pelastaakseni sen henkeä syystä, ett'ei se
toimi minulle enää onnistuisi, jos häntä yrittäisinkin pelastamaan!"

Nämät sanat sanottuansa irroitti hän lapsen äidin helmasta ja antoi
sen talonpojalle, joka viipymättä vei sen Korven Kelolle. Lyyli astui
nyt myös teurastuspaasta lähemmäksi.

Kansa oli hyvissä mielin siitä, että loihtija oli päättänyt antaa
lapsen elää. Harva läsnä olevista oli niin julmamielinen, että hän
paljaasta verenhimosta olisi suonut näkevänsä lapsen teurastettavan.
Loihtijan mahtisana se se oli saanut heidät raivoon. Sillä niin suuri
oli heidän luottamuksensa häneen, että siinä olisi syntynyt verinen
tappelu, jos loihtija yhä olisi väittänyt, että jumalien tahto oli,
että lapsi piti teurastettaman. Nyt olivat kaikki iloiset siitä,
että tämä asia oli saatu päätteesen tuollaista julmaa verileikkiä
välttämällä.

Noita oivallisia teurastusraavaita tahtoi jokainen läheltä nähdä ja
tarkastella. Väen tungos niiden ympärillä oli suuri. Niin pulskia
oriita moni ei ollut eläissään ennen nähnyt.

"Tuhat tulimmaista! Ovatpa nuo mainioita hevosia! Katsokaapas tuota
valkean-karvaista viisivuotiasta! Siinä on juhtaa niin paljon kuin
kahdeksassa!" -- huudahti yksi.

"Entäs tuo musta tähtiotsa! Moista ratsua ei löytyne sadan penikulman
päässä!" -- sanoi toinen.

"Voiton kaikista ottaa kuitenkin tuo tummankarvainen raudikko!
Jos saisin ottaa yhden noista kaviokonteista omakseni, niin sen
ottaisin!" -- väitti kolmas.

Neljäs piti hiirenkarvaista parempana, viides haalevaa raudikkoa.

Loihtijan ehdotuksesta valittiin vihdoin neljä hyviksi
hevoskasvattajiksi tunnettua talon-isäntää antamaan lausuntonsa
siitä, mikä oriista oli parhaimpana pidettävä. Näiden tarkastus
päättyi siten, että arvelivat tummankarvaista raudikkoa kaikista
etevimmäksi. Se oli siis ensin teurastettava. Mutta ennenkuin
ryhdyttiin teurastamispuuhiin, luki loihtija taas suuren joukon
loihtusanoja, sen ohessa kamalasti tuijotellen silmillänsä ja tuon
tuostakin joutuen haltioihinsa. Kun vihdoin kaikki tarpeelliset sanat
olivat sanotut ja rukoukset luetut, talutettiin raudikko pyhän paaden
luo ja sen jalat sidottiin köysillä yhteen, jotta se kaatui. Sitte
iski Tavela muutamin taikasanoja jupisten pitkän teurastuspuukon sen
sydämeen.

Tärkeä asia tässä toimituksessa oli se, ett'ei yhtäkään veren pisaraa
teurasraavaasta pääsisi vuotamaan maahan. Siksi vaadittiinkin
erityistä taitoa ja harjaantumista teurastajalta ja teurasraavas
pidettiin sellaisessa asemassa, että veri helposti pääsi vuotamaan
niihin pyhiin astioihin, joita muutamat lähellä seisovat miehet sitä
varten pitivät varalla.

Näin kauaksi oli ehditty teurastustoimissa sinä hetkenä, jolloin
lapsi kannettiin Korven Kelolle. Otettuansa sen vastaan, katseli
loihtija sitä säihkyvin silmin. Hänen kasvonsa synkistyivät, hänen
sieramensa laajentuivat ja hänen raskaasti hengittäessänsä aaltoili
hänen rintansa. Selvä oli, että verenhimo uudestaan oli vallannut
hänen.

Tämän huomattuansa huudahti Tavela hänelle: "Kiiruhdappas pesemään
lapsen päätä! Mitä kuumempi veri on, sitä suurempi voima siinä asuu,
sen muistanet".

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä teki loihtija, niinkuin Tavela
käski hänen tehdä. Lukien sopivia loihtusanoja ja noituen ja uhaten
kristittyjen jumalia, vaatien niitä luopumaan pois lapsesta, pesi hän
lapsen pään ja rinnan teurasraavaan verellä, jonka jälkeen hän antoi
sen Lyylille, joka vei sen pelvosta puolikuolleelle äidille.

Sen jälkeen nousi loihtija taas teurastuspaadelle ja huusi korkealla
äänellä: "Tulkoot nyt myös kaikki muutkin, joihin kristityt
mustatakit ovat lukeneet sanoja ja tehneet ristinmerkkejä rinnalle,
tänne puhdistamaan itseänsä! Itse taatto taivahinen vaatii sitä ja
sitä vaativat kaikki jumalamme! Ennenkuin niin on tapahtunut, ei
huoli Pyhäjärvi juoda teurasraavaan verta eikä tuli syödä syöttilään
lihaa!"

Suuri oli niiden joukko, jotka nyt riensivät "puhdistamaan" itseänsä
pirskoittamalla teurasraavaan pyhää verta otsaansa ja kiireellensä.
Niiden joukossa olivat Heikki ja Lyylikin.

Tämän tapahtuessakin luki viisas loihtija mahtavia sanoja ja saneli
kiivaita kirouksia niille, jotka vast'edes antautuisivat vieraiden
jumalien palvelukseen.

Jälellä olevatkin teurasraavaat tapettiin sitte. Kaikki sisukset ja
sydämykset heitettiin tuleen. Sitä varten olikin nuo kaksi lähellä
seisovaa kokkoa tehty muita suuremmiksi, että teurasraavaitten
sisukset niissä helposti voisivat palaa poroksi. Mutta kaikki veri
säilytettiin visusti ja suurimmalla huolella.

Jo ompi mainittu, että Lyylillä oli pieni hopeinen malja, jossa hän
aikoi säilyttää teurasraavaan pyhää verta. Kaikilla muillakin oli
jonkunmoinen pieni astia sitä varten varalla: rikkaimmilla hopeasta
tahi vaskesta, köyhemmillä sarvesta, puusta taikka tuohesta tehty.

Yksi juhlan tärkeimmistä tempuista oli nyt tehtävänä: matkue
Pyhäjärven rannalle. Pyhäjärven aaltoihin oli teuraitten veri
sekoitettava; ne rukoukset, jotka sen rannalla rukoiltiin, olivat
taivahiselle Ukolle ja muille jumalille muita rukouksia otollisemmat.

Kaikki olivat valmiit matkaan; loihtijan käskyä lähtöön varrottiin.

Mutta Korven Kelo katsoi, ollen vihoissaan, pitkään lapsen äitiin.
Vihdoin ärjäsi hän julmalla äänellä: "Tuo vaimo ei vielä ole
puhdistanut itseänsä! Ell'ei hän tahdo sitä tehdä, niin pitää hänen
kuoleman!"

Onneton äiti kyyristyi näitä kuullessaan. Pakanain menettely hänen
lapsensa kanssa oli nostanut kauhua ja hirmua hänessä ja hän oli
lujasti päättänyt ennemmin kuolla kuin kieltää Kristuksen, josta
Wildefried isä oli hänelle saarnannut.

Huomattuansa uhkaavan vaaran riensi Lyyli vaimon luokse ja pirskoitti
äkkiarvaamatta maljastansa muutamia pisaria verta hänen kasvoihinsa.
Sitte kääntyi hän päättävästi loihtijan puoleen ja lausui: "Tuo vaimo
raukka on liian sairas ja heikko voidaksensa itse tulla pyhää verta
noutamaan, mutta puhdistustoimi, josta puhuit, on nyt tapahtunut
minun kauttani."

Loihtija puri huuleensa ja antoi käskyn lähtöön. Pyhäjärven rannalle
ehdittyänsä tyhjensi kukin astian, jossa kantoi verta, sen aaltoihin,
tämän ohessa rukoillen itsellensä taivahiselta Ukolta sitä, mitä
hänen parahiten oli tarvis. Talonisännät ja muut, jotka maata
viljelivät, pyysivät kasville sopivaa ilmaa, jotta ohra orastuisi,
kaura kauniisti kasvaisi, nuoret tytöt rukoilivat naimaonnea j.n.e.
Mutta itse Pyhäjärveä pyydettiin antamaan sen aaltoihin laskettua
verta jumalille juotavaksi, jonka tähden rukoukset alkoivat
tämäntapaisilla sanoilla:

    Anna, armas Pyhäjärvi,
    Jumalien juomasanko,
    Vesisäiliö sävyisin,
    Anna taivaan taaton juoda,
    Pilvien pitäjän särpiä!

Mutta ei yksin Ukko jumalaa, vaan muitakin jumalia rukoiltiin tässä
tilaisuudessa. Niin pyysivät kalastajat Ahdilta ja Ahtolan kansalta
hyvää kalaonnea ja talonemännät muistuttivat Pyhäjärven impeä
siitä, että hän pyytäisi Tapion ja Tapiolan väen, kun nämät tulivat
noutamaan vettä ja maistelemaan teurasraavaitten verta, varjelemaan
heidän metsissä ja laitumilla kuleksivaa karjaansa metsänpedoista
ja kaikista vahingoista, jotka eläimiä metsässä kulkiessa voivat
kohdata, soihin ja rämeihin joutumasta y.m.

Sitte kuin kaikki toimet Pyhäjärven rannalla olivat suoritetut, oli
vaan viimeinen ja iloisin osa juhlasta enää jälellä. Teurastettujen
oriitten ruumiit leikattiin kappaleiksi. Jok'ainoa juhlassa läsnä
oleva sai kappaleen lihaa, jota hän riensi paistamaan jonkun kokon
leimunevassa liekissä. Kaikki luut poltettiin, mutta oriitten
pääkallot pystytettiin pitkien, teurastuspaikan ympärille pystyyn
lyötyjen paalujen päähän.

Hevosen liha oli pakanallisten esivanhempaimme paras herkkuruoka.
Yksi pätevimmistä syistä heidän vihaansa kristin-oppia ja sen
levittäjiä vastaan oli juuri se, että kristityt papit kielsivät heitä
hevosen lihaa syömästä. Pyhäjärven lähitienoilla asuvat Hämäläiset
eivät olleet moneen vuoteen uskaltaneet syödä hevosen lihaa; eipä
siis ihmettelemistä, että he nyt ensimäistä sopivaa tilaisuutta
hyväksensä käyttäen oikein ahmaamalla kävivät lihavien paistien
kimppuun. Kotoa juhlalle mukana tuodut eväät, mesijuomat ja oluet
otettiin nyt myös esiin, jotta siellä pian syntyi ilmeinen ilo,
suurta melua ja hälinää.

Lyyli ei jäänyt osaa ottamaan tähän iloon. Heti kuin juhlan --
niin sanoaksemme -- virallinen osa oli päättynyt, läksi hän
palvelijatartensa kanssa kotiin, vieden mukanansa myös lapsen ja
lapsen äidin.

Hatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin
veneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän
Messukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä
sanoi Heikki: "Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!"

"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki
esimerkiksi!"

-- "Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!"

-- "Enhän juuri olekkaan levoton... mutta"... "Mutta mitä?"

-- "Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia
tapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan... Luuletko, Arvo,
että olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn
piispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti
hän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen
nähnyt."

-- "Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä
pääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan.
Kasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän
avuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta
ja Venäjältä asti."

"Elleivät vaan myöhästyisi nuo etäällä asuvat auttajat." He olivat
nyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi
kuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: "Minun olisi hauska
tietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin
erkanemme toinen toisestamme."

"Niin... miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja
jalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena."

Luoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti
hymyillen: "Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä,
kyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton -- noista
rikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa
puheskelee."

Tämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen
seuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.

Heikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian
se oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran
jäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin
rannalla kasvavien leppien taakse.

Heikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta
kuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa
kuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa
myöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta
tapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta
valtasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset
mielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen
kesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin
synkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa
toivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin
muotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän
näki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä,
jolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä
syystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta
luulottelevaisuudesta.

Tultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että
hän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos
kristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle
seurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset
käskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille
paikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni
sidottuina.

Juhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden
rajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein
hyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme
sataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa
uskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola,
jonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä
vietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:

    "Ja quin kevekylvö kylvettin
    Silloin Ukon malia iootijn
    Sihen haetin Ukon vacka.
    Niin loopui pica ette acka.
    Siitte paljo häpie sielle techtiin
    Quin seke cultin ette nechtin".

Kun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he
suurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen
ja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti
oli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan
miestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan
vartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään
Heikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat:
pahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä.
Ennenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet
täyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä
heistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän
lohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat
soudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä
päällekarkauksesta oli poistettu.

Ukko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja
toimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui
pian.

Hatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti
tarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi
silmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän
pian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen
voimme helposti arvata.

Pian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen
huomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä
mitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo
tauonnut kuulumasta.

"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani
jonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia" -- jupisi Heikki
itsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Vanha köykkyselkäinen akka, joka oli piillyt tiheän pensaan takana,
pitkitti matkaansa virran rannalle, jossa työnsi hyvin pienen,
yhdestä ainoasta männyntyvestä tehdyn veneen vesille. Soudeltuansa
sillä suvantoa myöten vastakkaiselle rannalle, veti hän veneen maalle
ja kätki sen leppäviidakkoon. Sitte katosi hän metsään.

Kenenkään huomaamatta oli Tahalan vanha Taara päässyt Nokian virran
yli.

Aamurusko samassa koitti idässä ja peipponen alkoi visertää varhaista
aamuvirttänsä.



Kahdeksas luku.


Kun Hieraniemen Paavo oli ampunut lokin, kehoitti hän soutomiehiä
ponnistamaan kaikki voimansa, hänellä, Paavolla, kun muka oli
ilmeinen kiire.

Sen jälkeen ei hän pitkään aikaan puhunut sanaakaan, vaan istui
äänetönnä melaa pitämässä. Mutta levottomat ja vilkkaasti vaihtelevat
väreet hänen kasvojensa vuolteissa todistivat, että hän ajatteli ja
tuumaili sitä enemmän. Milloin oli hän synkistynyt ja alakuloinen,
milloin näytti ilon tunteet vallanneen hänen mielensä, hänen silmänsä
säihkyivät ja hän hymyili voittoisasti niinkuin väkevän vihollisen
maahan lyönyt sankari.

Ehdittyänsä Pyhäjärven lounaiseen sopukkaan laski hän veneen maalle
erään niemekkeen taakse kulkuväylän oikeanpuoliselle rannalle. Itse
hyppäsi hän maalle ja käski yhden miehistänsä häntä seuraamaan.
Kun olivat käyneet vähän matkaa metsässä, pysähtyi Paavo ja sanoi
rengillensä: "Ota nyt tarkka vaari siitä, mitä sinulle sanon,
ja paina sanani mieleesi! Vanhastaan tiedät, että panen suurta
luottamusta sinun kuntoosi ja kykyysi. Uutena todistuksena siitä on
oleva sekin, että taas uskon sinulle erittäin tärkeän toimen, josta
satojen ihmisten onni taikka onnettomuus riippuu. Nyt jos milloinkaan
tulee sinun tehdä tehtäväsi kunnolla ja tarkkuudella."

"Luottakaa täydellisesti minuun! Tahto minulla on hyvä rehellisesti
palvella teitä, isäntä, eikä kykynikään lie aivan huonoksi arvattava"
-- säesti renki.

"Eipä ole huono! Kautta taivaan taaton -- sinulla on jokseenkin
terävä aisti ja hyvä kyky, Sarkki. Senpä tähden juuri sinuun
luotankin. Nyt pitää sinun väsymättä, lepäämättä näillä seuduilla
ja muuten niin avaralta, kuin vaan ehdit, käydä talosta taloon ja
töllistä tölliin sanomassa ja ääneen julistamassa, että kaikki, jotka
noudattavat Tavelan ja hänen toveriensa sanansaattajien mieletöntä
nostokehoitusta, ovat varman perikadon ja onnettomuuden omat. Tuomas
piispa on koonnut äärettömän suuria sotajoukkoja Turkuun, ja ne aikoo
hän heti viipymättä lähettää rankaisemaan kapinoitsijoita. Hän on
kautta Kristuksen ja kaikkien pyhien kuoleman vannonut säälimättä
surmaavansa kaikki, jotka ovat nousseet vastustamaan hänen valtaansa.
Olkoot siis kaikki varoillansa ja visusti paikallansa, minkäänlaisiin
kapinallisiin yrityksiin kristityitä vastaan ryhtymättä, niin totta
kuin heidän henkensä ja tavaransa ovat heille kalliit. -- Ymmärrätkö
nyt, mitä sinulla on toimitettavana?"

"Varsin hyvin ymmärrän ja vakuutan vielä kerran, että voitte
täydellisesti luottaa minuun" -- vastasi Sarkki.

"Hyvä, hyvä! Kyllä sinut aikanansa palkitsen ansiosi mukaan. Lähde
nyt ja muista kaikkialla mihin tulet varoittaa asukkaita välttämään
kiivaan piispan kostoa."

Sarkki läksi nyt astumaan kaitaa metsäpolkua myöten, ja Paavo palasi
takaisin veneesen.

"Taas liikkeelle nyt!" -- huudahti hän istuttuansa peräistuimelle
ja saatuansa melan käteensä. "Teitä on nyt soutajia yksi entistä
vähempi, mutta se seikka ei saa hidastuttaa veneen vauhtia. Hyvät
kemut pidän teille kotia tultuamme, jos juoksutatte merihepoamme
samaa kyytiä kuin äskenkin."

Soutajat ponnistivat voimiansa ja vene mennä luikahteli niin ankaraa
vauhtia eteenpäin, että sen keulan edessä vesi vaahtona kuohui
ylös laitoihin asti. Tuskin nykyajan höyrylaivatkaan kilpailussa
voittaisivat Hämäläisten suuria n.k. kirkkoveneitä, kun vahvat ja
rattoisat miehet ovat niitä soutamassa.

Laukon kartanon kohdalla laski Paavo erään toisen miehistänsä maalle
ja lähetti hänet matkalle, annettuansa hänelle saman käskyn ja saman
toimen toimitettavaksi kuin Sarkillekin. Vielä kolmannenkin lähetti
hän samoihin toimihin nykyisen Vesilahden pitäjän kirkon kohdalla.

Ehdittyänsä kotiin heitti Paavo rikkinäisen mekon päältänsä ja
pukeutui toiseen eheään, joka oli yhtä rikkaasti rihmoilla ja
ompeluksilla koristettu kuin hänen Ukon juhlassa kantamansa mekko.
Sidottuansa miekan vyötäisillensä, meni hän talliin, asetti
ulkomaisen kuosin mukaan tehdyn satulan parhaamman ratsunsa selkään,
pani päitsimet päähän ja talutti hevosen pihalle. Sitte hyppäsi
hän satulaan istumaan. Mutta ennenkuin läksi ratsastamaan, puhui
hän miehillensä: "Ehkä tulen tällä matkallani viipymään muutaman
päivän. Pitäkäätte sill'aikaa talosta vaaria ja toimittakaatte täällä
tehtävät työt hyvin tehdyiksi!"

"Mihin kauas lähdette, isäntä?" -- kysyi yksi miehistä.

"Vähän matkaa länteen, saman verran itään; ehkä vaaksan lounasta
kohden" -- vastasi Paavo ja läksi täyttä laukkaa ratsastamaan sitä
tietä myöten, joka Hieraniemestä viepi Toijalaan.

Toijalaan kun ehti, oli aurinko juuri noussut puitten latvoille
ja muutamat sen kanssa valppaudessa kilvoittelevat kylän asujamet
hääräilivät jo talojen ja töllien edustalla mikä missäkin toimessa.
Paavo seisautti hevosensa ja kysyi eräältä vanhalta ukolta, missä
piispan ratsumiesten päällikkö tätä nykyä majaili. Satamäärä piispan
ratsumiehiä oli jo pitkät ajat ollut majoitettuna Toijalaan; ei
viisisataa miestä, niinkuin Paavo liioitellen oli kertonut Tavelalle.

"Täällä ei enää ole piispan ratsumiehiä ainoatakaan. Eilen he kaikki
läksivät täältä pois" -- vastasi vanha talonpoika.

"Poisko? Kummallista! -- Mihinkä he läksivät?"

"Sitä eivät kenellekään sanoneet, mutta ehkä Turkuun, sillä sinne
päin he ratsastivat."

Kotvasen mietittyänsä ratsasti Paavo aivan ukon luo, kumartui
satulasta ja puhui matalalla äänellä hänelle: "He eivät lähteneet
Turkuun -- ole siitä vakuutettu. Vaan piispan tänne lähettämiä
apujoukkoja he menivät vastaan. Täällä Hämeessä tulee ennen pitkää
vuotamaan verta virtana! Tuo kiivas ja kostonhimoinen piispa on
tätä nykyä enemmän julmistunut kuin milloinkaan ennen. Onnettomat
Pyhäjärven tienoilla asuvat meikäläiset, jotka ovat nousseet
kapinoitsemaan häntä vastaan! Nyt musta Tuomas varmaankin toteuttaa
ennen tehdyn uhkauksensa ja ottaa heiltä kaikki aseet pois, jotta ei
jää miehille puukkoa, jota käyttää."

"Sen uhkauksen panivat hänen huovinsa osaksi toimeen meidän
kylässä sen jälkeen, kun olivat kukistaneet viimeksi tehdyn
kapinan-yrityksemme. Tuo tapahtui, niinkuin muistanet, siihen aikaan
kuin piispa palasi sotaretkeltänsä Venäläisiä vastaan. Silloin
minäkin menetin parhaimmat aseeni. Viholliset karkasivat niin
äkkiarvaamatta kyläämme, ett'en ehtinyt niitä kätkeä" -- sanoi vanhus.

"Kyllä kai tuo tapaus näillä seuduilla on niin tuoreessa muistossa,
ett'ei kenenkään enää tee mieli ryhtyä kapinallisiin yrityksiin?" --
kysyi Paavo.

"Kylläpä se tuoreessa muistossa on kuin onkin, mutta kuitenkin on
niitä, jotka yöt päivät tuumaavat kostoa ja ovat joka hetki valmiit
ryhtymään jos minkälaisiin kostonyrityksiin."

"Mutta noita järjettömiä täytyy estää onnettomuuteen syöksymästä!"
-- huudahti Paavo. "Kauheatahan tuo olisi, jos muukalaiset muutamien
mielettömien tähden hävittäisivät nämät seudut äsken palanutta huhtaa
autiommiksi!"

"Sama on minunkin ajatukseni."

"Niin pitää sinun julkisesti julistaman tämä ajatuksesi kansalle!
Velvollisuutesi on käydä talosta taloon sitä asiaa selittämässä
ja tehdä se nyt heti, ennenkuin mitään onnettomuutta on ehtinyt
tapahtua. Kuka tietää mihin mieleen kansa joutuu saatuansa kuulla
että piispan huovit ovat lähteneet täältä? Välttämätöntä on, ettäs
kohta tänä aamuna kutsut omat kyläläisesi kokoon. Päästyäsi asiasta
selville heidän kanssansa, saatat samota toisille seuduille. Ikäsi ja
kokemuksesi antavat kaikkialla sanoillesi pontta. Jälestäpäin on koko
Hämeen kansa kiittävä sinua tästä toimestasi!"

Vanhus otti lakkinsa oikeaan käteensä ja raapi vasemmalla kädellänsä
päätänsä.

"Sinä olet järkevä mies, Paavo... Olet tässäkin asiassa oikeassa...
Kyllä kai tämä seikka sellaista vaatii... Muuten voimme menettää
senkin tähteen vapautta, mitä meillä vielä on... Niin... mitäpäs
tässä muuta tehtävää kuin heti ryhtyä toimeen."

"Oikein! Minä lähden samoissa tuumissa kaukaisemmille seuduille.
Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi vaan!" -- toivotteli ukko ja astui aion pirttiin
pukeutuaksensa juhla-asuunsa.

Ratsastaessaan jupisi Paavo itseksensä: "Onko tuo kiivas piispa
vanhoilla päivillänsä menettänyt järkensä, kun kutsuu huovinsa
pois täältä näin vaarallisella ajalla. Vaan se on totta... olin
unhottamaisillani, ett'ei hän vielä tiedä mitään uhkaavasta vaarasta."

Enimmäkseen ratsasti Paavo pitkin yleisesti käytettyä tietä, mutta
toisinaan hän poikkesi syrjäisille metsäpoluille, kun tiesi niiden
olevan oikoteitä. Niin oli hän puolen päivän aikana antautunut
sellaiselle sivupolulle, mutta ei osannutkaan sitä seurata oikeaan
suuntaan, vaan joutui eksyksiin metsään. Harhailtuansa pitkän tunnin
ristiin rastiin metsässä, tulivat hänelle suuret suot ja rämehet
vastaan. Paavo koetti kiertämällä välttää niitä, mutta kun havaitsi
tuon kiertotien liian pitkäksi, kaalasi hän soiden poikki missä ne
näyttivät soukimmilta. Kun hän vihdoin ehti vastakkaiselle metsän
rannalle vapisi hänen hevosensa ponnistuksistaan; monesti se oli
ollut rämeihin jäämäisillänsä. Mutta Paavo ei antanut sen levätä,
vaan ratsasti metsään siihen suuntaan, missä arvasi valtatien
löytävänsä. Suuntaa määritellessänsä otti hän vaaria puitten
oksista, muistaen että suurimmat ja rehevimmät niistä viittaavat
etelään, pienimmät pohjoiseen. Kaksi tuntia metsää samottuansa,
saapui hän vihdoin taas valtatielle paikalla, jossa se jakaantui
kahteen haaraan. Tässä antoi hän hevosensa vähän levähtää ja istui
itse sill'aikaa tien viereen. Siinä istuessansa kuuli hän hevosen
kavioiden kopinaa, ja muutaman hetken kuluttua tulla töyttäsi
eräs ratsastaja täyttä laukkaa sieltäpäin, mihinkä hän itse oli
matkalla. Ehdittyänsä tien risteykseen, pysähtyi ratsastaja. Hänkin
oli talonpoika, mutta hänen mekkonsa oli tehty toiseen kuosiin kuin
Paavon.

"Voitko sanoa miull', hyvä ystävä, kumpiko näist' teist' suorimmin
viepi Pirkkalaan elikkä Pyhäjärven tienoill'?" -- kysyi outo.

Paavo ei vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyi hänkin vuorostansa:
"Mistä kaukaa outo on, jos minun sallitaan sitä kysyä?"

"Myö ollaa rantamailt'."

"Ja matkustatte nyt Pirkkalaan?"

"Niin sinnepäi oon matkall', niinkui jo juur' sanoin. Vaan neuvoppas
nyt miull' tietä, kunnon toverini!"

"Tuo mies ei ole rantamailta kotoisin. Siellä ei puhuta sellaista
kielimurretta kuin hän puhuu" -- ajatteli Paavo, mutta ääneen hän
lausui: "Kun olette matkalla Pyhäjärven seuduille, niin neuvon teitä
palajamaan takaisin. Siellä on äskettäin tapahtunut arveluttavia
rettelöitä, jotta voitte sinne tultuanne joutua pahaan pulaan".

"Myö ei ensinkää pelkää rettelöi. Miull' on sukulaisii niill'
seu'uill', joita pitää tavata."

"Oikeankätistä tietä jos seuraatte loppuun asti, niin ehditte
paikalle" -- neuvoi nyt Paavo, viitaten kädellänsä oikealle.

