Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Erään miehen omatunto - Romaani
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erään miehen omatunto - Romaani" ***


ERÄÄN MIEHEN OMATUNTO

Romaani


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.

Turun Kirjapaino ja Sanomalehti Oy.



I


Metsänhoitaja Constantin Gyllenmarck makasi selällään valkoisella
jäkäläkankaalla ja katseli, kuinka savupilvet, joita hän sikaristaan
puhalteli, leijailivat ilmassa, hajaantuivat, kokoontuivat taas,
ikäänkuin pitääkseen paremmin puoliaan iltatuulta vastaan, mutta
kävivät sitten ohuemmiksi ja ohuemmiksi, kunnes viimein katosivat
avaruuteen.

Parinkymmenen askelen päässä hänestä rätisi ja räiskyi rakovalkea,
ja sen ympärillä istuivat naureskellen ja haastellen hänen apurinsa,
kuusi luvultaan, mutta heihin ei hän tällä kertaa kiinnittänyt
huomiotaan. Hän eli omaa elämäänsä, antoi ajatustensa kierrellä,
puhalteli ilmaan sinertäviä savuja ja tunsi itsensä turvalliseksi ja
tyytyväiseksi, kun lähellä oli ihmisiä, jotka, samalla kuin häntä
turvasivat, kuitenkin antoivat hänen olla rauhassa.

Aurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket
surisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta
päästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä
kasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä.

Aluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen
oli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa
ja inhottavaa, mutta nyt, -- hän ei voinut ajatella metsään menoa
kesäisin ilman pikiöljyä.

"Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu..."

Oli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut
vieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; -- mutta mikäpä
siinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri.

Tästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt,
huomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti,
nakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen.

       *       *       *       *       *

Minne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä
ja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin
kaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt
niitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita
tai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita,
tuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa
jostakin rämelammikosta tai järventapaisesta.

Ilta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain
vähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa
oleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin
Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain
pellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai
valkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja
illusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien
takana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä
ja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta,
täällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa,
tänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku
laumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin
asutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän
ei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että
luonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee
pitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan
selän takana.

Muuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan
kannattanut tulla.

Jossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista
lauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan,
puroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli
tehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään.
Ja kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut
tarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka
elätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi
rikkauksia ja vei rikkauksia.

Vei rikkauksia -- niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja
synnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen
ylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta.

Metsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin.

Miks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja
oli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä
ja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja
koskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja
varakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön
suunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle,
missä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin
sahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien
päähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja
ehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä,
suurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka
levittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan.

       *       *       *       *       *

"No, joko taas!"

Metsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei
onnistunut.

"Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin
muittenkaan sellaisten kanssa!"

Ei, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään.

Täällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka
ehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi
päätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat,
"ukkoherrat", "tulipiiput", "kympit" ja mitä ne kaikki olivatkaan --
jätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan
varsilla.

"Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!"

Talokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle
tai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot
putipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia,
tungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja
kuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista,
talokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita
vahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä
lapsenelatusjuttuja.

Ja tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön
osakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja
suurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä
verkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä
ja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen
rinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse
"Isokin", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain
kuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla?
-- Käskyläisiä, juoksupoikia.

"Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!"

Metsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin
jäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia
filosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan
hän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut.

       *       *       *       *       *

"No nyt se kumman heitti", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään.

"Miten niin?"

Hän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä
Saijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät
siitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti.

"Lähtö tuli minulla talosta", virkahti Matti hetken kuluttua
alakuloisesti.

Gyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen.

"Yhtiö tietysti?" kysyi hän sitten.

"Sehän se..."

"Olenko käskenyt sinun olla missään tekemisissä yhtiön kanssa?"

"Ette, mutta..."

"Mitä muttia siinä on. Syytä itseäsi."

"Niin kylläkin, mutta..."

Gyllenmarck käänsi ynseästi selkänsä. Hetken kuluttua hän kuitenkin
kysäisi:

"Kuinka sinä nyt juuri sait sen tietää?"

Matti selvitti ääntään, ennenkuin vastasi. Se oli merkki siitä, että
hän aikoi puhua vähän pitempään.

