Title: Tytöt talosilla - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tytöt talosilla - Kertomus" ***


TYTÖT TALOSILLA

Kertomus

Kirj.

MAIJU LASSILA



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,
1912.



I.


Kevään voimakkain aika oli jo mennyt ohi. Oli tullut se raja-aika,
jolloin lapset alkavat väsyä keväisiin leikkeihinsä. Pojatkin olivat jo
käyneet läpi ja kokonaan suorittaneet tavanmukaisen, joka vuosi samassa
järjestyksessä uudistuvan leikkiohjelmansa, aina noppasilla olosta ja
"kruunu vaiko klaava" -pelistä pallon- ja pilpanlyöntiin asti ja
alkoivat jo vetelehtää laiskistuvan näköisinä seinävierillä.

Ja sama oli tyttöjenkin laita. Hekin olivat kevään kuluessa, kun
heräävä luonto oli heidät eloisiksi virkistänyt, olleet kuurusilla,
sokkosilla, ajaneet yhdellä jalalla hyppien lastua kuviosta kuvioon ja
leikkineet kaikki muutkin leikkinsä jokavuotisessa järjestyksessä.

Mutta nyt oli heiltäkin ikäänkuin ohjelma lopussa. Yhä kesäisemmäksi
muuttuva ilma jo ikäänkuin painosti. Mitä leikkiä yrittikin, niin
tuntui se jo vanhalta.

Ja sitä mukaa oli muuttunut heidän mielialansakin. Vielä äskettäin oli
nuori mieli ollut eloisa kuin kiurun laulu, joka ei mitään kysy, ei
mistään huolehdi, ei tunne rajoja, vaan soi ja syöksähtelee kuin
jostain ylitsepursuava viaton ilo. Mutta nyt alkoi olla toisin. Kesäkö
lie jo painostanut, vai mikä, sitähän eivät tyttösemme tajunneet, eivät
liioin tutkineetkaan koko mielen muutostansa. Vielä äskettäin eivät he
joutaneet mistään suuttumaan, eivät huomaamaan mitään satunnaista pikku
loukkausta, niin täysin olivat he olleet leikkiensä, kevään ja ilojensa
vallassa. Mutta nyt he jo ikäänkuin hieman huolehtivat oikeuksistansa,
loukkautuivat, joskus riitautuivatkin, jos joku heidän oikeuksiansa
loukkasi, esimerkiksi astumalla vahingossa varpaalle.

Niin: lasten mielialoissa alkoi tuntua kypsyvän kesän luomaa raukeutta.
Niin olivat menossa mielistä keväiset ilot, kuten mahlat kuivuvat
koivusta, kun kesä kypsyy ja lehdet viherjöivät voimakkaimmillansa,
ikäänkuin riemuiten täyteen kasvuun päästyänsä.

       *       *       *       *       *

Eräänä semmoisena päivänpaisteisena päivänä, kevään ja kesän rajassa,
kun koivujen mahlat olivat jo kuivuneet, lasten kevät-ilot ehtyneet ja
lehti viherjöi pehmeimmillänsä, oli Lilli, Siviä ja Ruusu paistattaneet
päivää tuvan seinävierellä, noppailleet kivillä laiskasti, kuin muun
tehtävän puutteessa, ja kukin itseksensä, polvet pystyssä istuksien.
Päivä paahtoi paljaita pohkeita niin miellyttävästi, että aivan
mielellänsä antoi mekon helmojen kohota miten ylös hyvänsä, että
päivänpaiste saisi vapaasti hyväillä jalkojen hipiää niin ylös, niin
kauas kuin sen vain halutti hyväillä. Kaikki olivat he jokseenkin
samanikäisiä, noin seitsemän-, kahdeksanvuotisia, tai mitenkä nyt
kertomuksemme kanssa paraiten sopisi. Kaikki olivat he kilttejä
tyttösiä, hyviä toveruksia ja läheisiä naapuruksia.

Mutta siinä istuksiessa osui nyt Lilli sommittelemaan pikkukivistä
jotain asumusta, leikkitalon tapaista, ja oitis helähti hänen mieleensä
siitä aiheesta eräs asia: Hän huudahti aivan kuin olisi jotain hyvin
tärkeää muistanut:

"Tytöt hoi!... Ai-jai!"

Toiset katsahtivat häneen. Hämmästyneenä löi Lilli käsiään yhteen ja
ikäänkuin päivitteli:

"Kun me näet emme ole muistaneet olla talosilla!"

"Hyvä isä sentään!" ihmetteli Kososen Maijan tytär Siviä ja Ruusukin
löi nyt jo käsiään yhteen ja ikäänkuin tavaili:

"Johan minä olen sanonut, että..."

Siinä katkesi ajatuksen juoksu. Hän viskasi pikkuisen, saparon tapaisen
lettipahasen niskaansa, aivankuin närkästyneenä, löysi nyt sanat ja
jatkoi soimaillen:

"Helmillekin ja Kaisulle minä olen sanonut... Ja Pojulle sanoin... Ja
sinullekin, Siviä, jo sanoin, jotta..."

Ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli muka sanonut, eikä siis löytänyt
taaskaan sanoja, vaan pysähtyi ja, ikäänkuin olisi jo itsekin epäillyt
että Siviä ei myönnä hänen mitään sanoneen, kysyi nopeasti:

"Sanoinhan, Lilli, Siviälle?... -- Vai enkö sanonut?"

Lilli ei tiennyt mitä vastata, ettei näyttäisi todistavansa Siviää
vastaan. Siviä, joka ei aavistanutkaan mistä Kaisu häntä syyttää,
puolustautui umpimähkään väittäen:

"Etpäs sanonut!"

Silloin alkoi asia selvitä: Ruusu näet ehti nyt keksiä sen, mitä hän
muka oli sanonut ja väitti aivan nenästyneenä:

"Vai en sanonut!... Vaikka sielläkin kun oltiin, niin minä sinulle
sanoin, jotta Kaisu ja Hakkaraisen Impi... ja Maikki ja ihan kaikki
ovat jo olleet talosilla!"

Hän ikäänkuin pyörähti, nyökäytti päätänsä kuin nuhtelevasti, tai kuin
suuttuneena, ja nenitteli:

"Mutta sinä vaan silloinkin nauroit ja... sinä vain nauroit... ja olit
olevinasi ja... Etkö muista kun minä vielä supattamalla sanoinkin
sen sinulle?" käänsi hän äkkiä puheensa ja teki jo, moista
muistamattomuutta paheksuen, ynseän liikkeen. Siviä katsoa tihrasi
häneen kuin hymyillen ja ihmetteli, sanoja pitkään venyttäen:

"Voi hyvä isä... Vaikka et supattanut mitään!"

Mutta se epäluulo jo tavallaan loukkasi Ruusua. Käsiänsä puheen
tahdissa yhteen lyöden luetteli hän nenäytyneenä:

"Vai en!... Etkö muista, kun minä supatin... ja kun sinä vielä
nauroit... ja kun Maijulla oli vielä noppakivet... ja Ilmillä oli uusi
mekko... ja sinulla punainen nauha... ja..."

"No voi... voi", venytteli Siviä vain hymyillen, kieltävästi. Asia
olisikin siten ehkä sukeutunut kiistelyksi, ja pääasia, talosilla olo,
unehtunut tyyten. Mutta Lilli teki käänteen huudahtaen yhtäkkiä:

"Tytöt!... Mennään talosille!"

