Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Karoliinit - Kertomuksia
Author: Heidenstam, Verner von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karoliinit - Kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAROLIINIT

Kertomuksia


Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM


Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo



Porvoo,
Werner Söderström,
1897.



SISÄLLYS:

(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)

 Vihreä käytävä.
 Saarna.
 Vallansaaja.
 Juhannusleikki.
 Gunilla aittamuori.
 Ranskan Mauno.
 Sotarosvojen kuningatar.
 Mazepa ja hänen airueensa.
 Viidenkymmenen vuoden päästä.
 Linnoitettu kartano.
 Puhdas valkoinen paita.
 Poltava.
 Katso, minun lapseni!
 Neuvostossa.
 Kirkkomäellä.
 Vanki.

(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)

 Kun kellot soivat.
 Kustaa Celsing.
 Tuhma ruotsalaistyttö.
 Bender.
 Hänen ylhäisyytensä.
 Paperi-kenraali.
 Luutnantti Pinello apteekissa.
 Tobolskin vangit.
 Jalopeuran häkissä.
 Kuninkaanratsastus.
 Ruotsin saaristossa.
 Marstrandin kirkossa.
 Katrinuska, eukkoseni...
 Pimeässä joulukirkossa.
 Fredrikshall.
 Kuinka Görtz vangittiin.
 Sankarin hautasaatto.
 Laiva.



Vihreä käytävä.


Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä
kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi
heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen
ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän
solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti
kädet alati lievetaskussa.

-- Ajakaa ulos hullu Ekerot! -- sanoi palomestari. -- Hän on
röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa
parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten
kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on
kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.

Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija
Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin
länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut
hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti
Ekerotin kainaloon.

-- Minä saatan konstaapelia, -- sanoi hän, -- eli luutnanttia elikkä
mitenkä sitä saapi sanoa.

-- Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa,
-- vastasi Ekerot. -- Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin.
Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen
tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole
teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä
rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat,
väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää
ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.

-- Ei luutnantin... elikkä... kapteenin tarvitse levittää pahempia
maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille
kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta
on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista
riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin
tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.

Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen
kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään
määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja
hymisi itsekseen.

Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat
obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin
trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi
kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä
Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko
paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä
kynttilät palaneet kattokruunussa.

-- Jaa, jaa, -- hymisi Ekerot, -- kaikki se palaa, kaikki -- kaikki
se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen
nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni,
näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen
että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa
sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret
heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa
sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta
toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta
syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että
Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.

-- Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! -- änkytti Haakoni.
-- Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?

-- Siinä vaiheella.

-- Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille,
jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä
on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta
ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia
kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa
peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi
ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä
hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää
sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä.
Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein
ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista
alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa
ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi
pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on
hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän
ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta.
Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia,
valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut
salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun
rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän
kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi:
Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani
arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!

Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita
alaspäin luukulta luukulle.

-- Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa
leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes
Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän
siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan
haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä.
Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja
laitokset kohisevat ja kahisevat... ja kultapäinen ruokokeppi
luikahtelee lattialla...

-- Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa
ja sen ottaa ylös.

-- Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha
ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on
mennyttä, ja mikä on tulevaa.

-- Ehkä niin! -- Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista
linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha
rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli
vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. -- No, kukas asuu
tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään...
eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut
olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut
kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista!
Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa,
niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia
männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät,
kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää
käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan
linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat.
Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän
tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan
kuninkaalliselle majesteetille itselleen.

He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan
yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä,
ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten
kopseen ja käskyhuutojen seasta. -- Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta
pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä... He istuivat
tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä... Norrlannissa maksoi
leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa...
Sotamiehet kuolevat nälkään... Rykmentit ovat tuskin puolessa
määrässä...

Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle
jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi
kainalossa ja kädet takin helmataskussa.

Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla,
vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon
pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa
ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava
häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja
riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria
ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa
Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet
arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.

-- Hullu, -- sanoi hän, -- kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei
hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini
edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo
tulee.

Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani
takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni
piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle
valkean eteen.

-- No, kerrotaan nyt! -- sanoi Haakoni.

Ekerot kertoi:

-- En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli
siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut
pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He,
väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun
muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi
Hannu Wachtmeister olla itse. -- Se mies on hullu! -- huusi hän
laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan
lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun
tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka
paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten
kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän
viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun
ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat
taskusta... ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat:
Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi
voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme
tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille
itselleen... No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja
kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain
minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen
konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon
päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti
meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan
leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin
veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja
manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut
piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:

-- Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?

Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.

-- Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä
jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.

Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: --
Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan.
Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja
tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän
käytävän läpi.

Niilo vastasi:

-- Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu
jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät
minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon,
niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos
sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini.
Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta
öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin
kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.

Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun
jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja
karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita
Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.

Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi
vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon
tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä
näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja
perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva
katto vuoti ja tippui.

Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain
minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan,
mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla
pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että
ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät
esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi
ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein
kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja
se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua.
Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne
ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset
uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko
yön.

Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten
selälleen.

Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri,
että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin.
Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina
Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä
harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin
pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat
voisi mitään.

Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa
vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin
piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä
kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni
aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.

Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan
yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja
kuiskasi hampaitten välistä:

-- Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?

-- Jumala siunaa! -- sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se
oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään
älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös
huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.

Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein
hän uskoi.

-- Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, -- murisi mies
peittääkseen omaa hämmennystään. -- Täällä katto niin vuotaa, että
minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän
tulla uusi talo... Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden
vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.

-- Voi ollakin, -- vastasin minä, -- vaikka kyllä tunnen armollisen
kamariherran Tessinin.

Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin
minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta
me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme
alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä
kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini
lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta
hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä
oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja
valkoisia temppeleitä.

Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.

Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn.
Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen
hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota
ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!

-- Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! -- sanoi hän. -- Menemme heti
sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!

Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja
hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi
uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi
muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.

Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:

-- Jaha, jaa!

Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti
silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.

-- Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, --
sanoi hän, -- ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos
hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.

Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin
neuvostokamarein läpi -- kiitos kunniasta! -- ja edelleen sitä tietä,
jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren
naiset asuivat -- hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin
varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä
hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.

Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin
takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion
oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä
pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin
seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden
leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä
vieressä selkä muuria vastaan.

-- Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, -- sanoi
Hedvig Stenbock, -- ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. --
Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme
takaisin.

Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.

-- Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille
julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.

Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja
tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.

-- Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja
harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin
miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä
esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen
Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma
kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä
yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan...
ja sitten... addio! Italiassa on minulla ystäviä.

-- Sen Jumala taivaassa tietää, -- vastasi hän, -- että aina
kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en
mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua
ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän
ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki
Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa
kanssa. -- Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen
käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla
anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös... minun
luokseni.

Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis
siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin
jalosukuista neitiä.

Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli
minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili
ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko
linna olisi ollut hänen.

Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa
ilmaan ja huusi:

-- Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada,
eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan
tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija,
aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä
voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja
Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.

-- Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! -- supatti Tessin
syrjässä naiselleen. -- Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero!
Lindskiöld on humalassa.

-- Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.

Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.

-- Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku
panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on
kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle
suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat
minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin
taiteenne.

Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.

-- Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, --
sanoi Hedvig Stenbock, -- ja niin se on oleva.

Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.

-- Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. -- Mutta seppeleen minä kyllä
teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua
omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi... kas,
niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra
olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut?
Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru,
hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.

Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana
ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen
naamiaisviitan.

-- Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi
nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta
taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun
minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken
vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle
terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen
jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee
yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti
huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti
määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy
kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen
majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta...
tarkoitan riikinleskeä... ein verschmitztes Weib... sitä ei
pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa
kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen
huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat
lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun
seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita
kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle
majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä,
missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.

Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin
suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle
ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.

-- Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, -- sanoi hän.

Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä
kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena
pitkin kaupunkia... leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta,
noidannuolia sääressä... ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille
Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin
taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten
olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle
majesteetille itselleen!

       *       *       *       *       *

Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin
kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut
kipeämmäksi.

Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin,
että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain
vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään
tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat
joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna
lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet
takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän
ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille.
Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he
lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän
huikaisemilta onnellisilta.

Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen
ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa,
istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli
hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan
kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos
ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi
huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin
taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki
toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita
alas kadulle.

Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan
päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista
peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin
suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli
kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.

-- Kas, kas! -- sanoi hän. -- Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan
päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin
katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille
ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän
rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki
on palava, kaikki, kaikki!

Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla
vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien
välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä
porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi
hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui
kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti
hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi
sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin,
ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.

-- Paari palaa poikasi ruumiin alta! -- huusi Ekerot osottaen
sormellaan. -- Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on
noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen
valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?

Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman
ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet,
ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni,
joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat
katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista
niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä
voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja
uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa --
ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin
kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon
soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja
toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun
linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa
kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat.
Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja
juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen
miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja
itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.



Saarna.


Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon
porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.

Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu
hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun
kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia
ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena,
niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään
kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja
silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa
kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.

Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen
penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän
istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan
pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja
sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn
hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini
ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan
ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän
nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.

-- Nähkääs! -- sanoi muudan vaimo alipenkeissä. -- Sen pitäisi vielä
saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?

-- Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään
penkkiin kuin lupa on! -- vastasi naapurin akka ja työnsi hänet
päistikkaa käytävälle.

Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea
ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka
nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään,
mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat
käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:

-- Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä
sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots
kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin
oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te
maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä
nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut,
vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.

Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja
nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar,
joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili
nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla
istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä,
mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään
tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa,
piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.

Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä
kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko
oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu
linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin
vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä
tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten
sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet
siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä
tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan
liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta
tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana
edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin
puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain _vanhaksi_ kuninkaaksi.
Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa
tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen
vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.

Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa
Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt
lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia
lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla
kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan
sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut
unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta,
ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta
että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen
ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta
kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse
ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla
häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran
kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat
välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään.
Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva
voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen
oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja
mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet
huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä
vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja
sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren
ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut
uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut
hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän
ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin
pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän
omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha
kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki,
kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan
nouseva korkeuteen -- ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista
vuotiaana.

Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa
saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden
silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa
päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten
kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana,
jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän
antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä
itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa
uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa
ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten
saattamana taivaan ihanuuteen.

Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren
kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa
muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen
rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.

Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin.
Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä
kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin
eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja
harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään
luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta
hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja
elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän
selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti
hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä
jäi hän istumaan.

Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain
muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen,
jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa
oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit
edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan
jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.

Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat
riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin
taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he
ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän
kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn,
näytti hän pieneltä tytöltä.

Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin
palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli
pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin
eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi
siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi
siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat,
alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän
oli mielenliikutuksessa.

-- No kaikkia! -- murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän
ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin
lasta. -- Mitä se auttaa?

-- Tehdään niinkuin olen sanonut, -- vastasi kuningas. -- Ja
huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.

Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta,
mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa.
Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun
hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi
yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.

Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin
puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja
hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista,
melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli
tarkkaavaksi ja kuunteli.

Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki
sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa
lapsuudessaan.

-- Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen
vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen
kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.

Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja
hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan
puhuvan.

-- Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan
perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti
Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida
kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan
kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias,
joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina
tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten
sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun
pyhän nimesi tähden. Amen.



Vallansaaja.


Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa,
jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja
tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä
oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta
toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas --
ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä
maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:

-- Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat
kyllin happamesti irvistää?

Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla
höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia
kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten
kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä
mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot
kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto
vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa
ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten
ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun
jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille
hämärinä joulunpyhinä.

Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi
leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän
purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.

-- Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa
Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä
lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti
Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon
matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa.
Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin!
Kuuraamaan kiiltäväksi!

Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä
päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään
muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista
niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja
vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja
sanoivat toisillensa ystävänsanoja.

Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä
takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn
ja puhkuvan mourukarhun.

-- Sano minulle, -- kysyi kuningas vakavasti. -- Kuinka tulee
ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei
koskaan mene mielestäni.

Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin
ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin
kysymyksiin, vastasi hän:

-- Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki
valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin
oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan
eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on
oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät
nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra
isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja... niin... Meitä
kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa
teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte
raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren
niskoilta.

Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli
sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:

-- Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.

-- Niin, niin, rakas Wallenstedt, -- vastasi kuningas. -- Itsessäni
olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin
valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa
tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa
Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa
jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt
vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.

Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa.
Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli
sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo
kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat
sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen
kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin
auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon
tulleen.

Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen
vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun,
joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että
hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi
sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa
väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan
tiheään kirjoitetun paperin.

-- Ota valta omaan käteesi, -- seisoi siinä, -- ja varo suuria
herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset
vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa
hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.

Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset
loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt
kamarista.

-- Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat
olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet
täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin
armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat
suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa
tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua
näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa.
Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa,
arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt
päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan
ennen, -- yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan.
Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin
kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö
hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun
jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet
edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt
menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.

Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.

Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri
valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman
lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut
kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän
ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun
aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot
kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut
talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea
jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet
häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen
teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille,
joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut
kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman
kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan
alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!

Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia
tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja
laukkasi ympäri huonetta.

-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei,
hei!

-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista
vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan,
mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi
katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella
hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun
he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat,
mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän
ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti
silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä
hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa
minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa
Kungsöriin karhun ajoon?

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen
hovipoika, vastasi:

-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään
karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä
hevosia ja soihturatsastajia?

-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?

-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...

-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi
että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua
ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin
keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha
leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli
aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja
juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja
obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone,
jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle
päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin
kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka
päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista
vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi.
Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli
hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen
luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni
säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori
juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. --
Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun
sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! --
sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää
on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja
itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja
voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa
viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja
viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi
ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut
naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua
kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän
sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan
majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi
haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada
tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja
muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja
malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan,
mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse
pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli
ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin,
nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän
käveli verkalleen käytävää pitkin.

-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee
jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen
ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi
hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän
tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti
päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita
hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi
nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä
raivolla:

-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei
sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja
lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän
polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan
saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja
ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan.
Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän
tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori,
joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä
pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän
munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole
juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja
huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi
lähteäkseen, sanoi hän:

-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs
sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti
pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta
jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä
majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa
silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä
näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa
varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä
raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin
askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen
hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella
ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan
tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän
aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran
kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi
kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla
ja puhuivat pahaa surutalosta.

-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu
parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin
aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta
meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä
loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät
portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit
tuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole
annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä
vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä
on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun
koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi.
Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta
herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan.
-- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa,
niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat
Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä,
palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika,
joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli
takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta.
Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että
hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi
kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia.
Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan
paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän
ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia.
Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi
tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain
päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi.
Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain
käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että
niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha
ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa
ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää
kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan
karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra
Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan
portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla
ja kävivät kurkkuun kiini.

-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti
pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään
ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri
tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken
puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja
ratsasti takaisin veräjälle.

-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen
oli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne
tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös
ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä.
Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös
katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan
heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät
ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse
yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen
lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi
häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt
saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat
ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan
jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin,
pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et
scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle,
kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin
pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas
satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa
rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista
Venus-kuvaa.

-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa
linnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja
housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström,
joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa
edessä voidakseen muka olla hiljaa.

-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi
tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja
rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen
uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta.
Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka
hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä
tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja.
Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin
teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti
lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra
isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa!
Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu
pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on
kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan
prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain
on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat
kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden
tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen
tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan
hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja
alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa
peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa
siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini.
Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla
mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua
enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää
lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai
viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt,
että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei
hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he
kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi
sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää
miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut
tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin
helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja
viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi
hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä
en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja
ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä
parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se
riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen
makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa
herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, --
jolloin esitämme hallitus-asioita.

-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan
muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin
itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan
arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä.
Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän
täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen
valta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin
korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja
ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten
himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut
kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu
ylös Elefantin rahakammiosta.

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.
Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan
päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän
oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat.
Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja
hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli
kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen
silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja
kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki
oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen
piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen
huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen
nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli
niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden
kumarrellen syrjään.

-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti
korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä
kauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut
jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut
mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän
sanoi.

-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista
minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät
ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän
pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei
hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja
katsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja
keventävään nauruun.

-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta.
Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte,
että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten
perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät
naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte
huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta
niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen
lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai
ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä
ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että
vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen,
vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen,
niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta
hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän
rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui
rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja
popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä
pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan!
Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen
välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin
syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä
edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän
ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua
ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa
kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain
peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

-- Pardon, mademoiselle!

-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua
selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti
katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä
vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta
isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään
kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin
kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken
minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen
vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti
loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja
väsyneemmäksi.

-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan
hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys.
Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen
päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen
niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän
toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat
verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa
muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja
vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja
sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä
suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin
heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda
d'Ellevillen kanssa.

-- Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään
luopumaan. Ukko Hjärne -- drollig in's Gesicht -- puhuu keittävänsä
rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi
perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin
Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun
ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki
omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana
kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja
rusinoita.

Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni,
joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja
huokasi tuskallisesti:

-- Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään
sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala
armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen,
sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää
ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!



Juhannusleikki.


Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä
istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka
tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty
pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti
katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat
käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta
lupsahteli koivuista ja lepiköistä.

-- Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, -- sanoi
Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.

Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat
seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa
tahdissa ja rallatellen:

    Ja kevähällä lintuiset laulelevat,
    Tule paimenpiika, tuu!
    Illalla ne tanssivat ja soittelevat.

Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä
halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja
molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa
ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:

    Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,
    Tule kuttuseni, tuu!
    Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.

Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:

-- Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä
taitaa suojia kestää.

Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä
kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä.
Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan,
ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He
olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty
puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli
sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.

Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.

-- Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin
avuksi.

-- Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja
paljon huolta, johon en ole tottunut.

-- Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin
menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin
tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin
häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän
sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan
pojan. -- Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja
rauhan siunatuista vuosista!

Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat
kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.

Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä
kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista.
Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa
sileäksi kammattu tukka.

-- Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? -- kysyivät he Ulriikalta.
-- Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa
hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian
läskiä ja juhannussipulia.

-- Niin, niin, -- sanoi vaari, -- ja päästä sitten väki työstä
illaksi.

Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti
rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin
hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli
tuskallinen ja kuunteleva ilme.

-- Mutta Ulriikka hoi! -- huusi vaari. -- Mitä tämä on? Ulriikka!
Tule tänne, Ulriikka!

Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.

-- Eikös tuolta tule joku ratsain? -- kysyi vaari. -- Kolme
kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun
tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.

Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn,
sinetöidyn paperin.

Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat
hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin
tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki
yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään,
että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä
ja tavaili ääneensä muille.

Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi
hänen silmiinsä.

-- Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! -- huusi hän, -- ja juoksi
hiekkapihan ylitse hakaan päin. -- Jumalan nimessä!

-- Mikä helkkari siellä nyt on, -- vastasi Aksel Freedrik ja heitti
pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä
oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön
ääni.

Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.

-- Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin
pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että
tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.

Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka
puristi ja puisti hänen käsirannettaan.

-- Rakkaat lapset, -- änkytti vaari. -- Että minun piti kestää
tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.

Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja
vastasi:

-- En minä sinne mene.

Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit
edes ja takaisin.

-- Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä
voitaisiin pestata joku toinen.

-- Eiköhän tuota voitane, -- vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.

Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina
silmissään ja viskautui sänkyyn.

Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri,
aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen
kätensä vapisivat nyt liiaksi.

-- Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, -- sanoi hän. --
Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä
ja konstintekijöitä kaikenlaisia -- se on ollut jokapäiväistä ruokaa
uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat
loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se
herrakulta saa maistaa toista velliä.

Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti
nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen
Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi
puhettaan.

-- Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta
ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien
likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen
arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli
nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli
säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja
rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään
loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me
tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.

Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.

-- Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa,
kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin
nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka
näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset
ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja
länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa
katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. -- No, nyt on tullut
toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata
ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi
Aksel Freedrik itsekseen:

-- Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä
tulla hauskat päivät sotaleirissä.

Vaari pudisti päätään.

-- Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat
halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.

-- Jaa, _kävellä_ en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja
pitkät ruskeat vankkurit.

-- Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään
hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia
sitä nyt pitää olla.

-- Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on
jokseenkin kelvollinen.

-- Katsotaan, katsotaan! -- Vaari innostui ja kommerteli lattian yli
ja avasi vaatekaapin. -- Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä
kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka
ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa
Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue
nyt takista!

Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja
luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:

-- Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori
krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä,
neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin
sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.

-- Kahdeksan... kaksitoista... Se on oikein. Nyt tulee housut.

-- Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla
säämiskällä päällystetyt.

-- Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät.
Mutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu
ja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?

-- Ne ovat aitan arkussa, -- sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:

-- Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää
ja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät
hyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi
sisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.

-- Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit
saada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen
knihti, rakas poikani.

-- Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia
pitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla
parduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.

-- Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.

-- Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus
ruusutettua villavaatetta.

-- Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa
reilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta
pitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan
varustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.

Aksel Freedrik oikoi käsiään.

-- On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään
edeltäpäin.

Nytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja
tomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin
paloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.

Viimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja
kun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa,
herättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja
vahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.

Kun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin
piiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät
puhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat
pöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla
äänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät
ummessa.

-- Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin
nyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni
poika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet
eikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa,
ylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän
mahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset,
jotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä
suuremmaksi ja ihanaisemmaksi.

Pöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti
lautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit
ajettiin esiin.

Kaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen,
vaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja
puut tippuivat kevätpäivässä.

-- Tässä on voipytty, -- sanoivat tädit, -- ja tässä leipäsäkki.
Kuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia
tippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel
Freedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.

Mutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen
taakse.

-- Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja
pyyhinvaate ja sukat... ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on
niinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat
arkussa.

Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja
sanoi hyvin hiljaa:

-- Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan
ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut
ylemmäksi aamulla...

-- Nyt on kaikki reilassa! -- sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä
kuullut. -- Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!

Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.

Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään
kiini ohjista.

-- Tämä matka voi käydä pahasti! -- sanoi hän.

-- Pahalta se kuitenkin näyttäisi, -- vastasi Elias, -- jos nyt
riisuttaisiin hevoset valjaista.

Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin
ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.

       *       *       *       *       *

Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin
kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan
ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen
takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit
jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi
auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat
vieretysten.

Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta
heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa
huolettomassa levossa.

Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu
ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti
äkisti hevosensa vaunujen viereen.

Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta
Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:

-- Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.

Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.

-- Nouskaa ylös, nouskaa ylös! -- kuiskasi hän.

Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä -- mutta samassa
lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki
kunniaa vankkureissaan.

Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas
itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut
ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama
kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja.
Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet,
mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä
säteili lumoava auringonloisto.

-- Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, --
sanoi hän lyhyesti. -- Maahan on ollut kauvan viheriä.

Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut
turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi
niitä ja laski.

-- Menee mukiin, -- sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, --
ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.

Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi
vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:

-- Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen
edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha
kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin
tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.

Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän
ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai
innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.

Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut
hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt
telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä
katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta
tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa
käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät
pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin
laivaston mastometsässä.

Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu
oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli
laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten
perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun
kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia
ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja
auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.

Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla
pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla
ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin,
seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja
lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä
kuin sadussa.

Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan
voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi
peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset
soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa.
Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin
laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja
ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.

Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja
rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin
amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu
yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.

Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä
ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien
välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen
ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen
katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli
päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:

-- Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes
minä ehdin perässä!

       *       *       *       *       *

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään
pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet
siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat
tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat
nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt
Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.

Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.

Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan
kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty
vanhalla purjeen kappaleella.

Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat
heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen
hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli
portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.

Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä
pysähtyi hevonen itsestään.

Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli
pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.

-- Otin hänet mukaan kotia, -- sanoi Elias. -- Hän sai kuulan
rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle
majesteetille vesipullonsa.



Gunilla aittamuori.


Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla
aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja
jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia
harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli
päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.

Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan
edessä.

-- Mummu, -- sanoi hän, -- etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä
en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.

Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.

-- Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka
venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin?
Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen
ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä
kurjempi kuin hänen maineensa!

-- Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä
tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.

-- Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari
teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän
synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt
tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot
ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi
vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?

-- Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin
lähden?

-- Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien
vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin.
Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko
sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä
kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin
pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä
olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja
kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.

Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.

-- Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan
ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha
kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää
kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden,
lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat,
menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole
koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit
harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?

Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.

-- Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen
hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen
tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään,
joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn?
Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala,
joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!

Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.

-- Mummu, mummu!

-- Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja
kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos
päästäkseni tästä maallisesta elämästä!

Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja
läksi holvista.

Rukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana
aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.

Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä
läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja
kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko
Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille
kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle.
Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa
repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja
kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen
esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset
sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.

Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli
ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina
sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä
tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä
pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että
hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys
puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään
vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin
levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja
pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin
tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan
hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä
syntymästään saakka.

Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas,
seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista.
Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten
rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta
retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita
vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo
rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden
melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut
kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli
vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui
portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:

-- Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia,
heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella
ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa... meillä
on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu
täynnä kirpelimpiä pumpuloita!

Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi
hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut
ketään.

Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja
soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi
hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat
torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki
kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun
rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua
poikaa.

Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen.
Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet
ruskeakiharaisesta tukasta.

Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen
istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä
kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.

-- Mitä! -- huusivat he ja astuivat takaisin. -- Sehän on
vaimo-ihminen!

Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan.
Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle,
niin että valkeat haivenet tulivat esiin.

-- Se on Gunilla aittamuori, -- Sibylla!

Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.

-- En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan,
mutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden
joukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.

Sotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin,
jonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja
synkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.

Hitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.

-- Liput kunniaa! -- sanoi hän.



Ranskan Mauno.


Nahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon
ja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori
mies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen.
Toverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana
seurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut
arkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud
odotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä,
ja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.

-- Vankkurit ja arkku saavat jäädä, -- sanoi Oxehufvud.

Ranskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin
jaksoi kantaa.

-- Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! -- huusivat
Oxehufvud ja aliupseerit. -- Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja
valepohkeet! Ja bonetti!

-- Se on cadeau ma...

-- Potkaiskaa se lumiroskaan.

--... mammalta.

-- Nähkääs pikkuperuukkia!

-- Ja väliperuukkia!

-- Ja suurta kähäräperuukkia!

Nyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen
koipiinsa.

-- Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, -- minä sanon! Ranskan
Maunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän
löi miekkaansa.

-- Herra kapteeni, niin tär...

-- Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette
kai?

-- Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse
kulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.

-- Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!

-- Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on
edukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin
edessä.

-- No, mitäs Vauban sanoi?

-- Mitäkö sanoi?

-- Niin juuri.

-- Va-t'en! -- se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä
olin tiellä.

-- Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä
ja ottakaa se otus kultatuolille!

Ranskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen
selkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.

Kun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä,
niinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet
mustat viikset nenän alla.

-- Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko
hän yletä?

-- Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun
kerran minäkin aateliskirja taskussani.

-- Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!

Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa
täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.

Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen
toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan
levollisemmin:

-- Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin
valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin
laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät
ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi
laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä.
Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska
meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei
minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa
ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.

Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni
rakennukselle reppu selässään.

Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana
seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin
kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä
hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä
ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.

Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi
hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen
nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.

Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi
välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja
veti miekkansa.

Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja
viskoi lunta korkealle takakavioillaan.

Tuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos
tuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee
kuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa
miehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.

Hän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella
puolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki
nyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.

Korskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno
ajoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin.
Harmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.

-- Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin
juoppolallin? -- kysyi hän.

-- Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä
kenenkään ystävä.

-- Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta
ruotsalaiselta soturilta.

Naispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita
myöten Ranskan Mauno kapusi sisään.

Huone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi
rivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan
työntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä
määrätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja
kiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja
niin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän
pelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat
pitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he
kahta palavaa lamppua.

Kun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin
pyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle,
avasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.

-- Ei saa käydä kovin kovaa, -- kuiskasi hän.

-- Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja
mitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut
sirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti
jalokivisormuksia.

Ranskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä
nenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen
ulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi
lattiaan.

-- Tarkoitukseni ovat ritarilliset, -- sanoi hän, -- ja nöyrin
pyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen
kanssa on onni minulla keskustella.

-- Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha
ärmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää
yhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.

Molemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.

-- Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko
Varsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja
istuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin
ja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta
tulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi.
Yksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista
kuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte
virkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla
muistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän
ystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan
sielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit,
kun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään
mitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni
vielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani,
kun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee
minun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden
nuoruudenystäväinsä kanssa.

-- Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?

-- Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini.
Palvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.

-- Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.

-- Viihtyvä... mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni,
jotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat
heikkomielisiä... heidän äitinsä oli ryöstetty nunna... viihtyvät
kaikkein huonoimmin.

-- Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,

-- No niin... enhän tahdo sitä sanoa, mutta... täällä kummittelee.

Hänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi
tyytyväisesti käsiään.

-- Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin
viimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija,
jonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien
takana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija
parkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee
ja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi
käy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?

-- Minäkö? En.

-- Oletteko vapaaherra?

-- En... vapaaherra en vielä ole.

-- Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.

-- Onko herran tarkoitus herjata?

Ranskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut
rakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi
takintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre.
Silloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan
ennen kuin hän sai kirjan.

-- Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? --
lausui erakko vielä tyytyväisemmin.

-- Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.

-- Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani
on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen
ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin
hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.

Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti
rasittuneena nenälasiaan.

-- Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? -- kysyi hän.

-- En.

-- Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia.
Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo
källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu
kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.

-- Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?

-- Ne ovat valoisia.

-- Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta.
Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään!
Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.

-- Ei meillä ole eikä koskaan tule.

-- Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.

-- Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut
Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen
illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.

-- Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?

-- Olenpa niinkin... teaatterissa... vaikka sain vain kurjan
seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt
toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen
tervehdystapaansa.

-- Ruotsin kuningas on mies myöskin.

-- On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten
köyhä yhtäkaikki!

-- Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki
kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa,
eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua
ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja
kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset
pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka
pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset... ja lopuksi kiitti hän
ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. -- Oletteko itse
köyhä?

-- Köyhä... minäkö?

Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat
neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän
noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:

-- Minulla on suunnattomat kulungit... ja peli huvittaa minua... en
kulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.

-- Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi
kattoon.

-- Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan
orrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen
summan ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä
ruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää
aina meidän Matti saumoista.

-- Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme
kuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja
kirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä
vastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. --
Mutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon
vieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on
tupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä... Sitä taas saatte
hakea, niin kuluu aika huvemmin.

Hän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui
lukemaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia, -- vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä
syrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän
ajatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa
juhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno
Gaabriel herra!

Molemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja
valaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen
ja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen
näytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein
reppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.

-- Alkaa pimetä, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- ja olen niin
väsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.

-- Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen
saliin. Se on ainoa lämmitetty huone.

Sali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä
ja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen
uutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa
ja jätti hänet yksikseen.

Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten
aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle
ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta
neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen
sitten takaisin jalkaan.

-- Julkeata joukkoa! -- hymisi hän. -- Kernaammin olisin jäänyt
ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä
valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja
tähyämässä.

Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa
eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä
saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin
ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.

Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista
ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli
hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi
valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti
nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle,
mutta makasi muuten aivan liikkumatta.

Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän,
suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.

Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä
pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua
koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.

Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin
sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti
sitten oikean säärensä uutimista ulos.

-- Joonatani, -- sanoi hän, -- vedäppä saapas jalastani!

Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei
liikkunut paikaltaan.

Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä
takaisin.

-- Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?

Lakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja
kieltävästi kättään.

Nyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa
ja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen
kauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta
säärtänsä piti hän yhä ulkona.

-- Vedä saappaani, Joonatani!

Hänen äänensä oli nyt vain kuisketta.

Lakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.

Samassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä
lumituiskusta vastasi useita hevosia.

Ranskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.

-- Minä laiminlyön palvelukseni! -- huusi hän. -- Se on vihollinen!

Hän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan
seurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.

Silloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija
miekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli
ja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti
sen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.

-- Taivaan herra Jumala! -- sopersi Ranskan Mauno. -- Harvoin
olen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt
kaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä,
etten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua
ijankaikkisesti.

Hirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen
karkasi villiintynyt hevonen piilostaan.

Silloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi
pimeässä lakeijan päälle.

-- Sinä Belsebubin kyöpeli! -- huusi hän.

Hän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja
tuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta
lopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat
sisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine
kasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain
hivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli
heidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään,
mutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka
kädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen
ikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai
olivatko ne molemmat sama.

-- Minä näin, että sinä olit narri, -- huusi ääni, -- suuri narri,
verraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt
ratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka... taloni, kotini,
pesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua...

Taakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan
ajatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten
aateliskirja, aateliskirja!

Kuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine
höyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he
tulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai
asettui puunrungon taakse.

Viimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien
takaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:

-- Wer da?

-- Jumala kanssamme! Hyvä toveri! -- vastasi Ranskan Mauno ja kapusi
murroskolmioon. -- Vihollinen on kimpussamme!

-- Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, -- sanoi
Oxehufvud hiljaa. -- Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja
miehittää se.

-- Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin
siellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen
ampua kuoliaaksi itseni.

-- Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?

-- Niinkuin ylhäisyyttä.

-- Saammehan nähdä... Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää!
Ampukaa!

Joukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät
keihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille
pystyt.

-- Ohahoo! Ohahoo! -- kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja
pitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki.
Hämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat
tuulessa.

-- Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, -- sanoi
Oxehufvud. -- Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on
varmaan kolme täyttä pataljoonaa.

-- Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, -- vastasi Ranskan Mauno ja
tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.

-- Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, -- sanoi Oxehufvud hetken
kuluttua.

Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun
ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta
kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi
heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut
murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä
ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta.
Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:

-- Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista... nyt ei meitä ole enempää.
Paha luku.

Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja
erään kaatuneen patruunalaukusta.

-- Toveri! -- sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa
yönutusta. -- Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.

-- Nyt on meitä vain seitsemän, -- vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja
ampui. -- Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.

-- Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei
ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs
toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa
korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.

-- Nyt on meitä vain kaksi.

-- Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, -- vastasi
Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. -- Tuskin kahta!

Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi
yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa
ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois,
ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten
joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi
kömpiä.

Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli
siellä hiljaista.

He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta
kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he
hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.

Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja!
Aateliskirja tulee sitten.

Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän
hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.

Sen heittiö! -- kuiskasi hän. -- Se on kiitos siitä että pelastin
hänen pesänsä.

Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla
myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.

Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia
esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot
eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat
sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä
tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti
Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti
Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia,
joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman
silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari,
valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat
niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa.
Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä
sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta
herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa
Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle
saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen
edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser,
joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina
pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan.
Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen
harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta
salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei
mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen
iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä
oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.

Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen
telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se
näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein
äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen
olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän
väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta
hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen
ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva
Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn
vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä
sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui
havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei
ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta
lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan
hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui
nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä
oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin.
Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän
muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston
lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan
testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka
käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat
ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan
nuorinta poikaansa maan päällä.

Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max
Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta
säteillen teltan suulle.

-- Majesteetti, -- huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, -- herätkää,
herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa
vihollisen kanssa!

Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni
Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla
tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa
oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.

Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja
tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli
olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui
ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja
pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän
suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän
kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi
ja hampaat tärisivät.

Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse
hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään
osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua
kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.

-- Oxehufvud puhui oikein, -- sanoi hän. -- Herroilla on ollut kelpo
löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi
saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja
herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.

Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg
otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien
piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka
olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.

-- Ranskan Mauno! -- porisivat he. -- Nyt ei uskalla kukaan enään
nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi
valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!

-- Vaiti, vaiti! -- sanoi Schmiedeberg. -- Palkinnot ovat raukkoja
varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi
mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi
yksin vain kunnian vuoksi.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden
suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta
lähemmäksi tulta.

-- Ettekö nähneet? -- kuiskasi hän. -- Ettekö nähneet, että
kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin
vertaistaan?

-- Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! -- sanoi
Ranskan Mauno.

Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän
yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli
vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.

-- Ja vapaaherrakirjasi, -- vastasi Schmiedeberg hiljaa, -- sen sinä
saat, kun kaadut.



Sotarosvojen kuningatar.


Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa
mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin
sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset
hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka
olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat
vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari
Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja
kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen
heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka
lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin
joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille.
Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät
kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja.
Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin
hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan
tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja
levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet
kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista,
olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja
arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui
lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin
säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten
arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa
kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä
ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren.
Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois
ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa
itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä
saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen
ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.

Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan
kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia
ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille
saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan
räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä
päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva
rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään
niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?

-- Ahaa, äijäpaha! -- huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan
omenanraakiloita ja sipulia tulessa. -- Tekisikö mielesi saada jotain
maistavaa suuhusi siellä!

Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään
rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja
tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.

-- Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! -- mutisi hän ja nousi seisomaan
niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.

Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa
riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän
ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt
tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän
palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien
ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan,
jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi
otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin
kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen
sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.

Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta
naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan
portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.

-- Tule ulos, lapseni! -- sanoi hän.

Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän
uudisti käskynsä.

-- Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja
kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne
piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi
elää ruuatta ja juomatta. Noh?

Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään
taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.

-- Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei
suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois,
ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä
vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi
muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä
hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan
pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen
heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun
korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka
oli juoppo -- totta puhuakseni, -- oli tallirenkini ja kerran veti
minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja
hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin
minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on
hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?

Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui
seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli
Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja
yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä
selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.

Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja
kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät
avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi
noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.

Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen
sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan
isäntä ja isä.

-- Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu
niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, -- sanoi hän ja taputti häntä
ystävällisesti paljaalle olkapäälle.

Liina Antintytär katsahti ylös. -- Ei mutta se on vain sitä, -- sanoi
hän, -- että minua palelee niin kovin.

-- No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää
puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle.
Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä
itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on
minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa!
Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä
tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni
kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.

-- En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi
kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.

-- Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne
porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei
voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat
ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.

-- Kyllä minä uskallan.

Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä
hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin
porttikäytävään.

Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja
ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja
ruskean peiton.

-- Sitä minä juuri kaipasinkin, -- hytisi Liina Antintytär ja veti
esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski
selälleen höylänlastuihin.

Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla
kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu
sileästi taakse aina palmikkoon saakka.

Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina
ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän
itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki
sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.

-- Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä,
kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä.
Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä
elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä
jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.

Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja
kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin
taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri
poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman
selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.

-- Katsokaa! -- huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri
käski häntä vaikenemaan sanoen:

-- Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.

Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa
pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti
hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen
laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään
kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja
työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko
pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään
kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti
viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia.
Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä
siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille
ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä
tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän
arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja
antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.

Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän
astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän
joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen
silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan
laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän
suulleen ja kuoli.

Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä.
Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.

Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös
paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli
nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin
näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan
kantta miekan tupella.

Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä
takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä,
viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten
kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen.
Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän
kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin,
ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti
häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi Liina Antintytär.

Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa
kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä
hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän
takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten
alkoi hän komentaa.

-- Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle
ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä
palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken
ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa
torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan
etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!

Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat.
Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja
olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin
lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin,
toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:

    -- Kun musketti soturilla toverina on,
    Mitä huolisi suruista lainkaan!
    Kapakoissa on hällä elo verraton,
    Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on,
    Vaan rahaa ei ole lainkaan!

Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen
ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos
teltasta.

-- Rakas taattoseni, -- sanoi yksi kantajista, -- Iivana Aleksievits,
luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.

Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla.
Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan
sävyiset ja hyväntahtoiset.

-- Onko hän järiltään? -- jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka
hän itse asiassa säikähti kuin poika. -- Laskekaa arkku maahan ja
murtakaa kansi auki!

Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.

Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin
että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin.
Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat
ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit.
Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli
silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat
niinkuin nukella.

-- Kaikkien pyhien nimessä! -- huusi Ogilvy. -- Ei edes pyhän
Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on
ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.

-- Ei vainkaan, -- vastasi eräs hänen upseereistaan. -- Minä lähetin
toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä
muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.

-- No niin olkoon! -- vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan
päin. -- Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku
lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. -- He,
he, he, sokeriruusuni!

Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.

Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi
hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.

Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.

-- Niin sen pitää olla, -- sanoi hän, -- niin sen pitää olla! Minä
teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä
annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi.
Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin
arkusta Narvassa.

Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne
ahnaasti itselleen.

Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina
Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen
puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta
mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta
turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi
nappien välistä.

-- Hohoo, hohoo! -- huusivat kenraalit. -- Noista käsistä tulee
lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä!
Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta
katsella.

Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa!
Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi.
Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen
suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän
kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina
istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. --
Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä
otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?

-- Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! -- vastasi Liina
Antintytär.

-- Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät
naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet
takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut
pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi
pienet vastoinkäymisesi!

Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan
kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle
tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän
koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään
näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa,
niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan.
Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle
iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin
häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin
ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.

Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia,
sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä
helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän
saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. -- Odota, -- ajatteli hän,
-- kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan!
Siihen saakka menköön kuinka menee.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit. -- Mitenkä hän kantaa laahustaan!
Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!

-- Kantakaa te! -- sanoi Liina Antintytär. -- Kantakaa te! Se sopii
teille.

Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä
hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.

Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen
joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän
kääntyi Ogilvyyn.

-- Saanko puhua suoraan?

-- Luonnollisesti, poikani.

-- Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?

-- Kunniani kautta. Mutta sanohan se!

-- Tsaari on matkalla leiriin.

-- No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina
Antintytärtä.

-- Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, -- sanoi Ogilvy.

-- Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!

-- Hyvä. Käskekää joukot aseisiin... ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!

Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet
rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin,
ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.

Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava
lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä
pakenemisen tarkoitusta.

-- Tsaari! -- vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa
olkansa yli tyttöön.

Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi
pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi
ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen
ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat
kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.

Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä.
Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja
ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus
Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen
kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen
oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä
hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista
tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän
kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa
maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia
raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja
putosi revittynä pensaisiin.

Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon
perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki
veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi
villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa,
noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen
mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän
piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen
vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi.
Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka
piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä
joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat
palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa
ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan
miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta
tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin
viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja
lauloivat luikuhuilun nuottia.

-- Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! -- sanoi piika.

-- Lyö sitä, lyö sitä! -- huusi eukko, mutta laivuri siirteli
itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt
ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja
laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä
kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.

Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi
yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta
pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo
Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.

Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen
joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat
he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin
leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen
lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.

-- Eikö häntä hävetä, -- sanoi hän, -- jättää minun naisiani nälkään,
kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.

-- _Sinun_ naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.

-- Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa
hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.

Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja
katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä.
Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri
musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla
ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi
kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin
kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat
joukot yhä riemuisammin:

-- Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!

Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain
täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä
hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas
jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen
viidelle sotamiehelleen: -- Hyvin retkeilty, pojat!

Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan
nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän
heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he
alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori
vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija,
ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen
kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän
kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa
etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket
ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien
vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan
ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian
hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi
kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen
ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä
ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin
tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.

Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen
Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että
kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.

-- Opettakaa häntä pysymään omissaan! -- mutisi Liina Antintytär ja
ajoi rauhallisesti eteenpäin.

Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten
joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja
väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.

-- Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet
kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.

Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta
ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin
nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja
suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille
puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli
oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita
hän ei koskaan ollut nähnyt.

-- Schmutzige Dirnen! -- mutisi hän. -- Nyt saan vihdoinkin
nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan
kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini
joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen
eväskonttinsa kevenee.

Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän
yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.

-- Eikö ole ketään, -- sanoi hän, -- joka osaisi virren: Mä kuljen
kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!

Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä
ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät
veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli
sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin
otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat
lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he
seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan
piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka
olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja,
ryömi polvillaan pensastoissa.

Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.

-- Lapsiraukat! -- sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. --
Lapsiraukat, minä en jätä teitä... Mutta nyt pitää teidän, piru
vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne
valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä
häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.

Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia
keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain
naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia
ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten
ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan
ylimmällä penkereellä.

Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille
ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä
valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet
juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.

-- Vivat kuningas Karolus! -- huusivat he sekaisin tuhansin äänin.
-- Ja eläköön... Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä
kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman
musketti kädessä.



Mazepa ja hänen airueensa.


Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky,
höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi
kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät
vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin
peitossa. Se oli Mazepa.

Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli
muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli
pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen
puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.

-- Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, -- kuiskasi pappi
luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. -- Itse on hän
pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se
elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!

-- Iivana Stefanovits! -- sanoi korotetulla äänellä toinen
muukalaisista ja lähestyi vuodetta. -- Meidän jalomielinen tsaarimme,
sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme
kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä
salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän
antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana
Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.

Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän
jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.

-- Me ymmärrämme sinut! -- huusivat sanansaattajat toinen ja
toinen. -- Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä
hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua
raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi
niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!

-- Minä pelkään, -- mumisi pappi syrjään, -- että täällä on loppu
lähellä.

Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista
selkä edelläpäin.

Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.

-- He ovat menneet! -- sanoi hän.

Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti
sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä
säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan,
ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet
hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä
asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa,
hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.

-- Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme
tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa
makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta
sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!

Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta,
ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä
näyttivät kuolleen pääkallolta.

Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.

-- Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain!
Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä
sinusta.

Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut
jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.

-- Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä
juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä
pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan
voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole
suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata
saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan!
Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!

-- Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin
ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön
polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin
alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni,
ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!

-- No hyvä, minkälainen oli keikailija?

-- Keikailijako?

-- Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö
luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin
mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on
tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain
läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet
nichts! -- Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä
kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja
hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen
utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!

-- Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön
olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja
sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista
ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta
kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten
jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan
valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä
sanoessaan lakkiaan.

-- No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.

-- Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin
ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä...

-- Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.

-- Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään
olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän
takana... Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.

-- Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten!
Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet
sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en
voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa:
Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta
hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä,
ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä
harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie
heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he
taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa,
että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta
polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet
nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä
rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei
taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa
kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi
äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän
kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon
venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli... ja
omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta
everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka
oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan... Saksilta vaati
hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta
Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat
ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti
hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja
lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin
viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä
kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei
hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan
kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!

Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että
silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea
sormea ja vastasi:

-- Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän
kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli.
Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin,
herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä
kaikista. Siksi tahdon mukaantua.

Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.

-- Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen
kuljeksinut juuri sinun ovellesi?

-- Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.

-- Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan
kuvassa oli pari jalokiveä...

-- Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa
hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja
kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.

-- Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta,
Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan
niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että
muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana
hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi
hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa!
Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää
päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja
Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki
on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija.
-- Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä
seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä
olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta
rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja
koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä
ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin
tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi.
Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan.
Tässä ovat paperit.

Pappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit
vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.

Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa
painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän
pyhimyskuvan edessä.

-- Rummut! Rummut! -- sopersi hän mielenliikutuksessa.

Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.

-- Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.

Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän
ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa
ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi
maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja
puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän
lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä
kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna
ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja
liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta
peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä
partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.

Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti
ratsuansa aina laukassa.

       *       *       *       *       *

Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja
eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin
sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän
ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet
ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut
ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä
ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja.
Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia
Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja
päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat
heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla
ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat
jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko,
joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden
hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata
kohden.

-- Mazepa, -- alkoi pappi matalalla äänellä puhua. -- Sinä lupasit
tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa,
mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.

Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi
myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.

-- Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä
useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa
miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta
kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun
harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin.
Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.

Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:

-- Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta
hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni.
Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana
Stepanovits!

Mazepa vastasi:

-- Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn
Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin
minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin
kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä.
Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja
jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista
onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta
takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo
olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa
niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen
suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja
minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron
luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja
kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.

-- Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut
ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä
kuin kuormarenki.

-- Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.

Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä
halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi
satulassa.

Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin
mahdollista että kuningas kuulisi heitä.

-- Kun minä tulen Moskovaan, -- sanoi Antti Lagerkrona, -- paikkaan
minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.

-- Häpeä! -- vastasi Akseli Sparre. -- On vanha ennustus, että Sparre
kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.

-- Tänne! -- huusivat vänrikit. -- Ampukaa maahan jokainen joka
uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä
ikinä häntä huvittaa.

Kuningas hymyili ja hyräili: -- Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee!
-- Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja
tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.

-- Majesteetti! -- huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja
säihkyvin silmin. -- Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne
voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin
kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.

-- Siitä saanevat oppineet riidellä, -- vastasi kuningas hyvillään,
mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan
valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. -- Ellei raja ole
kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme
käyneet Aasiassakin.

Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.

-- Aasia, -- mutisi hän, -- Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta
ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa
vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista
koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se
oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka
kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän
puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa,
kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi
yksityisestä ihmisestä!

Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa
selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä
ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan
tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen
kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin
pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.



Viidenkymmenen vuoden päästä.


Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka
paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi
palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä
ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä
näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto
lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien
ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla
maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja
portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki
nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään
parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti
kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli
kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän
istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli
päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa
valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen,
näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta
melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli
saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei
koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta
tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen
tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti,
mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.

Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja
hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä
olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika
tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla
ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.

-- Niin, -- alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta
toiseen, -- sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa
kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa.
Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme
ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten,
jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan
sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja
ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten
kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä
taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä
tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen
ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa
toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta
rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli
pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista
miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä
olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin
olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa
ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista
silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan
oli saattanut mukaan päästä... Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä
iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni
tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin
saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.

Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme
kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.

Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä
olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja
ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa
auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella
vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei
ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat,
mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.

Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää,
jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini
kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä
suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin
kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän
hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat
kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.

Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi
tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti
ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi
seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet,
huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin
tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle,
mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä
vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin
päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.

-- Seis! -- huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta
kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa
meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.

-- Seis! Seis! -- toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi
siitä huolimatta kulkuaan.

Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini
vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan
suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän
edelleen.

-- Seis! Pysähdy! -- pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin
ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa
itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan
järjestykseemme. -- Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?

-- Seis! Pysähdy! -- kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan
niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.

-- No Jeesuksen nimessä, -- lausuin minä, -- pahempaa emme voi kokea
kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä
alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva,
ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.

Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä
rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme
avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia.
Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva
aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut
loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta
portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli
niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta
silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta.
Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu
koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät
nähdessään.

Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan
avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi
lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen
naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä
Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat
joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia
kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin
suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui
selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä
liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön
lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.

-- Me emme aijo tehdä mitään pahaa, -- sanoin minä ja koetin niin
hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. -- Olkoon
kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme
nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme...

-- Kuivia vaatteita, -- sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.

Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen
roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin
hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti
portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle
tietä, mutta minä vastasin kiusalla:

-- Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.

-- Jumala varjelkoon siitä, -- vastasi hän ja löi kantapäitään
yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta
ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen
kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:

-- Taikka otti piru vänrikin.

Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja
kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin,
jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni.
Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä
hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä
hohti tinakannuja.

Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka
puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin
perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti
kuiskailemaan.

Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet
olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun
minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut
ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä
kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet
jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut
kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he
ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan
minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät
parastaan vieraitten palvelemiseksi.

Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava
ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan
naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka
nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti
nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli
Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa,
ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti
vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään
pysyä vakavana -- ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä
nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun
olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet
pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille
hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä
vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan
olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia
palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla
äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.

Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme
hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä
nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen,
jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin
muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan
jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni,
kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja
kolinaa viereisestä huoneesta.

Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä
leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa
yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö
muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan
pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain
nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista
komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja
nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin
vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton
itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen
ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun
hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä
lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt
päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.

Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän
huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi
pehmeällä äänellään -- hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen
aikaan ja pulska poika... Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että
Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat
ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin
kaivanut kaikki holvit paitse yhtä... paitse yhtä... yhtä... yhtä,
jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.

-- Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, -- sanoi hän minulle
ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi.
Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu
Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin
liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan
vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa
kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.

Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden,
ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt
itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat
tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella
siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina
ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan
hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet,
saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden
edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita
vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina.
He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin,
jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät
pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella
vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset
kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en
ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.

Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti
Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset
eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä
minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin
tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän
olla aina varuillaan.

Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän
takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja
kilistin heidän kanssaan ja join.

-- Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, -- sanoin minä. --
Hänestä tulee lopuksi kukatiesi... niin kukatiesi neuvosherra, --
(se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka
tappelevat kynätikuilla...) -- mutta armolliset neidit tietävät että
korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään
tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson
velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään
oikealle tolalle.

Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut
oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen
ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän
Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä
aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei
ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni,
riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti
kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin
kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski
työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen
oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet
ristissä miekan nupun yli.

Nyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat
yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta
mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka
olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa
tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen
jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä
olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun
jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja
seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä... Seuraavassa
silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja
sitten on kaikki lopussa... Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä
en voi pysyä jos sinä juokset... Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään
maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin
kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla -- sitä en voi... Pang!
Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen?
Ja sitten kellarin holvi... Miksi sanoit juuri että se oli... oli...
yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi,
seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.

Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko
virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä
että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.

Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla
heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni
selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että
aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla
pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona
kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen
ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli
Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt
unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt
esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat
että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia
perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat
kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.

Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta,
ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse
ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.

Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä
suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi
jalkeille reippaasti ja iloisesti.

-- Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse
epäillä sinua, -- sanoin minä. -- Toimita nyt minulle raitista vettä
ja suolaa.

Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei
varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli
hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni
ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien
huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne
oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen
oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen
nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua
palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun
kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni
harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.

Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt
seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan
teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne.
Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle
enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen
piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea
tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja.
Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan,
niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone
kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin
vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin
pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä
rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että
hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka
sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa
toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.

Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen
itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli
kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat
hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu,
ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain
huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä
kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja
sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se
minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli
liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan,
jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen
ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä
silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä
jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja
käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista
että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin
hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi.
-- Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, -- sanoi hän ja alkoi
kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä
nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.

Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä
halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän,
sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin
korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra
vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me
molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle
tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää.
Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua
pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen
sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen
heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.

Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo
oli murtamassa lukittua puuovea.

-- Anna sen olla! -- käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi
yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja
ponnistamista.

Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä,
ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria -- ja
samassa ovi aukeni.

Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla,
ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty
vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa,
joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi.
Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja
tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän
tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa
perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta
jättäisimme hänet henkiin.

-- Olkaa rauhassa, -- vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta
ylös. -- Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me
menemme pöytään.

Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki
tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen
rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon
valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari
kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa
niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi
istuen pöydän laidalla heidän välissään.

En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti
minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin
ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani.
Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä,
joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville
rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin
kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet
mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina
viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin
sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua
kirjettä, ja luin:

    'Anna tämä Johanneksen käteen.

    Rakas poikani.

    Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta
    että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa
    Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja
    vapistusta sisälle ajavat...'

Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän
vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että
Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä
polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä.
Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan
kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin
hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha
herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja
kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti
niinkuin kelloa.

Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin.
Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja
huusin hetken muka haparoituani pimeässä:

-- Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?

Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi
nyyhkytys kurkussaan kaulaani.

-- Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä
helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin
kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin
lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja
tappavat teidät molemmat.

Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta
itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut
itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään
luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.

Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia
huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä
hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä
melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani
katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä
minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen,
äkillinen vaara... En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai
riippui molemmistakin.

-- Jos voisin ottaa sinut mukaani -- sopersin.

Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta
tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin
ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen
teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli
ja huusin kuuluvalla äänellä:

-- Miksikä luulet minua, tyttö?

Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki
näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin
säilänsä.

Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen
ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja
hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni
yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen
sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka
näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta
ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän
kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun,
mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta
sitä hellittää.

Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan
pihisevän kyökissä.

Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat
ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui
täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä
kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten
päitten yli.

Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään
päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin
kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän
seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua
molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella
taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä
sen saivat.

-- Vänrikki, -- sanoi hän, -- sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen
ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme,
että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi
hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään
miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä
ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä
laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä
nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella
kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.

Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty
hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat
kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi
mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja
minä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä
veljellisesti ja sanoin:

-- Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos
täältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.

Hän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan
auki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.

Se oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin
nauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen
kunnioittava kädenlyönti.

Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta
vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi.
Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa
ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen
etusormeeni.

Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista
ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen
valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.

-- Mitä näet? kysyivät toverit.

-- Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä
enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät
mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa
että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena.
Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita
kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata
poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin
varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän
tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi
maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja
kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka
on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän
tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet
apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa
juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä
kirjettään.

Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että
niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.

-- Mitäs nyt näet? -- kysyivät toverit. -- Olet kavunnut ylemmäksi.

Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa
sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni
siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa
tulimajakkain tervasvalossa.

-- Tuo tulenleimu, -- kuiskasin tovereilleni, -- on korea omena,
jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta
odottakaahan, se ei ollut venättä... Kuulitteko kahta esivartijaa,
jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa
kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön
piru!

Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella
ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten
lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja
terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta
kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin
kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän
naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta
esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni
kuohui ilo.

-- Minulla on kirje kapteeni Baggelle! -- huusin minä.

-- Jo kauvan sitten ammuttu!

-- On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille...

-- Kaatunut!

Kompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen
oli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja
valaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita
upseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies,
joka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen
kasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa,
mutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat
minun seuraavat sanat:

-- Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?

Silloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen
ohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin
poskia.

       *       *       *       *       *

Kapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä,
mutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi
seisomaan ylisten portaille.

Silloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja
irroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä
piti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti
meni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät
miten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan
uskaltanut yksin kulkea vintin läpi.



Linnoitettu kartano.


Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja
sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian
siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä
kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle
ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja
sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat
yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että
valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään,
saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina
seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja
monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia
kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä
hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai
ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja,
jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden
katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat
rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin
kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla
punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen
päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja
varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini,
oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne
räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle
kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.

Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo,
josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan
vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin,
kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä
kuulla:

-- Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!

Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen
mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan.
Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven
taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.

Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja
uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.

-- Minä sanon, että kaikki on hulluutta, -- tiuskasi hän, --
hulluutta, hulluutta!

Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään
ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta
sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan
ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi
vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki
olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli
ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut,
sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa
nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä
pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen
yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut
vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään
niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen
otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi
hampaittensa välistä:

-- En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa.
Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista
taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita
ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan
urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan,
pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia
risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi.
Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa
anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin
leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään
parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. --
Myöskään, -- vastasi Piper, -- ei hänen majesteettinsa nykyänsä
vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa
ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin
toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa
kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä
hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.

Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka
hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän
vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi
lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta
vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut
jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui
pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen
kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle
sapekkaasti korvaan:

-- Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä
auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.

Jos Rehnskiöld nyt olisi herennyt viheltämästä, olisi Lewenhaupt
vielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön
ja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa
ja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän
kääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän
äkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin
halpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä
tuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja
venytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:

-- Hää-änen majesteettinsa!

Kuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi.
Ainoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset.
Takki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen
ylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi.
Nenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet
olivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta,
mutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu
tukka niinkuin okainen kruunu.

Hän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä
kainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja
kumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.

He kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt
keskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari
kertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi
aivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan
pitkäksi aikaa aivan ääneti.

Sitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen
takinnappiinsa kiini.

-- Tahdon pyytää, -- sanoi hän, -- että ylhäisyytenne hankkii minulle
pari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla
on jo kaksi henkivartijaa kanssani.

-- Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita.
Jo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne
kaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.

-- Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen
sanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin
nousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.

Lewenhaupt kumarsi.

Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan
lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista
ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.

Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin
erikseen ja lähti ulos.

-- Noo? -- tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle
entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. -- Vänrikki pääsee
mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa
silmästä silmään.

-- En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.

-- Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen
toisia.

He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden
eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan
nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut
arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi
kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli
seitsemän miestä.

Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin,
mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä
säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli
koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja
vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei
Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko
ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon
kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan,
mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf
Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä,
mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen
lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen
mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän
oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa
temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen
kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta
kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista
kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin
huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten
levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla
oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä
kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan,
johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi,
että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä,
ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin
miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin
moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli
jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti
menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä
tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi
tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin
kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.

Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen
siten vaikuttavansa kuninkaaseen.

-- Kunniallinen Affjaksini! -- sanoi hän ja taputti höyryävää
hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole
varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä
tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet!
Seuratkaa kuningasta, joka voi!

Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin,
puhui hän hiljaisella äänellä:

-- Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu
niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai
torumaan.

Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin
jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman
päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.

Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja
ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten
itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.

Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he
olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain
kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa
nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri.
Samassa kuului laukaus.

-- Kuinka kävi? -- tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.

-- Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri
vain hatun kulmaa, -- vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään
kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui
murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna
onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan
suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:

-- Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?

Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä
oli hän maassa.

-- Sidomme konit tänne pensaisiin, -- sanoi hän vallattomasti ja
posket hohtavina. -- Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi
jok'ikisen, että sihisee.

He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä
ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia
kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien
pahantekijäin päät.

-- Katso! -- kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. -- Nyt ne
koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.

Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin
suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin
päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta
portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli
usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi
kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja
viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.

Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi
tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:

-- Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät
koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet
ostanut itsellesi paremman aseen!

Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja
väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja
kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla
ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!

Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä
vihollista: -- Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä
vain heittiöitäsi!

Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului
loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta
kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven
auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä
oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat
ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas
lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä
ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä
tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu
seinän rautarenkaaseen.

Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta
epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle.
Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He
astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli
kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa
aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka
oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.

Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he
holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä
värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain
kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni
polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:

-- Majesteetti, minä ei usko minun silmä... Minä suuri kiitos...

Kuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.

-- Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja
kahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita
kulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra
porttivahdiksi.

Sitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään
kiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten
kuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.

Pitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky
vihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla
lumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista
tähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain
huutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Silloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten
välissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin.
Hän meni asuintuvan suljetulle ovelle.

-- Majesteetti, -- toimitti hän, -- kasakka kokoontuu enempi ja
enempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu
yksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen
majesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!

Kuningas vastasi sisältä:

-- Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei
mukavasti ratsasteta kahdella hevosella.

Holsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.

-- Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa
kuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on
tullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa
seassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen
ja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle
troonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit
frouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen
parolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! -- Kuningas Karolus jättää
maansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei
edes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin
yksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä.
Furstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi
kyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän
yksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä
yleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja!
Ainoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle
valloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja
armeijaa, ainoastaan ihmisiä!

-- Saattaapa sekin olla ymmärrys! -- vastasi vänrikki.

-- Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo
niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta
vedettyä säiläänsä.

Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja
jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:

-- Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset
ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen!
Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa
ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja
parterri viheltää! Uhii!

-- Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään,
-- vastasi vänrikki, -- juuri sentähden.

-- Ei suuttua, kultaseni. -- Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun
me ensin tapasi.

-- Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua
palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?

Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi
hän:

-- Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen
sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää
koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän
piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.

-- Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää
majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.

-- Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan
ovella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja
suttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:

-- Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:

-- Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani
lumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi,
minä en tätä kestä.

Holsteinilainen otti kädet täyteen lunta.

-- Anna minun sijastasi, seistä vahti, -- sanoi hän, -- vain yksi
tunti.

-- Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.

-- Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen,
puhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu
kuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän
usein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva
hänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja
hän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen
yli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata
paeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein
suurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen,
naiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se
ruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne
molemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla.
Sepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! -- Te, ruotsalaiset! Jos
ajaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa
hävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein
seassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo,
anna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on
uskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja
samana viikkona.

-- Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen
laupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa
anteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.

Pihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat
maahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen
taivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä
valittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Nyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.

Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet
tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat
yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin
hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli
vielä nokinen musketinluodista.

-- Ilma raitistuu, -- sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän
taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin
hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen
vahdissa olevan vänrikin hartioille.

Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä
käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa
leipäänsä.

-- Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla
sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.

-- Huonompikin majapaikat löytyy, -- alkoi hän, yhä haukaten ja
pureskellen. -- Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi
hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.

Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen
alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli
uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi
hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja
puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.

Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää
keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas
uudelleen yksivakaiseksi.

-- Joutavia! Joutavia! -- vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me
vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen
saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja
iskemme miekoillamme.

Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän
alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden
etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt
aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen
sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia
hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki
toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun
kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti
uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi
auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti
tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.

-- Joko, -- lausui hän, -- täytyy maan olla maailman kaikkeuden
sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla
Ruotsia suurempaa.

Muurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen
rupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas
harvapuheiseksi.

-- Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, -- sanoi hän. --
Meidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että
kukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.

Näin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli
nopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:

-- Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun
haava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa
herralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä.
Josko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei
ole nähnyt häntä.

-- Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.

Vänrikki vastasi:

-- Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä,
joka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen.
Mutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa!
Kuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.

-- Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.

-- Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä
kiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet
Hadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain
ajatella: kuinka yksinäinen hän on!

-- Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo
aina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua
tämä maja Yrttitarhan linna.

Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:

-- Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten
välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella
kuningasta ja valvoa häntä.

Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:

    Sun haltuus rakas isäni...

Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä
tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:

    ma annan aina itseni.
    Mun sielun, ruumiin, tavaran,
    ne ota, Jeesu, vastahan.

-- Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.

Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin
kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun
vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo
pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.

Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät
liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat
huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia
vastaan.

Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti
hänen käsivarteensa.

-- Mikäs nyt? -- kysyi hän. -- Paloviinaako?

Samassa päästi hän kätensä.

Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja
kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.

-- Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, -- sanoi kuningas ja
veti miekkansa lumesta, -- saatamme lähteä matkaan kukin omalla
hevosellaan, niinkuin sanottiin.

Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha
uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään
kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen
kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi
kiristää satulavyöt.

Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi
paikallaan.

Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti
hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari
välkähteli niinkuin auringon säde.

Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa
lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi
käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:

-- Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! --
Kiitos, toveri!



Puhdas valkoinen paita.


Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja
toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori
Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin
muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä
pensaista.

-- Herra olkoon kanssasi! -- kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa.
-- Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?

Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat
silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa
olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen
kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.

-- Enkä, -- vastasi hän.

-- Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi
kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen
tahtoansa aukenivat puhumaan.

-- Kerran kai, -- sanoi hän verkalleen, -- saa kurjin ja
repaleisinkin sotamies puhua.

Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä
särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin
tuskista.

Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei
lehtiä putoaisi viinaan.

-- Ja tällaista, -- änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, --
tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä
aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja
näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka
pystyssä.

-- Tukkikaa sen miehen suu! -- huusi hän. -- Hän on aina ollut
itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin
muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri
joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin
kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy
lähtemästä eteenpäin... Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!

Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella
kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.

-- Kapteeni, -- sanoi hän, -- kuolevan ääressä käskee ainoastaan
Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen
kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin
kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään
kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä
puhumasta.

-- Kenenkä kanssa olisin puhunut? -- kysyi verissään makaava
ratsumies katkerasti. -- Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa.
On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole
koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina,
etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene
soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.

Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.

-- Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt,
kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä,
jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa
äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?

-- Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä
kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene
tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?

-- Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?

-- Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun
sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä
kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua
musketillani kuoliaaksi. -- Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö
ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka
he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon
perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää
terveisiä äidille! -- He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi.
Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on
pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä
paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa
ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta
muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski
tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin
puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina?
Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle
olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava
maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.

-- Ystävä rukkani, -- vastasi Rabenius hiljaa. -- Mustassa
pataljoonassa, -- jos sinä uskot sellaisen olevan, -- saat sinä
paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner
makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita?
Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti
meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt
makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin
kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas
Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja
lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään
osottaa, missä hän makaa.

-- Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua
ole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata
menneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää
meidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan
edessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi,
eli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun
tähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja
nousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat
miehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä
voit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla
yksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan.
Muistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja
kerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla
naurispaistikkaineen.

Pentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi
miettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin
avuksi huutaen ja kuiskasi:

-- Herra auta minua tekemään tämäkin!

Hän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi
päänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi
Rabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän
tuskin sai puhutuksi.

-- Nyt on Pentti Geting puhunut, -- sanoi hän, -- hänen viimeinen
tahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet
vanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi
vuodelta ja päivä päivältä!

Rummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla
toisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain
kedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja
hänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että
Pentti Geting jo oli kuollut.

-- Minä toimitan, -- kuiskasi hän, -- että saat puhtaan valkoisen
paidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä
parempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.



Poltava.


Vapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti
Appelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli
leipää ja mulkoili silmiään.

-- Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?

-- Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja
tataarit ehtivät avuksi.

-- Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa
alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat
valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet
kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä... ja piikkospalatsit ja
kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.

-- Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja
tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa.
Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.

Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.

-- Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät
puolusteleimaan!

Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat
yhtämittaista ampumista.

Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä
kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa!
-- Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään
kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda
suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli
ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä,
ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä
huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen
sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita
ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja
niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä
olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin
sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin,
alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.

Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.

-- Kas niin! -- sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan
ja Pikku Prinssin kanssa. -- Niin suurta hämminkiä saattaa pieni
tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä
esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni
yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset
kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin
kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki
päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on
ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa
on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän
kanuunan suusta ulos.

-- Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin
kuin vallipaalu.

-- Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.

-- Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä
juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt
täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman
vähintäkään vaaraa.

Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle.
Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin
nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.

Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun
juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen
tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle.
Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa
hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän,
jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri,
jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli
nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat.
Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla
seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan
tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista
näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät
he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa,
niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät
soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat
lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja
kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.

-- Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! -- huusivat
sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas
alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja
avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.

Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja
kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla
kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot
hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse
erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää
Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei
voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä
piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti
raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien
maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin
höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän
katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne
tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain
hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi
joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän
ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä,
mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet... ja kuinka suloista
olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja
tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu
pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata... Se oli elämän
syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi
näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei
hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.

Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä
alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa
ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse
kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan
ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli
ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään
kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas
niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän
hyppäsi alas ja juoksi paikalle.

Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni
yhdeksänvuotias tyttö.

-- Se on isä, -- sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. -- Me
olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa...

-- No niin, kotia tullessa...

-- Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on
isän kirsikkapuu.

Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi
tukkaansa ja istui maahan.

-- Jumala minua armahtakoon... eihän ukko ole koskaan tehnyt
minulle mitään vääryyttä... Rakas lapsi... et sinä tätä ymmärrä,
mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä,
tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha
äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi
kun en koskaan tarttunut lapioon... tiedätkö mikä lapio on... vaan
istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin
musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.

Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön
polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.

-- Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen
päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten
ei ollut minulla mitään.

-- Voiko tällä rahalla ostaa?

-- Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin,
niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas
armahtakoon... Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle
puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.

Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti
sen siihen.

-- Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä
koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei
saa murhata! Ei saa murhata!

Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän
d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja
lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein
alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.

-- Mitä kuuluu? -- kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin
punatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä,
joka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden
keskellä.

-- Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä
yötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin
rannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut
jossakin ja ampunut jonkun.

Synkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan
olevat läkkikulhonsa.

-- Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on
myöhäistä?

-- Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt
päivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on
viime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan
että oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.

Hämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli
odottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen,
melkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.

Martilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen
kopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille
poskille.

-- Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.

-- Mikä on nimesi!

-- Dunja.

Martti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.

-- Anna ensin kopeikka!

Martti meni takaisin leiriin, -- ja kerjäsi kopeikoita kaikilta,
joita hän tapasi.

-- Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni
prinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä
saa vähän myötäjäisiä... Mikseikö hän menisi naimisiin... Tietysti,
tietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa
myös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää
naimisiin mennä!

Hän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui
lukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.

Kevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla
Worsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat
vain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine
luostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen,
joille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta
multasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!

-- Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? -- utelivat
sotamiehet muonaajalta.

-- Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, --
vastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. -- Yöllä kuulin mitenkä se
jyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä
meillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä
noukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.

Silloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen
ja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan
vuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden
seitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut
kaivaa Pietruskan kylän maalle.

-- Mitä kuuluu? -- sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan
ympärillä.

-- Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja
näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. -- Kuningas on saanut
kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa.
Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään -- mutta sitten sekin on
lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan.
Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden
päiviä.

Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi
niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta
tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät
katseensa maahan.

-- Ei saa murhata! -- kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.

Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi.
Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta
eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä,
pitkiä kankaita.

Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon,
jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista
ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa
ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi
häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään.
Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme
kertaa poskelle.

Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat
soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka
väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin
muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt
ruveta tappelemaan.

Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja
everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä
raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja
latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui
ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona
pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi
pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä
hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan
itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista
piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella
itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja
purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.

       *       *       *       *       *

Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa,
ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan
henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja
kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla
kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja
ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista
tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli
moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat
turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat
satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä
jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi
jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla
kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille,
jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat
kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten.
Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa,
alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui
mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja
kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia
runoja.

Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja
valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki
kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella
nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun
jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa
oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä
pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja
kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta
huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.

Karoliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin
sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa
kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat
he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he
loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla
ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin
silkkikangasvaatteisiin. -- Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava
ruotsalainen! -- huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen.
-- Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan
Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten.
Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä
harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni
ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta
vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon
sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi,
ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin
veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat
minun työtäni.

Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja
Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.

-- Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan
suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.

Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti.
Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka
seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin
ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän
nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään -- mutta uni oli vielä
elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi
pitänyt nähdä se. -- Minun kansani, -- sanoi hän, -- on liian pieni
rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan
suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka
ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja.
Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei
itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän
kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä
voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi,
mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen
kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.

Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:

-- Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me
koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule,
kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok
ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin
vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.

-- Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden,
sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on
hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä
eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään
tapahtuu ainoastaan alku.

-- Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt
ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan
toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon
itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei
hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin
nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka
jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt...

-- Niin mitä?

-- Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja
teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat
ovat heidät hyljänneet.

-- Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi
vielä kerran Creutziin ja kuiskasi:

-- Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta
miehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine
linnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä
miekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille
tänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä
minä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä
veljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.

Ratsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni
jalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään
odotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli
tuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi
autioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että
kanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.

Suurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu
ratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää
kaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi
lukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja
heti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.

Pelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät
pataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön
kenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat,
karpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin,
niin että lehtien vihreys sammui.

Kuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen
Sparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin
vihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin.
Toisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti
kaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta
pistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin
suureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista,
mutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha,
pitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja
helakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa
ja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona
sairaitten ääressä.

Sillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin
ympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja
laskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus,
ja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi
kumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä.
Lakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:

-- Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi
pidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty
takaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.

Niinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta
pian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut
päästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa
edes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät
vieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta.
Silloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön,
jonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä
jalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä
se käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa
kuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.

-- Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan
jalkaväen vihollista vastaan?

Kuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin
äkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja
kylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat
häneen.

-- En, -- vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja
kaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.

Silloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin
kunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon
ääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia.
Totuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu
haavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt
tahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin
hetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen
täytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt
teeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää
tavanmukaista puhuttelusanaa.

-- Jaa, jaa! -- huusi hän hevosen selästä. -- Niin tekee herra aina!
Jumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!

Samalla käänsi hän hänelle selkänsä.

Kuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet
häväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt
hänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei
voinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi.
Hänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin
tutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut,
oli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä
ylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, _hänen_
miehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta
kivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä
hehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi
miekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.

-- Paari rintamaan! -- huusi hän. -- Paari rintamaan!

-- Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, -- riensi Gyllenkrok
kiivaasti sanomaan. -- Onko mahdollista että tappelu voidaan jo
alottaa?

Nyt ne marssivat, -- vastasi kuningas rasittuneesti, -- ja vihollinen
tuo linjoistaan jalkaväkeänsä.

Silloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa
selkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen
yhteislaukauksensa.

Taistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien
ja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen
sotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! -- Tungoksessa ja
kauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai
läheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä
riemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen
viimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat
kapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina
kuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin
vanhan "Kolmikruunun" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat
nyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista
ampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä
musketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat
he hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin
käsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen
viheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset
nostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä
syöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja
lippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt
harmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä,
kannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä
kaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi
ampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä
läpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni
Horn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen
palvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki
hänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa
kädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli,
joka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan.
Kalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna,
majuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti
Silfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla
lippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana
maahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet
miehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut
ensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään
ja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä
kaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään
makasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa
käsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa
rykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen
sotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:

-- Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?

