Title: Kallun kestit - Kolminäytöksinen ilveily
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kallun kestit - Kolminäytöksinen ilveily" ***


KALLUN KESTIT

Kolminäytöksinen ilveily

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1914.



HENKILÖT:

 SARKANEN, eläkemies, koroilla-eläjä, ontuu leiniä.
 EETLA SARKASKA, hänen vaimonsa, siisti, hiljainen, mahtava.
 KALLU, sahan työmies, hanurin soittaja.
 HILMA, hänen morsiamensa, vuosipalveluksessa nimismiehellä.
 LENSMANSKA, nopea, kovakourainen, päättäväinen.
 PATRUUNSKA, sivistymätön, mutta sivistyneissä naimisissa.
 HÄRASÖÖDINSKA, hieno, ei ole koskaan käynyt talonpoikaisessa tuvassa.
 NIMISMIES.
 KOLME HERRAA.
 KOLME ROUVAA.
 HERRASVÄKEÄ, nuorisoa.

Tapaus maalaisessa kirkonkylässä.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Arki-ilta joulun ja uudenvuoden välillä.

Vanhan, lapsettoman talonpoikaisen eläkepariskunnan, Sarkasten asunto,
matala, muotoihinsa muuttumattomasti eläytynyt laaja tupa: vanhat
seinäpaperit, joista kukat ovat kuluneet pois ja joihin on muodostunut
ruskeita kuvioita; repeämät ovat paikatut sanomapaperilla; mitään
repaleista ei ole näissä seinäpapereissa, eikä liioin muussa
sisustuksessa, joka vanhuutensa ja kuluneisuutensa ohella kuvaa myöskin
tarkkuutta ja järjestyksenrakkautta. Ikkunalaudoilla myrtinkukkia
pienissä puulaatikoissa. Peräseinän keskellä yksinkertainen ovi, joka
huopatilkityksensä vuoksi sulkeutuu kuulumattomasti; ovi on reunoista
vähän huurteessa. Ovesta oikealle (katsomosta käsin) toinen ikkunoista,
vanhanaikainen, matala, pieniruutuinen, lasit kokonaan huurteessa.
Ikkunan edessä vanhaksi kulunut, punaisenruskea pöytä ja sen
kummallakin puolella samanväriset tuolit. Oven ja pöydän välisellä
seinäosalla iso rysänkudos kaaritarpeineen. Ovesta vasemmalla,
peränurkassa uuni, jonka avoimella kiukaalla palaa hiiltyvä rovio,
heikosti valaisten tupaa. Vasemmalla sivuseinällä toinen ikkunoista,
ja sen luona kahdenistuttava keinutuoli. Oikealla sivuseinällä,
taaempana, vanha, matala laatikkokaappi, ja lähempänä kaksiosainen
puuvuode, jonka tyynyissä ja aluksissa ei ole valkeita liinavaatteita
ja peitteenä on yli vuoteen ylettyvä kellertävä lammasnahkaloimi.

SARKANEN istuu sivuttain pöydän ääressä laskien rahoja, jotka
kilahtelevat hänen käsissään. Voimatta hämärän takia enää nähdä hän
käyttää hyväkseen ikkunasta tulevaa viimeistä päivänvaloa erottaakseen
mitä kukin raha on.

34, sanoo 34, ja siihen neljä kymmenmarkkasta ja kolme viisimarkkasta
-- mutta onko tämä viisi vai kymmenen? Jaa-a, pimeät ovat nämä
jouluajan puhteet. Jospa panisit vähän lampuntuiketta lyhyen päivän
jatkoksi!

EETLA kehrää uunin luona. Hämärä haittaa hänenkin näköään, jonka vuoksi
hän kääntelee kuontaloa hiiloksen hohdetta kohden ja siirtelee
rukkiansa yhä lähemmäksi uunia.

Taivaan herra pimittää päivän tahtonsa mukaan, älköötkä ihmiset
koettako sitä valistaa. Kun pimenee, on maatapanon aika.

    Haukottelee.

Öljy on kallista. Ei. Mennään maata Sarkanen.

SARKANEN. Mutta kuules, Eetla muoriseni, jospa panisimmekin vielä
toisen pystyvalkean palamaan? Kuules kuinka pakkanen paukkuu!
Roihauttaisimme huikean loimutulen kuivanrätiseviä kuusihalkoja tämän
pimeän eläketupamme valaisemiseksi! Mitä sanot?

EETLA. Kyllä tässä jo nukkua tarkenee.

    Panee rukin syrjään, asettaa ovelle salpapuun.

Ja kuka käskee pakkasöinä makuulle riisuutua. Joutaa ihminen jonkun yön
vaatteet päälläkin nukkua. Heitä jo, eihän rahat laskemisesta lisäänny.

    Laittautuu makuulle, haukottelee.

Ja ostovalossa ei niitä lasketa. Nietu, sanon minä. Se ei kannata.

SARKANEN vähän aikaa aprikoituaan. Jaa-a, mutta viisas, perin viisas
onkin minulla akka! "Ei kannata ostovalossa". Aih, aih, sitä viisautta!

    Ivallisesti.

Mutta onpa sinulta itseltäsikin unohtunut hiilos peittämättä.
Peitetään, ettei huomenna tarvitse liikaa tikkua raapaista, njää?!

EETLA. Vai liikaa tikkua? Ahneus on synti, Sarkanen, ja sen synnin
luulen sinua vielä kipeästi painavan viimeisellä tuomiolla.

SARKANEN. Vai niinkö luulet? No, taitaa sitten pitää antaa laina
Kallullekin.

EETLA. Mitä sanot?

SARKANEN. Se Hanuri-Kallu vain tuli vastaan sahantiellä, niin se --
tuota noin -- pyysi...

EETLA virkistyen. Mitä? Onko se renttu sinulta pyytänyt? Mitä pyytänyt?
Et suinkaan sinä onneton vain... Mitä pyytänyt, kysyn minä?

SARKANEN. Sanon, että se Hanuri-Kallu, se Sahan-Kallu, meinaten, tuli
vastaan tuolla...

EETLA. No kyllä sen jo olen kuullut. Sano lupasitko?

SARKANEN... meinaten, tuolla sahan tiellä tuli vastaan...

EETLA. Voi kiukku ja kadotus, etkö sitä jo saa suustasi!

SARKANEN. Torppaa se poika meinaa, sitä Ihalaisen torppaa...

EETLA. Ja sinulta siihen rahaa vaatii, riiviö!

SARKANEN. No jos olisi -- tuota noin -- jos olisi antaa tuhat markkaa,
ajattelen, tuota noin -- ettei tulisi sitä ahneudensyntiäkään liikaa
tehneeksi, josta juuri varoitit...

EETLA. Ja miksi olet sinä rikas, Sarkanen? Etkö juuri siksi, ettet ole
vielä eläissäsi viinantilkkaa maistanut? Ja nyt antaisit rahasi
rentulle ja juopolle! Mitä pitää minun vanhain korvaini kuuleman! Tuhat
markkaa rentulle ja juopolle!

SARKANEN. Ehkä heittäisi se rähjä juomisenkin, kun sen vallesmanin
piikatytön omakseen saisi, jota on niin kauan katsellut.

EETLA uteliaasti ja hellemmin. Sitäkö vallesmannin Hilmaa se?

    Taas kiukkuisesti.

 Ei ja ei ja ei ja ei!

    Kulkusten kilinää.

SARKANEN. No, no, ei anneta, ei anneta. -- Ei, kylmä tässä turkitta
tulee.

    Ottaa turkin, laittautuu makuulle.

Kuules kuinka siellä suuressa maailmassa kulkuset iloisesti heläjää ja
aisakellot soivat! Ne oli Tallperin kulkuset.

EETLA. Kröönkvistin kulkusiksi minä ne ottaisin. Vallesmannille ajavat
pitoihin. Viikonpäivät on siellä leivottu ja valmistettu. Niin sitä
eletään tähän maailman aikaan! Vaikka ollaan velkaa...

SARKANEN. Meille tämmöisillehän ne velkaa vain ovatkin.

    Paneutuu vuoteeseen..

    Molemmat makaavat liikkumattomina selällään kuin muumiot,
    kädet vatsan päällä..

EETLA. Vai torppa sillä vallesmannin piikatytöllä olla pitäisi. Tehkööt
työtä ja säästäkööt, penni penniltä kokoon vain, niin ovat tässä
muutkin tehdä saaneet.

    Taas kulkusten kilinä.

Meidänkö pitäisi kaiken maailman köyhät talollisiksi auttaa!

SARKANEN. Tuossahan ne vasta Kröönkvistin kulkuset menivät. -- Ei
Kröönkvistinkään ole meille kuin kahdeksan vaivaista tuhatta velkaa, ja
Tallperin kuusi, ja vallesmannin vain kymmenen.

    Kulkuset.

Ja siinä menee Nuurperin aisakello, ja tuo toinen on kauppiaan.

EETLA. Eipä se ole kuin Laksmannin. Eikös nekin ole velkaa?

SARKANEN. Ei, mutta tuopa heliämpi. Kuules kun mennä huristaa se
kauppiaan ruuna. Edelle menee muista. Se on juuri niinkuin se meidän
vanha Valko, muistatko sitä valakkaa?

EETLA tulee uniseksi puheen kääntyessä hevosiin, haukottelee.
Mitä niistä menneistä...

SARKANEN. Meinaten sitä, jonka minä Hämeenlinnan markkinoilta toin. Ori
se silloin vielä olikin, valkeanharmaa, ja harja kuin kosken kämärä, ja
silmät paloivat ja tuli löi punaisista sieraimista. Eikös mennyt se
hevonen, sanoppa, eikö mennyt?

EETLA unissaan. Menikö sekin? Vai meni sekin... Kaikki ne naimisiin
meneekin.

SARKANEN. Naimisiin! Valakka!

EETLA. Ne ovat ihan hulluja tähän maailman aikaan sen naimisensa
kanssa. Aina vain naimaan ja naimaan... Ohoh!

    Nukkuu.

    Kaukainen hanurinsoitto alkaa kuulua ja
    seuraavan kuluessa vähitellen lähestyy.

SARKANEN. Se aviovuode, katsos, se viettelee niin nuorta kuin
vanhempaakin. Ja tunnusta itsekin, oletko elänyt aikaa sen ihanampaa
kuin hääpäivämme? Hä? -- Oli sitä tanssittu! Voi, eiväthän ne tämän
ajan nuoret! Muistatko? Muistatko, Eetlaseni? Kun me permannolla
pyöräyttelimme, niin kaikki pysähtyivät, herrasväetkin suu auki meitä
katselivat. Ja ihmekö?

    Naurahtelee.

Olithan sinä pitäjäsi kuuluisin tanssija, ja minä kuuluisin omassani.
Sanoivat sen tanssi-innon meidät alunpitäen yhteen vieneenkin.

    Muistelee melodiaa.

Tinttulitilitiijatanttulitilitaa ja... Muistatko? Muistatko? --

    Kavahtaa istualleen.

