Title: Maa kuuluu kaikille! - Matkoiltani Laukon laulumailla
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maa kuuluu kaikille! - Matkoiltani Laukon laulumailla" ***


MAA KUULUU KAIKILLE!

Matkoiltani Laukon lakkomailla

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

Järnefeltin julkaisuja N:o 6.



Vihtori Kosonen, Helsinki, 1907.



SISÄLLYS:

 Ihmeellisellä vuorella.
 Vaellukseni Laukon läänissä.
 Oman lainko narreina?
 Maalaislakosta yleensä.
 Ihminen ja luonto.
 Maakysymyksestä meillä ja muualla.
 Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon
    lakkolaisiin nähden erittäin?



Ihmeellisellä vuorella.


Nousemme, hyvä lukija, ihmeelliselle vuorelle, josta päin emme ennen
ole maailmata katselleet.

En sano sitä vuorta ihmeelliseksi sen puolesta, että maailma sieltä
käsin näyttäisi muunlaiselta kuin se tähän päivään asti on aina ollut.
Ihmeelliseksi sanon vuorta senvuoksi, että sinne näkyvien laaksojen
olot, jotka alhaalla vaeltaessamme tuntuivat selviämättömän sekavilta
ja moninaisilta, vuorelle noustuamme äkkiä esiintyvät sellaisena
kokonaisuutena, jota lapsikin pystyy käsittämään. Kysymme täällä
laaksossa alituiseen: mistä tulee, että toinen on köyhä, toinen rikas,
että toisella on tarjona kaikki kehittymisen mahdollisuudet, toiselta
puuttuu siihen välttämättömimmät edellytykset? Onko se maailman
horjumaton järjestys vai onko se ihmisten autettavissa? Ja vastausta
hakiessamme sekaannumme historiallisiin, taloudellisiin,
lakitieteellisiin väitelmiin, jotka ainoastaan hämmentävät
yksinkertaista kysymystä mitään siihen vastaamatta. Mutta siltä
vuorelta ei tarvitse kuin katsahtaa ja koko kysymys on tuossa tuokiossa
selvänä.

Siis nouskaamme.

Vuoren ylimmältä huipulta avautuu eteemme joka suunnalle mahtavana
kokonaisuutena maan pinta. Se katoaa äärettömiin sini-etäisyyksiin,
kunnes sulautuu taivaan rantaan.

Olemme niin korkealla ettemme voi nähdä mitään erikoisuuksia, ei
peltoja, ei ihmisiä, ei asumuksia. Tiedämme ainoastaan, että tämä
ääretön maa ja kaikki sen loppumattomat luonnon rikkaudet ovat pienten,
ihmisiksi sanottujen järkiolentojen käytettävinä. Ymmärrämme heti ensi
silmäyksellä, ettei köyhyys maan päällä voi syntyä luonnon rikkauksien
tai maan viljavuuden puutteesta; ymmärrämme, että tuo maa, koskineen,
vuoriaarteineen, viljavine laaksoineen, luonnon moninaisine voimineen
pystyisi elättämään tuhat kertaa enemmän väkeä kuin mitä maan päällä
todellisuudessa on.

Niinkuin se aurinko, joka heittää mahtavat säteensä maailman yli,
paistaa jokaiselle erotuksetta, niin tämä maa puolestansa tuntuu
antavan yhtä järkähtämättömän lupauksen ravita jokaista, joka tahtoo
työtä tehden siitä ravintoa ottaa.

Ensimäinen laki, mikä tämän vuoren ylimmältä huipulta meidän
tietoisuuteemme painautuu, on että maa on ihmisten yhteinen emo, jonka
utareihin jokaisella ihmisellä on syntyperäinen oikeus. Ylimmältä
huipulta emme siis ollenkaan voi selittää mistä syntyy erotus köyhien
ja rikkaiden välillä -- muulla tavalla kuin että toiset tekevät työtä
toiset eivät.

Mutta astuttuamme ylimmältä huipulta niin paljon alemmas, että jo
näemme erikoisuuksia, on ensimäinen huomiomme se, että kaikki luonnon
rikkauksien lähteet eli nuo maaemon ravintoa antavat utareet ovatkin
anastetut harvain yksityisomaisuudeksi. Käyttämättömiä ravintolähteitä
ja viljelemätöntä maata olisi paljon, mutta ei ole ainoatakaan
ravintolähdettä, joka olisi ravintoa hakevan käytettävissä, ei
ainoatakaan maatilkkua, joka ei olisi viljelemätönnäkin yksityisen
omistajan raja-aitoihin suljettu.

Ja nyt näemme heti, että erotus köyhien ja rikkaiden välillä perustuu
rikokseen vuoren ylimmältä huipulta ymmärtämäämme lakia vastaan.
Maaemon pyhä ravinnon lupaus on tehty tyhjäksi ihmisten puolelta.
Kaikki viljelemättömät ja viljelykseen kelpaavat alueet ovat yhdessä
viljeltyjen alueiden kanssa aidotetut yksityisten omistukseen.
Ihmisenemmistö näin ollen on estetty vapaasti tekemästä työtä ravinnon
saamiseksi maaemolta ja on sensijaan pakotettu kerjäämään työtä luonnon
rikkauksien anastajilta, jotka tietysti maksavat siitä työstä ei sillä
runsaalla mitalla, millä maaemo ihmistyötä aina palkitsee, vaan sen
mukaan millä arvelevat työmiehen pysyvän elossa, sittenkuin he ovat
ottaneet ylijäämän itsellensä.

Me laskeudumme vielä alemmas vuorelta, niin, että näemme jo ihmiskätten
töitä. On varhainen aamu. Näemme allamme kultaisia vainioita,
hedelmällisiä niittyjä ja kaiken keskuksena iloisen kartanon
puutarhoineen, upeine navettoineen, tallineen. Kartanossa elää ihmisiä,
jotka eivät koskaan ole auran kurkeen tarttuneet, jotka eivät osaisi
tavallista aitaa panna, ei ojittaa maita, tuskinpa hevosta valjastaa,
vasikkaa päästää, puuta kaataa. He ovat saaneet osakseen hienoimman
sivistyksen, puhuvat vieraita kieliä, matkustelevat ulkomailla,
polttavat paperossia hopeisista koteloista. Maat ovat siis perin
hedelmällisiä, vainiot antavat suuria tuloja, niityt elättävät satoja
elukoita. Kaikki on mitä loistavimmassa kasvussa, uhkuen runsautta ja
hedelmällisyyttä.

Mutta missä on työväki? Renkituvassa sitä ei ole, vainiolla ei sitä
myöskään ole. Koko kartanossa ei ole työntekijöitä kuin kuskia ja
sisäpiikoja. Nekin vielä nukkuvat. Kuka siis nuo uhkeat, suunnattomat
pellot voimassa pitää, kuka ne lannottaa, kuka ojittaa, kuka kylvää,
kuka perunamaat kyntää, kuka kesannot äestää, kuka heinän niittää ja
latoihin ajaa, kuka elon korjaa ja riihittää, kuka sen myllyyn vie,
kuka rakennukset korjaa ja uusia pystyttää, kuka pitää tiet ja sillat
voimassa, kuka se työllä ja toimella ottaa maasta sen rikkauden, jota
se niin runsain määrin tarjoo?

Katsokaa pois tuonne metsäkulmille. Läheltä ja kauempaa, jopa
peninkulmienkin päästä, hökkeleistä, joiden ympärillä on ainoastaan
pieniä, laihoja peltotilkkuja korpimetsäin keskellä, pitkin
metsäpolkuja vaeltaa yksitellen keskusta kohden eri suunnilta satoja
jalkamiehiä ja naisia, tai kolistelee kivistä tietä hevospäiväläiset.
Jo yöllä ennen auringon nousua, on heistä useat lähteneet liikkeelle,
jotkut jo edellisenä iltana, ehtiäkseen päivän alkuun kartanon
vainioille. Sillä nämä ne tekevät kaikki kartanon työt. Nämä ne ovat,
jotka lähtien peninkulmien takaa tulevat kartanon hyväksi työllänsä
irrottamaan maasta niitä rikkauksia, joita se niin runsaassa määrin on
valmis ihmisille jakamaan. Toisen puolen viikkoa he keväisin ja
syksyisin, kesäkuumalla ja talven pyryissä tekevät työtä kartanolle,
toisen puolen viljelevät korpimaita omien hökkeliensä ympärillä.

Mitä maksaa kartanon isäntä näille ihmisille, jotka kaiken hänen työnsä
suorittavat?

Ei yhtään mitään. He suorittavat nämä työt kartanon isännälle
oikeudesta viljellä hänen korpimaitansa.

Vuoren ylimmältä huipulta emme ymmärtäneet köyhyyden ja rikkauden
syyksi muuta kuin että toiset tekevät työtä toiset eivät. Nyt näkee
lapsikin, että suhde onkin niin hyvin kuin päinvastainen. Lapsikin
ymmärtää, ettei rikkautta ja köyhyyttä määrää työn tekeminen, vaan
yksistään se, että muutamilla ihmisillä on kaikki luonnon rikkaudet
hallussaan, joten heillä on käytettävänään sekä maatyöhön että
tehdastyöhön aikapalkasta saatavaa työvoimaa.

Tämän ymmärrettyämme voimme astua alas laaksoon ja katsella
inhimillisiä oloja vähän toisilla silmillä kuin totutuilla
tavallisilla.

Kun siis kysymys on taistelusta maan omistajan ja maan vuokraajan
välillä, niin meidän on ymmärtäminen kysymyksen olevan kaikkien
taistelujen perustaistelusta, nimittäin luonnon rikkauksia vaille
jääneen, työtätekevän kansan taistelusta jälleen pääsemiseksi niiden
ravintolähteiden vapaaseen nautintoon, jotka sille syntyperäisellä
oikeudella kuuluvat ja joita paitsi tämä enemmistö tuntee olevansa ja
onkin ihmisarvoa ja kaikkia kehityksen mahdollisuuksia vailla.



Vaellukseni Laukon läänissä.


Tässä seuraavat kuvaukset ja kertomukset ovat muistiinpanoja matkaltani
Laukon ja Tottijärven laajoilla alueilla, missä viime talvena ja sitten
keväällä tapahtuivat nuo kuuluisat joukkohäädöt.

"Laukon läänin" muodostavat Vesilahden pitäjässä oleva Laukon kartano
ja siitä 15 kilometrin päässä sijaitseva Tottijärven kartano, ei aivan
kaukana Tampereelta, suuren Pyhäjärven eteläisillä rantamilla.
Kartanot ovat vanhat, Kurjen aikuiset. Nyt niitä omistaa sukutiloina
parooni H.S. Standertskiöld-Nordenstam. Viljelys on kauttaaltaan
torpparitaloutta, s.o. kartanon työt tehdään takamailla asuvien
torpparien avulla, jotka sitä varten vaeltavat joko hevosmiehinä tai
jalkamiehinä joka viikko kartanon töihin, käyttäen toista osaa viikosta
omiin kotiviljelystoimiinsa. Näitä tällaisia vuokratyömiehiä on
yhteensä noin 120 perhettä. Alue, jolla he asuvat, on hyvin laaja,
luonto enimmäkseen erämaista, hiljaista. Tämä maanviljelysväestö on
viettänyt omaa metsäelämäänsä, kartano omaansa, hyvin erillä
toisistaan. Sellaisessa erämaan torpassa monet lapset eivät ole koskaan
kartanoa nähneetkään. Asukkaat ovat enimmäkseen "perineet" torpat
isiltään tai iso-isiltään. Uutta torppaa perustettaessa rakentaa
vuokraaja torpan itse. Siinä on hänen työtänsä kaikkityyni, itse torpan
rakennuksesta alkaen pienimpään ulkohuoneeseen asti. Moni on, paraimpia
miehuutensa voimia säästämättä, rakentanut ja raivannut maata
täydelliseen umpi-korpeen. Moni maaton ja irtolaiseksi tuomittu,
tuntien vastustamatonta halua päästä luonnon yhteyteen, on pannut
kaikki keräämänsä varat torpan perustukseen ja maan muokkaukseen.

Laukon häädöt tulivat suurena, aivan ansaitsemattomana onnettomuutena
näiden maanviljelijäin keskelle, sillä onko kukaan, joka miehuutensa
parhaat voimat panee asunnon rakentamiseen ja korpimaan muokkaamiseen
ansainnut, että hän, elämän jo kallistuessa iltaan, häädetään
asunnostaan ja jätetään työnsä tuleentuvia hedelmiä vaille?

Yli 80 perhettä on kodittomiksi häädettyinä.

Minä tulin Laukon maille viime elokuun sateisina päivinä, jolloin
aurinko vaan harvoin pilkisteli esille pilvien lomasta.

Enkä heleätä päivänpaistetta voi niillä mailla ajatellakaan.

Olinhan aikoinani lukenut sanomissa noista kuuluisista häädöistä. Aivan
kuin olisin eilen pitänyt sitä talvista lehteä kädessäni soi vieläkin
korvissani järkähyttävä kertomus ratsupoliisien ja häätömiesten
saapumisesta erämaan torppaan:

"Luettiin tuomio. Paperi annettiin miehelle, joka siihen tylsänä
tuijotti. Pari kolme toimitusmiestä lähtee ulos, tuvan ovi menee heidän
mukanaan. Akkunoita irrotetaan, ne ovat jäässä ja särkyvät. Ruudut
helisevät. Palavat halot viskataan akkunasta ulos. Pesässä on tuli,
sinne syydetään lunta, mies tarkastelee rautakanki kädessä uunia etsien
sopivaa rakoa, ja parilla kolmella sysäyksellä romahtaa suuri kasa
tiilikiviä lattialle ja musta aukko syntyy. Vaimo istuu vuoteen
laidalla nähtävästi taistellen itkun kanssa. Hän kutoo sukkaa minkä
ehtii ikäänkuin tahtoisi tuohon rauhallista perhe-elämää muistuttavaan
työhön purkaa pakottavan katkeruutensa. Alaikäiset lapset, suu auki,
vilusta väristen nurkassa katselevat, tietämättä mistä on kysymys.
Pieni oli torppa, vähän ikkunoita ja ovia, vähän tulisijoja. Pian
jouduttiin pois. Vaimo siirtyi ikkunan aukon ääreen ja katseli siitä
meneviä. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti --"

Olinhan minä nuo kaikki lukenut, mutta omituiselta sentään tuntui nyt,
lumien sulattua ja kesänkin jo mentyä, omin jaloin astella noilla
raunioilla, jotka yhä vielä semmoisinaan siellä olivat, astella
särjettyjen kotiuunien muurisoralla, nähdä nuo alastomat ikkuna-aukot,
ja autioilla seinillä jäännökset keisarin kuvista ja ristinpuulla
riippuvista Kristuksista.

Vaeltelin Tottijärven maita ristiin rastiin. Kaikkialla näkyi jälkiä
noista suurista talvi- ja keväthävityksistä.

Kartanon torpat ovat kahta lajia: suuremmat, jotka tekevät kaksi tai
kolme hevospäivää viikossa ja pienemmät, jotka tekevät ainoastaan yhden
tai pari jalkamiespäivää viikossa. Suuremmissa torpissa on hävitys
kohdannut ainoastaan uuneja, sisä- ja ulkohuoneiden ovia, ikkunoita,
tai ovat jotenkin ehjinä säilytetyt mutta ovet kruununvoudin sinetillä
suljettuina. Kaikissa pienemmissä eli köyhemmissä torpissa, joiden
hävitys ei kartanolle tuota suurta vahinkoa, onkin käynyt mitä kauhein
hävitys: vesikatot ovat murretut maahan, ovet teljetyt ja kaikki
jätetty sateiden mädännettäväksi. Vaikutus on kuin sota-ajoilta,
tärisyttävä, inhottavan raaka. Kaikkialla on vielä vanhojen torpparien
tavaroita pihamailla keväthäädön jäleltä. Ne ovat siinä olleet kaikissa
sateissa ja tuulissa.