"Mennään!" lehahtivat toisetkin jo juoksujalkaa, äkkiä kuin lentoon
pyrähtävä lintuparvi he syöksähtivät talosilla-olopaikalle.

       *       *       *       *       *

He olivat jo järjestäneet talousasiansa. Päivänpaisteiseen paikkaan,
seinävierelle, olivat he laatineet talon. Tyynyjäkin olivat he kaikessa
hiljaisuudessa kantaneet sinne sängyn virkaa tekemään aivan kokonaisen
tyynyläjän. Kaikki onnistui hyvin, sillä Lillin kotona ei ollut ketään.
Väki oli ulkotöillä.

Mutta nyt oli vielä talousväki järjestämättä. Lilli, jolla jo
ulkonaisista eleistäkin päättäen oli suuret emännän lahjat ja
taipumukset, toimitti jo äidin tointa itsellensä, touhuten ja
järjestellen:

"Nyt tytöt!... Nyt minä olen äiti... ja Siviä on Tuunaisen Maija... ja
Ruusu on sitte Penttisen iso Liisa... ja sitte..."

Mutta äkkiä lopettikin hän ja ikäänkuin ryhtyi jo äidin toimiin: Kun
Ruusu näet kykyllänsä istuen kaiveli tikulla hiekkaa, polvet pystyssä
ja mekon helma kohtuuttoman ylhäällä, painoi hän sen helman alas ja
nuhteli sanoja pitkään, paheksuvalla äänellä venyttäen:

"Hy-yi, Ruusu!... Kuinka sinä tuolla tavalla!"

Hän pyörähti kuin töissänsä touhuillen ja jatkoi äitinsä tapaan, kuin
nuhdellen ja neuvoen sekaisin:

"Jos sattuisi vielä ihmisiä tulemaan ja... Ai-jai, Ruusu!" käänsi hän
vieläkin omituisemmaksi nuhteluksi. Ruusu raapi ensin pohettansa,
nousta kepsahti sitte ylös ja pisti kuin loukkautuneena, nenäänsä
keikauttaen:

"Tulkoon!... Onpa minulla kotona uudet sukat... ja uusi mekko on... ja
housutkin on!"

Siitä sukeutui uusi keskustelun aihe. Hetkiseksi siis keskeytyi
talousasiain järjestely ja ajatukset johtuivat niihin vasta kun Siviä
huudahti äkkiä:

"Mutta ai hyvä isä!... Tytöt!... Tulehan, Lilli, kun minä supatan!"
lopetti hän äkkiä, vei Lillin syrjään ja supatti salaperäisenä,
hämmästyneenä:

"Kun meillä ei näet ole isää!"

Nyt sen huomasi Lilli-äitikin. Hänkin siunaili nyt:

"Ai-jai!"

Hetkisen hän ikäänkuin mietti sitä asiaa. Mutta sitte huudahti hän
äkkiä Ruusulle, kädet yhdessä, pää kallellaan, kuin päivitellen:

"Ruusu hoi! Mistä ihmeeltä saataisi isä?"

Mutta Ruususta se oli pikku asia. Hän keikautti päätänsä ja äännähti
ynseästi, Kuivalaisen Marin eleillä:

"Niin kuin niitä nyt ei olisi poikia!... Vaikka Lehvosen Oskarin hakee,
niin on!"

Mutta silloin tarttui Siviä asiaan. Nuhtelevasti katsoi hän Ruusuun ja
venytti, kuin olisi hänen häveliäisyydentunnettansa loukattu:

"Hy-yi, Ruusu!... Oskari, joka on jo niin iso poika kuin me tytötkin!"

"Niin!... Kuinka sinä, Ruusu, tuolla tavalla!" huomasi silloin jo
Lillikin nuhdella ja äidin velvollisuuksiansa täyttää. Oltiin isästä jo
joutua pulaan. Siitä pelasti toki Siviä, huudahtaen yht'äkkiä, kuten
pelastuksen löytänyt ja siitä riemastunut:

"Nyt tytöt, nyt minä tiedän!... Kuule, Lilli, kun minä supatan!"

Lilli kuunteli tärkeänä. Hän supatti puoli-ääneen:

"Otetaan teidän Poju!"

"Ai!... Poju todellakin!" riemastui Lilli ja iloitsi Ruusullekin:

"Nyt, Ruusu, otetaan Poju... Se on niin pieni... ja sitte ei uskalla
olla paha ja... Otetaanhan, Ruusu?" kiirehti hän touhuten ja vastausta
odottamatta syöksähti hän juoksuun huudahtaen mennessään:

"Tytöt hoi... Minä menen hakemaan Pojun isäksi!"

"Mennään mekin!" yhtyi Siviä, syöksähtäen hänkin Ruusun kanssa Lillin
matkaan, sen pikkuveljeä isäksi hakemaan.



II.


Nyt he palasivat. Yhdellä tiellä olivat he tuoneet kolmivuotiaan Pojun
isäksi ja Lillin nuorimman veljen, pikkuisen Pikun lapseksi. Poju oli
tanakka pojan naskali, joka yleensä teki mitä milloinkin päähän pisti.
Pikku oli noin alle puolentoista vuoden, ei osannut vielä puhua. Töin
tuskin pysyi hän seisallansa sen verran että voi toisten taluttamana
kävellä muutamia horjuvia askelia tai seisoksi paikoillansa tosin hyvin
horjuen. Hän hymyili ja nauroi usein, tavallisesti aivan tyhjälle, oli
hyvin hyväntapainen, ei itkenyt juonitellen ja söi mielellänsä puuroa
milloin hyvänsä.

Iloisin mielin palasivat siis tyttöset tältä miesväen hakumatkalta.
Kaksi talutti Pikkua ja kaikki kolme neuvoivat Pojua parhaansa mukaan.

Lilli varotteli:

"Ja sitte, Poju, sinä ole hyvin kiltti... Ja elä mörise... eläkä säre
uunia ja... Ja ole niinkuin isä... Oletko, Poju?"

Poju huitasi silloin kepillä umpimähkään ja kehasi:

"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei... kun minä tuolla
kepillä" -- taas hän huitasi -- "näin... niin se ei uskaltaisi
möristä!... Saakeli!" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja
varotti häntä:

"Po-ju!... Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!"

"Hyi, Poju!" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä
pistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa
väliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja
intoili:

"Ja... Prpoh, hevonen... Kun minä ajan... Prpoh, ruuna!" ärjäsi hän
vielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä
leikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he
perästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.

"Poju!... Poju hoi!" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.

"Po-ju!" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui
siinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään
hiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät
Pojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn
kimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja
Ruusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun,
veti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi
hän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:

"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin
näet!"

"Kuule sinä, Poju!" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään
ja varotti:

"Jos minäkin sanon isälle... tahi vaikka äiti saa tietää, niin...
Po-ju!"

Mutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa,
alkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä
ajostansa umpimähkään:

"Ja kun minä sillä hevosella ajan, niin... vaikka seinän läpi ajan,
niin... Voi... voit" innostui hän lopuksi ja läksi keppihevosen selässä
ravaamaan ympäri leikkitupaa. Siviä talutti Pikkua, joka tulla horjui
ja huusi suu miltei tuketen hiekkaa täynnä. Taluttaja koki häntä nyt
neuvoa, varottaen:

"Pikku hoi!... Kuinka sinä nyt itket... Hyi, Pikku!... Se on synti, kun
itkee!"