"Kyllä minä sen olen tiennyt koko sen kuukauden, minkä täällä
metsässä olemme olleetkin", sanoi hän tarpeellisten alkuvalmistelujen
jälkeen, "mutta on niin painanut mieltä, etten olisi voinut sitä
rauhallisesti sanoa aikaisemmin..."

"No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?"

Matti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti
vastaamaan.

"Jollekinhan sitä...", änkytti hän viimein.

"Miksi juuri minulle?"

"En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi", tunnusti hän
nöyremmästi kuin olisi osannut odottaa.

"Vai niin kävi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck nähtävästi
tyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen
myötätunto. -- "Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan
minullekin -- ja koko joukon isommasta talosta."

Sitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän
enää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut
mitään lisättävää.

Matin lyhyt tiedonanto -- miksipä muuksi sitä voi sanoa -- oli
pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut,
mutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin
sitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun
sitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut
unohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut.

Se oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä "koko joukon'
isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten.

Miten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä
isiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei
voinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei
hän uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi
järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan
nimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen
mieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo,
Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa
harhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma,
katumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen
kilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä
syystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät,
synnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.

"Sukukartanokirja minut pelastaa", oli hän ajatellut, mutta
sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut.
Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he
olivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa.

Hänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan
kuollut, -- murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet
vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit,
jotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti
katselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua
ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle
viimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle
yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.

Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden
oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka minä kerjäläisenä
makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!"

Hänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli
Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma.

Entä sitten jatko?

Harhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen,
häpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta
enää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen
tuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai
älkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla,
jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra
Gyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman -- niinhän hän itse oli
tahtonut -- ilman tulevaisuutta.

Kuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten
ne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä
tovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää
suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden
kuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven
Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta
kuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä.

Oliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty
tänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas
sivistyskeskuksista ja valtateistä?

Eihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus,
täällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja,
silmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago
di Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi
Plattensee, hänen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano.
Niin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään
hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin,
häiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään.

Oliko niin ollut?

Alussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä
ylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä
kohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän
päivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet
alkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän
oli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, -- yksinäisyyden ja
koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain
pieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain
tulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen
ilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan
tapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta
huolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä,
erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta
muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.

Vaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen
saavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen,
mikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella
muistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia
tai ällistyttäviä vastauksia: "Lähtö on tullut minullekin..." Ja niin
edespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti,
ja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.

Siksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä
kenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän
täydellisen rauhan saavuttaneensa.

Mutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin.
Talot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria
aloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja
kruunun käskystä.

"Mutta sehän kuuluu minun virkaani..."

Niin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia.
Kohtalostaan ei päässyt.

"Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella
eikä pokkuroida ketään..."

Metsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä
hänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan
imeskellen sammunutta nysäänsä.

Niin, hänenhän oli muutettava talostaan.

"Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei
asia häntä liikuttanut.

"Viisituhatta..."

"No kuinka tulit sen ottaneeksi?"

Matti Niemelä pisti piipun taskuunsa ja katseli etäisyydessä
häämöttäviä tuntureita.

"Tulinhan vain... sitä kun melkein tarjottiin. Sanoivat, että kun
olisi rahaa, niin kyllä minä taloni eri kuntoon saisin..."

"No niin".

"Pehtori se niin sanoi".

"Niin -- niin".

"Minä sanoin, että mistäpä sitä liikoja rahoja meikäläiselle, ja
sitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti".

"Ja sinä olet rahat käyttänyt?"

"Niinpä tietenkin. Enhän minä niitä laatikkoon makaamaan ottanutkaan."

"Et tietystikään. No ja sitten?"

"No nyt sanottiin laina irti, sanoivat pääherran niin tahtovan.
Koronmaksu kun lykkäytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi
sattunut olemaan, vaan muuten ei tullut käydyksi."

"Sinäkö olet luullut, että yhtiö antaisi maanviljelysapulainoja?"

"Enhän minä sitäkään... mistäpä minä sen tiesin, että se niin nyt
äkkiä... ja arvaamatta..."

"Olisi saanut katsella vähän ympärilleen".

"Eivät sitä kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja
kaikkikin herrat..."

Metsänhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilkeästi, hän tahtoi päästä
asiasta erilleen.

