Title: Kristityn vaellus - Tästä maailmasta siihen kun tuleva on
Author: Bunyan, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kristityn vaellus - Tästä maailmasta siihen kun tuleva on" ***


KRISTITYN VAELLUS

Tästä maailmasta siihen kuin tuleva on

Kirj.

JOHN BUNYAN

Englanninkielestä suomensi K. Suomalainen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.

Helsingissä 1903,
Osakeyhtiö F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.



SISÄLLYS:

 John Bunyanin elämäkerrasta muutama piirre.
 Tekijältä kirjansa puolustukseksi.
 Tekijä alkaa kertoa unennäöstänsä: -- Ryysyihin puettu mies levotonna
    taakkansa tähden. Pelkää hukkuvansa kotikaupunkinsa hävityksessä.
 Mies valittaa tuskaansa omaisilleen, mutta turhaan. -- Evankelista
    osoittaa tien Ahtaalle Portille.
 Itsepäinen ja Taipuvainen saavuttavat miehen. Hänen nimensä on
    tästä puolin Kristitty.
 Itsepäinen ei lähde mukaan. Taipuvainen kääntyy takaisin Epäröimisen
    Suosta. Apu auttaa Kristityn ylös.
 Maailmanviisas, Järkeilemisen kaupungista, neuvoo Lainkannan luo.
 Säikäys Sinain vuoren juurella. Evankelista opastaa jälleen matkalle.
 Hyvä Tahto aukaisee Ahtaan Portin.
 Kristitty Selittäjän talossa: Himo ja Maltti. Sammutteleminen ja
    viritteleminen. Uljas mies.
 Epätoivon mies rautaisessa häkissä. Mies, joka oli nähnyt unta
    viimeisestä tuomiosta.
 Ristin juurella. Taakka kirpoaa harteilta. Kolme loistavaa olentoa.
    Kirjoitus mukaan.
 Tyhmän, Laiskan ja Pöyhkeän turha herätteleminen. Kristitty kohtaa
    Muodon miehen ja Tekopyhän.
 Ylös Vastuksien mäkeä. Nukahdus lehtimajassa. Kirjoitus putoaa.
    Arka ja Epäileväinen. Kolmasti samoja jälkiä.
 Kristityn tie jalopeurain ohitse Komean linnalle. Portinvartija
    Valpas rohkaisee. Varovaisuus tutkii ensin, sitten Ymmärrys,
    Hurskaus ja Rakkaus. Hänet päästetään sisään.
 Kristitty kertoo linnan emännille vaiheistansa. Nukkuu yönsä
    Rauhan kammiossa.
 Linnan merkillisyydet. Ihanat vuoret, Immanuelin maa. Kristitty
    puetaan rautaiseen sotisopaan.
 Kristitty Nöyryyden laaksossa. Taistelu Apollyonin kanssa. Voitto.
 Kulku Kuoleman Varjon laaksossa. Vakoojain lapset. Vaaroja. Paavin
    ja pakanan rotko.
 Uskollinen liittyy seuraan. Kertoo näkemistänsä ja kokemistansa.
 Liukaskielinen yhtyy Vaeltajiin. Keskustelut hänen kanssaan.
 Liukaskielinen luopuu seurasta. Evankelista rohkaisee Vaeltajia.
 Turhuuden markkinat.
 Vaeltajat Turhuuden markkinoilla. Heitä vainotaan. Heidät vangitaan
    ja asetetaan syytöksen alaisiksi.
 Oikeuden istunto. Tuomari, jury, vieraat miehet. Uskollisen tuomio
    ja kuolema roviolla.
 Kristitty pakenee ja jatkaa matkaansa. Hänen seuraansa liittyy
    Toivorikas.
 Vaeltajat saavuttavat Sivutie nimisen miehen, Korusanan kaupungista.
 Sivutie henkiheimolaisineen. Kiinnimaailmassa tuo esiin
    mielipiteitänsä. Ne kumotaan.
 Kristitty ja Toivorikas jälleen kahden kesken. Levon vähäinen tasanko.
    Voiton mäki. Hopeakaivos. Demas.
 Demas kiusaus voitettu. Sivutie seuralaisineen putoavat kaivokseen.
    -- Vaeltajat suolapatsaan juurella.
 Elämän Veden virralla.
 Harhatien niitty. -- Epäilyksen linnan mailla.
 Vaeltajat Epäilyksen linnassa. Jättiläinen Epätoivo vaimonsa
    Epäluulon kanssa rääkkäävät heitä.
 Lupauksen avain aukaisee heille linnan portit. He pääsevät pois
    ja saapuvat Ihanille vuorille.
 Paimenten neuvot ja opastukset siellä.
 Luulottelun maassa he kohtaavat Tietämättömän.
 Kieltäjä, Luopumuksen kaupungista.
 Vähäuskoisen tarina.
 Liehakoitsijan eksytys. Loistava olento rankaisijana ja pelastajana.
 Jumalankieltäjä.
 Lumotussa seudussa. Toivorikas kertoo kääntymisestään.
 Toinen kohtaus Tietämättömän kanssa.
 Sillointällöin nimisen miehen tarina.
 Kihlauksen kauniissa maassa. Kaupungin portti näkyy. Viimeisen
    virran poikki. Kristitty on vähällä hukkua.
 Vaeltajat pääsevät toiselle rannalle.
 Vuoren rinnettä ylös Kaupunkia kohti. Enkelit johdattavat ja
    kannattelevat heitä Portille.
 Sisään Taivaalliseen Kaupunkiin.
 Tietämätön virran yli, lautturina Turha Toivo. Tietämättömän loppu.
 Lopuksi (runo).



JOHN BUNYANIN ELÄMÄKERRASTA MUUTAMA PIIRRE

    "Vaeltavan Kristityn historia on Bunyanin omaa historiaa."

Huomattavimpia merkkimiehiä kristillisen kirjallisuuden alalla
on kieltämättä englantilainen _John Bunyan_ [Lue: Dshon Bönjen].
Tuskin on olemassa kristillistä kansaa, jonka kieleen hänen etevin
teoksensa, "Kristityn vaellus", ei olisi käännetty. Ei ole sitä
uskonlahkoa, joka ei saisi tyydytystä tästä kirjasta. Lapsi lukee
sitä ihastellen, niinkuin aika-ihminenkin: kummankin sielun-elämä
saa siitä ravintoa ja kohotusta. Puhtaan evankelisen opin totuuksien
sulosuisena saarnaajana ja samalla allegoristisena (vertauskuviin
puettuna) romaanina, jolla ei maailmankirjallisuudessa vertoja ole,
-- sellaisena on "Kristityn Vaellus" Raamatun jälkeen enimmin luettu
kirja.

Sen tekijä oli halpa, oppimaton käsityöläinen.

Kuinka tällaisesta kehittyi verraton armon ja rauhan sanansaattaja
ja yksi maailman kuuluisimpia kirjailijoita, -- siitä tässä moniahta
kankea piirre.

       *       *       *       *       *

John Bunyan oli syntynyt v. 1628 Elstow'in kylässä, lähellä
Bedford'in kaupunkia Englannissa, köyhissä ja kurjissa oloissa.
Hänen isänsä oli kiertävä kattilanpaikkaaja ja pannuseppä, ja samaa
ammattia harjoitti Johnkin, myöhemmin vielä saarnaajatoimensa
ohellakin. Tätä tointa, jota siihen aikaan pidettiin hyvin
halpa-arvoisena, vastaa nykyjään läkkisepän ja vaskenvalajan ammatti.

Kymmenvuotisena nuori John kävi jonkun aikaa koulua, mutta pian,
niinkuin hän itse sanoo, hän unohti melkein kaikki, mitä oli oppinut.

Hänen poikavuosiaan ja nuoruutensa aikaa kuvaillaan usein väärässä
valossa. Häntä on esitetty ei ainoastaan jumalattomana, vaan
kaikenlaisiin paheisin vaipuneena nuorukaisena. Tähän on kyllä
saattanut aihetta antaa muuan hänen teoksensa, joka tavallaan on
hänen omatekoinen; elämäkertansa, ja jossa hän säälimättömin sanoin
puhuu omasta itsestään [_Grace abounding to the chief of sinners, or
a brief relation of the exceeding mercy of God in Christ to h i s
poor servant, John Bunyan._ Suomeksi: Ylitsevuotava armo syntisistä
suurimmalle, eli lyhyt selitys Jumalan ylenpalttisesta laupeudesta
Kristuksessa hänen köyhää palvelijaansa, John Bunyania, kohtaan.].
"Ei ollut montakaan lasta, joka olisi minulle vetänyt vertoja
kiroilemisessa, valehtelemisessa ja Jumalan pilkkaamisessa", näin hän
kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan, ja edelleenkin hän ankarin sanoin
ja tuomitsemalla puhuu nuoruutensa huimista päivistä ja synnillisestä
elämästä. Lähemmälti tutkien tämä elämän huimuus ja rikoksenalaisuus
ilmeni yksinomaa lepopäivän pyhyyden solvaamisessa tanssimisella,
ballaadien (kertovain runojen) lukemisella ja kirkonkellojen
soittamisella [Vaikea on käsittää, miksikä kirkonkellojen soittamista
pidettiin niin suurena rikoksena. Muutamissa kirkkokunnissa sitä
tänäkin päivänä katsotaan Jumalalle otolliseksi työksi. Pohjalla
siinä lienee piillyt joku taikaperäinen kammo. Omituista on, että
se on sakon uhalla kielletty parlamentin säännössä vuodelta 1657.
(Samassa säännössä on niinikään kymmenen shillingin sakon uhalla
kielletty tanssit, kisat, paininlyönnit, jopa "turha ja sopimaton
käveleminenkin," sunnuntaipäivinä).]. Bunyan oli kansansa lapsi, sen
kansan, jossa lepopäivää jo ammoisista ajoista on kunnioitettu ja
kunnioitetaan tänäkin päivänä enemmän kuin missään muussa kristityssä
kansassa. Siinä syy, miksi hän niin herkällä vaa'alla punnitsi
pienimmätkin ylitsekäymisensä tätä, niin sanoaksemme, hänen kansansa
henkeen ja vereen imeynyttä käsitystä vastaan. Toiselta puolen
ei ole milloinkaan voitu todeksi näyttää hänen olleen juomarin.
Samoin ovat aivan perättömiä parjaukset hänen epäsiveellisestä
elämästään. Itsekin hän, joka ei suinkaan säälinyt omaa itseänsä,
mitä vakavimmin torjuu päältään tällaiset syytökset. Hän oli niitä
voimakkaita luonteita ja samalla niitä herkän omantunnon olentoja,
joissa synnintunto on herännyt jo aikaisimmassa lapsuudessa. Hän oli
niitä kristin-uskon pylväitä, joissa Jumalan Henki tekee ihmeellistä,
näkymätöntä ja sittenkin ilmeistä työtään. Sellaisista Hän kasvattaa
herättäjiä, johtajia, lähetyssaarnaajia sanan laajimmassa,
kauniimmassa merkityksessä. John Bunyanin elämässä toteutuu
kristin-uskon ydin: ihmisen ei tarvitse olla törkeitten rikosten
tekijä, armoa tarvitaksensa; synti ei kestä pieninkään vanhurskaan
Tuomarin edessä. Kristuksessa yksin on pelastus.

Siinä hänen elämänsä perussävel. Ja siltä kannalta on käsitettävä
hänen kuolematon teoksensa, "Kristityn Vaellus". Se on pitkällisten,
sisällisten taistelujen idättämä, levottoman aikakauden karkaisema,
kahdentoista vuoden vankeuden kypsyttämä ihana hedelmä.

Alempana olevat piirteet hänen personastaan noudattavat paraasta
päästä hänen äsken mainittua teostansa, "Ylitsevuotava armo".

Niinkuin jo mainittiin, oli synnintunto herännyt hänessä jo aikaisin.
Jo 9-10 vuoden vanhana lapsena hän usein näki hirmuisia unia ja
näkyjä pahoista hengistä ja viimeisestä tuomiosta. Ne hälvenivät
sittemmin, mutta kangastelevat vielä hänen teoksessaankin.

Monasti hän oli hengenvaarassa. Kahdesti hän putosi veteen ja
töin tuskin pääsi hengissä ylös. Kerran oli käärme hänet pistää.
Sotapalveluksessa ollessaan hänet kerran oli komennettu erääsen
tärkeään rynnäkköön. Juuri kuin hän oli valmiina lähtemään, tuli
muuan kumppali pyrkimään hänen sijaansa. Bunyan suostui, mutta heti
rynnäkön alussa kumppali sai luodin otsaansa ja kaatui hengetönnä
maahan. Kuinka syvät jäljet tällaiset kohtaukset jättävät niin
herkkään mieleen kuin Bunyanin, on sanomattakin selvä.

Varsin vähän hän itse kertoo sotilas-urastansa, eikä siitä
muutoinkaan lähempiä tietoja ole. Sitä kesti vain pari vuotta,
kaiketikin vuosina 1644 ja 1645.

Hän erosi sotapalveluksesta ja meni noin 20-vuotisena naimisiin erään
peräti köyhän tytön kanssa. Tästä hän kertoo:

"Onni oli, että sain vaimokseni hurskaan miehen tyttären. Olimme
avioliittoon mennessämme niin köyhiä, ett'ei kahta sen köyhempää.
Ei tuonut taloon kumpikaan mitään, ei lautasta, ei lusikkaa. Kaksi
kirjaa vaan toi vaimoni myötäjäisiksi: 'Rehellisen tie taivaaseen'
(The plain man's pathway to heaven) ja 'Jumalisuuden harjoitus'
(The practice of piety), jonka isä kuollessaan oli jättänyt hänelle
perinnöksi."

Tähän saakka olivat jumaliset kirjat olleet hänestä ikäviä, mutta
vaimonsa kehoituksesta he nyt usein lueskelivat näitä kirjoja
takkavalkean ääressä. Uskonnollinen mieli sai uutta virikettä ja
pyrki ilmenemään jonkunlaisessa ulkonaisessa elämänmuutoksessa.
Mutta tyydytystä se ei tuonut. Usein hän, niinkuin hänen oma
Toivorikkaansa, sulki silmät valolta ja tukahutti omantunnon äänen.
Toivottomuus, epätoivo sai monasti vallan. "Toivoton", arveli
hän, "on tilani, jos synneistäni luovun, ja toivoton se on, jos
synneissäni pysyn. Kadotukseen minä kumminkin joudun, ja koska se
kerran niin on, niin menköön mies sitten kadotukseen yhtä hyvin monen
synnin tähden kuin muutamankin."

Vähitellen hän rupesi lukemaan Raamattua, kiintyen varsinkin
sen historiallisiin kirjoihin. Hän luopui nyt kirkonkellojen
soittamisesta, jopa tanssistakin. Hän rupesi käymään ahkerasti
kirkossa ja kuulemaan saarnoja, osoittipa melkein pyhää kunnioitusta
"pappeja, alttaria, messupukuja ja sen semmoista kohtaan". Ulkonainen
jumalisuus teki sen, että ihmiset alkoivat pitää häntä peräti
hurskaana miehenä, ihmetellen sitä suurta muutosta, mikä hänessä
oli tapahtunut. Mutta lepoa hän itse ei sisimmissään tuntenut.
"Kurja tekopyhä" hän sanoo olleensa näinä aikoina. "Hän oli ilmeinen
fariseus", sanoo lord Macaulay, kuuluisa historioitsija, yksi hänen
elämäkertansa etevimmistä kirjoittajista.

Poloinen vaeltaja ponnistelekse vielä taakkoinensa Epäröimisen
Suossa, ja pitkä on vielä taival ristin juurelle.

Läksi hän sitten kerran, ulkonaisesti jumalisena miehenä,
kattilanpaikkaajan toimissa läheiseen Bedfordin kaupunkiin.
Siellä hän tapasi muutamia köyhiä vaimoja istumassa talon ovella
ja haastelemassa jumalisista asioista. Hän astui lähemmäs
kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä osasihan hän mielestänsä
-- kuten sittemmin hänen Liukaskielisensä -- sujuvasti haastella
jumalisista asioista. Hän kuuli, mutta ei ymmärtänyt. Nuo vaimot
puhelivat uudesti-syntymisestä, Jumalan töistä heidän sydämissään,
ja mitenkä he olivat havainneet luonnollisen tilansa viheliäisyyden.
He puhuivat, kuinka Jumala oli heidän sydämissään sytyttänyt
rakkauden Vapahtajaan. "Sydämeni vapisi. Minä huomasin, ett'ei
uudesti-syntyminen ollut johtunut mieleenikään."

Raamattu kävi hänelle nyt rakkaaksi. Mutta tiedottomuus ja
hengellisen opastuksen puute ne sittenkin saattoivat hänet väärin
käsittämään Raamatun sanoja, ja näin heräsi hänessä kaikenlaisia
kummallisia mielikuvituksia ja mietiskelyjä, yksi toistaan
tuskallisempia ja raastavampia. Väliin hän tahtoi saada varman
tiedon siitä, oliko hänen uskonsa oikea vai eikö. Se oli muka
käyvä selville siitä, pystyykö hän ihmeitä tekemään. Astuessaan
Elstowin ja Bedfordin välistä lokaista tietä, häntä kovasti kiusasi
sanomaan lätäköille: "muutu kuivaksi", ja kuiville kohdille: "muutu
lätäköksi". Siinä oli oleva hänen uskonsa koetuskivi! Vuoroin häntä
taas vaivasi tuo ratkaisematon kysymys, kuuluuko hän valittujen
joukkoon. "Ja ellei, kuinkas sitten?" Turhaahan silloin on kaikki
pyrintö ja ponnistus.

Hämäryys alkoi vähitellen hälvetä siitä pitäin kuin hän sai käsiinsä
erään vanhan kappaleen Lutherin Galatalais-epistolaa, "niin vanhan",
sanoo Bunyan, "että lehdet kosketeltaessa tuskin enää koossa
pysyivät". Se oli "niinkuin hänen omasta sydämestänsä lähtenyt".
Mutta yhä vieläkin painoi vaeltajan harteita taakka. Samassa kuin
valo alkoi sarastella, samassa kiusauksiakin karttui. Kaikkialla,
kesken töitä, puheita, aterialla ollessa, vuoteella viruessa, --
myötäänsä vaivasivat häntä kaikenlaiset epäilykset ja kieltämykset,
kunnes hän oli niin nääntynyt näissä raastavissa kamppailuissa, että
alkoi pitää itseänsä vihdoin Esauna, joka on myönyt himoruokaan
esikois-oikeutensa, Judaksena, joka on myönyt Vapahtajansa.

Puolenkolmatta ajast'aikaa kesti vielä, ennenkuin Raamattu ilmeni
hänelle yhtenäisenä, ilmoitettuna sanana, jossa eri kohdat
täydentävät ja selittävät toisiansa. Kristus ja yksistään Hän
ihmisen vanhurskautena, -- se hänelle selvisi, ja silloin pilvet
hälvenivät, silloin kiusaukset enää maininkina huojuivat hänen
allansa. "Raju-ilma oli mennyt ohitse; muutamia pisaroita tipahteli
enää." Silloin hän -- niinkuin hänen Kristittynsäkin -- saapui ristin
juurelle, ja "silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."

Paljon on täytynyt kärsiä sisällistä tuskaa ja paljon täytynyt
tuntea sanomatonta riemua sen miehen, joka sittemmin piirsi tuon
raamatun-omaisesti yksinkertaisen ja samalla niin valtavan kuvan:
"Silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."

Näin hän sitten, lohdutettuna ja rohkein mielin, lähtee
vaeltamaan ylös "Vastuksien mäkeä", kulkee "jalopeurain ohitse"
ja saapuu "Komean linnaan". Nyt hän muodollisestikin liittyy
jäseneksi Giffordin -- hänen Evankelistansa juurikuvan --
baptisti-seurakuntaan. Siihen kuuluivat ne hurskaat vaimotkin, jotka
ensin olivat avanneet hänen silmänsä, ja jotka sittemmin esiintyvät
Komean linnan herttaisina emäntinä. Näinä aikoina -- suunnilleen
v. 1655 -- alkoi hänen saarnatoimensa Giffordin apulaisena.
Gifford kuoli 1656, ja seuraavana vuonna valitsi seurakunta
johtajakseen "veli Bunyanin". Entistä käsityötään hylkäämättä,
hän kierteli ympäri, sanaa saarnaten, ja pian oli maine hänen
voimallisista saarnoistansa levinnyt laajalle. Mutta levoton oli
aika; kiihkoileva into vallitsi uskonnollisellakin alalla. Toisin
uskovia moitittiin, tuomittiin, jopa vainottiinkin. Vihamiehiä
karttui tietysti Bunyanillekin. Julkisia syytöksiä virastojen edessä
ja salaisia parjauksia jos jonkinlaisista paheista sai hän kestää.
Selittämättömäksi jää, mitenkä hän vielä tällä erää pääsi joutumasta
vainoojainsa uhriksi.

Englannissa oli tällä välin ollut rauhattomia aikoja. Kaarlo I oli
käynyt ankaraa taistelua parlamenttinsa kanssa kuninkaan vallasta.
Taistelu oli kiihtynyt ilmeiseksi sodaksi, jossa Bunyankin oli
ollut osallisena, ja päättynyt vihdoin parlamentin voittoon ja
kuninkaan mestaukseen (1649). Kaksi jättiläistä oli siinä kamppaillut
keskenänsä: yhä rajattomampaa valtaa tavoitteleva kuninkuus ja
yhä rajoittavampaan valtaan pyrkivä vapaa kansa. Ja vielä kauan
edelleenkin oli tätä taistelua kestävä.

Näihin valtiollisiin vaikuttimiin liittyi erottamattomasti
uskonnollisiakin, -- jos ylipäänsä näitä vaikuttimia kansain
vaiheissa ensinkään käy toisistaan erottaminen. -- Toisella puolen
seisoi juurensa syvälle laskenut protestanttisuus, toisella Roomaa
lähentelevä episkopaalinen valtiokirkko. Vankeutta, häpeällisiä
rangaistuksia, taloudelliseen perikatoon saattavia sakkoja tuli
niitten osalle, jotka rahtusenkaan poikkesivat valtiokirkosta. Tämä
kiihoitti puritaanien jo ennestään suurta vakavamielisyyttä ja
ankaruutta, ja ne verivirrat, joita protektoraatinkin aikana vuosi,
olivat puritaanien mielestä Jumalan tuomioitten täytäntöä.

Cromwellin rautainen sotilashallitus oli suunnannut mielipiteet
toisaanne. Protektoraatissa kummitteli itsevaltiuden hirvittävä
haahmo, ja niin kutsuttiin kuninkaaksi Kaarlo II. Hän oli, niin
luultiin, saattava voimaan perustuslaillisen kuninkuuden. Kansan
riemuitessa tämä uusi hallitsija, tämä onnellisen ajan toivottu
alkaja, saapui Lontoosen toukokuussa 1660.

Jo ennen maahantuloansa hän oli antanut Englannin kansalle
julistuksen, jonka mukaan ei kukaan ole tuleva häirityksi tai
syytteesen asetetuksi valtiokirkosta eriäväin mielipiteittensä
vuoksi, elleihän niistä ole valtakunnan turvallisuudelle vaaraa.

Näin oli kuulunut kuninkaan julistus, mutta jo seuraavasta vuodesta
ruveten alkoi kuningasmieliseltä parlamentilta ilmestyä säädöksiä,
jotka oli tähdätty juuri dissentereitä, s.o. toisin ajattelevia,
vastaan. Jo toukokuussa 1662 vahvisti kuningas parlamentin säätämän
_Act of uniformity'n_, yhdenmukaisuuden asetuksen, josta oli
seurauksena 2000:n presbyteriläisen papin erottaminen virasta.
Vuonna 1664 julaistiin _Conventicle act_. kokouslaki, jonka mukaan
dissenterien uskonnollisissa kokouksissa ei saanut olla läsnä muuta
kuin 5 henkeä enintänsä. Nämä olivat syviä iskuja nonconformisteille
(yhdensuuntaisuuteen taipumattomille). Ken suinkin kykeni, pakeni
Alankomaihin tai Amerikaan. Vankihuoneet olivat täynnään jumalisia,
sivistyneitä miehiä. Nuoria ja vanhoja, sairaita ja terveitä
sullottiin yhteen kehnojen pahantekijäin kanssa. Pelkästään
kväkareita oli vankihuoneissa lähes 8000 henkeä. Bedfordin vankilaan
pantiin kerran 60 noncondoemiatia siitä syystä, että olivat pitäneet
hartauskokousta.

Kuninkaan ja parlamentin väli oli nyt sangen hyvä, mutta sitä ei
kovin pitkälle riittänyt. Kuningas oli näennäisesti, asiain pakosta,
taipunut parlamentin tahtoa noudattamaan, mutta salassa hän teki
Franskan ja Espanjan kanssa sopimuksia, joitten tarkoituksena
oli kuninkaan vallan yhä suurempi riippumattomuus parlamentista
ja katolisen uskon yhä laajempi valtaan pääseminen Englannissa.
Parlamentti myönsi varoja kuninkaan onnistumattomia sotaretkiä
varten, mutta alkoi vähitellen kyllästyä niihin. Samaan aikaan rupesi
liikkumaan huhuja kuninkaan salaisista aikeista. Ne paljastuivatkin
indulgensi-julistuksessa (1672), joka päästi katolisten kädet
vapaiksi. Kuninkaan täytyi peruuttaa se ja lisäksi vahvistaa
n.s. valalaki, jonka mukaan sota- ja siviliviroissa ei suvaittu
ketään muita kuin valtiokirkon opin tunnustajia. Kuninkaan ja
häntä kannatelleen parlamentin välillä näin puhjennut eripuraisuus
ei päässytkään enää tasoittumaan, vaan päin vastoin kiihtyi
kiihtymistänsä, kuningas kun yhä vehkeili parlamentin seljän takana.
Ruvettiin vainuamaan suurta, paavilaismielistä salaliittoa. Kuninkaan
veli oli julkisesti kääntynyt katolin-uskoon, ja kun sitten äkkiä
levisi huhu, perätön tosin, että paavilaiset aikovat sytyttää tuleen
koko Lontoon kaupungin, surmata yhtenä päivänä kaikki protestantit,
ja että franskalainen sotajoukko piakkoin hyökkää maahan ja saattaa
koko kuningaskunnan katolisuuden ikeen alle, silloin kansa tarttui
aseisin ja pakotti kuninkaan ajamaan kaikki katoliset Lontoosta. Kun
parlamentti vihdoin meni liian pitkälle, vaatien, että lailliselta
perintöruhtinaalta, Jaakolta, kiellettäisiin perimys-oikeus kruunuun,
niin kuningas hajoitti parlamentin v. 1679.

Jonkun ajan perästä alkoi parlamentissa uusia virtauksia päästä
vallalle. Kuningasmielinen tory-puolue sai johdon. Samalla kasvoi
vaino ja sorto dissentereitä kohtaan. Vastustuspuolueessa syntyi
salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, mutta saatiin ilmi, ja siitä
päinvastoin puolue itse sai surman-iskunsa.

Kaarlo II kuoli 1685 ja hänen veljensä Jaakko II nousi
valta-istuimelle, lujempana vallassa kuin veljensä konsanaan oli
ollut. Mutta Jaakko II oli katolinen. Hänen lyhyt hallitus-aikansa
alkoi jo lyödä katolisuuden leimaa kaikkialle. Taistelu virisi
entistä kiivaammaksi, kunnes kuuluisa vallankumous (marraskuuta 1688
helmikuuhun 1689) teki siitä lopun, ja Wilhelm, Oranian prinssi,
nousi maalle Lontoossa.

Mutta missä oli tällä välin ollut ystävämme John Bunyan?

Hän oli istunut vankeudessa 12 ajast'aikaa.

Hän, tuo aikaisimmasta lapsuudestaan sisällisiä taisteluita kestänyt,
ulkonaisten levottomuuksien pyörteessä liikkunut ja niitten
karkaisema mies, ei ollut vielä kovaa kouluansa loppuun käynyt.
Pyörre oli viskaava hänet uusiin oloihin. Niissä hänen loppumaton
mielikuvituksensa, kaukana ulkopuolisista myrskyistä, oli veistävä
marmoriin kuvia, joita ei ajankaan hammas murenna.

Hän punoo hesunyöriä, hän istuu sokean tyttärensä kanssa vankihuoneen
ovella, myöskennellen punoksiansa. Siten hän elättää perhettänsä. Ja
yksin ollessaan hän kirjoittelee.

Toukokuussa 1660 oli Bunyan yhtä vilpittömästi kuin kukaan
toinenkaan riemuinnut Kaarlo II:n maahantulosta. Mutta jo silloin
oli kuulunut myrskyn ensimmäisiä möyreitä. Jo ennen kuninkaan
tuloa olivat episkopaaliset osoittaneet suurta uskon-intoaan,
sen vainoamalla kväkareita ja nonconformisteja. Lahkolaisia oli
riistetty vuoteiltansa vankihuoneisin ja pantu syytöksen-alaisiksi
piirioikeuksien edessä.

Tämä sorto ei suinkaan; vähentynyt, kuninkaan otettua hallituksen
ohjat käsiinsä. Hartauskokouksia ruvettiin pitämään silmällä ja
vainoamaan. Mutta siitä huolimatta pidettiin kaikkialla uskonnollisia
yksityiskokouksia, usein öiseenkin aikaan ja syrjäisissä seuduin.
Bunyankaan ei lakannut julistamasta evankeliumia Bedfordin
läheisyydessä. Varovainen piti kumminkin olla, ja joskus täytyi hänen
valepuvussakin vaeltaa toimituspaikkaansa.

Jonkin aikaa sai Bunyan ystävineen vältetyksi polisin vaanimiset.
Seurakunta kokoontui salaisesti milloin kaukaisilla seuduilla,
milloin ladoissa, milloin navetoissa. Hän itse ei laiminlyönyt
tilaisuutta, lohduttaakseen ystäviänsä ja kehoittaakseen heitä
kestävyyteen ja Jumalaan luottamaan. Mutta vihdoin muuan kurja raukka
ilmaisi hänet polisille, ja hän vangittiin 12 p. marraskuuta 1660.

Häntä vaadittiin nyt lupaamaan, ett'ei enää milloinkaan saarnaa.
Tällainen lupaus olisi hänet pelastanut, mutta silloin hän myös olisi
tehnyt sisintä vakuutustansa vastaan, ja niinpä hän, puhdas ilo
sydämessään, astui vankihuoneesen.

Syytöskirjassa häntä vastaan sanotaan, että hän on "pirullisesti
ja turmiota tuottavalla tavalla kieltänyt käymästä kirkossa
jumalanpalveluksissa ja pitänyt luvattomia kokouksia kaikkien
hyväin alamaisten kiusaukseksi ja hävitykseksi." Muutaman viikon
perästä koetettiin Oikeuden edessä saada häneltä saarnaamisesta
luopumisen lupausta, mutta turhaan. "Kuule sitten tuomiosi", sanoi
vihdoin hänelle tuomari, tyly ja raaka mies, "sinut viedään takaisin
vankihuoneesen, ja elles kolmen kuukauden kuluessa ole suostunut
käymään piispallisen (s.o. valtio-)kirkon jumalanpalveluksissa ja
luopumaan saarnaamisesta, niin sinut ajetaan maanpakoon, ja jos
sinut senjälkeen tavataan maassa ilman kuninkaan erityistä lupaa,
niin tuomitaan sinut kuolemaan." Tähän vastasi Bunyan: "Minulla ei
ole mitään enempää sanomista, mutta jos minut tänään päästetään
vankeudesta, niin huomenna minä Jumalan avulla jälleen julistan
evankeliumia."

Kolmen kuukauden perästä hän ei peruuttanut mitään. Hänen
maapako-tuomionsa siirtyi kumminkin tuonnemmaksi sen kautta,
että kuninkaan kruunauksessa oli luvattu ottaa tutkittaviksi
armon-anomuksia, joita kahdentoista kuukauden kuluessa tehdään.

Noin vuotta ennen vangitsemistansa oli Bunyan mennyt toisiin
naimisiin. Milloinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli, siitä ei ole
tietoa. Tämä hänen toinen vaimonsa, Elisabet, oli yleväsydäminen
nainen, arvokas aviokumppali moiselle miehelle ja hellä äiti hänen
viidelle lapsellensa ensimmäisestä naimisesta, kolmelle tyttärelle
ja kahdelle pojalle. Yhtä pelvoton hän oli kuin Bunyankin pitämään
kiinni siitä, mikä oikeata on. Hän otti ajaakseen miehensä asiaa,
matkusti Lontoosen ja astui rohkeasti Lordien Huoneeseen. Häntä
kohdeltiin siellä ystävällisesti, mutta suuria toiveita hän ei
saanut. Tuosta masentumatta, tämä uljas vaimo, jury-oikeuden
kokoonnuttua Bedfordiin, antoi kolme kertaa anomuksen, että
hänen miestänsä kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin laillisen
tuomio-istuimen edessä. Lempein sanoin siellä tuomarit selittivät
olevansa pahoillaan, ett'eivät saata tässä asiassa mitään auttaa,
koskapa Bunyanin omat sanat oli katsottava syyn tunnustamiseksi.
Häntä neuvottiin kääntymään suorastaan kuninkaan puoleen. Siitä ei
kumminkaan tullut mitään, joko varojen puutteessa tahi, niinkuin yksi
Bunyanin elämäkerran kirjoittajista sanoo, siitä syystä, että Bunyan
"katsoen velvollisuudekseen saarnata vastoin kieltoakin, oli tehnyt
asiansa pahemmaksi kuin se oikeastaan olikaan."

Saarnaamiseen ei häneltä kumminkaan puuttunut tilaisuutta. Hän
julisti sanaa vankeustovereillensa. Väliin oli häntä kuulemassa
kuusikinkymmentä vankia, jotka oli omantunnon tähden vankeuteen
heitetty. Olipa ulkopuolellakin kansaa kuulemassa hänen valtavaa
puhettansa, joka oli niin täynnä uskoa ja luottamusta. Usein tuli
muualtakin ihmisiä hakemaan häneltä lohdutusta ja neuvoa. Ja niinpä
monikin murheellinen ja ahdistettu sydän löysi hänessä uskollisen ja
hellän ystävän.

Hänen vankeutensa ei ollut niin sietämätön kuin muutamat väittävät.
Hän sai vapaasti tehdä punoustöitänsä, ja hän sai kirjoitella
ehdoltansa. Vanginvartijoista ainakin yksi piti arvossa ylevätä
vankiansa ja myönsi hänelle viljalti vapautta. Vankeutensa
loppuaikoina hän pääsi saarnaamaan läheisissä kylissä ja metsissä.
Sallittiinpa hänen kerran pistäytyä Lontoossakin ystäviänsä
tervehtimässä. Tämän viimeksi mainitun asian tähden oli hänen
vartijansa vähällä menettää virkansa, ja Bunyanin vartioiminen
tehtiin ankarammaksi. Vähitellen tämä ankaruus lieveni, ja
kerrotaanpa, että Bunyanin yölliset saarnat antoivat aihetta varsin
monen baptisti-seurakunnan perustamiseen.

Seuraavana vuonna 1662 istui jury-oikeus jälleen Bedfordissa, mutta
paikkakunnan viran-omaisten vaikutuksesta häntä ei nytkään päästetty
puolustamaan itseänsä. Ja näin sulkeutui vankihuoneen ovi hänen
perässänsä, ja hän pysyi siellä kuin pysyikin, pientä väliaikaa
lukematta, yhtämittaa kaksitoista vuotta, kunnes hän kokonaan
vapautettiin salaisen neuvoskunnan (Privy Council'in) käskystä 17 p.
toukokuuta 1672.

Vankeudessa häneltä valmistui Kristityn Vaelluksen ensimmäinen
osa. Teoksellensa on hän itse kirjoittanut runopukuisen
apologian eli puolustuksen. Runollisessa katsannossa se tosin
on peräti heikko, niinkuin Bunyanin kaikki muutkin runot, mutta
kirjallishistoriallisena todistuskappaleena se ei ole arvoa
vailla, siitä kun ilmenee, mitä hän tästä teoksestansa itse ensi
alussa arveli. Hän pelkäsi, että raamatun totuuksien esittämistä
vertauskuvaisen kertomuksen muodossa pidettäisiin liian kevyenä,
liian jokapäiväisenä. Hän epäili, tokko moisen kertomuksen
kirjoittaminen lainkaan on soveliasta evankeliumin saarnaajalle.
Siksipä hän piti sitä laatikossaan kokonaista kuusi vuotta sen
valmistumisen jälkeen, kunnes se vihdoin julaistiin painosta v. 1678.
Samana vuonna ilmestyi toinenkin painos, johon tekijä oli lisännyt
Maailmanviisaan, Sivutien ja hänen ystävänsä ja muutamia muita
huomattavimpia henkilöitä. Kirja tuli kerrassaan populaariseksi.
Painoksia ilmestyi sittemmin ilmestymistään, ja menekki oli vallan
erinomainen.

Jo ennenkin oli häneltä ilmestynyt teoksia. Ensimmäinen niistä oli:
"Evankeliumin totuuksia raamattujen mukaan", jossa hän armotta
ruoskitsee harhaoppeja (1656). Sitä seurasi "Evankeliumin totuuksien
puolustus", jonka hän kirjoitti kväkareita vastaan (1657). Seuraavana
vuonna ilmestyi "Muutamia huokauksia helvetistä" ja senjälkeisenä
"Mitä laki ja evankeliumi opettavat". Molempain viimeksi mainittujen
tekijäksi on merkitty "köyhä ja viheliäinen olento, John Bunyan
Bedfordilainen". Kaikki nämä ilmestyivät ennen hänen vankeuttansa.
Vankeudessa ollessaan ja siitä päästyänsä hän kirjoitteli ahkeraan
hartauskirjoja, mietelmiä, väittelyjä ja runoja, joita hän ainakin
itse piti runoina. Näitten luku nousee yhteensä kuuteenkymmeneen.
Tämän kirjoituksen alussa mainittu teos "Ylitsevuotava armo" tuli
painosta 1666. Sittenkuin Kristityn Vaelluksen ensimmäinen osa,
niinkuin jo sanottu, oli nähnyt päivänvalon v. 1678, ilmestyi v.
1682 "Pyhä Sota", tekijän paras teos edellisen jälkeen, ja kaksi
vuotta myöhemmin Kristityn Vaelluksen toinen osa, "Kristityn lesken
vaellus", joka, suurella taidolla kirjoitettu sekin, ei läheskään ole
ensimmäisen veroinen.

"Kristityn Vaelluksen" omintakeisuudesta ei saata olla pienintäkään
epäilystä. Kaikki yritykset, joitten tarkoituksena on ollut
riistää Bunyanilta hänen piirrostensa, itsenäinen suunnittelu ja
muovailu tai syyttää häntä salaisesta jäljittelemisestä, ovat
rauenneet omaan mitättömyyteensä ja todistavat vaan arvostelukyvyn
puutetta yrityksen tekijöissä. Tosin oli vertauskuvissa kirjoitettu
ennen Bunyaniakin. Mutta jospa otaksuisikin, että kiertävä
kattilanpaikkaaja olisi saanut käsiinsä näitä kirjoja, joista
muutamia ei ollut kuin Franskassa ja Hollannissa, niin on niitten ja
hänen kuolemattoman allegoriansa välillä niin vähän yhtäläisyyttä.
ett'ei huomaa jäljittelemisen merkkiäkään. Silmäänpistäviä
yhdennäköisyyksiä kohtaa kyllä "Kristityn Vaelluksessa" ja
Spenserin "Keijukaisten kuningattaressa", mutta niinkin nerokas
kritikoitsija kuin lord Macaulay, sanoo, että "epäilykset siinäkin
suhteessa hälvenevät kokonaan, kun tarkemmin vertaa vastaavia
kohtia toisiinsa." Sama arvostelija sanoo myös sattuvasti: "Bunyan
ei aavistanutkaan, millaisen mestariteoksen hän oli luonut. Hän
ei osannut arvata, kuinka huomattava sija hänen allegoriallaan
oli oleva englantilaisessa kirjallisuudessa, sillä englantilaista
kirjallisuutta hän ei tuntenut ensinkään." Kaksi kirjaa hänellä
vankeudessansa vaan olikin, kertoo muuan silminnäkijä: Raamattu ja
Fox'in _"Acts and monuments"_. Bunyan itse todistaa teoksensa olevan
kokonaan omintakeisen, ja jos kukaan halveksi kavallusta ja inhosi
pelkkää ajatustakin toisen vasikalla kyntämisestä, niin juuri John
Bunyan.

Onko "Kristityn Vaellusta" pidettävä uskonnollisena allegoriana vai
uskonnollisena romaanina? Lord Macaulay sanoo: "Bunyan on epäilemättä
suurin allegoristeista, niinkuin Demosthenes oli puhujista suurin,
ja Shakespeare suurin dramaturgeista." Muissakin allegoristeissa
ilmenee paljon neroa, mutta ei kenkään pysty niin liikuttamaan
sydäntä ja herättämään siinä pelvon ja sääliväisyyden ja rakkauden
tunteita. Epäilemätöntä kumminkin on, ett'ei se pelkkänä allegoriana
olisi saavuttanut kuuluansa ja kunniaansa. Sen yleis-inhimillinen
viehätys, sen draamallinen kuvaus, -- siinä sen pysyvä voima. Se on
kauttaaltansa uskonnollinen kirja ja sen-aikuiselta kannalta punniten
sittenkin englantilaisista romaaneista ensimmäinen.

Kaikessa suuruudessaan on Bunyanin nero enemmän muovailevaa kuin
luovaa. Sen voima asuu vilkkaassa kuvailussa eikä keksinnössä. Hän
näyttää meille sen, minkä hän itse on nähnyt. "Kristityn historia on
hänen omaa historiaansa." Ja tämä se luo elämätä jok'ainoaan riviin,
minkä hän kirjoittaa. Hänen kuvaustensa taustat ja ympäristöt --
paitsi silloin kuin hän lainaa Raamatun suuresta aarreaitasta -- ovat
sellaisia, mitä hän itse oli nähnyt, kierrellessään käsityöläisenä
kylästä kylään. Nuo laitumet ja purot ja kartanot kaupungeissa ja
maalaistalot, -- ne ovat vain uskollisia kuvia siitä yksitoikkoisesta
sisämaasta, jossa hän oli syntynyt ja elänyt. Hänen mahtavammat
kuvansa on otettu Raamatusta, jossa "tuskin lienee seikkaa taikka
metaforaa, jota ei olisi esitettynä Kristityn Vaelluksessa."

Sama on hänen henkilöittensä laitakin. Ei ole heissä kahta
samanlaista; niin tarkoin piirtein hän ne on esittänyt, mutta ne ovat
muotokuvia, ei mielikuvituksen luomia. Hän oli nähnyt ja tuntenut ne
jok'ainoan, ja niitä lukijakin elämässään alinomaa näkee. Ja siksi
ne ovat niin ehjiä, niin tenhoavia, nuo hänen henkilönsä. Niitä on
pystynyt esittämään ainoastaan se, joka syvälti tunsi ihmis-elämän
ja ihmisluonnon. Mutta samalla ne ovat tavallisia ihmisiä,
jokapäiväisessä asussaan.

Mutta -- puhukoon kirja puolestansa.

       *       *       *       *       *

Vankeudesta päästessänsä oli Bunyan 44 vuotta vanha. Saatuansa
järjestetyksi maallisen ammattinsa hyvään kuntoon -- hän hoiti sitä
elämänsä loppuun, -- ryhtyi hän myös kaikella sielunsa tarmolla
lempitoimeensa, saarnaamiseen ja kirjallisiin töihin Herransa
kunniaksi. Sielunpaimenena hän oli väsymätön oppimaan sairaita,
käymään talosta taloon pitämässä hartaushetkiä ja voimainsa takaa
edistämään Kristuksen valtakuntaa. Pian hän olikin baptistien
joukossa saanut leikillisen kunnianimen "piispa Bunyan". Lontoossa
hän kävi säännöllisesti kerran vuodessa. Siellä pidettiin hänen
saarnojaan niin suuressa arvossa, että usein arkipäivinä pimeänä
vuoden aikana jo kello 7:ltä aamusilla oli toista tuhatta henkeä
hartaita sanankuulijoita koolla.

Bunyanin viimeinen elinvuosi oli erittäin runsas tuloksilleen.
Kokonaista kuusi uutta teosta ilmestyi häneltä sinä vuonna, ja
toista kuusi hän jätti jälkeensä painokuntoisina. Vallankumousta
ei Bunyan nähnyt. Kristityn maallinen vaellus päättyi. Vaeltaja
kutsuttiin kulkemaan pimeän virran poikki, jonka yli ei siltaa ole.
Hän kutsuttiin pois kesken uskonnollista toimintaansa, ja hänen
viimeinen elämäntyönsä oli rakkauden työ. Muuan hänen ystävistänsä
Readingin kaupungissa oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi,
ja jo oli isä viimeisillään, eikä vieläkään ollut sovintoa hänen
ja pojan välillä saatu aikoin. Poika oli tuosta hyvin huolissansa
ja pyysi Bunyania puhumaan hänen puolestansa isälle ja saamaan
sovintoa toimeen. Mielellänsä läksikin tämä uskollinen Herran
palvelija ratsain pitkälle matkalle Readingiin, ja hänen onnistui
kuin onnistuikin saada isä ja poika sovitetuiksi keskenään. Sieltä
hän palasi Lontoosen takaisin, mutta tiellä kohtasi häntä rankkasade,
jossa hän kastui läpimärjäksi. Vilusta kohmeissaan hän saapui erään
ystävänsä taloon Lontoossa ja sairastui siellä ankaraan kuumeesen.
Tautia kesti kymmenen päivää, mutta koko sen ajan hän oli selvässä
järjessä. Hänen viimeiset sanansa, kun kuolonkamppaus jo oli alkanut,
olivat seuraavat: "Älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itseänne. Minä
lähden Herramme Jesuksen Kristuksen Isän tykö, joka Poikansa ansion
tähden minut vastaan-ottaa, vaikka olenkin suuri syntinen. Siellä me
toivoaksemme tapaamme toinen toisemme, ja siellä me veisaamme sitä
uutta virttä iankaikkisesti autuaina."

Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.

Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru
ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa
Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin
kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa
juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin
hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".

       *       *       *       *       *

Ensimäinen _Kristityn Vaelluksen_ suomennos oli:

    Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka
    moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja
    Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu
    _Johan Bunianilda_, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi
    käätty _Jacob Johan Malmbergilda_. Turusa 1809.

Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen
(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.

Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen,
niinikään saksasta suomennettuna:

    Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka
    _Johan Bunian_ on Engelskaksi kirjottanut ja _Jakob Johan
    Malmberg_, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.
    (Uusia painoksia 1861 ja 1877).

Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:

    Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut _Johan
    Bunyan_. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.
    Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.
    Suomentanut _B. Lagus_. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).

Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v.
1887:

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti _John
    Bunyan_; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.
    Englannin kielestä suomentanut _A. Mäkinen_. Tampereella 1887.

Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama
painos molempia teoksia:

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti _John
    Bunyan_, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos
    englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty
    unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen
    matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa
    toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin
    kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.

Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:

    Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. _Johan
    Bunianin_ alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut
    _R. Mellin_. Oulussa 1862.

    Matkamies. Mukaelma _John Bunyanin_ kirjoittamasta
    englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus
    ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.

Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:

    Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin
    armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille
    syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4
    painos Turussa 1854).

    Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja
    pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut _Johan
    Buniani_. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi
    Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H:
    Oikonut ja präntiin kustantanut _H. R[enqvist]_. Kuopiossa 1846.
    (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta,
    viimeinen Turussa 1877).

    Taivaasen juoksia. _Johan Bunianilta_. Suomennos. Helsingissä
    1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka
    ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).

    Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä _Johannes
    Bunianin_ kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus,
    kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti _Jaakko Aulin_. Vaasassa
    1852.

    "Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan _Johan Bunianin_
    kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti
    kerrottu. Suomentaja _A. J. Weänänen_. Helsingissä 1856
    (mukaelma).

    _Johan Bunianin_ kertomus hengellisistä kokemuksistaan.
    Lyhennetty suomennos. [Suom. _K. J. Gummerus_]. Helsingissä 1863.

    Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen
    pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka
    ensin _Johannes Bunian_, saarnamies Betfortisa, Engelskan
    kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin
    käännetty. _G. M[onell'i]n_ suomentama Ruotsin kielestä.
    Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa
    1891).

    _Johan Bunyanin_ Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä,
    taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi _E.
    T[örmälä]_, Tampereella 1889.



KRISTITYN VAELLUS

Tästä maailmasta siihen kuin tuleva on

UNENNÄKÖNÄ ESITETTY

Jossa selitetään hänen lähtönsä, vaarallinen vaelluksensa ja
Onnellinen saapumisensa kaivattuun maahan

Kirjoitti

JOHN BUNYAN



    Olen käyttänyt vertauksia. Hos. 12: 11.



TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI


    Kun kynän ensin otin kätehen'
    Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,
    Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:
    Sen toisin olin suunnitellut vainen.
    Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,
    Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.

    Se kävi näin: Kun kerran evankelin
    Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,
    Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'
    Jo alkoi verhoutua vertauksiin.
    Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,
    Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,
    Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,
    Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.
    Ei, aattelin, jos näin te taajenette,
    Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette
    Te malta määrääkään, ja kirja, jolla
    Hyv' alku on, ois pian turmiolla.

    Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla
    Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla
    Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi
    Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi:
    En naapurien huvitukseks', en,
    Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.

    Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.
    Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.
    Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,
    Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.

    Ilomielin kynä paperille siirtyi,
    Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.
    Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,
    Niin puistellen ne paperille vuosi
    Mun kynästäin. Ja niinpä nyt
    On kirja tähän kokoon syntynyt.

    Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin
    Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin,
    Se kelpaako, vai onko tuomittapa.
    Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";
    Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään".
    "Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".

    Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:
    Kun noin te eri tavoin harkitsitten,
    Niin pränttiin vainenkin se saakohon;
    Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.

    Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,
    Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.
    Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,
    Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.

    Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin
    Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,
    Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis
    Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.

    Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,
    Mä sanon: enhän moiti teitä, en.
    Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte
    Te tuomionne, kunnes itse näätte.

    Sit' elles lue, jätä ilman muuta;
    Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.
    Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,
    Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.

    Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?
    Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?
    Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,
    Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.
    Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan
    Hopeiset helmet maata kastamaan,
    Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:
    Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;
    Et toisesta siin' erota sä toista.
    Maa janoissansa veden ottaa noista,
    Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,
    Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.

    Te tiedätte, mitenkä kalamies,
    Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.
    Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela
    Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela.
    Mut väliin kala onkeen ota ei,
    Mies turhaan verkotkin ja velat vei.
    Hän kätens' silloin kiven alle töytää,
    Ja koura kalan niskaan kenties löytää.

    Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan
    Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:
    Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.
    [Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt
    linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.
    Samoin meilläkin takavuosina oltiin
    "keppitetrissä". Suomentajan muist.]
    Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;
    Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,
    Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.
    Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,
    Mut turhaan, -- saalis yhä vaan on tiessään.

    Jos helmi piilee päässä sammakon,
    [Ennen vanhaan luultiin, että
    sammakon päässä on kivi, peräti
    tenhoisa parannus- ja taikakeino.
    Suomentajan muist.]
    Jos kuoressa se osterinkin on,
    Jos sellaist' olennoll' on epatolla,
    Mi kultaa kalliimp' on, -- ken malttais olla
    (Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin
    Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin,
    Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä,
    Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä,
    Sisältää jotain sellaistakin, mistä
    Voi hyvää saada, saada miettimistä.

    "Mut kirjanne tää tokko kestää voisi,
    Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"

    Mitenkä? Onko hämärää se, vai?
    "Siin' asiat verhon alla ilmoittai",
    Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki,
    Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki.
    "Mut niiltä pohjaa puuttuu.
    Myönnä siekin: Metaforat
    [Kuvakielin lausutut sanat.
    Suomentajan muist.]
    ne heikon harhaan viekin."

    Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi,
    Ken jumalallisista kirjoittaapi.
    Metaforani muka pohjaa vailla?
    Mut ennen muinoinhan samalla lailla
    Näin teki itse Herran evankeli:
    Kuvin ja merkein sekin saarnaeli.
    Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden,
    Elleihän korkein viisaus hänen nähden
    Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat:
    Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat
    Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha
    Ja linnut, leivät, uhrikaritsat;
    Mitä Herra niissä haastaa. Autasta,
    Ken valon niistä saa, o armon lasta!

[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin
uhreihin _silmukset ja vaarnat_: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; -- _kauriit_:
3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; -- _vuohet_: 3 Mos. 1: 10; 22:
19; -- _hiehot_: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; -- _oinaat_: 2 Mos.
29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; -- _linnut_: 3 Mos. 14: 4-39; _leivät,
uhrikaritsat_: 2 Mos. 12: 7, 8.]

    Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa:
    Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa.
    Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu.
    Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu.
    Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaan
    Ja paljon hyvää riistää sielultaan.

    On häämeiss' sanoissani totuus mulla,
    Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.

    Kuvissa saarnat profetainkin olit.
    Ken näin myös Kristuksen ja apostolit
    Vain käsittää, hän selvään huomaa kyllä:
    Se puku totuudell' on nytkin yllä.

    Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri,
    Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri,
    Himmeihin kuviin, vertauksihin
    Puheensa pukee, mutta sittenkin
    Juur' siitä säde säihkyy, valo saapi,
    Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.

    Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niin
    Hän piirteit' tummempia nähdä vois siin'
    Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hällä
    Piirteitä pahoja ois näkösällä.

    Kun eessä oikean mielen miesten oisi
    Tuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin:
    Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsis
    Kuin hänen valheens' hopealippahiss'.
    [Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiin
    Efesossa. (Ap. 19: 24).]
    Niin totuus, kapaloissai harkintaa
    Ain' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa,
    Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaa
    Se nöyräksi ja muistohonkin laittaa
    Se täytteet, mielikuvat tyynnytellen,
    Levottomuutta samoin lauhdutellen.

    On Timoteuksen määrä: selvä sana,
    Pois jutut. Kova Paavali kumminkana
    Ei missään häntä kiellä haastamasta
    Myös vertauksin. Niissä säilyy vasta
    Se kulta, helmet, kalliit kivet aivan,
    Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.

    Viel' yksi sana vaan, o Herran mies!
    Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties,
    Ett' oisi kirja asuun toiseen tullut
    Tai ett' ois puhe selvempää siin' ollut?
    Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sitten
    Jo väistynkin pois eestä väittäjitten.