Mutta nukutko sinä Eevantytär? Toinen tässä häistä muistuttelee, ja hän
nukkuu kesken kaikkea! Ethän toki nukukaan? Suotta vain, veitikka,
teeskentelet? Varros kun koetetaan.

    Kovalla äänellä.

Annammeko tuhat vai kaksi tuhatta Kallulle?

    Nolona.

Ei vastausta. Kyllä nukkuu, nukkuu se. Ja kun nukkuu, niin ei sitä
muijaa herätä taivaan pasuunatkaan. Jaa-a, mitäpä näistä vanhan
lallatuksista! 25 mk joka vuosi viiden vuoden aikana -- eikös se ole
125 mk. Ja korko koron päälle -- ensin yksi, sitten kaksi, sitten
kolme, se on kuusi, sitten... ei, maltappas...

    Kiepsahtaa vuoteelta.

Pistän minä sittenkin sen kitupiikin palamaan!

    Noutaa lakkisen, lasittoman lampun, varovasti Eetlaan
    katsahdellen, sytyttää sen palamaan ja istuutuu rahoja laskemaan.

Kymppi se oli kuin olikin! Ahhah! Johan minä ajattelinkin! -- 14 ja 17
on yhteensä 31, oikein, sanoo kolmekymmentäyksi...

    Hanurinsoitto aivan oven takana. Sarkanen säpsähtää, pyyhkäisee
    rahat takaisin pöytälaatikkoon, lukitsee sen ja asettuu muka
    verkkoa kutomaan. Soitto lakkaa. Koputus ovelle.

SARKANEN. Kuka koputtaa?

KALLU oven takana. Sahan-Kallu minä olen. Päästä tupaan, Sarkanen.

SARKANEN. Pois, pois! Ei saa yöllä sisälle pyrkiä.

KALLU. Päivä nyt vielä on. Ei kello ole viittäkään. Sanoppas,
suostuiko se muijas?

SARKANEN. Ei suostunut.

KALLU. Raotahan ovi. Mitä hän sanoi?

SARKANEN ottaa salvan pois. Raottaa ovea. Ei ottanut kuuleviin
korviinsakaan. Ei penniäkään sille rentulle, sanoi.

KALLU. Kuinka?

SARKANEN. Sille rentulle..

KALLU pistää jalan ovenrakoon ja kiilautuu sisälle. Sissohäär sanoi
lensmanska. Istutaanko, vai luirautanko ensin pienen valssin?

SARKANEN. Älä herrantähden! Muija herää!

KALLU. Vai et saanut suostumaan. Sinä olet hyvä mies, Sarkanen, sinä
olisit antanut rahat, mutta sinä olet suuri pelkuri, et uskaltanut
muijasi tähden... Olisitpa vain lyönyt keppisi permantoon!

SARKANEN. No, no, älähän...

KALLU. Olin tuomassa sinulle rohkeudenryyppyä, mutta myöhästyin,
peijakas.

    Helistää viinapulloa.

Saamari sentään! Kun menettekin noin varhain maata!

SARKANEN. Mitä se on?

KALLU. Jaa mitäkö tämä on? Kun osaisi lukea: vii... vii... edemmäs en
pääse. Mutta kovasti se heläjää, kun sitä näin ravistaa. Jospa arvaisi
haistamalla.

    Pistää pullon Sarkasen nenän alle.

SARKANEN. Sitä se on.

KALLU. Sitä se on. Kulautappas! Se vapauttaa akkavallasta!

SARKANEN. Oho, miten se akkavallasta... En ole viinaa maistanut vielä
milloinkaan. Karvasta kuuluu olevan.

KALLU. Kulauta sentään näin joulupyhäin kunniaksi. Kuuleppas kuinka
maailma iloitsee tuolla ulkona ikkunasi takana, kuinka siellä kulkuset
kilajaa ja tytöt nauraa remuavat. Tavaraa sinulla on, mutta elää et
sinä osaakaan! Olisipa minulla sinun rahasi!

SARKANEN. Ei rahallakaan kaikkea saa?

KALLU. Ja mitä ei saa rahalla? Sanoppa, Sarkanen, mitä semmoista
haluaisit, ettei sitä rahallakaan saa?

SARKANEN. Sanonko ma?

KALLU. Sano vain; mitä sitä salaat!

SARKANEN. Että hartioiltani putoisi kolmekymmentä ja kuusi ajast'aikaa
ja minä saisin hääpäiväni vielä takaisin. Sitä halaisin. Mutta
nuoruuttaan ei palauta rahallakaan.

KALLU. Ei rahalla, mutta jospa viinalla!

SARKANEN. Mitä viina avittaa, kysyn minä!

KALLU. Mitäkö viina avittaa? Että saat mitä haluat. Semmoinen on viinan
voima. Saat jälleen hääpolskaa tanssahdella, leini jättää sinut ja
muori hyppelee luoksesi keveänä keijukaisena ja kuhertelee kuin
turturikyyhkyläinen.

SARKANEN osottaa vuoteeseen. Hänkö?

KALLU. Juuri hän. Koettaisit. "Sarkanen tahtoisi, mutta Sarkanen ei
uskalla".

SARKANEN. Oho, ketä minä pelkäisin?

    Viittaa pulloa luoksensa.

KALLU osoittaa vuoteeseen päin.

SARKANEN. Ole nyt.

    Ryyppää pullonsuusta.

KALLU. Karvastiko?

SARKANEN. Eikö viina sen väkevämpää olekaan tähän maailman aikaan?

    Ryyppää toisen kerran.

Ahhah!

    Venytteleikse.

Ja tämäkö se karvaan nimeä kantaa? Hiivatti sentään!

    Ryyppää.

Ja kun me mentiin sitä hääpolskaa -- kuinka se oli -- tinttulitilitii
ja tanttulitilitaa, sitä et sinä poika osaakaan soittaa...

KALLU. Oho, osaanpas, tahdotkos kuulla?

SARKANEN. Ei, ei, antaahan olla. Niin sitä polskaa kun me mentiin,
kaikki mitä tuvassa oli tanssijoita pysähtyivät katsomaan. Siinä
rovasti pää kallellaan myhäilee, siinä vallesmanni, siinä ruununvouti
ja heidän armolliset rouvansa, kaikki vain päätänsä kallistellen meille
käsiänsä paukuttavat. Ei, veikkonen, ei sitä nykymaailman aikaan!

KALLU. Niin olivat herrat silloin, mutta toista on nyt. Nyt nauravat
vain Sarkasen ahneutta.

SARKANEN. Vai nauravat?!

KALLU. Ja minullekaan eivät antaisi sitä Hilmaa, riivatut. Eivät päästä
lähellekään. Ei sen vertaa, että saisin näillä silmilläni katsella.
Itkeä minun täytyy.

SARKANEN. Älä itke poika. Mutta miksi et juo?

KALLU. Ei nyt viinakaan maita.

SARKANEN. Itsehän sanoit, että tämä se kaikki toiveet toteuttaa ja
minullekin vielä hääpolskan toimittaa.

    Itsekseen.

Vai nauravat!

    Ryyppää.

Juo, poika. Kippis!

KALLU. Mutta ajattelehan, Sarkanen, kun minä viime viikolla yön aikaan
vallesmannin kyökinovelle koputin, tuli herra itse rappusille. "Pysy
poissa talostani, taikka ammun kallosi puhki!" kiljasi hän. Ja vahtii
nyt tyttöä eikä päästä kylään sen vertaa, että vilaukseltakaan näkisin.
Vuosikontrahtiin on hän Hilman pakoittanut, ja niin ovat kaikki
tuumamme rauenneet myttyyn.

SARKANEN. Ole huoletta poika, sanon minä. Jos minä vallesmannin sanon
lainoistaan irti, tekee hän konkurssin ja kaksi muuta hänen perässään.
Semmoinen mies on edessäsi. Haloo, sanon minä!

KALLU. Mutta älkää niin kovaa puhuko. Muori herää.

SARKANEN. Ja minä panen sen Hilman kontrahdin rikki koska vaan! Koko
kylän minä panen nurin. Tahdotko nähdä? Vai nauravat!

KALLU. Mainiota! Mutta hiljaa, hiljaa, muori jo liikkuu.

    Koettaa seuraavan kuluessa kaikin tavoin hiljentää Sarkasta.

SARKANEN. Ja liikkukoon! Minä näytän, kuka tässä talossa herra on. Vai
akkavalta! Ja vielä vuosikontrahti!

    Keppi pöytään.

Kyllä minä heille näytän! Nyt menee tämä poika vallesmannille, ja
tulkoot samaan myllyyn Laksmannit ja Kröönsvistit ja kaikki, jotka
siellä kestiä pitävät. Sanonpa heidät irti kaikki! Kaikki!

    Keppi pöytään.

Vaviskaa te tämän kirkonkylän herrat! Minäkin tahdon kerran kestiä
pitää!

    Ryyppää.

Vai vuosikontrahti!

KALLU. Niin, niin juuri, Sarkanen. Mutta jos muori herää, et pääsekään
lähtemään.

SARKANEN. Viis minä muorista! Mies on vaimon pää ja keppi.

KALLU. Kuitenkin, jos menet, niin mene oitis, muuten hän sinut
palauttaa, pelkään minä.

SARKANEN. Ja tätä poikaa ei palauta enää kukaan! Sillä nyt lähtee
Sarkanen! Vai nauravat he minua!

    Menee suurella pauhulla, jatkaen vielä ulkona uhkauksiaan.

Vaviskaa, vaviskaa!

KALLU katsoo hädissään vuoteelle päin, jossa Eetla heittelekse
unissaan. Kun ei vaan heräisi! Kovasti heittelee ruumistaan. So, so!

    Niinkuin lasta tuudittaissa.

Sh-sh-sh-sh-sh-sh-sh-sh. Jo taitaa nukkua... Nyt vaan hiljaa kuin
myyrä, ettei herää. Kyllä se muori äkkiä Sarkasen kotiin tanssittaisi,
ja kaikki menisi minulta hukkaan. Sh-sh-sh-sh...

EETLA unissaan. Vai menisi sekin renttu naimisiin...

KALLU mykistyy säikähdyksestä.

EETLA kuorsaa jälleen.

KALLU. Taisi mainita minua rentuksi. -- Kun ei vain silmiä avaisi ja
näkisi. Parasta kun pukeudun Sarkaseksi.

    Pukeutuu Sarkasen jättämään turkkiin ja istuu pöydän ääreen,
    ottaen verkonkudoksen käteensä.

Näinhän se Sarkanen. Ja pullo helkkarissa pois pöydältä.

    Pistää pullon turkin povitaskuun.

Nyt vaikka tirkistäisitkin: tässä istuu ukko Sarkanen.

    Haaveillen.