"Pää-ää!" ölisi poika-parka, kokien syleksiä töpäytellä enintä hiekkaa
pois suustansa. Lilli pyyhki hänen nenäänsä mekon helmalla ja nuhteli
hänkin, tosin hellästi, äidillisesti:

"Niin, Pikku!... Ei se haittaa ja... Sitte vielä tuolla tavalla liata
nenänsä... Ja hiekkaakin on suu ihan täynnä... Pik-ku!" nuhteli hän sen
huomattuansa jo aivan tärkeänä, itkevää pikkumiestä sormellansa
varottaen. Poju oli sillävälin löytänyt munimispuuhissa istuksivan
kanan. Riemuisin mielin lähti hän sitä ajamaan, keppi ojona kädessä.
Kana kaakatti ja juosta pyöritteli pakoon. Kukon huuto sekaantui sen
kaakatukseen. Tytöt kauhistuivat... Joukolla riensivät he Pojua
taltuttamaan. Siinä oli hälinää, touhua, melua ja huutoa. Vihdoin
lennähti kana aidan yli. Poju asettui, pieksi kepillä aitaa ja Siviä
siunaili hurskaana:

"Hyvä isä, minkälaisia ne pojat ovat... Po-ju! Kunhan Jumala tappaa
sinut... kun sinä ajat kanaa!" lopetti hän neuvovasti, varottavasti, ja
Poju huitoi kepillänsä, kehuen:

"Ja vaikka olisi miten iso kana, niin... vaikka olisi kukko ja kana,
niin en pelkäisi!" sotkeutui hän sanoissansa, nousi keppihevosensa
selkään ja syöksyi juoksuun.

       *       *       *       *       *

Joten kuten saatiin toki asiat järjestetyksi, varsinkin kun Poju telmi
nyt hevosensa kanssa loitommalla, eikä siis ollut häiritsemässä.
Pikkukin jo asettui ja istahti tyynyille päivänpaisteesen, jossa alkoi
leikkiä noppakivillä.

Ja nyt, nyt kun oli alkanut ikään kuin kotirauha, ryhtyivät tytöt
talouspuuhiin. Vettä ja savea oli lähellä. Heillä oli kattila ja
ruoka-astiat. Ei siis muuta kuin alkaa keittää Pikulle ja koko
perheelle savihuttua.

Ja siinä keitto- ja muussa puuhassa touhutessa alkoivat näkyä Lillin
emäntälahjat. Hän koetti kävellä kuin lihavahko Jääskeläisen emäntä,
touhusi ja neuvoi. Navetassa heillä oli iso joukko lastulehmiä. Äkkiä
päivitteli Lilli:

"Hyvä isä!... Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!"

Siviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili
keittopuuhissa ja komenteli Ruusua:

"Ruusu... Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta..."

Hän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli
kuullut Jääskeläisen emännän tekevän: "Mutta katso sinä vain, Ruusu,
että et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi..."

Mutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen
omaan itseensä, ja hän pyysi: "Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään
pojan kanssa... et Pojun, etkä Pikun... etkä kenenkään?... Ethän,
Ruusu?"

Mutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön
Kaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja
suututteli:

"Tässäkös minun vain pitäisi... ja... pitäisikös minun vain" --
sotkeutui ajatus -- "eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä... eikä
uusia kenkiäkään olisi... eikä mitään!"

"Ai-jai!... Ruu-su!" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin
hurskaaksi ja lisäsi:

"Kunhan nytkin Jumala näkee... kun sinä tuolla tavalla... Ruu-su!"

"Enpäs ole Ruusu!" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi
päätänsä.

"Hyi!... Hyi, Ruusu!" nuhteli Siviä siitäkin. Ruusu vain tenäsi:

"Eipäs Ruusu!"

"No!... Ei saa, Ruusu!" tarttui nyt jo Lilli äidin arvokkuudella
koputti sormellansa pöydän reunaan ja torui:

"Sinä Ruusu!... Ruu-su!"

"Enkä mene lehmiä juottamaan!" suuttui Ruusu ja nyt oli jo
leikkisuuttumus alkanut muuttua herkässä mielessä todelliseksi vastaan
hangoittelemiseksi. Hurskas Siviä katsoa tiherti häneen kuin
ihmeissänsä ja siunaili:

"Hyvä isä sitä Ruusua!"

"Niin!" touhusi Lilli ja uhkasi: "Kunhan Poju saa kuulla... Tahi kunhan
minä, tahi Siviä sanomme Pojulle, niin... Ruusu hoi!" koputti hän
taaskin sormellansa.

"Eipäs Ruusu... Hartikaisen iso piika Annipas olen!" nenitteli vain
Ruusu edelleenkin, ynseästi, nenäkkäästi, pistävästi. Entistä
hurskaammin koki lasta ohjailla Siviä, pelotellen:

"Ja kunhan yöllä tulee metsästä mörkö, joka sitte syö... kun sinä olet
tuommoinen!..."

"Eipäs tule... ja tulkoon!..." oli Ruusu itsepäinen ja uhkasi:

"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs
uskalla tulla!"

Toiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä
muuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:

"Siviä!... Kuulehan kun minä supatan!"

Tämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa
jotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:

"Ruusu on... Ai-jai jos sinä tietäisit... kun Ruusun nukella on
punaiset housut!" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.

"Hy-yyyi!" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja
ikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi
jo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja
toiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä
jalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää
penkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä
huomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:

"Ruusu!... Et saa Lillin penkkiä!"

"Eipäs ole Lillin!" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo
polveensa ja koveni:

"Ruusu hoi!... Tahi kun minä sanon Pojulle!"

"Ajanpas kiviä!" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen
itsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi:

"Poju hoi!... Ruusu ei tottele, vaikka Siviä ja minä miten sanomme...
Ruusu!" huusi hän Ruusulle asettuen päättävästi jo estämään sen uhmaa.
Poju oli kuullut huudon, ajaa karautti hevosellansa paikalle, niin että
hevosen pää tökkäsi takaapäin Ruusua selkään. Samalla hän vielä kehasi:

"Kun minä... Voi sun ryökäle!" yritti hän jatkaa ja ajaa karauttaa sitä
kyytiä läpi seinän pois.

       *       *       *       *       *

Mutta tämä tapaus teki asioiden kulussa käänteen. Ruusu suutahti
tökkäyksestä, sieppasi kouran täyden hiekkaa ja viskasi Pojun päälle,
huudahtaen:

"Mitä sinä tökkäät!... Kunhan minä sanon!"

Mutta ei Poju ollut kuulevinansakaan. Hevosella ajamiseen innostuneena
aikoi hän nyt ajaa rynnistää suoraan sängyssä istuvan Pikun päälle.
Siviä riensi Lillin kanssa väliin. Viime hetkessä saivat he
rynnistelevän miehen kiinni, kaatoivat hänet ja retuuttivat hietikkoa
pitkin vetäen kauas koko huoneesta. Poju vain potkia sätkytteli
lyhkäisiä koipiansa, oli vetämisestä hyvillänsä ja huuteli iloisena:

"Ja sitte kun minua vedetään!... Ja sitte kun minä potkin... Ja kun
minä..."

"Mitä sinä potkit, Poju!" torui Lilli, johon potkaisu sattui. He
heittivät miehen irti ja viskasivat häntä hiekalla ja juoksivat itse
tupaansa pakoon. Poju sai taas hevosen allensa, antoi sille vitsaa,
ajoi paksua petäjää kohti ja kehui:

"Ja nyt kun minä ajan... Ja vaikka tuo puu olisi hevonen, niin minä kun
ajaisin!... Prpoh!" julmistui hän ja syöksyi ravaamaan niin että silmät
olivat päässä killellänsä.