"Suur' kiitos! Myö taas lähetää, sill' miull' on jommonenki kiire."
-- Tämän sanottuansa läksi outo mies ratsastamaan Paavon hänelle
neuvomaa tietä.

Ilkeästi nauraen katsoi Paavo hänen jälkeensä ja puhui itseksensä:
"Kyllä vaan, veikkoseni, saat ratsastaa jos kuinka kauan ennenkuin
tuota tietä myöten saavut Pyhäjärven seuduille. Mutta sinulla lie
sellainen asia ajettavana, ett'ei olekkaan niin aivan vaarallista,
ellet hopussa ehdikkään matkasi perille!"

Kohta sen jälkeen nousi Paavokin taas ratsunsa selkään ja läksi
hänkin ratsastamaan. Tultuansa illalla nykyiseen Pöytyän pitäjään,
oli hänen ratsunsa niin kovin väsyksissä, ett'ei se ottanut
mennäksensä eteenpäin, vaan pysähtyi milt'ei joka kolmannelta
askeleelta. Paavon täytyi poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa
hänellä oli yksi talonisäntä vanhastaan tuttu.

Lähestyen kylää huomasi hän että lukuisa joukko kansaa oli koossa sen
torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista
aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan
keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään
piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli punanen risti
ommeltu, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikaisi
sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta
lakistansa heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen
höyheniä. Uumaisilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty
tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa killui monenkarvaisessa
rihmassa torvia. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsimetkin
kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka kokonaan peittäen ratsun
selän syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin
runsaasti kultaisilla ja hopeaisilla korko-ommelluksilla kirjaeltu.
Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva
kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän
karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt kaapunsa olivat uumaisilta
vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa
ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla ratsastivat,
olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä
kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta.
Eikä heillä ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän
polvihin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien
kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa
suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi
punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täpö täynnä väkeä, mutta kuitenkin
turvaamistaan tulvasi sinne ihmisiä kaikilta tahoilta. Paavokin
hoputti hevostansa, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään,
mitä siellä oikeastaan tuumailtiin ja toimiskeltiin.

Airut elikkä kuuluttaja -- sellainen oli kirjavaan pukuhun puetulla
miehellä ammatti -- laski nyt torven huulillensa ja törähytti
siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti
likeisissä metsissä. Sitte puhui hän korkealla äänellä, sujuvalla
Suomen kielellä: "Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja
hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,
pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt
Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä
tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut
pyhäköt vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen
tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän
ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme
itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen
lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies,
nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat
saapuvilla, kehoittaen teitä kaikkia käyttämään tätä autuaallista
tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristin-uskon julmat viholliset,
pakanalliset Karjalaiset ja Venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat
kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän,
paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synnin-päästö ja ijankaikkinen
autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa
ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi mainitulta
pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja
hallitsijamme kaikki alammaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian,
pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!"

"Amen!" -- sanoivat munkit yhteen aikaan, ja se heistä, joka oli
suitsutus-astialla varustettu, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa
savua kansaan. Läsnä olevat Suomalaiset tekivät ristinmerkin
rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useammat heistä
lankesivat polvillensa.

Sitte otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, ruotsiksi
murtavalla äänellä sanoakseen:

"Kutka tahtoo vastaan ottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon
sotilaiksi? Täydellinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus jos
kuoleekin taisteluss'! Tulkaa noorukaiset, tulkaa nooret meehet!"

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä
renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla
tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain
silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet
ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien
kätensä kunkin kiireelle siunasi hän heitä sanoen: "Ollos siunattu,
pyhän ristin sotilas!"

"Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!" -- toisti toinen munkki ja
tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

Airut oli pitkän ajan katsonut Paavoon. Nyt kun munkkien toimitus oli
päättynyt, lausui hän hänelle:

"Sinä nuori ratsastaja siellä, joka olet ajanut kelpo ratsusi niin
märäksi, kuin olisi se nostettu ylös suosta taikka kuin olisi se
ollut kuumassa saunassa kylpemässä, eikö sinua miellytä tulla pyhän
ristin sotilaaksi? Jos sinulla on sinne maillekin kykyä taisteluun
kuin ratsastamiseen, niin sinusta varmaan tulee kelpo soturi ja
pakanain kauhu!"

"Kyllä minulla, se aikomus on, että rupean taisteluun kristin-uskon
puolesta, mutta minä aion vastaan ottaa pyhän ristinmerkin itse
Tuomas piispan kädestä" -- vastasi Paavo.

"Kuulkaapas mokomaa ylpeyttä!" -- huudahti airut. "Tämä hurskas isä,
joka on jakanut tuhansia ristinmerkkejä sekä Suomessa että Ruotsissa,
vieläpä korkeasukuisille ritareillekin, ei ole tarpeeksi hyvä
antamaan ristinmerkkiä tälle pöyhkyrille!"

Kiivaita suuttumuksen huutoja ja uhkauksia Paavoa vastaan kuului
ylt'ympärillä.

"Älä huoli, arvoisa airut, puheessani harkita ylpeyttä" -- loihe
Paavo lausumaan. "Asian laita on sellainen, että minä erittäin
tärkeässä toimessa olen matkalla Tuomas piispan luo. Kun kerran
pääsen hänen puheillensa, ajattelin pyytää häneltä itseltään
ristinmerkkiä. Ovatpa hänen kätensä pyhemmät kuin muiden ihmisten
kädet -- sitä et tahtone kieltää?"

"Jos sinulla on joku tärkeä asia Hänen Ylhäisyydellensä, niin voit
sen kertoa meille ja toimittaa toimitettavasi meidän kauttamme" --
sanoi airut.

"En sitä kerro kenellekään muulle, kuin Tuomas piispalle itselle.
Jospa saan muutamalta toveriltani, joka asuu tässä kylässä, ratsun
lainaksi, niin lähden heti kohta taas matkaan. Muussa tapauksessa
täytyy minun odottaa siksi, että oma hevoseni vähän levättyänsä taas
virkistyy" -- väitti Paavo.

"Et pääse tänä iltana etkä ensi tulevana yönä Hänen Ylhäisyytensä
puheille, Tuomas piispa viipyy muiden pappien kanssa kaiken yön
Nousiaisten tuomiokirkossa hartaissa, loppumattomissa rukouksissa.
Taikka luuletko, tomppeli, että pyhät kuvat ja pyhien jäännökset
muutetaan kirkosta kirkkoon samalla tavalla kuin lampaat yhdestä
karsinasta toiseen? Etkö luule, että heillä on suru suuri, kun
pitää jättää vanha koti? Vieläpä he vuodattavat katkeria tuskan
kyyneliäkin eivätkä hartaitta rukouksitta otakkaan lähteäksensä.
Sellaisia rukouksia et osaa sinä lukea eikä kukaan muu meistä,
paitsi nämät molemmat hurskaat isät tässä. Paastoamisella ovatkin
Tuomas piispa ja kaikki papit valmistautuneet näihin rukouksiin
kukin kutakin pyhimystä varten, mutta Hänen ylhäisyytensä heitä
kaikkia varten yleisesti. -- Olkoon pyhä neitsyt heille apuna! Kyllä
heillä ensi yönä on ankara työ pyhien kuvien ja pyhäin jäännösten
kanssa." Antaaksensa rukouksellensa tuetta, teki airut ristinmerkin
rinnoillensa. "Tuo oli ikävä sanoma minulle. Kyllä kai minun nyt
täytyy odottaa huomiseen saakka", -- sanoi Paavo, töin tuskin voiden
hillitä levottomuuttansa.

"Tuskinpa huomennakaan pääset Hänen Ylhäisyytensä puheille!" --
arveli airut. "Huomenna on hänellä niin paljon työtä ja puuhaamista
uudessa tuomiokirkossa, että tuskin ehtii muita asioita ajattelemaan.
Kuka kykeneekään laskemaan kaikkia niitä rukouksia, joita hänen
sielläkin taas pitää rukoileman, ennenkuin temppeli on saatu
riittävään määrään pyhäksi, ollaksensa sopiva asunto pyhille
asujamille. Entäs tuo monimutkainen sijoitteleminen! Luuleeko joku,
että nuo uuteen asuntoon tuodut pyhät kuvat ja pyhäin jäännökset
pitävät hyvänänsä minkä paikan tahansa, ottaen asuaksensa jos
jossakin kolkassa tai komerossa? Eivätpä suinkaan! Siinä vasta
katsotaan työtä ja tointa sekä suurta ymmärrystä, kun heitä, kutakin
arvonsa mukaan, sijoitellaan sopiville paikoille yhdenkään mieltä
loukkaamatta, vaan kaikkien suuttumusta karttaen. Arvaattehan mikä
vahinko ja turmio siitä tulisi koko kansalle, jos joku heistä
joutuisi raivoon syystä, että hänen arvoansa loukataan. Sellaista
onnettomuutta ei voitaisi millään tavalla palkita, vaan uusi
tuomiokirkko saisi aikojen loppuun asti huoata raskaan kirouksen
alla. Pyhä Henrikki estäköön sellaista tapahtumasta! Kyllä on paras,
nuori mies, että asiasi toimitat meidän kauttamme."

"En, en vaikka minua kuolemalla uhattaisiin! Minun pitää itse
huomenna saada puhutella piispaa!" -- huudahti Paavo. "Saat koettaa,
pöyhkyri, mutta minä en usko että se toimi sinulle onnistuu. Antakaa
tietä hyvät ystävät!"

Nämät sanat sanottuansa painoi airut kannukset ratsunsa kylkeen
ja läksi pois. Molemmat munkit seurasivat häntä siunaten kansaa
huutamalla sille: "Paxvobiscum! Paxvobiscum!"

Paavolle tuttu talonisäntä astui nyt hänen luoksensa ja sanoi: "Terve
tulemastas Paavo! Tämä nyt sopiikin erittäin hyvin. Sinä jäät yöksi
meille ja huomenna lähdemme yhdessä seurassa Räntämäelle."



Yhdeksäs luku.


Varhain seuraavana aamuna läksivät Paavo ja hänen toverinsa matkaan.
Sydän-yöllä jo oli suuri joukko kylän nuorisoa ja tilatonta rahvasta
lähtenyt jalan astumaan samaan suuntaan. Eikä yksin sen kylän
asukkaat rientäneet uuden tuomiokirkon vihkiäisiin, paljon kansaa
lähitienoilta ja vieläpä kaukaisiltakin seuduilta oli samassa
aikeessa liikkeellä. Oikein vilisemmällä tulvaili väkeä Turkuun
vievällä tiellä, muutamat matkustaen ratsastaen, toiset jalan.
Ja tämän kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi mitä
lähemmäksi uutta kirkkoa Paavo ja hänen matkakumppalinsa saapuivat.
Kirkon läheistössä oli väen-tungos niin suuri, että oli tuiki
mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Matkakumppalit jättivät
sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihalle ja
pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Kun se tietä myöten näytti,
jos ei juuri mahdottomalta, niin ainakin kovin vaikealta, poikkesivat
he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitte peltojen pientareita
myöten aina piispan kartanoon asti, jonka edustalle vihdoin
onnellisesti saapuivat. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa
samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyjään on.

Täällä ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä samoin kuin
kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin. Sieltä päin odotettiin
Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä
tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin
pohjoisessa syrjässä yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut
airut oli ilmoittanut että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista
kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi
arvella, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Mutta puoli yhdeksän aikana ilmaantui yht'äkkiä siihen asti
rauhallisesti odottavassa kansassa oudontapaista levottomuutta,
joka hetki hetkeltä kiihtymistään kiihtyi. Levottomuus muuttui pian
pelvoksi, pelko kauhuksi. Miehestä mieheen kulki salaman nopeudella
tämä peloittava sanoma: "Karjalaiset ja Venäläiset ovat täällä!
Suuren Novgorodin sotilaat ovat astuneet maalle lähellä linnaa!"

Kuka tämän tällaisen huhun oli pannut liikkeelle, sitä ei kukaan
tietänyt eikä sitä liioin tiedusteltukaan. Sen vaan sanoi moni
huomanneensa, että useat linnan väestä aamusella kiireesti olivat
ratsastaneet edestakaisin kirkon ja linnan välillä. Peljästys
nousi pian kaikkein järjellisten rajojen yli. Suurin osa kansasta
ei ajatellut muuta kuin kiireellistä pakoon pääsemistä. Useampien
mielestä seisoi kuolema kynnyksellä ja, maksoi mitä maksoi, piti
juosta piiloon ennenkuin se ennätti avaamaan pirtin oven. Toiset
rohkeammat väittivät, että oli miehissä mentävä vihollisia vastaan.
Nämät pyrkivät eteenpäin linnaa kohden, yhtyäksensä siellä oleviin
sotajoukkoihin. Näin syntyi kauhea tungos ja sekasorto, ääretön
hälinä ja melske. Kaikki kokivat raivata itsellensä tietä, mikä
mihinkin suuntaan. Heikompi sai väistyä syrjään väkevämmän tieltä,
joka säälimättä tallasi hänet jalkojensa alle, jos hän sattui
kaatumaan. Näin survottiin siinä monta vaimoa ja lasta, vieläpä
miestäkin kuoliaaksi. Toiset saivat pahoja vammoja taikka heiltä
murtui yksi tahi useampi jäsen, jotta koko elin-ajaksensa jäivät
raajarikoiksi.

Turhaan kokivat piispan sotamiehet ylläpitää järjestystä, huutaen
täydestä kurkusta kansalle, ett'ei tuossa onnettomassa huhussa
ensinkään ollut perää. Heidän puhettansa ei uskottu taikka -- vielä
pahempi -- ei ensinkään kuultu heidän sanojansa, jotka tukehtuivat
tuohon hirmuiseen melskeeseen ja pauhinaan.

"Tule Paavo! Lähdetään linnanväelle avuksi!" -- sanoi Paavon
matkakumppani, uljas talonisäntä Pöytyältä, kuultuansa mistä oli
kysymys, lisäten: "Minä olin viisi vuotta takaperin piispan kanssa
ristiretkellä silloin kuin Karjalaiset ja Novgorodilaiset pahoin
kukistivat meidän sotajoukkomme siinä paikassa, missä Inkerinjoki
laskee Nevajokeen. Sitä löylytystä en milloinkaan eläissäni
unhota! Minun tekisi mieleni vielä kerran tavata heitä rinnatusten
tappelutantereella. Minä tunnen, että vereni suonissani rupeaa
kuohumaan ja että kostonhimoni paisuu. Lähde kanssani, Paavo!"

"En lähde! Tässä portin edustalla seison siksi, että saan puhutella
piispaa, ja sen vannon pyhästi, ett'ei hän minua tapaamatta siitä ole
pääsevä sisään" -- vastasi Hieraniemen Paavo.

"Mutta lupasithan eilen tulla ristinsoturiksi ja antautua taisteluun
piispan vihollisia vastaan!"

"Paitsi Venäläisiä ja Karjalaisia on piispalla muitakin vihollisia.
_Niitä_ vastaan minä aion taistella."

"Mitä vihollisia sinä tarkoitat?" -- kysyi sotaintoinen isäntämies
uteliaasti.

"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun
aamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle."

"Ole sitte suomatta!" -- tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui
väen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo
itsekseen: "Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä,
oli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!"

Samassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä
kansassa nousi korkeimmillensa.

"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! --
Novgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!" -- huudettiin,
ja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin
todeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella
antoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä,
että juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet
vihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla
vakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä
ajamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja
kantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli
osaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte,
sen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin
riveihin.

Heidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin
saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella
olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin.
Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat
puetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin.
Ratsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa
näkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua,
johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva
kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä
sota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon
säteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä
tehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin
murtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin.
Näyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko
liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä
kantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon
säteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko
kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin
heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat
köörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin
juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat
muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti
koristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen
aikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota,
Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen
kirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti
lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan
hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs
uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää
lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle
puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.

Pystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen
vuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa
lumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen
terävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja
masentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä.
Hänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen
suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät
mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos
milloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet
hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen
muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän
pelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat,
sanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat
paljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän
Nevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä
vastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on
pidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin
paljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle
tulee osaksi. -- Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen
silmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen
luonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin
jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin
messupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki
kantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä
ratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman
kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän
haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka
syvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa
asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli
paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri
viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta,
merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksivainen ritari". Kun
hänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja
saatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin
50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä
loistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta;
hänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä,
puoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän
tässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan
vyötäisillään.

Hän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken
sen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin
lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa "pyhän
haudan ritari" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas
ritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä?
Hänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on
itse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista.
Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa:
tämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan
on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen
ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan
rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan
kädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa:
toinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä,
joita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen
siitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat
miehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka
aikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi
karva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu
nauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko:
tällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan,
"Herran veljen" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli
rikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä
tyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin
kalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja
palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,
joita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen
mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" [arvonimi, joka
yksinomaisesti annettiin "pyhän haudan" ritareille.] knaapit
ratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin
kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla
kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve.
[Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten
puolustukseksi kannettava).]

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,
ensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti
tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa
talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko
oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä
kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin.
Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä
ruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi
odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja
pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin
viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon
portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät
kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun
puettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi
Tuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon
vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei
ollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa,
sillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset
Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa
puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat
perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka
aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren
neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa
alituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa
noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat
arkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä
hartaita rukouksia ja messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa
ottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa
saattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten
ahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli
kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle
kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut
kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös
kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä
kansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä
siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja
poltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä
luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin
tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset
olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut
ylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin
mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien
nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti,
että ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen
helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä
katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin,
jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki
marttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut
naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä
muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta
kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.

"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?" -- kysyi
kertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.

"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon
katon romahtaneen alas!" -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat
talonpojat.

"Yhä edespäinkin leimahteli tulta" -- alkoi pappi taas kertoa -- "ja
-- kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko
kaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät
ylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja,
varpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli
kulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia
kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi
kummastus silloin korkeimmillensa, -- ettekö nähneet, hyvät ystävät,
että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken
tänne tullessani aukaisin kirkon oven?"

"Kyllä me sen näimme!" -- todistivat talonpojat.

"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia" -- sanoi
kertoja-pappi -- "sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne
lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas
monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä,
keltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä.
-- Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi
todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän
uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä.
Onnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä
suosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa
harjoittaa!" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi
taas kirkkoon.

Kaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se
päättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen
jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon
rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä,
kellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla.
Onnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan
tarkkaa järjestystä. -- "Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista
kiirettä", -- sanoivat he -- "sillä kirkossa tuprutellaan pyhää
savua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti." Myöskin he
ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella
turulla" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa
huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli
valmistettu piispan kartanon pihalle.

"Suureksi turuksi" taikka toisinaan myös vaan "turuksi" sanottiin
erästä aukeaa tasankoa Aurajoen rannalla lähellä Turun linnaa.
Ammoisista ajoista asti, satoja vuosia ennenkuin Turun linna
perustettiin, olivat Suomalaiset tässä käyneet kauppaa keskenänsä ja
vieraiden maiden kauppiaiden kanssa. Kristin-uskon päästyä valtaan
Länsi-Suomessa oli tämä kauppaliike supistunut siksi kaupaksi, jota
lähinnä asuva maarahvas teki linnaväen ja Turun kaupungin asujanten
kanssa. Tuomas piispan aikana oli Turku vielä sangen pieni kaupunki;
sen asukkaitten luku nousi vähän päälle kahden tuhannen.



Kymmenes luku.


Helppo on arvata, että jokainen juhlalle tullut halusi päästä
kirkkoon sitä sisältä katselemaan. Yksi kuitenkin oli, joka ei
tuntenut tätä halua, jonka mieltä ei uteliaisuus eikä hartaus
kiihoittanut. Se oli Hieraniemen Paavo, joka yhä edelleen odottaen
seisoi piispan kartanon portilla.

Kun Tuomas piispa, päätettyänsä pyhän vihkijäistoimen, Riian
arkkipiispan, valkoiseen mantteliin puetun ritarin, "pyhän haudan"
ritarin ynnä muitten ylhäisten seurassa tuli piispan kartanoon,
astui Paavo lakki kädessä hänen eteensä ja sulki häneltä tien, siten
vaatien häntä pysähtymään.

"Suurvaltias, pyhä piispa, suokaa minulle anteeksi rohkeuteni! Mutta
minulla on teille erittäin tärkeä asia ilmoitettavana ja pyydän
sentähden nyt heti kohta saada puhutella teitä kahden kesken", --
sanoi Paavo kumartaen syvään.

Tuimin silmin katsottuaan rohkeaan talonpoikaan, vastasi Tuomas
piispa: "Minulla ei ole tänään aikaa yksityisiin keskusteluihin! Tule
huomena!"

"Niin totta kuin kristin-uskon menestys Suomenmaassa ja erittäin
Hämeessä lienee Teidän Ylhäisyydellenne kallis asia, rukoilen vielä
tänäpänä pääseväni teidän puheillenne! Huomenna se voipi olla liian
myöhäistä silloin saattaa kaikki olla hukassa."

Piispan otsa synkistyi näitä Paavon sanoja kuunnellessa. Hän oli jo
tänään saanut yhden huolestuttavan Jobin sanoman. Oliko tämä mies
tässä nyt tuomassa hänelle toista?

"Sinä arvelet siis kerrottavasi asian olevan niin tärkeän, että
kristin-uskon menestys Suomessa tavalla taikka toisella siitä
riippuu?" -- kysyi hän kolkolla äänellä, lisäten: "Varo vaan ett'et
minulle joutavia laskettele!"

"Henkeni olkoon takauksena siitä, ett'en asian tärkeyttä
liioittelemalla ole suurentanut!" -- vastasi Paavo, katsoen vakaasti
piispaa silmiin.

Hetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: "Tule tunnin kuluttua,
niin tahdon kuunnella kertomustasi!"

Paavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan
kartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan
ja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen
risti ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä
rukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu;
paitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun
Vapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa
muutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat,
piispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen
ohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla
äänellä Saksan kielellä: "Niinkuin sanoin -- Suomen kirkon tila --
joka tietää samaa kuin minun oma tilani -- on tätä nykyä sangen
arveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja
kaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla -- eikä apua
missään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin
ukkosen isku kaikki olot!"

Pysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen -- niin
korkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari --
lisäsi Tuomas piispa: "Ettekö muista, että minä illalla taistelun
jälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty
sellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?"

"Sen sanoitte. -- Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan
kalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme
hyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet,
jättäen meidät yksin tappelutantereelle", -- vastasi kalparitarien
suurmestari.

"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän
puolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä
ja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli
syypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja
seurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on
ryhdyttävä -- mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta
saada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja
kuitenkin seisovat viholliset -- oven edustalla! Nykyään on minulla
tuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne
olivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon."

"Minusta nähden" -- loihe Riian arkkipiispa lausumaan -- "on
suuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime
pullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään
teidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee,
että aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta
Novgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista,
että he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä
tuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan
heidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa
s.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt
kuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen
puolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita,
että se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle,
nyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei
olisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että
pullalla on ollut niin huono menestys!"

Kun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan
kasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat
vapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä
taistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian
hän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta
kolkolla äänellä: "Niin, niin -- sillä ei ole ollut menestystä!
Paavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä
täällä."

"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni" -- otti Riian arkkipiispa
taas puhuaksensa -- "onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan
ollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa
anteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta
minusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman
teille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton."

"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä
'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut
monin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan,
marssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta
muussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin.
-- Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee,
niin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä.
Oletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua,
jos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en
oman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että
Karjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat
ottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa
heti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten
pyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? --
Valtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta
mahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä
itseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava
kerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut
minut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa
ja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten
kostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana,
ett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä."

"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen,
jolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän
menettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden
sääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä
kannalta punninneeksi" -- sanoi arkkipiispa.

"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu
kuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt
Novgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta
selvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen,
kuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja -- ovat nyt
täällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että
suuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi."

"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!" -- väitti arkkipiispa
levottomuutta osoittavalla äänellä.

"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, -- tuskin huomenakaan.
Heillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen
polttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti
joutuu sangen hitaasti. -- Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa
olisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen.
Mutta nyt minulla on -- pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille
olkoon siitä kiitos! -- sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se
kohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti
varustettu."

"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan"
-- sanoi Riian arkkipiispa.

"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut
alamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä
peräti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta
kansalle. -- Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en
ollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä
mieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha
kristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä
vihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että
olen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä
ikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken
lämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa
povessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata.
Muualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani."

Luoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa
laskien painoa jok'ainoaan sanaan: "Teidän Ylhäisyydeltänne
esimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja
voimallista apua!"

"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten
Liiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että
tuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan
muitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen
toivossa ennen olisi tehtykin" -- vastasi arkkipiispa. Kääntyen
kalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: "Teidänkin
ritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut
apua."

"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon
luvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään.
Tietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse
olemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän
on täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on
sattunut saamaan", -- kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.

"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!" -- huudahti
Tuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti,
jatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: "Ehkä voisin
saada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella.
En! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa
maallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle
ja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää
ovat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö
nyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan
masennettuna kukistun toiveineni!"

"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän
apostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!" --
huudahti arkkipiispa.

"Epäilemättä kuitenkin niin tapahtuu jo ensimmäisen minun jälkeiseni
piispan aikana, ell'ei pyhä isä paavi väkevällä kädellä ota
suojellaksensa tätä kaukaista uudistaloansa!" -- sanoi Tuomas piispa.

"Sen on hän tekevä. Meidän pitää kirjoittaman hänelle uusi
pyyntökirje siitä!"'

"Minä en enää luota kirjeiden vaikutusvoimaan!"

"Niin lähettäkäämme hänen luoksensa erityinen lähettiläs asiasta
sopimaan!"

"Se on ehkä parempi keino: sitä saatamme koettaa."

Tuomas piispan näitä sanoja sanoessa astui eräs hänen palvelijansa
huoneesen ja ilmoitti, että muuan talonpoika Hämeestä pyysi päästä
piispan puheille.

"Johdata häntä sisään", sanoi piispa.

Hetken kuluttua astui Hieraniemen Paavo rukoushuoneen ovesta
sisään. Syvään kumartuen jäi Paavo, käsillänsä levottomasti näplien
lakkiansa, ovelle seisomaan.

"Nämä korkea-arvoiset herrat eivät ymmärrä Suomen kieltä. Kerro nyt
suoraan ja pelotta kerrottavasi!" -- lausui piispa huomattuansa, että
arkkipiispan ja suurmestarin läsnäolo saattoi Paavon kovin hämille.

Mutta Paavon suusta ei tahtonut lähteä sanaakaan. Hän avasi suunsa,
sulki sen taas ja avasi sen uudestaan, mutta hänen huuliltansa ei
vaan lähtenyt muuta ääntä kuin jonkimmoista sähisevää ähkynää; niin
kovin oli hän tohtunut.

"Puhu ystäväni! Totuutta saa ujostelematta puhua korkeain herrojenkin
läsnäollessa" -- kehoitti häntä Tuomas piispa ystävällisellä äänellä.

Paavon kasvot olivat lentäneet tulipunaisiksi, hän häpesi omaa
akkamaista kainouttansa. Rohkaisten mieltänsä loihe hän vihdoin
lausumaan: "Suurvaltias, armollinen piispa -- kaikki teidän
alamaisenne Nokian virran, Näsijärven ja Pyhäjärven tienoilla
ynnä ne, jotka asuvat Kangasalan alueella aina Längelmäveden ja
Pälkäneenveden rannikoille asti, ovat" --.