Näkyy esimerkiksi vaaleansiniseksi maalattu sohva, matala kaappi, jonka
päällä seisoo myrtti ruukussaan. Ei ole kuollut vaikka on koko kesän
siinä ulkosalla hoitamatta seissut.

"Tuokin taitaa olla teidän kukkianne", minä kysyn saattajapojalta.

Hänen leukansa värähtää. Hän kääntyy pois.

"On!"

Toisen torpan pihalla, jossa oli lasten kotikeinu piilipuun ja
seinänurkan välillä, näin aivan autioksi tehdyn katottoman tuvan
teljetyn oven edessä mitä liikuttavimpia pieniä kotikapineita. Torpan
lapset, jotka olivat jostakin syystä mielistyneet minuun ja seuranneet
minua entistä kotiansa katsomaan, nostelivat niitä maasta, juttelivat
keskenään ja elivät muistoissaan. He löysivät siinä entiset pikku
Maijan töppösetkin, joiden punaiset nauhat olivat sateissa aivan
haalistuneet. Vetivät he esiin myös isän vanhan käsisahan, jonka
talteen ottamisesta nousi heidän kesken kysymys. Tietysti on pihoilta
korjattukin paljon poliisien ulos viskaamia kapineita, mutta kaikki
raskaammat, kuten viljalaarit, kaapit, sohvat j.n.e. on täytynyt omien
asuntojen puutteessa jättää semmoisikseen ulkosalle. Jos niitä
on koetellut asettaa vaikka ulkoseinää vasten suojaan, ovat
patrullipoliisit, jotka alinomaa Laukon maita kiertelevät, heittäneet
ne heti takasin aukealle.

Muutamissa torpissa ei oltu tyydytty tuvan kattoa maahan sortamaan,
vaan oli sorrettu vielä saunan, aittojen ja kaikkien sellaisten
rakennusten katot, joissa torpparit olisivat häädön jälkeen voineet
hakea suojaa päittensä yli. Eräässä torpassa olivat pojat suurilla
punamulta-kirjaimilla kirjottaneet aution tuvan ulkoseinään: "Veljeys",
katottoman saunan seinään: "Tasa-arvoisuus" ja hajotetun eloaitan
seinään: "Vapaus." Patrullipoliisit olivat tämän nähtyänsä ankaran
isällisesti nuhdelleet isäntää hänen poikiensa tähden.

Tämä isäntä oli tullut itse saattamaan minua hävitettyyn kotiinsa,
jonka joka nurkan ja salvoksen hän, niinkuin kaikki muutkin torpparit,
oli aikoinaan omin kirvein ja omin käsin rakentanut.

"Surku tulee noitakin honkia. Ne olen itse tuohon tuulien suojaksi
kasvattanut", hän sanoi.

Paksuiksi, käyräoksaisiksi olivat aimo hongat ennättäneet hänen
aikanansa kasvaa. Ne "humisivat tuulessa ja niiden välistä vilkkui
järven siintävä selkä", niinkuin lauletaan muutamassa isänmaallisessa
laulussa.

Tapaamistani henkilöistä kiinnitti mieltäni erikoisesti -- ehkä
senvuoksi että hän oli sopiva kirjallisiin tarkotuksiini -- muuan
suoraluontoinen, jyrkkäsanainen, tarmokas toimenmies. Hän oli ollut
aikoinaan kivityön tekijä, varmaankin pystyttänyt monenkin
herraskartanon kivijalkoja ja muuraillut kaupunkipalatsien muureja.
Mutta ajatuksissa hänellä oli aina ollut tulevaisuuden haaveena oman
torpan vuokraaminen ja asettuminen ikiajoiksi perheineen kotikontua
viljelemään. Koottuaan kolmetuhatta markkaa ja saatuaan siihen vielä
pari tuhatta lisäksi olikin hän saanut vuokratuksi itselleen torpan.
Kaikki rahat menivät torpan perustamispuuhiin. Neljä vuotta hän sitten
asui onnellisena tässä kodissaan. Se oli mitä tavallisimmalla kummulla,
jossa näytti olevan aukeata juuri niin paljon kuin hän oli vuosien
kuluessa maata peratuksi saanut. Kun tulin sinne hänen itsensä
saattamana oli hänenkin tavaroitaan pihalla sateen alla turmeltumassa.
Katajaisen luonteensa mukaisesti oli näet hänkin, oikeuden lopulliseen
voittoon turvaten, heti talvihäätöjen jälkeen muuttanut asuntoonsa
takasin. "Maa meidän on, eikä laiskain lurjusten!" Sillä seurauksella,
että kevään tultua täydellinen hävitys kohtasi hänen kotiaan. Uunit
pantiin raunioiksi, ikkunat lyötiin säpäleiksi, navettakin rikottiin,
lehmät ajettiin ulos ja kaikki ulkohuoneet tehtiin mahdottomiksi asua.

"Ja kun ne sortivat muurin alas, niin soraa lensi taikinaan ja
maitoastiaan", sanoi hän nähtävästi ollen enin loukkaantunut tästä
hänen vaimoansa kohdanneesta häväistyksestä.

Mitä näen minä! Jäykkä suomalainen leuka värähtelee!

Mies oli vahvistunut vaan vakaumuksessaan, että maa kuuluu sille, joka
sitä viljelee. En tiedä onko kataja kyllin kovaa puunlajia, että hänen
luonnettaan voisi siihen verrata -- mutta hän kylvi kuin kylvikin
siemenen peltoihinsa, jotka muuten olisivat jääneet kesannoksi, pani
perunan ja teki kaikki mitä keväällä tehtämän pitää, sekä päästi lehmät
hakaan, rikottuun navettaan niitä enää ajamatta. Hän asuskeli sitten
tuvan puolella, mihin laittoi muurin uuteen kuntoon, ja vältteli
poliiseja parhaansa mukaan.

Tätä voimakasta miestä, jonka kaltaisien toimesta meidän maamme kantaa
viljelysmaan arvonimeä ja jotka voisivat antaa sille enemmän kuin
mikään muu ylpeilemisen syytä, tätä voimakasta miestä ahdistaa kohtalon
kova koura vielä toiseltakin puolelta. Hänen vaimonsa, ollen mieleltään
uskonnollinen, ei hyväksy miehensä maalliseen toveruuteen ja
luokkataisteluun suuntautunutta mieltä. Se seikka on jäytävänä
ristiriitana hänen kodissaan, eikä se suinkaan ole voinut hänelle
keventää nyt tämän lakkotaistelun raskasta taakkaa. Keväinen
häätötoimitus oli tehnyt tähän vaimoon niin järkähyttävän vaikutuksen,
että hän menetti henkisen tasapainonsa. Joku toimitusmiehistä oli
häätötoimituksen kestäessä käskenyt ovensuussa seisovan pojan viemään
pihalle kangaspuun sivulautaa, joka oli jäänyt tuvan lattialle, sitten
kuin itse kangaspuu oli viskattu ulos. Poika olikin torpan omia poikia
ja vastasi siis isänsä noudattaman passiivisen vastarinnan hengessä:
Viekööt rikkurit! Toimitusmies oli tästä suuttunut ja käskenyt
vanhempien antamaan pojalle selkään. Silloin vaimo, tietämättä mitä
teki, sieppasi häiriintyneenä lattialta laudan ja kohottaen korkealle
ilmaan aikoi lyödä omaa poikaansa, joka onneksi ennätti pujahtaa ovesta
ulos. Isä samassa astui sisälle ja olisi saanut iskun vastaansa, ellei
lauta olisi sattunut oven päälliseen. Seuraavana yönä tuli vaimo
mielenhäiriöön. Tapausten kauheus ja äidin järkkynyt mielentila
vaikutti alaikäiseen tyttäreen niin, että tämäkin tuli mielivikaiseksi
eikä ole siitä vieläkään täysin toipunut. Kun torpan navetta rikottiin,
oli elukat täytynyt päästää vapauteen. Ne olivat sen jälkeen kulkeneet
torpan vainioilla ja metsissä, missä niitä torpan emäntä oli kesällä
käynyt lypsämässä. Mutta nyt syksyn tultua tulivat kartanon miehet ja
veivät elukat pois, jonka jälkeen kuuluutettiin, että elukat voidaan
lunastaa, arvatenkin jos maksetaan se vahinko, minkä ne ovat tuottaneet
syötyään koko kesän kartanon (= torpan) mailla. Elukat jäivät tietysti
kartanoon, mutta sairas emäntä uhkailee nyt mennä järveen.

Uutta, seudulla aivan tuntematonta väkeä on nyt syksyn tultua asettunut
siihen tuvan puoliskoon, jonka muurin entinen isäntä oli korjannut.
Koti on hävinnyt, koko perhe on hajoomistilassa.

Niinkuin vankka tammi seisoo mies keskellä onnettomuuttansa, joka ei
ole hänen korkeata uhkamieltänsä voinut lannistaa eikä lujaa
toveruuttansa kukistaa.

Uutta väkeä on jo kaikkialla muissakin suuremmissa torpissa. Nämä uudet
tulokkaat niittävät ja leikkaavat paraillaan niitä viljoja, joita he
eivät ole kylväneet. Lakkolaiset saavat katsoa päältä, kuinka heidän
kylvämäänsä viljaa vieras korjaa, kuinka kaivelee esille heidän
istuttamansa perunat ja vie ominaan kuoppiin talvivaroiksi. Mutta
paitsi sitä, että vanhat torpparit ovat siemenviljat ja kaiken työnsä
vaivat kadottaneet, on heitä vielä sakotettu 50 markalla siitä että
olivat ollenkaan kylväneet!!

Missä ovat siis lakkolaiset nyt? Missä nuo 80 perhettä, joiden
jäsenluku yhteensä tekee noin 500 henkeä?

Astellessani Laukon metsiä minä näin heidän kesäisiä tyyssijojansa.
He asuskelivat metsissä, ladoissa, riihissä, joista heitä
patrullipoliisit usein löysivät ja armotta ajoivat pois. Monet olivat
saaneet väliaikaisia asuinpaikkoja Laukon rajojen takana olevien
talojen torpissa. Semmoisissa paikoissa saattoi asua kolme,
neljä perhettä jossakin pienessä tuvassa tai kamarissa. Mutta
helposti on ymmärrettävissä, kuinka vaikea on tämmöistä rajatonta
vieraanvaraisuutta loppumattomiin hyväkseen käyttää. Jos meikäläisen
rouvan osaksi tulisi pitää luonansa neljän suuren perheen jäseniä kolme
kuukautta yhtämittaa, niin en luule että järkähtynyttä hermostoa voisi
tasapainoon saada ilman pitempää virkistysmatkaa ulkomaille. Vaikea on
asema sekä niille perheille, joiden vieraanvaraisuutta kysytään että
niiden, jotka ovat pakotetut sitä nauttimaan.

Liikuttavaa oli minusta nähdä noiden ihmisparkain yhä uudistuvia
yrityksiä jos jollakin syyllä pysyä kiinni vanhojen kotiensa nurkissa.
Missä vaan oli joku vaari tai sairas, jota ei oltu voitu ulos häätää,
siellä koettivat muut perheen jäsenet turvautua hänen turviinsa. He
elivät silloin tavallisesti jossakin "kamarissa" uuden tulokkaan
eläessä perheineen tuvan puolella. Sellaisessa kamarissa istuivat he
kuin hiiret loukossa, joka hetki peläten poliisien tuloa. Kun me
saattajani seurassa pyrimme sisälle, ei meidän kolkutukseemme vastattu.

"Päästäkää sisälle, jos siellä ihmisiä on!" huusi saattajani.

Ei vastausta.

Saattaja tempasi silloin oven auki.

Muori oli asettunut raamattua lukemaan, niinkuin näkyy tavaksi tulleen
poliisien astuessa sisälle. Muut olivat liikkumattomina, kukin
asentoonsa tyrmistyneenä, ukko vaari vaan ei voinut mielenkuohun vuoksi
hillitä vanhojen jäseniensä hytkähtelemistä. Kaikki muu väki oli
liikkumattomaksi jähmettynyt.

Näin rauhattomassa elämässä jokainen viikko vanhentaa ihmisen ikää
vuodella. Rauhaton on aamun valkeneminen, rauhattomat päivän, hetket,
ja vielä kolkompi pimenevä ilta.

Rauhaa toivotettuamme muutti odottamaton mielen kevennys heidän
kasvojensa kalpeuden hehkuvaksi punaksi.

Pienistä ikkunaruuduista katsellen minä näin, kuinka uusi isäntä meni
väkineen ja sirppineen eloa korjaamaan.

"Että se kehtaakin!" minä sanoin.

Tässä torpassa oli kuitenkin asianlaita toinen kuin kaikkialla muualla.
Uusi isäntä oli tullut jo varhain keväällä ja itse tehnyt kaikki
kesäiset työt. Sentähden muori, hyväksymättä puhettani, kiirehti
sanomaan:

"Ei, ei, joka työn tekee, hän on leivänkin ansainnut."

Ja tämän tällaisen kansan sanotaan ylenkatsovan lakia!

Erään riihen ohi kulkiessamme pysähytti minut uusi oppaani, avasi
riihen oven ja sanoi kuiskaamalla aivan kuin vieläkin olisi poliisia
vainunnut:

"Tässä me olemme asuneet koko kesän. Poliisit kulkivat joka päivä
ohitse polkua myöten, mutta meillä olivat riihen ovet teljettyinä ja
olimme hiljaa. Pojat olivat vuoronperään vahtimassa, toinen luukun
suulla kuuntelemassa, toinen metsästä merkkiä antamassa."

"Missäs ruokanne keititte?"

Hän vei minut vähän matkan päähän, missä heillä oli pieni kivistä
kyhätty tulisija. Hiljainen paikka. Ympärillä olevien leppien lehvistä
tippuu sadepisaroita, kivistä tuntuu vielä kostea noen haju, perheen
istumasijat maassa, liikehtimiset, olemiset tämän nuotiopaikan
ympärillä ikäänkuin vielä elävät, mutta varmaan ei enää löytäisi
metsästä ainoatakaan kuivaa puun palasta, kun he tänne ensi kerran
kokoontuvat ateriaansa keittämään.

Ja kuinka monta tällaista tulisijaa minä matkoillani näinkään!

Kaikkialla näin myös viljavainioita, joita vieras, vastikään torppiin
muuttanut väki korjaili.

Kielelläni pyöri kysymys, jota en sanonut ääneen:

"Olihan teitä sakotettu siitä, että olitte kylväneet? Miksi ette
sytyttäneet tuleentunutta viljaanne tuleen ennenkuin annoitte vieraan
sitä korjata?"

Arvelen, että jossakin naapurimaassa tuskin vilja olisi joutunut
rikkurien ja lakkopetturien saaliiksi. Mutta se on totta: siellä tuskin
olisivat poliisitkaan saaneet kaikessa rauhassa pitkin kesää
kuljeskella yksinäisillä metsäpoluilla patrullien toimissa, kenenkään
heitä hätyyttämättä, tuskin myös olisivat kartanon herrat saaneet
turvassa metsästellä torppien mailla.

