Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Turun linna
Author: Jahnsson, Adolf Waldemar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Turun linna" ***


TURUN LINNA

Kirj.

A. W. J. [Adolf Waldemar Jahnsson]


Länsisuomalaisten toimittama

Penni-kirjasto Suomen kansalle 2.



Helsingissä,
Suomal. Kirjal. Seuran kirjapainossa,
1867.

P. Th. Stolpen kustannuksella.



        Wähästä paljo tuleepi,
        Kipinästä tuli syttyy.



Lieneeköhän yhtään Suomen maan asukasta, joka ei kumminkin nimeksi
tunne vanhaa Turun kaupunkia? Tuskin kyllä. Historiamme lehdeillä on
sen kaupungin nimi niin usein mainittu, että siitä varmaan voimme
päättää tässä seudussa tapahtuneiden seikkojen olleen siitä arvosta,
että kumminkin paikkakunnan nimi on levinnyt joka mökkiin maassamme.
Siis, lukiani, lähdeppäs ajatuksillas muassani hetkeksi tälle
paikkakunnalle, niin saamme yhdessä nähdessämme muistoja vanhoista
ajoista antaa mielemme rientää kuluneisin päiviin. Ehkä voivat
entismuistot edes vähänkin meitä miellyttää.

Suomen lounaisessa osassa virtaa hiljain pohjasta etelään Aurajoki.
Alkain Pöytyän saloista (metsistä) on se ensin suuren ojan näköinen,
vaan levenee sitte vähittäin, kunne se kuusi penikulmaa kuljettuansa
kohtaa meren aallot tullessaan kapeaan lahteen, joka nykyään kantaa
Linnanaukon nimeä. Juuri matkansa perille pääsemäisillään jakaa se
kahteen osaan Turun kaupungin. Turun komea tuomiokirkko kohottaa
korkeat muurinsa sen itäisellä rannalla ja missä se rientää meren
syliin, siellä sen läntisellä puolella vanhan Turun linnan valkoiset
muurit kertovat satunsa kuluneista vuosisadoista; ajoista, jolloin
maamme mahtavimmat miehet asuivat linnan nyt jo suurimmaksi osaksi
hävinneissä saleissa.

Noin vuonna 1157, siis näeppäs jo monta ihmisikää sitte, oli sillä
seudulla, jossa linna nyt seisoo, vilkas liike. Auran joki tosin
silloin jo vierteli mutaista (savista) vettänsä Linnanaukkoon, mutta
komeita kartanoita sen rannikoilla olisi silmäsi turhain
etsinyt. Tuskin olisit nähnyt mökkiäkään, missä Turun kaupunki nyt
ylpeilee katuinensa ja huonerivinensä. Kukkulat ja avarat laksot
olisivat ainoastansa kohdanneet silmiäsi. Ainakaan et olisi voinut.
aavistaa, että niinkin komea kaupunki kuin nykyinen Turku tässä oli
syntyvä. Mutta, arvelet, mikä sitte oli syynä siihen liikkeesen, josta
puhuin. Saatpa kuulla.

    Kaks oli pyheä miestä
    Kaksi kansan ruhtinasta
    Ristiveljeä jaloa;
    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
    Toinen maalla vierahalla.
    Lapsi maalta vierahalta
    Se on Hämeen Henterikki,
    Waan joka Ruotsissa yleni,
    Se on Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas?

Näin tietää eräs kansanruno puhua. Ja sen sanat ovatkin todet. 1150,
näet, nousi Ruotsin kuningas istuimelle _Eerikki_, joka oli yhdeksäs
samalla nimellä Ruotsin kuninkaista. Noustessansa valtaistuimelle
vannoi hän sen valan, että hän oli lähtevä sotaan Kristin uskon
puolesta ja maan vihollisia vastaan. Tähän aikaan oli halu suuri
ihmisissä lähteä tälläiseen sotaan Kristinuskoa levittämään ja papit
saarnasivat, että se, joka otti osaa tälläiseen retkeen, sai
suurimmatkin syntinsä anteeksi; ken sodassa kaatui, se meni oikotietä
taivaasen. Ruotsi ei ennen tätä aikaa voinut olla juuri mieltynyt
Suomalaisiin, sillä Suomalaiset naapurinsa muistuttivat heitä usein
ikävällä tavalla elossa olemisestansa. Esi-isämme, näet, usein kävivät
ryöstöretkillä Ruotsin rannikoilla ja toivat paljon ryöstettyjä
aarteita kotiinsa, niin että moni Ruotsalainen ei heille "tervetultua
toiste" toivottanut. Paitsi sitä siis, että kuningas Eerikki 9:s paloi
halusta itse kristinuskon levittämiseen, niin näki hän myös voivansa
Suomalaisia voittamalla ja kastamalla estää näiden ryöstöretkien
uudistamista. Hän lähti siis kuin lähtikin niinkuin arvellaan v. 1157
monen mahtavan miehen seurassa, joista pispa Hentrikki Englantista
syntyisin on mainittavin, Oolantin meren ylitse Suomeen. Hän laski
väkensä maalle Aurajoen suussa ja Suomalaisia oli siinä häntä
vastaanottamassa. Wilkas tappelu syntyi; paljo väkeä kaatui,
Suomalaiset joutuivat häviölle ja niiden, jotka tappelusta pääsivät
hengissä, täytyi antaa kastaa itsensä nykyisen Turun vieressä olevassa
Kupittaan lähteessä. Tälläinen on Ruotsin vallan ja Kristinuskon alku
maassamme.