"Mitä he ovat tehneet?" -- kysäisi Tuomas piispa malttamattomasta.

"Ovat surmanneet kaikki teidän ratsumiehenne ja pappinne ja yhtyneet
suureen kapinaan teitä vastaan" -- änkkäsi Paavo.

Tylyn, kiittämättömän lapsen suusta lähteneet julkeat parjaussanat
eivät olisi voineet kipeämmin sattua hellän äidin sydämeen kuin nämät
Paavon sanat Tuomas piispan mieleen. Näitä seutuja oli hän erittäin
hellinyt. Siellä oli hän itse työtä tehnyt, ensimmäiset kristin-uskon
siemenet kylvänyt siellä kylmihin peltoihin. Nyt tämä odottamaton
kapina! -- ja entäs millä ajalla!

Kuitenkin salasi hän järkähtämättömän tyyneyden peitteellä syvän
sisällisen liikutuksensa ja katkeran tuskansa. Yksin vuolteet hänen
kasvoissansa osoittivat tavallista suurempaa kovuutta ja mielen
pontta.

"Kerro kaikki tätä asiaa koskevat tapaukset äläkä pidä mitään
salassa!" -- käski hän, lisäten: "Nimitä ensiksi nimeltä kapinan
johtajat!"

"Vaarallisimpina kansan yllyttäjinä ja kapinan pääjohtajina
ovat seuraavat henkilöt pidettävät: vanha Tavela ja hänen nuori
holhottinsa Lyyli Liuksialasta sekä Hatanpään tilan omistaja Heikki."

"Lyyli Liuksialasta! Hänen isänsä hyvin tunsin, sainpa hänen
kääntymään kristin-uskoonkin. Hän oli suuri saituri, mutta muuten
sangen sävyisä mies. -- Vaan mitenkä voisi olla mahdollista, että
nuori tyttö on ruvennut kapinan johtajaksi!" -- sanoi Tuomas piispa.

"Lyylillä on ylpeä ja miehekäs luonto ja hyvät puheenlahjat. Lisäksi
voipi hän rikkautensa ja anteliaisuutensa kautta saada paljon
aikaan, ehkä enemmän kuin monet toiset!" -- selitti Paavo, ollen
silminnähtävästi hämillänsä.

"Oudolta ja kummastuttavalta tuo kuuluu! Vaan jatka kertomustasi!" --
käski piispa.

Paavo kertoi nyt piispalle kapinasta sen verran, kuin hän
siitä tiesi. Tarpeetonta olisi meidän tässä seurata tätä hänen
kertomustansa, sen sisältö kun jo ennakolta on lukijalle tuttu.
Lopuksi puhui Paavo muutamia sanoja ratsastajastakin, jonka oli
opastanut harhatielle, päättäen kertomuksensa seuraavilla sanoilla:
"Puvustansa ja kielenparrestansa tunsin miehen karjalaiseksi".

"Asia on selvä. He ovat salaliitossa keskenänsä" -- jupisi Tuomas
piispa itseksensä, lisäten ääneen: "Muuta eikö sinulla ole
sanottavaa?"

"Kyllä olisi vielä jotain, suurvaltainen, armollinen herra
piispa! Jos tohtisin -- -- niin sanoisin ajatukseni siitä,
mitenkä tämä kapina on kukistettava. Vieläpä ottaisin sen toimen
toimitettavaksenikin, jos tuo toimi minulle armossa uskottaisiin."

"Sinulle olkoon myönnetty puhua ajatuksesi siitä... mutta kiiruhda!"

"Minun mielipiteeni on tämä: viipymättä, heti kohta pitää hyökätä
kapinoitsijain kimppuun! Antakaatte minun käytettävikseni viisisataa
ratsumiestä sellaisen päällikön johdannolla, jota tarkoin
tottelevat... Minä opastan heitä salateitä niille seuduille, joidenka
asukkaat ovat nousseet kapinoitsemaan... Heidän pääjoukkonsa
niskaan me karkaamme äkkiarvaamatta ja murramme ja hajoitamme sen
ensimmäisessä rynnäkössä. Sitte on ratsumiesten miekoilla oleva
helppo työ; -- tuli saa tehdä loput! Näin jos tapahtuu, niin panen
henkeni ja viimeisen lämpimän verenpisarani vastikkeiksi siitä, että
kaikki hyvin onnistuu ja että joko kuolleina taikka vangittuina tuon
kapinanjohtajat tänne!"

Puhuessansa oli Paavo innostunut, hänen kasvonsa hehkuivat:
mielikuvituksessaan hän jo verisellä miekallaan tavoitteli vihatun
kilpakosijansa päätä.

Tuomas piispa loi pitkään tuimat silmänsä Paavoon; vähemmin itsekäs
mies kuin Hieraniemen Paavo olisi hänen silmäyksissänsä helposti
voinut huomata inhoa ja halveksimista. Sen jälkeen loihe piispa
lausumaan: "Viisi sataa ratsumiestä! Jos tietäi..." Hän keskeytti
lauseenpa ja jatkoi sitte puhettansa suurella tyyneydellä näin:
"Niin... minusta nähden ei ole tämä kapina niinkään vaarallinen.
Viittä sataa ratsumiestä sen kukistamiseen ei tarvita! Kaksisataa,
korkeintaan kolmesataa kelpo ratsumiestä muutamien uljaiden ritarien
johdolla on siihen toimeen riittävä. Oppaana sinua ehkä tarvitaan.
Nyt saat mennä, mutta ole saatavissa kuin sinua kutsutaan -- muista
se!"

Kumarrettuansa syvään läksi Paavo huoneesta ulos. Hänen mentyänsä
kertoi Tuomas piispa saksan kielellä arkkipiispalle ja suurmestarille
keskustelunsa Paavon kanssa.

"Tästä nyt voitte saada käsityksen siitä, miten sen on laita, joka
on pyhän uskomme etuvartijana Suomessa! Julmia vihollisia joka
taholla ja marttyyrikuolema jok'ainoa hetki silmäin edessä! -- Mutta
kohteliaana isäntänä minä en saa unhottaa teidän turvallisuuttanne,
jalot herrat! Säännöllisesti käytetyn tien kotimaahanne on
venäläis-karjalainen laivasto sulkenut, mutta kiertämällä voitte
Ahvenan saariston kautta vielä erinomaisetta vaaratta purjehtia
kotihinne jos nyt heti lähdette. Suuresti olen teille kiitollinen
siitä, että olette olleet tänäpänä pidetyissä juhlamenoissa
saapuvilla ja mielelläni pitäisin teitä kauvemminkin vierainani,
mutta minun täytyy luopua kaikista itsekkäisistä toiveista tässä
suhteessa, sillä teidän turvallisuutenne saavuttaminen ei siedä
pienintäkään viivytystä!"

"Minä en lähde nyt tällä hetkellä, jolloin kaikilla tahoilla olette
vihollisten saartamina. Kautta pyhän ristin! Se olisi kelvottomasti
tehty, jos teidät nyt jättäisin. Viisi ritarikuntamme uljaimmista
ritareista on minun seurassani... minä majoitin heidät linnaan.
Näiden paljon kokeneiden sankarien miekat samoin kuin oman kalpanikin
annan teidän käytettäväksenne, herra piispa. Tulkoon mitä tahansa
-- kalparitareista ei sanottako, että he välttävät taistelua
pyhän uskomme puolustukseksi!" -- puhui kalpaveljien ritarikunnan
suurmestari nousten seisaallensa.

"Teidän ylevämielinen tarjoomuksenne, jalo ritari, on kaikkien
kiitoslauseiden yli koroitettu!" -- lausui Tuomas piispa antaen
suurmestarille kättä.

"En minäkään jätä teitä näin uhkaavana aikana, enkä lähde
ennenkuin tämä paha pulma on mennyt ohitse. Minullakin on joukko
henkivartijaväkeäni kanssani. Heidän miehuuteensa olen tottunut
luottamaan ja kukin heistä on sotatoimiin hyvin harjaantunut. Itse
tahdon auttaa teitä veljellisillä neuvoilla niin pitkälle kuin kykyni
ja kokemukseni riittävät" -- sanoi Riian arkkipiispa.

Tuomas piispa oli niin syvästi liikutettuna, että hän vapisevalla
äänellä tuskin sai seuraavat kiitossanat sanotuksi: "Suokaa minun,
korkeasti kunnioitettava veljeni, halvaksi kiitollisuuden osoitteeksi
tehdystä jalomielisestä päätöksestänne suudella teidän kättänne."

Puoleksi väkisin salli arkkipiispa Tuomas piispan suudella hänen
kättänsä, sen ohessa lausuen: "Te liioittelette, hurskas veljeni!
Minä en ansaitse kiitosta, enkä ole muuta tehnyt kuin sen, minkä
kristillinen velvollisuuteni minulta vaatii."

Heidän asemansa oli sangen arveluttava; kukin heistä tunsi sen sangen
hyvin. Ensiksi saapuneet vakoojat olivat vakuuttaneet, että tulossa
olevia Venäläisiä ja Karjalaisia oli vähintänsä kymmenentuhatta
miestä, myöhemmin tulleet sanoivat kaksikymmentätuhatta. Jospa nyt
vakoojat liioittelivatkin, oli kuitenkin varmaa, että viholliset
olivat monta vertaa lukuisemmat sitä joukkoa, jonka Tuomas piispa
saattoi asettaa heitä vastaan. Piispan sotavoimat eivät kaikkiansa
nousseet kuuteensataan mieheen, Turun linnan puolustusväki ja Riian
arkkipiispan henkivartijat siihen luettuina. Tähän lukuun emme
ole ottaneet ritareita, joita kalparitarien kanssa yhteensä oli
noin kuusikymmentä, eikä myöskään niitä ratsumiehiä, joita piispa
oli majoitellut eri paikkoihin maaseuduille; näiden luku taisi
nousta noin kahteensataan. Mutta heitä ei uskaltanut Tuomas piispa
kutsua pois heidän majoituspaikoiltaan, peläten että kansa heidän
lähdettyänsä yltyisi kapinallisiin liikkeisiin.

Kuinka suureksi kapinoitsevien Hämäläisten luku oli laskettava, sitä
ei kukaan tietänyt sanoa. Kuitenkin oli helposti arvattava, että
hekin olivat piispan miehiä monenkertaisesti lukuisemmat. Myöntää
siis täytyy, että Tuomas piispan ja hänen ystäväinsä asema oli
mitä vaarallisin ja epätoivoon asti tukala. Mutta näiden rohkeain
miesten mielissä ei saanut epätoivo sijaa. Uskaliaasti he ryhtyivät
neuvottelemaan tarpeellisista puolustushankkeista ja ennen kaikkea
siitä, mitenkä Hämäläisten nostama kapina niin pian kuin mahdollista
saataisiin kukistetuksi, jotta heille kaikissa tapauksissa
jäisi selkä vapaaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyivät he
pääasiallisesti Hieraniemen Paavon tekemän ehdotuksen ja päättivät
lähettää kaksi sataa viisikymmentä ratsumiestä ynnä kaksikymmentä
ritaria kapinoitsijoita kukistamaan. Paavoa oli oppaana käytettävä.

Tuskin olivat tämän päätöksen ehtineet tehdä, kun eräs piispan
palvelijoista astui huoneeseen ja ilmoitti, että pöydät olivat
katetut ja että ritarit, papit ynnä muut vieraat odottivat Heidän
Ylhäisyyksiänsä.

"Käykäätte edellä, korkeasti kunnioitettavat vieraani! Minulla ovat
vielä Pyhälle Neitsylle lupaamani päivällisrukoukset lukematta!" --
kehoitti Tuomas piispa.

Jäätyänsä yksin heittihe vanha piispa polvillensa alttarin eteen ja
rukoili nöyrästi ja palavan sydämensä täydellä innolla pyhää neitsyt
Maariaa ja hänen ristiinnaulittua Poikaansa sekä kaikkia pyhimyksiä,
että he kukistaisivat hänen vihollisensa ja pelastaisivat Suomen
kirkon uhkaavasta vahingosta ja perikadosta.

Tämä rukous näytti hänen mieltänsä virvoittavan. Mutta ennenkuin
hän taas nousi seisaallensa, rukoili hän erään toisenkin rukouksen.
Sitä tehdessänsä nöyrtyi hän niin ja hänen mielensä masentui siihen
määrään, että hän matona mateli alttarin juurella.



Yhdestoista luku.


Vielä samana iltana läksi Hämäläisten kapinaa kukistamaan määrätty
sotajoukko Paavon, opastamana matkaan. "Pyhän haudan" ritarikin oli
muassa.

"Se mies on aivan kuin luotu tällaisia retkiä varten! Paitse sitä
on hänellä niin suuri maine urhoollisuudesta ja sotataidosta,
että paljas hänen läsnä-olonsakin jo ratsumiehissämme vaikuttaa
jonkinmoista turvallisuuden tunnetta ja saa heidät voiton toivossa
vahvasti luottamaan hyvään onneensa" -- oli Tuomas piispa väittänyt.

Uljas ritari oli nyt vaihtanut purpuraisen manttelinsa toiseen
yksinkertaisempaan. Kuitenkin oli viimemainittukin tavallansa sangen
kallis, sillä se oli lumenkarvaisilla kärpännahoilla reunustettu.
Näihin reunuksiin, ylhäältä aina liepeesen asti, oli pieniä
punaisesta samettikankaasta tehtyjä ristejä kiinnitetty. Samanlaisia
ristejä nähtiin toistenkin tähän retkeen osaa ottavien ritarien
manttelien reunuksissa. Kukin ratsastaja kantoi rinnassaan punaista
ristiä, vieläpä Paavokin ja ne muutamat munkit, jotka seurasivat tätä
pientä armeijaa.

Pyhänä pidettiinkin sota, johon tämä joukkio oli antautunut, niinkuin
siihen aikaan yleisesti kaikki sodat, joita käytiin kristin-uskon
vihollisia vastaan. Juhlallisesti olivatkin molemmat piispat, Riian
arkkipiispa ja Tuomas piispa, vihkineet näitä sotureita, ennenkuin
he lähtivät matkalle, heidän veriseen ja vaaralliseen, mutta
autuuttavaan toimeensa.

Pyhän haudan ritari katseli tarkasti seutuja ja maisemia, joidenka
kautta kuljettiin, ja jota kauvemmaksi he tulivat sisämaihin, sitä
suurempaa kummastusta ne nostattivat hänessä.

"Kautta Pyhän Yrjön säteilevän miekan!" -- sanoi hän Saksan kielellä
munkille, joka ratsasti hänen vieressänsä. "Tämä on kummallinen maa,
joka alusta aikain lienee aiottu pedoille kotimaaksi. Eihän täällä
juuri muuta löydy kuin synkkiä metsiä, autioita korpia, soita ja
rämeitä sekä järviä ja jokia. Tuo kirkon läheinen seutu taitaakin
olla ainoa seutu Suomenmaassa, jossa maata viljellään ja jossa
ihmiset asuvat säännöllisesti kyhätyissä rakennuksissa? En pitkään
aikaan enää ole nähnyt huoneuksia enkä peltoja. Multa kaiketikin
asuvat ihmiset täällä metsissä kaatuneiden puiden juurten suojassa
ja elävät arvattavasti karhujen ja muun metsäriistan lihasta?
Sellaisiksi muuten suomalaisten elämän tapoja minulle kuvattiinkin
eteläisissä maissa."

"Kummallista on, että te, herra ritari, sellaisia kertomuksia
kuultuanne, ensinkään otitte tullaksenne tänne!" -- ihmetteli munkki,
hymyillen sen ohessa.

"Se ei ole niinkään kummastuttavaa, pyhä veli. Nämät kertomukset
saivat minun uteliaaksi omin silmin näkemään noita metsänperäisiä
villi-ihmisiä. Kun sitte lisäksi sain kuulla, että kristin-uskoa
heillekin on julistettu ja kristillinen kirkko heidän maassansa
perustettu, ja kun päälle päätteeksi kerrottiin, että he viime
aikoina ovat ruvenneet pahoin rääkkäämään ja julmalla tavalla
surmaamaan pyhiä pappeja ja munkkeja, niin muuttui uteliaisuuteni
velvollisuudeksi, sillä minä olen kautta pyhän ristin vannonut
taistella kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä
vaan on, aina maailman kaukaisimpiin äärihin asti. Sattui sitte
vielä niinkin hyvin, että minulla viime käynniltäni Jerusalemissa
oli muutamia erittäin arvokkaita ja voimallisia pyhäin jäännöksiä
varalla. Tosin en niistä olisi mielelläni luopunut, sillä ne hosuivat
taudit ruumiistani ja estivät syntisiä himoja sieluani lähestymästä,
mutta kuultuani, mitenkä kurjalla kannalla asiat täällä olivat,
ajattelin: jos lahjoitan nuo kalliit pyhäinjäännökset Suomen
kirkolle, niin pakenevat kaikki pirut peljästyneinä siitä maasta. Jo
kohta tänäpänä ne osoittivat voimaansa. Kaikista niistä ihmeistä,
jotka tänäpänä tapahtuivat kirkossa, on suurimpana pidettävä se, että
naula, jolla Kristuksen oikea käsi lävistettiin, vuosisatoja oltuansa
ruostununna, arkkipiispan kädessä muuttui yhtä kirkkaaksi kuin
kantamani haarniska tässä. -- Sen ostin kolmesta sadasta kultarahasta
S:t Salvatorin luostarin abotilta Jerusalemissa."

"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista
suurin" -- sanoi munkki.

"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa!
Älkää puhuko syntiä, pyhä veli!" -- huudahti kultainen ritari
närkästyneenä. "Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista
enintä kummastusta nostava -- siitä ei pääse kieltämälläkään
kauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa
teidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita -- enpä
suinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat --
tekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt
Maarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään
silmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja
poikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla
tikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta.
Jos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin
palattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen."

Kun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi
heidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei
kauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: "Niin
-- ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat
tehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät
ihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän
paremmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti
tulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen
mantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti
ja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin
olisi voinut luulla sen h--tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta
alas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan,
tarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty.
Kaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia,
ett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan,
vaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?"

"Kyllä kai sen asian laita on siten" -- vastasi munkki ja veti
kaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.

"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin
sittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon
kaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan
alas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan
toinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien
kirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän
isän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä
ja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon
ikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä
muulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa."

"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!"
-- huudahti munkki arvokkaalla äänellä. "Jos he ääneen olisivatkin
ilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen
voineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän
laulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette
pahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!"

"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria,
pyhimyksiä solvaamasta!" -- huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja
teki ristinmerkin rintaansa. "Epäilemättä on asian laita siten, että
tuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että
heidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan
sai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin
siihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan
rippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut
credojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen
lupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä."

"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt
lupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme
velvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin" -- sanoi
munkki.

"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En
ainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun
rauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset
eivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä
Pohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle,
että pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse
sydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee
kolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä,
kuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti
ole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen
väsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin
ratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin
vaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi
tarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä
väsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei
saisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja
ratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!"

Kultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven
rannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä
näytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle
käskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka
tähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita
höyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare
ajeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä
metsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia
ruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot.
Tämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas
ratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.

Kaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka
oli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä
maistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella
ja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa;
suuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä
hänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon
huulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä.
Tämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi
uudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen
niistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät
heittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli
hän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa
hentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki
kertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa
ja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä
oli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut
ainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa
ja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo
kolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui
sitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: "Ihminen ei saa olla
ruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää
tavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin
lopetan ateriani nyt ja siunaan itseni." Hurskas ritari pani kätensä
ristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.

Syötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata
ja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä
seurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset
mantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari
ei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli
hän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei
hänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta
niin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea
ymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää
ja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.

Muut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi
ritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin
puolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli
niin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut
hiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa
huippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.

"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan
kuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja
meidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas
lähdemme matkaamaan!" -- lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.

Munkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut
sanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä
ja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: "Ei aika pitkäksi kävisi,
jos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa
tuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee
muistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa
enemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan
keisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä
pakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun
mahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota
erittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa
ja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon
sulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista
elämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella
taikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu
oikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin..."

Munkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:

"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi."

"Siitäkö -- no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole
käyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta
jotakin oppimista... Niin... siitä on jo pitkä aika kulunut
kuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan
ritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa
kristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi
minua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia
minulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea
kuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä
alas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne
meni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante --
Jerusalemin kuninkaan tytär -- vielä täydessä kukoistuksessaan,
kaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni,
mutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä
isä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin
pannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen
palveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin
kanssa ristiretkelle Palestiinaan."

"Vai tapahtuiko se sinä vuonna -- siis kaksitoistasataa kaksikymmentä
ja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut" --
selitti munkki.

"Taitaapa olla siten... onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te,
pyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä" -- arveli kultainen
ritari.

"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin
olitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa" --
lisäsi munkki.

"Monesko ikävuosi? Hm... Taitaa olla Viidesviidettä taikka
viideskymmenes, taikka -- ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota
tuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään
koske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka
kauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin -- me läksimme ja
pääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut
suuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin
pienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas
lähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua
juuri ilahutti! -- 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta
luottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena.
Nyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa
sotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' --
ajattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle,
pääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän
niin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi
kahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen
pukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin,
syleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan
ystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin
kävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan."

"Kauhistuttavaa! -- Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet
tilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?" -- kysyi munkki.

"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä
tilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen
miehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään
kuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin
pitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin,
jotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen
maine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin
sitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen
riveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia
tuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä
Fredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat
armeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen
lisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen
rivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina.
Saracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat
kovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä
ottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että
hänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä
ja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka."

"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette?
Mistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?" -- sanoi
munkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.

"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa
ruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi,
että Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella.
Kuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli
hän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan
ritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin
abotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut
patriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan
kirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja
kosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin
kaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu
pyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset
kannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat,
joissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori
tuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua
alttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten
lauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!']
Laulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset,
jotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä.
Niihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja
lausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä,
uskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa
ritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan
hänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset
kannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa
olalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen
pisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä
suuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja
riisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle
niitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja
uuteen arvooni. -- Voi! -- sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen
syntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen
ja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan
kaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. -- Ellen olisi sitä
valaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon
sammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua,
sillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä
ovat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät
uneen uupuneet miehemme?"

"Höö... vai niin... ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako
etsitte?" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.

"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä
veli, kertomustani ensinkään kuulematta!" -- huudahti kultainen
ritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.

"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta
tunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen
matkaan -- minä menen nukkuneita herättämään" -- sanoi munkki ja
läksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.

"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!" -- jupisi
ritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä
tapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.

"Tuo meidän oppaamme on sangen valpas mies! Ei väsymys häntä
rasita enemmän kuin minuakaan. Kaiken ajan olen nähnyt hänen joko
kuljeksivan pitkin tasankoa taikka seisovan järven rannalla, yhtä
mittaa katsoa tuijotellen sen läikkyviä aaltoja. Mutta johtuu jotakin
mieleeni; -- sillä miehellä mahtanee olla joko paha omatunto taikka
joku kalvava suru sydämessä. Eikö teistäkin näytä todenperäiseltä,
että joku kova murhe kalvaa oppaamme sydäntä? Olette ihan ääneti
kuunnelleet kertomustani -- antakaa nyt äänenne soida ja ilmoittakaa
mielipiteenne tästä asiasta!"

Nämät sanat puhui kultainen ritari toiselle kuuntelijallensa,
ritarille, joka istui hänen vieressänsä pää nojattuna oikeaa kättä ja
kyynäspää polvea vastaan.

"Hm-h-h-m-m-ym!" vastasi ritari hetken kuluttua hiljaa kuorsaten.

"Vieläpä tuokin!" huudahti kultainen ritari tuskallisesti kavahtaen,
lisäten itseksensä: "Olisiko tuo ollut nukkuneena kaiken ajan, taikka
nukkuiko hän vasta sitte, kun olin kertomukseni päättänyt? Siitä
minun pitää saada tieto." -- Nyhkäisten voimakkaasti ritaria kylkeen,
lausui hän: "Tokko ensinkään olette kuunnelleet kertomustani?"

Ritari nosti päätänsä ja katsoi suurin silmin ympärillensä. Syvästi
miettien, ikäänkuin hän olisi pyytänyt johdattaa jotakin unhottunutta
mieleensä, lausui hän sitte vitkaan: "Kertomustako? -- Niin --
kertokaatte vaan, jalo herra ritari, kyllä minä kuuntelen!"

"En nyt enää kerro, mutta pyydän kysyä teiltä, eivätkö ne temput,
joidenka kautta tullaan pyhän haudan ritariksi, teidän mielestänne
olleet juhlallisia?"

"Juhlallisia kai ovat -- kun ne vaan tuntisi. Enhän minä sitä lie
kieltänytkään? Mutta johan torvi soipi. Pitäähän mennä sanomaan
ratsulleen 'hyvää huomenta'." -- Ritari nousi seisaallensa ja läksi
käymään samaan suuntaan kuin munkkikin muutamia hetkiä ennen häntä.
Torvien raikunta herätti kaikki sotilaat ja kohta oli leirissä vilkas
liike, kaikki valmistautui lähtöön.

"Voi, kuinka minä olin tyhmä, kun tulin tähän kurjaan maahan, jossa
ritaritkin muuttuvat kaikille jaloimmille tunteille tunnottomiksi!
Toista oli kertoa urostöitänsä ja elämänsä vaiheita etelämaiden
trubadureille, jotka heti paikalla sepittivät niistä ihanoita,
kuningasten hoveissa ja ylhäisten ritarien linnoissa laulettavia
sankari-runoja!" -- valitti kultainen ritari ja haali sen ohessa
eväslaukkua luoksensa. Saatuansa sen auki ja otettuansa nahkapullosta
kelpo siemauksen, söi hän suurella kiiruulla tähteet paistista
ja piirakasta suuhunsa. Sen jälkeen nosti hän pullon uudelleen
huulillensa ja päätti vihdoin tämän varhaisen aamiaisateriansakin
hartaalla siunauksella.

Samassa saapui hänen palvelijansa paikalle, taluttaen ohjaksista
hänen jaloa sotaratsuansa. Noustessaan satulaan puhui ritari
palvelijallensa: "Tuo eväslaukkuni tuossa on nyt aivan tyhjä. Mitenkä
sinä varustit minua niin vähillä eväsvaroilla matkaan?"

"Piispan kokit sanoivat, että niiden pitäisi riittämän yhdelle
miehelle kolmeksi vuorokaudeksi."

"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat
väärässä?"

"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet
suurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän
osanne sittekin oli runsaampi kuin toisten" -- vastasi palvelija.

"Minkälaisia konnia olivat! -- Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn
avulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi
tarvitse kuolla nälkään!" -- lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä
ja kannusti samassa ratsuansa.

Tie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle,
erään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti
raivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta
kovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli
kuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat
korskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.

Munkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli
ahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla,
jonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi
hyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia
neuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi
kulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan
onnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen
lauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista
välttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.

Mutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja
rasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä
ihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon
ihailija ainoastaan tapaa "tuhatjärvien maassa", sen kukkuloilta ja
harjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä
suurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä
ja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää
sulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi
ja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta
rakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton
oltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka
siellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä,
suurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti,
kaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien
saartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien
salmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa
useampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella
kiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin
näkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja;
siellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten
peltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä
havumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia
pieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi
yhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän
kosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä
pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon
valaisemana.

Kultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta
ilmansuunnasta toiseen.

"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!" -- huudahti hän vihdoin.

"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin
rumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä
kauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat
eivät ole yhtä ihania" -- säesti munkki.

"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä,
mutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella
tavalla kuin Helvetian ihanat seudut" -- sanoi ritari, jonka
mielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa,
kaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun
ratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki
taas hyvät ystävykset.

Ensimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri
kansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä
seisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas
hallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei
olisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa
ratsujoukossa oli tarjona.

Hieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä.
Hän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa.
Sarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä
tervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä
millekin taholle.

Paikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta
tietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis
lähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.

"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa
kylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä;
niin ahkerasti olen sitä käyttänyt."

Sarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon
pihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja.
Täyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka
kulki pohjoiseen. -- Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen,
jonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto:
"karjalainen p--le!"

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa,
mutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä,
sillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä
ollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa
kerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken
vielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle:
"Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan
sinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä
kahdenkertaisen hinnan!"

Sarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: "Nyt on joka hetki kallis!"



Kahdestoista luku.


Saman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli
tuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan
päässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski,
tuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä
elikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina
häntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta
villakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana,
nojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä
silitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella,
uskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa
emäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät,
joita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle,
todistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.

Kaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein
kiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää
seisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka
sijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet
olivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut.
Seinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.

"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!"
-- huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä
Lyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.

"Ken se nyt tulikaan?" -- kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa
iloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.

Tyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: "Se tulee!
Mutta malttakaa -- minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt
vielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!"

Tyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean
kätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa
vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". Ensi alussa saneli hän
näitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä
olevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin
oli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen
irti, riemuitsevalla äänellä: "Tulee! -- Kas nyt se kuitenkin tuli!
Ja kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!" Kovin
iloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.

Lyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.

"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!" --
käski hän.

"Kosiomies tietysti! Tuo _oikea_ kosiomies!" -- vastasi tyttö,
voimatta iloansa hillitä!

"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!" -- kysyi Lyyli.

"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos
_minulle_ saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan
emännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!" -- selitti tyttö.

"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu
siitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!" -- väitti
Liuksialan nuori emäntä hieman punastuen.

"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat -- kolme kertaa peräkkäin! Vaan
saaspas tänne -- nyt tiedustelen, tulevatko _nekin_ pian!"

Tyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin
nyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja
"ei tule". -- Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. -- "Ei tule" --
huudahti tyttö alakuloisella äänellä. "Ne eivät tule! Eivät ainakaan
tulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri
paljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa
pitävät!"

Tyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta
sai taas vastaukseksi tuon ikävän: "ei tule". Saman vastauksen antoi
vielä kolmaskin kukka.

"Ne eivät tule!" -- huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä:
"Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin,
tulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat."

"Mitkä tulevat?" -- kysyi Lyyli.

"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!" -- vastasi tyttö.

Lyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä.
Sydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle
mieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: "Nyt
sinun kukkasi puhuivat totta! Ne -- eivät tule!"

Hän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen
kautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.

Katsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: "Kylläpä ne
tulevat! -- sen vakuutan! -- Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle
aiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja
kauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?"

"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata,
että se on aiottu enolleni!" -- vastasi Lyyli, mutta punastui sitä
sanoessaan.

"Enollenneko? Mitenkä se voisi olla mahdollista? Eihän vanha Tavela
tarvitse noin pitkää mekkoa ja yltänänsäkin se on hänelle liian
suuri. Tuskin se olisi sopinut hänelle hänen parhaammassa miehuuden
ijässä ollessansakaan. Minun ymmärtääkseni on siinä tilaa lähes
kahdelle Tavelalle!" -- intti tyttö.

"Mitäpä nyt jälleen hupsutteletkaan, tyttö raiska! Ymmärräthän...
talvella, kun pannaan useampia mekkoja päälletysten..."

"Talvella käyttää Tavelan ukko turkkeja" -- väitti tyttö, saaden
Lyylin yhä enemmän hämille.

"Eipähän enoni ain'alinomaa pidä turkkeja talvella; toisinaan hän
pukeutuu mekkoonkin!"

Ovi aukeni samassa ja eräs nuori mies astui tupaan. Lyyli kavahti
seisaallensa ja huudahti tulijalle vastaan: "Mitä uutisia, Viiso?
Kerro pian!"

"Ei mitään erinomaisia uutisia -- terveisiä käskettiin vaan sanoa!"
-- vastasi tullut.

"Ovatko siellä kaikki asiat hyvään päin?"

"Olivat kai, mitä minä saatoin ymmärtää, eikä siellä mitään
onnettomuudesta puhuttu."

"Enoni oli kai terveenä?"

"Terveenä hän oli samoin kuin Hatanpään Arvo ja muutkin."

Viison mainitessa Hatanpään Arvon nimeä punastui Lyyli ja loi
silmänsä lattiaan.

"Sitä käskivät minun myös ilmoittamaan emännälle, ett'ei vihollisista
vielä ole kuulunut vihiäkään. Meidän miehet nyt vaan odottavat
sanomaa Karjalaisilta, kohta sen saatuansa mennäksensä Nokian virran
yli. Heidän aikomuksensa on lähteä tervehtimään mustaa Tuomasta hänen
omassa kotipesässänsä."

"Kyllä vaan sitte meikäläisiä onkin oikein kosolta kokoontunut Nokian
virralle?" -- kysäisi Lyyli.

"Kyllähän niitä siellä on koko suuri joukko! Enhän minä tullut niitä
lukeneeksi, mutta kyllä siellä miestä on kuin seinää vaan! -- Onko
teillä jotakin käskettävää, emäntä?"

"Ei ole... ei mitään erityistä. Mene vaan tavallisiin toimihisi! --
Kylläpä sinulla nyt onkin täällä paljon puuhattavaa, kun kaikki kelpo
miehet ovat aseissa, jotta ainoastaan muutamia vanhoja ukko-järeitä
on jäänyt tänne talon töitä ja askareita toimittamaan."

Viiso oli jo kääntynyt oveen päin, kun Lyyli yht'äkkiä otti
kysyäksensä: "Eihän kukaan muu kuin enoni lie minulle terveisiä
lähettänyt?"

Viiso kääntyi Lyyliin päin ja vastasi: "Lähettipä niinkin. Taisinpa
tuon jättää sanomatta, että Hatanpään Arvo niitä lähetti koko
kantamuksen, pyytäen sitä paitsi, että olisitte levollinen, pahoja
aavistuksia tulevaisuudesta pitämättä! -- Vieläkö nyt jotain?"

"Ei -- saat mennä!"

Viiso meni ja Lyyli istui entiselle paikallensa. Hän oli suuttunut
itseensä siitä, että oli tehnyt tuon viimeisen kysymyksen, sillä hän
kuuli kaikkialla ympärillänsä hiljaista kuiskutusta palvelijatartensa
kesken ja arvasi helposti, että tuo kuiskutus koski Hatanpään
Arvoa ja häntä itseään. Niinkuin aina käypi nuorten naisten, kun
he tietävät, että läsnäolijat salaa kuiskuttelevat jotakin heidän
sydämenasioistansa, niin kävi nyt Lyylinkin: hän punastui ja joutui
hämillensä. Pitkän ajan ääneti kuunneltuansa tuota harmillista
kuiskutusta, rohkaisi hän mielensä ja lausui, vakavasti katsellen
ympärillensä: "Eikö kenenkään teistä tänä iltana haluta rupeamaan
arvoituksille?"

"Arvoituksilla täällä paraikaa ollaan!" -- säesti vuohensilmäkukkain
terälehdistä tulevaisia tapahtumia ennustanut tyttö, joka oli mennyt
erään, suuren pöydän ääressä istuvan toverinsa luo.

"Niin miksi lausutte arvoituksianne niin hiljaisella äänellä,
ett'eivät kaikki niitä kuule? Se ei ole säännöllistä eikä sopivaa,
vaan pitää kaikille suotaman tilaisuus miettiä vastausta niihin" --
torui Lyyli.

"Muutamat arvoitukset ovat sitä laatua, että niitä tehdään emännän
kuulematta" -- tokaisi tyttö-veitikka vastaan. "Sitä laatua ei
kuitenkaan ollut se arvoitus, jonka viimeksi tein Sirkalle ja johon
hän nyt turhaan miettii vastausta. Hän. on kovin huono arvoitusten
selittäjä, tuo Sirkka!"

"Ei niinkään huono, vaikka en kaikkiin sinun hullutuksiisi löydäkkään
vastausta!" -- intti toinen nuorista tytöistä.

"Mikä arvoitus se oli? Sano se nyt ääneen! Ehkäpä minä taikka joku
toinen meistä löytää siihen vastauksen. Mitenkä se kuuluu?" -- kysyi
Lyyli.

"Näinhän se kuuluu: 'Sydämessä suuri tuska, mielessä on kuume kova,
jok' on iloa parempi, hunajata makeampi'. -- Mikä se on?"

"Lempihän se on! Tuohon arvoitukseen ei nyt ensinkään ollut vaikea
vastata!" -- huudahti Lyyli.

"Ei se emännälle ollutkaan vaikea! Tiesinhän minä jo edeltäpäin,
että emäntä heti paikalla löytää vastauksen siihen?" -- pakisi nuori
ennustajatar.

"Mistäpä sen tiesit?"

"Siitä että emännän tätä nykyä on helppo löytää vastauksia kaikkiin
niihin arvoituksiin, jotka koskevat lempeä ja rakkautta."

"Kuulkaapas tuota tyttö-veitikkaa, mitä hulluja hän puhuu! Varo vaan,
ett'et liioin suututa mieltäni kokkapuheillasi!" -- varoitti Lyyli
hymyillen ja nosti sormensa uhaten tyttöä vastaan.

"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada
minua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin
mielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!" --
ilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.

Samassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi
ja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.

"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?" -- kysyi Lyyli ja koki
hyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva
tavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin
suosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään
huoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi
ääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka
töyttäsi auki.

"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön
joku katsomaan!" -- käski Lyyli.

Hän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar
jo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän
punasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä
takaisin.

"Nythän se tuli jo!" -- huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.

"Kuka se?" -- kysyi Lyyli.

"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin
suuri ja loistava seurue muassa!"

Hevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien
haukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa
selittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.

Lyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana
hetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin,
uhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.

"Hyvää iltaa, Lyyli!" -- tervehti Paavo. "Ukko suokoon!" -- vastasi
Lyyli, lisäten: "Mistä syystä tämä kunnia nyt tapahtuukaan minulle,
että Hieraniemen isäntä on tullut tänne?"

"Syyn siihen voit helposti minun sanomattanikin arvata" -- vastasi
Paavo.

"Enpä ensinkään! Minä olenkin huono arvaamaan" -- intti Lyyli.

"Missä muussa toimessa täällä kävisin kuin kosioimistoimessa! Tulin
nyt lupaukseni mukaan uudestaan tarjoomaan soveliaita lunnaita
sinusta ja siten naimaliittoamme vahvistamaan" -- saneli Paavo
ilkkuvasti hymyillen.

"En tiedä mistään naimaliitosta, eikä Hieraniemen isännän lunnaita
Liuksialassa oteta vastaan, olipa hänellä vaikka kuormittain kultaa
ja hopeaa! Olisipa hänen, ennakolta sanottuja sanoja muistaen,
pitänyt olla tänne tulematta rukkasia noutamaan."

"Siksi en olekkaan tullut tänne. Kyllä rukkaset saavat jäädä tänne
toisten kosijain varaksi. En niitä tullut noutamaan, vaan Liuksialan
kaunista emäntää, suloista morsiantani. Hän nyt heti valmistakoon
itsensä matkaan, sillä minun aikani ei myönnä, että kauan viipyisin
täällä."

"Hävytön! mitä sinä rohkenet puhua minun omien ortteni alla!" --
huudahti Lyyli vihasta säihkyvin silmin ja nousi seisaallensa. Hänen
palvelijattarensa, jotka hämmästyksellä olivat kuunnelleet Paavon
puhetta, kokoontuivat hänen ympärillensä, ikäänkuin pyytäen suojella
nuorta emäntäänsä.

"Kun morsian teeskentelee vastahakoisuutta, viepi kelpo mies hänet
väkisin kotihinsa; se on vanha, isiltä peritty tapa meidän maassa.
Siten aion nyt tehdä sinunki kanssasi Lyyli -- sanon sinua Lyyliksi,
koska et entistä Henrikka nimeäsi enää suosi -- huolimatta siitä,
jospa kuinka kovin suututkin. Kyllä tuo tuollainen suuttumus asettuu,
kun muutamia päiviä emäntänäni olet elänyt Hieraniemellä, ja
ennenkuin kisaviikot ovat lopussa, on se kokonaan haihtunut."

"Kunnoton konna!" -- huusi Lyyli ilmi-vihoissaan ja polki pientä
jalkaansa lattiaan. "Mieluisammin, tuhat kertaa mieluisammin hukutan
itseni järveen, kuin tulen sinun vaimoksesi, sinä viheliäinen
kyykäärmeen sikiö! Lähde ulos huoneestani! Lähde paikalla!"

Paavon astuessa tupaan oli takan vieressä istuva vaimo lakannut
lastansa tuudittamasta. Nyt hän nousi seisaallensa ja hiipi hiljaan
ovesta ulos. Lapsi ei herännyt.

"Malta mieltäsi, kaunis Lyyliseni! Vaikka olet kovin suloisen
näköinen näin vihoissas ollessasi, pyydän kuitenkin sinua
rauhoittumaan. Tyydy kauniisti onneesi ja valmista itseäsi pian
matkaan! Oman lempiratsusi, tuon pulskan tähtipää-tamman selässä saat
ratsastaa. -- Tottele hyvällä! Varsin vastenmielistä olisi minun
käyttää väkivaltaa sinua vastaan. Mutta ell'ei muu kuri auta, vien
sinut väkivallalla täältä; -- pyhästi vannon sen tekeväni!"

Lyyli oli niin suuttunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei
saanut sanaakaan huuliltansa; mutta hänen silmänsä säihkyivät vihan
tulta. Naiset hänen ympärillänsä olivat niin tohtuneet, ett'eivät
tienneet, mitä ajatella, mitä sanoa.

"Kiiruhda, Lyyli, valmistautumaan! Matkakumppalini odottavat pihalla.
Täytyykö minun taluttaa sinua kädestä ulos?" -- sanoi Paavo entistä
tuimemmalla äänellä ja astui uhaten Lyyliä pari askelta lähemmäksi.

Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat leskivaimon johdattamina
kultainen ritari ja hänen toverinsa, munkki. Suurella kiiruulla
puhui vaimo munkille: "Suojelkaa, pyhä isä, meidän nuorta, rakasta
emäntäämme, ett'ei Hieraniemen kostonhimoinen isäntä saa tehdä
hänelle mitään pahaa! Hän on vihoissaan Lyylille siitä, että Lyyli
hylkäsi hänet kosijana. Siitä hän on suuttunut ja himoo kostoa."

"Vai niinkö on asian laita!" -- sanoi munkki suomeksi.

"Rauhoitu ystäväni, ei hänelle mitään loukkausta saa tapahtua,
sen lupaan. Yksityisen kostonhimon tyydyttämistä varten emme ole
lähteneet matkaan. Kaikki pyhimykset otan todistajikseni, että kova
tuomio on kohtaava tuota miestä, jos hän omien mielioikkujensa
hyväksi on pettänyt Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan, tämän
korkea-arvoisen pyhän haudan ritarin ja meidät muut."

Kultainen ritari oli yhtä mittaa katsoa tuijotellut Lyyliin.

"Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon!" -- huudahti hän
nyt. "Tämä on todellakin eriskummallinen maa: täällä löytyy yhtä
kauniita naisia kuin maisemiakin! Ellen tietäisi, että tämä kaunotar
tässä on pakanallinen tyttö, niin voisin luulla häntä nuoreksi
madonnaksi: siksi on hän ihana ja arvokkaan näköinen!"

Lyylin palvelustytöt olivat vetäytyneet muutamia askeleita
taaksepäin, pelästyneinä ritarin sotaisesta muodosta ja asusta, ja
kuullessaan hänen sopertavan heille peräti outoa kieltä. Ritari puhui
nimittäin Saksan kieltä.

Saatuansa munkilta selvän siitä, mitenkä asianlaita oli, lausui
ritari suuttuneena: "Kylläpä minä sitä arvasin, että tuo oppaamme
märehti jotakin salaista vehkettä. Kaiken matkaa olen katsellut
häntä jonkinmoisella epäluulolla, etenkin siitä hetkestä asti, kuin
hän viidenkymmenen miehen kanssa pyysi erkaantua pääjoukosta ja
ratsastaa eri tietä. Mutta tämän suloisen neidon otan kerrassaan
suojeltavakseni. 'Religioni christianae feminisqve' on minun
tunnuslauseeni enkä siitä luovu täällä Pohjolassakaan; siksi
kannan aseitani aina kuolonhetkeeni asti. Selittäkää hänelle tämä
asia te, pyhä veli, joka osaatte puhua hänen kieltänsä, tuota
kummallista kieltä, joka muistuttaa honkien suhinasta noissa synkissä
metsissä, joidenka kautta eilen kuljimme. Jos tuo talonpoikalurjus
pienimmälläkään tavalla, sanoilla taikka töillä, loukkaa nuorta
holhottiani, työnnän miekkani puhki hänen rintansa ja naulaan
hänet maahan kiinni, sen vannon kautta Kristofferin pyhän parran!
Vieläpä aion, kun taas pääsen tilaisuuteen osaa ottamaan johonkuhun
turnaukseen, jonkun kelpo ritarin kanssa katkaista yhden peitsen
tämän suloisen neidon kunniaksi! Senkin saatatte selittää hänelle."

"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole
vailla" -- vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä,
puoleksi totisella äänellä: "Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta
tyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän
sanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä,
voisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa
varoillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita,
säteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että
Pohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?"

"Kautta pyhän neitsyen nimen!" -- huudahti ritari ja teki
ristinmerkin rintaansa. "Siitä olen tosin kuullut kerrottavan.
Olisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun
silmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei -- se on aivan mahdotonta!
Kantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista
noitatempuista!"

Hieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen
salavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset
ilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä
vastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa,
ett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt
katkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: "Te erehdytte
suuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani
täällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että
minä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian
todenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista
vaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä
Tuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava
tutkittavaksi Räntämäelle."

Luotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi
Lyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä
sitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: "Nuokin Hieraniemen isännän
lausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat
hänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa.
Meidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä -- kuinka nuori
tyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! -- vaan rauhallinen kristitty
nainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin." Lyylille kuiskasi vaimo
hiljaa korvaan: "Tunnusta itsesi kristityksi!"

Tähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: "En -- sitä en tee!"

"Asia käypi yhä sekavammaksi. -- Oletko kristitty, tyttäreni?" --
kysyi munkki.

Vaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen
odottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin,
koki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä
aavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan
tästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi
Lyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja
vääristelemättä: "Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani
tekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin
muukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta
siitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan,
olen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka
ovat kansamme vihollisia ja sortajia! -- Nyt en enää ole kristitty
nimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen
kirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet." Lyyli vaikeni ja katsoi
pelottomasti munkkiin.

"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä
niin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän
puhuu!" -- vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.

"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!" --
huudahti Lyyli ylpeästi.

"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö
tietäisi, mitä hän puhuu!" -- sanoi munkki, lisäten kääntyneenä
Lyyliin: "Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi
kapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?"

"Miks'en tunnustaisi?" -- vastasi Lyyli. "Onhan se tuttu asia, että
minä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa
sen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin
sälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään
taisteluun!"

"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!" --
jupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän
haudan ritarille Lyylin lausumat sanat.

"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!" -- huudahti
kultainen ritari. "Mutta p--leellä on pakanain lasten yli rajaton
valta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan,
erittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs
ylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin
tämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen,
mutta Fatima -- se oli tytön nimi -- kiiltävän-ruskea ja hänen
tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet,
ja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa
kellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne
nuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön
kauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta,
vieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan
tuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli --
pyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! -- minunkin isäni poika,
vaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein
pahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden
lasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin
kaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään
voinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti
eräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen
makuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta
oli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin
rintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä
henkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta
voisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin
oleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa
kaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu
teidän pyhille korvillenne."

"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin -- kuulemma -- nuorna
ollessanne aika veitikka ja keikari!" -- sanoi munkki. "Olin kyllä
-- Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä
ja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne
monenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia
vastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja
luostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte
tehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?"

"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen -- Ylhäisyytensä piispa
Tuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön
äskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi
siitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta -- ja viemme
hänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten
hän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan
mieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan.
Kun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu
rauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka
kirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas
palata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on
nöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen."

Näitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: "Tapahtukoon
niin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta
vaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä
sorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella
loukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä
en ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla
polvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja
pakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi
pysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä
uudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella
kunniasanallani!"

"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti;
sitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä
loukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme
ollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari,
olot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole
tuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta
äsken puhuitte", -- sanoi munkki.

"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan
sattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä
kohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman
olen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin,
mutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän
rangaistuksessansa heille olisi myönnetty."

"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen
määräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen
pimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!" -- vastasi
munkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein
luonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut,
kiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti
hänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.

Ääneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän
vaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää
mielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet
hetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa
purskahtivat katkeraan itkuun.

Kristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa
munkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden:
"Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän
rakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän
ketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän
oudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus
on se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa
tuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon
juhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli
kastettu kristin-uskoon. -- Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin
hellä!"

"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken
vääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle
valhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi,
mutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen
puheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa
törkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!"

Suudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: "Enhän
minä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori
emäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt.
Suokaa hänelle armoa, hurskas isäni!"

Tehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon,
vastasi munkki: "Niinpä niin -- erhettynyt hän on, vieläpä
arveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista
häntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä
olekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!"

Kääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja
voivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: "Älkää vaikeroitko,
hyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin
se muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva
nahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen."

Haikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen
emännällensä.

Kultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän
otti lausuaksensa: "Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle
lemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen
muutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä
seurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin
minä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta
matkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan
suojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista,
joita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte
täydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten
kannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä
lupauksissani."

Vaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän
kuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa,
että hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä
kiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta
oli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se
tunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti
melkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin
rasittavana painoi hänen sydäntänsä.

"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme?
Tietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille
kallis!" -- muistutti Paavo.

"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!" -- sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin
käteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi
syrjään.

"Vielä muutamia hetkiä vaan!" -- huudahti hän ja riensi kehdon
luo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän
itkeville palvelijattarillensa: "Tämän ottopoikani äidille jätän
emännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän
visusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa
käskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta..."

Lyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka
väkistenkin tunkivat esiin. "Mutta" -- alkoi hän sen jälkeen taas
puhua -- "jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää
tämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon
hän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte
äitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi,
että itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte,
tytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla
todistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni
perivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan
hellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa
ei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken
vapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta
ollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia
ystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin
pidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!"

"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias
omistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä,
että pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema
sattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa" -- jupisi munkki
itseksensä.

Lyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle
vaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat
peräti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle
ja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen
jalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli
ystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.

"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi
ollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska
kaikki häntä niin rakastavat!" -- jupisi kultainen ritari, kääntyi
pois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva,
joka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään
huoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi
emäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa
selvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja
aikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli
pidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä
sitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen
sille: "Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei
kukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua
kiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle
kohta lähden. -- Kas niin. Jää nyt hyvästi!"

"Oletko nyt valmis?" -- kysyi munkki.

"Olen" -- vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä,
ovesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki
palvelijattaret seurasivat häntä.

Pihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo
järjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui
jo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin
ratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet,
iloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut
ratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja
Hieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko
ratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää
tietä myöten.

Mutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin
palvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi
uskollisen Turvan surullinen ulvonta.



Kolmastoista luku.


Outojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin
lähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen
ajatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan.
Ratsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia
tyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä
edellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän
selvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon
kapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä
tietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta
päin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian
seuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin
kavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen
enonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi,
sillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin
kanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja
rehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi
uskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle
kokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka
olisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa
ja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli
hyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen
mieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta
kuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat
hänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta
keneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen
aavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt
häntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä
häneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin
häneltä kysyä jotakin! -- niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen
puoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se
olisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä,
mutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan
ymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan
olivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata
siitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä
äänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli,
ei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä.
Joltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa
tiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi
epäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä,
jos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen
keinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.

Kun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli
mahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen
mieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat
enimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan
pujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä.
"Mitäpäs" -- ajatteli hän välistä -- "jos olisivat meikäläiset
tahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät
turmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta
rynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin
akanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja
viepi minut voiton riemulla kotia takaisin?" Mutta nämät tällaiset
toivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana
hetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille
mielikuvituksille.

Lyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle
ritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren
ratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka
kerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä
sellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään.
Harvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä
monia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti,
joita ritari näin tuli käyttäneeksi.

"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti
kuin leivo kevät-aamuna!" -- huudahti hän Saksan kielellä. "Sinun
ikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian
suurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan
semmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko
pilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä --
täällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen --
nousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole
tyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut
iloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!"

Huomattuansa, ett'ei hän tällä puheellansa ollut saavuttanut
tarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti
säveltyvällä kielellä lausumaan: "Assisin pyhän Klaaran maineen
kautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin
kuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar,
jonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa,
taikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta
taivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin
ihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista
Firenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin
äsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa
tuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!"

Taas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta
katseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: "Mikä sinun
mielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus
siitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja
ja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset
pyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin
omatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja
kuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan
ole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani
Katalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti
soivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin
Morenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan
läksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin
haudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin
runsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle."

Jalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen
anteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä
pusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi
sitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: "Mutta jos
omatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin
lähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa
ihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä
katumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan
kultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika
saattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin!
Matkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin.
Vieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä
tervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian
ihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni
toimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja
ritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin
ripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen
sinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit
satuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee
niin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun
asti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. -- Mitäs
sanot tällaisesta matkasta?"

Mutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt
aavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet
tehdä.

Kultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään
ollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana
ehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken
itäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi
harjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä
nähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien
majesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa
kertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin
nykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa
sille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana,
puhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven
oikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää.
Luotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara
tulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä
niemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten
keskeltä kohosivat taivasta kohden.

Hieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita
ratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen.
Sydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa
todisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä
kuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin
hiljakseen, tuon tuostakin jupisten: "Kunnon Sarkkini! Sinä olet
kelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!"

Kun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa
Lyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui
kolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli
Paavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: "Tuossapa nyt vasta kova
onnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin
poissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on
päässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin
pulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!"

Lyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää
Paavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa
Paavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi
varmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta
huolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli
tullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis
kaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen
sulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella
toivoa pelastusta.

Paavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut
jotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella
katseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa:
"Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi
nyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa
lunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden
tähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa:
onnettomuuden ja perikadon!"

Paavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa
olivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella
silmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli
puhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena,
samassa tarttuen miekkansa kahvaan: "Talonpoika lurjus! Ellet heti
paikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan
sinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi
saakka!"

Kun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen
käskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti
ritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa
toteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti,
ell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. "Rauhoittukaa, jalo
ritari!" -- huudahti hän. "Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan
kieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa
minun selittää hänelle asia."

Suomeksi puhui munkki sitte Paavolle: "Tämä meidän korkeasti-arvoisa
pyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän
erityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen
rinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun
seurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin
tahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua,
jos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta
korvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon."

Täynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta
olivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa,
loi ritariin. -- "Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka
sopiva tilaisuus sattuu!" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa
astumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä
Hatanpäätä kohden: "Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä,
kun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle
kohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme
ilmi."

Paavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei
voinut puhua.

"Ja onpa" -- jatkoi munkki -- "tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani
käskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari
ja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes
vihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi
ansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?"

Kauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. "Sitä en usko" -- sanoi
hän, teeskennellen itsensä huolettomaksi -- "enkä käsitä, minkätähden
tämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta
syntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua,
että valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten
onkaan saanut alkunsa -- meille ei se voi olla miksikään haitaksi
eikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit
näykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne
saakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten
mielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä
muutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on
voittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut."

"Kuuluupa siltä kuin olisit näitä asioita ennakolta tyystin
punninnut!" -- väitti munkki ja katsoi terävästi Paavoa silmiin,
mutta Paavo kesti silmäripsiänsä värähtämättäkään hänen katseensa.

"Muuten" -- lisäsi hän -- "on hyvin epätietoista, onko meidän
matkamme enää heille tuntematon."

"Mistä syystä sitä arvelet?" -- kysyi munkki. "Monista syistä. Mutta
eihän asia siitä valkenisi, että niitä tässä luettelisin."

Lyyli oli sanasta sanaan kuullut mitä munkki ja Paavo olivat puhuneet
keskenänsä ja yksi ainoa ajatus valtasi nyt kaiken hänen mielensä:
mitenkä lähettää Arvolle tieto uhkaavasta vaarasta? Sillä saattoipa
niin onnettomasti olla, ett'ei hän siitä, mitään tietänyt. Lyyli
mietti ja mietti uudestaan keksimättä toimenmukaista keinoa. Mahdoton
oli hänen itse paeta ja mahdottomalta näytti, että hänen onnistuisi
saada jonkun tätä sanomaa viemään Arvolle taikka Tavelalle, ell'ei
joku onnellinen sattumus tulisi hänelle avuksi. Lyylin näitä
tuumaillessa saapuivat he Pyhäjärven rannalle, lähelle sitä paikkaa,
missä Tammerkoski purkaa pyörivät vetensä Pyhäjärveen.

Suuria lauttoja, joilla kuljetettiin ratsumiehiä hevosineen,
soudettiin par'aikaa Pyynikin puoliselle rannalle. Nämät lautat,
joilla jo sitä ennen lähes kaksisataa hevosta ja miestä oli viety
vastakkaiselle rannalle, jossa nyt odottivat jälestäpäin tulevia, oli
tuotu Hatanpäästä.

Rannalla oli Sarkki Paavon opastamaa ratsujoukkoa vastassa.
Astuttuansa ratsujensa selästä, lähestyivät munkki ja Paavo häntä ja
alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä hänen matkastansa.

"Kaikki on onnistunut erittäin hyvin, aivan kuin ohjaksia myöten"
-- vastasi Sarkki. "Viimeiset lautalliset hevosia ja miehiä minua
seuraavasta joukkiosta saapuivat vast'ikään vastakkaiselle rannalle.
Muuten ei ole pienintäkään onnettomuutta tapahtunut missään asiassa."

"Oletko lähettänyt vakoojat matkaan?" -- kysyi Paavo.

"Heidän jo pitäisi saapuman takaisinkin, ainakin ennen tunnin
kuluttua" -- vastasi Sarkki.

Munkin mentyä pyhän haudan ritarille kertomaan, mitä hän Sarkilta
oli saanut kuulla, kuiskasi Paavo viimemainitulle korvaan: "Löysitkö
aarrekirstun?"

"Löysin -- mutta sen saatan sanoa, että kyllä siinä oli työtä sitä
etsiessä! Kellarista sen vihdoin löysin kolmen lukon takaa" --
vastasi Sarkki matalalla äänellä.

"Hyvä oli. -- Upotitko sen järven pohjaan?"

"Upotin -- aivan käskynne mukaan."

"Ja salaa -- niin ett'ei kukaan ollut näkemässä?"

"Ei kukaan muu kuin hauet ja ahvenet, jotka ympärillä pulikoitsivat."

"Hyvä on. Mutta tuo toinen seikka... Eihän kenkään tietäne, mitenkä
tuli on päässyt irti Hatanpäässä?"

"Ei kenkään kuolevainen -- sen vannon kautta ukkosen nuolen!"

"Eikä kukaan saata aavistaakaan?"

"Eipä vainen, siitä voitte olla varma!" -- vastasi Sarkki.

"Varsin hyvä! Suuri kiitos sinulle nyt ensin olkoon tästäkin
avustasi!" -- sanoi Paavo tyytyväisellä hymyllä ja antoi Sarkille
kättä.

       *       *       *       *       *

Vaan mistä ja mitä tietä olivat Sarkki ja hänen seurassansa kaikki
muut ritarit paitse pyhän haudan ritari ynnä suurin osa Tuomas
piispan ratsumiehistä tulleet tänne?

Sarkki oli isäntänsä käskystä lähtenyt Ala-Peltolan taloon
hankkimaan itsellensä ratsua, josta Paavo oli käskenyt hänen luvata
kahdenkertaisen hinnan. Saatuansa mainitun talon parhaamman ratsun,
palasi Sarkki isäntänsä luo takaisin kuulemaan, mitä hänellä
muuta olisi käskettävää. Hän saikin silloin toimeksensa lähteä
täyttä laukkaa Hieraniemeen ja saatuansa sieltä mukaansa kymmenen
täydelliseen sota-asuhun varustettua miestä (jotka kaikki Paavo
nimitti nimeltä) kiiruhtaa Kuokkalan koskelle, jossa Paavo lupasi
vartoa häntä ja hänen seuruettansa. Niin kiireesti toimittikin Sarkki
tämän toimitettavansa, että hän ehti mainitulle koskelle ennen kuin
Paavo itse opastamansa ratsujoukon kanssa ehti sinne.

Kun kultainen ritari Kuokkalan kosken toisella rannalla salli
ratsujoukon levähtää, pyysi Paavo sill'aikaa saada neuvotella hänen
ja munkin kanssa, joka viimeksimainittu sen ohessa toimitti tulkinkin
virkaa.

"Pienen matkan päässä tästä" -- sanoi Paavo -- "pitää meidän jakaa
joukkomme kahteen parveen, joista suurempi Sarkin johdolla lähtee,
näiden järvien itäpuolisia rantamaita seuraten, oikoteitä myöten
Pyhäjärveä kohti, kun sitä vastoin minä vähemmällä osastolla
matkustan kiertoteitä myöten Kangasalan Liuksialaan ja sieltä
Pyhäjärvelle. Paitsi omia miehiäni otan ainoastaan neljäkymmentä
ratsumiestä mukaani tälle matkalle. Niillä toivon voivani siellä
mahdollisesti löytyvät vihollisjoukot hajoittaa. Tammerkoskella
tapaavat molemmat joukkiot taas toinen toisensa joko tänä iltana
taikka viimeistäänkin ensi yönä."

Kun munkki Saksan kielellä oli selittänyt Paavon sanat ritarille,
syntyi heidän keskenänsä vilkas keskustelu, jonka jälkeen
ensiksi-mainittu kääntyi Paavoon päin ja kysyi: "Minkätähden sinun
pitää käydä Liuksialassa?"

"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan käskystä ja sentähden, että
vaarallisin kansan yllyttäjistä, jonka minun pitää vangita, asuu
siellä. Hän tosin on nainen, mutta hänellä on suurempi valta
Hämäläisten sydänten ja mielten yli, kuin kaikilla miespuolisilla
kapinan johtajilla yhteensä" -- vastasi Paavo.

"Vaan me emme usko sinulle neljääkymmentä ratsumiehistämme, sillä
emme luota sinuun täydellisesti!" -- virkkoi munkki, katsoen
terävästi Paavoon.

"Ell'ette minuun luota, niin olette huutavassa hukassa!" -- huudahti
Paavo, vetäen huulensa ilkkuvaan nauruun.

"Olkoon niinkin!" -- sanoi munkki kiivaasti. -- "Mutta jos me
huomaamme petosta ja kavaluutta sinussa, niin on lähinnä seisova puu
tarpeeksi tukeva kannattamaan sitä köyttä, joka on punottu sinun
kaulaasi varten!"

Paavo nöyrtyi nyt ja sovinnon kautta tehtiin se päätös, että pyhän
haudan ritari ja munkki ynnä viisikymmentä piispan ratsumiehistä
Paavon opastamina lähtisivät Liuksialaan; kaikkien muiden piti
seurata Sarkkia.

Tämä päätös ei ollut Paavolle ensinkään mieleen, sillä hän oli jo
ennakolta määrännyt Lyylin omaksi saaliiksensa. Toistaiseksi olikin
hän aikonut lähettää hänet Hieraniemeen ja vasta siinä tapauksessa
jättää hänet piispan haltuun, jos hän ei millään ehdolla voisi
taivuttaa Lyyliä rupeamaan hänelle emännäksi. Kirkon kuria oli hän
niinikään aikonut käyttää viimeisenä hätäkeinona, kaikki muut keinot
Lyylin uppiniskaisuuden nöyryyttämiseksi käytettyänsä.

Sentähden olikin hän ensin aikonut lähettää Sarkin omien miestensä
kanssa tuomaan Lyyliä Hieraniemeen. Mutta tyystemmin asiaa
tuumailtuansa, näytti se sellainen keino hänestä epävarmalta, jonka
lisäksi se työ, jonka Sarkin piti Hatanpäässä tehdä, oli sitä laatua,
että Paavo katsoi sopivammaksi itse olla siihen käsiksi käymättä.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt ovat lautat jo ehtineet vastakkaiselta rannalta takaisin
noutamaan Paavoa ja hänen seuralaisiansa.

Kultainen ritari, munkki, Lyyli ja Paavo astuivat erääseen
veneeseen, jonka lauttamiehet myös toivat mukanansa. Juuri kun
vene työnnettiin rannalta, kuului läheisestä metsästä raikas
laulun sävel. Ääni selvästi osoitti laulajan olevan nuoren miehen.
Mutta hänen laulamansa laulu oli omituista laatua. Se ei ollut
mikään kansanlaulu: se oli sepitetty kansanlauluille peräti outoon
runomittaan, eikä se ollenkaan säveltänyt tavallisten kansanlaulujen
tapaan. Sitä kuunnellessa tuntui siltä, kuin olisi laulaja sepittänyt
sekä laulun että sävelen sitä myöten kun hän lauloi, jotakin
erityistä, edeltäpäin määrättyä tarkoitusta varten, sillä esitys oli
katkonaista ja sävelet epävakavat.

Veneessä istuvat miehet tuskin ottivat laulua korviinsakaan,
he kun luulivat jonkun metsässä kuleksivat nuoren metsästäjän
loilottavan mitä vaan sylki suuhun toi, mutta Lyyli kuunteli sitä
tarkemmin. Äänen ensin kuultuansa oli hän tuskin saanut iloisen
mielenliikutuksensa hillityksi. Laulun sanat kuuluivat näin:

    Miks' itket neito, ollen surullinen:
    Viel' elossa on ylkäs miehuullinen.
    Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna
    Hän sinut tuskistasi pelastaa.

    Äl' itke tyttö!
    Päivä riemullinen
    Jo kohta koittaa sulle. Onnellinen
    Voit sinä olla: hellä ylkäsi
    Jo kiiruhtaen rientää syliisi.

Laulun ääni herkesi vähitellen kuulumasta laulajan kulkiessa
Näsijärvelle päin. -- Lyyli oli laulajassa tuntenut uskollisen
palvelijansa, lapsuuden leikkikumppalinsa Viison, joka, seurattuansa
nuoren emäntänsä jäljissä, epäilemättä tällä tavoin laulun kautta
tahtoi hänelle ilmoittaa olevansa matkalla Hämäläisten leiriin.

"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten
päällekarkauksesta!" -- riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä
syttyi taas hänen sydämessänsä.



Neljästoista luku.


Samassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat
olivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit
yhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun
siitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.

Ukon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä,
mutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että
neljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa
ruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain
kovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin
kertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet,
mutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei
kukaan ollut tietänyt kertoa.

Paalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen
oriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja
koristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli
karsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.

Ratsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän
oli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille
oli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä
pidettäväksi.

Muutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset
tarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö
tarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä
kokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat
vakaamieliset ja miettiväisen näköiset.

Ajan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä
neuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan
ritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen
varaksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt
paistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin
kurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista
oli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: "Lihavia
ja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset
Hämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä,
jonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti
sen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä
nyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin
tärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut
rahallakaan saatavissa."

Me emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti
ne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä
tilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa
neuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan
itse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.

"Meidän on" -- sanoi hän -- "käyminen rynnäkölle ryhmittäin. Siksi
pitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon --
oikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä
löytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti
lisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi,
kun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty -- kukin yhden
ritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa
rynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla
olla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot
ovat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän
ensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston
torvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat
sotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä
laukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka
kantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua
sotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa
nahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat
viholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi
heiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston
torvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin
joutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi
kuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa
ollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet
kestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä
ajattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa,
uudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen
ja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia
ajamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä
tappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat
joukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on
jokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön,
sillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä,
jos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia
ihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät
heidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä
tällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu
-- sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta
kokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä
olla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!"

Ritarin kaula oli hänen näitä puhuessaan taas kuivunut. Sitä
vähäsen kastaaksensa nosti hän uudestaan nahkapullon huulillensa.
Ottamastansa siemauksesta virkistyneenä, kohotti hän jälleen
äänensä ja lausui: "Kertomaani rynnäkköjärjestystä noudattamalla
olen monessa taistelussa monilukuisempia uskottomia vastaan päässyt
voittajaksi. Itse Damaskon sulttaanin suurivisirin Abdullan, joka oli
taitavimpia sotapäälliköitä mitä uskottomilla milloinkaan on ollut,
sain kerran tähän tapaan järjestetyn sotarintani kautta niin hämille
että hän suurella miestappiolla läksi käpälämäkeen, vaikka hänellä
oli kymmenen tuhatta miestä tappelussa, minulla ainoastaan kaksi
tuhatta. Kautta pyhän ristin! Se oli loistavimpia voittoja, mitä
milloinkaan on saatu Saraceneista! Mutta tulipa minulle sen kautta
runsaita palkinnoltakin osaksi. Muun muassa lahjoitti Ranskan jalo
kuningas Lutvikki, saatuansa kuulla tästä voitostani kerrottavan,
minulle kaksi talenttia kullassa ja toimitti erityisen lähetystön
tuomaan näitä rahoja Akkonin kaupunkiin, jossa siihen aikaan pidin
pääkortteria. Samalla lähetyskunnalla oli mukanaan kuninkaan
omakätisesti minulle kirjoittama kirje, jossa hän mitä innokkaimmilla
sanoilla pyysi minua tulemaan hänen luoksensa."

Kultainen ritari katsoi tarkastellen ympärillensä,
huomataksensa minkä vaikutuksen kertomus hänen keksimästänsä
rynnäkkö-järjestyksestä oli tehnyt neuvottelussa läsnäoleviin. Mutta
nämät siitä eivät sanaakaan hiiskuneet, kun pitivät päällikkönsä
älyä ja taitoa sota-asioissa niin ylenmäärin korkeina, ett'ei heidän
hänen ehdoittamistaan suunnitelmista sopinut ruveta väittelemään
vastaan eikä myöten; pitkän kokemuksen nojalla tehtyinä olivat
ne kai oivallisia, sodankäynnissä mallikaavoiksi kelpaavia.
Kultainen ritari tyystin tajusi, mitä hänen kuulijainsa vaiti-olo
ja kainosti maahan luodut silmäykset merkitsivät. Ollen hyvillä
mielin tästä havainnostaan, valmistautui hän par'aikaa uusilla
todisteilla todistamaan keksimänsä sotarinnan etevyyttä, kun samassa
eräs talonpojan pukuun puettu mies syvästi kumartaen lähestyi
neuvottelupaikkaa.

Tullut oli eräs Hieraniemen torppari, yksi Sarkin lähettämistä
vakoojista.

"Puhu pian puhuttavasi!" -- huudahti Paavo hänelle malttamattomasti.
"Onnistuiko sinun saada selkoa kapinoitsijain asemasta?"

"Miks'ei olisi onnistunut? Eipähän nyt tuohon tarvinnut taivasta
tavoitella eikä kuuhun kurottaa!" -- vastasi torppari-vakooja
levollisesti.

"Suuriko on heidän lukunsa?" -- kysyi Paavo.

"Montako honkaa on Hieraniemen metsässä?"

"Niitä tietysti en ole lukenut!" -- tiuskasi Paavo.

"Niin enhän minäkään lukenut tuolla Nokian rannalla olevia meidän
miehiämme. Mutta kymmenen sangollista ohria tulee kai minun
palkinnokseni tästä matkastani; niinhän me Sarkin kanssa sovimme?"

"Manalaan kaikki ohrat tänä hetkenä! -- Kävitkö todellakin itse
kapinoitsijain kokouspaikassa?"

"Missä muuten olisin käynyt?" kysyi kelpo vakooja kummastuksella.

"Puhuttelitko heitä?"

"Puhuimmehan siellä yhtä ja toista ja olisinkin jäänyt sinne
tuonnemmaksi juttuamaan, ell'ei Sarkki olisi käskenyt minun joutuen
palajamaan takaisin."

"Näitkö Hatanpään Heikkiä?"

"Kyllä vaan. Hän siellä meuhoi ja käskeli, niinkuin olisivat kaikki
muut olleet hänen orjiansa."

"Oliko heillä tieto meidän matkastamme?"

"En luule olleen, koska uskoivat tuon valheeni, jonka Sarkin käskystä
tokaisin heille vastaan silmiä: että Hieraniemen isäntä nostattaa
Lempääläiset kapinaan muukalaisia vastaan."

"Ethän ollekkaan niin tyhmä, kuin luulin sinun olevan; osaathan sinä
valhetella!"

"Toisten käskystä valhettelen toisinaan, kun valheestani maksetaan
hyvä hinta, niinkuin nyt. Oman järkeni johtamana ei ole valhe
milloinkaan pöllähtänyt päähäni."

Munkki oli tuskallisella levottomuudella kuunnellut tätä
pitkäpiimäistä keskustelua. Nyt hän kääntyi suorastaan vakoojan
puoleen, lausuen: "Olethan sinä, mies hölmö, todellinen lehmä, jolta
lypsämällä täytyy heruttaa jok'ainoa tieto! Koetappas nyt sanoa
lyhyesti ja selvästi, millaisella tuulella vihollisemme olivat,
olivatko tyytyväiset ja iloiset, vaiko tyytymättömät ja alakuloiset?"

"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa,
etenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja
kiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään
Heikki estää heitä lähtemästä".

"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!" huudahti munkki ilomielin ja
tulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa
oli kertonut.

Sittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän
haudan ritari: "Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia,
vaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät
perii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan.
Ovatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä
kohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan
parahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan,
ennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen."

Munkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta
ratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi
astella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä
kasvavain puitten taakse.

Kun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi
neuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli
mennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten
että ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa
noudattaen antautuisi liian syvälle metsään.

Tällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa,
jota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana
heidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan
edustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän,
vetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.

Kultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän
oli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi
tavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua
rukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa
silminnähtävällä hartaudella lausuen "Ave Maria" kutakin kupukkaa eli
palloa siirtäessänsä syrjään.

"Viisikymmentä!" -- huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä
henkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa
ja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten "Pater noster".

"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä
tähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen
taatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä."

Tämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian
liivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän
rasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden
viheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen
uudestaan liivinuttunsa povilakkariin.

Nyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion
hartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi
öylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella
kiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen
huulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo
siemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.

Heiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään
loiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla
äänellä: "Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama
ilo päättyi niin pyhällä tavalla."

Ritari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin
ja sanoi teeskennellyllä totisuudella: "Kautta pyhän ristin! Mitä
olettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen
pappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka
maallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette
loukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!"

Kultainen ritari oli kovin hämillänsä.

"Tämä leili, joka nyt -- pahasti kyllä -- on tyhjä, ei sisältänyt
sellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista
maallikoille jakaessansa!" -- änkkäsi hän. "Kautta apostoli
Pietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian
maallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon
sääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta
olisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka
kurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se
oli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin
noissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut.
Tästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon
pyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on
Räntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen."

"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen
hereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää
ehtoollista!" -- intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.

"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän
minä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti
toista. -- Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja
antaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen
kaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että
me syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden
onkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin
antaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa
vahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos
tappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä,
taistelee hän pelotta, vaikka itse p--lettä vastaan!"

Ritari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli
lapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei
munkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän
tavallista hellemmällä äänellä: "Kylläpä te olette oikeassa, jalo
ritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen
voima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän
lähtee taisteluun. -- Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän
etujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan."

Yhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan
oli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa
päähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen
ensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen
knaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa
lähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä
luoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä
kysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen
Pyhäjärven rantaa kohti.

Kuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen.
Hänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa
tuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin
vihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.

Paavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari
lähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian
tapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa.
Sentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla
olevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän
haudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut,
uskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka,
mutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen
mielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati
päästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen
mahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari
tulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon
luo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo
kielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat
lähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa
Lyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun
Hieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa
heidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi
kotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin
käskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla
Lyylin puheille.

Tällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo
laatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä
hänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa
mitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari
kovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa
itseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt,
että Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen
kautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän
sanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi,
että hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan.
Sentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen:
"Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä."

Munkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut,
kertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen
munkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki,
joka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä
hetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta.
Hänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä
rangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.

Jott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään
onnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn,
jotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä.
Vahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa,
sillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin
saatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät
rynnäkön.

Näin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja
hänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.



Viidestoista luku.


Samaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä,
saapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä
kaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet
talonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää
ottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän
mielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen
ja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran
yli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo
mies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja
saatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut,
olisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa
moniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus,
että mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja
tyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten
sanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana
matkata maitse, vaan meritse. -- Paras kai on, että jokainen palajaa
takaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän
niin mitään hyötyä!

Tähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset.
Ukko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat
miehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä
sydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan,
kokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän
mieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä
olisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa
heidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo
oli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä
puhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin
kysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka
toisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle,
syvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille
enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja
tyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä
sotajoukossa.

Tällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso
saapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen
puhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli
tapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen
kertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja
hän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.

Jos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut
suuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista
tapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin
liinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan,
sillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.

Me tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto
siitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski
häneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta
Heikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut
talot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan
teettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi
häntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän
asemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin
huolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa.
Mutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän
arveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä -- se se hänen sydämeensä
niin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää
järkensä.

Mutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi
raivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea
kuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja
muiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän
tekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä
kostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten
tarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa,
pidätti häntä, lausuen:

"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän
tärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet
aseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön
pelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet,
että minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen
kosijansa -- minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia --, mutta
kansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni
taikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä
pusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha
näihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni
tähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen
asemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt
piakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on
kestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon
ensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras
keino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille
tieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava
vaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen
yksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen
jälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset
ovat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun."

Tavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian
virran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja
suorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten
muutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa.
Hänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja
pontevaa.

Mutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten
mieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet
uskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä
ja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä
ahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät
metsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden
Hämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat
he vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan
sekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien
muukalaisten kourista.

Harmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle
korkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän
yli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: "Niin totta
kuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla
syntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista
kehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä!
Tuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta
taivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme
kuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo
heille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä
manalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä
vastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille
maistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä
petettyin isiemme kovaa kostoa? -- Haa! Oletteko Hämäläisiä te,
jotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat
tänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja
karhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi
suuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen!
Tulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois
päästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!"

Nämät sanat saatuansa sanotuksi huomasi Heikki että Korven Kelokin
oli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen
sivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi,
vasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun
köyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan
näköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan
ja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat
tavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli
paloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän
painoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki
seisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki
pelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana
vihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei
löytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että
Hämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen
sanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon
jouduttaisiin.

Loihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen
ruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja
hänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto,
huuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat
ja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima
siten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi
kaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä
kauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat
jännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut,
vaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen
entisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli
nousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän,
päättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui
jumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä
kotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän
kätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:

"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!" Hänen
kätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka
jälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä
seisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: "Sinä
Niemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu
syrjään, astu lähemmäksi!"

Mies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen,
siistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi
hän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän
valmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan
ei liikahtanut paikaltansa.

Korven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät
silmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. "Astu syrjään, astu
lähemmäksi Niemelä!" -- huusi hän peloittavalla äänellä.

Mies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja
katsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta.
Joukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten
aseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies
keskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä,
jonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.

Korven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman
vasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen
uuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri
oli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä
seisovien puitten latvoissa.

Loihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän
isännälle seuraavat sanat: "Sinä olet kansasi hylky, Niemelä,
ja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä
eripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain
mies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen
tieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta
lähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan
sen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän
poikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti!
Hylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan
jokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet
astunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka
antoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!"

Niemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä
seuraavaa kauheaa kirousta. "Armoa!" oli ainoa sana, jonka hän
loihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.

Mutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi
kylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen
jänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui
Niemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään
valitushuudotta.

Pelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet.
Äänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija
katsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.

Vihdoin puhui hän verkkaan: "Näittehän, ystäväni, että minulla
jousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla
vasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta
pyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut
ja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka
taistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!"

Tämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi
hänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä.
Kotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä
nyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: "Älä nuhjustele, mies, vaan
joudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä
pian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän
tähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!"

Vähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin
ankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle
miehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla
onnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä
kohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi
hän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan
muu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada
heitä päälliköitänsä tottelemaan.

Neuvoteltuansa Tavelan kanssa riensi Hatanpään Heikki järjestämään
Hämeen sotureita, joita into puolustaa kotimaata ja luottamus
voittoon uudestaan elähytti, tappelujärjestykseen. Hän jakoi heidät
useampiin joukkoihin, joita hän asetti eri paikkoihin, neuvoen
kunkin joukon miehiä, mitenkä heidän vihollisten saavuttua tuli
käyttäidä. Parhaimmat joutsimiehet sijoitti hän metsään, lähelle sen
Tammerkosken-puolista rantaa, kieltäen heitä ampumasta, ennenkuin
viholliset olivat tulleet niin lähelle, että jokainen ammuttu vasama
voisi kipeästi sattua tähdättyyn pilkkaan. Jott'eivät viholliset
pääsisi tunkeumaan metsään, kaadettiin puita ja tehtiin murroksia
pitkin metsän rantaa ja teiden aukkoihin.

Jylhän ja peloittavan näköisenä kiven huipulta katsottuansa
näitä valmistustöitä, kapusi Korven Kelo kiveltä alas ja meni
metsänrannalle, missä hän tapasi Hatanpään Heikin. Päätänsä
nyykähyttämällä osoitettuansa Heikille, että hän hyväksyi hänen
toimensa, asettui loihtija tien syrjään murroksen taakse, aivan
siihen paikkaan, missä arveltiin vihollisten tekevän ensimäisen
rynnäkkönsä.