-- Haavoitettuja tai kaatuneet!

-- Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?

-- En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen
ylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä
rykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä
sotilaina. -- Seis, pojat, seis!

Eversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen
värvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti
Ulfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen
kädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg,
keikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni
hänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin
tuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain
haavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin
otti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.

Rakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta
ne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin
vaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti,
joka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä,
svealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa.
Liput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin
kaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit
ja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä
sopertaessaan: -- Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä,
se on täytetty! -- Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep
kaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja
luutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä,
Flygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. --
Seis, pojat, seis! -- huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat
toistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja
turpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat
käyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia,
granaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden
päälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi
nähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.

Silloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin
kotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. -- Seiskaa,
pojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! --
Jos on kuningas täällä, niin seisomme, -- vastasivat sotamiehet. --
Seis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! -- huusivat
miehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja
verestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he
taaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet
rikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen
kinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien
alta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden
henkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin
kyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle
oli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut
viitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät
tuikkivat ja hän soperti: -- Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!

Perääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä
heistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän
kuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon
aran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he
nostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja
tahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin
ja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen
häntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri
Wolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain
kasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti
kovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut
kanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta
nosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena
kolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka
keräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää
ahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja
kutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat
hänelle: -- Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme
ovat kaatuneet! -- Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon
päivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle
loukkaavasti:

-- Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä
ammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä.
Käskekää niitä jonnekin.

-- Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat
laahustaen, mutta ei sydämellä, -- vastasi sotamarski ja ratsasti
yhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin
kansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat
ylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät
suoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi
hän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini
nyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai
kuolema.

Hänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta
silmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat
ihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä
ja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli
tsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja
vihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää
kuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain
niinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä
tuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi
tsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla
oli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan
luokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia
muita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt
nokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen
eversti Hårdin vieressä.

Missä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.

Ympärillä olijat vastasivat:

-- Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin
takana.

Taalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa
epäjärjestyksessä.

-- Taalalaiset, -- kysyi kuningas, -- missä on everstinne Siegeroth
ja majuuri Svinhufvud... ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin
urheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?

-- He on ammuttu kaikki.

-- No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?

Läsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko
hänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun
päivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että
hänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut
ruumisarkussa... hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.

-- Vankina! -- vastasivat he viimein.

-- Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen!
Eteenpäin!

Hän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten,
muuttumaton hymyily huulillaan.

Harmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:

-- Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä
sitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä
voiton päivä.

Vaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt,
pakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja,
ääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki
karoliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin
suurimman voittonsa tantereelta.

       *       *       *       *       *

Jo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut
ja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä
Mazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä
naulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu
säröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja
silmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt
katselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi
joutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä
etsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan,
jonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin
hiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen
ja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi,
ja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla
suoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.

Kun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut
molempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan
kannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.

-- Sinä olet sukusi viimeinen, -- sanoi hän, -- ja kuinka monta sukua
onkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd,
Rosensköld, von Borgen... Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta
ja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani
nimessä teidän kaikkein vaakunat.

Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän
taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa,
ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja
leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni
avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä.
Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät
miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen,
tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin
horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja
luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu
rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta
kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja
otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. -- Maasta olet
sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! -- Sitten saarnasi
hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla
äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä
ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa
taivaalla.

Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä,
jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän,
jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono
talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja
kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut
henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut
luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet
pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti
paikalle.

-- Ei saa tappaa, ei saa tappaa! -- kuiskutti hän, ja ryöstävien
naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen
prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi
molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain
kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.

-- Tuo on se ilkeä ruotsalainen, -- huusi hän, -- joka lahjoi minua
saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!

Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä
korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui
selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät
häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen
evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun
höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat,
mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi,
riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni
paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.

-- Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, --
hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi
hänen seuraansa. -- Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio.
Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.

Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet
haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset
niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin
järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset
olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa
näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä
verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat
vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.

Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia
sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit
pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin
puoleen.

-- Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta
ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä
vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on
vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä
soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan
ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.

-- Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista
valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin
miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi
kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.

Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä
hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta
naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.

-- Majesteetti mietiskelee?

-- Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen.
Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten
saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan
paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.

Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä
alemmaksi, hän niinkuin muutkin.

-- Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta
henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman
mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa... noh
Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan
pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun
teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja
kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin
jäljelle -- ja joutuu vangiksi!

-- Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on
seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.

-- Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit
sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa
vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia
raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin
miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen
siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan
itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne
yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli
Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon
heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit
kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa
jaa, niinpä niin! -- Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata
suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko
maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille,
joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia
eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus
ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja
siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat
sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne,
uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli.
Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä
ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä
eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään
täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.

-- Laitattakaa veneet kuntoon! -- käski kuningas.

Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat
tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä.
Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä,
ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja
heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin
vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka
seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle
liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli
kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina
katosi sileälle virralle.

-- Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, -- hymisi Creutz
Lewenhauptille. -- Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset.
Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen
tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna,
vanhana?

Lewenhaupt vastasi:

-- Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen.
Se jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne
suoseuduille. -- Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi
hän on meidät tehnyt.

Etäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:

-- Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, -- sanoo Job. -- Ja
pilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja
minun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon:
minun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis
minun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani
mullassa.

Päivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti
parvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja
raamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän
teltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua
ja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle
ottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen
selästä maahan ja väänteli käsiään.

Yli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä
kasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän
eteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit,
jotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä,
ja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit
ja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja
kipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen.
Muutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta,
ja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan
samassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina
tulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin
ja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman
väkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper,
joka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka
oli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi
puukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä.
Puujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka
puolella.

Saarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä
kuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi
hänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin
läkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin
vahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet
kantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.

Hän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti
sormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.

-- Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski,
käännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta
hänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian
poimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen
muistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa
multaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet,
jotka hän on uhrannut, häntä odottavat! -- Ja kuitenkin minä
tiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki
kalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi,
isä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän
rakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.

Kun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa
ja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli
hänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa
käsiinsä.

-- Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! -- huusi
hän. -- Sanokaa että hän elää!

Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:

-- Hänen majesteettinsa on pelastunut!

-- Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.

-- Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sopersi hän. -- Jos
kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä
kohtalo kannettavakseni panee.

-- Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sanelivat
ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit
päästään.



Katso, minun lapseni!


Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten
kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten
ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan
haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa
säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli
uupumaisillaan tuskiinsa -- mutta samassa hetkessä kuin hän nosti
pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.

-- Hyvä Jumala, -- änkytti hän, -- miksi saisin minä yksinäni juoda,
kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille
että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän
lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien
mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät
puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne
rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne,
ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin
minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.

Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän
pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla
vankkureillaan polttavassa kuumeessa.

Kuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja
vuotivat verta, kun hän aukasi niitä.

-- Ei, ei, -- kuiskasi hän. -- Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken
saanut pikarillisen.

Antti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut
saanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja
tallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan.
Mutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus
jälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja
kulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta,
hän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon
huulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.

-- Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen,
jos nöyrryn muussa.

Puolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän
harmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton
haava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa
ja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi
pullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen
jälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki
vaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan
voinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden
janoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti
sadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka
täynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta
hankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.

-- Lyökää hevosia! -- huusi hän. -- Lyökää hevosia, etteivät vain
rahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!

Sotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet
samaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä
kiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli
kuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi
mietiskellä ja kuiskailla itsekseen.

-- Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka
minulle nyt enään on jonkin arvoinen? -- ajatteli hän. -- Hahaa!
Vierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään
kajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin
kerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä
kaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin
korkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän... Niin,
vain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen,
vain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen
päälleni... ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan:
Antti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan
päivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa
maahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden
hedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat
keskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi
Antti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä.
Mutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat
venäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen
erämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.

Antti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki
kosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä
vankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe
koholleen ja katsoa tuijotti häneen.

Antti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja
vielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.

-- Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, -- sanoi
hän.

Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän
pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi
veden viimeiseen pisaraan saakka.

Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas
lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen
ruohikkoon.

-- Minulle ei ole tilaa vankkureissa, -- sanoi hän ja tempasi
itselleen lapion. -- Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen
uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta
antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät,
edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki
rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa
korviini: katso, minun lapseni!

Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien
ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia
vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä
arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.

Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.



Neuvostossa.


Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään
maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa
vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.

Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä
ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä,
havahti yhtäkkiä.

-- Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja
patenttineen, -- sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.

Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen
tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:

-- Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään
Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi
silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!

-- Perhanan perhana! -- vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä
sormillaan tuolinselkää. -- Täällä parjataan ja parkataan päivät
päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta,
mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä,
joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä
suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun
kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä
rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla
oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin,
niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan
hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii
onnettoman kansan johtajalle?

-- Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! -- vastasi Horn ja korjasi tuolinsa
paikoilleen ja istui. -- Hiukan laverrusta naisille, verukkeita
ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan
keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan
mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on
tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.

-- Kerranko, sanot! -- jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain
käsivarsiensa varalle. -- Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset
muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni
eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin
tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet
ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt
rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.

Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen
äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.

-- Kokous alkaa, -- sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. -- Minä
en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat
nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen
epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin... isä ja äiti, koti, muistot,
kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös,
että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen
ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se
mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se,
joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen
palvellakseni sinua! -- Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei
koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme
päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.

Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla
äänellä Falkenbergiin:

-- Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa
löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta... Jos
yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin,
eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!

Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla
äänellä: -- Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt... tahdotko
kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?

Herrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg
eteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään,
oli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien
allekirjoitusta pyydettiin.

Ei kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena
selkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen
ikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja
kuiskasi:

-- Kynä! Kynä!



Kirkkomäellä.


Harteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin
kanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia
laskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä
valossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja
ryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä
korisevalla äänellä.

-- Minä ennustan, -- sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, -- että
tässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni.
Joka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä
kirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

Hän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa
puurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin
ahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja
lastut patansa alle.

Mutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa
ja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien
sijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta.
Ahnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän
oli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään
arkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.

-- Minä yksinkertaisesti katson, -- jonotti hän, -- että Jumala on
meidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei
loovunrahaakaan lähde minulta voudille.

-- Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, -- vastasi Juho.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

Matti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.

-- Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!

Juho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja
kauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.

-- Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja
pudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin
helisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani
Tukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille.
Rauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!

-- Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan -- sanoi Maunu ja nousi
pöydästä että polvet heilui.

Mattikin nousi ja löi kättä Juholle.

-- Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, -- sanoi
hän surkealla äänellään. -- Tässä täytyy puolustaa talonpojan
oikeuksia ja etuisuuksia!

-- Kyllä minä puhun, minä, -- vastasi Juho, -- ja rauhan me teemme.
Sitä me vaadimme.

He läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja
ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa
perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.

Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen
ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä
hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta
rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä
olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot
pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa
ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän
itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset
valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat
nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä
he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen
hidastelevat ja raskaat sanansa.

-- Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, -- huusi hän heille. --
Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.

Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.

-- Kuningas on otettu vangiksi! -- huusivat he. -- Kuningas on otettu
vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!

-- Onko kuningas vankina?

Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä
mieheen.

-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.

-- Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! -- karjui Juho Snare ja nosti
hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.

Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät
jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen
ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.

-- Onko kuningas otettu vangiksi? -- kysyi hän vielä.

-- Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä
tiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.

Matti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.

-- Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti
kysyn?

Juho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen
värähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli
maata.

-- Mitä sanot? -- melusi Taalain väki. -- Tukholmassa antavat
neuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja
kolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi
kaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin
leskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se
tyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat
rikki...

-- Ja meidän, -- sanoi Matti, -- pitää ottaa musketti seinältä, sanoo
Juho Snare.

-- Se on totta puhetta se! -- vakuutti Maunu.

Juho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin
kuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.

-- Niin, -- vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi
syvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. -- Meidän pitää ottaa
musketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät
Taalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä
vihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.

Matti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat
silmänsä kiiluivat viekkaasti.

-- Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja
etuisuuksiimme.

-- Se on totta puhetta se! -- sanoi Maunu.

-- Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja
etuisuuksimme, -- pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan
tekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään
kuullut kelloja.



Vanki.


Kaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä
merkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä
huomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä
humussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen
äiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai
vangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen
vielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin
vahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.

Ritariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig
Sofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku
valmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle,
Kaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa,
ja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli
peitetty halvalla pellavaisella peitteellä.

Nuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan
ja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää
näkynyt.

Liikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja
äkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa
kolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla
peitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen
tukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän
palsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli
pistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin
hitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni
hovinaisen luokse ikkunaan.

-- Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? -- kuiskasi hän.

-- Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja
jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan
pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa
pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen
toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti
kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan
edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja
Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa
tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja... ja nyt palaa riikin
kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti,
mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha
sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran
puolella.

-- Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä.
Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin
pitkäksi.

Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän
väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.

Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti
asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten
istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja
Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.

Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut
puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin
kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja.
Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta
laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti
ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä
sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja,
jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet
sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä,
väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja
saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.

-- Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, -- minä sanoin
tasaisesti, -- mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään
pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.

-- Anna anteeksi, laupias herra, -- kuiskasi zaporogi. -- Ruotsin
tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja
Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja
tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin,
jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä
vihastu, jumalinen herra.

Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan
tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä
näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko
aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on
saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan
kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies
kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä
zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti
sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut
poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään
nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään
Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin
tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni:
Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti
zaporogi valon.

-- Oletko hullu, herra, -- kuiskasi hän, -- älä ilmaise meitä
ruumiinryöstäjille.

Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen
kertaan:

-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana
se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle
kuin sinä valhepuvussasi.

-- Jahkahan nähdään, -- vastasi zaporogi. -- Mutta se meidän pitää
luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen
sielun edestä.

-- Se on luvattu, -- minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja
tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta
raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.

Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen
pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä
kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat
he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset
ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan
kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun
meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin
sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:

-- Ich Schwede, saakeli soi!

Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon
yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme
me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin.
Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli
nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta
kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä.
Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että
joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella
puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten
olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle
sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa
olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo
kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin,
kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen
aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän
pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään
seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat
rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo
Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät
Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä
Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.

Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä
säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen,
käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.

Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan
nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä
suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset
ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen
pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui
häntä Feodosovaksi.

Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä
meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä
silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli
oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin
kanssa olille nurkkaan.

Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta
revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille
useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut,
menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi
naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut
naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty
palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän
leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.

Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin
varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois
ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme
viereen ystävyksinä.

Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni
iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt
rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni
menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.

Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten
toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin
zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat
kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat.
Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan,
heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden
keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja
laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen.
Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos
aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni,
en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut
minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan
vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan
taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin
tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.

Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään
laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen,
enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä
seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä
häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi
kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta
vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni
ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten
koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni
ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin
puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri,
joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi
sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin
erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen
niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen
talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa
antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä
ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille
raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä,
minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää,
minä sanoin.

Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut
epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja
meni.

Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle
sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon
suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei
näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken
kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan
ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea
lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän
ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet
puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään
ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen
kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai
hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän
viimein ne otti.

Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi
palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja
painoin häntä seinää vastaan.

Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo
ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja
heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.

Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin.
Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli
niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että
rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten
keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.

-- Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja
taitamattomia eljeitä, -- minä solkkasin.

Hän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:

-- Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin
kiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset.
Hän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja
oli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän
kauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät
kidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin
utelias... Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin
ihmeellisiltä.

Hänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut
luvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja
valkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni
ja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.

Sitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun
sanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin,
ettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.

Päivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan
ja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti
hän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia
virrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä
oli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä
antamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä,
nyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että
hän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa
ikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään
pitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me
elimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin
linnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt
tähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan
hyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.

Kun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä
kerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä
mies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:

-- Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja
tosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi.
Ettet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi
hetkestä älynnyt.

-- Joutavia juttuja! -- minä vastasin. -- Joutavia juttuja!

-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.

Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän
jatkoi.

-- Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä
ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä
oikeaan uskoon.

-- Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani
hevosselässä kotia, niin sen tekisin.

Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun
oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.

Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin
itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta
vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä
välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös?
Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni,
jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen
vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin
tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään
vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja
kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.

Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En
tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä
tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari
askelta eteenpäin.

Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.

Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla
kavahti hän ylös ja huusi:

-- Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!

Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja
tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja
täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin
jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että
vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta,
että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja
kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.

Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja
toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi
heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman
savun piipusta, jota he lainasivat minulle.

Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä,
että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen
ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin
milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset
rakuunat ja käskivät minua kotiani.

Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten
ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen
ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä
ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut,
nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!

-- Joudu sieltä! -- ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani,
ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.

-- Rakas taivaallinen isä, -- minä sopertelin. -- Rehellisesti
olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että
nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa
heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se
on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään
alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.

Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin
näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään
helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin
puujalkani kopinan.

-- Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, -- kuiskasi zaporogi.

En vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut
tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin
itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin
minä zaporogin kuiskeista!

-- Voi, -- jatkoi hän, -- kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja
sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi
ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit
pyytänyt häntä vaimoksesi.

Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni
suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki
painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.

Viereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.

-- Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti
ravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy
meidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata
alastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä
kylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme
vuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme
sinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme
vain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen
olet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me
sinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat
veljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat
sinä valituillesi.

-- Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! -- sanoivat kaikki
vangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja
yksinäinen ääni ja huusi:

-- Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä
päivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi
minun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä
vaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan
ystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani
ja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä
Jobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele:
ota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut
puhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.

-- Vaiti, vaiti! -- kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen
kätensä olivat kylmät ja vapisivat. -- Se ei saata olla kukaan muu
kuin tsaari, joka tulee solassa!

Sola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja
knihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja
aivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta
seuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi
ympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan.
Siellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin
paloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa
siemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä
hänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän
tuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen
viheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin
vaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä
koristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat
silmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat
pystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.

-- Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi.
Kun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria,
nipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös,
niin että hän näki silmiin.

-- Sano, lapsikulta, -- puhui hän, -- mistä saan tilavan kamarin,
jossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?

Tsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria
tai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta
eikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä
pöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava,
missä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi
nytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä
lennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta
kauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin
paksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin
mies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin
Patriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja
aivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja,
joita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.

Kerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi
hän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi
heittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: -- Ich Schwede,
saakeli soi! -- Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin
häntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä
sillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni
häntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein
kunniaa.

-- Dat is niet übel, -- sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan
omaa kieltään ja kysyi, kuka olin.

-- Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, -- vastasin minä.

Tsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten
koskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.

-- Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, -- sanoi hän, -- ja
tässä näet Rehnsköldin miekan. -- Hän nosti miekan huotrineen
vyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. -- Mutta
varmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai
vänrikin takki.

Minä vastasin:

-- Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen
lainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin
tahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on
ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

-- Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava
palvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.

Zaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun
tulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen
muitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:

-- Istu, Puujalka!

Hän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä
voitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja
joukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö,
jota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen
pääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta
ja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten
yli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa,
osotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan
kylmäverisesti hänelle:

-- Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista
Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä
haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.

-- Niin juuri! -- yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä.
-- Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!

Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä
kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä
käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa
auringossa.

Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle
yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta
näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon
enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi
passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin
minä ainoastaan hänet... ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset
vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin
portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.

Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain
puhutuksi:

-- Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi
kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa
pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta,
sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka
on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on
viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.

Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.

-- Niin, Pyhän Antin kautta! -- sanoi hän. -- Minä en ole veljeni
Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä
niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä
tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan
niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!

Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta
maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin
leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui
kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa
univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone,
joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi
ruudinsavuunkin.

Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden
melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun
luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti
Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui
ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki,
niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei
ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään
ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi.
Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja
häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa.
En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin
selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen
luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit
sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli
sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!

Tunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja
kääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai
heittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui
ikkunasta ulos. -- Juo, Puujalka, juo! -- käski hän ja ajoi takaa
minua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua
kiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan
tulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä,
työnsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja
sanoi:

-- Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä
ymmärtämään sananpartesi tarkoitus.

Minä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.

-- Maljasi, tsaari, -- huusin minä, -- sillä oletpa todella
syntynytkin käskijäksi!

-- Miksikä, -- kysyi hän, -- sotamiehet tekisivät musketeillaan
temppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi
arvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton
ruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään
suurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman.
Sinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.

Pistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.

Silloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa,
sillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja
lempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.

-- Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, -- minä siis jatkoin ja
nostin täyden maljan ylös. -- Tämä on Astrakanin olutta, pantu
simasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin
se polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.

Samassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi
kappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.

-- Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli
Paavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden
ja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille
ja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja
sano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja
riittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!

Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi.
Sitten nostin kolmannen maljan.

-- Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä
he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat
ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan
samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias
samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat
ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon
paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja
totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

-- Oikein, oikein! -- riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi
ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. -- Sinä
saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro
Poltavasta.

Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:

-- Tsaarillinen majesteetti... alhaisuudessani ja
yksinkertaisuudessani... teidän luonanne istuu... puhdas ja hyvä
vaimo.

-- Hahaa! -- kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. --
Hahaa! Hahaa!

Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.

-- Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa,
rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat
hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka
rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa
meikäläiseksi.

Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin.
Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin
eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin
hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen
kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin
nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö
rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään.
Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi
säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun
kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa
ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö
ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä
erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo
kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö.
Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä.
Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut
muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin
jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse
ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin
selittää.

Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta
hän kuiskasi:

-- Tsaarin kättä! -- Tsaarin kättä!

Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.

-- Uskonoppiani, -- kuiskasin yhtä hiljaa, -- ja kuninkaallista
herraani en saa pettää.

Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat
säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria
nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi
tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat
ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui
zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan,
niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella
ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi
hän:

-- Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin
tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt
itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin... Teloittakaa hänet! Teloittakaa!

Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja
kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:

-- Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa
nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.

He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa
hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.

Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan
kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt
rupesivat laulamaan.

Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä
lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta
hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät
ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman
syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa
kanssa harhaili autioilla aroilla.

       *       *       *       *       *

Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä
ruumisalttarin ääreen.

-- Amen! -- sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen
vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.



Kun kellot soivat.


Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä
maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti
nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja
siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty.
Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli
nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia
päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti
nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut
eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta
pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella,
juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja
valitellen, -- hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan
koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä
tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka
kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa
perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun
häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai
puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään.
Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka
näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun
kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät
ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei
koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet
hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet,
oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla
kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa
pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan
hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.

Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin
käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla
saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.

-- Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai
pahoja, -- sanoi hän --, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi
olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen.
Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön,
jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen
kärsinyt.

Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki
hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen
liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina
istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti
luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut.
Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus
liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli
muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. --

Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen
lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan
merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi
tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet
olivat auki.

Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli
Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan
maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.

Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja
pyysi yösijaa.

Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö
hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.

-- Ei, -- vastasi tämä, -- minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.

Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja
itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään
kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.

Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli
täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi
suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin
tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän
valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan
aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle,
kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia
rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan
aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit.
Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen,
mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta,
ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä
kaiku peninkulman päästä vastasi.

-- Se on Maunu Bock! -- huuteli rahvas. -- Se on meidän urhea
kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies
taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta
kuin meitä Jumala auttakoon!

-- Johannes, -- sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle
kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen
koskaan kuullut. -- Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä
istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin
isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan.
Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy
sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan.
Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet
huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.

Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja
polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi,
niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä
ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon
reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven
partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.

Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen
pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet,
vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti
hän kalliolle.

Vielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet,
kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi.
Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus
vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli
torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun
kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.

-- Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta?
-- kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi
vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa.
Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli
nahkaset varsikengät hartioillaan.

-- Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja
kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.

-- Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä.
Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni
elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi,
silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi
männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.

Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään
vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.

-- Tässä sulle annan onkisiiman, -- virkkoi hän ja jatkoi sukkaa
kutoen kävelyään.

Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun
aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen
kimppuun.

Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan,
lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki
maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli,
että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy.
Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä
tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän
salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti.
Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo
maukas saalis.

Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että
hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että
maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos
hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen
harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä
sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta
rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin
tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan.
Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan
kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.

Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli
aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan
murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen
rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden
ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö
hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.

-- Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää
ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää.
-- Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa
kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee
punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän
sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman
Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit!
Silloin sillä on isän sydän paikoillaan...

Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.

-- En ole vielä koskaan -- kertoi hän -- saanut nähdä noita
pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla
päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on
muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita,
jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta
se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta
merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään,
kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee
käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata
mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä,
kimaltelevilta pisaroilta.

-- Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, -- huudahti Johannes.

-- Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun
ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta,
että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet
kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa
lahoovasta risukasasta.

-- Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan
tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on
korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin
liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.

Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut
kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi
hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.

-- Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn,
tuon ruudit ja lyijyt.

-- Saareeni et pääse koskaan.

-- Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään
kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.

-- Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni
nähdä, -- jos sinne itse voit päästä.

Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.

-- Vihollinen on rannalla, -- virkkoi hän kuvailemilleen saaren
rantavartijoille -- mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa
saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme
hurskaina ja hyvinä.

Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän
paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien
nojassa.

-- Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen -- jatkoi hän silloin, -- mutta
ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille
purjehtimaan niinkuin laiva.

Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui
pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.

Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo.
Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi
vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta,
jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle
sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta
lattiasta, virkkoi vain:

-- Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle.
Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan
levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren
rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.

Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan.
Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan.
Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon
voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista,
kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.

-- Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, -- virkkoi Johannes, --
nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.

-- Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, -- virkkoi
tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.

Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen
edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan
aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta
Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa,
kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän
kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä,
jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni
viides... siinä kuudes... seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen
mielilaulunsa pätkä:

    Oli seitsemäs viikon päivä,
    Kun kellot ne messuhun soi,
    Silloin morsian itki ja huokas,
    Vaikka seppele viel' vihannoi.

Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja
kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan
saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja
Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta
loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan,
miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän
huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui
ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat
siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika
aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän
syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.

He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin
kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa.
Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne
metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän.
Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta,
joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein
he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että
Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista
siementään.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta
raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.

Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota
palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen
lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat
kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen
lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa
vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain
ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä
Johannekselle ja hänelle?

Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.

-- Muistatko kurkia, joista puhuit? -- kysyi hän. -- Nyt voin jo
seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven
näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä
enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole
niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin...

Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.

-- Ne eivät ole kurkien ääniä.

-- Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.

Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin
sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä
pidättämään rupesi.

-- Elä mene, Johannes, -- rukoili tyttö. -- En päästä sinua luotani,
seuraan mukanasi.

Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän
läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli
kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon
saakka.

-- Johannes! -- huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti
sulhonsa takinliepeeseen. -- Palaa takasin, tule kanssani saareemme!

Poika vastasi sävysästi:

-- Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla
aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat,
joista kerroit, ne ovat siellä nekin... Siellä on Maunu Bock
sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä
mukana!

Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve
ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen
välitse lähti hän juoksemaan aholle.

Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika
kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon
keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen
salotoverinsa.

Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin
vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.

-- Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? -- kysyi
kenraali.

-- Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.

Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.

-- Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä
on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.

-- Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja
hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.

Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että
se tismalleen sopi nahkatakkiin.

-- Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, -- huudahti kenraali. --
Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne
valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran
nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme
voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin,
jota kuullessani sydämmeni lämpenee.

Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi.
Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä
mahduttaa satulan jalustimiin.

Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin
meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli
lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä
sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja
käännettiin.

-- Liepeen tunnen oikeaksi, -- puhui Kerstin Bure, -- ja vaikka en
kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne,
kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret,
sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja
juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön
pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.

Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa
siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt,
vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet
pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan
pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin,
jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.

       *       *       *       *       *

Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä
liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika
palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle
vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä
tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa
tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän
laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, -- Ruotsi,
Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman
luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!

Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui
vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa
villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan
loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan
eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa
asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle
astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa
seuraamana.

Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti
marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä.
Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat
miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset,
siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja
piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja
tukka aaltoili hartioille, -- niin palasi kotiin joukko voitostaan.
Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin
kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa
kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät
ja kirkonkellojen kiitosvirsi.

Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu
Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan
asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien
esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien
puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!

Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn
toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.

Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään
silmiään ja katsoi, katsoi... vaan Leena, joka ei ollut koskaan
peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut
odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien
suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.

Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille,
kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin
hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes
haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena
kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.

Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.

-- Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka
toisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän
saakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan
sen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin
vuohenpaimenista.

Samassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat
kirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.

Leski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:

-- Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa,
vaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin
myllynsiipien pyöriä.

Ritisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja,
talonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä
nopeammin suuria siipiään.



Kustaa Celsing.


Sulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen
oli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja
janitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.

Tämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan
vilkkaan liikkeen.

-- Kansa hehkuu sotaintoa, -- virkkoi hän. -- Milloin kutsut sen
kokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan?
Käske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä
ja häntä taisteluun seuraamaan!

Sulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:

-- Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian
eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä.
Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä
olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? -- Sitä en ymmärtänyt,
vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän
pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan.
Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa.
Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla... Mutta kuule!
Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa
miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas,
joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut.
Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin
ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti
kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin
lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi
sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta
valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä
päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut
äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä
taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti
ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä,
viheriöitä tupsuja... Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset
ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja
monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut,
mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden...
Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme
noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä.
He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet
totuuden!

Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana
neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka
lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat
huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä,
silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan
pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.

-- Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä
kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin.
Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti
suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin
saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla
hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen
meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka
heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen
saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan
valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta
kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että
hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi,
ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa
todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on
todistuksia...! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia
raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.

Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen
Agrellin eteen.

-- Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy
minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi
Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän
nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain
maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme?
Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!

Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän
päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten
tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen
sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän
ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. -- Päivä, joka
tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin
moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen
päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän
hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen
välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.

Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin
seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki
lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.

-- Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja
kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä... Ja minä näin sen vaimon
juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti,
koska minä sen näin...

Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella
Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti
kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki
heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot
loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella
kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat
virtensä.

Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut
siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.

Silloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan
silmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.

Niin rutosti hän silloin nousi, että hänen, hämilleen joutuneena,
täytyi keksiä syy menettelylleen.

-- Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni
lepäämään.

Hän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan
itsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta.
Aamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen
yläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja
lattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla
Agrellin äänen.

Hän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja
vaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina
tahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut
kimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa,
vaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle
laskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat
parsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla
hänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja
passinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta
erota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja
vaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.

-- Jumalani! -- kuiskasi hän. -- Senkö tehtävän olet ruotsalaisille
antanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä
köyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri
köyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet
päätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi
rahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää,
olisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole
sinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa
hengellään!

Lattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.

-- Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin
tekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät;
ja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja
sanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä
kaupunkia...! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja
kauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään
enempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä
ja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja
tulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita
elephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja
vaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia
ja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja
ja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten
sieluja...

Celsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni
hevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan
antaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat
koiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat
avojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä.
Mökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti,
kuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin
sisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui
ääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:

-- Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun
esineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään,
kernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!

-- Kenen kanssa puhut? -- kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita
ylöspäin kamariin. -- Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo
minun levätä vuoteessani?

Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn
tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän
kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei
kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista
soturintakkiaan.

-- Hyvä veli -- huusi hän Agrellille. -- Elä suutu minun
ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia
silmänräpäyksiä.

Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti
lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen
takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle,
sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti
ikkunan.

Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon
kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän,
eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi
sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin
seikkailuihin.

Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:

-- Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli
Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi
viljelemään... Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet
lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?

Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia
myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä
viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.

Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa
ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta
pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon
toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta
kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle
torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja
raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala
minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te
köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun
maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!

Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat
kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä
yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä
portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin
lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista
pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse
tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen
portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän
tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain
väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa
ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä
kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki
kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti
sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista
loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät:
-- Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain
maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.

Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten
kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli
päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian
vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas
kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit
ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät
kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän
nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä
vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat,
vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.

Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä
Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren.
Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista
jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja
veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien
marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista
tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan,
voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista
näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän
kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat,
tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset
telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat
käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin
läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas,
tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.

Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.

-- Jumala armahtakoon tuota onnetonta! -- kuiskailivat hätääntyneinä
kerjäläiset. -- Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.

He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he
olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset
häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje
korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja
asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan
etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä
näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä.
Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti
sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa
poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet
Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin
alapuolella.

-- Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, -- sanoivat
he. -- Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset
siihen, mitä olet kirjoittanut?

Vanki havahtui ja vastasi:

-- Todistukset.. Sanani... Ottakaa henkeni, ottakaa vereni
todistukseksi!

He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta
vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde,
yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään
päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa
otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.

Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja
lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde
seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja
piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo
äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa
savipeittoseinään:

    Näin riemulla nälkää
    Mä sankarin puolla;
    Vain parhaimmat miehet
    Sai kaatua, kuolla...

Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys
valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin,
taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.

Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui
puoliääneen käsiään vääntäen:

-- Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja
enkä syöminkejäkään... Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota
ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on,
kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha
sotatakkini käärössä pääni alla... Mutta maailmassa oli niin paljo,
paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin
vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon
ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka
vilahtelevat ruohostossa... Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti
tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä
vielä tielleni paistoi!

Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi
saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen
reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen
ympärillään oli kaikki pimeää.

Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä,
joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että
jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun
alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei
koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset
sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan
kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa
saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa
pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:

    Näin riemulla nälkää
    Mä sankarin puolla;
    Vain parhaimmat miehet
    Sai kaatua, kuolla.
    Nyt vankina lauma on
    Nuori ja vanha,
    Kuninkaan tähtikin
    Pilvihin peittyi.
    Nyt aroilla ventojen
    Sankariheimot
    Saa kerjäillä, nöyrtyä
    Lopuss' on keinot.
    Hän oljilla makaa
    Mi kaikist' on suurin. --
    Te nälkää jos näätte
    Ja kärsitte tuskaa
    Vaan muistakaa häntä!

Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo
sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön.
Oliko se vihdoinkin päivän koitto?

Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä
ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja
avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.

Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä
permannolle he laskivat käärityn mytyn.

Toinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:

-- Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen
kunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän
mieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan.
Kirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja
käy rauhassa taloosi.

Celsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset
pukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen,
että se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin
haavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain
nähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan
kunniapukuunsa.

Hattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta
kun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo
puun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.

-- Et tunne minua, -- virkkoi hän. -- Vaan jos oikein tuntisit,
seuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka
kulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä
nyt tuossa, kivi päänsä alla.



Tuhma ruotsalaistyttö.


Oli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen
kalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat
jo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka.
Eunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa
haudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen
orjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa
herättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan
ja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä
tietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti
päätään ja ajatteli: -- Mitähän taas tällä kerralla sanottanee,
sitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin
raudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja
välinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden
puolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon
peittämän mökin ovelle.

-- Lapseni, -- sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat.
-- Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias
ja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen
ja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja
eli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin
rupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta
kaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän
oli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen
sijaan Seraljin portinvartijaksi.

Lukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti
raosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi
sidottuna.

Eunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.

-- Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä
ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle.
Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi
yli... Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja
antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.

Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä
katsomaan ja puheli:

-- Suora viiva... menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan
myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla... Aivan suora... ei
mutkaa, ei polvea... Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa
kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.

-- Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut,
vanha petturi! -- vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen
hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. -- Muistatko kun saarnasit
ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit
ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!

Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki
ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari
askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät
pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:

-- Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis
kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot!
Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.

Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin
jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.

Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä
jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He
saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja
näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki
hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen.
Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli
laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään
parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän
kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki
orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.

Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski,
jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut
ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja
hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat.
Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan
ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia
nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin
äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa
kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään
kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi,
että järkensä himmeni.

Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin
janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta
sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen
ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän
muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen
haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi,
sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita
jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään
sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti,
jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa
hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan
istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään
ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja
tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua.
Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman
pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.

Eunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas
sulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.

-- Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin
kirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut,
mutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla
oli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut
ruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti,
että muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä
Egripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän
vaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön
poikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista
saakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri
jalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii
hän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea.
Samoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen
vuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen
ja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta
tunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut
kovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole
mulle rauhaa suonut. Vasta tänään, -- juuri kun hetkeksi unhotin
huoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle --, antoi hyvä Jumala
minun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut
olet.

Näin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään
peitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja
kasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.

Sulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:

-- Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin
ja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun
sellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi.
Mutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle
annamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani
palvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja
pieniä käsiä.

-- Se on totta, -- vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen
löytönsä hallitsijan äitiä miellytti, -- vaan vielä en ole sulle
tästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani,
ellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi
vannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja
oikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää
eikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja
meidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule
minua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan
ollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut,
sinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä
leijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen
on hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan,
jossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin
peittää syvä lumi.

Äsken niin väliäpitämätön kuningatar nousi ihmetyksen valtaamana
seisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä
orjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki
niitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja
tutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän
pitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.

-- Tällä naisella on kaikki niin suurta... suu ja leukakin ovat
suuria... tyttö, näytä mulle sääresi!

Orjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja
sopersi suuttuneena omalla kielellään:

-- Hyi, mitä hullutuksia niillä on!

-- Hän on sangen typerä, -- vakuutti eunukki selitykseksi. -- Sen
huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei
hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi
koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.

-- No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee...
Lapseni, paljasta sääresi!

Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli
tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.

-- Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!

-- Mitä hän sanoo?

-- Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa
pesuvaatteita kantamaan.

-- Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu
palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden
Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä
voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän
uuden tulokkaan tehtäväänsä.

Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu
väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.

Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle
papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua,
istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain
häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias,
pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen.
Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman
papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi
käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa
lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja
Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä
kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.

-- Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.

-- Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin
rouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen
kaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin
jumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson;
mutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi
siellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia
naisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut
sitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät
turkkilaiselle orjakauppiaalle. -- Sano minulle... osaatko tuon
ihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen
onnellisempaa, kuin saada tanssia?

Iltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa
kääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili
kuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.

-- Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran
annetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat
punaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa
toteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi
nukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen
joka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä
hän minua tuskin on nähnyt... Mitä ajattelet sinä tavallisesti
illoin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö
juuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä
papukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi?
En ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.

Minusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet
kummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Tuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon
häkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja
koetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten
elävän olennon niitä lausuvan.

-- Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, -- kehotti hän.

Mutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä
matkinut häntä.

Silloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka
siinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain
kalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä,
kuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan.
Viiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen
saakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella
niiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.

Ensi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se
oli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen
narri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan
rannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän
näki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen
kuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi
sulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia
matka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin
smoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa
mukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian
hänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.

Sieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää
kollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli
sokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien
takana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja
kantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt,
kuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen
meren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei
synkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari,
jonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat
uskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai
romahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet
varjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin
yläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin
pitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien
peitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko.
Mutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas
valtakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin
turkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit
tummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat
niiden lomitse kuin valkonen lumi.

-- Päivä laskee, -- virkkoi Iltatähden Tuike. -- Kävelkäämme alas
ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?

-- On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut...
Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei
se raukka vilustu.

-- Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule,
sisarkulta, tässä käteni!

Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin
eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita
loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni
Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan,
mutisi hän itsekseen omalla kielellään:

-- Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan
vartioita pensaikon takana vaanimassa!

Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen
toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä
harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa
vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen
Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden
Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain
hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:

-- Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!

Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei
ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää
kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti
yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta
ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan
joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella
hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt
yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli
vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin
kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua
syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret
huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä
helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen
juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken
nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän
ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän
päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset
kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä
selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi,
otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön
pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti
kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä
haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä
luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi
kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.

Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus
häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin
tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi
kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan
risteilivät.

Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin
Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski
hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa,
odottamaan siellä päivänlaskun aikana.

Vastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja
sitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä
lukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten
koko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa,
pukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen
aamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.

Hänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin
tanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan
höyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina
puvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo
lihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset
lasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut
ja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin
yksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.

-- Kas tässä, lapseni, -- virkkoi hän, ja kiinnitti pienen
höyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun
palmikkonutturaan. -- Nyt on meidän valmistettava ilohetki
korkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten
vietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain,
Seppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita,
sinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin
keskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla
jaloillasi... Siitä juuri tulee illan hauskin numero.

-- Niin, niin, -- paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän
takana matkien hänen ääntään, -- siitä juuri tulee illan hauskin
numero.

-- Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. --
Osataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme
käsiin... näin... ja sitten tanssimme näin... ja tahtia poljemme,
että tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili
valssaamaan.

Hän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä
raskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä
niin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi
taskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän
sinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:

-- Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä
tahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo
varalta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan
järjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat
tuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä
tanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.

Tanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita,
hihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville
levähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja
valkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.

Silloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se
katkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli
yhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla
kielellä torvenaan hänen suustaan:

-- Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän
mustista naamoistanne... en tuon enempää. Te, jotka elätte
hekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin
niistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella...
herra jesta, niin, onnellisesta...! ja seitsemästä kadiinista
(lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia... Onko
se siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko
taloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen,
jommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä... Nyt
te, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!

-- Hyvin hyvästi! -- virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan
ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. -- Oikein hyvin! Noin
juuri sinun on riehuttava... lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni
hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin
riittää... hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota
nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko.
Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä
ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi
päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille
perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.

Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä,
mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti
hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä
talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt;
nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan
hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen
hän todellakin oli.

Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja
hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä.
Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat
kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit
olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti
tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti
hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen
puheensa.

-- Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja
ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten
eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla
maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani.
Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä,
näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti
kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. --
Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella
tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä
kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia
kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi.
-- Poika vastasi: -- Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle
isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan
päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee
kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on
Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata,
vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta.
-- Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti
ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut
ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän
kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun
hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja
takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin
lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva
jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle,
sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa
lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui
sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat
leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen
tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.

Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja
tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät
matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään
väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen
ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä
keinuvasta laivasta.

Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle,
onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää
kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja
hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta
muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että
padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat
punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.

Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma
Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista
riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse
ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä
seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei
tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä
olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta
Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle
johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen
riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään
sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan
kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei
ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä
Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja
oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä
ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan
katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä
tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.

Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti;
hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina.
Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.

Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen
viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.

Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä
kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen
kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli
tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja
kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi
ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena
istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän
tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan
ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti
kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.

Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja,
korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme,
jolla oli leveä, litteä pää.

Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin
siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi
nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa
kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi
meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen
vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa
kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli
hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija
se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli
koettanut opettaa:

-- Andersson! Andersson! Andersson!

-- Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut
lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu
Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle
vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia
oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille
pakoon.

Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo.
Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen
nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi
sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään,
oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä
hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä
ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan
sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja
jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.

Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään;
mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt
janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin
ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät
askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki
kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.

-- Kallis lapseni, -- virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli
kuolevaa ruotsalaista orjatarta. -- Olet hengelläsi pelastanut
lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean
arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi
ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin
rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää
narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä,
että et ole tuntenut tanssin salaisuutta... Lapseni! Helpompi
tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä
kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien
kasvattaa meidän poikiamme!

Kun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi,
istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. -- Onko siis
maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin
kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole
sanonut?

-- Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, -- kuiskasi eräs hänen
ystävättäristään, -- jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet
häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.

-- Elä sure häntä noin, -- kuiskattiin seuraavana yönä, -- jos miestä
olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te
tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia...

Mutta sulttaanin äiti virkkoi:

-- Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta
punaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat
kauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.

Iltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen,
tanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka
alla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja
puun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden
sisaren haudaksi.

-- Siinä lepää kaksi prinssessaa, -- kertoivat he, -- jotka elivät
paljo, paljo aikaa sitten. -- Niistä vanhempi luuli, että Jumala
asuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta
sisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti
palvella häntä.

Kun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat
luostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan
soitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat
dervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat
siellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain
välissä.



Bender.


Tuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin
valtakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni
upseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen,
mutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja
sulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita.
Ilosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat
aterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat
osottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan
maistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat
eivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät
näkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen
välitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja
sateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin
väsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten
kahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas
leirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli
ollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.

Silloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo
kohosi puoliväliin saapasvartta.

Hän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.

-- Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin
maihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta
turkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että
meille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia.
Hovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on,
paitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä
katettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.

Sitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle
rantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa
kuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen
ja kivitettyine katukäytävineen.

Tuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen
Carlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan
pukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa,
valmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita.
Voittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa
kirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja
heidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja
otsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja
sitten olisivat hänen mielestään häipyneet.

Keskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin
keskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi
maalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran.
Kiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia
pistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon.
Leikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta
kimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan
kamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden
seinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat
niin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat
synnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia
lamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen
reunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien
sieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän
kaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja
rakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten
itse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, -- kohta
kun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka
taivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut
yhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan
pääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen
keskelle.

Kuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen
päin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi
ulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti
tuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli
etuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden
varjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä
alasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he
unhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja
ruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja
ja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja
puhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten
rinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa,
sitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård
ja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain
takia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren
kanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle
niitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle
äsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka
aamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin,
jyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain
koristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja
viivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut
kuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli
tullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle
kelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun
hänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun
näet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi
joitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä
saviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka
ystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin
varsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa
täynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä
oli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat
ja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia,
kuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään
katolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen
käskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun
sumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea
upseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa
joelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa
kirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.

Vähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti
pitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin
linna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä
tulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia,
armeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein
luolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut
pää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja
aasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa,
mitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli
rehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle
viinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn
painetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin
kuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan
postinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan,
joka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki
Euroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia.
Tiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja
kuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia
viuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät
turkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja
sorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia
ystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä
maahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä
kaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain
pöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella,
täytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia
molemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa
väliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas,
jolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja
pisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen,
karmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea
ranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta
jaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet
eräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt
hänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin
kuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili
ja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta
tuolillaan hytkymään ja nauramaan.

Vaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran
jäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa
kelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat
suljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen
hanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva
tuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.

-- Müllern! -- virkkoi hän. -- Heinien puutteessa on meidän jo
täytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian
vielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät
perii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein
omaksemme voisimme sanoa, -- eikä tule apua, koetin minä tinkiä
miten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto
on lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle
lähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta
niiden merkityksen.

Hän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern
se yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:

-- Entä hänen majesteettinsa?

-- Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä,
mutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää
minua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt
jonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin
syntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä
on kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut.
Maailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta
toitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda
vettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä
hän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän
on vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia.
Kuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka
minun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla
nuo -- salvo honore -- pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän
säädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä!
Ettekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne
ovat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas...
ja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä
voi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen
miehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen
katuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja
kääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta
me saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:

-- Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan
suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan
täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni
kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan
överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on
meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti
Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski
meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa
aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen
miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman
pituudelta esillä huotrasta?

-- No niin, siis saamme iskeä ja tapella, -- kunhan siitä joku pää
tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät...
Herein, käykää sisään vain!

Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen
yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja
ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta
olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista
oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat
kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin
sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä
tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved
Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän
oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin
käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät
ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys
virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti
hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja
kädet hiansuihin pistettyinä.

-- Olen kutsuttanut teidät tänne, -- virkkoi Grothusen ja viskasi
päänsä taaksepäin. -- Me nimitämme teidät ilman sen enempiä
arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti
upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja
rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa,
joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo
olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.

Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen
miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja,
joka koputti lasiin.

Se oli kuningas.

Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi
tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli
koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja
olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi
palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä
kerran ikkunaan.

-- Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!

Epävarmana juoksi översti portaille.

-- Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne
lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on
ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa.
Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat
ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää
paidatkin päältämme.

Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.

Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo
seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun
vieressä.

Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien
varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi
maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan
vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan
huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin
katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja
sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta
he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan
väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat
toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun
he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa
polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas
keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.

-- Haha! -- ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. -- Hänen
päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni
noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!

Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.

-- Allah, olisippa meillä sellainen herra!

Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen
lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen
tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin.
Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin
ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.

Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi
kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan
päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.

Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.

-- Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun
vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan
hauta...! Niin voi maallinen loisto päättyä.

Kuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä
suosikkinsa polvelle.

-- Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä
päivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus
lukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on
rengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen
saakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo
maahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun,
täytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on
tapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin
laskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka.
Silloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme
on tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!

Puolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän
hellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän
oli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean
joukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet,
työpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä
toverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka
helmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona
tahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut
täysin hallita.

-- Lähtekäämme kotimaahamme, -- kuiskasi hän. -- Niin totta kuin
elän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin,
on paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli
turhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin!
Elkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset
heilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme,
silloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka
johtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne
maksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin
käyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä.
Sillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset... On katkeraa, kun
näkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että
kerjuupussi on tyhjä!

Kun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden
puolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen
omat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli
saanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella.
Nyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.

Silloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:

-- Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme
jykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan
keskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme
olemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme
rahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä,
mutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme
kunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden,
eheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme
vailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen
temppeli. Sen kaiken tekisimme... Vaan nyt meillä ei ole muuta
neuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!

-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! -- vastasi kuningas
ja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että
Grothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.

Hän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä
suuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:

-- Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!

       *       *       *       *       *

Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten
päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti
kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä
joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he
mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä
eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas
olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti
kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan
alle. Niin ei ollut muun joukon laita.

Åbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka
kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa
ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He
rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi
panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa
väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä
itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden
väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi,
mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan
päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan
kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon
tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui
sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia
janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä.
Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta,
ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä
komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän
joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten
kultatukaatteja täynnä.

Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja
korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan
turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten
vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään
velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen
tapaan.

Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä
ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin
tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja
ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin
talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät
kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset
ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään
sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa
jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä
kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä
omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että
siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä
juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella
lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai
viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin
välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin,
neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet
musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. -- Katsokaapa
majesteettia! -- kuiskasi hän Düben'ille. -- Rohkeus on sielun
riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain
se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi
häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken
säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko
siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja
kolmeakymmentä tuhatta vastaan?

Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime
kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta
lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi.
Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle
säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja
rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen
takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada
kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset,
vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja
kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden
lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle.
Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja
hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.

-- Olen jo vanha mies, -- sanoi hän -- ja luuvalo ja muut taudit
ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun.
Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille
ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin
maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä
vieraalla maalla.

Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja
kääntyi.

Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana
kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä
ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät
ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan
luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen
päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien
käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen,
milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki
häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki
arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.

-- Kas tässä, -- huudahti hän, ja osotti rintaansa, -- tässä on
todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta
uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka
surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme
pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme,
ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet
mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa
takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat
viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi
ovat he saaneet julkista halveksumista...