Ai, ai, jos minulle tämä vaan onnistuu, vain tämä ainoa kerta
eläissäni! Mutta sitäkö olen ansainnut! Pois se! En ole ansainnut muuta
kuin kepitystä huonon elämäni vuoksi; (jos vaan olisi tässä kylässä
minun kepittäjääni). -- Mutta ah, te kirkaskasvoiset herranenkelit,
astukaa alas taivaastanne ja antakaa minulle selkään oikein Porvoon
mitalla ja Kaskisten kyynärällä! Sen olen teiltä totisesti ansainnut.
Ja kun olette minua hyvästi kepittäneet ja taivaallinen vihanne on
jälleen asettunut, niin antakaapa onnistaa -- tämän ainoan kerran --
että saisin omakseni sen tyttöletukan, sen armaan Hilman, sen
kultaisen nupukkani -- aih, aih, sen päiväpaisteisen, sen kikattavan
hili-hili-Hilmaseni.

    Totisena.

Niin ja torpan vielä lisäksi, ellen liikoja pyytäne? -- Sen vaan sanon,
että jos nyt onnistaa, niin en viinan tilkkaa eläissäni maista, en
ikipäivinäni, niinkuin en tätä pohjapisaraakaan enää suuhuni pane.
Tehkää te sitten niinkuin taivaallisessa viisaudessanne parhaaksi
näette.

    Hieroo näköaukon ikkunaan, tirkistää ulos.

Taitaa tulla pitkäkin odotus.

    Menee ottamaan nurkasta halkoja.

Jospa onnistaisi, hih!

    Tosissaan.

Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin te tahdotte.

    Taas iloisesti.

Aih, aih, jospa sentäänkin onnistaisi, sanon vaan: jos onnistaisi!

    Paiskaa viimeisen sanan mukana kantamuksensa voimakkaasti
    permannolle.

EETLA unissaan. Vai naimisiin!

KALLU. Saakeli!

    Juoksee paikalleen pöydän ääreen.

EETLA herää vähitellen, kääntyy vuoteessaan, tunnustelee vieressään
Sarkasen tyhjää paikkaa, katsoo perälle.

Ei, mutta! Mitä pitää minun vanhain silmäini näkemän! Sarkanen, hoi!
Enkö kieltänyt sitä viimeistä öljyä lopettamasta?!

KALLU koputtaa ankarasti keppiä maahan.

EETLA. Siunatkoon!!

KALLU sammuttaa lampun ja menee Sarkasen ontuvaa käyntiä matkien
keinutuolille, johon istuu Eetlasta poispäin kääntyneenä.

EETLA. Mi... mitä hän nyt meinaa?

    Koetteeksi kiukkuisesti.

Tuletko paikalla maata!

    Äänettömyys. Itsekseen.

Mikä ihme siihen mieheen nyt on mennyt?

    Vielä kiukkuisemmin ja nyrkkiänsä vuoteenlaitaan jyskyttäen.

Tuletko sieltä!

    Äänettömyyden jälkeen itsekseen.

Hän on raukka sairas taikka on ikipäiviksi suuttunut minulle.

    Hellästi.

Sarkanen... Kuulehan Sarkanen... Rans Kaapriel Enkelpreht... Etkö
ääntäni tunne? Minä olen Eetla Johanna Sofia, sinun laillisesti vihitty
aviovaimosi, jota olet myötä- ja vastoinkäymisessä rakastanut ja
yhdeksi merkiksi minulle tämän sormuksen antanut... Voi, minun täytyy
itkeä sinun kovaa sydäntäsi...

    Nousee vuoteesta, menee puolimatkaa Kalluun päin ja molemmin
    käsin hiukan kohauttaen hamettaan vanhaan tapaan niijaa.

Minä kauniisti pyydän sinua, unohda vihasi ja tule kanssani
aviovuoteeseemme.

    Huomaa turkin povitaskusta esiinpistävän pullonsuun.

Mi... mi... mikäs tämä on? Sarkanen?

    Vetää pullon esiin, helistää, avaa, haistelee.

Viinaa! Kuka on sinulle viinaa antanut? Ja salaa minulta! Mutta vastaa,
mies! Ei, en usko silmiäni.

    Maistaa pullon suusta.

Ihan oikeata viinaa! Tfyi! Nyt ymmärrän, hän on juovuksissa, hän on
humalassa! Ai-ai, sinua Sarkanen, ettäs kehtaatkin! Kokonaisen
pullollisen juonut ja vähän vaan pohjaan jättänyt! Pankon kiveen lyön
sinun pullosi säpäleiksi, ettet siitä ikinäsi enää maista!

    Juopi ensin viinan suuhunsa, sitten särkee pullon.

Kuulitkos, hunsvotti! Kyllä paukkuu, jahka selkiät!

    Tulee Kallun luo, käy kiukkuisesti turkin kaulukseen.

Ja lähdetkö siitä makuulle, könsikkä!

KALLU seuraa Eetlaa vuoteelle yhä Sarkasen käyntiä matkien.

    He laskeutuvat vuoteelle, Eetla ensin, selälleen seinän
    puolelle ja sitten Kallu laitapuolelle, kyljelleen ja
    käppyrään, selin Eetlaan.

EETLA hetken kuluttua töykkää Kallua selkään, leppeämmin.

No, mikä hitto sinut nyt on noin mykäksi tehnyt? Etkö saa sanaa
suustasi?

    Hetken kuluttua vielä leppeämmin.

Sarkanen, hoi, ymmärränhän minä, että sinä vihapäissäsi olet viinaa
hakenut, kun en minä sinun mieltäsi noutaa tahtonut. Ja siitäkö sinä
minulle suutuit, että minä Kallulta ne torpan rahat kielsin? Kaikesta
kannattaakin suuttua! -- No, tuota noin, jos nyt annettais sitten
vaikka kolme sataa.

KALLU ilosta hytkähtäen. Hop!

EETLA. Mitä "hop"? Kyllä vaan se saa riittää meidän puolestamme,
hankkikoot loput muilta. Mitä sanot? Sarkanen!

    Koettaa kääntää Kallua päin itseänsä.

KALLU kääntyy nytkähdyksellä muka vihaisesti vieläkin enemmän poispäin
Eetlasta.

EETLA hellästi. Mutta kuulehan, Sarkanen...! No, annetaan sitten vaikka
viisisataa, kunhan vian suusi vihdoinkin aukaset ja vihasi unohdat.
Voih, annetaan kuusisataa, annetaan seitsemänsataa. Ei hän vastaa
minulle mitään.

    Kääntyy kyljelleen Kalluun päin, toinen käsi tämän olalla,
    yhä tunteellisemmin, vihdoin itkuun hyrähtäen.

Rakas mieheni, jonka kanssa me kolmekymmentä ajastaikaa nuhteettomassa
Herran avioliitossa viettäneet olemme, -- annetaan koko tuhat, niinkuin
sinun tahtosi on... mutta sinun kiusattu ja hyljätty vaimosi ei voi
unta näihin silmiinsä saada, ellet sinä rakkaassa sovinnossa jälleen
käänny häntä kohti... kuule, kuule minua Rans Kaapriel Enkelpreht... ah
minun täytyy itkeä...

KALLU on kuorsaavinaan.

EETLA hämmästyneenä ja loukkaantuneena kavahtaa istumaan. Hän nukkuu!
Nukkuu kesken kaikkea!

    Laskeutuu alakuloisena jälleen selälleen.

Ohhoh. Hän ei välitä minusta enää. Nukkua viha ja riita mielessä! Sitä
hän ei ole vielä koskaan ennen voinut tehdä. Niin muuttuu elämämme
täällä surun ja murheen laaksossa... niin on muuttuvainen miehen mieli,
että nukkuu, kun...

    Käännähtää äkkiä kiukkuisesti vasemmalle kyljelleen,
    seinään päin, pois Kallusta.

Ja nukkukoon!

    Jonkun ajan kuluttua alkaa Kallun kuorsausten välillä
    kuulua vuorottelevasti myöskin Eetlan kuorsauksia.

KALLU kuorsaa yhä hiljemmin, kohoaa vihdoin varovasti istualleen,
kuulostelee Eetlan nukkumista, kuiskaa intohimoisen onnellisena.

Onnistuu! Onnistuu!

    Laskeutuu jälleen pitkäkseen.



TOINEN NÄYTÖS.


Joulukekkerit valaistussa nimismiehen asunnossa. Salin kalusto on
sysätty seinemmäs. Pöydillä viinilaseja ja kuppeja. Peräseinän keskellä
ovi, josta näkyy eteiseen. Samoin kummallakin sivulla avonaisia ovia,
joista näkyy vasemmalle herroja toti- ja korttipöydän ääressä, ja
oikealle vierashuoneeseen vanhempia naisia käsitöiden ja teen kimpussa.
Kovaa suukopua kaikkialla. Salissa nuorison vilkasta rinkitanssia.

NUORISO laulaa ja hyppii.

    Julen, julen, julen är kommen.
    Gossar och flickor dansa i ring.
    Hej så vi svänga,
    Slita vår känga.
    Ingen får sitta trumpen i vrån!

Tanssi pysähtyy. Kaikkien on liian kuuma.

NUORISON ÄÄNIÄ. Huh, kun onkin kuuma! -- Oh, minä kuolen, minä kuolen!
-- Mennään eteiseen ulos, mennään! -- Ensi valssi on minun, muistakaa
neiti!...

    Hajoovat salista nauraen ja meluten peräovien kautta,
    jotka jäävät auki.

    Kolme rouvaa on katsellut sohvalta tanssia ja jäänyt saliin.

1 ROUVA. Mutta mitkä pidot! Onko kuultu! Ohhohoh...

2 ROUVA. Ei todella luulisi tavallisen vallesmannin kodiksi.

3 ROUVA. Niin, ihmiset elävät tätä nykyä aivan yli varojensa.

2 ROUVA tarkastelee lorgnetilla vasenta huonetta. Herroillekin annetaan
hienointa konjakkia totiin.

1 ROUVA. Sanalla sanoen mässätään niinkuin tavallisesti vähää ennen
konkurssia.

2 ROUVA kuiskaa  Sh! Fru Länsmanska!...

1 ROUVA kuiskaa nopeasti. Se on kaikki velalla! Velalla joka penni
kaikki!

HILMA kantaa suurta tarjotinta perältä oikealle.

LENSMANSKA toruen Hilman perässä. Muista tarjota vasemmalta. Ensin
härasöödinskalle, sitten patruunskalle... no mene, mene!

    Ovella, puhuu oikeaan huoneeseen.

Olkaa niin hyvät! Får de' lof att vara, var så god, var så god!

    Rouville salissa.

Noiden palvelijain kanssa on hukassa! Eivät mitään osaa,
eivät niin mitään!

1 ROUVA. Mutta näyttäähän tuo Hilmanne aika näppärältä.

LENSMANSKA. Mitä? Aijotteko vietellä hänet minulta? Siitä ei tule
mitään.

1 ROUVA. Herra varjelkoon minua himoitsemasta lähimäiseni omaisuutta!

LENSMANSKA. Sitäpaitsi, hän aikoo naimisiin.