Oppaani seurassa metsiä kierreltyämme aukenivat näköpiirit ja edessämme
oli Tottijärven kirkko. Siinä yhtyi meihin muuan toiselta puolelta
tuleva lakkolainen. Kirkko oli sellainen tavallinen ruohokummulla
sijaitseva, puna- ja keltamullalla sivelty maalaiskirkko erillään
seisovine tapulitornineen, kiviaitoineen ja hautausmaineen korkeiden
vaahterain siimeksessä. Sanottakoon kirkoista yleensä mitä tahansa ei
niistä erkane pois jokin lämmin turvan tunne, jonka aina
ehdottomastikin synnyttävät ihmisten yhtymistä varten rakennetut
laitokset. Kartano helottaa iloisine värineen toisella puolella,
toisella kiertelee maantie luikertelevan järven rantaa. Siinä kirkon
lähellä on myös Tottijärven iso, harmaa viljalainamakasiini, jonka
ympärille nyt oli kokoontunut lakkolaisia ja kartanonväkeä, joukossa
myös poliiseja, hopeainen merkki otsassa ja helamiekka vyöllä. Ja
kipeästi se näky repäsi sydäntä äskeisen kirkkotunnelman jälkeen. Ei
missään tuollaiseen preussiläiseen pukuun puettu poliisi ole niin
vastenmielinen nähdä kuin honkien ja leppien viheriäistä taustaa
vasten.

Makasiinissa säilytettiin torpparien viljaa siemenvaroiksi.
Lakkolaiset, joiden asia on hovioikeuden asteella ja siis vielä riidan
alaisena, eivät aikoneet luovuttaa ilman takuuta avaimia kartanon
isännille, jotka puolestaan olisivat tahtoneet jakaa makasiinin viljat
siementarpeiksi uusille torppareilleen. Lähestyessämme makasiinia
pyysin sitä seurassani olevaa lakkolaista osottamaan minulle kartanon
parooneja ja kun hän sitä rupesi tekemään huomasin hänen mielensä
olevan suuresti kuohuksissa. Ääni värähteli ja käsi jolla hän osotteli,
vapisi.

Alkoi rankasti sataa, ja kaikki ihmiset, niin torpparit kuin
paroonitkin ja poliisit hakivat suojaa samojen makasiiniräystäiden
alta.

Nuoret paronit, kartanon isännän poikia joilla tietysti on toinen puoli
sanomista sukutilan asioissa, tekivät hyvin miellyttävän vaikutuksen
hienon ulkonäkönsä ja ryhdikkään käytöksensä puolesta, -- perikuvia
ritarilliseksi kasvatetuista ihmisistä, -- jotka ennen antavat henkensä
kuin myyvät kunniansa, -- joille toveruuden pettäminen on rikoksista
pahin, -- jotka eivät mitään niin kammo kuin urkkimista, ilmiantoja ja
polvien notkistuksia esivallan edessä. Mikä kumma kohtalo saattoikaan
heitä nyt vastoin luonnettaan, vastoin tunteitaan tekemään yhtä asiaa
rikkurien ja matelijaluonteiden kanssa? Mikä kumma kohtalo erotti heitä
juuri niistä alustalaisistaan, joiden luonteenominaisuus oli
miehekkyys, toverillisuuden ja uskollisuuden kaikkialla ihailtu henki?

Puhuttelin muuatta kartanon nuorista paroneista ja selitti hän
avomielisesti, että sovinto oli ollut mahdoton senvuoksi että hänen
isäänsä oli lakkojen alkaessa solvaistu "alas"-huudoilla. Nuori mies
oli täydellisesti vakuutettu tämmöisen anteeksiantamattomuuden
ritarillisuudesta, ollenkaan ottamatta huomioon, että meidän
perustuslaillisessa järjestyksessä säädetty rikoslakimme ei missään
kohden määrää solvauksen rangaistukseksi ihmisen tempaamista irti
viljelemästään maasta ja omin käsin rakentamastaan kodista, vaan määrää
sellaisesta rikoksesta ainoastaan sakkoja ja pahimmassa tapauksessa
jonkun ajan vankeutta. Häätö solvauksen rangaistuksena on
_keskiaikaista_ ritarillisuutta.

Ja niin nyt alkoi se lyhyt toimitus, jota varten makasiinin uusi
johtokunta oli vanhan johtokunnan tänne kuulutuksella haastattanut.

Uusi johtokunta vaati vanhalta makasiinin avaimia.

Lakkolaisten keskuudesta astui esiin vanhan johtokunnan puheenjohtaja
ja ilmoitti syyt, joiden nojalla he, ollen häädetyt takuuta vasten eli
asian ollessa vielä riidanalaisena, kieltävät uusilta tulokkailta
viljalainaa ilman takuuta. Hän oli nähtävästi täydellisesti vakuutettu
siitä, ettei makasiinissa säilytetyn viljan kimppuun voi mitenkään
päästä ilman sitä suurta avainta, joka hänellä roikkui takinliepeen
alta. Ja hänestä näytti, että tätä avainta ei häneltä pystyttäisi
ottamaan vähintäin ilman kuvernöörin päätöstä. On sanottu, että
suomalaisen rahvaan perisynti on käräjöiminen; mutta tässä voi yhtä
hyvällä syyllä puhua rahvaan tyhmästä uskosta lain muotojen voimaan.

Kaksi kertaa vaadittiin avainta ja kaksi kertaa se kiellettiin. Sitten
tapahtui hyvin lyhyt oikeudenkäynti:

Paroonit käskivät tuoda kartanosta kankia ja kirveitä. Seppä pantiin
työhön. Lukot murrettiin, ovet väännettiin kankien avulla auki ja
kartanon isännät menivät sisälle.

Torpparit sanovat, että makasiinin oli torpparialuskunnalle lahjottanut
muuan kartanon entisistä haltijoista sellaisella ehdolla, ettei
kartanolla itsellään olisi edes lainausoikeuttakaan sieltä.

Paroonit taas sanovat, että makasiini on kartanon.

Syrjäisenä en mene päättämään kumpi on oikeassa.

Kuitenkin näyttää minusta, että makasiinin avaaminen kangilla ja
kirveillä ei voi sisältää lainmuotojen noudattamista, ja luulisi, että
Laukon isäntien, jos kenenkään, pitäisi huolehtia juuri lain muotojen
noudattamisesta, häädötkin kun ovat tapahtuneet vastoin suuren yleisön
oikeudentuntoa ainoastaan lain _muodon_ nojalla.



Oman lainko narreina?


Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon
tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt
välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet
kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani
Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa
(H.S. N:o 194), lausuen muun muassa: "Keskinäiseen välipuheeseen
perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa
rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein
vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on
niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus,
kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus."
Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut
edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli
kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa
oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja
vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi
voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan
maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi,
ennenkuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä
mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja.
Eipä itse asiassa perheen häätäminen maaltaan ja kodistaan paljon
helpompi olekaan kuin hengen menettäminen, ja niinpä tämä yleisö nyt
asettuu oman lakinsa narriksi sanoen: "ihmisten häätäminen kodeistaan
on sääliä herättävää, se on sydäntä repivää, mutta emme voi sille
mitään, sillä laki niin vaatii." Ja he ovat yhä siinä hurskaassa
uskossa, että ratsupoliisien retkikunta Helsingistä Hämeen talvisiin
erämaihin oli tehty vaan muutaman sikäläisen velkojan auttamiseksi
yksityistä saatavaansa perimään!

Mutta väittäessään olleensa aivan voimattomia lain selviä määräyksiä
vastaan ja syyttäessään kaikesta pahasta Laukon muka erikoisen ankaraa,
sydämmetöntä paroonia, nämä ihmiset eivät puhu oikein rehellistä
kieltä. Se on helposti todistettavissa.

Olin kerran teatterissa. Siellä esitettiin Shakespearen "Venetsian
kauppiasta". Tämän kappaleen juoni on, kuten tunnettu, sellainen, että
muuan kauppias on velallisensa kanssa tehnyt välipuheen, jonka mukaan
hän, ellei velka tule suoritetuksi, saa leikata naulan lihaa velallisen
rinnasta. Välipuhe oli tehty lain kaikkien sääntöjen mukaan. Siitä
huolimatta me kaikki paukutimme mielihyvästä käsiämme, kun velallisen
asianajaja oikeudessa kiersi lain muutamilla asianajajatempuilla.
Tuomari näet antoi tuomion, jossa määrättiin, että koska välipuheessa
oli kysymys yksistään lihasta eikä verestä, niin kauppias tulisi
rangaistuksi lähimmäisen veren vuodattamisesta, jos lihaa leikatessa
tippaakaan verta vuotaisi. Velkojan oli nyt tietysti mahdoton
oikeuteensa päästä eli, toisin sanoen, hän jäi sitä pyhää lain turvaa
vaille. Ei kukaan ole koskaan oman säätämänsä lain narri, vaan milloin
lain puustavi sattuu menemään esim. kaikkien etuja tai ilmeistä
oikeuden tuntoa vastaan, silloin laki aina kierretään tai jätetään
noudattamatta. Ja on sellaisen lainkohdan syrjäyttäminen meidän
oloissamme vielä paljon tavallisempi kuin muinaisessa Venetsian
valtiossa. Kun yhteinen etu on kysymyksessä on satunnaisen
lainpuustavin syrjäyttäminen niin luonnollista, ettei sitä edes kukaan
huomaa. Jos tuomari sellaisessa tapauksessa keksii, miten laki on
sopivimmin vältettävä, tai jos hän tekeytyy tyhmäksi ja antaa yleistä
mielipidettä edustavalle asianajajalle ohjat tai jos hän julistaa, että
tuomio asiassa annetaan "vastaisuudessa", jolloin jokainen ymmärtää
ettei sitä anneta koskaan, niin kaikki pitävät tällaista tuomaria
viisaana ja ammattiansa hyvin käsittävänä miehenä. Sillä sitä ei toki
kukaan salli, että isänmaa joutuisi vaaraan tai häpeään jonkun
lainpuustavin tähden. Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana
tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä
ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja
niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen
aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat,
nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit -- kaikki
vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa,
joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis
siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi
hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä
tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit
ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit
eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut
vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi
syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin
kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? --
Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai
syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman
lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin
harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi? Hallitus
_ei saa_ ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi
maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi
hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen
juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko
hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee
sovintoa? Parooni _ei saa_ tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä
mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko
maanomistajaluokan etuja. Parooni mahtaa olla omituisessa asemassa:
julkisuudessa häntä muka moititaan julmaksi, itsepäiseksi,
epäisänmaalliseksi, mutta yksityisesti, kulissien takana,
maanomistajien puolelta häntä ei ainoastaan kannateta, vaan suoraan
pakotetaan menettelemään niinkuin hän nyt menettelee: ei millään
ehdoilla mitään myönnytyksiä maalakkolaisille, rautakourin tuo liike on
tukahutettava, vähintäkään säälimättä on lakon ajatus juurineen
kitkettävä maalaisväestön mielistä. Tehkööt kaupungeissa lakkoja,
kunhan vaan ei maalla. Jäykkinä ja rautakouraisina esiintyvät siis
kaikki hallituksesta ja paroonista alkaen kruununvoutiin, nimismieheen
ja poliiseihin asti, jotka tässä kovakouraisuudessaan -- kaikista
sanomalehtimoitteista huolimatta -- itsetietoisesti tuntevat
vallitsevan yleisön täyttä myötätuntoa.

Syynä siihen, että kaikista vaaroista huolimatta hallituksen puolelta
tarmokkaasti avustettiin häätöjen toimeenpanoa ei siis ollut se, että
olisi oltu oman lain narreina, -- ettei olisi muka voitu keksiä millä
lain puustavia kiertää tai miten taivuttaa ankara isäntä sovintoon,
vaan syynä oli yksinomaan luonnon rikkauksia anastaneen valtaluokan
pakko kukistaa ne tuntoihinsa heräävät kansan luokat, jotka ovat näitä
rikkauksia vailla ja nyt koettavat uutta taistelukeinoansa, lakkoa.



Maalaislakosta yleensä.


"Olisiko siis todella ollut oikeudellisia näkökohtia, jotka olisivat
voineet estää noita häätöjä?" kysyy hyväntahtoinen, viaton yleisö, joka
ei ole tehnyt itselleen selvää mistä kohti kenkä on tässä jutussa
vallassaolijoita puristanut ja yhä puristaa.

Mitä on lakko?

Lakko on uusi taistelukeino, jolla sorronalainen ryhmä ihmisiä yhtaikaa
keskeyttää velvollisuutensa tai välipuheensa täyttämisen siksi kunnes
muutamat asian osaisten kesken syntyneet riidanalaiset kysymykset
tulevat tavalla tai toisella ratkaistuksi.

Lakkojen avulla on kaupunkien tehdasväestö kuten kaikki myöntävät
monessa kohden saavuttanut suuriakin taloudellisia parannuksia.

Armon vuonna 1905, marraskuussa teki koko Suomen kansa lakon, se on,
lakkasi tottelemasta ylintä maallista käskijäänsä, jolle oli ikuisen
uskollisuuden valan vannonut, ja saavutti tällä lakolla paitsi entisen
asemansa vielä uusia oikeuksia.

Lakko on _uusi_ ilmiö taloudellisen ja oikeudellisen elämän alalla.
Taloudelliset ja oikeudenkäynti-lait eivät vielä ole sen sisältöön
kajonneet. Se on luonut uusia velvollisuuksia valtamiehille, nimittäin
velvollisuuden käydä sovitteluihin lakon tehneen ihmisryhmän kanssa
ennenkuin riitaisuudet joutuvat tuomioistuimen ja asevoiman
ratkaistaviksi. Näin on jo aikoja sitten yleinen mielipide hyväksynyt
lakkoja tehdasväestön keskuudessa ja poliisivallan sekaantuminen
sellaisia lakkoja ehkäisemään on ollut leimattuna turkkilaisuudeksi tai
ehkä lievemmin venäläisyydeksi. Suomen kansaan nähden antautui
kuitenkin Venäjän keisarikin sovitteluihin, aivan niinkuin uusi lakon
taistelutapa vaatii.

Mitkä ovat yleensä edellytykset siihen, että lakkoa voisi pitää
oikeutettuna? Sillä onhan selvää, ettei lakko kaikissa tapauksissa voi
velvottaa isäntää edes neuvotteluihin. Joku hyvinvoipa kirjailija
esimerkiksi on luvannut kustantajalleen romaanin jouluksi ja he ovat
tehneet asiasta välipuheen. Kirjailija tekee lakon. Silloin on
kustantaja epäilemättä oikeutettu mihinkään sovitteluihin ryhtymättä
vaatimaan kirjailijalta oikeuden kautta vahingonkorvausta. Lakko ei
tuntuisi myöskään ollenkaan hyväksyttävältä, jos se tapahtuisi
esimerkiksi palkkaansa tyytymättömien virkamiesten keskuudessa. Miksi
ei? Siksi, että mikään ei ole heitä pakottanut sitä virkaa hakemaan.
Näissä esimerkeissä piilee asian ydin. Ollaksensa oikeutettu täytyy
lakon ensiksikin olla kokonaisen ihmisryhmän toimeenpanema eikä
ainoastaan yksityisen, toisin sanoin, niiden epäkohtain, joiden
johdosta lakko on tehty, täytyy koskea kokonaista ryhmää, ja toiseksi:
tämän ryhmän edellytetään olleen _pakotetun_ tekemään välipuhetta.
Lakko, jonka esim. joku yksityinen isäntäänsä tyytymätön tehtaantyömies
panisi toimeen, ei tunnu oikeutetulta juuri siksi että yksityisellä
ajatellaan olevan vapaa valta hakea toista työpaikkaa, mikä on
mahdotonta kokonaisille ryhmille.

Molemmat nämä edellytykset olivat käsillä Laukon torpparilakossa.
Epäkohdat, jotka tuntuivat sietämättömiltä kohtasivat torppareita
yhteisesti. Ja mitä välipuhepakkoon tulee niin on se maatyöväestön
keskuudessa olemassa enemmän kuin missään muualla.

