Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Isät ja lapset - Romaani
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Isät ja lapset - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ISÄT JA LAPSET

Romaani

Kirj.

IVÁN TURGÊNJEV

Venäjänkielestä suomensi Samuli S.



WSOY, Porvoo, 1906.



Iván Sergêjewitsh Turgênjew.

Kirjallishistoriallisia piirteitä.


"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)", sanoo Turgênjew itsestään.

"Rakas on minulle Länsi", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä
edustaja romaanissa "Savua".

Siinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.

Rakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen
pohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine
laitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja
franskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan
ja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen,
ja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin
tutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki
entistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja
oppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin
harras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten
venäläinen.

Toinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi
Lännen helmaan. Se oli tämä:

Hän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina,
jolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa
kodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen
itsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman
tahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus,
jota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä
sai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa
sotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka
oli otettu kartanon palvelusväeksi (_dvorôvyje_), olivat _orjia_
sanan täydellisessä merkityksessä.[1]

Turgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria:
äärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään
tottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan.
Poikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia
eksekutioneja.[2]

Sanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, "keskellä
lyöntejä ja rääkkäyksiä". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman
inhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle
herkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi
hengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän
sivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee
hänen teoksissaan.

Siitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.

       *       *       *       *       *

Turgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa.
Hänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä
jyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.

Ivan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.)
Orjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa,
siihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna
Lutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut
taloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen -- vanhempi
veli oli silloin kaksivuotias -- isä otti eron sotapalveluksesta ja
asettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.

Ensimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin
(ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä
ja opettajia, "koti-djátjkoja" ja hoitajattaria (njánjkoja)
kotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana,
T. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen
filologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa
ollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei "sietänyt filosofiaa".
Siirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä
kandidaatitutkinnon v. 1837.

Seuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä
yliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona
oltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä,
tutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.

Vuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui
silloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen
oli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut
juhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat
riviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin
edeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä,
tervehtiä nuorta herraa "äänekkäästi ja riemukkaasti". Nuori herra
tuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi
aisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea
äiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen
vuosirahansakin melkoisesti.

Siitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan
varoja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita
varten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta
ollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli
virkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili
hauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta "palveltuaan",
hän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.

Nyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että
hän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T.
veljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin
päästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille
viidennen osan moision maita.

       *       *       *       *       *

Turgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt
teos oli runoelma _"Parâsha"_, jonka hän nimimerkillä T.-L. (=
Turgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen
suurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin
kiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia
lahjoja.

"Parâsha" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan -- emme sano
ainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen
yleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden
pystyttämään pyhäkköön.

Näissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n
tärkeimmistä ja suurimmista teoksista.

Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus _"Horj i Kalînytsh"_,
joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli
venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia
ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä
useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti
nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen
kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa
niteessä nimellä _"Metsämiehen muistelmia"_.

Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat"
ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan
sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen
onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin
sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree
ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä
epäkohtia _pinnalla_, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa
näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat _sisässä_, itse kansassa.

Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet
myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli
santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat
jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka
rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten
maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina
pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen
tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin
silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja
hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa
v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli
omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa
oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se
tippanen tuli.

Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja
elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew
kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat
muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa.
T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon
sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli
saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja
sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin
senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä,
ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan
näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä
käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen
sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon
tuostakin pienempiä kertomuksia.

Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa
ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin
Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään,
niinpä v. 1856 _"Rûdin"_, ja _"Faust"_, v. 1858 _"Asja"_, v. 1859
_"Aatelispesä"_ ja v. 1860 _"Aattona"_.

_"Rûdinissa"_ Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä
tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto,
jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti
asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja
elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta
siivet lyhyet, leikatut", -- siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä
esittää _"Aatelispesäkin"_.

Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle
niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa
aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani _"Isät ja
lapset"_.

Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua,
väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta.
"Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi;
"lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden
kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi".
Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi
kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja
pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa,
mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja
keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin
kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi -- aina
sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, -- sille pivolliselle
nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen
aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen,
nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen
revolutionidraamaan. Tällainenko -- kysyttiin -- tällainenko on
Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa
tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina
kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki,
varaamatta mitään sijaan?

Nuo kiihkoisat moittijat -- niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin
-- olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen
tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy.
Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa
mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan
sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun
lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni
olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento -- hänkö
karrikatyyri?"

Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka
peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen
maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja
varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee,
hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä
pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten,
loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta
kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän
ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän
ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan
sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena
traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä
viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani "Savua", joka sekin sai
osakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista
kiihkoa kuin "Isät ja lapset". Tässä romaanissaan hän ruoskii,
nimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia
puhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan
sittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten
reformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman
todellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat --
savua, savua, savua!

Loput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se
vuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti
Parisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin
vain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa
alkanut uusi liike, tuo "kansaan meneminen" ja sosialistinen
propaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä
hän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa _"Uudistalo"_ (Now),
joka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin
terveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n
romaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että
yhteisen kansan elämässä.

"Isäin ja lasten" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten
antanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa
neroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma
paljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja
Pietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti
juhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen
osakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan
paljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.

Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä
kirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä
kerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto
alkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan
aikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta
1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa
lähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä
lokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon
otti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista
ja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin
kaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja
yliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö --
valitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä
se kulkee tänäänkin vielä, -- itki sinä päivänä suuren mestarinsa
poislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan
parhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen
opettaja ja kasvattaja.

Mutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa.
Niin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin
paljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän
sisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta,
erillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta
yhtymäkohtaa.

Turgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti
ja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä
taideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat,
rakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan
elävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.

Turgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa
lause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty,
hiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja
luontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi
siinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän
olojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä,
mutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme
tunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen
välttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja
70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset,
jotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin
teoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta.
Meidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan,
tutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa
me olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä
parhaimpia opastajia juuri _Turgênjew_.

Sortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.

_K. Suomalainen_.



I.


-- No, Pjotr, eikö näy vieläkään?

Näin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies,
näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja
ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n
viertotien varrella.

Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia
alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli,
sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta,
monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti,
sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä
sukupolvea.

Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:

-- Ei todellakaan näy vielä.

-- Ei vainen näy?

-- Ei näy, -- toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.

Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä
katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.

Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan
päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa
sielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin -- pyykitettyään
alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin"
-- tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen
isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta
hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen
ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna
maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin
varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli
Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä
ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona,
ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia
adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.

Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe,
mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi
noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti
päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä,
aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui
äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin
kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, -- sanalla sanoen oli elämäänsä
kaikin puolin tyytyväinen.

Nikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan,
olipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana
piti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua
sotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana
päivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi
kuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen
tuli tuommoinen hiukan "ykskolmatta". Isälle ei muu neuvoksi kuin
huiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.

Kun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin
isä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon.
Kaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin.
Nuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä
Pietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.

Isä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin
tällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia,
joka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla.
Tällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti
pyöristetyissä "kierrekaarteissa" sanat: "Pjotr Kirsânow,
kenraalimajori".

Vuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan
kandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti
onnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin.
Tuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian
puistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun
äkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian
miestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa;
virkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti,
ja se se hänestä lopunkin teki.

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitsh -- vanhempainsa vielä eläessä
ja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen -- ennättänyt rakastua
entisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen
tyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka
luki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien "Tiedetten" osastosta.
Nikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla
keisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli
saanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten
vietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä
Metsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa
oli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin
maaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle
pian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.

Hauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan
toistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin
nelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva
kasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi
välistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui --
hauskasti ja hiljaisesti hänkin.

Kymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva
kuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi
moniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa
haihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi
väkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa
toimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia
uudistuksia.

Vuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan
kolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen
tehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi
hän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme
hänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä
hiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut
kandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.

Palvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa -- vai siksikö
vain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin
alla -- ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää
nuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava
kananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria,
keltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä
kaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä
paistoi koko terältä... Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli
lämpimäisleivältä.

Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika --
kandidaatina ... Arkâsha..."

Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo
kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus
palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin... "Eipäs
vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena... Paksu, sinervä
kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen
rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä,
mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden
kolina.

-- Nuori herra taitaa tulla jo, -- ilmoitti palvelija, ponnahtaen
esiin portin takaa.

Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä
tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia
edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja
armaitten kasvojen tutut piirteet.

-- Arkâsha! Arkâsha! -- huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen
juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa
nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen
poskeen.



II.


-- Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, -- puheli
Arkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla
äänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. -- Ihanhan minä tahraan
sinut kokonaan.

-- Etkös ja, etkös ja! -- toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh,
myhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa
kädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa.
-- Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, --
lisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin
majatalolle päin, puhellen: -- tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia
joutuun!

Nikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän
oli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti
hänet.

-- Isä hyvä, -- virkkoi hän, -- salli minun esittää sinulle hyvä
ystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on
ystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.

Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan
herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli
kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti
vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan
perästä oli ojentanut hänelle.

-- Sydämellisesti tervetullut! -- aloitti hän. -- Kiitos, että
hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille... Minä toivon ...
sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.

-- Jevgêni Wasíljew, -- vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä
äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen
koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat,
otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret,
vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa
elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.

-- Minä toivoisin, -- jatkoi Nikolai Petrôwitsh, -- ett'ette
ikävystyisi aikojanne meillä.

Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän
vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut
kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.

-- Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? -- kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen
poikansa puoleen. -- Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti,
vai tahdotteko levähtää?

-- Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.

-- Heti kohta, heti kohta, -- virkkoi isä. -- Pjotr, kuulehan! Pidä,
veikkonen, huolta ja joudu!

Pjotr -- niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii -- ei
lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi
ja puikahti jälleen portin taa.

-- Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin
varten troikka, -- puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin
kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle
rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä,
joka riisui hevosia valjaista. -- Mutta kaleskat on vain kahden
istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi ... tuota noin...

-- Hän ajaa tarantassissa, -- keskeytti Arkâdi. -- Älä yhtään
kursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen;
saatpa nähdä.

Nikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.

-- No liiku liukkaasti, paksu parta! -- virkkoi Bazârow hollimiehelle.

-- Kuulit sä Mitjûha! -- puuttui puheesen toinen hollimies, kädet
lammasnahka-turkin takaratkoissa. -- Kuulit sä, minkä nimen herra
sulle sujautti? Paksu oletkin parta.

Mitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia
hiestyneen keskihevosen päältä.

-- Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! -- huudahti Nikolai
Petrôwitsh, -- saatte juomarahaa!

Muutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen
kävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi
tarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot
läksivät liikkeelle.



III.


-- Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia!
-- puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä,
milloin polvea. -- Viimeinkin!

-- Kuinkas setä jaksaa? -- kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään
vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin
pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta
ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.

-- Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan,
mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.

-- Saitko kauankin odotella minua?

-- Viiden tunnin verran.

-- Isä kulta!

Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai
Petrôwitsh naurahtelemaan.

-- Saatpa nähdä, -- virkkoi hän, -- millaisen komean hevosen minä
olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.

-- Saako Bazârowkin oman huoneen?

-- Löytyy huone hänellekin.

-- Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka
suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.

-- Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?

-- Äskettäin.

-- Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?

-- Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja
kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.

-- Vai niin! Hän on medisiinari siis! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh
ja vaikeni hetkiseksi. -- Pjotr! -- lisäsi hän sitten, osoittaen
kädellään, -- tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?

Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia
tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset
höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään
lammasnahka-turkit levällänsä.

-- Meidän ne on, -- sanoi Pjotr.

-- Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?

-- Kaupunkiin kaiketikin... Kapakkaan, -- lisäsi Pjotr halveksien ja
kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä
ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei
hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.

-- Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, --
jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. -- Eivät maksa veroa.
Minkäs sille mahtaa?

-- Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?

-- Kyllä, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. --
Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne
vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten
kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako
sinua sitten maatalous?

-- Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, -- huomautti
Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.

-- Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren
markiisin, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, -- nyt sopii syödä
päivällistäkin ulko-ilmassa.

-- Hyvinpä se on huvilan tapaista ... mutta tuo nyt on kaikki
vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä
herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla
koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja
taivaskin täällä...

Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.

-- Ei kummakaan, -- huomautti Nikolai Petrôwitsh. -- Täällähän sinä
olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta
joltain erinomaiselta.

-- Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.

-- Mutta kumminkin...

-- Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat
kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi
alkuun.

-- En muista, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- lienenkö kirjoittanut
sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.

-- Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?

-- Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä
ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.

-- Onko sinulla voutikin entinen?

-- Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota
vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en
ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. -- Arkâdi
viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: -- _Il
est libre_, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla
voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen
määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa.
Mutta muutoin -- liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään
otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun
sisällisen levottomuuden tilassa, -- äsken sanoin, ettes Mârjinossa
mitään muutoksia huomaa... Se ei ole ihan niin... Minä pidän
velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka...

Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:

-- Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni
tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia
periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka ... onhan
sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni... Sanalla sanoen tuo ...
tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin...

-- Fênitshkako? -- kysyi Arkâdi etenkehdaten.

Nikolai Petrôwitsh punastui.

-- Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä... No niin ...
hän asuu nyt luonani... Minä sijoitin hänet päärakennukseen ...
siellä oli kaksi pikku huonetta... Muutoin, saattaahan kaiken tämän
vielä asettaa toisinkin...

-- No mutta, isä hyvä, miksikä?

-- Sinun ystäväsi tulee nyt meille ... eihän se sovi...

-- Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea
tuollaista.

-- Ja olethan siellä sinäkin, -- äänteli Nikolai Petrôwitsh. --
Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut ... ikävä kyllä.

-- No mutta, isä hyvä! -- kiirehti Arkâdi sanomaan. -- Näyttää
melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!

-- Tietysti, täytyyhän minun hävetä, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,
yhä enemmän punastuen.

-- Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!

Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin
anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin
suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja
samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.

-- Lakkaa jo, isä hyvä! -- lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin
nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen
pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä...
Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.

Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.

-- Nämä ne ovat jo meidän peltoja -- virkkoi hän viimein.

-- Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? -- kysyi Arkâdi.

-- Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat
vedättämään.

-- Miksikä möit?

-- Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.

-- Jotka eivät maksa sinulle veroja?

-- Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi ... tottahan joskus
rupeavat maksamaan.

-- Sääli metsää, -- huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.

Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi.
Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan
ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään
metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja,
matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa
kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen
ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline
mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita
puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona
vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä,
kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja
niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin,
joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki
tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi
pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin,
taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja
lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin
ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa
tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä
heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä
hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen,
pakkasineen ja kinoksineen...

"Ei ole", -- ajatteli Arkâdi, -- "ei vainkaan ole varakasta tämä
tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat
eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan
välttämättömästi ... mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne
alkuun?"

Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain
teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana
kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa
huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului
leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin
kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta
piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä,
ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita
vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään
ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista
laineista.

Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen
vaimenivat, katosivat... Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin
iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki
hänet uudestaan syliinsä.

-- Jo tullaan pian, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh; -- jahka vaan
päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille
tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet
vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme
oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?

-- Tietysti, -- vastasi Arkâdi. -- Mutta kyllä on herttainen päivä
tänään!

-- Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan
nyt, taikka ... kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin,
muistathan Jevgêni Onjêginissa:

    Niin haikeaks lyöt mielen multa,
    Sä kevät, lemmen aika oi!
    Miks'...

-- Arkâdi! -- kajahti takaapäin Bazârowin ääni. -- Lähetäs mulle
tulitikku; piippu sammui.

Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut
kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella
myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen
tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.

-- Huolitko sikarista? -- huusi Bazârow taas.

-- Ann' tulla! -- vastasi Arkâdi.

Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun,
mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella
ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua,
että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut,
väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti,
jott'ei loukkaisi poikaansa.

Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon
kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto
rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella
nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä
Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).



IV.


Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä
vastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha
tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen
poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel
Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun
ja päästi irti tarantassin nahkaset.

Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja
melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen
kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu
uuden-aikaiseen kuosiin.

-- No nyt sitä ollaan kotona, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen
lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. -- Nyt ensi hätään
illallista ja sitten levolle.

-- Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, -- äänsi Bazârow,
jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.

-- Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! -- huudahti
Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa
lattiaan. -- Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.

Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja
tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa
punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli
hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun,
kädet seljän takana.

-- Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, -- alkoi Nikolai
Petrôwitsh; -- tulipas kotiin vihdoinkin... No niin! Miltäs näyttää
mies?

-- Kunnossa kaikin puolin, -- virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta
rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. -- Käskettekö kattaa
pöydän? -- kysyi hän merkitsevästi.

-- Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh,
ensin astua omaan huoneesenne?

-- Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se
minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, -- lisäsi Bazârow,
riisuen yltään matkaviittansa.

-- Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin
Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin
"mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli
ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan
huoneesesi?

-- Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, -- vastasi
Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan
keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin,
kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset
kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän
oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka
välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä,
erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja
keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä
silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat
kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti
tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden
ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo
kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.

Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä,
jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi
vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty
hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon
europpalaisen _"shake-hands'in"_, suuteli Arkâdia aito venäläiseen
tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti
hänen poskeansa, lausuen:

-- Terve tultua!

Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh
taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta
kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen
housuntaskuun.

-- Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, -- virkkoi hän miellyttävällä
äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään
nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat
hampaansa. -- Vai sattuiko tiellä jotain?

-- Ei yhtään mitään, -- vastasi Arkâdi, -- muutoin vain
viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä
hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.

-- Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! -- huudahti Bazârow,
äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.

Nuoret herrat läksivät kumpikin.

-- Ken tuo? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.

-- Jääkö hän meille vieraaksi?

-- Jää.

-- Tuoko pörröpää?

-- No niin, niin.

Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.

-- Arkâdi _s'est degourdi_[7] minun mielestäni, -- huomautti hän. --
Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.

Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin
tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai
Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän
sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen
toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen
välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen
edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt
illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä
ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin
sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi
muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan
tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään
on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan,
jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena.
Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä
kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten
välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän
viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh
se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti
illallisen jälkeen erottiin.

-- On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, -- puheli Bazârow
Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien
piipunnysäänsä. -- Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet,
entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.

-- Sinähän et tiedä, -- vastasi Arkâdi, -- että hän oli aikoinaan
koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän
oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.

-- Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei
ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo
tuommoinen?

-- Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.

-- Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika.
Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan
ymmärtänee, mutta hyvä mies.

-- Kultainen mies kerrassaan.

-- Huomasitko, että hän aristelee?

Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.

-- Merkillistä väkeä, -- jatkoi Bazârow, -- merkillistä väkeä nuo
vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti...
silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt!
Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene
lukkoon. No niin ... kannattaahan sitä tuollaista pitää ... noita
englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]

Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on
vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla,
jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties
vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät
kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle
muorille ikuista rauhaa... Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.

Sekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät
saaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh
oli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa.
Hän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää
käden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel
Petrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan,
istuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä
hiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset
kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä
hänellä oli viimeinen numero _Galignania_, mutta lukenut hän ei. Hän
katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin
himmeten, milloin kirkastuen... Missä lienevät hänen ajatuksensa
kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen
kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole
silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. -- Mutta pienessä
perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään
sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin
hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen,
johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista
hengitystä.



V.


Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

-- Ohhoh! -- arveli hän, vilkaisten ympärilleen. -- Eipä ole kovin
upeata tämä seutu.

Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin
täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan
verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon,
ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut
lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein
juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja
kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat
lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä
lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin
katettiin.

Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin,
käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika
repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän
kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin
virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

-- Mitäs sie, herra, sammakoilla? -- kysyi toinen pojista.

-- Tätä mie sammakoilla, -- vastasi Bazârow, jolla oli erityinen
taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän
milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; -- minä
halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja
elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se
vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä
meidänkin sisässä on ja elää.

-- Mitäs sie sillä tiijolla teet?

-- Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa
sinut.

-- Oot sie lääkär sitten?

-- Olen.

-- Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!
Johan nyt!

-- Minä pelkään niitä sammakoita justiin, -- huomautti Vasjka, noin
seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin
pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

-- Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

-- Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, -- virkkoi Bazârow.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin
luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät
terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona,
suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama
tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten
saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

-- Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla;
käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö
Dunjâsha?

-- Itse minä kaadan, itse, -- kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.
-- Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

-- Kerman, -- vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi
kysyvästi: -- isä hyvä?

Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

-- Mitä niin? -- kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

-- Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta
sopimattomalta, -- alkoi hän, -- mutta sinun eilinen avomielisyytesi
pakottaa minutkin olemaan avomielinen... Ethän suutu?

-- Puhu.

-- Sinä annat minulle rohkeutta kysymään ... eiköhän Dunj ...
eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta,
että minä olen täällä?

Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

-- Kenties, -- sai hän viimein sanotuksi, -- hän otaksuu ... tuota ...
häntä hävettää...

Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

-- Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun
mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja
toiseksi -- tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa
sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että
sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua
kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja
joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan
minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan
missään ole minun vapauttani rajoittanut.

Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella
kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta
isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen,
ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein
alleviivaten.

-- Kiitos, Arkâsha, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella
äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja
otsaa. -- Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi
ansainnut... Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan
minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että
hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin
tulosi ensi päivinä.

-- Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, -- huudahti
Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja
kavahti tuoliltaan. -- Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan
tarvitse kainostella minua.

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

-- Arkâdi, -- yritti hän puhua, -- älähän sentään... eihän se
mitenkään ... siellä ... tämähän tulee hänelle niin odottamatta...

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa
terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui
hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti... Aavistiko hän,
kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan
välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta
hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko
itseään heikkoudesta, -- sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat
liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta
kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. -- Nyt
me olemme jo tuttuja! -- huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen
lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. -- Feodôsia Nikolâjewna on
tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta
miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo
eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja
suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata
sylinsä... Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

-- Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? -- kuului takaapäin
Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan.
On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä
niin pian kuin suinkin.

-- Mitäs sitä kummastelet? -- sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. --
Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt
kyllikseni katsellakaan häntä.

-- En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Tahtoisinpa
vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten
viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku,
englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja
huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata
elämää, mutta kankea paidan kaulus -- ei valkoisen, vaan kirjahtavan
paidan, niinkuin aamupukuun sopikin -- pönkitti armottoman
itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

-- Missäs sinun uusi ystäväsi on? -- kysyi hän Arkâdilta.

-- Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee
jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei
siedä kursailemista.

-- Sen näkee kyllä. -- Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan
voita leivälleen. -- Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

-- Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

-- Missä hänen isänsä asuu?

-- Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän
oli ennen rykmentin lääkärinä.

-- No siinähän se on, siinähän se on! ... Ilmankos minä tässä
muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen
Bazârow? ... Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan
Bazârow niminen lääkäri?

-- Taisi olla.

-- Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! -- Pâvel
Petrôwitshin viikset vavahtivat. -- Entäs itse tämä herra Bazârow,
mikä hän oikeastaan on? -- kysyi hän verkalleen.

-- Mitäkö Bazârow on? -- Arkâdi naurahti. -- Tahdotkos, setä, niin
minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

-- Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

-- Hän on nihilisti.

-- Mitenkä? -- huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti
juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen
asentoon hän jäikin.

-- Hän on nihilisti, -- toisti Arkâdi.

-- Nihilisti? -- lausui Nikolai Petrôwitsh. -- Se tulee
latinalaisesta sanasta _nihil_, joka minun ymmärtääkseni on niin
paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka ...
joka ei tunnusta mitään olevaksi?

-- Sano: joka ei pidä arvossa mitään, -- liitti Pâvel Petrôwitsh, ja
rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

-- Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, -- huomautti
Arkâdi.

-- Eikös se ole yhdentekevä? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään
autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä,
olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

-- No niin, ja se on hyvä, vai? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

-- Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä
sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä
(Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten
tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi),
ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot,
pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. _Vous aves changé tout
cela_...[9] No niin ... suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä
ja myötämäkeä ... mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat ...
mitenkäs se olikaan?

-- Nihilistit, -- lausui Arkâdi selvästi.

-- Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.
Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä,
ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai
Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan
sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen,
noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja
silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja
hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku
huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta
kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui
hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin
kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän
viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin
hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa
oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai
Petrôwitsh kävi levottomaksi.

-- Kuinka jaksat, Fênitshka? -- virkkoi hän hampaittensa lomitse.

-- Kiitos kysymästänne, -- vastasi toinen hiljaisenpuoleisella,
mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle
ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa
oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh
härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

-- Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, --
virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen
kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa;
vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja.
Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain
liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti
päätään, virkkaen:

-- Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin
teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

-- Verimatojako teill'on siinä, vai? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Sammakoita täss'on.

-- Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

-- Kokeita varten vaan, -- vastasi Bazârow tyynesti ja astui
kartanoon.

-- Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.
-- Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti
salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä
varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen
voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se
päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä
miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu",
oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut
kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja
lähtee matkoihinsa."



VI.


Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä.
Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin
isää, vuoroin setää.

-- Kävittekö kaukanakin? -- kysäsi Nikolai Petrôwitsh.

-- Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin
ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.

-- Ettekö te ole metsämies?

-- En.

-- Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? -- kysyi vuoroonsa Pâvel
Petrôwitsh.

-- Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.

-- Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä
tuolla alalla.

-- Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, --
vastasi Bazârow välinpitämättömästi.

Pâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa "germanilaiset" eikä
"saksalaiset". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut
kukaan.

-- Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? -- lausui
Pâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään
salaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös
loukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin
poika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin
katkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain
karkeaa, melkein röyhkeätä.

-- Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, -- vastasi Bazârow.

-- Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan
liene yhtä mairittelevaa laatua?

-- Niinpä melkein.

-- Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, -- virkkoi
Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään
taaksepäin. -- Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi
kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?

-- Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi
uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä
suostun, siinä kaikki.

-- Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein?
-- tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras,
niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin
loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.

-- Eivät kaikki, -- vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei
nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.

Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on
kohtelias, tuo sinun ystäväsi."

-- Mitä taas minuun tulee, -- alkoi hän puhua jonkinmoisella
ponnistuksella, -- niin minä, vaivainen syntinen, en noita
saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en
nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne
saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee
miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit ... vai mitä ne oli ...
ja Göthet... Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen... Mutta
nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja...

-- Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään
runoilija, -- keskeytti Bazârow.

-- Vai niin! -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan
silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. -- Ette siis tunnusta
taidetta?

-- Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei
ole enää haemorroideja!" -- huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti
naurahtaen.

-- Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken
tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan
tieteesen?

-- Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään.
Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on
ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.

-- Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin,
ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin
nähden kielteisellä kannalla?

-- Kuulusteluako tämä on, vai? -- kysäsi Bazârow.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan... Nikolai Petrôwitsh katsoi
velvollisuudekseen puuttua puheesen.

-- Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne
likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän
mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen
siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin
tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te
voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte
antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.

-- Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka
Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi
kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.

"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai
Petrôwitsh.

-- Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, --
lisäsi hän ääneen. -- Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä
keskustelemaan voudin kanssa.

Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.

-- Niin, niin, -- puheli hän, kehenkään katsomatta, -- ylen on paha,
kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista
älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa
säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst!
Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät
järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan,
saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy
todellakin olevan viisaampi meitä.

Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui
verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.

-- Onko hän tuollainen aina? -- kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta,
heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.

-- Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, -- muistutti
Arkâdi, -- sinä loukkasit häntä.

-- Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita
maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja,
pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran
on rakenteeltaan sellainen... Mutta jääköön mies rauhaan minulta!
Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä
sukeltaja, _Dytiscus marginatus_, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.

-- Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, -- alkoi Arkâdi.

-- Koppakuoriaisenko?

-- Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole
sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä
kuin ivaa.

-- Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?

-- Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.

-- Minkä johdosta niin?

-- Kuulehan nyt.

Ja Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen
seuraavasta luvusta.



VII.


Pâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin
veli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt
huomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä
luottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen
täytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla.
Häntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa
kiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat
hänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja
kadehtivat häntä.

Hän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti
veljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa.
Nikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä
heikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat,
pienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta
mielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut
yhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan
(aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison
keskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista
kirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni;
loistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.

Siihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin
muuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen
puolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen
mies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan
äkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä
varsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina;
hän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi
uupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa,
ottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin
hän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti
hän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä
väännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä.
Päivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen,
ja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella
jaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen
syliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä
oli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin
kulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan
kukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin
silmät, eikä edes itse silmätkään -- ne olivat pienenpuoleiset ja
harmaat -- vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka
huoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, -- arvoituksen
tapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta
silloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä
aina hieno ja aistikas.

Pâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen
kanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään
kunnon sanaa, ja -- Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti.
Tottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian
tässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa.
Päinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin
tuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli
ikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta,
mihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa
piillytkään, -- ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten
salaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa.
Ne leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen
ymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan.
Koko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat
kirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään
oikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota
hän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista:
hän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa,
jonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä,
neuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä
neuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme
oli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina
huoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän
kohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.

Hellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään
monastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista
epäonnistumista.

-- Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? -- kyseli hän itseltään, mutta
sydäntä vain ahdisti yhä edelleen.

Kerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli
piirretty sfinksi.