Samalla hetkellä, kun Hämäläiset saivat etuvarustuksensa valmiiksi,
ilmoitti heleä ja kirkas aamurusko taivaan itäisellä rannalla päivän
tuloa ja auringon nousemista. Kaikkein silmät olivat käännetyt
sinne päin ja kun auringon kirkkaasti kiiltävä pallo, puiden
latvojen yli kohotessansa, ensimäisillä säteillään kultasi metsät
ja nurmet, näkivät Hämäläiset kristityn armeijan ensimäisen osaston
vastakkaisesta metsästä ulos tasangolle hyvässä järjestyksessä
ratsastavan, niinkuin sotaan tottuneet ratsastajat ainakin. Kultaisen
ritarin teräspuku kiiltää kimalteli auringon valossa niin kirkkaasti,
että kaukaa, katsoja olisi voinut luulla tulisien, kiemuroitsevien
liekkien häntä ympäröivän. Hän ratsasti joukon eturinnassa ja
hänen sivullansa hänen toverinsa munkki, pitkä miekka kädessä.
Viimemainittu kantoi kaappunsa alla vahvasta rautalangasta punottua
haarniskaa ja hänellä oli teräksinen kypäri päässä. Toinen ja kolmas
osasto seurasi kohta ensimäistä siinä järjestyksessä, jonka kultainen
ritari edeltäpäin oli määrännyt.

Kultainen ritari antoi nyt käskyn hetkeksi pysähtyä, jonka jälkeen
hän ratsasti kahden jälkimäisen osaston luo ja järjesteli niihin
kuuluvat ratsumiehet sotarintaan. Kun tämä oli tehty, palasi hän
entiselle paikallensa ja komensi täyttä laukkaa eteenpäin.

Kun Hämäläiset Hatanpään Heikin käskystä murrosten eteen taajoihin
riveihin olivat pystyttäneet pieniä kuusia, jotka tasangolta
tulijoille näyttivät luonnolliselta nuorikko-kuusikolta, niin eivät
pyhän haudan ritari ja hänen ratsuväkensä ollenkaan huomanneetkaan
heidän etuvarustuksiansa, ennenkuin olivat aivan lähellä niitä.
Muuten ei ollut siinä ainoatakaan Hämäläistä näkyvissä, he kun
piilivät puiden taakse kyyristyneinä, sen ohessa tarkoin noudattaen
päällikköjen heille antamaa käskyä olla sanaakaan toisillensa
hiiskumatta.

Kun Tuomas piispan ratsumiehet olivat niin lähellä, että jotkut
heidän hevosistansa jo olivat heittäneet kumoon muutamia noista
maahan pystytetyistä kuusista, laukaisivat Hämäläiset joutsensa,
mutta kun ratsumiehet olivat varustetut rintahaarniskoilla ja
rautaisilla kypärillä, niin eivät vasamat tehneet suurempaa tuhoa
heidän riveissään, kuin että muutamia miehiä haavoitettiin.

"Tuhat tulimaista!" -- huudahti munkille kultainen ritari, jonka
teräksistä sotapukua vastaan vasamain rautaiset kärjet taittuivat
kuin kaislan korret -- "noiden talonpoikalurjusten päälliköt ovat
viisaammat, kuin heidän luulinkaan olevan! Piilevätpä peijakkaat
murroksien takana metsässä kuin ketun pennut luolissaan! No -- onhan
tuota tuollaista joskus ennen nähty ja onpa tässä tieto tiettävässä,
mitä tehdä ja miten käyttäidä! Kautta suojeluspyhäini! Nuo konnat
eivät säästä vasamiansa, kun jo ampuivat toisen kerran! -- Alku on
hyvä, mutta lopussa kiitos seisoo. Rientäkää, pyhä veli, pitkin
rivejämme, sanomaan miehillemme, että he mitä pikemmin peräytykööt
tasangon vastakkaiselle puolelle! Samoin tehkää te, herra ritari! Hoi
torvensoittajat! Torvet joutuisasti huulillenne! Nyt peräydymme!"

Ratsumiehet, jotka olivat kahdella päällä, oliko nouseminen alas
hevosten seljästä ja jalan käyminen rynnäkölle, kun hevosten oli
mahdoton päästä edemmäksi, saivat nyt käskyn kiiruusti peräytyä.
Ankaran vasamasateen kestäessä he sen tekijätkin, mutta useampien
ratsut olivat niin pahoin haavoitetut, että ainoastaan vaivoin
jaksoivat kantaa ratsastajiansa.

Ääretön ilo ja ihastus valloitti Hämäläisten sydämet kun he näkivät
Tuomas piispan huovien pakenevan. Pitäen itseänsä voittajina nostivat
he korkean riemuhuudon. Kiivaimmat heistä ryntäsivät murroksien yli
tasangolle ja lähtivät huoveja ajamaan takaa. Toiset, jotka eivät
tahtoneen olla heitä huonommat, seurasivat heitä huutaen ja kiljuen
ilosta. Päällikköjen sanoja ja käskyjä ei enää kuunneltu eikä kuultu.
Tässä tavattomassa hälinässä ja melskeessä olikin vaikea, milt'ei
mahdoton noiden raikkaiden voitonhuutojen kautta eroittaa yksityisten
ääniä.

Hatanpään Heikki ja Tavela olivat kovin tuskissaan. Huutamalla
ja viittamalla he kokivat pidättää kansalaisiansa peräytyviä
ratsujoukkoja takaa-ajamasta, mutta turhaan raukesivat kaikki
heidän ponnistuksensa. Helposti saavutetun voiton synnyttämä into
oli vallannut Hämäläisten mielet siihen määrään, ett'ei mikään
ihmisellinen voima enää voinut sitä hillitä. Suureksi onneksi
saattoivat päälliköt lukea sen, että saivat noin pari sataa
järkevimmistä talonpojista pysähtymään murroksien taakse.

Nämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi,
astuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos
mahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa
taistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta
alkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä
joukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän
sillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi
piilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän
aavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.

Korven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli
synkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien
kansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan
takaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet
mahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa
korviinsa.

Aina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja
yhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden
sankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle
käänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä
laukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä
vastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen
ritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat
nelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli,
oikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.

Hämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta
kauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä
vielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien
toitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin,
sekin ottaaksensa osaa taisteluun.

Mutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten
kimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies,
ennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä.
Suurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti
esiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.

Pahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet
sotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän
puolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi
olivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja
ani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden
nuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät
heidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.

Hämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti
lukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin
järjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi
sen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan.
Kultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa
sillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä
joukottain verihinsä.

Hatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa
jonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana
päällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa
neuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli
ankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan
niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät
etuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän
koki saattaa heitä.

Heikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa
Hieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla.
Kultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen
häntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari
näin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä
taistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.

Korven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi.
Hänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä.
Hän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia
iskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa
saaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.

Korven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse
peräytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin
mahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten
peräytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti
ensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden
luona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa
jalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja
muutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat
ihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi,
jotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan.
Näiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut
aseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri
Hämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat
epätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.

Ne, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät
vieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät
halki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti
heitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs
oudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä
ylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta
kantapäihin asti.



Kuudestoista luku.


Mistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?

Sinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä
Hämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran
vastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi
katseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi
hän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei
ollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten
vartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä
taholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.

Huomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa
seljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi
etsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi
hän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä
ystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut
eritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa
taas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä
kotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa
siihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa
hänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne
paikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki
niin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä
hevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen
suitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla
ohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat
suvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta
voimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet
olivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies
istuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää
ruumistansa.

Melske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli
sitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että
taas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui
hevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään
ja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä
kummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi
katselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita,
töytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse
heiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.

Hän huusi: "Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'!
Hyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään!
Olisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää
miesvoimaisest' ja voittaa pittää!"

Kun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he
paikalla. Nuo sanat "Karjalainen", "Karjalaiset" menivät miehestä
mieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana
huutona: "Karjalaiset ovat täällä!"

Usein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko
kansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut
eriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi
taikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana "Karjalaiset"
kerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen
ja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään
toivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän
äskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja
pelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä
järkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin
järjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen
sotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.

Hämmästyksekseen huomasivat kristityt tämän äkkinäisen muutoksen.
Hekin kuulivat tuon huudon Karjalaisesta ja hekin kuulivat että suuri
joukko Karjalaisia oli saapunut Hämäläisten avuksi, ja tämä luulo
lannistutti melkoisessa määrässä heidän entistä uskaliaisuuttansa.
Taistelu tuli tasapainoon, voitto, jonka kristityt jo olivat pitäneet
varmana osanansa, alkoi vähitellen kallistua Hämäläisten puolelle,
etenkin kun väsymys rupesi rasittamaan ensinmainittuja, joita ukko
Tavelan väki Hämäläisten eturivinä nyt ahdisti suurella raivolla ja
urhoollisuudella. Karjalainenkin oli tunkeutunut esiin Hämäläisten
rintamaan ja iskuistaan tunnettiin hän heti Hatanpään Heikin ja
Korven Kelon vertaiseksi.

Pyhän haudan ritari koetti elähyttää sotilaittensa intoa
esimerkillänsä ja sanoillansa, käyttäen ahkerasti niitä
suomenkielisiä lauseita, joita hän matkallansa oli oppinut. Tämä
hänen taitonsa Suomen kielessä ei suinkaan ollut suuri, vaan
päinvastoin hyvinkin vähäinen. "Älkää peljätkö", "Pyhän neitsyn
nimeen", "tuhat tulimaista", "pitkä kuin nälkävuosi" ynnä muutamia
muita lauseita -- siinä oli kaikki. -- Mutta näitä lauseita hän
käytti sitä ahkerammin.

Toiset ritarit eivät osoittaneet vähempää rohkeutta. Pelottomasti
he ratsastivat vihollisparvien keskelle, sortaen maahan mitä vaan
sattui eteen. Mutta siinä missä yksi Hämäläinen kaatui oli toisia
kohta sijassa, jotka välttäen ritarien miekkojen iskuja hätyyttivät
heitä keihäillään. Kristityt ratsumiehetkin kunnostuttivat itseänsä
kiitettävällä tavalla. Miehuus oli molemmin puolin yksiväkinen, mutta
muistettava on että kristityt olivat Hämäläisiä monenkertaisesti
harvalukuisemmat. Paetessaan olivat viimemainitut tallanneet ja
murtaneet alas tehdyt varustuksensa, jotta heillä niistä ei enää
ollut hyötyä eikä kristityille sanottavaa haittaa.

"Kultainen ritari" lähetti varaosastollekin käskyn rientämään
taisteluun, pitäen sitä luuloa, että jo paljas sen etäältä kajahtava
torventoitotus säikähdyttäisi Hämäläisiä. Nämät tosin siitä ensi
alussa hieman hämmästyivätkin, mutta nähtyänsä kuinka vähälukuinen
kristityille avuksi rientävä ratsujoukko oli, tyyntyivät he taas
kokonaan.

Pyhän haudan ritarilta loppui kärsivällisyys. Kannustaen ruunaansa
ratsasti hän uhkarohkeasti ristiin rastiin vihollisten rivien
lävitse, sinkahuttaen pitkällä miekallansa niin raivokkaasti ja
voimakkaasti, että kaikki sortui maahan mitä vaan hänen tiellänsä
sattui hänelle eteen. Mutta tästä, hänen urostyöstänsä ei lähtenyt
kristityille niin suurta hyötyä kuin ritarille ponnistusta, eikä se
millään lailla ratkaisevasti vaikuttanut tappelun menoon. Hämäläiset
täyttivät heti sen aukon, joka jäi hänen jälkeensä, ja ne, jotka
hänen kalvastansa saivat surmansa, olivat verraten harvalukuiset,
sillä kussa hän kulki antoivat Hämäläiset hänelle tietä, viisaasti
välttäen hänen hurjia iskujansa.

Mutta kristityt väsyivät yhä enemmän. Heidän ensimmäinen rivinsä,
josta paljon väkeä oli joko kaatunut taikka haavoittunut, vetäytyi
toisten taakse levähtämään. Haavoitettujen joukossa oli kolme
ritariakin. Pian seurasi toinen rivi ensimmäisen esimerkkiä ja ennen
pitkää peräytyi koko kristittyjen joukko hengähtämään. Kultainen
ritari ja muut ritarit olivat raivoissaan. Erittäin kiukustuta
ensinmainittua hirveästi, että hänen väkensä väistyi taitamattomien
"talonpoikais-lurjusten" edestä. Mutta siinä ei auttanut kiukkukaan.
Hän saattoi pitää hyvänä onnena, että peräytyminen tapahtui hyvässä
järjestyksessä.

Hämäläiset nostivat raikkaan riemuhuudon. Toivo lopullisesta voitosta
paisui heissä.

Kuudennen osaston keralla oli Hieraniemen Paavo saapunut taisteluun.
Hän tähysteli levottomasti Hämäläisten rivejä, nähdäksensä Hatanpään
Heikkiä. Mutta Paavon taisteluun tullessa sattui Heikki olemaan
Hämeen sotajoukon äärimmäisellä siivellä kaukana siitä paikasta,
missä Paavon osasto teki ensimmäisen rynnäkkönsä. Kaukaakin tunsi
Paavo Heikin, kun tämä pulskan ruunansa seljässä ratsastaen milloin
sanoilla kehoitteli miehiänsä urhouteen, milloin ryntäsi vihollisten
kimppuun siinä, missä nämät ankarimmin ahdistivat Hämäläisiä. Paavo
ohjasi heti ratsunsa Heikkiä kohden. Heikkikin huomasi nyt Paavon
ja, tulisen punan noustua hänen kasvoillensa, ajoi hän vihasta
vimmastuneena täyttä laukkaa häntä vastaan.

       *       *       *       *       *

Mutta jääköön nyt muutamaksi hetkeksi tappelutanner. Mitenkä ovat
asiat Nokian virran rannalla.

Tuskin oli karjalainen äsken ratsastanut äyrään kummulta
tappelutanterelle päin, kun kaksi täydessä sota-asussa olevaa
ratsastajaa saapui virran vastakkaiselle rannalle, lähes samalle
paikalle, josta karjalainen oli aloittanut uhkarohkean uimaretkensä.
Toisen ratsastajan takana istui eräs vanha akka, molemmilla
käsillään pitäen kiinni satulasta. Kun kaikki kolme olivat nousseet
hevosten seljästä, opasti akka ratsumiehet erään lähellä olevan
tiheän viidakon luo, jonka jälkeen miehet mitä kiireimmiten vetivät
pienen, siihen kätketyn veneen rannalle ja työnsivät sen vesille.
Kaikki kolme astuivat sitte veneeseen, joka siitä painui niin
syvälle veteen, että virran laineet huuhtoivat sen partaita. Vaikka
näytti kamalalta tämäkin matka, saapuivat kuitenkin kaikki kolme
onnellisesti toiselle rannalle. Se ratsastajista, joka ensimmäisenä
astui rannalle, rupesi heti kapuamaan äyrästä myöten ylös.
Ehdittyänsä kummulle heittäytyi hän rinnallensa nurmelle ja tähysteli
tarkasti eteensä.

Toinen ratsastajista sitoi olallaan kantamansa vahvan köyden kiinni
erääsen, tällä rannalla olevaan lauttaan. Sen tehtyänsä hyppäsi hän
suurenpuoleiseen veneeseen, jonka, perälle akka jo edeltäpäin oli
istuutunut. Annettuansa köyden akalle tarttui mies airoihin ja souti
voimiensa takaa vastakkaista rantaa kohti. Akka hellitteli köyttä,
joka oli niin pitkä, että se ulottui toiselle rannalle saakka.

Tälle rannalle oli ennen heitä maitse saapunut suuri joukko
ratsastajia, lähes sata miestä. Kaikki olivat sotaisessa hankkinassa
ja heidän päällikkönsä kantoi täydellistä rautapukua, jommoista
ainoastaan ritarien oli tapana kantaa.

Kun lauttaan kiinnitetty köysi oli saatu rannalle, tarttuivat
ratsumiehet miehissä siihen ja ennen pitkää oli lautta hinattu yli
virran. Täpö täynnänsä miehiä ja hevosia hinattiin se pian taas
takaisin vastakkaiselle rannalle. Päällikkö oli nimittäin, joukko
miehiä mukana, lähtenyt edeltäpäin veneellä, ottaen hinausköyden
mukaansa. Hän piti sill'aikaa yhtä mittaa silmällä tuota kummulla
rinnallensa kyyristynyttä vakoojaa, joka, viitaten käsillänsä
ikäänkuin hän tahtoisi pyytää tulijoita kiirehtimään, nyt riensi alas
kummulta ja saapui rannalle samana hetkenä kuin venekin.

"Miltä näyttää?" -- kysyi päällikkö, astuttuansa veneestä, hätäisellä
kiireellä vakoojalta.

"Ikävältä näyttää!" -- vastasi tämä.

"Kautta pyhän Olavin! Mitä sanotkaan ja mitä tarkoitat?"

"Sen sanon, mitä omilla silmilläni näin kummulla käydessäni.
Hämäläiset ovat voitolla! Meidän väkemme peräytyy."

"Mitenkä tuota voisin uskoakaan!" -- huudahti päällikkö. "Minusta on
ihan mahdoton, että sotajoukko, jota johtaa urhoollisin ritari koko
kristikunnassa, peräytyisi! -- Siinä mahtanee olla joku sotajuoni
tekeillä."

"Sit' en usko! Selvästi näin, että he pakosta peräytyvät" -- säesti
vakooja.

Samalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin,
käskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha
viivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran
yli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka
eräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista
lautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat
tulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli
hän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi
häntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut
takaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle
ja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa,
vaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn
lähtöön.

       *       *       *       *       *

Taistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen
huovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät
päästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei
onnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan
useampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka
heidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui
Paavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai
hänet nähdä. Huutaen: "tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan
minulle tietä, pahasti minut petti!" hyökkäsi hän rajupäissään
Paavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten
välillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta
vilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi
kuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui
surman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava
rinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven
törähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt
kuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu
taukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella
oli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet
ylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta
nostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa,
kun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta,
vastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: "Pyhä neitsyt ja
pyhä Henrikki meidän kanssamme!" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten
sydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat
jo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.

Pyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta
odottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli
saapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi.
Hyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka
uudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä
ihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää
taitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän
päättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta
ja tiedustella hänen mielipiteitänsä.

Mutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko
voitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että
noiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet
ja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä
erehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten
kimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin
unhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.

Kuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan
pettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä
ahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella
päällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia
vihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä
tosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt
mielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli
kymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi
sinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa.
Onneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven
keskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan
kuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.

Hatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä,
oli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan,
ratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan
vakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä
noudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää
onnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi.
Molemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien
ahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt
yleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen
ja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon
harvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta
kylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.

Vähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen
miehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut
jalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan
huomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt
käpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään
raivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua
vihollisissa: "Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia!
Miksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut
vuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin!
Vihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat
nyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!" Tämän sanottuansa
hyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen
siinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia
iskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha
ukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja
kansansa vapaudelle.

Niihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven
Kelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman
iskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina
vaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä,
antautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän
antautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan
n.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin
heidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen
jälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava
rääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui
paikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.

Hatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla
kokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki
ponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon
kipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ
tehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä.
Hengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät
miehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena
jalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla
tauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja
jalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.

Hieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin
läheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki
hieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten
kanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon
ryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä
Lyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin
suloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin
nyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla!
Ja tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä
oli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo
ei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää,
pelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen.
Hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin
vuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat
vaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan.
Hän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän
luotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin
ankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset,
niiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni
aukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti
Heikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta
hän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki
ne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat
noituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat
erään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla
olevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.

Näytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä
pakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi
hän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien
välillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven
ohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen
metsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä
saapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on
tavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää
eroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?

Mitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja
tilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli
suorin tie -- kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi
hänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi
hevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian
virran vaahtoaviin pyörteisin.

Hänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä
virtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi
ja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni,
vaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen
koki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin
vihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian
hevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.

"Miestä ei näy ensinkään. -- Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin
koira, joka kivi kaulassa upotetaan" -- virkkoi eräs ratsumiehistä.

"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!"
-- sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.



Seitsemästoista luku.


Se akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli
Nokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle
rannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka
Taara.

Kun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat
päässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.

Hän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi,
jonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa
vieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä
Hämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja
onnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa
hänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta
Taara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.

Viidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara.
Käytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen
kertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti
noitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen
pääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä
otettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita.
Nämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle
sopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran
salaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle
paikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä.
Saatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän
taas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa
paadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen
vuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat
haltijoihinmenemissanat:

    Luontoani nostattelen,
    Haastattelen haltijata;
    Nouse luontoni lovesta,
    Haon alta haltijani,
    Kiven alta auttajani,
    Sammalista saattajani!
    Tule kalma kauhistava
    Tuekseni, turvakseni,
    Varakseni, voimakseni
    Näille töille tehtäville!
    Tule mua auttamahan,
    Vastuksia voittamahan,
    Sotisia sortamahan,
    Jotta Hiiet himmeneisi,
    Maan kamalat kaippeneisi
    Tämän noian noituessa,
    Viisaan eukon laatiessa!

Että haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen
saattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän
näköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset
hänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä
vieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä
seuraavat manaussanat:

    Tuonne ma sinun manoan,
    Tuonne käsken ja kehotan,
    Suurelle sotakeolle,
    Miesten tappotantereelle,
    Jossa miehet miekkeleikse,
    Tasapäinä tappeleikse!
    Siell' on verta juoaksesi,
    Lippoaksesi lihoa,
    Eikä syöen syömät puutu,
    Juomat juoen ei vähene:
    Verta siell' on säärivarsi,
    Polven korkeus punaista!
    Lähe sinne meuhoomahan
    Hämeen miestä tappamahan,
    Surmaamahan, sortamahan!
    Kosta kovin pilkkaajille,
    Viisaan noian parjaajille,
    Huntupäisten kantamille,
    Hämeen emojen pojille!
    Mutta kun sinne saapunet,
    Sinne saavut että ehdit,
    Suojellos sa kristityitä,
    Lapsia oudon jumalan,
    Ett'ei pää pahoin menisi,
    Hivus heistä lankeaisi!

Nämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut
noitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa
Syöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä
hätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan
manasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja
kaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin
mennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä
auttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa!
Sill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan
tappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus
heille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.

Taara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei
hevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan
läheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon
ja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän
muutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa
lähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella
häntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja
rannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara
äkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki
noita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut
tuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen
konin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui
lymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: "Hyvää huomenta,
matkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä
juostessa paina."

"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan
paras juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän
sinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi,
mutta lihaa tuskin nimeksikään" -- vastasi ratsastaja.

"Parjalan pajastako olet syntyperää?" -- kysyi Taara suuttuneena.

"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä
päästä virran yli? -- Onko tässä venettä saatavissa?"

"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle
puolelle päästäksesi!" -- intti noita.

"Älä puhu mielettömiä, akka, vaan vastaa kysymykseeni!"

"Kelpo ratsastaja ei milloinkaan neuvotonna ole jäänyt tämän virran
rannalle! Kahlasipa tästä tänä aamunakin kelpo mies virran yli!"

"Pidätkö minua mielettömänä, ettäs minulle mahdottomia uskottelet?"

"Ellet usko, ole uskomatta, ellet lähde virtaa vuovaamaan, jääös
tälle rannalle, sillä kaikki veneet ovat tuojia puolella! Mutta eihän
sinulla kiirettä taida ollakkaan, eikä tärkeitä toimia käsitettävinä?"

"On, minun on kova kiire!"

"Mihin? Surmalaanko suurukselle tai Manalan muorin pitoihin?"

"Mitäpä se seikka sinuun koskee?"

"Eipä koske ensinkään, mutta jotakin sanoiksi sanellaan kahden kesken
tässä ollessamme!"

Mies loi uudelleen silmänsä virran vastakkaiselle rannalle ja kirosi,
nähtyänsä lautan ja veneet siellä, niitä, jotka olivat soutaneet ne
sinne.

"Miksikä heitä kiroot, kun et tunne, kutka ovat?" -- intti Taara.

"Tuntisitko sinä heitä?"

"Miks'en tuntisi? Hämäläiset sousivat, sousivat myös kristitytkin."

Outo mies katsoi tarkkaavalla epäluulolla Taaraan.

"Sekavia sa sammaltelet, akka! Sinuhun ei ole luottamista eikä
puhettasi uskomista."

"En ole luottamustasi pyytänytkään ja sanojani uskomatta saatat olla.
Kunnon mies luottaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa toisilta neuvoa
kysymällä. Mutta sinäpä näytätkin olevan oikein saamaton nuhjus!" --
tiuskasi Taara.

"Pidä kitasi, akka, äläkä minua suututa!"

Mies nousi hevosensa seljästä ja käveli kärsimättömästi edestakaisin.

"Tunnin kun noin ahkerasti astelet, olet kulkenut lähes penikulman ja
Nokian virta on jäänyt kauas selkäsi taakse!" -- ilveili Taara.

Tätä kokkapuhetta mies tuskin kuuli, sillä kaikki hänen huomionsa
oli kiintynyt muutamiin ratsastajiin, jotka vastakkaista virran
äyrästä myöten ratsastivat lautan luo, jolla heidän nähtävästi oli
aikomus tulla virran yli, niinkuin tosiaan tulivatkin. Ensimmäinen
heistä, joka talutti ratsuansa rannalle, oli Hieraniemen Paavo. Hänen
luoksensa astui outo mies ja kysyi: "Kaiketi hinataan tämä lautta
jälleen takaisin toiselle rannalle?"

"Kyllä vaan. Heti kohta. Siellä on paljon virran ylitse pyrkijöitä.
Tuolla kummulla näkyy jo yksi parvi heistä."

"Saattanenhan minä ratsuni kanssa päästä mukaan?"

"Miksikä ei. Mutta sen sanon sinulle, joko olet kristitty taikka
pakana, ettäs olet myöhästynyt. Kaikki työ on jo! tehtynä.
Haudankaivajan toimen voivat kuitenkin antaa sinulle!"

"Kiitoksia ilmoittamastasi! Mutta sellaiseen toimeen en aio ryhtyä
enkä kadehti kaarneilta paistia. -- Minulla on kirje jätettävä munkki
Herpertille."

"Kirjekö? Keneltä?" -- kysyi Paavo uteliaasti.

"Tuomas piispalta. -- Mutta johan on lautta valmis lähtöön."

"Herpertti munkin tapaat hupsun päällikkö-ritarimme seurassa. Ne
molemmat ovat aina yhdessä. Vaan tuollapa he seisovatkin kummulla."

Puhuessaan oli Paavo seurannut miestä lautalle asti. Palatessaan
tapasi hän Taara-eukon tarkastamassa muutamia aseita ja erästä
mekkoa, jotka kapineet olivat sidotut kiinni Paavon satulaan.
Mekossa oli paikottain veripilkkuja, jotka eivät vielä olleet täysin
kuivuneet.

"Tämä mekkotakki ja nämä aseet eivät ole omasi" -- intti noita-akka.

"Ovatpa toki. Vieläpä tuo kilpikin ja tuo rintapeite vitjoinensa
ovat minun omani. Voittaessani urhoollisen karjalaisen perin ma
hänen aseensa ja varuksensa. -- Sen saatan sinulle sanoa, akka, että
minua saapi Tuomas piispa kokonaan kiittää siitä, että hänen väkensä
tänäpänä pääsivät voitolle!"

Taara vihastui silmittömästi näistä Paavon viimeisistä sanoista.