Voisimme ajatella, että "välipuhetta ei saa rankaisematta rikkoa" ja
vaikkapa vielä että "oikeus lain turvaan tässä kohden on kodinkin
oikeutta kalliimpi", mutta tuo on lakkoihin nähden totta ainoastaan
siinä tapauksessa, että se ihmisryhmä, joka on välipuhetta noudattamaan
sitoutunut, oli vapaa joko tekemään tai olemaan tekemättä tuota
välipuhetta. Jos viljelyskelpoista maata olisi jokaisen saatavana, joka
vaan viljellä tahtoo, silloin tietysti voisi puhua välipuheen
vapaudesta isännän ja vuokraajan välillä. Mutta nyt tiedämme, että
kaikki maa, olipa se viljeltyä taikka ei, on anastettu yksityiseen
omistukseen. Vapaudesta voisi puhua vielä sittenkin, jos maa olisi
jotain ylellisyystavaraa, jota ei kenenkään olisi pakko itselleen
hankkia. Mutta nyt maa tälle väestöluokalle ei ole mitään
ylellisyystavaraa, vaan sellaista tavaraa, jota paitsi se ei voi elää.
Vanhempi perheellinen maanmuokkaaja, joka ei voi enää työalaansa
vaihtaa ja jommoisia kaikki torpparit ovat, on viljelysmaata saadakseen
_pakotettu_ suostumaan millaisiin välipuheisiin tahansa. Jos siis
lakkoa pidetään hyväksyttävänä taistelukeinona noihin suuriin
irtolaisjoukkoihin nähden, jotka myrskyä uhkaavina irtolaislaumoina
liikkuvat työn kerjuussa, koska katsotaan että he, ollen työn
puutteessa, ovat pakotettuja sitoutumaan teettäjien sanelemiin
välipuhe-ehtoihin, niin ainakin yhtä hyvällä syyllä voi samaa sanoa
maattomaan maalaistyöväestöön nähden. Lakot ovat kummassakin
tapauksessa juuri sentähden oikeutettuja, että välipuhe on tehty köyhän
kansan sorronalaista tilaa hyväkseen käyttäen, eli että välipuhe ei ole
perustettu toisen asianosaisen vapauteen.

Maanomistajien ja maattomien välisissä riidoissa, joissa lakko syntyy,
on siis maanomistaja yleisen oikeustajunnan, jopa voimassa olevan
lainkin hengen mukaan _velvollinen_ käymään sovitteluihin
lakkoyhdyskunnan kanssa ja sovittelujen jäätyä tuloksettomiksi ja asian
jouduttua oikeuteen, oikeus puolestaan on _velvollinen_ ottamaan
harkinnan alaiseksi kysymyksen onko lakkoon ollut syytä, sillä lakko
semmoisenaan ei suinkaan merkitse kontrahdin rikkomista, vaan voi
syntyä mahdottomuudesta täyttää kontrahdin ehtoja niin kauan kuin
maanomistaja ei ryhdy sellaisiin toimiin, jotka tekevät kontrahdin
täyttämisen jälleen mahdolliseksi. Kumpaakaan ei tapahtunut Laukon
lakossa. Parooni ei suostunut mihinkään keskusteluihin lakkolaisten
kanssa. (Hän ilmotti ottavansa vastaan vaan yksityisiä lakkotoveruuden
rikkojia). Oikeus ei ottanut harkitakseen kysymystä lakon syistä, vaan
piti lakkoa semmoisenaan kontrahdin rikoksena.

Oliko siis Laukon lakkolaisilla todella jotain erityisiä syitä, jotka
olisivat oikeuttaneet heidän lakkoansa? kysyy harhaan johdettu yleisö.

Kun palasin Laukon mailta Helsinkiin tapasin muutaman tuttavan
vankilantirehtöörin.

"No, sinähän olet ollut Laukossa. Mitäs sinne herroille torppareille
kuuluu?"

Ja ennenkuin ehdin vastata, hän itse lisäsi:

"Nehän kuuluvat vaativan rautasänkyjä ja vesijohtoa torppiinsa!"

Tämä puhe on kuvaava sille käsityskannalle mikä Helsingin
"vaikuttavissa piireissä" vallitsee. Tämä seikka tekee tarpeelliseksi
lähemmin tarkastaa niitä olosuhteita, jotka olivat torpparien
varsinaisia vaatimuksia.

       *       *       *       *       *

Oletteko koskaan omistanut tai hoitanut hevosta, rakas lukija? Ette
ole.

Kuvailkaa nyt kuitenkin, että teillä olisi sellainen hevonen, jota
olisitte pienestä varsasta asti kasvattanut, joka olisi teidän
hoidossanne oppinut ja varttunut ajohevoseksi, jota olisitte joka päivä
vienyt hakaan ja taas sieltä tuonut, jolla olisitte kyntänyt ja
äestänyt pienet kotipeltonne, jolla tehnyt kirkko- ja myllyretkenne,
joka siis olisi käynyt teille rakkaaksi niinkuin kaikki mikä on
yhteydessä teidän kotinne, teidän työnne ja työnne hedelmän kanssa.
Olette varmaan ainakin omistanut joskus venettä, jolla olette
vesiretkiä tehnyt ja tiedätte, että sellaiseenkin kiintyy, koska se
ikäänkuin tuntuu toverilta, jonka kanssa on ollut monenlaisissa
vaiheissa. Ja voitte siis arvata kuinka paljon enemmän kiintyy
hevoseen, jonka kanssa on yhdessä voimiaan ponnistellut sekä hyvän että
huonon sään vallitessa, kesän helteessä ja talven pakkasessa.

Kuvailkaa nyt, että te tämän rakkaaksi käyneen kasvattinne kanssa
olette velvollinen kahtena päivänä viikossa lähtemään 17 kilometrin
päässä olevaan työpaikkaan. Siellä te olette velvollinen ajamaan
aamusta iltaan sontaa eräästä suunnattomasta sontasäiliöstä, joka on
tukittu niin, ettei virtsa pääse ulos vaan muuttuu sontavelliksi
navetasta luodun kuivan sonnan kanssa. Tähän säiliöön teidän on
ajaminen hevosenne, joka vajoo mahaa myöten inhottavaan liejuun. Teidän
on täyttäminen sontarattaanne mainitulla vellillä, käyttäen siihen
mielenne mukaan talikkoa tai lapiota tai ämpäriä, ja työn tehtyänne
teidän on piiskaaminen hevosenne ulos tuosta ruumasta; hevosenne tekee
yrityksen toisensa jälkeen, se jännittää takajalkansa, se kaatuu
polvilleen, taas nousee, taas jännittyy, taas kompastuu pärskyttäen
likaa kupeihinsa, selkäänsä ja harjaansa. Illalla on teidän vieminen
hevosenne yhteiseen, luvattoman hataraan talliin, jossa hevosenne
likasena ja märkänä palelee. Te itse saatte viettää yönne yhteisessä
yökortterissa, jota ei koskaan puhdisteta ja jossa senvuoksi on
elukoita kaikkia lajia, likaisten vaatteiden haju niin suuri, että
ruokaileminen tuntuu peräti mahdottomalta ja ainoastaan suuri
väsymyksenne tekee uneen vaipumisen mahdolliseksi. Likaa ja hajua tässä
"taksvärkki-pirtissä" lisää erityisesti se seikka, että se on ainoa
paikka, missä on tilaisuudessa sulatella työssä jäätyneitä sontaisia
lapioita, talikoita ja saappaita. Voisitteko te tyytyä sellaisiin
oloihin?

Sellaiset olivat kuitenkin ne Laukon torpparien "epäkohdat", jotka
muodostivat ne ehdot, joiden täytettyä lakko olisi loppunut ja työhön
olisi ryhdytty.

Samaisesta "taksvärkki-pirtistä" kertoo lakkolaisten asianajaja,
varatuomari E. Nyyssölä seuraavaa:

"Lähdin katsomaan tuota pirttiä itse paikalla. Näkyä, joka siellä
kohtasi silmiäni, en nyt tahdo uskoa todeksi. Torpparien kertomus
pirtistä ei ollutkaan oikea. He olivat nähtävästi jo vuosikymmenien
kuluessa niin tottuneet silmillään sitä katselemaan, etteivät olleet
huomanneet sen kaikkia 'puolia' minulle selittää. Mutta minä, joka sen
ensi kerran näin, huomasin näkeväni jotain sellaista, jota en ollut
ennen nähnyt, enkä edes uneksinutkaan näkeväni. Lattia kyllä oli
huoneessa, mutta luudan kanssa, puhumattakaan vedestä, se ei ollut
joutunut pitkiin aikoihin, joskopa koskaan, tekemisiin. Kauan ei
mieleni kyllä tehnytkään sitä penkoa, sillä pelkäsin sitä elävien
joukkoa, joka jo sisäänastuttuani säärissäni oli alkanut antaa tietoa
olemassaolostaan. Vilkasin ympärilleni. Näin huoneessa sänkyjäkin,
oikeita sänkyjä. Katsahdin niihin tarkemmin. Olivat joskus maailmassa
nähtävästi olleet kasvavaa puuta, mutta mitä puuta, sitä en osaa sanoa,
sillä en meidän metsissä ole nähnyt kasvavan niin mustasyistä puulajia.
Mikä tietää, taisivat ollakin jotain ulkomaalaista puulajia, joka ei
vedestä valkene. Niiden sisälläkin oli 'täytettä', mutta ei ainakaan
riihikuivia pahnoja.

"Tämä pirtti, joka oli Tottijärven kartanossa, oli kuitenkin se parempi
pirtti. Toinen, eli Laukon pirtti on vielä kurjemmassa kunnossa, mutta
sen sisälle ei minua päästetty".

Laukon torpparivaltakunnassa ollaan siis vielä hyvin kaukana
ylellisyyden vaatimuksista. Toistaiseksi olisi tyydytty vaan vähän
suurempaan siivouteen siinä kartanon omassa rakennuksessa, jossa se
työväkeänsä majotti.

Paitsi näitä muodollisia syitä, jotka muodostivat lakkolaisten
varsinaisia vaatimuksia eli ehtoja lakon lopettamiseen nähden, oli
tietysti paljon muitakin epäkohtia, jotka vuosikausien aikana olivat
painaneet torppareita. Vastoin muutamien lehtien yleisössä levittämää
käsitystä, että muka Laukon torpparit ovat varakasta väkeä, ei
asianlaita ole lähimainkaan sellainen. Tosin on joku joukossa
varakaskin, mutta yleinen vaikutus heidän joukossansa liikkujaan on
sellainen, että torpparit ovat Laukossa niinkuin muuallakin köyhää,
liikarasituksesta kuihtunutta kansaa. Rasitukset olivat tulleet
erittäin sietämättömiksi silloin kun kartanossa oli ryhdytty noihin
suuriin metsänmyynteihin, jotka nyt ovat tehneet Laukon ja Tottijärven
maat niin aution ja haaskatun näköisiksi.

"Syksyisin, kun syystyöt oli lopetettu, ei torppareita oltu otettu
päivätöihin, ennenkuin vasta talvella, jolloin sitten oli pidetty
kahdesta kolmeen kuukauteen yhtämittaa metsätöissä. Ensin oli pitänyt
kuukauden päivät kaataa massaa ja halkoja; miesten hevospäivät
vaihdettiin nimittäin useampiin miespäiviin. Sitten oli alkanut ajo.
Sitä oli jatkunut maaliskuulle ja huhtikuullekin. Tavallisesti
maaliskuulla, kun oli ollut pitemmän aikaa seisovia ilmoja ja tiet
siitä syystä auki, oli kartanon hevoset pantu koetteeksi ajoon. Mitä
nämä yhtenä päivänä sitten olivat kerinneet ajaa, sen mukaisesti
laskettiin, kuinka paljon torpparien oli kuukausien kuluessa kunakin
päivänä umpiteiden takaa pienillä, laihoilla hevosillaan pitänyt keritä
ajaa. Heidän ajamansa puut mitattiin. Niitä oli saatu niin ja niin
monta syltä. Summa jaettiin nyt kartanon hevosen ajamalla sylimäärällä
ja siten saatiin se päivämäärä, jonka torppari 'todellisesti oli
ajanut'. Ja näin oli vähennetty kultakin torpparilta vuonna
vuotuisenaan miltä 13, miltä 15, jopa muutamilta 20:kin päivää. Tuo on
ollut raskasta, kun palkkaamilleen päiväläisille torpparien kuitenkin
oli tullut maksaa niin monen päivän palkka kuin hän todellisesti oli
ollut työssä. Jospa tuota ja tuon tapaista olisi jatkunut vaan vuoden
pari, niin eipä siitä olisi ehkä rettelöä noussut, mutta kun samaa oli
kestänyt jo monta vuotta eikä siitä koskaan näkynyt tulevan loppua,
niin alkoi se jo tuntua liika raskaalta." Tämä kaikki torpparien omien
kertomusten mukaan.

Olisi kuitenkin väärin väittää, että nämä tässä luetellut seikat, niin
sietämättömiltä kuin ne syrjäisestä tuntuvatkin, olisivat yksin, ilman
muita väliin tulleita asianhaaroja, synnyttäneet nyt kysymyksessä
olevaa lakkoa kärsimyksiin tottuneiden torpparien joukossa juuri sinä
aikana kun se sitten syntyi. Mies voi kantaa kuormaa, jonka alle hän on
nääntymäisillään, hyvinkin kauan, jos hän vaan on varmasti vakuutettu,
että se todella _on_ hänen kannettavanansa. Mutta jos minä tulen häntä
vastaan ja nimenomaan huomautan hänelle kuorman olevan hänelle raskaan
senvuoksi, että hänen takanansa kulkija on sälyttänyt oman
kannettavansa hänen kuormansa päälle, silloin vääryyden herännyt tunto
tekee kuorman kantamisen heti hänelle ylivoimaiseksi. Ja tuo ei ole
ainoastaan jotain mielikuvitusta hänen puoleltaan, vaan vääryyden tunto
_todellisuudessa_ vaikuttaa sen, että ennen mahdollinen rasitus tulee
mahdottomaksi kantaa. Sellainen voima on itsetietoinen vääryyden tunto.

Ajat ovat muuttuneet. Kansan vanha vapauden tunto on herännyt.

Ei vanhoina aikoina maan vuokraajia ollut; ei ollut renkiä, ei piikoja,
ei muonamiehiä. Torpat syntyivät siten, että kun Ruotsin laki teki
esteitä tai ainakin suuressa määrin vaikeutti maan vapaata jakamista ja
osittamista, niin talon perilliset suostuivat tavallisesti keskenään
olla jakamatta perintötilojaan laillisessa järjestyksessä, vaan
järjestettiin asia niin, että yksi perillisistä rupesi talon
nimelliseksi isännäksi ja toiset perilliset hänen torppareikseen,
jolloin suoritettavat kruunun ja kirkon verot jaettiin kaikkien kesken
tasan. Torppari oli tietysti aivan yhdenveroinen kuin talon nimellinen
isäntäkin eikä mitään erotusta arvossa tai oikeuksissa ollut isäntien
ja torpparien välillä. Mutta sitten väkiluvun lisääntyessä, kun
viljelemätönkin maa sai arvonsa, tulikin maan omistaminen semmoisenaan
tulolähteeksi; nimellisestä talon isännästä syntyi "maan omistaja" ja
torpparit saivat ruveta maksamaan hänelle erikoista veroa ja saivat
kokonaan toisen merkityksen. Syntyi maanomistajien ja maattomien
luokka. Ja nyt seuraa jälkimäisten yhä suurempi orjistuminen edellisten
alle. Kunnes meidän päivinämme maanomistajat alkavat vierottua
ruumiillisesta työstä, hienostua herrasluokaksi, seuraten sitä mallia,
minkä heille antavat suurtilalliset kartanonomistajat, jotka jo aikoja
sitten ovatkin unohtaneet ruumiillisen työn ja eroavat siinä määrässä
työväestään, että tuskin tunnustavat olevansa edes samaa ihmisrotua.
Mitä enemmän maanomistajaluokka näin irtaantuu ruumiillisesta työstä
sitä enemmän sitä työtä täytyy sälyttää maattoman työväestön
hartioille, kunnes viimein tullaan liikarasituksen rajalle, jolloin
maan vuokraaja, kadotettuaan kaiken mahdollisuuden lepoon ja siitä
seuraavaan henkiseen kehitykseen, alkaa ruumiillisestikin kitua, menee
vartaloltaan vääräksi ja tulee epämuodostusten alaiseksi. Tämä
liikarasitus se on luonut sen kömpelön, vääräsäärisen, tylsä-ilmeisen,
kaikkea käytöstapaa ja itseluottamusta vailla olevan olennon, jota
kaupunkilaiset katupojat osottavat sormellaan ja sanovat "maamoukaksi".
Sellaisia tyyppejä ei ollut kyläkunnissa asuvan kansan vanhan vapauden
aikana, jonka mahtavista runotuotteista vielä nykyisetkin sukupolvet
ylpeilevät.