-- Mikäs tuo? -- kysyi ruhtinatar. -- Sfinksikö?

-- Niin on, -- vastasi hän; -- ja tämä sfinksi olette te.

-- Minäkö? -- kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen
tuon selittämättömän katseensa. -- Tuo on, tiedättekö, sangen
mairittelevaa, -- lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä
tuijottaen häneen niin kummallisesti.

Raskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar
P. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se
tapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä.
Hän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle
rauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi
hänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille.
Pâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa
pyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.

Neljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten
hänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään.
Hän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua
mistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta
lumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa
hän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa;
näytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin
intohimoisesti ... mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa ...
tuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi.
Välttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut
pysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa
olisi mahdollista... Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli
häntä sen koommin lakkaamatta.

Kirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa,
mutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla
hän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin,
entiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella,
saattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta
ei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä
ryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi
nyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla
ikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa,
-- sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei
tietysti ajatellutkaan.

Täten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan,
hirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin
Venäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.

Klubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar
P:n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein
hourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli
klubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt
korttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin
ennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun
paketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut
ruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja
käskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.

Tämä tapahtui 1848 vuoden alussa, samaan aikaan, jolloin Nikolai
Petrôwitsh, leskeksi jäätyään, käväisi Pietarissa. Pâvel Petrôwitsh
ei ollut nähnyt veljeänsä melkein siitä saakka kuin tämä oli
asettunut maalle. Nikolai Petrôwitshin häät oli vietetty juuri niinä
päivinä, jolloin Pâvel Petrôwitsh oli tutustunut ruhtinattaren
kanssa. Ulkomailta palattuaan hän läksi veljensä luokse maalle,
aikoen viipyä siellä pari kuukautta, nauttiakseen heidän onnestaan,
mutta ei kestänyt siellä kuin viikon päivät. Veljesten olot,
itsekunkin, olivat siksi kovin erilaiset. Vuonna 1848 tämä erotus ei
ollut enää niin räikeä: Nikolai Petrôwitsh oli kadottanut vaimonsa,
Pâvel Petrôwitsh oli kadottanut entiset muistonsa; ruhtinattaren
kuoltua hän koetti olla muistelematta häntä. Mutta Nikolai
Petrôwitshissa oli tallella tietoisuus säännöllisesti vietetystä
elämästä, ja poikakin se kasvoi ja varttui hänen silmissään. Pâvel
sitä vastoin, yksinäinen, naimaton mies, oli astumassa tuohon
himmeään, usmaisaan aikaan, jolloin ihmisessä elähtelee toiveitten
kaltaisia surkutteluja ja surkuttelujen kaltaisia toiveita, jolloin
nuoruus on mennyt, mutta vanhuus vasta tuloansa tekee.

Tämä aika oli Pâvel Petrôwitshille raskaampaa kuin kenellekään
muulle: kadotettuaan menneisyytensä, hän oli kadottanut kaikki.

-- En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon -- virkkoi hänelle veli
kerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) -- Maria
vainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä
kaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.

-- Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, --
vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Sen koommin olen talttunut, eilenhän
viisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun
luoksesi ainaiseksi, jos sallit.

Vastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta
puolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin
Pâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän,
kerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes
niinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa
kanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä
kirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin.
Harvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa
muulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen
ääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin
tilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla
uudemman sukupolven edustajista.

Niin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana
miehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä
paljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä,
aristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja
naismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman
hotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä,
olipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin
luona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire
ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen
"jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina
tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen
rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä
melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.

       *       *       *       *       *

-- Katsopas nyt, Jevgêni, -- virkkoi Arkâdi, päätettyään
kertomuksensa; -- nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää
tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa
pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa -- omaisuus,
kuten tietänet, on heillä jakamatta, -- mutta hän on valmis auttamaan
ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka
heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja
haistelee eau-de-colognea...

-- Tietty se: hermot näet... -- keskeytti Bazârow.

-- Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään
puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä ...
vallankin ... vallankin naisiin nähden.

-- Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa.
Kyllä minä tuon tiedän.

-- Sanalla sanoen, -- jatkoi Arkâdi: -- hän on hyvin onneton, usko
minua; synti on halveksia häntä.

-- Kukas se häntä sitten halveksii? -- vastasi Bazârow. -- Mutta
sen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko
elämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset
tuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin,
ett'ei enää kykene mihinkään, -- semmoinen ei ole mies, vaan koiras.
Hän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä
hän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän
itseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin
pahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.

-- Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on
elänyt, -- huomautti Arkâdi.

-- Kasvatusko? -- huudahti Bazârow. -- Joka ihminen on velvollinen
kasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin
esimerkiksi minä... Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun
pitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta.
Ei, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja
mitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä
me "fysiologit" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän
anatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset
katseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä,
mätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.

Ja ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt
asettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli
sekaantunut halvan tupakan löyhkää.



VIII.


Pâvel Petrôwitsh ei ollut kuin vähän aikaa läsnä veljen
keskustellessa voudin kanssa. Tämä vouti oli pitkä, laiha mies, ääni
imelänkäheä niinkuin keuhkotautisilla, silmissä veijarimaisuus.
Kaikkiin Nikolai Petrôwitshin huomautuksiin hän vastaili: "Ka
herrainen aika, se on vissi se", ja koetti saada talonpojat juomarin
ja varkaan kirjoihin. Äskettäin käytäntöön pantu uudenlainen
maatalous se vonkui kuin pyörä voiteen puutteessa, paukahteli kuin
tuoreesta puusta kotona tehty huonekalu. Nikolai Petrôwitsh ei
tuosta mieleltään masentunut, mutta huokaili sentään usein ja vaipui
mietteisinsä: hän tunsi, että asian onnistuminen kysyy rahoja, mutta
rahat olivat häneltä melkein lopussa.

Arkâdi oli ollut oikeassa: Pâvel Petrôwitsh oli monastikin
auttanut veljeänsä. Useinkin, nähdessään velimiehen puuhailevan
ja ponnistelevan, päätänsä särkien, mitenkä taaskin päästä
pulasta, usein Pâvel Petrôwitsh silloin astui akkunan luo ja kädet
housuntaskussa jupisi hampaittensa välitse: _Mais je puis vous
donner de l'argent_,[10] ja antoi hänelle rahoja. Mutta tänään ei
hänellä niitä ollut, ja senvuoksi hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois.
Taloudelliset harmit olivat hänestä sangen ikäviä. Sitä paitsi tuntui
hänestä, että niin paljon kuin Nikolai Petrôwitsh puuhaileekaan
ja hommaa, ei hän sittenkään ota asiata siitä päästä kiinni kuin
pitäisi, vaikk'ei hän suinkaan olisi osannut nimenomaa sanoa, missä
kohden velimies milloinkin erehtyy.

"Veli ei ole tarpeeksi käytännöllinen", arveli hän itsekseen; "muut
puijaavat häntä."

Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin piti veljeänsä erinomaisen
käytännöllisenä miehenä ja kysyi myötäänsä häneltä neuvoa.

-- Minä olen tuommoinen heikko, hempeä mies, ikäni elänyt erämaassa,
-- puheli hän; -- mutta sinä sensijaan olet niin paljon seurustellut
ihmisten kanssa, sinä tunnet heidät; sinulla on kotkan silmä.

Pâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois,
koettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.

Veljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja
takaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven
eteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti
oveen.

-- Kuka siellä? Käykää sisään! -- kuului Fênitshkan ääni.

-- Minä, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.

Fênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi
sylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois,
hän pikimmältään korjasi huiviansa.

-- Suokaa anteeksi, jos häiritsin, -- sanoi Pâvel Petrôwitsh,
katsomatta häneen. -- Minä olisin vaan pyytänyt ... tänään on
luullakseni asiata kaupunkiin ... pyytänyt, että käskisitte ostamaan
minulle viheriäistä teetä.

-- Kyllä, -- vastasi Fênitshka; -- kuinka paljon suvaitsette?

-- Puoli naulaa riittänee yllinkyllin... Teillähän näkyy täällä
olevan uutta -- lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen,
joka kosketti Fênitshkankin kasvoja. -- Uutimet ikkunoissa,
tarkoitan, -- selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.

-- Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään
lahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.

-- Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää
olevan sangen mukavaa.

-- Nikolai Petrôwitshin suosiosta, -- kuiskasi Fênitshka.

-- Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa
kylkirakennuksessa? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta
vähääkään myhähtämättä.

-- Parempi on, tiettävästi.

-- Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?

-- Siell'on pesijät nyt.

-- Vai niin!

Pâvel Petrôwitsh vaikeni.

"Nyt se kai lähtee", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän
lähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas,
hiljalleen nyppien sormiaan.

-- Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? -- virkkoi Pâvel
Petrôwitsh vihdoin. -- Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se
minulle.

Fênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän
pelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen
kanssaan.

-- Dunjâsha! -- huusi hän, -- Tuokaa Mitja tänne (Fênitshka
teititteli talossa kaikkia). -- Tai malttakaa, pannaan hänelle koltti
päälle.

Fênitshka kääntyi ovea kohti.

-- Samahan se on, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.

-- Minä tulen heti, -- vastasi Fênitshka, lähtien kiireesti toiseen
huoneesen.

Pâvel Petrôwitsh, jäätyään yksikseen, loi erittäin tarkkaavaisen
katseen ympärilleen. Tämä pienenläntä, matala huone oli sangen
siisti ja kodikas. Siinä tuntui vereksen lattiamaalin, juhannuskukan
ja mesiruohon haju. Seinuksilla seisoi tuoleja lyyramaisine
selkämyksineen. Ne oli jo kenraali vainaja aikoinaan ostanut
Puolasta, ollessaan sotaretkellä siellä. Yhdessä nurkassa oli
musliniuutimien verhoama pieni sänky ja sen vieressä kupukantinen,
rautavanteinen arkku. Nurkassa vastapäätä sitä paloi pikkuinen lamppu
suuren pyhimyskuvan edessä, joka esitti Nikolaita Ihmeittentekijää;
sädekehästä riippui punaisessa nauhassa pikkuruinen poslinimuna
pyhimyksen rinnalla. Ikkunalaudoilla oli viimevuotisilla
marjasylteillä täytettyjä lasipurkkeja, joitten läpi päivänvalo
viheriänä kuulsi. Niitten suulle oli huolellisesti sidottu
paperipäällykset, joihin Fênitshka itse oli suurilla kirjaimilla
merkinnyt: "karviaismarja". Se oli Nikolai Petrôwitshin lempisylttiä.
Katosta riippui pitkässä nuorassa häkki, jossa lyhythäntäinen
keltasirkku myötäänsä hypiskeli tirskutellen ja pannen häkin
yhtämittaa heilumaan ja vavahtelemaan, jolloin hampun siemeniä aina
pudota pirahteli maahan. Väliseinällä, pienen piirongin yläpuolella
riippui jotenkin huonoja, kiertävän taiteilijan ottamia valokuvia
Nikolai Petrôwitshista jos millaisissakin asennoissa. Siinä riippui
Fênitshkankin kuva, kerrassaan onnistumaton: tummissa puitteissa oli
jotain kasvojen tapaista, silmiä vailla, suupielissä ponnistettu
hymy; muuta ei siinä erottanut. Fênitshkan yläpuolella taas itse
kenraali Jermôlow, huopaviitta yllään, ankaran tuimana tuijotteli
kohti Kaukaasian kaukaisia kukkuloita pienen, kengänmuotoisen
silkkisen neulatyynyn alta, joka oli painunut ihan kenraalin otsalle
asti.

Kului viiden minutin verran. Viereisestä huoneesta kuului kahinaa ja
supatusta. Pâvel Petrôwitsh otti piirongilta tahratun, hajallisen
nidoksen Masáljskin _Stréltseja_ ja selaili sitä hiukan... Ovi
aukeni, ja sisään astui Fênitshka Mitja sylissä. Hän oli pukenut
pojan päälle punaisen paidan, jonka kauluksessa oli kiiltonauhainen
reunus, kammannut pojan pään ja pessyt silmät. Poika hengitti
lujasti, kurotteli ruumistaan ja nytkäytteli käsiään, niinkuin
terveitten lasten on tapa, mutta uhkea paita se nähtävästikin teki
tehtävänsä: tyytyväisyyden ilme heijasti koko hänen pulleasta
olennostaan. Fênitshka oli laittanut omankin tukkansa järjestykseen
ja sitaissut päähänsä paremman huivin, mutta hän olisi huoleti
saattanut jäädä entiseen asuunsa. Ja todellakin, oliko maailmassa
mitään sen viehättävämpää kuin nuori äiti, terve lapsi sylissään?

-- Kas tuota pallukkaa, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, kutkuttaen
Mitjaa kaksoisleuasta etusormensa pitkän kynnen päällä. Poikanen
kiinnitti katseensa keltasirkkuun ja rupesi nauramaan.

-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, painaen kasvojansa lasta vasten
ja hiljalleen puistellen häntä, Dunjâshan asetellessa ikkunalle
savupyperöä vaskirahan päälle.

-- Kuinkas vanha hän onkaan? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kuusi kuukautta, pian kääntyy seitsemännelle, yhdentenätoista
päivänä ensi kuuta.

-- Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi
Dunjâsha hiukan arkaillen.

-- Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! -- Lapsi rupesi taas
nauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko
kourallaan äitiään nenään ja huuliin. -- Vallaton veitikka! -- puheli
Fênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.

-- Hän on veljeni näköinen, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.

"Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?", ajatteli Fênitshka.

-- Niin, niin, -- puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; --
ihan velimiehen näköinen.

Hän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.

-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.

-- Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? -- kuului äkkiä Nikolai
Petrôwitshin ääni.

Pâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen,
mutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että
toisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.

-- Sinullahan on koko pulska poika, -- sanoi hän, kelloonsa
katsahtaen. -- Minä poikkesin tänne puhumaan teestä...

Ja sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme
kasvoissa.

-- Itsestäänkö hän tuli? -- kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.

-- Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.

-- Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?

-- Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai
Petrôwitsh?

-- Miksi niin?

-- Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?

-- Nnno ... eipä sentään, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen
ja otsaansa hieraisten. -- Kun olisi ennen... No terve, sinä mötys,
-- virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli
häntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan
Fênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen
paidan päällä.

-- Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? -- sopotti Fênitshka, laskien
silmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös... Soma oli hänen
silmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen
lempeästi ja hiukan typerästi.

       *       *       *       *       *

Nikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.

Kerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt
majataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman
mielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä
oli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. "Saksalainenkohan täällä
lieneekin emäntä?" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin
venakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot
somat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen
kanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä
tekikin.

Nikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen
maakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan
haeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain
vähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle
silloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen
miehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan
ainoan tyttären, Fênitshkan.

Parin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän
nimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan
kylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina
pani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli
täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä
häntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen.
Sunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa,
jossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.

Näin kului toista vuotta.

Aamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään
tavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa
hänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään.
Nikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti
tautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen
apteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka,
kuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi,
mutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai
Petrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon
punaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin
haudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa.
Fênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.

-- Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! -- sanoi Alina hänelle.

Mutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan
joutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän
jakauksen kohdalle.

Fênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli
isäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai
Petrôwitshin silmissä kuvastuivat nuo puhtaat, hennot, arasti
kohotetut kasvot; hän tunsi kämmeniensä koskettelevan tuota pehmeätä
tukkaa, näki nuo viattomat, puoleksi avonaiset huulet, joitten
välitse helmimäiset hampaat kosteina väikähtelivät päivänvalossa. Hän
rupesi entistä tarkkaavammin katselemaan häntä kirkossa ja koetti
päästä puheisin hänen kanssaan.

Fênitshka vierasti häntä ensi alussa. Niinpä kerrankin, kun Nikolai
Petrôwitsh kohtasi hänet kapealla, tuuhean ruispellon kautta
kulkevalla polulla, hän puikahti piiloon korkeakortiseen, sankkaan
peltoon, jossa rukiinen juurella kasvoi tiheässä ruiskukkia ja
koiruohoa. Nikolai Petrôwitsh huomasi hänen päänsä kortten kultaisen
verkon lävitse, josta hän katsella kurkisteli kuin pikku eläin.

-- Hyvää iltaa, Fênitshka! -- huusi hän tytölle lempeällä äänellä. --
En minä pure.

-- Jumal' antakoon! -- kuiskasi toinen, tyyssijaansa jättämättä.

Vähitellen hän alkoi tottua Nikolai Petrôwitshiin, vaikka yhä
vieläkin pelkäili hänen läsnäollessaan, kunnes Arina, hänen äitinsä,
äkkiä kuoli koleraan. Minnekä oli tyttö nyt joutuva? Hän oli perinyt
äidiltään rakkauden järjestykseen, järkevyyteen ja arvokkaisuuteen,
mutta olihan hän vielä niin nuori, niin yksinäinen. Nikolai
Petrôwitsh itse oli niin hyväntahtoinen, siivo...

Tarpeetonta on kertomusta enää jatkaa...

-- Vai tuli se veli noin vaan? -- tiedusteli Nikolai Petrôwitsh. --
Oveen kolkutti ja astui sisään?

-- Niin.

-- No se on hyvä se. Annas kun hypittelen Mitjaa. Ja Nikolai
Petrôwitsh rupesi hypittelemään poikaa melkein lakeen saakka. Kovin
oli pienonen itse siitä hyvillään, mutta levoton oli äiti. Joka kerta
kuin poikanen lennähti ylös, joka kerta hän ojensi kätensä lapsen
paljastuneita jalkoja kohti.

Mutta Pâvel Petrôwitsh palasi uhkeaan kabinettiinsa. Seinillä
oli sirot, omituisen väriset tapetit, kirjavalla persialaisella
matolla riippui ampuma-aseita; huonekalut olivat pähkinäpuusta,
tummanvehreällä shaggilla päällystetyt; kirjakaappi oli vanhaa
tammea, renaissance-stiiliä, komealla kirjoituspöydällä seisoi
pieniä pronssisia statuetteja; nurkassa kamini-uuni. Hän
heittäysi seljälleen sohvalle, pani kätensä niskan taa ja katseli
liikahtamatta, melkein epätoivoisena kattoon. Lieneekö hän sitten
tahtonut itse seiniltäkin kätkeä, mitä hänen kasvoillansa ilmenee,
vai mikä lienee ollut syynä, mutta hän nousi, veti raskaat uutimet
akkunain eteen ja heittäytyi sohvalle jälleen.



IX.


Samana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin
kanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät
kaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.

-- Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa
lehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se
on menestynyt hyvin -- lisäsi hän -- sillä akaasia ja syreni ne ovat
kelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta ... siellähän on joku!
Lehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow
pysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha
tuttava ainakin.

-- Kuka se on? -- kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan
ohi. -- Soma naikkonen!

-- Kumpaisestako sinä puhut?

-- Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.

Aina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken
Fênitshka on.

-- Ahaa -- virkkoi Bazârow. -- Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on
vettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi;
hän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän
sitä tutustua, -- lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.

-- Jevgêni! -- huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. -- Ole,
Herran tähden varovainen!

-- Ole huoleti, -- vastasi Bazârow, -- me ollaan monessa liemessä
keitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.

Fênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.

-- Sallikaa minun esitellä itseni, -- alkoi hän, kumartaen
kohteliaasti. -- Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.

Fênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.

-- Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, -- jatkoi Bazârow. -- Olkaa
huoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket
noin hehkuu? Hampaitako saa?

-- Niin, -- vastasi Fênitshka, -- neljä on jo puhjennut, ja nyt on
ikenet taas pöhössä.

-- Näyttäkääs ... älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow
otti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin
Dunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään
vierastanut.

-- Jaha, jaha... Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat
hampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te
itse terve?

-- Terve olen, Jumalan kiitos.

-- Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? -- lisäsi
Bazârow, kääntyen Dunjâshaan.

Dunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti
vaan, eikä vastannut mitään.

-- No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.

-- Että hän viihtyi teillä niin hyvin! -- virkkoi hän puoliääneen.

-- Minulla viihtyy lapset aina, -- vastasi Bazârow; mull' on
tiedossani taika semmoinen.

-- Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, -- huomautti Dunjâsha.

-- Se on vissi se, -- vahvisti Fênitshka. -- Niinkuin Mitjakin:
välisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.

-- Entäs minun? -- kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa
taampana ja nyt läheni lehtimajaa.

Hän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja
rupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.

-- Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, -- virkkoi Arkâdi suopeasti.

Ystävykset läksivät lehtimajasta.

-- Mikä hänen nimensä olikaan? -- kysyi Bazârow.

-- Fênitshka ... Feodôsia.

-- Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.

-- Nikolâjewna.

-- _Bene_. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele
liiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs
siinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on
oikeassa.

-- Hän on kyllä oikeassa, -- virkkoi Arkâdi, -- mutta isä...

-- Isä on oikeassa kanssa, -- keskeytti Bazârow.

-- Ei minun mielestäni.

-- Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä
hiukan.

-- Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! -- huudahti
Arkâdi kiivaasti. -- En minä siltä kannalta katso isän olevan
väärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.

-- Vai niin, vai niin! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Kas kuinka me
ollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä
jotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.

Ystävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.

-- Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, -- puheli taas
Bazârov. -- Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset
ne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta
vouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille,
kumpaako.

-- Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.

-- Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi,
usko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: "Venäläinen musikka pistää
Jumalankin poskeensa."

-- Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, -- virkkoi Arkâdi: --
sinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.

-- Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se,
että hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on
neljä -- se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.

-- Luontokin? -- virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas
yli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi
kaunista, lempeätä valoa.

-- Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä
sitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen
seppänä siinä.

Samassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku
siellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin
Träumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.

-- Mitäs tuo on? -- kysyi Bazârow kummastellen.

-- Isä soittaa.

-- Soittaako sinun isäsi celloa?

-- Kyllä.

-- Mutta kuinka vanha hän on?

-- Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.

-- Mitäs sinä naurat?

-- No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, _pater
familias_, asuu täällä maan sydänmaassa ja -- soittaa celloa!

Bazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin
kunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.



X.


Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti
makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki
ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa,
hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin
tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja
oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi
leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen
tuntia ja sai lapsen entiselleen.

Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko
sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä
miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä
arvossa, melkeinpä halveksii häntä, -- häntä, Pâvel Kirsânowia!

Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä",
epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään
edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli
läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut
mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.

Palvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein
teki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään
meikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli
hänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta
puikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja
typerä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä,
että osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla
kirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, -- hänkin rupesi
myhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow
kiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat
"tohtorismiehen" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se
vain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota
"sammakonnylkijää" ja "lipilaaria", ja vakuutti, että tuo partaniekka
roikale on -- sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä
aristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.

Tuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat
ihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X:n läänin asukkaat
olivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana
nousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan
päähän, ei kävelemään -- kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä
peräti vastenmielistä, -- vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä.
Väliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti
joutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka
pitikin enemmän ääntä kuin toinen.

Kerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh
läksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän
kuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten
puhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä
häntä.

-- Sin'et tunne isää tarpeeksi, -- kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

-- Sinun isäsi on kelpo poika, -- virkkoi Bazârow; -- mutta hän on jo
virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi
sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

-- Toissapäivänä, -- jatkoi Bazârow, -- toissapäivänä minä tapasin
hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta
ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo
mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina ... että hän
viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

-- Mitähän hänelle antaisi? -- kysyi Arkâdi.

-- Vaikkapa ensi hätään Büchnerin _"Stoff und Kraft"_. -- Niinpä
niinkin, -- vastasi Arkâdi hyväksyvästi. -- "Stoff und Kraft" on
kirjoitettu kansantajuisesti...

       *       *       *       *       *

-- Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, -- puheli samana
päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen
kabinetissansa, -- meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu
se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow
onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä
toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden
kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen
jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää
toisiamme.

-- Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän
on niin paljoa etevämpi meitä? -- huudahti Pâvel Petrôwitsh
maltittomasti. -- Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo
nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni
ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine
sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

-- Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on
hänellä paljon.

-- Ja niin inhottavan itserakas, -- keskeytti jälleen Pâvel
Petrôwitsh.

-- Totta kyllä, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- itserakas hän
on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin
on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en
jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen
pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaan
_punaiseksi;_ minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä
tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, -- mutta nyt minulle
sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä,
itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu
loppuun laulettu.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia.
"Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni... Äkkiä astuu Arkâdi
luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan,
ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee
eteeni toisen kirjan, saksalaisen... Niin, ja sitten hän myhähti ja
läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

-- Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

-- Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan
kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

-- Hm! -- murahti hän. -- Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun
kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

-- Olen.

-- Ja?

-- Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

-- Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen
kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

-- Niin vainenkin! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin
kääntääkseen keskustelua toisaanne. -- Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

-- Matvei Iljítshiltäkö?

-- Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä
tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata
meitä, niinkuin sukulaisten sopii -- niin hän kirjoittaa -- ja kutsuu
sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

-- Lähdetkö? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- En. Entäs sinä?

-- En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan
päähän tuulta pieksämään? _Mathieun_ tekisi nyt mieli esiintyä meille
kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin
pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos
minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua
jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi --
mehän olemme virkaheittoja, me.

-- Niin ollaan, veikkonen, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. --
Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin
rinnan päälle.

-- En minä aio kovinkaan pian antautua, -- murahti veli. -- Kyllä
minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin
minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel
Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä,
päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä
vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan.
Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit"
olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän
oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa
perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta.
Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen
läheiseen tilan-omistajaan.

-- Roska, aristokraatin mokoma, -- huomautti Bazârow, joka oli
kohdannut häntä Pietarissa.

-- Sallikaa kysyäni, -- aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin,
-- merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati"
samaa?

-- Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", -- virkkoi Bazârow, laiskasti
härpäten teetä.

-- Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä
aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän
velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen
ajatus asiasta. Minä -- sen uskallan sanoa -- olen tunnettu
liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä
syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa.
Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä
Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, -- toisti hän kiihkeästi
-- muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan
oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa;
he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja
siksipä he itsekin täyttävät _omat_ velvollisuutensa. Aristokratia on
antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

-- Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, -- vastasi
Bazârow, -- mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

-- _Teä_ todistaa, arvoisa herra, -- Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa
ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin
tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa
ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan
mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui,
käyttivät senlaisia sanoja kuin _"teä"_, jopa _"tiä'kin"_: me muka
ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa
olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, -- _teä_ todistaa,
että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa
itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä,
niin koko yhteiskunnallinen ... _bien public_ ... yhteiskunnallinen
laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on
pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä
siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin,
että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja,
olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta
kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden
tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä
elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele
ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.

-- Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, -- puuttui Bazârow puheesen;
-- itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä
käsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette
itseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan
sittenkin.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni.

-- Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen
selittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon
vaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä
vailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai
tyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena
päivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin,
Nikolai?

Nikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.

-- Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, -- puheli
Bazârow, -- mikä ylenpalttisuus vieraita ja... hyödyttömiä sanoja!
Venäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.

-- Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa
teitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa,
kaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan
vaatii...

-- Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne
pistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla
pilviä hosuvilla käsitteillä?

Pâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.

-- Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te
loukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla
tunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?

-- Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta
mitään autoriteeteja, -- sekaantui Arkâdi puheesen.

-- Me toimimme sen nojalla, minkä milloinkin hyödylliseksi
tunnustamme, -- virkkoi Bazârow. -- Hyödyllisintä kaikista on tähän
aikaan kieltäminen, ja me kiellämme.

-- Kaikenko?

-- Kaiken.

-- Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta ... vaan ...
hirvittää mainitakaan...

-- Kaikki, -- toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh
iski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui
pelkästä mielihyvästä.

-- Mutta malttakaas nyt, -- kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. -- Te
kiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki... Mutta
pitäähän sitä rakentaakin.

-- Se ei kuulu meihin... Ensin on ala raivattava.

-- Kansan nykyinen tila vaatii sitä, -- lisäsi Arkâdi arvokkaasti. --
Meidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä
tyydyttämään personallista egoismiamme.

Viimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille
mieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä
Bazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut
tarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.

-- Ei, ei! -- huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon
puuskassa. -- En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin
tunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja
pyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen,
joksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on
patriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa...

-- En rupea kiistämään tätä vastaan, -- keskeytti Bazârow, -- olenpa
valmis myöntämään olevanne _tässä_ asiassa oikeassa.

-- Ja jos olen oikeassa...

-- Niin ei se sittenkään todista mitään.

-- Ei yhtään mitään, -- toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava
shakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon
hyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.

-- Vai ei todista mitään? -- jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. --
Tehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?

-- Ja vaikkapa niinkin? -- huudahti Bazârow. -- Ukkosen käydessä
kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten.
No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi
kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?

-- Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä
vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.

-- Minun vaarini penkoi peltoa, -- lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä.
-- Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako
hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te
talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.

-- Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.

-- Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte
minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa
satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta
hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?

-- Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!

-- Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän
tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.

-- Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään
mieskohtaisuuksia! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.

Pâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti
hänet istumaan jälleen.

-- Ole huoleti, -- puhui hän. -- En minä mene säädyllisyyden
rajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo
itse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra ... herra tohtori niin
katkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni -- jatkoi hän, kääntyen jälleen
Bazârowiin, -- luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta?
Eikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu
markkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä
tavaraa...

-- Ulkomaalainen sana taaskin, -- keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo
kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen
ja töykeän. -- Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole
meidän menettelymme mukaista...

-- Mitäs te teette?

-- Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me
sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole
maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä...

-- Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä
luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin
sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta...

-- Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja
myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään
doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne
niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että
meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme
jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja
parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta,
silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin
mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin
osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että
puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota
hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä
meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi,
päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

-- Niin, -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh, -- niin: te olette vakuutetut
kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään
tositoimeen.

-- Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, --
toisti Bazârow tuikeasti.

Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin
keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

-- Ja sättiä vain?

-- Ja sättiä vain.

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä?

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä, -- toisti Bazârow jälleen, tällä
kertaa erittäin julkeasti.

Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

-- Vai niin se on vainen? -- virkkoi hän omituisen tyynesti. --
Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän
pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten
herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te
lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

-- Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, --
murahti Bazârow hampaittensa välitse.

-- No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä
mihinkään toimiin?

Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta
sai itsensä hillityksi.

-- Hm. Olla toimessa, särkeä... -- jatkoi hän, -- Mutta mitenkäs sitä
saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

-- Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, -- huomautti
Arkâdi.

Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

-- Ni-in, voima juuri, -- virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi,
-- ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

-- Poloinen sinä! -- parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton
enää pysyä tyynenä. -- Jospa ottaisit punnitaksesi, _mitä_, sinä
Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei,
tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi.
Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa -- hänessäkin on voimaa,
mutta mitä me teemme moisella voimalla? -- Kallis on kuin onkin
meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille
sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat
mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, _un barbouilleur_, palkattu
tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, -- hekin
ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa
mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne
te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa
vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli
miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka
eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä
pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

-- Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, -- mörähti Bazârow. -- Mutta:
älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään
niin vähän ole kuin luulette.

-- Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko
kansan, koko kansan?

Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin
tiedätte, -- vastasi Bazârow.

-- Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva.
Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä
edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas,
arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein
silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois,
kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle.
Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää
pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he
pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti,
ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa;
mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen
suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he
tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta
väkeä, vai kuinka?

-- Minusta nähden, -- vastasi Bazârow, -- minusta nähden ei Rafael
maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.

-- Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi ... näin sitä nykyaikuisten
nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä
seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin
he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta
nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa
ja -- asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten
ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä
tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.

-- Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, --
huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat
säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. -- Mutta meidän väittelymme
näkyy jo menneen liian kauas... Paras lienee lopettaa. Minä
puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, -- lisäsi
hän, nousten ylös, -- niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan
meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa,
mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.

-- Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, --
huudahti Pâvel Petrôwitsh, -- miljonittain! Otetaan nyt vaikka
kuntalaitos meillä.

Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.

-- Mitä kuntalaitokseen tulee, -- sanoi hän, -- niin haastelkaahan
siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta,
mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet
ja sen semmoiset tekeleet.

-- Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän
talonpoikaisessa väestössämme! -- kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle
yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan
miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa
tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään.
Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä
ja miettikää juurta jaksain itsekutakin ... me Arkâdin kanssa käymme
sillä välin...

-- Ivaamaan kaikkea, -- iski Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin
asti, hyvät herrat!

Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä
ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.

-- Jaa-a! -- alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. -- -- Siinä se nyt on
se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!

-- Jälkeisemme vainenkin, -- toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti
huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä,
salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen
katseen. -- Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran
minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä
ottanut minua kuullakseenkaan... Minä sanoin hänelle vihdoin, että
ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen
eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä
ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta
nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän
jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te;
nielaiskaa pilleri.

-- Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh. -- Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa
enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka
meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, _vietti_,
ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta...
Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään
sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako?
"Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla,
ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman
katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.

-- Ettekö suvaitse lisää teetä? -- virkkoi Fênitshka, pistäen
päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen
niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.

-- Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, -- vastasi Nikolai
Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.

Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti _bon soir_ ja meni
omaan kabinettiinsa.



XI.


Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan,
lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut.
Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa
välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa
niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella
päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut
kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen
mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen
heidän innokkaisin puheisinsa.

"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman
vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana
totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa
jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden...
Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys
vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin
meissä?"

Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.

"Mutta hylkiäkö runoutta?" -- ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki
myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"...

Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille
ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta
alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse,
jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana
sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla
ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä,
kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi
koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa
vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin
somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten
läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että
haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät
melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas,
hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät
korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset
pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi
piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.

"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja
jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa
hänen mieleensä johtui Arkâdi ja _Stoff und Kraft_ ja -- hän vaikeni.

Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta
tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle
haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden.
Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli
mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa
vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset
epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa ... ja
millaiseen!

Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei
sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän
vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena,
solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja
kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen
muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön.
Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet
asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt
sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa
kumminkaan muuta kuin: _pardon, monsieur_. Toinen oli kallistanut
päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen,
rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt
Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi
ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä,
puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta,
ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu... Minne
se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa ...
ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan
päällä...

"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät
ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"

Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä
tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen
aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä
tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja
jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä...

-- Nikolai Petrôwitsh! -- kuului läheltä Fênitshkan ääni, -- missäs
te olette?

Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä
hävettänyt... Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa
vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että
Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se
kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa,
hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa...

Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut
kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja
-- katosi.

-- Täällä minä olen, -- vastasi hän. -- Minä tulen; mene vaan.

"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.

Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh
hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo
ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki,
ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja
laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta
heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua
verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan
katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta
kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa
vilkutellen.

Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo
jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei
ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen
tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo
viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja -- kyyneleitä
saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa
pahempaa kuin violoncello.

Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään,
tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana
katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota
pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja
tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta...

Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.

-- Mikäs sinun on? -- kysäisi hän veljeltänsä. -- Sin'olet kalpea
kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?

Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja
jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin
mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa,
tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei
ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa,
tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan
misantroopinen sielu.

-- Tiedätkös mitä? -- puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. -- Minulle
iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa
kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde;
mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan
se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs
hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan
siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!

-- Tuletkos sieltä takasin meille?

-- En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt
häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä
mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä.
Ja minähän olen heillä ainoa.

-- Viivytkö kauankin siellä?

-- Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.

-- Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?

-- Enpä tiedä ... saa nähdä... No niin, lähdetäänkö vai?

-- Vaikkapa, -- virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin
mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla
ilmaisematta tunteitansa... Nihilistejähän sitä ollaan...

Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän
lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti ... mutta
"ukkoset" huokasivat helpommin.



XII.


Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli
nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä
myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti
riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen
staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen
herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin
sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein
välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään
tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.

Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen
Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten
holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään
täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen
asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen
niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin
kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien
kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten
maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle,
hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe
säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä
suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä
saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä
tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä
ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; _l'énergie
est la premiére qualité d'un homme d'état_,[11] mutta kaikesta tuosta
huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela
tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.

Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja
koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu
routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle
jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta
ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä... Nuo
tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi --
huolettomalla ylevyydellä tosin -- aikansa kirjallisuuttakin: samoin
kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain
juhlakulkueesen.

Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla
niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan
rouva Swjétshinin vastaan-otoille -- tämä asui siihen aikaan
Pietarissa -- lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen
käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli
sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä
puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia
asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin
pistää kukaan, ja sehän on pääasia.

Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen
virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin.
Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa
sukulaisten jääneen kotia.

-- Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, -- huomautti
hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja,
kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana,
uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti
huolestuneen näköisenä:

-- Mitä nyt?

Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat
tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana
päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille,
ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä
miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille,
ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on
seuraava keino usein käytännössä, _is quite favourable_ (kerrassaan
tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa
äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy
kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?

Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on
perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? -- kyselee ylhäinen
virkamies, korviaan hörkistellen.

-- Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?

-- Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.

-- No-no, vai aiot sinä opettaa minua?

Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.

-- Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin
kuvernöörille, -- lausui hän Arkâdille. -- Min'en kehoita,
ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden
mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä
syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä
paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin...
Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret
baalit.

-- Saavutteko te niihin? -- kysäisi Arkâdi.

-- Minua vartenhan hän ne pitääkin, -- virkkoi Matvei Iljítsh,
melkein surkutellen. -- Tanssitko sinä?

-- Huononpuoleisesti.

-- Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren
miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita
käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman
jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; _il a fait son temps_ (se
on aikansa elänyt).

-- Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä...

-- Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, -- keskeytti
Matvei Iljítsh. -- Minä otan sinut siipieni suojaan, -- lisäsi hän
naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.

-- Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?

Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon.
Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui
palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin
hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa
jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."

Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat
asuntoa.

Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui
lähtemään kuvernöörin luokse.

-- Minkäs tässä tekee! -- virkkoi Bazârow viimein. -- Kun lemmon
kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan
tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.

Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei
pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä
oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä
ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei
ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli.
Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan
kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että
koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui
Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin
kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen
kumpaakin herra Kaisârowiksi.

Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä
troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan
lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.

-- Jevgêni Vasíljitsh! -- huudahti hän, hypäten Bazârowia
tervehtimään.

-- Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? -- virkkoi Bazârow, yhä
jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. -- Kuinkas te täällä?

-- Sattumoisin aivan, aatelkaas, -- vastasi toinen ja, kääntyen
ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: --
Aja perässä, aja perässä! -- Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi.
-- Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä...
Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo
teillä. -- Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät
siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin
nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella
kudekirjoituksella. -- Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.

-- Turha toivo; sieltä suoraa päätä.

-- Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne... Jevgêni Vasíljitsh,
esittäkäähän minut teidän ... heille...

-- Sítnikow, Kirsânow, -- mörähti Bazârow, pysähtymättä.

-- Varsin hauskaa, -- puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä,
myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja
sormikkaitaan. -- Minä olen varsin usein kuullut... Olen vanha tuttu
Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa.
Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.

Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä
ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa;
piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet,
kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja
levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.

-- Tiedättekös, -- jatkoi hän, -- kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi
kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa,
silloin minussa lehahti semmoinen riemu ... ikäänkuin olisin näköni
jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin
löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy
välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee
täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva
juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?

-- Kuka se on? -- virkkoi etenkehdaten Bazârow.

-- Kúkshin, _Eudoxie_, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen
kerrassaan, _emancipée_ sanan todellisessa merkityksessä, niitä
eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän
asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin.
Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?

-- Emme.

-- No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään
miehestänsä, vapaa ja riippumaton.

-- Kaunis, vai?

-- Nnno ... eipä juuri.

-- Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?

-- Teillä on aina ne pilapuheet... Hän panee meille pullon
sampanjaakin pöytään.

-- Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta
toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?

-- Kyllä -- vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. -- No
niin, mennäänkö?

-- Enpä oikein tiedä.

-- Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, -- virkkoi
Arkâdi puoliääneen.

-- Entäs te, herra Kirsânow? -- huudahti Sítnikow. -- Tulkaa toki
tekin; emmehän me ilman teitä.

-- Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?

-- Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.

-- Ja pullo sampanjaa tulee? -- kysyi Bazârow.

-- Kolmekin! -- huudahti Sítnikow, -- sen minä takaan.

-- Millä?

-- Päälläni.

-- Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.



XIII.


Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo,
missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi
erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella --
maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen
uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin
yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan
vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu
päässä -- ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista.
Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.

-- Kas tekö, _Victor?_ -- kuului viereisestä huoneesta. -- Käykää
sisään!

Tanu-pää nainen katosi samassa.

-- En minä ole yksin, -- virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään
attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen
hihattoman alustakin tai _paletotsac'in_ tapainen nuttu, ja heittäen
uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.

-- Yks kaikki, -- vastasi ääni. -- _Entrez!_ Nuoret herrat astuivat
sisään.

Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen
näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja
nidoksia -- enimmäkseen aukileikkaamattomia -- oli hujan hajan
pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla.
Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä
nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti
leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi
päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen
pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan
kellastunut.

-- Hyvää päivää, _Victor_, -- virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.

-- Bazârow, Kirsânow, -- tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.

-- Terve tultua, -- lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet
silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin
orpo. -- Minä tunnen teidät, -- liitti hän, ojentaen Bazârowille
kätensä.

Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä,
vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen
kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin
teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä?
Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla
vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin:
näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen
vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin
varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän
mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli
aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat,
"muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. --
Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, -- toisti hän. Hänellä
oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä,
puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. --
Tahdottekos sikarin?

-- Sikari on kyllä yks hyvä asia, -- puuttui puheesen Sítnikow, joka
jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan
korkealle ilmaan, -- mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on
kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.

-- Sybariiti! -- virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli
häneltä ylä-ikenet näkyviin. -- Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka,
Bazârow?

-- Minä rakastan elämän suloja, -- lausui Sítnikow arvokkaasti. -- Se
ei estä minua olemasta liberaali.

-- Estää, estää, ihan varmaan estää! -- huudahti Jevdôksia, samalla
kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja
sampanjasta myöskin. -- Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen
vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.

-- Enpä niinkään, -- vastasi Bazârow; -- palanen lihaa on parempi
kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.

-- Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä
olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.

-- Sementin? Te?

-- Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten;
se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen.
Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä
vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin
artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin
mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän
ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?

Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla
huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin
lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.

-- Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, -- virkkoi Arkâdi, --
enkä minä toimi millään alalla.

Jevdóksia purskahti nauramaan.

-- Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen
suutuksissani teihin.

-- Mistä syystä?

-- Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia.
Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka
saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia
aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen
vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan,
mutta nykyaikana ilman embryologiaa -- mahdotonta! -- Tässä kohden
Jevdóksia ihan kätensä levitti. -- Voi sentään, kuinka erinomaisen
artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on
geniaalinen herra! -- Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra"
merkitsemässä miestä. -- Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun
viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä
kauheasti.

-- Minkä vuoksi, jos sais udella?

-- Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen
aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä
kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin.
Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi
on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder:
hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin
asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!

-- Kaupunki mikä kaupunki, -- virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.

-- Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä.
Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa ...
mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja
nykyjään se Moskovakin ... en minä tiedä ... ei se enää ole sama.
Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan
lähtemäisilläni.

-- Parisiin tietysti? -- kysäsi Bazârow.

-- Parisiin ja Heidelbergiin.

-- Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?

-- Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!

Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.

-- _Pierre_ Sapôzhnikow ... tunnettehan te hänet?

-- En tunne.

-- Hyvät ihmiset! _Pierre_ Sapôzhnikow ... hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.

-- En tunne sitäkään.

-- No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä
olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole... Mitäs minä nyt
puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.

Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään,
nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli
sisään, kantaen tarjotinta.

-- Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa
puteli; se on teidän ammattianne.

-- Minun on, minun on, -- jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.

-- Onko täällä päin koreita naisia? -- kysäisi Bazârow,
tyhjentäessään kolmatta lasia.

-- On, -- vastasi Jevdóksia; -- mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä.
Esimerkiksi _mon amie_ Odintsôw ... sangen soma. Ikävä vaan, että
hänestä huhutaan ... vaikka siitä minä vähät ... mutta hänessä ei ole
tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta ...
ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava
meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä
ovat hyvin huonosti kasvatettuja.

-- Ette te niille mahda mitään, -- puuttui Sítnikow puheesen.
-- Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan
ja kokonaan! -- Saada halveksia ja saada lausua julki tämä
halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten
kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan
kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain,
että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. -- Ei heissä,
-- jatkoi hän, -- ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi
käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden
ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes
puhuisimmekaan heistä.

-- Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, -- mörähti
Bazârow.

-- Kestä te puhutte?--sekaantui Jevdóksia puheesen.

-- Kauniista naisista.

-- Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.

Bazârow oikasihe korskeasti.

-- Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.

-- Alas autoriteetit! -- kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai
tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen
läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.

-- Mutta johan itse Macaulaykin... -- yritti rouva Kúkshin.

-- Alas Macaulay! -- jyrisi Sítnikow. -- Pidättekö te akkaväen puolta?

-- En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä
olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.

-- Alas! -- kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. -- Enhän minä sentään
niitä kiellä, -- virkkoi hän.

-- Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.

-- Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä... -- Ei, ei, ei!
Slavofiili te olette! Te olette _Domostrói_ lehden kannalla. Ruoska
käteen, siihen te olisitte omianne.

-- Ruoska on hyvä kapine sekin, -- huomautti Bazârow; -- mutta jopa
tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan...

-- Mitä niin? -- keskeytti Jevdóksia.

-- Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän
vertanne.

-- Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten
kimppuun, -- jatkoi Jevdóksia. -- Se on hirmuista, hirmuista! Sen
sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte
Micheletin kirjan: _De l'amour_. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa
puhumaan rakkaudesta, -- lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti
kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.

-- Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! -- sanoi Bazârow. -- Te mainitsitte
äsken rouva Odintsôwia... Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?

-- Ihana olento, ihana olento! -- vingahti Sítnikow. -- Minä esitän
teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole
tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän
Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, _Eudoxie!_
Kilkis! _"Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et
tin-tin-tin!!"_[12]

-- _Victor!_ Te olette vallaton vekkuli!

Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen,
kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow
säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä
avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia
syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä
se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle,
että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään
takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä
äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua:
"Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön
ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta

    "Hehkuviksi suudelmiksi
    Huulet liittyi huulihin."

Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.

-- Hyvä herrasväki! -- sanoi hän ääneen. -- Bedlamiahan tämä jo
muistuttaa.[13]

Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin
pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan
ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle
jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow
hyppäsi perässä.

-- No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? -- kyseli hän, imelästi
lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. -- Sanoinhan
minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia
meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.

-- Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen
ilmiö? -- murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka
ohitse he parhaillaan kulkivat.

Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti
syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako
Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.



XIV.


Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli
niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle
julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja
kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin
pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä
saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle.
Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen,
kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti
oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen _un vrai chevalier
français_ ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja
ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän
taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi _"mon neveuksi"_. Vanhaan
frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta
suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla
epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin
"s'on" ja "vars... haus...". Sítnikowille hän ojensi sormensa,
ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva
Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen
semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa,
-- rouva Kúkshinillekin hän sanoi: _"enchante"_ (ihastunut). Väkeä
oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta.
Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat
tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut
kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita
huudahduksia, niinkuin _"sut"_ ja _"ah fichtrrre"_ ja _"pst,
pst, mon bibi"_, y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta,
siinä kuului oikea parisilainen _chic_, mutta sittenkin hän sanoi
_"si j'aurais"_ kun piti sanoa _"si j'avais"_ ja _"absolument"_
kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota
suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon
nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle
vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit,
_"comme des anges"_.

Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme.
Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa
kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän
sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä
huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin
tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui
ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:

-- Rouva Odintsôw tuli.

Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen,
mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta.
Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen
solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan
kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti
ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat
kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin
huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen
kasvoistansa.

-- Tunnetteko hänet? -- kyseli Arkâdi Sítnikowilta.

-- Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?

-- Miks'ei ... tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi
rouva Odintsôwiin.

-- Mikäs kapine se tuo on? -- virkkoi hän. -- Ei ole muun akkaväen
näköinen lainkaan.

Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse.
Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut,
koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan
oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän
sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai
Petrôwitshin poika.

-- Aivan niin.

-- Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut
hänestä, -- jatkoi rouva; -- minun on hyvin mieluista tutustua teidän
kanssanne.

Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään
kadriljiin. Toinen suostui.

-- Tanssittehan te siis? -- kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.

-- Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne
liian vanha?

-- Hyväinen aika, eihän toki! ... Mutta siinä tapauksessa sallinette
minun pyytää teitä masurkkaan?

Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.

-- Kiitos! -- virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti,
vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin
veljiinsä.

Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä
kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä
koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi
paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia,
ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.

Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota
rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana.
Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen
virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään
ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli
paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan
ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli
siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä
milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin
korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin
muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat
erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.

Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa
viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään.
Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen
sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana.
Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut
neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle
isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli
häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien
viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa
tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw
palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes
kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan,
tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen
läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä,
kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä
kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus
ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi
tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt
tuntea ja mietiskellä paljonkin...

-- Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, -- kysäisi hän Arkâdilta,
-- silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?

-- Vai huomasitte te hänet? -- kysyi Arkâdi vuorostansa. -- Eikö
hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow,
minun ystäväni.

Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".

Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella
innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan
katseen.

Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota
daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan
tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että
tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen,
ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille ... mutta
eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.

Musikki vaikeni.

-- _Merci_, -- virkkoi rouva Odintsôw. -- Te lupasitte käydä luonani.
Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka
rohkenee olla uskomatta mihinkään.

Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen
olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä.
Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä,
vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille.
Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta
näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!

-- Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, -- ajatteli
Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.

-- No? -- kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut
heidän yhteiseen nurkkaansa. -- Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan
herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen -- huh-huh,
mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän
sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?

-- En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, -- vastasi Arkâdi.

-- Kas sitä viatonta poikasta!

-- Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw
on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin
luokse-pääsemätön, että...

-- Hiljaisessa vedessä ... ja niin edespäin, -- keskeytti Bazârow.
-- Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä
mielelläsi jäätelöä?

-- Kenties, -- mutisi Arkâdi. -- En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi
tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.

-- Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä
siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko
tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä
sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä
ole nähnyt pitkään aikaan.

Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta --
niinkuin usein käy -- hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä,
mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen
vaikutuksen.

-- Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla
ajatuksen vapautta? -- virkkoi hän puoliääneen.

-- Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti
eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.

Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.

Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti
hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan
arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se
seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään
huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä
neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein
parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten
kuvernöörin baalit päättyivätkin.

       *       *       *       *       *

-- Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt
luettaman pitää, -- puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin
kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut
asumaan. -- Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.

-- Kummakseni minun käy kuin käykin! -- huudahti Arkâdi. -- Sinäkö
todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia,
jota...

-- Älä tuossa joutavia! -- keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. --
Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee
"oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään
sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan
ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista;
se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en
usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella,
että huhut puhuvat totta.

Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan
puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti
sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin,
kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään
rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen
auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti
hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun
käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan
levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa
hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä
säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä
hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti,
jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä
kiintyneinä häneen.

       *       *       *       *       *

Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja,
oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija
ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä
viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä
kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä
hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden
kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli
silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti,
N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä
loistoaikoina.

Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu
loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja
talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään.
Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä
kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän
halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta
Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen
tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen
ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki
parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes
puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen
ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru,
herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä
kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi
opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt
siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä
lakastuakin... Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.

Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies,
puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea,
jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä.
Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen
vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes
Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.

Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut
maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa
ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen
tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa,
joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista.
Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja
kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut
kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty
kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla,
vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli
hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin
kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka
oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka
turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut
välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi ... "ymmärrättehän
minkä", sanoivat kertojat moittivasti... "Hän on jo kulkenut tulen
ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä
tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi
vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa,
mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli
luonteeltaan vapaa, päättäväinen.

       *       *       *       *       *

Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen
ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin
tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla
intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei
vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna
Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen
vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme,
kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus,
mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu
oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin
ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan
hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut
muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi
kukaan saattanut Bazârowia syyttää.

Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli
odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään
naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja
näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa
saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään".
Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta,
kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw
ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon
hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen
musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta,
siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo
alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva
Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi
antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja
vilpittömyydelle, mutta -- siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä
keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.

Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna
Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin
kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla
epäröivä, mutta hyvä hymy:

-- Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani
Nikôljskojessa.

-- Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi; -- minähän
pitäisin erityisenä onnena...

-- Entäs te, m'sjö Bazârow?

Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä
kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.

       *       *       *       *       *

-- No niin? -- virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, --
oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?

-- Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! -- vastasi
Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu
päähän, muuta ei kaipaa.

-- Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, -- huomautti
Arkâdi.

-- On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä
meidän leipää.

-- Mutta viehättävä hän vaan on, -- äännähti Arkâdi.

-- Verraton ruumis! -- jatkoi Bazârow; -- vaikka sen veis suoraa
päätä anatoomiseen teatteriin.

-- Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo
suunnalta pois!

-- No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.
Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.

-- Milloin?

-- Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako
latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi,
tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja
sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n
maantien varrella?

-- On.

-- _Optime_. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien
ja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!

Kolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen
päin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset
juoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja
solmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen,
tietämättä itsekään, miksi.

-- Saatpa onnitella minua! -- huudahti Bazârow äkkiä. -- Tänäänhän
on kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta
se minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua
kotiakin -- lisäsi hän matalammalla äänellä. -- No niin ... antaa
vuottaa ... välipä sillä!



XV.


Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä.
Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi
maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven
kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat
"Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan
huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä
päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä
pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan
tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu
aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi
ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja
kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti
oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan
määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän
sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen
puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille
johti lehtokuja kerityistä kuusista.

Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa
livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria.
Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa,
ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen
huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki
toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki
oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju,
niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.

-- Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen
puolen tunnin perästä, -- ilmoitti hovimestari. -- Käskettekö siksi
jotain?

-- Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, -- vastasi Bazârow, -- ehkä
ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.

-- Heti paikalla, -- vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi
tiehensä, saappaitaan narisuttaen.

-- Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? -- virkkoi
Bazârow. -- Herttuatar mikä herttuatar.

-- Onpa koko herttuatar, -- vastasi Arkâdi; -- ensi tingassa jo
kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.

-- Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on
maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että
minä olen lukkarin pojanpoika? -- Hetken vaiettuaan hän sitten
lisäsi, huuliaan vääntäen: -- aivan kuin Speránski... Mutta kyll' on
saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä
hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?

Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.

Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan,
avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman
sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat
keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat,
kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja
eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä,
viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui
muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi
jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.

-- Itse isäntä kai, -- kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten,
nenäänsä nyrpistäen: -- jokos lähtään karkuun?

Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki;
sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen
puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.

-- Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, -- lausui hän. --
Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla.
Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin
hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö
Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu
täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri
korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me
käymme istumaan.

Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti,
ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin.
Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut
Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa
Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan
äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.

"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.

Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi
vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä;
sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö,
mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta
miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu
kukkasia täynnä.

-- Kas tässä minun Kâtja siskoni -- virkkoi rouva Odintsôw, viitaten
päällään vasta-tulleesen.

Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi
järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä
heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi
kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.

-- Itsekö sinä nuo kaikki poimit? -- kysyi emäntä.

-- Itse, -- vastasi Kâtja.

-- Tuleeko täti teepöytään?

-- Tulee.

Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi,
katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä
vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen,
ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja
nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät... Hän punastui myötäänsä ja
hengitti tiheään.

Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.

-- Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni
Vasiljewitsh, -- sanoi hän. -- Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs
kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.

-- Mistä suvaitsette?

-- Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea
väittelemään.

-- Tekö?

-- Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?

-- Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne
tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.

-- Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen
kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä
olen hyvin herkkä innostumaan.

Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.

-- Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte
väitellä ... olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän
albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte,
ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette
luule minussa olevan taiteellista aistia ... no niin, ei minussa sitä
olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun
mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen
nähden.

-- Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan,
spesiaaliteokseen, kuin kuviin.

-- Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee
kokonaista kymmenen sivua.

Anna Sergêjewna vaikeni.

-- Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? -- virkkoi
hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat
lähemmäksi Bazârowia. -- Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?

-- Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?

-- Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.

Bazârow naurahti.

-- Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, -- sanoi hän, -- ja
toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on
turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin
kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut
aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla
niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut
eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla
saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä
puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua
tarkastelemaan.

Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa,
katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan
ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna
Sergêjewna pyöritti päätään.

-- Metsässä puut, -- toisti hän. -- Teidän mielestänne ei siis ole
erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.

-- On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä.
Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja
minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä
ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä
huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin
mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen:
parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.

Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin
olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta,
siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät
poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.

-- Ja te luulette, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- että heti kuin
yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä
pahoja ihmisiä.

-- Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan
ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.

-- Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen
perna.

-- Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.

-- Mitäs _te_ arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?

-- Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen
kulmainsa alta.

-- Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, -- virkkoi Anna Sergêjewna.
-- Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti
tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.

Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa
vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa
pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin
nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla
päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus
istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä
kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain
käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen
raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri;
heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.

-- Nukuitteko hyvin, täti? -- kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä
korottaen.

-- Nyt tuo koira on taaskin täällä, -- murahti vastauksen asemesta
eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä
kohti, kiljasi -- hyst! hyst!

Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.

Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana
ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi
kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti
mennä ulos...

-- Taitaapa tee ollakin valmista, -- virkkoi Anna Sergêjewna. --
Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!

Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut
perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos
nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli
asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja
rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin,
jonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä
-- sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että
kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan
omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:

-- Mitäs _rohtinas_ Ivân kirjoittaa?

Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian,
ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin
kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista
muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.

Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi
pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat
vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä
Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset,
niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias,
naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta,
jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän
käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan
preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa
valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.

-- Olkaa varoillanne, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- Porfîri
Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, -- lisäsi
hän, -- soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän
pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.

Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä
seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia,
mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada
hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä -- niinkuin jokaisella
sen-ikäisellä nuorella miehellä -- alkoi kuohahdella omituinen,
himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti
pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:

-- Mitäs minä teille soitan?

-- Mitä tahdotte, -- vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.

-- Mistä musikista te enimmin pidätte? -- kysyi Kâtja, asentoaan
muuttamatta.

-- Klassillisesta, -- vastasi Arkâdi samalla äänellä.

-- Miellyttääkö Mozart?

-- Mozart miellyttää.

Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin
hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä
nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui
suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa
alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten
silmäkulmille.

Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa,
jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa
kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia... Mutta
Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä
katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen
soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."

Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään
koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla
vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen
muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä
ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän
"kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa
pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen,
melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä;
sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei
Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä
keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen
Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen,
silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.

Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna
Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri
Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt
jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti
häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen
jälleen kasvitieteesen.

-- Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, -- virkkoi hän Bazârowille;
-- teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja
niitten ominaisuuksia.

-- Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? -- kysyi Bazârow.

-- Järjestys on tarpeen kaikessa, -- vastasi toinen.

       *       *       *       *       *

-- Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi,
jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun
huoneeseen.

-- Kyllä, -- vastasi Bazârow, -- kyllä sillä muijalla on ehjät aivot
päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?

-- Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä
olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta
ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.

-- Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?

-- Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta,
koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat.
Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan
tahtoo, mutta tuo toinen -- äläst!

Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet
mielessä, kummallakin.

Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow
miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin,
millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain
uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.

Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia
ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta
sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään
mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista,
mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt;
tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli
yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä
eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan
hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas
ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun,
olisi saanut tuta intohimoa... Mutta hänen oli helppo elää, vaikka
välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä,
ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti
leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän
lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus
ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään
luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili
hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä
välisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä,
hempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän
mitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta... Hänen sielunsa
täyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia,
mutta -- sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja
Anna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä
silmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä
veto lakkaisi.

Hänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei
ole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä.
Oikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin
hän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää.
Anna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei
suinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi
pitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli
hänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut
mielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä,
velttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran
hän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin
ruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea
otsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan
vaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta
takaisin Venäjälle.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" arveli hän, maaten komeassa
sängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen
alla... Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän
taipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut
tuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli
jumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan,
niinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa
uskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna
tuskin muisti ensinkään.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" toisti hän itsekseen. Ja Anna
Sergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten
pintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania,
pudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä,
puhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.

Seuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä
ulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi
ei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan
seurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli
tarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi,
toisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin
hän heti tunsi sydäntään kouristavan... Anna Sergêjewna astui
puutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat,
ja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla.
Hän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli
valunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat
painuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä
luottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa
ilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.

-- Hyvää huomenta! -- murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja
meni sisään.

Rouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin
hänen ohitsensa.

"Hyvää huomenta!" arveli Arkâdi itseksensä: "Nytkös sitä vasta
kohdattiinkin tänään?"



XVI.


Aika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten
tiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän
ei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä
tapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona
kolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva
elämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti
muutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn
aikaan.

Aamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä
juomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä
se silloin keskusteli päällysmiehen kanssa -- tilan talonpojat
olivat nimittäin rahaverolla -- antoi määräyksiä hovimestarille ja
ylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui,
ja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin
kävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä
vetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja
kävi levolle.

Bazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein
juhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. "Niinhän
tässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten", puheli hän. Nuo
livreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen
kansanvaltaista tuntoansa. "Jos tässä kerran niin hienoa on", arveli
hän, "niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan,
frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa." Kerran hän puheli tuosta
asiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista,
että vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna
Sergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:

-- Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä
kohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman
järjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.

Ja entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.

Bazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että "niin tässä
liukui kaikki kuin ratakiskoja myöten", juuri siitä syystä hän sekä
Arkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin
nuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.

Bazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka
harvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista
levottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli
herkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä
kestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi,
joka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut
rouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen.
Tämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa;
vaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät
tuttavallisiksi, ystävällisiksi. "Tuo toinen minua ei pidä arvossa!
Minkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji",
arveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten
makeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi
hakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt
häneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi
luottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa
he eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon
sisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut
konsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää
huomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä,
ollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.

Hän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili
ja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan
tiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori.
Kâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä
suopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia
se ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset
vähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei
huomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä
"vähäpätöisistä asioista". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta.
Arkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä
tavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa
yhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtja
_ihaili_ luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä
itsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä
kohtaan, samoin kuin Bazârowkin.

Ystävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa
vaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi
puhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta
hänen "aristokraatillisia kujeitaankin". Kâtjaa hän tosin kehuskeli
kuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta
haaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot
kuivia... Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin
kanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi
huomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.

Oikeana syynä tähän "käänteesen" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw
oli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä,
saattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi
viitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi
ylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen
pannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle,
mutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen
rakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta
tuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista
hourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli
sanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita
minnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.

"Jos nainen sinua miellyttää", puheli hän; "niin koeta päästä
selville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi:
on sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin."

Rouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu
liikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se
ilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti -- kaikki
tuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi,
ett'ei tässä "selville vesille" pääsekään, mutta kääntää hänelle
selkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin
kummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna
Sergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä
saanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota
hän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli
ivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.

Keskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä
kylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä
romantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa
romantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi
metsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle
sattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas
kiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti
silmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään
aina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo
puhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät
huulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista
silmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa...
Ja silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen,
kunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän
koetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista "häpeällisistä"
ajatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui
hänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos:
kasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista ...
kenties hän... Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa
lattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.

Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen
rouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa
ja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa,
silloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta
Bazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän
oleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen
kanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen
makuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
päästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.

Kerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä
äänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse... Anna
Sergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin
kipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän
se mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei
lainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka
sillä on. Ei ollut hänen tapansa "keksiä".

Asia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä
voudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana.
Tämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa
jo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen
kyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen
eteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta,
hihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.

-- Kas, sinäkö, äijä? Terve! -- huudahti Bazârow.

-- Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! -- vastasi ukko, hyvillään
myhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.

-- No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?

-- Ettäkö hakemaan? Eihän toki! -- alkoi ukko laverrella, muistaen
ankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta.
-- Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla
armollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta
jos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa... Mutta että
niinkuin häiritä teitä ... eihän toki!

-- Älä nyt valehtele, -- keskeytti Bazârow. -- Tätä tietäkös meiltä
kaupungissa käydään?

Timofêjitsh joutui ymmälle eikä vastannut mitään.

-- Onko isä terve?

-- Ovat, Jumalan kiitos.

-- Entäs äiti?

-- Terve ovat Arina Vasiljewnakin, kiitos olkoon Herran Jumalan.

-- Vuottavat kai minua?

Ukko kallisti pikkaraisen päänsä.

-- Voi, Jevgêni Vasiljewitsh! Mitenkäs muuten! Ihan sydän siihen
paikkaan lohkeaa, teidän pappaa ja mammaa katsellessa. Voi hyvä Isä
kuitenkin!

-- No niin, no niin! Älä rupea ruikuttamaan. Sano heille, että minä
tulen kohta kotia.

-- Kyllä, -- vastasi Timofêjitsh huo'aten.

Ulos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi
huononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi
ajamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.

       *       *       *       *       *

Illalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa
omassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan
soittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän
ei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä "uusia
herran-viikkoisia", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän
oli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman
sisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja
torui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.

Tuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.

-- Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? -- sanoi rouva Odintsôw
Bazârowille. -- Entäs lupaus?

-- Mikä lupaus?

-- Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja
kemiassa.

-- Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää
viipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea _Pelouse et Frémy'n
"Notions générales de Chimie"_; se on hyvä kirja ja selvästi
sepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.

-- Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei
kirja voi korvata ... en muista enää, kuinka te sanoitte ... mutta
tiedättehän, mitä minä tarkoitan ... Oletteko unohtanut?

-- Minkäs sille mahtaa! -- virkkoi Bazârow.

-- Miksikä te lähdette? -- kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla
äänellä.

Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä
nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen.
Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu,
sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna
Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki
verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin,
tuskin pistivät esiin.

-- Miksikäs minä jäisinkään? -- vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw
käänsi päätään hiukan syrjään.

-- Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai
luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?

-- Siitä olen varma.

Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.

-- Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut
teiltä täyttä totta.

Bazârow istui yhä liikahtamatta.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?

-- Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä,
saatikka minua.

-- Miksikä niin?

-- Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä
minä osaa puhuakaan.

-- Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.

-- Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen
mahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa
arvossa pidätte.

Rouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.

-- Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä,
lähdettyänne.

-- Jääpihän tänne Arkâdi, -- virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan
olkapäitään.

-- Minun tulee ikävä, -- toisti hän.

-- Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.

-- Miksikä niin luulette?

-- Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan,
kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne
niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä
eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.

-- Minä olen siis mielestänne erehtymätön ... se on, olen niin
säännölliseksi järjestänyt elämäni?

-- Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä
kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.

-- Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo
ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.

Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi
selkoseljälleen... Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti.
Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti
huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat
puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.

-- Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, -- virkkoi Anna
Sergêjewna, -- mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin
lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele
itsestänne milloinkaan.

-- Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista,
Anna Sergêjewna.

-- Kovinhan te olette vaatimaton... Mutta minä haluaisin saada tietää
jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt
aiotte jättää meidät.

Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?"
Mutta ääneensä hän virkkoi:

-- Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa
väkeä me...

-- Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti
silmänsä häneen.

-- Niin! -- lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna
naurahti.

-- Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien
ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa
oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian ...
mutta kertokaa te ensin omanne.

-- Vähänkö tunnen? -- toisti Bazârow. -- Kenties niinkin. Kenties
joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän
vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja -- sittenkin olette kutsunut
tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis
nainen ... miksikä elätte maalla?

-- Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? -- puuttui rouva Odintsôw
vilkkaasti puheesen -- Kaunisko?

Bazârowin kulmat rypistyivät.

-- Se on yhdentekevä, -- murahti hän. -- Tarkoitukseni oli sanoa,
ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.

-- Ette käsitä ... mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.

-- Kyllä ... minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa
siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin
paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä
mistään muusta.

Rouva Odintsôw myhähti taaskin.

-- Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?

Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.

-- Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.

--Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän
olette samallainen kuin minäkin.

-- Vedämme yhtä... -- jupisi Bazârow kolealla äänellä.

-- Niin... Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.

Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa,
yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja
huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen
kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen
mielenkuohu hänet valtasi... Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä
tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa...

-- Minne nyt? -- virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.

Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.

-- Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut,
hemmoteltu olento, -- jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä,
hellittämättä silmiään akkunasta. -- Minä puolestani tiedän olevani
onneton.

-- Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista
juoruista?

Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli
sillä tavoin hänet käsittänyt.

-- Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh,
ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani.
Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua,
elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen:
tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu
samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä,
mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän
elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte.
Mutta ... pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.

Bazârow puisteli päätään.

-- Te olette terve, riippumaton, rikas... Mitäs te vielä tahtoisitte?

-- Mitäkö tahtoisin? -- toisti rouva Odintsôw. -- Minä olen väsynyt,
olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen
vanha, -- lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten
käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna
Sergêjewna punastui hiukan. -- Minulla on takanani jo niin paljon
muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän
kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on... Muistoja on
paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä
tie määräänsä vailla... Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!

-- Pettymystäkö siis? -- kysyi Bazârow.

-- Ei, -- vastasi rouva Odintsôw verkalleen. -- Mutta minä en ole
saanut tyytymystä... Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti
kiintyä johonkin asiaan...

-- Teidän tekee mielenne rakastua, -- keskeytti Bazârow, -- mutta
rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.

Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.

-- Enkö voi rakastua? -- virkkoi hän.

-- Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin.
Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka
sattuu.

-- Sattuu ... mikä niin?

-- Että rakastuu.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Kuulemalta, -- vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän
arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa
kiusottelet minua vain, mutta minullapa..." Ja todellakin: Bazârowin
sydän se oli niin täynnä kuohua.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan
ja heilutellen nojatuolin helttoja, -- te olette kukaties liian
vaativainen.

-- Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä
elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta
samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.

-- No niin, -- virkkoi Bazârow; -- sehän varsin oikeudenmukainen
ehto. Kummastelen vain, miksikä te ... miksikä te ette vielä ole
löytänyt sitä, mitä halajatte.

-- Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille
hyvänsä?

-- Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja
yhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa
pitää; mutta antautua empimättä -- se on varsin helppoa.

-- Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa?
Ellen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani
kaipaisi?

-- Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa
minulla on. Pääasia on osata antautua.

-- Niinhän te puhutte, -- sanoi rouva Odintsôw, -- niinkuin olisitte
kaikkea tuota kokenut.

-- Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat
outoja minulle tuommoiset asiat.

-- Mutta osaisitteko te antautua?

-- En tiedä; en tahdo kerskailla.

Anna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon
säveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.

-- Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? -- virkkoi rouva Odintsôw.

Bazârow kohosi tuoliltaan.

-- Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.

-- Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? ... minun täytyy sanoa teille
vielä sananen.

-- Mikä niin?

-- Malttakaa! -- kuiskasi rouva Odintsôw.

Hän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan
häntä.

Bazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja
virkkoi "hyvästi", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen
oli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.

Anna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi
niihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja
läksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua
Bazârowia takaisin... Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia
hopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan
pois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko
kiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.

Kauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän
istui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan
käsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.

Kaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat
kasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui
kirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.

-- Vieläkö sinä olet valveilla? -- virkkoi Bazârow melkein kuin
harmissaan.

-- Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, --
sanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.

-- Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa
soittelitte pianoa.

-- En minä soittanut, -- sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten.
Hän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä
pilkallisen ystävänsä nähden.



XVII.


Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan
aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä
häneen... Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä
olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan
kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan
huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.

Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos,
ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi
otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi
lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi
alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä
liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti
katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää
välittänyt.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! -- sanoi Anna Sergêjewna. -- Tulkaa minun
huoneeseni... Minun pitäisi kysyä teiltä jotain... Te mainitsitte
eilen erään teoksen...

Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen,
sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen
katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi
silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.

Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi
häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen
tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva
Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja
Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.

-- Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? -- kysäisi Anna Sergêjewna
hetkisen kuluttua.

-- _Pelouze et Frémy, "Notions générales"_, -- vastasi Bazârov. --
Sopii suositella teille myöskin _Ganot'in "Traité élémentaire de
physique expérimentale"_. Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin
tämä oppikirja...

Rouva Odintsôw ojensi kätensä.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä
tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen
keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä... Vai tuntuuko tämä
ikävältä teistä?

-- Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen
haastelimmekaan?

Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:

-- Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta
itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni".
Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme
esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten
ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän
viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin
todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei
oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään
sellaista tunnekaan?

-- Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, -- vastasi Bazârow. --
Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.
Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.

-- Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?

-- Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.

-- Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville,
mitä asioita _te_ ajattelette?

-- Kuinka? En ymmärrä teitä.

-- Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni
puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte,
ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko
elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä
tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte,
minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka
te olette? mikä te olette?

-- Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä
tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen...

-- Niin, mikä te olette?

-- Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin
alku.

Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.

-- Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi
olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.

-- Minkäs puolesta Arkâdi...

-- Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin
vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että
lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa
itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle
tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette
minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin
ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin
tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.

-- Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta ... suokaa
anteeksi ... min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni,
ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka...

-- Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa
tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut
teille...

-- Ja sitä paitsi, -- keskeytti Bazârow, -- miksipä ruveta puhumaan
tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu
tilaisuus saada jotain aikaan -- oli menneeksi, ellei, niin on
ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.

-- Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi... Vai
tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne?
Tehän halveksitte meitä kaikkia.

-- Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.

-- En, min'en tiedä mitään... Mutta olkoonpa niinkin: minä
käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta
toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu...

-- Liikkuu! -- toisti Bazârow, -- niinkuin minä olisin hyväkin
valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen
kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken
sen, mitä hänessä "liikkuu"?

-- En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on
täynnään.

-- Voitteko _te_? -- kysäisi Bazârow.

-- Voin, -- vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.

Bazârow painoi päänsä alas.

-- Te olette onnellisempi minua.

Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:

-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo,
ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä
hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo ... kuinka ma
sanoisin?... tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin
haihtuu.

-- Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä ... ja
vielä ... kuinkas te sanoittekaan? ... mielen-jännitystä?

-- Niin.

Bazârow nousi ja astui akkunaan.

-- Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen,
tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?

-- Niin, -- toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle
itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.

-- Ettekä suutu?

-- En.

-- Ettekö? -- Bazârow seisoi seljin häneen. --

Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi,
mielettömästi... Se teidän nyt onnistui saada ilmi.

Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow
painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko
ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se,
mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista
kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas ... intohimo,
joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se... Hän sekä
hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- lausui hän, ja välitön hellyys helähti
hänen äänessään.

Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan
katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet
rintaansa vasten.

Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä
katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti...

-- Te ymmärsitte minut väärin, -- kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti,
kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän
olisi varmaankin parkaissut.

Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.

Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun
Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä
tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" -- "Miksikä lähteä? Minä en
ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle
Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt
itseänikään."

Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän
käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin
pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen
pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään
polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi
'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän
minä ollut jotain aavistellut?"...

-- Minä olen syypää, -- lausui hän ääneensä, -- mutta sitähän en
osannut ennalta arvatakaan.

Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein
petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä
kohti...

-- Vai? -- huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen...
Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy,
joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja
huulten ympärillä, -- se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista,
mistä hän itsekin joutui hämille.

-- Ei! -- päätti hän viimein. -- Jumala ties, minne tämä olisi
vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa... Oma rauha se
on sentään parasta maailmassa.

Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä
sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä,
miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut
olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten
epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti
tiehensä, jotain uutta hapuillen, -- sellaisena hän oli pakottanut
itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä
katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen ... ja sieltä oli astunut
hänen näkyviinsä -- ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä ...
tai jotain niin muodotonta...



XVIII.


Niin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa,
niin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä,
niin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään.
Aterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri
Platônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän
oli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin,
Bourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa
kannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin
kiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja
osoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli
tuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw
katsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin
silmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä
kasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. "Ei, ei, ei!"
ajatteli rouva Odintsôw.

Päivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana
puutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän
astui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä
vieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:

-- Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette
suutuksissanne minuun ja syystäkin.

-- En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun
on paha mieli.

-- Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi
rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu.
Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä
tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te...

-- Miksikö lähden?

-- Ei, en minä sitä aikonut sanoa.

-- Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna ... ja ennemmin tai myöhemmin
piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon,
joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te ...
suokaa julkeuteni anteeksi ... ettehän te minua rakasta ettekä
koskaan voikaan rakastaa?

Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna
ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota
miestä."

Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.

-- Hyvästi! -- virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.

Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan
ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana
eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan
vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten,
levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä
tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin
kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?

Bazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna
Sergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei
tiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.

Odottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra
Sítnikowin tulleen.

Vaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo
nuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella
tungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen
luokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut
kutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää,
parhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä
tuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja
myöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja
tervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi
ladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti
hänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa ... ja Arkâdi
Nikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja...
Siihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että
istui oman hattunsa lyttyyn.

Kosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna
esitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas
mielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen
on välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian
korkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai
itsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä
heimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja
-- luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja
puolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.

-- Nyt minun sopii -- virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka
hänkin oli riisuutunut, -- nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka
sinä kerran lausuit minulle: "Miksikä sinä olet niin alakuloinen?
Olet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?"

Entisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut
jonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina
tietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.

-- Minä lähden huomenna isä ukon luokse, -- murahti Bazârow.

Arkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät
hänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.

-- Vai niini -- virkkoi hän. -- Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?

Bazârow haukotteli.

-- Entäs Anna Sergêjewna? -- jatkoi Arkâdi.

-- Mitenkä niin?

-- Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?

-- En ole ottanut pestiä häneltä.

Arkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi
seinään päin.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.

-- Jevgêni! -- huudahti Arkâdi äkkiä.

-- No?

-- Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.

-- Mutta minä lähden kotia, -- jatkoi Arkâdi. -- Ajetaan ensin yhtä
matkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset
Fedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin
kanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle.
Tulethan sinä sitten taas meille?

-- Teillehän minulta jäi kampsut, -- äänsi Bazârow, kääntymättä.

"Kummallista! -- arveli Arkâdi itsekseen. -- Hän ei lainkaan
tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään,
ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta
kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että
hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut,
mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.

"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas
miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna
Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun
kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."

Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi
muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen
läpi.

"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti
kyynel... Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:

-- Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?

Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.

-- Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat
meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat
tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea
sotkemaan?

"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle
silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton
kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala,
mutta minä... kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"

-- Niin! -- toisti Bazârow. -- Tyhmä sinä olet vielä.

Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista,
kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä.
Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin
vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa
alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä
vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut
ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä,
puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan
hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja
nyt -- toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne
ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein
kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin.
Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.

-- Minulla on erittäin mukavat kaleskat, -- lisäsi tuo poloinen nuori
mies, kääntyen Arkâdin puoleen. -- Minä vien teidät perille; Jevgêni
Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin
mukavasti.

-- Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän
asun kaukana!

-- Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja
sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.

-- Viina-arenninko alalla? -- kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.

Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes
naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.

-- Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin
mukavasti, -- jupisi hän; -- kyllä me niihin mahdumme.

-- Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, -- virkkoi Anna
Sergêjewna.

Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.

Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan
jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja
virkkoi:

-- Tavataanhan vielä, eikö niin?

-- Kuten käskette, -- vastasi Bazârow.

-- Siinä tapauksessa tavataan.

Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin
kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin
teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui
tarantassiin.

Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan
kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän
astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen
tapaansa:

-- Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.

-- Käy istumaan, -- lausui Bazârow hampaittensa välitse.

Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa
ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt
tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen
kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti
tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!"
Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.

Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies
siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän
kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti
kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!"
ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja
jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista"
matkatoveria saivat kuulla kunniansa.

Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä
eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja
pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä.
Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut
polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä
näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.

-- Mitähän, -- virkkoi hän viimein; -- mitähän jos antaisit minulle
sikarin... Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?

-- Keltainen on, -- vastasi Arkâdi.

-- Sepä se ... ei maista sikarikaan... Ei ole kunnossa kone.

-- Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, -- virkkoi Arkâdi.

-- Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä
kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei
syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se
on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu.
Ei, ei tule polttamisesta mitään, -- lisäsi hän, sinkauttaen sikarin
maantielle.

-- Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? -- kysyi Arkâdi.

-- Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.

Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.

Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties?
eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan
keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään
viskoo.

-- Niin, niin, puheli Bazârow, -- läksy teille annettiin, o minun
nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata
roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu
hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän
keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.

-- Mihinkä sinä nyt vihjaat? -- kysyi Arkâdi.

-- En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme
käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen
minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan
pääsee, ihan varmaan.

-- En minä oikein ymmärrä sinua, -- sanoi Arkâdi; -- ei sinulla
pitäisi olla valittamisen syytä.

-- Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle
tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä
katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se
on tuommoista... -- Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa
"romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: -- roskaa. Sinä et usko
minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas
naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti
moisesta seurasta -- se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä.
Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen
pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan
se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, -- jatkoi hän, kääntyen
kyytimieheen: -- sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?

Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.

-- Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?

-- Lyötkö sinä muijaas?

-- Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei
ruukata.

-- No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.

-- Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket...

Hän oli nähtävästikin loukkautunut.

-- Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään ...
sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.

Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää
koko taipaleella avannut suutansakaan.

Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista
viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui
jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän
vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen
herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa
lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", -- puhui
toinen, -- "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."

-- "Mutta sinun muijas on noita-akka", -- vastasi toinen.

-- Tuosta kanssakäymisen vapaudesta -- huomautti Bazârow Arkâdille,
-- ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun
isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin
tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo
ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!



XIX.


Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos
ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan,
laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha
sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan,
silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.

Hevoset pysähtyivät.

-- Viimeinkin! -- virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan,
vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. -- Kömmi ulos, kömmi
ulos, että päästään suuta antamaan.

Hän rupesi syleilemään poikaansa.

-- Jenjûsha! Jenjûsha! -- kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi
lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen
eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän
huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi
saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa
pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului
vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.

Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.

-- Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! -- puheli hän,
vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä.
Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. -- Mitäs tuo nyt on
tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!

-- Voi Vasili Ivânowitsh! -- sopersi eukko. -- Vuosikausiinhan,
ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani,
Jenjûshenkaa... -- ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä
märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen
tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen
kiinni.

-- No niin, niin, -- puheli Vasili Ivânowitsh, -- kyllähän tämä
kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis
sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi,
-- lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, --
naisväen heikkoutta, nähkääs ... niin, ja sitten se äidin sydän
kanssa...

Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki
ja leuka tärisi ... mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja
esiintyä erittäin tyynimielisenä.

Arkâdi kumarsi.

-- Lähdetään vainenkin sisään, äiti, -- virkkoi Bazârow, taluttaen
hervahtanutta vanhusta sisään.

Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran
pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.

-- Erinomaisen hauska tutustua, -- puheli Vasili Ivânowitsh; --
mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista,
kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas
ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä
sinusta ajatteleekaan.

-- Hyvä ystävä, -- puheli eukko kesken itkujansa; -- ei ole minulla
kunnia tietää teidän nimeänne ja...

-- Arkâdi Nikolâitsh! -- kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen,
arvokkaasti.

-- Älkää moittiko minua, hupakkoa. -- Eukko niisti nenäänsä, ja
pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen
milloin puoleen milloin toiseen.

-- Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar
minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!

-- Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, -- puuttui Vasili
Ivânowitsh puheesen. -- Tanjúshka! -- kääntyi hän sitten erääsen noin
kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti
kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, --
Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan?
Ja teitä, hyvät herrat, -- lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä
tavoitellen, -- sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin
kabinettiin.

-- Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, --
vaikeroi Arina Vlâsjewna. -- Bazârow kumartui hänen puoleensa. -- Ja
kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!

-- No niin, ei nyt soma ja sorea, -- pisti Vasili Ivânowitsh väliin,
-- vaan mies kuin mies, _homme fait_, niinkuin sanotaan. Ja nyt
Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt,
toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta,
sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.

Eukko kohosi tuolistaan.

-- Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu;
itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin;
kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan
häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?

-- Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon;
mutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan
Timofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai
hänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin,
olkaa hyvä!

Ja Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja
länttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.

       *       *       *       *       *

Hänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista
huonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä
kabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen
pöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja
papereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka,
kaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin
muotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi
lasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi
siellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta
tehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja,
rasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa
seisoi rikkinäinen sähkökone.

-- Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, -- puheli
Vasili Ivânowitsh, -- että me elämme täällä niin sanoakseni
nuotioilla...

-- Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? -- keskeytti Bazârow. --
Kirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei
sinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä
kysymys.

-- No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen
kunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.

-- Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?

-- Kuinkas sitten? -- sekaantui Timofêitsh. -- Se justiisa, missä
sauna on.

-- Se tahtoo sanoa saunan vieressä, -- liitti Vasili Ivânowitsh
kiireesti. -- Nythän on kesäinen aika... Minä pistäyn tästä sinne
ja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja
tuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti
luovutan oman kabinettini. _Suum cuiqve_.

-- Kas niin! -- virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. --
Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen,
niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan
liian paljon.

-- Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, -- virkkoi
Arkâdi.

-- Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän
meille laittaa.

-- Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut
hankituksi lihaakaan, -- virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään
sisään Bazârowin matkalaukun.

-- Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se
köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.

-- Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? -- kysäisi Arkâdi äkkiä.

-- Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.

-- Kaksi kolmatta yksin lukein, -- tokaisi Timofêitsh tuikeasti.

Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi
jälleen.

-- Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis
vastaan-ottamaan teidät, -- huudahti hän juhlallisesti, -- Arkâdi ...
Nikolâitsh ... niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas
tässä teille passarikin, -- lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen
keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä
repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. -- Hänen nimensä on
Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää
panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?

-- Sikareja parhaasta päästä, -- vastasi Arkâdi.

-- Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin
sikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman
vaikea saada.

-- Älähän enää ruikuta, -- keskeytti Bazârow taaskin. -- Istu
kernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.

Vasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin
poikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu
hiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään
kohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti
silmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin
silmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen
välinpitämätön liikkumattomuus.

-- Älä muka ruikuta! -- toisti Vasili Ivânowitsh. -- Älä luulekaan,
Jevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä
heltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan.
Minä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä
ole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli
mahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi,
ett'en jäisi ajastani jäljelle.

Vasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli
ennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä
nyt huiskutellen hän jatkoi:

-- En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla
uhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut
heille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani;
siinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan
omistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu,
vaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.

-- Niin, näkyyhän sinulla olevan "Terveyden ystävä" vuodelta 1855, --
virkkoi Bazârow.

-- Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, -- kiiruhti
Vasili Ivânowitsh selittämään. -- Mutta on meillä esimerkiksi
frenologiastakin jonkun verran tietoja, -- lisäsi hän, kääntyen
enemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä,
neliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; --
eivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.

-- Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? -- kysyi
Bazârow.

Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.

-- Täällä maaseuduilla... No niin, te, hyvät herrat, tietysti
ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne
pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän
minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat
humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta
aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen
astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta
parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.

-- Sinun lohdutukseksesi, -- virkkoi Bazârow, -- minä voin sanoa,
että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä
polvistu kenenkään edessä.

-- Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?

-- Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh
painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli
kuumaa tuhkaa jonkun verran.

-- Saattaa olla, saattaa olla, -- puheli hän; -- en rupea kiistämään.
Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri,
_volatuu_,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän
vaarinne brigadissa, -- kääntyi hän jälleen Arkâdiin. -- Niin, niin!
Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä!
Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä
ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka
nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas
Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä
eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän,
-- Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä
tavalla, -- ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun
toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä
hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas
kantapäästä kireesen.