Mutta sillä että muutamat Suomalaiset väkisin olivat kastetut ei vielä
pitkälle päästy. Pakanuus oli juuritettava ulos mielistä ja kristin
oppi istutettava sydämiin pakanuuden siaan. Tässä työtä monelle
miespolvelle. Pispa Hentrikki on ensimmäinen, joka tähän työhön uhrasi
voimansa ja -- henkensä. Eräs Suomalainen talonpoika Lalli nimeltä
katkaisi piaan hänen vaikutuksensa, koska tappoi hänen Köyliön
järvellä, mutta kunnioitettavan pispan muistoa ei voi mikään saattaa
unohduksiin, niin kauvan kuin Suomen kansa hengissä pysyy. Woidaksensa
tätä kääntämisen työtä pitkittää täytyi Ruotsalaisien pitää sotavoimia
maassa, sillä Suomalaisten mielet olivat niin juurtuneet vanhoihin
oloihin ja uskoon, että voiton saatuansa kohta olisivat luopuneet
Ruotsalaisten heille pakoittamasta vallasta ja uskosta. Päätettiin siis
rakentaa linna Ruotsin vallan pysyttämiseksi maassamme ja paikaksi,
mihin linna oli rakettava, valittiin niemi Aurajoen suussa. Tämä on
nykyisen Turun linnan synty. Sinä, lukiani, joka olet kuullut tykkien
pauhinaa, olet kuullut, minkä mahdottoman voiman ampuneuvot ovat
itselleen anastaneet, niin ettei harmaat vuoretkaan enää ole vakaat
olostaan, ehkä hymyilet katsellessasi linnan muuria ja ajatellessasi,
että ne ovat raketut sotavarustukseksi, mutta se, joka eli siihen
aikaan, ainakin ne nähdessään suuresti ihmetteli niiden mahdotonta
vahvuutta. Ei paljo aikoja kulunutkaan, ennenkuin Turun linnaa
pidettiin ruotsin vallan vahvimpina. Mutta niin ajat muuttuvat. Ruutin
keksintö ja ampuma-asetten parantaminen vaikutti, että linna menetti
tämän suuren arvonsa ja vihdoin jätettiin se korjuutta, niin että aika
vapaasti sai tehdä hävittävää työtänsä, josta nykyinen linna antaa
ikävimpiä todistuksia.

Nykyisen linnan kaikki muurit eivät ole raketut samaan aikaan, vaan me
voimme eroittaa vanhan ja uuden linnan. Wanha linna on suurimmaksi
osaksi rakettu harmaasta kivestä. Sen rakentaminen aloitettiin,
niinkuin jo olemme maininneet, Eerikki kuninkaan aikoina. Uusi linna on
luultavasti 400 vuotta nuorempi ja on rakettu tiilikivistä vanhan
linnan itäiselle puolelle, ja on vanhaa linnaa paljoa matalampi.

Ensimäiset vuosisadat linnan olosta peittää suuri pimeys. Ainoastansa
muutama säde välkkyy tästä pimeydestä. Sen harmaat muurit, jotka ovat
ainoat jälelläolevat todistajat silloisesta elämästä, eivät virko
mitään, ehkä mitä heiltä kysyisimme, ne vaan vakaina muistuttavat meitä
itestänsä. Wasta kuudennentoista sadan alkaessa rupee pimeys antamaan
perää ja tarkemman tiedon aamurusko koittamaan.

Wuodesta 1397 vuoteen 1521 kesti niin kutsuttu "Kalmarin yhteys", joka
nimi sai syntynsä siitä, että _Kalmar_-nimisessä kaupungissa
Ruotsinmaalla ensinimitettynä vuonna päätettiin yhdistää Tanskan,
Norjan ja Ruotsin maat yhden hallitsian valtaan. Tarkoitus oli siten
saada yksi vahva, yhtäpitävä valta, sen siaan että ennen oli ollut 3
pientä, keskenänsä usein riitelevää valtaa. Tarkoitus oli hyvä ja
kaunis, mutta seuraus -- sitä huonompi. Tämän päättäjät unohtivat,
ettei kansoja niin yhdistetä ainoastansa sen kautta, että muutamat
kokouksessa niin päättävät. Sen siaan että näiden 3 vallan olisi tullut
yhdistää miekkansa yhteistä vihollista vastaan, niin he käänsivät ne
toistensa rintoja kohti ja antoivat niiden juoda heidän verta, joiden
kanssa kokouksessa olivat määrätyt yhdessä elämään. Sentähden olikin
heillä milloin yksi kuningas, milloin kaksi, kunnes vihdoin
mainio Kustaa Waasa kokonansa särki yhteyden, nerollansa ja
urhoollisuudellansa hankittuaan itsellensä Ruotsin hallituksen.