2 ROUVA JA 3 ROUVA. Naimisiin!

1 ROUVA. Tuoko elävä tuolla? Tuo potaattinenä!? Haha-ha...

LENSMANSKA. Juuri kun olen saanut hänet jotain oppimaan!

2 ROUVA. Nykyajan palvelusväki ei lopulta tiedä mitä se vaatii!

LENSMANSKA. Mutta siitä ei tule mitään!

1 ROUVA. Vihdoin he pukeutuvat kaikki hattuihin ja me jäämme liinat
päähän!

3 ROUVA. Se siitä lopulta tulee!

LENSMANSKA. Mutta olkaa niin hyvät!

    Pyytää oikealle.

Saako luvan olla teetä?

ROUVAT. Kiitos, me olemme juoneet.

    Menevät oikealle.

LENSMANSKA aikoo mennä vasemmalle.

HILMA oikealta. Rouva! Minä kuulin kun rouva sanoi: siitä
ei tule mitään!

    Itkee.

Voi, voi, voi...

LENSMANSKA. Tässäkö sopii poraamaan ruveta! Minä olen sinut opettanut
ja sinun täytyy palvella vähintäin viisi vuotta, ennenkuin saat vaivani
palkituiksi!

HILMA. Mutta hyvä rouva, minä pyydän kauniisti, kun se Kallukin
vaatii...

LENSMANSKA. Kallu ja Kallu, ei tässä talossa enää muuta kuule. Maksa
kustannukseni ja kaikki rikotut astiani! Koko ajalta kahdeksankymmentä
ja seitsemän markkaa 16 penniä. Olenhan sanonut.

HILMA. Mutta Kallu, Kallu tahtoo jo ensi keväänä... voi hyvä rakas
rouva...

LENSMANSKA. Kallu, Kallu, olen sen jo kuullut. Sisso, ei sinun ole sen
kiireempi naimisiin kuin muidenkaan ihmisten. Sisso, sisso, kyökkiin,
vielä sinä naimisiin ehdit, kyökkiin, kyökkiin...

    Työntää itkevän Hilman vähitellen peräovesta ulos.

    PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA oikealta.

PATRUUNSKA. Oo, rouva Länsmanska, teitä voi todellakin onnitella näin
komean juhlan johdosta.

LENSMANSKA hyvillään. No, no, -- no, no... Mitä se patruunska...

HÄRASÖÖDINSKA. Komeampaa kuin kellään muulla. Ja mitäpä niistä ihmisten
puheista!

LENSMANSKA hätkähtää  Hä? Mistä ihmisten puheista?

PATRUUNSKA. Mutta rakas härasöödinska, säästäkää toki rouva Länsmanskaa
moisia juoruja kuulemasta.

HÄRASÖÖDINSKA. Tietysti se on vale. Tekö olisitte velkaa jollekin
talonpojalle!

LENSMANSKA. Te teette minut uteliaaksi... Mitä puheita ne on? Sanokaa,
sanokaa!

HÄRASÖÖDINSKA. Ah, minun täytyy todella itkeä ihmisten pahuutta. En voi
puhua... sanokaa te, rouva patruunska.

LENSMANSKA. Kuka on uskaltanut niin valehdella. Ettäkö emme olisikaan
varakkaita?! Niinkö?!

PATRUUNSKA. Niin, mutta pääasia tässä on kelle te olisitte muka velkaa.
Hirmuista! Hirmuista!

LENSMANSKA. Se ei ole totta, se on julkea vale! Kuulitteko!

PATRUUNSKA. Jollekin -- syytinkiläiselle! Johan nyt!

LENSMANSKA. Syytinkiläiselle! Me!? Se on mitä julkein häväistys! Oh,
millä puhdistumme moisista parjauksista!

    Pyörähtää permannolla osoittaen ympärilleen.

Ja siltäkö tämä näyttää!

HÄRASÖÖDINSKA. Ei, ei, mutta aivan ylimalkaan puhuen niin kyllä täytyy
sanoa, että...

PATRUUNSKA. Ylimalkaan puhuen: ihmiset elävät tätänykyä aivan yli
varojensa. Riittäisi vähempikin.

LENSMANSKA. Mitä se tähän kuuluu? Mikä "riittäisi"?!

HÄRASÖÖDINSKA. Ylimalkaan, i största allmänhet, minunkin täytyy
myöntää, että riittäisi vähempi.

LENSMANSKA. Kerran vuodessa, kantänka!

PATRUUNSKA. So, so, entäs pääsiäisenä...!

HÄRASÖÖDINSKA. Entä Bärtan päivänä sitten!

PATRUUNSKA. Ja erittäinkin kun kaikille on tunnettu...

LENSMANSKA hillitsemättä itseään polkasee jalkansa maahan. Mikä
kaikille on tunnettu? Sanokaa jos uskallatte!

PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA torjuen. Ylimalkaan! ylimalkaan!

LENSMANSKA. "Ylimalkaan ja ylimalkaan"! -- Itse olette Sarkaselle
velkaa!

PATRUUNSKA yhtaikaa kahden seuraavan kanssa. Mekö velkaa Sarkaselle!
Kuka niin on voinut valehdella?! Ei iki päivinä! Tätä asiaa ei voi
jättää näin, se on hävytön, se on ilkeämielinen parjaus! Vastatkaa
sanoistanne, jaa-a, vastatkaa sanoistanne!

HÄRASÖÖDINSKA yhtaikaa edellisen kanssa. Mekö?! Velkaa moukalle?! Det
är förskräckligt hvad människorna kan prata! Emme vielä koskaan ole
olleet penniäkään velkaa, ei koskaan! Aldrig! Det är grymmt, det är
rysligt, förfärligt, förskräckligt, förskräckligt!

LENSMANSKA jonkun ajan kuluttua, yhtaikaa edellisten kanssa, heitä
tyynnyttäen ja koettaen huutaa kovemmin kuin he. Ylimalkaan!
Ylimalkaan! Ylimalkaan!

VIERAAT eri ovista. Mitä? Mitä?

NIMISMIES lasi kädessä, iloisena vasemmalta. No, no, no, mikä rouville
nyt on tullut? Gramofooni soimaan ja tanssi käymään!

LENSMANSKA, PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA vaikenevat äkkiä ja heidän
kasvonsa saavat hymyilevän ilmeen.

LENSMANSKA yhtyen miehensä kehoitukseen, vieraille. Tanssimaan,
tanssimaan -- nuoret ja vanhat! Ottakaamme nyt oikein vanhan ajan
franseessi!

    Lyö käsiään yhteen.

Hakekoon jokainen herroista parinsa, sisso, sisso, kaikki,
kaikki vaan...

    Lensmanskan näin puuhatessa tulee useita herroja vasemmalta
    vaatimaan rouvia tanssiin, jotka estelevät, käskien pyytämään
    nuorempia, sitten suostuvat, luonnottoman äänekkäästi
    murahdellen.

HILMA hätääntyneenä perältä, nimismiehelle. Kyökissä on asiamies,
tahtoo herra vallesmannia.

NIMISMIES virittää gramofoonia. En ota vastaan. Tulkoon toiste.

HILMA. Se tahtoo tulla väkisin.

NIMISMIES. Aja ulos, sanon minä!

HILMA. Hyi, en minä uskalla, sillä on keppi...

    Kyökkiin perälle.

    Gramofooni soi.

LENSMANSKA. Parit kahteen riviin, tämä on vanhain tanssi, nuoret eivät
osaa, kas näin, yks, kaks, kolme, alkakaa...

    Vanhemmat herrat ja rouvat tanssivat franseesia, nuoret
    nauravat ovien suissa, osotellen sormillaan.

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSSA.

-- Onko tuo nyt sitä katrillia?

-- Ei, se on Noakin tangoa.

-- Hei vaan, hop, hop...

-- Katsokaa lensmanskaa! Hurraa!

-- Hiljaa, hiljaa, nyt tulee lensmanskan soolo.

LENSMANSKA figureeraa parinsa kanssa.

    Kyökistä kovaa, epäselvää huutoa ja melua. Tanssi pysähtyy.

VIERAAT. Mitä siellä tapahtuu?

NIMISMIES. Katsos roistoa! Kyllä minä hänet kuritan!

    Ulos.

LENSMANSKA. Jatkakaamme. Kyllähän mieheni sellaiset kuranssaa!
Parit fikyree! Fikyree!

NIMISMIES perältä, luikkii vasemmalle.

VIERAAT pysäyttävät hänet. Mikäs nyt?

NIMISMIES. Minulla kun ei ole mitään keppiä, jolla kurittaisin...

1 HERRA tarjoo hienoa kävelykeppiä. Kas tässä, tässä!

NIMISMIES tarkastelee keppiä. Mitäs tämmöisellä, se menee poikki
ensi lyönnillä.

    Melu kyökissä yltyy..

LENSMANSKA paksu mukurakeppi kädessä. Ota tämä, aja paikalla ulos,
mikä hirveä skandaali!

NIMISMIES tarkastelee mukurakeppiä. Tämäkö, sehän on leppää!

LENSMANSKA pyörähtää tuittupäisesti, menee kyökkiin. Sepä nyt
merkillistä!

NUORISO. No nyt siitä jotain tulee, kun lensmanska itse... Se on
toista!

NIMISMIES. Mutta jatkakaahan, hyvät vieraat sillä aikaa kun minä haen
parempaa keppiä.

    Pakenee vasemmalle. Tanssi jatkuu laimeasti.

HILMA juoksee kauhuissaan kyökistä. Jesta! Jesta sitä miestä!

LENSMANSKA kiirehtii Hilman perässä, Hilman korvaan kovalla äänellä.

Juokse joutuun hakemaan Sarkaskaa, se mies ei tottele ketään muuta.
Juokse, juokse, sano että tulee heti, heti paikalla!

    Pakenee oikealle.

HILMA. No kyllä vaan en viivy, minä sen lennätän tänne.

    Juoksee ulos.

    Tanssi jatkuu innokkaammin.

SARKANEN perältä, keppi kädessä, meluavana ja ankarana. Vai täällä
tanssitaan!

VIERAAT hihkasevat. Sarkanen!

    Tanssi taukoo äkkiä, gramofooni lakkaa soimasta.

SARKANEN. Iltaa, iltaa! Minulla on asiaa vallesmannille.

VIERAAT. Missä hän on? Missä herra vallesmanni?

    Hakevat.

2 HERRA. Ainako se vaan sitä keppiä hakee?

SARKANEN. No sanokaa sitten lensmanskalle. Tuli ja leimaus!

VIERAAT. Mutta -- minne lensmanska on mennyt?

    Hakevat.

I HERRA. Keppiä, keppiä hakemaan, herrajesta keppiä hakemaan!

VIERAAT johdattavat sisälle nimismiehen vasemmalta ja lensmanskan
oikealta. Tulkaa herran nimessä, hän pieksää meidät! Ajakaa ulos tuo
moukka! Ulos! Ulos!

    Pistävät keppiä isäntäväen käsiin.

NIMISMIES. Johan sanoin, nämä vitsat ovat liian ohkasia, pitää olla
jotakin paksumpaa...