"Sinuako?" -- huusi hän. -- "Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa
katala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata,
ennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti
eikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää
kunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin
käynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret
halki ja poikki kutsuakseni siellä -- olevia 'mustan Tuomaan'
sotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää
minut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä
sinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit
oppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret,
läksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä
hätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon,
niin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta
alemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään
siskoiksi."

Paavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi
Taaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan
olikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä
tyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa,
myöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa
luettava.

Tällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän
rauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa
lukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo
kertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo
suostui kertomaan.

Virran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän
toimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren
kuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän
haudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten
hautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin
herkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.

Ritarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui
kirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas
piispan kirjeen munkille.

"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen
kirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!" -- huudahti munkki,
repäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä
levottomuudella.

"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?" -- kysyi ritari. "Ikäviä
uutisia! -- Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut
linnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän
lukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä... se on lähes yhtä suuri
kuin meren hiedan... Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja
pyhimysten voimakkaaseen apuun... Myös ritariensa ja soturiensa
uskollisuuteen ja urhouteen... Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä
levoton... toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy...
Kohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata
takaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista...
Yrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen
voitettuja pitämään kurissa." Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja
katsoi ritariin, joka loihe sanomaan: "Aivanhan pyhä piispa toivoo
meidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta
sanaan ihan samoin!"

"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava" -- myönsi
munkki -- "enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella
tapahtuneeksi. -- Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin
saamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme.
Tämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava
kaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen
heidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän
kirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii
aina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee
vankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin
välttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?"

"Kuinkapas muuten!" -- otti "kultainen ritari" kiivaasti
lausuaksensa. -- "Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko
ilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä,
ett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua,
vaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun
voittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua
Saracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! -- Mutta juuri
sentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän
niitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin
keskinkertaista."

Munkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.

"Lopuksi" -- sanoi hän -- "lähettää piispa teille siunauksensa ja
sanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja
kokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että
te, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä
kiiruhdatte hänen luoksensa."

"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin
maineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan.
Voisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi
hänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen
kunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit -- sen
vakuutan sinulle, pyhä veli -- ensinkään tule viivyttämään meidän
matkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten
miestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. -- Vaan
lähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!"

"Onko sinulla hyvä hevonen?" -- Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen
tuojalle, joka vastasi: "On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat
laihaksi."

"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet
matkasi perillä?"

"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin
nyt, olen Räntämäellä."

"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa
aikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta
kirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä,
että olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet
kapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. -- Ymmärrätkö?"

"Aivan hyvin ymmärrän."

"Niin lähde siis!"

Ritari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka
käskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan
häntä virran yli.

Heidän tässä seisoessansa saapui "kultaisen ritarin" knaappi
seurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin
hienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen
oppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin
silmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä
epäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän
kieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta
eikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta.
Taistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta,
ett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään
keneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian
oli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat
liikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla -- kaikki todisti, että
Hämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat
nämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin
tiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät
missään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen
enonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa
oli hän siis kaikissa tapauksissa varma.

Lyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan
sydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja
sama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa
oli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi
suuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä,
ett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt,
ja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä,
antoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan
kuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa
oli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se
oli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat,
ilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä
oli täynnä.

Tuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä
voimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja
ihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he
luulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.

Yhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli
pyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän
olisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja,
ell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei _nyt_ vielä ollut otollinen aika
sitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään
puhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät
olivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.

Pian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä
kuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle
rannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin
seurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet,
oli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.

Nähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä
vihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen
huudahti hän julmistuneella äänellä: "Sinä sen kuotus! Joko
nyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota?
Häh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta
puhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo,
jonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin
sammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka!
Sellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön!
-- Ha! ha! ha! -- Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan
sanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin
enosikin?"

Inholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa
pois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä
uhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja
suuttuivat silmittömästi.

"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna,
täältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi
pehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!" -- huudahti yksi heistä,
tehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.

"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!" -- tiuskasi
Taara vastaan. "Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen?
Häpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä
pelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!"
Astuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä
ihan hänen silmänsä alla: "Ja sen sanon teille, että tämä paha
tolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan
kukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja
ylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä
sanon! minä sanon..."

Sen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista
tarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut
soturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä
akkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa,
joka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko
samat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt
pieksivät. Sepä toki oli liikaa... Taaran järki ei kestänyt sitä
ajatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen
ja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen
aivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.

Vaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi
toisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä
selittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat
hänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä
punastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän
häpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut,
taikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta
vastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana,
lähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän
pyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut
hänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei
hänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt
päin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja
uskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään.
Ylpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli
helppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut
olemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä
huutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi
toiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle
ihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja
Hatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.

Eikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon
"sopivan käytöksen" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä
katuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän
näyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana
auttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi
otollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi
se kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset
rakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja
hetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat
matkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat
tunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan
ritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon
sydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä
sellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.

"Kultainen ritari" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja
ystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän,
puoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia
taikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen
hänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki
mahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän
luetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista,
miten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli
ei "kultaisen ritarin" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö
Hämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut
"lumotuksi prinsessaksi", joka jollakulla romantillisella, miltei
ylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa
Lyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi
prinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei
Lyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari
tullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään,
että hänen "lumottu prinsessansa" oli tarkkaavan näköinen.

Olipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt
Lyyliin. Me tarkoitamme "kultaisen ritarin" knaappia, jonka
vartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan
Hämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli
outo tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden
autuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana,
lämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman
päivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä
tuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.



Kahdeksastoista luku.


Kaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi
tummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan,
johon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat
taikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien
saarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut
kilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi,
kuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi
kaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen
ääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.

Siitä paikasta, missä nykyään n.k. "linnansilta" on, oli poikki
Aurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja
pienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni.
Tätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja
tarkastelemassa.

Linnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa
kaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä.
Keskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen
sarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö,
jossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä
joutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.

Hän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun
puettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan
korvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän
päättäväisesti astui sillalle.

Tämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.

Avaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet
sillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen
hänelle "hyvää iltaa". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen
vastaukseksi sanoi Paavo: "Olet kai vanginvartija, koska kannat
avainkimppua?"

"Oikein arvattu -- aivan täsmälleen! Sehän juuri on virkatoimeni."

"No sehän oli hauska, että näin äkkiarvaamatta pääsin sinuun
tutustumaan! Sanoppas nyt ensin, veikkoseni, miltä tuntuu olla
vanginvartijana? Minä olen hyvin utelias kuulemaan, miltä se tuntuu,
sillä olen sitä asiaa useasti ajatellut!"

"Sen asian laita on niin kuin Eskolan Esan omantunnon: se on vähän
niin ja näin. Eihän tuo milloinkaan juuri erittäin hauskalta
tunnu... ei edes joulunakaan. Mutta kuitenkin olen mieluisammin
vanginvartijana kuin haudan kaivajana: minun avaamani oven kautta käy
matka joskus elämään, mutta haudankaivajan aukaisemien ovien kautta
käypi tie aina kuoloon. Mutta hänellä ei olekkaan avaimia ovihinsa."

"Niin, siinä kai suurin eroitus näiden virkatoimien välillä on" --
arveli Paavo hyvin miettiväisen näköisenä.

"Niin siinä. -- Mutta miksikä näitä kyselet? Oletko aikonut
vanginvartijan-oppilaaksi?"

"En juuri niinkään. Minusta muuten ei olisikaan siihen toimeen,
sillä kohta ensi päivänä päästäisin kaikki vangit vapauteen. Minä
muuten suuresti kunnioitan kaikkia vanginvartijoita -- siksi juuri
kysyinkin, miltä tuntuu olla sellaisena --, mutta minun omassa
luonteessani ei ole tarpeeksi pontta säälimättä näkemään lähimmäiseni
kärsivän."

"Jos sellainen ehto, jota tarkoitat, olisi vanginvartijoille
välttämätön, niin eipä sitte monta vanginvartijaa maailmassa olisi.
-- Mutta katsoppas tottumus..."

"Niin niin" -- säesti Paavo keskeyttäen. "Varsin hyvin tuon ymmärrän:
tottumuksesta kaikki riippuu. -- Sinulla lie nytkin koko joukko
tolvania lukkojen takana säilytettävinä?"

"Onhan niitä melkoinen joukko; Hämäläisiä enimmäkseen, noita
hirtehisiä, jotka tekivät kapinan Tuomas piispaa vastaan. Pääsevät
heittiöt, luulen ma, liian huokeasta hinnasta. He kyllä olisivat
ansainneet tulla polttoroviolla poltetuiksi joka mies."

"Siinä asiassa on minulla sama mieli kuin sinullakin."

"Ethän kristitty olisikaan, jos siitä asiasta toisin ajattelisit. --
Mutta tuo meidän ennen niin kiivas piispamme on vanhuutensa päivinä
tullut akkamaisen hempeämieliseksi. Tällä en mitään loukkausta
tarkoita, enpä suinkaan -- sanon vaan, ett'ei Tuomas piispa enää ole
niin kiivas kuin ennen. Olen kuullut, että hän aikoo antaa armon
noille lurjuksille. -- Olisipa täällä linnassa vilkas elämä syntynyt;
jos eilispäivän taistelussa olisi saatu muutamia satoja Karjalaisia
vangiksi, mutta pahaksi onneksi ei saatu ainoatakaan. -- Vaan olisipa
vilkasta elämää syntynyt, jos olisi edes parisataa miestä kaapattu."

"Mistä olisi niitä hirsipuitakaan ja köysiä saatu niin monelle,
puhumatta polttorovioihin tarpeellisista haloista!" -- huudahti Paavo
hymyillen.

"Kylläpä siinä olisi selvitty! Aivan hyvin olisi selvitty! -- Mutta
tietänetkö sä mitään koko tappelusta?" Vanginvartija katsoi kysyvällä
katseella Paavoon.

"Enkö tietäisi? Minähän juuri järkevyydelläni pelastin koko piispan
armeijan hukkaan joutumasta, pelastin kaupungin, piispan kartanon ja
kirkon hävityksestä. Olethan kai siitä kuullut puhuttavan?"

"En ole enkä usko puhettasi muuksi kuin törkeäksi kehumiseksi.
Semmoista ei talonpoikaissoturi voi saada aikaan. Se mun täytyy
sanoa, ettäs olet sangen hävytön pyytäissäsi riistää ansion ja
kunnian voitosta niiltä, joille tämä ansio ja kunnia on annettava:
kalpa-ritarien urhealta suurmestarilta ja siltä ritarilta, jota he
sanovat pyhän haudan ritariksi. Nehän todellisia voiton sankareita
olivat."

"En tahdo kieltää, että ensinmainittu heistä viisaudellansa ja
urhoollisuudellansa tehokkaasti vaikutti voiton saavuttamiseen.
Hänpä myöskin oli asettanut meidän väkemme niin hyvään ja järkevään
rintamajärjestykseen, että hänellä -- siitä on oleva ikuinen
kunnia. Mutta mitä tuohon pyhän haudan ritariin tulee, eipä hänestä
nuhjuksesta ole mihinkään. Olisihan tuo mielipuoli hupsu aivan hyvin
voinut olla poissa koko siitä verileikistä."

"Maltappas mielesi pöyhkeilijä!" -- huudahti vanginvartija
suuttuneena. "Minä olen kuullut parempien miesten, kuin sinä olet,
vakuuttavan, että pyhän haudan ritari joka askeleelta ja joka iskulta
nostatti kauhua ja hämmästystä vihollisissa."

"Tuo on liioittelua, mutta jos sen tahdot uskoa, niin usko vaan.
Eihän se asia anna aihetta riitaan meidän kesken. Ja sen sanon
sinulle, että kummankin näiden ritarien ansio on vähäksi arvattava
minun ansioni rinnalla: kerrassaan ma sain vihollisten mielet
lannistumaan niinkuin salaman iskulla. Myönsipä Hänen Ylhäisyytensä,
piispa itse tämän ansioni ja kiitteli minua monen ritarin kuullen."

"Osaathan ainakin kehua. Niinhän tuo valuu suustasi sakeana kuin
piimä."

"Eihän tämä ole kehumista. Kuuleppas, miten asian oli laita! -- Onko
sinulla joutilasta aikaa kuunnella kertomustani!"

"Saishan sitä kuunnella, ell'et sitä venytä liian pitkäksi."

"Huomaapas, ystäväni vanginvartija: tämä on asian laatu ja laita.
Nokian taistelussa löin miekallani kuoliaaksi erään Karjalaisten
etevimmistä päälliköistä, jonka he olivat lähettäneet sanansaattajana
ja yllyttäjänä sinne. Muistoksi tästä voitostani otin hänen aseensa
ja varustuksensa mukaani, kun läksimme tänne Karjalaisia vastaan
taistelemaan. Mitenkä olikaan, niin pöllähti Räntämäelle saavuttuamme
eräs hyvin sukkela ja kavala juoni mieleeni. Heti ilmaisin asian
Tuomas piispalle ja pyysin häneltä lupaa panna tuumani toimeen.
Ilomielin hän tähän suostui. No annappas olla -- ennenkuin pyhän
haudan ritari väkinensä oli ehtinyt puolimatkaan Räntämäeltä tänne,
ajoin minä täyttä laukkaa tappelutanterelle, tuonne linnankentälle.
Kalparitarien suurmestari oli juuri vastikään hädin tuskin torjunut
ensimmäisen rynnäkkönsä tehneet Karjalaiset, jotka kahta vertaa
lukuisampina hankkivat uutta rynnäkköä. Laivasillalla taisteltiin
paraikaa hurjasti. Saatuani pienen valkoisen lipun käteeni,
ratsastin Karjalaisten luo, pyytäen saada puhutella heidän etevintä
päällikköänsä. Eräs loistavaan sota-asuun puettu sotilas astuikin
heti heidän rintamansa eteen, kuullaksensa, mitä minulla oli
sanomista. Silloin laskin irrallensa kaatuneen Karjalaisen, satulaani
sidotut aseet ja varukset ja annoin ne hänelle, lausuen sen ohessa
niin kovalla äänellä, että kaikki Karjalaiset sen kuulivat, nämät
sanat: 'Kristityt ovat suuressa taistelussa voittaneet Hämäläisten
soturit, jotka voitettuina antautuivat Tuomas piispan palvelukseen
ja heti paikalla miehissä saapuvat tänne teitä hätyyttämään. Tässä
taistelussa kaatui teidän lähettiläänne, joka kuollessansa pyysi
minua tuomaan nämät hänen aseensa ja varaksensa teille ja hänen
puolestansa sanomaan teille, että teidän on paras rauhassa lähteä
kotia, sillä Tuomas piispan voima on suuri ja työläs on sitä
vastustaa. Näin hän sanoi. Kunnioittaen kuolevan pyyntöä, olen
nyt täyttänyt hänen viimeisen tahtonsa. Vaan tuollapa jo kuuluu
julmistuneiden Hämäläisten torvien toitotus; varokaatte itseänne!'
-- Samassa kajahtivatkin pyhän haudan ritarin komentaman sotajoukon
torvet ja minä ratsastin kiireesti takaisin meidän sotarintamme luo.
Tämä minun keksimäni juoni masensi Karjalaisten mielet ja teki heidät
hölläkouraisiksi. Eivät he muuten niin vähällä olisi peräytyneet ja
lähteneet matkoihinsa. Kummallista on, ett'et ole kuullut kerrottavan
siitä että Hieraniemen Paavo heille teki tällaiset kepposet."

Katsottuansa pitkään ja epäluuloisesti Paavoon, sanoi vanginvartija:
"Vai olet sinä Hieraniemen Paavo! Olisihan minun pitänyt tuo arvata."

"Tunnethan siis kuitenkin nimen ja olet kai kuullut kerrottavan
tuosta sotajuonestani, vaikka äsken kielsit kuulleesi."

"En -- _siitä_ en ole kuullut kerrottavan, mutta sinun nimesi on
erään _toisen_ asian kanssa yhteydessä... Hm. Hyvästi nyt. Minun
pitää jo mennä katsomaan, mitä tuo eilen palvelukseeni ottamani
renkilurjus toimittaa tätä nykyä."

"Vai otitko eilen uuden rengin palvelukseesi?"

"Otin -- noiden Hämäläis-roikalten polttorovioiden valmistamista
varten. Mutta tänä aamuna sainkin kuulla, ett'ei siitä asiasta
taida tulla niin mitään, kun ovat poloiset katuneet syntinsä ja
ruvenneet kristityiksi. Lähde sinäkin iltarukouksiin, koska kellot
vielä kuuluvat soivan... Viikon päivät ne nyt ovat soineet melkein
yhtä mittaa yöt päivät... Hyvästi!" -- Vanginvartija kääntyi linnan
porttia kohden ja oli mennä, kun Paavo tarttui hänen olkapäähänsä ja
sanoi: "Yksi asia vielä, veikkoni vanginvartija! Onhan holhottiesi
joukossa eräs Hämäläis-tyttö... ymmärtänet, että tarkoitan
Liuksialan Lyyliä?"

"Hee? Mitä hänestä?" -- kysyi vanginvartija vetäen suunsa irviin.

"Hän on sukulaiseni... hm... olen hänelle melkein isän sijaisena.
Katsoppas tätä sormuksen tapaan väännettyä kultakierukkaa... se
on puhdasta, vanhaa kultaa... Osan siitä leikkaisin sinulle, jos
soisit mun käydä tuon sukulaiseni puheilla. Koettaisinpa sanoilla ja
neuvoilla taivuttaa tuota ykspäistä tyttö-nulikkaa mielenmalttiin."

"Ole puhumatta! Tuo on mahdotonta! Minua on ankarasti kielletty
päästämästä ketään hänen luoksensa."

"No, no... ystäväni hyvä... eihän tuo kielto ole kovin vaarallista!
-- Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi
hyväntahtoisuudesta minua kohtaan."

"Eihän se minua auttaisi h--tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti
munkin kovasta kostosta... Viimemainittu onkin käskenyt minun olla
varoillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin... Tähän aikaan
pitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle
sinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille." --
Vanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä
naurua.

"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! -- älä puhu
munkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!"

"Katsoppas... velvollisuuteni!"

"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle
puhua totta."

"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!" -- huudahti Paavo
tuskastuneena. "Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta
siitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle
luvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan
muistoksi meidän tuttavuudestamme?"

"No -- saahan se olla _muistona_. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti
lienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta.
Vaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!"

Vanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: "Tiesinhän tuon
saavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään
sovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja
kieltäytyy ottamasta vastaan."

Paavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan;
hänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää,
mitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys
ei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut
ja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän
yrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas
piispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan
henkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä
Lyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle
emännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla
pelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi
Paavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä
Lyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän
uusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen
taipumaan myöntyväisemmäksi?

Näistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten
kavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin
tietä ja näki "kultaisen ritarin" ratsastaen tulevan linnaa kohti,
knaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari
ohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut
sota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti
kirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen
haarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä
laskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli
hienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut,
sillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä,
eivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.

Kateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas
Paavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän
luulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo
niinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka
rakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän
myös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia,
joista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi.
Rakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo
vihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot
päälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta
samalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen
hienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista
vaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä
peräkkäin.

Paavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä
tervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli,
että ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei
se hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään
otsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin
askelin, melkein hiipien.

Sillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset
knaapillensa, hevosen seljästä.

"Varro tässä tuloani" -- sanoi hän.

"Mutta minä... herra ritari -- minä pyytäisin päästäkseni teidän
mukananne linnaan!" -- änkkäsi knaappi punastuen.

"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?" -- kysyi ritari
hieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi
ritari: "Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin;
eihän nyt vilu sinua vaivaa!" Sen sanottuansa läksi hän linnaan.
Portilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen
aseitansa.

Mutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena
linnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset
muurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi
ahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo
oudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka
nyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui
vangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien
takana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän
ollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen
kertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat
pelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa
onnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä
toisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan
uneksi ja mietiskeli.

Linnan pihalla tapasi "kultainen ritari" vanginvartijan torumassa
erästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka
puupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi
köyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.

"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen,
ja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista
taikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun,
korkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon
sinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan
sinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet
tee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida
raskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin
sysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista
se, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden
hirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo
tukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan!
Kuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat
tarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!"

Koko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota "kultainen ritari" kummastuen
oli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä,
että hiki valui hänen kasvojansa myöten.

"_Tuon_ käskettävänä minä en tahtoisi olla!" -- mutisi ritari, joka
vanginvartijan ruumiin liikunnoista enemmän kuin hänen sanoistansa
ymmärsi, mistä oli kysymys.

Vanginvartija huomasi nyt ritarin läsnäolon ja joutui vähän
hämillensä. Mutta kohta rohkaisi hän taas mielensä ja lausui Ruotsin
kielellä, jota kieltä hän puhui yhtä sujuvasti kuin suomea: "Suokaa
anteeksi, Teidän Armonne, että tässä joitakuita valmistustöitä
huomispäivän varaksi tehtaissa vähäsen nuhtelen tuota renkinuhjusta
hänen velttoudestansa ja saamattomuudestansa. Eilen otin hänen
palvelukseeni, kun hän minun avuttani ehkä olisi kuollut nälkään,
mutta kyllä kai minun ennen pitkää täytyy ajaa hänet matkaansa, sillä
ei hänessä ole työntekijätä!"

"Eipä hän siltä näytä, että hänen olisi nälkää tarvinnut nähdä, ja
kyllä hän työtä saapi aikaan, sen olen tässä seisoessani havainnut,
mutta sinä vaadit liikoja mies, vieläpä mahdottomiakin!" -- sanoi
ritari myöskin Ruotsin kielellä, jota hän vähän osasi puhua.

Vanginvartija puri huuleensa eikä tiennyt mitä vastata. Hän ei
ollut uskonut, että ritari oli kuullut muuta kuin loppusanat hänen
nuhdeluvustansa.

"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta -- mitenkä jaksaa Hämeestä tänne
tuomani tyttö vankeudessaan?" -- kysyi ritari.

"Kyllä hän muuten hyvästi jaksaa, mutta laihtuu vaan päivä päivältä,
eikä syö juuri mitään" -- vastasi vanginvartija.

"Sanotko sitä hyvinvoinniksi, kun ihminen päivä päivältä laihtuu,
eikä ruoka hänelle maistu? Mutta sinä et kaiketi ole antanut hänelle
kelvollista ruokaa, vaan jotakin sellaista moskaa, jota ihmisen on
mahdoton syödä! Vaan usko pois, että miekkani tupella ruhjon sinun
selkäsi mäsäksi, jos saan kuulla, ett'et ole häntä pitänyt hyvin!"

"Pyhä neitsyt ja kaikki muut pyhät minua auttakoot, Teidän armonne!
Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon vannon, että olen
koettanut parastani!" -- huudahti vanginvartija pelästyneenä.

"Siitä asiasta tulemme pian selville; minä aion kysyä häneltä
itseltään, kuinka häntä täällä on kohdeltu. Tule avaamaan ovet, että
pääsen hänen vankihuoneeseensa!"

Vanginvartija katsoi tyhmistyneenä milloin maahan milloin ritariin.

"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky,
ett'en saa päästää ketään hänen luoksensa" -- sopersi hän vihdoin.

Astuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena:
"Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske --
ymmärtänethän sen kuotus! -- Mutta sinulla on paha omatunto, jota
pelkäät."

"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä,
_liiankin_ hyvin -- mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky
on niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan
rikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä."

"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo
pyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä
holhottini luo. Sinä valehtelet, konna!" -- pauhasi pyhän haudan
ritari.

"En valhettele, Teidän Armonne -- vaan puhun suoraan totta" --
vakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.

"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan
munkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata
ritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt
useamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa."



Yhdeksästoista luku.


Samana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi
suustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle.
Herpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi
oli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat
tykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka
likeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä
maahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen
hänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni.
Ellei "kultainen ritari" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä
Herpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan
luultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän
tullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.

"Kultaisella ritarilla" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se
nytkin heti puhkesi sanoihin: "Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä
tilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut
kunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä,
että tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne
kukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että..."

Siihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen
luoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia
sanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta
sen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään
puhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään
kasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti
viha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän:

"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos
häntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä
edesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä
Roomissa!"

Knaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät
ritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä
kohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän
mielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta
siihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin
kiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä
kaupunkia kohti.

Ritarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen "Seuraa
meitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!"

"Niin... niin... sinne kaikki tänään pyrkivät... tuo tyttö-raiska
on heidät kaikki lumonnut" -- jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän
sanoi syvään kumartaen: "Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan
lyhtyä."

Sill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki
äsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että
vartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan
apumiehen halveksittuun toimeen.

"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi
vaikka kiviä kantaa" -- sanoi hän vanginvartijan palattua.

"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä
päätään kammata", -- valitti vanginvartija lisäten: "Mutta ehkä
Teidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?"

Vanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme
käymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan
ta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla
varustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen
avainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän
vihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin
menevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä
edellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin --
heitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien
jälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein
äänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että
vanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt
viimemainittua ovesta sisään menemästä.

Noin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi
käytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota
ainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta
alkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen
askeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo
soukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka
tähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen
kuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi
oven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen
jälkeen: "Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään
vangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin..." Sanat tupehtuivat
hänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien
takana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja
pitempi. "Sinä sen roikale!" -- huudahti vanginvartija, kun hänen
ensi hämmästyksensä oli asettunut. -- "Kuka sinulle on antanut luvan
tulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän
sinut pihalle takaisin palattuani!"

"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa
olisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!" -- vastasi renki
niin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän
holvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan
oven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle,
keskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot
äkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen
avasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti
renki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi
syrjään sanaakaan hiiskumatta.

"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?" --
kiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti
käytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: "Etkö jo
tottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!"

"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua
tänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä
vaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös" -- vastasi renki vakaasti
ja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli
pilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella
ollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin
kavutessaan puhui renki itsekseen: "Vihdoin viimeinkin onnistui minun
siis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi... Vihdoin
sain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt,
missä se oli... Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea
miltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!...
ja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna
likellä huoneen kattoa on -- linnan pihan puolella. Mitä tehdä?"

"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni
ääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä
ja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä
puhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät,
että äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa
hyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!" Näin puhui
rengin mentyä vanginvartija.

"Sinun pitää vartoman meitä tuolla, toisen oven tykönä! Anna lyhty
tänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!" --
sanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen.
Vanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.

Lyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan
katsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla
peitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti
vuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen
aikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu
ruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon
likeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa
sisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä
osaa.

Munkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen
oveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen
poskillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän
käsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on
herännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö
hän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli
hänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan
sisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily
hänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli
lisännyt niiden viehätysvoimaa.

"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas
lapseni?" -- tervehti Herpertti-munkki, lisäten: "Vielä kerran
olen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin
hartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun
sydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii
ja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös
sinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!"

Lyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.

"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin
saakka!" -- sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki,
vetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista
arvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot
vaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.

Kuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan.
Hän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja
kunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän
tuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat
silmänsä häneen.

"Sinä olet ylpeä, sanon minä" -- jatkoi vanhus -- "ja sinä olet
kodissas saanut surkuteltavan huonon kasvatuksen, sillä sinua ei ole
opetettu antamaan arvoa ja kunniaa vanhuudelle, koska et ymmärrä
nousta seisoalle tervehtimään, kun vanhat, paljon kokeneet miehet
astuvat siihen huoneesen, jossa istut!"