III.


Verrattain pian selviytyivät taloilijat kaikista näistä äskeisistä
vaikeuksista ja selkkauksista. Sopu rakentui. Työt oli tehty, lehmät
olivat ruokitut, lattiat laastut ja savivelli keitetty ja syötykin.

Mutta ruuan päälle joivat he nyt kahvia. Kahvikuppeina oli pikku
lastuja ja tosissansa, vanhojen ihmisten eleillä hörppivät he niistä
olematonta kahvikultaa. Valkeat pikku-kivet olivat oivallista sokeria.

Ja siinä kahvia juodessa alkoi heiltä sujua vaimoväen tavallinen
kahvipuhelu aivan ihan itsestänsä. Alun pani Lilli, huomauttaen
ynseästi:

"Ja Poju saakin olla nyt kahvitta, kun kerran on semmoinen... eikä ole
koko leikissäkään osalla!"

Hän touhusi, kaatoi isosta lastusta kahvia kuppeihin ja valitti äitinsä
tapaan:

"Liekö häneen tullut kylliksi sikuriakaan... kun se sikurikin on niin
kallista, jotta... Vai eikö ole sikuri kallista, Siviä?" kääntyä
luiskahtikin siinä puhe äkkiä lapsellisemmaksi.

"Niin... hyvä isä tokiinsa miten kallista... Ei sitä köyhä ihminen enää
jaksa ostaakaan!" huokaili Siviä kahvia hörppien. Sitte luiskahti
hänkin taas miltei ikäiseksensä ja kysyi:

"Ruusu... Eihän Pakarisenkaan pikku Anni jaksaisi ostaa sikuria? Vai
jaksaisiko?"

Ruusu viskasi taas lettisaparonsa olan taakse ja alkoi ynseästi
päivitellä:

"Niin... ja sitte kun se Anni on vielä olevinaan, kun hänellä nyt on
ristiraitainen mekko... Ja sitte kun se on niin naurussasuin... ja kun
se on oikein sitte olevinaan", kepelsi hän nopeasti. Lilli tarttui nyt
panetteluun. Vanhempaa vaimoihmistä mukaillen ynseili hänkin:

"Ikään kuin nyt ei muilla olisi ristiraitainen mekko... Jääskeläisenkin
Kaisulla on... ja Hilmalla... ja Iidalla... ja minullakin on punainen
mekko!... Vai eikö ole, Ruusu?"

"Ja Siviälläkin on", myönsi Ruusu, jatkaen kehumalla: "Ja vaikka
minullakin on punaiset housut... ja sitte vielä on tokka... ja vaikka
on... Simosen Helmilläkin vaikka on kirjava mekko, niin ei se nyt
tuolla tavalla siitä ylpeile kuin Anni."

He olivat vilkastuneet, innostuneetkin soimatessaan. Lilli pesi
lastukuppeja ja touhusi ja päivitteli. Siviä alkoi nyt soimata,
siunaillen äitinsä tavoin:

"Ja sitte se Anni kun vielä!... Herra siunatkoon, kun se koreilee... ja
kun se... ja sitte kun se ei ajattele, jotta se on synti..."

Ruusu noppaili pikku kivillä. Siinä noppaillessansa pisti hän nyt:

"Eipäs meidän mekot ole synti... ei minun, eikä Lillin... eikä
sinunkaan, Siviä... Eihän ole?... Lilli!"

Ja Lilli yhtyi häneen. He puhuivat hetkisen mekoistansa. Omista
pukimistansa johtuivat he Kuivalaisen pikku-Liisun mekkoon ja sitä
tietä itse Liisuun. Liisu olikin hyvästi kasvatettu, hurskasten
vanhempien kuusivuotias tyttö, joka oli opetettu säännöllisesti
lukemaan aamu- ja iltarukouksensa. Siviä, joka oli äitiänsä tarkkaillen
osaksi oppinut Liisun tapoja, ihasteli häntä, kehuen:

"Ja Liisupa osaa semmoisen, joka on... se on siinä Kuivalaisen ukon
isossa kirjassa... ja sitte Liisu rukoilee sen aina... noustessaan...
ja maata mennessään... ja syödessään... Ja ihan aina Liisu sen osaa."

Hetkisen he nyt ihailivatkin Liisua, kehuivat häntä. Mutta pian muuttui
mieli. Lilli näet muisti että Liisu ei ollut kerran antanut hänelle
namusia, vaikka sillä oli ollut niitä pussillinen. Sen muistettuansa
hän oitis epäröi, lausuen ynseästi, kuin Liisua halveksuen:

"Mutta eipä Liisulla ole vielä lettiäkään päässä... eikä lettinauhaa...
Eikä ole nuken hametta... eikä mitään... Eihän, tytöt!"

Ja oitis laskikin se Liisun arvoa heidän silmissänsä. Nyt he jo etsivät
ja löysivät hänestä vikoja. Jo soimaili Siviäkin:

"Ja sitte kun sen nukkekin!... Ai hyvä isä!" siunaili hän hurskaasti,
tehden mielialaa kuvaavia liikkeitä käsillänsä ja jatkoi:

"Hyvä isä, jos sinä, Lilli, tietäisit!... Ja kun sen nukella ei ole
kahvikuppiakaan, eikä... ja kun Liisu ei osaa nopatakaan..."

"Eikä piilosilla olla osaa... eikä osaa leskeä juosta... eikä... Mutta
mepä osaamme... Siviä... osaamme?"

"O-osaamme toki!" hymyili Siviä pitkään ja voitokkaana ja kehui:

"Ja savileipiä osaamme leipoa... ja Ollin-mallia osaamme lukea ja... ja
vaikka mitä osaamme", loppui häneltä ajatus. Ruusu tarttui nyt asiaan.
Liisun hurskautta soimaten nenitteli hän:

"Ja sitte kun se vielä on olevinansa, kun hän osaa sen rukouksen... ja
kun se sitte on niin imelä... ja kun se sitte näin panee kätensä
ristiin ja katsoo näin!"

Hän näytti: Hän pani kätensä ristiin, muutti kasvojensa ilmeet hyvin
hurskaiksi, katsoi Liisun tavoin korkeuteen ja lopetti ynseästi,
nenäkkäästi:

"Ikään kuin ne nyt eivät muut osaisi samalla tavalla olla!... Lillikin
osaisi... ja Poju... ja Pikkukin osaisi... Osaisihan, Siviä?"

       *       *       *       *       *

Ruusun viimeinen kysymys johti kumminkin mielet ja ajatukset kokonaan
uusiin asioihin. Kuultuansa Ruusun mainitsevan Pikun nimen, Lilli ikään
kuin kauhistui. Nyt vasta muisti hän, että lapsi oli heiltä kokonansa
unohtunut. Hän huudahti:

"Ai-jai, tytöt, mitä!"

Tytöt odottivat asiaa. Touhuten siunaili Lilli:

"Kun näet on uneutettu lapsi koko ajaksi yksinään!"

"Ai-jai!" oli Siviäkin kauhistuvinaan ja he riensivät laiminlyöntiänsä
korjaamaan.