    On hakevinaan.

SARKANEN irvistelee. Lainatkaa hänelle tämä.

PATRUUNSKA. No, rouva Länsmanska, vieraanne odottavat, että tuo hävytön
häiritsijä vihdoinkin ajetaan ulos.

HÄRASÖÖDINSKA. Ettekö uskalla?

LENSMANSKA. Minäkö en uskalla! Sormiani syhyy, mutta kun tuo mieheni on
niin pelkuri. Eikä ole keppiä...

I ROUVA. Pelkuri -- hän, joka on niin monta pahantekijää vanginnut!

VIERAAT ihmettelevät ja nureksivat.

NIMISMIES nopeasti vaimolleen. Lähetä Hilma heti Sarkaskaa noutamaan.

LENSMANSKA kuiskaa yhtä nopeasti. Olen jo lähettänyt.

VIERAAT työntävät nimismiestä ja lensmanskaa esille kohti Sarkasta.
Ajakaa nyt vaan ulos, ajakaa ulos!

SARKANEN. Eikö ole keppiä? Tässä on, ottakaa tämä, sanon.

LENSMANSKA hiljaa Sarkaselle. Sarkanen tekee hyvin ja astuu perälle!

NIMISMIES. Niin, niin, tänne herrain puolelle, jos saan luvan pyytää...

VIERAAT ihmetellen. Mi-mitä se oli?!

SARKANEN. Sitä se oli. Mutta kuulkaahan ensin asiani. Koska me nyt
kaikki tänne kokoontuneet olemme.

NIMISMIES. Mutta Sarkanen on niin hyvä vaan ja astuu tänne seuraamme,
niinkuin kutsuvieras, niinkuin kutsuvieras...

VIERAAT. Tämä menee toki liian pitkälle! Fyy, fyy moukan seurassa!
Ei, kiitoksia!

LENSMANSKA. Sarkanen tekee hyvin, kuuma ryyppy, mitä? Ha-ha.

PATRUUNSKA. Ei epäilystäkään enää! Siis sittenkin totta, mitä ihmiset
ovat puhuneet! Ha-ha-ha...

HÄRASÖÖDINSKA. Nyt alan arvata minäkin mistä kohti kenkä puristaa,
ha-ha-ha...

    Nauravat yhdessä.

SARKANEN. Ei, sanon minä, ei puolelle eikä toiselle, vaan ensin asiani.
Ja kuulkaa: näiden todistajien läsnäollessa sanon minä irti...

LENSMANSKA uhkaavasti lähestyen Sarkasta. Ja jos minä käsken tänne
Sarkaskan, ai-ai, Sarkanen, Sarkanen!

SARKANEN. Ja onkos prosentitkaan maksetut, kysyn minä?

1 HERRA viheltää niinkuin olisi vasta ymmärtänyt.

VIERAAT. Ahaa! Vai niin! Ha-ha-ha-ha...

LENSMANSKA. Missä hitossa se Sarkaska viipyy!

SARKANEN. Jaa-a, vastatkaa, onko kolmen vuoden prosentit maksetut ja
uutta vaan tahtoisitte...

LENSMANSKA. Ei, nyt menen itse Sarkaskaa hakemaan!

    Miehelleen.

Tuki hänen suunsa!

    Sieppaa vaippansa ja tuuliaispäänä lentää ulos.

VIERAAT. Ha-ha-ha-ba

SARKANEN. Kolmen vuoden prosentit, sanon.

NIMISMIES tarjoskelee Sarkaselle väkeviä puhuessaan. No, no, tulkaahan
tänne, täällä tehdään laskut, ei, ei, tänne, tänne...

SARKANEN ojentaa kättään lasia kohden, seuraa nimismiestä. No niin,
niin, tehdään selvät laskut...

    Vasemman oven kynnyksellä uhkaavasti muille.

Odottakaa, odottakaa, kyllä minä kohta tulen.

VIERAAT nauravat.

I HERRA. Ai, ai, kylläpä joutui isäntäväkemme kovalle!

PATRUUNSKA. Miksi eletään näin ylellisesti? Aivan kuin ei vähempikin
riittäisi!

2 HERRA. Mutta luuletteko todellakin, että siitä nyt tulee konkurssi?

VIERAAT vakuuttavasti. Konkurssi! Konkurssi siitä tulee!

HÄRASÖÖDINSKA. Kuka käski elämään noin yli varojensa! Toista on oleva
meillä. Uudenvuoden illaksi pyydämme meille!

VIERAAT ihastuneina. Aaaa!

HÄRASÖÖDINSKA. Kaikki läsnäolijat poikkeuksetta!

VIERAAT. Kiitoksia!

    Syviä yhteisiä kumarruksia.

PATRUUNSKA. Mutta uudenvuoden ilta on aina ollut meidän.

HÄRASÖÖDINSKA. Tänä vuonna se on kuitenkin oleva meidän!

PATRUUNSKA. Se on lievimmin sanoen hävytöntä!

HARASÖÖDINSKA. Olkaa siis niin hyvät. Yksinkertainen, vaatimaton
illanvietto vain, en enkel bjudning!

PATRUUNSKA. Niin hän aina sanoo, mutta kun sitten tullaan niin on
komeampaa kuin kellään muulla. Mutta malttakaas häraskriiverska --
sillä miehenne on häraskriivari eikä härasööding!

    Vieraiden puoleen, leveällä kumarruksella joka puolelle.

Ja uudenvuodenaattona meille, jos saan pyytää! Aivan yksinkertainen
illatsu!

VIERAAT. Aaaa! Kiitoksia, kiitoksia!

HÄRASÖÖDINSKA. Päivää ennen meitä! ja meille tulevat väsyksissä kuin
rievut! Se on hävytöntä!

    SARKANEN ja NIMISMIES vasemmalta.

SARKANEN. Jaha, armolliset herrasväet, nyt on lista valmis, vaikka
kyllä minä teidät ilmankin listaa muistan.

NIMISMIES. Sanon edeltäpäin: minä olen aivan viaton tähän, minä
ainoastaan kirjoitin sanelun mukaan.

SARKANEN. Sisso, sisso. Tästä päivästä siis irtisanotaan kuukauden
kuluttua maksettavaksi pääoma korkoineen 6 sadalta vuodessa, sanoo
kuusi sadalta vuodessa kuin on viisi tuhatta Suomen markkaa, jonka on
minulle ja vaimolleni Eetla Sofialle velkaa vapaasukuinen härasöötinki
Nuurper. Jaa-a! Maksakoon tai peritään oikeuden kautta.

HÄRASÖÖDINSKA kiljahtaa kauhusta.

PATRUUNSKA voitonriemuisena. Vai niin! Kuka olisi luullut! Viisi
tuhatta! Viisi tuhatta! No? Miltäs tuntuu?

VIERAAT voivat vaivoin hillitä nauruansa.

HÄRASÖÖDINSKA. Mutta uskokaa minua, se oli vaan satunnainen
ulkomaanmatkamme... Herra vallesmanni, hillitkää toki tuo mies!

SARKANEN. Ja neljän vuoden korot ovat maksamatta. Se tekee kuusituhatta
ja kaksisataa...

HÄRASÖÖDINSKA. Ah, Sarkanen, minä rukoilen teitä, olkaa hyvä, saanko
luvan pyytää uudenvuoden iltana... en enkel bjudning...

VIERAAT nauravat.

PATRUUNSKA. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa,
ha-ha-ha... Uutena vuotena!!

HÄRASÖÖDINSKA. Sarkanen, rakas, pikku Sarkanen...

SARKANEN. Sanoo: kuusi tuhatta ja kaksisataa. Maksakoon taikka peritään
oikeuden kautta.

HÄRASÖÖDINSKA. Ei! -- Sarkaska tänne. -- Sarkaska! Sarkaska!

    Rientää suinpäin ulos.

PATRUUNSKA. Siinä nyt näitte! Mieheni sanoo aina: yhteiskunnassamme on
jotain mätää.

NIMISMIES. Lista ei ole vielä lopussa.

SARKANEN. Ei, se vasta alkaa.

PATRUUNSKA levottomana. Mutta ettekö todellakaan voi hillitä tuota
miestä!? Herra vallesmanni!

NIMISMIES kohauttaa voimatonna olkaansa.

VIERAAT laumassa, uhkaavasti Sarkasta vastaan.
Riittää, riittää! Tämä on sopimatonta! Vaiti, vaiti! Ulos!

SARKANEN uhkaavasti. Mitä?!

VIERAAT perääntyvät, uskaltamatta yksitellen vastustaa.

SARKANEN. Viiden vuoden korot ja pääoma haetaan ulos entiseltä
rakennusmestarilta herra Krönkvistiltä, sanoo viiden vuoden korot!

I ROUVA. Ah!

    Kuultuaan nimensä pyörtyy istumaan.

PATRUUNSKA päätänsä keikutellen. Ja hohtokiviä sormet täynnä!

VIERAAT tarkastelevat pyörtyneen sormia. Katsokaa, tuo on ehta
briljantti! Ja tuo -- mikä se on?

1 HERRA. Tässä vettä, rakas Berta... Mutta eikö sitä Sarkaskaa jo
vihdoinkin ala kuulua! Ole huoletta, minä lepytän hänet! Hakekaa
Sarkaska tänne, joutuin!

2 HERRA. Sic transit gloria mundi!

SARKANEN. Ja herra Vesander --

2 HERRA kyykistyen. Ai!

SARKANEN. -- ei ole ollenkaan korkoja maksanut.

2 ROUVA. Se ei ole totta, korot on säännöllisesti liitetty pääomaan.

2 HERRA. Tule pois, älä dabbaa itseäsi!

VIERAAT nauravat.

SARKANEN. Maksakoon taikka peritään oikeuden kautta. Ja Laxmannin
herrasväki...

3 HERRA. Mi.. minä?

3 ROUVA piiloutuen  Oh, mitä tästä nyt tulee!

SARKANEN. No, no, rouva, ei hätää, mutta kun olen neljä vuotta turhaan
yrittänyt saada omani takaisin...

3 HERRA 3 rouvalle. Oletko sinä siis käynyt lainaamassa! Minun
tietämättäni!

    Riitelevät syrjässä kiivaasti keskenään.

VIERAAT nauravat.

SARKANEN. Ja lahtari Viklander, kaksituhatta ja viisisataa. Ja kanttori
Tolpander, seitsemänsataa ja viisikymmentä. -- Ja tapetseeraaja
Krutelli neljäsataa ja kaksikymmentä. -- Ja leipuri Viinikainen... Ja
kamreeri Pastmanni... ja, ja...

VIERAAT nimensä kuultuaan jokainen vuorostaan lakkaavat nauramasta ja
yhtyvät tyytymättömien joukkoon, joten nauru muuttuu vähitellen
levottomaksi hälinäksi.

SARKANEN. Ja sitten on tässä kymmenentuhannen velka, kuin irtisanotaan
korkoinensa kuusi sadalta vuodessa. Jaa-a! Kymmenen tuhatta jämtilleen,
kymmenen tuhatta!