Kalmarin yhteyden aikana oli Turun linnakin monta kertaa nähnyt eri
valloittajoita. Milloin oli se Ruotsalaisien, milloin Tanskalaisien
käsissä. Wuonna 1520 yhdisti ankara mies nimeltä _Kristian_ taas
Tanskan ja Ruotsin vallat. Tehdäksensä kaiken vastustuksen valtaansa
vastaan mahdottomaksi antoi hän käskyn palvelioillensa tappaa kaikki
mahtavat miehet. Suomessakin katkaistiin miekalla monen korkeasäätyisen
miehen kaula. Julmuutensa teki valtansa kammotuksi ja vihatuksi,
jonkatähden Ruotsalaiset Kustaa Waasan johdon alla yhdistyivät ajamaan
maasta pois tätä valloittajaa. Kustaa Waasan päänkin oli Kristian
määrännyt otettavaksi, mutta Kustaa Waasa pääsi vainoojiansa pakoon,
ehkä kyllä usein oli vähässä, ettei joutunut heidän kynsiinsä. Pari
vuotta kului, ennenkuin Tanskalaisien kokonansa täytyi jättää Ruotsin.
Pisimmän aikaa vastustivat Kustaa Waasaa Tukholman pääkaupunki ja --
Turun linna. Turun linnan päälliköksi oli Kristian määrännyt erään
kovan mutta urhoollisen miehen nimeltä _Tuomas Wolf_ (Saksan sana Wolf
on suomeksi susi, jotenka nimi oli miehelle hyvin sopiva). Lopulla
v. 1521 lähetti Kustaa Waasa pienen sotavoiman Suomeen eritenkin
hätyyttämään Turun linnaa. Aatelismiehet näillä seuduilla ja Turun
viimeinen katolilainen pispa _Arvid Kurk_ kääntyivät kohta
Ruotsalaisien puolelle, mutta linnaa ei leikillä saatu. Kerran kun
Ruotsalaiset eivät voineet mitään aavistaakaan, hyökäsi Tuomas Wolf
sotamiehineen linnasta ulos heidän päällensä, tappoi ison joukon heitä
ja otti muutamia vangiksi. Pelättääksensä niitä, jotka kouristansa
pääsivät, antoi hän tappaa muutamia vangistansa ja panna heidän
ruumiinsa riippumaan linnan muurien päälle. Seuraavan vuoden alussa
antoi Kristian taas käskyn ottaa hengiltä pois muuttamia korkeasukuisia
miehiä ja Tuomas Wolf oli valmis ja mielukas kuulemaan hänen käskyänsä.
Turun linnan muurien sisässä kaatui monen miehen pää. Yksi mies,
nimeltä _Erik Fleming_, joka sittemmin tuli hyvin mainioksi mieheksi,
pelasti kuitenkin viekkaudella henkensä. Hän oli olevinansa
Tanskalaisien harras ystävä ja petti siten päällikön. Eräänä päivänä
Fleming, näet, sanoi Wolf'ille: "linnassa on joukko Ruotsalaisia,
joista ei meillä ole mitään hyötyä; sallippas minun viedä ne
Ruotsalaisia vastaan ja anna minulle sen verran Tanskalaisia, että
voin pitää ne kurissa". Wolf arveli keinon olevan varsin hyvän ja antoi
Flemigin tehdä, mitä tahtoi. Mutta Fleming oli jo ennen antanut linnan
ulkopuolella oleville Ruotsalaisille sanan, niin että nämät ojeti
olivat valmiit hyökäämään Tanskalaisien päälle, jotka siis joutuivat
surman kitaan, mutta Fleming ja hänen Ruotsalaisensa pääsivät vapauteen
eikä mielensä tehnyt enää linnaan palata. Wasta Elokuussa 1523 saivat
Ruotsalaiset linnan valloitetuksi, mutta sitä ennen oli jo kuitenkin
Tuomas Wolf saanut surmansa. Kesällä v. 1522 lähetettiin, näet, Wolf
Ruotsiin viemään ruokavaroja Tanskalaisille Tukholmaan ja hän purjehti
estämättä yli Oolannin meren. Kun hän tuli Ruotsin puolelle
Furusuntiin, niin lähetti hän yhden aluksen edellä tiedustelemaan,
olisiko laita vaaratta. Eerikki Fleming, joka oli yhden niemen takana
väijyksissä, otti aluksen miehet vangiksi ja pani alukseen Ruotsalaisia
Tanskalaisien vaatteisin puettuja miehiä ja lähetti sen takaisin.
Tuomas Wolf sousi sitä vastaan veneellä ja kysyi: "mitä kuuluu?"
"Kaikki on hyvin", vastattiin ja Wolf astui jo kiiruusti yhdellä
jalalla alukseen. Samassa huomasi hän petoksen ja aikoi hypätä takaisin
veneesensä, mutta Ruotsalaiset estivät hänen hyppäämästä, ottivat hänen
vangiksi ja purjehtivat kaikessa hiljaisuudessa takaisin salmeen
sisään. Suomalaiset laivat, jotka eivät petoksesta mitään tienneet,
luulivat Wolfin vaan johtavan laivoja ja purjehtivat perässä, mutta kun
pääsivät pienen matkan sisälle salmeen, piiritti Kustaa Waasan laivasto
heidät ja otti kaikki vangiksi. Wolf oli Kustaa Waasan niin
vihoittanut, että Kustaa Waasa määräsi hänen hirtettäväksi. Hän
hirtettiinki erääsen tammeen, Kun hän näki valmistukset hirttämiseensä,
harmitti se häntä kovasti, ettei hänelle suotu sitä kunniaa, että olisi
saanut hampuista tehtyä nuoraa kaulansa ympäri, vaan oli hirtettävä
niinistä tehdyllä nuoralla.

Samana vuonna kuin Turun linna oli myös Tukholma tullut Ruotsalaisien
valtaan ja Kustaa Waasa oli siis pelastanut maansa. Kiitolliset
kansalaiset koroittivat hänen kuninkaaksi ja 37 vuotta hallitsi hän
viisaudella Ruotsin ja Suomen kansaa, kunnes hän v. 1560 hiljaisesti
nukkui kuoleman uneen. Ruotsin kuningasistuimelle nousi vanhin poikansa
_Eerikki_, joka oli 14:sta samannimisistä Ruotsin kuninkaista. Nyt
alkoi taas sisällinen, hävittävä sota, sillä kuninkaalla oli 3 veljeä,
joille isänsä oli antanut osia valtakunnasta sillä toivolla, että
veljellinen rakkaus voisi estää kaikki eripuraisuudet ja riidat ja
tehdä nuoremmat veljet kuninkaalle alamaisiksi. Mutta siinä toivossaan
hän kovin pettyi, sillä tämä jako oli monien onnettomuuksien alku ja
synty. Kustaa Waasan toinen poika herttua _Juhana_ oli saanut
Suomenmaan osallensa jo isänsä eläessä, kuitenkin sillä ehdolla, että
olisi kuninkaalle uskollinen alamainen. Jo isän elinaikana osoitti
Juhana, että hänellä oli hyvä halu päästä tästä alamaisuuden
velvollisuudesta. Waikka hankkeensa tekivät isällensä monen
murhepäivän, niin isä kuitenkaan ei ymmärtänyt estää sitä pahaa, joka
uhkasi sen kautta, että nuoremmille pojillensa annettiin niin suuri
valta. Eerikin kuninkaaksi tultua syttyi kytevä kipinä ilmituleen.
Juhanalla ei ollut halua ensinkään kuulla veljensä käskyjä; se näkyi
selvästi monesta käytöksestänsä. Ettei tämä juuri ollut kuninkaan
mieleen on helppo ymmärtää. Kuninkaan neuvonantajien kuiskutukset hänen
korviinsa sen lisäksi ja muutama muu seikka synnyttivät kuninkaassa
päätöksen ryhtyä väkivaltaan, kun ei muu auttanut. Jo v. 1563
lähetettiin sotavoimaa Suomeen. Juhana, joka kyllä voi aavistaa, mikä
käytöksensä seuraus olisi, oli myöskin varoillaan. Hän antoi
herttuakuntansa asujamet vannoa uskollisuuden valan hänelle ja varusti
Turun linnaa. Heikin markkinoilla, jolloin hän oli kutsuttanut kansaa
kokoon Turkuun, piti hän Turun torilla puheen kansalle, jopa -- jota
tuskin voit aavistakaan -- Suomen kielellä, ainoa kerta jolloin Suomi
hallitsian suusta on kaikunut kansalle. Juhanalla oli lapsuudessansa
ollut opettajana Suomesta syntyisin mies joka varmaanki oli opettanut
hänelle Suomen kielen. Puheessaan hän kovasti moitti veljensä Eerikin
hallitustoimia eikä pitänyt suurta lukua totuudesta, vaan syytti
Eerikkiä monesta seikasta, joissa ei ollut alkuakaan. Hän esimerkiksi
mainitsi, että Eerikki ylenkatsoi ymmärtäviä miehiä ja että
neuvonantajansa olivat nokikolari- ja suutaripoikia, että hän oli
vihoittanut Wenäläiset, jotenka he ensi suvena aikoivat tulla
hävittämään ja ryöstämään Suomeen j.n.e. Lopuksi pyysi hän Suomalaisten
apua veljensä vääryyttä ja väkivaltaa vastaan; joka apu olisi oleva
hyödyksi itse Suomalaisille. Suomalaiset, jotka uskoivat herttuan
sanat, huusivat yhtä suuta, että olivat valmiit auttamaan ja uudistivat
uskollisuuden valansa herttualle.