Mutta rauhallisena oli pikku mies koko ajan puuhaillut tyynyllä, olla
muhjotellut vain mistään välittämättä, tyytyväisenä hymyillen.
Ajatuksiinsa vaipuneena hapuili se siellä nyt pikku kätösillänsä
rikkoja, hiekkajyväsiä, tai muuta semmoista tyynyltä. Lilli koetti
parantaa laiminlyöntinsä sitä suuremmalla hyvyydellä ja
huolellisuudella ja kehoitteli nyt:

"Nyt pitää olla Pikulle oikein hyvä, tytöt... Pitää antaa Pikulle
savivelliä... ja sitte kahvia... ja kivisokeria... ja ihan kaikkia...
Pitäähän antaa?"

"Ai-jai!" ihmetteli hymyilevä Siviä sitä herkun paljoutta. Oitis olikin
savivellivati valmiina. Se asetettiin pikku eläjän eteen ja
kehoitettiin syömään. Palvelushaluisina, ystävällisinä polvistuivat
tyttöset hänen ympärillensä, huvittelivat ja mairittelivat.

Ja aivan ilman mitään enempiä kehotuksia odottamatta pistää rapsasikin
Pikku kätensä savivellivatiin. Se tapahtui tosin vahingossa,
sattumalta. Hän naurahti, vetäsi kätensä pois ja tavottaen leikillä
tarttua Siviän hiuksiin, vetäsi savisella kädellänsä pitkin hänen
kasvoja.

"Voi, voi!" huudahti Siviä ja pakeni silmiänsä pyyhkimään. Pikku nauroi
niin että ikenet paistoivat. Lilli alkoi häntä torua, nuhdellen:

"Pik-ku!... Kunhan Siviän isä saa kuulla, niin... Pikku!" yritti hän
estää, mutta poika ehtikin pistää taas kätensä savivelliin ja ryhtyi
imeksimään savista sormeansa, samalla jatkaen hymyilyänsä, katsoi
Lillin silmiin ja veti pitkää, naurun tapaista:

"Ii-iiii-iiii!"

Kiireesti sieppasi nyt Lilli vellivadin pois. Kohtalaisen matkan päässä
pysytellen nuhteli hän sille, samalla sormellaan varottaen:

"Kuule sinä Pikku... Kuka sinun käski tuolla tavalla!... Ja sitte vielä
ryvetät Siviän kasvot!... Hyi sinä, Pikku!"

"I-hiiii-iiii!" nauraa hihitti poika tyynyillä istuen ja imeksi vain
savista kättänsä, suupielet ja leuka kokonaan savella tahrattuina.
Siviä oli jo saanut pyyhityksi enimmän saven kasvoistansa, ja nuhteli
jo Lillin apuna, soimaten:

"Se on synti ja häpeä, Pikku, jotta sinä sillä tavalla... Kunhan
Pojukin saisi tietää!"

"I-iiii!" hihkasi poika entistä veikeämmin ja alkoi iloisesti pitkin
tyynyä ryömiä. Savinen käsi painella ropsaili tyynyyn pikkuisia käden
kuvia. Lilli riensi sitä estämään, nosti Pikun keskelle tyynyläjää
istumaan ja siunaili äitinsä tapaan:

"Herra isä siunatkoon, mikä vastus niistä lapsista on!"

       *       *       *       *       *

Niin huonosti onnistui siis heidän lapsenhoitonsa. Mutta he ottivat sen
opiksi. Oitis hoksasi näet Lilli huomauttaa, että Pikku ehkä söisikin
paremmin tavallista velliä, varsinkin jos olisi lusikka.

Ja mitäs muuta kun toimeen. Kotona -- kuten jo sanottu -- ei ollut
ketään. Väki oli näet ulkotöillä ja aamullista velliä oli kattila
puolillansa. Pian siis toimeen!

Eikä kulunutkaan kauvan, kun jo pienelle miehelle tuotiin iso
vadillinen velliä. Mutta nyt päättivät emännät ensin opettaa hänet
syömään siivolla. Siviä järjesteli muun muassa hyvin toimekkaasti,
selittäen:

"Kuule, Lilli! Pikun pitää lukea nyt ensin rukous... kun se oli äsken
niin tuhma!"

Se tuntui aivan luonnolliselta asialta. Mutta sitte huomasi Lilli
toisenkin asian ja ilmoitti kuin yhtäkkiä hoksaten:

"Ei tytöt!... Ensin pitää Pikun pyytää ruokaa... Niinhän tytöt... Minä
kun olen äiti, niin..." touhusi hän jo äitinä. Siihen suostuttiin.

Yksi piti vellivatia Pikun lähettyvillä valmiina ja Lilli alkoi vaatia
Pikua pyytämään sitä. Pikun edessä polvillaan puuhaillen alkoi hän:

"No nyt, Pikku: Sano 'Hyvä äiti, antakaa velliä'! No sano nyt!" tenäsi
hän. Pikku, joka ei osannut puhua muuta kuin joitakin ylimalkaisia
ääniä, katsoi häneen, savinen suu leveässä hymyssä. Lilli jatkoi:

"Sano nyt: 'Hyvä äiti'!"

"Ih... hih... ih!" äänteli poika kurkkuääniä ja hymyili ja reuhkasi ja
oli tyytyväinen ja onnellinen. Lilli tenäsi:

"Sano: 'äiti'!"

"Kik... iki" tuli pojan kurkusta. Nyt yritti Siviä jumalisemmin,
kehottaen:

"Tahi sano: 'Jumala'!"

"Kiu... khiu... iukh... Ih!" nauroi poika, katsoi silmiin ja reuhkasi
käsillänsä kuin olisi jostain asiasta riemastunut.

"Sano: 'velli'!" kehoitti nyt vuorostaan Ruusu, Pikku aikoi ryömiä
nelin kontin ja äänteli:

"Kikh... Hi... ik!... Heh!"

Niin jatkui. Ei näyttänyt tulevan puhujaa. Jo arveli Siviä:

"Ei se osaa!"

Mutta Lilli ei menettänyt toivoansa. Hän neuvoi:

"Tytöt!... Nostetaan se tyynyille seisomaan, niin sitte se sanoo!"

Niin he tekivätkin. Jotenkuten pysyttelihe horjuva poika jalkojensa
varassa tyynyllä. Hänellä oli hauskakin siinä heilua ja reuhkaista.
Kasvot aivan savisena nauroi hän ja hihkui ja tytöt kokivat kiertoteitä
myöten johtaa hänet nyt sanomaan sanan: velli.

Mutta ei. Pojun päälaella kasvoi pieni tupsu kellahtavia hiuksia ja se
vain heilui kun poika horjui ja hymyili ja oli hyvillänsä. Lilliä jo
suututtikin Pikun itsepäisyys. Vielä yritti hän, kehottaen jo melkein
torumalla.

"Pik-ku!... Sano nyt sukkelaan: velli... Tahi muuten kun äiti jo
suuttuu, niin... Voi voi sinua, Pikku, kun sinä olet... No sano nyt:
velli!"

"Kuirkiurlsiut... pi-il... Hi-iri!" hihkasi vain poika yhä
innokkaammin, eivätkä mitkään keinot enää auttaneet. Pikulla oli
hauska, eikä hän mistään muusta välittänyt rahtuakaan.

       *       *       *       *       *

Ja kun nyt kaikki yritykset olivat näin turhiksi osottautuneet,
heittäytyivätkin tytöt armeliaiksi. Lilli jo ehdotteli, säälivällä
äänellä puhuen:

"Annetaan sille raukalle ilman... kun se raukka ei osaa kuitenkaan
sanoa... Annetaanko tytöt?"