VIERAAT äkkiä hiljeten, uteliaina. Kymmenen tuhatta! Kukahan se on?

1 ROUVA virkoaa ja tulee uteliaana kuuntelemaan.

SARKANEN. Jaa-a, kuka se on! Ja korkorästit nousee tuhanteen, "kuka se
on"!

VIERAAT. Kuka? Kuka?

SARKANEN. Patruuna itse se on.

PATRUUNSKA. Se on hävytöntä!

VIERAAT hämmästyksen lyöntinä. Patruunska!

    Naurun tyrskähdyksiä.

SARKANEN. Jaa-a, patruunska!

PATRUUNSKA. Sarkaska tänne! -- Sarkaska! -- Sarkaska!

    Ulos.

VIERAAT. Mutta missä vihdoin se Sarkaska?!

SARKANEN. "Sarkaska ja Sarkaska" --

    Joutuen yhä enemmän raivoihinsa.

Tässä ei Sarkaska mitään auta. Vai akkavalta! Nähkääs tätä keppiä! Kuka
on Sarkasen käskijä, kuka?!

    Pamauttaa kepin pöytään.

Jaa-a, se keppi kestää!

VIERAAT sekasin. Herra vallesmanni, se on teidän asianne! -- Esivalta
suojelkoon meitä! -- Sarkaska! -- Sarkaska!

    Kaikki kiireesti ulos, lakkaamatta Sarkaskaa huutaen.

SARKANEN. Se keppi kestää, sanon minä!

NIMISMIES yrittää rauhoittaa raivoavaa Sarkasta. Sarkanen, Sarkanen!
Tahdotteko ryypyn? Sarkanen, tulkaa järkiinne! Sarkanen!

SARKANEN. Ja kontrahti rikki ja tyttö irti! Tyttö irti!

NIMISMIES. Mikä on irti?!

SARKANEN. Tyttö irti, tyttö irti, sanon minä! Totisesti tämä keppi
kestää! Tyttö irti!

NIMISMIES. Mikä tyttö? Mikä tyttö?!

SARKANEN pamauttelee keppiään yhä tuimemmin pöytiin niin että
viinilasit ja kupit hyppelevät ja kaatuilevat. No kyllä tämä keppi
kestää! Tyttö irti!

NIMISMIES. Mies on tullut hulluksi! -- Sarkaska tänne! -- Sarkaska! --
Sarkaska!

    Suinpäin ulos.

SARKANEN huohotuksesta päästyään pyyhkii kumpaisellakin käsivarrella
vuorotellen otsaansa. Ohhoh! Hikeen veti tämä toimitus miehen.

    Katselee ympärilleen, tarkastelee esineitä,
    kurkistaa syrjähuoneisiin.

Tyhjä kuin Hiltusen lekkeri. -- Minne olenkaan minä pääni pistänyt?

    Hiljaa kutsuen.

Eetla! -- Ei, ei, Eetla nukkuu kotona. Ja tämä -- eikös tämä ole niitä
korkean kruunun esikartanoita? Eikö tässä samassa huoneessa ole moni
syytetty ja vanki seisonut ankaran tuomarinsa edessä vavisten ja kurkku
kuivana, kädet koreasti selän taakse köytettyinä? Älä, älä selkiä,
Sarkanen, älä vielä selkiä! Huhhuu...

    Istuutuu.

Eetla nukkuu ja pelkkää pötyä puhui sekin Kallu, joka meille uutta
hääiloa ennusti. "Saat jälleen hääpolskaa tanssahdella, sanoi, ja muori
hyppelee luoksesi ja kuhertelee kuin turtturikyyhkyläinen". Kyllä tässä
taitaa kohta tulla sitä "turtturikyyhkyläistä"! Mitä ne niin mennessään
huusivat: Sarkaska, Sarkaska!

    Kavahtaa pystyyn.

Eivät suinkaan ne sitä tänne meinanneet...! Herra varjelkoon! Pidä
kutisi pääpoloinen! Oma karvainen mukulani, älä herrannimessä selkiä!
Lystihän meidän on! Heeluvee!

    Maistelee pöydällä olevia viininjätteitä.

Ei ole näistä liemistä apua... Musiikkia, musiikkia! Kuulinhan minä
äsken musiikkia: tuossa on posetiivi, onpa totisesti...

    Menee gramofoonille.

Mutta mistä sinua veivataan, posetiivi? Missä veivuuvärkkisi?

    Kopeloi gramofoonia, joka alkaa soittaa entistä surullisen
    viehkeää tanssisäveltä. Sarkanen peräytyy säikähtäen.

Älä, älä... enhän minä sinua veivaa, e-en minä veivaa... Jesta! Jesta!
Lakkaa jo hiivatissa! Vaikene, sanon minä, sinä selvität minun pääni!
Voi minua, voi minua!

    Vaipuu väsyneenä ja epätoivoissaan permannolle
    puolimakuulle tuolia vasten.

Mitä olet sinä tehnyt, Sarkanen? En osaa ajatella, päätäni huimaa ja
kovin jäseniäni raukasee. Tähän nukkuu tämä mies, nukkuu virkistävään
uneen kestääksensä tulevaista myrskyä ja rajutuulta, sillä tukkapöllyyn
ja kahleiden kalinaan olen minä tästä heräävä. Voi etten enää
milloinkaan heräisi! Voi että tämä olisi vaan unta: Että se olisi jo
kauan, kauan sitten ollutta ja mennyttä, ja me rakkaan Eetlan kanssa
istuisimme sylityksin taivaissa maallisen elämämme katoavaisuutta ja
turhuutta muistellen! Ja harpun sävel hiljaa soisi valkopaita enkelien
nappaillessa kultaisen kanteleen ihanasti helähteleviä kieliä... Voi
minua, voi minua...

    Nukkuu nyyhkytyksiinsä.



KOLMAS NÄYTÖS.


Sama ilta Sarkasen tuvassa.

Eetla ja Kallu makaavat vuoteessa entisissä asennoissa, edellinen
seinän puolella, seinään päin kääntyneenä, jälkimäinen laitapuolella,
selin Eetlaan.

Kallu on todella nukkunut ja kuorsaa hartaasti, kilpaa Eetlan kanssa.

Hetken kuluttua näkyy lyhdyn tuiketta ikkunan takaa.

HILMA koputtaa oven takana. Sarkaska! Onko Sarkaska kotona? Hoi, hoi!

    Hetken kuluttua uusi ja tuimempi koputus.

Päästäkää sisälle! Se on vallesmannin Hilma!

    Väsymätöntä kuorsaamista vuoteesta.

HILMA yhä oven takana. Sarkaska tulkaa pian apuun, kun Sarkanen tekee
vallan ihmeitä. Kuuletteko? Hän on vallesmannin salissa ja lyö keppiä
pöytään ja on pelottanut kaikki vieraat... Ettekö kuule?...

    Avaa oven, katsoo ympärilleen.

Mutta aukihan tämä on! Eikö täällä ole ketään?

    Tulee lyhtyineen lähemmäksi.

Tai mikäs tuolla on? Sarkaska nukkuu -- ja -- ja... herranen aika...
toinen mies hänen vieressään! Sarkaska on hylännyt Sarkasen. Ja
Sarkanen on surusta juonut itsensä humalaan! Mutta ylös täytyy
Sarkaskan nyt, vaikka mikä olisi... Sarkaska hoi!

    Koettaa Kallun ylitse nykäistä Eetlaa.

KALLU herää, tarttuu Hilman käteen. Hiljaa, sh!

HILMA säikähtää. Hyi kuka lienetkin! Sarkaskan täytyy nousta!

KALLU. Sh, herrantähden hiljaa, hiljaa!

    Nousee ja työntää Hilmaa poispäin.

Hilma?! Vai Hilma, no, no...

HILMA. Mutta Kalluko se on? Hyi sentään! En olisi ikinä uskonut...

KALLU. Mutta olehan nyt hiljaa siunaaman hetki hullu tyttö!

HILMA. Ettäs kehtaatkin!

KALLU. Suu poikki, sanon minä.

    Koettaa tukkia Hilman suuta.

HILMA painii vastaan, irtautuu. Älä luulekaan! -- Ja Sarkaskakin, vanha
ihminen!

    Rupeaa itkemään.

KALLU. Tiedä siis, me saamme torpparahat, jos nyt vain osaat olla
hiljaa. Tule, kulta, tänne keinutuolille, niin kerron sinulle kaiken.

HILMA. Enkä tule. Hyi ja hyi ja hyi!

KALLU. No kuule ja koeta ymmärtää: Sarkanen meni kovistamaan
vallesmannilta sinun kontrahtiasi rikki.

HILMA. Herranenaika! Sitäkö se kovisti! Ja oikein kepillä! Jesta! Ja
minä kun tulin apua huutamaan!

KALLU. Minä jäin vahtimaan nukkuvaa Sarkaskaa, ymmärrätkö? Mutta hän
heräsi. Silloin rupesin ontumaan niinkuin Sarkanen. Hän luuli minua
Sarkaseksi, ja kun en puhunut mitään, luuli Sarkasen suuttuneen
ikipäiviksi ja lupasi hädissään tuhat markkaa meille...

HILMA. Oho äläs... ihanko totta?

    Istuu keinutuoliin.

KALLU. Ymmärrätkö nyt, ettei hän saa millään herätä?

HILMA. Puhu sitten hiljempaa itsekin. Vai tuhat markkaa!

KALLU istuu Hilman viereen. Ei saa herätä, kunnes Sarkanen ehtii asian
toimittaa ja minä saan hänet tuohon tilalleni.

HILMA. Ai-ai, Kallu, ettei se nyt vain heräisi! Meneppäs sinne takaisin
sen viereen. Minä juoksen sillä aikaa sanomaan vallesmannille...
päästä, päästä, he odottavat siellä minua... muuten tulee rouva itse
hakemaan Sarkaskaa... mutta päästähän, tässä on kiire ..

    Aikoo lähteä.

KALLU pidättää häntä kädestä. Viivyhän hetki. Kuinka raskisin sinusta
luopua, kun kerrankin saamme olla näin kahden kesken...

HILMA. Mutta lensmanska juoksee kohta tänne, saat nähdä, ei viivy
kauankaan...

KALLU. Siunaaman hetki vain, Hilma...

HILMA. Ja jos tuokin herää...

KALLU. Mikäs hänet herättää! Ajatteles Hilma sentään: torppa, aivan oma
torppa!

HILMA. Jaa-a, Kallu, kyllä vain, kun niin pitkälle kerran päästäisiin!

    Innostuvat keinumaan.

KALLU. Vielä tänä keväänä, Hilma, istumme oman katon alla. Ja oma katti
pankolla.

HILMA. Tänäkö keväänä? Entä minun vuosikontrahtini? Vai luuletko
Sarkasen todella sen rikki saavan?

KALLU. Ole huoletta, tyttö. Sarkasella on enemmän valtaa kuin sinä
tiedätkään. Että kyllä tästä nyt vihdoinkin näyttää tosi tulevan.