    1. Ei metodillein kieltoa lie säätty.
    Ei sanat, asiat ole siinä väätty.
    En lukijaa vie harhaan. Vertauskuvat
    Ne ilman kulmikkuutta luonteutuvat.
    Siin' aherran ma puolin sekä toisin,
    Vain totuutta kuink' edistää ma voisin.
    Vai kielto? Ei; on mulla lupa myös
    (Esimerkit malta miesten, jotka työss'
    Ja sanoissaan teki Herran tahdon mukaan
    Paremmin kuin juur' nykyisistä kukaan)
    On lupa haastaa näin, näin selitellä
    Sinulle, mikä korkeint' ihmisellä.

    2. Mies moni jalo usein kirjoittaa
    Dialogin tapaan. Siit' ei keltään saa
    Hän moitetta. Mut totuutta jos milloin
    Hän loukkaa -- taitoineen mies olkoon silloin
    Kirottu. Anna totuuden vain tulla
    Ja sydän särkeä sulia sekä mulla
    Kuin tahtoo Herra. Kenties miten vielä
    -- Paremmin kuin ens'-kynnön neuvon tiellä
    [Vrt. Jes. 28: 24-26. Suomentajan muist.]
    -- Sun heikko kynäs piirroksia piirtää,
    Mi maasta mielen taivaallisiin siirtää.

    3. Näin usein käyttää pyhä kirjakin
    Juur' samaa tapaa: kuvat siinäkin
    Ne vuoroin todistaa ja vuoroin kysyy,
    Mut totuus kullankirkasna vain pysyy
    Ain' ennellään. Näin loistoaan se luokoon
    Ja valosäteens' säihkyellä suokoon!
    Nyt kynän kytken pois, mut ennen tätä
    Mä näytän kirjan hyödyn. Sitten jätän
    Sen sekä sun Sen huomaan, joka saa
    Maast' ylös heikon, lujan lannistaa.

    Tää kirja sulle miehen osoittaapi,
    Mi palkintoa ikuist' tavoittaapi,
    Se kertoo, mist' on mies ja minne käkee,
    Mi tekemättä jää ja mitä tekee,
    Mitenkä mies vain juoksemistaan juoksee,
    Ja vihdoin Kunnian Portin pääsee luokse.

    Se näyttää myös: mon' ikäns' kaiken koittaa,
    Kuin tahtois kruunun pysyväisen voittaa,
    Se näyttää myös: miks' pahenee hän työhön
    Ja mieletönnä nukkuu kuolon yöhön.

    Tää kirja vaeltamaan sunkin saa,
    Sen neuvoja jos tahdot noudattaa.
    Se pyhää maata kohti johtaa sua,
    Sen johdoista jos tahdot opastua.
    Se laiskan herättää, tarmolla täyttää
    Ja kuvat armaat sokealle näyttää.

    Pidätkö mistään suurest', arvoisesta?
    Ja satuun suljetusta totuudesta?
    Oot unhoisa; pyrjitkö muisteluun
    Alusta vuoden -- loppuun joulukuun?
    Nää kuvat takkiaisna sinuun tarttuu
    Ja lohdutukseks' avuttoman varttuu.

    Näin kirja tää on pantu kuvakieleen:
    Jott' asiat kiintyis huolettoman mieleen.
    Se outoa lie, mut piirtein evankelin
    Ja selvin sanoin kuvat kuvaelin.

    Tahdotko välttää alakulouden?
    Tahdotko päästä alta jurouden?
    Kelpaako arvoitukset, selitykset
    Vai mietintä? Kelpaako möyhennykset
    Ne vain? Vai miestä silmäs katseleisi
    Jok' istuin pilviss', sulle haasteleisi?
    Unt' oisko nähdä, vaikk'ei nukuksissa?
    Yht'aikaa itkun, naurun purkauksissa?
    Tahdotko, ett' ois haaveiluja sulla
    Ja, taika taukoo kun, taas itsees tulla?
    Tahdotko lukea tätä, vaikkes tiedä,
    Se voisko sua siunaukseen viedä?
    Jos näin on, niin o käyös tänne siitä
    Ja kirja tää, pääs, syämes yhteen liitä.

                             _John Bunyan_



KRISTITYN VAELLUS


Vaeltaissani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääsen
paikkaan, missä oli luola [Vankihuone]. Siihen laskeusin makaamaan ja
maatessani näin unen. Ja katso, minä olin unessa näkevinäni ryysyihin
puetun miehen seisovan seljin kotitaloansa kohti, kirja kädessä ja
suuri taakka seljässä. Minä katsoin ja näin hänen avaavan kirjansa
ja lukevan sitä, ja luettuansa hän rupesi itkemään ja vapisemaan ja
kun hän ei enää sen kauemmin voinut itseänsä pidättää, puhkesi hän
vaikeroivaan huutoon, sanoen: "Mitä minun pitää tekemän?" [Jes. 64:
6. Ps. 38: 4, Luk. 14: 33, Ap. 2: 37, 16: 30]

Tällaisessa tilassa hän meni kotiansa ja koetti niin kauan kuin
suinkin estää vaimonsa ja lastensa havaitsemasta hänen hätäänsä.
Kauan hän ei kumminkaan voinut vaieta, sillä hänen levottomuutensa
kasvi kasvamistaan. Niinpä hän vihdoin avasi sydämensä vaimolleen ja
lapsilleen ja puhui heille näin:

"Oi rakas vaimoni ja te lapset, sydämelleni kalliit! Minä, teidän
paras ystävänne, olen hukassa, sillä raskas taakka painaa minua,
ja, mikä enämpi on, minä olen saanut varman tiedon siitä, että
taivaan tuli on polttava tämän meidän kaupungin, ja sen hirmuisessa
hävityksessä meidätkin surkea surma saavuttaa, minut ja sinut,
minun vaimoni ja teidät, te suloiset pienokaiseni, ellei mitäkään
pelastuksen tietä löydy, jolla turmion voisimme välttää, mutta
sellaista en suinkaan tiedä."


KRISTITYN TUSKA TAAKKANSA TÄHDEN.

Nämä hänen puheensa herättivät heissä tuskallista hämmästystä, ei
siitä syystä, että he olisivat hänen sanojansa todeksi uskoneet, vaan
sentähden, että he luulivat mielenhoureita hänen päähänsä nousseen.
Koska nyt yö jo läheni, toivoivat he unen häntä rauhoittavan ja
saattoivat hänet kiiruimmiten vuoteesen. Mutta levoton oli hänen
yönsä, niinkuin päiväkin oli ollut; unta hän ei silmäänsä saanut,
vaan huokauksissa ja kyynelissä häneltä yö kului. Kun he sitten,
aamun tullen, tiedustivat häneltä, kuinka hän jaksaa, vastasi hän:
"yhä huonommin vaan". Sitten rupesi hän jälleen puhumaan heille,
mutta he eivät ottaneet hänen sanojansa kuuleviin korviinsakaan.
He luulivat niinikään saavansa hänen mielensä raivon karkoitetuksi
tylyllä ja jyrkällä kohtelemisella. Ja niinpä he välistä pilkkasivat,
toisin vuoroin nuhtelivat häntä, toisin ottein taas eivät hänestä
vähääkään välittäneet. Siitäpä syystä hän vähitellen vetäytyi omaan
kammioonsa, ja siellä hän rukoili heidän puolestansa, surkutteli
heidän tilaansa ja valitteli omaakin viheliäisyyttänsä. Välistä hän
käyskenteli kedoilla, vuoroin lukien, vuoroin rukoillen. Ja näin
kului häneltä muutamia päiviä.

Kerran taas, kun hän oli lähtenyt kedolle, näin minä hänen lukevan
kirjaansa tapansa mukaan ja olevan hyvin suuressa ahdistuksessa. Ja
kesken lukuansa hän huudahti jälleen, kuten ennenkin: "Mitä minun
pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" [Ap. 16: 30]

Minä näin hänen sitten katselevan milloin tuota tietä pitkin, milloin
tätä, ikäänkuin mielisi lähteä juoksemaan, mutta paikallaan hän
sittenkin pysyi, sillä, niinkuin minä huomasin, hän ei tiennyt, minne
päin mennä. Minä tarkastelin vielä ja, katso, muuan mies, nimeltä
_Evankelista_ tuli hänen tykönsä ja kysyi: "Miksis huudat?"

Hän vastasi: "Herra, minä näen tästä kirjasta, joka minulla on
kädessäni, että minun Hebr. 9: 27. pitää kuoleman sekä senjälkeen
tuomiolle tuleman, mutta minä tunnen samalla, ett'en halaja kuolla
enkä tuomiollekaan tulla." [Hebr. 9: 27, Job. 16: 21, Hesek. 22: 14]

Silloin sanoi Evankelista: "Mitenkä? Etkö halaja kuolla, vaikka tämä
elämä on niin täynnä tuskaa ja vaivaa?"

Mies vastasi: "Minä pelkään tämän taakan minun seljässäni painavan
minut hautaakin alemmas, ja minä vajoan kuoppaan. Herra, ellen minä
ole valmis vankeuteen menemään, niin en ole valmis tuomiolle enkä
rangaistavaksikaan. Tällaisia asioita ajatellessani minun täytyy
huutaa." [Jes. 30: 33]

Evankelista sanoi silloin: "Jos niin on laitasi, niin miksikäs vielä
asemillasi olet?"

Hän vastasi: "Siksi, ett'en tiedä, kuhunka mennä."

Silloin antoi Evankelista hänelle pergamenttikäärön, johon oli
kirjoitettu: _"Paetkaat tulevaista vihaa."_ [Mat. 3: 7]

Mies luki kirjoituksen, katsahti hyvin huolestuneena Evankelistaan ja
sanoi: "Kuhunkas minun pitää pakeneman?"

Evankelista viittasi sormellansa kaukaista ketoa kohti ja sanoi:
"Näetkös tuota ahdasta porttia tuolla?" [Mat. 7: 13]

"En", virkkoi mies.

"Näetkös valon välkyntää tuolla?" kysyi toinen. [Ps. 119: 105, 2
Piet. 1: 19]

"Luulenpa näkeväni", vastasi mies.

Silloin sanoi Evankelista: "Pidä nyt tuota valoa yhä näkyvissäsi ja
kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sitä sitten kolkutat,
niin sinulle sanotaan, mitä sinun tekemän pitää."

Nyt minä näin unessani miehen lähtevän juoksemaan. Mutta ei hän ollut
kauaksikaan ennättänyt oman kotiovensa ohitse, niin jo huomasivat
hänet hänen vaimonsa ja lapsensa ja alkoivat huutaa häntä palajamaan,
mutta mies pisti sormet korviinsa ja juoksi juoksemistaan, huutien:
"Elämä, elämä, iankaikkinen elämä!" Eikä hän taaksensa katsonut, vaan
kiiruhti halki kedon. [Luuk. 14: 26, 1 Mos. 19: 17]


ITSEPÄINEN JA TAIPUVAINEN SAAVUTTAVAT KRISTITYN.

Naapuritkin astuivat ulos huoneistansa katsomaan hänen juoksuaan.
Muutamat rupesivat pilkkaamaan häntä, toiset uhkailemaan, jotkut
huusivat häntä palajamaan. Näiden joukossa oli myös kaksi miestä,
jotka päättivät noutaa hänet väkivallalla takaisin. Toinen oli
nimeltänsä _Itsepäinen_, toinen _Taipuvainen_. Sillä välin oli mies
ennättänyt hyvän matkaa heistä edelle, mutta sittenkin he päättivät
lähteä hänen jälkeensä, eikä aikaakaan, niin he jo saavuttivatkin
hänet. [Jer. 20: 10]

Mies sanoi heille silloin: "Mitäs läksitte, naapurit?"

He vastasivat: "Me tahdomme kehoittaa sinua palajamaan meidän
kanssamme."

Mutta hän sanoi: "Se on mahdotonta. Te asutte _Turmion_ kaupungissa,
missä minäkin olen syntynyt. Niin on asianlaita, sen kyllä näen.
Ja jos te siellä ennemmin tai myöhemmin kuolette, niin vaivutte te
hautaakin alemmas siihen paikkaan, joka tulessa ja tulikivessä palaa.
Malttakaat mielenne, hyvät naapurit, ja lähtekäät minun kerallani."

"Mitenkä?" sanoi Itsepäinen. "Hyljätäkö ystävät ja kaikki kotoiset
ilot?"

"Niin juuri", sanoi _Kristitty_, -- se näet oli miehen nimi -- "sillä
tuota kaikkea ei sovi verrata pieneenkään osaan sitä nautintoa, jota
minä olen lähtenyt etsimään. Ja jos mielitte minun kanssani käydä,
niin saavutatte saman kuin minäkin, sillä siellä, minne minä menen,
on runsaasti ja yltäkyllä. Tulkaat, niin saatte nähdä, olenko totta
puhunut." [2 Kor. 4: 18, Luk. 15: 17]

_Itsepäinen_: Mitäs kaikkea sinä etsit, koskapa sen tähden hyljäät
koko maailman?

_Kristitty_: Minä etsin katoamatonta ja turmelematonta ja
saastuttamatonta perintöä. Se on taivaassa tallelle pantu ja
aikanansa niille annetaan, jotka ahkerasti sen perään pyrkivät. Niin
sanoo tässä kirjassa; lukekaat, jos tahdotte. [1 Piet. 1: 4, Hebr.
11: 16]


ITSEPÄINEN KÄÄNTYY TAKAISIN. TAIPUVAINEN LÄHTEE MUKAAN.

_Itsepäinen: Ole jo tuossa kirjoinesi! Tuletko meidän kera takaisin
vai etkö?_

_Kristitty_: En, en tule, sillä jo olen käteni auraan laskenut [Luk.
9: 62].

_Itsepäinen_: Lähde pois, naapuri Taipuvainen! Käännytään takaisin
ja mennään kotia ilman häntä. On niitä vaan olemassa sellaisia
kieropäisiä hupsuja, että jos heidän päähänsä joku houre pistää, niin
silloin he mielestänsä ovat viisaammat kuin seitsemän muuta, joilla
on edes järkeviä syitä tekoihinsa.

_Taipuvainen_ virkkoi silloin: Älä pilkkasanoja puhu! Jos se on
totta, mitä tämä hyvä Kristitty tässä puhuu, niin silloin hän
tavoittelee parempata kuin mitä meillä on. Sydämeni olisi taipuvainen
lähtemään naapurini kanssa.

_Itsepäinen_: Kuinka? Yhä siis hupsuja lisää! Otahan toki
neuvoni varteen ja käy kanssani takaisin. Ties minne tuollainen
sairasmielinen mies meidät viekään! Käy takaisin, käy takaisin ja ole
ymmärtäväinen.

_Kristitty_: Tule vainenkin naapuri Taipuvaisen kanssa. Paljo
on saavutettavissa sellaista, mistä jo olen puhunut, ja paljo
ihanampaakin vielä. Elles minua usko, niin lue tästä kirjasta, ja
katso, kaikki mitä siinä sanotaan, se on todeksi vahvistettu Hänen
verellänsä, joka sen tehnyt on. [Hebr. 13: 20, 21]

_Taipuvainen_: No niin, naapuri Itsepäinen, alanpa jo olla
tehtävästäni selvillä. Mieleni tekee lähteä tämän kunnon miehen
mukana yhdessä yrittämään. Mutta, toveri hyvä, tiedätkös tietä sinne,
johon halajat päästä?

_Kristitty_: Muuan mies, Evankelista nimeltään, neuvoi minua
kiiruhtamaan pienelle portille tuolla edessäpäin. Siellä meille
osoitetaan tie.

_Taipuvainen_: Lähdetään sitten, hyvä naapuri.

Ja he läksivät kahden.

_Itsepäinen_: Minäpä palajan kotisijoilleni takaisin. En huoli olla
tuollaisten harhateille häipyneitten huimapäitten seurassa.

Itsepäisen käännyttyä takaisin, minä näin Kristityn ja Taipuvaisen
astuvan yhdessä ketoa pitkin. Ja näin he siinä haastelivat keskenänsä:

_Kristitty_: Miltä tuntuu nyt, naapuri Taipuvainen? Mieleni on hyvä,
että päätit lähteä minun kanssani. Jos Itsepäinenkin olisi tuntenut,
niinkuin minä, kuinka mahtavaa ja kauhistavaista se on, mikä
silmiltämme vielä on kätkössä, niin ei hän olisi niin keveästi meille
selkäänsä kääntänyt.

_Taipuvainen_: Kuulepas, naapuri hyvä! Koska nyt olemme kahden
kesken, niin sanos: mitä me oikeastaan olemme lähteneet hakemaan, ja
mitenkä me sen saavutamme?

_Kristitty_: Yhtä vähän sitä ymmärrykselläni käsitän, kuin
kielellänikään kykenen lausumaan, mutta koska nyt kerran tietää
halajat, niin luen sinulle tästä kirjastani.

_Taipuvainen_: Luuletko, että se on täyttä totta, mitä kirjassasi
sanotaan?

_Kristitty_: Luulen niinkin, sillä sen on tehnyt Hän, joka ei voi
valhetella. [Tit. 1: 2]

_Taipuvainen_: Hyvä se. Mitäs se sitten on?

_Kristitty_: Asuinsija valtakunnassa, jolla ei ääriä ole, ja
loppumaton elämä meidän elää siinä. [Jes. 45: 17, Joh. 10: 27-29]

_Taipuvainen_: Sepä hyvä. Mitäs muuta?

_Kristitty_: Siellä meille annetaan kunnian kruunu ja vaatteet,
joissa loistamme kuin aurinko taivaan kannella. [2 Tim. 4: 8]

_Taipuvainen_: Se on ihanata. Ja mitä muuta? [Ilm. 3: 4, Mat. 13: 43]

_Kristitty_: Siellä ei enää ole itkua eikä valitusta, sillä sen
paikan hallitsija on pyyhkivä kaikki kyynelet silmistämme. [Jes. 25:
8, Ilm. 7: 16, 17; 21: 4]

_Taipuvainen_: Ja kenenkä seurassa saamme siellä olla?

_Kristitty_: Serafien ja Kerubien, sellaisten olentojen, joita
katsellessasi silmiäsi häikäisee. Ja siellä saat kohdata tuhansia
ja taas tuhansia, jotka ennen meitä ovat sinne menneet. Eikä heistä
kenkään mitään pahaa kellekään tee, vaan kaikki he vaeltavat
rakkaudessa ja pyhyydessä, seisoen Hänen edessänsä iankaikkisessa
suosiossa. Sanalla sanoen, siellä saamme nähdä vanhimmat kultaisine
kruunuinensa; siellä saamme nähdä pyhät neitseet, kultakantelet
käsissä; siellä saamme nähdä ne, jotka maailma on palasiksi silponut,
polttanut, petojen raadeltaviksi heittänyt, vesiin hukuttanut siitä
syystä, että olivat julki tuoneet rakkautensa sen paikkakunnan Herraa
kohtaan. Siellä he autuaina asuvat, puettuina kuolemattomuudella,
niinkuin vaatteella. [Jes. 6: 2, 1 Tess. 4: 16, 17, Ilm. 4: 4, Ilm.
14: 1-5, Joh. 12: 25, 2 Kor. 5: 2-4.]

_Taipuvainen_. Sydän riemuitsee jo tätä kuullessakin. Mutta onko tämä
saavutettavissa? Mitenkä me pääsemme osallisiksi siitä?

_Kristitty_. Herra, sen seudun valtias, on sen ilmoittanut tässä
kirjassa. Ja tämä on sen ydin: Jos me sitä vilpittömästi halajamme,
niin Hän antaa sen meille ilman hintaa. [Jes. 55: 1, 2, Joh. 6: 37,
7: 37, Ilm. 21: 6; 22: 17]

_Taipuvainen_: Niin, naapuri, iloinen minä olen, tätä kuullessani.
Tule, käykäämme kiirein askelin.

_Kristitty_: Minä en tältä taakaltani jaksa kulkea niin joutuisasti.


MATKAMIEHET JOUTUVAT EPÄRÖIMISEN SUOLLE.

Silloin minä näin unessani, että juuri kuin he olivat tämän puhelunsa
päättäneet, he astuivat lähelle erästä ylen mutaista suota kedon
keskellä, ja kosk'eivät he olleet eteensä katsoneet, vajosivat he
äkkiä kumpikin lietteesen. Se oli _Epäröimisen Suo_. Siinä he sitten
vieriskelivät ja kieriskelivät, kauheasti tahrautuen lokaan, kunnes
Kristitty, taakkansa painosta seljässään, rupesi uppoamaan liejuun.

Silloin sanoi Taipuvainen: "Voi, naapuri Kristitty, missäs sinä nyt
olet?"

"En todellakaan tiedä", vastasi Kristitty.

Nyt suuttui Taipuvainen ja virkkoi vihaisesti toverilleen:
"Tällaistako se onni nyt onkin, josta minulle niin paljon olet
puhunut? Jos meidän on näin huonosti käynyt matkaan lähtiessä, niin
mitä kaikkea tapahtuneekaan, ennenkuin päähän päästään? Jos tästä
vielä hengissä selviää, niin pidä sinä se kaunis maa omina hyvinäsi
minusta nähden."

Samassa hän teki epätoivoisen ponnistuksen, teki toisenkin, kunnes
pääsi ylös liejusta sille puolen suota, joka lähinnä antoi hänen
kotitaloansa kohti. Ja niin hän läksi tiehensä, eikä Kristitty häntä
sen koommin enää nähnytkään.


APU VETÄÄ KRISTITYN YLÖS EPÄRÖIMISEN SUOSTA.

Siten jäi Kristitty yksinänsä reuhtomaan Epäröimisen Suossa. Hän
alkoi kumminkin ponnistella sitä suon laitaa kohti, joka oli
kau'impana hänen kotitalostansa ja antoi ahtaalle portille päin,
mutta ylös hän ei taakaltansa sittenkään päässyt. Silloin minä näin
unessani erään miehen, _Apu_ nimeltänsä, astuvan hänen luokseen ja
kuulin hänen kysyvän Kristityltä, mitä hän siinä tekee.

"Herra", sanoi Kristitty, "muuan mies, Evankelista nimeltään, ohjasi
minut tälle tielle. Hän neuvoi minua käymään tuolle portille,
välttääkseni tulevaista vihaa. Sitä kohti kalkeissani minä vajosin
tähän."

_Apu_: Miks'et ottanut askeleistasi vaaria? Kristitty: Pelko ahdisti
minua niin ankarasti, että minä poikkesin oikotielle ja vajosin.

_Apu_: Ojenna kätesi minulle.

Kristitty ojensi hänelle kätensä, ja Apu veti hänet ylös, asetti
hänet lujalle maaperälle ja käski hänen kulkea edelleen. [Ps. 40: 2]

Silloin, minä astuin sen miehen luokse, joka oli Kristityn vetänyt
ylös, ja sanoin: "Herra, koska kerran tämä tie viepi Turmion
kaupungista tuolle portille, niin miksikä ei ole tätä tasankoa
laitettu kuntoon, jotta poloiset vaeltajat turvallisemmin voisivat
perille päästä?"

Hän vastasi: "Tämä mutainen suo on sellainen, ett'ei sitä voi kuntoon
laittaa, siihen kun lakkaamatta laskee se rupa ja ruuhka, mikä
synnintuntoa seuraa. Siksipä sitä sanotaankin Epäröimisen Suoksi. Kun
näet syntinen on herännyt näkemään turmiollisen tilansa, niin nousee
hänen sieluunsa kaikenlaista pelkoa ja epäilystä ja huolettavia
huomioita. Kaikki ne keräytyvät yhteen ja valuvat tähän paikkaan.
Siinä syy, miksi maaperä tässä on niin pahaa."

"Ei ole Kuninkaan tahto se, että tämä paikka yhä näin pahana pysyisi.
Hänen Majesteetinsa päällysmiesten johdolla ovat Hänen työmiehensä
jo seitsemättätoista sataa ajast'aikaa [Muistettakoon, että
ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi v. 1678] työskennelleet tällä
maatilkulla, koettaen saada sitä korjatuksi. Ja onpa, mikäli minä
tiedän, tähän vedetty, vähintänsä kaksikymmentä tuhatta kuormallista.
Niin, miljonittain on siihen tuotu terveellisiä opetuksia pitkin
aikaa ja kaikilta haaroin Kuninkaan aluetta, ja niitten mielestä,
jotka asian tuntevat, nämä ovatkin kaikkein parhaimpia aineksia
maaperän lujittamiseksi. Mutta vaikka siinä on kaikki voitavat tehty,
niin Epäröimisen Suo se sittenkin on, ja sellaisena se pysyy."
[Jes. 35: 3, 4]

"Lainsäätäjäin johdolla on kyllä pantu hyviä ja lujia porrassiltoja
aivan tämän suon keskitse, mutta väliin, säitten muuttuessa,
laskee siihen lokaa ylen runsaasti. Silloin noita siltoja tuskin
erottaa. Ja vaikka erottaisikin, niin saattaa ihmisillä ruveta päätä
pyörryttämään, ja silloin he astuvat harhaan ja tahraavat itsensä,
vaikka siltoja kyllä olisi. Portin tuolla puolen on maaperä lujaa."

Nyt minä näin unessani Taipuvaisen tähän aikaan palanneen kotiinsa.
Naapurit tulivat häntä tervehtimään, ja siinä muutamat sanoivat häntä
viisaaksi mieheksi, koskapa oli tullut takaisin; muutamat moittivat
häntä mielettömäksi, kun oli Kristityn keralla antautunut vaaroille
alttiiksi; muutamat pilkkasivat hänen pelkurimaisuuttansa, sanoen:
"kun kerran uhkayritykseen ryhtyy, niin kehno se, ken vähiä vastuksia
säikähtää". -- Ja siinä nyt istui Taipuvainen heidän joukossaan alla
päin. Mutta vihdoin hän rohkaisi mielensä, ja silloin läksi puhe
käymään uutta suuntaa, ja he rupesivat pilkkaamaan Kristitty parkaa
hänen selkänsä takana.

Sen verran nyt Taipuvaisesta.


KRISTITTY KOHTAA MAAILMANVIISAAN.

Yksinään tuosta nyt tietään kulkeissansa, huomasi Kristitty kaukaa
jonkun astuvan kedon poikki ja lähenevän häntä. Sattumoilta he
kohtasivat toisensa juuri tien risteyksissä. Tuon vieraan herran nimi
oli _Maailmanviisas_. Hän asui suuressa _Järkeilemisen_ kaupungissa,
joka oli vallan lähellä Kristityn kotikaupunkia. Tämä herra kohtasi
nyt Kristityn, josta hän jo ennaltakin oli vähin kuullut, sillä
Kristityn lähtö Turmion kaupungista oli nostanut laajalti hälinää.
Hänestä oli tullut yleinen puheen-aine ei ainoastaan omassa
kaupungissa, vaan monessa muussakin paikassa.

Vaivalloisesta astunnasta, huokauksista ja valituksista arvasi
Maailmanviisas hänet samaksi mieheksi ja kävi pakinoille hänen
kanssaan.

_Maailmanviisas_: Kas niin, mies hyvä! Minnekä matka, noin raskas
taakka hartioilla?

_Kristitty_: Raskas vainenkin, -- lieneekö mointa muilla poloisilla
kellään? Ja koska te tiedustatte, minne mulla matka, niin kerron
teille, herra, että olen menossa ahtaalle portille, mikä tuolla
edessäpäin on, sillä siellä -- niin on minua neuvottu -- osoitetaan
minulle tie sinne, missä taakastani pääsen.

_Maailmanviisas_: Onko sinulla vaimo ja lapsia?

_Kristitty_: On kyllä, mutta tämä taakka rasittaa minua niin, ett'ei
minulla enää Ole mitään iloa heistä, niinkuin ennen; minusta on kuin
ei minulla olisi ketään. [1 Kor. 7: 29]


MAAILMAN VIISAAN AJATUKSIA.

_Maailmanviisas_: Jos sinulle neuvon antaisin, kuuntelisitko sanojani?

_Kristitty_: Kuuntelisin kyllä, jos neuvo lienee hyvä, sillä hyvän
neuvon tarpeessahan minä juuri olen.

_Maailmanviisas_: Niinpä sua sitten neuvon: heitä itse kiiruimmiten
taakkasi pois, muutoin ei mielesi saa rauhaa milloinkaan etkä koskaan
pääse nauttimaan kaikkea sitä hyvää, mitä Jumala sinulle siunannut on.

_Kristitty_: Sitähän minä juuri olen etsimässä, miten päästä
raskaasta taakastani, mutta itse en sitä voi ottaa pois, eikä ole
meidän maassa sitä miestä, joka sen hartioiltani nostaisi. Siksihän
olen, kuten sanoin, tätä tietä vaeltamassa, jotta taakastani pääsisin.

_Maailmanviisas_: Kuka sinua käski sitä varten käymään juuri tätä
tietä?

_Kristitty_: Muuan mies, joka minusta näytti varsin suuriarvoiselta
ja kunnioitettavalta. Hänen nimensä oli, muistaakseni, Evankelista.

_Maailmanviisas_: Voi mokomaa neuvoa! Ei ole vaarallisempaa ja
vaikeampaa tietä toista, ja sen olet kyllä huomaava, jos hänen
neuvoansa noudatat. Olethan jo yhtä ja toista kokenutkin, huomaan
minä. Epäröimisen Suossa olet vaatteesi tahrannut, mutta siitä
suostapa ne vaikeudet vasta alkavatkin niille, jotka tätä tietä
vaeltavat. Kuule minua; minä olen vanhempi sinua. Kaiketi kohtaa
sinua matkallasi väsymys, tuska, nälkä, vaarat, alastomuus,
miekka, jalopeurat, lohikäärmeet, pimeys, sanalla sanoen, kuolema
ja jos mikä! Se on varma, ja siihen on monta todistusta. Ja
miksikä vainenkaan ihminen niin huolettomasti heittäytyy turmioon,
muukalaisen puhetta kuunnellen?

_Kristitty_: Voi, herra! Tämä taakka seljässäni on kauheampi kuin
kaikki se, mitä mainitsitte. Minusta on kuin en huolisi siitä, mikä
minua matkallani kohtaa, kunhan vaan voisin taakastani päästä.

_Maailmanviisas_: Milläs tavoin sen ensiksi kannettavaksesi sait?

_Kristitty_: Lukemalla tätä kirjaa, joka minulla on kädessäni tässä.

_Maailmanviisas_: Johan minä arvasin. Sinun on käynyt, niinkuin monen
muun heikon, kun ovat puuttuneet asioihin, jotka ovat heille liian
korkeita: he joutuvat äkkiä sekaisin, ja tässä sekaannuksessa heiltä
ensinnäkin menee miehen mieli, -- niinkuin näkyy sinunkin käyneen --
ja sitten he syöksevät epätoivoisiin yrityksiin, tavoitellen jotain,
tietämättä itsekään, mitä.

_Kristitty_: Minä kyllä tiedän, mitä tavoittelen: kevennystä kovalle
kuormalleni.

_Maailmanviisas_: Mutta kuinkas sinä haet kevennystä tällä tiellä,
missä niin monet vaarat sua uhkaavat, varsinkin kun minä -- jospa
vain malttaisit minua kuunnella! -- voin opastaa sinua pääsemään
toivomustesi perille ilman niitä vaaroja, joihin nyt omin ehdoin
syökset? Ja keinohan on olemassa. Sitä paitsi, -- olkoon sekin vielä
sanottu! -- et ainoastaan vaaroja vältä, vaan vieläpä turvallisuutta,
ystävyyttä ja tyytyväisyyttäkin sun osallesi tulee.


KRISTITTYÄ NEUVOTAAN LAINKANNAN LUOKSE.

_Kristitty_: Ilmaiskaa minulle tämä salaisuus, herra, ilmaiskaa.

_Maailmanviisas_: Kuulehan sitten! Tuossa kylässä tuolla -- sen
nimi on _Siveys_ -- asuu _Lainkanta_ niminen herra, varsin älykäs
mies ja maineellensa ylen kuuluisa. Hän osaa ottaa pois sellaisia
taakkoja kuin tuo sinun. Niin, onpa hän, minun tietääkseni, tällä
tavoin paljon hyvää aikaan saanut. Hän se myös osaa parantaakin
ihmisiä, jotka taakkansa painosta ovat käyneet hiukan heikkopäisiksi.
Mene sinä juuri hänen luoksensa, niin avun saat viipymättä. Hänen
asuntoonsa ei ole täältä täyttä peninkulmaakaan, ja ellei hän
sattuisi itse olemaan kotona, niin on siellä hänen poikansa, sievä
nuori mies, nimeltä _Hieno Käytös_. Hän kyllä osaa sen tehdä
yhtä hyvin kuin vanha herra itsekin. Siellä, sanon minä, pääset
taakastasi, ja elles enää mieli mennä takaisin entiseen asuntoosi --
enkä soisi sinun sinne menevänkään, -- niin pane noutamaan vaimosi ja
lapsesi sinne. Siellä kun tähän aikaan on taloja tyhjinä, niin saat
helpolla asunnon. Elintarpeet ovat siellä hyviä ja huokeita, ja yhä
mieluisampi on sinun siellä olla, koskapa -- ole siitä varma! -- saat
elää siellä kunnon naapurien kera, jotka sinuun luottavat ja sinua
arvossa pitävät.

Kristitty seisoi hetken aikaa mietteissänsä, mutta äkkiä hän teki
tällaisen johtopäätöksen: "Jos se on totta, mitä tämä herra puhuu,
niin on viisainta noudattaa hänen neuvoansa." Siksipä hän jälleen
jatkoi keskustelua hänen kanssaan.

Kristitty. Mitä tietä sitä mennään tuon kunnon miehen asunnolle?

_Maailmanviisas_: Näetkö tuota vuorta tuolla? [Sinain vuori.]

_Kristitty_: Kyllä, vallan hyvin.

_Maailmanviisas_: Tuota vuorta kohti sinun pitää mennä. Ensimmäinen
talo, johonkas tulet, on hänen.


KRISTITTY KOHTAA JÄLLEEN EVANKELISTAN.

Kristitty kääntyi kuin kääntyikin ja läksi herra Lainkannan taloa
kohti, apua hakemaan. Mutta koska hän oli tullut ihan vuoren
juurelle, niin, katso, se näytti hänestä niin korkealta, ja
tänpuoleinen vuoren rinne kallistui niin uhkaavana tien yli, ett'ei
Kristitty enää sen kauemmas rohjennut astua, sillä hän pelkäsi sen
kaatuvan hänen päällensä. Hän pysähtyi eikä tiennyt, mitä tehdä.
Nyt tuntui hänestä taakka vielä raskaammalta kuin ennen, äskeisellä
tiellä. Vuorikin siinä vielä suitsutti tulen leimuja, niin että hän
pelkäsi palavansa. Siinä hän nyt hikoili ja vapisi pelvosta, ja nyt
tuli hänen myös paha mieli siitä, että oli varteen-ottanut herra
Maailmanviisaan neuvoja. Samalla huomasi hän Evankelistan astuvan
häntä kohti, ja häntä nähdessänsä hän punastui häpeästä. Evankelista
läheni lähenemistään ja, hänen luoksensa tultuaan, loi häneen ankaran
ja pelottavan silmäyksen. Ja nyt alkoi tutkistelu. [2 Mos. 19:16,18,
Hebr 12: 21]

_Evankelista_: Mitäs täällä teet, Kristitty?

Kristitty ei tiennyt mitä vastata, vaan seisoi sanatonna hänen
edessään.

Silloin sanoi Evankelista: "Etkös sinä ole sama mies, jonka minä
löysin vaikeroimassa Turmion kaupungin muurien edustalla?"

_Kristitty_: Kyllä, hyvä herra. Minähän se olen.

_Evankelista_: Enkös minä neuvonut sinulle tietä ahtaalle portille?

_Kristitty_: Neuvoitte, hyvä herra, neuvoitte niinkin.

_Evankelista_: Minkäs tähden sinä sitten niin pian tieltäsi
poikkesit? Nythän olet joutunut tiepuoleen.

_Kristitty_: Minä kohtasin erään herran, heti kuin olin kulkenut
Epäröimisen Suon yli, ja hän vakuutti, että kylässä tuolla edessä
päin saan kohdata miehen, joka voi ottaa minulta taakan pois.

_Evankelista_: Mikä hän oli miehiänsä?

_Kristitty_: Herralta hän näytti, ja paljon hän minulle haasteli,
niin että sai minut vihdoin antamaan perää. Tänne minä sitten tulin,
mutta nähdessäni tämän vuoren, nähdessäni sen uhkaavana riippuvan
tien yli, minä äkkiä pysähdyin, jott'ei se päälleni kaatuisi.

_Evankelista_: Mitä se herra sinulle sanoi?

_Kristitty_: Mitäkö? Hän kysyi minulta, minne minä menen, ja minä
sanoin.

_Evankelista_: Mitäs hän siihen sanoi?

_Kristitty_: Hän kysyi, onko minulla perhettä, ja minä sanoin, että
on; mutta, lisäsin minä, tämä taakka rasittaa minua niin, ett'ei
minulla enää ole mitään iloa heistä, niinkuin ennen.

_Evankelista_: Mitäs hän siihen sanoi?

_Kristitty_: Hän käski minun kiiruimmiten heittämään taakkani pois,
ja sitä huojennustahan minä sanoin lähteneeni hakemaankin. Siksi
juuri, sanoin minä, olen kulkemassakin tuota porttia kohti, jotta
minua sieltä edemmäs neuvottaisiin, kirvoitukseni paikkaan. Silloin
hän sanoi osoittavansa minulle paremman ja lyhyemmän tien, missä ei
ole niin monta vastusta kuin siinä, jonne te, herra, minua neuvoitte.
Se vie sinut, sanoi hän, sellaisen herran luokse, joka noita taakkoja
osaa ottaa pois. Minä uskoin kuin uskoinkin häntä ja poikkesin
entiseltä tieltä tälle: mitämaks minä taakastani pääsisin. Mutta
tänne tultuani ja nähtyäni, miten asianlaita oli, minä pysähdyin,
vaaroja peljäten, niinkuin jo sanoin. Ja nyt en tiedä, mitä tehdä.

_Evankelista_: Malta sitten hetkinen, niin osoitan sinulle, mitä
Jumalan sana ilmoittaa.

Kristitty seisoi vavisten, ja Evankelista lausui:

"Katsokaat, ett'ette Häntä kiellä pois, joka puhuu; sillä jos ei ne
paeta saaneet, jotka kielsivät sen, joka maan päällä käskyn antoi,
paljon vähemmin me, jos me sitä pyydämme karttaa, joka taivaasta
puhuu." [Hebr. 12:25]

Edelleen hän sanoi: "Vanhurskas elää uskosta, ja joka välttää, siihen
ei minun sieluni mielisty." [Hebr. 10:38]


MITÄ PITÄÄ KAUHISTUA.

Ja hän sovitti nämä sanat näin:

"Sinä olet se mies, joka kurjuuteen syökset; sinä olet alkanut
kieltää Korkeimman neuvoa ja vetämään jalkaasi takaisin rauhan
tieltä, melkeinpä perikatosi uhallakin."

Silloin vaipui Kristitty puolikuolleena hänen jalkainsa juureen,
huutaen: "Voi minua, minä olen hukassa!" Evankelista, tuon nähtyänsä,
tarttui hänen oikeaan käteensä, sanoen: "Kaikki synti ja pilkka
annetaan ihmisille anteeksi. Älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen."
[Jes. 6: 5, Mat. 12: 31, Joh. 20: 27]

Nämä sanat rohkaisivat vähän Kristityn mieltä, ja vavisten hän seisoi
Evankelistan edessä, niinkuin taanoinkin.

Evankelista jatkoi jälleen: "Ota tarkempi vaari siitä, mitä sinulle
nyt sanon. Minä näytän sinulle, mikä se sinut on harhaan vienyt,
ja kenenkä tykö hän sinua lähetti. Mies, jonkas tapasit, on muuan
Maailmanviisas, ja kohdallaan se nimi hänellä onkin, osaksi siitä
syystä, että hän pitää oikeana ainoastaan tämän maailman opin, jonka
vuoksi hän ei kirkossakaan käy muualla kuin Siveyden kaupungissa,
ja osaksi siitä syystä, että se oppi on hänen mielestänsä paras, se
kun ei ristiä hänen päällensä pane. Ja lihallisen luontonsa mukaan
hän koettaa asetella esteitä minun teilleni, jotka kumminkin oikeat
ovat. Kolmea seikkaa tuon miehen opastuksessa pitää sinun kerrassaan
kauhistua" [1 Joh. 4: 5, Gal. 6: 12]:

1. Sitä, että hän sai sinut poikkeamaan tieltäsi.

2. Sitä, että koetti tehdä sinulle ristin vihatuksi.

3. Sitä, että hän johti jalkasi sille tielle, joka viepi kuoleman
palvelukseen.

"Ensinnäkin pitää sinun kauhistua sitä, että hän sai sinut
poikkeamaan tieltäsi ja ettäs itsekin siihen suostuit, sillä se
on Jumalan neuvon hyljäämistä Maailmanviisaan neuvojen tähden.
Herra sanoo: 'Pyytäkäät ahtaasta portista mennä sisälle', juuri
siitä, minkä minä sinulle osoitin, sillä 'ahdas on se portti, joka
vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät'. Tältä pieneltä
portilta ja sinne vievältä tieltä on tuo jumalaton mies saanut sinut
poikkeamaan, ollen vähällä viedä sinut turmioon. Inhoa siis hänen
johtamistansa toisille teille ja kauhistu omaa itseäsi siitä, ettäs
häntä kuuntelit." [Luk. 13: 24, Mat. 7: 13, 14]

"Toiseksi pitää sinun kauhistua sitä, että hän koetti tehdä sinulle
vihatuksi ristin, jota sinun on pitäminen Egyptinkin aarteita
kalliimpana. Sitä paitsi on Kunnian Kuningas sanonut sinulle: 'Kuka
henkensä vapahtaa tahtoo, hän hukuttaa sen', kuin myös 'Kukana
ikänänsä minun tyköni tulee ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja
emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa, se ei taida olla
minun opetuslapseni'. Siksipä minä sanon sinulle: jos ken koettaa
uskotella sinua, että risti sinut surmaan vie -- vaikka Totuus on
sanonut, ettes ilman sitä voi iankaikkista elämää saada --, niin
kauhistu senkaltaista oppia." [Hebr. 11: 25, 26, Mark. 8: 35, Joh. 12:
25, Mat. 10: 37-39, Luk. 14: 26]

"Kolmanneksi pitää sinun vihata sitä, että hän on askeleesi
johtanut kuoleman palvelukseen. Ja sitä varten tulee sinun punnita,
kenenkä tykö hän sinut lähetti, ja kuinka kykenemätön hän oli sinua
kuormastasi kirvoittamaan."


LAIN TÖITTEN KIROUS.

"Se, jonka tykö sinä olit lähetetty, on nimeltään _Lainkanta_. Hänen
äitinsä on palkkavaimo, joka nyt on ja on lastensa kanssa orjana ja
on salaisella tavalla Sinain vuori, jonka sinä pelkäsit päällesi
kaatuvan. Jos hän kerran lapsinensa orjana on, kuinkasta toivot
pääseväsi heidän kauttansa vapaaksi? Tuo Lainkanta niin muodoin ei
ole mahdollinen sinua taakastasi päästämään. Ei hän tähän saakka ole
kenenkään taakkaa pois ottanut, ei, eikä milloinkaan niitä ota. Lain
töitten kautta te ette voi vanhurskaiksi tulla, sillä lain töillä
ei kukaan elämäpäivinään taakastansa pääse. Herra Maailmanviisas
on niin muodoin muukalainen ja herra Lainkanta petturi, eikä hänen
poikansakaan, Hieno Käytös, maireisine hymyinensä, muuta ole kuin
tekopyhä eikä voi sinua auttaa. Usko minua: ei noitten tomppelien
jaarituksilla ole muuta tarkoitusta ollutkaan kuin saada sinut
pelastuksesi asiassa harhaan, ohjaamalla sinut pois siltä tieltä,
johon minä olin sinut saattanut." [Gal. 4: 21 -27.]

Tämän sanottuansa, kutsui Evankelista kovalla äänellä taivaat
vahvistamaan hänen sanojansa tosiksi, ja samassa alkoi siitä
vuoresta, jonka juurella Kristitty seisoi, sanoja kuulua ja tulta
leimuta, niin että hivukset hänen päässänsä nousivat pystyyn. Ja
nämä sanat ne silloin lausuttiin: "Sillä niin monta kuin lain töissä
riippuvat, ovat kirouksen alla, sillä kirjoitettu on: 'kirottu olkoon
jokainen, joka ei pysy kaikissa kuin lakiraamatussa kirjoitettu on,
että hän niitä tekisi'." [Gal. 3: 10]

Kristitty ei osannut enää muuta luullakaan kuin että hän nyt kuolee,
ja rupesi suuresti vaikeroimaan, kiroten sitä hetkeä, jolloin oli
kohdannut Maailmanviisaan, ja sanoen itseänsä tuhatkertaiseksi
hupsuksi, kun oli hänen neuvojansa kuunnellut. Ja kovin häntä;
hävetti, että sen herran todistelut, pelkän lihallisen mielen
synnyttämät, olivat voineet saada hänet poikkeamaan oikealta tieltä.
Senjälkeen hän jälleen lähestyi Evankelistaa niillä sanoilla ja siinä
mielessä kuin seuraa:

_Kristitty_: Mitäs luulette, herra? Onko toivoa vielä? Kääntyisinkö
nyt takaisin ja lähtisin käymään ahdasta porttia kohti? Eikö minua
tämän tähden hyljätä ja häpeällä takaisin lähetetä? Mieleni on
murheellinen, että tuon miehen neuvoja kuuntelin, mutta annettaneeko
syntiäni enää anteeksi?

_Evankelista_: Suuri on sinun syntisi, sillä sinä olet siinä tehnyt
kaksi rikosta: olet hyljännyt hyvän tien ja astunut kielletyille
poluille. Mutta mies tuolla portilla ottaa sinut vielä vastaan, sillä
hänellä on hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Kavahda vaan, ettes enää oheen
poikkea, sillä muutoin sinä tielläsi hukut, koska Hänen vihansa pian
syttyy. [Ps. 2: 12.]

Silloin alkoi Kristitty valmistautua palajamaan takaisin. Evankelista
antoi suuta hänen, myhäili hänelle ja toivotti hänelle onnellista
matkaa.

Ja niin hän läksi astumaan kiirein askelin. Ei hän ketäkään matkan
varrella puhutellut ja vaikka joku häneltä jotain kysyi, ei hän
mitään vastannut. Hän riensi, niinkuin se, joka koko ajan kulkee
kielletyllä maalla, eikä mitenkään tuntenut olevansa turvassa,
ennenkuin saapui sille tielle, josta oli poikennut noudattamaan
Maailmanviisaan neuvoja.


KRISTITYN TULO AHTAALLE PORTILLE JA SISÄÄNKÄYNTI.

Kului aikaa kotvanen, niin jo saapui Kristitty portille. Sen kamanaan
oli kirjoitettuna: "Kolkuttakaat, niin teille avataan." Hän kolkutti
kerran, mitäpä toisenkin, sanoen [Mat. 7:7]:

    Mies raukalle avaisko oven ken,
    Sisälle käydä kapinallisen?
    En siellä laulamasta lakkais ma
    Hänelle kunniaa korkeudessa.

Vihdoin tuli portille muuan vakavannäköinen mies, nimeltä _Hyvä
Tahto_, tiedustellen, ken siellä on, ja mistä vieras tulee, ja mitä
on hänellä asiata.

_Kristitty_: Täällä on taakkansa painama syntis-parka. Minä olen
matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, välttääkseni tulevaista
vihaa. Ja koska minulle on sanottu, että tie sinne kulkee tämän
portin kautta, niin sallikaa minun kysyä, herra, tahtoisitteko
päästää minut sisään.

_Hyvä Tahto_: Tahdonpa niinkin, kaikesta sydämestäni.

Sen sanottuansa hän aukaisi portin.

Kun Kristitty oli juuri astumaisillaan porttiin, niin nykäisi Hyvä
Tahto hänet äkkiä sisäpuolelle.

"Mitäs tämä merkitsee?" kysyi Kristitty.

Toinen selitti hänelle:

"Vähän matkan päähän tästä portista on rakennettu luja linna, jossa
Beelsebub on isäntänä. Sieltä hän sekä ne, jotka hänen kanssaan ovat,
ampuvat nuolilla tänne tulevia, surmataksensa heidät, ennenkuin
sisälle ennättävät."

Silloin sanoi Kristitty: "Minä riemuitsen ja vapisen."

Heidän astuttuansa sisälle, kysäisi porttimies Kristityltä, kuka
häntä oli neuvonut tänne.

_Kristitty_: Evankelista käski minun tulla tänne ja kolkuttaa, kuten
teinkin. Hän se myös sanoi teidän, hyvä herra, ilmoittavan minulle,
mitä minun pitää tehdä.

_Hyvä Tahto_: Avoinna on ovi edessäsi, eikä kenkään voi sulkea sitä.
[Ilm. 3: 8]

_Kristitty_: Nyt alan niin muodoin niittää uskaliaan yritykseni
hedelmiä.

_Hyvä Tahto_: Mutta miksis tulet yksinäsi?

_Kristitty_: Siksi, ett'ei kenkään naapureistani pitänyt tilaansa
niin vaarallisena kuin minä.


KRISTITTY KERTOO HYVÄLLE TAHDOLLE MATKASTANSA.

_Hyvä Tahto_: Tiesikö kukaan lähdöstäsi tänne?

_Kristitty_: Kyllä. Vaimoni ja lapseni ne ensiksi näkivät minun
lähtevän ja kutsuivat minua palajamaan. Oli siellä moniaita
naapureitakin, jotka seisoivat ja huusivat minua tulemaan takaisin,
mutta minä pistin sormet korviini ja kiirehdin pois.

_Hyvä Tahto_: Eikös kenkään tullut, perässäsi, kutsumaan sinua kotia
takaisin?

_Kristitty_: Kyllä, tuli sekä Itsepäinen että Taipuvainen, mutta
nähtyänsä, ett'ei minua saa myöntymään, läksi Itsepäinen sadatellen
tiehensä. Taipuvainen tuli vähän matkaa mukana.

_Hyvä Tahto_: Miks'ei hän tullut koko matkaa?

_Kristitty_: Yhdessä kyllä tultiin, mutta kun saavuttiin Epäröimisen
Suolle, niin siihen me äkkiä vajosimme. Siinä se naapurin rohkeus
lannistui, eikä hän enää uskaltanut kauemmas lähteä. Päästyänsä
sitten ylös sille puolen suota, missä hänen kotitalonsa oli, hän
sanoi minulle: "pidä tuo kaunis maa omina hyvinäsi". Ja niin
lähdettiin astumaan, hän omaa tietänsä, minä omaani; hän Itsepäisen
jälkeen, minä tälle portille.

_Hyvä Tahto_: Voi sitä mies parkaa! Onko taivaallinen kunnia hänen
mielestänsä niin vähän-arvoista, ett'ei sen saavuttamiseksi kannata
antautua moniaan vaaran alaiseksi?

_Kristitty_: Niin, kyllähän minä sanoin Taipuvaiselle suoran
totuuden, mutta jos sanoisin totuuden itsellenikin, niin selvillepä
kävisi, ett'en minä ole rahtustakaan parempi häntä. Hän kyllä palasi
kotiansa, mutta minä poikkesin syrjään kuoleman teille, noudattaen
jonkun herra Maailmanviisaan todisteluita, lihallisessa luonnossa
syntyneitä.

_Hyvä Tahto_: Vai hän se sinut kohtasikin! Ja herra Lainkannalta hän
olisi tahtonut panna sinut huojennusta hakemaan! Aika pettureita he
ovat, niin toinen kuin toinenkin. Noudatitkos heidän neuvojansa?

_Kristitty_: Noudatin, kunnes rohkeus petti. Läksin hakemaan herra
Lainkantaa, mutta sitten rupesin pelkäämään, että se vuori, joka on
hänen talonsa lähellä, kaatuu päälleni, ja silloin minä pakostakin
pysähdyin.

_Hyvä Tahto_: Se samainen vuori on jo monta ihmistä surmaan vienyt,
ja yhä useamman se vielä vie. Hyvä on, ettäs pääsit pois, ja ettes
sen alle murskautunut.

_Kristitty_: En todellakaan tiedä, miten minun olisi siellä
käynytkään, ellei Evankelista olisi minua jälleen kohdannut,
seisoissani siinä, raskaat mietteet mielessä. Olipa se Jumalan armo,
että hän uudestaan sai luokseni, sillä muutoin en olisi milloinkaan
tullut tänne. Mutta nyt olen tässä, sellaisenani kuin olen, vaikka
pikemmin olisin ansainnut kuolla vuoren alle kuin seisoa tässä
puhelemassa teidän kanssanne, herra. Mutta oi sitä laupeutta, että
minun sittenkin sallittiin astua sisään!


MATKAN JATKOA.

_Hyvä Tahto_: Me emme sysää pois ketään. Ei ketään heitetä ulos,
vaikka hän mitä olisi tehnyt ennen tänne tuloansa. Ja niinpä nyt,
Kristitty, käy kanssani kappale matkaa, niin osoitan sinulle, mitä
tietä sinun on vaeltaminen. Näetkös tuota kaitaa tietä? Sitä sinun
pitää kulkea. Sen ovat raivanneet patriarkat, profetat, Kristus ja
Hänen apostolinsa, ja suora se on kuin linjaan lyöty. Sitä sinun on
astuminen. [Joh. 6: 37]

_Kristitty_: Mutta eikö siellä ole risteyksiä ja tienhaaroja, jotka
muukalaisen pian harhaan vievät?

_Hyvä Tahto_: Kyllä siitä haaraantuu montakin tietä, mutta ne ovat
mutkikkaita ja laveita, ja siitä sinä juuri osaat oikean tien
väärästä erottaa, että oikea yksin on suora ja kaita. [Mat. 7: 14]

Minä näin sitten unessani Kristityn kysyvän häneltä, ottaisiko hän
auttaakseen häneltä taakkaa hartioilta, sillä tähän saakka hän ei ole
vielä taakastansa päässyt eikä siitä millään tavoin päästäkään ilman
muitten apua.

Toinen sanoi: "Kanna sinä vain kärsivällisesti taakkaasi, kunnes
tulet pelastuksesi paikkaan. Siellä se itsestänsä hartioiltasi
putoaa."