Tämä soimaus oli niin oikeutettu ja se oli sanottu sellaisella
pontevuudella ja voimalla, että Lyyli, jonka kasvot kävivät
tulipunaisiksi, melkein koneentapaisesti hypähti seisoalle ja kumarsi
syvään, jonka tehtyä hän jäi seisomaan silmät luotuina lattiaan.

"Minä surkuttelen sinun nuoruuttas ja kokemattomuuttas tyttö! Pyhän
kirkkomme lakien mukaan olet ansainnut kuoleman, mutta säälistä sinua
kohtaan tahtoisin sinua pelastaa siitä. Kuitenkaan en voi sitä tehdä
muussa tapauksessa kuin siinä, että sinä puolestas teet sydämellisen
katumuksen ja nöyryytettynä käännyt tuon saman Vapahtajamme
Kristuksen tykö, jota sinua lapsuudesta saakka on opetettu ja
käsketty rakastamaan. Etkös enää ollenkaan rakasta tuota armollista,
sinun edestäs kuollutta Vapahtajaasi?"

Lyyli ei vastannut sanaakaan.

"Kuules tyttö! On sinun nuoruutesi ohessa vielä toinenkin syy,
jonkatähden tahtoisin säästää sinua. Minä olen sinun äiti- ja
isävainajillesi opettanut kristin-opin suuret ja autuuttavat
totuudet ja minä heidät pyhän kasteen kautta saatoin armoliittoon
taivaallisen Vapahtajamme kanssa, sen saman Vapahtajan kanssa, jonka
sinä nyt julkeasti olet hyljännyt ja pettänyt. Äitisi oli jaloimpia
ja hellämielisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut:
syvälle tunkivat julistamani sanat hänen sydämeensä, ne juurtuivat
sinne, ne orastuivat ja kantoivat jalon hedelmän hänen elämässänsä.
Ei kukaan Hämeen tyttäristä ole milloinkaan ollut niin siivo ja
nuhteeton tavoiltaan, eikä niin armelias köyhiä kohtaan kuin hän.
Sellaisena hän eli ja sellaisena sanotaan hänen kuolleen, viimeiseen
hetkeen asti innokkaana kristin-opille ja pyhälle kirkolle, jolle
hän vielä kuolinvuoteellansa määräsi melkoisia lahjoituksia. Mitä
luulet taivaassa loppumatonta autuutta nauttivan äitisi ajattelevan
ja sanovan sinusta? Oletko ajatellut niitä sanomattoman katkeria
tuskia, jotka sinun tähtes rasittavat hänen, hellää äidin-sydäntänsä?
Sinä olet luonnoton lapsi, ell'et sääli omaa äitiäsi! Tätä olen
tullut muistuttamaan sinulle ja saman äitisi nimessä kehoittamaan
sinua katumaan syntisi ja tekemään parannusta. Minä, Suomen piispa,
olen nöyryyttänyt itseni siihen määrään, että olen tullut sinun
vankihuoneesesi tätä sinulle sanomaan ja pyytämään sinua palajamaan
takaisin pyhän kirkkomme helmoihin. Ymmärrätkö, mitä se tietää, että
itse olen tullut luoksesi?"

Vaihtelevat väreet Lyylin kasvoissa todistivat, että hän taisteli
ankaraa sisällistä taistelua. Vihdoin näytti hän tehneen vakaan
päätöksen, sillä hän kohotti silmänsä Tuomas piispaan ja lausui
selvällä, vaikka hieman vapisevalla äänellä: "Teidän korkea
Ylhäisyytenne! Minä en ymmärrä muuta kuin sen, että te olette
vietelleet isääni ja äitiäni luopumaan Hämäläisten vanhoista
jumalista ja että te vainootte Hämeen kansaa ja pyydätte sitä sortaa.
Mutta minä rakastan sydämeni palavimmalla innolla Hämeen kansaa,
sen vapautta ja sen jumalia, ja sentähden minä vihaan teitä ja sitä
oppia, jota julistatte. Tehkää kanssani, mitä tahdotte!"

Katsoen Herpertti-munkkiin sanoi piispa Tuomas: "Moista röyhkeyttä en
ole milloinkaan kuullut. Taivas on hylännyt tuon paatuneen lapsensa,
äiti luonnottoman tyttärensä. Hänelle emme voi mitään." Kääntyen
Lyyliin lisäsi hän: "Voi, kuinka pahat henget ovat saaneet sinut
valtaansa, lapsi-raukka? Huomiseksi on sinulla vielä aikaa miettiä ja
-- katua. Äitisi sielun tuskien lievittämiseksi toimitan vielä tänä
iltana esirukoukset kirkossa; minun täytyy häntä sääliä, kun ei hänen
luonnoton tyttärensä häntä sääli!"

Tuomas piispa veti taas kaappunsa pääpussin päänsä yli ja meni ulos
ovesta, jonka Herpertti-munkki oli kiiruhtanut avaamaan hänelle.

"Missä olet? Tule lukitsemaan ovi lukkoon!" -- puhui munkki,
tirkistellen ulos käytävään.

"Täällä... o... olen, ihan sa... massa paikassa, jossa käskitte
minun teitä vartoa", -- vastasi vanginvartija, astuen vankihuoneen
ovea kohti.

"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa,
vaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?" -- kysyi munkki,
luoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla
äänellä vastasi: "Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän
Armonne edes ajatella sellaista minusta?"

Helposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän
ollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa
selkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli,
oli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin
kämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa
takaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin
Tuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa
vapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi
lyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas
rappusia myöten.

Jäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin
huolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat
loukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki,
mitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen
sydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin
häiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; -- tuo
ei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen
äitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli,
tehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei
huomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan
tekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien
palveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen
omatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä
aivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt,
jotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi
pitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan
linnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela
ennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli
hänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän
saakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti
itkemään.

Mutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan
hiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä
oli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti
kuunnella. -- Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän
kerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin,
joka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:

    "Miks' itket, neito, ollen surullinen:
    Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen!
    Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna
    Hän sinut vaivoistasi pelastaa".

Mitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu
etäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja.
Kummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko
Viiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin,
jonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli
ei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita
taukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin
ripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen
päänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.

Vanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut
tuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä
kuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista
vasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen
pihalla.

Ohimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka
kuuli hänen sanovan vanginvartijalle: "Tuo renkisi muoto ei minua
ensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan
sinulle."

Pidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa
satulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen
heitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle,
oli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin
julmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja
hämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas
piispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui
silmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt
ankarasti rankaiseminen häntä.

"Kirottu tolvana!" -- huusi hän. "Ai'onpa nyt löylyttää sinua
niin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet,
sitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!" Hirsipuu seisoi, niinkuin
melkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa.
Soturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle,
johon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin
kovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt
vastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan.
Vanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina
oli runsaasti varalla. "Lyökää nyt!" -- käski vanginvartija, antaen
raipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa
oikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen
kummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen.
Kauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut
lähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen
pyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti
kiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.

"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän
kuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan
hiisku!" -- intti toinen heistä.

"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi!
Lyökää kovemmin!" -- kehoitti vanginvartija.

Soturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun
olivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut:
"Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin."

Tätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen
päänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat
soturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun
sidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun
juurelle.

"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos
kuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!" -- sanoi vanginvartija,
vetäen suunsa leveään irvinauruun.

Sen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt
hänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja
valleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan
Vipusilta oli heti nostettava ylös.

Kun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle.
Hän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli
tyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.

Noin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden
ruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä
erästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat
kiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen
soppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä,
jotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään,
sen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.

Renki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden,
jonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän
visusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista
ulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä
kulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla
portinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta.
Päästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen
kiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas
jokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle.
Siinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä -- vallia
vastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan
kaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja
mateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen
niemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen
oli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä
astuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta
ei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se
seikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut
puhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen
askeltensa synnyttämän pulinan.

Niemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka
kotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden
omistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen,
jossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet
nukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka
makasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: "Minä tuon ikäviä sanomia.
Meidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton
saada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa
pelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa
taikka Turun tienoilla?" "Noin neljäkymmentä, arvaan ma" -- vastasi
veneen keulassa makaava mies.

"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna
aamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian
ja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet
kätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna
siihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti
tutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan
käskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos _hänen_
pelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän
se vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia
yrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi.
Älkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! -- Voi Viiso, jos
sinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle
seljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!"

"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?"

"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet
minua niinkuin koiraa!" -- vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen
sitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä
tuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.

"Vaan nyt pitää minun taas mennä!" -- lisäsi hän, pyyhkäisten
kädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä
vihan pilvet pois.

"Mihin sinä menet?"

"Linnaan takaisin."

"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan
juuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan."

"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan
takaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä
pitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan
siitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; -- vaikka heidän
varovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on
jonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin
tiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän
palveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan,
vaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin
toimeesi! Hyvästi!"

Tämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä
kuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla
kapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti
aristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä
onnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen
rakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää
vankilaan päin, pitkäkseen.

Mutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa
tuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti,
mutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan
suunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun
vanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.

Lukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen
antautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä
tavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli
hän nyt täällä?

Syntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä
poikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin
suuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta
saavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä.
Hatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa
etevämpi.

Kun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan,
oli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa
vapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän
niin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida
myötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran
väkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia.
Melkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden
harjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin
pitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt
virtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen
silmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin
viipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän
taas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin
kerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.

Näin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien
kautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän
useita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia
alustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän
niistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.

Vakoojain kautta saatuansa kuulla, että "kultainen ritari" oli
lähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne.
Kaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi
hän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja
niiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.

Turkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä,
jolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa
Karjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä
ehtinyt matkansa perille.



Kahdeskymmenes luku.


Ilkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua,
makeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti
hilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä
vanginvartijakin tänä aamuna.

Nähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän
häntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: "Mitenkä
nyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! -- Tuota tuollaista saapi
toisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein
perehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki
siittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut
kunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi
oikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin
käsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän
puree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien
tekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin
veny!"

Heikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin
hänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut
alallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä
hirsipuuhun.

"Kylläpä huomaan" -- puhui vanginvartija -- "ett'ei sinussa ole
halkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat
valmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita
Hämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada
tuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista
ei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt
kokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa
juhlasaattoon -- johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin
tulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan.
Harmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin
pahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani
arvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni.
Pyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi,
toisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun
arvoiseni mies. -- Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt
hopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan."

"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä
selkääni!" -- huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin
vaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen
oli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut
kipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.

"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös -- se ei
käy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja
kyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä
tiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin
seipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti
kuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että
minulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!"

Heikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan
renkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä
siksi kunnes lähtö tapahtuu.

"Täytyyhän tuota koettaa! -- Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla
lähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää
kaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin
luo!"

Täsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta.
Edellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä
sota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja
jalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä
oli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi
hän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä
kulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman
askeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin
puettuna.

Hän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat
vapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin
poskipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle
omituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä
oli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin
perässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset
pitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi
kaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka
valmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut.
Nämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin
ylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä
vaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki
jaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle
asti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan
hiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. --
Vangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu
vyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen
virkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen
saattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena
loi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan
ihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat
saattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa
mukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan
näköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut
paksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan
patalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton
tässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli
kovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa,
silmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli
enemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä
levoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään
tunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes
sata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki
hänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.

Jo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten
kirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen
kirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä,
että muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat
maahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka
jälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään
eteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas
samoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat
pyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja,
vaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö
antoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta
keveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan.
Vanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa
ja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei
yhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen
väitöksiänsä ei otettu huomioon.

Saaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna
seisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli
jakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä.
Ainoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän
jylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe
pelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi
tuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään,
että tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta
emäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.

Kun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui
saatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle.
Sinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka
hetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin
vihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä,
kuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan
ratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään
onnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.

Kirkon portin edustalle pysähtyi saattojoukkokin odottamaan siksi
kunnes Tuomas piispa seurueinensa läksisi kirkkoon. Päälle kahden
tunnin oli matkustus linnasta Räntämäelle kestänyt, aurinko oli
kohonnut lähelle taivaan-laen keskikohtaa, sydänpäivän aika lähestyi.
Vangeille oli tämä vartoominen melkein yhtä raskas kuin kulku
linnasta sinne, sillä heidän ei sallittu laskea halkotaakkojansa
maahan, ja ilma oli tyyni ja helteinen. Kului tunti, kuluipa
toinenkin, mutta piispa saattojoukkoinensa ei vieläkään tullut.
Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, vangit olivat nääntyä. Vasta
kahden jälkeen ilmoitti piispan kartanon pihalta kajahtava torvien
toitotus, että Hänen Ylhäisyytensä seurueinensa oli lähtenyt matkaan
kirkolle. Matka piispan kartanosta kirkkoon tapahtui asianomaisten
käydessä seuraavassa järjestyksessä: ensimmäisinä tulivat Tuomas
piispa ja Riian arkkipiispa rinnattain, viimemainittu kävellen
edellisen oikealla puolella, heidän perässänsä astuivat kalparitarien
suurmestari ja "pyhän haudan ritari", vierekkäin hekin, ja sitte
muut ritarit sekä papit ja munkit parittain. Kirkossa seisoi itse
alttarilla kaksi kullattua istuinta molempia piispoja varten, mutta
ritarien, pappien ja munkkien istuimet olivat asetetut molemmin
puolin alttariaitaa. Vasta kun piispa ja hänen seuralaisensa olivat
istuutuneet paikoillensa laskettiin vangit kirkkoon. Samoin kuin
matkalla linnasta astui teloittaja nytkin heidän edellänsä ja asettui
seisomaan vähän matkan päähän alttarista vasemmalle.

Yksin Lyyli jäi soturein vartioitsemana toistaseksi kirkon pihalle.

Ehdittyänsä kirkossa heitä varten määrättyyn paikkaan, laskeutuivat
vangit polvillensa, jonka jälkeen köörilaulajat lauloivat kauniin ja
voimakkaan hymnin "Miserere."

Laulun vaiettua astui Tuomas piispan kansleri alttarin eteen ja puhui
kääntyneenä vankeihin:

"Katsoen teidän osoittamaanne syvään katumukseen ja kallistaen
korvansa teidän kaikkeinnöyrimmille ja alamaisimmille rukouksillenne
on Hänen Ylhäisyytensä piispa Tuomas, Jumalan armosta meidän
kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme, armollisimmasti suonut
teidän astua Hänen ja Hänen korkean neuvoskuntansa eteen ja käskee
teidän nyt näistä tässä läsnä olevista arvoisista papeista taikka
munkeista valitsemaan yhden, joka puhuu teidän puolestanne."

Kun vangeille edeltäpäin oli neuvottu, mitenkä heidän oli
käyttäytyminen, vastasi yksi heistä matalalla, tuskin kuuluvalla
äänellä: "Me pyydämme Herpertti isän puhumaan meidän puolestamme."

Kun Herpertti munkki oli suostunut ruvetaksensa heidän puoltajakseen
ja asettunut seisomaan lähelle polvistuneita, vankeja, kohotti
hän äänensä ja sanoi: "Suurvaltainen ja armollinen piispa, meidän
kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme! Me kiitämme nöyrimmästi
Teitä siitä, että olette ottaneet syvän katumuksemme huomataksenne
ja kallistaneet korvanne meidän nöyrimmille rukouksillemme. Me
tunnustamme ja myönnämme niin julkealla tavalla loukanneemme
Sinun korkeaa tahtoasi ja kirkon pyhiä sääntöjä, jotta olemme
ansainneet tulla teloitetuiksi, hirtetyiksi tai polttoroviolla
poltetuiksi. Osoittaaksemme tämän tunnustuksemme totisuutta olemme
käyneet tänne hirsinuora kaulassa ja halkotaakka seljässä, tuoden
teloittajan mukanamme. Muistaen kuinka armelias Sinä aina olet ollut
köyhiä, viheliäisiä syntisiä kohtaan, jotka ovat tehneet syvän ja
sydämellisen katumuksen, rohkenemme nöyrimmässä alamaisuudessa
kääntyä puoleesi hartaalla pyynnöllä, ettäs meitä ansaitusta
kuolinrangaistuksesta vapahtaisit ja uudestaan ottaisit meitä pyhän
kristillisen ja apostolisen kirkon jäseneksi. Osoitteeksi siitä,
kuinka hartaasti ja palavasti halajamme tätä armoa, ottaisimme
täst'edes maksaaksemme kaikki kirkolle vuosittain tulevat kymmenykset
kahdenkertaisesti sekä joka toisen kaikesta metsänriistasta, olkoon
että me pyydämme lintuja, oravia, kettuja, ilveksiä taikka mitä muita
otuksia tahansa, ja siihen lisäksi vielä kolmannen osan kaikista
järvien antimista. Voi, ole meille armollinen suurvaltias ja hurskas
herra piispa!"

Kansleri kääntyi Tuomas piispan puoleen ja, puhuttuansa hänen
kanssansa muutaman hetken matalalla äänellä, loihe hän lausumaan:
"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa on ottanut miettiäksensä
Hämäläisten armon-anomusta ja tekee täten tiettäväksi, että
hän, katsoen heidän sydämelliseen ja nöyrään katumukseensa ja
osoittaaksensa rakkauttansa Hämeen kansaan, noudattamalla tunnettua
hellyyttänsä langenneita syntisiä kohtaan, korkean valtansa nojassa
armollisimmasti suvaitsee vapauttaa heidät kuoleman rangaistuksesta,
tehden tämän sulasta kristillisestä rakkaudesta eikä ollenkaan
vankien kirkon eduksi tehtyjen lupauksien tähden, vaikka Hänen
Ylhäisyytensä nekin hyväksyy. Kuitenkin panee Hänen Ylhäisyytensä
ehdoiksi armon-annoillensa seuraavat seikat: vankien pitää
vähintänsä kolme kertaa vuosittain, nimittäin joulun, pääsiäisen
ja helluntain aikana olla saapuvilla tuomiokirkossa silloin
pidettävissä juhlamenoissa ja rukouksissa, kolme ensimmäistä vuotta
nöyrästi polvistuneina lähelle kirkon ovea; heidän pitää joka päivä
tavallisten rukousten lisäksi lukea aamulla sataviisikymmentä 'Pater
nosteria' ja illalla yhtä monta 'Ave Mariaa' sekä seitsemäntoista
kuukautta käydä jouhista tehtyyn paitaan puettuina; kotia palattuansa
pitää heidän ahkerasti neuvoa ja kehoittaa kansalaisiansa
kuuliaisuuteen ja nöyryyteen sekä harrastaa kristin-uskon leviämistä
Hämeen kansassa. Lopuksi pitää heidän myöntää, että he, jos
heitä vastaisuudessa tavattaisiin Tuomas piispalle uskottomina,
ovat ansainneet tulla tutkimuksetta ja tuomiotta polttoroviolla
poltetuiksi. -- Suostuvatko vangit näitä ehtoja tarkasti täyttämään?"

Herpertti munkki loi silmänsä Hämäläisiin, joita halkotaakat,
heidän kovalla lattialla polvillansa ollessaan, rasittivat vielä
tuskallisemmin kuin ennen. Useimmat heistä änkkäsivät jotakin
myönnytykseksi, jonka jälkeen Herpertti munkki vastasi: "Vangit
suostuvat kaikkia näitä ehtoja vilpittömästi täyttämään ja vannovat
ollaksensa Hänen Ylhäisyydellensä Tuomas piispalle uskolliset ja
kuuliaiset kuolohon asti!"

Tämän perästä luki kansleri synnin-anteen, jonka jälkeen papit
tupruttivat pyhää savua ja pirskuttivat vihkivettä vankeihin, joiden
nyt sallittiin laskea halkotaakat lattialle ja: riisua hirsiköyden
kaulastansa. Kuitenkin jäivät he yhä polvilleen.

Nyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset,
nuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian
ja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden
loiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun
tarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina
pilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa.
Kun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin
arvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa,
valtasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen
mielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä
lattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun
hän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.

Helppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä
arvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen
povessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni
vaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen
voiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi
ylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja
ujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja
katsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa
muuttui melkein uhkaavaksi.

Mutta kansleri puhui: "Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla,
sanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö,
saadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan,
mutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki
ponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman,
mutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa
päättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun
elää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi
rukoilemaan armoa."

Kansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun "kultainen ritari" nousi
seisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: "Minä tarjoudun
tuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena
tunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten
lakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan
kykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti
ymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa
pidettävä tyttö!"

Molemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri
kiiruhti sanomaan: "Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava;
älkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon
kirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta,
herra ritari!"

"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata -- kaikki pyhät varjelkoot minua
sitä tekemästä! -- mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa
tosiksi! Tässä on hansikkaani!" Ritari heitti toisen hansikkaansa
kirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.

"Ritari!" -- huudahti kansleri -- "tämä on kirkon pyhyyden
loukkaamista!"

"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin
läsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen
jalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat
heidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt" -- vastasi
"kultainen ritari".

"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä
naisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset
lainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan
paikallanne!"

Kun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä
ristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua.
Kääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: "Lankea
polvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!"

"Sitä en tee! Siinä on enemmän kuin kylliksi kostoa, teille ja häpeää
meille, että nuo kurjat tuossa ovat nöyrtyneet orjiksi! Vaikka olen
nainen, älköön Hämäläisten kunnia ja hyvä maine minun kauttani tulko
häväistyksi!" -- vastasi Lyyli vahvalla ja vakavalla äänellä.

Pappien ja munkkien rivissä kuului kova suuttumuksen ja harmin
synnyttämä mutina ja yksi viimemainituista huudahti: "Polttoroviolle!"

"Vielä viimeisen kerran kysyn sinulta, tyttö: Tahdotko nöyrästi
rukoilla anteeksi ja katuvaisna palata pyhän kirkon helmaan vai etkö
tahdo?" -- kysyi kansleri.

"Olenhan jo sanonut, ett'en teiltä konsanaan rupea pyytämään
anteeksi, ja sen teidän pitäisi ennakolta tietämän, että teidän
kurjia jumalianne ja niiden kuvia vihaan ja _halveksin_! Liuksialan
Lyyli ei nöyrry enonsa murhaajille -- se olkoon kerrassaan sanottu!"

Papeissa ja munkeissa yltyi suuttumus korkeimmillensa ja he huusivat
ääneen: "Polttolavalle!"

"Mitä on tehtävä, Teidän ylhäisyytenne?" -- kysyi kansleri kääntyen
Tuomas piispaan.

Selvästi näkyi piispasta, että hän oli tuskistunut. Pyyhkien
hikeä otsaltansa nousi hän seisaallensa ja vastasi: "Häntä on
mahdoton pelastaa. Hän on itse julistanut kuolemantuomionsa. Mutta
koska tänäpänä kerran olen ruvennut armoa jakamaan, tahdon sitä
työtä vieläkin jatkaa. Minä en salli hänen kuolla hirmukuolemaa
polttoroviolla, vaan jätän hänet teloittajan käsiin."

Kun Tuomas piispa oli julistanut tämä tuomion, syntyi ankara hälinä
lähellä kirkon ovea. Eräs korkeavartaloinen mies tallasi pyrkiessään
ovesta ulos muutamia henkilöitä allensa, toiset hän töyttäsi syrjään.
Tämä mies oli Hatanpään Heikki.

Tullen kirkon vastakkaiselta sivulta seurasi häntä pian jälessä
eräs toinen mies, joka yhtäläisellä kiiruulla pyrki kirkosta ulos.
Viimemainittu oli Hieraniemen Paavo, joka kaiken yön oli harhaillut
linnan ympäristöllä, miettien mitä hänen oli tekeminen toiveittensa
toteuttamiseksi, keksimättä tarkoituksenmukaista keinoa. Kun hän
aamulla ensimmäisten joukossa oli astunut kirkkoon, oli hän ollut
yhtä neuvoton kuin edellisenä iltana. Yksi asia oli kuitenkin yön
kuluessa käynyt hänelle entistä selvemmäksi: että hän oli kovin kurja
ja onneton mies.

       *       *       *       *       *

Vähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen
Hämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet
edestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten
olivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle,
mitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu
teilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla:
"Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin
koettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?"

"Olen!" -- vastasi Viiso, lisäten: "Eikä kuolo nuoren emäntäni,
edestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua
taistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen
käskettävänä."

Kirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä
hänen näitä sanoja sanoessansa.

"Toimeen siis!" -- huudahti Heikki.

"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan
tänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana."

"Puolimatkaan sinne me asetumme" -- sanoi Heikki.

       *       *       *       *       *

Tuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä
toimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet
määräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan
teilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta,
Turusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät
ottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken
mainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin
kuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa
järjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.

Harvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt
kuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä
ja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut
rakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin.
Saatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.

Siihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi
rahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton
nähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä
matkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät
hänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut
häntä nöyryyttää.

Äkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa
merkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset
pelastamistoimeensa.

Mutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys
heidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi
Lyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden
mäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli
mahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista
pakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat
surmansa.

Mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt.
Huomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana,
käski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa
teloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.

Jättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat
hänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä
oli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen
näköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.

Nähdessään Heikin, huusi Paavo: "Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt
tässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta
Lyyli, jos voit!" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen
valitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne
teloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine
hapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus
kauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.

Hämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka
eivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten
aseensa, väkijoukkoon.

       *       *       *       *       *

Illalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas
piispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen
pohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.

"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni" -- sanoi arkkipiispa "tämän nyt
poistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on
nyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta
näyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen
Ruotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona."

"Niin on. Minä puolestani en milloinkaan suostuisi alentamaan kirkon
arvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän
isän, paavin käskyä tottelen, -- en kenenkään toisen!" -- säesti
Tuomas piispa.

"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne
ovat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen.
Tämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön
työtä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille
on ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä
kuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä
likemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää
tarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä
ihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja
minkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että
heidän välttämättömästi _täytyy_ totella? Ei, ei -- muuta heidän
ei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän
paimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle?
Kaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä
rangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan
tehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita
Hämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se
pikemmin lie vahingoksi?"

"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti
kunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin
ankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi
viimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut
siihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja
armahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän
kuin kovuus ja pakko."

"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä,
hurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden
nojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku
erityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin
näytti siltä."

Tuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa
muuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: "Olipa niinkin. Minä
olen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa
melkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta
minä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy
niin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa
hoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun
luostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!" --
lausui Tuomas piispa.

"Mitä kuulen!" -- huudahti Riian arkkipiispa. "Se ei käy laatuun,
että te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään
ehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen
valmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun
lähteä."

Arkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas
piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti
korkealla äänellä: "Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja
ja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä.
Minun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää
teitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja
masentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini
ahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella
käyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi
ja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua
kirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan
minulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala
kyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos
oli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä
ajatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut
sitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!"
Tuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään,
havaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko
kädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään
huomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.

"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!" -- huudahti
piispa.

"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa
lisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka
sinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin
puolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!" --
huudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.

Mutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä,
rinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat
astuneet huoneeseen.

Tuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella
äänellä:

"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin -- jalo,
uskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut
onnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun
asiasi puolesta?"

"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan" -- puhui ritari
suuttuneen äänellä. "No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin
monihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan
lopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää
viihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia
teilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi.
Hänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä
joutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle,
Vapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja
rukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta.
Jääkää hyvästi, herra piispa!"

Tuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton
hengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti
vaikuttaneet hänen mieleensä.

"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!" huudahti hän.
"Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan
pyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään
rukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin
kantaa piispan hiippaa!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa - Kertomus Tuomas piispan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.