Kuningas vastasi:

-- Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he
halveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat
soturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän
velvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti
olette olleet.

Niin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja
suuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen
kenttätykit rupesivat paukkumaan.

Klysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien
joukossa ja puhutteli heitä hiljaa.

-- Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista
kuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä
houkkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka
luulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut
hänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä
rinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!

Kirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen
hyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa
paraatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja
heitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla.
Summia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia.
Niitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin,
paistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari
ja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa
seljässä.

-- Ei, ei, -- murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia
päällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. --
Tuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään.
Antakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.

       *       *       *       *       *

Päästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset
aamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin.
Ikkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän
linnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi
kaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse
nähdäkseen lukea päivän tekstin.

-- Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä.
Ja katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan
peittivät; mutta hän nukkui.

Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän
oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja
ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen
kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi
nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma
herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän
nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut
kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä
hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja
saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova,
Rääveli, Viipuri, Käkisalmi... jokainen nimi, joka hänen muistonsa
läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä
siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia
ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.

-- Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra
auta meitä, sillä me hukumme!

Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui
kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:

-- Te heikkouskoiset, miksi epäilette?

Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:

-- Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt
hyökkäävät turkkilaiset.

Kuningas vastasi:

-- Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta
jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.

Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin
taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. -- Allah! Allah!
-- vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit
liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten
yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat
janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat
veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja
tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan,
näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa
maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia,
mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja
yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne,
jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.

-- Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne,
seuratkoot minua! -- huusi hän.

Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet
ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli
opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla
taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen
hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset
maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta,
raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia
yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa
kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan
ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään
hiukan sivulle, -- ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi
Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat,
sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat
ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman
henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka
rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen
seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin
kiinni.

Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön
sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt
hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa,
kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä,
joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti
päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja
pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin
ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät
salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa
etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet.
Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja
hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan
turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved
Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista
toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän
kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja
tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat
säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.

Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat
aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten
mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää
savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan.
Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset
kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan
ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää
tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.

-- Ne ovat noitia! -- mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun
luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu
pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen
ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti
savuisissa huoneissa.

Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas
jälelläolevat sotatoverinsa -- niitä oli 32 miestä -- pieniin ryhmiin
joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista
luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja
hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella
oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan
kahden turkkilaisen kanssa.

-- Näenpä -- virkkoi hän, -- ettei Roos ole minua jättänyt, vaan
miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?

-- Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan
katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja
talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit
tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli
melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten
välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa
kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko
pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.

Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja
kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista
soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta
ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut,
haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli
miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.

-- Onhan parempi, -- virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen
kestänyt, -- että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen
hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme
ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme
kipeneen jatkaaksemme.

Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli
tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet,
joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat
kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton
niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen
paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen
piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö
miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat
selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen
tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle
tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit
kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet
peittyivät savuun ja liekkeihin.

Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan
kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen
huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli
hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi
jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja
ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset,
rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen
vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin
vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä
orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään
ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon
luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi
kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja
puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena
säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan
jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.

Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta
tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää
herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit
pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan
pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua.
Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien
romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet
paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit
laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on
Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa
miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston,
vaan ihmettelyn riemua.

Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat
pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.

-- Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain
miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.

Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään.
Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen
yksin seisomaan.

Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka
lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja
peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan,
sylissään jaloin henkivartioistaan.

Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa
kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja
valaisivat huoneet kirkkaiksi.

-- Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, -- virkkoi pasja. -- Poltava oli
kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.

Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag
portaille ja teki kunniaa.

-- Antakaa tilaa, -- huusi hän. -- Kuningas, kuningas!

Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja
ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan
ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa
ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain.
Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko
viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään
vääntää pois.

-- Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen
jääneet, -- virkkoi hän. -- Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.

Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja
hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille;
jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet
tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta
takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän
purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja
riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken
olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä,
kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.

Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit
siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset
Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset
rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota
kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat
muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä
rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja
kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien
maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi,
ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä
syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta
miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.



Hänen ylhäisyytensä.


Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta
palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa
ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit.
Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka
esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka
nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä
syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset
kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien
taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään
särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja
niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen
ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten
kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin
katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi
voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita
Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne
orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He
huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä
kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka
kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat
kaikki muut äänet.

Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten
harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri
oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa
parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet
kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.

-- Te rakkaat Suomen veikot, -- niin huutelivat vangitut naiset
ikkunoista, -- omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti
meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet
sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon
ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien
partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!

Sitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja
heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään
rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena
iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat
ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka
usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä
pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa
ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui
juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään.
Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat
olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne
laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat
noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten
puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin
Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain
ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää
vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan
sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili
rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:

-- Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!

Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat
Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja
tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit
maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään
asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen
ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan
keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan
rinnalla.

Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli
sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään
vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä
kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään
olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.

Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen
joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt
silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri
peiton hänen ympärilleen.

Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi
vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.

Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän
taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja
hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies.
Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein
aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin,
ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.

Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan
ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen
maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja
hänestä oli tullut murtunut ukko.

Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja
sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan.
Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta
valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla,
oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen
ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista
päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää
raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä
poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi
tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat
suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen
jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa
tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai
nuuskarasioita.

Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen
ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi
Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri
äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien
Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.

-- Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet
täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi
hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin
pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja
nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman
eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä
maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme
on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja
vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja
lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä
aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä
hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut...

Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon.
Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli
kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän,
pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut
vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia?
Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet
lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin
kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet,
jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät
ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet.
Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten
Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan
ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista
rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa
kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan
ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan
lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo
onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata,
johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten
mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa
niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi
horjui majansa luona, -- vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja
muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän
niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi Bredenberg, -- monet
tämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin
nähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari
on nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti
puolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne
vihdoinkin vankeudesta... Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat
kielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi
pääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä
vuosina.

Piper vastasi hiljaa:

-- Noita vuosia en takasin halaa.

-- Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.

Mutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja
ärjäsi vihasella äänellä:

-- Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen
kirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään
rahojen lähettämisen... Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni
seurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän
aseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.

Bredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski
katseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.

-- Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan
vankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis
heikko astia... Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän:
palatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin
häpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä
lähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan
lähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja
tekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.

Piper nojautui horjahtaen majan seinään.

-- Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen
suuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki
saapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään
yrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni
ovat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran
aikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen
siellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.

Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä
senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina
lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean
kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti
tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut
ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat
jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.

Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset
työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä
maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat
kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä
kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut
toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä
kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota
vierasta kaupunkia.

Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:

-- Tuolla ovat veljeni! -- virkkoi hän.

Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi
hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen
ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä
häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen
oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän
sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi
kannelle kuvattua ristiä.

-- Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, -- kuiskasi hän, -- että tuosta
miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu,
kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!



Paperi-kenraali.


Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan
ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa.
Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä
kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa
pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria,
surullisia silmiään.

Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen
ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi
kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.

Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa
sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä
vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen
oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä
rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään
ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen
mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen
ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja
nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin
sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.

-- Minä olen vain halpa kauppias Tulasta -- änkytti hän -- ja olen
tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän
puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa.
Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin
vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että
sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin
paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä
kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen
tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri
ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät,
kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria
ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä
hikoilla..

Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen
hämärä.

-- Kas tässä! -- sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi
kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut
paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.

Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen
ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän
vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli
papereita. -- Merkillinen kenraali tuo, -- ajatteli hän -- tuollaisen
näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?

-- Kansa, -- Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo -- ja valtio, se on
sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa
ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän
finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen
maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä
on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana!
Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren
sanan salaisuuden!

Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja
laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa
ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman
kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin
nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin
itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.

-- Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan.
Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus
on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli
se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat
ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä
matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee
sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa,
ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut
saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti
halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua
syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala,
että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani
kuin hallitsijaani maan päällä.

Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka
hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän
oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen
kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi
vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä
hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa,
Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten,
kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti
kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.

Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi
ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:

-- Kansa ja valtio... vielä keskellä vankeuttakin... se on
todellakin kaunis näky.



Luutnantti Pinello apteekissa.


Luutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien
apteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei
aukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina
työskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.

Pinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan
tukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän
taistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa.
Mutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua
paloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!

-- Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, -- puhui hän
vähän kieltä murtaen. -- Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei
tulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa.
Enkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten
armeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän
paavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?

-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, -- vastasi Kraemer.

-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä
tunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista,
ja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin
luutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle,
asettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla
polvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut
ja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen
leikissä...? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri
mies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen
rinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo.
Vaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä
terävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa
nainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa
ja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein
viileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka
kukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein
enkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti
Rothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi,
nokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen,
kuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle
uskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli
mieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten,
jotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt
kotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä
ja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät
ihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia,
kun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä
ja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä
siihen sanot?

-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.

-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö,
miksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa,
vaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan
kansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän
viinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut
jakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä
eivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut
niin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun
kuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset
eivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan
velvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota
ainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset
vapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä
paikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili
ja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla,
niinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on
usein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa
omankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat
ruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän
seikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa
olemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme
olleet sotureista iloisimmat... olleet huiluja, kun te olette olleet
rumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta
minä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa,
rakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi,
toveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen.
Mitäpä siihen sanot!

Nyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui
apteekkitupaan.

-- En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin
sinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa
siitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän
mukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja
huuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat
henkensä jonkun urosteon vuoksi... sama se minkä, samapa, vaikka
aivan päättömän leikin vuoksi... aivan sama, vaikkapa ehdottaisit,
että olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki.
Silloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen.
Sinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa
tuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.

Veljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.

-- Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? --
kysyi italialainen.

Kraemer vastasi:

-- Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin
antaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat
niistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme
alle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit
Archangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset
vaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin.
Sellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä
kitaransoittaja?



Tobolskin vangit.


Erään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja
sen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja.
Pöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta
ja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva
Moronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu
emännäksi.

Raskaita askeleita kolisi vintinrappusissa ja aina vähänpäästä
aukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo
harvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut
houkutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka
kaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti
Sprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden
arvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi
ääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi
heihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran
luona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin
aina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat
niitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita
Kornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille.
Tuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään
karttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin
yli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet
ja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät
tyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut
värjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria
piirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi
koruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli
niitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth,
joka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi
kirkkaan tukaatin, -- ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen
kuukauteen oli nähnyt.

Nuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet
selän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen
Viipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut,
pysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari
Blachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä
pöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan
joka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä
marssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin
ujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda
ruokia.

Nyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.

-- Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä
vankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua
yhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme
niitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet
aikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia
veljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen
lääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt
meille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän
ruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin
terveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen
johtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt,
joka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään
kytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että
hänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon
tuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä
heikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.

Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.

-- Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä,
kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa
ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa
kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet,
kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki
asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa
maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä
Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos
totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin
luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka
istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders
Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan
länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja
sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka
ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee.
Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka
ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata.
Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran
voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa,
hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain
seassa...

Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.

-- Rakas rouva Beck, -- kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän
ääreen tuoleja vanhemmille herroille, -- yhtä vain vielä kaipaan.
Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti?
Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan
sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin
vilposta, kirkasta kesäyötä.

Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer
kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä.
Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.

-- Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne
tahtone, -- virkkoi hän matalalla äänellä. -- Se on Leijon. Koetan
saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme
kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan... Sydämmestään hän ei
ole ensinkään paha.

-- Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, -- vastasi
rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.

-- Elkää olko niin ankara, rouva Beck!

Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja
huusi alas porraskäytävään:

-- Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään
piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!

Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi;
hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja
vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin
kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti,
vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei
kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä
tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin
vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja
rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin,
syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni
noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden
sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin
viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa
Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät
ja puhui:

-- Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en
välitä teidän Jeesuksesta... Tahdotteko, että Leijon taas käypi
mieliänne reipastuttamaan... mutta silloin antakaakin oikea ryyppy
alotteeksi! Hä?... Kraemer kunnon mies... Niinpä niin, niinpä
niin...! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi
mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa
onnettomuudessa... ei juoda itseään kuoliaaksi... Istua vain ja
suutaroida viiden äyrin edestä viikossa... Ei, tiedättekö mitä minä
teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi
ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle
morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä
suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko
olkivuode pehmeämpi?

-- Rakas ystävä ja veli, -- vastasi Kraemer hiljaisesti. --
Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan.
Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme
velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo
maailmassa.

Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle
päätään ja jatkoi:

-- Jokin ilo... Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi
venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä
ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että
opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan... Tänään minä
tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia
Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan
kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla,
vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla... Ja venäläiset
turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen
hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja
ajoi minut ulos... Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko
maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä
heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.

Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.

-- Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen
salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.

Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana
kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään
oluthaarikon hänen edestään.

-- Minä en pidä juominkeja huoneessani! -- virkkoi hän ankarasti. --
Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.

Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata
tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa
alas huoneesta.

-- Minä menen hautuumaalle! -- huudahti Leijon. -- Sen vieressä on
kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua
ja terveyttä!

-- Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään
taloa.

-- Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se
nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.

Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva
pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään.
Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset
edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä
ruotsinkieliset kirjoitukset.

-- Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa
Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden
kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin
saakka...

Kraemer nykki häntä vaipasta.

-- Tule! Tämä on hulluutta!

-- Nurmi on jäätynyt... Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona?
Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle,
Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti
mieleeni vaikuttavat.

-- Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia
ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.

-- Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona,
silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona... ymmärrätkö
sen sanan... kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?

-- Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.

-- Kotona... Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut...
Olet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se
alkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista...
Koti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy
suureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä
tulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa... ja
sen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää
makuaan... Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme
makaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?

Kraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.

-- Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta
noista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle
osottaa hyvää esimerkkiä.

-- Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse... Luuletko, että ilonen
soturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun
kerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun
joskus olen kopeekan tarpeessa.

Hän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer,
joka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan
kerjäläislauluaan:

    On aukeilla Upsalan
    Mökkini armas
    Ja tuulet ne vaahteran
    Oksissa laulaa.
    Vaan tuuletkin vaihtuu
    Ja vierivät vuodet,
    Mut' koditon vanki
    Vain mierolle haihtuu.

Yhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.

    Oon ääneni juonut,
    Ja kielen on höplä.
    Vaan ryypyn kun suonut
    Ken lie, vielä laulan.
    Hei, maljoja viisi,
    Kun tuonette, -- kohta
    Oon, vie minut hiisi.
    Taas leijona julma,
    Ja vankina laulan.
    Oon haavoja saanut
    Oon lumessa maannut.
    On vertakin juonut
    Mun nälkänen kaulan!
    Nyt miekkan' on hiekassa
    Kahvaansa asti
    Jo Dnieper sit' huuhtoo
    Niin huolehtivasti.
    Siis lanttisi anna
    Nyt laulajan massiin
    Ja ryyppysi kanna,
    Sen janoovaan lasiin.
    Juon maltaat ja hiivat --
    Juon maljan, sen, josta
    Sä kiistit. Nyt kosta!
    Rex Carolus vivat!

Ääni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta
hyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut.
Hän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän
hypähti pystyyn ja kuunteli.

-- Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen.
Mutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan
aivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.

Hän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.

Avattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle
viittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista
venäläisen talonpojan.

-- Kuuleppas nyt ukkoseni, -- puhui talonpoika. -- Olen usein
tavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa... Se
mies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on
kauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa
maksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän
meille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä
oli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin
petoja... Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän
silloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.

-- Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! -- huoahti itsekseen
Kraemer. -- Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.

-- Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana
tullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa
oli... Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo
reippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi
käynyt.

Yö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit
päiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle
he kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei
kukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt,
vaan upseerit kertoivat miehistölle:

-- Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.



Jalopeuranhäkissä.


Num Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat
jokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten
oppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa
beiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään
ja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.

Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi
sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua
kantoi:

-- Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme
totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista
hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme
ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta
ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei
ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä
ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule
minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet
sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei
heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen
helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä
tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ,
joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla
ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni
aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua
viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata
ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut
tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin
tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.

Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat
Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle
kedolle.

Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula
ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että
Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä,
puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.

-- Käykäämme tuolla linnassa, -- virkkoi hän palvelijalleen. -- Itse
olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni,
vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.

He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja
pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä
Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan
portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat
käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani
janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja
heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin
peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana
iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän
tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.

Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo
ja katseli sen raosta kuningasta.

Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein
olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka
niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan
katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla
telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni.
Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta,
vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut
sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi,
jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä
vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo
voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin,
että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen
aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle
joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta
tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut
mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta
saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei
tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa
sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä
Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä
rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät
edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta
lattialla.

Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen
on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.

Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle
pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa
mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät
mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan
sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle
messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja
katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.

-- Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? --
virkkoi hän. -- Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.

Nukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut
palvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut,
hiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.

-- Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?

-- Voi hankkia mitä puuttuu... jos ei muuten, niin miekalla.

Grothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi,
kultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille
virkkamaan:

-- Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla
neljäkymmentä korkoa sadasta.

-- Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat?
-- kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän
ymmälle, vaan vastasi sitten summia:

-- Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.

Mutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun
lievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi
hänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.

Kuningas virkkoi:

-- Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta
seistä siinä, missä luodit vinkuvat?

Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta
partaansa, joka uumeille asti ulottui.

-- Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni
lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle
opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä...
Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat:
elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi
touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta... Olisiko sulla
rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja
tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja
pyöveleillesi?

Kuningas rypisti otsaansa.

-- Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?

-- Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua
kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret
ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella.
Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat
jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat,
että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka
tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän
raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki
olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä
lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, -- ja häntä vastaan.
Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät,
onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja
nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja
kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana,
vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta.
Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä
tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala
tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi!
Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja
naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit.
Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job
tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis
itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, -- ja juuri sitä ei Jumala
koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään
koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei
ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen
viskannut, kuin sinut... ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen
ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut
niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne
ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.

-- Ja ketä ne ovat?

-- Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja
he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois.
He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin,
laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he
tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen
olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka
Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita
päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun
kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala
on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten
kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa
sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.

-- Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.

-- Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet
sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?

Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän
istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä
ympäri.

Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:

-- Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen
heläytti hatullaan messinkitarjotinta.

-- Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja... kuka on sanonut,
ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut,
ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?

Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.

-- Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua,
likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan
nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset
Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä,
jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki
viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut
pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi
ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! --
Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli
meidän kaltainen! -- Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat
he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta
tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa.
Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat
pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos
narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä
voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä
nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, -- silloin olet
koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi
vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla
punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.

Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.

-- Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään
tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, -- jos mulla ei ole arpia
nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua.
Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina
sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä
tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen
haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä
ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön
levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.

Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa.
Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan
kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan
vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta
jätti.

-- Elä sinä, kuole sinä, -- virkkoi hän, -- aina on taistelu sinun
ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.

Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan
edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi
rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.

Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja
kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä
kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian
kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä
varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä
taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut
ihminen.



Kuninkaanratsastus.


Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä
Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän
nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.

-- Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä --
virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen,
-- mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän
ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon
niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko
ne pyöreät vai neliskulmaiset.

-- Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! -- vastasi
Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. -- Kuningas,
hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene
lainattuja lantteja... ja niin eletään pienessä turkkilaisessa
kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan
kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on
tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos
joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei
lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha
rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten
ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä
tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen
majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta
saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät
Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles,
pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat
polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama
se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle
rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille
sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä
saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin
jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä
patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja
tupsuja... ja sehän on pääasia... Ja enkö itse ole ylhäisyyden
näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, --
puhtainta tukaattikultaa...! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka
sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita,
piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin
käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain
nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!

Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin
hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.

-- Mitä sinä siellä? -- kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin
kaulustan pystyyn.

-- Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä
hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan
täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.

Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi
pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:

-- Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias,
suuri, mahtava kuninkaansa!

-- Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?

-- Kunpa sen tietäisin!

-- Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja
kuninkaanrahat oikean.

-- Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa
lainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta
näet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.

Kansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun
tulelta.

-- Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin
ylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi
rupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat.
Usein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä
olemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.

-- Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään
olla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät.
Minäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa
juuri tuo nautinnontunne.

-- Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset
jalommiksi ja paremmiksi.

-- Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän,
ettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä.
Nimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, -- sama se! Epäilijä
ja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle
aamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta
rakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei
sellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa
ei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta
ja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka
kätkeydy rivien taa.

-- Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko
hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä
sotaväkeä?

-- Toivoo... ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee
valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä
tunne... Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua
koronkiskuria velihopeaksi... ja ellei olisi koronkiskureja, eipä
taitaisi olla ritareitakaan... Mutta kunnia ja kalpa, se on taas
toinen asia!

-- Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta
minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä,
mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.

-- Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.

-- Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa
olevia... Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa...
Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!

-- Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!

-- Minkä?

-- Ruotsalaiset!

Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat
tuokin vastakkain.

-- Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä
miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.

-- Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen
alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan,
ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun...
Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista...? Virastot
ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla.
Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta... Meillä
olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa
olisi niin lainkuuliainen kansa... ja siksi toiseksi, onhan hän
meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan
tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi... eläkä säästele noin
hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle... ja
pää pystöön, noin. Hyvästi!

Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä
lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys,
sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle
rummuttajalle:

-- Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja
tule minun matkaani basaari-myymälään.

Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.

-- Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä
aikoo hän tehdä rummulla?

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta,
alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja
peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi.
Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja
armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä.
Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa.
Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän
hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi
kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan,
hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon
hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset
palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa
ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän
taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren
vaatearkkunsa kannen auki.

-- Rakas ystävä, paras ystävä, -- puhui hän. -- Tämän tavattoman
hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä
käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto... Ja
sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit.
Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa... Katsos, omissa
jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta
kovilta tunnu... Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki...

Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.

Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa
pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen
teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.

-- Nyt menee soopeliturkkini! -- virkkoi Grothusen puoliääneen
kuninkaalle. -- Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän
majesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen
tusinaa karkeita soturinpaitoja.

-- Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken
sait, -- vastasi kuningas veitikka silmässään. -- Täytyyhän minun
lahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.

-- Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! -- huudahti
Grothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta
hullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa,
joka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.

-- Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua
tavaraa! -- huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.

Ja he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä
suljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.

-- Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, -- käski Grothusen.
-- Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan... ei
tee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille
koronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.

Mutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen
luona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua
ja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja
arvopapereita.

-- Sellainen vekkuli! -- kuiskivat he. -- Eipä ole mikään ihme
antelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa
oikeasta.

Jo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten
valossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas
saapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin
jääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa
vaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä
polvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas
Grothusenin puheille.

Tämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa
oli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:

-- Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja
Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa
Stralsundiin.

Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen
upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.

-- Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki... ne ovat
poisannetut, -- peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka
ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan
ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne
on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti
naisten suosiossa, ei hitto soi -- salvo honore, -- kukaan
kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta
puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata
tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki...

Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen
edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka
rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.

Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita
molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut.
Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja
hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että
Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs.
Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka
häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän
aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia
tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä
sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt
aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren
sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin
seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.

Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja
viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:

-- Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? -- kysyivät he. -- Jos se on
joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken
hänet latooni olkiin.

-- Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, -- vastasi Düring.
-- Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka
eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä
hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata...

Mutta itsekseen hän lisäsi:

-- Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa... Siitä siis tuli meidän
viimeinen taistelumme!

       *       *       *       *       *

Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen
keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin
päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran
luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta.
Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki
sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun
hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:

-- Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?

Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina
vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä
kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana
aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista
jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.

-- Teidän majesteettinne. Bin verliebt! -- puhui hän.

Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.

-- Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä,
kuin liehakoida neitosia.

-- Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti
että äidinäiti, ainakin voisi olla... Enkä häntä muuten tunnekaan...
Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän
majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.

Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli
numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän
sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:

-- Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin
taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli
niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä.
Siellä istui nainen ikkunan edessä... Ei, nyt teidän majesteettinne
laskee väärää numeroriviä!... Ne kaksituhatta guldenia, jotka
tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut... Niin, hän istui
siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti.
Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit
ja niistä kuvastui sanomaton lempeys... Hän oli varmaankin päälle
seitsemänkymmenen... mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään
niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen
läheisyyteensä... hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä
legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun
asioilla ohi kuljetaan...

-- Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha
sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo
holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös
olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.

-- Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän
majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin
heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen
yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä
vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys.
Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri... Görtz
on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut
Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin
kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt
ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje
vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.

Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille
kynän.

-- Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.

Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:

-- Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla
pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä
neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne,
mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee
lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire...

Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan
tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis,
käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja
hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.

Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka
myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa
työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja
ilmoitti:

-- Herra parooni Heinrich von Görtz!

Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään
kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui
Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne
rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta
herraa.

-- Sanokaa mulle suoraan, -- virkkoi Görtz viitaten päällään
kuninkaan huoneeseen päin, -- paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme
viimeksi kylpi?

Grothusen vastasi:

-- Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä
Demotikossa... Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää
vettä... Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen
kanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä
tarpeettomasti puhua ruotsalaisista!

Görtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.

Hieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi
hiljaa Müllern'ille.

-- Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen
minä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.

       *       *       *       *       *

Kun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen
huolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.

-- Merkillistä! -- virkkoi hän. -- Jos pudottaa lantin suuren salin
lattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin
alle.

Kuningas, joka ei vielä oikein luottanut tuohon vieraaseen
onnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä,
ja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan
hänen eteensä.

-- Sapristi! -- virkkoi Görtz. -- Sapristi! Jos tahtoo, että lantti
vierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.

Samassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi
kukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin
säikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle
ja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin
taaksekin.

Nyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.

-- Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti,
vaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi
voi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään,
mutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut
lattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On
olemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse
komentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten,
ruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa
ne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun
näitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi
muodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat
ruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan,
kätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää.
Suoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä
itsepäisesti kuin ennen seurasi onni.

Kuningas hyräili hiljaa:

    -- Kuinka siis tallataan
    Kannoin kuolemaan
    Nuo mettiset maan?

-- Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi
karkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä
sellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita
pikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa
koko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.

-- Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona
yhtään äyrinrahaa.

-- Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat
velkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja.
Eiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä
arvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?

-- Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se
oikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa
olla täplikäs. Muistakaa se!

-- Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä
rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan
oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo
tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi
nuolen takonut!

Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen
ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut
koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta
sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen
siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan
ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa.
Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten
rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen
välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski
muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat
ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan
syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu
saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat
sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut
kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään
arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa
kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin
talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla
halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse
upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee
tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan
hävitettävä pois.

Hetken mietittyään virkkoi kuningas:

-- Entä ehdot?

-- Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita
apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot
ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..

Kuningas katkasi hänen lauseensa.

-- Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani
saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka
sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon
Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua
väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.

Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.

-- Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää
vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta
raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja
ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne
näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea
Ruotsin suurvallan palosta... josta niissä jo silloin kerrottiin,
peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee
kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee
miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun
sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät,
tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka,
sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.

-- Se leikki on uskalias.

-- Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy
joka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin
taistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta
rakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin
päivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle
jää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni
rinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang
on minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi
mieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm
und Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!

Hetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz
unhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä
välittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.

-- Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.

-- No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut
jumalat.

Kuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla
äänellä:

-- Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!

Hänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon
hänen kasvoilleen.

Hätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo
ja viittasi torille.

-- Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin
käykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian
sulaa iloiseen nauruun.

-- Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut...
Siellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen
markkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi
rummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.

-- Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän
ympärillemme! -- käski Grothusen.

Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja
pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi
rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa,
jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä
oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja
kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja.
Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet
kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan
kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja
kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.

-- Kas, kas, -- jatkoi Görtz, -- kuinka översti jakelee pakanain
koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme,
mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo
kahdettatoista palvelemaan...

Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.

-- Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen
viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta
työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa
kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan
puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin
tuosta sinetöidystä rummustakin... Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja
ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas
palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa
pistänyt... Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.

Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla
liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.

-- Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin
kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi
kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki
nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.

Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien
paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin
miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan.
Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään
Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa
pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat
hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa
vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se
hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että
reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä
taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan
kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.

Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan.
Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo
vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin
kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan
ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten
häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo
hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti
sitä kohden lapsenkättään.

Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta
omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät,
olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan
vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan
ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä
enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli
hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä
likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää
näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta
olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja
hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan
tahto, sitä seuraan. -- Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja
levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta
jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli
takkinsa nappeja ja oli vaiti.

Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla
sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin
kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen
heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.

Hän kutsui rummuttajan luokseen.

-- Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on
vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen
luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt
on rumpu tyhjä!

-- Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.

-- Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen
kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne
preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen
meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle
ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin
Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon
tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi
rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja
vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!

Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen
vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen.
Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään
tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien
pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen
rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen
seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta.
Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa.
Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä
ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti
tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin
toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari
hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken
keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.

-- Siitä tulee tuima ottelu, -- virkkoi hän -- ja vasta kun hänen
majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa
kuninkaanratsastuksen päättyneen.

       *       *       *       *       *

Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja
rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla
Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin
rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat.
Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi
asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen
hyrskeen keskitse.

-- Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, -- virkkoivat soturit.

Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta
sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi
maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli
kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi
kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen
aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin
hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.

Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi
Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:

-- Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka
tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän
päivämme päättää.

Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän
reunushansikkaan ja vastasi:

-- Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä
ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni
pitänyt lämminnä.

Silloin paljasti Daldorff päänsä:

-- Kun minuun kuolinluoti sattuu... jos silloin haavojen repelöimä
ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin
joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille,
kiitollisen kumppanin siunausta... Ah, jospa voitto vielä kerrankaan
tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää
vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala
vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit
pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia
vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme
vain sen, että hän on meitä vastaan.

-- Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei
voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän
meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.

-- Ne ovat tosia sanoja! -- vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit,
jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet,
enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin
tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta
taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan
omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja
oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.

Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet,
liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä
paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa
kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä
vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä
saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:

-- Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja
tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat
hyvin käyttäneet aikansa... Eteenpäin!

Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä
ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta
ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja
hyökkäsivät vallia vastaan.

Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja
tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka
taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin
sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät
niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden
lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta
näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun
melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien
ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät
soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset
hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin
muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä
ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä
viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken
Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä
uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin
rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun
määränä oli sankarikunnia tai häpeä.

Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl
Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen
varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä,
iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni
Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:

-- Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin
armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle.
[Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]

Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään
itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi
vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään,
nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran
irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot
hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita.
Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen
sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret
häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa.
Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella
kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen
kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin
tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja
Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia
sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka
taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.

Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta
espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja
kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen
alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin
sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma
hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi
hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.

Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa.
Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi
repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta.
Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes
hän kaatui ja heitti henkensä.

Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana,
nostaneet eräälle kenttätykille.

-- Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, -- virkkoi hän, -- jotka
tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.

Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä
kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan
keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana
seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.

-- Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille,
niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän
koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut
repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi,
että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa
näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille
pehmeämmäksi kävisi...

Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs
kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa
kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja
joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä
Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana.
Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä
ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen
valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet
hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon,
jotka lähtivät peräytymään.

Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja
kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan
päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi
paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi
upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri,
kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään
ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa;
ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli
kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.

-- Kuka on tuo kaatunut? -- kysyi kuningas.

Ratsumestari Ridderstadt vastasi:

-- Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat
häväisseet... Se on teidän majesteettinne suosima ystävä... Se on
Grothusen!

Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui
hänkin.

       *       *       *       *       *

Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa
soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista.
Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin
kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla,
vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä
kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen,
ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että
jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.

Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle.
Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa,
Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä
vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin
nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen
lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla
purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se
ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta
sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin
käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän
näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi
lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui
kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra,
josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana
sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä
tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin
puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin
merilipun alla.

-- Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta
Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on
ammuttava!

Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin
hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan
vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella...
Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja
purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat
ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet
pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja
siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen
paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan
kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta
lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä
tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti
sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän,
ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas
Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei
tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin
eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta,
haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset
yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä,
joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet
hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton
kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle
ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa.
Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat
seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset
olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet,
että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin
ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä
sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."

Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen
hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä
helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja
sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön
ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut
kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että
viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän
seisoi kauan.

Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä
lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset
kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen
poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden
jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta,
ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei
katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen
ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan,
kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan,
rahattoman, vallattoman pakolaisen... mutta suurta, kuninkaallista
kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä
monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet
myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille
hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua
rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut
Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa,
mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata
sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän
aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa
olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten
salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan
itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa
Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle
uskollisina.

Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen.
Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin
kylmältä ja vieraalta.

-- Tämäkö siis on Ruotsinmaata, -- mutisi Rosen itsekseen,
astellessaan kaulus pystössä. -- Enpä sitä enää tunnekaan.

-- Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, -- vastasi kuningas. Ja
sitten hän lisäsi: -- Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan
muut tuntevat meidät!

Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä
kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja
ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan
kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo
kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen
välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet
vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle
silmilleen, itki salaa kuin lapsi.

Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän
matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi
ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut
mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla
terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea
rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä
sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta
juutalaiselta.

Sanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan
kouraan.



Ruotsin saaristossa.


Majapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä
vaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän
edessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas
oli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen
ja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne
kameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten
kärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet
soturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia,
joka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää
kantanut voittoisaa sankaria selässään.

Kappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka
katseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen
poskensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat
harmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä
ei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut
hänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi:
säkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita
rahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet.
Jotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja
hänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi,
mutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld.
Nuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman
Gyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies
juomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään.
Tuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon
lattiaa herättääkseen tovereitaan.

Kun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri
ravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua
kaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat
ikkunasta.

-- Kas, kas, -- huutelivat kurkistelijat. -- Jokainen arpi näiden
miesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista
palaavat sankarit.

Ja he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti
kömpivän:

-- Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi
Ehrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan
laskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille
leipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että
Brandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld
tyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen
merkiksi, että taas oli lähdettävä.

-- Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, --
napisivat toverit. -- Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat,
että on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty
paloihinkaan leikata...

Silloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä
matkalle.

Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän
tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän
aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä
rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet
lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta
joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän
pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta
huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin
sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois
joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi
kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei
hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta
leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet
syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo
ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja
tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli
soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti
pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä
ollut tavallinen varas käynyt.

Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui
vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan
seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan,
joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että
hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan.
Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan
kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.

-- Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon,
ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja
partani ja saapua kannelle.

Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun
taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.

-- Kotiinpäin, kotiinpäin... -- sopersi Ehrenskiöld ja tarttui
laivurin käteen. -- Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies,
sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa,
että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee
rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin
päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava
vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa
miekkaani... Kivet olivat niin valkosen näköiset... sypressit
seisoivat siinä niin välinpitämättöminä... Jos minut itseni olisi
siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin
raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa...

Laivuri vastasi:

-- Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on
luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat.
Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja
merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.

Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen
vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.

-- Täällä kylkiluuni alla on luoti -- puhui Ehrenskiöld, -- enkä ole
koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin
terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri
tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei
vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.

Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä
laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia
alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva
oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että
ne valahtivat korvain yli.

-- Armollinen herra, -- puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. --
Nyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky
painaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen... Meidän täytyy
kääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.

-- Niin, kääntäkää pois laiva! -- huusi Ehrenskiöld, niin että
kajuutta kajahti. -- Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi
mulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla
on hänen vaakunakilpensä... veljeni on vankina... ja pikkusiskot
ovat ikäihmisiä, naimisissa... Ne eivät nekään enää ole ennallaan...
pikkusiskoja ei enää ole... Kotia ei enää ole...

Niin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui
hän hänen takinhiaansa.

-- Ei, elä kuuntele minua! -- virkkoi hän. -- Jatka vain urheasta
entistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja
rehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.

-- Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen
päällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta,
mutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne
voivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.

Nyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta
ja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.

-- Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin
vain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä
kehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran
Ruotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on
mulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt.
Sen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.

Laivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän
tiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin
aivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi
olkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.

Silloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä
lyhdystä kaatui ja sammui.

-- Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!

-- Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä
keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.

Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja
sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen
ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että
laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä
parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.

-- Anna pois mitä sulla on! -- karjasi hänelle punapartainen mies,
ojentaen pyssyään. -- Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.

Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle
kerjuupussinsa.

-- Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut,
ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi
sulle käydä kalliiksi, mies... Minä olen kuninkaan upseeri...!

Empien laski punaparta pyssynsä alas.

Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä
karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui
sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin
käärittynä ja kainalosauvat vieressään.

-- Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta
kimeästi vihlovalla äänellä. -- Kiirehdi työtäsi, välemmin!

Punaparta vastasi:

-- Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi
ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan... Hei
mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi
sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko
ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi
Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän
päällikkömme!

-- Nimeni saat tietää, -- vastasi Ehrenskiöld, -- jos ensin hankit
mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä,
mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä
eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät
jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä
maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin... vaan
kaikissa tapauksissa, minä olen kotona... Olen kotona! Hengestäni
luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta
ruotsalaiselle luodolle.

-- Se on kohtuullinen pyyntö, -- vastasi Gatenhjelm.

-- Mutta kiirehdi, kiirehdi!

Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.

Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja
laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin
hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi
polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi
poskensa sitä vastaan.

-- Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, -- kuiskasi hän, -- sulle,
joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin
kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!

Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä
poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.

Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin
rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa
palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.



Marstrandin kirkossa.


Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs
kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa
laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.

Martti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään
ja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.

-- Hän on vähäkuuloinen ja vanha -- virkkoi kansa. Vanha Martti
vastasi hiljaa itsekseen:

-- Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei
unhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko
elämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa
maannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän
oli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän
tänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen
elämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on
linnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te
vain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän
toimia.

Hänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti
niin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven
jälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki
käsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti
siihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa
miltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.

Oli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten
päällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra
Fredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen
rukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa
puolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi
vieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku
näytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain
vormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat
alimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä
katkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot
avonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.

Hän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli
päättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:

-- Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!

Pappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla
innolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta
kun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla
kätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen
kuninkaan puolesta.

Silloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa
rupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten
kalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän
rukouksensa loppuun asti tyynesti luki.

-- Jos et muuta osaa rukoilla, -- kiljui Gyldenlöw, -- niin takaanpa
sulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.

-- Vielä mulla on vähän lisättävää.

Alimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset
kävivät äänettömiksi kuunnellakseen.

Silloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta,
noiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa
ruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat
takasin hänen saarensa.

Gyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa
hansikkaillaan.

-- Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella
häpeäjakkaran vieressä! -- käski hän.

Kaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon,
niin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi
Baggen eteen.

-- Minä uskon, että sinä olet hurskas mies ja että tämän olet
ymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon
antaa, jos kadut... Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et
voi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti
ja perhe... Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan,
kunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän
kerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte,
olette sanani kuulleet!

Bagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita
kohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi
seurakunnan puoleen.

-- Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu.
Ja minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin
nousta.

Gyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen,
mutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja
kaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.

Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän
sillä oikeastaan tarkoitti.

-- Minä kadun -- puhui hän, -- että olen liian pitkälle lykännyt sen
rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.

Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja,
rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja
heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin
kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän
saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.

Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa
eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen
ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina
välissään linnaan päin.



Katrinuska, eukkoseni...


Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan
itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee.
Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu
Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin
ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta
ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi
toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria.
Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi
lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman
kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua
rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin
niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa
kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut
hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa
ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina
saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä
kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen
päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan
soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan
rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä
näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja
sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät
partansa.

Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet
ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka
katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli
maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli
jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita
pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla,
jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle
orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti,
että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan
ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin
silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän
oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia
ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi
astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa
viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana
hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot
soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin
tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän
oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä
tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.

Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja
jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan
ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet
kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se
oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään
pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin
vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen
sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä!
Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena
paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka
nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin
nurkkaan.

-- Aleksei, -- käski tsaari, -- sinun tulee tänä iltana olla
isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.

Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä
seisovaa miestä korvalle ja huusi:

-- Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka
tarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä
istuvat, korvatelli on.

Korvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina
ajutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella
puolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo
puoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko
juomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt
kuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä
oli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja
kapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman
katse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella
hymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:

-- Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan
uskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja
hänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet
häpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin
nuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta... siitä kiitän
sinua.

Wjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin
polvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:

-- Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.

Tsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli
hänen jälkeensä.

-- Hänkin! Toisinpa olin odottanut.

Hän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko
illan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle
yksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten
varatulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja
kääntyi Aleksein puoleen.

-- No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, -- vielä
kerran! Ja vielä. Nouse pystyyn -- pikemmin! Ei, istukaa te muut,
sinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta,
että munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua
ja kiinnittää sinuun toiveensa?

Aleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä
puistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja
vanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin
isä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas
sormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.

-- Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä
odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset?
Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi
marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin
niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin
olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä... Mutta kuka voi sanoa
tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt
juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka
suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te
tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän,
jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni,
mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?

Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa
käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen
toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen
naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet
sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin
talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka
reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he
pelkäsivät henkeään.

-- Katrinuska, lapsueni... Milloin vain koko Euroopassa lyötetään
muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina
narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin?
Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja
johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja... Sinnekö siis meidän molempain
tuli ehtiä, vaikka eri tietä... Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä
nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on
kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua
vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!

Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar
hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun
nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:

    -- On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit,
    Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy.
    Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa
    Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.

-- Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että
on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän
siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä... Rakastaisiko hän minua?

Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön.
Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo
arvomerkkejä rinnassaan.

-- Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka
kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari,
kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit
näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi
taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme
vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä... Minun täytyy
totella sinun hallitsijakäskyäsi.

Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:

-- Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen
kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä?
Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.

Kun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa
tinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti
vaahtoavalta viiniltä.

-- Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, -- virkkoi Mentsikoff. -- Hän
pesi kätensä omassa sydänveressään.

Tsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen,
ja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan
suki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:

-- Hän ei minua rakastanut... hän ainoastaan pelkäsi... Katrinuska,
eukkoseni!



Pimeässä joulukirkossa.


Oli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja
tarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli
tehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen
kankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän
kylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli
tavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja
vihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä
aikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset
ajoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät
nähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat
tarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan
väliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan
ja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin,
silloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.

Oli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän
puoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja
kellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka
punertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin
taloudenhoitaja Trulsson.

-- Uskotteko hänen tulevan? -- kysyi muori hätääntyneenä. -- Hän
oli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä
ole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää... Selkäänsä hän
tarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja
silloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.

-- Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan
jälkeen, -- vastasi Trulsson ystävällisesti -- ja siksi tänne
ratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan
ei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun
luulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä
isäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja
sanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin
kasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa
ylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä
talaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä
hienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista,
neljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä
tupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut
ja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi,
että tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla
ei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea
työhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin
seisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee
Görtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän
maailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.

-- Köyhyys pakottaa säästäväksi, -- mutisi muori karkeasti. --
Tällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten
viime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää
miestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin
renkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa
viisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri
päälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi
mentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole
pappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria.
Hevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin,
olen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan
nimessä, sanokaa, että hän tulee!

Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.

-- Hän tulee! -- vastasi Trulsson. -- Kuulen askeleita ulkoa.

Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä,
repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli
ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä,
enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen
tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli
otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.

-- Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, -- komensi yksi
sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.

-- Täällä ei ole mitään, ei mitään! -- vastasi eukko liikahtamatta.

-- Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä
tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.

Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori
käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen
katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna
niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:

-- Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime
talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle.
Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa
hädässä olkaamme kaikki ystäviä.

Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja
kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja
ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka
luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.

-- Elkää vain rähiskö hyvät miehet! -- kehotti heitä Trulsson
isällisesti ja ystävällisesti. -- Niinkuin talven pakkanen on
tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää,
tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.

Puhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän
erityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson
puhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen
selkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja
jatkoi:

-- Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö
ennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on,
lähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja
suuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään,
kuin muut kultaisessa komeudessaan.

Muori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja
edestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas
kääntyi.

-- Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi...

-- Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme
ei kukaan voi kieltää.

Hurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät
kätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja
pannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.

Muori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa
syrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä
luonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla
hän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: "Anna
meille meidän jokapäiväinen leipämme", katkasi muori yhtäkkiä hänen
puheensa.

-- Ei enempää! -- virkkoi hän.

-- Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?

-- Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan
käsivarteen ja veti hänet eteiseen.

-- Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? -- kysyi hän
niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei
olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.

-- Niin sanoin.

-- Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä
tulisi parempia ja suurempia.

Trulsson nyökäytti päätään.

-- No niin, seuratkaa minua! -- sanoi muori ja he lähtivät ulos
talviseen yöhön.

Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain
yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu
pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli
vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan
ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.

Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä
pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain
kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi
pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja
hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset
olivat vähentyneet.

Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi
siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja
pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet
erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja
pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja
tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän
tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi
Trulssonin ja hän pysähtyi.

Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan
turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen
ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli
noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua
tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana
tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?

Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei
hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.

Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa
tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut
hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla
seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää
lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää
eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.

-- Jumala meitä armahtakoon! -- sammalsi Trulsson astuen tupaan. --
Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!

Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut
muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa
nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden
pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota
ja siinä oli rautaset kädenpitimet.

Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin,
jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen
selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori
tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen
ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa
kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle.
-- Mene nyt takasin pappilaan -- sanoi Ingebritt-muori, -- ja istu
isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni
täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä
kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun
toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.

Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän
mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan
järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen
hoidettavaksi.

Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin
tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten
kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani
alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti
puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa
kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä
oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia
eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan
vaiennut.

He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään
Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään
kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä
enemmän.

Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet
vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot
tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt
suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa.
Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei
virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli
lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.

Silloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan,
mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida,
tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt
kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen
kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa
valossa.

-- Eilen loppui rukouksemme -- virkkoi hän -- sanoihin: Anna meille
meidän jokapäiväinen leipämme. -- Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein
kuiskahtaen: -- Anna meille meidän syntimme anteeksi!

Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon
kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori
arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.

-- Onnettomuus tekee ihmeitä, -- virkkoi hän. Ja kaikista
kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi
valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.

Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi
ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa
pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin
käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun
esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes
arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.



Fredrikshall.


Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä
talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja
sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset
iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan,
jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin
viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen
pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli
ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä,
avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai
pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat
neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat
kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit
ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa
ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut
pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja
vietetty kotilieden ääressä.

Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla
tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka
marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden
kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli
kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja
ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että
hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa
sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat
pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti,
ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja.
Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa
kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin
kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan
rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan
äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia,
joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä
voitaisiin toteuttaa ja käsittää.

Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä
lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin
raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään
runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen
nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian
hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän
näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina
yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt,
kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia
teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se
käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan
välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa
kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän
piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa
tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä
jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina
helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä
syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan
edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt
päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä
sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen
mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi
Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä
seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta
isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut.
Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat
rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden
suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia
talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat
viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen
linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka
mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät
tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina
saapasvarressaan... Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä,
heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja
valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin.
Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut
hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei
ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista
tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten
kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson
kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes
ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas
itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden
ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten
ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan
sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen.
Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se
heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta
mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa
hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa
istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka.
Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja
pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin,
kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten
virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen
sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs
harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin
viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan
tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi,
kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja
papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa
viinin asemesta.

Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin
tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita
toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja
noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia.
Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan
heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen
kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan
jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain
joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla
kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu.
Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin
kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa,
vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen
neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten
venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän
puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita
juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli
heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi
tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten
joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui
professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten
risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin,
johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin
vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena
ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa
porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja
kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan
saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla
Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan.
Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä
ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut
matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat
pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat
hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä
avomielisemmäksi.

-- Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin
ennen koskaan, -- virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. --
Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy
omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään?
Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää
poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla
on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen
hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo
kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna... kenties
tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu
hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa... Kenties hän
juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi
on uneen uuvuttava sankareista suurimman.

Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja
silmät surumieliset, taputti häntä olalle:

-- Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme
kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän
kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä
mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin
valtakuntaa... Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme
ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta
toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei
koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun
olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen
juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin
yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan
meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän
uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo
voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.

Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina
hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.

-- Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa
arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan
lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla
valettu...

Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin
annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat
istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni,
kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain
alla.

-- Kas niin, poikani! -- huudahtivat he hänelle ja taluttivat
hänet käsivarsista vankinaan ulos. -- Koska niin kauniisti osaat
puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä
läheisyydessä, missä luoti vinkuu... Nytpä saimmekin oikein kelpo
saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä... niin,
ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!

-- En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä
sotamieheksi! -- vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti,
mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. --
Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!

Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin,
jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia
tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt
vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin,
kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet
itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten
ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen
kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja
telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten
valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies,
ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja
kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa
heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli
Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki
Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja
virkkoi:

-- Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen
nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi
rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole
jäsenissään.

Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän
Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis
silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.

-- Minä olen haaksirikkoutunut raukka, -- kuiskasi hän, sekottaen
puheeseensa oppinutta latinaakin, -- siunaisin ja kiitteleisin, jos
saisin hyppysellisen nuuskaa.

-- Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, -- vastasi
Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun
iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.

-- Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! --
kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä
pikimmittäin kuljetaan.

-- Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä
kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt
vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, -- niillä oli hän
silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään
nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat
pahoja.

Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan,
lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan.
Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon
ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen
kirjoitettuja poikia.

Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että
Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun
rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen
talari ja kokoonkääritty paperi.

Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että
näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä
kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:

-- Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota
kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä
Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten
Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät
Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.

-- Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! -- huudahti
Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi,
jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja
polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli
lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun
hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se
olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.

Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan,
kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä
maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan
yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta
koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.

Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä
jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään
rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä
poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan
ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt,
olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi
jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät
hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän
myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan
uskaltanut häneen koskea.

Vaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja
aprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi
tahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei
voinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui
pääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja
rakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki,
osotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet
pois.

-- Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän
sen... Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka...

-- Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! --
vastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä
tarkastuksen piti alkaa.

Kun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet
paikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun
hän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:

-- Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki
haprasta ja pehmyttä.

       *       *       *       *       *

Eräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan
vuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä.
Arojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten
tupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit
tätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt
marssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat
kummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset,
rotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat
öisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia
ruotsalaisia.

Lunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan
valon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin
kalliosärmiin.

Siellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita
viisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset
länsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät,
kuiskasivat toisilleen:

-- Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme
näistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme...

-- Kiskokaamme siis, -- vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja
vaikeroiden.

Taalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä
pyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat
napisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän
rintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa,
sillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta,
oli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.

-- Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. --
Jos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te
heti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri
miehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että
koskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin
kuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni
vuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!

-- Rikkaaksi Fuchsiksi, -- vastasivat soturit kaikki, ja heidän
piirteensä kirkastuivat.

-- Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi
Fuchsiksi... Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka
voi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.

Ei kukaan astunut esiin.

Silloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja
piti seuraavan puheen:

-- Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole
muuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus
kantaa korkoa? Koettakaapas! -- Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja:
ei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä
Schlippenbachvainajan yönuttu... Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo
Schlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle
sekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta
omaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin
kallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta
talarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis,
kuulkaa. Omaisuutta:

    Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria,
    Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni
    Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani,
    jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi,
    kaksituhatta talaria.

Piru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin
sitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi,
on?

-- Se on varmaankin överstin sotateltta! -- vastasivat soturit.

-- Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen
ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme
siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan
tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee
toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko
sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla
todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria.
Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi,
ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa
ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette
sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin,
vaikka vatsa vähän kuriseisikin.

-- Eläköön, eläköön rikas Fuchs! -- niin kaikui nyt rivejä pitkin,
mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät
kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean,
ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä
karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.

Se oli kuningas.

Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat
pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse
hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja
suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien
kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä
poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle
vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen.
Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat
hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne
kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa
ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat
muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu
huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja
sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle,
käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.

-- Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan
puskemalla tapella, -- virkkoi kuningas. -- Miehet sellaiset
kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat,
haudattavat kultasiin arkkuihin.

Marski Mörner vastasi:

-- Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä,
jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne.
Hirtämmekö heidät?

-- Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä
ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien
tehtäviin.

Mörner laski äänensä matalammaksi.

-- On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken
rovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista
ruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi
vaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.

-- Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole
tilaisuutta ruveta tutkimaan.

Mörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun
kuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen
katajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja
virkkoi:

Eräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni
narreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.

Luxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka
kitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.

Silloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:

-- Miehistö näkee nälkää.

-- Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.

-- Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.

-- Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja,
voi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.

-- Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä... mutta siellä
kotona... Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan
Korkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset
masentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava,
taistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.

-- Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi?
He niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä
kestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin
minun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän,
että minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon
totuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?

Näin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön
takinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan
kuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut
maailmassa.

Düker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti
istuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella
pienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli
käynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin
puettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui,
ajattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä
sotilaittensa suojaan.

Mutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä
päivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja
halonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan
nukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä
pitivät vireillä.

-- Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa,
-- ajatteli hän. -- Viisikymmentä tukaattia on maassa
Kynttilänjalkakoivun juurella!

Hän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti
kuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen
viereensä.

-- Mikäs miestä vaivaa? -- virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti
häntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän
näet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään.
Ota kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi
valaistaksesi... ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin
runsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä
syödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan
antamia lahjojaan.

Tolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta
vielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.

Kun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän
Kynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan,
palava pää alaspäin.

-- Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, --
virkkoi hän sotamiehille. -- Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä
että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina
murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen
laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta
ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös,
olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn
tämän puun rungon kimppuun.

Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.

-- Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin... En ole koskaan nähnyt miestä
uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän
elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää
ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada
häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana
hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja
itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään
aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä,
kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten
hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman...
Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle
maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana
uppoaisi multaan...

Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:

-- Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!

Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta
Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen
ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:

-- Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän,
tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon
ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa
liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon.
Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan
ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista
kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden,
ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään,
niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut
esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen
kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne
käsiraudat, herraseni, -- siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa
muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies,
joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu
mutta niin kauan kuin _hänen_ nimensä elää, elää minun. -- Ja silloin
käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille
ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan
ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei
olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin.
Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja
pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa,
huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta
poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea,
joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset
ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen
mulle sateisena yönä yösijaa... he vanhenevat, he käyvät valkeiksi,
mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin,
me kutsuimme häntä sinuksi. -- Niin tulee käymään. Ja aina kun
matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra
toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. -- Sen viereiseen peltoon
on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa
lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! -- Ja silloin vastaa
toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!

Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa
kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen
taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.

Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille,
että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli
käynyt kalpeaksi kuin vainaja.

       *       *       *       *       *

Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan
reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne
siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa
sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli
usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön
yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata
vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin
ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa
työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä
voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo
unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa
vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen
muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen
väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin
ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt
uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä
päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto
hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli
kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon
hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki
kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen
katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.

Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä,
jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun,
sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: -- Kolmesataa...
kolmesataakahdeksankymmentä... yhdeksänkymmentä...
yhdeksänkymmentäneljä... neljäsataatuhatta riikintalaria! --
Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten
voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän
perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa
levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee?
Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut
erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet
nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen
ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille
sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät
koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala,
jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky?
Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan
vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä
hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla,
joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä
sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän
toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi
ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi
hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa.
Ankaruutta oli hän käskenyt... ei koskaan tietensä mitään väärää.
Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään
seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien
tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka
kädessä.

-- Miekka kädessä! -- Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli
tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. -- He väittävät,
että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä
henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu
keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas
siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu.
-- Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä
sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut
silloin kuoliaaksi!

-- Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, -- sanoivat soturit, kun
näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.

Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:

-- Ei vielä!

       *       *       *       *       *

Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi
sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli
mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän
penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä
oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja
aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen
arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin
oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa.
Hän luki:

-- Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on
se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi.
Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin
hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla
ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis
ja samalla sielu tuntee... Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen
luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset
osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen
yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin
osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän
ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä
samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin
jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu... Syy, miksi Sielu on osallinen
molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan
lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun
ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun
välityksen kautta... Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi,
on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta,
joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä
eri tavalla...

Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:

-- Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka
taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei,
elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa,
jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun
jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen
koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi
vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän
ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus,
täydellinen tyydytys... jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi
tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää,
mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä
pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset
sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen
ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta
tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko
ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei
ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä,
joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka
paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!

Mörner vastasi:

-- Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa
väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme
kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi,
niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan
vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös
joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu...

Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia
sinetillä suljettuja kirjeitä:

-- Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla
todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä
aseen kädestä.

Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt
kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä
miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin.
Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen.
Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt
valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella.
Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa
matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen
sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi
tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.

-- Vastaa minulle rehellisesti! -- virkkoi hän hetkisen ääneti
oltuaan. -- Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita
taistelussa... vaan jos kaikki käy meitä vastaan.

-- Täytyykö minun vastata? Käskettekö?

-- Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?

-- Ette yhteenkään.

Rummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat
jumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:

-- Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa.
Päivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta
Jerusalemiin.

Kuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen
aivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat.
Sillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten
se muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista
jalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa
ikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:

-- Se teksti on mulle rakas... Mutta kansa levitti vaatteita tielle
ja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja
kansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä
kulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu
olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!

-- Niin, niin, armollinen herra, -- vastasi Hultman melkein
kuiskaten, -- niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin
oikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään
taivaalliseen Salemiin.

Silloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo.
Paljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka
olivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua
pukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.

Koko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun
aurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle
ja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.

Tolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa.
Ranskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot
kädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja
ja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja
vastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin
rautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja
holvien rautaportteja vastaan.

Nähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat
linnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja
ammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta
ja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi
Tolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse
kuninkaan suuren hatun ja pienen pään.

Kaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen
toverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin
lähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla
kuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat,
pysähtyi hän.

-- Ihmeellistä, -- ajatteli hän. -- Näiden vallien kupeilta kaatuu
joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi
mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan,
ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista
sanaa: Me emme tottele!

Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa
itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut.
Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi
hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois,
olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan
ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain
vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän
veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä
kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan
ja vuodattavan verensä, -- mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna
liipasimella.

Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä
ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä
kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse.
Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan
iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle
ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan
ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle.
Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:

-- Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen
viime aikoinaan... Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua
seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla
nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia
jälelle entisajan miehistä...

-- Jumala, armollinen Jumala, -- huokaili Tolle Årasson ja keinui
edestakasin pyssy sylissään.

Hän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan
nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka
oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.

Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja
kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan,
kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret,
joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja
virkkoi:

-- Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten... Räjähdyskuulat
ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta
sotamiestä.

Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi
sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan
paukkeeseen.

-- En koskaan! -- sopersi hän. -- En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies
sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä
tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai
kaatua itse. Mitä minä tukaateista... Hänen _henkeäänhän_ tavottelin...
ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö
ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua
kuninkaan.

Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja
kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät
pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet poikani? -- kysyi kuningas. -- Käy vain
eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.

Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa
kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta
astumaan alas.

Kuningas vastasi heille:

-- Elkää peljätkö!

Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja
alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja
risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin.
Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön
juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä
takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan,
joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon
ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan
tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin,
eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen
vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin
takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista
jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt
noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan
luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi
pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.

Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti
autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen,
piiloutui hän suojavarustusten taa.

Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla
ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan
vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa
raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata
vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään
jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja
rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan
lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin
kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa
kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.

Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle
Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet
ristissä.

-- Tämä on sellainen yö -- sammalsi hän itsekseen -- jolloin taivas
on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena,
että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta...
koettakoot piiloutua... olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai
sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa...
Sankari... kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka,
kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja,
sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi
tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi
ja sankari nojaa päänsä mullikkoon... ja makaa siinä sovinnon
saaneena...

Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen
rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen
konstapelin puhuttelevan sotilaita.

-- Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän
etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo
vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä
poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin
lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa
tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.

Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti
sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa
kohden.

Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta
liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli
syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja
saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:

-- Olin aikonut tappaa tuon miehen... ja nyt tahdon pelastaa
hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut
hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista
palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.

Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti
häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän
ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas
se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.

Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä
yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden
rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia
savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin.
Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta
itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän
laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.

Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei
muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan
hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän
tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan
ukkoset tuntureilla.

Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa
eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten
saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa.
Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.

Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi
kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen
valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli
pantareunainen sotilaslakki painettu.

-- Kuka on tuo kaatunut? -- kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti
Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta
kyljeltä, mitään kuullut.

-- Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, -- vastasi
jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti
katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti
polvilleen painon alle.

Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja
lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja
puhkiammuttuja ohimoitaan.

-- Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! -- huudahtivat kantajat
ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.

Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi
luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit,
saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita
käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.

-- Suuri, rakastettu kuninkaamme!

Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli
oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.

Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen
samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä
oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun,
joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.

Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle
ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat,
saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki
tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä
huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä
vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä,
myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat
pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle
ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota
synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa,
jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen
kuninkaansa vieressä.

Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi
vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina
riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän
tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille
haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen
siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka
multaan olivat kaivetut.

-- Nukkumaan, nukkumaan kirottuina...! Miksei päryytetä rumpuja?
Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla
itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit
ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan
ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!

Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka
hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut
sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa
kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.

Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa
leimahti hänen sielussaan.

-- Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat
pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita
kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun
sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin
yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa
kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon
muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat.
Taikka... mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä,
taidoton mies... Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä
minun siis täytyy uskoa... Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla
pimeydessä.

Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun
vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa
iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti
tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.

Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa
saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä
kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että
kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan
puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.

Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun
oksia sivulle.

-- Tuo miekka...? -- kysyi hän itsekseen. -- Oliko se paatunut,
niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon
ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka
oliko...

Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi
käheästi:

-- Tuo miekka... ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö
minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne
mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin
syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.

-- Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.

-- Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!...
Vaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia
vastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin
kuolla?... Hän uskoi asiansa oikeaksi... Sellaisille uskoville antaa
Jumala anteeksi... Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!



Kuinka Görtz vangittiin.


Görtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin
revon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli
pääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana
miehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä
monta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan
nukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha
käsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan
oikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti
sai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän
ankaralla äänellä seuraavaa:

Sinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi
ruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa.
Ranskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin
prinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen
vieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi
veitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa
ja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti
vahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja
ratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin
kuningas oli kaatunut.

Siihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon
jalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari
kuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin
vaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin
olivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa
sen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä
kauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä
ympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä
hetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.

Kun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit
neuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja
ympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta
tulisoihdut kädessään.

Bomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra,
meni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja
koko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli
Björnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja
kekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana
pitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he
olivat ehtineet matkalle.

Pihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti
Bomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me
olemme matkalla pyytämään Görtziä.

Silloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen
että käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni
suorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt
on?

He vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti
ehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.

Kun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän,
kohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka
ratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.

Kun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä
Bomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa:
Luuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?

Mutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen
pikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on
minun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.

Kun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut
totta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään
sangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa
kuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.

Ja minne on teillä matka? kysyi Görtz.

Bomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän
hänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin
että hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän
sukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita
rykmentilleni, sanoi hän.

Görtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli
hänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?

Björnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin
yksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin
erään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin
tavaroita.

Bomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin
iloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja
samassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että
meidän nyt juuri täytyy palata, -- ajamme vain ensiksi Raballseen
hankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin
hyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan
meidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.

Kun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän
todellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja
arvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen
olisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti
kulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo
jumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa
muissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä
olemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä
hautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että
Pihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai
pelkkää kiittämättömyyttä.

Koska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä
kertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta
valhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä
hullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.

He eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella
maantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte
ajaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in
pappilaan ja syödä illallista minun seurassani?

Tästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä,
mutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan
sellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.

Görtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja
yksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei
hän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos
hän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää
hänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen
onnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia
hevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin
runsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen,
joka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi
palvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi
supattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa,
vaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja
lupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi
levänneen hevosen.

Bomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin
taluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja
hyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin
ajaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata
kirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.

Oli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan,
johon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka
piiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään,
kun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että
heissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat
iloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.

Pitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua
väsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin,
ettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan
ulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa,
jonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta,
ottivat he jokainen pistoolin mukaansa.

He olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät
sitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi
Bomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä
nyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.

Rovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja
harvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn
lattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra
överstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan
suuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö
piru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin
hänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut
syömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin
tuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee
ja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat
savupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi
pannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.

Bomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa
nyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten
houkuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä,
hiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki
saadaan lukkojen taa.

Pihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja
veljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa
salasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa
hommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille
lasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta
ystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat
olleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin
ja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän
itkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään
tällaista!

Sillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata
tukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen
saamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai
hän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä
tiesi.

Hiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa
olevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista
viiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.

Silloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja
Bomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt
huutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme
arvata!

Pihlgren meni nyt taas ulos, sieltä pimeästä kalastaakseen valheen
koukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat
huoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä
herransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti
taitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle
päin.

Satoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille
ruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta
suurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi
tuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin
ylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä,
eikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr,
niin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko
olla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki,
översti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.

Mutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.

Nyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi
hetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän
vihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.

Silloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan
poikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo
kiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena
Pihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä
"mein lieber Herr" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä
kauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties
jalompi, parempi, urheampi... kentiespä viisaampikin... niin
parempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan
ollut. Sillä se on kuitti.

Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.

Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.

Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään
ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka
oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa
suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on
paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi,
lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä
veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme
työhömme.

Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki
ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin
istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään
varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä,
ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika
siirteli pannuja noille kylmille liekeille.

Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä
pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin
oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat
märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä
rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.

Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat
Görtzin luo.

Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.

Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit
nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta.
Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.

Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että
herra salaneuvos on vangittu!

-- Kuka -- minäkö?

-- Nii--in.

Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti
sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut?
Elääkö kuningas vielä?

Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.

Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä
kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin
hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään
myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.

Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon
Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut
hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä
ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on
ruotsalaisten kuningas!

Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen
silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli
lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin
haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa
penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka
suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.

Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan
hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin
kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi
vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen
lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä
taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja,
mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan
riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi
lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja
viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei
Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet
kärventyivät.

Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et
ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin
valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.

Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi
kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan;
tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka
oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna,
nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä
äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää
paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista
ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi
miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan
velvollisuus tarjota lohdutustaan.

Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä
puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua
että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te
ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.

Rovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen
ruhtinaan suosioon.

Görtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä
tyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa.
Jos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin
saakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.

Silloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain
kysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava
pöydälle.

Bomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin
puolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä
ruokapöytä.

Kun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle
kelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja
Björnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet
antaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen
lautaselleen. Sana "ylhäisyys", jota oli käytetty Raballsen
veräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai
salaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?

Görtz säikähti pahasti: -- Viiniä... on!

Sekä keltasta että punasta?

Molempia... On kyllä!

Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu
ymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja
myöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään
punaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta... ja
sitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.

Rovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita
ja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän
viereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske
mulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen
erityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen,
toverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.

Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei
jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen
leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta
luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan.
Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole
syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé
avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale
kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on
oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille
sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin
herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy
kiinni ruokaan.

Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta,
vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan
yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole
kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra
översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka
sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko
Ruotsin valtakunnassa, niin, ei...

Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.

Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa
ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli
usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut
koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran
kanssa.

Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään
ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään,
söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat
sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti
Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille,
mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin,
kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli
tartuttava.

Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz
otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin
viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas
jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki,
mitä hän sinä iltana söi.

Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja
tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme
saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta
ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu
suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä
ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee
varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.

Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita
tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.

Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli
eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä
rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut
Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan
eteisessä ylöskäärityin hamein.

Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti
pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin
täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin:
Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen
juomaan on mieltynyt!

Amen, amen, sanoi rovasti.

Niin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän
ja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode
laitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa
ja silkkiliinaan käärityltä papereita.

Görtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit
eräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua
rovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa.
Siitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään
Görtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te
olette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta
jos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!

Kutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.

Minä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla
toimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän
tulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää
saappaanne...

Piika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten
kielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta.
Vihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen
nytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli
yhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.

Jos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää
hyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi
Bomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen
pakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli
tavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa
itsekseen:

    Le rideau descend. Je sors,
    Je sors d'une grande tragédie;
    le héros et sa belle patrie,
    les amants malheureux sont morts.
    Allons nous coucher, c'est fini!
    Allons nous coucher, c'est la nuit!

Niin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin
huomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita
viemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana
Tukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä
vangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin,
Norjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin
uskoa.

Sen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku
palvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja
rehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin...

Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan,
kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin,
iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te,
Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen... und
leben sie wohl!

Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että
hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja
ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten
vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld
sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin
sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa,
hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.



Sankarin hautasaatto.


Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä
talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun
ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin
kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan
päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot
kädessä.

-- Hyvää iltaa, toverit! -- virkkoi hän. -- Ei ole tulija
vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin
lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa
katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.

Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja
heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan
partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan
samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen
välissä.

Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi
hammastensa välistä:

-- Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni
Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa
se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja
hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te
löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet
kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen
viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?

-- Nyt rupeavat hautakellot soimaan! -- virkkoivat palvelijat ja
kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen
heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. -- Kuulkaa,
kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!

Duval vastasi:

-- Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset
vielä taistelevat... Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin
erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä
rekeen arkun peitolle... Ammottavathan aukinaisina vielä veriset
haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan?
Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet...
Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!

-- Ja mitä teille vastattiin?

-- Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä,
ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan
voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata
toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat
epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat
toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita
olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla,
mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan
yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen
ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi.
Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle
ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan
pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee
sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja
se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja,
millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä
luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara
siltä hänen otsallaan, -- eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään
kiviä... Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä
vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.

Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.

-- Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?

-- Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki
laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla
päivällä... Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset
matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos
ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten
hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa
ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä
joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen
kelloa...

Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät
lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin
valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän
puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen
ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele.
Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että
hampaat osaksi olivat näkyvissä.

Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli
pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan
sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka
päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella
pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa
henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin,
mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä
vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä
Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä
tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut
ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen
hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut
kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi
sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä
sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen
soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt
liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.

Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki
juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan
saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja
pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan
joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja
ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa
olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä
Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä
valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita,
ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.

-- Liikahtamatta ne seisovat, -- ajatteli hän. -- Mutta sehän onkin
luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan
ja ihmisten hylkäämä erakko... sankari!

Kun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa
porvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta
hoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben.
Hän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli
kyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä
huomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi,
että se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin
kulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet.
Hänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja
maamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita
portaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:

-- Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten
muisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea
vapisevaa käsivarttani.

Mutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet
kuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja
ikäänkuin itsekseen:

-- Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin
yksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce
et decorum est pro patria mori!

Tulen hohde valaisi ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa ja kirkon
tornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista.
Askel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi
käyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa.
Norrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku
Karinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti
ne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin
tammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista
maan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa,
seisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen
miehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin
kaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa
siitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään
itkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat,
että vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He
tunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.

Tuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli
rakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille,
loisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen
teräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen
tarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin
takkiin.

-- Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut... On
kuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin
soitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä
iltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta.
Tämähän on nyt se odotettu voittokulkue.

-- Entä voitto?

-- Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin
Jumala löi hänet kuoliaaksi.

-- Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.

-- Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän
oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa
epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa
vastaan?

Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä
erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu
päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen
sitkeydestään enin olivat kärsineet.

Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo
viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina
pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää,
että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua
soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla,
juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli
kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä
oli ollut.

Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla
kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut,
mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä
yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.

Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.

Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden
luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina
lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja
iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa
Fogelvikin lahdesta!

Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo
luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän
sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla.
Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia,
kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.

Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot
kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan
kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien
ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen
marskin kanssa. -- Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla
koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja
hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa
kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia
niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää.
Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee
kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin
päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee
kuperahattuisin lainein, -- ja koko ajan helisevät ikkunat.

Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo
Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale
alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle,
sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille
paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule
laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu
taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun,
harmaakivisen, kuvan päällä!

Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani
keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan
hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin
kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee
pyhäin harpunsoittoa taivaasta!

Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta,
mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen
poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan
kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, --
eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena,
harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan
kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman
linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu
paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut
ne verkkaseen soivat.

Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein
mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta
punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta
ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia,
uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten
otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin:
itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys
yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja
sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. -- Nuo viime sanat loistivat
verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat
kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä,
jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?

Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin
ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen
ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat
vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui
paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten
hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen,
joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas
satulaan... ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka
naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat
silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja
kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä.
Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas
heidän asuntoihinsa.

Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli
vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle,
paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin
ikkunoista.

Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa
tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella
sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan
takasin linnaan.

Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän
liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:

-- Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan!
Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä
meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä
onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!

Henkivartijat tekivät kunniaa.

Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että
kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla
äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja
raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas
hautaholviin.

Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin
sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana,
kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka
ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso
Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista
ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! -- Minne katosivatkaan nuo
kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?

Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella
ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana,
polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän
nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa,
kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei
tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan
päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa
yleisön palmunoksien kahinaa.

Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä
alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli
saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut
maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas,
joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen.
Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te
tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko?
Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen
te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta,
joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne...
tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun
sadun kaiku.

       *       *       *       *       *

Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.



Laiva.


Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas
ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen
talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.

Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin
raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa
kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat
jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja
kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja
päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina
tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista
huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin
retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu.
Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä
salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin
yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka
sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle
viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.

Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen
joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas
tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat
koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat
niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo
häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin
kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.

Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen
saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa
tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä,
joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia
tykin laukauksia.

Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin,
puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa
teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.

-- Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme,
sisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi
ravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja
meitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän
harvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan
kuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa
lähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä
ja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian
lähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön
ja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta
enää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi,
vaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että
Nyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka.
Norrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet
julkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat
lakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa
yksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja
Marstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain
katsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua... Lopussa on
Ruotsi, kotimme, kotimme!

-- En salaa mitään, -- vastasi Resslöf, -- mutta luottakaa siihen,
että yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin
se ennen tulee.

Papinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:

-- Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!

Kansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa.
Vielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä
mereltä.

Silloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin.
Hän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon
keskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.

-- Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta
tulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta
ei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä
laivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä
eteenpäin... kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.

Rahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset
saaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle
kalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät
huomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas
hehkui.

Mutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo
jälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen
takaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva
ilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut
tykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen
jalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.

-- Se on kummituslaiva! -- huusi rahvas.

Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa
pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.

Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa,
mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään
vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se
oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty
vain paloi lepattavin liekein.

-- Armahtakoon Jumala! -- kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää
vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. -- Lipussa on meidän
värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin... Se on brigantinilaiva
"Ruotsalainen Jalopeura".

-- Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", -- toisti kansakin saarelta.

He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat
siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen
ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä
käsikopelolla kulkea eteenpäin.

-- Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? -- kysyi Resslöf ja
korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.

Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat
siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen
laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia
laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki
miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten
sanoi hän seuralaisilleen:

-- Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan
sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin
maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme
siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden
ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja
uppoomatta kestänyt.

Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin
ja erilleen muista.

Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä
sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui
kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.

       *       *       *       *       *

Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut
sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien
lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden
ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta
äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja
lukemattomia kysymyksiä lenteli.

-- Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! --
vastasi laivassa oleva kansa.

Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini
umpimielisyydestään ja nousi pystöön.

-- Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! -- virkkoi
hän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. --
Hatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on
kuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja
kaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan
ne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain
päästä Siperian jokia pitkin... Yksinäisinä, valepukuisina ovat
he seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren
tutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei
heidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla.
Kotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu,
masennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita
rannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala,
eikö jo aamu koita?... Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa
vielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat
käsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään
ratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha
on solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan
kultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua
kattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty
heinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän
aikaan soivat rauhan kunniaksi... ja kaatuneiden muistoksi. Missä
ovat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä
turkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti
meitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut
uskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa
kaikki meidän halumme ja toivomme piili... missä elää hän? Kysykää
lapsilta, jotka laulavat! -- Niin, he menevät matkoihinsa, toinen
toisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan
maaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo
pienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa
on nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa
maassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja
kuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä
nukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? -- Karkeissa puvuissa he
hetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja
kaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina
he myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät...
Rakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia
köyhyydelleen maailman edessä kunniaa!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karoliinit - Kertomuksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home