Siiloin rupesi Kristitty vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan
itseänsä matkalle. Toinen selitti hänelle, että hän, kuljettuansa
jonkun matkaa portista, saapuu _Selittäjän_ asunnolle. Siellä
hän kolkuttakoon ovea, ja Selittäjä on osoittava hänelle jotain
erinomaista.

Kristitty sanoi nyt jäähyväiset ystävälleen, ja tämä taas toivotti
hänelle onnellista matkaa.

Kristitty kulki nyt, kunnes saapui Selittäjän talolle ja alkoi
kolkuttaa ovea.

Vihdoin tuli joku ovelle ja kysyi: "Ken siellä?"

_Kristitty_: Herra, täällä on muuan matkamies, jota eräs tämän talon
herran ystävistä käski käymään täällä hankkimassa neuvoa ja ohjausta.
Tahtoisin siis puhutella talon isäntää.

Ovelle tullut mies kutsui talon isännän, joka hetken perästä tuli
Kristityn luo ja kysyi, mitä hänellä on asiata.

_Kristitty_: Herra, minä olen muuan mies, matkalla Turmion
kaupungista Sionin vuorelle. Hän, joka seisoo portilla tämän tien
päässä, sanoi minulle, että jos täällä kävisin, niin näyttäisitte te
minulle jotain erinomaista, mistä minulle olisi hyötyä matkallani.


KRISTITTY SELITTÄJÄN TALOSSA.

_Selittäjä:_: Käy sisään, ja minä olen näyttävä sinulle sellaista,
josta sinulle neuvoa ja ohjausta saattaa olla.

Hän käski nyt palvelijansa näyttämään heille kynttilää ja pyysi
Kristittyä tulemaan mukaansa. Sen jälkeen hän vei Kristityn
erinäiseen huoneesen, ja kun palvelija herransa käskystä oli avannut
oven, näki Kristitty erään vakavan miehen kuvan riippuvan seinällä,
ja tällainen hän oli nähdä: Hänen silmänsä olivat kohotettuina ylös
taivaalle; kirjoista paras oli hänellä kädessä; totuuden laki oli
kirjoitettuna hänen huulillensa; maailma oli hänen selkänsä takana;
hän seisoi ikäänkuin rukoillen ja kehoittaen ihmisiä, ja kultainen
kruunu riippui hänen päänsä yli. [2 Kor. 5:20]

_Kristitty_: Mitäs tämä tietää?

_Selittäjä:_: Mies, jonka kuvan tuossa näet, on yksi niistä
tuhansista. Hän voi kivulla lapsia vasta-uudesta synnyttää ja ruokkia
heitä niinkuin imettäjä lapsiansa. Ja ettäs näet hänen silmänsä
kohotettuina ylös taivaalle, kirjoista parhaan hänen kädessänsä
ja totuuden lain kirjoitettuna hänen huulillensa, niin opi siitä,
että hänen tehtävänsä on tutkia ja saattaa hämärissä olevia asioita
syntisille tunnetuiksi. Niinpä näet hänen myös seisovan ikäänkuin
rukoillen ja kehoittaen ihmisiä. Mutta ettäs näet maailman heitettynä
hänen selkänsä taakse ja kruunun riippuvan hänen päänsä yli, niin opi
siitä, että hän, halpana pitäessään ja ylönkatsoessaan näitä nykyisiä
sen rakkauden rinnalla, jolla hän tahtoo Herraansa palvella, varmasti
tietää tulevaisessa maailmassa perivänsä palkakseen kunnian. [1 Kor.
4: 15, Gal. 4: 19, 1 Tess 2: 7]

_Selittäjä_ jatkoi: "Minä näytin sinulle tämän kuvan ensiksi siitä
syystä, että siinä kuvattu mies on ainoa, jonka sen paikan Herra,
minne sinä pyrjit, on valtuuttanut antamaan apua kaikissa vaikeissa
kohdissa, mihin matkallasi mahdat joutua. Ota siis tarkka vaari
siitä, mitä minä olen sinulle näyttänyt, ja pidä tarkoin mielessäsi,
mitäs nähnyt olet, siltä varalta, että matkalla sinua joku sellainen
kohtaa, joka väittää johtavansa sinut oikealle suunnalle, vaikka
hänen tiensä viekin kuoleman alhoon."

Selittäjä otti häntä sitten kädestä ja saattoi varsin avaraan saliin,
joka oli täynnä tomua, sitä kun ei milloinkaan oltu la'aistu. Kun
Kristitty oli hetken aikaa katsellut huonetta, kutsui Selittäjä erään
miehen lakaisemaan. Mutta kun tämä alkoi la'aista, nousi tomu niin
sakeana, että Kristitty oli vähällä tukehtua. Silloin sanoi Selittäjä
eräälle neitseelle, joka siinä lähellä seisoi: "Tuo vettä tänne ja
pirskoita sitä huoneesen", ja kun se oli tehty, niin oli hauska sitä
huonetta la'aista ja puhdistaa.

_Kristitty_: Mitäs tämä merkitsee?

_Selittäjä:_: Tämä sali on sen ihmisen sydän, jota Evankeliumin
suloinen armo ei ole milloinkaan pyhittänyt. Tomu -- se on hänen
perisyntinsä ja sisällinen turmelluksensa, joka on koko ihmisen
saastuttanut. Se, joka ensin alkoi la'aista, on Laki, mutta se,
joka vettä toi ja huoneesen pirskoitti, on Evankeliumi. Sinä
näit, että heti kuin tuo ensimmäinen alkoi la'aista, nousi niin
sakea tomu, ett'ei hän voinut saada huonetta siivotuksi, vaan
olit sinäkin vähällä tukehtua: opi tästä, ett'ei Laki voi ihmisen
sydäntä (töitten kautta) synnistä puhtaaksi pestä, vaan pikemmin
saa synnin virkoamaan, antaa sille lisää voimaa ja kasvattaa sen
entistä suuremmaksi sielussa. Se paljastaa synnin ja kieltää syntiä
tekemästä, mutta ei anna voimaa sitä voittamaan. [Rom. 7: 9, 1 Kor.
15:56, Rom. 5: 20]

Kun sitä vastoin näit neitseen pirskoittavan huonetta vedellä,
jonka jälkeen sitä oli hauska puhdistaa, niin opi tästä, että koska
Evankeliumi tuo suloiset ja kalliit vaikutuksensa sydämeen, silloin
-- samoin kuin neitsyt lakaisi huoneen, pirskoitettuansa permannolle
vettä, samoin syntikin voitetaan ja kukistetaan ja sielu puhdistetaan
uskon kautta ja niin tavoin tulee mahdolliseksi Kunnian Kuninkaan
asua siinä. [Joh. 15: 3, Ef. 5: 26, Ap. 15: 9, Joh. 14: 23]


SELITTÄJÄN TALOSSA. HIMO JA MALTTI.

Edelleen minä näin unessani Selittäjän ottavan häntä kädestä ja
vievän pieneen huoneesen, jossa istui kaksi lasta, tuolillansa
kumpikin. Vanhempi oli nimeltään _Himo_, nuorempi _Maltti_. Himo
näytti olevan hyvin tyytymätön, mutta Maltti istui aivan rauhassa.

Kristitty kysyi: "Miksikä Himo on niin tyytymätön?"

Selittäjä vastasi: "Kotiopettaja tahtoi, että hän odottaisi parhaita
tavaroitansa ensi vuoden alkuun, mutta Himo tahtoo saada kaikki nyt
jo. Maltti suostuu odottamaan."

Minä näin silloin jonkun tulevan Himon luokse, mukanansa säkillinen
kalliita tavaroita, ja tyhjentävän sen hänen jalkainsa juureen. Himo
otti ne ylös ja riemuitsi niistä, samalla pilkallisesti naurahdellen
Maltille. Mutta ei aikaakaan, niin jo oli Himo tuhlannut kaikki
tavaransa, eikä jäljellä ollut enää muuta kuin repaleita.

Silloin sanoi Kristitty Selittäjälle: "Selittäkääpäs minulle tämä
asia tarkemmin."

_Selittäjä:_: Nämä kaksi lasta ovat kuvauksia: Himo on tämän ja
Maltti tulevaisen maailman lapsi. Niinkuin näit, tahtoo Himo saada
kaikki nyt, tänä vuonna, se on: _tässä_ maailmassa. Niinhän ne tämän
maailman lapset tahtovat saada kaiken hyvän nyt jo; he eivät jaksa
odottaa onnensa osuutta ensi vuoteen, se on: _tulevaan_ maailmaan.
Sananparsi "parempi pyy pivossa kuin kaksi katolla" on heistä
suuremman-arvoista kuin kaikki jumalalliset todistukset tulevaisen
maailman aarteista. Mutta Himo, niinkuin huomasit, kulutti tavaransa
ennen pitkää, eikä ole hänellä enää kuin repaleet jäljellä. Ja niin
käy kaikkien sellaisten tämän maailman lopulla.

_Kristitty_: Minä huomaan nyt, että Maltti on ollut ymmärtäväisempi
monessakin kohden: ensinnäkin, koska hän ottaa odotellakseen
kalliimpia aarteita, ja toiseksi, koska hänellä on oleva riemu niistä
silloin kuin toisella ei enää ole kuin repaleita jäljellä.

_Selittäjä:_: Niinpä niinkin, ja sopii siihen vielä lisätä, että
tulevan maailman ihanuus ei milloinkaan katoo, mutta nämä nykyiset
ne äkisti menevät. Syyttä suottapa siis Himo Maltille nauroi, koska
muka oli kalliit tavaransa ensiksi saanut. Paljoa enemmän olisi
Maltilla ollut syytä nauraa Himolle sentähden, että hän saa aarteensa
viimeiseksi, sillä ensimmäisen pitää antaa sija viimeiselle, koskapa
viimeinen tarvitsee aikaa tullakseen. Viimeinen ei enää sijaa
kellenkään tee, sillä sen perästä ei enää mitään tule. Ken siis
osansa ensiksi saa, se tarvitsee aikaa sitä käyttääksensä; mutta ken
osansa viimeiseksi saa, siltä ei koskaan lopu. Siksipä sanottiin
rikkaalle miehelle: "Sinä sait sinun hyvääs elämässäs, niin myös
Latsarus pahaa; mutta nyt hän lohdutetaan ja sinä vaivataan." [Luuk.
16: 25]

_Kristitty_: Minä huomaan nyt, ett'ei ole parhainta pyrkiä nykyisten
perään, vaan odottaa tulevaisia.

_Selittäjä:_: Totta puhut, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta
näkymättömät iankaikkisia. Mutta vaikka niin on, ovat nykyiset ja
lihallinen himo meissä niin läheisiä naapuruksia ja taas tulevaiset
ja lihallinen mieli niin outoja toisilleen, että edelliset äkkiä
solmivat ystävyyden liiton, jota vastoin jälkimmäiset pysyvät kaukana
toisistansa. [2 Kor. 4: 18]


SELITTÄJÄN TALOSSA. TULI MUURIN SEINUKSELLA.

Sitten minä näin unessani Selittäjän ottavan Kristittyä kädestä ja
vievän hänet erääsen paikkaan, missä tuli paloi muurin seinuksella,
ja joku lakkaamatta kaatoi vettä valkeaan, sitä sammuttaaksensa,
mutta yhä korkeammalle ja yhä kuumempina vain liekit leimusivat.

"Mitäs tämä on?" kysyi Kristitty.

_Selittäjä:_: Tämä tuli on Armon työtä, mikä on vireille pantu
sydämessä. Se, joka siihen vettä kaataa, sammuttaakseen ja
tukauttaakseen sitä, on Perkele, mutta miksikä tuli sittenkin,
niinkuin huomaat, yhä korkeammalle ja kuumempana leimuaa, siihen olet
pian näkevä syyn.

Sen sanottuansa, Selittäjä vei hänet muurin toiselle puolelle.
Siellä oli mies, kädessänsä öljyastia, josta hän salaisesti, mutta
yhtämittaa vuodatti öljyä tuleen.

_Kristitty_: Mitäs tämä tietää?

_Selittäjä:_: Se on _Kristus_, joka armon öljyllä lakkaamatta
ylläpitää sydämessä jo kerran aloitettua työtä. Ja tällä keinoin
hänen kansansa sielut, perkeleen töistä huolimatta, kumminkin Hänen
armoonsa tyytyvät. Ettäs näit miehen seisovan muurin takana tulta
ylläpitämässä, niin opi siitä, että kiusatun ihmisen on vaikea
huomata, kuinka tämä armon työ sielussa jatkumistaan jatkuu. [2 Kor.
12: 9]

Taas minä näin Selittäjän ottavan häntä kädestä ja saattavan hänet
miellyttävään paikkaan, jossa oli komea linna, kaunis katsella. Sen
nähtyään Kristitty ihastui suuresti. Hän katsoi myös ylös linnan
harjalle: siellä käveli ihmisiä, kokonaan kultaisissa vaatteissa.

Kristitty kysyi: "Saammeko me mennä, sinne?"

Selittäjä saattoi hänet linnan portille, ja, katso, siellä oli suuri
ihmisten paljous, ikäänkuin pyrkimässä linnaan, mutta uskaltamatta
astua sisään. Vähän matkan päässä portista istui muuan mies pöydän
takana, kirja ja mustetolppo edessään, kirjaan merkitsemässä
sisäänpyrkijäin nimiä. Portille vievällä tiellä näki hän myös
useampia, aseilla varustettuja miehiä tietä vartioimassa, valmiina
tekemään jokaiselle sisäänpyrkijälle niin paljon vahinkoa ja pahaa
kuin suinkin voivat. Nyt joutui Kristitty hiukan hämille. Kaikkien
siinä hämmästyneinä peräytyessä, peljäten tuota aseellista joukkoa,
näki Kristitty vihdoin erään miehen, ryhdiltänsä uljaan, tulevan sen
luokse, joka istui kirjoittamassa, ja sanovan: "Merkitkäät minun
nimeni kirjaan, herra!" Sen sanottuansa hän veti miekkansa, pani
kypärin päähänsä ja hyökkäsi ovea kohti aseellisten miesten päälle,
jotka hurjalla vimmalla rupesivat taistelemaan hänen kanssaan, mutta
siitä säikkymättä mies iski ja sivalteli miekallansa voimainsa takaa.
Ja niinpä hän, monta haavaa itse saatuansa ja haavoja niihinkin
lyötyänsä, jotka -- estellä koettivat, raivasi vihdoin tien itselleen
heidän lävitsensä ja tunkeusi linnaan. Silloin kuului mielihyvän
huutoja sekä niiltä, jotka sisässä olivat, että niiltäkin, jotka
linnan harjalla kävelivät [Ap. 14: 22]:

    Käy vieras, sisään saa; Sua ikikunnia odottaa.

Hän astui sisään ja puetettiin samallaisiin vaatteisin kuin muillakin
oli. Silloin myhähti Kristitty, sanoen: "Luulenpa kuin luulenkin
tietäväni, mitä tämä merkitsee."


SELITTÄJÄN TALOSSA. EPÄTOIVON MIES.

"Maltahan", sanoi Selittäjä, "kunnes olen vielä jotain sinulle
näyttänyt. Sitten saat jatkaa matkaasi." Ja taas hän otti Kristittyä
kädestä ja saattoi hänet hyvin pimeään huoneesen, jossa muuan mies
istui rautaisessa häkissä.

Tämä mies näytti hyvin surulliselta: silmät maahan luotuina hän siinä
istui, kädet ristissä, ja huokaili niin syvään, että olisi luullut
hänen rintansa pakahtuvan.

Kristitty kysyi, mitä tämä merkitsee, mutta Selittäjä käski hänen
itsensä puhuttelemaan miestä.

_Kristitty_: Mikäs mies sinä olet?

_Mies_: En ennen ollut se, mikä nyt olen.

_Kristitty_: Mikäs olit ennen?

_Mies_: Olin ennen oivallinen ja toivorikas tunnustaja sekä omissa
silmissäni että muitten. Luulin muinoin olevani otollinen pääsemään
Taivaalliseen Kaupunkiin ja riemuitsin tuossa luulossani. [Luuk. 8:
13]

_Kristitty_: Mutta mitästä olet nyt?

_Mies_: Nyt olen _Epätoivon mies_, ja se on minut sisäänsä sulkenut,
niinkuin tämä rautainen häkki. En pääse enää pois! Voi, en pääse!

_Kristitty_: Mutta kuinka sinä jouduit tähän tilaan?

_Mies_: Lakkasin olemasta valpas ja valvovainen; päästin himojeni
ohjat höllälleen; tein syntiä Sanan valoa ja Jumalan hyvyyttä
vastaan. Minä olen Hengen murheelliseksi tehnyt, ja se on minusta
paennut. Minä kiusasin perkelettä, ja hän tuli luokseni. Jumalan minä
olen yllyttänyt vihaan, ja Hän on hyljännyt minut. Olen paaduttanut
sydämeni niin, ett'en enää voi katua.

Kristitty kysyi nyt Selittäjältä: "Eikös moisella miehellä sitten
mitään toivoa ole?"

"Kysy häneltä", vastasi Selittäjä.

"Kysykää, herra, te häneltä, olkaa hyvä", virkkoi Kristitty.

_Selittäjä:_: Eikö sinulla ole mitään toivoa? Pitääkö sinun yhä olla
suljettuna tuohon epätoivon rautaiseen häkkiin?

_Mies_: Ei toivoa pienintäkään.

_Selittäjä:_: Kuinka? Onhan Sen Siunatun Poika täynnä
armahtavaisuutta.

_Mies_: Minä olen Hänet itselleni toistamiseen ristiinnaulinnut.
Minä olen ylönkatsonut Häntä; minä olen Hänen vanhurskautensa
ylönkatsonut; minä olen Hänen verensä saastuttanut ja Armon Henkeä
pilkannut. Senvuoksi olen itseni sulkenut pois kaikista lupauksista.
Nyt ei minulla enää ole jäljellä mitään muuta kuin uhkaukset,
kauheat uhkaukset, pelottavat uhkaukset varmasta turmiosta ja tulen
kiivaudesta, joka minut on syöpä, niinkuin vastahakoisen. [Hebr. 6:
6, Luuk. 19: 14, Hebr. 10: 28, 29]

_Selittäjä:_: Mutta mikä saattoi sinut joutumaan tähän tilaan?

_Mies_: Himot, huvitukset ja maalliset edut, joitten nautinnosta
ennustelin itselleni niin paljon mielihyvää, mutta nyt ne minua kukin
kohdastansa polttavaisena matona purevat ja kalvavat.

_Selittäjä:_: Mutta etkös enää voi katua ja kääntyä?

_Mies_: Jumala on minulta katumuksen kieltänyt. Hänen Sanansa ei
anna minulle rohkeutta uskomaan. Hän itse on sulkenut minut tähän
rautaiseen häkkiin. Ei kenkään maailmassa voi minua täältä päästää. O
iäisyys! iäisyys! Kuinka voinenkaan kestää sitä kurjuutta, mikä minua
iäisyydessä kohtaa?

Selittäjä sanoi nyt Kristitylle: "Paina mieleesi tämän miehen kurja
tila, ja olkoon sinulle siinä alituinen varoitus."

_Kristitty_: Kyllä; kauheata tämä vaan on. Jumala auttakoon minua
valvomaan ja valppaana pysymään kuin myös rukoilemaan, että voisin
välttää kaiken sen, mikä tämän miehen on niin viheliäiseksi tehnyt.
Herra, eikö jo ole aika minun lähteä jatkamaan matkaani?

_Selittäjä:_: Viivy hetkinen, kunnes vielä olen näyttänyt sinulle
yhden asian. Sitten saat lähteä matkaasi jatkamaan.

Hän otti Kristittyä kädestä taas ja saattoi hänet huoneesen, missä
muuan mies oli nousemassa vuoteeltaan. Saatuaan puvun yllensä, hän
alkoi vavista ja väristä. Silloin kysyi Kristitty: "Miksikä tuo
mies tuolla lailla vapisee?" Selittäjä käski miehen ilmoittamaan
Kristitylle syyn siihen, ja näin hän alkoi puhua:


SELITTÄJÄN TALOSSA. UNI.

"Tänä yönä minä näin maatessani unen: Katso, taivas pimeni
kokonaan, ukkonen jyrisi, ja salamat leimahtelivat hirmuisesti,
niin että kuolemantuska minut käsitti. Minä katsahdin ylös ja näin
pilvien kiitävän tavatonta vauhtia. Senjälkeen minä kuulin kovan
pasunan-äänen, ja näin miehen istuvan pilven reunalla, taivasten
tuhatlukuiset joukot ympärillänsä. He olivat kaikki tulen liekeissä,
ja taivaatkin olivat yhtenä tulenleimuna. Ja minä kuulin äänen
sanovan: 'Nouskaat, te kuolleet, ja tulkaat tuomiolle!' Silloin
kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja kuolleet, jotka niissä
olivat, tulivat esiin. Muutamat heistä olivat hyvin iloisia ja
katsoivat ylös; muutamat koettivat lymytä vuorten alle. Sitten
minä näin pilvellä istuvan miehen aukaisevan kirjan ja käskevän
maaaliman astua lähemmäs. Mutta koska suuri tulen voima leimusi hänen
edellänsä, niin jäi sovelias tila hänen ja heidän välillensä niinkuin
tuomarin ja vankien välillä lakituvassa. Minä kuulin myös huudettavan
niille, jotka pilvellä istujan ympärillä olivat: 'Kootkaat yhteen
ohdakkeet, ruumenet ja oljet ja viskatkaat ne palavaan järveen!'
Samassa aukeni pohjaton kuilu aivan lähelläni, ja sen kidasta syöksyi
sakea savu ja tulisia kekäleitä kauhealla räiskinällä. Samoille
miehille sanottiin myös: 'Kootkaat minun nisuni aittaan!' Silloin
minä näin, että monet temmattiin ylös ja vietiin pilviin; mutta minä
jäin jäljelle. Minä koetin lymytä minäkin, mutta en voinut, sillä
se, joka pilvellä istui, katsoi lakkaamatta minuun; minun syntini
muistuivat nyt mieleeni, ja omatuntoni kantoi minun päälleni joka
taholta. Siihen minä heräsin." [1 Kor. 15: 52, 1 Tess. 4: 16, Jud.
14, Joh. 5: 28, 2 Tess 1: 8, Ilm. 20: 12-14, Jes. 26: 21, Mik. 7:
16,17, Ps. 50: 1-3, Dan. 7: 9,10, Mal. 3: 2,3, Mat. 3: 12, Mat 13:
30, Mal. 4: 1, Luk. 3: 17, 1 Tess. 4: 16, 17, Rom. 2: 14 seur.]

_Kristitty_: Miksi te niin kovasti säikähditte tätä näkyä?

_Mies_: Minä ajattelin: nyt on tuomiopäivä tullut, ja minähän en
ole vielä valmis. Sitä minä sentään pahimmin säikähdin, kun enkelit
veivät joitakuita ylös, mutta minut jättivät. Helvetin kuilu avasi
myös kitansa minun lähelläni. Omatuntokin vaivasi minua, ja minusta
tuntui kuin Tuomarin katse vihaa täynnä, olisi yhtä mittaa ollut
kiinnitetty minuun.

Selittäjä kysyi sitten Kristityltä: "Oletkos nyt punninnut näitä
asioita?"

_Kristitty_: Olen, ja ne ovat herättäneet minussa sekä toivoa että
pelkoa.

_Selittäjä:_: Kätke sitten nämä kaikki sydämeesi, jotta ne olisivat
tutkaimena sinun sivussasi, ajamassa sinua sille tielle, jota sinun
käydä pitää.

Ja Kristitty rupesi vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan matkalle.

Silloin sanoi Selittäjä: "Lohduttaja olkoon alati sinun kanssasi,
Kristitty hyvä, auttamassa sinua sillä tiellä, joka Kaupunkiin vie."

Kristitty läksi vaeltamaan, sanoen:

    Mont' asiaa oon verratonta nähnyt,
    Suloista, katkeraa, mi lujaks' tehnyt
    On minut alkamissan' aikeissain.
    Suo, ettän muistelen niit', oivaltain,
    Miks' näytettiin ne minulle. Ja siitä
    Sä, sydän, Selittäjää aina kiitä.

Nyt minä näin unessani, että se vallantie, jota myöten Kristityn
oli kulkeminen, oli kummaltakin puolen varustettu muurilla, nimeltä
_Varjellus_. Tätä tietä läksi nyt Kristitty taakkoinensa rientämään,
mutta ei se kulku kuitenkaan suuria vaikeuksia vailla ollut, seljässä
kun oli tuo raskas kantamus. [Jes. 26: 1; 35: 8; 4: 6]


TAAKKA PUTOAA HARTEILTA. TYHMÄ, LAISKA JA PÖYHKEÄ.

Saapui hän tuosta sitten vähäiselle mäentörmälle. Siinä seisoi risti,
ja hiukan taampana, mäen alla, oli hauta. Silloin minä näin, että
samassa kuin Kristitty oli tullut ylös ristin juurelle, samassa
kirposi taakka hänen harteiltansa, putosi maahan ja läksi vierimään,
kunnes joutui haudan partaalle ja putosi siihen. Sen koommin en sitä
enää nähnyt.

Silloin Kristitty ihastui ikihyväksi ja sanoi hilpein mielin: "Hän
on tuskillansa minulle levon antanut ja kuolemallansa elämän."
Siihen hän sitten hetkiseksi pysähtyi katselemaan ja ihmettelemään,
sillä kovin kävi hänen kummaksensa se, että katsaus ristiin oli
päästänyt hänet hänen taakastansa. Hän katseli katselemistaan, kunnes
lähteistä hänen päässänsä alkoi vettä vuotaa poskille. Siinä hänen
katsellessaan ja itkiessään, katso, kolme loistavaa olentoa lähestyi
häntä, näin tervehtien: "Rauha olkoon sinulle!" Senjälkeen sanoi
ensimmäinen: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." Toinen riisui
ryysyt hänen yltään ja puki hänet juhlavaatteisin. Kolmas pani merkin
hänen otsaansa ja antoi hänelle sinetillä varustetun kirjoituksen,
johon hänen piti katsoa kulkiessaan, ja joka hänen tuli antaa sisään
Taivaan Portilla. Sitten he poistuivat. [Sak. 12: 10, Ef. 1: 3]

Kristitty hyppäsi kolmasti ilosta ja läksi kulkemaan, laulaen:

    Ma kaukaa kuljin, synnit taakkanain,
    Ei kenkään voinut poistaa pelkoain.
    Sain tänne. Paikka verraton on tää!
    Alkaisko autuus mulle siinnältää?
    Sitehet ratkesko jo raastavat?
    Ja taakastaanko pääs' jo hartiat?
    Siunattu risti!-hauta! Kolmasti
    Siunattu Hän, kuin kantoi häpeäni!

Senjälkeen minä näin unessani hänen kulkevan eteenpäin, kunnes hän
tuli erääsen laaksoon. Siellä hän huomasi vähän matkan päässä,
tien-ohessa, kolme miestä. He makasivat syvässä unessa, kahleet
jaloissa. Ensimmäinen oli nimeltänsä _Tyhmä_, toinen _Laiska_, kolmas
_Pöyhkeä_.

Nähdessään heidät tuossa tilassa, astui Kristitty heidän luoksensa,
toivoen saavansa heidät kenties hereille, ja huusi: "Te olette
niitten kaltaiset, jotka makaavat ylhäällä haahden pielen päässä;
allanne on kuollut meri ja kuilu, jossa ei pohjaa ole. Herätkäät
siis ja tulkaat tänne. Jos vaan tahdotte, niin minä päästän teidät
kahleistanne." [Sananl. 23: 34]

Ja hän sanoi heille vielä: "Jos se, joka kulkee ympäri kuin kiljuva
jalopeura, teidät saavuttaa, niin te joudutte hänen hampaittensa
saaliiksi." He katsahtivat häneen ja rupesivat vastaamaan kukin
kohdastansa. Tyhmä sanoi: "En minä mitään vaaraa näe." Laiska
sanoi: "Vielä pikkuruisen unta." Pöyhkeä sanoi: "Mies se, joka
paikkansa pitää." Ja he panivat maata jälleen, mutta Kristitty jatkoi
matkaansa. [1 Piet. 5: 3]


KRISTITTY KOHTAA MUODON MIEHEN JA TEKOPYHÄN.

Murhemielin hän mietti nyt, mitenkä ihminen noin suuressa vaarassa
saattaa olla niin väliä pitämätön, vaikka toinen ystävällisesti
tarjoaa hänelle apuansa. Hänhän oli herättänyt heidät, varoittanut
heitä ja tarjoutunut päästämään heidät kahleistakin irti. Tätä
murehtiessaan, hän huomasi, kuinka kaksi miestä tulla heilahti muurin
yli, vasemmalta puolen kaitaa tietä. He kiiruhtivat hänen luokseen.
Toinen heistä oli nimeltään _Muodon mies_, toinen _Tekopyhä_. He
astuivat, niinkuin sanoin, Kristityn luokse, joka alkoi puhella
heidän kanssaan.

_Kristitty_: Mistä matka, hyvät herrat, ja minne?

_Muodon mies_ ja _Tekopyhä_: Me olemme _Turhan Kunnian_ maasta
kotoisin ja nyt matkalla Sionin vuorelle mainetta hankkimaan.

_Kristitty_: Miksikäs ette tulleet sisään portista, joka on tämän
tien päässä? Ettekös tiedä, mitä kirjoitettu on: joka ei ovesta mene
sisälle, vaan astuu siihen muualta, se on varas ja ryöväri? [Joh. 10:
1]

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat, että kaikki heidän puolellaan
pitävät portin kautta käymistä kiertotienä, jonka vuoksi heillä
on tapana ottaa oikoseen ja kiivetä muurin yli, niinkuin he juuri
tekivätkin.

_Kristitty_: Mutta eikös sitä pidetä rikoksena sitä Herraa vastaan,
jonka kaupunkiin me olemme matkalla, ja Hänen ilmoitetun tahtonsa
loukkaamisena?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat siihen, ett'ei Kristityn tarvitse
tällä asialla päätänsä vaivata. Heillä on menettelyynsä vanha tapa
puolellaan, ja jos tarvis vaatii, niin he voivat näyttää toteenkin,
että sellainen on ollut laita jo tuhatkunnan vuotta.

_Kristitty_: Mutta kestääkö teidän tekonne Lain tutkintoa?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat hänelle, että koska kerran tapa on
ollut käytännössä niinkin kauan kuin toista tuhatta vuotta, niin saa
se epäilemättä nyt jo lain arvon jokaisen puolueettoman tuomarin
silmissä. "Ja sitä paitsi", arvelivat he, "jos kerran tielle pääsee,
niin mitäs sillä on väliä, miten siihen pääsee? Tiellä ollaan kuin
ollaankin, ja sillä hyvä. Tiellä sinä olet vasta sinäkin, joka näyt
tulleen portin kautta, ja tiellä mekin olemme, jotka hyppäsimme
muurin yli. Mitäs sinun tilasi on parempi kuin meidänkään?"

_Kristitty_: Minä noudatan tielläni Mestarini ohjeita, te omia
mitättömiä luulottelujanne. Varkaina teitä tämän tien Herra nyt jo
pitää. Siksipä epäilen, tokko teidät matkan päässä uskollisiksi
miehiksi havaittanee. Omin päin te tulitte sisään, ilman Hänen
johtoansa, ja omin päin te lähdette poiskin, ilman Hänen armoansa.


MUODON MIES JA TEKOPYHÄ.

Siihen he eivät paljoa vastanneet; käskiväthän vaan hänen pitämään
huolta itsestänsä. Sitten minä näin heidän lähtevän kulkemaan,
tietänsä kunkin, sen enempää toisistansa välittämättä. Sen verran
nuo kaksi miestä vaan Kristitylle sanoivat, että kyllä he luulevat
noudattavansa lakia ja sääntöjä yhtä tunnollisesti kuin hänkin.
"Emmekä siis ymmärrä", sanoivat he, "minkä puolesta sinä olet
toisenlainen kuin mekään, ellethän tuohon nuttuusi nähden, jonka
kaiketikin joku naapureistasi sinulle antoi, alastomuutesi häpeätä
peittääksesi."

_Kristitty_: Laki ja säännöt eivät teitä pelasta, kosk'ette oven
kautta sisälle käyneet. Mitä taas nuttuuni tulee, niin sen minä sain
sen paikan Herralta, johon matkalla olen, ja sain, niinkuin sanoitte,
alastomuuttani peittääkseni. Ja minä kannan sitä merkkinä hänen
suosiostansa minua kohtaan, sillä ennen ei ollut ylläni kuin ryysyjä
vain. Ja sitä paitsi, tällä tapaa minä itseäni matkalla lohduttelen:
kaupungin portille tullessani, on Herra minut otolliseksi katsova,
koskapa Hänen nuttunsa on minun ylläni, se nuttu, jonka Hän itse
antoi minulle sinä päivänä, jolloin Hän ryysyt minun päältäni riisui.
Lisäksi on minulla vielä merkki otsassani, jota te kukaties ette ole
huomanneet, mutta jonka muuan Herrani läheisimmistä uskotuista siihen
painoi sinä päivänä, jolloin taakka harteiltani putosi. Kerronpa
vielä, että minulle annettiin sinetillä varustettu kirjoitus, jota
minun piti lohdutuksekseni lukea, tietä kulkiessani. Ja se minun
käskettiin näyttää Taivaan portilla, jolloin minutkin sisälle
päästetään. Kaikki tämä, pelkään mä, puuttuu teiltä ja puuttuu siitä
syystä, ett'ette ole portin kautta tielle käyneet. [Gal. 2: 16]

Tähän he eivät mitäkään vastanneet. He vain katsahtivat toisiinsa ja
nauroivat.


KRISTITTY VASTUKSIEN MÄELLÄ.

Sitten minä näin heidän kaikkien lähtevän liikkeelle. Kristitty se
vaan astui edellä eikä enää puhellut muuta kuin itsekseen, väliin
huokaillen, väliin lohdullisesti. Usein hän myös luki kirjoitusta,
jonka yksi noista loistavista olennoista oli hänelle antanut, ja se
virkisti häntä.

Minä näin sitten heidän kaikkien kulkevan, kunnes saapuivat
_Vastuksien mäen_ alle, jossa oli lähde. Samassa paikassa oli myös
kaksi muuta tietä, paitsi sitä, joka tuli suoraan portilta päin:
toinen läksi kiertämään mäkeä vasemmalta, toinen oikealta. Kaita tie
kulki suoraan mäelle. Sen rinnettä nouseminen on nimeltänsä _Vastus_.

Kristitty astui lähteen luo, joi siitä virkistykseksensä ja läksi
sitten nousemaan ylös mäkeä, sanoen [Jes. 49: 10]:

    Mäen jyrkänkin yl' aion käydä tän,
    Vaikk' ois se vastuksia täynnähän.
    Tää tie se elämän on tie, sen näin;
    Siis, sydän, mielin rohkein rientämään!
    Tie suora paremp' on, jos vaikeekin,
    Kuin kiertotie, mi viepi vaivoihin.

Nuo toiset kaksi tulivat mäen alle hekin, mutta nähtyänsä mäen olevan
jyrkän ja korkean ja huomattuansa siellä kaksi muutakin tietä sekä
arvellen näitten varmaankin mäen toisella puolella jälleen yhtyvän
siihen tiehen, jota Kristittykin oli lähtenyt astumaan, päättivät he
poiketa näille teille. Toinen näistä teistä oli nimeltään _Vaara_,
toinen _Turmio_. Ja niinpä heistä toinen kääntyi Vaaran tielle, joka
vei suurelle salolle; toinen kääntyi suoraa päätä Turmion tielle, ja
se vei hänet avaralle kedolle, joka oli täynnä synkkiä vuoria. Siellä
hän kompastui ja lankesi eikä sen koommin enää noussutkaan.


KRISTITTY NUKAHTAA.

Käännyin sitten katsomaan Kristittyä, nähdäkseni hänen kulkuansa
vuorelle, ja huomasin, kuinka hänen juoksunsa hiljeni astunnaksi, ja
astunta muuttui nelin kontin kapuamiseksi, rinne kun oli ylen jyrkkä.
Puolitiessä kukkulata seisoi ihana lehtimaja, jonka mäen Herra oli
rakentanut väsyneitten matkamiesten virkistykseksi. Siihen Kristitty
astuikin ja istahti sinne lepäämään. Sitten hän otti kirjoituksen
povestansa ja luki sitä lohdutuksekseen. Siinä hän myöskin alkoi
uudestaan tarkastella nuttuansa eli pukuansa, jonka hän oli saanut,
ristin juurella seisoessaan. Hetken aikaa hän tuossa mieltänsä
hyvitteli, torkahti sitten ja vaipui vihdoin syvään uneen. Tämä
se pidätti häntä lehtimajassa niin kauan, että jo melkein yö oli
käsissä, ja siinä häneltä kirjoituskin kädestä kirposi. Hänen tuossa
maatessansa, joku astui hänen luokseen ja herätti hänet, sanoen:
"Mene, laiska, muurahaisen tykö; katso hänen menoansa ja opi!"
Kristitty kavahti pystyyn, läksi matkalle jälleen ja kulki kiiruusti,
kunnes saapui mäen kukkulalle. [Sananl. 6:6.]

Sinne päästyänsä, hän näki kaksi miestä juoksujalassa joutuisasti
rientävän häntä kohti. Toisen nimi oli _Arka_ ja toisen
_Epäileväinen_. Kristitty sanoi heille: "Mitäs nyt, hyvät herrat!
Väärää tietähän te juoksette!"

Arka vastaten sanoi heidän olleen matkalla Sionin kaupunkiin ja
saapuneen tähän vastuksien paikkaan, "mutta", sanoi hän, "mitä
kauemmas tästä kulkee, sitä enemmän on vaaroja vastassa; ja siksi me
käännyimme ja olemme palajamassa takaisin".

"Niin", sanoi Epäileväinen, "aivan tuossa lähellä, tien varrella on
pari jalopeuraa (maannevatko ne vai valvonevat, emme tiedä). Jos
olisimme niiden saavutettaviin joutuneet, niin varmaankin ne olisivat
repineet meidät palasiksi; muutahan emme osanneet luulla."

_Kristitty_: Johan te minut pelotatte kokonaan, mutta minnekäs minä
pakenen, päästäkseni turvaan? Jos palajan kotiseutuuni, jota tuli
uhkaa ja tulikivi, niin hukka minut siellä tietenkin perii. Jos
Taivaalliseen Kaupunkiin pääsen, niin siellä minä turvan saan, sen
tiedän varmaan. Täytyy yrittää. Mennä takaisin -- se on mennä surman
suuhun; mennä eteenpäin -- se tietää tosin kuoleman pelkoa, mutta sen
toisella puolella myös iankaikkista elämää. Eteenpäin lähden kuin
lähdenkin.

Arka ja Epäileväinen juoksivat alas mäkeä. Kristitty kulki tietänsä.

Miettiessään siinä sitten, mitä nuo miehet olivat sanoneet, tapasi
hän kirjoitusta povestansa, lukeakseen siitä lohdutusta, mutta
sitäpä ei siinä enää ollutkaan. Silloin joutui Kristitty kovaan
tuskaan eikä tiennyt, mitä tehdä, sillä nythän häneltä puuttui
se, joka tavallisesti hänen mieltänsä rohkaisi, ja joka oli oleva
hänelle pääsykirjana Taivaalliseen Kaupunkiin. Siksipä hän oli
aivan hämillänsä ja neuvotonna. Vihdoinkin johtui hänen mieleensä,
että hänhän oli nukkunut lehtimajaan mäen rinteellä. Hän lankesi
polvilleen ja rukoili Jumalalta anteeksi tätä mieletöntä tekoansa.
Senjälkeen hän palasi kirjoitustaan etsimään.


KOLMASTI SAMOJA JÄLKIÄ.

Mutta ken kykenee kyllin selvästi kuvailemaan sitä, tuskaa, jota
Kristitty sydämessään tunsi koko tämän palausmatkansa aikana!
Vuoroin hän huokaili, vuoroin hän itki, tuon tuostakin nuhdellen
itseänsä siitä, että oli, mielettömästi kyllä, uneen uupunut siinä
paikassa, joka oli rakennettu sitä varten vain, että hän siinä
hiukan levähtäisi vaivoistansa. Ja niin hän astui takaisin päin,
huolellisesti katsellen koko ajan puoleen ja toiseen, eikö missä
näkisi kirjoitusta, josta hänelle niin monasti oli ollut lohdutusta
matkallansa. Hän kulki, kunnes taaskin tuli näkyviin se lehtimaja,
missä hän oli istunut ja maannut. Mutta tuo näky se vaan enensi
hänen tuskaansa, se kun uudestaan johdatti hänen mieleensä hänen
nukkumisensa rikoksen. Hän vaelsi edelleen, vaikeroiden syntistä
untansa, sanoen: "Voi minua, miestä viheliäistä, joka päiväs-aikana
makasin, joka kesken vastuksia makasin! Kuinka saatoinkaan lihaani
hyvitellä siihen määrin, että soin sille lepoa siinä majassa,
jonka mäen Herra on rakentanut ainoastaan matkamiesten hengen
virvoitukseksi! Kuinka monta askelta olenkaan turhaan astunut!
(Samoin kävi Israelin lastenkin heidän syntiensä tähden: heidät
lähetettiin takaisin Punaisen Meren rannoille). Minun pitää
tuskalla astua ne askeleet, jotka olisin voinut ilolla kulkea,
ellei tuota syntistä unta olisi ollut. Kuinka etäälle olisin tällä
välin ennättänytkään! Kolmasti minun pitää kulkeman samoja jälkiä,
vaikka olisin ne yhdellä kertaa voinut käydä. Ja nyt minut jo pian
yö yllättää, sillä päivä on jo melkein lopussa. Voi ett'en olisi
maannut!" [Ilm. 2: 5, 1 Tess. 5: 6]

Tällä välin hän oli jälleen saapunut lehtimajaan. Hän istahti ja
rupesi itkemään, mutta vihdoin hän sattui murhemielin katsahtamaan
lavitsan alle, ja siellähän se kirjoitus olikin. Vavisten hän
sieppasi sen ylös ja pisti poveensa. Ja ken voi kuvailla miehen
riemua, kun hän oli kirjoituksensa jälleen saanut! Siinähän hänen
elämänsä kantakirja ja hänen pääsykirjansa kaivattuun satamaan.
Niinpä hän kätki sen povellensa, kiitti Jumalaa, joka oli ohjannut
hänen silmänsä huomaamaan sen, ja läksi sitten, ilokyyneleitä
vuodattaen, jälleen vaeltamaan tietänsä.

Ja kuinka olikaan nyt keveätä hänen kulkunsa mäelle!

Ennenkuin hän pääsi mäen kukkulalle, meni aurinko mailleen hänen
nähtensä. Tämä saattoi hänet toistamiseen miettimään, kuinka
mieletöntä hänen nukahtamisensa oli ollut, ja silloin hän alkoi
taaskin surkutella omaa itseänsä: "Voi sinuasi, sinä syntinen uni!
Sinun tähtesi oli vähällä yö minut matkallani yllättää! Minun täytyy
kulkea päivänvaloa vailla; pimeys peittää polvun mun jalkaini alla,
ja minun täytyy kuulla petojen karjuntaa syntisen uneni tähden!"

Samalla muistui hänen mieleensä myös, mitä Epäileväinen ja Arka
olivat kertoneet säikäyksestänsä, jalopeuroja nähdessään.

Silloin puheli Kristitty itseksensä: "Nuo pedot vaanivat yöllä
saalistansa, ja jos he pimeässä minut kohtaavat, niin mitenkä minä
heistä pääsen? Mitä minä teen, jott'eivät mua palasiksi revi?"


KRISTITTY KOMEAN LINNAN EDUSTALLA.

Hän kulki tuosta edelleen, mutta, valitellessaan äsköistä kovan onnen
erehdystä, hän nosti silmänsä, ja, katso, aivan vallantien varrella
hänen edessänsä seisoi upea linna, nimeltä _Komea_.

Niinpä näin minä unessani hänen jouduttavan askeleitaan, saadakseen,
jos mahdollista, yösijaa linnassa. Ennen pitkää hän astui
hyvin kapealle tielle, jota vielä oli lähes neljännes virstaa
portinvartijan majalle. Tähystellen siinä hyvin tarkasti eteensä, hän
huomasi tiellä, kaksi jalopeuraa.


KRISTITTY PYRKII YÖKSI KOMEAAN LINNAAN.

"Tuossahan ne on", ajatteli hän, "ne vaarat, jotka Aran ja
Epäileväisen pakottivat kääntymään takaisin." (Jalopeurat olivat
kytketyt kahleisin, mutta sitä hän ei nähnyt). Häntä alkoi hirvittää,
ja hän aikoi kääntyä takaisin hänkin, sillä -- ajatteli hän --
surman suuhunhan tässä muutoin joutuu kuin joutuukin. Mutta koska
portinvartija, nimeltänsä _Valpas_, huomasi Kristityn pysähtyneen,
valmiina palajamaan takaisin, huusi hän hänelle:

"Senkö verran sinussa onkin voimaa? Älä jalopeuroja pelkää, sillä
ne ovat kahleissa. Ne on pantu uskon koettelemiseksi sellaisissa,
joissa uskoa on, ja sellaisten ilmisaamiseksi, joissa ei uskoa ole.
Pysyttele keskellä tietä, niin ei sinulle mitään pahaa tapahdu."
[Mark. 4:40]

Minä näin hänen sitten kulkevan pelvosta vavisten, mutta tarkoin
noudattaen portinvartijan neuvoa. Hän kuuli jalopeurain kiljuvan,
mutta mitään pahaa ne eivät hänelle tehneet. Hän paukutti ilosta
käsiänsä ja astui edelleen, kunnes saapui portille, missä
portinvartija oli.

Silloin sanoi Kristitty portinvartijalle:

"Herra, mikä talo tämä on, ja saako tässä yösijaa?"

Portinvartija vastasi:

"Tämän talon on mäen Herra rakentanut matkamiesten suojaksi ja
leposijaksi."

Portinvartija kysyi, mistä hän on, ja minne hänellä matka.

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista ja olen matkalla Sionin
vuorelle, mutta koska aurinko on jo mailleen mennyt, niin tahtoisin
olla yötä tässä, jos saan.

_Portinvartija_: Mikä teidän nimenne?

_Kristitty_: Nimeni on nyt Kristitty, mutta ennen se oli _Armoa
vailla_. Minä olen Jafetin sukua, jonka Jumala on sallinut asua Semin
majoissa. [1 Mos. 9: 27]

_Portinvartija_: Mutta miksikäs te näin myöhään tulette? Aurinko on
jo laskenut.

_Kristitty_: Olisin ollut täällä ennenkin, mutta -- voi minua
viheliäistä! -- minä nukahdin lehtimajassa mäen rinteellä. Olisin
minä sentään ollut täällä jo aikaisemminkin, ellen olisi maatessani
kadottanut matkakirjaani ja tullut ilman sitä mäen kukkulalle.
Turhaan sitä tapailtuani, täytyi minun, suru sydämessä, kääntyä
takaisin siihen paikkaan, missä maannut olin. Sieltä sen löysin ja
nyt olen täällä.

_Portinvartija_: No niin. Minä kutsun yhden tämän talon neitseistä,
ja jos teidän puheenne hänelle kelpaa, niin hän saattaa teidät muun
perheen keskuuteen, niinkuin talon säännöt määräävät.

Valpas soitti kelloa, ja kohta senjälkeen tuli ovelle arvokas, kaunis
neitsyt, nimeltä _Varovaisuus_, ja kysyi, mitä varten hänet oli tänne
kutsuttu.

Portinvartija vastasi:

"Tämä mies on matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, mutta
koska hän on väsynyt, ja yö hänet yllätti, niin kysyi hän minulta,
saisiko hän yösijaa täällä. Minä sanoin kutsuvani sinut, ja sinä
saat, haasteltuasi hänen kanssaan, tehdä, minkäs hyväksi näet,
niinkuin säätää talon laki."

Neitsyt tiedusti nyt, mistä vieras on tullut, ja minne hän on
matkalla. Kristitty kertoi. Sitten kysyi neitsyt, mitä hän oli
matkallaan nähnyt, ja ketä kohdannut, ja Kristitty ilmoitti senkin.
Vihdoin tiedusti neitsyt hänen nimeänsä, ja Kristitty sanoi:

"Nimeni on Kristitty, ja sitä enemmän halajaisin viettää täällä
yöni, kun kuulin mäen Herran rakentaneen tämän talon matkamiehille
leposijaksi ja suojaksi."


KRISTITYN KESKUSTELU HURSKAUDEN KANSSA.

Neitsyt myhähti, mutta kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä. Tuokion
kuluttua hän virkkoi:

"Minä käyn kutsumassa tänne pari kolme perheen jäsentä lisäksi."

Sen sanottuansa hän juoksi ovelle, ja hänen kutsustansa tulivat ulos
_Ymmärrys, Hurskaus_ ja _Rakkaus_, jotka, hetken aikaa haasteltuansa
Kristityn kanssa, veivät hänet perheenjäsenten piiriin. Useat heistä
tulivat häntä vastaan kynnykselle, sanoen: "Käy sisään, sinä Herran
siunattu! Mäen Herra on rakentanut tämän kartanon nimenomaa sinun
kaltaistesi vaeltajain vierasmajaksi." Hän kumarsi ja seurasi heitä
kartanoon.

Kun hän oli sisälle tullut ja istahtanut, toivat he hänelle juotavaa.
Sitten he suostuivat keskenänsä siitä, että muutamat heistä,
illallista laitettaessa, eriksensä ryhtyvät keskustelemaan Kristityn
kanssa; sitenhän aika saadaan parhaiten kulumaan. Siihen määrättiin
Hurskaus, Ymmärrys ja Rakkaus. Ja näin he aloittivat:

Hurskaus: Kas niin, Kristitty hyvä, koska te olette suosiomme niin
saavuttanut, että me olemme teidät talohomme täksi yöksi ottaneet,
niin ruvetkaamme -- kenties siitä meille itsellemmekin on hyötyä --
haastelemaan kaikesta siitä, mitä teille on matkallanne tapahtunut.

_Kristitty_: Aivan kernaasti, ja olenpa iloinen, että se teitä
miellyttää.

_Hurskaus_: Mikä se teidät ensinnä sai lähtemään matkalle?

_Kristitty_: Minut ajoi pois kotiseudustani muuan hirvittävä ääni,
joka korvissani soi, ilmoittaen, että turmio minut väkisinkin perii,
jos vielä entisessä paikassa viivyn.

_Hurskaus_: Mutta mitenkäs te juuri tätä tietä läksitte
kotiseudustanne kulkemaan?

_Kristitty_: Jumalan tahdosta se tapahtui. Turmion pelvossa en
näet tiennyt, mitä tehdä, mutta parhaillaan tuossa vavistessani
ja itkiessäni, tuli sattumoisin luokseni muuan mies, nimeltä
Evankelista, ja hän se neuvoi minua ahtaalle portille, jota muutoin
en olisi milloinkaan löytänyt. Ja niin hän ohjasi minut sille tielle,
joka suoraa päätä johdatti minut tähän taloon.

_Hurskaus_: Mutta ettekö te tullutkaan Selittäjän talotse?

_Kristitty_: Tulin niinkin ja näin siellä sellaista, mikä ei
elämäpäivinäni enää mielestäni mene. Kolme seikkaa semminkin
mun muistooni jäi, nimittäin: kuinka Kristus, vastoin saatanan
ponnisteluita, voimassa-pitää armonsa vaikutuksia sydämessä; kuinka
ihminen oli tehnyt syntiä niin paljon, ett'ei hän enää toivonutkaan
Jumalalta armoa; ja kolmanneksi se uni, jossa muuan mies näki
tuomiopäivän tulleen.

_Hurskaus_: Kuinka? Kuulitteko hänen kertovan unensa!

_Kristitty_: Kuulin kyllä, ja kauhea oli se uni. Luulin, sitä
kuullessani, sydämeni pakahtuvan, mutta iloinenpa olen, että sen
kuulin.

_Hurskaus_: Siinäkö kaikki, mitä Selittäjän talossa näitte?

_Kristitty_: Ei. Hän vei minua edelleen ja näytti minulle upean
linnan ja kultiin puettuja ihmisiä siinä. Minä sain nähdä, kuinka
muuan pelvoton mies raivasi itselleen tien niitten aseellisten
miesten keskitse, jotka seisoivat ovella häntä estämässä, ja kuinka
hänet kutsuttiin sisään, ikuisen kunnian osallisuuteen. Tunsin, tuota
nähdessäni, sydämeni riemastuvan. Olisin tuon hyväntahtoisen miehen
talossa mielelläni vuoden umpeenkin viipynyt, mutta tiesinhän, että
minun oli jälleen lähteminen matkalle.

_Hurskaus_: Mitäs muuta tiellänne näitte?

_Kristitty_: Muutako? Hiukan verran vain kuljettuani, minä näin erään
olennon -- niin minun silmäni otti -- verisenä riippuvan puussa,
mutta samassa kuin sen olin nähnyt, kirposi taakkakin harteiltani.
Olin näet huokaillut raskaan kantamuksen alla, mutta siellä se putosi
pois. Kummalliselta se minusta tuntui, sillä mointa seikkaa en ollut
vielä milloinkaan nähnyt. Niin, seistessäni siinä ja katsellessani
-- en saattanut olla katselematta -- tuli kolme loistavaa olentoa
tyköni: yksi heistä vakuutti minulle, että syntini ovat annetut
anteeksi; toinen riisui yltäni ryysyt ja antoi minulle tämän kirjatun
nutun, minkä tässä näette; kolmas painoi tämän merkin otsaani, tämän
tässä, ja antoi minulle tämän kirjoituksen.

Sen sanottuaan hän veti sen povestansa esille.

_Hurskaus_: Mutta näittehän vieläkin jotain, eikö niin?