-- Ja aika aasi, san' niin! -- lausui Bazârow veltosti.

-- Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!
Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä...

-- Heitä, veikkonen, jo koko mies, -- keskeytti Bazârow. -- Tänne
tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat
puut kasvaneet!

Vasili Ivânowitsh vilkastui.

-- Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin
on istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista
ja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta
ukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: _in herbis,
verbis, et lapidibus_. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut,
praktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha
varsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän
niitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää
apua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan
naapuri, virasta eronnut majori ... ihmisiä sekin parantelee. Minä
kyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän
se niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain...
Ha-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!

-- Fétjka! Pane piippuun! -- virkkoi Bazârow tuikeasti.

-- On täällä sentään toinenkin tohtori, -- jatkoi Vasili Ivânowitsh
melkein epätoivoisena; -- saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on _ad
patres_. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka
enää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: "Nikottikos sitä
teidän herraa, ennenkuin kuoli?" -- "Nikotti!" -- "Oikeinko kovasti?"
-- "Oikein kovasti." -- "Jaha, no se on hyvä se!" ja sitten läkkä
pois. Ha-ha-ha!

Ukko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua
henkeensä.

Keskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti
sillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari,
mutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha
sisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.

Vasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.

-- Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen
ikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.

Päivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen
hyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan
suunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut
tuttavaltaan kauppiaalta, maistui -- ei ihan vaskelta eikä ihan
hartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin.
Jokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan
niitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli
kieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita.
Arina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä
korkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän
kuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään
Jenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä
kiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä,
jott'ei shaali tuhraantuisi.

Nuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo
aikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka
nähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä
avusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen,
nimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin
ja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata
pitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä,
haasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt
Napoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään
on. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä
tarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan,
jolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä
silmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän
istui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän
olisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan
poika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. "Annas
kun sanoo: kaksi päivää", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä
niin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja
palasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.

-- Kas niin! -- huudahti hän. -- Erämaassahan sitä eletään, mutta
on meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä
sydäntämmekin ilahduttaa!

Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan
"verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä
vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään
lasinsa viimeiseen tippaan.

Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi
kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri
lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi
kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään
teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh
vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi
kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua
filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen
menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia
minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."

-- Mitä ne on? -- kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.

-- Mitäkö? ... Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.

-- Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, --
virkkoi Vasili Ivânowitsh.

-- Toisin sanoen: panna maata, -- liitti Bazârow. -- Sangen järkevä
ajatus. Aikapa jo todellakin.

Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki
hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi
häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja
toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota
minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin
olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi
sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti.
Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe
sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan,
mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua
nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät
selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla
ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä
onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.

Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten
kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas
emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja
kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni
Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta
pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen
kanssaan, mutta -- kättään vaan huiskasi.

Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata
maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten,
muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja
tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia,
manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia,
tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa,
luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että
nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä,
että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin
tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin
kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa
asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on
veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita,
varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia,
pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja
koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt
vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei
maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi
muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä
ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa;
makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan,
milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä
hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän
kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat,
hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin,
vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin
liikuskellen.

Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain
sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten
velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus
on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä
polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli
lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman
almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan.
Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja
puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana
miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli
ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat.
Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän
oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse
enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan
suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko
voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen
silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli,
varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti
kuin joku murheellinen asia mieleen muistui...

Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties,
pitäiskö siitä olla hyvillään!



XXI.


Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä
hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti
kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu.
Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti
sotilaan tapaan:

-- Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?

-- Erittäin hyvin, -- vastasi Arkâdi.

-- Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan
lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen -- ja Jumalan
olkoon siitä kiitos! -- että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia
kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista
itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia
sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa
positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin
se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin
hänellepä minä ... mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? ...
minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin
hampaan pois... Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se
suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen _anamatjoor_.[17]
Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, _homo novus_ ...
en ole perinnöllistä aatelia ... toista se on se meidän emäntä...
Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen
teetä raikasta ilmaa?

Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.

-- Tervetultua vielä kerta, -- lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen
kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. --
Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin
kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti
katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon
alla.

-- Hyväinen aika! -- huudahti Arkâdi, -- mitäs maailman mahtavia minä
olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.

-- Älkääs nyt, älkääs nyt, -- lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti
mutistaen suutaan. -- Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin
olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta
linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti
kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa,
niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne
tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa
teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan
teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin
hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla
mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita
mantereita... Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut
Jevgêniä?

-- Viime talvesta.

-- Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni -- mutta emmekö me istuisi?
-- Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette
Jevgênistä?

-- Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen
kohdannut, -- vastasi Arkâdi vilkkaasti.

Vasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille
lehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.

-- Te siis arvelette... -- yritti hän.

-- Minä olen vakuutettu... -- puuttui Arkâdi puheesen; -- että teidän
pojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän
nimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.

-- Kuinka ... mitenkä se kävi? -- sai Vasili Ivânowitsh vaivoin
sanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät
huulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.

-- Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?

-- Niin ... ja yleensäkin...

Arkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja
innokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva
Odintsôwin kanssa.

Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä,
pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli
tukkaansa... Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen
ja suuteli häntä olkapäähän.

-- Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, -- puheli hän,
hymyilemistään hymyillen. -- Minä, se minun täytyy sanoa teille,
minä ... jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin
äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani
hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän
ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin
häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä
tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi
mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi
vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän,
aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!

-- Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, -- virkkoi Arkâdi.

-- Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh,
min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko
minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa
kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät
lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki
alttiiksi hänen kasvattamiseksensa..."

Ukolta katkesi ääni...

Arkâdi puristi hänen kättänsä.

-- Mitäs te luulette, -- kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen
aikaa ääneti, -- ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava
sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?

-- Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.

-- Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?

-- Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.

-- Mainio mies hänestä tulee! -- toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, -- lausui Anfisushka,
astuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä
vaapukoita.

Vasili Ivânowitsh hätkähti.

-- Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?

-- Tulee.

-- Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi
Nikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?

-- Tääll' ollaan, -- kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.

-- Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me
olemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä
juomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi
eräästä asiasta.

-- Mistä niin?

-- Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.

-- Keltatautiako, niinkö?

-- Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen
määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään
porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain
palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän
sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan
sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään
teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi
hyräellä "Robertista":

    Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:
    Jo rie... jo rie... jo riemu raikukoon.

-- Merkillinen vilkkaus! -- virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä
pois.

       *       *       *       *       *

Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa.
Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat
toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli,
omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta
kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä
luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen
heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan
kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.

-- Tuo haapa tuolla, -- puheli Bazârow, -- muistuttaa minulle mieleen
lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla -- siinä oli ollut
aikoinaan tiilivaja -- ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että
tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei
tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä,
että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä
olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.

-- Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? -- kysyi Arkâdi.

-- Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä
vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa
vetelehdittiin.

-- Onko tämä kartano jo miten vanha?

-- Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.

-- Mikä hän oli?

-- Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin
armeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli
kaiketikin.

-- Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva.
Minä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän,
vanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.

-- Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, --
sanoi Bazârow haukotellen. -- Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä
armaissa pikku rakennuksissa! Hyh!

-- Sanopas, -- virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, -- ei suinkaan sinua
lapsena kovalla pidetty?

-- Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.

-- Rakastatko heitä, Jevgêni?

-- Rakastan, Arkâdi.

-- He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.

-- Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? -- sanoi hän, heittäen kädet
niskan taakse.

-- En tiedä. Mitä niin?

-- Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä?
Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa,
puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa
jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä
on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista
puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta
miettimäänkään, mutta minä...

-- Mutta sinä?

-- Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa... Kovin on kapea
tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna
muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään
tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää,
on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut
eikä tule olemaankaan... Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa
pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään
tekevät, jotain tavoitellen... Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!

-- Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.

-- Oletpa oikeassa, -- yhtyi Bazârow. -- Minun tarkoitukseni olikin
sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä,
oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä ...
mutta minä ... min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.

-- Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?

-- Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?

-- Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi
oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta...

-- He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität
rakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu,
tipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä,
niin käpälämäkeen! -- En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä.
Mitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. -- Hän kääntyi
kyljelleen. -- Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa
puolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä,
jos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla
eläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten
muka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin
päin.

-- Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi
murrellut?

Bazârow nosti päänsä.

-- Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut;
niinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä
asiasta et kuule minulta enää sanaakaan.

Ystävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.

-- Niin -- alkoi Bazârow taas --; kummallinen olento se vaan on, tuo
ihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää,
mitä täällä "isät" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi
kaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen
mukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi
pistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin
heitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.

-- Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys
siinä olisi tärkeä, -- lausui Arkâdi miettivästi.

-- Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta.
Ja vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi ... mutta se
jokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!

-- Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä
tunnustaakseen.

-- Hm ... Sinä lausuit _toisapäisen yleisen puheenparren_.

-- Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?

-- Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä,
niin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on
vahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu
hiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.

-- Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?

-- Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?

-- Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.

-- Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä
vaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.

-- Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, -- virkkoi Arkâdi.

-- Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen
naama näyttää aina typerältä.

-- Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?

-- Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi
olla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna
aihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.

-- Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, -- lausui Arkâdi,
jonkun aikaa mietittyänsä.

-- Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki,
vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! .... Sinua jänistää, sinä
luotat liian vähän itseesi...

-- Entäs sinä, -- keskeytti Arkâdi; -- luotatko sinä itseesi? Hyvinkö
arvaat korkealle oman itsesi?

Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.

-- Kun kohtaan sellaisen ihmisen -- puhui Bazârow harvalleen, --
joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni
omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään,
astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse -- tupa
puhdas ja soma semmoinen -- sanoit, että silloin Venäjä vasta
saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on
tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän
saavuttamiseksi... Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen
musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää
ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo ...
ja viis minä hänen kiitoksistaan! ... No niin, hän rupeaa asumaan
puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, -- entäs
sitten?

-- Ole jo, Jevgêni! ... Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää
niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.

-- Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole
olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole,
mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.

-- Mitenkä niin?

-- Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla,
sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun
aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan -- ja siinä se! Miksikä minua
miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta
taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä
ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä
sinulle sano.

-- Vai niin? Rehellisyys -- sekin on siis aistimusta?

-- Mitäs se ois?

-- Mutta, Jevgêni! -- virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.

-- Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? -- keskeytti Bazârow. -- E-hei,
veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni,
niin älä karta omia kinttujaskaan! ... Mutta, jopa sitä on tarpeeksi
filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.

-- Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, -- virkkoi Arkâdi.

-- No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa
niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies
varmaankin oli.

-- Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.

-- No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun,
Venäjän kunnia kutsuu!"

-- Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo
tuommoinen on!

-- Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka
pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa
enemmän hän sietäis.

-- Parast' on, kun käydään maata, -- virkkoi Arkâdi harmissaan.

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä, -- vastasi Bazârow.

Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne
kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he
avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.

-- Katsopas, -- virkkoi äkkiä Arkâdi, -- tuolla irtautui vaahterasta
kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat
täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin
masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!

-- O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! -- huudahti Bazârow. --
Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.

-- Puhun, niinkuin osaan... Tuohan on lopulti despotismia. Minulle
johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?

-- Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä
arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.

-- Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?

-- Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.
Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!

-- Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?

-- Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.

-- Mutta tuohan on sietämätöntä! -- huudahti Arkâdi.

-- Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, -- virkkoi Bazârow
tyynesti. -- Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen
on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta
hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka
toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas -- se käy yli hänen
voimainsa. Ja todellakin: _minun_ veljeni, nähkääs, _minun_ ... ja
hänkö ei olisi nerojen nero? ... Mahdotonta.

-- Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään
sukulaisuus, -- tiuskasi Arkâdi. -- Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta
ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa
sitä arvostellakaan.

-- Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun
ymmärrykselläni käsittää. -- Kumarrun ja vaikenen.

-- No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.

-- Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin
oikein kunnon lailla ... niin että silmät päässä pyörii, niin että
siihen paikkaan pakahtuu.

-- Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi...

-- Tulla tappelu, niinkö? -- keskeytti Bazârow. -- Entäs sitten?
Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista
idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, --
käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua
kurkusta heti kohta...

Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa... Arkâdi kääntyi,
varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka... Mutta ystävän kasvot
näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä
ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia
väkisinkin rupesi pelottamaan.

-- Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! -- kajahti samassa
Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri,
yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa
sekin. -- Minähän tässä etsin ja etsin teitä... Mainionpa olette
valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata
"maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku
erityinen merkitys!

-- Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, --
murahti Bazârow, -- lisäten puoliääneen Arkâdille: -- Sääli, että
tuli väliin.

-- Älähän nyt enää, -- kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen
ystävänsä kättä. -- Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata
estää tällaisia yhteentörmäyksiä.

-- Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, -- puheli sillä välin
Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen
erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon
koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, -- katselen teitä enkä
kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka
paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!

-- Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! -- virkkoi Bazârow. -- Heti
näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle
hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?

-- Dioscurot, Dioscurot! -- toisti Vasili Ivânowitsh.

-- Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.

-- Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, -- jupisi
ukko. -- Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan,
puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että
pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni,
jo ennakolta antaa tiedoksi... Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet
ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi ... et pane pahaksesi...
Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi
johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä;
se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei...

-- Pappiko?

-- No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes ... hän tulee meille
päivälliselle... En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes
kehoitellutkaan ... ties miten se näinpäin kääntyi ... hän ymmärsi
minut väärin... Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin... Sitä paitsi
hän on sangen hyvä ja järkevä mies.

-- Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? -- kysyi Bazârow.

Vasili Ivânowitsh nauramaan.

-- Johan sinä nyt!

-- Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen
kanssa hyvänsä.

Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.

-- Tiesinhän sen jo ennakolta, -- lausui hän, -- että sinä olet
yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan ...
eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella
seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että
hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä... Hän oli yhtä
jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään
tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa
nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin
eikä ... mutta tämä vain näin meidän kesken -- vaikka piippuunkin.

-- Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet
puti puhtaaksi.

-- Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.

-- Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? -- kysäisi
Bazârow erityisellä äänenpainolla.

-- Ettes häpeä, Jevgêni... Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä
olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että
nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi,
jos maistuikin! ... Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa
viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?

-- Ette suinkaan, -- vastasi Arkâdi.

Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.

-- Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, --
aloitti hän -- kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani,
elämää nuotioilla... Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo
jonnekin heinäruon suojaan ... kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan
paikan sai. -- Ukko huokasi. -- Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani
nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen
teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi
Bessarabiassa...

-- Ja jostako sinä sait Wladimirin? -- puuttui Bazârow puheesen. --
Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?

-- Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, --
murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut
takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton
ajoilta. -- Mutta hänpä nukkuu jo, -- kuiskasi hän äkkiä Arkâdille,
osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. -- Jevgêni! --
lisäsi hän sitten ääneensä. -- Nouse pois: käydään päivälliselle.

Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu,
punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin
vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin
ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä
varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe
ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä
muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin
latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä,
mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin,
mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan
vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä
verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja
välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.

Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta
tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50
kopekkaa pankossa -- Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään
hopealaskusta. -- Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä,
peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten
vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai
tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään
rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut
emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole
kovinkaan kärkäs semmoiseen."

Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli
tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa
jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa;
kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa
mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille
maksettu 42 kopekkaa vaskessa.

Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet
Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä:
niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni
omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa
ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä
puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran
hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa
pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.

-- No niin, -- kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, -- eikö tehonnut?

-- Kahta hullummin rupesi käymään, -- vastasi toinen,
välinpitämättömästi naurahtaen.

-- Hyö riskeeraavat sangen paljon, -- virkkoi isä Aleksei ikäänkuin
osaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.

-- Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, -- lausui
Vasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.

-- Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, -- virkkoi isä
Aleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.

-- Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? -- kysyi Arina
Vlâsjewna.

Bazârow kohautti vaan olkapäitään.

       *       *       *       *       *

-- Ei! -- lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, -- pois minä
lähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä
työhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta
jäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua
työhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: "minun
kabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse",
mutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein
ilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen,
kuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun
menen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.

-- Kovin hänen tulee nyt paha mieli, -- virkkoi Arkâdi; -- isän myös.

-- Tulenhan minä vielä takaisin.

-- Milloinka?

-- Kun lähden Pietariin.

-- Ylen on minun sääli äitiäsi.

-- Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi
päänsä alas.

-- Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä
kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin
hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja
intressanttia hänen puheensa olikin.

-- Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.

-- Puhuttiin muustakin kuin sinusta.

-- Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos
nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on
todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.

-- Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan
yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä
rupeamme tekemään.

-- Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään
isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja
oikein siinä tekikin ... niin, niin, älä katso minuun tuollaisella
kauhistuksella ... oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja
patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin
olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt
minä vielä pahoitan hänen mielensä... No, vähät siitä; kylläpähän
helpottaa, kun aika tulee.

Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän
viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta
illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:

-- Niin ... olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia
Fedôtin luokse holliin.

-- Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?

-- Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti
ympärinsä.

-- Sinäkö lähdet?

-- Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.

-- Kyllä, -- änkytteli ukko, -- holliin, jaha ... mutta ... mutta ...
mitenkäs tämä nyt oikein?...

-- Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan
taas tänne.

-- Niin, niin, vähäksi aikaa ... jaha -- Vasili Ivânowitsh veti
nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti.
-- Miksikäs ei? ... saadaanhan ne hevoset ... saadaan. Minä luulin
sentään, että sinä olisit täällä ... kauemminkin. Kolme päivää...
On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian
lyhyt, Jevgêni!

-- No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei
auta, minun pitää lähteä.

-- Pitää... No niin! Velvollisuus ennen kaikkea... Jaa, niin
hevosiako! Kyllä ... Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista
osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis
huoneesi koristanut. -- Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä,
kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa
jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti
vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä,
määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen
painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti
miellyttäneen nuoria herroja. -- Pääasia on vapaus; se se on minunkin
periaatteeni ... jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään...

Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.

-- Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.

Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.
Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi
sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta
Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.

-- Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? -- kysyi hän.

-- Minä, eukkoseni.

-- Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt:
lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä
Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä
kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän
muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.

-- Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. --
O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, -- jatkoi hän puoliääneen
rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut
yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.

       *       *       *       *       *

Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko
talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita
maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa
kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja
pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla
mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket
oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.

Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan
suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies
jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut
häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa
vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa
takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja
noussut tarantassiin, -- kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot
alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, -- kun ei enää niitäkään
näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, -- kun Timofêitsh, selkä
kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, --
kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti
äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, -- silloin Vasili Ivânowitsh,
joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut
nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.

-- Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, -- änkytteli hän. -- Hylkäsi.
Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin
kuin orpo! -- toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä,
etusormi sojossa.

Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä
hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:

-- Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin
leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli -- lensi
luo; teki mieli -- lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin
kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja
niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun
luotani luovu.

Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa,
elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä:
Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.



XXII.


Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset
saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen
itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi
Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät
tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.

Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja
kysäisi:

-- Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?

Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia,
tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.

Hän vilkaisi Bazârowiin.

-- Jevgêni, -- kysyi hän: -- vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.

-- Mitä tyhmyyksiä nyt? -- murahti hän.

-- Tyhmyyksiä tietenkin, -- vastasi Arkâdi. -- Entäpä sitten? Eihän
se ois meiltä ensi kertaa.

Bazârow veti lakin otsalleen.

-- Tee kuin tahdot, -- virkkoi hän viimein.

-- Ann'mennä vasemmalle! -- kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi
vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat
päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin
vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.

Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan
rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä
ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi.
Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat
istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä.
Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella
herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista
palajamistansa, josta hän -- mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta
huomasi -- ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat
ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen
neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen
vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle
ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen
sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille,
ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut
näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä
oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna
Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä
näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä.
Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän
hänen sydämessään.

-- Minä olen synkällä tuulella tänään, -- sanoi hän, -- mutta älkää
siitä huoliko; käykäähän ... sen sanon teille kummallekin ...
käykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.

Nuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat,
missään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat
seuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes
maininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko
ajan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.

Mârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai
Petrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen
poissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin
silmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen,
pääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti
sohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää
liikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.

Ja siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen
piti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön.
Nikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria,
vast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen,
että posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista
puoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen
mielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne
tänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana.
Kello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli
saada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja
miellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan
ottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta
kuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia
taipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.

Olot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai
Petrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä
yhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen
kanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi
lähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan
palkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat
lohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät
leväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei
sitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa;
puolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan
talonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava
kekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan ... ämmä itse
kyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on
pistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita
meijerivehkeitä.

Pehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin
lihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä "vapaille leiville". Kaukaa
jo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta
osoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai
pui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain
makasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet
maksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat
harva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti
miehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin
säätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että
hevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja
annettiin sitten isännilleen takaisin.

Kaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja:
veljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman
katon alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin
liikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät
konttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein
humalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja
tuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja
vinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti
ottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa
äänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen
ratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin
tehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui
hankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin
mitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati
kuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista ...
kovin jäi heinäntekokin takapajulle ... ja päälle päätteeksi tuossa
vielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja...

-- En minä jaksa enää! -- huudahteli Nikolai Petrôwitsh
epätoivoissaan monta kertaa. -- Itse minä en saata ruveta
tappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä
ole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.

-- _Du calme, du calme_, -- kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse
kumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja
väännellä viiksiään.

Bazârow pysyttelihe loitommalla näistä "pikkumaisuuksista", eikä hänen,
talon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta
aamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja
kemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä.
Arkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä,
ainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän
kuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin,
ei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen
vain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti
kääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita
ajatuksia pyrkiä hänen päähänsä.

Arkâdin mielessä pyöri -- kovin hän itsekin sitä kummasteli --
myötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään
kohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman
katon alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? -- kotikaton alla!
Mutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti
ruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään
auttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää,
että Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja
vanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle.
Hän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin
Nikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt
pari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi
hajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan
levollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti
pyrkiä.

"Minä sanon sen teille kummallekin" -- kuiskaili hän alinomaa. -- "Ja
ne olivat hänen omat sanansa!"

"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!"

Mutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä
siellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys... Hän rupesi
arkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden "kenties sentään", tuo salainen
halu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa
ypö yksin, ilman kenenkään suojelusta -- se se sittenkin vei voiton
viimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat
palanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin,
tutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän
painoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän
riensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui
hauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.

"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele", -- niin hän hoki itsekseen.

Kyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan
kohdalle, virkkaen: "naukkaiskohan?" tahi "ettäkö taas naukkais?",
mutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin,
tuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto...

"Mitäs minä teenkään"? -- sävähti Arkâdin mielessä. -- Mutta ei sitä
nyt takaisinkaan käännytä.

Uljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat
siltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten,
jossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen... Vaaleanpunainen
leninki lehahti kautta tumman lehdistön ... nuoret kasvot vilahtivat
päivänvarjon keveäin hesujen alta... Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi
hänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset,
hyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.

-- Tekö? -- virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. --
Lähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva
mieluista tavata teitä.

Kâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa
oli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin
olisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti,
ei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna
Sergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva
Odintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.

Arkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo
ensimmäisistä sanoista.

-- Hyvää päivää, karkuri! -- virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella,
lempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja
silmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. -- Mistä sinä hänet
löysit, Kâtja?

-- Anna Sergêjewna, -- yritti Arkâdi, -- minä olen tuonut teille
jotain, jota ette suinkaan ole odottanut... -- Te toitte itsenne, ja
se on paras kaikesta.



XXIII.


Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut
Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen
ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä
hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai
hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin
kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan
peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän
äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli
käymäisillään sanasotaan _nihilismiä_ vastaan siihen aikaan muodissa
olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta,
mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:

-- Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole
kunnia ymmärtää teitä.

-- Älkääs muuta! -- huudahti Bazârow. -- Ihminen pystyy ymmärtämään
vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä
kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa
niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty
käsittämään.

-- Oliko tuo sukkeluutta? -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi
syrjään.

Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa,
ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla
aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen,
kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja
ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä
kulkussansa.

Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin
luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi,
elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta
luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen
hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen.
Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan,
geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin,
valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta
elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen
mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia
kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun
muassa vahvisti hänen luuloansa.

Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi"
pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara
kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut
Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta
huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja
tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän
muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".

Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti,
äreänä ... mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento,
jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin
kernaasti keskusteli.

Se olento oli Fênitshka.

Bazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai
pihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan
astunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö
hän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt
häntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse
Nikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties
siitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla
kaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää
puoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä
lääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa
kanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan
äkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään
lusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti
vierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä,
vaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia
hän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut
pitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä
taakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan,
järkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.

-- Ihan pintaa karmaisee, -- valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka
vastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista
"tunnotonta". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen "sytämensä
armoton ahtistaja".

Bazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä.
Bazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan
Fênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa
ilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun
verran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä
päivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat
avautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa
vaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin
silloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän
näytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen
poskiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon
päästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti
hiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana
hervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton
tehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän
liikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.

-- Kävisit useammin uimassa, -- puheli Nikolai Petrôwitsh.

Hän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen
lammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.

-- Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin
ihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan.
Puutarhassahan ei ole siimestä.

-- Niin, ei ole; se on totta se, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,
silmäkulmiansa hieroen.

Aamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan
kävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa,
mutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui
lavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja
vieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja
valkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.

-- Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! -- virkkoi toinen, kohottaen hiukan
huivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa
paljastui.

-- Mitäs te teette? -- kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. --
Kukkakimppuako sidotte?

-- Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.

-- Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!

-- Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos
ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen
käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.

-- Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. -- Bazârow
otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti
tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. -- Te elätte sata
vuotta, -- lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.

-- Herra varjelkoon! -- huudahti Fênitshka.

-- Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?

-- Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen
vanha... Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro
ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle
itselleen. Oli sekin elämää!

-- On siis parempi olla nuorena. Vai?

-- Tottahan toki.

-- Miksikä? Sanokaas!

-- Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan
tehdä kaikki ... minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään
pyydellä... Vieläkö sen parempaa?

-- Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.

-- Mitenkä te sanoitte? ... ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.

-- Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani
teen? Yksinäinen mies, lois...

-- Itsestännepä se riippuu.

-- Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua
armahtaisi.

Fênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.

-- Mikäs tuo kirja on? -- kysyi hän hetken kuluttua.

-- Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.

-- Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te
jo muutoinkin tiedä kaikkea?

-- Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.

-- Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? -- kysyi
Fênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. --
Kylläpäs on paksu!

-- Venättä se on.

-- En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.

-- Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan
mieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin
niin somasti.

Fênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta
"kreosotista", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois.
Se luiskahti lavitsalta maahan.

-- Hauska on nähdä teidän nauravankin.

-- Olkaa jo!

-- Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.

Fênitshka käänsi päänsä toisaanne.

-- Voi teitä! -- virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. -- Ja mitäpäs te
minun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten
naisten kanssa.

-- Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat
naiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.

-- Kaikkia te keksittekin! -- kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä
kokoon.

Bazârow nosti kirjansa maasta.

-- Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?

-- Lääkärikirjako? -- toisti Fênitshka, kääntyen häneen. -- Mutta
tiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja
-- muistattehan -- siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen
hyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin
hyvä, oikein totta.

-- Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, -- virkkoi Bazârow
naurahtaen. -- Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää
väkeä.

Fênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät
nuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.

-- Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti... Jahka minä puhun siitä
Nikolai Petrôwitshille...

-- Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? -- keskeytti Bazârow.
-- Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.

-- Mitäs sitten?

-- Mitäkö? -- toisti Bazârow. -- Arvatkaas!

-- Ei minusta arvaajaksi.

-- No sitten minä sanon: minä tahtoisin ... yhden noista ruusuista.

Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö
oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui
tuo huomaavaisuus.

-- Kernaasti, kernaasti, -- virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui
lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. -- Valkoisenko tahdotte
vai punaisen?

-- Punaisen, en kovin suurta.

Fênitshka oikaisihe.

-- Kas tässä, -- virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin,
katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi
kuuntelemaan.

-- Mitäs nyt? -- kysyi Bazârow. -- Nikolai Petrôwitshko?

-- Ei ... he lähtivät pellolle ... enkä minä heitä pelkääkään ...
mutta Pâvel Petrôwitsh... Minusta näytti...

-- Mitä näytti?

-- Niinkuin _he_ olis kävelleet tästä ohi. Ei ... ei näy ketään. Kas
tässä. -- Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.

-- Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?

-- He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään,
mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä
tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan.
Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä
kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan...

Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel
Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.

-- Entäs jos hän olis päässyt voitolle, -- kysäisi hän, -- olisitteko
te ruvennut puolustamaan minua?

-- Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän
kanssanne tulee toimeen!

-- Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut
maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.

-- Mikäs käsi se semmoinen on?

-- Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen
tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!

Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa...
Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville
tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.

-- Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, -- virkkoi Bazârow, kumartui
eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.

Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten,
mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi
ja pitkittäneeksi suudelmaansa.

Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi
silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh
astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä
alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa
kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.

-- Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, -- kuiskasi hän
mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen
kuiskauksessaan.

Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja
häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas
puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän
nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain
kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.

Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin
metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi
aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena
tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen
kasvonsa näyttivät.

-- Tiedäthän -- vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, -- että minua
välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.



XXIV.


Parin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.

-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän
tieteellisissä toimissanne, -- aloitti hän, istahtaen tuolille
akkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella
rivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt
keppiä) -- mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte
suoda minulle viisasen minuttia ajastanne ... ei enempää.

-- Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, -- vastasi
Bazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin
Pâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.

-- Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään
kysymyksen.

-- Kysymyksenkö? Ja minkä?

-- Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa,
silloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella
teidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän
ajatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei
meidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut
kaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän
mielipiteenne tästä asiasta on?

Bazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään,
istahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.

-- Minun mielipiteeni -- sanoi hän -- on tämä: teoreetiselta kannalta
katsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä..., no niin,
se on toinen asia.

-- Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on
se, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä
hyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan
vaatisitte tyydytystä.

-- Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.

-- Se on sangen hyvä. Minun on erittäin mieluista kuulla tätä teiltä.
Teidän sananne päästävät minut epätietoisuudesta.

-- Epäröimisestä, tarkoitatte.

-- Se on yhdentekevä; minä käytän tätä lausemuotoa, jotta minut
ymmärrettäisiin; minä ... minä en ole seminaarin rotta. Teidän
sananne pelastavat minut eräästä ikävästä välttämättömyydestä. Minä
olen päättänyt taistella teidän kanssanne.

Bazârowilta silmät pystyyn.

-- Minunko?

-- Juuri teidän.

-- Mutta mistä syystä?

-- Saattaisin selittää syynkin, -- lausui Pâvel Petrôwitsh, -- mutta
katson parhaaksi olla siitä puhumatta. Te olette minun nähdäkseni
täällä liikaa: min'en voi sietää teitä, minä halveksin teitä, ja
ellei tätä riitä...

Pâvel Petrôwitshin silmät alkoivat säihkyä... Tuli välähti
Bazârowinkin silmissä.

-- Hyvä näin, -- virkkoi hän. -- Sen enempää selitystä ei tarvita.
Teidän päähänne on pälähtänyt koetella ritarillista henkeänne minuun.
Minä saattaisin kieltää teiltä moisen mielihyvän, mutta oli menneeksi!

-- Minä olen teille syvästi kiitollinen, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,
-- ja nyt saan toivoa, että te vastaanotatte minun vaatimukseni,
pakottamatta minua turvautumaan väkivaltaisiin keinoihin.

-- Toisin sanoen tuohon keppiin, niinkö? -- sanoi Bazârow
kylmäkiskoisesti. -- Aivan niin. Teidän ei tarvitse lainkaan
solvaista minua. Eikä se niin vaaratontakaan olisi. Saatte pysyä
gentlemanina... Minä otan vastaan teidän vaatimuksenne gentlemanin
viisiin minäkin.

-- Sehän mainiota, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, asettaen
keppinsä nurkkaan. -- Piakkoin me puhumme pari sanaa meidän
duellimme ehdoista. Mutta sitä ennen tahtoisin tietää, katsotteko
tarpeelliseksi turvautua johonkin muodolliseen riitaantumiseen, joka
olisi tekosyynä minun vaatimukseeni.

-- En; paras tulla toimeen ilman muodollisuuksia.

-- Minäkin olen samaa mieltä. Pidän myöskin tarpeettomana käydä
syvemmälti pohtimaan meidän yhteentörmäyksemme varsinaisia syitä.
Mehän emme voi sietää toisiamme. Mitäpäs muuta?

-- Mitäpäs vainenkaan? -- toisti Bazârow ivallisesti.

-- Ja mitä sitten meidän taistelumme ehtoihin tulee, niin ... kosk'ei
meillä ole sekundantteja, sillä mistäpä ne otti?

-- Niin, mistäpäs ne otti?

-- Niin on minulla kunnia ehdottaa teille seuraavaa: me taistelemme
huomenna varhain, sanokaamme kello kuusi, lehdikon takana: aseina
pistolit; barrieeri kymmen askelen päässä...

-- Kymmenenkö askelen? No niin; siltä matkaltahan me inhoamme
toisiamme.

-- Sopii määrätä kahdeksankin, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh.

-- Sopii; miksi ei!

-- Kaksi laukausta kummallakin. Ja kaikiksi varoiksi pistää kumpikin
taskuunsa pienen kirjeen, jossa ilmoittaa itse päättäneen päivänsä.

-- Tuohon en minä oikein suostuisi, -- sanoi Bazârow; -- haiskahtaa
hiukan franskalaiselta romaanilta; ei tunnu oikein todenmukaiselta.

-- Saattaa olla. Mutta myönnättehän, ett'ei ole hauska joutua
epäluulon-alaiseksi murhasta.

-- Myönnän kyllä. Mutta onhan keino tämän ikävän soimauksen
välttämiseksi. Sekundantteja meillä ei tule olemaan, mutta saattaahan
meillä olla todistaja.

-- Kuka, jos sallitte kysyä?

-- Pjotr.

-- Mikä Pjotr?

-- Veljenne kamaripalvelija. Se mies se seisoo nykyaikuisen korkean
sivistyksen tasalla ja on tehtävänsä suorittava kaikella sellaisissa
tilaisuuksissa tarvittavalla _komiljfoo'lla_.[18]

-- Te näytte laskevan leikkiä.

-- En ensinkään. Punnittuanne minun ehdotukseni te huomaatte
sen olevan sangen yksinkertaisen ja tervettä järkeä päänänsä.
Ei äimä säkissä säily, ja mitä Pjotriin tulee, niin kyllä minä
otan valmistaakseni hänet asianmukaisesti ja olen tuova hänet
taistotantereelle.

-- Te jatkatte leikkipuhettanne, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nousten
tuoliltaan. -- Mutta siihen ystävälliseen alttiuteen nähden, jota
olette minulle osoittanut, en tahdo tuota panna pahakseni ... ja niin
on kaikki siis selvillä... Niin vainenkin, eihän teillä ole pistoleja?

-- Vielä vai tässä pistoleja mulla olis, Pâvel Petrôwitsh? Enhän minä
ole sotaherra.

-- Siinä tapauksessa tarjoan omiani. Saatte olla vakuutettu, ett'en
ole ampunut niillä viiteen kuuteen vuoteen yhtään laukausta.

-- Sangen lohdullista kuulla.

Pâvel Petrôwitsh otti keppinsä nurkasta.

-- Ja nyt, arvoisa herra, minun on vaan lausuminen teille kiitokseni.
Jätän teidät jälleen työhönne ja toimeenne. Nöyrin palvelijanne.

-- Hauskoihin näkemiin, arvoisa herra, -- vastasi Bazârow, saattaen
vierasta ovelle.

Pâvel Petrôwitsh läksi.

Bazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: "Hyi perhana!
Kyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia!
Tuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta
mahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja
silloin... -- Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko
hänen ylpeytensä kavahti pystyyn -- silloin minä olisin kuristanut
hänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen."

Hän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut
liikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.

"Hän mahtoi nähdä meidät tänään", ajatteli hän; "mutta oikeinkohan
hän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten
vaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta ...
eihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut
hän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! ... Ilkeältä
tuntuu..." päätti hän ... "ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä
puolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja
joka tapauksessa lähteä pois ... ja sitten tuo Arkâdi ... ja tuo
hertunterttu Nikolai Petrôwitsh... Ilkeätä, ilkeätä!"

Päivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei
Fênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni
hiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle
oli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli
ilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se
masensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.

Bazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja
heitti pöydän alle.

"Jos kuolen", mietti hän, "niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.
En. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa."

Hän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa
tärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra
tahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata,
mutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia... Rouva Odintsôw
pyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan
perässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä
kissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään
kokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella...

Pjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin
kanssa ulos.

Aamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui
pehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla;
hienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana
se kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin
siinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla
raikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon,
istahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille,
millaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti
pahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule
olemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen
tarvitse peljätä mitään edesvastausta.

-- Mutta aatteles, -- lisäsi hän, -- aatteles, kuinka tärkeä tehtävä
sinun osallesi lankee!

Pjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa
vasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.

Tie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä
hurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut.
Bazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta
heinänkorsia ja pureskellen niitä. "Kauheata tyhmyyttä", hoki hän
myötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa...
Alakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä
ei pelottanut.

Kuului kavion kopina tieltä... Puitten takaa tuli näkyviin
talonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja
katsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan
nostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen
mielestään paha enne.

"Tuokin tuossa on noussut aikaisin", ajatteli Bazârow; "mutta hän
menee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?"

-- Jo hyö taitavat tulla; -- kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti
päänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.

Hänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan
lumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan
viheriään verkaan kääräisty lipas.

-- Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, --
virkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän
tällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. -- En tahtonut
herättää omaa kamaripalvelijaani.

-- Eikös mitä, -- vastasi Bazârow, -- vast'ikäänpä mekin tultiin.

-- Vai niin? No sitä parempi! -- Pâvel Petrôwitsh vilkaisi
ympärilleen. -- Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse...
Sopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.

-- Ryhdytään vaan.

-- Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?

-- En.

-- Suvaitsetteko ladata? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit
ulos laatikosta.

-- Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on
pitemmät jalat, -- lisäsi Bazârow naurahtaen. -- Yks, kaks, kolme...

-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten
kuin horkassa, -- oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.

-- Neljä, viis ... lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse
ja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan
kupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus ... seitsemän ... kahdeksan...
-- Bazârow pysähtyi. -- Joko riittää? -- virkkoi hän, kääntyen Pâvel
Petrôwitshiin, -- vai pannaanko kaksi lisää?

-- Kuinka tahdotte, -- vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.

-- Pannaan sitten. -- Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan.
-- Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me
astutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä
ei diskuteerattu.

-- Kymmenen minun mielestäni, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen
Bazârowille molemmat pistoolit. -- Olkaa hyvä ja valitkaa.

-- Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että
tämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin.
Katsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.

-- Teitä huvittaa yhä vaan laskea leikkiä, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh. -- En kiellä, ett'ei meidän ottelumme ole omituista,
mutta minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa teille, että minä aion
taistella täyttä totta. _A bon entendeur, salut!_[19]

-- Niin, enhän minä ensinkään epäile, ett'ei meillä olis vakaa
aikomus saattaa toinen toisemme tuhoon ja turmioon, mutta miks'ei
sitä saisi nauraa ja yhdistää _utile dulci?_ Kas niin: te puotatte
minulle franskaa, minä teille latinaa.

-- Minä aion taistella täyttä totta, -- toisti Pâvel Petrôwitsh ja
läksi astumaan paikalleen. Bazârow puolestaan laski hänkin kymmenen
askelta barrierista ja pysähtyi.

-- Oletteko valmis? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Ihan.

-- Lähestykäämme siis.

Bazârow rupesi astumaan hiljalleen eteenpäin. Samoin alkoi Pâvel
Petrôwitsh kulkea häntä kohti, vasen käsi taskussa ja oikealla yhä
kohottaen pistolia.

"Nenäänhän se minua sihtaa", ajatteli Bazârow; "ja tarkkaanpa
sirristääkin silmäänsä, senkin pahus! Ei tämä sentään hauskalta
tunnu. Rupeanpa katselemaan hänen kellonperiinsä."

Kuului kirpeä vinhaus aivan Bazârowin korvan juuressa, ja samassa
kajahti laukaus.

"Minä kuulin, siis ei hätääkään", sävähti hänen päässään. Hän astui
vielä askeleen ja tähtäämättä painoi liipasinta.

Pâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova
alkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.

Bazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.

-- Saitteko haavan? -- kysyi hän.

-- Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, -- virkkoi Pâvel
Petrôwitsh; -- tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on
vielä laukaus mieheen.

-- Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, -- vastasi
Bazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi
kalpenemaan. -- Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen
kaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr!
Minnes sinä olet lymynnyt?

-- Mitä turhia! ... Min'en tarvitse kenenkään apua, -- sanoi Pâvel
Petrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. - Nyt ... me ... uudestaan... --
Hän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät
nurin päässä, ja hän pyörtyi.

-- Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! -- huudahti
Bazârow vaistomaisesti. -- Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on.
-- Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa
ympäriltä. -- Luu on ehjänä, -- jupisi hän hampaittensa välistä, --
luoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi
lihas, _vastus externus_. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! ...
Mutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas
vaan, kuinka on hieno hipiä!

-- Jokos hyö kuolivat? -- suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin
vapiseva ääni.

-- Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.

Mutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen
sanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi
verkalleen silmänsä.

-- Jo lähtee henki! -- kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.

-- Te olette oikeassa... Kauhean typerä naama! -- virkkoi haavoitettu
gentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.

-- Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! -- kiljaisi
Bazârow.

-- Ei ole tarvis... Se oli vain hetkellinen _vertige_... Auttakaa
minua istuvilleni ... kas niin... Mokomakin naarmu ... sitaisee
päälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan
lähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei
jatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään ... tänään,
huomatkaa.

-- Mitäs niistä menneistä! -- virkkoi Bazârow; -- eikä niillä
tulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti
paikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se
vaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta
ensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.

Bazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan
troskia.

-- Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, -- sanoi Pâvel
Petrôwitsh hänelle. -- Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.

Pjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä
välin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta
Bazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan.
Häntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä
hänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän
suotuisammin olisi saattanut päättyä.

"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä", rauhoitteli hän itseänsä;
"ja sekin on jo sangen hyvä."

Yhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut
kumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet.
Tämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten
kesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä
lähteä erilleenkään.

-- Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? -- kysäisi vihdoin Bazârow.

-- Ette suinkaan; se on varsin hyvä, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,
lisäten sitten hetken kuluttua: -- Ei siltä velimieheltä sentään
saa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän
riitaantumiseemme oli politiika.

-- Aivan niin, -- virkkoi Bazârow. -- Sanokaa esimerkiksi, että minä
sätin kaikkia anglomaaneja.

-- Se sopii mainiosti... Mitäs te luulette tuon miehen nyt
ajattelevan meistä? -- jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan
talonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut
hevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään,
nähtyään "herrasväkeä" lähellä.

-- Ties hänet! -- vastasi Bazârow. -- Luultavinta on, ett'ei
ajattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika -- siinä se juuri on
se salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan
niin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään
itseänsä ymmärrä.

-- Ohoo! Vai niinkö te!... -- yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti
samassa: -- Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on
saanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!

Bazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan
tänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat
pysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.

-- Mitäs tämä on? -- puheli hän hätäyneellä äänellä.

-- Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?

-- Ei mitään, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, -- turhanpäiten hälyttivät
sinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja
siitä minua hiukan verotettiin.

-- Mutta mikä syynä kaikkeen tähän, hyvät ihmiset?

-- Mikäkö syynä? Herra Bazârow puhui halveksivasti sir Robert
Peelistä. Minä kiiruhdan lisäämään, että minä yksin olen syypää
kaikkeen tähän; herra Bazârow on menetellyt erittäin hyvin. Minä se
olin, joka vaadin hänet taisteluun.

-- Mutta sinustahan vuotaa verta!

-- Vettäkös luulit minun suonissani olevan? Mutta tämä suonen-isku
on minulle hyödyllistäkin. Eikö niin, tohtori? Autapas minua nyt
troskiin, äläkä antau surumielisyyden valtaan. Huomenna minä olen
terve. Kas niin, nyt on hyvä. Anna mennä!

Nikolai Petrôwitsh läksi astumaan perässä jalkaisin. Bazârow yritti
jäädä taammas.

-- Minun täytyy pyytää teitä hoitamaan veljeäni, -- sanoi Nikolai
Petrôwitsh hänelle, -- kunnes kaupungista saadaan toinen lääkäri.

Bazârow kumarsi ääneti.

Tunnin kuluttua Pâvel Petrôwitsh lepäsi jo vuoteessaan, jalka
sidottuna taiteen sääntöjen mukaan. Koko talo oli joutunut häiriöön.
Fênitshkalta rupesi kääntämään mieltä. Nikolai Petrôwitsh väänteli
salaa käsiänsä, mutta Pâvel Petrôwitsh naureskeli ja laski leikkiä
varsinkin Bazârowin kanssa. Hän pani päälleen hienon batistipaidan,
veti ylleen keikarimaisen kurtikan ja pisti päähänsä fetsin, kielsi
laskemasta uutimia alas ja piloillaan pahoitteli sitä, että nyt
täytyy pidättäytyä ruuasta.

Mutta iltayöstä hän sai kuumeen; päätä rupesi pakottamaan.
Kaupungista haettu lääkäri saapui. (Nikolai Petrôwitsh oli tehnyt
vastoin veljensä kieltoa, eikä Bazârowkaan olisi sitä tahtonut.
Viimeksi-mainittu istui koko päivän huoneessaan äkeänä, aivan
keltaisena kasvoiltaan, silloin tällöin vain pikimmältänsä pistäytyen
sairaan luona. Pari kertaa hän sattui kohtaamaan Fênitshkan,
mutta tämä ponnahti kauhistuen hänestä syrjään.) Uusi tohtori
määräsi vilvoittavia juomia, muutoin todeksi vahvistaen Bazârowin
vakuuttelut, ett'ei mitään vaaraa ole peljättävissä. Nikolai
Petrôwitsh ilmoitti hänelle, että velimies oli vahingoissa itse
haavoittanut itsensä, johon tohtori virkkoi vaan: "hm", mutta,
saatuaan samassa kouraansa 25 ruplaa, lisäsi:

-- Tja! Sellaista sattuu tosin, sangen usein.

Maata ei pannut talossa kukaan, ei riisunutkaan. Nikolai Petrôwitsh
se myötäänsä hiipi varpaisillaan veljensä huoneesen ja varpaisillaan
palasi takaisinkin. Pâvel Petrôwitsh välisti hervahti, valitteli
hiljaa, väliin sanoi hänelle franskaksi: _"couchez vous"_, ja pyysi
juotavaa. Nikolai Petrôwitsh pakotti kerran Fênitshkan tarjoamaan
hänelle lasin limonaadia. Pâvel Petrôwitsh loi häneen terävän katseen
ja joi lasin loppuun.

Aamuyöstä kuume kohosi: sairas alkoi hiukan hourailla. Ensi alussa
hän puhui epäselviä sanoja, mutta avasi sitten äkkiä silmänsä ja
huomattuaan velimiehen vuoteensa ääressä, kumartui huolekkaasti hänen
puoleensa ja virkkoi:

-- Eikö sinunkin mielestäsi, Nikolai, Fênitshkassa ole jotain, mikä
muistuttaa Nellyä?

-- Ketä Nellyä, Pâsha?

-- Ettäs kyselet! Ruhtinatar P... Varsinkin yläpuoli kasvoista.
_C'est de la même famille_.[20]

Nikolai Petrôwitsh ei vastannut, ihmettelihän vaan vanhain tunteitten
virkeyttä ihmisessä. "Vai nyt ne pulpahti pinnalle!" ajatteli hän.

-- Voi kuinka minä rakastan tuota tyhjänpäiväistä olentoa! -- puhui
Pâvel Petrôwitsh vaikeroiden ja tuskaisesti heittäen kädet niskansa
taakse. -- Minä en salli -- sopersi hän tuokion kuluttua, -- että
joku hävytön uskaltaa... --

Nikolai Petrôwitsh huokasi vaan; hän ei aavistanutkaan, ketä nuo
sanat tarkoittavat.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan maissa Bazârow astui Nikolai
Petrôwitshin kamariin. Hän oli jo ennättänyt panna matkakapineensa
kokoon, päästettyään irti kaikki sammakkonsa, hyönteisensä ja
lintunsa.

-- Tulitteko sanomaan minulle jäähyväisiä? -- kysäisi Nikolai
Petrôwitsh, nousten ylös ja käyden häntä vastaan.

-- Aivan niin.

-- Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin.
Veli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut
rangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät
sellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä
uskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka ...
joka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän
kumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai
Petrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan
ihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen... Jumalan kiitos, että edes
näinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin
toimiin, välttääksemme yleistä huomiota...

-- Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta
tehtäisiin joku numero, -- virkkoi Bazârow huolettomasti.

-- Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh...
Minuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani
sai tällaisen ... tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun
Arkâdikin...

-- Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, -- vastasi Bazârow, jossa
kaikenlaiset "selitykset" ja "selvittelyt" herättivät aina
maltittomuuden tunnetta; -- ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle
minun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata
häntä.

-- Ja minä pyydän... -- vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta
Bazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.

Saatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi
nähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin
tilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin
tekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei
onnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa,
Fênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista
surullisille.

"Mennyttä kalua kukaties", ajatteli Bazârow itsekseen... "No niin,
eiköhän tuo sentään selvinne miten kuten."

Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen
olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai
jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään
paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa
salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi
rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten
neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine
herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa,
silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt".
Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.

       *       *       *       *       *

Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi
olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa
rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli
päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan
huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen
aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen
hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi
keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin
hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli
säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se
yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan
herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä,
mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa
pieksättivät".

Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen
riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel
Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin,
että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen
katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä
levottomuudesta ja -- niinkuin laita tavallisesti on -- käynyt
entistänsä somemmaksi.

Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas,
siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt
kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan.
Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä
pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.

-- Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi hän; --
onko teillä jotain tehtävää?

-- Ei... Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.

-- Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt
hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän
kanssanne.

Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.

-- Kuulkaas, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; --
minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin
te pelkäisitte minua; onko niin?

-- Minäkö?

-- Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin
omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.

Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin
kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.

-- Onhan teidän omatuntonne puhdas? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Miks'eikäs se olisi puhdas? -- kuiskasi toinen.

-- Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen
olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä
talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän
rakastatte häntä, niinhän?

-- Rakastan.

-- Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?

-- Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.

-- Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän
puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.

-- Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa
Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.

-- Ettekä vaihda häntä kehenkään?

-- Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?

-- Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka
täältä läksi.

Fênitshka nousi istuviltaan.

-- Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä
minä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?

-- Fênitshka, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, --
näinhän minä...

-- Mitä te näitte?

-- Siellä ... lehtimajassa.

Fênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.

-- Olikos se minun syytäni? -- sai hän vaivoin sanotuksi.

Pâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.

-- Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?

-- Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen
aina rakastanutkin! -- lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka
itku oli tukahduttaa häneltä äänen. -- Mutta se, minkä te näitte,
niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen
ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin
kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta,
että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni...

Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin
ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä... Fênitshka katsahti
häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli
entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja -- mikä
kaikesta ihmeellisintä -- raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri
pitkin hänen poskeansa.

-- Fênitshka! -- kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, --
rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin
kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa;
älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla
sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää
hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!

Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, -- niin hämillänsä hän oli. Mutta
silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse
Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen,
suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.

"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"

Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen
entinen, hukkaan mennyt elämänsä.

Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi
Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni,
ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana,
punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin,
hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla
jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.

Fênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen
että pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai
Petrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut
vielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.

-- Mikä sinun on? -- kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi
Mitjan Fênitshkalle.

-- Ethän vaan voine huonommin? -- kysyi hän, astuen Pâvel
Petrôwitshin luokse.

Toinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.

-- En ... muutoin minä vaan... Päinvastoin, minun on nyt paljoa
parempi.

-- Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä?
-- lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli
jo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. -- Minä aioin juuri
näyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä.
Minkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?
Tapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?

-- Veli! -- lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh
hätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla -- ei tiennyt itsekään
miksi.

-- Veli! -- toisti Pâvel Petrôwitsh; -- lupaa täyttää yksi pyyntö.

-- Mikä pyyntö? Puhu!

-- Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko
sinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt
aion sinulle sanoa... Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja
jalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta
esimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.

-- Mitäs tarkoitat, Pâvel?

-- Nai Fênitshka... Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.

-- Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt
sellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut
niin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua
kohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä
sanot velvollisuudekseni?

-- Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. -- Rupeanpa luulemaan,
että Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua
aristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla
olevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian
vanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään
hyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit,
täyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me
onnenkin saamme kaupanpäällisiksi.

Nikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.

-- Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! -- huudahti hän. --
Ilmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja
viisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä
järkevänkin kuin jalomielisen.

-- Hiljaa, hiljaa! -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh. -- Älähän revi auki
haavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen
vanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on
päätetty... Fênitshkasta tulee minun kälyni ... _belle soeur_.

-- Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?

-- Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin
ei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä
yhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt
kasteja _au dix-neuvième siècle!_

-- Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä
pelkää; kyllä minä varon.

Veljekset syleilivät toisiansa.

-- Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun
aikomuksesi? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Mikäpäs kiire sillä? -- vastasi Nikolai Petrôwitsh. -- Vai oliko
teillä puhetta siitä?

-- Puhettako meillä? _Quelle idée!_

-- No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin
karkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin...

-- Mutta olethan päättänyt?

-- Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän
sinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle
vaarallista... Kyllä tästä vielä ennätämme haastella... Nuku,
kultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!

       *       *       *       *       *

"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?" ajatteli Pâvel
Petrôwitsh, jäätyään yksikseen. -- "Ikäänkuin ei asia riippuisi
hänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas,
Dresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee."

Pâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä
kiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita
kasvojaan... Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen...
Ja elämätä vaillahan hän olikin.



XXV.


Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä,
istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle
heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka
metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".

Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli
puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista
siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle
perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla
julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa.
Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun
pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia
täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin
ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.

Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he
olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri
ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi
ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää
hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä
saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta,
Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.

-- Eikö teidänkin mielestänne, -- virkkoi Arkâdi, -- tämän puun
venäläinen nimi _"jâsenj"_ ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta,
jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (_jâsno_)
kuin sen.

Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".

"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että
puhun _kauniisti_."

-- Min' en pidä Heine'stä, -- lausui Kâtja, silmillään viitaten
Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, -- ei hän miellytä minua nauraessaan
eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on
mietteissään ja murheellinen.

-- Minua hän taas miellyttää nauraessaan, -- virkkoi Arkâdi.

-- Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne...

"Vanhoja jälkiä!" -- ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa
tuota!"

-- Malttakaas! -- liitti Kâtja. -- Kyllä me teidät vielä
toisellaiseksi muutamme.

-- Kuka? Tekö?

-- Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää
kinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.

-- Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan
tulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä
Jevgênin kanssa.

-- Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.

-- Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen
vaikutuksensa alaisuudesta?

Kâtja ei vastannut.

-- Kyllä minä tiedän, -- jatkoi Arkâdi; -- te ette milloinkaan
pitänyt hänestä.

-- Min' en osaa arvostella häntä.

-- Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin
teiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä,
jota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.

-- No sitten sanon teille, että hän ... vähät siitä, ett'en hänestä
pidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin
hänelle ... ja vieras olette hänelle tekin.

-- Kuinka niin?

-- Mitenkäs minä sanoisinkaan? ... Hän on raatelevaisia, te ja minä
kesyjä.

-- Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi
korvallistaan.

-- Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna
pahakseen.

-- Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?

-- Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.

-- Ei siksi tahtomalla tulla... Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi,
hän on tahtomattansakin sellainen.

-- Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna
Sergêjewnaan?

-- Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, -- lisäsi
Kâtja puoliääneen.

-- Miksikä niin luulette?

-- Hän on hyvin ylpeä ... ei vainenkaan ... hän pitää itsenäisyyttään
niin kalliina.

-- Kukas sitä ei kalliina pitäisi? -- kysyi Arkâdi, vaikka hänen
mielessään samalla sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"

Ja Kâtjankin mielessä sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"

Nuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat
keskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.

Arkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:

-- Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.

-- Ketä?

-- Siskoanne.

-- Entäs te? -- kysyi Kâtja vuorostaan.

-- Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: _minäkin_.

Kâtja häristi hänelle sormeansa.

-- Sepä kummallista, -- sanoi hän. -- Sisko ei ole koskaan ollut
teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin
ensi kertaa täällä käydessänne.

-- Vai niin?

-- Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?

Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.

-- Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?
Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.

-- Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.

-- Miks'ette?

-- En sano.

-- Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.

-- Niin olenkin.

-- Ja tarkkasilmäinen.

Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.

-- Kenties. Harmittaako se teitä? ... Sanokaas mitä te ajattelette
nyt?

-- Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo
tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin
arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia...

-- Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee
miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?

Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.

-- Tuo saattaa kyllä olla totta, -- sanoi hän sitten; -- mutta
harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen
asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita;
heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.

-- Enhän minä ole rikas.

Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin
vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo
ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.

-- Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.

-- Mitä niin?

-- Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta,
kiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä
ihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen
tunne, jonkunlaista ylvästelyä.

-- En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani.
Minä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.

-- Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota
äsken mainitsemaani ylvästelyä.

-- Esimerkiksi?

-- Esimerkiksi, ettehän te ... suokaa anteeksi tällainen kysymys ...
tokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?

-- Jos häntä hyvin rakastaisin... En, enpä luullakseni menisi
sittenkään.

-- Sepä se! -- huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: --
miks'ette?

-- Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.

-- Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi...

-- Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis
alistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa
itseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla
tois-arvoisessa asemassa... Ei, hyvä on näinkin.

-- Hyvä on näinkin, -- toisti Arkâdi. -- Niin, niin, -- jatkoi
hän, -- ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te
olette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette
umpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä
lausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä
tahansa...

-- Kuinka saattaisi toisin ollakaan? -- kysyi Kâtja.

-- Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin
hänessä, ellei enemmänkin...

-- Älkää suinkaan verratko minua siskoon, -- virkkoi Kâtja
hätäisesti; -- se on minulle peräti epäedullista. Te näytte
unohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja ... teidän
varsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja
vielä noin vakavan näköisenä.

-- Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte,
että minä lasken leikkiä?

-- Tietysti te laskette leikkiä.

-- Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani?
Entäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan
voimallisia sanoja.

-- En ymmärrä teitä.

-- Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne
äsken liian korkealle.

-- Mitenkä?

Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki
korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä
varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas:
varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.