HILMA. Onpa sinulla hyviä toiveita. Mutta luulen minä puolestani, että
kyllä tässä saadaan vielä monta kovaa kokea, ennenkuin asiat niinpäin
kääntyy. Eikä keinuta niin lujaa, se jyryää.

KALLU. Jaa-a, vaikea on minunkin uskoa, että kaikki on niin hyvinpäin
minulle kelvottomalle kääntynyt. En ole ansainnut tätä onnea. Ja
tunnustan avoimella sydämellä, että jos saisin aimo selkäsaunan kaiken
synnillisen elämäni vuoksi, niin olisi mieleni nyt vieläkin keveämpi.

    Leikillisesti.

Mutta kuka tässä kylässä on mies minua löylyyttämään, kysyn minä? Sillä
et kaiketi luule siihen juuri rouvasväenkään pystyvän?

HILMA. No ellei juuri lensmanska sentään, jos oikein hullun pään
ottaisi.

KALLU. Oho, vai lensmanska! Lensmanskan kiusaksi vielä tänä keväänä
istumme oman katon alla, ja ehkä juuri tämmöisessä keinutuolissa,
ajatteles!

HILMA. Jospa todellakin, jospa todellakin niin kävisi!

KALLU. Tänä keväänä, kun puut puhkee lehtiin

HILMA. Kun käki kukahtelee ja kevättuulet laulaa...

KALLU. Me sinun kanssasi istutamme perunoita oman maan vakoihin...
"Niin minä neitonen sinulle laulan, kuin omalle kullalleni"...

HILMA. Älä laula, -- minä luulen jonkun siellä jo tulevan...

    Hypähtää keinutuolista.

KALLU. Älä heikkarissa!

LENSMANSKA oven takaa. Hilma! Oletko siellä?

HILMA. Siinä se nyt oli! Nyt ne tulee Sarkaskaa hakemaan!

LENSMANSKA. Onko Hilma siellä? Vastaa!

KALLU. Sammuta lyhty!

    Juoksee takaisin Eetlan viereen.

HILMA sammuttaa lyhdyn.

LENSMANSKA jyskyttää oveen. Avatkaa, avatkaa paikalla!

HILMA. Mitä minä teen?

KALLU. Pidä vastaan. Sano, ettei täällä ole ketään.

HILMA. Täällä ei ole ketään.

LENSMANSKA työntää oven auki. Aina pitää sinun perässäsi juosta. Mikset
ole toimittanut Sarkaskaa apuun? Käskinhän minä.

HILMA. Minä... minä... hän nukkuu kuin kivi... olen huutanut, muttei se
herää...

LENSMANSKA. Kyllä minä saan hereille. Näytä missä hän on.

HILMA. Jaa missä hän on...

    Johtaa toiselle suunnalle.

LENSMANSKA. Ellei kohta saada Sarkaskaa apuun, tekee se mies ihmeitä.
Ei hän pelkää ketään muita kuin Sarkaskaa.

HILMA. Mutta onkohan Sarkaska enää ollenkaan täällä?

LENSMANSKA. Sytytä lyhty, että tässä jotain näkee.

HILMA. Kyllä, mutta kynttilä on lyhdystä loppuun palanut.

LENSMANSKA. Anna tulitikut!

HILMA. Ei ole tikkuja.

LENSMANSKA. No hae, tyttö, ei tässä saa aikaa hukata.

    Haraavat tikkuja. Hilma pistelee tikkulaatikot taskuunsa.

LENSMANSKA. Tämähän merkillinen talo, kun ei tikkuja ole. Juokse
paikalla kauppiaasta kynttilöitä ja tikkuja. Juokse joutuin!

HILMA. Minä juoksen, minä juoksen...

    Kallulle ohimennen.

Juoksen Sarkasta hakemaan...

    Juoksee pois.

LENSMANSKA Kallua tunnustellen. Jaha, nyt löysin kuin löysinkin
Sarkaskan. Se se on. Tässä on pääpuoli ja tässä jalat. Sarkaska!
Sarkaska! Hän on humalassa ja sanoo ylös lainat... hän uhkaa heittää
pöydät nurin ja särkeä lasit... Tulkaa kieltämään... Kuka ne maksaa?
Herätkää, herätkää!

HÄRASÖÖDINSKA juoksee sisään. Oo, oo, kaikkeen sitä joutuukin! Mikä
pimeys! Onko madam Sarkanen täällä? Halloo?

LENSMANSKA. Halloo.

HÄRASÖÖDINSKA. Kuka puhuu?

LENSMANSKA. Minä puhun.

HÄRASÖÖDINSKA. Ab tekö, fru Länsmanskan? Mikä kohtaus!

LENSMANSKA. Mutta mikä härasöödinskan on tänne juoksuttanut?

HÄRASÖÖDINSKA. No, ajatelkaahan! Kun te olitte mennyt, sanoi herr
Sarkanen juhlallisesti irti myöskin meidät!

LENSMANSKA. Vai ollaan teilläkin velkaa hänelle? Kuka olisi uskonut,
teillä kun niin komeasti eletään...

HÄRASÖÖDINSKA kipakasti. Härasöödinskan sopiikin elää vähän komeammin
kuin yks lensmanska. Pyh!

LENSMANSKA. Ja sen minä sanon... Mutta tässä ei ehdi riidellä...
Sarkaska ylös!

HÄRASÖÖDINSKA. Herran nimessä, hankkikaa toki valoa!

LENSMANSKA. Olen lähettänyt hakemaan, mutta se kelvoton tyttö taas
viipyy! Odottakaa, minä juoksen itse puotiin.

    Juoksee ulos.

HÄRASÖÖDINSKA. Ei, minun täytyy pelastaa mieheni konkurssista! Madam
Sarkanen, tulkaa kanssani ja puhukaa hänelle kauniisti, teitä hän
kuuluu tottelevan. Me emme ole tehneet hänelle mitään pahaa. Länsmanska
on voinut olla tapansa mukaan hävytön, sanokaa heidät irti, mutta mitä
me olemme teille tehneet?... Ja emmekö ole aina säännöllisesti
maksaneet korkoja? Voi sitä miestä! Men såna ä di alla! Oo, oo...
Herätkää, herätkää, madam Sarkanen!

PATRUUNSKA juoksee sisälle. Sarkaska, onko Sarkaska täällä?

HARASOODINSKA. Ah tekin fru patronessa? Auttakaa herättämään häntä --
hän nukkuu kuin kivi...

PATRUUNSKA. Oo, härasöödinska täällä? En minä pimeässä tuntenutkaan.
Minä kuulin kaikki mitä tapahtui nimismiehen luona... oo, mikä julma
mies ja voitteko kuvailla -- lähdettyänne hän sanoi ylös Grönkvistit,
Laxmanit, Vesanderit... kaikki järjestään... Kuka olisi luullut että
nekin herrasväet olivat velkaa tuommoisille!

HÄRASÖÖDINSKA. Mutta miksi patronessa on tänne tullut?

PATRUUNSKA. Niin minäkö? Ah se on vain pieni pagadell... tuota noin...
Mutta ettekö todella saa Sarkaskaa hereille?

LENSMANSKA lennossa. Tässä vihdoinkin tikkuja ja kynttilöitä.

HÄRASÖÖDINSKA ja PATRUUNSKA. Sytyttäkää, sytyttäkää!

LENSMANSKA sytyttelee kynttilöitä palamaan uuninreunalle, pullojen
suihin ja muualle. Kyllä tänne valoa saadaan! Noin! Ja noin!

PATRUUNSKA. Nykäistään yhtaikaa.

HÄRASÖÖDINSKA. Olen valmis. Oo tätä peliä!

PATRUUNSKA. Paremmin! 1, 2, 3! No, yhtaikaa.

HÄRASÖÖDINSKA ja PATRUUNSKA yhtaikaa  Sar-kas-ka!

PATRUUNSKA. Ja vielä paremmin!

HÄRASÖÖDINSKA ja PATRUUNSKA kimakalla huudolla. Sar-kas-ka!

PATRUUNSKA. Ei sittenkään!

LENSMANSKA. Ja noin! Ja noin!

    Huoneessa on tullut hyvin valoisaksi.

HÄRASÖÖDINSKA. Eikö voisi tällä leipälapiolla.

PATRUUNSKA. Herrijess! Mutta näitähän on täällä kaksi! Katsokaa, kaksi!
Me olemme lyöneet tätä.

LENSMANSKA. Sarkaska on tuo toinen. Johan sanoin teille: tuo on
Sarkaska. Tämä on hänen sisarensa, kyllähän minä sen tunnen.

LENSMANSKA, PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA hyökkäävät Eetlaa herättämään,
huutaen ja toukkien. Sarkaska, nouskaa, nouskaa!

EETLA hieroo silmiään, ymmärtämättä mitään. Mitä? Mitä? Onko tuli irti?

LENSMANSKA. Ei, mutta Sarkanen on irti. Joutukaa!

EETLA kääntyy päin valaistua tupaa, huutaa kohottaen kädet taivasta
kohden. Herra hyvästi siunatkoon!

    Sukeltaa säikähtyneenä takaisin vuoteeseen.

PATRUUNSKA. Ei, ei, nousta teidän pitää.

HÄRASÖÖDINSKA. Vaimo, sinun miehesi on humalassa ja lyö kepillä --
tulkaa, tulkaa!

EETLA jälleen uskaltaen kohota. Herra taivaassa olkoon minulle
armollinen. Viimeinen päivä on tullut. Kynttilät palaa ja Herran
enkelit käyvät ympärinsä kultaisissa vaatteissa.

    Koskettaen Kallua.

Sarkanen, nouse katsomaan.

LENSMANSKA. Ei Sarkanen ole täällä. Sarkanen tekee ihmeitä.

EETLA. Sarkanen on taivaassa ihmeitä tekemässä...

LENSMANSKA. Sarkanen on vallesmannin luona ja lyö kepillä ja uhkaa
kaataa pöydät ja särkeä lasit...

PATRUUNSKA. Hän on sanonut irti Grönkvistit ja Laxmanit ja Vesanderit
ja kaikki koko kylässä...

LENSMANSKA. Emmekö me ole aina maksaneet säännöllisesti korkoja? Onko
penniäkään jäänyt maksamatta?

EETLA. Jesta ja varjele! Sehän on härasööska! No mutta -- lensmanska!
-- ja -- patruunska!

LENSMANSKA. Tulkaa siis pian ja saattakaa hänet järkiinsä. Ei hän
ketään muita tottele, ei ketään!

EETLA. Mutta ovatko rouvat päästään pyörällä? Tässähän minun laillinen
aviomieheni nukkuu laillista unta!

LENSMANSKA, PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA. Se ei ole Sarkanen.

EETLA. Eikö Sarkanen?! Ja olenko minä koskaan vierasta miestä
vieressäni pitänyt? Sarkanen, nouse jo, tupamme on täynnä ihmisiä ja
kynttilät palaa! Nouse, nouse!