Juhana oli nainut Puolasta kuninkaan tyttären nimeltä _Katariina_, joka
oli luonteeltaan hyvin vireä ja innokas nainen ja harras katolilainen.
Hän sai miehensäkin kääntymään tähän uskoon. Katariinan nimeä kantaa
vielä tänäpänä mainion kaunis lakso virstan matkaa linnan kaakkoisella
puolella ja leveä paasi samassa paikkaa meren rannalla on ollut pöytänä
hänelle, kun hän hovineitsyjensä kanssa oli täällä huvittelemassa
itseänsä. Koska siis _Juhana_ oli niin likeinen Puolan kuninkaan
sukulainen, toivoi hän saavansa apua sieltä; joka hänelle luvattiinkin.

Mutta ennenkuin jatkamme sotaretkemme, käykäämme hetkeksi katselemaan
linnan sisäpuolta ja oloja siellä. Jos olisit tähän aikaan tullut
linnan saleihin, niin tuskin olisit luullut olevasikaan Suomessa.
Huoneitten seinät, näet, olivat peitetyt kalliilla vaatteilla, laattiat
monenkarvaisilla matoilla, huonekalut arvaamattoman komeat, useammat
niistä tännetuodut kaukaisista maista. Ainakin hämmästyt, jos luettelen
sinulle herttuan palvelioita, joita siihen aikaan kutsuttiin
"virkamiehiksi". Wuonna 1559 luetellaan niistä ajoista säilytetyissä
kirjoissa palkkaa saavia "virkamiehiä": 24 pyssymiestä, 13 nikkaria, 9
muurimestaria, 29 laivantekiää, 3 lasimestaria, 3 sahaajaa, 1 sorvari,
5 nuorantekiää, 2 teurastajaa eli lahtaria, 9 nuottamiestä, 3
pursimiestä, 8 seppää, 3 oluenpaniaa, 5 kokkia, 3 tynnyrintekiää, 3
tiilintekiää, 5 kintaitten (vanttujen) tekiää, 3 rahantekiää, 5
tavarain kirjoittajaa, 14 kamarikirjuria, 3 ankeriasten kalastajaa, 3
portinvartiaa sekä joukko yksityisiä, joista yksi oli -- "koirien
päämies". Ja ajatteleppas sitä hetkeä, jolloin vieraita likiseuduilta
oli koossa. Silloinpa palvelioita vilskui joka tahoilla, ja pöydät
oikein uupuivat herkkujen alle. Kerran esimerkiksi oli pöydällä vaan
kalaruuissa "nahkiaisia, lohta, siikaa, lohen mätiä, silakkaa,
säynäviä, lahnaa, ahvenia, särkiä, kuoreita ja ankeriaita". Ulkomaan
viinat oikein tulvasivat virtoina. Usein pyöri myöskin musiikin
soidessa mitä kalliimpiin vaatteisin puettuja naisia ja miehiä tanssin
pyörteessä ympäri lattiaa. Kuultiinpa linnassa silloin Suomenkieltäkin.
Tapahtuipa kerran niinkin, että herttua päätti kirjoituttaa Ranskan
kuninkaalle -- Suomeksi. Mutta nämät ilopäivät eivät kestäneet kauvan.
Kanuunain pamaukset ja kuulain viuhu ajoivat ilon ja riemun pakoon ja
tämän jälkeen ei linna milloinkaan enää ollut niin monen mahtavan
miehen asuinsia eikä sen saleissa enää sellaista prameutta nähty.

Toukokuun keskipaikoilla rupesi Eerikin sotaväki sekä mereltä että
maalta ahdistamaan linnaa, mutta linnan väki puolusti sitä
urhoollisesti. Kuningas lähetti yhä Ruotsista lisäväkeä, mutta apua
Juhanalle Puolasta ei kuulunutkaan, jotenka linna viimein joutui hyvin
ahtaalle. Sanoma käy, että Eerikin sotaväki, turhain kauvan aikaa
ahdistettuaan linnaa, keksi seuraavan petollisen sotakeinon. Wähän
matkaa linnasta lounaan päin on pieni saari, joka nyt sai nimensä, jota
tänäpänäkin vielä kantaa, Hepokari. Eerikin sotamiehet, näet, pikisivät
ja tervasivat hevosen ja sytyttivät sen palamaan. Hevonen rupesi
hädissänsä täyttä laukkaa juoksemaan ympäri saaressa. Linnanväki näki
tämän ja juoksi kaikki yhdelle puolelle katselemaan tätä ihmettä. Mutta
sillä aikaa karkasivat Ruotsalaiset maan puolelta linnaan ja saivat
täten linnan valloitetuksi Elokuun 12:na. Herttua Juhana vaimoneen,
palvelioineen ja puolustajineen joutui vangiksi ja vietiin Ruotsiin.