_Kristitty_: Nämä nyt kertomani seikat olivat näkemistäni parhaat.
Näin minä muutakin, nimittäin kolme miestä, Tyhmän, Laiskan ja
Pöyhkeän, makaavan tien ohessa, kahleet jaloissa. Mutta luuletteko,
että minä sain heidät hereille? Näin myöskin Muodon miehen ja
Tekopyhän tulla heilahtavan muurin ylitse, mennäksensä, niinkuin
väittivät, Sionin vuorelle, mutta he hukkuivat pian, niinkuin minä
olin heille sanonut, vaikk'eivät sanojani uskoneet. Mutta ennen
kaikkea oli mielestäni vaikea kulkea tätä mäkeä ylös, ja vaikea oli
myös päästä jalopeurain kidan ohitse, ja ellei vain olisi portilla
ollut portinvartijata, hyvää miestä, niin enköhän vainenkin olisi
kääntynyt takaisin! Mutta nyt kiitän Jumalata, että olen täällä, ja
kiitän teitä, että olette minut ottaneet vastaan.


KRISTITYN KESKUSTELU YMMÄRRYKSEN KANSSA.

Senjälkeen näki _Ymmärrys_ hyväksi tehdä hänelle muutamia kysymyksiä
ja halusi niihin vastausta.

_Ymmärrys_: Ettekö välistä muistele kotimaatanne, josta tullut olette?

_Kristitty_: Kyllä, mutta suurella häpeällä ja inholla. Jos
todellakin olisin kaihonnut maata, josta lähtenyt olen, niin olisin
kyllä saanut tilaisuutta palajamaan takaisin, mutta nyt minä pyrjin
parempaan kotimaahan, nimittäin taivaalliseen. [Hebr. 11: 14-16]

_Ymmärrys_: Mutta ettekö vielä kanna kerallanne jotain sellaista,
mistä ennen olitte kiinni riippunut?

_Kristitty_: Kyllä, mutta aivan vastoin tahtoani, liiatenkin
sydämessä lihallisia ajatuksia, jotka sekä maanmiehilleni että
itsellenikin olivat niin mieluisia, ne tuovat minulle pelkkää tuskaa,
ja jos ne vaan oman valintani varassa olisivat, niin kokonaan ne
karkoittaisin pois, mutta juuri kuin olen tekemäisilläni sitä, mikä
paras on, silloin se, kuin pahin on, minussa asuu. [Rom. 7]

_Ymmärrys_: Eikö tunnu välistä, ikäänkuin jo olisitte voittanut sen,
mikä toisin vuoroin taas saattaa teidät neuvottomaksi?

_Kristitty_: Kyllä, vaikka ylen harvoin. Mutta kultaisia hetkiä ne
minulle ovat, jolloin sellaista sattuu.

_Ymmärrys_: Muistatteko, millä tavoin te huomaatte saavanne välistä
kiusauksista voiton?

_Kristitty_: Se tapahtuu, muistellessani, mitä minä ristin juurella
näin; se tapahtuu, silmäillessäni kirjattua nuttuani; se tapahtuu,
katsellessani kirjoitusta, jota povellani kannan; ja silloinkin se
tapahtuu, kun mieleni palaa, ajatellessani, minne olen matkalla.

_Ymmärrys_: Ja mikäs teidät saattaa sellaisella kaipauksella
vaeltamaan Sionin vuorelle?

_Kristitty_: Mikäkö? Siellähän toivon saavani nähdä elossa Hänet,
joka kuolleena ristillä riippui. Siellä toivon pääseväni kaikesta
siitä, mikä minua hamaan tähän päivään asti on kiusannut. Siellä,
sanotaan, siellä ei enää kuolemata ole, ja siellä saan elää niitten
kanssa, jotka minulle rakkaimpia ovat. Ja, totta puhuen, minä
rakastan Häntä, sillä Hän on minut taakastani päästänyt, ja minä
olen väsynyt sisälliseen sairauteeni. Mielelläni minä olisin siellä,
missä ei minua enää kuolema kohtaa, niitten kanssa, jotka lakkaamatta
huutavat: Pyhä, pyhä, pyhä! [Jes. 25: 8, Ilm. 21: 4]


KRISTITYN KESKUSTELU RAKKAUDEN KANSSA.

Silloin sanoi _Rakkaus_ Kristitylle: "Onko teillä perhettä? Oletteko
nainut mies?"

_Kristitty_: On minulla vaimo ja neljä pientä lasta.

Rakkaus: Miks'ette tuonut heitä mukananne?

Kristitty rupesi silloin itkemään ja sanoi: "Voi, kuinka mielelläni
sen olisin tehnytkin, mutta kaikki he niin kovin vastustivat lähtöäni
tälle matkalle."

_Rakkaus_: Mutta teidän olisi pitänyt puhua heille ja koettaa
osoittaa heille, mikä vaara heitä uhkaa, jos jäljelle jäävät.

_Kristitty_: Niinpä teinkin ja kerroin heille, mitä Jumala oli
minulle ilmoittanut meidän kaupunkia uhkaavasta turmiosta. Mutta minä
olin heidän silmissänsä niinkuin se, joka leikkiä laskee, eivätkä he
minua uskoneetkaan. [1 Mos. 19: 24]

_Rakkaus_: Rukoilittekos Jumalalta siunausta kehoituksillenne?

_Kristitty_: Rukoilin ja hartaasti rukoilinkin, sillä tietäkäät, että
vaimoni ja lapseni ovat minulle ylen kalliita.

_Rakkaus_: Mutta sanoittekos heille, kuinka te itsekin murehditte ja
pelkäätte uhkaavaa turmiota? Olihan kaiketi tuo turmio kyllä selvänä
silmienne edessä?

_Kristitty_: Sanoin myötääni ja monistellen. Lukivathan he minun
pelkoni kasvoistani ja kyyneleistäni; näkiväthän he, kuinka minä
tuskasta vapisin, kauhistuessani turmiota, joka meidän päämme päällä
häilyi, mutta ei mikään voinut heitä saada lähtemään mukaani.

_Rakkaus_: Mutta millä he sitten itseänsä estelivät?

_Kristitty_: Vaimoani pelotti luopuminen tästä maailmasta, ja lapseni
olivat kiinni nuoruuden mielettömissä huvituksissa. Yhdellä oli yksi
syy, toisella toinen, ja niin he jättivät minut yksinäni vaeltamaan.

_Rakkaus_: Mutta etteköhän te omalla turhamaisella elämällänne tehnyt
tyhjäksi niitten sanojenne vaikutusta, joilla kehoititte heitä
tulemaan kerallanne?

_Kristitty_: Enhän minä osaa elämätäni kiitellä, sillä monta
puutetta kyllä itsessäni tiedän olevan. Tiedän senkin, että ihminen
saattaa teoillansa kumota kaiken sen hyvän, mitä hän vakuuttavilla
todistuksilla on koettanut lähimmäisessänsä aikaan saada. Sen minä
kumminkin saatan sanoa, että koetin kaikin tavoin karttaa antamasta
heille millään sopimattomalla teolla aihetta vastenmielisyyteen
tätä retkeä kohtaan. Siitäpä syystä juuri he sanoivat minun olevan
turhantarkan ja kieltäytyvän heidän tähtensä sellaisesta, mitä he
eivät pahana pitäneet. Niin, saatanpa senkin sanoa: jos he minkään
minussa huomasivat heille esteitä eteen panevan, niin oli se se,
että niin huolellisesti vältin tekemästä syntiä Jumalaa vastaan ja
vääryyttä naapuriani kohtaan.

_Rakkaus_: Niinpä niinkin: Kain vihasi veljeänsä, koska hänen omat
työnsä olivat pahat, mutta hänen veljensä vanhurskaat. Ja jos vaimosi
ja lapsesi näistä syistä sinuun pahenivat, niin ovat he osoittauneet
mahdottomiksi hyvään, ja sinä olet sielusi heidän verestänsä
vapahtanut. [l Joh. 3: 12, Hebr. 3: 19]


KRISTITYLLE NÄYTETÄÄN LINNAA.

Minä näin unessani heidän tällä tavoin haastelevan, kunnes illallinen
joutui. Sitten he istuivat pöytään aterioitsemaan. Pöytä oli
runsaasti varustettu ruuilla ja selkiällä ja puhtaalla viinillä. Ja
heidän puheensa aineena pöydässä oli yksinomaa mäen Herra, nimittäin,
mitä Hän oli tehnyt, ja miksikä juuri niin tehnyt, ja mitä varten
Hän oli tämän kartanon rakentanut. Ja siitä, mitä he keskenänsä
haastelivat, minä huomasin, että Hän oli ollut suuri sotasankari ja
oli voittanut sen, jolla Kuoleman valta on, itsekin kyllä vaarassa
ollen, ja siitä syystä minä vielä enemmän häntä rakastan. [Hebr 2: 14
ja seur.]

Niin he sanoivat. "Ja minä uskon sen", virkkoi Kristitty, "että
Hän on sitä tehdessään saanut vuodattaa paljon verta. Mutta mikä
erittäinkin armon kunniaa kaikkeen siihen luo, minkä Hän on tehnyt,
on se, että Hän teki sen sulasta rakkaudesta maatansa kohtaan."

Sitä paitsi oli talonväessä muutamia, jotka olivat nähneet Hänet
ja puhuneet Hänen kanssansa silloin kuin Hän kuoli ristillä, ja he
todistivat kuulleensa Hänen omasta suustansa, että Hän rakastaa
poloisia vaeltajia niin paljon, ett'ei sen vertaa löydy auringon
noususta hamaan sen laskuun asti.

Sen lisäksi he todistivat oikeaksi senkin, että Hän oli omasta
kunniastansa luopunut, antaaksensa sen köyhille. He olivat kuulleet
Hänen sanovan ja vakuuttavan, ett'ei Hän tahdo yksinänsä asua
Sionin vuorella. Ja lisäksi he kertoivat Hänen tehneen päämieheksi
monenkin vaeltajan, joka oli ollut kerjäläinen synnyltänsä ja tomusta
alkujansa. [Fil. 2:6 ja seur., 1 Sam. 2: 8, Ps. 113: 7]

Näinhe haastelivat keskenänsä myöhäiseen yöhön saakka, jättivät
itsensä sitten Herran huomaan ja menivät levolle. Matkamiehelle he
laittoivat sijan yläkerrassa avaraan huoneesen, jonka akkuna antoi
päivännousua kohti. Tämän huoneen nimi oli _Rauha_, ja siinä hän
nukkui hamaan aamun koittoon saakka. Silloin hän heräsi ja lauloi:

    Miss' olenkaan! Ah, matkamiestä tässä
    On Jesus rakkaudellaan aina lässä!
    Ann' anteeks' syntin'. Suo mun näillä teillä
    Jo olla taivaan oven lähitteillä.

Aamulla he sitten kaikki heräsivät. Hetken aikaa haasteltuansa, he
kielsivät häntä lähtemästä, ennenkuin olivat näyttäneet hänelle
talon merkillisyyksiä. Aluksikin he veivät hänet lukusaliin, jossa
näyttivät hänelle asiakirjoja vanhimman muinaisuuden ajoilta.
Siinä hän, mikäli minä untani muistan, sai ensinnä nähdä mäen
Herran sukuluettelon, jonka mukaan Hän oli Vanha-ikäisen Poika ja
Hänen iankaikkista sukuperäänsä. Siinä oli myös täydellisemmin
merkittynä Hänen tekonsa ja työnsä ja ne monet sadat, jotka Hän oli
palvelukseensa ottanut. Siinä näki myös, kuinka Hän oli asettanut
heidät senkaltaisiin asuinsijoihin, joita ei aikain pituus eikä
luonnon katoavaisuus voi hävittää. [Dan. 7: 22]

Sitten he lukivat hänelle muutamista huomiota ansaitsevista töistä,
mitä Hänen palvelijansa olivat tehneet: valtakuntia voittaneet,
vanhurskautta täyttäneet, lupauksia saaneet, jalopeurain kitoja
tukkineet, tulen voimaa sammuttaneet, miekan terää välttäneet,
väkeviksi heikkoudesta tulleet, voimallisiksi sodassa kasvaneet ja
muukalaisten sotajoukkoja maahan lyöneet. [Hebr. 11: 33,34]

Ja edelleen he lukivat talon aikakirjain toisesta osasta, kuinka
heidän Herransa oli valmis suosiohonsa sulkemaan jokaisen,
jok'ikisen, vaikka he entis-aikoina paljonkin olisivat pilkanneet
Hänen personaansa ja toimiansa. Siinä sai Kristitty kuulla monta
muutakin kertomusta kuuluisista tapauksista, sekä muinaisilta
päiviltä että nykyajoilta, niinpä profetioista ja ennustuksista,
jotka tarkallensa ovat toteen käyneet sekä vihollisille pelotukseksi
ja hämmästykseksi että vaeltajille lohdutukseksi ja virvoitukseksi.

Seuraavana päivänä he saattoivat hänet asehuoneesen. Siellä hän näki
kaikenlaisia aseita, joita Herra oli hankkinut vaeltajia varten,
niinkuin miekkoja, kilpiä, kypäriä, haarniskoita, jokapäiväisen
rukouksen ja jalkineita, jotka eivät milloinkaan kulu. Ja niitä oli
niin runsaasti, että niillä olisi voinut varustaa heidän Herransa
palvelukseen yhtä suuren miesjoukon kuin taivaalla on tähtiä. [Ef. 6:
10-18, 1 Tess. 5: 8]

Niinikään he näyttivät hänelle työaseita, joilla muutamat Herran
palvelijoista olivat ihmeellisiä tekoja toimittaneet. Siellä oli
nähtävänä Moseksen sauva; siellä oli vasara ja naulat, joilla
Jael naulitsi Siseran; saviastiat, basunat ja lamputkin, joilla
Gideon ajoi Midianin sotajoukot pakosalle. Senjälkeen hän näki
härän kaareksen, jolla Samgar löi kuusisataa miestä. He näyttivät
hänelle samoin leukaluun, jolla Simson teki niin suuria urhotöitä,
ja he näyttivät hänelle lingon ja kiven, jolla David löi gatilaisen
Goliatin, kuin myös miekan, jolla Herra on kuolijaksi lyöpä synnin
miehen sinä päivänä kuin hän nousee saalistansa hakemaan. Sitä paitsi
he näyttivät hänelle vielä monta muuta erin omaista esinettä, joita
Kristitty suurella mielihyvällä katseli. [Tuom. 4: 21, Tuom. 7:
16-22, 2 Tess. 2: 3-8]

Senjälkeen he laskeusivat jälleen levolle.

Sitten minä näin unessani hänen aamulla nousevan, lähteäksensä
matkaansa jatkamaan, mutta he pyysivät häntä jäämään vielä
seuraavaankin päivään.


KRISTITTY NÄKEE IHANAT VUORET JA HAARNISKOIDAAN.

"Jos ilma on kirkas", sanoivat he, "niin näytämme teille _Ihanat
Vuoret_, joista teille on oleva vielä enemmän lohdutusta, ne kun ovat
lähempänä kaipaamaanne satamaa kuin se paikka, jossa nyt olette."

Hän suostui ja jäi olemaan.

Aamun tultua he veivät hänet kartanon harjalle ja käskivät hänen
katsomaan etelää kohti. Hän teki niin, ja, katso, hän näki pitkän
matkan päässä suloisen vuoriseudun, jota kaunisti metsät ja viinamäet
ja kaikenkaltaiset hedelmät, kukkaset ja lähteet ja kaivot, ihanat
katsella. Hän tiedusti tuon tienoon nimeä, ja he sanoivat: [Jes. 33:
16]

"Se on _Immanuelin maa_, ja yhteinen se on kaikille vaeltajille,
niinkuin tämä mäkikin. Ja koskas täältä sinne olet tullut, niin
sieltä sinä näet Taivaallisen Kaupungin portin. Paimenet, joita
siellä asuu, sen sinulle näyttävät."

Nyt katsoi hän jo ajan olevan lähteä matkalle, ja hekin suostuivat
siihen.

"Mutta", sanoivat he, "käydäänpä ensin vielä kerta asehuoneessa!"

Niin tehtiin, ja siellä he vaatettivat hänet taatuilla tamineilla
kantapäästä kiireesen asti silta varalta, että hänen päällensä tiellä
hyökättäisiin.

Näin varustettuna hän läksi ystävinensä ulos portille. Siellä hän
kysyi portinvartijalta, oliko hän nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi.

Portinvartija vastasi: "kyllä".

_Kristitty_: Tunsitteko häntä?

_Portinvartija_: Minä tiedustelin hänen nimeänsä, ja hän sanoi
olevansa _Uskollinen_.

_Kristitty_: Oi, minä tunnen hänet. Hän on meidän kaupungista,
naapurimies; hän tulee sieltä, mistä minäkin olen syntyisin. Kuinka
kauaksi luulisitte hänen jo ennättäneen?

_Portinvartija_: Hän lienee tähän aikaan päässyt mäen alle.

_Kristitty_: No niin, vartija hyvä, Jumala suojelkoon sinua ja
antakoon sinulle runsaan siunauksen ystävällisyydestäsi minua kohtaan.

Hän alkoi astua eteenpäin, mutta Varovaisuus, Hurskaus, Rakkaus ja
Ymmärrys tahtoivat saattaa häntä mäen juurelle asti. Ja niin he
kulkivat yhdessä, toistellen entisiä keskustelujansa, kunnes alkoi
alamäki. Silloin sanoi Kristitty:

"Jos oli vaikeata mäelle nousu, niin vaarallista on laskukin, mikäli
minä osaan nähdä."

"Onpa niinkin", sanoi Ymmärrys, "sillä ylen työlästä on ihmisen
laskeutua alas _Nöyryyden laaksoon_, niinkuin sinä nyt, ja katsoa,
ett'ei tiellä liukastuisi. Siksipä me läksimme saattamaan sinua mäkeä
alas."

Hän alkoi nyt laskeutua hyvin varovasti, mutta sittenkin hän
liukastui kerran, jopa toisenkin.

Sitten minä näin unessani, kuinka nuo hyväntahtoiset matkatoverit,
Kristityn tultua mäen alle, antoivat hänelle leipäkyrsän, leilin
viiniä ja rypäleen rusinoita. [2 Sam. 16:1]

Sitten hän läksi vaeltamaan.


KRISTITTY KOHTAA APOLLYONIN.

Mutta Nöyryyden laaksoon tultuansa, Kristitty joutui kovaan pulaan,
sillä tuskin oli vielä pienikään pala tietä katkennut, niin jo näki
hän erään ruman vihollisen tulevan kedon poikki häntä kohti. Sen
nimi oli _Apollyon_. Kristittyä alkoi hirvittää, ja siinä hän nyt
miettimään, olisiko kääntyä takaisin vai pysyäkö paikoillaan. Mutta
silloin tuli hän ajatelleeksi, että jos hän kääntyy takaisin, niin
hänen selkänsä jää aivan suojattomaksi, ja vihollisen on helppo
lävistää hänet nuolillansa. Hän päätti niin muodoin uhallakin olla
peräytymättä, "sillä", ajatteli hän, "ellei minulla muuta olisikaan
tarkoituksena kuin henkeni pelastaminen, niin paras on siinäkin
tapauksessa pitää paikkansa." [Ilm. 9: 11]

Hän astui eteenpäin, ja Apollyon kohtasi hänet. Tuo hirviö oli
kamala katsella. Hän oli verhottu suomuksilla kuin kala (ja siitä
hän onkin ylpeä); hänellä oli siivet kuin lohikäärmeellä, jalat kuin
karhulla, hänen vatsastansa tuprusi tulta ja savua, ja hänen suunsa
oli kuin jalopeuran kita. Lähelle tultuansa, hän loi Kristittyyn
ylenkatseellisen silmäyksen ja rupesi kyselemään häneltä. [Job. 41: 6
ja seur.]

Apollyon: Mistä te tulette, ja minne matka?

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista, joka on kaiken pahuuden pesä,
ja olen matkalla Sionin kaupunkiin.

_Apollyon_: Siitä huomaan sinun olevan minun alamaisiani, sillä koko
se maa on minun, ja minä olen sen ruhtinas ja jumala. Kuinkasta siis
olet kuninkaasi tyköä karannut? Ellen minä toivoisi sinulta vielä
suurempia palveluksia, niin yhdellä iskulla paiskaisin sinut maahan.

_Kristitty_: Olen kyllä syntynyt teidän alueillanne, mutta teidän
palveluksenne oli kovaa ja palkka teiltä sellainen, ett'ei mies
moisella elä, sillä synnin palkka on kuolema. Siksipä minä,
vanhemmaksi tultuani, tein, mitä muutkin ymmärtäväiset ihmiset
tekevät: rupesin miettimään, millä keinoin kenties pääsisi paremmille
oloille. [Rom. 6: 23]

_Apollyon_: Ei ole sitä ruhtinasta, joka niin helpolla alamaisistansa
luopuu, enkä minäkään sinua päästä. Mutta koskas palvelustasi valitat
ja palkkaasi moitit, niin käy tyytyväisenä takaisin. Kaiken sen,
minkä meidän maa tuottaa voipi, sen minä lupaan antaa sinulle.

_Kristitty_: Mutta minähän olen jo palkkautunut toiselle, juuri
ruhtinaitten Kuninkaalle. Kuinkas minä enää rehellisenä miehenä
saatan sinun kanssasi palata?

_Apollyon_: Sinun laitasi on, niinkuin sananlasku sanoo: olet tullut
ojasta allikkoon. Mutta niin se on tavallisesti käynyt niitten,
jotka ovat julistaneet olevansa hänen palveluksessaan: ennen pitkää
he hylkäävät hänet ja palajavat minun tyköni. Tee sinäkin niin, ja
kaikki käy hyvin. [l Tim. 5:15]

_Kristitty_: Minä olen hänelle uskollisuutta luvannut ja
kuuliaisuutta vannonut. Jos nyt hänestä luopuisin, niin
kavaltajanahan minut hirteen vedettäisiin!

_Apollyon_: Samaahan olet minullekin luvannut, mutta olkoon sittenkin
kaikki unohdettu, jos käännyt ja palajat takaisin.

_Kristitty_: Mitä sinulle lupasin, sen tein ala-ikäisenä ollessani,
ja sitä paitsi minä otan lukuun sen, että se Ruhtinas, jonka
lippua nyt seuraan, kykenee päästämään minut tuosta lupauksesta,
ja antaa minulle anteeksi sen, minkä tehnyt olen, ruvetessani
sinun alamaiseksesi. Mutta lisäksi vielä, o sinä hävityksen mies,
Apollyon! Minulle ovat, puhuakseni totuutta, hänen palveluksensa,
hänen palkkansa, hänen palvelijansa, hänen hallituksensa, hänen
joukkonsa ja maansa kalliimpia kuin sinun. Älä siis minua enää koeta
taivutella. Hänen palvelijansa minä olen, ja häntä minä seuraan.

_Apollyon_: Mietihän vielä kerta tyyneellä mielin, mitä kaikkea
sinulle matkallasi saattaa tapahtua. Tiedäthän, että suurin osa hänen
palvelijoistansa saapi pahan lopun, koska he minua ja minun teitäni
vastaan sotivat. Kuinka moni heistä onkaan kuollut häpeällisen
kuoleman! Sitä paitsi: sinun mielestäsi on hänen palveluksessansa
parempi olla kuin minun, mutta eipä hän koskaan ole asuinsijastansa
astunut ulos, pelastamaan yhtäkään palvelijaansa vihollisten käsistä.
Kuinka monasti sen sijaan minä, niinkuin maailma varsin hyvin tietää,
olen, milloin väkivallalla, milloin viekkaudella, pelastanut hänen
ja hänen joukkonsa käsistä niitä, jotka minua ovat uskollisesti
palvelleet. Ja niin minä pelastan sinutkin.

_Kristitty_: Jos hän täällä ajassa jättää heidät pelastamatta, niin
koettelee hän siten heidän rakkauttansa: tahtovatko he riippua
hänessä kiinni loppuun asti. Ja mitä heidän pahaan loppuunsa tulee,
josta sinä puhuit, niin on se heidän mielestään ihaninta, mitä
odottaa osaa. Ajallinen pelastus ei heille kovin suuren-arvoista
ole, sillä he odottelevat kunniatansa, ja sen he saavat silloin kuin
heidän Ruhtinaansa tulee kunniassansa enkelijoukkonsa kanssa.

_Apollyon_: Oletpa jo nytkin ollut uskoton hänen palveluksessansa;
mitenkäs sitten voitkaan odottaa palkkaa häneltä?

_Kristitty_: Missäkäs, o Apollyon, minä olen ollut hänelle uskoton?

_Apollyon_: Mielesi rohkeus meni sinulta jo ensi alussa, silloin kuin
olit tukehtumaisillasi Epäröimisen Suohon. Sitten yritit käymään
vääriä teitä, päästäksesi taakastasi, vaikka sinun olisi pitänyt
odottaa, kunnes Ruhtinaasi olisi sen hartioiltasi nostanut. Sinä
nukuit syntiseen uneen ja kadotit kallis-arvoisen kappaleen; sinä
olit jo melkein valmis kääntymään takaisin, nähtyäsi jalopeurat,
ja kun kertoilet matkastasi ja kuulemistasi ja näkemistäsi, niin
sydämessä himoitset turhaa kunniata kaikesta siitä, mitä puhut tahi
teet.

_Kristitty_: Totta on kaikki tämä ja paljo muutakin, jotas et
maininnutkaan, mutta Ruhtinas, jota minä palvelen ja kunnioitan,
on armollinen ja valmis antamaan anteeksi, ja sitä paitsi, samat
virheethän minussa olivat jo sinunkin maassasi asuessani; siellähän
minä ne itseeni imin. Niitten alla minä olen huokaillut, niitten
tähden surrut, ja minun Ruhtinaani on ne minulle anteeksi antanut.


TAISTELU APOLLYONIN KANSSA.

Silloin puhkesi Apollyon kauheaan raivoon, sanoen: "Minä olen tuon
ruhtinaan vihollinen. Minä vihaan häntä itseänsä, hänen lakejansa,
hänen kansaansa. Minä olen lähtenyt liikkeelle, vastustaakseni sinua."

_Kristitty_: Varo tekojasi, Apollyon, sillä minä olen Kuninkaan
vallantiellä, pyhyyden tiellä. Kavahda siis itseäsi.

Apollyon levitti nyt jalkansa koko tien poikki ja sanoi: "Siitä ei
pelkoa. Ole valmis kuolemaan, sillä minä vannon hornaisten alhojeni
kautta, ettes tästä enää edemmäs mene; tässä minä sinun sielusi
hukutan." Sen sanottuaan, hän heitti tulisen nuolen hänen rintaansa
kohti, mutta Kristityllä oli kilpi, jolla hän sen torjui ja siten
vältti uhkaavan vaaran. Nyt veti Kristitty miekkansa, huomatessaan,
että jo on aika hänenkin ruveta toimimaan. Apollyon ei vitkaillut
hänkään, vaan ampui häneen nuolia rankkana raesateena, ja vaikka
Kristitty väistikin useimmat niistä, sai Apollyon haavoitetuksi
häntä päähän, käteen ja jalkaan. Kristityn täytyi senvuoksi hiukan
peräytyä. Apollyon jatkoi nyt rynnäkköänsä kaikin voimin, mutta
Kristittykin rohkaisi mielensä ja soti vastaan niin miehuullisesti
kuin suinkin jaksoi. Tätä kiivasta ottelua kesti yli puolen päivän,
kunnes Kristitty melkein kokonaan uupui, sillä ymmärtäähän sen, että
haavat tekivät hänet yhä heikommaksi ja heikommaksi.


KRISTITTY VOITTAA APOLLYONIN.

Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä
yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla
voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja
Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää
hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua,
joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin,
Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja
sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että
minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin
surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka
on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen
hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen
kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]

Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti
pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]

Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei
saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista,
jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme,
eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn
sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä
iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin
kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä.
Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää
Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani
Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:

    Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi,
    Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi,
    Hän hornan raivot häneen istutti
    Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti.
    Mut pyhän Mikaelin avuks' sain
    Ja pahan pakotin pois miekallain.
    Täst' ylistyksen Herralle nyt annan
    Ja nimellensä kiitokseni kannan.

Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän
puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja
parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan
siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä
hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi
hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi".
Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä
laaksossa hyökännyt.


KUOLEMAN VARJON LAAKSO.

Tämän laakson päässä alkoi toinen, nimeltä _Kuoleman Varjon_ laakso.
Kristityn piti kulkea sen kautta, sillä juuri sen keskitse kävi tie
Taivaalliseen Kaupunkiin. Ylen on syrjäinen paikka tämä laakso.
Profetta Jeremias sanoo, että se on korpi, autia ja erämaa, kuiva
ja kuoleman varjon maa, se maa, jossa ei yksikään ihminen vaeltanut
(paitsi Kristittyä) eikä asunut. [Jer. 2: 6]

Tässä laaksossa joutui Kristitty vielä pahempaan pulaan kuin taistelu
Apollyonin kanssa olikaan, niinkuin seuraavasta saatte nähdä.

Minä näin unessani, että Kristitty, saavuttuansa Kuoleman Varjon
laitaan, kohtasi kaksi miestä, niitten lapsia, jotka olivat luvatun
maan saattaneet pahaan huutoon. He kulkivat kiireissään takaisin
päin, ja Kristitty puhutteli heitä näin [4 Mos. 13: 33]:

_Kristitty_: Minne te olette matkalla?

Miehet: Takaisin, takaisin. Ja tehkää tekin niin, jos henkenne ja
rauhanne ovat teille kalliita.

_Kristitty_: Miksikä niin?

_Miehet_: Miksikö niin? Me kuljimme samaa tietä kuin tekin nyt ja
menimme niin pitkälle kuin rohkeus myöten antoi, mutta vähällä oli
palajaminen jäädä sikseen, sillä jos vielä hiukan kauemmas olisimme
menneet, niin emme nyt olisi tässä teille tietoja tuomassa.

_Kristitty_: Mutta mitäs teille tapahtui?

_Miehet_: Voi, me olimme jo melkein astuneet Kuoleman Varjon
laaksoon, mutta kaikeksi onneksi katsoimme eteemme ja huomasimme
hyvissä ajoissa vaarat.

_Kristitty_: Mutta mitäs te näitte?

_Miehet_: Mitäkö näimme? Näimme itse laakson, pilkkoisen pimeän,
rotkoissa siellä aaveita, liekkiöitä ja lohikäärmeitä. Laaksosta
kuului niinikään lakkaamatonta parkumista ja voivotusta, niinkuin
olisi siellä ollut ihmisiä sanomattomassa kurjuudessa, tuskain ja
kahleitten kytkyissä, ja laakson yli riippuu mieltä masentavia
hämmästyksen pilviä. Kuolemakin kaikkialla levittää siipiänsä sen
yli. Sanalla sanoen, se on kauttaaltaan kamala tienoo, jossa ei
yhtään järjestystä ole. [Jes. 13: 21,22, Job. 3: 5, Job. 10: 22]

_Kristitty_: Muuta en teidän puheestanne ymmärrä kuin sen, että tämä
tie on minun tieni toivottuun satamaan. [Jer. 2: 6]

_Miehet_: Olkoon se vaan sinun tiesi; me emme sitä aio käydä.

He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin
paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.


VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA.

Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata
laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut
kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun
saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos
hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa.
Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän
olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä
vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]

Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran
yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella
puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa
koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei
ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti
huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän
useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle
hän jalkansa astuu.

Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan
tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja
tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin
hirveällä pauhulla -- ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta,
niinkuin Apollyon taanoin, -- että hänen piti panna miekkansa tuppeen
ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen
rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun
sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]

Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat
tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja
tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli,
että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura
kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia
virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän
oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä
vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä.
Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi
hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti,
mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että
takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin
meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin.
Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa
kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän
päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä."
Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]

Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty
paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi
omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin
hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento
takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta
kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta
sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista
tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt
sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut.
Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt
ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä
sadatukset tulivat.


AAMU SARASTAA.

Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli
hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan:
"Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään
pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]

Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen:

Ensinnäkin: hän tiesi nyt, että toisiakin Jumalata pelkääväisiä on
kulkemassa tätä laaksoa, niinkuin hänkin.

Toiseksi: hän huomasi Jumalan olevan heidän kanssansa tässä pimeässä
ja kolkossa paikassa. "Miksikäs ei sitten minunkin kanssani",
ajatteli hän, "vaikk'en sitä edessäni olevilta esteiltä näekään?"
[Job. 9: 11]

Kolmanneksi: hän toivoi pian saavansa seuraa, jahka vaan saavuttaa
heidät. Hän jatkoi kulkuansa ja huusi edellä kulkevalle, mutta tämä
ei tiennyt, mitä vastata, hän kun luuli kulkevansa yksinään hänkin.

Mutta hetken perästä alkoi aamu sarastaa. Silloin sanoi Kristitty:
"Hän on muuttanut kuoleman varjon aamuksi." [Amos 5: 8]

Aamun koittaessa hän katsahti taaksensa, ei palataksensa, vaan
nähdäksensä nyt päivän valossa, millaisten vaarain kautta hän oli
pimeässä kulkenut. Entistä selvemmin hän näki nyt toisella kädellä
ojan ja toisella nevan. Hän näki myös, kuinka kapea niitten välinen
polku oli, ja näki aaveet ja liekkiöt ja lohikäärmeet rotkoissa,
mutta kaukana olivat jo kaikki nuo. Päivän valjettua ne eivät
enää tulleet lähelle, mutta ne saatettiin ilmi hänelle, niinkuin
kirjoitettu on: "Hän ilmoittaa pimeät perustukset, ja kuoleman varjon
Hän saattaa valkeuteen." [Job. 12: 22]

Syvästi liikutettu oli nyt Kristitty, nähdessään, mistä kaikista
vaaroista hän oli yksinäisellä tiellänsä pelastunut. Paljon hän oli
peljännyt niitä ennen, mutta nyt hän näki ne entistä selvemmin, ne
kun päivän valossa esiintyivät vielä enemmän silmiin pistävinä.

Tällöin nousi aurinko, ja tämä oli jälleen uusi armo Kristitylle. Se
nimittäin tietäkäät, että jos edellinen osa Kuoleman Varjon laaksoa
oli ollut vaarallinen, niin jälkimmäinen, jota hänen nyt tuli kulkea,
oli, jos mahdollista, vieläkin vaarallisempi: siitä paikasta, jossa
hän nyt seisoi, hamaan laakson päähän saakka oli tie täynnään ansoja,
pauloja, loukkuja, verkkoja ja täynnään rotkoja, pyydyshautoja,
syvänteitä ja jyrkänteitä. Jos nyt olisi ollut pimeä, kuten oli
silloin, kuin hän vaelsi alkupuolta tiestään, niin, vaikka hänellä
olisi ollut tuhat henkeä, hän olisi hukuttanut jok'ainoan, mutta,
niinkuin sanoin, aurinko nousi nyt juuri. Silloin hän sanoi: "Hänen
valkeutensa paistoi minun päälleni, ja minä kävin pimeässä Hänen
valkeudessansa." [Job. 29: 3]

Tässä valossa saapui Kristitty laakson päähän.


PAKANA KUOLLUT. PAAVI VOIMATONNA.

Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita,
tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita
oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä
hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä
edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, _Paavin_ ja
_Pakanan_. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja
heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla
surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.

Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä
minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana
oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä,
mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua
rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi
ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin
istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja
kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.

Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan
miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä
ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen,
puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä
useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta
tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse,
eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty
lauloi:

    O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
    Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
    Oi siunattu se käsi, joka mulle
    Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
    Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
    Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
    Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
    Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
    Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
    Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.


KRISTITTY JA USKOLLINEN.

Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle,
joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi
astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki _Uskollisen_ kulkevan
hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi!
Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja
Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne
teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki
kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]

Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti
Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli
ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun
muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään
katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt
nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.

Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja
suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän
matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:

_Kristitty_: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä,
että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut
mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä
miellyttävää polkua.

Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne
hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua,
niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.

_Kristitty_: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin
läksitte jälkeeni vaeltamaan?

_Uskollinen_: Kunnes en enää kauempaa saattanut viipyä, sillä heti
teidän lähdettyänne alkoi siellä liikkua huhuja, että taivaan tuli
ennen pitkää polttaa meidän kaupungin ihan perustuksia myöten.

_Kristitty_: Kuinka? Niinkö ne naapurit haastoivat?

_Uskollinen_: Jonkun aikaa se paha oli jokaisen suussa.

_Kristitty_: Ja tekö vain yksin läksitte tuhoa pakoon?

_Uskollinen_: Puhuttiinhan siellä, niinkuin jo sanoin, paljokin
tästä asiasta, mutta en luule heidän oikein uskoneen sitä, sillä
keskustelun kiihkossa kuulin muutamain puhuvan ivalla teistä ja
teidän hurjasta matkastanne, niinkuin he vaellustanne nimittelivät,
mutta minä uskoin ja uskon vieläkin, että tuli ja tulikivi taivaasta
on hukuttava meidän kaupungin. Siksi minä pakenin.

_Kristitty_: Oletteko mitään kuullut naapurista Taipuvaisesta?

_Uskollinen_: Kyllä, Kristitty. Kuulin hänen kulkeneen kerallanne
aina Epäröimisen Suolle saakka. Siellä hän oli vajonnut. Niin
ne muutamat kertoivat, vaikk'ei hän itse olisi tahtonut muitten
siitä mitään tietävän. Minä puolestani luulen hänen aika lailla
tahraantuneen suon mutaan.

_Kristitty_: Mitä ne naapurit hänelle sanoivat?

_Uskollinen_: Siitä saakka kuin hän tuli takaisin, ovat ihmiset,
jos jonkinlaiset, alkaneet pitää häntä pilkkanansa: muutamat häntä
nauravat ja ylenkatsovat, ja tuskin yksikään antaa hänelle työtä.
Nyt on hänen tilansa seitsemän kertaa kehnompi kuin jos ei olisi
milloinkaan kaupungista lähtenytkään.

_Kristitty_: Mutta minkästähden he ovat niin tylyjä hänelle, koskapa
itsekin halveksivat sitä tietä, jolta hän kääntyi?

_Uskollinen_: Sepä se! He sanovat: "Vetäkää hirteen se mies; hän
on lipilaari; hän on tunnustuksestansa luopunut." Luulenpa Jumalan
nostattaneen hänen vihollisensakin häntä pilkkaamaan ja tekemään
hänet sananlaskuksi, koskapa hän tieltä kääntyi. [Jer. 29: 18,19]

_Kristitty_: Ettekö puhutellut häntä ennen lähtöänne?

_Uskollinen_: Kerran kohtasin hänet kadulla, mutta hän puikahti
toiselle laidalle, niinkuin se, joka tekojansa häpeää. Siten jäi
minulta puhelematta hänen kanssaan.

_Kristitty_: Matkan alussa oli minulla hyviä toiveita miehestä, mutta
nyt pelkään hänen hukkuvan kaupungin hävityksessä, sillä hänen on
käynyt, niinkuin sananlasku sattuvasti sanoo: Koira syö oksennuksensa
ja pesty sika rypee jälleen ropakossa. [2 Piet. 2: 22]

_Uskollinen_: Samaa minäkin pelkään. Mutta kukapa voi estää sitä,
mikä tapahtuva on?

_Kristitty_: No niin, naapuri Uskollinen, jättäkäämme hänet ja
puhukaamme siitä, mikä suorastaan koskee meitä itseämme. Kertokaapas
nyt, mitä teille matkallanne on tapahtunut, sillä olisipa ihme ja
kumma, ellette olisi yhtä ja toista kokenut.


USKOLLINEN KERTOO KOHTAUKSESTANSA HEKUMALLISEN KANSSA.

_Uskollinen_: Minä vältin suon, johon huomaan teidän vajonneen, ja
tulin turvallisesti portille. Kohtasin vaan erään vaimon, nimeltä
_Hekumallinen_, ja hän oli vähällä tehdä minulle pahaa.

_Kristitty_: Hyvä oli, että pääsitte hänen pauloistansa. Josefin hän
oli niihin niinikään kietomaisillaan, mutta Josef pääsi irti, kuten
tekin, vaikka oli vähällä menettää henkensä. Mitä hän teille teki? [1
Mos. 39: 10-13]

_Uskollinen_: Ette usko -- ellette sitä jo ennestänne tiedä, --
kuinka liukas kieli hänellä oli. Hän koetti kaikin mokomin saada
minut poikkeamaan syrjään kanssansa, avaten minulle jos mitäkin
mielihyvää.

_Kristitty_: Puhtaan omantunnon mielihyvää ei toki liene luvannut.

_Uskollinen_: Ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: kaikellaista
lihallista ja maallista mielihyvää.

_Kristitty_: Kiittäkää Jumalaa, että hänestä pääsitte. Joka ei Herran
suosiossa ole, hän lankee syvään kuoppaan. [Sananl. 22: 14]

_Uskollinen_: Enpä tiedä, lienenkö hänestä kokonaan päässyt?

_Kristitty_: Mitenkä? Olen toki varma, ett'ette hänen pyyteisinsä
suostunut.

_Uskollinen_: En, en niin, että olisin itseni tahrannut, sillä
mieleeni muistui muuan vanha kirjotus, jonka olin lukenut, ja joka
sanoo: Hänen askeleensa menevät helvettiin. [Sananl. 5: 5]

Minä suljin silmäni, jott'ei hänen katseensa minua lumoaisi. Silloin
hän pilkkasi minua, ja minä läksin matkaani jatkamaan. [Job. 31: 1]


USKOLLINEN JA AATAMI ENSIMMÄINEN.

_Kristitty_: Tehtiinkö tiellä mitä muita rynnäköitä teitä vastaan?

_Uskollinen_: Tultuani sen mäen alle, jota Vastuksien mäeksi
sanotaan, kohtasin hyvin vanhan miehen, joka minulta tiedusti,
kuka olen ja minne minulla matka. Minä sanoin olevani matkamies ja
kulkevani Taivaallista kaupunkia kohti. Vanha mies sanoi silloin:
"Näytätpä rehelliseltä mieheltä. Tyytyisitkö olemaan minun kanssani
siitä palkasta, minkä sinulle annan?" Minä kysäisin, kuka hän on, ja
missä hän asuu. Hän sanoi olevansa _Aatami Ensimmäinen_ ja asuvansa
_Eksytysten kaupungissa_. Senjälkeen minä tiedustin, mikä toimi
hänellä on, ja minkä palkan hän minulle lupaa. Hän sanoi pitävänsä
ammattinaan kaikenlaisia huvituksia, ja palkkanani oli oleva se, että
hän vihdoin tekee minut perillisiksensä. Kyselin edelleen, millainen
oli hänellä talo, ja ketä muita hänellä oli palveluksessaan. Hän
sanoi talonsa olevan varustetun kaiken maailman makupaloilla ja
palvelijainsa olevan hänen omaa sukujuurtansa. Minä tiedustin
sitten, oliko hänellä lapsia. Hän sanoi, ett'ei hänellä ole kuin
kolme tytärtä: _Lihan himo, Silmäin pyyntö ja Elämän koreus_ ja
että saan ottaa heidät kaikki vaimoikseni, jos tahdon. Kysyin tuosta
vihdoin, kuinka kauan hän tahtoisi minua elämään tykönänsä, ja siihen
hän vastasi: niin kauan kuin hän itsekin elää. [Efes. 4: 22, 1 Joh.
2:16]

_Kristitty_: No niin, mihinkäs päätökseen tulitte vihdoin vanhan
miehen kanssa?

_Uskollinen_: Olin ensi alussa hiukan taipuvainen lähtemään hänen
mukaansa, sillä hän haasteli mielestäni niin kauniisti, mutta kun
puhellessamme satuin katsahtamaan hänen otsaansa, niin näin siinä
kirjoitettuna: Riisukaat pois teistänne vanha ihminen tekoinensa.
[Kol. 3: 9]

_Kristitty_: Kuinka sitten kävi?

_Uskollinen_: Sitten iski mieleeni, niinkuin tulella olisi polttanut,
että kun hän kerran on minut taloonsa saanut, niin orjaksi hän minut
heti myö, puhukoon nyt mitä hyvänsä ja liukastelkoon kuinka paljon
tahansa. Minä pyysin häntä vaikenemaan, sillä minä en aio astua hänen
majansa ovelienkaan. Silloin hän rupesi pilkkaamaan minua, sanoen,
että kyllä hän minun perääni lähettää jonkun toisen, joka tekee tieni
katkeraksi hamaan sieluun saakka. Minä käännyin, lähteäkseni pois
hänen luotansa, mutta tuskin olin kääntänyt hänelle selkäni, niin jo
tunsin hänen tarttuvan lihaani ja nykäisevän minua niin hirmuisesti
taaksepäin, että luulin hänen reväisseen irti palasen omaa itseäni.
Minä huudahdin: "Minä viheliäinen ihminen!" Sitten läksin edelleen
kulkemaan mäen päälle. Puolitiehen päästyäni katsahdin taakseni
ja näin jonkun tulevan perässäni tuulen nopeudella. Ja lehtimajan
kohdalla hän minut saavutti. [Joh. 8: 34, Gal. 4: 17, Rom. 7: 24]

"Juuri siinä", sanoi Kristitty, "minne minä poikkesin levähtämään.
Siellä minut uni petti, ja siellä minä kadotin tämän kirjoituksen
povestani."

_Uskollinen_: Kuunnelkaahan minua loppuun asti, veli hyvä. Heti kuin
hän oli minut saavuttanut, alkoi häneltä tuiskuna tulla sekä sanoja
että iskuja ja maahan hän minut paiskasi, niin että makasin siinä
puolikuolleena. Tultuani hiukan tuntoihini, minä kysyin, miksikä hän
minua tällä tavoin kohtelee. Hän sanoi sen tapahtuvan siitä syystä,
että minussa oli ollut salaista taipumusta ensimmäiseen Aatamiin ja
samassa sain häneltä toistamiseen hirmuisen iskun rintaani, niin
että kaaduin takaperin ja makasin jälleen vähissä hengin hänen
jaloissansa. Toinnuttuani sitten tuosta, rukoilin minä häneltä armoa,
mutta hän ei sanonut tietävänsä armosta, ja silloin hän löi minut
jälleen maahan. Epäilemättä hän olisi minusta lopun tehnyt, ellei
eräs mies olisi tullut saapuville ja kieltänyt häntä.


USKOLLINEN JA MOSES.

Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?

Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa
lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä.
Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin
mäen huipulle.

_Kristitty_: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä
ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa
rikkoo.

_Uskollinen_: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa
minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani
asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos
kauemmin siinä vielä viivyn.

_Kristitty_: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä
puolen, missä Moses teidät kohtasi?

_Uskollinen_: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät
nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli
vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja
tulin mäen alle.

_Kristitty_: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta
olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille
näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä
ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut
Nöyryyden Laaksossa?

_Uskollinen_: Kyllä. Kohtasin siellä _Tyytymättömän_, joka mielellään
olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka,
että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että
kaikki ystäväni, niinkuin _Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen
kunnia_ ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.

ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan
kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan
tämän laakson poikki.

_Kristitty_: Mitäs vastasitte hänelle?

_Uskollinen_: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa
ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin
lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin,
hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä
vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä
olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä
hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian
edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä
-- näin virkoin hänelle -- minä kernaammin kuljenkin tämän laakson
kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet,
kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen
mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]


USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

_Kristitty_: Ettekö siellä laaksossa mitään muuta kohdannut?

_Uskollinen_: Kohtasin minä _Häpeän_, mutta kaikista ihmisistä,
joita retkelläni olen tavannut, oli tämä ainoa, jonka nimi ei ollut
kohdallaan: muista pääsi edes selityksillä ja sen semmoisilla, mutta
tämä julkea Häpeä ei huolinut yhtään mistään.

_Kristitty_: Mitäs hän sanoi?

_Uskollinen_: Mitäkö sanoi? Hän vastusti itse jumalisuuttakin.
Surkeata, halpamaista, kurjaa hänen mielestään oli jumalisuuden
harrastaminen. Herkkä omatunto oli hänestä nähden jotain
epämiehekästä. Jos mies, sanoi hän, pitää vaaria sanoistansa ja
toimistansa ja välttää sitä korskeilevaa vapautta, jota nykyajan
etevät henget käyttävät, niin joutuu hän aikalaistensa silmissä
naurun-alaiseksi. Hän väitti niinikään, että ylen harvat maan
mahtavista, rikkaista tai viisaista ovat olleet yhtä mieltä kuin
minä, eikä niistäkään kukaan, ennenkuin, muitten puheita kuunnellen,
on järkensä menettänyt ja mielettömyydessänsä ehdoin tahdoin
alttiiksi pannut kaiken, tavoitellaksensa sellaista, josta ei kukaan
tiedä, mitä se on. Edelleen hän huomautti, kuinka alhaisessa asemassa
ja kurjalla kannalla vaeltajat enimmäkseen ovat olleet aikalaistensa
silmissä: ei heillä ole ollut luonnontieteistäkään mitään tietoa
eikä käsitystä. Tähän suuntaan hän haasteli tästä asiasta ja samoin
monesta muusta, vaikk'en niitä kaikkia tässä ennätä puheeksi ottaa.
Häpeä on, sanoi hän, itkien ja kallotellen kuunnella saarnaa;
häpeä on sitten huokaillen ja voivotellen tulla kotia; häpeä on
pyytää naapureilta pieniä rikoksia anteeksi tai palkita hänelle
sillä, minkäs häneltä ottanut olet. Ja sen hän myöskin sanoi, että
jumalisuus vieroittaa ihmistä siitä, mikä suurta on, moniaan virheen
vuoksi vaan (joille hän antoi mitä hienoimpia nimityksiä), ja saattaa
hänet tuon samaisen jumalisen veljellisyyden nimessä lähenemään ja
kunniassa pitämään halpa-arvoista. Eikös tämäkin ole häpeällistä?
sanoi hän. [1 Kor.1: 26, 3: 18, Fil. 3: 7,8, Joh. 7: 48]


USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

_Kristitty_: Ja mitä te hänelle vastasitte?

_Uskollinen_: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän
ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä
nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin
miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä
kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä
ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan
sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita
elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla,
vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut
itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on,
vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt --
ajattelin minä -- Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala
pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan
valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska
se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman
mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu
pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö
minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä
voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt
Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa
siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet
häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja
kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne
ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi,
että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän
halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin
pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä
rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:

    On monet kovat kestettävä sen,
    Ken altis ain' on Herran käskyillen.
    Nuo koetukset liha matkaan saa,
    Ja taas ja taas ja taas ne palajaa;
    Alati meidät saavuttaa ne sois
    Ja yllättää ja työntää tieltä pois.
    Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties
    Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.

_Kristitty_: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti
vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut,
ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän
jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein
ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei
hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee.
Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta,
ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat
kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl.
3: 35]

_Uskollinen_: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa
avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan
totuutta maan päällä.

_Kristitty_: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa
muuta kohdannut?

_Uskollinen_: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko
loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.

_Kristitty_: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin
laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara
kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen
jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan
ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi.
Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän
arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen,
ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä
astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua
melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman
suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka
kului helpommin ja rauhallisemmin.


LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN.

Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän
kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen,
nimeltä _Liukaskielinen_, astuvan jonkun matkan päässä heidän
kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies
ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen
kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:

_Uskollinen_: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne
Taivaalliseen maahan?

_Liukaskielinen_: Sinne juuri olen kulkemassa.

_Uskollinen_: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää
seuraa.

_Liukaskielinen_: Mielellänihän minä seuraanne liityn.

_Uskollinen_: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan
ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.

_Liukaskielinen_: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä
asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua
ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat.
Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat
matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat
joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.

_Uskollinen_: Se on todellakin surkuteltava seikka, sillä mihinkäpäs
parempaan ihminen voisi maailmassa suutansa ja kieltänsä käyttääkään
kuin taivaallisiin?

_Liukaskielinen_: Minä pidän teistä sanomattoman paljon, teidän
sananne kun ovat niin sattuvia. Mikä vainenkaan niin mieluista ja
mikä niin hyödyllistä, kuin haastella jumalallisista asioista? Mikä
onkaan niin mieluista, jos nimittäin ihminen ilonsa löytää siitä,
mikä ihmeellistä on? Jos ihminen esimerkiksi halajaa haastella
tapausten kulusta tai asiain salaisesta alkuperästä tai jos hän
rakastaa puhella ihmeistä, tunnustähdistä ja merkeistä, niin missäpä
niistä olisi niin kauniita kuvauksia ja suloisia kirjoituksia kuin
Pyhässä Raamatussa?


USKOLLISTA MIELLYTTÄÄ LIUKASKIELINEN.

_Uskollinen_: Totta kyllä, mutta meidän silmämääränämme pitää olla,
että me, senkaltaisista asioista puhuessamme, myöskin saamme niistä
hyötyä.

_Liukaskielinen_: Sitä minäkin. Tainkaltaisista asioista puheleminen
on hyödyllistä, sillä siinä selviää ihmiselle monta seikkaa, niinkuin
näitten maallisten katoavaisuus ja taivaallisten hyödytys. Tämä nyt
yleensä. Erityiskohtiin taas mennen, oppii siinä tuntemaan uuden
syntymisen tarpeellisuuden, meidän omain töittemme riittämättömyyden,
Kristuksen vanhurskauden välttämättömyyden y.m. Sitä paitsi
oppii sellaisessa puhelussa tietämään, mitkä on katumus, usko,
rukous, kärsimys ja niin edespäin. Siinä myös tulee oman mielensä
virvoitukseksi tietämään, mitä Evankeliumin lupaukset ja lohdutukset
merkitsevät. Edelleen oppii sen kautta vastustamaan harhaluuloja,
puolustamaan totuutta ja opettamaan tietämättömiä.

_Uskollinen_: Aivan oikein, ja ilahduttava on kuulla teiltä tällaisia
asioita.

_Liukaskielinen_: Voi sentään! Tiedon puute näissä asioissa juuri
onkin syynä siihen, että niin harva käsittää uskon välttämättömyyttä
ja armon töitten tarpeellisuutta sielussansa iankaikkisen elämän
saamiseksi. Tiedottomina he elävät lain töissä, joilla ei kukaan
millään muotoa voi taivaan valtakuntaan päästä.

_Uskollinen_: Mutta, sallikaa sanoani, tällaisten taivaallisten
asiain tunteminen, sehän on Jumalan lahjaa. Ei kukaan tule siihen
omalla ponnistuksellaan eikä pelkällä puhelemisella.

_Liukaskielinen_: Sen tiedän vallan hyvin, ett'ei ihminen mitään
taida ottaa, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Kaikki tulee
armosta eikä töitten tähden. Sen voisin todistaa sadoilla kohdilla
raamatusta. [Joh. 3: 27]

_Uskollinen_: No niin, mutta minkäs asian me nyt tällä kertaa
panisimme keskustelun pohjaksi?