"Minä koetan miettiä, voisinko tehdä jotakin hyväksesi", sanoi hän
katkaisten keskustelun.

"Se tulee käräjissä esille..."

"Jaha".

Sinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti.

Hän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä
kipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka
jo oli kirkas tähdistä, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti,
syksy -- ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen
rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut
auki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein
pyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan.

Nukkuiko Matti Niemeläkin?

Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin,
käsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen
ajatukseen jo tottunut.

Miksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän,
luoksepääsemättömän?

Kauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät,
suljetut, luoksepääsemättömät -- nehän ovat juuri niitä rikkaita,
kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa
karkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta,
että oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta.

Millä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta
tarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua,
selventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa
pelastamiseksi.

Gyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta
Matille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin
oli vielä runsas puolitoista kuukautta -- sillä ajalla jo ehtii jos
jotakin.

Sitten Gyllenmarck päätti nukkua.

Ja hän nukkui.



II


Matti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin
ikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian
alkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi.
Paras olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi,
niin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari
savua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään,
kuulematta mitään, näkemättä mitään.

Syksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat
valkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen
aurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi
sulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat
sokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi.

Matti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen.
Silloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan
leventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti
Niemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa
vihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä
henkisavuja.

"Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin".

Sitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea
ja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja
huutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua
ja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua,
uhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja
kaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten
oikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski
asianosaisten astua sisään.

Vielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi:

"Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä".

Kuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon.
Se ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden
istuntohuoneen ovelta -- ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään
tunnin asia --, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen,
vaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi
kirjoitettua tuomiota: "-- -- ja velvoitetaan siis talollinen Matti
Sigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia
vastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle,
velkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja
lainhakukustannuksineen..."

Velvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi
huutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö.

Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen.
Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei
kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan
ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.

Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa.
Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut,
kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli
kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä
ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli
senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen,
niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan
mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä,
niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.

Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja
ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän
toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen
ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla
olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin,
mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.

Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen
viereensä.

"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi
kohden, Matti".

"Häh?"

Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.

"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin..."

"Ei ole ollut asia vielä esilläkään... Sittenpähän joutaa ajella",
sai Matti änkytetyksi.

"Eikä tule esille näillä käräjillä... tai kyllähän se tulee, mutt'ei
ole kantajaa..."

Matti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin
häiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot
ilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti
väkeville.

"Etkö sinä usko, kun minä sanon", tiukkasi metsäherra kotvasen
kuluttua. "Olethan aina ennen uskonut".

"Kyllähän minä... mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja..."

"Puhu vähän hiljemmin".

"... ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä", lisäsi Matti
puoliääneen.

"Anna sinä pehtorin istua", kuiskasi metsäherra takaisin melkein
vihaisesti, "ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota".

"Niin mutta..."

Matti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa
ilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja
kajahdutti suurella äänellä:

"Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä".

Näkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan
ja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä
istuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle
ja yhtiön pehtorille.



III


Se suuri hetki on siis tullut.

Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa,
pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin
lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.

Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki
asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton
syrjäinen?

Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän,
tutkistelevan katseen.

"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta..."

Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.

Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina
niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia
alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... "ja velvoitetaan siis Matti
Niemelä..." Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo.
Sehän on selvä.

"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun..."

Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.

Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä
nähtävillä kuin häpeäpenkillä?

Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan
kirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa
koko päivän.

Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat
asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli
käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien
virtaillessa pitkin selkää.

"Onko kantaja saapuvilla?"

Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen
katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? --
sitten yhtiön pehtoriin.

Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää
kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän
vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun
sanan konstaapeli Juusperin kanssa.

"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee
Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen
hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö..."

Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella
keskenään.

"Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin
korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?"

Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä
vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja
hengitys tuntuu käyvän keveämmin.

"Entä jos hosmestari sittenkin..."

Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea
suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia
kohtaan.

Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.

"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?"
kysyi hän.

"Kyllä, korkea oikeus".

"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?"

"Niin, korkea oikeus".

Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin
lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja
käskee yleisön käydä ulos.

Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan.
Asia ei hänestä vielä ole lopussa.

"Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.

Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja
lautamiehiä.

"Niin, mutta tuota... korkea oikeus..." aloittaa hän, mutt'ei saa
jatketuksi.