Kuusi vuotta on taas kulunut, kuusi kovaa vuotta. Matalassa ja ahtaassa
huoneessa Turun linnan muurien sisässä, johon päivän valo ei paljoa
pääse sisälle, koska huonessa on ainoastansa yksi pieni akkunareikä ja
sekin soukkaa käytävää päin, käy rauhatonna edes takaisin pitkäläntä
mies, jonka siniset silmät ja yksivakaisen otsan milloin epälyksen ja
kalvavan omantunnon pilvet peittävät, milloin hartauden ja toivon
säteet valaisevat loistain näiden pilvien läpitse ja vähäksi aikaa
karkoittain ne. Käytävässä olevan vartian asetten ja askelten ääni
kaikuu yhä korvissaan ja muutama auringon säde, joka käytävän muurista
heijastaa matalaan kamariin, muistuttaa vapaudesta, jota kerran hänkin
nautitsi. Uskotkos minua lukiani, jos sanon, että tämä mies oli --
kuningas _Eerikki_ 14:sta. Niin ajat muuttuvat. Kuninkaan korkealta
kunniaistuimelta linnan pimeyteen on usein vaan yksi askel. Woitko
aavistaa, mitkä tunteet kuohuvat miehen rinnassa, jonka käskyjä yhtenä
päivänä kuulevat tuhannet ja jota toisena päivänä valtakunnan alhaisin
sotamies käskee, jota yhtenä päivänä prameisin vaatteisin puetut
palveliat joka taholla kumartavat ja mairielevat, mutta joka toisena
päivänä on niin hylättynä, ettei hänellä ole ainoatakaan, jolle voisi
mielensä ilmoittaa, jolta voisi tuskissaan lohdutusta saada, ei kirjaa,
jonka lukemisella voisi aikaansa kuluttaa, ei kynää, jolla voisi
piirtää kuohuvat tunteensa ja ajatuksensa. Kun Eerikki elokuun lopussa
v. 1563 sai kuulla, että veljensä _Juhana_ oli vangiksi joutunut Turun
linnassa, aavistiko hän silloin, että muutaman vuoden perästä Juhana
oli kuningas, hän vaivainen vanki -- Turun linnassa? Tuskin kyllä.

Kun Juhana oli viety vankina Ruotsiin, suljettiin hän kuninkaan
käskystä "Gripsholm" nimiseen linnaan, jossa 4 pitkää vuotta istui.
Eerikki, joka luonnoltaan oli äreä ja pikainen vihaan, kuulteli myöskin
usein huonojen neuvonantajien puhetta ja teki sentähden monen työn,
joka ei hallituksellensa kunniaa tuottanut, vaan sitä vastaan vieroitti
yhä enemmän kansan mielen hänestä. Wihdoin antoi hän miekkansakin
maistaa viattoman miehen verta. Pikainen katumus seurasi nyt niinkuin
usein ennenkin työtänsä, jonka vihan vimmassa teki. Raskasmielinen
luontonsa muuttui tästä niin synkäksi, että hän muutaman ajan
mielipuolena kuljeskeli milloin missäkin, jättäen hallitustoimet
sikseen. Herättyänsä näistä hourauksista antoi hän mahtavien
sukulaisien pyynnöstä Juhanalle vapauden ja sovinto tehtiin veljien
välillä, joka kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Eerikki heittäysi taas
malttamattoman luontonsa valtaan ja entiset julmuudet uudistettiin.
Seurauksena siitä oli, että veljensä Juhana ja Kaarlo nostivat kapinan
häntä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja panivat hänen pois
hallituksesta, johon hänen siaansa Juhana nousi. Tämä tapahtui v. 1568.
Ensin salvattiin Eerikki Tukholman linnaan, mutta muutettiin sitte
Turkuun v. 1569. Täällä hän oli kaksi vuotta, kunnes hän taas
muutettiin Oolantiin Kastelholman linnaan ja sieltä muutaman kuukauden
perästä Ruotsiin, jossa oli vangittuna milloin missäkin linnassa,
kunnes häntä veljensä käskystä vaadittiin ottamaan myrkkyä, josta kuoli
1577. Juhanan julmuus veljeänsä kohtaan on inhoittava. Eerikki, näet,
pidettiin hirmuisen kovassa vankeudessa. Päällikkö Turun linnassa
esimerkiksi pyysi rautaa ja kuparia Ruotsista, saadaksensa niistä
teettää kahleita Eerikille. Eerikki oli hyvin mieltynyt soitantoon ja
lukuun, mutta kaikki soittokalunsa ja kirjansa, jopa pyhä raamattukin,
vtettiin häneltä pois. Hänen täytyi kirjoittaa tikulla ja musteena
hänellä oli vettä, johon nokea oli sekoitettu; ruokansa oli usein aivan
huono ja monasti sai hän maata kipeänä ilman hoidotta ja lääkkeittä.

Juhana, joka Eerikin jälkeen tuli kuninkaaksi, sai kuolinpäivänsä
saakka v. 1592 istua kuningasistuimella, mutta hänen kuoltuansa syntyi
taas sisällinen sota ilmituleen. Juhanan poika _Sigismund_ oli jo ennen
isän kuolemaa valittu Puolan kuninkaaksi ja isän kuoltua oli hän siis
kahden valtakunnan kuningas. Hän oli nuoruudestansa asti kasvatettu
katolilaiseen uskoon ja oli sentähden mieltynyt siihen. Ruotsin papisto
ja ylhäiset, peläten, että tästä oli syntyvä suuria vahingoita ja
haittoja uskonnolle, päättivät kokouksessa, että luteerilainen usko
aina oli oleva pysyväinen Ruotsissa ja että kuninkaan oli lupaaminen
myöntää tämä, ennenkuin hän kruunattaisiin kuninkaaksi. Sigismund teki
kauvan vastusta, ennenkuin hän suostui siihen, ja sittekin osoitti hän
perästäpäin, ettei hän aikonut pitää lupaustansa. Muutenkin olivat
hallitustoimensa sellaiset, että ne loukkasivat Ruotsalaisia, niin että
hän tuli vihatuksi. Setänsä herttua _Kaarlo_ hiilutti myös tätä
tytymättömyyden valkeata, niin että viimein Sigismund, ollessansa
Puolassa, eroitettiin hallituksesta ja Kaarlo herttua valittiin
kuninkaaksi. Sigismundilla oli kuitenkin monta puolustajaa, niin että
Kaarlon oli ensin heidät voittaminen, ennenkuin hän sai kaikki
valtakunnan osat valtaansa. Pahin ja väkevin vastustajansa oli _Klaus
Fleming_, jonka Sigismund oli määrännyt Suomen maaherraksi. Tämä oli
urhoollinen mutta kova mies, joka itse kohteli Suomen talonpoikia
julmasti, eikä estänyt sotamiehiänsä heitä vielä julmemmasti
kohtelemasta. Talonpojat valittivat usein Ruotsin neuvoskunnalle ja
Kaarlo antoi käskyjä Flemingille tämän estämiseksi, mutta Fleming, hän
kun oli uljas mies, ei ottanut näitä käskyjä korviinsakaan, vaan sanoi
ainoastansa tottelevansa kuningasta, jonka nimi oli Sigismund. Wihdoin
ottivat talonpojat onnensa omiin käsiinsä ja nostivat kapinan Flemingiä
vastaan. Hirmuinen sota syntyi, joka on tuttu _Nuijasodan_ nimellä.
Sodassa luullaan kaatuneen noin yksitoista tuhatta talonpoikaa.
Fleming, jolla oli tottuneita sotamiehiä, pääsi voitolle ja Suomen
talonpoikien täytyi siis väkisenki myöntyä Flemingin käskyihin. Tämä
tapahtui v. 1597. Samana vuonna kuoli Fleming. Sanoma kävi kansassa,
että joku oli noitunut hänen kuoliaksi. Hänen kuoltua määräsi Sigismund
_Arvid Stålarmin_ sotaväen päälliköksi. Hän vetäysi sotamiehineen Turun
linnaan ja rupesi sitä varustamaan. Härkiä ja lehmiä tuotiin linnaan
likiseudulta, ynnä rukiita, olkia y.m. jopa myllynkiviäkin, jotenka
voitaisiin jyvät jauhaa. Kaikki väki kutsuttiin kokoon ja kysyttiin,
tahtoivatko olla kuningas Sigismundille uskollisia ja urhoollisesti
puolustaa linnaa. Suullansa tosin melkein kaikki tämän lupasivat, mutta
monen sydän oli herttuan puolella. Yksi, joka ei luvannut sotia
herttuaa vastaan, tapettiin, jonkatähden muut eivät uskaltaneet
ilmoittaa ajatuksiaan.