Ajat ovat muuttuneet. Ja rengeiksi, piioiksi, muonamiehiksi,
torppareiksi sorretussa kansan luokassa on herännyt tuulahduksia, jotka
osottavat, että entisen vapauden tunto ei ole vielä kokonaan
sammuksissa. Maalaistyöväestön tyytymättömyys on kaikista
tyytymättömyyksistä vanhin ja painavin. Sen syyt ovat syvimmät ja
merkitsevimmät.

Olisipa ollut ihmeellistä elleivät suurlakon ajat olisi juuri tässä
maalaisväestössämme herättäneet lakon aatetta. Maalainen tulee tosin
kaikessa myöhemmin kuin muut, mutta hän tulee sensijaan kaikkein
varmemmin, kun hän tulee. Laukon ja muutamien muiden kartanoiden lakot
on ainoastaan pieni alku. Nuo asianomaiset lakkotemput, kuten
"alas"-huudot, olivat ainoastaan pieniä, tosin myös aivan tarpeettomia
muodollisuuksia, joihin sanotaan sosialistien heitä opastaneen.

Me olemme niin tottuneet pitämään jotakin torpparia alemmassa arvossa
kuin jotakin paroonia, että meidän mielestämme "alas"-huuto tai lakin
päässä pitäminen tai paroonin tieltä väistymättömyys (jotka nyt olivat
niitä lakkolaisten syntejä) näyttää aivan huutavalta rikokselta, mikä
todella oikeuttaa aatelismiestä loukkaantumaan jopa toimeenpanemaan
häätöjäkin. Mutta jos tekee itselleen selväksi, mikä ääretön vääryys
kohtaa työtätekevää väestöä siinä, että tältä väestöltä on riistetty se
maa, joka heitä työhön kutsuu ja heille sylinsä avaa, niin silloin ei
mikään räjähdysaine tunnu kyllin voimakkaalta hävittääkseen tämän
vääryyden niin juuria myöten kuin se hävitettävä olisi; ja kaikki nuo
alas-huudot tuntuvat vaan vähäpätöisiltä ja perin anteeksiannettavilta
mielenilmauksilta. Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei
maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta
tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain
päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen
ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen
vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi
levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit
aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä
ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt
vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa.
Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin
lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat
yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa,
milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista
loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse
hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.

Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään
kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään
metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut.

Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen
perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on
luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän
nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan
vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin
naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon
lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo
suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla,
jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.

Eihän torppariemme tyytymättömyys ole sosialistien herättämä. Ennenkuin
sosialismin opit olivat maahamme tulleet, olivat torpparit alkaneet
kokoontua joukkoihin, ja panivat toimeen uhkaavia lähetystöjä. Kaikkein
järkyttävimmät hyökkäykset yhteiskuntaa vastaan etsivät ja löysivät
aina kannatusta tämän maalaisköyhälistön tyytymättömyydessä. Mutta nyt
he ovat passiivisia, ja se tapahtuu siksi, että he vuosisatoja turhaan
odotettuansa ja väkivaltaisuuksien ollessa jo puhkeamaisillaan ovat
vieläkin kerran ruvenneet odottamaan -- tällä kertaa sosialismilta ja
sen uudelta eduskunnalta.



Ihminen ja luonto.


Sen ihmeellisen vuoren huipulta katsellessa ensimäinen tunne,
ensimäinen ajatus oli, että niinkuin päivän valo paistaa jokaiselle
erotuksetta niin maa lupaa erotuksetta ravintoaan jokaiselle, joka
työtä tehdä tahtoo. Maa on kaikkien ihmisten yhteinen ravitsija, ja jos
puutetta sittenkin ihmisten keskuudessa syntyy, niin ei sitä synny
senvuoksi että maa ei voisikaan lupaustansa pitää, vaan senvuoksi
että ihmiset ovat anastaneet maan ravintolähteet yksityiseksi
omaisuudekseen, joten maattomat ovat estetyt välittömästä työstä
leipänsä hankkimiseksi ja ovat sensijaan pakotetut elättämään itseänsä
työvoimansa myymisellä nälkäpalkasta. Mutta tuo tunne että maa on
oikeastaan ihmisten yhteistä perua, johon on oikeus ainoastaan sillä,
ken sitä viljelee, ja että siis viljelemättömän maan omistajana ei voi
olla kukaan yksityinen, se tunne käy esiin yhtä selvänä myös katsottuna
sisältä päin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen.

Ihmisen ja luonnon välillä on olemassa suhde, joka on sisempänä,
syvempänä, lujempana, ylempänä kaikkia tekosuhteita yhteiskunnallisessa
ja valtiollisessa elämässä. Ihmisen suhde luontoon on välittömän
tuntemuksen suhde, niinkuin suhde sielun ja jumalallisen hengen
välillä, niinkuin sanaton suhde ikiystävysten välillä.

On paljon ihmisiä, jotka luonnon helmasta iäksi irtautuneina,
kaupunkeihin, tehtaihin sullottuina ovat tämän pyhän suhteen
unohtaneet. Kuitenkin kaupunkilaisistakin ne, joilla on tilaisuus
kesäisin maalle muuttamaan, osottavat suurta elpymistä, elämänilon
palausta, kun pääsevät ajaksikin takasin luonnon välittömään
yhteyteen. Kaupunkilaisiin saleihinsa he hankkivat ruukkukasveja,
maisemamaalauksia, häkkilintuja ja muuta sellaista ylläpitämään edes
muistoa heidän alkuperäisestä yhteydestänsä luonnon kanssa.

Mutta juurevimpana, eheimpänä, lujimpana pysyy yhteys luonnon kanssa
siinä ihmisessä, joka ikänsä kaiken on omilla ruumiinvoimillaan tämän
maaemon pintaa viljellyt. Hän kasvaa ikäänkuin yhteen luonnon kanssa.
Kun auer väräjää keväisen päivän paahteessa ja lämminnyt maa kuohkeana
murentuu hänen sahransa tieltä, niin huokuu multa häntä itseänsä. Häntä
itseänsä huokuu kotoinen havumetsä, jossa talviset hongan lastut ovat
hänen piiluamisensa jäliltä kanervikkoon sulaneet. Häntä itseänsä
huokuu kevään koko uhkuva elämä, niinkuin hänen lastensa pilpatus
tanhuviita ja poluilta. Se luonto, mikä hänen ympärillänsä on,
kaikkialla yhtyy muistoihin hänen kättensä töistä, peratut pellot,
kaskiahot, perunakuopat, tiet, ojat, harmaa mökki, navetta
olkikattoinensa. Tunto, että tämä luonto tuottaa välittömän hedelmän
hänen ponnistuksillensa, että se kasvattaa hänen kynnöistänsä ja
kylvöistänsä leivän, se se niin erottamattomasti kiinnittää hänet
viljelemäänsä maahan ja asumaansa kotoon.

Tosin voi kaupunkilainenkin tai maakartanon herrasisäntä, jonka omat
ruumiilliset voimat eivät koskaan tule välittömään tekemiseen mullan,
kivien, honkien ja kaikenkaltaisten luonnonvoimien kanssa, olla
kotoonsa kiintynyt, ja jos esimerkiksi valtiovalta lähettää hänen
luokseen santarmit kotitarkastuksille ja häätää hänet kotoaan, niin se
loukkaa koko hänen olentoansa, ikiajoiksi haavottaa häntä ja tuntuu
hänestä pahimmalta mitä hänelle suinkin voidaan tehdä. Mutta vielä
tuhat kertaa kiinteämmin on maahansa sitoutunut se, joka on omin
ruumiillisin voimin luonut sen rakennuksen, jossa asuu, sen halkopinon,
josta ottaa lämpimänsä, sen pellon, josta saa leipänsä. Hänen kotinsa
ei ole ainoastaan muutama huone, vaan koko se luonto, johon hänen
ruumiillisten ponnistustensa näkyvät tulokset ovat ikiajoiksi
sulautuneet.

Sanalla sanoen: maata omin voimin viljelevän ihmisen suhde luontoon on
itsenäinen suhde, joka sisimmässä itsessään ei tunne mitään alistumista
joidenkin ulkopuolisten inhimillisten asetusten alaiseksi. Maan
viljelemisen ja asumisen oikeus toisin sanoin ei häneen nähden voi olla
muiden ihmisten hänelle antama, vaan hän aina käsittää sen omaksi
syntyperäiseksi oikeudekseen. Maa itse tarjoutuu, antautuu hänen
kättensä työlle. Työntekijälle maa kasvaa, eikä tunne välillä ketään
kolmatta, joka sitä omistaisi siihen työtä tekemättä.

Sentähden, jos viljelemättömän maan ollessa anastettuna yksityiseen
omistukseen maattoman täytyy maanomistajalta _vuokrata_ maata, sitä
viljelläkseen, niin tämä puhtaasti muodollinen seikka ei lainkaan muuta
maaemon suhdetta työntekijäänsä ja työntekijän suhdetta maaemoon.
Niinkuin ennenkin maa antaa työntekijälle saman sadon hänen työnsä
palkaksi, ja niinkuin ennenkin työntekijä tuntee maaemon omakseen ja
suhteensa siihen itsenäiseksi. Kaikki kontrahdit ja paperipykälät,
joilla hän pakosta sitoutuu antamaan puolet työnsä tuloksista jollekin
syrjäiselle ja suostuu kaikkiin tämän vaatimuksiin, ne tuntuvat hänestä
oleettomilta ihmispahuuden keksinnöiltä, joita hän ei voi välttää,
mutta hänen ja maan väliseen suhteeseen niillä ei ole mitään
vaikutusta.

Tätä seikkaa ei voi koskaan täysin käsittää se, joka ei omin voimin tee
maatyötä. Tosin voi moni maalainen herrasmies rakastaa kotikartanoansa
ja ymmärtää mitä on ihmisen itsenäinen suhde luontoon. Mutta hän ei voi
ymmärtää, että torpparilla voisi tai saisikaan olla samallainen suhde
siihen maahan, jota hän ainoastaan vuokraa. Ja kumminkin on torpparilla
vielä paljon, paljon voimakkaampi ja itsenäisempi suhde maahan, sillä
hän on _työllänsä_ siihen liittynyt. Jos maanomistaja sen täysin
käsittäisi, niin en luule, että niin julmaa ihmistä olisi, joka
tuleentuvan viljan riistäisi kylväjältä ja kotihäätöön turvautuisi.

Tahtovatko siis torpparit päästä verottomiksi, tai tahtovatko he
kenties verona maksaa ainoastaan sen, minkä itsenäinen talonomistaja
kruunulle maksaa.

Ei. Torpparit eivät tahdo päästä verottomiksi ja he ovat aina valmiit
maksamaan veroina enemmän kuin maksavat ne, joilla on ollut rahaa ostaa
itselleen itsenäinen talo. Ainoa, mitä torpparit tahtovat ja ovat aina
tahtoneet, on, etteivät he riippuisi yksityisestä, personallisesta
mielivallasta. He maksavat kuinka suuria veroja tahansa, kunhan saavat
maksaa ne "kruunulle." He tahtovat, ettei heidän ja maaemon välisen
itsenäisen suhteen yläpuolella olisi mitään ihmispersonaa, joka sanoisi
omakseen sitä maata, jota he viljelevät ja asuvat. He tahtovat, ettei
heidän verojansa ja viljelysaikaansa määräisi personallinen mielivalta,
vaan se sama yleinen "kruunu", joka tilallistenkin verot määrää. He
tahtovat vapaaksi häätöuhkasta, joka kuten Damokleen miekka
hiuskarvasta riippuu heidän päänsä yläpuolella ja tärvelee heidän
elämänilonsa. He tahtovat myös, että heidän lastensa kohtalo ei olisi
personallisen maanomistajan vallassa, vaan että lapsille periytyisi
oikeus kotimaansa viljelemiseen.

Nämä vaatimukset eivät tosin ole toteutettavissa enemmällä eikä
vähemmällä kuin vuokramaitten ja viljelemättömien alueiden
siirtämisellä yksityisten omistuksesta valtion omiksi, eli
äärimmäisesti oikeastaan kaiken yksityisen maanomistuksen
lakkauttamisella; mutta nämä ovat kuitenkin ne vaatimukset, joiden on
ennen tai myöhemmin luonnon pakosta toteutuminen, -- verisenkö
vallankumouksen vai aatteellisen selvityksen kautta, se riippuu meistä.

Tässä on torppariasian ydin.

Maakysymyksen ratkaisu on todellista ratkaisua ainoastaan mikäli se
tähän suuntaan tähtää.



Maakysymyksestä meillä ja muualla.


Että maakysymyksen merkitys meilläkin, kuten kaikkialla, on tullut
polttopisteeseensä, näkyy siitä, että se uuden eduskunnan ensimäisissä
istunnoissa heti on saavuttanut tärkeimmän kysymyksen sijan.

Tosin ei puutu epäilijöitä, jotka väittävät koko tuon kysymyksen
saaneen eduskunnassa näin suuren merkityksen ainoastaan senvuoksi, että
maaton maalaisväestö, eli rengit, piiat, muonamiehet, torpparit,
muodostavat suuren valitsijain enemmistön, joiden ääniä täytyy onkia
oikeilla multalieroilla eikä millään keveän ilman perhosilla.
Mutta tällainen puhe on kaikissa tapauksissa ainoastaan osaksi
totta. Maakysymys on etualalla senvuoksi, että se on kaikkien
yhteiskunnallisten kysymysten pohjakysymys, -- että se on ainoastaan
toinen nimitys työväen kysymykselle, että ilman sen ratkaisua koko
työväen kysymys jää ratkaisua vaille.

Maakysymyksestä ovat juuri ehdotukset maavuokraolojen saattamisesta
uudelle pohjalle astuneet etualalle, toisin sanoen torpparikysymys eli
maattoman maalaisväestön asema.

Ehdotukset parannuksiksi maattoman väestön asemassa voidaan jakaa
kahteen suureen luokkaan: maanomistajapuolueiden tekemät ehdotukset ja
köyhälistöpuolueen tekemät ehdotukset.