    Retuuttaa Kallua yhä rajummin.

LENSMANSKA. Mitä pitää tästä ajatella?

PATRUUNSKA. Kuka on tuo toinen ihminen?

HÄRASÖÖDINSKA. Onko se mies vai vaimo? Så osedligt!

EETLA kolhii ja lyö Kallua voimainsa takaa. Etkö meinaa herätä? Etkö
meinaa herätä, kysyn minä! Mitä? Mitä?

KALLU. Hitto tätä kauemmin kestäköön!

    Pudottautuu vuoteelta voivotellen ja luitaan tunnustellen.

LENSMANSKA, PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA kiljahtavat. Ah!

EETLA. Jesta varjele!

LENSMANSKA. Mieshän se olikin!

PATRUUNSKA. Se on mies!

HÄRASÖÖDINSKA. Mies! Vilken fräckhet!

KALLU. Oli siinä selkäsaunaa yhden torpan edestä! Ja vielä
rouvasväeltä!

EETLA. Mutta missä on minun Sarkanen? Sarkanen! Sarkanen!

    Hakee kaikkialta, myöskin vuoteen alta.

LENSMANSKA. Tuo mies on selvästi aikonut varastaa rahat Sarkaskan
nukkuessa.

EETLA. Herra siunaa ja varjele!

PATRUUNSKA. Niin, hän on varas!

HÄRASÖÖDINSKA. Rosvoja! Apua! Rosvoja! Rosvoja!

KALLU. Enhän minä kuin vähän vain...

LENSMANSKA. Kuulkaa päältä: hän on tunnustanut!

PATRUUNSKA ja HÄRASÖÖDINSKA. Hän on tunnustanut!

EETLA. Kallu, Kallu! Sinäkö ryöväämään? Voi, koko maailma on nurin!
Järkeni menee sekasin. Missä Sarkanen? Apua! Sarkanen! Apua!

    Tempaa vaipan hartioilleen ja juoksee suin päin ulos.

LENSMANSKA. Pidelkää miestä kiinni niinkauan kuin minä juoksen
käskemään herrat tänne. Pidelkää kiinni!

    Juoksee ulos.

PATRUUNSKA. Pidelkäämme kiinni häntä kunnes vallesmanni tulee.

HÄRASÖÖDINSKA. Niin, pidelkäämme. Soh, poika! Älä yhtään! Tai pidelkää
te, minä vahdin tuolla ovella...

PATRUUNSKA. Ei, ei. Käykäämme rosvoon kiinni yhtaikaa, te vasemmalta,
minä oikeita puolen. Rohkeutta!

HÄRASÖÖDINSKA. Mies, älä nyt vain yhtään koetakaan vastustaa!

PATRUUNSKA. Sisso, yhtaikaa, yhtaikaa. Miksi jäätte jälkeen? Yhtaikaa
vain! Nyt!

HÄRASÖÖDINSKA. Oo, tämä on hengenvaarallista! Ah!

    Lähestyvät molemmat Kallua, mutta tämän liikahtaessa pakenevat
    kiljahtaen ovelle, joka ei heidän jyskytyksestään aukene.

PATRUUNSKA. Herrijes! Lensmanska on pönkittänyt oven ulkoapäin! Me
olemme hukassa!

HÄRASÖÖDINSKA. Oo, jospa hän nyt meidät tappaa!

    Kallu alkaa kävellä huoneessa. Hänen lähestyessään rouvia
    nämä kiljahtelevat ja pakenevat paikasta paikkaan, vavisten
    ja likistyen toisiinsa.

PATRUUNSKA Kallulle. Me emme saa ovea auki, pikku, kulta varas!

HÄRASÖÖDINSKA samoin. Se on pönkitetty, mutta voithan paeta ikkunasta.

PATRUUNSKA samoin. Niin, ota vaikka tämä tuoli ja lyö ikkuna rikki.

    Lensmanska juoksee sisälle, hänen jälessään herroja ja rouvia.

LENSMANSKA osottaen Kalluun. Tuossa, tuossa on rosvo!

HÄRASÖÖDINSKA ja PATRUUNSKA. Ja me olemme häntä pidelleet!

NIMISMIES. Kätesi esille!

    Panee Kallun käsirautoihin.

Nyt on mies raudoissa.

LENSMANSKA. Mitäs menit toisen omaisuutta kajoomaan.

PATRUUNSKA. Voi onnetonta sentään. Minne se nyt viedään?

HÄRASÖÖDINSKA. Olisiko luullut? Ja niin pulska poika!

NIMISMIES. Pitäkäämme kohta tutkinto asiassa. Nimesi ja asuinpaikkasi?
Mutta kuka siellä häiritsee?

    Sarkanen, Eetla ja Hilma tulevat.

EETLA onnellisena Sarkaseen nojautuen. No, no, rakas Rans Kaapriel
Enkelpreht... kultaseni... annetaan tuhatviisisataa .. annetaan vaikka
kaksikin tuhatta, kunhan vain tulet kotiin...

SARKANEN. Jaha, vai täällä te olettekin kaikki?!

EETLA. Sarkanen, rakas Sarkanen, anna heille anteeksi...

HILMA. Herranenaika, he ovat panneet hänet rautoihin!

    Rientää Kallun luo ja kapsahtaen hänen kaulaansa,
    pudottaa esiliinastaan kynttilät maahan.

LENSMANSKA. Hiljaa tyttö! Vai tahdotko itse joutua kiinni, kun varasta
suosit. Ja nytkö vasta sinä kynttilät tuot!

HILMA itkien. Hän ei ole mitään varastanut...

LENSMANSKA Sarkasen puoleen. Ja minä telkesin hänet.

KALLU. Älä huoli tyttö. Sytytähän vain kaikki kynttilät, niinkuin
käskettiin.

HÄRASÖÖDINSKA ja PATRUUNSKA samoin. Ja me pitelimme häntä!

HILMA poimii tuittupäisesti kynttilät ja asettelee palamaan entisten
lisäksi. Palakoot minun puolestani!

SARKANEN. Ja mitä on täällä Kallulle tehty?

NIMISMIES. Tämä mies tavattiin huoneessasi, Sarkanen. Hän olisi
ryöstänyt koko omaisuutesi, ellei kruunun valpas käsi olisi ehtinyt
hänen konnantyötänsä keskeyttämään.

SARKANEN on katsonut pöytälaatikkoon. Mutta ei vain minun rahoistani
ole penniäkään poissa. Ja lukkokin on ehjä.

EETLA. Ei täältä ole penniäkään poissa.

NIMISMIES. Jaa -- niin, mutta huomatkaa, että pelkkä yrityskin on lain
mukaan ankarasti rangaistava. Hän tavattiin tässä huoneessanne
ilmeisessä rikoksenteossa.

LENSMANSKA. Sen olemme omin silmin nähneet.

PATRUUNSKA. Sen olen itse näillä silmilläni nähnyt.

HÄRASÖÖDINSKA. Oo, joudummeko nyt todistajiksi!

SARKANEN. Mutta itsehän minä hänen käskin rahoja ja muijaani vahtimaan
niinkauan kuin käyn lainoja irtisanomassa!

    Yleinen hämmästys.

KALLU. Jaa ja sitten minua varkaudesta syyttämään!

NIMISMIES vapauttaa äkkiä Kallun kädet raudoista. Saakeli sentään,
minkä minulle nyt teittekään!

    Rouville.

Hän voi nyt syyttää minua laittomasta vangitsemisesta!

LENSMANSKA. Ja meitä väärästä ilmiannosta!

PATRUUNSKA. Tuleeko siitä vankeutta? Ah!

HÄRASÖÖDINSKA on pyörtyä kauhusta. Oo, oo...

KALLU. Jaa-a!

SARKANEN. Nyt Kallu, pyydä heiltä mitä tarvitset, he suostuvat
kaikkeen.

KALLU. En minä heitä mistään syytä. Erehdys kuin erehdys.

NIMISMIES. Sepä oivallinen mies!

    Muut yhtyvät.

Jaa-a, semmoinen se mies olla pitää!

LENSMANSKA. Johan minä kohta sanoin: tuo ei ole mikään tavallinen mies.

HÄRASÖÖDINSKA. Oo mitä jalokiviä voikaan löytyä kansan seassa!

EETLA. Kaksi tuhatta me hänelle ja Hilmalle annamme torpan
alkajaisiksi. Se olkoon tässä sanottu.

SARKANEN. Se olkoon sanottu ja päältä kuultu. Ja jääkööt sitten
lainatkin irtisanomatta, jos vain suostutte kohta purkamaan tytön
vuosikontrahdin, että hän saa mennä emännäksi tämän hänen Kallunsa
torppaan.

ROUVAT onnellisina. No eikö muuta?!

NIMISMIES. Siihen toki mielellämme suostumme.

    Neuvottelee hiljaa vaimonsa kanssa.

HILMA. Ja kyllä minä pari kuukautta vielä palvelen, kunhan sitten
keväällä --. Hih!

EETLA Sarkaselle. Älä nyt vain sinä enää mihinkään mene!

NIMISMIES. Olkoon siis tyttö tässä kaikkein kuullen kontrahdistaan
vapaaksi julistettu. Ja puolet vuosipalkasta maksamme hänelle torpan
alkajaisia.

    Kaikki rupeavat kädestä ottaen onnittelemaan Kallua ja Hilmaa.

NIMISMIES. Ja olisipa nyt kaikkea syytä viettää näiden nuorten
ensimäisiä kihlajaisia. Tulkaapa kaikki meille niin jatketaan juhlaa.

MUUT. Hyvä, hyvä!

SARKANEN. Kiitos, kiitos, mutta kyllä me nyt Eetlan kanssa maata
pannaan.

NIMISMIES. Kunpa olisi musiikkia, niin kelpaispa pyörähtää vaikka
täälläkin.

KALLU muitten takaa. No jos vain ei isäntäväki vastaan ole -- soittaa
hanurilla valssia -- onhan täällä musiikkia.

KAIKKI nauravat iloisesti. Mainiota, mainiota!

    Vieraat alkavat työnnellä esineitä seinemmäs, valmistuen tanssiin.

Tilaa, tilaa!

SARKANEN. Mitäs sanot, Eetla? Pyöräytämmekö?

EETLA ujostellen. No mitä sinä nyt...

    Alkaa kuitenkin korjailla pukuaan. Sarkasen korvaan.

Ethän sinä vaan enää mihinkään mene?

SARKANEN. No voi sinua turtturikyyhkyläinen!

    Sarkanen ja Eetla tanssivat. Kaikki antavat tilaa ja
    nauraen paukuttavat käsiään tahtiin. Nimismies tanssii
    Hilman kanssa. Rouvat nyykäyttelevät päätään hymyillen.

KALLU soittaen ja nauraen. No, Sarkanen, enkös sanonut "ha-ha" enkös
sanonut "ha-ha-ha"... enkös -- "ha-ha-ha-ha..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kallun kestit - Kolminäytöksinen ilveily" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.