Wielä samana vuonna suvella tuli herttua itse sotaväen kanssa laivoilla
Suomeen. Stålarm, joka ei voinut uskoa, että Kaarlo, jolla ainoastansa
oli huonoja ja pieniä sotalaivoja, uskaltaisi niillä tulla Suomeen, oli
laiminlyönyt kaiken laivastonsa varustamisen. Kaarlon laivat
purjehtivat sentähden estämättä likelle Turun linnaa, mutta linnasta
ampuminen esti häntä viemästä laivansa jokeen. Hän pani sentähden
väkensä maalle vähän matkaa kaakkois-puolla linnaa ja aikoi maata
myöden mennä linnaa hätyyttämään. Linnanväki, joka näki hänen
aikomuksensa, lähetti sotamiehiä kanuunilla häntä ottamaan vastaan
Turun kaupunkiin. Arvid Stålarm johti niitä. Nykyisessä Uudenmaan
tullissa tulivat sotaväet yhteen, mutta Kaarlon väki ei kauvan
ampunutkaan, ennenkuin Stålarm miehineen vetäyi takaisin ja rupesi
matkaamaan Hämettä päin. Herttuan sotaväki marssi yhä linnaa päin.
Linnassa oli päällikkönä Fleming vainajan leski, joka oli hyvin
urhoollinen nainen, eikä ensinkään ajatellut antaumista, vaan kehoitti
sotaväkeä urhoollisuuteen ja uskollisuuteen kuninkaalle. Herttuan väki
teki linnoituksia Korpilahden ja Myllymäen vuorelle ja ampua räjähytti
niistä linnaa, mutta turhain. Linnan muurit eivät olleet millänsäkään
ampumisesta. Waikka Flemingin leski sai kuulla, että kuninkaalta apua
ei ollut odottamistakaan, niin hän oli yhtä rohkea. Wihdoin sai herttua
linnan kavaluudella. Eräs ylioppilas Taneli Hjort rupesi yllyttymään
sotaväkeä pakenemaan herttuan leiriin ja onnistuikin hyvin toimessaan.
Kun tämä tuli tutuksi, kutsutttin linnan väki kokoon ja luvattiin suuri
palkinto niille, jotka pysyivät kuninkaalle uskollisina, mutta niille,
jotka tahtoivat, annettiin lupa mennä herttuan leiriin. Suurin osa
sotaväestä olikin halukas menemään ja jälkeenjääneet eivät kauvan sen
jälkeen voineet tehdä vastusta. Päästyänsä linnaan meni herttua linnan
kirkkoon, jossa Klaus Flemingin ruumiinarkku oli. Koska hän oli kuullut
arveltavan, että Fleming vielä oli Puolassa ja että ruumiinarkussa vaan
oli kiviä, käski hän ottaa arkun kannen auki, ja kun hän näki vanhan
vihollisensa kuolleena, veti hän häntä parrasta ja lausui: "jos sinä
olisit nyt elänyt, ei pääsi olisi ollut vakavana". Flemingin rouva
vastasi: "jos minun autuas herrani olisi elänyt, niin teidän armonne ei
milloinkaan olisi tullut tänne sisälle".

Kaikki parhaat kanuunat ja Suomen laivasto sekä joukko sotavankia,
joista yksi oli Flemingin leski, vietiin Ruotsiin.