_Liukaskielinen_: Minkä vaan tahdotte: minä olen altis puhumaan
taivaallisista asioista ja maallisista asioista; lain alalta ja
evankeliumin alalta; korkeista asioista jokapäiväisistä; menneistä
ja tulevaisista; oleellisista ja satunnaisista, -- otaksumalla
nimittäin, että tuosta kaikesta on oleva meille hyötyä.

Tämä oli Uskollisen mielestä ihmeellistä. Hän astui Kristityn
luo, joka tällä välin oli kulkenut yksinänsä, ja virkkoi hänelle
hiljaisella äänellä: "Siitäpä saatiin kelpo toveri matkalle! Hänestä
tulee erinomainen vaeltaja."

Kristitty myhähti kuivasti ja sanoi: "Tuo mies, johon te niin olette
ihastunut, viepi puheillansa harhaan monet kymmenet, jotka eivät
häntä tunne."

_Uskollinen_: Tunnettekos te sitten hänet?

_Kristitty_: Minäkö? Tunnen hänet paremmin kuin hän tuntee oman
itsensä.

_Uskollinen_: Mikäs hän sitten oikeastaan on? Sanokaas!

_Kristitty_: Hänen nimensä on Liukaskielinen. Hän asuu meidän
kaupungissa hänkin. Kumma, että hän teille on niin outo, vaikka
suurihan se meidän kaupunki tosin on.


USKOLLISEN PETTYMYS.

_Uskollinen_: Kenenkä lapsia hän on? Ja missä päin hän siellä asuu?

_Kristitty_: Hän on _Kaunokielisen_ poikia ja asuu _Joutavain
Juttujen_ kadun varrella. Kaikkialla, missä hänellä on ollut
tekemistä, tunnetaan kyllä Liukaskielinen Joutavain Juttujen kadun
varrelta. Kieli hänellä on kyllä ketterä, mutta viheliäinen raukka
tuo mies sittenkin on.

_Uskollinen_: Päältä iskien hän on sievä mies.

_Kristitty_: Niitten mielestä niin, jotka eivät häntä perinpohjin
tunne. Paras hän on matkan päästä; lähellä kotia ruma kylläkin.
Kun sanoitte häntä sieväksi mieheksi päältä iskien, niin muistui
mieleeni, mitä olen huomannut maalarin teoksista: hänenkin taulunsa
ovat kauniita kaukaa katseltuina, mutta eivät miellytä, kun tulee
lähelle.

_Uskollinen_: Etteköhän vaan laskene leikkiä, koskapa teiltä suu
hymyyn meni?

_Kristitty_: Jumala varjelkoon minua leikkiä laskemasta tällaisista
asioista (vaikkapa hymyilinkin) tai tekemästä ketään vastaan
vääriä syytöksiä! Kerronpa vielä muutakin hänestä. Tämä mies on
kaikenlaisessa seurassa ja kaikenlaisessa keskustelussa kuin
kotonansa. Yhtä hyvin kuin hän nyt puheli teidän kanssanne,
yhtä hyvin hän osaa jutella oluthaarikan ääressä, ja mitä
enemmän juoma päähän nousee, sitä enemmän näitä asioita kielelle
kiertyy. Jumalisuudella ei ole sijaa hänen sydämessään eikä hänen
elämässänsäkään. Kaikki, mitä hänellä on, asuu hänen kielellänsä, ja
hänen jumalisuutensa on vaan siinä, että hän sillä kerskailee.

_Uskollinen_: Niinkö todellakin? Sittenhän minä olen kovasti pettynyt
tuossa miehessä.

_Kristitty_: Pettynytpä vainenkin! Se on varma se. Muistakaa,
mitä Sanassa sanotaan: "Sillä he sanovat ja ei tee", ja taas:
"Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa." Hän puhuu
rukoilemisesta, katumuksesta, uskosta, uudesti-syntymisestä, mutta
pelkkään puhumiseenpa tuo häneltä jääkin. Minä olen käynyt heillä ja
tarkannut häntä sekä kotona että muualla. Mitä hänestä puhunut olen,
sen tiedän todeksi. Hänen kodissansa ei ole jumalanpelkoa sen enempää
kuin munanvalkuaisessa on hajua. Ei siellä ole rukousta, ei synnin
katumisen merkkiäkään. Totisesti: paljoa paremmin luontokappalekin
tavallansa Jumalaa palvelee kuin hän. Hän on jumalisuuden pilkka,
solvaus la häväistys kaikille niille, jotka hänet tuntevat. Tuskin
kuulee hyvää sanaa siinä päässä kaupunkia, missä hän asuu, ja
siihen on hän syypää. Siksipä rahvas, joka hänet tuntee, sanookin
hänestä: "Pyhimys kylässä, piru kotona." Poloinen perhe sen kyllä
saa tuta! Hän on semmoinen saituri, semmoinen kiukkupussi, ja räyhää
palvelijainsa kanssa niin, ett'eivät he tiedä, miten olla, miten
hänelle puhua. Kenellä hänen kanssaan on jotain tekemistä, se sanoo:
"Paremmin sitä turkkilaisen kanssa toimeen tulee kuin hänen, sillä
sekin toki rehellisemmin menettelee." Tämä Liukaskielinen osaa, jos
mahdollista, vieläkin ovelammin kavaltaa ja pettää ja kettää. Sitä
paitsi kasvattaa hän poikiansakin noudattamaan isän askeleita. Ja
milloin hän yhdessäkään heistä huomaa turhaa arkuutta (sellaiseksi
hän sanoo herkän omantunnon ensimmäistä ilmautumista), niin jo
moittii heitä hupsuiksi ja tomppeleiksi eikä millään ehdoin usko
heille mitään sanottavia toimia eikä milloinkaan heitä suosittele.
Minun luullakseni hän on häijyllä elämällään ollut syynä monen
loukkaukseen ja lankeamiseen ja -- ellei Jumala estä -- on vielä
useamman saattava turmioon. [Mat. 23: 3. 1 Kor. 4: 20. Rom. 2: 24,
25.]


KRISTITTY ANTAA LIUKASKIELISESTÄ OIKEAN KUVAN.

_Uskollinen_: Niin, veli armas, minä uskon kuin uskonkin teitä,
en ainoastaan siitä syystä, että sanotte tuntevanne hänet, vaan
siitäkin, että te kristittynä ihmisiä arvostelette. En näet saata
ajatella teidän puhuneen pahassa tarkoituksessa, vaan siksi, että
asia on juuri niin kuin sanotte.

_Kristitty_: Ellen olisi häntä tuntenut paremmin kuin te, niin olisin
kukaties minäkin ajatellut hänestä samoin kuin tekin ensi alussa.
Todellakin, jos moinen lausunto hänestä olisi lähtenyt yksistänsä
jumalisuuden vihaajilta, niin olisin sitä pitänyt parjauksena. (Ja
useinhan paha parjaakin rehellisen ihmisen hyvää nimeä ja toimia).
Mutta kaiken tämän, niin, ja monen muunkin pahan, mitä hänessä
tunnen, voin minä todeksi osoittaa. Kaikki hyvät ihmiset ne sitä
paitsi häpeävät hänen seuraansa eivätkä milloinkaan sano häntä
veljekseen tai ystäväkseen. Ken vaan hänet tuntee, se punastuu,
kuullessaan jo hänen nimeänsäkin mainittavan.

_Uskollinen_: Minä huomaan nyt, kuinka puhe ja työ ovat kaksi eri
asiaa, ja tahdonpa tästä puolin tarkemmin erottaa näitä molempia
toisistansa.

_Kristitty_: Eri asioita ne tietysti ovat, niin erillaisia kuin sielu
ja ruumis, sillä niinkuin ruumis sielua vailla on pelkkä hengetön
esine, samoin on pelkkä puhe hengetön esine sekin. Jumalisuuden
sielu ilmenee toiminnassa. "Se on Isälle ja Jumalalle puhdas ja
saastuton jumalanpalvelus: oppia orpoja ja leskiä heidän murheessansa
ja itsensä saastatonna maailmassa pitää." Tästä ei Liukaskielinen
väliä pidä. Hän luulee, että kuulemisella ja puhumisella jo hyväkin
kristitty ihmisestä tulee, ja näin hän viepi oman sielunsa harhaan.
Kuuleminen on vain siemenen kylvämistä, eikä puhuminen ole läheskään
todistus siitä, että hedelmä jo sydämessä ja elämässä kasvaa.
Ja olkaamme vakuutetut siitä, että ihminen viimeisenä päivänä
tuomitaan töittensä hedelmän jälkeen. Ei silloin kysytä: Uskoitteko?
vaan: Olitteko tekijöitä vaiko puhujia vaan? Ja sen mukaan heidät
tuomitaan. Maailman loppu on verrattu elonleikkuusen tässä
maailmassa, ja tiedättehän, ett'ei eloa leikattaessa muuhun katsota
kuin hedelmään. Ei niin, että mitään otolliseksi nähtäisiin, mikä ei
uskosta ole, mutta minä tahdoin vaan osoittaa teille, kuinka mitätön
Liukaskielisen tunnustus sinä päivänä on oleva. [Jak. 1: 27, katso
vv. 23-26, Mat. 13: 18-23, 25: 14-46. Mat 13: 30,39]

_Uskollinen_: Tämä johdattaa mieleeni mitä Moses kirjoittaa puhtaista
eläimistä. Puhdas eläin on se, joka halkaistun sorkkansa jakaa ja
märehtii; ei se, joka ainoastaan sorkkansa jakaa, eikä se, joka
ainoastaan märehtii. Jänis märehtii, mutta on saastainen, sillä se ei
sorkkaansa hajota. Ja sama on todella laita Liukaskielisenkin: hän
märehtii, hän hakee tietoja, hän märehtii sanaa, mutta hän ei hajota
sorkkaansa, hän ei poikkea syntisten tieltä; hänellä on, niinkuin
jäniksellä, aina vaan koiran tai karhun käpälä. Siitä syystä hän on
saastainen. [3 Mos 11: 3,6, 5 Mos. 14: 7]

_Kristitty_: Te olette ymmärtääkseni lausunut sen merkityksen, minkä
Evankeliumi näille sanoille antaa. Siihen minä vielä lisään jotain.
Paavali sanoo muutamia ihmisiä, niinpä noita paljonpuhuviakin,
heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. He ovat, niinkuin
hän toisessa paikassa sanoo, hengettömiä, jotka äänen antavat,
hengettömiä, s.o. senkaltaisia, joilta puuttuu totinen usko ja
Evankeliumin armo, ja jotka niin muodoin eivät ikinä pääse taivaan
valtakuntaan elämän lasten pariin, vaikkapa heidän puhuessaan heistä
hely kävisi kuin enkelin ääni. [1 Kor. 13: 1-3, 1 Kor. 14: 7]

_Uskollinen_: Ensi alussa olin hänen seuraansa kyllä ihastunut, mutta
vielä enemmin olen nyt väsynyt siihen. Millä keinoin pääsisimme irti
hänestä?

_Kristitty_: Ottakaa neuvoni varteen ja tehkää niinkuin sanon, niin
saatte nähdä, että hänkin pian kyllästyy teidän seuraanne, elleihän
Jumala saa liikuttaneeksi ja kääntäneeksi hänen sydäntänsä.


USKOLLINEN TUTKISTELEE LIUKASKIELISTÄ.

_Uskollinen_: Mitäs minun pitäisi tehdä?

_Kristitty_: Menkää hänen tykönsä ja ryhtykää hänen kanssaan vakavaan
keskusteluun jumalisuuden voimasta ja sitten (jos hän suostuu,
niinkuin kyllä suostuu), kysäiskää häneltä suoraan, onko sitä
olemassa hänen sydämessään, kodissaan ja elämässään.

Uskollinen astui silloin taas eteenpäin ja sanoi Liukaskieliselle:
"No mitenkäs nyt on laita?"

_Liukaskielinen_: Kiitos kysymästä, hyvin. Olisi tässä tällä välin
ennättänyt jo paljonkin haastella, luullakseni.

_Uskollinen_: Haastellaan vaan, jos mielitte. Ja koska te jätitte
minun toimekseni kysymyksen tekemisen, niin kysynpä nyt: Millä tapaa
Jumalan autuaaksitekevä armo ilmenee siinä ihmisessä, jonka sydämeen
se on sijansa ottanut?

_Liukaskielinen_: Me käymme siis, huomaan minä, keskustelemaan
asiain voimasta. No niin, kysymys on erittäin hyvä, ja mielelläni
siihen vastaankin. Ja vastaukseni kuuluu lyhyesti näin. Ensiksi: Kun
Jumalan armo on sydämeen sijansa ottanut, niin synnyttää se haikean
valitushuudon syntiä vastaan. Toiseksi...

_Uskollinen_: Malttakaas! Keskustellaanpa yhdestä asiasta aina
kerrallaan. Teidän olisi pitänyt pikemmin sanoa sen ilmenevän siinä,
että sielu alkaa inhota syntiä.


USKOLLINEN TUO ESILLE OMAN KANTANSA.

_Liukaskielinen_: Mikäpäs on ero valitushuudon ja synnin inhoamisen
välillä?

_Uskollinen_: Suuri ero onkin. Ihminen saattaa syntiä valittaa,
maallisia tarkoituksia tavoitellen, mutta inhota hän ei sitä voi
muutoin kuin jumalallisen synnin-kammon voimasta. Olen monenkin
kuullut saarnatuolista vaikeroivan syntiä vastaan, ja itse he
kumminkin ovat sietäneet sitä sydämessään, kodissaan ja elämässään.
Josefin talon-emäntä huusi hänkin, ikäänkuin olisi ollut pyhä, mutta
sittenkin olisi hän kernaasti tahtonut epäpuhtautta harjoittaa hänen
kanssansa. Muutamat huutavat syntiä vastaan, niinkuin äiti huutaa
lapselle sylissänsä, sanoen sitä kelvottomaksi ja pahankuriseksi
tytöksi, mutta ei aikaakaan, niin jo hän hyväilee sitä ja suutelee.
[1 Mos.39: 17-18]

_Liukaskielinen_: Te koetatte solmia minut, huomaan minä.

_Uskollinen_: En suinkaan. Tahtoisin vaan saattaa asiat oikealle
tolalle jälleen. Mutta mikäs olikaan se toinen asia, jolla aioitte
todistaa armon työn ilmenemistä sydämessä?

_Liukaskielinen_: Evankeliumin salaisuuksien tarkka tunteminen.

_Uskollinen_: Se tunnusmerkki olisi pitänyt mainita ensiksi, mutta
tulipa se ensiksi tai viimeiseksi, -- väärä se sittenkin on.
Ihmisellä saattaa olla tietoja ja syviäkin tietoja Evankeliumin
salaisuuksista, mutta sielu on silti armon töitä vailla. Todellakin,
ihmisellä saattaa olla kaikkinainen tieto, eikä hän sittenkään mitään
ole eikä siis Jumalan lapsikaan. Kun Kristus kysyi: "Tiedättekö
kaikki nämät?" ja opetuslapset vastasivat: "tiedämme", silloin Hän
lisäsi: "Te olette autuaat, jos niitä teette." Ei Hän siunaustansa
anna tietämiselle, vaan tekemiselle. On olemassa tieto, jota ei
teko seuraa: "Hän tiesi Herransa tahdon eikä tehnyt Hänen tahtonsa
jälkeen." Ihmisellä saattaa olla tietoja kuin enkelillä eikä eikä hän
sittenkään kristitty ole. Niin muodoin ei teidän tunnusmerkkinne ole
tosi. Tietäminen on otollista paljonpuhuville ja kerskaajille, mutta
Jumalalle on otollista tekeminen. Ei niin, että sydän saattaisi olla
hyvä ilman tietoa, sillä sitä vailla ei sydän mitään ole. Tietoa on
näet kahdenlaista: toinen tyytyy pelkkään asiain tutkistelemiseen,
toisella on mukanansa uskon ja rakkauden armo, ja tämä tieto se
saattaa ihmisen sydämestänsä tekemään Jumalan tahdon. Edellinen tieto
riittää paljonpuhuvalle, mutta ilman jälkimmäistä ei oikea kristitty
ole tyytyväinen. "Anna minulle ymmärrys, kätkeäkseni sinun lakias ja
pitääkseni sitä koko sydämessäni." [1 Kor. 13: 2, Joh. 13: 12,17,
Luk. 12: 47, Ps. 119: 34.]

_Liukaskielinen_: Te koetatte jälleen saada minut solmituksi. Ei
meille siitä virvoitusta lähde.

_Uskollinen_: Mainitkaapas joku toinen merkki armon työn
ilmenemisestä.

_Liukaskielinen_: Enkä minä, sillä ei meistä näy olevan yhden köyden
vetäjiksi.

_Uskollinen_: Ellette te tahdo sitä mainita, saanko minä sen tehdä?

_Liukaskielinen_: Niinkuin suvaitsette.

_Uskollinen_: Armon työ sielussa ilmoitakse itse joko sille, kenessä
se on, tahi niille kuin hänen ympärillänsä ovat.

Sille, kenessä se on, llmoitakse se näin: Ihminen tulee vakuutetuksi
synnistä, liiatenkin luontonsa turmeluksesta ja epäuskon synnistä,
(jonka hän varmaan tietää vievän kadotukseen, ellei hän Jumalalta
saa armoa uskon kautta Jesukseen Kristukseen). Tässä mielentilassa
hän alkaa surra ja hävetä syntiä. Samalla hän myös tuntee itsessänsä
maailman Vapahtajan ilmestyvän ja tuntee välttämättömän tarpeen
liittyä Häneen koko elämänsä ajaksi. Ja silloin alkaa hänessä
isoominen ja janoominen Hänen peräänsä, se isoominen ja janoominen,
johon lupaus liitetty on. Sitä myöten kuin hänen uskonsa Vapahtajaan
on vakaa tai heikko, sitä myöten on myös hänen ilonsa ja rauhansa,
sitä myöten hänen rakkautensa pyhitykseen, sitä myöten myös hänen
halunsa päästä yhä enemmän Häntä tuntemaan ja myös maailmassa Häntä
palvelemaan. Mutta vaikka nyt armon työ, niinkuin sanoin, hänessä
siten ilmoitakse, niin harvoin hän kumminkaan kykenee päättämään,
että se armon työtä on, koska hänen turmeluksensa ja nurjaan
suuntaan suistunut järkensä johtaa häntä näistä asioista väärin päin
päättelemään. Niin muodoin, kenessä tämä armon työ toimii, hänellä
pitää olla varsin terve arvostelukyky, voidaksensa varmasti päättää,
että tämä kaikki on armon työtä. [Joh. 16: 8, Rom. 7: 24, Mark 16:
16, Ps. 38: 18, Gal. 2: 16, Ap. 4: 12, Mat. 5: 6, Ilm. 21: 16]

Toisissa se ilmoitakse näin:

1. Kokemuksesta havaitun uskon tunnustamisella Kristukseen. 2. Tämän
tunnustuksen mukaisella elämällä, nimittäin pyhityksen elämällä:
pyhitys sydämessä, pyhitys perheessä (jos hänellä perhettä on) ja
pyhitys maailmassa liikkuessa, jolloin hän tämän pyhityksen kautta
oppii sisällisesti kammoamaan syntiä yleensä ja inhoamaan omaa
itseänsä erittäin, vastustamaan syntiä perheessänsä ja hurskasta
elämätä maailmassa edistämään, ei pelkällä puhumisella, niinkuin
teeskentelijät ja suupaltit, vaan toimeliaana antautuen uskossa
ja rakkaudessa Sanan voiman alle. Ja kas siinä, hyvä herra, lyhyt
selitys armon työstä ja sen ilmaumisesta, ja jos teillä on jotain
sitä vastaan sanottavaa, niin sanokaa, ellei, niin sallikaa minun
esittää toinen kysymys. [Rom. 10: 10, 1. Fil. 1: 27, Mat. 5: 19, Joh.
14: 15, Ps. 50: 23, Job. 42: 5, 6, Hesek. 20: 43]


LIUKASKIELINEN ASEETONNA.

_Liukaskielinen_: Ei ole nyt minun tehtävänäni väitellä vastaan;
minun on kuunteleminen vain. Sanokaa siis toinen kysymyksenne.

_Uskollinen_: Se on tämä: Tunnetteko kokemuksestanne sen, mitä
selitykseni edellisessä osassa toin esiin? Ja todistaako elämänne
ja toimenne sitä? Vai onko teidän uskontonne sanoja vain ja puhetta
eikä työtä ja totuutta? Jos mielitte vastata näihin kysymyksiin,
niin, minä pyydän, älkää muuta sanoko kuin sellaista, mihin Jumala
taivaassa on sanova amen, älkääkä sellaistakaan, mihin ei omatuntonne
teitä oikeuta, sillä "joka itseänsä kiittää, ei se ole koeteltu,
vaan se, jota Herra kiittää". Ja sitä paitsi, kovin on kehnoa, jos
minä sanon olevani sellainen ja sellainen, vaikka elämäni ja kaikki
naapurini todistavat minun valhettelevan. [2 Kor. 10: 18]

Liukaskielinen punastui ensin, mutta toipui jälleen ja vastasi: "Nyt
te jo puhutte kokemuksesta, omastatunnosta ja Jumalasta ja kutsutte
Häntä todistamaan, mistä tässä on haasteltu. Senkaltaista keskustelua
en ollut odottanut, enkä mieli moisiin kysymyksiin vastatakaan,
kosk'en katso olevani velvollinen siihen, ellettehän ruvenne minun
koulumestarikseni, ja vaikkapa rupeaisittekin, niin en minä salli
teidän ruveta minun tuomarikseni. Mutta sanokaa, miksi te minulta
tuollaista kyselette?"

_Uskollinen_: Siks'että näin teidän olevan kerkeän kieleltänne enkä
tiennyt teillä muuta olevan kuin pelkkiä tietoja. Sitä paitsi,
puhuakseni suuni puhtaaksi, minä olen kuullut teidän olevan sellaisen
miehen, jonka jumalisuus on sanoissa vaan, ja jonka elämä tekee suun
tunnustuksen valhettelijaksi. Sanotaan, että te olette häpeäpilkku
kristittyjen joukossa, että teidän jumalaton elämänne tekee haittaa
jumalisuudelle, että muutamat ovat jo pahenneet teidän vääriin
teihinne ja useammat ovat niitten kautta turmioon joutumaisillaan.
Toisaalla teidän jumalisuutenne ja toisaalla juomingit ja ahneus
ja epäsiveellisyys ja kiroileminen ja valhetteleminen ja huonojen
seurojen etsiminen j.n.e. -- ne pyrkivät vetämään yhtä köyttä. Tässä
käy toteen se sananparsi, joka portosta sanoo: "Hän on kaikkien
vaimojen häpeä." Niinpä tekin olette kaikkien tunnustajain häpeä.

_Liukaskielinen_: Koska te olette niin herkkä keräilemään huhuja ja
niin nopsa tuomioillenne, niin en minä osaa teitä pitää muuna kuin
äreänä ja raskasmielisenä miehenä, jonka kanssa ei maksa haastella.
Niinpä jääkääkin hyvästi!


KRISTITTY JA USKOLLINEN JÄLLEEN KAHDEN KESKEN.

Silloin tuli Kristitty saapuville ja sanoi veljellensä: "Johan minä
sanoin, miten se käy: teidän sananne ja hänen pyyteensä eivät sovi
yhteen. Mieluummin hän hylkäsi teidän seuranne kuin otti elämätänsä
parantaakseen. Mutta nyt hän on mennyt, niinkuin minä sanoin,
ja menköön. Ei siitä ole vahinkoa kellekään muulle kuin hänelle
itselleen. Siten hän päästi meidät siitä epähauskasta toimesta, että
me olisimme jättäneet hänet yksikseen. Jos hän edelleen olisi pysynyt
entisellään (niinkuin kaiketi olisi pysynytkin), niin olisi hän ollut
tahrana meidän seurassa. Sitä paitsi, sanoohan apostoli: 'Karta siis
senkaltaisia'."

_Uskollinen_: Olen kumminkin iloinen tuosta lyhyestä keskustelusta
hänen kanssaan. Toivottavasti hän vielä miettii sitä. Kaikissa
tapauksissa olen ollut vilpitön häntä kohtaan -- ja niin olen viaton
hänen verestänsä, jos hän hukkaan joutuu. [Ap. 20: 26,27]

_Kristitty_: Hyvin teitte, että niin peittelemättä hänelle puhuitte.
Sellainen suoruus, joka on niin harvinaista nykymaailmassa, tekee
sen, että jumalisuus niin monen nenään pahalta lemahtaa. On olemassa
noita jaarittelevia hulluja, joitten jumalisuus on pelkissä sanoissa
vain, mutta jotka itse viettävät irstasta ja turhamaista elämää.
Ja kun sellaisia niin paljon päästetään jumalisten seuraan, niin
siitäpä maailma harhaan joutuu, kristillisyys kärsii häväistystä ja
vilpittömyys loukkausta. Soisinpa, että kaikki menettelisivät teidän
tavallanne; silloin he enemmänkin taipuisivat jumalisuuteen tahi
kävisi heille liian kuumaksi olla hurskasten seurassa.

    Hän harjans' ensin nosti, Liukaskieli,
    Ja suurin sanoin hällä oli mieli
    Kaikk' alas painaa. Vaan kun sydämen
    Sai töistä kuulla, silloin peittyen
    Kuin kuu hän häipyi, katos kerrassaan.
    Niin, syömmen työ -- se yksin pysyy vaan.

Sitten he vaelsivat, haastellen siitä, mitä matkallansa olivat
nähneet, ja näin oli heidän helppo astua tietä, joka muutoin varmaan
olisi käynyt vaivalloiseksi, se kun nyt kulki erämaan läpi.

Heidän päästyänsä jo melkein erämaan toiseen päähän, sattui
Uskollinen katsahtamaan taaksensa ja huomasi jonkun tulevan heidän
perässään. Hän tunsi tulijan.

"Kas", sanoi Uskollinen, "kukapas tuolta tulee?"

Kristitty loi silmänsä sinne päin ja sanoi: "Sehän on minun hyvä
ystäväni Evankelista."

"Niin, ja minunkin hyvä ystäväni", sanoi Uskollinen, "sillä hänhän se
minut ohjasi kulkemaan portille."


EVANKELISTA LIITTYY SEURAAN.

Nyt oli Evankelista saavuttanut heidät, ja näin hän tervehti heitä:

_Evankelista_: Rauha olkoon teille, rakkaani, ja rauha teidän
auttajillenne. [1 Aik. 12: 18]

_Kristitty_: Terve tuloasi, terve tuloasi, rakas Evankelista!
Sinun kasvojasi katsellessani, muistuu mieleeni sinun entinen
ystävällisyytesi ja väsymätön työsi minun iankaikkiseksi onnekseni.

_Uskollinen_: Terve tuhannesti! Sinun seurasi, suloinen mies, kuinka
onkaan se mieluista meille, vaeltaja paroille!

_Evankelista_: Kuinka teidän on käynyt, ystävät, siitä pitäin kuin
viimeksi erosimme? Mitä olette matkallanne kohdanneet ja mitenkä
menetelleet?

Kristitty ja Uskollinen kertoivat hänelle kaikki, mitä heille tiellä
oli tapahtunut, ja mitenkä ja mitä vastuksia voitettuansa he olivat
tähän paikkaan saapuneet.

_Evankelista_: Ylen olen iloinen, en siitä, että teillä
koettelemuksia on ollut, vaan siitä, että voittajina niistä olette
päässeet, ja että, monen heikkoudenkin jälkeen, yhä edelleen olette
matkaanne jatkaneet hamaan tähän päivään asti.

Ylen iloinen olen, sanon minä, niin itsen? kuin teidänkin tähden.
Minä kylvin, te olette niittäneet. Ja se päivä on tuleva, jolloin
kylväjä ja niittäjä ynnä iloitsevat, se on, vahvana pysytte loppuun
asti: sillä aikananne te saatte niittää, ellette väsy. Kruunu odottaa
teitä, katoamaton kruunu; niinpä juoskaat, jotta sen käsittäisitte.
Muutamat lähtevät hakemaan kruunuansa, ja sittenkuin ovat jo kauaksi
ennättäneet, tulevat toiset ja vievät sen heiltä. Siis pitäkäät,
mitä teillä on, ett'ei kenkään teidän kruunuanne ottaisi. Ette ole
vielä päässeet ulkopuolelle perkeleen nuolten kantamaa, ette ole
vielä hamaan vereen asti kilvoitellen syntiä vastaan olleet. Olkoon
Valtakunta yhä edessänne ja uskokaat lujasti niitä kuin näkymättömät
ovat. Älkäät päästäkö itsehenne mitään, mikä on tällä puolen tuon
toisen maailman. Ja ennen kaikkea ottakaat vaari omasta sydämestänne
ja sen himoista, sillä sydän on häijy ja pahan-elkinen kappale ylitse
kaikkein. Pankaat sentähden kasvonne niinkuin limpsiö. Kaikki voima
taivaassa ja maassa on teidän puolellanne. [Joh. 4: 36, Mat. 10: 22,
Gal. 6: 9, 1 Kor. 9: 24-27, Ilm. 3: 11, Hebr. 12: 4, Jer 17: 9, Jes.
50: 7]

Kristitty kiitti häntä silloin hänen kehoituksistansa, mutta sanoi
samalla heidän suovan, että hän vielä edelleenkin sanoillansa
evästäisi heitä loppumatkalle, sitä enemmän kuin he hyvin tiesivät
hänen olevan profetan. Hän osaa sanoa, mitä heille vielä tapahtuu, ja
myöskin neuvoa, mitenkä he voivat esteitä vastustaa ja voittaa. Tähän
pyyntöön yhdistyi Uskollinenkin.

Evankelista puhui sitten kuin seuraa:

"Rakkaat poikani! Te olette Evankeliumin totuuden sanasta kuulleet,
että teidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman
sisälle, ja taas, että jokaisessa kaupungissa pitää siteitä ja
murheita teidän edessänne oleman. Ette siis saa odottaa pitkällekään
pääsevänne, ennenkuin ne päällenne tulevat muodossa tai toisessa.
Muutamat näistä lauseista ovat jo käyneet teissä toteen, ja useampien
pitää vielä toteutuman. Nyt, niinkuin huomaatte, olette juuri
erämaasta pääsemäisillänne ja saavutte sitten kaupunkiin, joka
vähitellen silmienne eteen esiintyy. Siellä viholliset ankarasti
ahdistavat teitä ja kaikin voiminsa koettavat surmata teidät. Ja
olkaat varmat siitä, että toisen teistä taikka kumpaisenkin pitää
verellänsä vahvistaa se todistus, josta te kiinni pidätte, mutta
olkaat uskolliset kuolemaan asti, niin Kuningas teille elämän
kruunun antaa. Se teistä, joka on siellä kuoleva, -- vaikk'ei tämä
kuolema ole luonnollinen, ja hän kenties saa koviakin tuskia kestää
-- se saavuttaa paremman osan kuin hänen toverinsa, ei ainoastaan
siinä, että hän pikemmin pääsee Taivaalliseen Kaupunkiin, vaan
siinäkin, että hän sen kautta välttää monet vaivat, joita toinen on
vielä loppumatkallansa kohtaava. Mutta tultuanne edessänne olevaan
kaupunkiin ja nähtyänne täytetyksi sen, mitä minä olen sanonut,
muistelkaat silloin ystäväänne ja olkaat miehuulliset ja antakaat
sielunne Jumalalle, niinkuin uskolliselle Luojalle hyvissä töissä."
[Ap. 14: 22, Ap. 20: 23, Ilm. 2: 10, 1 Kor. 16: 13, 1 Piet. 4: 19]


TURHUUDEN MARKKINAT.

Senjälkeen minä näin unessani, kuinka he, erämaasta päästyänsä, kohta
huomasivat edessänsä erään kaupungin. Sen nimi oli _Turhuus_, ja
siinä pidetään markkinoita, joita sanotaan Turhuuden markkinoiksi,
ja jotka kestävät vuoden umpeensa. Niitä sanotaan tällä nimellä
siksi, että kaupunki, missä niitä pidetään, painaa vähemmin kuin ei
mitään, ja että kaikki, mitä siellä myödään tai mitä sinne tulee, on
turhuutta, niinkuin viisas mies sanoo: Kaikki mitä on, se on turhuus.
[Ps. 62: 10, Saarn. 1: 2; 2: 11-17]

Nämä markkinat eivät ole nykyajan hankkeita. Ne ovat olleet olemassa
jo ammoisista ajoista saakka. Kerronpa teille niitten alkuperästä.

Lähes viisituhatta vuotta sitten oli matkamiehiä vaeltamassa
Taivaalliseen Kaupunkiin, niinkuin nämäkin kaksi kunnon miestä.
Kun nyt Beelsebub, Apollyon ja Legion joukkoinensa huomasivat,
matkamiesten polvusta päättäen, heidän tiensä käyvän Turhuuden
kaupungin kautta, niin keksivät he sen, että toimittivat sinne
markkinat. Niissä piti oleman kaupan kaikenlaista turhuutta, ja
markkinain oli määrä kestää vuosi umpeen. Ja näillä markkinoilla
myötiin kaikenlaista, niinkuin: taloja, tiloja, ammatteja,
toimipaikkoja, kunniasijoja, ylennyksiä virassa, arvonimiä,
maakuntia, valtakuntia, iloja ja huvituksia; samoin nautinnoita
kaikenlaisia: porttoja, parittelijoita, vaimoja, aviomiehiä, lapsia,
isäntäväkeä, palvelijoita, henkiä, verta, ruumiita, sieluja, hopeata,
kultaa, helmiä ja kalliita kiviä ja ties mitä kaikkea!

Sitä paitsi on siellä alituiseen nähtävänä silmänkääntäjiä,
pettureita, leikinlaskijoita, ilveilijöitä, narreja, apinoita,
roistoja, maankulkijoita, ja kaikkia niitä jos minkä laatuisia.

Nähtävänä siellä myös on, jopa ilmaiseksikin, varkauksia, murhia,
avioliitonrikkomisia, väärän valan tekijöitä, ja kaikki tämä mitä
veripunaisinta laatua.

Ja niinkuin muilla, vähemmänkin tärkeillä markkinoilla eri kadut
ja kujat kantavat omat nimensä aina sitä myöten, mitä tavaroita
niissä on kaupan, niin on täälläkin turkuja ja kujia ja katuja
(nimittäin maakuntia ja valtakuntia), joissa itsekukin tavara näillä
markkinoilla pikemmin on löydettävissä. Siellä on Britannian katu,
Franskan katu, Italian katu, Espanjan katu, Saksan katu, joissa
kaikenlaista turhuutta pidetään kaupan. Mutta niinkuin muilla
markkinoilla se tai tämä kauppatavara on kaikkia muita tärkeämpi,
niin saavat näilläkin Rooman tavarat ja kauppakalut suurimman
menekin. Ainoastaan Englannin kansa ja jotkut muut inhoavat niitä.


KRISTITTY JA USKOLLINEN TURHUUDEN MARKKINOILLA.

Niinkuin sanoin, tie Taivaalliseen Kaupunkiin kulki juuri sen
kaupungin kautta, jossa noita iloisia markkinoita pidetään. Ja
ken Taivaalliseen Kaupunkiin mennä mielii muuta tietä kuin tämän
kaupungin kautta, hänen tulee maailmasta paeta pois. Herrain Herra,
täällä maan päällä ollessaan, kulki hänkin omaan maahansa tämän
kaupungin kautta, vieläpä markkinapäivänä. Silloin Beelsebub,
näitten markkinain pää-isäntä, kehoitti Häntä, mikäli minä tiedän,
ostamaan tuota turhuutta; lupasipa Beelsebub tehdä Hänet markkinain
herraksikin, jos Hän vaan kunnioittaisi häntä, kaupungin läpi
kulkiessansa. Ja koska Hän oli niin korkea-arvoinen Herra, niin
kuljetti Beelsebub Häntä kadulta kadulle, ja näytti Hänelle vähässä
ajassa kaikki maailman valtakunnat, saadaksensa Korkeimman Pyhän
ryhtymään kauppoihin ja ostamaan joitakuita näistä turhuuksista.
Mutta kauppatavarat eivät Häntä miellyttäneet, ja senvuoksi Hän
läksikin kaupungista, panematta ropoakaan noihin turhuuksiin. Nämä
markkinat ovat niin muodoin olleet olemassa jo ammoisista ajoista ja
ovat hyvin suuret. [l Kor. 5: 10, Mat. 4: 1-11, Luk. 4: 5-8]

Niinkuin sanottu, piti vaeltajain kulkea näitten markkinain kautta.
Niin he tekivätkin, mutta tuskin he olivat sinne tulleet, niin,
katso, kova liike syntyi koko markkinaväessä, ja koko kaupunki nousi
ikäänkuin kapinaan heitä vastaan. Ja siihen oli monta syytä:

Ensiksi: Vaeltajilla oli yllään aivan toisellainen puku kuin kellään
muulla siellä, jonka vuoksi markkinaväki suureksi ihmeeksensä heitä
katseli. Muutamat sanoivat heitä houkiksi, toiset hulluinhuoneesta
karanneiksi, jotkut muukalaisiksi. [Heb. 10: 33, 1 Kor. 2: 7,8, 4:
9,10, Job. 12: 4, 1 Joh 3: l]

Toiseksi: Yhtä outoa kuin matkamiesten ulkoasu, oli heille heidän
kielensäkin, jota vaan ani harva heistä ymmärsi. Matkamiehet puhuivat
tietysti Kaanaan kieltä, mutta markkinaväki oli tämän maailman
lapsia. Siksipä heitä koko markkinoilla joka paikassa pidettiin
outoina. [Jes 19: 18, l Kor. 14: 11]

Kolmanneksi: Varsinkin veti kaupustelijain huomiota puoleensa se,
että vaeltajat niin vähän välittivät heidän tavaroistaan. He eivät
edes huolineet katsahtaakaan niihin, ja kun kaupustelijat kutsuivat
heitä ostamaan, niin he tukkivat korvansa, huutaen: "Käännä minun
silmäni pois katselemasta turhuutta", ja nostaen silmänsä ylös,
merkiksi, että heidän toimensa ja menonsa on taivaassa. [Ps. 119: 37,
Fil. 3: 20]

Matkamiesten menettelyä katsellessaan, kysäisi yksi kaupustelijoista
irvistellen: "Mitäs herrat ostaa?" Mutta he loivat häneen
vakavan katseen ja vastasivat: "Me ostamme totuutta." Tämä pani
markkinaväen vielä entistä enemmän halveksimaan heitä. Muutamat
heitä ivailivat, muutamat pilkkasivat, muutamat alkoivat parjata,
ja muutamat kiihoittivat toisia käymään heihin käsiksi. Ja vihdoin
nousi semmoinen melu ja meteli, että markkinoilla joutui kaikki
epäjärjestykseen. Nyt vietiin asiasta viesti markkinain päämiehelle.
Hän tuli heti ulos ja antoi muutamain uskollisimpain ystäviensä
toimeksi ottaa kuulusteltaviksi nämä miehet, jotka olivat niin suuren
häiriön markkinoilla matkaansaaneet. [Sananl. 23: 23]


VAELTAJAT VANGITAAN.

Vaeltajat vietiin nyt kuulusteltaviksi, ja tutkijat kysyivät heiltä,
mistä he tulevat, ja minne heillä matka, ja miksikä heillä on niin
outo puku yllään. Miehet vastasivat olevansa vieraita ja muukalaisia
maan päällä ja matkalla omaan maahansa, nimittäin taivaalliseen
Jerusalemiin. He eivät ole kaupunkilaisille eivätkä kauppiaille
antaneet mitään syytä kohtelemaan heitä pahasti ja estelemään heidän
matkaansa, elleihän siihen liene ollut syynä se, että, kun heiltä
kysyttiin, mitä he tahtovat ostaa, he vastasivat tahtovansa ostaa
totuutta. Mutta ne, jotka tutkijoiksi oli asetettu, eivät osanneet
muuta luulla kuin että miehet ovat hulluinhuoneesta päässeitä ja
raivomielisiä tai muutoin semmoisia, jotka ovat tulleet tänne
häiritsemään markkinoita. Ja niinpä he ottivat heidät kiinni, löivät
heitä, tahrasivat heidät loalla ja sulkivat häkkiin, katsella koko
markkinaväen. Siinä he olivat kotvan aikaa alttiina joka miehen
pilkalle ja ilkeydelle ja kostolle, Markkinain päämies se vain
nauroi, katsellessaan, mitä kaikkea heille tehtiin. [Hebr. 11: 13-16,
1 Kor. 4: 9.]

Mutta kun miehet tyyneesti vain kärsivät, solvaajiaan solvaamatta,
jopa siunatenkin heitä, hyvillä sanoilla, vastaten pahoihin ja
ystävällisyydellä vääryyteen, silloin muutamat markkinamiehet,
jotka tarkemmin olivat asiain menoa katselleet eivätkä olleet niin
ennakkoluuloisia kuin muut, alkoivat hillitä ja nuhdella toisia
heidän halpamaisen ja yhä jatkuvan menettelynsä tähden. Mutta nämä
närkästyivät nyt heihinkin, sanoen että he ovat yhtä kelvotonta
väkeä kuin nuo tuolla häkissäkin, ja koska he lienevät heidän
liittolaisia, niin ansaitsevat he samallaisen kohtalon kuin hekin.
Mutta markkinamiehet vastasivat, että heidän mielestänsä muukalaiset
ovat rauhallista ja selväpäistä väkeä, jotka eivät kelienkään aio
mitään pahaa tehdä, vaan että sitä vastoin näillä markkinoilla on
monta sellaista, joka paremminkin ansaitsisi joutua häkkiin, jopa
kaakinpuuhunkin kuin nuo miehet, joita tässä niin pahoin on kohdeltu.

Kun siinä sitten puolelta ja toiselta oli sanottu sana sanasta ja
kaksi paraasta (jolla välin miehet häkissä käyttäytyivät varsin
järkevästi ja säveästi), niin jo kävivät väittelijät keskenänsä
käsikähmään, jossa iskujakin sateli kummaltakin puolen.

Nyt tuotiin nuo kaksi mies parkaa jälleen tutkijainsa eteen,
ja siellä heitä syytettiin vikapäiksi markkinoilla viimeksi
tapahtuneesen epäjärjestykseen. Senjälkeen heitä lyötiin
armottomasti, sitten heidät pantiin rautoihin, ja näin heitä
kahleissa kuljetettiin turulla edes ja takaisin, pelottavaksi
esimerkiksi muille, jott'ei kenkään enää uskaltaisi puhua heidän
puolestansa tai liittyä heihin. Mutta Kristityn ja Uskollisen käytös
oli entistä taitavampaa, ja he kestivät kaiken pilkan ja häväistyksen
niin nöyrästi ja kärsivällisesti, että muutamia markkinamiehiä kävi
heidän puolellensa, vaikka niitä olikin kovin vähän muuhun joukkoon
nähden. Mutta tästäpä raivostui vastapuolue yhä enemmän, jopa niinkin
hurjaksi, että se päätti surmata nämä kaksi miestä. Ja niin he
uhkasivat, ett'ei häkki eikä kahleet heitä enää pelasta, vaan heidän
täytyy kuolla vahingollisen menettelynsä ja markkinaväen yllytyksen
tähden.

Nyt käskettiin panna heidät jälleen häkkiin ja pitää heitä siinä,
kunnes heistä lähempi määräys annetaan. Heidät pistettiin häkkiin ja
siellä jalkapuuhun. [Ap. 16: 24.]

Siellä he johdattivat mieleensä, mitä heidän uskollinen ystävänsä
Evankelista oli heille sanonut. Muistellessaan hänen puheitansa
siitä, mitä tapahtuman piti, he tunsivat rohkaistusta pysymän lujina
tiellänsä ja vaivoissansa. He lohduttivat toisiansa sillä, että se
heistä, jolle kuoleman arpa sattuu, on saapa parhaimman osan, ja
tätä etuoikeutta kumpainenkin salaisesti toivoi. He jättivät itsensä
kumminkin Hänen kaikkiviisaasen huostaansa, joka kaikki maailmassa
ohjaa, ja tyytyivät olemaan nykyisessä tilassansa, kunnes heidän
kohtalonsa ratkaistaan.


VAELTAJAT OIKEUDEN EDESSÄ.

Määrätyn hetken lyötyä, he tuotiin Oikeuteen tuomittaviksi. Siellä
he asetettiin vihollistensa eteen ja pantiin syytöksen alaisiksi.
Tuomarin nimi oli _Hyvänviha_. Syytös oli pääasiassa sama kuin ennen,
vaikka hiukan toisellainen muodolleen. Sen sisällys oli seuraava:

"He ovat paikkakunnan liikkeen vihollisia ja häiritsijöitä. He ovat
matkaansaaneet kaupungissa levottomuutta ja eripuraisuutta. Heidän
peräti turmiollisille mielipiteilleen on ilmestynyt kannattajia
vastoin maan ruhtinaan lakia."

Uskollinen rupesi nyt vastaamaan. Hän sanoi vastustaneensa vain
sellaista, mikä on vastoin Häntä, joka on Korkeimmista korkein.
"Levottomuutta", sanoi hän, "en minä ole aikaan saanut, itsekin kun
olen rauhan mies. Jos meille puolustajia ilmaantui, niin ilmaantui
niitä siitä syystä, että he huomasivat meidät vilpittömiksi ja
viattomiksi, ja niinpä he ovat vain kääntyneet pahemmasta parempaan.
Ja koska se kuningas, josta te puhutte, on Beelsebub, meidän Herramme
vihollinen, niin halveksin minä häntä ja kaikkia hänen enkeleitänsä."


VIERAATMIEHET TODISTAVAT.

Silloin julistettiin: "Jos kellä on jotain sanomista herransa
ja kuninkaansa puolustamiseksi tätä vankia vastaan väliaidan
sisäpuolella, se astukoon heti esiin todistamaan." Kolme todistajaa
ilmaantuikin, nimittäin _Kateus, Taikausko_ ja _Imartelija_. Näiltä
kysyttiin, tuntevatko he vankia väliaidan sisäpuolella, ja mitä
heillä on sanomista herransa ja kuninkaansa puolustukseksi häntä
vastaan.

_Kateus_ astui silloin esiin ja lausui: "Korkea Oikeus! minä olen
tuntenut tämän miehen jo kauan aikaa ja todistan tämän arvoisan
Oikeuden edessä valallani, että hän on..."

_Tuomari_: Seis! Hän tehköön valansa!

He ottivat häneltä valan, ja sitten hän puhui: "Korkea Oikeus! Tämä
mies, vaikka onkin hänellä nimi niin korea, on kehnoimpia miehiä
meidän maassa. Ei hän välitä ruhtinaasta eikä kansasta, ei laista
eikä maan tavoista, vaan tekee kaiken voitavansa, saadakseen ihmisiä
taipumaan maankavallusta tavoittaviin mielipiteisinsä, joita hän
yleensä sanoo uskon ja pyhityksen perusteiksi. Erittäin kuulin hänen
kerran minulle vakuuttavan, että kristillisyys ja meidän kaupungin,
Turhuuden kaupungin, tavat ovat ristiriidassa keskenään, niin että
niitä on mahdoton yhteen sovittaa. Ja tällä tavoin, korkea Oikeus,
hän kerrassaan tuomitsee sekä kaikki meidän kiitettävät tekomme että
meidätkin, jotka senkaltaisia toimitamme."

_Tuomari_: Onko sinulla vielä mitä muuta sanomista?

_Kateus_: Olisi minulla vielä paljokin sanomista, mutta pelkään
rasittavani korkeaa Oikeutta. Jos kumminkin, sittenkuin muut herrat
ovat todistuksensa esiintuoneet, vielä jotain tarvitaan, niin olen
minä täydentävä todistukseni, jott'ei mitään puuttuisi, joka auttaa
saamaan asiata lukkoon.

Hänen käskettiin nyt astua syrjään.

Sitten kutsuttiin _Taikausko_ esiin ja käskettiin katselemaan vankia.
Sen jälkeen häneltäkin kysyttiin, mitä hänellä on sanomista heidän
herransa ja kuninkaansa puolustamiseksi tätä syytettyä vastaan. Hän
vastaten puhui näin:

_Taikausko_: Korkea Oikeus, minä en tätä miestä kovin paljoa tunne
enkä tahdo hänestä sen enempää tietääkään. Sen minä kumminkin tiedän,
haasteltuani tuonottain hänen kanssaan tässä kaupungissa, että hän on
peräti vaarallinen mies. Kuulin näet hänen silloin sanovan, ett'ei
meidän uskontomme ole minkään arvoista, ja ett'ei sen kautta saata
millään muotoa Jumalalle otollinen olla. Korkea-arvoinen tuomari
tietää varsin hyvin, mitä senkaltainen puhe ilmeisesti tarkoittaa,
sitä nimittäin, että meidän jumalanpalveluksemme on turha, että me
yhä edelleen pysymme synneissämme ja lopulti joudumme kadotukseen.
Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Silloin päästettiin _Imartelija_ todistajavalalle ja käskettiin
puhumaan, mitä hän tietää heidän herransa ja kuninkaansa eduksi
vankia vastaan väliaidan sisäpuolella.

_Imartelija_: Korkea Oikeus, hyvät herrat! Tämän miehen olen tuntenut
jo kauan aikaa ja olen kuullut hänen puhuvan sellaista, mitä ei
pitäisi puhua. Hän on solvannut jaloa ruhtinastamme Beelsebubia
ja halveksimalla haastellut hänen korkea-arvoisista ystävistänsä,
joitten nimet ovat: herra _Vanha ihminen_, herra _Lihan himo_, herra
_Ylellinen_, herra _Turhan kunnian pyyntö_, vanha arvoisa herra
_Irstas_, hänen ylhäisyytensä herra _Ahnas_; samoin meidän muista
ylhäisistä. Sanoi hän niinkin, että jos olisi mahdollista kaikkien
ihmisten olla samaa mieltä kuin hän, niin ei näistä jalosukuisista
herroista yhtäkään enää tässä kaupungissa olisi. Sitä paitsi ei
hän kammonnut panettelemasta teitä, arvoisa herra, joka nyt olette
määrätty hänen tuomariksensa, vaan sanoi teitä jumalattomaksi
konnaksi, käyttäen vielä monta muuta parjaussanaa meidän etevimmistä
säätyläisistämme.

Kun Imartelija oli puheensa päättänyt, kääntyi Tuomari vankiin
väliaidan sisäpuolella, sanoen: "Sinä uskonkieltäjä, harhaoppinen ja
petturi, kuulitkos, mitä nämä kunnialliset herrat ovat sinua vastaan
todistaneet?"


USKOLLISEN VASTAUS.

_Uskollinen_: Saanko sanoa muutaman sanan puolustuksekseni?

_Tuomari_: Mies hoi! Sinä et ansaitsisi hetkistäkään enää olla
hengissä; kuoleman sinä ansaitsisit tässä paikassa, mutta jotta
kaikki näkisivät, kuinka lempeitä me sinua kohtaan olemme, niin anna
kuulla, mitä sinulla on sanomista.

_Uskollinen_: Ensiksikin minä vastaan Kateuden puheesen, ett'en
ole milloinkaan muuta sanonut kuin tämän: jokainen sääntö tai laki
tai tapa tai kansa, joka ilmeisesti sotii Jumalan sanaa vastaan,
on ristiriidassa kristillisyyden kanssa. Jos olen siinä erehtynyt,
niin näytettäköön puheeni vääräksi, ja minä peruutan sanani teidän
edessänne.

Toiseksi herra Taikauskon syytösten johdosta. Minä olen sanonut
ainoastaan, että jumalanpalvelukseen tarvitaan jumalallista uskoa,
mutta että sellaista ei voi olla olemassa ilman Jumalan tahdon
jumalallista ilmestystä. Siis, mitä ikänänsä jumalanpalvelukseen
on saatettu sellaista, mikä ei pidä yhtä jumalallisen ilmestyksen
kanssa, se on vain inhimillistä alkujuurta, eikä senkaltaisesta ole
hyötyä iankaikkiseen elämään.

Kolmanneksi, mitä Imartelijan todistukseen tulee, en minä rupea
uudistamaan sitä, mitä hän jutteli panettelemisesta ja sen
semmoisesta; sanon vaan, että tämän kaupungin ruhtinas kaikkine
joukkioineen ja seuralaisineen, jotka tämä herra nimiltä mainitsi, on
paremmin omiansa olemaan helvetissä kuin tässä kaupungissa ja maassa.
Ja niin olkoon minulle Herra Jumala armollinen.


TUOMARI PUHUU JURY'LLE.

Silloin lausui Tuomari jury'lle, [jury'ksi sanotaan valamiehiä, jotka
syytetyn julistavat joko vikapääksi tai viattomaksi. Suom. muist.]
joka koko ajan oli ollut läsnä kuuntelemassa ja tarkastamassa:
"Herrat valamiehet! Te näette tämän miehen, jonka tähden niin kova
meteli kaupungissa on syntynyt. Olette niinikään kuulleet, mitä
nämä arvoisat herrat ovat häntä vastaan todistaneet. Samoin olette
kuulleet hänen vastauksensa ja tunnustuksensa. Teidän vallassanne on
nyt joko hirtättää hänet tai pelastaa hänen henkensä. Minä katson
kumminkin sopivaksi huomauttaa teille, mitä laki sanoo."

"Siihen aikaan kuin Farao Suuri, meidän ruhtinaamme palvelija, oli
hallitsijana, kävi käsky: jott'eivät ne, jotka vierasta uskontoa
tunnustavat, pääsisi lisääntymään ja kasvaisi liian voimallisiksi
hänen hallita ja hillitä, piti heidän poikalapsensa viskattaman
virtaan. Samoin kävi käsky Nebukadnetsar Suuren, myöskin ruhtinaamme
palvelijan aikana, että joka ei maahan lankea ja kumarra
kultaista kuvaa, se piti tuliseen pätsiin heitettämän. Ja Dareion
päivinä kävi käsky myöskin, että jos ken määrätyn ajan kuluessa
jotakuta jumalata paitsi häntä avuksensa huutaisi, niin piti hän
heitettämän jalopeurain luolaan. Näitten lakien henkeä vastaan on
tämä kapinoitsija rikkonut, ei ainoastaan ajatuksilla, mikä on
sietämätöntä jo sekin, vaan myöskin sanoilla ja töillä; sitä ei siis
millään muotoa saa sallia." [2 Mos. 1: 22, Dan. 3: 4-6, Dan. 6: 7-9]

"Mitä Faraon käskyyn tulee, niin se oli pelkän edellytyksen
perustukselle laadittu laki onnettomuuden välttämiseksi; itse rikos
ei vielä ollut tapahtunut, mutta tässähän on rikos ilmeinen. Mitä
toiseen ja kolmanteen käskyyn tulee, niin kuulittehan tämän miehen
vastustavan meidän uskontoamme, ja kavalluksesta, minkä hän on
tunnustanut, pitää hänen kuolemalla kuoleman."