"No mitäs siitä nyt lapsesta kiusaa!" pisti siihen oitis Siviä,
omituisella, viisaalla äänellä. Ja aivan aikuisen puhetapaa tapaillen
selitteli hän:

"Kun vaikka mekin olisimme lapsia... Ja jos sitte vaikka kuka kiusaisi
niin... Ja jos... jos vaikka Poju kiusaisi sanomaan velliä, niin...
Emmehän sanoisi velliä, jos Poju kiusaisi?" käänsi hän, kun ajatus
uhkasi muutoin loppua. Toiset vahvistivat sen ja he ryhtyivät nyt
Pikkua sijottamaan. Vellivadissa oli iso puulusikka. Vatia pidettiin
seisallansa huitovan, hymyilevän pojan edessä ja Lilli nyt pyyteli:

"No nyt, Pikku!... Ota nyt lusikka käteesi ja ala syödä... No, Pikku!"

Ja Pikku osuikin tekemään mitä oli käsketty. Kun hän huitoi käsillänsä,
sattuikin näet lusikan varsi joutumaan käteen aivan sattumalta. Hän
jatkoi reuhkaisuansa. Lusikka kohosi silloin vadista täynnä velliä,
heilahti kädessä ja velli pärskähti tyttöjen silmille.

"Voi... voi!" pääsi tytöiltä. Lilli yritti asetella huutavaa poikaa.
Mutta silloin sattui tämän lusikka uudestaan vatiin. Velli ruiskahti
taas päälle ja vellisellä lusikalla alkoi Pikku riemuisasti takoa
tyttöjä päähän ja mihin lusikka milloinkin osui. Kiireellä laski Lilli
koko vadin tyynylle ja syöksyi toisten kanssa pois, vellilusikalla
innoissaan huitovaa Pikkua paeten. Ikäänkuin voitostansa iloiten
heilutteti Pikku lusikkaansa, hymyili niin että ikenet vain paistoivat
savisesta suusta, hihahteli, reuhkasi käsillänsä ja hetkutteli samassa
tahdissa polviansa.

Mutta äkkiä sattui onnettomuus. Hän menetti tasapainonsa ja yks kaks
putosi hän istumaan vellivatiin. Tytöt huudahtivat säikähdyksestä.
Pikku istui tovin aikaa hiljaa, hymyili ja ihahteli entistä iloisemmin.
Velli vain pursusi raosta vadin reunojen yli ja tahrasi tyynyläjän.

Mutta kohta alkoi Pikku tuntea, että asiat eivät ole oikein, ja hänessä
heräsi sama mieliala mikä aina herää lapsissa silloin kun tuntevat
jotain niille tavallista kosteutta: Hänhän -- kuten muutkin lapset oli
tottunut silloin aina saamaan apua. Sitä hän odotti nytkin
rauhallisesti, paikaltansa hievahtamatta. Se oli tottumusta. Lasten
tavoin alkoi pyytää apuakin: Suu alkoi vetäytyä muikeaksi. Savinen
leuka liikahteli jo itkuun päin ja kohta alkoi poika, apua
rauhallisesti odotellessansa, vetää öllötellä tasaista, laiskaa
puoli-itkua:

"Oööö!... O-öööö!... o-öööööööö!"



IV.


Mikä odottamaton käänne tämä tapaus olikaan! Tyttösten mieli aivan
masentui. He näet tajusivat että asiat eivät tule olemaan heille
suotuisat silloin kun vanhemmat löytävät vellillä tahratun tyynyn ja
savessa ja vellissä rypeneen pojan. Tapaus oli niin outo, tuli niin
odottamatta, että he eivät huomanneet edes auttaa poikaa pois vadista.

Ja silloin turvautuivat he vaivattomien lasten ainaiseen keinoon: kukin
koki tekeytyä viattomaksi, sysäsi syyn toisten niskoille. Lilli, joka
tiesi olevansa syyllisin, alkoi tietysti ensimäisenä puhdistautua,
syyttäen umpimähkään muun puutteessa:

"Sinähän se, Siviä, sanoit, jotta sen pitää ensin rukoilla... ja
jotta..."

Hän ei löytänyt enempää syytöstä. Siviä koki silloin puolustautua,
väittäen terhakasti:

"Vai minä!... Itseppäs sinä sanoit, jotta syötetään sille velliä... Ja
sitte hait vielä velliä ja... Elä valehtele, jotta minä!"

"Enpäs valehtele!" väitti Lilli entistä tiukemmin, vaikka hän itse
asiassa alkoi jo masentua. Hän tiedusti asiaansa ajaen vielä Ruusulta:

"Vai valehtelenko, Ruusu?... Eikö Siviä sanonut, jotta Pikun pitää
ensin rukoilla?... Sanoihan Ruusu?"

"Enpäs sanonut... Sinäpäs annoit velliä!" väitti vain Siviä. Sukeutui
pitkä väittely. Pikku veti itkuntapaistansa yhä vain vellivadissa
istuen. Ruusukin menetti vähän selvää ajatuskykyänsä ja soimaili
suuttuneella äänellä, närkästyneen eleitä tehden:

"Johan minä sanoin, tytöt, jotta mitä sitä opettaa lapselle
semmoista... rukoilemaan ja pyytämään velliä ja kaikkea."

Niin jatkui. Sukeutui kinastelu, syyttely. Kauvan ei toki kulunut, kun
jo tytöt itkeä pillistivät hiljaa, koko joukko. Velliastiassa istuvan
Pikun kovempiääninen, rauhallisen, tasainen, pitkäveteinen öllötys
kuului ikäänkuin heidän itkunsa säestyksenä.

Ja silloin, nyt kun hätä alkoi vallata heidät, alkoi nousta eräs
uhkaava pilvi: Pojun, Lillin ja Pikun äiti oli etsinyt Pojua syömään ja
kaipaillut jo Pikkuakin. Nyt huuteli se jo ulkona:

"Poju... Poju hoi!"

Tytöt pelästyivät. He vaikenivat, että äiti vain ei saisi vihiä heidän
olinpaikastansa. Lilli koetti hiljaa rauhoitella Pikkua, ettei sen itku
johtaisi äitiä paikalle. Hän lohdutteli:

"Pikku!... Elä itke, Pikku... Tahi äiti tulee!"

"Poju hoi!" koveni jo äiti. Hätäytyneet tytöt pidättelivät itkuansa.
Poju ei ollut kuulevinansakaan äitinsä huutoja. Tämä sadatteli:

"Minnehän se pojan pallukka juoksi, kun ei tule syömään... Ja vielä on
vienyt sen nuorimmankin kakaran muassaan!"

Lilli koki nyt tukkia Pikun suuta mekon helmalla. Siten onnistuikin hän
estämään itkun kuulumasta äidille. Taas vannoi äiti Pojuansa uhkaillen:

"Mutta kunhan minä sinut saan kynsiini, niin näet sinä, eikö sinulle
velli kelpaa!"

Se oli hädän hetki. Onneksi poistui toki äiti toisaalta etsimään ja
niin pelastuivat tytöt hetkeksi.

       *       *       *       *       *

Mutta se pelastushan oli lyhytaikainen, sen he tajusivat. Tavalla tai
toisellahan oli heidän myös pulasta selvittävä. Eivät he laskeneet,
eivätkä kyenneetkään laskemaan, miten olisi pelastuttava. Kaikki
tapahtui aivan itsestänsä, vaistomaisesti, kuten kaikki tapahtuu
lapsessa, jonka ainoana itsesäilyttämisvoimana on luonnon vaisto.