-- Kâtjerina Sergêjewna! -- lausui Arkâdi äkkiä; -- teille se
kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä
vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko
maailmassa.

Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen
kieleltä kirvonneita sanojansa.

Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän
vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi
hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy
noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin
tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.

-- Oletko yksin? -- kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. --
Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.

Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa
huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa
kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:

-- Yksin olen.

-- Näenhän minä sen, -- virkkoi toinen nauraen.

-- Hän läksi siis omaan huoneesensa?

-- Niin.

-- Luitteko yhdessä?

-- Niin.

Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.

-- Ettehän toki riitaantuneet?

-- Emme, -- virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa
käden.

-- Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet
täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin
minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän
koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko
lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon
seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on
sinulla sievät nekin ... mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia,
pieniä jalkojaan. Vaikka ... ethän sinä mikään koketti ole.

Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen
kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi
hänkin -- ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.

"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten
päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten.
-- "Somat, pienet jalat", sanotte te... No kyllä hän vielä niitten
juureen laskeutuukin.

Mutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.

Arkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun
hovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen
huoneessaan.

-- Jevgênikö! -- äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. --
Joko siitä on kauankin kuin hän tuli?

-- Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa
heistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän
huoneesenne.

"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?" ajatteli
Arkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven
yhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä
heti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon
odottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa
olennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen
viitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä
kohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen
riensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.

-- Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? -- haasteli hän,
hyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka
itsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. --
Onhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?

-- Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, --
virkkoi Bazârow. -- Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle
sahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa,
mutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.

Arkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel
Petrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle
mielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi
vaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että
haava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä
suhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui
niin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt
hänet.

-- Niin, veikkonen, -- virkkoi hän, -- semmoista se on, kun elelee
feodaalien kanssa: muuttuu itsekin feodaaliksi ja käy osalliseksi
ritarillisiin turnauksiin. Ja nyt minä olen matkalla "isäin" tykö,
-- päätti Bazârow, -- ja poikkesin tänne "antamaan sinulle tietoa
kaikesta tuosta", niin minä sanoisin, ellen pitäisi hyödytöntä
valhetta hupsuutena. Ei! Minä poikkesin tänne -- hitto ties miksi.
Ihmisen tekee, näetkös, välisti hyvää siepata itseänsä otsakiemurasta
ja riuhtaista irti, niinkuin retikka multapenkistä. Sen tempun olen
suorittanut äskettäin... Mutta mieleni teki vielä kerran katsahtaa
siihen, mistä olin eronnut, siihen multapenkkiin, missä olin ollut
kiinni.

-- Toivoakseni nuo sanat eivät tarkoita minua, -- vastasi Arkâdi
mielenliikutuksella; -- toivoakseni sin'et aio erota _minusta_.

Bazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.

-- Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että
_sinä_ olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja
puhtoinen ... mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä
ihan erinomaisesti.

-- Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?

-- Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista,
lellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä
edistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin
on tullut aika näytellä kainoa?

-- Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä
vakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.

-- Hm! Uusi sana, -- huomautti Bazârow puoliääneen. -- Mutta
turhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan
yhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme
alkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me
olemme kyllästyneet toisiimme.

-- Jevgêni!...

-- Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä
maailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä
toisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu
sanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin
kirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan
riisua.

-- Se on mahdotonta!

-- Miksi?

-- Sehän -- itsestäni puhumattakaan -- olisi suurimmassa määrin
epäkohteliasta Anna Sergêjewnaa vastaan, joka välttämättömästi tahtoo
sinua nähdä.

-- Siinä sinä erehdyt.

-- Päinvastoin olen varma siitä, että olen oikeassa, -- vastasi
Arkâdi. -- Ja miksikä sinä olet olevinasi? Kun tässä suu puhtaaksi
puhutaan, niin etkös sinä itsekin tullut tänne hänen tähtensä?

-- Saattaa tuossa olla perää, mutta erehdyt sinä sittenkin.

Mutta Arkâdi oli oikeassa. Anna Sergêjewna ilmoitti halajavansa nähdä
Bazârowia ja lähetti hänelle kutsut hovimestarin kautta. Bazârow
muutti pukua, ennenkuin läksi hänen luokseen: hän näkyi panneen uuden
pukunsa päällimmäiseksi matkalaukkuunsa.

Rouva Odintsôw otti hänet vastaan vierashuoneessa eikä siinä, missä
Bazârow niin odottamatta oli tunnustanut rakkautensa. Anna Sergêjewna
ojensi hänelle ystävällisesti sormiensa päät, mutta hänen kasvoillaan
kuvastui jännitys vastoin hänen tahtoansakin.

-- Anna Sergêjewna, -- kiiruhti Bazârow sanomaan, -- minun täytyy
ennen kaikkea rauhoittaa teidät. Edessänne on tavallinen kuolevainen,
joka jo aikaa sitten on tullut järkiinsä ja toivoo, ett'eivät
muutkaan enää hänen tyhmyyksiänsä muista. Minä lähden nyt kauaksi,
ja vaikk'en minä ole mikään pehmeä olento, niin myönnättehän, ett'ei
minun olisi hauska viedä mukanani sitä ajatusta, että te muistelette
minua inholla.

Anna Sergêjewna huokasi syvään, niinkuin juuri korkean vuoren
huipulle noussut ihminen, ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän ojensi
toistamiseen kätensä Bazârowille ja vastasi hänen puristukseensa.

-- Ken menneitä muistelee, siltä silmä puhki,[22] -- virkkoi hän, --
sitä suuremmasta syystä, kun minäkin, sen tunnustan, tein silloin
väärin, eilenhän kokettimaisuudella, niin jollain muulla. Se oli
unta, eikö niin? Ja kukapa unia muistelee?

-- Kukapa vainenkin! Ja sitä paitsi ... rakkaus ... se on tekemällä
tehtyä tunnetta.

-- Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.

Näin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin
luuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta?
Itse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän
keskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti
uskoneet toisiansa.

Anna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona.
Toinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa,
mutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän
koettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä
koko ajan.

-- Mutta minä, -- sanoi Anna Sergêjewna, -- minä olin ensin jonkun
aikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa
lähteä ulkomaillekin, aatelkaas! ... Mutta sitten se meni ohitse;
teidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille
laduilleni, oikeaan rooliini.

-- Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?

-- Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette
panna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen
oikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä
ystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta
nyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on
viisas mies... Mutta -- ja se on pääasia -- hän on nuori, nuori ...
toisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.

-- Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?

-- Ettäkö hän... -- yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten,
hetken mietittyään: -- nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän
puheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä
minäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät
ystävät.

Bazârowia harmitti. "Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta",
ajatteli hän itsekseen.

-- Te sanoitte hänen kartelleen teitä, -- lausui hän kylmästi
myhähtäen, -- mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se,
että hän oli rakastunut teihin?

-- Kuinka? Hänkin? -- pääsi Anna Sergêjewnalta.

-- Hänkin, -- toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. -- Ettekö te
todellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?

Anna Sergêjewna laski katseensa maahan.

-- Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.

-- Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota.
-- Itsekseen hän sitten lisäsi: "Siinä sait, älä viekastele toista
kertaa".

-- Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette
liian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla,
että te olette taipuvainen liioittelemaan.

-- Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.

-- Miksikä niin? -- vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen
toisaanne.

Hänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin
hänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa
kaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista,
leikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta.
Niinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat
keskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi,
mutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin,
tavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien
kasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen
tietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.

Anna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan.
Edellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla
hajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä
tapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.

-- Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? -- tiedusti emäntä, ja, kuultuaan
hänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.

Kotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut
puutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan
nojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä
mietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan
kahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei
tuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat
kirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja
päättäneen ryhtyä johonkin.



XXVI.


Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia
hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa
jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa,
ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön
venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan
peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka
Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää:
Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä,
Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä -- vaiteliaisuuden
jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn,
mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki,
ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden
nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan
pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta
vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön
etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien
kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli
päiväsydännäkin viileä.

Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin
kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli
siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä.
Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki
käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen,
joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että
ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee
elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään
että hänessä itsessäänkin.

Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään,
ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä
kerallansa "portiikiin".

Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä
kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin
kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli
aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi
aluksi hyväiltyään häntä -- se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa
-- kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa,
varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka
olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa.
Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla
tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien
olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli
itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.

-- Kâtjerina Sergêjewna -- alkoi Arkâdi kainostelevalla
luontevuudella, -- siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä
talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista,
mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä ... seikka, johon en vielä
ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty
toisenlaiseksi -- lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan
katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. -- Minä olen
todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin
kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa
tästä muutoksesta.

-- Minä? Minulleko? -- äännähti Kâtja.

-- En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne
tullessani, -- jatkoi Arkâdi, -- vast'ikäänhän täytinkin
kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon
pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi
enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt... paljoa
lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin
ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni... Äsken vasta
minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne... Minä
puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua...

Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.

-- Minun mielestäni, -- alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla
äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain
veteli virsiänsä -- minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen
velvollisuus on olla aivan suora niitten ... niitten kanssa, joita ...
sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä ... ja sen vuoksi
minä ... minä olen päättänyt...

Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui
hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei
vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä,
mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan
jotain.

-- Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, -- puuttui Arkâdi
puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, -- sitä enemmän kuin
tämä tunne joissain määrin ... joissain määrin, huomatkaa ...
koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden
puutteesta, -- jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista
ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa
yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin
pääsevänsä toiseen laitaan, -- tuo moite kohdistetaan useinkin ...
sattuu ... nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta
aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta...
("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen
epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä
voisin toivoa...

-- Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte -- kuului Anna
Sergêjewnan kirkas ääni.

Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka
sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui
sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä
heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin.
Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa
itse portiikin edustalle.

-- Nyt sen näette, -- jatkoi Anna Sergêjewna, -- me olemme
erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä
varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme
kumpainenkin -- miksipäs kursailisimme? -- olemme ymmärtäväisiä:
ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi ...
mutta sitten...

-- Minä väljähdyin, -- keskeytti Bazârow.

-- Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme
rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme,
siinä pääasia. Meissä oli liian paljon ... kuinka mä sanoisin ...
yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä
vastoin...

-- Häntäkö te tarvitsette? -- kysyi Bazârow.

-- Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole
kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina
näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä
saattaisin olla hänelle tätinä, mutta -- en tahdo salata teiltä, --
olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja
raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää...

-- _"Tenhoisata"_ on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana,
-- keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta
umpeassa äänessään. -- Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei
puhunut teistä eikä sisarestanne... Se on tärkeä oire se.

-- Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, -- virkkoi Anna Sergêjewna,
-- ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei
pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.

-- Sisarko teissä nyt puhuu? -- sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.

-- Tietysti... Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa
on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut
aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne?
Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin
luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.

-- Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen
kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että
minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.

-- Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme... -- alkoi Anna
Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei
hänen sanansa mennessään.

-- Vapaahan te olette, -- kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.

Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois ...
kaikki oli jälleen hiljaa.

Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää
vaan entistä alemmas painuneena.

-- Kâtjerîna Sergêjewna, -- lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään
puristellen; -- minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni,
järkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä
teidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole
rikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin... Te ette vastaa.
Ettekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta
muistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa
sitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu -- ymmärtäkää
minua -- kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin?
Katsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana... Minä rakastan
teitä ... rakastan ... uskokaa toki minua!

Kâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan
aikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:

-- Kyllä.

Arkâdi kavahti ylös.

-- Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana
merkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua ...
vai ... vai ... en rohkene puhua loppuun...

-- Kyllä, -- toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän
sieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä
vasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan,
hokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!... Mutta Kâtja rupesi
itkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen
kyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä
olennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen,
ihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa
olla onnellinen täällä maan päällä.

Huomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin
omaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle
kokoonkääräistyn postipaperilehden.

Se oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.

Bazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä
hillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka
silmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.

-- Vai niin, -- virkkoi hän; -- ja tehän vielä eilen arvelitte hänen
rakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te
nyt aiotte tehdä?

-- Minkäs neuvon _te_ annatte? -- kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.

-- Minä arvelen, -- vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei
hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää
kuin Anna Sergêjewnaakaan, -- minä arvelen parhaaksi, että annatte
nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa:
Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja
isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.

Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen
kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.

-- Niinkö arvelette? -- kysäisi hän. -- No niin, enhän minä tiedä,
mikä estäisi... Minä iloitsen Kâtjan puolesta ... ja Arkâdi
Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja
lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin
eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja... Mutta
kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!

Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa
pois.

-- Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, -- puhui Bazârow,
ruveten nauramaan hänkin. -- Jääkää hyvästi! -- virkkoi hän sitten,
oltuaan hetken aikaa vaiti.

-- Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla
tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.

Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.

-- Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän _nyt_ sopisi jäädä? Jääkää...
Teidän kanssanne on niin hauska haastella ... on kuin kävelisi kuilun
partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten -- ties mistä se
rohkeus tuleekaan. Jääkää.

-- Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin
mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta
minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä.
Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää
jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.

Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen
kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli
Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.

Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.

-- Ei! -- sanoi hän, peräytyen askeleen. -- Köyhä minä olen, mutta
almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja
pysykää terveenä.

-- Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole
yhdessä, -- virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä
liikutusta.

-- Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! -- vastasi Bazârow, kumarsi ja
poistui.

-- Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? -- puhui hän samana päivänä
Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. -- No niin.
Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin
sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?

-- En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, --
vastasi Arkâdi, -- mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot:
"se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi
avioliitosta?

-- Voi veli veikkoseni, -- puheli Bazârow, -- mitä haasteletkaan!
Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja
minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin
matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi
tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide
minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on
älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi
huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä
niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa .... ja niinhän sen pitää
ollakin. -- Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi
seisomaan. -- Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran --
sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? -- me sanomme nyt toisillemme
hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin... Viisaasti teit;
meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole
luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta
rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette
te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä
kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te,
esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta
meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän
pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et
ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta
tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää...
Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika
sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, --
_evolatuu_,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.

-- Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? --
virkkoi Arkâdi murheellisena; -- ja eikö sinulla ole muita sanoja
minun varalleni?

-- On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu
niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja
äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja
laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä,
etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla
on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen
sanonut jäähyväiset... No niin, syleilläänkös, vai?

Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana
syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.

-- Semmoista se on se nuoruus! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Mutta
minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi,
usko pois.

Rattailta hän sitten vielä sanoi:

-- Terve nyt, veli! -- ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin
katolla, hän lisäsi: -- Kas tuolla! Ottaos opiksi!

-- Mitäs tarkoitat?

-- Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai
oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä
rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! ... Voikaa hyvin, signor!

Rattaat ratisemaan.

Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,
Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan
Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.
Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.

Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden
vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden.
Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa
ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli
joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi
oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan
raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin:
tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin
häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle
sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.

"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän:
"uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista,
itsekkäisyyttä"...

-- No lapset, -- sanoi hän ääneen, -- onko rakkaus tekemällä tehtyä
tunnetta, onko?

Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He
vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin
olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta
pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle
vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.



XXVII.


Vanhain Bazârowien ihastus poikansa äkkinäisestä kotia-tulosta oli
sitä suurempi, mitä vähemmin he olivat osanneet odotella häntä.
Arina Vlâsjewnalle tuli sellainen kiire kouraan, ja hän juoksenteli
ja pyörähteli talossa kaikkialle sitä menoa, että Vasili Ivânowitsh
vertasi häntä "metsäkanaseen": muorin lyhyen hartikan häntämäinen
takalieve tekikin sen, että hänessä oli jotain linnun-omaista. Ukko
itse se muhisi vain, pureskellen piippunsa merenpihkaisen hammasluun
syrjää, ja sormet kaulan ympärillä pyöritteli päätään puoleen ja
toiseen, ikäänkuin koetellen istuukohan se pää oikein lujasti
paikoillaan, vuoroin taas äkkiä avaten suunsa selkoseljälleen ja
nauraen äänettömästi.

-- Minä aion olla täällä kokonaista kuus viikkoa, ukko, -- sanoi
Bazârow hänelle. -- Minä tahdon tehdä työtä, niin että ole hyvä äläkä
häiritse minua.

-- Niin vähän aion sinua häiritä, ettäs unohdat, miltä mä näytänkään!
-- vastasi Vasili Ivânowitsh.

Ja sanansa hän pitikin. Hän sijoitti poikansa jälleen omaan
kabinettiinsa, kartteli häntä, melkeinpä piilottelemiseen saakka, ja
esteli vaimoansakin kaikista helläin tunteittein purkauksista.

-- Katsos, muori kulta, -- puheli hän, -- Jenjûshkan ensi kertaa
täällä käydessä me menettelimme niin, että hän hiukan kyllästyi
meihin; nyt sitä pitää olla viisaampi.

Arina Vlâsjewna myönsi tuon, mutta vähänpä se häntä lohdutti, sillä
poikaansa hän ei nähnyt kuin ateriain aikana eikä lainkaan uskaltanut
käydä pakinoille hänen kanssaan.

-- Jenjûshenjka! -- yritti hän välisti, mutta tuskin toinen ennättää
päätänsäkään kääntää, niin jo muori nypistelemään työlaukkunsa
nauhoja ja jupisee: -- niin, ei vainenkaan, muutoin minä vaan.

Ja sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:

-- Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään
tahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?[24]

-- Olisit kysynyt häneltä.

-- Panee pahakseen.

Pianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa.
Työn kuume oli hänestä "kirvonnut" ja sen sijaan oli tullut
alakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni
kaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti
rientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä,
vaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli
kaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki "tuppisuuta" hänen
kanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei
jaksaa.

Vasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen
ilonsa kauan kestänyt.

-- Jenjûsha huolestuttaa minua, -- puheli hän hiljaa vaimolleen. --
Ei hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista
olisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on
kauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan,
ja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.

-- Voi hyvä isä kuitenkin! -- kuiskaili eukko. -- Ripustaisinhan minä
hänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.

Vasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla
tiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista ...
mutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän
koettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille,
harmissaan virkkoi:

-- Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas?
Hullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.

-- No niin, niin; muutoin minä vaan! -- kiiruhti vastaamaan poloinen
Vasili Ivânowitsh.

Yhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan.
Kerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain
vapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta
pojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:

-- Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka
kylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista:
"Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö"... Siinä se sinun
progressisi.

Välisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa
mukaan ivaten ja härnäillen heitä.

-- Kuulehan nyt, -- puheli hän musikalle, -- annapas kuulla,
millaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan
Venäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän -- sanotaan --
teistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän
me vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.

Musikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan:
"Niin, kyllä me voidaankin ... sillä niinkuin nyt senkin puolesta ...
että millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit."

-- Sanopas sinä minulle: mikä se mir[25] oikeastaan on? --
keskeytteli Bazârow, -- ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen
kalan seljässä seisoo?

-- Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo
-- selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella
soinnulla äänessään; -- mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin
sillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja
mitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.

Kerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti
olkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.

-- Mistä se haasteli? -- kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja
äkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt
hänen keskustelevan Bazârowin kanssa, -- rästeistäkö vai?

-- Vai rästeistä, veli veikkonen! -- vastasi ensimmäinen musikka,
eikä ollutkaan hänen äänessään enää rahtuakaan taanoisesta
patriarkallisesta soinnusta; siinä kuului nyt omituinen penseä äreys.
-- Muutoin vaan jaaritteli niitä näitä; kieltä miehellä kutkutti kai.
Arvaahan ne, herran puheet. Mitä nyt yks semmoinen ymmärtää?

-- Mitä ne ymmärtää! -- virkkoi toinen, ja sitten he, lakkiaan
korjattuaan ja vyötään laskien alemmas, rupesivat haastelemaan omista
asioistaan ja tarpeistaan.

Ah! Tuo olkapäitään halveksivasti kohotellut ja musikkain kanssa
keskustelemaan taitava Bazârow (siitähän hän oli kerskaillut,
kinaillessaan Pâvel Petrôwitshin kanssa), tuo itseensä luottava
Bazârow ei aavistanutkaan, että hän oli heidän silmissään sittenkin
vain tuommoinen hassahtava narri...

Vihdoin hän sentään löysi työmaata itselleen. Vasili Ivânowitsh
sattui kerran hänen läsnäollessaan sitomaan erään talonpojan
haavoittunutta jalkaa, mutta ukon kädet vapisivat niin, ett'ei
saanut kääreitä paikoilleen. Poika kävi hänelle silloin avuksi, ja
rupesi siitä pitäin olemaan osallisena isän praktiikassa, alinomaa
kumminkin ivaillen sekä omia määräämiänsä lääkkeitä että isäänsä,
joka heti pani ne käytäntöön. Mutta Bazârowin pilkkapuheet eivät
lainkaan saaneet Vasili Ivânowitshia lannistumaan, päinvastoin hän
oli niistä mielissään. Pidellen tahraantunutta aamunuttuaan kahden
sormen vatsansa kohdalla ja piippua imeskellen, hän nautinnokseen
kuunteli poikansa puheita, ja mitä enemmin niissä ilmeni äreyttä,
sitä hyväntahtoisemmin isä onnensa ylenpalttisuudessa nauraa hohotti,
tuoden silloin näkyviin mustat hampaansa, jok'ainoan. Mielikseen hän
toistelikin näitä, hyvinkin tympeitä ja tyhjänpäiväisiä komppasanoja.
Niinpä hän, esimerkiksi, monta päivää perätysten myötäänsä hoki,
ilman vähintäkään aihetta: "jaha, se oli semmoinen jutku" siitä
syystä vaan, että poika, kuultuansa hänen käyneen aamukirkossa, oli
käyttänyt noita sanoja.

-- Jumalan kiitos! Jo alkaa reipastua, -- kuiskasi hän vaimolleen;
-- niin näet sätti minua tänään, ett'oikein oli lysti kuulla!

Se ajatus sitä vastoin, että hänellä on nyt moinen apulainen, tuotti
ukolle sulaa riemua, täytti hänet ylpeydellä.

Joskus esimerkiksi saapui joku ämmä, miehen ärmäkkä yllä ja
sarvisäpsä päässä, valittamaan, että "kovin kupeista repii ja
raapii", (osaamatta oikein itsekään selittää, mitä hän noilla
sanoilla tarkoittaa). Silloin ukko, antaessaan hänelle pullollisen
Goulardin vettä tahi laakerisalvaa, puheli:

-- Sinun, muori rukka, sinun pitäisi jok'ikinen hetki kiittää Herraa
Jumalaa siitä, että nuori herra on nyt kotona, sillä nyt sinua
parannellaan sen kaikkein tieteellisimmän ja uusimman metodin mukaan,
ymmärrätkös? Tuossa nyt Ranskan keisari Napoleon, niin ei näet
silläkään ole semmoista lääkäriä.

Ämmä tuosta kumartelemaan ja poveansa penkomaan, missä hänellä oli
neljä munaa pyhkimen kolkkaan käärittynä.

Kerran taas Bazârow veti hampaan eräältä ohikulkevalta
kangaskauppiaalta, ja vaikka hammas oli tavallista laatua, niin
Vasili Ivânowitsh otti sen talteen kuin minkäkin harvinaisen esineen.
Usein hän näytteli sitä isä Alekseille, myötäänsä puhellen:

-- Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän
Jevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi... Annas, että olis
ollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!

-- Sangen kiitettävää! -- virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä
oikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa
joutuneesta ukosta.

Naapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse
veljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan
olkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä
mustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili
Ivânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen
aikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei
tässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli
saada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen,
onko hänellä hornankiveä.[26]

-- On. Mitäs sillä?

-- Pitäis polttaa pikkuinen haava.

-- Kessä?

-- Minussa.

-- Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?

-- Sormessa, tuossa noin. Kävin tänään naapurikylässä, siellä, mistä
ne sitä lavantautista täällä käyttivät. Ties miksikä ne tahtoivat,
että tehtäisiin ruumiin-avaus, ja minulla kun ei ole enää pitkään
aikaan ollut tilaisuutta sellaiseen harjoitukseen...

-- No?

-- Niin pyysin kihlakunnanlääkäriltä lupaa siihen, no, -- ja
leikkasin sormeeni.

Vasili Ivânowitsh kalpeni äkkiä ja sanaakaan sanomatta riensi
huoneesen, josta heti palasi lapis kädessään.

Bazârow otti sen ja oli lähtemäisillään pois.

-- Älä Herran nimessä! -- huudahti Vasili Ivânowitsh. -- Anna minun
itseni tehdä se.

Bazârow naurahti.

-- Kylläpäs se praktikka vaan sinua huvittaa.

-- Älähän vainenkaan laskettele leikkiä. Näytähän sormesi. Eihän tuo
haava suuri ole... Koskeeko?

-- Paina lujemmin, älä pelkää. Vasili Ivânowitsh pysähtyi.

-- Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais
raudalla?

-- Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan
hornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on
jo liian myöhäistä.

-- Kuinka niin ... myöhäistä... -- sai Vasili Ivânowitsh tuskin
sanotuksi.

-- No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh
poltti vielä hiukkasen haavaa.

-- Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?

-- Ei.

-- No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin
välttämätöntä kapinetta!

-- Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, -- virkkoi Bazârow
ja läksi pois.

Hamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh
koetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa
kamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua
kaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän
kumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja
niin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti
malttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä
levollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli
salannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä
ja mikä sulle on tapahtunut?

Kokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana,
vaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa,
olivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset ... mutta
kolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt
enää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.

-- Miks'et sinä syö, Jevgêni? -- kysyi hän, koettaen olla niin
huolettoman näköinen kuin suinkin. -- Ruoka on, luullakseni, hyvin
laitettua.

-- Ei haluta; siks' en syö.

-- Ei ole ruokahalua, niinkö? Entäs pää? -- lisäsi hän aralla
äänellä, -- kivistääkö päätä?

-- Kivistää. Miks'ei sitä kivistäisi?

Arina Vlâsjewna oikaisihe ja hörkisti korviaan.

-- Älähän nyt suutu, Jevgêni, -- jatkoi isä, -- mutta etköhän sallisi
minun koetella pulssiasi?

-- Sanon minä sulle koettelemattaskin, että minussa on kuume.

-- Onko viluttanutkin?

-- On viluttanutkin. Lähden tästä ja käyn pitkälleni. Lähettäkää
minulle lehmus-teetä. Lienen vilustunut.

-- Ilmankos minä kuulin sinun viime yönä yskivän, -- virkkoi Arina
Vlâsjewna.

-- Vilustunut kai, -- toisti Bazârow ja läksi.

Anna Vlâsjewna rupesi puuhaamaan teetä lehmuksen kukkasista, mutta
Vasili Ivânowitsh meni viereiseen huoneesen ja kourasi ääneti
tukkaansa.

Bazârow ei sinä päivänä enää noussutkaan ja vietti koko yönkin
raskaassa, raukeassa horrostilassa. Yöllä kello yhden maissa hän
avasi ponnistaen silmänsä ja nähtyään pyhimyskuvain lampun valossa
isän kallistuneen hänen ylitsensä, käski hänen mennä pois. Toinen
totteli, mutta palasi varpaisillaan heti takaisin, kätkeysi puoleksi
kaapinoven taakse, sieltä sitten lakkaamatta katsellen poikaansa.
Arina Vlâsjewna ei pannut maata hänkään. Myötäänsä hän, hiukan
vaan raottaen ovea, tuli kuuntelemaan, mitenkä Jenjûsha hengittää
ja vilaukselta katsahtamaan Vasili Ivânowitshia. Ei hän nähnyt
miehestään kuin toisen puolen kyyristynyttä selkää, mutta sekin
tuntui jonkun verran helpottavan.

Aamulla Bazârow koetti nousta, mutta päätä rupesi huimaamaan, nenästä
alkoi vuotaa verta, ja hän pani jälleen pitkäkseen. Vasili Ivânowitsh
palveli häntä sanaakaan sanomatta. Arina Vlâsjewna tuli sisään ja
kysyi, kuinka hän voi.

-- Paremmin, -- vastasi Bazârow, kääntyen seinään päin.

Vasili Ivânowitsh huitomaan käsiänsä hänelle; toinen puraisi
huultaan, jott'ei purskahtaisi itkuun, ja läksi huoneesta.

Tuntui kuin koko talo olisi synkistynyt; huoli asui kaikkien
kasvoilla; omituinen hiljaisuus sai vallan kaikkialla. Pihasta
vietiin pois kylälle muuan kelokaulainen kukko, joka ei pitkään
aikaan voinut käsittää, miksikä häntä tällä tapaa kohdellaan. Bazârow
makasi edelleen kasvot seinään päin. Vasili Ivânowitsh koetti
kääntyä hänen puoleensa, kysellen kaikenlaista, mutta ne kun vain
uuvuttivat Bazârowia, niin ukko lyyhistyi äänetönnä nojatuoliinsa,
silloin tällöin vaan sormiansa naksautellen. Hän läksi vähäksi aikaa
puutarhaan, seisoi siellä kuin kuvapatsas, ikäänkuin sanomaton
hämmästys olisi hänet siihen paikkaan jähmettänyt (hämmästyksen
ilme ei ylipäätänsäkään hänen kasvoiltaan kadonnut) ja palasi
jälleen poikansa luokse, koettaen kartella vaimonsa tiedusteluja.
Kerran Arina Vlâsjewna vihdoinkin otti häntä kädestä ja virkkoi
katkonnaisesti, melkein uhkaamalla: "Mutta mikäs häntä vaivaa?"
Toinen hätkähti silloin ja koetti pakottaa itsensä myhähtämään, mutta
kauhukseen huomasi ruvenneensakin nauramaan. Aamulla varhain hän
jo oli pannut noutamaan lääkäriä, annettuaan siitä ennalta tiedon
pojalleen, jott'ei tämä sitten lääkärin tultua suuttuisi.