USKOLLINEN TUOMITAAN.

Silloin astui jury ulos, ja olivat valamiehinä seuraavat:
hra _Sokea_, hra _Ei-hyvä_, hra _Ilkeys_, hra _Hekuma_, hra
_Huima-elo_, hra _Itsepäinen_, hra _Kopea_, hra _Vihamielisyys_, hra
_Valhettelija_, hra _Julmuus_, hra _Valon-viha_ ja hra _Leppymätön_.
Kukin heistä antoi ensin heidän keskuudessaan oman yksityisen
lausuntonsa häntä vastaan, ja sitten he yksimielisesti päättivät
julistaa hänet tuomarin edessä vikapääksi. Heidän keskuudessaan
lausui ensin herra Sokea, juryn esimies: "Minä näen selvästi,
että tämä mies on harha-oppinen." -- Herra Ei-hyvä sanoi: "Pois
mokoma mies maan päältä!" -- "Hyi!" sanoi Ilkeys, "yksin hänen
ulkomuotonsakin jo herättää minussa vihaa". -- Hekuma sanoi: "En ole
ikinä voinut häntä sietää." -- "En minäkään", sanoi Huima-elo, "sillä
alituiseen on hän minun teitäni tuominnut". -- "Hirteen se mies,
hirteen!" sanoi Itsepäinen. -- "Viheliäinen vetelys", sanoi Kopeus.
-- "Sydämeni nousee kapinaan häntä vastaan", sanoi Vihamielisyys.
-- "Hän on konna", sanoi Valhettelija. -- "Hirsipuu on liian hyvä
hänelle", sanoi Julmuus. -- "Toimitetaan vaan pois tieltä se
mies", sanoi Valon-viha. -- Vihdoin sanoi Leppymätön: "Vaikka minä
kaiken maailman saisin, en sittenkään voisi sopia hänen kanssaan.
Julistakaamme hänet pitkittä puheitta vikapääksi kuolemaan."

Niin he tekivätkin. Ja silloin hän tuomittiin vietäväksi siitä
paikasta, missä hän oli, siihen paikkaan, mistä hän oli tuotu, ja
surmattavaksi niin julmalla kuolemalla kuin suinkin keksiä voi.

He veivät hänet ulos, tehdäksensä hänelle heidän lakinsa jälkeen.
Ensin he ruoskitsivat hänet, sitten he rusikoitsivat häntä, sitten
he pistelivät hänen lihaansa puukoillaan, senjälkeen he kivittivät
häntä, sitten he lävistivät häntä miekoillansa, ja lopuksi he hänet
roviolla tuhaksi polttivat.

Sellainen oli Uskollisen loppu.

Nyt minä näin kansan paljouden takana vaunut, kaksi hevosta edessä,
odottamassa Uskollista. Heti kuin hänen vihollisensa olivat hänestä
lopun tehneet, otettiin hän vaunuihin ja vietiin suoraa päätä pilvien
halki, pasunain soidessa, lyhintä tietä Taivaan portille. [2 Kun. 2:
11]

Kristityn asia lykättiin toistaiseksi, ja hän vietiin takaisin
vankeuteen, jossa sai vielä jonkun aikaa olla. Mutta Hän, joka kaikki
asiat hallussansa pitää, ja jonka kädessä on vihollisen raivokin,
asetti niin, että Kristitty sillä kertaa pääsi pakenemaan ja
jatkamaan jälleen matkaansa. Ja näin hän lauloi kulkeissansa:

    Niin, Uskollinen, luja oli tunnustukses;
    Nyt Herran luona sulla suur' on siunaukses.
    Kun uskottomilt' täällä ilot, riemut raukee,
    Ja pian parkuinensa helvetti heill' aukee,
    Niin veisaa, veisaa voitonvirttä riemumiellä,
    Sun nimes elonkirjaan kirjoitettiin siellä.

Nyt minä näin unessani, ett'ei Kristitty vaeltanutkaan yksinänsä.
Muuan mies nimeltä _Toivorikas_ (sellaiseksi hän näet oli tullut,
vaarin-ottaessaan markkinoilla Kristityn ja Uskollisen sanoja ja
käytöstä ja kärsimyksiä) yhtyi nyt hänen kanssaan veljesliittoon
ja sanoi lähtevänsä hänen seuraansa. Niinpä yksi kuoli, totuutta
tunnustaaksensa, ja hänen tuhastansa nousi toinen Kristitylle
matkatoveriksi. Tämä Toivorikas tiesi kertoa Kristitylle, että siellä
markkinoilla vielä moni muukin aikoo ajasta vaarin-ottaa ja tulla
perässä.


SIVUTIE LIITTYY KRISTITYN JA TOIVORIKKAAN SEURAAN.

Edelleen minä näin, kuinka he, heti markkinapaikalta lähdettyänsä,
saavuttivat erään miehen, joka oli kulkenut heidän edellään. Hänen
nimensä oli _Sivutie_.

He kysyivät häneltä: "Mistä olette kotoisin, arvoisa herra, ja kuinka
pitkälle aiotte tätä tietä käydä?" Hän sanoi tulevansa _Korusanan_
kaupungista ja olevansa matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin. Nimeänsä
hän heille ei kumminkaan ilmoittanut.

"Korusananko kaupungista?" kysyi Kristitty. "Asuuko siellä yhtään
hyvää ihmistä?" [Sananl. 26: 25]

_Sivutie_: Asuuhan toki.

_Kristitty_: Sanokaas, arvoisa herra, mikä teidän nimenne on!

_Sivutie_: Minä olen teille outo, niinkuin tekin minulle. Jos
lähdette tätä tietä, niin kernaasti kuljen teidän seurassanne;
ellette, niin minkäs minä sille!

_Kristitty_: Olen kuullut puhuttavan tuosta Korusanan kaupungista.
Varakas kuuluu olevan, muistaakseni.

_Sivutie_: On niinkin, sen voin vakuuttaa. Minullakin on siellä koko
joukko rikkaita sukulaisia.

_Kristitty_: Sallisitteko kysyäni, ketä ne teidän sukulaisenne ovat?

_Sivutie_: Melkein koko kaupunki, mutta erittäinkin herra
_Käänny-takaisin_, herra _Ajan-orja_, herra _Korusana_ (hänen
esi-isiltänsä on kaupunki nimensäkin perinyt), herra _Silkoinen_,
herra _Kaksisuunta_, herra _Kaikenlainen_ ja meidän seurakunnan
pastori _Kaksikieli_, äitini lihallinen veli. Niin, sanoakseni
kaikki, minä olen sukua suurta, vaikka vaarini isä olikin vain
pursimies, joka puoleen katsoi ja toiseen souti. Ja samalla ammatilla
minäkin olen suurimman osan omaisuuttani saanut.

_Kristitty_: Oletteko nainut mies?

_Sivutie_: Olen kyllä, ja vaimoni onkin erittäin kunnon ihminen.
Hänen äitinsäkin oli kunnon ihminen, rouva _Teeskelijän_ tytär.
Vaimoni on siis arvoisata sukua ja päässyt niin korkealle sivistyksen
kannalle, että osaa käyttäytyä kaikkien kanssa, niin ruhtinaitten
kuin rahvaankin. Uskonnossa olemme tosin vähän toista mieltä kuin
muut, nimittäin siinä ylen vaativassa uskonnossa, vaikk'emme
siinäkään kuin parissa pikku seikassa: ensinnäkin emme haraa tuulta
emmekä säätä vastaan, ja toiseksi me olemme erittäin innokkaita
silloin, kuin uskonto tulla sipsuttaa sisään hopeisissa tohveleissa,
ja ylen on meidän mieluista kävellä sen kera kadulla, kun aurinko
paistaa, ja kansa sille käsiänsä paukuttaa. [Ap. 14: 13]

Kristitty astui nyt hiukan syrjään toverinsa Toivorikkaan puoleen ja
sanoi: "Mieleeni johtuu, että tuo mies on muuan Sivutie Korusanan
kaupungista, ja jos niin on laita, niin on meillä mukana niin suuri
konna, ett'ei koko tienoossa toista."

_Toivorikas_: Kysykääs häneltä; eihän luulisi hänen toki nimeänsä
häpeävän.


SIVUTIEN MIELIPITEITÄ.

Kristitty palasikin hänen luokseen ja sanoi: "Arvoisa herra, te
haastelette, niinkuin tietäisitte jotain enemmin kuin koko maailma,
ja, ellei kaikki merkit petä, luulenpa puoleksi arvanneeni, kuka te
olette. Etteköhän vaan ole Sivutie Korusanan kaupungista?"

_Sivutie_: Ei se minun nimeni ole, vaikka sellaisen pilkkanimen
olen saanut joltakin, joka ei minua siedä. Tyyneesti minä kumminkin
tämän häpeän kannan, niinkuin moni muukin kelpo mies ennen minua on
kantanut.

_Kristitty_: Mutta ettekö milloinkaan ole ihmisille antanut aihetta
sanomaan teitä moisella nimellä?

_Sivutie_: En milloinkaan! en milloinkaan! Pahin, millä koskaan
olen antanut heille aihetta moisen nimen panemiseen, on se, että
minun on aina onnistunut edukseni sovittaa mielipiteeni ajan olojen
mukaan. Mitä näin minun päälleni on heitetty, sen minä luen itselleni
siunaukseksi, mutta ei tarvitsisi pahanilkisten ihmisten siitä minua
moittia.

_Kristitty_: Ilmankos minä arvasin teidät juuri samaksi mieheksi,
josta olin kuullut! Pelkäänpä todellakin, sanoakseni teille suoraan,
mitä ajattelen, että tuo nimi sopii teille paremmin kuin soisitte
meidän luulevankaan.

_Sivutie_: No niin, minkäs minä sille mahdan, jos niin tahdotte
luulla? Kyllä te vielä huomaatte minut kunnolliseksi kumppaliksi, jos
vaan minusta seuraanne huolitte.

_Kristitty_: Jos meidän kera mielitte käydä, niin pitää teidän kestää
kaikki tuulet ja säät, mutta sehän, mikäli minä huomaan, ei käy
yhteen teidän mielipiteittenne kanssa. Teidän pitää myös tunnustaa
uskontoa, ryysyihin puettua yhtä hyvin kuin hopeisissa tohveleissakin
sipsuttavaa, ja teidän pitää seisoa sen rinnalla, vaikka se olisi
raudoissa, yhtä hyvin kuin jos kävelisi kaduilla kesken kätten
paukutuksia.

_Sivutie_: Te ette vaan saa tyrkyttää minulle mitään ettekä ruveta
minun uskoni herroiksi. Antakaa minun pitää vapauteni ja sallikaa
minun kulkea kerallanne.

_Kristitty_: Ei askeltakaan enää, ellette tahdo tehdä minun
ehdotukseni mukaan, niinkuin mekin.

Silloin sanoi Sivutie: "En ole milloinkaan luopuva vanhoista
periaatteistani, niistä kun ei ole mitään haittaa, pelkkää etua
vain. Ellen saa tulla teidän seurassanne, niin minun täytyy tehdä,
kuten tein ennen teidän tuloanne: kuljen yksinäni, kunnes joku
jälleen minut saavuttaa, ja on oleva iloinen, saadessaan minut
matkatoverikseen."


SIVUTIE HENKIHEIMOLAISINEEN.

Minä näin nyt unessani Kristityn ja Toivorikkaan jättävän hänet ja
astuvan kappaleen matkaa hänen edellänsä. Toinen heistä katsahti
taaksensa ja näki kolme miestä seuraavan Sivutietä, ja katso, kun
he olivat hänen kohdallensa tulleet, kumarsi hän heille syvään ja
he tervehtivät häntä myöskin kohteliaasti. Näitten miesten nimet
olivat: herra _Kiinni-maailmassa_, herra _Rahanrakas_ ja herra
_Saituri_. Nämä olivat Sivutien vanhoja tuttuja, nuoruuden-aikuisia
koulukumppaleita. Heidän opettajanansa oli ollut muuan _Sieppaaja_
niminen koulumestari _Voitonhimon_ kauppalassa, _Ahneuden_
kreivikuntaa pohjoisessa. Tämä koulumestari opetti pojille
hankkimisen taitoa, neuvoen käyttämään siihen joko väkivaltaa,
petosta, imartelua, valhetta tai tekopyhyyttä. Ja paljon nämä herrat
olivat omistaneetkin mestarinsa taitoa, niin että kukin heistä olisi
itsekin pystynyt sellaista koulua pitämään.

He tervehtivät, niinkuin jo sanoin, toisiansa. Senjälkeen sanoi
Rahanrakas Sivutielle: "Mitäs miehiä tuolla meidän edellä kulkee?"

Kristitty ja Toivorikas olivat näet vielä näkyvissä.

_Sivutie_: Siinä on pari miestä meidän puolelta. He ovat vaeltamassa
Taivaalliseen Kaupunkiin, tavallansa hekin.

_Rahanrakas_: Voi sentään! Miksi eivät he pysähtyneet, jotta olisimme
päässeet hyvään seuraan, sillä yksihän tässä on matka itsekullakin,
niin heillä kuin meilläkin, ja niin kaiketi teilläkin, arvoisa herra.

_Sivutie_: Niin onkin, mutta nuo miehet tuolla edessäpäin ovat ylen
ankaraa väkeä ja pitävät niin paljon kiinni omista mielipiteistään
ja niin vähän välittävät siitä, mitä muut ajattelevat, että sulkevat
seurastaan jokaisen, joka ei heihin yhdy kaikissa asioissa, olkoon
mies muutoin kuinka hyvä tahansa.

_Saituri_: Se on paha, se; mutta lukeehan sitä muutamista ylen
vanhurskaista ihmisistä, että heidän ankaruutensa saattaa heitä
arvostelemaan ja tuomitsemaan kaikkia muita, paitsi heitä itseänsä.
Sanokaas kumminkin, missä ja kuinka monessa asiassa te olitte eri
mieltä?

_Sivutie_: Itsepäisyydessään he pitivät velvollisuutenansa rientää
eteenpäin, oli ilma millainen hyvänsä; minun mielestäni taas pitää
odottaa myötätuulta ja sopivaa säätä. Heidän ajatuksensa mukaan
pitää Jumalan tähden panna kaikki alttiiksi; minäpä arvelen, että
ihmisen pitää käyttää hyödyksensä kaikki asianhaarat, joilla voi
henkeänsä ja omaisuuttansa turvata. Heidän katsoen pitää aina vaan
pysyä mielipiteessänsä, vaikka kaikki muut ihmiset ajattelisivat
toisin; minä taas puolustan uskontoa, mikäli asianhaarat ja oma
turvallisuuteni sen sallivat. He ovat uskonnon ystäviä, vaikka se
kulkisi ryysyissä ja häväistyksen alaisena; minä taas pidän yhtä sen
kanssa silloin, kuin se sipsuttaa kultaisissa tohveleissa, ja kansa
sille käsiänsä paukuttaa.

_Kiinni-maailmassa_: Niin on asia, hyvä herra Sivutie, ja pitäkää te
vaan siitä kiinni. Hupsu se minusta nähden on, joka saisi pitää sen,
mitä hänellä on, mutta mielettömästi kyllä päästää sen käsistään.
Olkaamme viisaita kuin käärmeet. Poudalla on paras heinää tehdä.
Katsokaas, kuinka mehiläinen on yhdessä kohdin koko talven ja lähtee
liikkeelle vasta sitten kuin voi saada hyötyä ja huvia yht'aikaa.
Jumala antaa vuoroin sataa, vuoroin päivän paistaa. Jos nuo ovat
sellaisia houkkia, että sateeseen syöksevät, niin malttakaamme me,
kunnes pääsemme kauniilla ilmalla kulkemaan. Minun mielestäni on se
uskonto paras, joka antaa meille vakuutuksen Jumalan armollisesta
siunauksesta, sillä kukapas selväjärkinen ihminen voi luulla Jumalan
antaneen meille tämän maailman hyvyyttä muussa tarkoituksessa kuin
että me säilyttäisimme sitä Hänen tähtensä! Abraham ja Salomo tulivat
jumalisuudessansa rikkaiksi, ja Job sanoo, että hurskas kasaa kultaa
kuin multaa. Mutta ei sitä sentään saa olla sellainen kuin nuo miehet
tuolla edellämme, jos he sitä laatua ovat kuin te kerroitte. [Vert.
Job 22:25]

_Saituri_: Emmeköhän liene kaikki yhtä mieltä tässä asiassa, niin
ett'ei siitä sen enempää kannata jutella?

_Rahanrakas_: Ei vainkaan siitä sen enempää kannata jutella, sillä
ken ei usko Raamattua eikä järkeä (ja näettehän, että ne ovat meidän
puolellamme kumpainenkin), ei se omaa vapauttansakaan tunne eikä
pelastustansa etsi.

_Sivutie_: Veljet! Me olemme, niinkuin näette, vaeltamassa
Taivaalliseen Kaupunkiin joka mies, ja paremmin välttääksemme sitä
kuin paha on, sallikaa minun esittää teille tällainen kysymys:

Otaksukaa, että jollakulla, oli se sitten pappi tai kauppamies tai
muu, olisi hyvä tilaisuus saada tämän maailman etuja ja tavaroita,
mutta hän ei voi niihin käsiksi päästä, ellei ainakin näyn vuoksi
rupea harrastamaan muutamia jumalisuuden puolia, joista hän siihen
saakka ei ole vähääkään välittänyt, -- eikö hänen sopisi käyttää
tätä keinoa, tarkoitustaan saavuttaakseen, ja pysyä sittenkin kaikin
puolin kunnon miehenä?

_Rahanrakas_: Minä huomaan teidän kysymyksenne ytimen ja koetan,
näitten herrain luvalla, antaa siihen vastauksen. Puhuaksemme nyt
ensin siitä kohdasta kysymystänne, joka koskee pappia: oletetaanpa
kunnian-arvoinen pappismies, jolla on niukat tulot. Hänellä on
tiedossa parempi paikka, paljoa lihavampi ja rasvaisempi pala, ja
olisi tilaisuus saadakin se, jos vaan olisi toimessaan huolellisempi
ja saarnaisi entistä useammin ja innokkaammin ja muuttaisi muutamia
periaatteitaan kansan mieltä myöten, -- en minä puolestani ymmärrä,
miks'ei hän (jos hänellä muutoin kutsumusta on) saattaisi tehdä
kaikkea tuota ja paljon muuta vielä lisäksi ja pysyä rehellisenä
miehenä yhtä kaikki? Sillä:

1. Hänen toivomuksensa päästä paremmille tuloille on laillista --
sitä ei saata kukaan kieltää; -- sallimushan on sen hänen eteensä
asettanut. Saakoon sen siis, jos voi, tekemättä siitä omantunnon
asiata.

2. Sitä paitsi tekee tällainen toivomus hänet huolellisemmaksi,
saarnoissaan innokkaammaksi j.n.e., tekee niimuodoin hänestä paremman
ihmisen, tekee hänet yhä soveliaammaksi kehittymään entistä enemmän,
ja tämähän on aivan Jumalan tahdon mukaista.

3. Mitä vihdoin siihen tulee, että hän mukautuu seurakuntansa mieltä
myöten ja heidän mieliksensä luopuu muutamista periaatteistansa,
niin tämä todistaa hänessä l:ksi itsekieltäymystä, 2:ksi lempeätä ja
puoleensa vetävää käytöstä ja 3:ksi, että hän on sitä soveliaampi
papilliseen toimeen.

4. Minun ajatukseni niinmuodoin on, että jos pappi vaihtaa pienen
palan suureen, ei häntä siitä syystä pidä ahnaaksi tuomita.
Päinvastoin, koska hän siten on yhä enemmän kehittynyt taidossa
ja uutteruudessa, on häntä pidettävä miehenä, joka noudattaa
kutsumustansa ja käyttää hänelle suotua tilaisuutta, tehdäksensä
hyvää.

Ja nyt kysymyksen toiseen osaan, joka koskee teidän mainitsemaanne
kauppamiestä. Ajateltakoon kauppias, jolla on varsin pienet tulot,
mutta joka, jumaliseksi ruvettuansa, voisi laajentaa liikkeensä,
saisi kenties rikkaan vaimon tahi runsaammalti ja parempia ostajia
puotiinsa, -- min' en ymmärrä, miksikä ei tämä olisi laillinen teko?
Sillä:

1. Tulla jumaliseksi on hyvä avu, tultakoon siihen sitten miten
hyvänsä.

2. Saada rikas vaimo tai enemmän ostajia puotiin, -- ei sekään ole
laitonta.

3. Mies, joka jumaliseksi tulemalla tämän on saanut, hän on saanut
hyvää niiltä kuin hyvät ovat, tullen hyväksi itsekin. Tässä on siis
hyvä puoliso ja hyvät ostajat ja hyvät voitot saatu jumaliseksi
tulemisella, mikä kyllä hyvä on. Siis: tulla jumaliseksi, kaikkea
tuota saadakseen, on hyvä ja hyödyllinen aikomus.

Tämä Rahanrakkaan vastaus Sivutien kysymykseen sai osaksensa mitä
vilkkaimman hyväksymisen kaikkien muitten puolelta, ja niin he
yhtyivät siihen päätökseen, että puheena-oleva menettely on järkevä
ja edullinen. Ja kosk'ei heidän mielestänsä kukaan kykene tätä
kieltämään, ja koska Kristitty ja Toivorikas vielä olivat kuuleman
päässä, niin suistuivat he yksimielisesti käymään heidän kimppuunsa
tällä kysymyksellä heti kohta kuin saavuttavat heidät, sitä
suuremmasta syystä kuin nuo edellä kulkijat äsken olivat vastustaneet
Sivutietä. He huusivatkin heitä, ja Kristitty ja Toivorikas
pysähtyivät heitä odottamaan. Perästä tulijat päättivät, ett'ei
kysymystä esitä herra Sivutie, vaan vanha herra Kiinni-maailmassa,
sillä silloin, arvelivat he, ei Kristityn ja Toivorikkaan
vastauksessa ole enää oleva sellaista kiivautta, joka äskettäin oli
leimahtanut tuleen Sivutien ja heidän välillänsä.


KRISTITYN VASTAUS.

Pian he saivat yhteen, ja lyhyen tervehdyksen jälkeen herra
Kiinni-maailmassa esitti kysymyksensä Kristitylle ja hänen
toverilleen, ja pyysi heitä vastaamaan, jos voivat.

_Kristitty_: Joka uskonnon ensimmäiset alkeetkaan tuntee, pystyy
vastaamaan tuhanteen tuollaiseen kysymykseen. Jos kerran on väärin
seurata Kristusta leivän tähden, ja väärinhän se on, kuten lukee
Joh. 6 luvussa, kuinka paljoa enemmän inhottavampi on käyttää Häntä
ja jumalisuutta keinona, jolla tavoitellaan maailmata nautintoineen?
Ei sillä tapaa ajattele muut kuin pakanat, tekopyhät, perkeleet ja
velhot. [Joh. 6: 26]

1. Pakanat. Kun Hemor ja Sichem, himoitessaan Jaakobin tyttäriä
ja hänen karjaansa, huomasivat, ett'eivät he millään muotoa niitä
omaksensa saa, elleivät anna itseänsä ympärileikata, silloin he
sanoivat kaupunkinsa miehille: "Jos kaikki miehenpuoli meistä
ympärileikataan, niinkuin he ympärileikatut ovat, niin eikö heidän
karjansa ja heidän omaisuutensa ja kaikki heidän eläimensä ole oleva
meidän omaamme?" Israelin tyttäret ja karja olivat heidän himonsa
esine, ja uskonto oli heillä keinona päästä tarkoitustensa perille.
[Lue koko kertomus, 1 Mos. 34: 20, 21, 22, 23].

2. Tekopyhillä farisealaisilla oli samallainen uskonto heilläkin:
pitkät rukoukset olivat heillä tekosyynä, mutta leskein talot heidän
pyyteenänsä; sitä kovempaan kadotukseen oli Jumala heidät tuomitseva.
[Luk. 20: 46,47]

3. Judas, perkele, oli myöskin samaa uskontoa: hän oli jumalinen
kukkaron tähden, saadakseen omaksensa sen, mitä kukkaron sisässä oli,
mutta hän hyljättiin ja joutui hukkaan, tuo kadotuksen lapsi. [Joh.
6; 70, 71.]

4. Simon velhon uskonto oli samaa laatua sekin, hänen, joka tahtoi
saada Pyhän Hengen, siten rahaa voittaaksensa, ja senvuoksi kävi
tuomio hänen ylitsensä Pietarin suusta, niinkuin lukee. [Ap. 8: 19-22]

5. Sitä mieltä minä olen, ja siinä minä pysyn, että ken
maailman tähden jumaliseksi rupeaa, se myöskin maailman tähden
jumalisuudestaan luopuu, sillä niin totta kuin se on, että Judaalla
oli maailma tarkoitusperänänsä, jumaliseksi ruvetessaan, yhtä totta
sekin on, että hän samaisen maailman tähden möi jumalisuutensa ja
Mestarinsa. Vastata tuohon kysymykseen myöntävästi, niinkuin huomaan
teidän tehneen, ja pitää sellaista vastausta paikkansa pitävänä -- se
on pakanallista, farisealaista, perkeleellistä, ja teidän palkkanne
on oleva teidän työnne jälkeen.

Siinä he nyt seisoivat, toisiinsa tuijotellen, eivätkä he osanneet
mitään vastata Kristitylle. Toivorikas myönsi oikeaksi Kristityn
vastauksen, ja niinpä nyt pitkällinen äänettömyys vallitsi heidän
keskensä. Sivutie ja hänen toverinsa olivat ymmällä ja jäivät
jälkeen, päästääkseen Kristityn ja Toivorikkaan kulkemaan edellänsä.

Silloin sanoi Kristitty matkatoverillensa: "Elleivät nämä miehet
kestä ihmisten tuomiota, kuinkapa he voisivat Jumalan tuomiota
kestää? Ja jos he ovat mykät, ollessaan tekemisissä saviastiain
kanssa, mitenkäs silloin, kuin heitä on nuhteleva kuluttavainen tuli
liekeillänsä?" [Hebr. 12: 29]


HETKINEN LEVOSSA.

Kristitty ja Toivorikas läksivät nyt astumaan heistä edelle ja
kulkivat, kunnes saapuivat ihanalle tasangolle, nimeltä _Lepo_.
missä heidän oli hyvin mieluista vaeltaa. Mutta niin vähäinen
alallensa oli tämä tasanko, että he piankin olivat kulkeneet sen
poikki. Sen toisessa päässä oli pieni _Voitto_ niminen mäki ja
mäessä _Hopeakaivos_. Muutamain, jotka ennen olivat tätä tietä
vaeltaneet, oli tehnyt mieli mennä katsomaan tätä harvinaista
kaivosta, mutta heidän astuttuansa lähelle kaivoksen suuta, oli maa
pettänyt ja murtunut heidän altaan ja vienyt heidät surman suuhun.
Muutamat olivat loukkautuneet siinä niin pahasti, että pysyivät
raajarikkoisina hamaan kuolinpäiväänsä asti.

Minä näin unessani nyt, että vähän matkan päässä tiestä,
hopeakaivoksen kohdalla, seisoi _Demas_ niminen ylhäisen herran
näköinen mies, kutsuen matkamiehiä sinne katsomaan.

Hän sanoi Kristitylle ja hänen toverilleen: "Hoi! Poiketkaapas tänne,
niin minä näytän teille jotain."

_Kristitty_: Mitäs siellä on, jota varten kannattaisi tieltä poiketa?

_Demas_: Täällä on Hopeakaivos, ja täällä on ihmisiä, aarteita
kaivamassa. Jos tulette tänne, niin täällä te voitte vähällä vaivalla
tulla rikkaiksi tekin.

_Toivorikas_: Käydäänpä katsomaan.

_Kristitty_: En lähde minä. Olen kuullut tuosta paikasta ennenkin
puhuttavan, kuinka siellä monikin on joutunut surman suuhun. Ja sitä
paitsi ei tuo aarre muuta ole kuin paula, vireissä sille, joka sitä
hakemaan lähtee, sillä se estää häntä hänen vaelluksessansa. [l Tim.
6: 9]

Sen sanottuaan hän huusi Demaalle, sanoen: "Eikö se ole vaarallinen,
tuo paikka? Eikö siitä ole ollut haittaa monenkin vaellukselle?"
[Hos. 6: 9, Mat. 13: 22]

_Demas_: Ei tämä kovin vaarallinen ole muille kuin varomattomille.

Mutta Demas punastui sittenkin, tätä puhuessaan.

Silloin sanoi Kristitty Toivorikkaalle: "Ei nyt askeltakaan
sinnepäin, vaan jatketaan matkaa vaan."


SIVUTIE KUUNTELEE DEMAAN HOUKUTUKSIA.

_Toivorikas_: Takaanpa, että Sivutie, tänne ennätettyään ja
samallaiset kutsut kuultuaan, kylläkin poikkeaa tuonne katsomaan.

_Kristitty_: Siitä ei epäilemistä, sillä sinnehän hänen periaatteensa
vievät, ja minä panen sata yhtä vastaan, että sinne hän hukkuu.

Demas huusi jälleen, sanoen: "Ettekö vainenkaan tule tänne katsomaan?"

Kristitty vastasi häntä suoraan ja peittelemättä: "Demas, sinä
olet Herran oikeain teitten vihollinen. Sinä olet itse tieltäsi
poikennut ja siitä syystä tuomiosi saanut Kuninkaan Tuomarilta.
Miksikäs koetat saada meitäkin saman tuomion alaisiksi? Ja sitä
paitsi, jos me sittenkin tieltä poikkeaisimme, niin tulisi se varmaan
Herramme ja Kuninkaamme kuuluviin, ja silloin Hän saattaisi meidät
häpeämään siellä, missä meidän pitäisi rohkeilla mielin seisoa Hänen
edessänsä." [2 Tim. 4:10]

Demas huusi uudestaan ja sanoi olevansa heidän veljiänsä sekä lupasi
tulla mukaan, jos he hiukan verran häntä odottaisivat.

_Kristitty_: Mikä sinun nimesi on? Eikö juuri se, jolla sinua
puhuttelin?

_Demas_: Niin kyllä; nimeni on Demas. Minä olen Abrahamin poika.

_Kristitty_: Teidät tunnen kyllä. Gehazi oli teidän esi-isänne ja
Judas teidän isänne, ja te olette heidän askeleitansa astuneet.
Pirullisia ovat kuin ovatkin sinun vehkeesi. Sinun isäsi joutui
pettäjänä hirsipuuhun, etkä ansaitse sinäkään parempaa palkkaa. Ole
varma siitä, että me, Kuninkaan tykö tultuamme, kerromme, miten sinä
olet menetellyt. [2 Kun. 5: 20, Mat. 26: 14,15, 27: 3-6]

He läksivät jatkamaan matkaansa.

Samassa tuli Sivutie seuralaisinensa jälleen näkyviin, ja ensi
viittaukselta he poikkesivat Demaan luokse. Lienevätkö he sitten
pudonneet kaivokseen, katsellessaan sen aukosta sisään, vai menivätkö
alas kaivamaan, vai lienevätkö kaivoksen pohjalla tukehtunee:
höyryihin, joita sieltä alinomaa nousee, sitä en osaa sanoa. Sen vaan
tiedän, ett'ei heitä sen koommin enää milloinkaan tiellä näkynyt.

Kristitty lauloi silloin:

    Yht' ovat mieltä Sivutie ja Demas tuo:
    Kun toinen kutsuu, toinen heti rientää luo.
    Näet voitost' osan ottais hänkin. Näin nuo kaks
    Jää mailman teille, pääsemättä kauemmaks.


SUOLAPATSAS.

Nyt minä näin vaeltajain juuri tämän tasangon toisessa päässä
tulevan erään vanhan muistopatsaan luokse, joka seisoi ihan
vallantien varrella. Tämän nähtyänsä, he kumpainenkin hämmästyivät
sen kummallista muotoa: näytti, niinkuin se olisi aikoinaan ollut
vaimo-ihminen, joka on muodostunut patsaaksi. He katsoivat sitä
katsomistaan, tietämättä hetkeen aikaan, mitä tehdä. Vihdoin huomasi
Toivorikas kuvan päässä omituisen kirjoituksen. Hän kun itse ei ollut
tiedemies, niin kutsui hän Kristittyä (joka kyllä oli opin käynyt)
katsomaan, saisiko hän selvän tuosta kirjoituksesta. Tämä tuli,
sovitteli kirjaimia yhteen ja sai kokoon seuraavat sanat: "Muistakaat
Lotin emäntää." Hän luki sen kumppalilleen, ja silloin he päättivät,
että tämä on se suolapatsas, joksi Lotin emäntä oli muuttunut,
katsottuaan himo sydämessä taaksensa matkallaan Sodomasta, turmiota
pakoon. Tämä äkkinäinen ja hämmästyttävä näky antoi heille aihetta
seuraavaan keskusteluun. [Luk. 17: 32, 1 Mos. 19:26]

_Kristitty_: Ah, veljeni! Tämä näky sattui otolliseen aikaan, se kun
tuli heti senjälkeen kuin Demas oli kutsunut meitä katselemaan Voiton
mäkeä. Jos olisimme sinne menneet, niinkuin hän toivoi, ja niinkuin
sinäkin, veli hyvä, olit taipuvainen tekemään, niin olisimme me,
kuten tämä vaimokin, mikäli minä ymmärrän, tehneet itsemme näyksi,
niitten katsella, jotka perässämme tulevat.

_Toivorikas_: Olen pahoillani siitä, että olin niin mieletön, ja onpa
ihme, ett'ei minun käynyt kuin Lotin emännän, sillä mitäpäs erotusta
on hänen syntinsä ja minun syntini välillä? Hän vain katsahti
taaksensa, ja minä olin mennä katsomaan. Ylistetty olkoon Herran
armo, ja olkoon häpeäksi minulle, että moinen halu milloinkaan on
saattanut sydämessäni syntyä!

_Kristitty_: Ottakaamme opiksi se, minkä tässä näimme, ja
käyttäkäämme sitä hyödyksemme vast'edes. Hän vältti yhden tuomion,
pelastumalla Sodoman hävityksestä, mutta toinen tuomio hänet
saavutti. Hän muuttui, niinkuin näemme, suolapatsaaksi.

_Toivorikas_: Todellakin, olkoon tämä meille sekä varoituksena että
esimerkkinä. Varoituksena välttämään hänen syntiänsä ja esimerkkinä
siitä, minkäkaltainen tuomio sen ylitse on käypä, joka ei siitä
varoituksesta huoli. Niinpä Korah, Datan ja Abiram ynnä ne kaksisataa
viisikymmentä miestä, jotka synneissänsä hukutettiin, on pantu
tunnustähtenä ja esimerkkinä vaarin-otettaviksi. Yhtä minä kumminkin
ennen kaikkea kummastelen, sitä nimittäin, mitenkä Demas ja hänen
joukkonsa yhä edelleen siellä huoleti aarrettansa katselevat, jota
vastoin tämä vaimo muuttui suolapatsaaksi pelkästään siitä syystä,
että kääntyi tuota samaa aarretta katsomaan, (sillä eihän missään
lue, että hän olisi askeltakaan astunut tiestä syrjään). Sitä
kummempaa se on, koska tuomio, joka tätä vaimoa kohtasi, on pannut
hänet varoittavaksi esimerkiksi heidän näkyviinsä, sillä näkemättä
sitä he eivät saata olla, kun vaan silmänsä nostavat. [4 Mos. 16:
27-35, 26: 9,10]

_Kristitty_: Kummasteltava se todella on ja todistaa heidän sydämensä
epätoivoista tilaa tässä kohden, enkä minä osaa heitä mihinkään niin
sattuvasti verrata kuin niihin, jotka tuomarin läsnä-ollessakin
ihmisten taskuja tyhjentelevät ja hirsipuun juurellakin kukkaroita
sieppaavat. Sodoman miehistä lukee, että he olivat erittäin pahoja,
koskapa kovasti rikkoivat Herran edessä, s.o. Hänen silmäinsä edessä,
huolimatta siitä laupeudesta, mitä Hän oli heille osoittanut, sillä
Sodoman maa oli niinkuin Herran yrttitarha. Siksipä se yhä enemmän
herätti Herran kiivautta ja teki heidän vaivansa niin kuumaksi kuin
Herran tuli taivaasta sen suinkin saattoi tehdä. Ja järkevintä on
ajatella niin, että sellaiset ihmiset, ja juuri sellaiset kuin nämä,
jotka tekevät syntiä Herran silmäin edessä, välittämättä niistä
esimerkeistä, mitkä alinomaa ovat heidän nähtävissään, varoittamassa
heitä, että sellaiset ne ankarimman tuomion alaisiksi joutuvat. [1
Mos. 13: 10-13]

_Toivorikas_: Epäilemättä sinä olet sanonut totuuden, mutta
mikä armo, ettes sinä enkä varsinkaan minä ole tehnyt itseämme
tuollaiseksi esimerkiksi! Tämä kehoittaa meitä kiittämään Jumalaa,
Häntä pelkäämään ja Lotin emäntää aina mielessämme pitämään.


ELÄMÄN VEDEN VIRRALLA.

Minä näin heidän sitten saapuvan erään ihanan virran rannalle.
Kuningas David sanoi sitä Jumalan virraksi, mutta Johannes Elämän
Veden virraksi. Heidän tiensä kävi juuri tämän virran rantaa
myöten. Siellä nyt oli Kristityn ja hänen toverinsa ylen mieiuista
vaeltaa. He joivat tämän virran vettä, ja se maistui makealle sekä
virvoitti väsyneitä mieliä. Virran kummallakin rannalla kasvoi
viheriäitä puita, jotka kantoivat kaikenkaltaisia hedelmiä, ja
joitten lehdet olivat hyvää lääkettä. Mielihyvällä he nauttivat
näitten puitten hedelmiä ja söivät myös lehtiä, estääksensä kuvotusta
ja muita tauteja, jotka tapaavat vaeltajaa, kun hänen verensä on
matkasta kiihtynyt. Molemmilla rannoilla oli niinikään kaiken
vuotta viheriöitsevä niitty, täynnään ihanoita liljoja. He laskivat
niitylle lepäämään ja nukkuivat ja saivat siinä suruttomasti levätä.
Herättyänsä he kokosivat taas puitten hedelmiä, joivat virran vettä
ja panivat jälleen maata. Ja niin he tekivät monta päivää ja yötä.
Siellä he lauloivat [Ps. 65: 10, Ilm. 22: 1, Ps. 23: 2, Jes. 14: 30]:

    Kas kuinka välkkyin vuotaa virta tuo!
    Se virvoitusta väsyneelle suo.
    Ja niityn nuokkuu kukat tuoksuen
    Niin sulosti. Jos kuvata vois ken
    Herttaiset heelmät, lehdet lempeet, hän
    Möis kaikki pois ja kedon ostais tän.

Kun he sitten olivat jälleen valmiit vaeltamaan (sillä heidän
matkansa pää ei vielä saavutettu), aterioitsivat he ja joivat virran
vettä ja läksivät liikkeelle.


HARHATIEN NIITYLLÄ.

Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan
ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille
suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi
nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta
helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat
kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan
päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi
aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli _Harhatien niitty_.
Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän
tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle
tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella
puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]

"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä
on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."

_Toivorikas_: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?

_Kristitty_: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa
rinnan?

Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä
aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat,
kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat
erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli
_Turha Itseensäluottamus_. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne
hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."

"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee,
että oikealla tiellä ollaan".

Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen
pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä
kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka
edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan,
minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa
kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan
musertui palasiksi.

Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat
hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain
voivotuksia.

"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.

Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli
kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen
rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi
nopeaan.

Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin
pysynyt tiellä!"

_Kristitty_: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?

_Toivorikas_: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin
teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi
minua.

_Kristitty_: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että
johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna
minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.

_Toivorikas_: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja
usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.

_Kristitty_: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin
laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa
palata takaisin.

_Toivorikas_: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.

_Kristitty_: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä,
sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun
tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.

_Toivorikas_: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton,
niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.

Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle
tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]

Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka
kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä
kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He
uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja
tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin
kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.

Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut
päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen
suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja,
väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.


EPÄILYKSEN LINNAAN.

Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna,
nimeltä _Epäilyksen linna_, jonka isäntänä oli _Epätoivo_ niminen
jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että
jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa
pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta
hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät
ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He
sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.

Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen
minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun
maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."

Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä
ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa
syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja
pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen.
Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu
heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat
olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt
tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn
tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon
hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.


JÄTTILÄINEN EPÄTOIVO.

Jättiläisellä Epätoivolla oli vaimo, nimeltä _Epäluulo_. Maata
mennessään mies kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ottanut nimittäin
kaksi miestä kiinni ja pannut ne vankikoppiin luvattomasta
kuljeksimisesta hänen maillaan. Hän kysyi sitten vaimoltaan, miten
olisi paras heidän kanssaan menetellä. Vaimo tiedusti nyt, mitä he
ovat miehiänsä, mistä he tulevat ja minne heillä matka. Mies vastasi
hänen kysymyksiinsä. Senjälkeen neuvoi vaimo miestänsä pieksämään
heitä säälimättä heti aamulla, noustuansa.

Mies nousi huomenissa, otti ison muhkuraisen sauvan ja meni alas
vankihuoneesen. Siellä hän ensi työkseen alkoi sättiä heitä kuin mitä
koiria, vaikk'eivät toiset sanaakaan virkkaneet häntä vastaan. Sitten
hän hyökkäsi heidän päällensä ja löi heitä niin kauheasti, ett'eivät
he kyenneet puolustautumaan eikä kääntymään lattialla. Sen tehtyänsä
hän meni pois, jättäen heidät vaivojansa valittamaan ja kovaa
kohtaloansa surkuttelemaan. Ja niin se päivä kuluikin heiltä pelkkiin
huokauksiin ja voivotuksiin.

Illalla sitten vaimo jälleen haasteli heistä miehensä kera ja,
kuultuaan heidän vielä olevan hengissä, antoi sen neuvon, että mies
kehoittaisi heitä surmaamaan itsensä omin käsin. Aamun tultua meni
jättiläinen yrmeänä kuin ennenkin heidän luoksensa ja, huomattuansa
heidän olevan kovissa tuskissa eilisistä lyömisistä, sanoi heille,
että kosk'ei heidän ollut ajattelemistakaan milloinkaan enää päästä
täältä pois, niin olisi parasta, että he piammiten itse päivänsä
päättäisivät joko puukolla tahi nuoralla tai myrkyllä. "Sillä",
sanoi hän, "miksipä te enää elämää toivoisittekaan, koska se on niin
täynnään tuskaa ja vaivaa?" He sitä vastoin pyysivät häntä päästämään
heitä pois. Silloin hän loi heihin kiivaan silmäyksen ja syöksi
heidän päällensä ja olisi epäilemättä heistä lopun tehnyt, ellei hän
äkkiä olisi saanut suonenvetoja. (Välistä hän kirkkaalla säällä sai
suonenvetoja). Silloin häneltä käsi hetkeksi hervahti. Hän läksikin
pois, jätettyään heidät mietiskelemään, mitä tehdä.

Vangit neuvottelemaan nyt keskenänsä, olisiko noudattaa hänen
neuvoansa vai eikö. Ja näin he siitä haastelivat.

_Kristitty_: Mitäs tehdä nyt, veli? Onhan tämä meidän elämä kovin
viheliäistä. Min'en puolestani tiedä, mikä tässä parasta olisi,
elääkö tällä tavoin edelleen vai kuollako kohta. "Minun sieluni soisi
hänensä hirtetyksi ja minun luuni kuolleeksi." Haudassa on helpompi
olla kuin tässä vankihuoneessa. Niinkö teemme kuin jättiläinen
neuvoi? [Job. 7: 15.]


TOIVORIKKAAN SANAT ROHKAISEVAT KRISTITTYÄ.

_Toivorikas_: Nykyinen tilamme on tosin kauhea, ja mieluummin
tahtoisin minäkin kuolla kuin aina tässä tilassa pysyä. Mutta
muistakaammepa, että sen maan Herra, jonne olemme matkalla, on
sanonut: "Älä tapa". Toiselta emme saa henkeä ottaa, ja vielä
ankarammin on meitä kielletty itseämme surmaamasta, kuten jättiläinen
neuvoo. Ken toisen tappaa, se ainoastaan ruumiin murhaa, mutta joka
itsensä tappaa, se on sekä ruumiinsa että sielunsa murhaaja. Ja
sitä paitsi, veli! Sinä sanoit, että haudassa on helppo olla, mutta
unhotitkos helvetin, jonne murhaajat varmaan joutuvat? Ei yhdessäkään
murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä. Muistakaamme myös, ett'ei
kaikki valta ole jättiläisen Epätoivon käsissä. Luullakseni on
muitakin joutunut hänen käsiinsä, ja ovat päässeet kumminkin irti.
Kukas tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, vielä asettaisi niin,
että jättiläinen Epätoivo kuolee tahi unohtaa jonkun kerran panemasta
meitä lukon taakse tahi ehkä piankin taas meidän nähtemme saapi noita
suonenvetojansa eikä enää kykene jäseniänsä käyttämään. Ja jos se
kerrankin vielä sattuu, niin silloin minä rohkaisen mieleni ja teen
kaiken voitavani, päästäkseni hänen käsistänsä. Mieletön minä, kun en
sitä jo ennen yrittänyt! Mutta oli miten oli, olkaamme kärsivällisiä,
veljeni, ja kestäkäämme vielä kotvanen: kenties lyöpi onnellinen
pelastuksen hetki. Älkäämme vaan ruvetko oman itsemme murhaajiksi. [l
Joh. 3: 15]

Näillä sanoilla sai Toivorikas rauhoittaneeksi veljensä mielen, ja
niin he sitten yhdessä odottivat sen päivää, pimeässä vankihuoneessa,
raskaassa ja tukalassa tilassa.

Illan suussa tuli Jättiläinen jälleen vankihuoneesen katsomaan,
olivatko vangit noudattaneet hänen neuvoansa. Mutta sisään tultuansa,
hän näki heidän olevan hengissä, todellakin paraiksi juuri hengissä,
sillä leivän ja veden puutteesta ja haavain tähden, jotka hän oli
heihin lyönyt, he tuskin enää jaksoivat hengittää. Hengissä hän
heidän kumminkin näki olevan, niinkuin jo sanoin. Mutta silloin hän
joutui hirveään raivoon ja sanoi heille, että koska he ovat olleet
hänen neuvoillensa tottelemattomat, niin käy heidän paljoa pahemmin
kuin jos eivät olisi milloinkaan syntyneetkään.

Tuosta he kauheasti vapisemaan, ja Kristitty meni luullakseni
tainnoksiin. Hiukan toinnuttuansa hän alkoi jälleen puhua Jättiläisen
neuvosta, olisiko noudattaa sitä vai olla noudattamatta. Näytti
siltä kuin Kristitty taaskin olisi ollut taipuvainen tekemään hänen
tahtonsa jälkeen, mutta toistamiseen haasteli hänelle Toivorikas
seuraavaan tapaan:

_Toivorikas_: Etkö muista, veli, kuinka miehuullinen olet tähän
saakka ollut? Apollyon ei saanut sinua masennetuksi eikä mikään
muukaan, mitä kuulit tai näit tunsit Kuoleman Varjon laaksossa.
Mitä vastuksia ja säikäyksiä ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt,
ja nytkö sä olet pelkkää pelkoa täynnä? Näethän, että minäkin olen
sinun kanssasi vankeudessa, minä, mies paljoa heikompi luonnoltani
kuin sinä. Onhan Jättiläinen haavoittanut minua, niinkuin sinuakin;
hän on minunkin suustani raastanut leivän ja veden, ja yhdessähän
minä sinun kanssasi vaikeroitsen tässä pimeässä. Vielä meidän pitää
hiukan enemmän harjoittaa itseämme kärsivällisyydessä. Muistahan,
kuinka sinä miehen lailla menettelit Turhuuden markkinoilla: et
peljännyt kahleita etkä häkkiä etkä veristä kuolematakaan, ja vihdoin
-- välttääksemme häpeätä, joka ei Kristitylle sovelias ole --
koettakaamme kärsivällisyydellä kestää, minkä suinkin jaksamme.

Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi
viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa
noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia,
jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin
panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät
huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka
sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät
uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät
palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."

Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei
heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt.
"Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja
tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette
tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen
päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin
taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan.
Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa
tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa
Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja
vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä
eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo:
"Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi
että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä
pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs
otan ja tarkastan heidät huomenna."

Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja
pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.


POIS EPÄILYKSEN LINNASTA.

Silloinpa, vähää ennen päivän nousua, huudahti Kristitty
parka hämmästyneenä: "Minua houkkaa! Istua tässä löyhkäävässä
vankihuoneessa, vaikka yhtä hyvin voisin vapaanakin kulkea! Minulla
on povessani avain, nimeltä _Lupaus_, ja se luullakseni aukaisee
jok'ikisen lukon Epäilyksen linnassa."

"Sehän oli hyvä uutinen, veli", sanoi Toivorikas. "Ota avain
povestasi ja koettele."

Kristitty veti avaimen poveltansa ja alkoi sitä koetella vankihuoneen
oveen. Hän käänsi avainta, ja samassa laukesi lukonsalpa, ja ovi
aukeni helposti. Siiloin astuivat Kristitty ja Toivorikas kumpikin
ulos. Nyt he menivät ulko-ovelle, joka viepi linnanpihaan, ja avasi
avaimellaan senkin. Tulivat tuosta sitten rautaiselle portille, joka
piti myöskin saada auki. Siinä pani lukko kovasti vastaan, mutta
aukeni se viimeinkin! Sitten he työnsivät portin auki, mennäksensä
kiireimmiten pakoon, mutta auetessaan narahti portti niin pahasti,
että Jättiläinen Epätoivo heräsi. Hän kavahti pystyyn, lähteäksensä
ajamaan vankejansa takaa, mutta tunsi samassa jäsentensä puutuneen,
sillä hän oli saanut jälleen suonenvetoja, niin ett'ei millään
keinoin kyennyt lähtemään heidän jälkeensä. Vangit jouduttivat
askeleitansa ja tulivat jälleen Kuninkaan vallantielle. Nyt he olivat
päässeet Jättiläisen alueilta pois ja olivat siis pelastetut.

Astuttuansa porraslaudan yli, he alkoivat miettiä, mitä he
porraslaudalle tekisivät, estääksensä perässä tulijoita joutumasta
jättiläisen Epätoivon valtaan. He päättivät silloin pystyttää pylvään
ja piirtää sen kylkeen tällaisen kirjoituksen: "Tätä porraslautaa
myöten kulkee tie Epäilyksen linnaan. Sen isäntä, Jättiläinen
Epätoivo, ylenkatsoo Taivaallisen maan Kuningasta ja pyytää hukuttaa
Hänen pyhiä vaeltajiansa." Ja niinpä sitten moni heidän jälkeensä
tulleista luki tuon kirjoituksen ja vältti vaaran.

127

Patsaan pystytettyänsä, he lauloivat:

    Pois tieltä tuonnoin eksyimme me oikealta
    Ja seutuun saimme kolkkoon, miss' on vieras valta.
    Ah jospa toki ne, joit' tänne saapuu vielä,
    Vois vaarat välttää tällä turmaisella tiellä,
    Ett' Epäilyksen linna vangikseen ei veisi
    Eik' Epätoivo siellä raukkaa raateleisi.


IHANILLA VUORILLA.

Matkamiehet vaelsivat nyt, kunnes ehtivät _Ihanain Vuorten_ seutuun.
Niitten omistajana on sen samaisen mäen Herra, josta ennen on
ollut puhe. He astuivat ylös vuorille ja näkivät yrttitarhoja,
hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja vesilähteitä. Siellä he sammuttivat
janonsa ja pesivät itsensä ja söivät vapaasti viinamäkien hedelmiä.
Näitten vuorten kukkuloilla, vallantien varrella, oli paimenia
laumojansa kaitsemassa. Matkamiehet astuivat heidän luoksensa ja
kysyivät, sauvoihinsa nojaten -- niinkuin väsynyt vaeltaja tekee,
pysähtyessään haastelemaan jonkun kera matkan varrella, -- kenenkä
nämä Ihanat Vuoret ovat, ja kenenkä ovat lampaat laitumella täällä.

_Paimenet_: Nämä vuoret ovat Immanuelin Maata ja näkyvät Hänen
kaupunkiinsa. Lampaat ovat myöskin Hänen, ja Hän on antanut henkensä
niitten edestä. [Joh. 10: 11]

_Kristitty_: Viekö tämä tie Taivaalliseen kaupunkiin?

_Paimenet_: Oikealla olette tiellä.

_Kristitty_: Pitkältäkö on sinne vielä?

_Paimenet_: Hyvinkin pitkältä, paitsi niille, jotka sinne pääsevät.

_Kristitty_: Turvallinenko on tie vai vaarallinenko?

_Paimenet_: Turvallinen niille, jotka se turvaan viepi, mutta
ylitsekäymärit siinä lankeavat. [Hos. 14: 10]

_Kristitty_: Onko siellä mitään suojaa väsyneelle ja uupuneelle
matkamiehelle?

_Paimenet_: Vuorten Herra on antanut meille määräyksen, ett'emme
muukalaisen huoneeseen-ottamista unhottaisi, ja siksipä kaikki hyvä,
mitä täällä löytyy, on teille alttiina. [Hebr. 13: 2]

Minä näin nyt unessani, kuinka paimenet, huomattuansa heidät
vaeltajiksi, alkoivat tehdä heille kysymyksiä, joihin nämä vastasivat
entiseen tapaansa. Niinpä kyseltiin: "Mistä te tulette? Miten teidän
on matkalla käynyt? Miten olette matkan vaivat kestäneen sillä
harvat tänne lähteneistä näille vuorille saapuvat?" Kuultuaan heidän
vastauksena, paimenet tulivat hyvin iloisiksi, katsoivat heihin hyvin
rakkaasti ja sanoivat: "Terve tuloanne tänne Ihanille Vuorille?"