Niin nytkin. He huomasivat että toinen toistansa syyttäminen ei heitä
pelasta. Aivan kuin sopimuksesta johtuivat he silloin muun puutteessa
koettamaan, eikö voisi syytä vierittää itsensä Pikun hartioille. Sitä
he nyt syyttelivät jo koko tapahtumasta. Sen ympärille polvilleen
kokoontuneina nuhtelivat he sitä. Lilli torui suu miltei itkussa:

"Mitäs sinä löit, Pikku, lusikalla... ja viskasit velliä silmille... ja
teit ihan kaikkia."

"Ja sitte vielä rupesit velliin istumaan! Hyi, Pikku!" varotteli Siviä,
sormellansakin jo viiputellen ja itkuansa hilliten. Poika vain itkeä
jurasi vadissansa. Taas hätäytyivät tytöt, Ruusu jo uhkaili, omaa
asiaansa siten Pikun syyksi siirtäen, uhkaili ikään kuin muka
säälitellen:

"Kunhan nyt, Pikku, äiti tulee... Ja isä kun ottaa vitsan, niin sitte,
Pikku!"

"Ö-ööööö!" vetää jurasi poika, joka ei ymmärtänyt mitään, ei tajunnut
muuta kuin sen että hänellä ei ole siinä hyvä istua. Lilli jatkoi nyt
jo tyynemmin, kuin muka olisi Pikun kohtaloa surkutellut:

"Ja vaikka Poju näkee... Ja sitte kun Poju sanoo isälle ja äidille,
niin... Mitäs sinä rupesit velliin istumaan!" käänsi hän selittelyksi
ja Siviä yhtyi jo hurskaana, nuhdellen:

"Hyi, Pikku!... Jos herra näkee ja pudottaa ison kiven."

Ja miten olikaan, niin leimahti Pojun nimen kuullessa tyttöjen päähän
uusi, pelastava ajatus. Jos näet Poju todellakin kielisi Pikun päälle,
niin kentiespä uskoisivat vanhemmat ja he olisivat pelastetut. Ruusu jo
ehdottikin, äkkiä huudahtaen:

"Tytöt... Minäpä tiedän!... Käsketään Pojun tulla katsomaan... Ja sitte
kun Poju sanoo, niin... Mitäs sinä, Pikku, istut!" käänsi hänkin toki
vielä, kuin tekoansa Pikun edessä puolustaaksensa. Toiset olivat oitis
valmiit. Jo huusi Lilli Pojulle:

"Poju hoi!... Tule, Poju, katso, kun Pikku rupesi istumaan vellissä!"

"Poju!... Pikku istuu vellissä", yhtyi Siviä avuksi huutamaan ja kun
Poju ei vastannut, kiirehti jo Ruusu:

"Tule, Poju, katso kun Pikku istuu... ja sitte sano isälle, jotta se
istui itse velliin!"

       *       *       *       *       *

Alussa he oikeastaan eivät älynneet vapauttaa Pikkua kiusallisesta
asemastaan. Nyt taas, kun he tarvitsivat Pojua vierasmieheksi,
toteamaan Pikun pahanteon, eivät olisikaan häntä sillä vapauttaneet
ennenkun asia olisi todettu. Kiihkeästi huutelivat he nyt Pojua
todistajaksi ja tämä kuulikin huudon ja lähestyi ajaa porhaltaen täyttä
ravia, löi keppihevostansa ja komenteli sitä ankarin sanoin. Kun hän jo
lähestyi onnettomuuspaikkaa, selittivät tytöt hänelle jo kaukaa, kuin
yhdestä suusta puhuen, yhtenä rähinänä, josta erotti:

"Poju hoi!... Katso kun Pikku... Kun Pikku velliin... Katso kun
velliin... Sano äidille Poju."

Semmoista sekavaa kehottelua oli selitys. Siinä oli avunpyyntöä ja
väärää kantelua. Poju ei sitä kuunnellut. Hän ajoi taloa kohti mistään
välittämättä. Äidin ääni tuntui taas lähenevän. Tyttöjen asia oli
täpärällä, ja ei ihme, jos itku tahtoi vain pyrkiä nousemaan kurkkuun.

Ja miten läheiselle ystävälle tuntui nyt hädän hetkellä Poju! Eivät he
muistaneet sen ennen tekemiä ilkeyksiä, eivät mitään pahaa. He
odottivat hänen tuloansa kuin pelastajan tuloa, selittivät ja
rähisivät, ja äiti oli todellakin jo sille suunnalle tulossa.

Mutta omaksi onnettomuudeksensa oli Poju nyt entistä hurjemmalla
päällä. Hän ajoi suoraan tyttöjoukkoon ja rupesi mellastamaan kuin
metsäihminen, umpikuljuun kuin sokeana. Siinä hätäillessänsä retuutti
Lilli häntä jo tukasta ja koki siten saada hänet järkiinsä. Mutta
turhaan. Poika ei ollut mistään tietävinäänkään, vaan mylvi ja telmi
kuten itsepäinen härkä tekee joskus innoissansa. Tytöt väistelivät,
pakenivat ja kirkuivat. Kaikki turhaa. Poju koki vain ajaa päälle.

Vihdoin sattui hän toki lankeamaan. Mutta ei sekään vahinko saanut
häntä talttumaan. Hän vain silloin hylkäsi keppihevosensa, kuvitteli
olevansa mörkö ja syöksyi puskemaan tyttöjä. Joskus hän ryömi aivan
nelinryömin, joskus hyökkäili puolikumarassa, pää puskuun varustettuna,
syöksyi milloin mitäkin tyttöä kohti ja mörisi:

"Mööö... Mö-ööö!... Mö-öööö!"

"Tuoltako sen juukelin ääni mörisee!" kuului jo äidin uhmaavan
hyvittelevä ääni. Tyttöjen suupieleen pakkautui jo itkun väreitä. Lilli
alkoi jo hädissään komennella:

"Poju... Poju hoi!"

"Mö-öööö!" murahti Poju entistä kovemmin. Tytöt hätäytyivät
lopullisesti, hermostuivat, alkoivat itkeä. Poju huomasi nyt Pikun.
Oitis syöksyi hän puskemaan isoa tyynyläjää, joka oli Pikun ja
vellivadin alla. Hän peräytyi vuoroon, vuoroon hyökkäsi, puski ja
mörisi. Pikku yltyi itkemään aivan huutamalla. Äiti kiirehti jo
paikalle rientämällä. Tytöt ryhtyivät jo aivan vaistomaisesti viskomaan
Pojua hiekalla, ikään kuin torjuaksensa hänet pois Pikun ja tyynyn
kimpusta. Itkusuin huusivat he sitä tehdessänsä sekaisin:

"Poju... Poju hoi... Mene pois... Kunhan äiti tulee!"

Mutta Poju oli kaikelle kuuro. Äiti ilmestyi jo näkyviin. Se huomasi
oitis asian ja läksi ehättämään hätään. Rientäessään huusi se jo
uhkaavasti:

"Poju pakana!... Etkö sinä heitä sitä lasta... Poju hoi!" ärjäsi hän ja
pani juoksuksi.

Mutta Poju ei edes kuullutkaan. Hän mylvi ja puski umpimähkään. Tytöt
hiekoittivat häntä kuin sodassa, toki kaukana pysytellen, sieltä aina
kourallisen heittäen... Äiti oli jo paikalle päästä, siunaili ja
voivotteli.