"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?"

"Ei, mutta tuota..."

Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.

"Käykää ulos sitten".

Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu
vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.

"Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy
pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni".

"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut
uskoa..." änkytti Matti takaisin.

"Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen
sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä... ja
aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät".

Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti
pehtoria.

"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai..."

"Tai mitä?"

"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi".

Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin
sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.

Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä
kertaa rauenneeksi.

       *       *       *       *       *

Lyhyt päätös, erinomainen päätös.

Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön
pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi
kehdannut.

Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä
kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.

Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista
maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi
sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa,
eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.

Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut.
Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.

Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.

"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää
asiaa".

Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.

"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee
Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu
puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja
miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi
metsäherra."

Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin,
tuijottaen tähtitaivasta.

"Monet ovat herrain konstit..."

       *       *       *       *       *

Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan
tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan,
ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut
antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään
etelää kohden.



IV


Huoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui
vapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla
nautitun konjakin vaikutusta.

Hän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan
aikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja
värisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi.

Metsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten
päivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän
oli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua,
mutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt.
Kahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut
jalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti
ennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin
kummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut
nähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän
ei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli
hänen emännöitsijänsä.

Hän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle
armonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden.

Ellei yhtiö kustanna välikäräjiä!

Mitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata.
Miksi yhtiön asiamiehen piti "blaskata" itsensä! Eivät ne toki
kehtaakaan.

Oliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön
asiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat.

"Maikki, tuokaa puita pesään!"

Jos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti
Niemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että
asia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta
kai se sen tajuaa selittämättäkin.

       *       *       *       *       *

Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä
pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.

Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki
metsänhoitotutkintoa -- yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut --,
oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt,
ettei hän huolinut auskultanteista... vai lieneekö hänellä ollut
muita tarkoituksia.

Joisikohan konjakkia kahvin kanssa?

Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän
juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi,
katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.

Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja
sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja
loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne
mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja
vakinaisen advokaatin.

"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia..."

"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai
tulee esille joskus puolenyön aikana."

Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen,
ettei _tiennyt_, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä
suuren tuntemattomuuden.

"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee
pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä..."

"Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin
kamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä."

"Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta
samassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä
matkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman
katon alla..."

"Herr _baron_..."

"Jag ber, herr häradshövding."

Hän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut
maailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt
ensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset
katselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja
herra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu,
hymyili.

Miksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän
hän, Gyllenmarck, toimi, hän "katseli, mitä hänen puolestaan
voitaisiin tehdä".

"Teillä on kodikas virkatalo, herra..."

"Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä... Suvaitkaa herra tuomari,
maljanne!"

Konjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta
kului. Tuomarin isoäiti oli ollut -- skjöldien sukua. Hauskaa kuulla.
Vahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu.

"Laskette leikkiä, herra..."

"Tarkoitan täyttä totta -- skjöldien suku kai loppui arvoisaan
isoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne..."

"Olen sitä joskus ajatellut, herra..."

Miksi hän aina nielaisi "paronin"?

Konjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja
tyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään.

Metsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka.
Palkka oli kyllä riittävä -- ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin
puolelta ehkä _liiankin_ riittävä, mutta se riippuvaisuus, se
alituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää
tämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka
hän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja
ohjesääntöä.

"Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö
jaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja."

"Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan
mahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän
metsään..."

"Niinkuin satojen muidenkin metsään".

"Oikein, _vapaaherra_..."

"Minä pyydän".

"Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten
toisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän
valtimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi".

"Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?"

"Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä".

"Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista
tomppeleista".

"Valitettavaa heille itselleen".

"Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä
joka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!"

Konjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen,
tuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki
sammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava,
hän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava
maailmanmies, eikä hän voinut esittää.

"Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen,
kunnioitusta ansaitseva, vaikka -- tietysti -- yksinkertainen
talonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin
selvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?"

"Tuskin, mutta voidaan koettaa".

Herra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui
maailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. "Voidaan
koettaa". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen
anteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia.

"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea."

Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla
suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta
johtajalta. Saakoon -- kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan
rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies.
Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa
vain velat haltuunsa...

"Mutta herra tuomari!"

"In vino veritas... Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa
koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata."