Omituista on, että kummankinpuoliset ehdotukset perustuvat yksityisen
omistusoikeuden säilyttämiseen. Erittäin omituista se ei ole
maanomistajapuolueihin nähden, sillä tuskin muuta siltä taholta voi
odottaakaan. Mutta omituisempaa se on sosialistipuolueeseen nähden.
Tällä seikalla on pääasiassa seuraava syy:

Sosialismi syntyi ja sai kasvuvoimansa alkujaan heränneestä
ihannevaltion aatteesta ja uskosta mahdollisuuteen sitä toteuttaa. Tämä
ihannevaltio sisältää, että maa ja kaikki tuotantovälineet joutuisivat
valtion omaksi. Tämmöisen ihannevaltion toteuttamista varten
sosialistit arvelivat ennen kaikkea tarvitsevansa valtiollista valtaa,
ja näin on valtakysymys luonnollisesti astunut etualalle, jopa siihen
määrään, että puheet ihannevaltiosta ovat joutuneet muodista pois
ja täyden miehen nimeä saattaa kantaa ainoastaan se, joka
"lapsellisuuksia" höpisemättä ja "utopioihin" uskomatta osasi
tarmokkaasti tuota aineellista valtakysymystä ajaa. Tämän
taistelun ohella sosialismi ajaa puolittaisia eli niinsanottuja
paikkausparannuksia yhteiskunnallisissa oloissa senvuoksi, että kansan
joukkoja ei voi pitää ajan pitkään pelkässä odotuksessa. Niinpä on
maakysymyksenkin laita. Sosialistisessa ihannevaltiossa maa on kyllä
valtion oma, eikä mitään yksityistä maanomistusoikeutta ole.
Mutta ennenkuin tähän ihanteeseen päästään, täytyy turvautua
paikkausparannuksiin. Ja niin on käynyt, että sosialistienkin taholta
tehdyt ehdotukset säilyttävät yksityisen maanomistusoikeuden, koettaen
vaan saada aikaan vuokraoloissa niin suuria lievennyksiä, kuin
mahdollista.

Kuitenkin on maanomistajien ja köyhälistön ehdotuksilla suuri
oleellinen erokin.

Maanomistajien ehdottama torpparilaki, joka suurella
vapaamielisyydellään on niin hämmästyttänyt maailmaa, voi näet olla
maanomistajille aivan vaaraton, vaikkapa se olisi vieläkin
vapaamielisempi. Voitaisiin säätää muitta mutkitta vaikkapa
sellainenkin laki, että torppari on täydelleen isännän veroinen, jopa
että torpat eivät saa olla muuta kuin perintötorppia, eikä se laki
sittenkään maanomistajia vahingoittaisi. Sillä seuraus olisi vaan se,
että koko torpparilaitos häviäisi ja lakia ei lainkaan voisi ketään
kohtaan sovelluttaa. Voimme ajatella esimerkiksi, että maanomistajat
jättäisivät torppariensa hallussa olleet erämaat yksinkertaisesti
viljelemättä (hävittäisivät torpat), ja käyttäisivät tämän kautta
äärimmilleen halvistunutta työvoimaa omien kotitilustensa viljelemiseen
renkien avulla. Ehdotus pakkolunastuslaista, eli torpparien oikeudesta,
siinä tapauksessa että torppaa aijotaan hävittää, lunastaa se omakseen,
lienee tuskin tosi mielessä ehdotettu. Sitäpaitsi se auttaa ainoastaan
sellaisia torppareita, joilla on varaa ostaa itselleen maatila, ja
sellaiset torpparit kuuluvat oikeastaan koko torpparikysymyksen
ulkopuolelle. Oivaltaen tämän suuren ja ratkaisevan puutteen
maanomistajapuolueiden ehdotuksissa, mikä voisi koko kysymyksen viedä
harhaan, ehdottavat sosialistit oman torpparilakinsa ohella toisen
määräyksen, nimittäin viljelyspakon. Tarkotus on sanoa maanomistajalle:
sinun _täytyy_ viljellä erämaitasi.

Tässä yhteydessä en tahdo ruveta tätä ehdotusta yksityiskohtaisesti
arvostelemaan. Se on kaikissa tapauksissa rehellisesti tarkotettu.
Sosialistit kuitenkin itse myöntävät, että sekin on ainoastaan
paikkausparannus. Se yhä edelleen jättää yksityisen maanomistusoikeuden
voimaansa, ja siinä on senkin heikkous. Ellei mennä asian ytimeen,
yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen, voivat maanomistajat
_aina_ tehdä tyhjäksi kaikki paikkausparaunuspuuhat. Me kuvailemme
tietysti näin etukäteen, että kun laki käskee maanomistajaa viljelemään
erämaitansa, niin hän tietysti ei voi tehdä muuta kuin panna torpparit
korpeen ja suostua kaikkiin torpparilain määräyksiin elinkautisista ja
perinnöllisistä vuokraoikeuksista. Otaksukaamme nyt, että kartano olisi
lain kautta _pakotettu_ edelleen viljelemään torpparien hallussa
olleita maita. Sellaisessa asemassa on kaikkein luonnollisin selvitys
heidän kannaltaan se, että he yhdistävät entiset torpanmaansa useiksi
puoli-itsenäisiksi taloiksi, joita hoitavat ja viljelyttävät voutien
ja renkien avulla. Tiedänkin muutaman ison kartanon, missä
tämänsuuntaisiin alustaviin toimiin jo on ryhdytty, eikä edes vielä
vastaisen viljelyspakon pelossa, vaan yleensä vaan vastenmielisyydestä
vuokralaitokseen, joka alkaa saada maanomistajalle epäedullisen
käänteen. Ja, ellen erehdy, ennustanevat Laukonkin mailla viime aikoina
ahkeraan liikkuneet maamittarit jotakin samantapaista.

Voi tosin sanoa, että "taktilliselta" kannalta tämmöinen seuraus
viljelyspakkolaista, nimittäin torpparien muuttuminen rengeiksi,
vaikkei sosialistein suoraan tarkottamaankaan, kuitenkaan ei olisi
sosialismille haitaksi, koska se kasvattaisi rautaisen palkkalain
alaista maaköyhälistöä, joka paremmin kuin nykyinen torppariaines olisi
taipuisa liittymään yhteisvoimaksi sosialidemokratian kanssa. Saattaa
niin olla. Mutta aivan epäilemätöntä on, että moinen asian käänne olisi
jyrkässä ristiriidassa maalaisköyhälistön ydinpyrintöjen kanssa. Maahan
käsiksi pääseminen on maalaisköyhälistölle niin tärkeä, ettei se sen
saamisen mahdollisuuksia, jotka _nyt_ tarjoutuvat, voi vaihtaa
ihanimpiinkaan tulevaisuuden valtioihin. Sillä maalaisköyhälistö ei
yleensä pyydä nykyisyydeltä eikä tulevaisuudelta mitään muuta kuin
saada _vuokrata_ maata. Ja sen ainoa todellinen parannusvaatimus on,
ettei se tarvitsisi vuokrata yksityiseltä maanomistajalta vaan
valtiolta, jolloin se pääsee personallisen mielivallan orjuudesta.

Eikö siis maalaisköyhälistö tahdokaan päästä "omistamaan" maata? Ei. He
eivät tahdo velkaantua olemalla pakotetut lunastamaan jotain
palstatiloja omikseen. Juuri sitä ainoata he pitävätkin tosi
parannuksena, että he voisivat päästä maahan käsiksi omistamatta
kapitaalia tai tarvitsematta tehdä velkaa.

Torpparit ovat tosin siellä täällä ympäri maata ruvenneet lunastamaan
itselleen palstatiloja valtion välityksellä yhteisesti ostamistaan
maatiloista. Mutta nämä ovat yksityisiä tapauksia, jotka eivät suinkaan
ilmaise maalaisköyhälistön yleistä mieltä. Varakkaammat maanvuokraajat,
jotka eivät tarvitse velkaantumista pelätä, eivät suinkaan muodosta
maalaisköyhälistöä, vaan siihen kuuluvat valtavana enemmistönä rengit,
muonamiehet, kapitaalittomat torpparit ja mäkitupalaiset. Tämä
kansanluokka, vaikkei se ole yleensä selvillä yhteiskunnallisista
kysymyksistä, ymmärtää maakysymyksen perinpohjin. Se katsoo suurella
epäluulolla "herrain" pyrintöjä tehdä väkisinkin heistä itsenäisiä
pikku maanomistajia. Heistä näyttää, että suurtilain omistajat, jotka
nyt saavat maatiloistaan valtion välityksellä hyviä hintoja, vetäytyvät
ainoastaan ajaksi niinkuin hämähäkit keskelle verkkoansa odottamaan,
anastaakseen ajan tultua pakkohuutokaupalla ja polkuhinnoista
velkaantuneilta torppareilta entiset maansa takasin. He vainuavat myös,
että jos tällaisen talouden kautta valtion raha-asiat menevät
rappiolle, niin tyhjentyneet rahakammiot joutuvat viime tingassa juuri
heidän uudelleen täytettäviksi.

Kaikessa tässä epäluulossa voi olla hyvin paljon perää ja mitä enemmän
siihen syventyy, sitä enemmän perää siinä huomaa olevan.

Maakysymystä _ei voida_ ratkaista pysymällä kiinni yksityisen
maanomistuksen periaatteessa.

Niinkuin entistä orjuutta ei voitu poistaa parannuksilla orjain
asemassa, vaan ainoastaan vapauttamalla orjat, niin ei maakysymystäkään
voida ratkaista säilyttämällä yksityistä maanomistusta ja parantamalla
ainoastaan vuokraoloja, vaan ainoastaan vapauttamalla maa yksityisestä
omistusoikeudesta.

Niiden ulkopuolella meidän maatamme ilmenneiden ehdotusten joukossa,
jotka tulevaisuuden valtiota odottamatta eivät aristele perustaa
parannussuunnitelmaansa yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen,
on Henry Georgen ehdotus minun käsittääkseni sekä älykkyytensä,
perinpohjaisuutensa että ihmeellisen kohtuutensa puolesta paras.

"Omistusoikeus -- sanoo Henry George eräässä kirjassaan -- ei perustu
inhimillisiin, vaan luonnon omiin lakeihin, eli toisin sanoen, Jumalan
lakeihin. Omistusoikeuden pyhyys on ilman muuta selvä jokaiselle eikä
sitä vastaan voi mitään sanoa. Sitä vastaan rikkominen, tapahtuipa se
yksityisen tai kokonaisen kansan puolelta, ansaitsee aina varkauden
nimeä. Ihminen, joka kalastaa, kasvattaa omenapuuta, elättää vasikkaa,
rakentaa taloa, konetta, ompelee pukua tai piirustaa kuvaa, ansaitsee
työllään yksinomaisen omistusoikeuden näihin työnsä tuotteisiin;
hänellä on täysi oikeus lahjoittaa, myydä tai testamentata niitä. Koska
me emme ole luoneet maata, vaan se esiintyy ainoastaan ajallisena
asuinpaikkana vaihtuville ihmissukupolville, niin että jokaisella maan
päälle tulevalla ihmisellä on maahan elinaikanansa yhtäläinen oikeus,
niin on selvä, ettei kellään voi olla mitään _yksinomaista_
omistusoikeutta maahan, ja että _kaikkien_ ihmisten oikeudet siihen
ovat tunnustettavat yhdenveroisiksi ja luovuttamattomiksi. Jokaisen
ihmisen oikeutta johonkin maahan rajottaa tietysti kaikkien toisten
yhtäläinen oikeus samaan maahan. Näin ollen täytyy sen ihmisen, joka
pitää hallussaan jotain maapalaa, maksaa yhteiskunnalle korvausta siitä
etuoikeudestaan, että hän saa _yksin_ pitää hallussaan tätä maapalaa.

"Kun verotamme rakennuksia, viljapeltoja, talousesineitä, säästettyä
rahaa tai muuta sellaista rikkautta, niin silloin riistämme
yhteiskunnan jäseniltä sitä, mikä oikeuden mukaan on pidettävä heidän
omaisuutenaan -- me loukkaamme omistusoikeutta ja lain nimessä
harjotamme ryöstöä. Mutta jos verotamme maaperän arvoa, niin silloin
otamme yhteiskunnan jäseniltä sellaista, mikä ei ole heidän omaansa,
vaan kuuluu yhteiskunnalle, ja mitä ei voi antaa jollekin yksityiselle
ilman vahinkoa muille yhteiskunnan jäsenille. Näin ollen me loukkaamme
oikeamielisyyden lakia, jos verotamme työtä ja sen tuotteita, ja me
loukkaamme oikeamielisyyden lakia myös silloin kun _emme_ verota
maaperän arvoa. Sentähden ehdotamme, että kaikki verot poistettaisiin
paitsi maaperän arvoa kohtaavat verot.

"Se mitä me ehdotamme ei ole mikään kiinteimistövero, sillä
kiinteimistöön luetaan myös rakennukset ja maahan pantu työ; ei se ole
myöskään mitään maaveroa, sillä emme me tarkota että maa yleensä
verotettaisiin, vaan ainoastaan se maaperän hinta, joka ei riipu maan
päälle tehdyistä laitoksista eikä parannuksista, vaan ainoastaan
luonnon eduista, väestön kasvamisesta ja yhteiskunnan edistyksestä.

"Tämän yhden maaperää kohtaavan veron käytäntöön ottamisesta täytyy
olla tämmöisiä seurauksia:

"I. Tämä vero vapauttaa meidät veronkantaja-armeijasta ja muista
virkamiehistä, jotka ovat välttämättömät nykyisten verojen kokoomista
varten, sekä tuottaa välittömästi valtiolle suuremman osan kaikesta
siitä mitä veroilla yleensä kansalta otetaan; hallituskoneisto tulee
sitäpaitsi sen kautta yksinkertaisemmaksi ja halvemmaksi jopa
rehellisemmäksikin. Sillä se vapauttaa meidät niistä veroista, jotka
ehdottomastikin johtavat petoksiin, vääriin valoihin, kavalluksiin, ja
lahjomuksiin. Maa on nimittäin kaikkinensa näkösällä eikä sitä
mitenkään voi salata; maan hintaa käy määrääminen helpommin kuin
minkään muun hintaa, senpä vuoksi saattaa ehdottamaamme veroakin koota
kaikkein vähimmillä kulungeilla ja vähimmin yhteiskunnallista
rehellisyyttä vahingoittaen.

"II. Se on tavattomassa määrässä lisäävä kaikkea tuotantoa, poistamalla
nykyisten verojen painavaa vaikutusta työhön ja säästäväisyyteen; se
tekee maan helpommin saatavaksi niille, jotka tahtovat sitä hyväkseen
käyttää, sillä se on tekevä vaikeammaksi arvokkaan maan pitämistä
hallussa, ellei sitä itse käytä hyväkseen vaan ainoastaan odottaa
vastaista hinnan nousua. Työn tuotteiden verottaminen yhdeltä puolen ja
maaperän arvon vapauttaminen verosta toiselta puolen, johtaa
vääryyksiin varallisuuden jakautumisessa; varallisuus keskittyy
muutamien harvain käsiin muodostaen suuria omaisuuksia sillä aikaa kuin
joukko köyhtymistään köyhtyy. Tämä varallisuuden väärä jakautuminen
johtaa yhdeltä puolen laiskan ja tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen,
koska he ovat liian rikkaita, ja toiselta puolen niinikään laiskan ja
tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen, koska he ovat liian köyhiä, ja
niin ollen se suuressa määrin vähentää tuotantoa. Väärä varallisuuden
jakautuminen luopi yhdeltä puolen kauheita miljoonanomistajia ja
toiselta puolen kulkureita ja kerjäläisiä, se synnyttää varkaita,
huijareita, yhteiskunnallisia parasiitteja kaikkea lajia, ja vaatii
samalla suunnattomia summia ja äärettömiä voimia järjestysmiesten,
poliisien, oikeuksien, vankilain ja muiden varokeinojen ylläpitämiseksi
yhteiskunnallisen turvallisuuden nimessä.