Ja juuri kun äiti syöksyi onnettomuuspaikalle, osui Poju taas saamaan
keppihevosensa käsiinsä, heitti puskemisen, nousi ja alkoi kepillänsä
huitoa ylt'ympäri minkä ehti, umpimähkään, uhkaavasti. Huitoessansa hän
vain sadatteli kuin itseksensä raivoaja:

"Ja sitte kun minä... kun minä tuolla hevosella... Ja kun minä
sitte..."

Hän aivan hypähti viime kertaa huitaistessansa. Huitaisu osui avuksi
rientävään äitiin. Tämä tarttui Pojun tukkapäähän ja pyöräytti häntä
kerran. Poju kauhistui, eikä kyennyt aluksi parkaisemaankaan, niin
odottamaton oli hänelle tukkapölly, niin hämmästyi hän sen saannista.
Silmät pyöreinä katseli hän ympärillensä kuin olisi pilvistä pudonnut
ja sen johdosta ällistynyt.

Ja vasta nyt huomasi äiti nuorimman lapsensa omituisen aseman. Hän
aivan kauhistui sen tilaa ja siivoa. Ja kun hän juur'ikään oli tavannut
Pojun semmoista elämää pitämästä, kun hänelle oli ennestäänkin sen raju
luonto hyvin tuttu ja hän sen lisäksi oli nähnyt tyttöjen hiekkaa
viskellen torjuvan sitä pois Pikun kimpusta, iski häneen oitis se usko
että Poju on muka tehnyt kaiken, istuttanut lapsen vellivatiin,
tahrannut tyynyt ja tehnyt muut ilkeydet. Kuin kauhistunut alkoi hän
sadatella:

"No hyvä isä tokiinsa sinua, Pojun pahahenki, en muuta sano!... Kun
tuollaiseen siivoon panet lapset... sinä senkin kakara!"

Kiireesti sieppasi hän Pikun syliinsä ja siivoili siitä enimpiä. Tytöt
olivat kuin mykistyneet ja odottivat pelokkaina, epätoivoisina. Äiti
vannoi Pojuansa uhkaillen:

"Mutta näytän minä sinulle, jurtikka, vieläkö panet lapsen
vellivatiin!"

Ja hän lähestyi jo Pojua, joka ei ymmärtänyt mitään koko asiasta,
hölmisteli kuin tuuliaispään pyörteeseen joutunut, eikä siis tiennyt
paetakaan. Tytöille oli noussut itku kurkkuun aivan vaistomaisesti.
Hekin olivat kuin jonkun pyörteen käsissä, eivätkä jaksaneet selvästi
tajuta asian menoa.

Ja silloin sai äiti Pojun käsiinsä. Hän antoi sille aluksi pari
pääkakkaraa, sitten jonkun uuden tukkapöllyn. Nyt tajusi jo Poju että
asia koskee häntä, ja alkoi huuto. Mutta äiti antoi hänelle aimo muksun
takapuoleen ja sadatteli:

"Vai vielä siinä huudat ja parut, pallukka!... Kun ensin ryvetät lapsen
tuommoiseksi... Paikalla siitä kotiin, niin annan minä sinulle siellä!"
lopetti hän ankarana ja sysäsi pullean, täyttä voimaa parkuvan pojan
menemään kotia kohti. Tytöt itkivät nyt jo Pojunkin surkeutta
säälitellen. Suurimpana itkun syynä oli kumminkin pelko omasta
kohtalosta.

Mutta lempeämpänä kääntyi äiti heihin ja rauhotteli:

"Lapsi raukat!... Ei pidä itkeä!... Eihän äiti lyö hyviä tyttöjä, jotka
eivät tee Pikullekaan koskaan pahaa!"

Hän pyyhki oman tyttönsä Lillin nenän esiliinallansa, lohdutteli,
kuivasi sen kyyneleiset silmät ja kehui likainen Pikku sylissä:

"Kas niin!... Lilli on aina äidin hyvä tyttö!... Se ei ole milloinkaan
niinkuin paha Poju... Kas niin, äidin kulta-sirkku!"

Tytöt rauhottuivat. Äiti järjesteli tyynyjä, käski tyttöjen kantaa ne
tupaan ja lähti itse pesemään Pikkua ja antamaan Pojulle lisää
kuritusta.

       *       *       *       *       *

Oli jo iltapäivä. Äskeinen lasten myrsky oli jo ohi mennyt. Pikku
seisoksia horjatteli iloisempana kuin koskaan ennen. Äiti oli
kurittanut Pojua, unohtanut jo tapauksen, ja pakottanut Pojun syömään
ison vadillisen velliä. Se vellin syöminen se olikin ollut Pojusta
vitsaakin vaikeampi rangaistus, varsinkin kun äiti vielä siinä syödessä
kehui sen olevan samaa velliä, jossa Pikku istui.

Niinpä kuluikin hyvä tovi päivästä, ennen kun Poju sai entisen
mielentilansa. Rangaistuksensa kärsittyänsä hän murjotteli, ähki,
pyyhki silmänsä, eikä kärsinyt ketään. Keppihevosensakin hän viskasi
kaivoon ja ryhtyi sitte kivittämään kukkoa. Kukko huusi ja kotkotti.
Pojun luontoa se vain nosti. Hän lähti palikka kädessä ajamaan kukkoa
takaa ja kun se lennähti matalan kodan katolle, työntyi hän aitan
sillan alle etsimään kananpesää, särkeäksensä sen ja siten kostaaksensa
äskeisen vahinkonsa koko maailmalle.

Tämä Pojun kova kohtalo koski tyttöihin kovasti. He kokivat häntä
lohdutella jos jollakin, vaistomaisesti tosin äidiltä salaa ja
arkaillen, tuntien jotain omantunnon soimausten tapaista. Se tunne
lisääntyi vielä sen johdosta että Poju oli heille ynseä, ei huolinut
heidän hyvittelyistänsä.

Niin oli heidän asemansa tullut ikäänkuin hieman vaikeaksi. Ilo ja
leikit eivät tahtoneet sujua. Kerran he jo yrittivät juosta leskeä,
mutta ei sekään maistunut. Leikki taukosi kuin itsestänsä. Äänettä
piirsivät he kuviot hiekkaan, kukin omansa, ja ryhtyivät yhdellä
jalalla hyppien ajamaan varpaallansa kuka astian kappaletta, kuka kiveä
kuviosta kuvioon. Se oli äänetöntä yksinäistä huvia. Ei ketään
huvittanut nyt toisten seura.

Mutta pian tuli apu, joka muutti mielet ennallensa. Nytkin toi sen avun
samainen, aina meluava ja huoleton ja iloinen Poju. Se oli unohtanut jo
äskeiset vastoinkäymisensä, löysi nyt pitkän seipään ja otti sen
keppihevoseksensa. Täyttä voimaa, silmät aivan napillaan päässä ajaa
karautti hän seiväs jalkojen välissä tyttöjen kuvioiden halki ja
suoraan tyttöjä kohti. Seipään pää tavotti pitkänä hänen edessänsä ja
yht'äkkiä tökkäsi se Ruusua selkään.

Ja se tökkäys se muutti mielet ennallensa kuin joku onnen isku.
Tytöistä tuntu kuin olisi Poju heiltä sillä tökkäyksellä äskeisen
velkansa perinyt. Omatunto keveni oitis. Ruusu älähti. Toiset tytöt
ryhtyivät soimaamaan Pojua ja Lilli uhkasi jo aivan tosissaan:

"Kuule sinä Poju!... Kunhan minä äidille sanon... ja kunhan äiti panee
sinut silloin syömään toisen vadillisen velliä!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tytöt talosilla - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.