Herttuan lähdettyä pois ei pitkiä aikoja kulunutkaan, ennenkuin linna
taas joutui Sigismundin palveliain valtaan. Stålarm, näet, palasi
Hämeestä sotavoimineen ja koska parhaimmat tykit olivat viedyt
Ruotsiin, niin herttuan sotaväki ei voinut paljo vastustaa. Niin oli
linna taas kaksi vuotta kuninkaan vallassa. W. 1599, jolloin
Sigismundin valta kokonansa oli hävinnyt, tuli herttua taas Suomeen.
Entisellä kertaa lähteissänsä linnasta uhkasi hän kovasti rangaista
kapinoitsioita, jos vielä uskaltaisivat hänestä luopua. Hän täyttikin
lupauksensa. Herttuan määräämä päällikkö _Scheel_ ahdisti Turun linnaa.
Herttua itse sotamiehineen nousi maalle likellä Helsinkiä, voitti siinä
Sigismundin sotaväen, lähti sitte Wiipuriin, valloitti Wiipurin linnan
ja kosti hirmuisesti linnan päälliköille. Kun hän sitte tuli Turkuun,
oli Scheel jo valloittanut Turun linnan ja oli siis koko maa
vallassansa. Stålarm oli urhoollisesti kokenut vastustaa Turun
linnassa, mutta kun hän ei saanut vähintäkään apua kuninkaalta, oli
hänenkin antauminen. Täälläkin oli herttua hirvittävän julma. Linnan
päälliköt, jotka olivat kuninkaallensa olleet uskolliset ja hänelle
panneet henkensä alttiiksi, tuomittiin kuolemaan. Kun tuomio luettiin
vangille, pyysi Stålarm yksin saada kuolla toisien edestä, mutta
herttua ei ottanut sitä jaloa pyyntöä korviinsakaan. Perjantaina
Marraskuun 11:nä 1599 julistettiin, että mestaus seuraavana päivänä oli
tapahtuva. Wäkeä kokoontuikin sinä päivänä suuri joukko Turun torille.
Mestattavien joukossa oli myös Klaus Fleming vainajan poika _Juhana_,
joka vielä oli nuori. Hän oli rukoillut jo ennen herttualta armoa,
koska ainoastaan sattumalta oli Suomeen tullut Puolasta ja tuskin
kertaakaan oli laukaissut pyssynsä herttuan väkeä vastaan. Herttua
lupasi sen hänelle, jos Fleming tästä lähin lupaisi palvella herttuaa.
Fleming ei luvannut, vaan sanoi, että hän oli vannonut ainoastansa
kuninkaallensa uskollisuuden valan, mutta pyysi kuitenkin armoa,
samassa notkistaen yhden polvensa. Herttua sanoi: "mikset edessäni
notkista molempia polviasi?" Fleming vastasi: "sen kunnioituksen
säästän Jumalalle ja kuninkaalleni". Kun herttua kuuli nämät sanat,
näkyi vihan leimaus silmissänsä ja hän määräsi Flemingin kuolemaan. Kun
Flemingiä lauvantaiaamuna vietiin mestauspaikalle, oli hän jo joksikin
rauhoittunut ja tervehti ystävällisesti kaikkia, jotka seisoivat tien
ympärillä, jota hän kulki. Tultuansa mestauspaikalle jätti hän ensin
hyvästi ystävillensä ja tutuillensa, lankesi sitte polvilleen
rukoukseen, teki synnintunnustuksensa, jossa tunnusti olevansa vikapää
Jumalan edessä moneen syntiin, mutta vakuutti olevansa syytön siihen
rikokseen, jonka tähden oli tuomittu kuolemaan. Puheensa lopetettua
sanoi hän mestaajalle: "tee virkas", veti paitansa kaulasta alaspäin,
lankesi polvilleen ja samassa eroitettiin päänsä ruumiista. Kun nuoren
syyttömän Flemingin pää kaatui, niin kyynelvirta juoksi monen silmistä,
jotka surkuttelivat onnettoman miehen kohtaloa. Monen muun miehen pää
kaatui samassa tilaisuudessa. Kaikki muut tuomitut paitsi Fleming
teilattiin ja heidän päänsä ripustettiin raastuvan eteen. Stålarm
jätettiin henkiin ja vietiin Ruotsiin, jossa hän oli tutkittava ja
tuomittava.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Turun linna valloitettiin. Wähittäin
kadotti se kuuluisuutensa ja sen annettiin hävitä. Huhtikuun 20:na v.
1614, kun silloinen Ruotsin kuningas, yllämainitun Kaarlon poika, ylen
jalo ja mainio _Kustaa Aatolvi_ juuri söi ehtoollista Turun linnan
suuressa salissa, syntyi tuli salin päällä olevassa kamarissa ja levisi
niin äkkiä, ettei enää saatu sammutetuksi, vaan _vanha-linna_ paloi
suureksi osaksi. Sitte sitä ei enää korjattu ja laitettu entiseen
tilaansa, vaan Turun linnan päälliköt muuttivat _uuteen_ linnaan.

Taas on muutamia vuosia kulunnut. Kauniina suviaamuna Heinäkuun 15:nä
v. 1640 lähtee Turun kaupungin rannasta suuri joukko juhlapukuihin
puettuja herroja koristetuilla veneillä linnaa päin ja koko kaupungin
asujamet ovat liikkeellä. Kaikkien kasvoista loistaa hartautta ja
juhlallisuutta. Mikähän seikka tämän vaikuttanee? -- Jalo kuningas
_Kustaa Aatolvi_ lepää jo haudassaan, vuodatettuansa verensä Saksan
tappelutanterella taistellessaan ihmisen kaikkien kalliimman aarteen,
vapauden ja valkeuden, puolesta. Ruotsin kuningasistuimelle on noussut
4 vuotias tyttärensä ja näyttää siis siltä kuin olisi valtakunnan
hallitus rappiolle joutumassa; mutta Kustaa Aatolvin koulua on käynyt
monta jaloa miestä, jotka ottavat hallituksen ohjat käsiinsä ja
toimittavat tehtävänsä kunnialla. Suomellakin on ollut se onni, että on
saanut maaherraksensa mitä jaloimman miehen, kreivi _Pietari Brahen_,
joka asuu Turun linnassa. Hän on pannut vahvalla innollaan toimeen
kuningas vainajan tuuman, jonka kuolema esti häntä saamaan aikaan,
_yliopiston_ asettamisen, näet, Suomeen. Heinäkuun 15:sta v. 1640 on se
ijäti muistettava päivä, jona _yliopisto_ Turussa vihittiin. Onko siis
ihme, että kaikki, joilla henki on, tuntevat sydämensä sykkivän ilosta
ja rientävät yhdessä viettämään juhlaa ja Jumalalle lähettämään
kiitoksen, joka on Suomelle antanut sen riemupäivän koittaa? Sepä on
saattanut kaikki kaupungin virkamiehet ja ylimykset matkalle linnaan
ylevää kreiviä tervehtimään, jonka ansio yliopiston perustaminen
suureksi osaksi oli. Kello 8 aamulla otti kreivi heidät vastaan, piti
heille puheen päivän merkityksestä ja sitte lähtevät kaikki yhdessä,
kreivi hovimiehineen, pispa, provessorit, hovioikeuden jäsenet, papit,
ylioppilaat, porvaristo y.m. juhlasaatossa kanuunain paukkuessa rantaan
ja sotamiehiä oli asetettu kummalleki puolelle. Siitä astuivat
kirjavilla lipuilla koristettuihin veneisin, joilla hiljain kulkivat
pitkin Turun jokea. Tultuansa rantaan menivät juhlasaatossa yliopiston
suureen saliin. Suuri väkijoukko oli kokoontunut tätä saattoa
katsomaan. Salissa piti kreivi kauniin vihkiäispuheen ja sieltä mentiin
sitte kirkkoon, jossa pispa saarnasi. Sitte kun tämä oli lopetettu,
rupesivat kanuunat pauhaamaan kirkon kartanolla ja "kokoontunut kansa
vastasi tähän niin vahvoilla riemuhuudoilla, että kirkko kajahti tästä
ihmisäänien jylinästä".