Bazârow kääntyi äkkiä vuoteessaan, loi isäänsä tirkistelevän, tympeän
katseen ja pyysi juotavaa.

Vasili Ivânowitsh ojensi hänelle vettä ja koetteli ohimennen hänen
otsaansa. Se oli hehkuvan kuuma.

-- Ukko, kuule, -- lausui Bazârow käheällä äänellä ja hitaasti;
-- asiat on huonolla kannalla nyt. Minä olen saanut tartunnan, ja
muutaman päivän perästä saat haudata minut.

Vasili Ivânowitsh horjahti, niinkuin kuka olisi häntä lyönyt jalkoja
vasten.

-- Jevgêni! -- äännähti hän. -- Mitäs sinä puhutkaan? Herrainen aika!
Sinä olet vilustunut...

-- Älä nyt, -- keskeytti hänet Bazârow, kiirehtimättä. -- Ei lääkäri
saa puhua tuolla tapaa. Täss' on kaikki tartunnan oireet, sen kyllä
tiedät.

-- Missäs ne oireet ... ne tartunnan oireet, Jevgêni hyvä?

-- Mitäs nää sitten on? -- vastasi Bazârow, nostaen paitansa hihaa ja
näyttäen isälle pahaenteisiä, punaisia täpliä iholla.

Vasili Ivânowitsh säpsähti ja kelmeni kauhusta.

-- No niin ... jospa niinkin olisi... -- virkkoi hän viimein --
jospa... vaikkapa nyt ... jotain tuollaista tartuntaa...

-- Pyemiaa, -- auttoi poika.

-- No niin ... jotain epidemiaa...

-- _Pyemiaa_ -- toisti Bazârow tuikeasti ja selvästi. -- Vai joko
olet unohtanut luentovihkosi?

-- No olkoon niin, olkoon niin... Mutta me parannamme sinut.

-- Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut
kuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu
sangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä
seikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus
panna se koetukselle... Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta
yhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät,
ottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko
selvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten
koirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon,
niinkuin tetrin edessä... Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös
sinä kaikki, mitä minä puhun?

-- Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.

-- Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria... Oman
mielesi sillä hyvität ... hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä
viesti.

-- Arkâdi Nikolâitshilleko?-- puuttui ukko puheesen.

-- Mille Arkâdi Nikolâitshille? -- virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain
muistellen. -- Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla
rauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole
hourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle.
Täälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? -- Vasili
Ivânowitsh nyökäytti päätään. -- Sanokoon viestinviejä niin, että
Jevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta
kuolevansa. Teetkö sen?

-- Teen... Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit ...
sinä, Jevgêni? ... Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus
sitten on maailmassa?

-- En tiedä, mutta panehan se viesti.

-- Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.

-- Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti
terveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse.
Merkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule
mitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy ... siinä kaikki.

Raskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.

Vasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon
päästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.

-- Rukoile, Arina, rukoile! -- parahti hän, -- meidän poikamme on
kuoleman kielissä.

Tohtori saapui, -- se sama jolla ei ollut hornankiveä, -- tutki
sairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla
pari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.

-- Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani _ei_
olisi lähtenyt Elysiumin kentille? -- kysyi Bazârow, samassa
kädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan,
ja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.

-- Sitä voimaa! -- virkkoi hän. -- Yhä se on jäljellä vielä, mutta
kuolla pitää! ... Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä,
mutta minä... Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut
ja siinä se! ... Kuka siellä itkee? -- lisäsi hän hetken kuluttua. --
Äitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla
borsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni,
sinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko
tai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?

-- Mikä filosoofi minä olen! -- äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten
myötäänsä vieriessä pitkin poskia.

Bazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi
pikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten
jälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä
puhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.

-- En tahdo ruveta hourailemaan -- sopotteli hän, nyrkkejänsä
puristellen. -- Mitä joutavia! -- Mutta sitten taas tuli yhteen
menoon: -- no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon
se on?

Vasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin
keinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän
vaan myötäänsä pojan jalkoja. "Hikihuppuun ... oksetinta ...
sinappitaikinaa vatsalle ... iskeä suonta"... Niin hän puheli
ponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen
tuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin
piippua, vuoroin "vahvistavaista ja lämmittäväistä", toisin sanoen
viinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin
tällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää
sitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt:
se oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut
sanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin
luokse.

Raskas oli sairaalla yö... Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen
helpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen
tukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä.
Vasili Ivânowitsh elpyi hiukan.

-- Jumalan kiitos! --hoki hän; -- nyt on kriisi ... nyt on kriisi.

-- Kummallista, -- virkkoi Bazârow, -- kummallista, mikä voima
sanassa! Otti ja löysi sen, sanoi: "kriisi", ja -- mieli on
lohdutettu. Merkillinen asia tuo, että ihminen vielä uskoo sanoihin.
Sano häntä tomppeliksi, hän panee pahakseen, vaikk'et löiskään; sano
viisaaksi, hänen tulee hyvä mieli, vaikk'et antais rahaakaan.

Tämä pieni puhe, joka muistutti Bazârowin entisiä sanasutkauksia,
tuntui Vasili Ivânowitshista suloiselta.

-- Bravo! Hyvin! sanottu, hyvin -- huudahti hän, ollen taputtavinaan
käsiänsä.

Bazârow myhähti murheellisesti.

-- Mitenkäs päin sinä luulet niinmuodoin, -- virkkoi hän, -- onko
kriisi jo ohi vai vasta alkanut?

-- Sinä voit paremmin, sen minä näen, ja siitä minä olen iloinen, --
vastasi Vasili Ivânowitsh.

-- Sehän on hyvä; ilo ei tee koskaan pahaa. Mutta panithan sanan ...
sinne niin?

-- Panin, kuinkas muutoin!

Muutosta parempaan ei kestänyt kauan. Taudinpuuskat alkoivat uudistua
jälleen. Vasili Ivânowitsh istui poikansa vieressä. Joku erityinen
tuska näkyi raastavan ukon mieltä. Muutamia kertoja hän jo yritti
puhua, mutta ei voinut.

-- Jevgêni! -- virkkoi hän viimein. -- Poikani, rakas poikani,
poikani armas!

Tämä erikoinen puhuttelu vaikutti Bazârowiin... Hän käänsi hiukan
päätään, koetti nähtävästikin ponnistautua irti häntä painavasta
raskaasta horroksesta ja lausui:

-- Mitä sanot, isäni?

-- Jevgêni! -- jatkoi Vasili Ivânowitsh, laskeutuen polvilleen
poikansa sohvan ääreen, vaikk'ei toinen voinut nähdä häntä, hänellä
kun oli silmät ummessa. -- Jevgêni! Sinun on nyt parempi; Jumalan
avulla paranetkin vielä, mutta käytä hyväksesi tätä aikaa, lohduta
äitiäsi ja minua, täytä kristityn velvollisuus! Et usko, kuinka
kauhean raskasta minun on puhua sinulle tätä, mutta vielä
kauheampaa ... ikipäiviksi näetkös, Jevgêni,... aatteles, miltä...

Ukolta katkesi ääni, mutta pojan kasvoilla, vaikka silmät olivat yhä
kiinni, elähti jotain omituista.

-- En minä pane vastaan, jos se saattaa lohduttaa teitä, -- sanoi hän
viimein, -- mutta ei tässä minun mielestäni huoli kiirehtiä. Itsehän
sinä sanoit, että minun on parempi.

-- Parempi on, Jevgêni, parempi; mutta kukapas sen tietää... Jumalan
kädessähän kaikki on, mutta kun kristillinen velvollisuus on
täytetty...

-- Ei, kyllä minä odotan vielä, -- keskeytti Bazârow. -- Minäkin
olen sitä mieltä, että kriisi on tullut. Ja jos taas olemme
erehtyneet kumpainenkin, niin mitäpäs siitä? Annetaanhan ehtoollista
tajuttomillekin.

-- No mutta, Jevgêni...

-- Minä odotan. Minua nukuttaa nyt. Älä häiritse minua.

Hän laski päänsä entiseen asentoon.

Ukko nousi, istui nojatuoliin ja, pannen leukansa kämmenen nojaan,
rupesi pureskelemaan sormenpäitään.

Äkkiä kajahti hänen korviinsa linjaalivaunujen kolina, tuo kolina,
joka niin räikeästi erottautuu maaelämän hiljaisuudessa. Lähemmäs
ja lähemmäs vierivät keveät pyörät; jo kuuluu hevosten korskunaa...
Vasili Ivânowitsh kavahti pystyyn ja riensi akkunaan. Pihaan ajoivat
parhaillaan kahden-istuttavat vaunut, neli-valjakko edessä. Sen
pitemmittä harkinnoitta, tuommoisen hurjan riemastuksen puuskassa
hän juoksi kuistille... Livreaan puettu lakeija oli aukaisemassa
vaunun-ovea, ja siitä tuli ulos rouvas-ihminen mustassa mantiljassa,
musta harso silmillä.

-- Minun nimeni on Odintsôw, -- sanoi hän. -- Onko Jevgêni
Vasíljewitsh hengissä vielä? Te olette kaiketi hänen isänsä. Minä
toin tohtorin mukanani.

-- O, minun hyväntekijäni! -- huudahti Vasili Ivânowitsh, tarttuen
hänen käteensä ja painellen sitä suonenvetoisesti huuliinsa, sillä
välin kuin Anna Sergêjewnan tuoma tohtori, pienikasvuinen mies,
saksalaista tyypiä, silmälasit silmillä, kiirehtimättä astui
vaunuista maahan. --

Hengissä on, hengissä on, minun Jevgênini, ja nyt hän tulee
pelastetuksi! Arina! Arina! Enkeli taivaasta on ilmestynyt...

-- Mitä? Herra siunatkoon! -- jokelsi eukko, rientäen
vierashuoneesta. Mitäkään käsittämättä koko asiasta, hän lankesi
eteisessä Anna Sergêjewnan jalkain juureen ja rupesi, kuin
mielipuoli, suutelemaan hänen leninkiänsä.

-- Mitäs te nyt! mitäs te nyt! -- puheli Anna Sergêjewna, mutta Arina
Vlâsjewna ei kuullut häntä, eikä Vasiii Ivânowitshkaan osannut muuta
kuin myötäänsä hokea: "enkeli! enkeli!"

-- _Wo ist der Kranke?_ Mis ole se patient? -- kysäisi viimein
tohtori, hieman närkästyneenä.

Vasili Ivânowitsh hillitsi tunteittensa purkaukset.

-- Täällä, täällä, -- sanoi hän -- olkaa hyvä ja seuratkaa minua,
_wertester her koljeega_, -- lisäsi hän sitten vanhalta muistiltaan.

-- Aa! -- äännähti saksalainen, myhähtäen happamesti.

Vasili Ivânowitsh saattoi hänet kabinettiin.

-- Tohtori Anna Sergêjewna Odintsôwilta, -- sanoi hän pojalleen,
kumartuen ihan hänen korvansa juureen.

Bazârow avasi äkkiä silmänsä. -- Mitä sinä sanoit?

-- Minä sanoin, että Anna Sergêjewna Odintsôw on täällä ja on tuonut
mukanansa tämän herra tohtorin.

Bazârow katsahti ympärinsä.

-- Hän täällä... Minä tahdon nähdä hänet.

-- Saathan sinä hänet nähdä, Jevgêni, mutta ensin täytyy keskustella
herra tohtorin kanssa. Minä kerron hänelle koko taudin historian,
koskapa Sîdor Sîdoritsh (äskeinen kihlakunnanlääkäri) on lähtenyt
pois, ja sitten me pidämme pienen konsultationin. Bazârow katsahti
saksalaiseen.

-- Jutelkaa sitten pian, mutta älkää puhuko latinaa, sillä ymmärrän
minäkin mitä _jam moritur_[27] merkitsee.

-- _Der Herr scheint des Deutschen mächtig su sein_,[28] -- alkoi
vasta-tullut Aesculapion opetuslapsi, kääntyen Vasili Ivânowitshiin.

-- _Ih ... haabje..._ Puhukaa sentään venättä, -- virkkoi ukko.

-- Soo, soo, se ole siis sil viisil... No ikskaikki.

Konsultationi alkoi.

Puolen tunnin perästä Anna Sergêjewna astui Vasili Ivânowitshin
seurassa kabinettiin. Tohtori ennätti kuiskata hänelle, ett'ei
sairaan paranemisesta ole vähintäkään toivoa.

Anna Sergêjewna katsahti Bazârowiin ja -- pysähtyi ovelle: niin
kerrassaan hämmästynyt hän oli, nähdessään hänen kuumeiset ja samalla
kalman-omaiset kasvonsa ja nuo sameat silmät, jotka tuijottivat
häneen. Omituinen kylmä ja raukaiseva säikähdys täytti hänet.
Silmänräpäykseksi sävähti hänessä tämä ajatus: Mitähän olisin
tuntenutkaan, jos todellakin olisin rakastanut häntä?

-- Kiitos, -- virkkoi Bazârow. -- En osannut tätä odottaakaan.
Tämä on hyvä työ. Ja niinpä me siis vielä kerran tapasimme, kuten
lupasittekin.

-- Anna Sergêjewna oli niin ystävällinen... -- yritti Vasili
Ivânowitsh.

-- Isä, jätä meidät. Sallittehan, Anna Sergêjewna? Eipähän nyt...

Hän viittasi päällään raukeaan, velttona viruvaan ruumiisensa.

Vasili Ivânowitsh läksi pois.

-- Niin, kiitos, -- toisti Bazârow. -- Tämähän on aivan
kuninkaallista. Kerrotaanhan kuninkaittenkin käyvän sairaitten luona.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! Minä toivoin...

-- Voi Anna Sergêjewna! Puhukaamme totta. Minä olen mennyttä
miestä. Pyörän alle joutui poika. Ja siitä seuraa, että turha oli
tulevaisuutta ajatellakaan. Tuttuhan se on juttu, tuo kuolema,
mutta uusi itsekullekin. Tähän saakka ei minua ole hirvittänyt...
mutta sitten tulee tajuttomuus ja fiuh! (Hän huitasi hervakasti
kädellään). No niin, mitäpä sanoisinkaan teille? ... Minähän rakastin
teitä! Mieletöntä kerrassaan se oli ennen, kaksin verroin nyt...
Rakkaus se on pelkkää muotoa vain, mutta minun muotoni se on nyt
hajoamaisillaan. Sanonpa paremminkin: te olette niin uljas! Nytkin te
seisotte tuossa niin kauniina...

Anna Sergêjewna hätkähti vasten tahtoansakin.

-- Älkää peljätkö ... istukaa tuonne noin ... älkää tulko minua
lähelle; minun tautini on tarttuvaa laatua.

Anna Sergêjewna astui kiirein askelin huoneen poikki ja istahti
nojatuoliin, sen sohvan vieressä, jossa Bazârow makasi.

-- Niin ylevämielinen! -- kuiskasi Bazârow. -- Ja niin lähellä,
ja niin nuori ja tuore ja puhtoinen ... tässä ilkeässä huoneessa!
Noniin, jääkää hyvästi! Eläkää kauan, se on kaikkein parasta, ja
käyttäkää elämää hyväksenne, niinkauan kuin aikaa on. Katsokaas,
mikä nurinkurinen kuva: mato, puoleksi rikki tallattu, sekin vielä
kiemurtelee. Ja niin sitä mietiskelin minäkin: paljon minä teen
ja aikaan saan, en minä hetikään kuole, jopa! Minulla on tehtävä
maailmassa, minä olen jättiläinen! Mutta nyt tuon jättiläisen
tehtävänä on vain pitää huolta, että kuolisi säädyllisesti, vaikka
kukapa siitäkään välittäisi... Ja oli miten oli: häntää en rupea
heiluttamaan...

Bazârow vaikeni ja tavoitti kädellään lasiansa. Anna Sergêjewna antoi
hänelle juotavaa, sormikkaitaan riisumatta ja arasti hengittäen.

-- Minut te unohdatte -- jatkoi sairas, -- eihän kuolleesta elävän
kumppaliksi... Isä sanoo teille varmaankin, että kas tuommoisen
miehen muka nyt kadottaa Venäjänmaa... Loruja, mutta antakaa ukon
olla siinä uskossa. Hyvä se, että on edes jotain, mikä lapsen mielen
viihdyttää... Olkaa äidillekin hellä, sillä sellaisia ihmisiä kuin
hän, te ette siellä teidän suuressa maailmassanne löydä, vaikka
valkealla hakisitte... Minua muka tarvitsee Venäjänmaa... Ei, eipäs
näy tarvitsevan. Ja ketäpä se tarvitsis? Suutaria se tarvitsee,
räätäliä se tarvitsee, teurastajaa ... teurastaja myö lihaa ...
teurastaja ... malttakaahan ... nyt tais mennä sekaisin... Tässä on
metsä...

Bazârow nosti kätensä otsalleen.

Anna Sergêjewna kumartui hänen puoleensa.

-- Jevgêni Vasíljitsh, minä olen täällä... Sairas tarttui hänen
käteensä ja kohottautui.

-- Jääkää hyvästi, -- sanoi hän, äkkiä reipastuen, ja silmät
välähtivät viimeistä kertaa. -- Jääkää hyvästi... Kuulkaas... minähän
en suudellutkaan teitä silloin... Puhaltakaa tuohuksen liekki
kuolevaiseen ... sitten se sammukoon...

Anna Sergêjewna painoi huulensa hänen otsaansa.

-- Jo riittää! -- virkkoi hän, vaipuen taas pielukselle. - Nyt ...
löi pimeäksi...

Anna Sergêjewna astui hiljaa ulos huoneesta.

-- Kuinka on? -- kysäisi Vasili Ivânowitsh kuiskaten.

-- Nukahti, -- vastasi toinen tuskin kuuluvalla äänellä.

Bazârowin ei ollut suotu herätä enää. Iltapuoleen hän kävi aivan
tajuttomaksi... Huomenissa hän kuoli. Isä Aleksei toimitti hänelle
uskonnolliset menot. Kun viimeistä voidellusta tehtäessä pyhä öljy
oli kajonnut hänen rintaansa, hänen toinen silmänsä aukeni. Näytti
silloin kuin hän olisi huomannut juhlapukuisen papin, savuavan
suitsutusastian, kynttilät pyhimyskuvan edessä, ja silloin sävähti
silmänräpäyksen kestävä kauhistus yli noitten kuolehtuneitten
kasvojen.

Ja vihdoin, kun viimeinen huokaus oli rinnasta lähtenyt ja talossa
alkoi yleinen voivotus, silloin äkillinen raivo valtasi Vasili
Ivânowitshin.

-- Sanoinhan minä nostavani napinan huudon! -- parkui hän käheällä
äänellä, kasvot hehkuvina ja vääntyneinä, ja nyrkkiänsä ilmaan
puiden, ikäänkuin ketä uhaten, -- ja minä napisen ja huudan, ja
huudan ja napisen!

Mutta Arina Vlâsjewna kietoi, kyynelissään kylpien, kätensä hänen
kaulaansa, ja molemmat lankesivat maahan kasvoilleen pyhimyskuvan
eteen.

-- Noin, -- kertoi myöhemmin Anfîsushka väentuvassa, -- noin
rinnatusten siinä sitten olivat poloiset ja päänsä yhteen painoivat
kuin karitsat sydänpäivällä...

Mutta sydänpäivän helle helpottaa, ja ilta joutuu, ja yö saa, ja
sitten palataan hiljaiseen tyyssijaan, ja suloista on siellä nukkua
raskautettujen ja väsyneitten...



XXVIII.


Kului puoli vuotta. Ulkona oli valkoinen talvi ja sen seuralaiset
alinomaiset: pilvettömäin pakkasten armoton hiljaisuus, kiinteä,
narskahteleva lumi, punertava härmä puissa, vaaleansinervä taivas,
savupatsaat uuninpiippujen päällä, huurupilvien hulvaukset äkkiä
avatuista ovista, verevät, ikäänkuin minkä puremat posket ihmisten
kasvoissa ja värähteleväin hepojen joutuisa juoksu.

Lyhyt tammikuun päivä läheni jo loppuansa. Illan kylmä kiristeli
entistä kuivemmaksi liikahtamatonta ilmaa, ja nopeasti himmeni
veripunainen illanrusko. Prokôfjitsh, mustassa frakissa ja
valkoisissa sormikkaissa, kattoi juhlallisen näköisenä pöytää
seitsemälle hengelle.

Viikko sitten oli pitäjän pienessä kirkossa toimitettu -- hiljaa ja
melkein ilman todistajia -- kahdet vihkiäiset: Arkâdin ja Kâtjan
sekä Nikolai Petrôwitshin ja Fênitshkan. Ja tänään nyt Nikolai
Petrôwitsh piti läksiäispäivällisiä veljelleen, jonka oli määrä
matkustaa Moskovaan asioilleen. Anna Sergêjewna oli lähtenyt pois
heti vihkiäisten jälkeen, jätettyään runsaat huomenlahjat nuorikoille.

Täsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä
sijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä.
Pâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; "miehet" olivat
sijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.

Ystävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat
pulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut,
mutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensä
_grandseigneur'imäisyyteen_... Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa
silkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt
kaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti
omaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli,
ja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi,
mutta minkäs minä sille mahdan!" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin
myhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan
tukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä.
Itsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen,
ikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta
komediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli
ympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan
hurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös,
tarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:

-- Sinä jätät meidät ... sinä jätät meidät nyt, veli armas, --
aloitti hän; -- tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan
saata olla julkilausumatta sinulle, että minä ... että me ... mikäli
minä ... mikäli me... Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää
puhetta. Arkâdi, pidä sinä.

-- Ei, isä, en minä ole valmistautunut.

-- Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain
syleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne
taas.

Pâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa.
Fênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä
osannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria
tyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:

-- Olkaa onnellisia, ystäväni! _Farewell!_

Tämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki
tunsivat liikutusta sydämessään.

-- Bazârowin muistoksi, -- kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen
hänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään,
mutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.

       *       *       *       *       *

Tähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista
tahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä
tekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen
toivomuksensa.

Anna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan
vakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä,
sangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen
äly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori,
hyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa
keskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin ... kukaties
rakkaudenkin.

Vanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.

Kirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset
asiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas
maanviljelijä, ja "farmi" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai
Petrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa
kaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja
pitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää
"saada järkiinsä", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella
samoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta
puhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka
vuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista
(lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään
tilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat "tätä munsipatsuonia".
Liiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.

Kâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta
piipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.

Fênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta -- miehensä ja Mitjan
jälkeen -- ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa
pianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään
päivän umpeen.

Sananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan
pökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t:tä ja sanoo
siis _dämä_ ja _duttava_. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo
myötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka
oli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä
vain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin
kuin kello, -- hänellä oli kiiltävät batinitkin.

Dresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä,
siis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla
vastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo.
Näyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä
vieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo
omituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun
kautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh.
Hän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui
Dresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja
sinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän
käyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan
ilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra,
mutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, _"a
perfect gentleman"_.

Venäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen
itseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin
miellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee
slavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjään
_très distingué_. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan,
mutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan
niinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät
hännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli _sen-aikuisen
oppositionin_ miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin
hänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta
he osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada
pääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, -- eihän sitä kukaan kykene
hankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin _der Herr Baron von
Kirsânoff_. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän
vieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan.
Mutta raskaalta tuntuu hänestä elämä ... raskaammalta kuin itse
luuleekaan... Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä
kirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan,
liikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa ... ja siinä hän
sitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti
tehdä ristinmerkkiä rintaansa.

Rouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään
Heidelbergissa, tutkistellen siellä -- ei luonnontieteitä enää,
vaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut
uusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten
kanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera,
joita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi
alussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä
terveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja
professoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella
laiskuudellaan.

Sítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin
ja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen
ja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman
itsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi
hänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin "asiaa". Sanotaan hänen
saaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä
sameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan
pahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut
herrasmies on -- pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se
lähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin
mielestä hän on tölhömäinen ja -- literatööri.

       *       *       *       *       *

Kaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän
kalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo
eteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten
vierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät
katoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita;
kivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä
alhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin
nimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta
kävelee haudoilla...

Mutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan,
ja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja
aamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille,
ja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni
Bazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo
raihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat
raskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat,
ja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat
mykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen
ja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä
oksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta,
jossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä
muistoja hänestä...

Turhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on
rakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?

Oi ei!

Kätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan
ihmissydämen hyvänsä, -- levollisesti sen kummulta kukkaset meitä
katselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta
meille haasta, tuosta "kylmäkiskoisen" luonnon suuresta rauhasta;
iankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei
loppua ole.



Viiteselitykset:


[1] Maaorjuuden synty ja kehittyminen hamaan sen lakkauttamiseen
asti 19 p. helmikuuta 1861 (v.l.) on juurta jaksain esitettynä _M.
Wallacen_ teoksessa _"Venäjä"_, joka parhaillaan ilmestyy suomeksikin.

[2] Surullisesti kuuluisain rouva Saltykówin ja kreivi Araktshêjewin
julmuudet orjia kohtaan, samoin kuin Speránskin rankaisemat
kidutustapaukset (katso _M. Wallace, Venäjä_, XXVIII luku) lienevät
silloin kyllä suullisina kertomuksina kulkeneet suvusta sukuun, mutta
saipa T. omin silminkin nähdä sentapaisia kauhuja. Pitsh mainitsee
kuulleensa T:n omasta suusta seuraavan kertomuksen:

T:n mummo, vanha ja kiukkuinen ihminen, joka halvauksen tähden
myötäänsä istui liikkumatta nojatuolissaan, oli kerran jostain
syystä suuttunut pieneen passaripoikaansa (kazatshók) ja vihansa
vimmassa löi poikasta halolla päähän niin pahasti, että tämä kaatui
tunnottomana maahan. Tuo näky tuntui mummosta ilkeälle: hän kumartui,
nosti poikasen nojatuoliinsa, peitti suurella pieluksella hänen
verisen päänsä, istui sitten pojan päälle ja _tukahdutti hänet_.
Sanomattakin on selvä, ett'ei tämä ylhäinen rouva tuosta joutunut
mihinkään edesvastaukseen.

[3] Neljättäkymmentä vuotta sitten oli Nadjêzhdin käyttänyt tätä
sanaa sen-aikuisista romantikoista, mutta se oli kokonaan jäänyt
unohduksiin. Turgênjew loitsi sen aivan uutena ilmi.

[4] Lauseparsi maaorjuuden ajoilta; tarkoittaa: maaorjaa.
_Suomentajan muistutus_.

[5] Desjätina = 1,09 hehtaaria.

[6] Niinkuin maaorjuuden aikana tavallista oli. _Suom. muist_.

[7] On päässyt arkuudestaan. _Suom. muist_.

[8] Progressi = edistys, parannukset, varsinkin yhteiskunnallisissa
asioissa; 50- ja 60-luvulla Venäjällä paljon käytetty sana. _Suom.
muist_.

[9] Te olette kaiken tämän muuttaneet toisapäin. _Suom. muist_.

[10] Mutta saathan sinä rahaa minulta. _Suom. muist_.

[11] Tarmo on valtiomiehen tärkein ominaisuus.

[12] Jotain tuollaista kuin: "Kili-kil, kili-kol, fili-bum-bum-bum."
_Suom. muist_.

[13] _Bedlam_, kuuluisa hourupäisten hoitolaitos Lontoossa; yleensä:
hulluinhuone. _Suom. muist_.

[14] Bazârow lausui tahallaankin väärin sanat _grand genre_ =
ylhäisen maailman tavat. _Suom. muist_.

[15] Hän aikoi sanoa: _voilà tout_ (voalaa tuu = siinä kaikki).
_Suom. muist_.

[16] Kiirastorstain aamuna uunissa kuumennetut suolat, joilla
luultiin olevan taikavoimia. _Suom. muist_.

[17] Hän aikoi sanoa _en amateur =_ asian harrastuksesta vain.

[18] Comme il faut (kuten pitää).

[19] Mies ken yhdestä sanasta ymmärtää. _Suom. muist_.

[20] Yhtä heimoa. _Suom. muist_.

[21] Viittaus siihen sairaaloiseen uskonnolliseen ahdasmielisyyteen,
johon Gôgol lopulla ikäänsä vaipui. _Suom. muist_.

[22] Venäläinen sananlasku. _Suom. muist_.

[23] _Et voilà tout_ = ja siinä se. _Suom. muist_.

[24] Punajuurilla höystettyä lihalientä. _Suom. muist_.

[25] Sanaleikki, jota on mahdoton muille kielille kääntää. Venäläinen
sana mir merkitsee sekä: "maailma", että: "kunta". _Suom. muist_.

[26] Lapis infernalis. _Suom. muist_.

[27] Kuoloa tekee; viimeisillään. _Suom. muist_.

[28] Herra näkyy osaavan saksaa. _Suom. muist_.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Isät ja lapset - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home