"Siinä ne syyt, joiden nojalla me pidämme yhtä ainoata maaperäveroa
pelastavana toimenpiteenä. Emme kuvaile, että moinen vero muuttaisi
ihmisluonnetta, sitä ei voi aikaansaada muuten kuin kukin itseensä
nähden; mutta se luopi olosuhteita, joiden vallitessa ihmisluonne on
kehittävä kaikkea parasta sen sijaan kuin se nyt kehittää kaikkea
pahinta. Se on aikaansaava niin suuren lisäännyksen varallisuuden
tuotannossa, ettemme sitä nyt pysty vielä aavistamaankaan. Se on ennen
kaikkea tekevä oikeutta varallisuuden jakautumisessa. Se on hävittävä
sellaisen köyhyyden, johon ihminen ei ole itse vikapää. Se on hävittävä
myös tuon ihmisluonnetta turmelevan voitonhimon. Se on antava ihmisille
ainakin mahdollisuuden olla sellaisina oikeamielisinä, järkevinä ja
hyvinä ihmisinä, jommoisina he tahtoisivat olla."

Niille lukijoille, joiden on vaikea ymmärtää ylläolevaa Henry
Georgen omasta kirjasta otettua esitystä, olkoon tässä vielä
yksinkertaisemmalla kuvauksella asia selvitetty:

Kuvailkaa koko valtion asemesta vaan jotain oman kotiseutunne
paikkakuntaa. Kuvailkaamme, että tällä paikkakunnalla, niinkuin
useimmasti onkin, maa on jakautunut ihmisten välillä seuraavasti:
Suurimman alan omistaa rikas, enimmäkseen ulkomailla oleskeleva
kartanon herra; pienempiä aloja omistavat tilalliset, jotka itse
hoitavat maataloutta; enemmistön paikkakunnan asukkaista muodostaa
maattomien joukko, jotka ovat kartanon tai tilallisten renkeinä ja
piikoina, ja vihdoin on jonkun verran myös hyyryllä asuvia
käsityöläisiä ja muuta työväkeä, joka elää päiväpalkoilla. Otaksukaamme
nyt, että kaikki tämän paikkakunnan asukkaat tulisivat siihen
vakaumukseen, että maan pitää olla yhteistä ja päättäisivät käyttää
maata tämän vakaumuksensa mukaisesti.

Kuinka heidän olisi menetteleminen?

Ottaa maa niiltä, jotka sitä pitävät hallussaan ja antaa jokaisen
käytettäväksi sen mukaan mikä pala kutakin enin miellyttää, olisi
mahdotonta, koska ilmaantuisi monta halukasta samalle maapalalle ja
niin syntyisi loppumattomia riitoja. Yhtyminen yhdeksi viljelyskunnaksi
niin että kynnettäisiin, kylvettäisiin, korjattaisiin yhteisesti ja
sitten vasta sato jaettaisiin, on myöskin sopimatonta, sillä toisella
on auroja, hevosia, ajokaluja, toisella ei ole, ja sitäpaitsi muutamat
asukkaista eivät osaa eivätkä edes jaksakaan tehdä maatyötä. Jakaa maa
sellaisiin osuuksiin, jotka laatunsa puolesta ovat keskenään
yhdenveroisia on hyvin vaikeata. Erilaatuista ja -arvoista maata ei
voi jakaa niin että jokaiselle tulisi osaa sekä parhaasta että
keskinkertaisesta ja huonosta maasta ja vielä pelto-, niitty- ja
metsämaasta. Siten syntyisi liian paljon osia. Sitäpaitsi moinen jakelu
on vaarallinen sen puolesta, että maatyöhön haluttomat tai kovassa
puutteessa olevat ihmiset tulisivat luovuttamaan maansa rahasta
rikkaammille ja niin syntyisi jälleen suurtilallisia.

Paikkakunnan asukkaat päättävät siis jättää maat olemaan niiden
hallussa, joilla ne nyt ovat, mutta velvottavat omistajia maksamaan
yhteiseen kassaan rahaa sen mukaan kuinka paljon ja kuinka edullisessa
paikassa kullakin maata on hallussaan, ja myös sen mukaan minkä
laatuista itse maaperä on, siihen pantuja töitä ja parannuksia
lukuunottamatta, ja näin karttuneet rahat sitten jaetaan
paikkakuntalaisten kesken tasan.

Koska sellainen rahain kokoominen ja sitten taas jakaminen tasan
jokaiselle asukkaalle tuottaa vaikeuksia, ja kun kuitenkin kaikki
asukkaat maksavat rahaa yleisiin tarpeisiin, kuten kouluihin,
paloruiskuihin, teiden ja siltain rakennukseen ja kunnossapitoon ja
näitä rahoja on aina niukalta kunnallisessa varastossa, niin asukkaat
päättävät olla jakamatta noita rahoja ja käyttää niitä suoraan yleisiin
tarpeisiin.

Näin nyt siis jokainen saa maksaa yhteisiin tarpeisiin meneviä varoja
sen mukaan kuinka paljon, missä ja millaista maata hänellä on
hallussaan.

Mihin asemaan kukin paikkakunnan asukkaista siis tulee, sittenkuin
asiat ovat tällä tavalla järjestetyt?

Ensiksikin: se rikas maanomistaja, joka enimmän aikansa oleskelee
ulkomailla ja jolla on suuria viljelemättömiä aloja hallussaan,
tietysti heti huomaa epäedulliseksi pitää hallussaan viljelemätöntä
maata, jota hän on tähän asti saanut pitää verosta niin hyvin kuin
kokonaan vapaana. Nyt ei enää kannata pitää hallussaan viljelemätöntä
maata, koska siitä saa maksaa aivan saman veron kuin viljellystäkin.
Syntyy siis viljelyspakko. Hänen täytyy joko viljellä erämaitansa
taikka luopua niistä. Sellainen viljelyspakko on luonnollinen, eikä
mikään keinoteltu.

Toiseksi: mihin asemaan tulevat tilalliset, joilla on paljon viljeltyä
maata mutta vähän viljelemätöntä? Heidän asemansa pysyisi muuten
verojen puolesta jotenkin ennallaan. Mutta kun maattoman väestön asema
parantuisi, niin sen seurauksena olisi vieraiden työvoimien
kallistuminen, ja silloin tilalliset näkisivät parhaaksi supistaa
maa-alueitansa ja viljellä pienempiä aloja väkiperäisemmin, jolloin he
pääsisivät myös entistä pienemmillä veroilla.

Kolmanneksi vihdoin: mistä syystä maattoman väestön tila parantuisi?
Se parantuisi sen vuoksi, että saisi haltuunsa ne maat, jotka
suurtilallinen ja keskinkertainen tilallinen olivat jättäneet. Maan
saanti olisi sitäkin runsaampi, koska suurtilalliset luultavasti
kokonaan luopuisivat maan omistuksesta, ja sen he tekisivät senvuoksi,
että kukaan ei rupeisi entisillä ehdoilla yksityiseltä maata
vuokraamaan, kun olisi saatavana maata ainoastaan veroa vastaan
_yhteiskunnalle_. Itse asiassa kaikki maan hallussa pitäminen
kadottaisi omistusoikeuden luonteen ja muuttuisi vuokraoikeudeksi,
jossa vuokran antajana esiintyisi yhteiskunta eikä enää personallinen
mielivalta, eli kävisi juuri niinkuin torppari- ja muu maaton väestö on
aina haaveksinut.



Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon lakkolaisiin nähden
erittäin?


Tietysti voi Henry Georgen ehdotusta vastaan muistuttaa samaa kuin
kaikkia muitakin, nimittäin, että se kyllä olisi hyvä, jos vaan olisi
mahdollisuuksia saada se toteutetuksi. Ja totta onkin, että asia
näyttäisi epätoivoiselta, jos pitäisi odottaa milloin maata ja muita
luonnonrikkauksia anastaneet luokat siihen suostuisivat. Sillä, kuten
alussa huomautimme varallisuuden epätasainen jakautuminen perustuu
tähän anastukseen. Jos siis rikkaat suostuisivat toteuttamaan Henry
Georgen ehdotusta yhtenäisestä maa-arvoverosta, niin he sillä
suostuisivat luopumaan valta-asemastaan. Mutta kaikki sotajoukot,
kaikki tykistöt, kuularuiskut, linnotukset, pansarilaivat ovat olemassa
juuri suojellakseen tuota ravintolähteiden yksinomaista anastusta;
voipipa sanoa, ettei sotalaitoksen ylläpitämisestä mikään kansa voi
päästä niinkauvan kuin sen yhteiskuntarakennus perustuu maaperän
yksityiseen omistamisoikeuteen. Näemme jokapäivä esimerkkiä siitä,
kuinka äärettömän tärkeänä valtaluokat juuri tätä ravintolähteiden
omistusoikeutta pitävät, he kun ovat valmiit mestauttamaan tai tyrmiin
heittämään puolet yhteiskuntaa, entiset ystävänsä, parhaat neronsa,
kaikki, mikä kansassa on jaloa ja vapautta rakastavaa, jos vaan
hienoinkin epäluulon varjo lankeaa, että jotakin on tekeillä tuota
omistusoikeutta vastaan. Ja kun niin kerran on, niin tahtovatpa todella
kadottaa merkityksensä kaikki parannusehdotukset, jotka perustuvat
odotettuihin myönnytyksiin siltä taholta ja siinä asiassa.

Äskettäin -- tänä syksynä -- kysyi muuan Leo Tolstoin läheinen ystävä
iäkkäältä vanhukselta, joka, kuten tunnettu, on voimakkaasti
kannattanut Henry Georgen yhtenäisen maa-arvoveron aatetta, miten hän
luulee tämän aatteen voivan tulla toteutumaan, kun hän ei kumminkaan
usko mihinkään valtakunnan duumiin eikä parlamentteihin. Tolstoi, tuo
suuri _kaikkien_ ihmisten ystävä, vastasi: "Se on totta, teoriassa en
usko, mutta sittenkin sanon: kenties se voi mennä sitäkin tietä,
_kenties_!" -- Oli lausunut sen äänellä, joka pannen suurinta painoa
sanalle _kenties_, osotti hänessä vieläkin elävän kaukaista toivoa,
että se luokka, johon hän on itse kuulunut ja jonka täytyy paremmin
kuin minkään muun luokan voida ymmärtää valtansa riippuvan
yksinkertaisesti vaan ihmiskunnan yhteisen ravintolähteen
anastamisesta, sittenkin vihdoin taipuu ja tekee tehtävänsä. Se on
kaikissa tapauksissa Tolstoin uskonnolliselta kannalta katsoen tämän
luokan ainoa tosi tehtävä, sen ainoa tie totuuteen ja elämään.

Tällä ei tietysti ole suinkaan sanottu, että köyhälistön pitäisi jäädä
odottamaan milloin moinen mielenmuutos yläluokassa sattuu. Löytyy
muitakin mahdollisuuksia aatteen toteutumiseen.

Muuan mahdollisuus voisi esimerkiksi olla siinä, että
sosialidemokraatinen puolue, joka on valtiollisessa elämässä ottanut
erikoisesti ajaakseen myös maalaisköyhälistön asiaa, poistaisi
ohjelmastaan asteettaisen tuloveron, joka ei maalaisoloihin sovi, ja
sen sijaan ottaisi ohjelmaansa yhtenäisen maa-arvo veron, ajaakseen sen
perille silloinkuin tämä puolue saavuttaa ratkaisevan enemmistön ja
jolloin kuitenkin ulkonaiset syyt sitä vielä estävät ihannevaltion
välittömästä toteuttamisesta. Henry Georgen aate ei vastaa täydelleen
sosialisen ihannevaltion edellyttämää järjestystä. Tämä ihannevaltio
kyllä niinkuin Georgenkin aate edellyttää, että kaikki maa joutuisi
valtion eli yhteisön omaksi, mutta ihannevaltion mukaan maa ei tulisi
yksityisten vuokrattavaksi valtiolta, kuten Georgella, vaan valtio
esiintyisi myöskin maalla työn teettäjänä, niinkuin on ajateltu sen
asemaa teollisuuden alalla kaupungeissa. Maanviljelys ihannevaltiossa
olisi siis suurviljelystä mitä laajimmassa merkityksessä, jota vastoin
Georgen ehdotuksen mukaan maa näyttäisi jakautuvan yksityisten
perhekuntien kesken. Vastakohta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin ensi
katsaukselta näyttäisi. Sillä, maan jouduttua Georgen esittämällä
tavalla vapaaksi, on luultavaa, että itsenäistyneet perhekunnat
kokoontuisivat jälleen asumaan kyläkunnittain ja että alkunsa saisi
heidän yhteisten etujensa synnyttämä suuremmoinen kooperatiivinen
liike, jonka johtavaksi keskukseksi hyvinkin voidaan ajatella koko
maata käsittävää yhteisöä eli valtiota.

Mutta olkoon nyt niinkin, että Georgenkin ehdotus sosialisen
ihannevaltion rinnalla olisi katsottava ainoastaan
paikkausparannukseksi. Eihän sen seikan pitäisi estää ottamasta sitä
ohjelmaan. Ovathan nuo ohjelmaan otetut ehdotukset viljelyspakosta ja
asteettaisesta tuloverosta myöskin pelkkiä tunnustettuja
paikkaustoimenpiteitä, mikäli niitä kapitalistiyhteiskuntaan
sovitetaan.

Että köyhälistö pääsisi eduskunnassa toivottuun ehdottomaan
enemmistöön, siihen on ensimäisenä ehtona se, että maalais- ja
kaupunkilaisköyhälistö pysyisivät yhdessä eli että sosialidemokraatinen
puolue todella voisi löytää muotoja, jotka nämä molemmat luokat sulkee
yksiin kehyksiin. Vakaumukseni mukaan niin ei tule ajan pitkään
tapahtumaan, ellei sosialidemokraatinen puolue ota ohjelmaansa
yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamista yhtenäisen maa-arvoveron
avulla. Väitteeni voi tuntua kummalliselta katsoen siihen, että
yhtenäisen maa-arvoveron aate on maassamme vielä niin vähän tunnettu,
mutta sen tunnetuksi tuleminen maaköyhälistön keskuudessa ei todella
tarvitse enemmän aikaa kuin pieni kipinä tarvitsee polttaakseen
kokonaisen kaupungin.