"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!"

Gyllenmarck oli juossut -- todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei
Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa
niinkuin ihmi... ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön
oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.

Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi
karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä.
Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta,
emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.

Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän
koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!

    "Du gamla du fria,
    du fjällhöga nord..."

Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella
maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!

       *       *       *       *       *

Oliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää,
talollista?

Hänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il
faut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut.
Ja sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti
Niemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä
häntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat!

Ja mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota
sanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa
kivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin.
Kipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista
liikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat
kaukana kaupungissa... niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa.

Entä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän
yksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli
perinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää.

"Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!"

Hän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta.
Hän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei
ollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa.

Maljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin
hoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia
muistoja.

Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli "blaskannut itsensä"
pahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu
tahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck.

Hän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa
katseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki
niin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta
siirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa.

"Hyi helv...!"

Kaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä --
olihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin.
Hän oli lukenut ne kaikki. "Wiskottenin perheen" sata kertaa.
Siihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut
Gyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi
-- papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut
-- intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck,
on aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja
vaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan.

Oliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja
aika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta
sitä varmemmin.

Ilta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck
puolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään.

Ja karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä
surullisesti, kunnes peittyi pimeään.

Taas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui.



V


Koko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti
sieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja
muutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja
alapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä
ja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä
aidoista.

Jossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä,
ja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä
huurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun
Gyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen
mieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin
päällä.

Talon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään
joku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä
olijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen
jäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja
hengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin.

"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi
Gyllenmarck.

"Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän
tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut
tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili
oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.

Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset
katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina
oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin
se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö
tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho
ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä
olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa.
Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi
jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan
kohdistunut tyttöön.

Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja
lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin
tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä
vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että
olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille
kuitenkaan mahtaa.

Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin
kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat
syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua
jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä
kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla
kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä
oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat
pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin
kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin
käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista
tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden
käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin.
Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan
laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu,
mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin
peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle
ja lausui synkeästi:

"Saatana!"

Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja
vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.

"Kyllähän ne maksavat... ei sen puolesta", mutisi hän ja
katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan
mielipiteellensä, "mutta..."

Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck
arvata.

"Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä.

"Menisitte syömään nyt," kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen
tyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on
ollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat
säterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta
vehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan,
mistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret
ja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä
puhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli,
ei ollut...

Kun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse
ei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä
susiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja
vastausta vaativa "iltaa", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan
ponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi
pakotetulla ja hiljaisella äänellä.

Mutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja
tuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua.

Neljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia,
joiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen
alkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta
miesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis
suuria herroja.

Yhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset
laukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset
näistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille
tai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat
lakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he
kuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat
esiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis
lattialle pitkäkseen.

Viimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta
vuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja,
istuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki
työtä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman
Walliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies -- mitäpä ei
sellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään,
niinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, -- pysähtyi Gyllenmarckin
eteen ja huusi niin, että pirtti kajahti:

"Go' afton, herr baron".

Sitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck
oli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli
vain: raunio.

Askareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen
jälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck
unohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa.

       *       *       *       *       *

"Onko sinulla heiniä, Matti?"

"On kylläkin".

"Menepä antamaan hevosille!"

"Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi".

"Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti".

"Se on sen ajan asia, jos on".

-- Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck.

"Missäs se lato on?"

"Navetan takana. Joudatte hakea".

"Entä jos varastamme".

Matti aikoi vastata: "Eihän se olisi ensi kerta", mutta sanoikin vain:

"Vahinko minun, rangaistus teidän".

"Onpa suusi kasvanut viime näkemältä".

"Saisiko talossa ruokaa?" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta.

"Miks'ei maksua vastaan".

Tällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja
siksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: "Perkele".

"Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia".

"Kuiskutellako täällä pitäisi?"

"Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti".

"_Vielä_", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille
kömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat
tällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa.

-- Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään.
Ärsyttääköhän se niitä tahallaan?

Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä
ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut
luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he
näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.

Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään
tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä
antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen
poika ja paroni, tietysti rikas -- tietysti! -- kuinka voi tällaiseen
suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski!
Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei
se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes
heihin katsonutkaan.

Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja,
istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät,
miten päästä alkuun.

Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat
aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko
pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan
Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja
tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen
käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.

Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty,
ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään
ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju,
poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä,
ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö,
tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä
kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.

Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka
olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni
levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.

       *       *       *       *       *

Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi
elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut
ja koettanut unohtaa.

Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta
ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen
Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään -- sillä eihän se
ollut hänen asiansa -- kuului viereisestä huoneesta, johon parin
turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja
supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa
olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas
ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin
Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen
äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee,
älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni
tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas
tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että
Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten
kiristyksen sekainen vihan kiljahdus.

Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten
kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt
kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata
ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko
irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin
hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi
otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä
punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja
pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.

"Tuo mies...", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.

Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet,
tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin,
nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti
lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen
makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä
päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.

Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä
oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on
seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle
tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että
hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa
nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja
luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,
että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka
virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck
tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli
selvittänyt asian vanhemmilleen.

       *       *       *       *       *

Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään
komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona
kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko
talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen,
puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla
vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.

Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.

Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja
kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan
kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat
tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi
näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan
aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.

Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku,
joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden
askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin --
niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei
aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti
ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta
kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck,
valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.

Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen
johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava
tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin -- no niin -- sitähän
saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.

Tähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että
kaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain
likaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän
omistama rauhallinen kolkka.

Lamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää
oikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä
syrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä
eräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme
kyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita
oraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita
ajatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä
humalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat
kysyä: "Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden,
paroni?" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden
ja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs
suunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä
kimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava
tunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton
kulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki
otsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän
näki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta
näki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas
menestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta
ilmaa, joka pani veret liikkeelle.

Kun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo
aamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus
oli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia.

"Äiti oli aamulla vähän vihassa", sanoi se tyttö.

Gyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi
kuitenkin:

"No?"

"Kun minä vaivasin metsäherraa..."

Tapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta
tapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun.



VI


Gyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän.

Käsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille
jo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet
samalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi
Gyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa.

Tällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista
asiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck
jaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli
saanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää
huonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja
likaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja
hän oli kuitenkin tullut.

Kevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi
vielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa
kuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien
lomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen.

Matkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu
kolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja
nähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut
tulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin.

Mutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui
Gyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja
maisteli totia.

Hän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener.
Hän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta -- Gyllenmarckhan
tiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika -- ja tullut
rikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa
ja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla...

"Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto", ajatteli Gyllenmarck ja
tunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä.

... Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli
kiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus
suuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa.

Yrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei
juuri kruunulta, niin -- tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin
sydäntä vihlaisi toistamiseen -- niin talonpojilta.

Mutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina
edellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään.
"Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain
rahaa ja rahaa". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä
ja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien
yrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi.

Ja kuinka nöyryyttävällä tavalla!

"Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat
tulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen.
Kannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa.
Paikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka,
enintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö
herrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla
suurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä?
Herrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä
ollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen,
he ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä
täytyy olla _johtoa_..."

"Ne suuret, kylmät aivot", ajattelee Gyllenmarck.

Ja sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa.

"Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää
konkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä."

Mikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan.
Kannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen.

       *       *       *       *       *

"Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa", sanoi Gyllenmarck.

"Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan,
että olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä
olen aivan förbi."

"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?"

"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani".

"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?"

"Sure!" -- Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. -- --
"Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä
voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää
vielä yllinkyllin jäljellä."

Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen:
elämää vielä yllin kyllin jäljellä.

Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki
työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei
oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies,
hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen
ei tarvinnut karttaa ihmisiä.

       *       *       *       *       *

Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin
Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita
Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja
alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota
tammet varjostivat.

Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki,
minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi
tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.

"Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä.

Gyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää
kohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain:

"Niinkö arvelet?"

"Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi
vähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään
riippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää
huolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?"

"Minkä tuo tehneepi".

Hän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat
oikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt.

Hän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista,
iankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan.
Tuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt,
suunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei
pienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa...

"Olisit mennyt Norjaan..."

Välillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita
ja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja
entä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista
kuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä,
niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin
talo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä
on isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa
on Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan
keväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi
Kannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama
silta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se
ensin oli syönyt koko kylän köyhäksi.

Satapäinen jätkäjoukko tulee vastaan -- ne ovat tietysti
Kannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan
kievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja.
Ja taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja,
pomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki
Kannanlahti-yhtiön.

"Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö
nekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön
nimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata
jotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla..."

"Niin sillä onkin", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti.

"Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän
isäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen
kihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin,
kun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?"

"Kyllä se on totta".

"Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan
ylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?"

Gyllenmarck kohautti olkapäitään.

"Tavallaan ylpeitä kylläkin", sanoi hän, "rentoja ainakin, niinkuin
täällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa
säästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin."

"Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää ..."

Gyllenmarck naurahti kuivasti.

"Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta", virkahti hän.

Erik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan.

"Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän.

"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko,
jälkeenpäin se on myöhäistä."

Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli
oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta
hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin
kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck
kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon,
saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää
hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa
ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta
Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen
tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut
katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi
ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut
samanlainen.

Hän oli sanonut: "Valista sinä heitä, jos huvittaa..."

Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se
avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän
Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa
mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen
Soiluan menettämistä?

Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.

"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan",
sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja
opastaa."

Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään
vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta
vastaus tulikin, vastoin odotusta.

"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck,
mutta pysähtyi siihen.

Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa
ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle
tuotti ponnistuksia jatkaminen.

"Niin, sellainen säälittävä tapaus", jatkoi hän sitten. "Rehellinen,
ahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut,
estämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä... Olen päättänyt
hoitaa asian..."

"Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!"

"Se tuskin kannattaa. Omasi... terve! -- Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön
tulee... mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä
etelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee
tunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja
sillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään..."

"Oletko sinä tullut filosofiksi?"

"En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista
viheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt
yksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan..."

"Sydämestäsi?"

"Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan,
vaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä
viheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan... Ja se johtuu vain
siitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan
mahdan?"

"Et mitään".

"En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän
voin pelastaa -- niinkuin koetan -- toista en voi. Silloin minua ei
enää pidettäisi hyvänsuopana... hm!... hyvänsuopana ihmisenä, vaan
rettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja
koettaa vaikeuttaa sen toimintaa."

"Sellaista se on."

"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta -- sinua
itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä,
ehkä enemmän, -- mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen
häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi..."

Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille
omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-,
kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta
ja säikähti omaa ääntänsä.

Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että
hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan,
oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että
ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.

"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?"

Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin.
Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin
kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui
"seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän
kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura"
sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja
asiallisesti.

Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies
kaipaisi muuta seuraa.

Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin.
Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain,
itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta,
kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.

Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?

Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset
äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat,
kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi
vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan
jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.

Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä,
Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt
seisomme, emmekä muuta voi.

Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu
hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn
näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle
taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki
valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen
luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan,
valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta
taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä
suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut,
katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön
jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri
suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille
vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se
jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet
Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä
liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.

Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta
majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti
valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja
lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän
pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan.
Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin
sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet,
voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea,
luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan
itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta.
Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon,
ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet
hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä
makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja
herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä
ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on
hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa
häviönsä takaisin.

Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat
korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja
risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen
surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.

       *       *       *       *       *

Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa
ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua
käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen
haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa
tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause,
joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse
ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai
tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.

"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän.

"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck.

Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy
levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.

Gyllenmarck oli lauseen kuullut.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää
kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.



VII


Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin
tyhjyys.

Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen
käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt
ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.

Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat
paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten
ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan
sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla
tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.

Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja,
vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.

Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa
iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön
käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton
turvallisuudentunne ei palannut.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään
päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana
kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi
kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei
lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka
inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan,
valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.

Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari,
tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon
ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.

"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin".

Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?

Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin!
Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia
yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa
kuukausiraporttien teosta.

Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä,
saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen
saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät
niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään
poismenneen paikkaa.

Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa,
ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se
oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää
rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa
Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta
kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä
auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi
tarpeeksi jo puhunut -- nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli
vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi -- mahdollisesti --
itsensäsäilyttämisvaistoa.

Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut
Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.

Kertokoon, oma asiansa.






Home