Saman vuosisadan lopulla v. 1698 muutettiin maaherran asuinpaikka Turun
linnasta Turun kaupunkiin ja tämä seikka antoi linnan suuruudelle ja
kuuluisuudelle melkein kuolinhaavan. Linna sai estämättä hävitä
häviämistänsä ja oli tästä lähtien vaan sotamiesten ja vankien
asuntona. Tämän lisäksi tuli seuraavan vuosisadan alussa tulipalo, joka
sai tehdä suurta tuhoa, ennenkuin saatiin sammumaan. Samaan aikaan oli
myöskin "iso viha", jolloin linna jätettiin autioksi, niin että
Wenäläinen sai hävittää, miten tahtoi. Noin v. 1840 on linna uudestaan
ulkopuolelta kalkittu, mutta näyttää saavan odottaa turhain sitä
päivää, jona Suomen kansa pitää velvollisuutenansa ylläpitää
rakennusta, johonka niin monta suurta muistoa on yhdistetty.
Toivokaamme kuitenkin, että sekin päivä pian koittaa, koska jo tätä
nykyäkin näemme yhä suuremman innon heräjävän tutkimaan
muinaisuuttamme.

Nyky-aikana ja jo monta aikaa sitten on pappi ja linnan vallesmanni
ainoat herrasmiehet, jotka asuvat linnan muurien sisässä. Mitä lajia
muut asujamet siellä ovat, kuulemme helposti kahleitten helinästä
heidän jaloistansa ja voimme arvella jo linnaan tullessamme, kun näemme
portilla sotilaita vahtimiehinä.

Jo linnan mahtavimpina aikoina oli siinä myös pahantekiöitä vangittuna.
Eritenkin on muistettava vanhassa linnassa oleva niin kutsuttu
"kolotorni", johonka päästiin ainoastansa pitkien käytävien kautta,
jotka kävivät milloin ylöspäin, milloin alaspäin. Ensin tultiin pimeään
soikeaan saliin, jossa keski-laattialla oli luukku, josta pahantekiä
laskettiin alan kuuden sylen syvälle. Suvella riisuttiin hän paitaan
asti, mutta talvella jätettiin takki päälle. Ruuaksi sai hän vettä ja
leipää "kohtuullisesti". Sinne pantiin ne, jotka eivät tunnustaneet
itseänsä syypääksi siihen, josta syytettiin. Kauheampaa keinoa heitä
pakoittamaan tunnustukseen tuskin olisi löytynytkään. Kirjailia, joka
tästä puhuu, lisää, "että moni roisto suvella kesti tätä koko viikon,
mutta talvella tuskin kaksi tahi kolme päivää". Muutamat pelästyivät jo
sen nähdessänsä niin, että tunnustivat, mitä vaan tahdottiin. Muutamat
olivat "niin paatuneet", etteivät sittekään tunnustaneet, ja muutamat
"niin ilkeät", että päästyänsä sieltä ottivat takaisin, mitä olivat
tunnustaneet? Kuka voi sanoa, kuinka monta viatontakin tätä hirvittävää
kiusausta sai kärsiä? Nykyään ovat vangit uudessa linnassa, ja vanhan
linnan komeat salit ja mahtavien asuinhuoneet ovat muutetut --
makasiineiksi.

Mutta ennenkuin lopetan kertomukseni, voisinko olla puhumatta
_haltiasta_ Turun linnassa, josta ehkä olet kuullut puhuttavan? Jo
vanhoista ajoista asti on linnan väki tiennyt puhua haltiasta, joka
muurien sisässä vartioitsee suurta raha-aarretta. Wuonna 1730 luuli
eräs mies jo keksineensä paikan, missä aarre olisi, sillä lyödessään
käsiään yhteen eräässä käytävässä kuuli hän kaikun ikäänkuin hopeasta.
Hän ilmoittamaan asiaa maaherralle, joka lähetti miehiä linnaan
kaivamaan muuria ja rahastonhoitajan ottamaan aarretta vastaan sekä
kirjurin kirjoittamaan kirjaansa rahasumman määrän, joka nyt oli
löydettävä. Rahanhoitaja kyllä seisoikin määrätyllä paikalla raha-arkku
auki ja kirjuri kirja kädessä ja miehet kaivoivat, niin että hiki
höyryi otsasta, mutta aarretta ei kuulunut eikä näkynyt. Wihdoin täytyi
jokaisen häpeissään mennä tiehensä, ja ne kauniit unelmat, joita
maaherra ja hän, joka aarteen luuli löytävänsä, näki, raukesivat
tyhjään. Haltia ei niin helposti omaisuuttansa antanut. Kaiketi hän sen
tallitsee hyvässä kätkyssä päiväin loppuun asti. Wai miten arvelet? Ja
yhtä vähän kuin kukaan saa nähdä hänen aarrettansa, saanee hän nähdä
ukkoa itseä "sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeaisna".

Nyt olemme siis, lukiani, yhdessä antaneet ajatuksemme rientää
kuluneisin päivihin silmäilemään muutamia kuvauksia rakkaan isänmaamme
ja sen kansan vaiheista. Älä anna näiden muistojen kohta kadota
mielestäsi, vaan uudista ne ajatuksissas yksinäisinä hetkinä, joina
päivän työt ja vastukset unohtuvat. Jos ties joskus sopii niille
tienoille, viivy hetki näitä vanhoja muuria katsomassa, niin
mielikuvitukses ehkä vilkkaammin kuvaa sinulle nämät tapaukset.
Nähdessäs onnettoman kuningas Eerikin tähän asti säilyneen vankihuoneen
ehkä surkuttelevaisuuden kyynel pujahtaa silmästäs. Kun taas _Pietari
Brahen_ ylen jalo kuva juohtuu mielees, päätä sinäkin tehdä työtä tämän
rakkaan isänmaan hyväksi, -- mutta älä ainoastansa päätä, vaan tee se
myös. Jos tarkoin mietit, puhuvatpa kehoitussanoja sinulle siihen
muinais-muistotkin, joiden tulkkina paitsi muita ovat -- Turun linnan
vanhat muurit.

A. W. J.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Turun linna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home