Myös se väite, että, huolimatta Georgen aatteen tavattomasta
levenemisestä ulkomailla viime kolmena vuonna, sitä ei olisi missään
maailman kolkassa vielä käytännössä toteutettu eikä sen seurauksia
nähty, ei pidä enää paikkaansa. Jo vuonna 1891 otettiin Uudessa
Seelannissa, Ballancen ministerinä ollessa osa maakorosta maa-arvoa
kohtaavana verona valtion yleisiin tarpeihin. Pian sen jälkeen
noudatettiin samaa menettelyä myöskin Uudessa etelä Walesissa ja etelä
Australiassa, jotapaitsi uudessa Seelannissa alettiin samaa
tulolähdettä käyttää osaksi kunnallistenkin menojen suorittamiseen.
Tämä ei tosin ollut Henry Georgen aatteen _täydellistä_ toteuttamista,
sillä verona nostettiin ainoastaan pienen pientä osaa maakorosta ja
suuri joukko mitä hyljättävimpiä, työntuotetta kohtaavia veroja oli
vielä jätetty entiselleen. Siitä huolimatta jo tämä osittainenkin
aatteen toteuttaminen on runsain määrin todistanut sen oikeutta ja
elinvoipaisuutta. Vero kohtasi ainoastaan 0,4-0,8 maaperän arvosta, ja
kuitenkin muuan koloradolainen veronjärjestelykunta, jonka tehtäväksi
oli annettu tutkia sellaisen veron vaikutuksia itse paikalla, antaa
siitä seuraavan lausunnon ("Report of the Revenue Commision of
Colorado", Congressional Record, U.S.A., 1900. -- "Single Tax", 1901,
s. 41):

"Ennen tämän veron voimaanastumista, joka tapahtui v. 1891, vallitsi
Uudessa Seelannissa mitä suurin maakeinottelu. Tuhansittain vaelsivat
työttömät kaupunkeihin työtä hakemaan. Kylät autioituivat. Mutta ilman
mitään lakisäädöksiä, jotka olisivat työpalkkoja tai työtuntien määrää
järjestelleet, alkoi heti tämän veron voimaan astuttua työpalkka
kohota, työaika lyhetä, elintarpeiden hinta halveta. Työväen elinehdot
paranivat ja työtönten joukko hävisi kokonaan. Vuodesta 1891 vuoteen
1898 kasvoivat peltomaat alalleen 3,522,091 akriila, kylvöniityt
3,278,501 akrilla, maaparannusten arvo kohosi 8 milj. dollarilla ja
kaikkialla ilmeni teollisuuden merkillinen elpyminen. Ja väestön
vähenemisen asemesta, jota oli ennen veron voimaanastumista huomattu
maastamuuton kautta syntyneen, alkoi väkiluku kasvaa (noin 15
tuhannella vuosittain), ja tämä kasvaminen jatkuu näihin päiviin asti.
Uudessa etelä Walesissa otettiin samallainen maa-arvoa kohtaava vero
käytäntöön vuonna 1895. Maan teollinen tuotanto oli siihen saakka ollut
mitä surkeimmassa tilassa. Veron käytäntöönotto alkoi kohta täälläkin
panna asiat paremmalle kannalle. Työpalkka nousi ja työnsaanti tuli
helpommaksi. Kolmena vuonna ennen veroa oli työtönten lukumäärä
kasvanut, kolmena vuonna veron jälkeen se oli säännöllisesti vähennyt.
Heti veron voimaanastumisen jälkeen särkyi suuri joukko kartanoita
pikkutiloiksi, jotka myytiin työtätekeville siirtolaisille;
viljelysmaiden ala suureni kerrallaan enemmällä kuin 50 prosentilla."

Tämä Georgen aatteen käytännöllinen toteutuminen ei jäänyt huomaamatta
Englannissa, ja huhtikuussa vuonna 1906 vaati hallitus kolmelta
australialaisen siirtomaan kuvernööriltä lausuntoja siellä käytäntöön
otetun uuden veron vaikutuksista. Ja näiden hallituksen omien
asiamiesten lausunnoista (ne ovat julkaistut parlamentin Sinisessä
kirjassa, elok. 1906, nidos 3191), on Englannin hallitus ollut
tilaisuudessa näkemään, että tuon koloradolaisen tutkijakunnan
tiedonannot eivät ole mitään mielikuvituksen tuotteita. Erittäin paljon
painoa on näissä lausunnoissa pantu siihen seikkaan, että uusi vero
niin ehdottoman ehkäisevästi vaikuttaa maakeinotteluun. Mutta tämähän
maakeinottelu se juuri onkin pääsyy köyhän kansan maattomuuteen.

Aivan viimeisinä aikoina on Uusi Seelanti merkillisine tilastoineen
ollut yhä suuremman huomion esineenä. Erittäinkin on Englannin
maataomistavien lordien keskuudessa tämä juttu herättänyt levotonta
liikettä. Helppo on tähän asti ollut ylenkatseellisella vaikenemisella
painaa Georgen ehdotukset kuulumattomiin, mutta elävään tosiasiaan
nähden ei käy enää vaikeneminen. Sen kieltä ymmärtää ja uskoo koko
maailma. Vanhoillinen sanomalehdistö, erittäin maailmanlehti "Times"
koettaa parastaan saadakseen nuo U. Seelannin sosialiset uudistukset
epäilyksen alaisiksi tai ainakin niiden merkityksen vähennetyksi.
Mutta turhaan. Eilen luin lehdissämme jostain ulkomaalaisesta
aikakauskirjasta lainatun uutisen, jossa sanotaan, että "valtio- ja
sanomalehtimiehet maailman kaikilta kulmilta suuntaavat matkansa tähän
loitoimpaan europalaiseen siirtolaan, -- aivan kuin tiedemiehet
Pasteurlaitokseen Parisiin tai muuhun laboratorioon, missä tehdään
maailman kuuluja tieteellisiä kokeita, joiden tuloksilla voi olla
ratkaiseva vaikutus koko ihmiskunnan kohtaloon."

Mutta otaksukaamme nyt, että meidän eduskuntaamme nähden olisivat
oikeassa ne, jotka väittävät, ettei se pysty toimeenpanemaan mitään
perinpohjaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, koska se ei ole mikään
välitön kansan eduskunta, vaan vallasta riitelevien puolueiden
taistelutanner. Otaksukaamme, että valtaluokat todella olisivat sen
tahallisesti tällaiseksi laittaneet, ja ettei sieltä koskaan tulisikaan
kuulumaan mitään muuta kuin riitoja siitä kenen maalaisohjelma on paras
ja riidan lopputulokseksi aina jäisi että maalaisolot pysyisivät
entisellään. Otaksukaamme, ettei köyhälistöpuolue koskaan voisi
päästä enemmistöön, koska kaikki puolueet sellaisessa eduskunnassa
aina hajaantuvat kahtia juuri silloinkuin ne ovat enemmistön
saavuttamaisillaan. Eiväthän tämmöiset otaksumiset olekaan kaikkia
niihin viittaavia oireita vailla. Olisiko silloin maalaisköyhälistön
asia toivoton? Eivätkö he siis milloinkaan pääsisi syntyperäiseen
oikeuteensa, maan itsenäiseen nautintoon? Jäisikö heidän asiansa
sittenkin riippumaan vaan siitä, milloin valtaluokat omantuntonsa
pakottamina luopuisivat maan ja luonnonrikkauksien anastuksesta?

Ei jäisi. Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja
elämään.

Ja se tie on _lakko_.

Ei tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko jossa äkkiä työstä
luopumalla koetetaan saada maanomistaja pakotetuksi ainoastaan
parannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkotusperänä
on _kokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita
viljelemästä_. Niinkuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole
ainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on
etupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen
viljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä
siveellisen _vapaudentunnon_ käsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä
tuottaa myös taloudellisia etuja.

Kaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista,
siihen on ryhdyttävä.

Lähin tarjona oleva, monessa tapauksessa hyvinkin mahdollinen keino
päästä vuokraamasta maata yksityiseltä ja kuitenkin pysyä vuokraajan
asemassa tarvitsematta tätä maata omakseen lunastaa, on liittyminen
sellaisiin maanviljelysosuuskuntiin, jossa osuuskunta tulee maan
omistajaksi ja sen jäsenet tämän maan eri osien vuokraajiksi.
Vuokraajan tulee siis vuokramaksuna suorittaa osuutensa 1) tilan
ostohinnan korkoihin, 2) tilan kruunun, kunnan ja kirkon veroihin.
Sanokaamme että tämä suoritus vastaa keskimäärin niitä veroja, joita
maanomistajat tavallisuudessa torppareiltaan vaativat. Silloin on
vuokraajan taloudellinen asema tosin sama kuin ennenkin, mutta hän on
vapaa personallisesta maanisännästä, hänen veronsa ei nouse ja hänen
lapsensa perivät vuokraoikeuden.

Sellaisten osuuskuntain perustamiseen pitäisi vapaamielisen hallituksen
myöntää varoja, niinkuin se nyt myöntää lainoja torppariyhdyskunnille,
jotka sitoutuvat lunastamaan valtion välityksellä ostetun maan
vähitellen omakseen. Vapaamielisen hallituksen pitäisi se tehdä, koska
se sisältää rauhallisen ratkaisun levottomuuksia uhkaavassa taistelussa
maanomistajain ja maattomien välillä eli yhteiskunnan kaikkein
kipeimmässä kysymyksessä.

Mutta vaikkei hallitus myöntäisikään tällaisille osuuskunnille pysyviä
lainoja, niin on niiden syntyminen sittenkin mahdollista. Se käteinen
osa kauppasummasta, mikä paitsi kiinnityslainaa tilan ostossa
tavallisesti tulee kysymykseen, voidaan hyvin monessa tapauksessa saada
kokoon siten, että varakkaammat osuuskuntaan liittyvistä torppareista
antavat varansa lainana omalle osuuskunnalleen.

Lähemmin määritellen on tässä tarkotettu osuuskunta seuraavanlaiseksi:
Osuuskunta käyttää maitansa antamalla niitä vuokralle omille
jäsenilleen. Jokaisella perheellä on yksi osuus, eikä useampia osuuksia
samalla jäsenellä saa olla. Myöskään ei vuokrata voi yksi jäsen enempää
maata kuin mikä maanviljelykseen käytettynä työmiesperheen kunnolleen
elättää. Vuokrat lasketaan ainoastaan vuokratun maa-alan suuruuden,
hedelmällisyyden, luonnonrikkauksien ja aseman edullisuuden, mutta ei
maahan pannun työn ja parannusten mukaan. Useampien halutessa vuokrata
samaa maa-alaa se annetaan sille osakkaalle, joka korkeampaa
maaperävuokraa tarjoo. Vuokramaksujen tarkistus tapahtuu sovittujen
ajanjaksojen (esim. joka 10 vuoden) kuluttua, jolloin ei saa
minkäännimellisellä lisäverolla rasittaa sitä arvolisäännystä, minkä
joku maa-ala on tämän ajan kuluessa saavuttanut siihen pannun työn ja
parannusten johdosta, vaan lisävuokran alaiseksi voi joutua vuokraajan
työstä riippumaton arvolisäännys, kuten esimerkiksi luonnonrikkauksien
enentymisestä tai uusien ilmaantumisesta, asutus- ja liikesuhteiden
muuttumisesta syntyvä lisäännys. Toisin sanoin: vuokramaksun alaisena
voi olla ainoastaan se mitä osakas käyttää hyväkseen osuuskunnan
yhteisestä omaisuudesta, jotavastoin kaikki se arvo minkä osakkaan työ
luopi, kuten rakennukset, pellon raivaukset ja muut parannukset jäävät
hänen yksityisenä omaisuutenaan verosta vapaaksi. Tämä kohta on siis
aivan päinvastainen kuin yksityiseltä maanomistajalta vuokratessa,
jolloin maanomistajan silmä heti iskeytyy pellonraivauksiin ja maan
parannuksiin ja verottaa ne ensimäiseksi. Osuuskunnan yhteistä
omaisuutta on 1) maaperä ja kaikki sen luonnonrikkaudet, metsät siihen
luettuina; 2) maatilaan tai maatiloihin ostettaissa kuuluneet
rakennukset ja maanviljelysirtaimistot, joita sen kuitenkin on
käyttäminen lainana varattomimmille jäsenilleen; 3) vuokramaksut,
joilla suoritetaan ostetun tilan tai tilain kruunun-, kunnan- ja
kirkonverot, yhteisten rakennusten palovakuutukset sekä lainain korot.
Mahdollinen ylijäämä käytetään osuuskunnan yleisiin tarkotuksiin.
Tietysti voidaan sääntöjen laatimisessa käyttää sopivia kohtia jo
olemassa olevien osuuskuntien säännöistä, sillä tarkalla erotuksella
vaan, että osuuskunnan verottamisoikeus ei milloinkaan saa koskea muuta
kuin maan arvoa, riippumatta siihen pannusta työstä. Siinä on pääasia.

Tämä tie se on minun ymmärtääkseni sopivin Laukonkin lakkolaisiin
nähden. Ympäristössä tarjotaan runsaasti maatiloja kaupaksi.
Syrjäiselle alkaa olla jo selvänä, että kysymyksen ollessa
maanomistajaluokan taistelusta maattomien luokkaa vastaan,
kihlakunnanoikeuden päätös tässä jutussa ei tule hovioikeudessa
mitenkään oleellisesti muuttumaan, paroni ei tule mihinkään
sovitteluihin taipumaan, varsinkin kun hänellä jo on kaikkialla uusia
torppareita, hallitus ei tule sukutilaa lakkolaisten kesken jaettavaksi
lunastamaan, eikä eduskunnan sosialistinen vähemmistö enemmistöä
vastaan mitään aikaansaamaan.

Tosin on häädettyihin lakkolaisiin nähden olemassa suuri vaikeus sen
puolesta, että useat heistä ovat miltei kaiken omaisuutensa menettäneet
ja että heiltä siis puuttuu varoja rakennuksiin, vaikkapa työkaluja,
jotain irtaimistoa, karjaa ja ajojuhtia useilla olisikin säilynyt.
Talveksi aijotut elintarpeet ovat, kuten ylempänä kuvattiin, kaikkineen
joutuneet uusien tulokkaiden haltuun, ja asumusten puute käy
talvikylmän lähestyessä yhä kipeämmäksi, niin että nyt, kun ihmiset jo
lakkaavat ajattelemasta "Laukon rettelöitä", ovat nuo kovan onnen
lapset vasta pahimpaan pulaan joutuneetkin. Mutta tässä kohden täytyy
nyt vapaamielisen varakkaamman yleisön tulla avuksi. Tarmokkaasti on jo
köyhä väki ympäri maata koonnut roposensa heidän avustamisekseen. Onpa
sosialistien piirissä koottu niinkin paljon että on saatu ostetuksi
heille parinkymmenen tuhannen maksava talo, jossa he nyt saavat
polisien ahdistamatta vapaasti kokoontua. On myös "osuuskauppa"
rakennettu ja "työväentalo" rakenteilla. Mutta se ei lähimainkaan
riitä. Asumuksia, vaikkapa väliaikaisiakin, _täytyy_ saada kuntoon.
Katottomaksi ei sivistyneen säädyn sovi jättää 80 korvenviljelijä
perhettä, jotka eivät ole mitään muuta pahaa tehneet kuin heränneet
vapauttansa kaipaamaan. Tätä tuntien onkin herkkätuntoinen
kansalliskirjailijamme Juhani Aho, samassa yllämainitussa
kirjotuksessaan, seuraavin lämpimin sanoin vedonnut yleisöön:

"Lakkolaiset ovat jo tarpeeksi kärsineet. On aika estää heitä tulemasta
aatteidensa suuremmiksi marttyyreiksi kuin jo ovat. Niiden tulevain
parannusten vuoksi, joille varmaan on antanut uutta vauhtia heidän
propagandansa torppariolojen ja sen seurauksena koko maan olojen
parantumisen hyväksi, ei ole liika vaatimus, ett'ei yhteiskunta jätä
puutteen alaisia yhden kunnan tai yhden kansalaisryhmän rasitukseksi,
vaan on kaikkien kansalaisten annettava apunsa hädän lieventämiseksi
siellä missä sitä on todella olemassa. Tämä kiusallinen kysymys _on
saatava_ pois päiväjärjestyksestä mitä pikimmin. Kun se on tapahtunut,
ryhdyttäköön järjestämään torppari- ja maanomistusoloja niin, etteivät
Laukon ilmiöt uudistu."

Ja samaan kehotukseen pyytää hartaasti yhtyä tämänkin kirjasen
kirjottaja, ollen puolestaan valmis, jos asianomaiset haluavat ja
yleisön luottamusta riittää, panemaan aikaa ja voimia asian
järjestämiseksi ylläkerrotulla tavalla.

                                         _Arvid Järnefelt_.
Virkby, Kyrkstad, 29. IX. 1907.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maa kuuluu kaikille! - Matkoiltani Laukon laulumailla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.