Paimenet, nimeltään _Tieto, Kokemus, Valpas_ ja _Vilpitön_, ottivat
heitä kädestä, veivät heidät telttoihinsa ja asettivat heidän
eteensä, mitä valmista sattui olemaan. Samalla he myös sanoivat:
"Me soisimme teidän viipyvän täällä jonkun aikaa, jotta tutuiksi
tultaisiin ja, liiatenkin, jotta saisitte virvoitusta näitten Ihanain
Vuorten antimista." Toiset vastasivat mielihyvällä jäävänsäkin, ja
niin he laskeutuivat levolle, koskapa jo hyvin myöhä oli.

Sitten minä näin unessani paimenten kutsuvan aamulla Kristittyä ja
Toivorikasta lähtemään heidän kanssansa vuorille. Hetken aikaa he
yhdessä kävelivät, ihana näky edessänsä joka haaralla. Senjälkeen
puhuivat paimenet keskenänsä: "Näytettäiskö näille vaeltajille
moniaita ihmeteltäviä seikkoja?" Päätettyänsä tehdä niin, he
veivät heidät ensinkin erään _Erhetys_ nimisen mäen kukkulalle,
sille puolen, mistä mäenrinne jyrkkänä laskee laaksoon. Paimenet
käskivät heidän katsahtamaan alas mäen juurelle. Siellä Kristitty
ja Toivorikas näkivät muutamia ihmisiä, jotka olivat palasiksi
ruhjoutuneet, mäen kukkulalta pudotessaan.

"Mitä tämä tietää?" kysyi Kristitty.

"Ettekö te ole kuulleet", vastasivat paimenet, "niistä, jotka
erhetykseen joutuivat, kuunnellessaan Hymenaion ja Phileton
harhaoppista puhetta ruumiitten ylösnousemisesta?" [2 Tim. 2: 17, 18]

"Kyllä", vastasivat he.

"Niin", sanoivat paimenet, "ne ne ovat, jotka te tuolla alhaalla
murskautuneina näette. He ovat, niinkuin huomaatte, vielä tähän
päivään asti hautaamatta, esimerkkinä muille, ett'ei kukaan ylen
korkealle kiipeisi tai liian lähelle vuoren rinnettä astuisi."

Senjälkeen minä näin, kuinka paimenet veivät heidät toisen vuoren
kukkulalle sen vuoren nimi oli _Varoitus_ -- ja käskivät heidän
katsoa kauas. He katsoivatkin ja olivat näkevinään muutamia miehiä
kulkemassa edes takaisin hautakumpujen välissä. Ja he huomasivat
näitten miesten olevan sokeita, sillä tuontuostakin he kompastuivat
kumpuihin eivätkä osanneet niitten välitse pois päästä. Kristitty
kysyi silloin: "Mitäs tämä tietää?"

Paimenet vastasivat: "Ettekö te tuolla tasangolla nähneet
porraslautaa, joka vei niitylle, tieltä vasempaan?"

He vastasivat: "Kyllä."

Paimenet jatkoivat: "Tuota porraslautaa myöten tullaan polvulle,
ja tämä taas vie Epäilyksen linnaan, jonka isäntänä on Jättiläinen
Epätoivo. Nuo miehet tuolla (ja paimenet viittasivat hautain
välissä astuviin) olivat kerran vaeltamassa, niinkuin tekin,
kunnes saapuivat samaiselle porraslaudalle. Koska nyt oikea tie
sillä kohtaa oli kolea, niin he katsoivat parhaaksi astua niittyä
myöten. Mutta sielläpä Jättiläinen Epätoivo otti heidät kiinni
ja vei heidät Epäilyksen linnaan. Pidettyään heitä siellä jonkun
aikaa vankihuoneessa, hän puhkaisutti heiltä silmät ja vei heidät
tuonne hautain väliin, ja sinne hän on jättänyt heidät harhailemaan
hamaan tähän päivään asti, jotta täytettäisiin viisaan miehen sanat:
'Ihminen, joka poikkeaa viisauden tieltä, pitää oleman kuolleitten
joukossa'." [Sananl. 21: 16]

Silloin Kristitty ja Toivorikas katsahtivat toisiinsa, ja kyyneleitä
tulvi heidän silmistänsä, mutta paimenille he eivät mitään virkkaneet.

Senjälkeen minä näin unessani paimenten vievän heidät laakson
pohjalle erääsen paikkaan, missä oli ovi mäen kupeessa. Paimenet
avasivat oven ja käskivät heidän katsoa sisälle. He katsoivat
sinne ja näkivät, että siellä oli pimeä ja paljo savua. He olivat
kuulevinaan myös rätinää ja räiskettä, niinkuin tulen palaessa, ja
piinattujen huutoa sekä olivat samalla tuntevinaan tulikiven hajua.

"Mitäs tietää tämä?" kysyi Kristitty.

Paimenet kertoivat heille: "Tästä menee sivutie helvettiin, tie
tekopyhäin käydä, nimittäin sellaisten, jotka esikois-oikeutensa
myövät, niinkuin Esau, jotka Mestarinsa myövät, niinkuin Judas, jotka
evankeliumia pilkkaavat, niinkuin Aleksander, ja jotka vaikertelevat
ja teeskentelevät, niinkuin Ananias ja Safira, hänen vaimonsa."

Toivorikas virkkoi silloin paimenille: "Ulkoasusta päättäen olivat
nuo tuossa vaeltajia jok'ainoa, niinkuin mekin, eikö niin?"

_Paimenet_: Olivatpa kauan aikaakin.

_Toivorikas_: Kuinkahan kauaksi lienevät aikoinaan ehtineetkään,
kunnes sittenkin niin surkealla tavalla tieltä siirtyivät?

_Paimenet_: Muutamat kauemmaksi, muutamat vain näille vuorille asti.

Silloin sanoivat vaeltajat toisillensa: "Meidän tulee pyytää
Väkevältä voimaa."

_Paimenet_: Niin kyllä, ja saatuanne sen, tulee teidän käyttää sitä.


VAELTAMAAN EDELLEEN.

Tällöin teki vaeltajain mieli lähteä edelleen, ja paimenetkin
tahtoivat päästää heidät menemään. Niin he sitten yhdessä
kulkivat vuoriston päähän. Silloin puhuivat paimenet toisillensa:
"Näyttäkäämme heille Taivaallisen Kaupungin portit, jos he sitä
kyennevät meidän kaukoputkellamme näkemään." Vaeltajat suostuivat
mielihyvällä. Ja paimenet veivät heidät korkean, _Kirkas_ nimisen,
mäen kukkulalle ja antoivat heille kaukoputken, katsella sillä.

He yrittivät katsella, mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä
paimenet heille viimeksi olivat näyttäneet, tunsivat he kätensä
vapisevan, eivätkä niinmuodoin voineet vakavasti kaukoputkeen katsoa.
Jotain portin tapaista he kumminkin luulivat näkevänsä ja samalla
myös jotain sen seudun ihanuudesta.

He läksivät nyt vaeltamaan jälleen ja lauloivat tämän laulun:

    Mi muille vielä kätkettynä on,
    Sen paimenet nää saattaa valohon.
    Siis tänne käy, perille pääset vain
    Sa salaisten ja syväin asiain.

Kun nyt matkamiehet olivat valmiina lähtemään edelleen, antoi yksi
paimenista heille opaskirjan matkalle, toinen käski karttamaan
liehakoitsijoita, kolmas varoitti panemasta maata lumotulle maalle,
ja neljäs toivoi onnea matkalle.

Sillein minä heräsin unestani.


TIETÄMÄTÖN LIITTYISI SEURAAN.

Minä panin maata, nukuin ja unessani näin noitten kahden vaeltajan
laskeutuvan vuorilta vallantietä Kaupunkia kohden. Vuorten juurella,
vasemmalla kädellä, on Luulottelun maa, josta vaeltajien tiehen yhtyy
kaita ja monimutkainen kuja. Täällä he kohtasivat erään vilkkaan
pojan, joka oli tulossa tuosta Luulottelun maasta. Hänen nimensä oli
_Tietämätön_. Kristitty kysyi häneltä, mistä puolen hän on kotoisin,
ja minne hän menee.

_Tietämätön_: Herra, minä olen syntyisin tuosta maasta tuolla
vasemmalla ja olen matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin.

_Kristitty_: Mutta kuinkas luulette pääsevänne portista sisään;
siellä lienee sentään monta vastusta.

_Tietämätön_: Niinkuin muutkin kunnon ihmiset.

_Kristitty_: Mutta mitäs teillä on portilla näytettävänä, jotta se
aukenisi teille?

_Tietämätön_: Minä tiedän Herrani tahdon ja olen kunnon mies. Minä
annan kullekin omansa, minä rukoilen, paastoan, maksan veroni ja
annan almuja. Olen lähtenyt maastani, tullakseni siihen maahan, mihin
nyt matkani pitää.

_Kristitty_: Sinä et käynytkään ahtaan portin kautta tämän tien
päästä, vaan tulit tuota mutkaista kujaa myöten, ja siksipä minä
pelkään -- luulepa itsestäsi, mitä luuletkaan että tilinteon päivänä
sinua pidetään varkaana ja murhamiehenä, eikä sinun sallitakaan
päästä kaupunkiin.

_Tietämätön_: Hyvät herrat, aivan outoja te olette minulle; enhän
teitä tunnekaan. Pitäkää te vaan oman puolenne uskonto, minä pidän
sen, mitä minun kotimaassani tunnustetaan. Kaikki käy toivoakseni
hyvin. Mitä taas teidän mainitsemaanne porttiin tulee, niin tietäähän
koko maailma, että meidän maasta on sinne pitkä matka. Min'en usko,
että meidän puolella kukaan tietää, missä se tie edes käykään, mutta
tiesivätpä tuon tai olivat tietämättä, onhan meillä tässä, niinkuin
näette, soma ja sievä, vehreä kuja, jota myöten meidän maasta on
lyhin matka sille tielle.

Kristitty, huomattuansa hänen olevan omassa luulossansa viisaan,
kuiskasi Toivo rikkaalle: "Enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä."
Ja edelleen hän sanoi: "Kun hullu tietänsä kulkee, silloin hänen
viisautensa pettää hänet, ja hän pitää kaikki muut tyhmänä. Vieläkö
me hänen kanssansa haastelemme vai joko lähdemme pois, jättäen hänet
miettimään sitä, mitä hän jo on kuullut? Saatammehan myöhemmin
pysähtyä hänen tähtensä ja katsoa sitten, voisimmeko jotain hyvää
hänelle aikaan saada." [Sananl. 26: 12, Saarn. 10: 3]

Siihen sanoi _Toivorikas_:

    Viel' hetken Tietämätön aatelkoon,
    Min kuullut on, ja niinpä ottakoon
    Myös varteen neuvot hyvät, jotta juuri
    Vois käsittää, mik' ompi voitto suurin.
    Ken, sanoo Herra, käsityst' on vailla,
    Ei sijaa sillä ole taivaan mailla.

"Ei ole mielestäni hyvä" lisäsi Toivorikas, "sanoa hänelle kaikkea
yhtä haavaa. Jos tahdotte, niin käymme nyt hänen ohitsensa ja sitten
toisen kerran sanomme hänelle sen verran kuin hän sietää."

Niin he läksivät kulkemaan kahden kesken, ja Tietämätön astui
perässä. Päästyänsä hänestä kappaleen matkaa edelle, saapuivat he
hyvin pimeään kujaan. Siinä he näkivät miehen, jonka seitsemän
perkelettä oli sitonut seitsemällä vahvalla köydellä, ja jota ne
nyt laahasivat sitä ovea kohti, minkä matkamiehet olivat nähneet
mäen kyljessä. Kristitty parka rupesi nyt vapisemaan ja samoin hänen
toverinsa Toivorikaskin. Perkeleitten raastaessa tuota miestä, koetti
Kristitty tunnustella häntä, ja luuli vihdoin tuntevansakin hänessä
_Kieltäjän, Luopumuksen_ kaupungista. Hän ei voinut kumminkaan
tarkoin erottaa miehen kasvoja, tämä kun oli painanut päänsä alas,
kuten kiinnisaatu varas. Mutta hänen mentyään ohitse, katsahti
Toivorikas hänen jälkeensä ja huomasi hänen niskassaan lapun, jossa
oli tällainen kirjoitus: "Kevytmielinen Tunnustaja ja tuomioon
vikapää Uskonluopio."


VÄHÄUSKOISEN TARINA.

Silloin Kristitty virkkoi kumppalilleen: "Nyt muistuu mieleeni,
mitä minulle kerran kerrottiin eräästä hyväntahtoisesta miehestä,
_Vähäuskoinen_ nimeltään, _Vilpittömyyden_ kaupungista. Tällainen oli
tarina: Tämän tien päähän yhtyy _Lavean tien_ portilta muuan kuja,
jota sanotaan _Kuolleen miehen kujaksi_ siitä syystä, että siellä
on monta murhaa tehty. Tämä Vähäuskoinen oli lähtenyt vaeltamaan,
niinkuin mekin, sattunut istahtamaan maahan ja nukkunut siihen.
Silloin osuu Lavean tien portilta päin tulemaan tälle tielle kolme
rotevaa roistoa, nimittäin _Arka, Varoilija_ ja _Vikapää_ (kolme
veljestä). Huomattuansa Vähäuskoisen, he kiiruhtivat juoksujalassa
hänen luokseen. Mies parka oli juuri unestaan herännyt ja aikoi
lähteä edelleen. He saavuttivat hänet ja uhkaillen käskivät hänen
pysähtyä. Vähäuskoinen kävi kalpeaksi kuin aivinainen, eikä ollut
hänessä miestä puolustamaan itseänsä eikä pakoonkaan lähtemään. Arka
sanoi silloin: 'Kukkaro tänne!' Mutta kun Vähäuskoinen ei pitänyt
kiirettä, sillä hän ei olisi mielellään luopunut rahoistaan, niin
karkasi Varoilija hänen päälleen, työnsi kätensä hänen poveensa ja
veti sieltä ulos kukkaron, täynnä hopeata. Vähäuskoinen huutamaan:
'Varkaita! Varkaita!' Silloin Vikapää löi häntä kyhmyisellä
sauvallaan päähän, niin että toinen kaatui maahan. Siinä nyt makasi
Vähäuskoinen verissänsä ja oli vähällä vuotaa kuiviin. Varkaat
olivat kaiken aikaa hänen äärellänsä, mutta kuultuaan vihdoin
jonkun kulkevan tietä pitkin ja peljäten, että tulossa oli muuan
_Armoitettu, Luottamuksen_ kaupungista, saivat he jalat allensa ja
jättivät mies paran siihen yksiksensä. Hetken perästä Vähäuskoinen
toipui, nousi ylös ja koetti kontaten kulkea tietänsä. Sen pituineen
se."


KESKUSTELU VÄHÄUSKOISEN VAIHEISTA.

_Toivorikas_: Ottivatko he häneltä kaikki, mitä hänellä oli?

_Kristitty_: Eivät. Sitä paikkaa he eivät tulleet tutkineeksi,
missä hänen kalliit kivensä olivat; ne hän sai pitää. Mutta, kuten
minulle on kerrottu, mies parka oli kovin pahoillaan siitä, mitä
oli menettänyt, sillä varkaat olivat vieneet suurimman osan hänen
eväsrahojansa. Kalliita kiviä he eivät saaneet, niinkuin jo sanoin.
Hänellä oli vielä hiukan rahaa jäljellä, mutta niitä ei riittänyt
koko matkaksi. Täytyipä hänen -- ellen väärin kuullut -- kerjätä
tiellä, hengissä pysyäkseen, sillä kalliita kiviänsä hän ei tahtonut
myödä. Mutta kerjäsipä hän tahi teki mitä hyvänsä, suurimman osan
matkaansa hän kuuluu kulkeneen nälkäisellä vatsalla. [l Piet. 4: 18]

_Toivorikas_: Mutta eikös ollut kumma, ett'eivät he käsiinsä saaneet
lupakirjaa, joka oli päästävä hänet sisälle Taivaan portista?

_Kristitty_: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta
jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt
heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna
mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma
ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä
vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]

_Toivorikas_: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit
kivensä.

_Kristitty_: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän
olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka
minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen
sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä
viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä
edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä
johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti
hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli
lohdutus lopussa.

_Toivorikas_: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua
vain.

_Kristitty_: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita
olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja
lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei
hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen
loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan
tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi,
missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja
mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän
tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.


VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET.

_Toivorikas_: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään
tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain
helpotusta matkallansa!

_Kristitty_: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä
munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut
tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli
ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään
arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa,
mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos
ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita
kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt
perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin
kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.

_Toivorikas_: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi
esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin
kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut
tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]

_Kristitty_: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja
jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen
mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä
ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli
esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita.
Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen.
Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen.
Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas.
"Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?"
Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin
vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi
moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa
arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau
esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa
rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha
yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa
ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja
kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin,
joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos
heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat,
maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua,
sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki
ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs
siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku
siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä
asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa
heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni
korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden
pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja
oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se,
jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän
tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32,
Jer. 2: 24]

_Toivorikas_: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on
saanut minut melkein närkästymään.

_Kristitty_: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin
lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin
poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen.
Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme
jälleen hyvä.


MIKS'EI VÄHÄUSKOINEN OLLUT MIEHUULLISEMPI?

_Toivorikas_: Tiedäs, Kristitty, minä olen sydämeni pohjaa myöten
vakuutettu siitä, että nuo kolme miestä ovat vain joukko pelkureita.
Luuletkos, että he muutoin olisivat juosseet pakoon, kuultuaan jonkun
astuvan tiellä? Miks'ei Vähäuskoinen ollut hiukan miehuullisempi? Hän
olisi, minun mielestäni, saattanut ryhtyä otteluun heidän kanssansa,
ja olisi antautunut vasta sitten kuin ei enää muu neuvo olisi
auttanut.

_Kristitty_: Moni on heitä pelkureiksi sanonut, mutta harva on sen
huomannut koettelemuksen aikana. Mitä miehuuteen tulee, niin sitä ei
Vähäuskoisella ollut. Sinä taas, veli hyvä, huomaan minä, arvelet,
että jos sinun päällesi olisi hyökätty, sinä ensin olisit otellut ja
sitten vasta antautunut. Asia on kumminkin se, että sinä luulet näin
hyvää itsestäsi nyt, kun rosvot ovat kaukana meistä, mutta annas,
että ne lähestyisivät sinua, niinkuin lähestyivät häntä, niin jopa ne
saisivat mielesi muuttumaan.

Ajattelehan vielä, että nuo ovat vain maantienrosvoja, jotka
palvelevat pohjattoman kuilun kuningasta, joka tarpeen vaatiessa itse
tulee heille avuksi, ja jonka ääni on kuin "jalopeuran kiljunta".
Minunkin päälleni hyökättiin kerran, niinkuin Vähäuskoisenkin, ja
se oli kauheata. Nuo kolme konnaa karkasivat minun kimppuuni. Minä
vastustamaan heitä, kuten Kristityn sopii, mutta he kun vaan kerran
huudahtivat, niin jo oli mestari paikalla siinä. Henkeni olisi
silloin -- niinkuin sanotaan -- mennyt menojansa, ellen minä, Jumalan
suomasta, olisi ollut puetettu koeteltuun sotisopaan. Mutta niin
haarniskoittu kuin olinkin, huomasin ylen vaikeaksi miehenä kestää.
Mitä kaikkea meille ottelussa saattaa tapahtua, sitä ei osaa sanoa
kenkään muu kuin se, joka siinä itse on osallisena ollut. [1 Piet. 5:
8]

_Toivorikas_: Niin kyllä, mutta karkuunpa he vaan läksivät,
katsokaas, luullessaan Armoitetun olevan tulossa.

_Kristitty_: Se on tosi. Pakoon he monasti ovat lähteneet, niin
he, kuin heidän mestarinsakin, Armoitetun tullessa näkyviinkään.
Eikä ihmekään, sillä Armoitettu on Kuninkaan sotasankari. Mutta
tehnettehän toki jonkun erotuksen Vähäuskoisen ja Kuninkaan
sotasankarin välillä. Eivät kaikki Kuninkaan alamaiset hänen
sotasankareitaan ole eivätkä ratkaisevana hetkenä kykene tekemään
sellaisia urostekoja kuin hän. Saattaako ajatella, että pieni lapsi
kohtelisi Goliatia, niinkuin David, tai että västäräkki olisi yhtä
väkevä kuin härkä? Toiset ovat väkeviä, toiset hikkoja; muutamilla on
luja usko, toisilla vähäinen. Tämä mies oli heikkoja, ja siksi hän
joutui tappiolle.


KUN ROSVOT RYNTÄÄVÄT.

_Toivorikas_: Olisinpa rosvojen tähden suonut, että siinä olisi
ollutkin Armoitettu eikä Vähäuskoinen.

_Kristitty_: Kylläpä hänellä siinä silloin olisi ollut täysi työ ja
tekeminen, sillä se minun täytyy sanoa teille -- Armoitettu osaa
taitavasti käyttää aseitansa, ja taistelussa hän kyllä puolensa
pitää, niin kauan kuin voi vihollisiansa miekallansa torjua, mutta
jos Arka ja Varoilija tai muu ken hyökkää häneen kiinni, silloin
hänen on vaikea pysyä pystyssä. Ja eihän maassa makaavasta mihin ole,
senhän ymmärrätte.

Ken ikänänsä Armoitettua tarkoin kasvoihin katselee, on siinä
näkevä arpia ja iskunjälkiä, ja tämä todistaa selväksi sen, mitä
minä vast'ikään sanoin. Kerran kuuluu hän taistelussa ollessaan
sanoneen: "Me epäilimme jo hengestämme". Kuinkapas saivatkaan nuo
julkeat konnat kätyreineen, Davidin valittamaan, vaikeroimaan ja
parkumaan! Kuinka Heman ja Hiskia vaikka aikoinansa olivatkin
sotasankareita, saivat ponnistella heidän ahdistaminansa ja joutuivat
sittenkin perinpohjin allekynsin! Pietari koetti kerran hänkin tehdä
voitavansa, vaikka moniaat sanovat häntä apostolien ruhtinaaksi, niin
joutui hän noitten rosvojen kynsissä niin ahtaalle, että säikähti
viheliäistä palkkapiikaa. [2 Kor. 1: 8,9, Ps. 88.]

Heidän kuninkaansa on sitä paitsi heitä lähellä viheltämän päässä;
hän ei milloinkaan poistu heistä kuulemaa kauemmas, ja jos heidän
joskus huonosti käy, tulee hän avuksi, mikäli mahdollista. Hänestä on
sanottu: "Jos hänen tykönsä mennään miekalla tai keihäillä, aseilla
tai haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa
tottele enempää kuin kortta, eikä vaskea enempää kuin lahopuuta. Ei
häntä nuolet karkoita, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat.
Vasama on hänen edessänsä niinkuin korsi, hän pilkkaa liehuvia
keihäitä." Mitäs sellaisessa tapauksessa voi tehdä? Totta kyllä, että
jos ihmisellä joka kohdassa olisi Jobin ratsu, ja jos hän taitaisi
ja rohkenisi sillä ratsastaa, niin silloin hän suuria aikaan saisi.
"Hänen kaulansa on koristettu hirnumisella; hän ei peljästy, niinkuin
heinäsirkka; peljättävä on hänen sieraimiensa päristys. Hän kaivaa
maata kavioillansa, on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita
vastaan. Hän nauraa pelkoa, ei hämmästy eikä pakene miekkaa. Vaikka
vielä viine kolisisi häntä vastaan ja keihäät ja kilvet välkkyisivät,
hän korskuu, pudistelee ja kaivaa maata eikä tottele vaskitorven
helinätä. Koska vaskitorvi heliästi soi, luihkaa hän: hui, ja haistaa
sodan taampaa, niin myös päämiesten huudon ja riemun." [Job. 41: 17,
20, Job. 39: 21-25]

Moiset jalkamiehet kuin sinä ja minä -- älkäämme milloinkaan toivoko
kohtaavamme vihollista, ja milloin kuulemme jonkun toisen joutuneen
tappiolle, älkäämme kerskailko, että me muka olisimme paremmin
menetelleet, älkäämmekä imarrelko itseämme omalla miehuudellamme,
sillä sellaiset ne ahdingossa tavallisesti pahimpaan pulaan joutuvat.
Siitä on kyllä todistuksena Pietari, josta äsken mainitsin. Hän
tahtoi ylvästellä, niinpä niinkin. Hän tahtoi -- niinkuin hänen
turhamainen mielensä saattoi hänet sanomaan -- tehdä paremmin ja
puolustaa Mestariansa tehokkaammin kuin muut, mutta ketä ovat nuo
konnat niin raastelleet ja heitelleet kuin häntä?


LIEHAKOITSIJA YHTYY SEURAAN.

Kun siis kuulemme senkaltaisista rosvouksista Kuninkaan vallantiellä,
on meidän kaksi asiata varteen ottaminen:

Ensinnäkin käydä ulos haarniskoittuna, kilpi tietenkin mukana, sillä
kilvenpä puutteessa se, joka niin reippaasti kävi Leviatania vastaan,
ei voinut häntä kukistaa. Ellei meillä ole kilpeä, niin ei hän
meitä ensinkään pelkää. Siksipä hän, joka taitava oli taistelussa,
on sanonut: "Mutta kaikissa ottakaat uskon kilpi, jolla te voitte
sammuttaa kaikki sen ruman tuliset nuolet." [Ef. 6: 16]

Hyvä myöskin on pyytää Kuninkaalta saattojoukkoa, jopa Häntä
itseänsäkin matkalle mukaamme. Tämä se saattoi Davidin riemuitsemaan
Kuoleman Varjon laaksossa, ja Moses tahtoi kernaammin kuolla siihen
paikkaan kuin käydä askeltakaan ilman Herraa Jumalaa. Oi, veljeni,
jos Hän vain tahtoo meidän kanssamme käydä, niin miksikä pelkäisimme,
vaikka kymmenet tuhannet meitä vastaan hyökkäisivät? Mutta ilman
Häntä korskeat auttajat "lyötyin sekaan lankeavat". [Ps. 23: 4, 2
Mos. 33: 15, Jes. 10: 4]

Minä puolestani olen tätä ennen ollut taistelussa, ja vaikka minä,
Herran hyvästä suomasta, vielä olen hengissä, niinkuin näette,
en kumminkaan saata kerskailla miehuullisuudestani. Iloinen olen
oleva, jos en enää moisiin ahdistuksiin joudu, mutta pahoin minä
pelkään, ett'emme vieläkään ole kaikkia vaaroja välttäneet. Koska
minä kumminkin tähän saakka olen pelastunut jalopeuran ja karhun
kidasta, niin toivon Jumalan pelastavan meidät seuraavankin
ympärileikkaamattoman filistealaisen käsistä. [Sam. 17: 37]

Ja silloin Kristitty lauloi:

    O, Vähäuskoinen! Sua, raukka, raastettiin
    Ja ryöstettiin. Mut muista: se, ken uskoo, niin,
    Ja kasvaa uskossaan, se tuhannetkin torjuu,
    Vaan muutoin miehen kolmenkin edessä horjuu.

He astuivat edelleen, ja Tietämätön seurasi heitä. Niin he sitten
kulkivat, kunnes saapuivat sellaiseen kohtaan, missä näkivät erään
toisen tien yhtyvän heidän tiehensä. Tämä toinen tie näytti yhtä
suoralta kuin sekin, jota heidän oli määrä kulkea. Siinä he nyt
olivat epätietoisia, kumpaako tietä käydä, kumpikin kun näytti
yhtä oikoiselta. Miehet miettimään. Siinä heidän neuvotellessansa,
katso muuan musta-ihoinen mies, mutta hyvin valoisa puku yllään,
astui heidän luoksensa ja kysyi, miksi he siinä seisovat. [Tämä
välikohtaus on hämärimpiä paikkoja koko kirjassa. Sitä on koetettu
selittää monellakin eri tavalla, mutta tämä selitystapain erillaisuus
osoittaa juuri, kuinka vaikea tämä kohta on. Suomentajan muistutus.]
He vastasivat olevansa matkalla Taivaalliseen kaupunkiin, mutta nyt
joutuneensa ymmälle, kummalleko tielle lähteä.


LIEHAKOITSIJAN VERKOSSA.

"Seuratkaat minua", sanoi mies. "Sinne minäkin olen menossa."

He läksivät seuraamaan häntä pitkin tuota uutta tietä, joka
viemistään vei heitä niin kauaksi siitä kaupungista, johon he
pyrkivät, että hetken perästä heidän kasvonsa olivat kääntyneet
kokonaan toisaanne siitä. He seurasivat häntä kumminkin, mutta
vähitellen, ennenkuin huomasivatkaan, joutuivat he verkkoon ja,
kietoutuivat kumpikin siihen niin pahasti, ett'eivät tienneet, mitä
tehdä. Silloin putosivat valkoiset vaatteet mustan miehen päältä, ja
silloin he huomasivat, mihin olivat joutuneet. Siinä he nyt jonkun
aikaa huusivat ja vaikeroivat eivätkä osanneet päästä irti.

Kristitty sanoi nyt toverillensa: "Nyt huomaan minä olevani
itsekin eksyksissä. Eivätkös paimenet käskeneet meitä karttamaan
liehakoitsijoita? Tänäpänä olemme todeksi havainneet, mitä viisas
mies on sanonut: 'Joka lähimmäisensä kanssa liehakoitsee, hän
hajottaa verkon hänen jalkainsa eteen'." [Sananl. 29: 5]

_Toivorikas_: Antoivathan he meille matkalle opaskirjankin, jotta
tarkemmin osaisimme tiellä pysyä, mutta me olemme unhottaneet
lukemasta sitä, emmekä ole varoneet joutumasta murhamiesten polvulle.
Siinä kohden oli David viisaampi meitä, hän, joka sanoi: "Minä
varjelen itseni sinun huultes sanoissa, ihmisten töistä murhaajan
tiellä." [Ps. 17:4]

He vieriskelivät nyt verkossansa, vaikeroiden, kunnes vihdoin
huomasivat erään loistavan olennon tulevan heitä kohti,
hienosiimainen ruoska kädessä. Heidän luoksensa tultuaan, hän kysyi,
mistä heillä matka, ja mitä he sinä tekevät. He kertoivat hänelle
olevansa poloisia vaeltajia, matkalla Sioniin. Muuan musta mies
valkoisissa vaatteissa, kertoivat he, oli johtanut heidät oikealta
tieltä, käskien heitä seuraamaan häntä ja sanoen olevansa matkalla
sinne hänkin.

Olento ruoska kädessä sanoi silloin: "Hän on Liehakoitsija, joka on
muuttanut itsensä valkeuden enkeliksi." Senjälkeen hän repi verkon
rikki, päästi matkamiehet ulos ja sanoi: "Seuratkaat minua, niin minä
saatan teidät tiellenne jälleen." Ja niin hän johti heidät takaisin
sille tielle, josta olivat poikenneet Liehakoitsijaa seuraamaan. [Dan
11: 32, 2 Kor. 11: 13 ja seur., 2 Piet. 2: 1 ja seur.]

Silloin hän kysyi heiltä: "Missä te vietitte viime yön?"

He vastasivat: "Paimenten luona, Ihanilla vuorilla."

Hän kysyi sitten, eikö heillä ole paimenten antamaa opaskirjaa.

He vastasivat: "On kyllä."

"Mutta", sanoi hän, "koska kerran pysähdyitte, otitteko kirjan esille
ja luitteko sitä?"

He vastasivat: "Emme."

Hän kysyi: "Miks' ette?"

He sanoivat unohtaneensa sen.

Hän tiedusti edelleen, eivätkö paimenet käskeneet heitä karttamaan
Liehakoitsijata.

He vastasivat: "Kyllä, mutta emmehän tuota liukaskielistä miestä
sellaiseksi luulleet." [Rom. 16: 17-20]

Senjälkeen minä näin unessani hänen käskevän heitä käymään
pitkällensä maahan, ja heidän siihen käytyänsä, hän ruoskitsi
heitä ankarasti, opettaaksensa heitä oikeata tietä vaeltamaan.
Kuritettuansa heitä, hän sanoi: "Joita minä rakastan, niitä minä myös
nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus." [5 Mos.
25: 2, 2 Aik. 6: 27. Ilm. 3: 19]

Sen tehtyänsä hän käski heidän lähtemään edelleen ja mielessä
pitämään paimenten muita opastuksia.

He kiittivät häntä kaikesta hänen ystävällisyydestänsä ja läksivät
hiljalleen vaeltamaan tietänsä, laulaen:

    Käy tänne, matkamies, ja katso, missä
    Se vaarass' on, ken kulkee eksyksissä:
    Hän paulaan painuu, verkkoon kietoutuu,
    Kun hyvät neuvot hältä unhottuu.
    Hän irti pääsee, mutta kurit kovat
    Hän kestää ensin. -- Opikses nuo ovat.


JUMALANKIELTÅJÄ.

Tuokion perästä vaeltajat huomasivat kaukaa erään miehen hiljalleen
ja yksinänsä astuvan heitä vastaan vallantietä. Kristitty virkkoi
silloin toverilleen: "Tuolta tulee mies, seljin Sioniin ja lähenee
meitä."

_Toivorikas_: Kyllä minä näen. Ollaanpas nyt varoillamme: kun ei vaan
olisi tuokin Liehakoitsija.

Mies läheni lähenemistään ja tuli viimein heidän luokseen. Hän oli
nimeltä _Jumalankieltäjä_ ja tiedusti, minne he ovat matkalla.

_Kristitty_: Olemme matkalla Sionin vuorelle.

Jumalankieltäjä purskahti silloin kovaan nauruun.

_Kristitty_: Mikäs teitä naurattaa?

_Jumalankieltäjä_: Naurattaahan minua, nähdessäni tuollaista typerää
väkeä: lähteä moiselle vaivalloiselle matkalle, palkkana pelkät
matkanvaivat.

_Kristitty_: Mies hoi! Ettekö luule, että meidät otetaan vastaan?

_Jumalankieltäjä_: Otetaan vastaan? Eihän sellaista paikkaa, jota te
uneksitte, ole koko tässä maailmassa.

_Kristitty_: Onpa tulevassa.

_Jumalankieltäjä_: Kotona siellä meidän puolella kuulin haasteltavan
tuosta, josta tekin nyt niin suurella varmuudella puhutte, ja läksin
tiedustelemaan. Olen tuota kaupunkia haeskellut nämä kaksikymmentä
ajast'aikaa, mutta enpä ole löytänyt siitä sen enempää kuin
ensimmäisenäkään päivänä. [Saarn. 10: 15, Jer. 17: 15]

_Kristitty_: Me olemme kuulleet ja me uskommekin, että sellainen
paikka on löydettävissä.

_Jumalankieltäjä_: Ellen minäkin kotonani olisi uskonut, niin en
olisi näin kauaksi joutunut, sitä etsiessäni. Mutta kosk'en sitä ole
löytänyt (niinkuin kyllä olisi käynyt, jos vaan sellainen paikka
olisi löydettävissä ollut, minä kun olen haeskellut sitä kauempaakin
kuin te), niin olen nyt paluumatkalla. Lähden hakemaan virvoitusta
niissä, mitkä olin hyljännyt, toivoessani senkaltaista, jota,
niinkuin nyt näen, ei ole olemassakaan.

Silloin virkkoi Kristitty toverillensa Toivorikkaalle: "Puhuukohan
tuo mies totta?"

_Toivorikas_: Kavahtakaa itseänne, sillä hän on liehakoitsijoita
hänkin. Muistakaa, kuinka kalliisti tässä äskenkin saimme maksaa sen,
että kuulahdimme moisten miesten puhetta! Mitenkä? Eikö Sionin vuorta
ole olemassa? Emmekös me Ihanilta Vuorilta jo nähneet tuon Kaupungin
porttia? Eikö meidän nyt pitäisi uskossa vaeltaman? Lähtekäämme,
jott'ei mies ruoska kädessä jälleen meitä saavuttaisi. Teidän olisi
pitänyt antaa minulle se opetus, minkä minä nyt teidän korvaanne
kuiskaan: "Lakkaa, minun poikani, kuuntelemasta sitä neuvoa, joka
sinua viettelee pois toimellisesta opista." Lakatkaa vainenkin,
veli hyvä, kuuntelemasta häntä, ja uskokaamme sielumme tallella
pitämiseen. [2 Kor. 5: 7, Sananl. 19: 27, Hebr. 10: 39]

_Kristitty_: En minä, veli hyvä, tuota kysymystä eteesi pannut
siksi, että epäilisin uskomme totuutta, vaan koetellakseni sinua ja
saadakseni sydämesi vilpittömyyden kantamaan hedelmää. Mitä tähän
mieheen tulee, niin tiedän, että tämän maailman Jumala on hänet
so'aissut. Lähtekäämme kulkemaan, sinä ja minä, tietäessämme, että me
uskomme totuutta ja, "ett'ei yksikään valhe ole totuudesta". [1 Joh.
2: 21]

_Toivorikas_: Nyt minä riemuitsen, toivoessani sitä kunniata, kuin
Jumala antava on.

Näin he erosivat tuosta miehestä, mutta hän meni matkoihinsa, naurain
heitä.


LUMOTTU SEUTU.

Minä näin unessani heidän kulkevan, kunnes saapuivat seutuun, jossa
ilma on senlaatuinen, että se tekee sinne tulleen muukalaisen
uniseksi. Siellä alkoi Toivorikasta kovasti painostaa ja nukuttaa,
jonka vuoksi hän sanoi Kristitylle: "Minua rupeaa nukuttamaan
niin, että tuskin jaksan pitää silmiäni auki. Tähänpä nyt käymme
pitkäksemme ja vetäisemme unta hiukan."

_Kristitty_: Ei millään muotoa, muutoin uuvumme uneen emmekä enää
milloinkaan heräjä.

_Toivorikas_: Kuinka niin, veli hyvä? Suloista on uni työnsä
tehneelle. Pieni uinaus virkistää meitä.

_Kristitty_: Etkö muistakaan, että yksi paimenista käski meitä
kavahtamaan Lumottua Seutua? Hän tarkoitti, että varoisimme
nukahtamasta. "Älkäämme siis maatko, niinkuin muut, vaan valvokaamme
ja olkaamme raittiit." [1 Tess. 5: 6]

_Toivorikas_: Myönnänpä olleeni väärässä. Jos tässä yksin olisin
ollut, niin olisi uni minut syössyt surman suuhun. Totta puhui viisas
mies, sanoessaan: "Parempi on kaksi kuin yksi." Tähän saakka on
minulla seurastasi ollut onnea. Ja sinä olet saapa hyvän palkinnon
vaivastasi. [Saarn. 4: 9 ja seur.]

_Kristitty_: Nyt siis, välttääksemme uneen uupumista, ruvetkaamme
haastelemaan hyödyllisistä asioista.

_Toivorikas_: Kaikesta sydämestäni.

_Kristitty_: Mistä alottaisimme?

_Toivorikas_: Siitä, missä Jumala meissä työnsä alkoi. Mutta
aloittakaahan te.

_Kristitty_: Ensinkin laulan minä tämän laulun:

    Kun hurskast' uni uhkaa, tänne tulkoon
    Ja matkamiesten haastelua kuulkoon
    Ja oppikohon, kuinka valveill' aina
    Voi pysyä, niin ett'ei uni paina.
    Hurskasten viisas seura torkut karkoittaa
    Ja Hornan julmat juonet häpeähän saa.


TOIVORIKAS KERTOO KÄÄNTYMISESTÄÄN.

Kristitty aloitti sitten, sanoen: "Teenpä teille kysymyksen. Mistä
ensiksi johtui mieleenne tehdä, niinkuin nyt tehnyt olette?"

_Toivorikas_: Tarkoitatteko, mitenkä minä ensiksi tulin ajatelleeksi
sieluni pelastusta?

_Kristitty_: Sitä juuri.

_Toivorikas_: Kauan aikaa minä löysin iloni sellaisissa asioissa,
mitä oli nähtävinä ja kaupan meidän markkinoilla. Ja jos niissä
edelleen pysynyt olisin, niin -- siitä olen nyt varma -- kurjuuden ja
turmion oma olisin ollut.

_Kristitty_: Mitäs ne olivat?

_Toivorikas_: Maailman aarteita ja rikkauksia kaikki tyyni. Minun
ilonani oli mässääminen, ylensyömys, ylenjuomus, kiroileminen,
valhetteleminen, saastaisuus, sabatin rikkominen ja muu sellainen,
mikä sielun saattaa turmioon. Mutta vihdoin minä sain kuulla
jumalallisista asioista, juuri teiltä ja rakkaalta Uskolliselta,
joka uskonsa ja hurskaan elämänsä tähden kuoletettiin Turhuuden
markkinoilla, ja niinpä minä huomasin, että "niiden loppu on kuolema"
ja että senkaltaisten tähden "Jumalan viha epäuskoisten päälle
tulee." [Rom. 6: 21, Ef. 5: 6]

_Kristitty_: Ja pääsikö tämä vakuutus teissä heti voimaan?

_Toivorikas_: Ei. En ollut ensi alussa taipuvainen tuntemaan synnin
turmelusta enkä sitä tuomiota, minkä se mukanansa tuopi; oikeinpa,
kun sana ensiksi alkoi liikuttaa sieluani, koetin sulkea silmäni sen
valolta.

_Kristitty_: Mutta mikä oli syynä, että sellainen olit Jumalan Pyhän
Hengen ensimmäisille vaikutuksille?

_Toivorikas_: Siihen oli seuraavat syyt: 1. En tiennyt sitä Jumalan
työksi minussa. En osannut koskaan ajatella Jumalan alkavan syntisen
kääntämistä siten, että hän paljastaa hänelle hänen syntinsä. -- 2.
Synti oli vielä liian mieluista minulle, enkä hennonnut siitä luopua.
-- 3. En tiennyt, miten päästä irti vanhoista kumppaleistani, joitten
seura ja toimet olivat minulle niin rakkaita. -- 4. Ne hetket, joina
synnintunto päälleni tuli, olivat niin rauhattomia ja niin sydäntä
kauhistuttavia, ett'en jaksanut niitä kestää, en edes senkään vertaa,
että olisin kyennyt niitä mielessäni miettimään.

_Kristitty_: Näytte kuitenkin joskus päässeen tuosta
levottomuudestanne.

_Toivorikas_: Totta kyllä, mutta välistä se valtasi minut jälleen, ja
silloin olin mielestäni yhtä kehno, jopa kehnompikin kuin ennen.

_Kristitty_: Mikäs se synnit jälleen mieleen johdatti?

_Toivorikas_: Monetkin seikat, niinkuin:

1. Kun vaan kohtasin ulkona jonkun hurskaan miehen; tahi

2. Kun kuulin jonkun lukevan raamattua; tahi

3. Kun alkoi päätäni pakottaa; tahi

4. Kun kuulin jonkun naapurini sairastavan; tahi

5. Kun kuulin ruumiskelloja soitettavan; tahi

6. Kun ajattelin omaa kuolemaani; tahi

7. Kun kuulin jonkun äkillisesti kuolleen.

8. Varsinkin, kun ajattelin, että minun pitää pian tulla tuomiolle.

_Kristitty_: Ja oliko sinun välistä helppo torjua pois synnintunto,
milloin se syystä tai toisesta heräsi?

_Toivorikas_: Ei, ei ollut viime aikoina; päin vastoin se entistä
lujemmin omaantuntoon otti. Jos minä ajattelinkaan palajamista
syntiin (vaikka mieleni oli jo kääntynyt sitä vastaan), niin kasvoi
tuskat kaksin verroin.


OMAN PARANNUKSEN MITÄTTÖMYYS.

_Kristitty_: Mitäs silloin teitte?

_Toivorikas_: Minä ajattelin: minun täytyy koettaa parantaa elämääni,
sillä muutoinhan tässä varmaan joutuu hukkaan.

_Kristitty_: Koetittekos parantaa?

_Toivorikas_: Koetin kyllä. Minä pakenin en ainoastaan
syntejäni, vaan syntistä seuraakin ja aloin täyttää uskonnollisia
velvollisuuksia: rukoilin, luin, itkin syntejäni, puhuin totta
lähimmäisilleni ja niin edespäin. Sitä tein ja paljo muutakin, jota
kävisi pitkäksi tässä luetella.

_Kristitty_: Oliko mielestänne silloin hyvä olla?

_Toivorikas_: Kyllä hetkeksi, mutta vihdoin hyökkäsi levottomuus
jälleen minun päälleni, kaikista parannuksen ponnistuksista
huolimatta.

_Kristitty_: Mikäs sen matkaan saattoi, koskapa olitte elämänne jo
parantanut?

_Toivorikas_: Monetkin seikat sen päälleni tuottivat, varsinkin
sellaiset lauseet kuin nämä: "Kaikki meidän vanhurskautemme on kuin
saastainen vaate." -- "Ei yksikään liha tule lain töiden kautta
vanhurskaaksi." -- "Koska te olette kaikki tehneet, niin sanokaat:
me olemme kelvottomat palvelijat", -- ynnä monta muuta sellaista.
Mietiskelin tuosta sitten näin: Jos koko minun vanhurskauteni on
saastaista vaatetta vaan; jos lain töitten kautta ei yksikään
vanhurskaaksi voi tulla, ja jos kelvottomia sittenkin olemme, vaikka
olemme kaikki tehneet, niin mieletöntähän on ajatella taivaasen
pääsemistä lain kautta. Ajattelin edelleen: Jos joku on velkaantunut
kauppamiehelle sata leiviskää, mutta sittemmin kyllä ostaa häneltä
kaikki käteisellä rahalla, niin saattaa kauppamies sittenkin, niin
kauan kuin tuo velka on kirjasta pois pyyhkimättä, hakea häneltä
saatavansa ulos ja heittää hänet vankeuteen, kunnes velka on
suoritettu. [Jes. 64: 6, Gal. 2: 16, Luk 17: 10.]

_Kristitty_: Niinpä niinkin, ja kuinkapa tuon sovititte itseenne?

_Toivorikas_: Näin minä mielessäni mietin: Syntini ovat saattaneet
minut suureen velkaan Jumalan kirjoissa; uusi elämäni parannus
ei voi tuota velkaa maksaa. Minun täytyy sittenkin, kaikkine
parannuksinenikin, ajatella, millä tavoin minä väistän tuomion, joka
minua uhkaa entisten ylitsekäymisteni tähden.

_Kristitty_: Varsin hyvin sovitettu; mutta jatkakaa, olkaa hyvä.


KRISTUKSEN VANHURSKAUDEN TARPEELLISUUS.

_Toivorikas_: Toinenkin seikka on tehnyt minua levottomaksi
siitä pitäin kuin elämäni paransin, nimittäin tämä: tarkoin
tutkistellessani parhaimpiakin tekojani, huomaan sittenkin syntejä,
yhä uusia syntejä sekaantuvan siihen, mihin parastani olin pannut.
Niinpä täytyy minun tulla siihen päätökseen, että niin turhamaisia
luuloja kuin minulla ennen olikaan itsestäni ja toimistani, niin olen
yhtä ainoata velvollisuutta täyttäessäni tehnyt kylliksi syntiä,
ansaitakseni helvetin, olkoon entinen elämä kuinka nuhteetonta
tahansa.

_Kristitty_: Ja mitäs sitten teitte?

_Toivorikas_: Tein! Enhän tiennyt, mitä tehdä, kunnes avasin sydämeni
Uskolliselle, sillä me olimme hyviä tuttuja. Hän sanoi minulle, että,
ellen minä omakseni saa sen miehen vanhurskautta, joka ei milloinkaan
syntiä tehnyt, ei minua pelasta oma eikä koko maailmankaan
vanhurskaus.

_Kristitty_: Puhuiko hän mielestänne totta?

_Toivorikas_: Jos hän olisi minulle tuota sanonut siihen aikaan kuin
omat parannukseni minua miellyttivät ja tyydyttivät, olisin häntä
siitä hyvästä sanonut mielettömäksi. Mutta nyt, nähdessäni oman
voimattomuuteni, ja kuinka synti takertuu parhaimpiinkin tekoihini,
nyt minun täytyy olla yhtä mieltä hänen kanssaan.

_Kristitty_: Mutta luulitteko, kun hän ensi kertaa tuosta puhui,
sellaista miestä olevan olemassakaan, josta täydellä syyllä saattaisi
sanoa, ett'ei hän milloinkaan ole syntiä tehnyt?

_Toivorikas_: Täytyy tunnustaan, että nuo sanat ensi alussa soivat
minusta oudoilta, mutta jonkun ajan perästä, haasteltuani ja
seurusteltuani hänen kanssaan, minä olin täysin vakuutettu siitä.

_Kristitty_: Kysyittekö häneltä, kuka se mies on, ja mitenkä te
voitte hänen kauttansa vanhurskaaksi tulla?

_Toivorikas_: Kyllä. Hän sanoi sen olevan Herran Jesuksen,
joka Korkeimman oikealla kädellä istuu. "Hänen kauttansa" --
sanoi Uskollinen -- "sinä olet vanhurskaaksi tuleva, pannessasi
uskalluksesi siihen, mitä Hän tehnyt on lihansa päivinä ja
ristinpuussa kärsinyt." Edelleen minä kysyin häneltä, kuinka sen
miehen vanhurskaus saattaa olla niin voimallinen, että se Jumalan
edessä toisenkin voi vanhurskaaksi tehdä. Hän sanoi minulle Hänen
olevan kaikkivaltiaan Jumalan, joka tehtävänsä teki ja kuolemansa
kuoli -- ei oman itsensä, vaan minun tähteni. Minkä Hän tehnyt on
ja minkä teollansa ansainnut, se luetaan minulle hyväksi, jos uskon
Häneen. [Hebr. 10. 12, 21, Joh. 16: 10, Rom. 4: 5, Kol. 1: 14, 20, 1
Piet. 1: 19, 1 Joh. 1: 7]

_Kristitty_: Mitäs sitten teitte?

_Toivorikas_: Minulla oli yhtä ja toista tätä uskomista vastaan,
sillä minä ajattelin: Tokkopahan Hän tahtoo minua pelastaa?


ISÄ ON ILMOITTAVA POIKANSA.

_Kristitty_: Mitäs Uskollinen siihen sanoi?

_Toivorikas_: Hän käski minua menemään Hänen luoksensa ja katsomaan.
Se olisi liian rohkeata, arvelin minä. -- Ei, vastasi Uskollinen,
ja sanoi minun olevan kutsutun. Samalla hän antoi minulle Jesuksen
sanelun mukaan kirjoitetun kirjan, vielä enemmän rohkaistakseen
minua menemään Hänen tykönsä. Ja tässä kirjassa, sanoi hän, on
jok'ainoa piirto ja rahtu pysyvämpi kuin taivas ja maa. Minä kysyin
sitten, mitä minun olisi tehtävä, sinne tultuani. Hän neuvoi minua
polvillani ja kaikesta sydämestäni ja sielustani rukoilemaan, että
Isä ilmoittaisi Hänet minulle. Minä kysyin vielä, kuinka minä
anomukseni Hänen eteensä kantaisin. Mene, sanoi hän, ja sinä olet
näkevä Hänen istuvan vuoden umpeen armo-istuimellaan jakamassa armoa
ja anteeksi-antamusta kaikille, jotka sinne tulevat. Enhän tiedä,
virkoin minä, mitä sanoakaan, sinne tullessani. Silloin hän käski
minun sanoa näin [Mat. 11: 28, Mat. 24: 35, Ps. 95: 6, Dan. 6: 10,
Jer. 29: 12,13, 2 Mos. 25: 22, 4 Mos 7. 89, Hebr. 4: 6]:

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen ja saata minua tuntemaan
ja uskomaan Jesusta Kristusta, sillä minä näen, että, ellei
Hänen vanhurskauttansa olisi, ja ellei minulla olisi uskoa tähän
vanhurskauteen, minä olisin auttamattomasti hukassa. Herra, minä
olen kuullut Sinun olevan armollisen Jumalan ja lähettäneesi Poikasi
Jesuksen Kristuksen maailman Vapahtajaksi. Olen myöskin kuullut,
ettäs tahdot Hänet lahjoittaa sellaiselle viheliäiselle syntiselle
kuin minä, ja syntinen minä kyllä olen. Älä hyljää minua, Herra. Anna
armosi suuren olla ja pelasta minun sieluni, sinun Poikasi Jesuksen
Kristuksen kautta! Amen.

_Kristitty_: Teittekö, niinkuin käsketty oli?

_Toivorikas_: Tein ja uudestaan ja taas uudestaan.

_Kristitty_: Ilmoittiko Isä teille Poikansa?

_Toivorikas_: Ei ensi kerralla, eikä toisella, eikä kolmannella, eikä
neljännellä, eikä viidennellä, ei, ei vielä kuudennellakaan kerralla.

_Kristitty_: Mitäs silloin teitte?

_Toivorikas_: Mitäkö? Enhän tiennyt, mitä tehdä.

_Kristitty_: Eikö jo johtunut mieleenne lakata rukoilemasta?

_Toivorikas_: Senkin sata kertaa, kaksin kerroinkin sata kertaa.

_Kristitty_: Miks'ettekäs lakannut?

_Toivorikas_: Minä uskoin todeksi sen, mitä minulle sanottu oli,
nimittäin, ett'ei paitsi Kristuksen vanhurskautta koko maailmakaan
voi minua pelastaa. Niinpä tuossa ajattelin itsekseni: Jos
rukoilemasta lakkaan, niin kuolen, ja muutahan kuin kuolla en saata
armo-istuimenkaan juuressa. Muistuivat silloin mieleeni myös nämä
sanat: "Jos se viipyy, niin odota häntä: hän tulee totisesti eikä
viivyttele." Minä rukoilin rukoilemistani, kunnes Isä ilmoitti
minulle Poikansa. [Hab. 2: 3]


KRISTUKSEN ILMESTYMINEN TOIVORIKKAASSA.

_Kristitty_: Kuinka Hän ilmoitti Hänet teille?

_Toivorikas_: En nähnyt Häntä ruumiillisilla silmilläni, vaan
ymmärrykseni silmillä, ja näin se tapahtui. Olin kerran hyvin
murheellinen, murheellisempi luullakseni kuin koskaan elämäpäivinäni,
ja tämä murhe tuli siitä, että olin uudestaan nähnyt, kuinka suuret
ja inhottavat minun syntini ovat. En nähnyt edessäni muuta kuin
helvetin ja sieluni iankaikkisen kadotuksen, mutta silloin luulin
äkkiä huomaavani Herran Jesuksen katselevan taivaasta alas minuun ja
kuulin Hänen sanovan: "Usko Herraan Jesukseen Kristukseen, niin sinä
tulet autuaaksi." [Ef. 1: 18,19, Ap. 16: 31]

"Mutta, Herra", vastasin minä, "minähän olen suuri, hyvin suuri
syntinen". Hän vastasi: "Tyydy minun armooni." "Mutta, Herra",
sanoin minä, "mikä on usko?" Silloin minä muistin nämä sanat: "Joka
tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo, ja joka uskoo minuun,
ei hän koskaan janoo", ja näistä sanoista minä näin, että usko ja
tuleminen on yhtä. Joka tulee, se on: joka sydämensä kaipauksella
pakenee hakemaan pelastusta Kristuksessa, hän todella uskoo
Kristukseen. Kyynelet kiertyivät silloin silmiini, ja minä kysyin
edelleen: "Mutta, Herra, voitko vastaan-ottaa ja vapahtaa niinkin
suuren syntisen kuin minut?" Ja minä kuulin Hänen sanovan: "Joka
minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Silloin sanoin minä:
"Mutta, Herra, millaisena minun on Sinua pitäminen, tullessani Sinun
tykösi, jotta uskoni Sinuun olisi oikea?" Hän vastasi: "Jesus Kristus
on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. -- Hän on lain loppu,
jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. -- Hän on meidän syntiemme tähden
annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty ylös.
-- Hän rakasti meitä ja on meitä verellänsä meidän synneistämme
pessyt. -- Hän on välimies Jumalan ja ihmisten välillä. -- Hän elää
aina ja rukoilee alati meidän edestämme." Tästä kaikesta kävi minulle
selväksi, että minun tulee hakea vanhurskautusta Hänen personassansa
ja sovitusta synneistäni Hänen veressänsä, ja että kaikki, mitä Hän
on tehnyt Isänsä laille kuuliaisena ja syntien rangaistuksen alle
antautuen, ei ole tapahtunut Hänen itsensä tähden, vaan sen, joka sen
omistaa pelastukseksensa ja on siitä kiitollinen. Ja nyt oli minun
sydämeni täynnä riemua, silmäni kyyneleitä täynnä, ja mun sydämeni
sykki rakkautta Jesuksen Kristuksen nimeä kohtaan ja Hänen kansaansa
ja Hänen tietänsä kohtaan. [2 Kor. 12: 9. Joh. 6: 35. Joh. 6: 37. 1
Tim. 1: 15. Rom. 10: 4. Rom. 4: 25. Ilm. 1: 5. 1 Tim. 2: 5. Hebr 7:
25.]

_Kristitty_: Se oli todellakin Kristuksen ilmestystä teidän
sielussanne. Mutta kertokaas erittäinkin, mitenkä tämän teidän
mieleenne vaikutti.

_Toivorikas_: Se saattoi minut havaitsemaan, kuinka koko maailma,
omasta vanhurskaudestansa huolimatta, sittenkin on kadotuksen
tilassa. Se saattoi minut näkemään, että Isä Jumala, itse vanhurskas,
saattaa kumminkin vanhurskaaksi julistaa Hänen luoksensa tulleen
syntisen. Se saattoi minut syvästi inhoamaan entistä elämätäni ja
häpeämään omaa tietämättömyyttäni, sillä sydämessäni ei ollut vielä
milloinkaan herännyt ajatusta, joka olisi niin selvästi osoittanut
minulle Jesuksen Kristuksen ihanuuden. Se saattoi minut rakastamaan
pyhää elämää ja herätti minussa ikävöitsemisen saada jotain tehdyksi
Herran Jesuksen nimen kunniaksi. Totisesti minusta tuntui, että jos
ruumiissani nyt olisi vaikka tuhannen kannua verta, niin vuodattaisin
sen kaikki tyyni Herran Jesuksen asian tähden. [1 Joh. 5: 19.]


TIETÄMÄTÖN SAAVUTTAA VAELTAJAT.

Minä näin sitten unessani Toivorikkaan katsahtavan taakseen ja
huomaavan, että Tietämätön, jonka he olivat jälkeensä jättäneet,
astuu heidän perässänsä.

"Katsos", virkkoi hän Kristitylle, "kuinka tuo nuori mies astua
laahustelee perässä."

_Kristitty_: Niinpä vainenkin. Ei hän meidän seuraa kaipaa.

_Toivorikas_: Eipä luullakseni, olisi ollut haitaksi hänelle, jos
olisi pysynyt meidän rinnalla tänne saakka.

_Kristitty_: Totta kyllä, mutta hän itse on toista mieltä, sen takaan.

_Toivorikas_: Kaiketikin, mutta odotetaanpas häntä kumminkin.

Ja niin he tekivät.

Sitten sanoi Kristitty hänelle: "Tulkaa mukaan, mies! Miksi taampana
seisotte?"

_Tietämätön_: Minua miellyttää kulkea yksin; onpa se koko lailla
hauskempaakin kuin seurassa, ellenhän katso seuraa paremmaksi.

Kristitty sanoi nyt Toivorikkaalle, mutta hiljaa: "Johan minä sanoin,
ett'ei hän meidän seurasta välitä, mutta käykääs kuitenkin, niin
haastelemme tässä yksinäisessä tienoossa ajan ratoksi."

Kääntyen sitten Tietämättömän puoleen, hän virkkoi: "Mitäs kuuluu?
Minkälainen on nyt Jumalan ja teidän sielunne väli?"

_Tietämätön_: Toivoakseni hyvä, sillä mieleni on täynnä hyviä
ajatuksia, jotka minua matkallani lohduttavat.

_Kristitty_: Mitä hyviä ajatuksia? Kertokaas meillekin.

_Tietämätön_: No niin, minä ajattelen Jumalaa ja taivasta.

_Kristitty_: Niin perkeleetkin ja kadotetut sielut tekevät.

_Tietämätön_: Minäpä ajattelen heitä kaipauksella.

_Kristitty_: Samoin tekee moni, joka ei konsanaan taivaasen pääse.
Laiska pyytää eikä saa. [Sananl. 13: 4]


HYVÄ SYDÄN JA HYVÄ ELÄMÄ.

_Tietämätön_: Mutta minä ajattelen Jumalaa ja taivasta ja hyljään
kaikki heidän tähtensä.

_Kristitty_: Sitä minä epäilen, sillä hyljätä kaikki on varsin vaikea
asia, paljoa vaikeampi kuin moni luuleekaan. Mutta miksi ja miten
olet tullut siihen vakuutukseen, ettäs olet kaikki hyljännyt Jumalan
ja taivaan tähden?

_Tietämätön_: Sydän sanoo.

_Kristitty_: Viisas mies sanoo: "Joka omaan sydämeensä uskaltaa, hän
on tyhmä." [Sananl. 28: 26]

_Tietämätön_: Tuo on häijyn sydämen puhetta tuo, mutta minun sydämeni
on hyvä.

_Kristitty_: Milläs sen todistat?

_Tietämätön_: Se lohduttaa minut taivaan toivolla.

_Kristitty_: Siinä se saattaa sinut harhaankin viedä, sillä sydän
lohduttelee ihmistä välistä sellaisillakin toiveilla, joihin hänellä
ei ole mitään perustusta.

_Tietämätön_: Mutta minun sydämeni ja elämäni pitävät yhtä, ja siksi
on minun toivollani perustusta kyllä.

_Kristitty_: Kuka sen sinulle sanoo, että sydämesi ja elämäsi pitävät
yhtä?

_Tietämätön_: Sydän sanoo.

_Kristitty_: Kysy sitä, onko pappi kirjamies! Vai sanoo vainen se
sydän semmoista! Jumalan sana se tässä asiassa yksin todistuksen
antaa; muu todistus on arvoton.

_Tietämätön_: Mutta eikö se sydän ole hyvä, jolla on hyviä ajatuksia?
Ja eikö se elämä ole hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista?

_Kristitty_: On kyllä se sydän hyvä, jolla on hyviä ajatuksia, ja se
elämä hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista. Mutta toista on olla
kaiken tämän omistajana ja toista on vain ajatella niin.


HYVÄT AJATUKSET.

_Tietämätön_: Olkaa hyvä ja sanokaa, millaiset ajatukset teidän
mielestänne ovat hyviä ja millinen elämä Jumalan käskyjen mukaista?

_Kristitty_: Hyviä ajatuksia on monenlaisia: muutamat koskevat meitä
itseämme, muutamat Jumalaa, muutamat Kristusta ja muutamat muita
asioita.

_Tietämätön_: Millisiä ne hyvät ajatukset omasta itsestämme ovat?

_Kristitty_: Jotka pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa.

_Tietämätön_: Milloinkas meidän ajatuksemme omasta itsestämme pitävät
yhtä Jumalan sanan kanssa?

_Kristitty_: Kun tuomitsemme itsemme samalla tavoin kuin Jumalankin
sana. Sanonpa selvemmin: Jumalan sana sanoo luonnollisessa tilassa
olevista ihmisistä näin: "Ei ole kenkään vanhurskas, ei yksikään.
Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään." Ja taas se sanoo:
"Kaikki ihmisen sydämen aivoitus on ainoastansa paha joka aika." Ja
taas: "Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta." Niinpä
siis, jos näin ajattelemme omasta itsestämme ja sen myöskin tunnemme,
silloin ovat ajatuksemme hyviä ajatuksia, ne kun ovat Jumalan sanan
kanssa sopusoinnussa. [Rom 3: 10,12. 1 Mos. 6: 5. l Mos. 8: 21.]

_Tietämätön_: En usko ikinä, että minun sydämeni olisi niin paha.

_Kristitty_: Siksipä ei sinussa ole yhtään hyvää ajatusta itsestäsi
ollutkaan, ei ikinä. Mutta sallihan jatkaani. Samoin kuin sana
tuomitsee ihmisen sydäntä, samoin se tuomitsee hänen teitänsäkin.
Jos nyt ajattelemme sydämestämme ja teistämme samoin kuin Sana niitä
kumpiakin tuomitsee, silloin ne ovat kumpaisetkin hyviä, koskapa
pitävät Sanan kanssa yhtä.

_Tietämätön_: Sanokaa selvemmin, mitä tarkoitatte.

_Kristitty_: Sanoohan Jumalan sana: "Ihmisen tiet ovat vääriä teitä,
vastahakoisia ja häpeällisiä." Se sanoo: "He ovat luonnostansa
poikenneet hyvältä tieltä eivätkä ole sitä tunteneet." Jos ihminen
näin ajattelee teistänsä, jos hän, sanon minä, tekee sen syvällä
sydämen nöyryydellä, silloin on hänellä hyviä ajatuksia teistänsä, ne
kun silloin pitävät yhtä Jumalan sanan tuomioitten kanssa. [Ps. 125:
5, Sananl. 2: 14,15, Rom. 3:12]

_Tietämätön_: Mitkäs ovat hyviä ajatuksia Jumalasta?

_Kristitty_: Ajatuksemme Jumalasta, niinkuin ajatuksemme omasta
itsestämmekin, ovat silloin hyviä kuin ne pitävät yhtä sen kanssa,
mitä Sana Hänestä sanoo, s.o. kun ajattelemme Hänen olennostaan
ja ominaisuuksistansa, niinkuin Sana neuvoo. Siitä en nyt saata
sen laveammalti lähteä puhumaan. Hänen suhteestansa meihin sanon
kumminkin: silloin meillä on oikeat ajatukset Jumalasta, kun
ajattelemme Hänen tuntevan meidät paremmin kuin itse itsemme ja Hänen
näkevän meissä syntiä silloin ja siinä kuin itsessämme emme niitäkään
näe; -- kun ajattelemme, että hän tuntee meidän sisimmäisetkin
ajatuksemme, ja että sydämemme, kaikkine salaisine komeroineen, on
alati avoinna Hänen silmäinsä edessä; -- ja myös, kun ajattelemme,
että kaikki oma vanhurskaus Hänen edessänsä haisee, ja ett'ei Hän
siedä nähdä meitä edessänsä parhaimpiinkaan töihimme luottavina.

_Tietämätön_: Pidättekös minua niin tyhmänä, ett'en luulisi Jumalan
näkevän kauemmaksi kuin minä, tai että aikoisin astua Jumalan eteen
sen perustuksella, mitä parhainta olen aikoin saanut?

_Kristitty_: Mitäs mieltä sinä sitten tässä asiassa oletkaan?

_Tietämätön_: Lyhyesti sanoen, minun ajatukseni on se, että minun
pitää uskoa Kristukseen, saavuttaakseni vanhurskautusta.

_Kristitty_: Kuinka! Pitääkö muka sinun uskoa Kristukseen, vaikk'et
huomaa tarvitsevasi Häntä? Et sinä tunne perisyntiäsi etkä
tekosyntiäsi, vaan on sinulla omasta itsestäsi ja töistäsi sellainen
luulo, että selvään näkee sinussa miehen, joka ei milloinkaan ole
katsonut tarvitsevansa Kristuksen personallista vanhurskautta,
päästäksensä Jumalan edessä vanhurskaaksi. Kuinkasta saatat
sanoakaan: Minä uskon Kristukseen?

_Tietämätön_: On minun uskoni sittenkin kyllin hyvä.

_Kristitty_: Mitäs sinä sitten uskot?

_Tietämätön_: Minä uskon, että Kristus on kuollut syntisten edestä,
ja että minä pääsen kirouksen alta ja tulen vanhurskaaksi Jumalan
edessä, joka armollisesti ottaa lukuun sen, että olen Hänen lailleen
ollut kuuliainen. Tahi näin: Kristus saattaa ansionsa voimalla Isänsä
katsomaan täytetyiksi minun uskonnolliset velvollisuuteni, ja niin
tavoin tulen minä vanhurskaaksi.


TIETÄMÄTTÖMÄN VÄÄRÄ USKO.

_Kristitty_: Salli minun nyt vastata tuohon uskosi tunnustukseen:

1. Sinun uskosi on luuloteltua uskoa; senkaltaisesta ei Sana mitään
tiedä.

2. Sinun uskosi on väärää uskoa, se kun tekee tyhjäksi
vanhurskauttamisen Kristuksen personallisen vanhurskauden kautta ja
sijaan panee sinun oman vanhurskautesi.

3. Tällaisen uskon mukaan Kristus ei vanhurskauttaisikaan sinua
itseäsi, vaan sinun työsi, ja sinut itsesi töittesi tähden. Ja
sellainen usko on väärä.

4. Tällainen usko on petollinen. Se jättää sinut vihan alle Jumalan
Kaikkivaltiaan päivänä, sillä vanhurskauttava usko matkaan saattaa
sen, että sielu, tuntiessaan lain kautta joutuvansa perikatoon,
pakenee Kristuksen vanhurskauden turviin. Tämä Hänen vanhurskautensa
ei kumminkaan ole mikään armon toimi, jolla hän kuuliaisuutesi
tekisi Jumalan edessä otolliseksi, vaan se on hänen personallinen
lainkuuliaisuutensa, jonka kautta Hän on meidän edestämme tehnyt
ja kärsinyt kaiken sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja kärsiä.
Tämän vanhurskauden, sanon minä, oikea usko omaksensa omistaa ja sen
vaatteisin verhottuna sielu astuu tahratonna Jumalan eteen, joka
hänet vastaanottaa ja kadotuksesta pelastaa.

_Tietämätön_: Jopa nyt! Teidän mielestänne meidän siis pitäisi panna
luottamuksemme siihen, mitä Kristus omassa personassaan on tehnyt
ilman meitä! Tämä harhaluulo päästäisi valloilleen meidän himomme ja
sallisi meidän elää oman mielemme mukaan. Mitäpäs sillä sitten onkaan
väliä, miten täällä eletään, jos Kristuksen personallinen vanhurskaus
meidätkin kaikesta vanhurskauttaa, kunhan vaan uskomme sen!

_Kristitty_: Tietämätön sinun nimesi on, ja nimesi mukainen sinä
itsekin olet. Tuo vastauksesikin todistaa olevani oikeassa. Sinä et
tiedä, mitä vanhurskauttava vanhurskaus on, etkä sitäkään, mitenkä
sinä, uskon kautta siihen, voisit sielusi pelastaa joutumasta
Jumalan ankaran vihan alaiseksi. Et myöskään tiedä, mitä todellisia
seurauksia on autuuttavasta uskosta tähän Kristuksen vanhurskauteen,
joka sydämen taivuttaa ja voittaa Jumalan puoleen Kristuksessa, niin
että se rakastaa Hänen nimeänsä, Hänen sanojansa ja teitänsä ja Hänen
kansaansa. Toisin siis kuin sinä tiedottomuudessasi luulottelet.

_Toivorikas_: Kysy häneltä, tokko Kristus milloinkaan on hänelle
taivaasta ilmestynyt.

_Tietämätön_: Vai niin! Oletteko tekin niitä ilmestysten miehiä?
Minun mielestäni kaikki se, mitä te ja muut teidän kaltaisenne tästä
asiasta sanovat, on pelkkää sairasmielisten aivojen luomaa.

_Toivorikas_: Mitä puhutkaan, mies! Kristus on Jumalassa niin salattu
kaikelta inhimilliseltä käsittämiseltä, ett'ei ihminen saata päästä
Häntä tuntemaan ja sen kautta pelastustansa saamaan, ellei Isä Jumala
Häntä hänelle ilmoita.

_Tietämätön_: Se on teidän uskonne, vaan ei minun. Ja sittenkin
-- siitä olen varma -- minun uskoni on yhtä hyvä kuin teidänkin,
vaikk'ei minulla olekaan niin paljon kummallisia päähänpistoja kuin
teillä.

_Kristitty_: Sallikaas minun pistää sananen väliin. Teidän ei sovi
puhua noin kevytmielisesti tästä asiasta. Minä väitän rohkeasti
(niinkuin minun kelpo kumppalinikin on tehnyt), ett'ei kenkään pääse
tuntemaan Jesusta Kristusta, ellei Häntä Isä hänelle ilmoita.

Ja jos uskokin, jolla sielu liittyy Kristukseen, oikeaa uskoa
on, niin täytyy sen olla Hänen väkevän voimansa ylenpalttisen
suuruuden vaikutusta. Mutta tämä uskon vaikutus näyttää olevan
sinulle, mies parka, tuntematon asia. Heräjä siis unesta, huomaa
oma viheliäisyytesi ja pakene Herran Jesuksen tykö. Hänen
vanhurskautensa, joka Jumalan vanhurskaus on (sillä Hän itse on
Jumala), pelastaa sinut kadotuksesta. [Mat 11: 27-,1 Kor. 12: 3. Ef.
1: 18, 19]


TIETÄMÄTÖN JÄÄPI JÄLJELLE.

_Tietämätön_: Te astutte niin nopeaan; en minä saata perässänne
pysyä. Menkää tee siis vain edeltä; minun täytyy jäädä hiukan taammas
teistä.

Kristitty ja Toivorikas puhuivat silloin näin:

    Oi, Tietämätön! Aikaa sull' on, vielä
    Tahdotkos omall' yhä käydä tiellä
    Ja naurain neuvoja, näin rientää vain
    Sokeena syviss' synneissäsi ain?
    Heräjä, mies, pysähdy, pelkos heitä,
    Käy neuvon jälkeen pelastuksen teitä.
    Mut pilkaten jos jatkat, -- muista, mies,
    Jo ikiturmioon sun päättyy ties!

Kristitty kääntyi nyt matkatoverinsa puoleen, sanoen: "Käy, ystäväni
Toivorikas, käy. Kahden kesken me nähtävästi jälleen saamme kulkea."

Minä näin sitten unessani heidän astuvan kiiruusti eteenpäin ja
Tietämättömän hiljaa laahustavan perässä. Kristitty virkkoi tuossa
toverilleen: "Kovin minun on sääli mies parkaa. Huonosti hänen
lopulti sittenkin käy."

_Toivorikas_: Voi kuitenkin! Hänen kaltaisiansa on meidän kaupungissa
viljalti; kokonaisia perheitä, kokonaisia katuja; ei puutu niitä
vaeltajainkaan joukossa. Ja jos heitä löytyy niin runsaasti meidän
puolella, kuinka paljo löytyneekään hänen synnyinseudullaan!

_Kristitty_: Niinhän sanotaankin sanassa: "Hän on soaissut heidän
silmänsä, niin ett'ei heidän pidä näkemän" j.n.e. Mutta kun nyt
olemme kahden kesken, niin sanokaas, mitä te arvelette moisista
ihmisistä? Luuletteko, ett'ei heissä ole milloinkaan synnintuntoa, ja
ett'eivät he siis koskaan pelkää olevansa vaarallisessa tilassa?

_Toivorikas_: Vastatkaas, hyvä veli, itse tähän kysymykseen; tehän
olette vanhempi mies.


SYNNINTUNNON TUKAUTTAMINEN.

_Kristitty_: No niin, luulenpa, että sellainen tunto heissä kyllä
joskus asuu, mutta he kun ovat luonnostaan tietämättömiä, niin eivät
he käsitäkään sellaista tuntoa hyödylliseksi heille itselleen.
Siitäpä syystä he niin mielettömästi koettavat saada sen tukautetuksi
ja uhkarohkeina imartelevat itseänsä oman sydämensä teillä.

_Toivorikas_: Sitä minäkin, että pelko tekee heidän varsin hyvää ja
saattaa heitä hankkiutumaan vaellusretkelle.

_Kristitty_: Epäilemättä se sen tekee, jos se vaan oikea on, sillä
niinhän lukee Sanassa: "Herran pelko on viisauden alku." [Joh. 28: 28,
Ps. 111: 10, Sananl. 1:7, 9:10]

_Toivorikas_: Mikä teidän mielestänne on oikea pelko?

_Kristitty_: Totisen ja oikean pelvon huomaa kolmesta seikasta:

1. Se syntyy terveellisestä synnintunnosta.

2. Se ajaa sielun tarttumaan Kristukseen, pelastajaansa.

3. Se synnyttää ja voimassa pitää sydämessä syvää kunnioitusta
Jumalaa, Hänen Sanaansa ja Hänen teitänsä kohtaan, ja saattaa sydämen
arkana pelkäämään, ett'ei vaan kääntyisi niistä oikealle eikä
vasemmalle mihinkään sellaiseen, joka saattaisi solvaista Jumalata,
rikkoa sydämen rauhan, tehdä Pyhän Hengen murheelliseksi tai antaa
pilkkaajain puheelle aihetta.

_Toivorikas_: Hyvin sanottu, ja minä uskon teidän totta puhuneen.
Jokohan nyt olemme päässeet Lumotusta seudusta?

_Kristitty_: Oletteko siis jo väsynyt tähän keskusteluun?

_Toivorikas_: En suinkaan. Tahtoisin vaan tietää, missä ollaan.

_Kristitty_: Ei meillä enää ole kuin pari virstaa jäljellä. Mutta
palatkaamme takaisin siihen, mistä tässä äsken haastelimme. Niin,
Tietämätön ei tiedä, että tuollainen synnintunto, joka heissä
synnyttää pelkoa, on heille hyödyksi ja siunaukseksi; hän koettaa
sitä tukauttaa.

_Toivorikas_: Millä tavoin he koettavat saada sen tukautetuksi?

_Kristitty_: 1. He luulevat sellaista pelkoa perkeleen panemaksi
(vaikka se onkin Jumalan lähettämä). He luulevat sen vievän
heidät suorastaan perikatoon ja vastustavat sitä niin muodoin.
2. He luulevat niinikään tällaisen pelvon hävittävän heidän
uskonsa (vaikk'ei heillä, ihmisparoilla, uskoa edes olekaan!) Ja
siinä luulossaan he paaduttavat sydämensä sitä vastaan. 3. He
luulottelevat julkeina, ett'ei muka heidän ole tarvis peljätä, ja
siitä huolimatta he julkeudessansa vain kasvamistaan kasvavat. 4.
He huomaavat tällaisen pelvon kukistavan heidän entisen viheliäisen
itsepyhyytensä, ja siksi he sitä kaikin voimin vastustavat.

_Toivorikas_: Jo minä jotain tiedän tuosta minäkin. Ennenkuin tulin
tuntemaan oman itseni, oli minun laitani samallainen.

_Kristitty_: No niin, jätetäänpäs nyt naapuri Tietämätön yksikseen ja
käydään pohtimaan jotain muuta hyödyllistä asiata.

_Toivorikas_: Kernaasti, kaikesta sydämestäni. Mutta teidän pitää
nytkin aloittaa.


MIKSI MONI VAELLUKSENSA KESKEYTTÄÄ.

_Kristitty_: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten
teidän puolella erästä _Sillointällöin_ nimistä miestä? Hänen
jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.

_Toivorikas_: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui _Armonpuutteen
kaupungissa_, parin peninkulman päässä _Kunniallisuudesta_. Hänen
lähin naapurinsa oli muuan _Käännytakaisin_.

_Kristitty_: Aivan oikein. He asuivat yhden katon alla. No niin. Tuo
mies sai kerran ankaran herätyksen. Silloin hänellä luullakseni oli
jonkun verran synnintuntoa ja samalla tietoa synnin palkasta.

_Toivorikas_: Sitä minäkin. Monasti hän tuli meille -- meidän
kotiemme väliä ei ollut kuin kolmen virstan verran, -- tulipa
usein katkerasti itkienkin. Minun oli todellakin miestä sääli, ja
oli minulla välisti vähän toivoakin hänestä, mutta: eihän sentään
jokainen, kuin huutaa Herra, Herra.

_Kristitty_: Hän sanoi minulle kerran päättäneensä lähteä
vaellukselle, niinkuin mekin, mutta äkkiä hän tuli tuttavaksi erään
_Oma-apu_ nimisen miehen kanssa, ja siitä pitäin hän rupesi minua
vieromaan.

_Toivorikas_: Kun nyt puhe kerran häneen kääntyi, tutkistellaanpa
hiukan, mikä on syynä -- että hän ja moni muu samallainen niin äkkiä
ovat luopuneet.

_Kristitty_: Se saattaa olla hyvin opettavaista, mutta pankaa te
alkuun.

_Toivorikas_: Olkoon menneeksi. Tuohon luopumiseen on mielestäni
neljä syytä:

1. Vaikka sellaisten omatunto on herännyt, pysyy heidän mielensä
kumminkin muuttumatonna. Kun heissä syyllisyyden tunto hälvenee, niin
ei enää ole olemassa mitään, mikä pakottaisi heitä jumalisuuteenkaan,
ja niinpä he luonnollisesti palajavatkin entiseen menohonsa. Niinhän
koirakin tekee, kun on syömästänsä käynyt kipeäksi: sitä oksettaa ja
se antaa ylen, niin kauan kuin kipeyttä kestää. Ei se sitä ehdoin
tahdoin tee (jos koirasta ensinkään semmoista sopii sanoa), vaan
siitä syystä, että vatsaa kivistää. Mutta kun vaiva on mennyt ohi ja
vatsa kunnossa jälleen, silloin se ei enää oksennustansa vieroa, vaan
kääntyy takaisin ja hurmii kaikki suuhunsa. Ja niinpä on totta, mitä
kirjoitettu on: "koira syö oksennuksensa jälleen". Heissä leimahtaa,
sanon minä, tulinen pyrkimys taivaasen, kun muistelevat ja pelkäävät
vain helvetin vaivoja, mutta sitä mukaa kuin ajatus helvetistä ja
kadotuksen pelko jäähtyy ja jähmettyy, sitä mukaa jähmettyy myös
pyrkimys taivaasen ja pelastuksen saamiseen. Silloin käy niin, että
kun syyllisyyden ja pelvon tunto on tiessään, silloin taivaan ja
autuuden halajaminen kuolee, ja he palajavat entiseen elämäänsä. [2
Piet 2: 22]

2. Toinen syy on se, että orjallinen pelko saa heissä vallan. Minä
tarkoitan nyt sitä pelkoa, joka heissä asuu ihmisiä kohtaan. "Joka
pelkää ihmistä, hän tulee lankeemukseen." Vaikka heidän mielensä niin
muodoin näkyy palavan taivaasen, niin kauan kuin helvetin liekit
heidän silmäinsä edessä leimahtelevat, niin hetipä he -- kun pelko
vähänkään helpottaa -- jälleen muuttavat mieltään, arvellen, että
parasta on menetellä viisaasti, sillä muutoinhan muka saattaisi
kadottaa kaikki (eivätkä itsekään tiedä, mitä), tai lopulta joutuvat
lakkaamattomaan ja pääsemättömään pulaan. Ja niin lyödään jälleen
liitot maailman kanssa. [Sananl. 29: 25]

3. Jumalisuuden tuottama häpeä on loukkauskivenä heidän tiellään. He
ovat ylpeitä ja korskeita, ja jumalisuus on heidän mielestänsä halpaa
ja ylenkatsottavaa. Siksipä he, helvetin ja tulevaisen vihan pelvosta
päästyänsä, palajavat entisiin menoihinsa.

4. Syyllisyys ja pelkoa miettiminen ovat heille kauhistus. He eivät
siedä nähdä viheliäisyyttänsä, ennenkuin ovat siihen joutuneet. Ja
sittenkin tuo ensimmäinen näkeminen, jos he vain nähdä tahtoisivat,
saisi heidät kenties pakenemaan sinne, minne vanhurskas pakenee ja
pelastuu. Mutta he menettelevät sillä tapaa kuin edellä viittasin,
kartellen syyllisyyden ja kauhistumisen ajatuksia, ja siksipä he,
kerran päästyänsä mietiskelemästä kauhistuksia ja Jumalan vihaa,
iloisella mielellä paaduttavat sydämensä ja valitsevat sellaisia
teitä, joissa he vain paatumistansa paatuvat.


MIELENMUUTOKSEN TARPEELLISUUS.

_Kristitty_: Olettepa hyvin lähelle osannut oikeaan, sillä ytimenä
tässä on juuri se, ett'ei heidän mielensä eikä tahtonsa ole
muuttunut. Ja senvuoksi he ovat kuin pahantekijä tuomarin edessä:
hänkin pelkää ja vapisee ja näyttää peräti katuvaiselta, mutta
pohjimmaisena siinä sittenkin on hirttonuoran pelko eikä ensinkään
rikoksen inhoaminen. Ja niinhän se on: päästä tuo mies irti, niin hän
varastaa ja rosvoaa heti jälleen. Toisin olisi, jos hänen mielensä
olisi muuttunut.

_Toivorikas_: Minä olen osoittanut syyt heidän luopumiseensa;
näyttäkääpäs te nyt, millä tavoin se tapahtuu.

_Kristitty_: Mielelläni.

1. Kaikin voimin he koettavat olla ajattelematta Jumalaa, kuolemaa ja
tulevaista tuomiota.

2. He laiminlyövät vähitellen yksityiset velvollisuutensa, niinkuin
kammiossa rukoilemisen, himojensa hillitsemisen, valvomisen, murheen
synnin tähden ja muut senkaltaiset.

3. Sitten he karttavat innokasten ja harrasmielisten kristittyjen
seuroja.

4. Heissä laimenee yleistenkin velvollisuuksien täyttäminen, niinkuin
Sanan kuuleminen, lukeminen ja harras tutkisteleminen ynnä muut
sellaiset.

5. Sitten he aikovat, niinkuin sananparsi sanoo, heittää lokaa
muutamain hurskasten ihmisten vaatteille, siinä pirullisessa
tarkoituksessa, että heillä olisi joku tekosyy, jonka nojalla
hyljäävät jumalisuuden kokonaan, (muutamain puutteellisuuksien vuoksi
muka, joita ovat siinä näkevinään).

6. Senjälkeen he alkavat lyödä liittoja ja seurustella
lihallismielisten, turhamaisten ja irstaitten ihmisten kanssa.

7. Sitten he pitävät salaisuudessa lihallisia ja irstaita puheluita.
He iloitsevat, huomatessaan samallaista jossakin kunnollisenakin
pidetyssä ihmisessä, jotta heidän esimerkkiänsä muka noudattaen
voisivat yhä julkeammiksi yltyä.

8. Sen perästä he alkavat julkisesti leikitellä pienten syntien
kanssa.

9. Ja niin he paatuneina vihdoin esiintyvät oikeassa valossansa.
Siten he syöksevät kurjuuden virran viedä, ja, ellei Armon ihme
väliin tule, joutuvat itsepetoksessaan ikuiseen kadotukseen.


KIHLAUKSEN MAASSA.

Nyt minä näin unessani heidän päässeen ulos Lumotusta seudusta
ja astuvan _Kihlauksen maahan_. Ilma oli siinä erittäin suloinen
ja miellyttävä. Tie kun kävi aivan sen halki, viipyivät he siinä
hetkisen, virvoitellen itseänsä. Täällä heidän korviinsa kuului
lintusten lakkaamattomat viserrykset, ja täällä he näkivät "kukkasten
puhkeavan kedolla ja kuulivat maassa toukomettisen äänen". Tässä
seudussa paistaa aurinko yöt päivät. He olivat niin muodoin
ulkopuolella Kuoleman Varjon laaksoa ja olivat myös astuneet pois
siitä piiristä, jossa Jättiläinen Epätoivo hallitsee. Ei tänne
Epäilyksen linna edes näkynytkään. Tänne häämöitti jo se Kaupunki,
jonne heidän matkansa piti, ja täällä he jo kohtasivat joitakuita
sen asukkaistakin. Tämä tienoo on Taivaan rajamailla, ja siksipä
siellä usein liikkuu Kirkkaita olentoja. Tässä maassa uudistettiin
jälleen morsiamen ja yljän kihlaus. Niin, tuolla Jumala iloitsi
heistä, niinkuin ylkä morsiamestansa iloitsee. Täällä ei puuttunut
heiltä jyviä eikä viinaa, sillä täällä he löysivät yltäkyllin sitä,
mitä pitkin koko matkaansa olivat etsineet. Tänne kuului ääniä
Kaupungista, korkeita ääniä, jotka sanoivat: "Sanokaat Sionin
tyttärelle, katso sinun autuutes tulee! Katso hänen palkkansa on
hänen myötänsä." Täällä kaikki seudun asukkaat sanoivat heitä Pyhäksi
kansaksi. Herran lunastetuksi, etsityksi j.n.e. [Jes. 62: 4-12, Kork.
V. 2: 12, Jes. 62: 5, Jes. 62: 11, Jes. 62: 12]

Näissä tienoin kulkiessaan, he nauttivat suurempaa iloa kuin
missäkään osissa sitä valtakuntaa, josta he tulleet olivat. Mitä
likemmäksi he Kaupunkia lähenivät, sitä selvempänä se heidän eteensä
kuvastui: se oli rakennettu helmistä ja kalliista kivistä, ja kadut
siinä olivat kullalla lasketut. Katsellessaan Kaupungin luontaista
ihanuutta ja auringonsäteiden kimaltelua siinä, kävi Kristitty
sairaaksi pelkästä ikävöimisestä. Raukeaksi löi Toivorikkaankin pari
kertaa. Niinpä he laskeusivatkin hetkeksi aikaa maahan ja kivuissansa
huusivat: "Jos te löydätte minun ystäväni, niin ilmoittakaat, että
minä olen sairas rakkaudesta." [Korkea V. 5:8]

Kotvasen kuluttua he tunsivat hiukan taas voimistuneensa ja
jaksavansa nyt kestää sairauttansa. He läksivät jälleen vaeltamaan
ja lähenivät lähenemistään Kaupunkia. Siellä oli hedelmäpuistoja,
viinamäkiä ja yrttitarhoja, joitten portit antoivat vallantielle.
Tänne tultuansa, he huomasivat puutarhurin seisovan tiellä, ja
he kysyivät häneltä: "Kenenkä ovat omia nämä ihanat viinamäet
ja yrttitarhat?" Hän vastasi: "Ne ovat Kuninkaan omia. Hän on
istuttanut ne itsellensä iloksi ja vaeltajille virvoitukseksi." Ja
hän vei heidät viinamäkiin ja käski heidän ravita itseänsä niitten
herkuilla. Hän näytti heille myös mielikujat, joita Kuningas kulkee,
ja lehtimajat, missä Hän iloksensa istuu. Siellä he viivähtivät ja
vaipuivat uneen. [5 Mos. 23: 24]

Nyt minä näin unessani heidän haastelevan maatessansa enemmän
kuin tähän saakka koko matkallansa. Tuota minä miettimään, mutta
puutarhuri puhui silloin minullekin, sanoen: "Miksis mietiskelet
tätä? Näitten viinamäkien rypäleet ovat luonnostansa sellaisia, että
ne huokeasti alas menevät ja niitä on mieluinen niellä ja saattavat
uneliasten huulet puhumaan." [Korkea V. 7:9]


VIIMEISET VASTUKSET.

Senjälkeen minä näin heidän heräjävän ja hankkiutuvan Kaupunkiin.
Mutta, niinkuin jo sanoin, auringon kimaltelu Kaupungissa (tämä kun
oli pelkästä kullasta rakettu) oli niin häikäisevää, ett'eivät he
sietäneet sitä paljain silmin katsella, vaan ainoastaan lasin kautta,
joka sitä tarkoitusta varten oli valmistettu. [Ilm. 21: 18, Kor 3:
10,18]

Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä
vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.

Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat
sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä
vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat
matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.

"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi
vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."

Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet
suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne
perille päästä."

Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.

Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa
ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat
hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat:
"Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."

Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä
löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta
saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin
ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna
soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn.
He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään
tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi
käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla
syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden
sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva
syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne
Kuningasta kohtaan on."

He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi
Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä
hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät
minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]

Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen
pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty:
"Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä
näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi
synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut
eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin,
ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua
yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen
osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen
mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee
tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat
huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä
tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen
sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä
vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.


VIIMEISEN VIRRAN YLI.

Toivorikkaalla oli täysi työ ja tekeminen, kannatellessaan Kristityn
päätä vedenpinnan yläpuolella, sillä välistä oli hän kokonaan
vaipumaisillansa, ja vasta tuokion perästä hän kohosi vähissä hengin
pystyyn.

Toivorikas yritti lohduttaa häntä, sanoen: "valmiina vastaan-ottamaan
meitä."

Mutta Kristitty vastasi: "Teitä, teitä vain ne siellä odottelevat. Te
olette pysynyt toivorikkaana koko sen ajan kuin olen teitä tuntenut."

"Niinhän tekin", virkkoi toinen.

"Voi, veli armas!" lausui Kristitty, "Jos laitani olisi oikea, niin
olisi Hän noussut minua auttamaan, mutta nyt on Hän syntieni tähden
saattanut minut paulaan ja on hyljännyt minut."

Toivorikas sanoi siihen: "Veli, oletpa unhottanut, mitä Sanassa
sanotaan jumalattomista: 'Ei he ole missään kuoleman hädässä, vaan
heidän voimansa pysyy vahvana; ei he ole vastoinkäymisessä niinkuin
muut ihmiset, eikä heitä vaivata niinkuin muita ihmisiä.' Tuska ja
hätä, jota teidän täytyy näissä vesissä kestää, ei osoita sitä, että
Jumala olisi teidät unhottanut, vaan niitten kautta teitä koetellaan,
tokko muistatte, mitä hyvää Herralta tähän saakka olette saanut, ja
panetteko hädässänne luottamuksenne Häneen." [Ps. 73: 4,5]

Senjälkeen minä näin Kristityn vaipuvan hetkeksi mietteisinsä.
Toivorikas kääntyi nyt hänen puoleensa näillä sanoilla: "Ole hyvässä
turvassa; Jesus Kristus on sinut terveeksi tekevä." Silloin puhkesi
Kristitty kovalla äänellä puhumaan: "Oi, minä näen Hänet jälleen, ja
näin Hän minulle sanoo: 'Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen sinun
tykönäs, ett'ei virrat sinua upota'." [Jes. 43: 2]

Silloin he rohkaisivat mielensä kumpainenkin, ja vihollinen oli sen
perästä ääneti kuin kivi siihen asti kuin he ehtivät virran yli.
Kristitty löysikin lujan pohjan jalkainsa alla, ja siitä ruveten
virta olikin matala. Ja niin he kulkivat sen poikki. [2 Mos. 15: 16]


LOISTAVAT OLENNOT SAATTAJINA.

Virran toisella rannalla he näkivät jälleen nuo kaksi miestä
kirkkaissa vaatteissa heitä odottelemassa. Vaeltajain astuessa
rannalle, he tervehtivät tulijoita, sanoen: "Me olemme palvelevaisia
henkiä, palvelukseen lähetetyt niille, joitten pitää autuus perimän."
Ja he läksivät käymään porttia kohden. [Hebr. 11: 4]

Nyt on huomattava, että Kaupunki sijaitsi valtavan korkealla
vuorella, mutta sittenkin astuivat vaeltajat ylös mäkeä helposti,
heitä kun nuo kaksi miestä käsivarsista kannattelivat. Kuolevaiset
vaatteensakin he olivat jättäneet jälkeensä virtaan, sillä vaikka he
olivat puku yllään virtaan astuneet, niin vaatteitta he olivat siitä
nousseet. Niinpä he nyt kevein ja kiirein askelin astuivat, vaikka
perustus, jolle Kaupunki rakettu oli, asui pilviäkin korkeammalle.
He kulkivat yläilmaisten seutujen kautta, suloisissa puheluissa ja
iloiten siitä, että olivat niin onnellisesti virran yli päässeet, ja
että heitä niin herttaiset seuralaiset palvelevat.

Keskustelu koski tämän tienoon ihanuutta, ja loistavat olennot
kertoivat, ett'ei tätä kauneutta ja ihanuutta voi sanoin selittää.
"Siellä", sanoivat he, "on Sionin vuori, siellä taivaallinen
Jerusalem, siellä monen tuhannen enkelin ja täydellisten
vanhurskasten joukko. Te olette nyt", haastelivat he, "menemässä
Jumalan paratiisiin. Siellä te saatte nähdä elämän Puun syödä sen
lakastumattomia hedelmiä. Ja sinne tultuanne, teille annetaan
valkoiset vaatteet, ja te saatte joka päivä olla ja elää Kuninkaan
kanssa, niin aina iankaikkiseen. Siellä ette enää senkaltaista
näe kuin tuolla alempana, maan päällä ollessanne, ette surua
ettekä sairautta, ette tuskaa ettekä kuolemata, sillä ne entiset
pois menivät. Te tulette nyt Abrahamin, Isakin ja Jaakobin tykö
ja profettain tykö, miesten tykö, jotka Jumala on korjannut pois
tulevaisesta pahasta, ja jotka nyt sijoillansa lepäjävät, vaeltaen
Hänen vanhurskaudessansa." [Hebr. 12: 22-24, Ilm. 2: 7, 3: 4,5, 22:
4,5, Ilm. 21: 3,4]

Vaeltajat kysyivät senjälkeen: "Mitä meidän pitää tekemän siinä
pyhässä paikassa?" Ja heille vastattiin: "Teille on tuleva lohdutus
kaikista tuskistanne ja riemu kaikista murheistanne; teidän pitää
niittämän, mitä kylväneet olette, hedelmiä kaikista rukouksistanne
ja kyyneleistänne ja huokauksistanne, joita teillä Kuninkaan tähden
matkallanne ollut on."

"Siellä teidän pitää kantaman kultaista kruunua ja riemuiten
lakkaamatta näkemän ja katseleman Pyhää, jonka saatte nähdä
'niinkuin Hän on'. Siellä saatte taukoamatta palvella ylistyksellä
ja riemuhuudoilla ja kiitoksella Häntä, jota maailmassakin tahdoitte
palvella, vaikka se vaikeatakin oli lihanne heikkouden tähden.
Siellä ihastuvat teidän silmänne, nähdessänne, ja korvanne,
kuullessanne Kaikkivaltiaan ääntä. Siellä iloksenne taas kohtaatte
ystävänne, jotka ennen teitä ovat sinne menneet, ja siellä tekin
riemuiten vastaanotatte jokaisen, joka siihen pyhään paikkaan
teidän jälkeenne tulee. Siellä te myös puetaan kunnialla ja
majesteetilla ja sijoitetaan vaunuihin, jotka ovat soveliaat Kunnian
Kuninkaan seuralaisten ajella. Koska Hän pasunan soidessa tulee
pilvissä, niinkuin tuulen siivillä, silloin te ynnä Hänen kanssansa
ilmaannutte. Ja koska Hän tuomio-istuimelle istuu, silloin te istutte
Hänen kanssansa. Ja koska Hän tuomionsa julistaa kaikille kuin pahaa
tehneet ovat -- olkoot enkeleitä tai ihmisiä --, niin on teilläkin
äänenvalta siinä tuomitsemisessa oleva, sillä he olivat sekä Hänen
että teidän vihollisianne. Ja koska Hän Kaupunkiin palajaa, silloin
tekin sinne menette pasunan soidessa ja olette lakkaamatta Hänen
kanssansa." [Gal. 6: 7,8, l Joh. 3: 2, Jud. 15, 1 Kor. 6: 2,3, 1 Tess.
4: 13-17]


PORTILLE.

Tuossapa heidän kulkiessansa porttia kohti, katso Taivaallisen
sotaväen joukko tuli heitä vastaan, ja toinen noista kahdesta
loistavasta olennosta sanoi tälle joukolle: "Nämä ovat ne miehet,
jotka rakastivat meidän Herraamme, maailmassa ollessaan, ja
hyljäsivät kaikki Hänen pyhän Nimensä tähden. Hän lähetti meidät
heitä noutamaan, ja me olemme heidät tuoneet niin lähelle heidän
ikävöimäänsä matkan määrää, että he pääsevät sisälle käymään,
ilolla nähdäkseen Vapahtajansa kasvoista niin kasvoihin." Silloin
riemuitsi Taivaallinen sotajoukko, sanoen: "Autuaat ovat ne, jotka
ovat Karitsan häihin ehtoolliselle kutsutut." Samalla tuli heitä
vastaan myös muutamia Kuninkaan pasunansoittajia, valkoisiin ja
kiiltäviin vaatteisin puettuina, ja nämä saivat pasunainsa kirkkaisin
ja heleisin sulosointuihin itse taivaatkin kajahtamaan. Riemuiten
ja pasunainsa pauhatessa he lausuivat tuhannet tervetuliaiset
Kristitylle ja hänen toverillensa. [Ilm. 19: 9]

Sen jälkeen he asettuivat vaeltajain ympärille joka puolelta:
muutamat eteen, toiset taakse, jotkut oikealle puolelle, toiset
vasemmalle, ikäänkuin suojellakseen heitä ylempiin seutuihin
mentäessä. Ja niin heidän kulkeissansa riemu lakkaamatta raikui ja
suloinen soitto kaikui korkeammassa kuorossa, niin että ken sen
nähdä olisi voinut, olisi luullut itse Taivaan tulleen alas heitä
vastaan-ottamaan. Yhdessä he yhä kulkivat, ja pasunansoittajat ne
sekä suloisilla sävelillä että katseilla ja liikkeillä myötäänsä
osoittivat Kristitylle ja hänen veljelleen, kuinka tervetulleita he
olivat heidän seuraansa, ja kuinka iloista heidän oli tulla heitä
vastaan. Ja silloin tuntui noista kahdesta vaeltajasta kuin oltaisiin
jo taivaassa, ennenkuin olivat sinne saapuneetkaan; niin yleni heidän
mielensä, kun enkeleitä katselivat ja heidän ihanata soittoansa
kuuntelivat. Täällä oli itse Kaupunkikin heidän näkyvissänsä, ja
he olivat kuulevinaan, kuinka siellä kaikki kirkonkellot soittivat
tervetuloa heille, mutta ennen kaikkea täytti heidät se ihana ja
suloinen ajatus, että he saavat asua siellä senkaltaisessa seurassa
iankaikkisesta niin iankaikkiseen. Oi missä on se kieli tai kussa se
kynä, joka kyllin kykeneisi kuvailemaan heidän riemuansa!

Ja näin he saapuivat portille.

Portille tultuansa, he näkivät sen kamanaan kultaisilla kirjaimilla
kirjoitettuna: "Autuaat ovat ne, jotka hänen käskynsä pitävät, että
heidän voimansa elämän puussa olisi, ja he porteista kaupungin
sisälle menisivät." [Ilm. 22: 14]


SISÄÄN.

Silloin minä näin unessani, kuinka nuo loistavat olennot käskivät
vaeltajia ääntämään portilla. Sen he tekivät, ja silloin ilmaantui
muutamia miehiä portin päälle katsomaan, nimittäin Enok, Moses,
Elias ynnä muita, joille ilmoitettiin: "Nämä vaeltajat ovat tulleet
Turmion kaupungista rakkauden tähden tämän paikan Kuningasta
kohtaan." Senjälkeen antoivat vaeltajat esiin kumpikin pääsykirjansa,
jotka he olivat jo matkansa alussa saaneet. Kirjat vietiin sitten
Kuninkaalle, joka, luettuansa ne, kysyi: "Missä ovat nämä miehet?"
Hänelle vastattiin: "He seisovat portin ulkopuolella." Silloin käski
Kuningas: "Avatkaat portit, vanhurskaan kansan, joka uskossa pysyy,
käydä sisälle." [Jes. 26: 2]

Nyt minä näin unessani näitten kahden miehen käyvän portista sisälle,
ja heti kuin he olivat sisälle menneet, niin katso he muutettiin ja
puetettiin vaatteilla, jotka kiilsivät kuin kulta. Ja heitä vastaan
tuli miehiä, kantaen kanteleita ja kruunuja, ja antoivat ne heille,
kanteleet ylistystä varten ja kruunut kunnian merkiksi. Ja minä
kuulin unessani, kuinka kaikki kirkonkellot Kaupungissa jälleen
rupesivat riemuisasti soimaan, ja kuinka heille sanottiin: "Käykäät
teidän Herranne iloon." Ja minä kuulin heidän itsensä kovalla äänellä
veisaavan, sanoen: "Siunaus ja kunnia ja ylistys ja voima Hänelle,
joka istuimella istuu ja Karitsalle iankaikkiseen." [Mat. 25: 23,
Ilm. 5: 13,14]

Juuri kuin portit avattiin miesten mennä sisälle, katsahdin minä
heidän jälkeensä, ja katso Kaupunki paistoi kirkkaana kuin aurinko;
kadutkin olivat kullalla lasketut, ja siellä kulki paljo ihmisiä,
kruunut päässä, palmut ja kultaiset kantelet käsissä, ylistystä
veisaten.

Siellä oli niitäkin, joilla oli siivet, ja jotka lakkaamatta
toisillensa huusivat, sanoen: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra." [Jes. 6:
2,3]

Ja senjälkeen he sulkivat portit. Kaiken tuon nähtyäni, olisin minä
itsekin halainnut olla heidän joukossansa.

Kaikkia näitä näkemiäni muistellessani, minä käänsin päätäni ja
katsahdin taakseni ja näin silloin Tietämättömän kävelevän pitkin
virran rantaa. Pian hän virran yli pääsi, eikä se ollut hänelle
puoleksikaan niin vaikeata kuin noille toiselle kahdelle. Sattui
näet siinä sillä kohtaa olemaan lautturi, nimeltä _Turha toivo_,
joka venheellänsä auttoi hänet virran yli. Ja niinpä minä näin
hänen, niinkuin noiden muittenkin, astuvan mäkeä ylös ja tulevan
portille. Mutta yksinänsä hän sinne saapui, eikä kenkään tullut
antamaan hänelle vähintäkään apua. Portille päästyänsä, hän katsahti
kirjoitukseen sen kamanassa ja rupesi kolkuttamaan, luullen pian
pääsevänsä sisälle. Mutta miehiä ilmaantui portin päälle, ja he
kysyivät häneltä: "Mistäs te tulette? Ja mitä täältä tahdotte?" Hän
vastasi: "Minä olen syönyt ja juonut Kuninkaan seurassa, ja Hän
on opettanut meidän kaduillamme." Senjälkeen he kysyivät häneltä
pääsykirjaa, viedäksensä sen Kuninkaan nähdä. Silloin hän rupesi
haparoimaan sellaista poveltansa, mutta ei hän sieltä mitäkään
löytänyt. Miehet kysäisivät: "Eikö teillä ole?" Mutta ei hän
sanaakaan vastannut.


TIETÄMÄTTÖMÄN LOPPU.

Miehet ilmoittivat asian Kuninkaalle, mutta Hän ei tahtonut tulla
alas häntä katsomaan. Hän antoi vaan käskyn niille kahdelle
loistavalle olennolle, jotka olivat Kristityn ja Toivorikkaan
saattaneet Kaupunkiin, ja sanoi: "Menkäät, ottakaat Tietämätön ja
sitokaat hänet käsistä ja jaloista ja viekäät hänet ulos." Ja he
ottivat hänet ja veivät ilman kautta ovelle, jonka minä huomasin
mäen kyljessä, ja heittivät hänet siitä sisään. Silloin minä näin,
että tie kävi helvettiin Taivaan portiltakin, niinkuin Turmionkin
kaupungista.

Sitten minä heräsin, ja katso se oli ollut unta.

"Ja katso se oli ollut unta."



LOPUKSI.


    Näin, lukija, nyt unen' kerroin sulle.
    Saa nähdä, voitko selittää sen mulle
    Tai itselles tai naapurilles. Varo vaan,
    Sä ettes väärää selitystä annakaan.
    Se vahingon sinulle suuren toisi,
    Sen sijaan kuin se muutoin hyödyks' oisi.

    Äl' arvostele sitä ylen määrin,
    Sen ulkoasua käsittäin väärin.
    Älkööthän kuvaukset, vertaukset siin'
    Ivanauruun sua viekö, saako suutuksiin.
    Se poikain, tyhmäin vain on tehtävätä,
    Sa yksin ydin omaksesi jätä.

    Sä syrjään vedä verho, katso syvään
    Ja kielenkuvat käännä, käännä hyvään.
    Ken hyvää niistä etsii, se myös hyödyn saa,
    Mi mieltä vilpitöntä nostaa, lohduttaa.

    Pois pane siitä pelkäämättä kuona
    Ja pysy pelkän puhtaan kullan luona.
    Mitäs, jos kulta vielä kiinni kivess' ois?
    Ei heelmää heitä kenkään kuoren vuoksi pois.
    Mut turhana jos kaikki hyljäät sinä,
    Niin tokko toiste unta näänkään minä?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kristityn vaellus - Tästä maailmasta siihen kun tuleva on" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.