Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Eversti Stålhammar - Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta
Author: Starbäck, C. Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Eversti Stålhammar - Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



EVERSTI STÅLHAMMAR

Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta


Kirj.

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut Juho Ahava



Otava, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

    Alkusananen.
 1. Kuormastopoika.
 2. Axel Oxenstjerna vankina.
 3. Kustaa Hornin sodan aikaan.
 4. Dulle Wrangel ja korpraali.
 5. Ennen ja jälkeen Lundin taistelun 1676.
 6. Pääkatsastus.



ALKUSANANEN.


Nämä pikku kuvat, jotka ovat otetut suurenmoisten yksityisten
ja julkisten tapausten runsaasta varastosta Kustaa II Adolfin,
kuningatar Kristinan ja kahden Kaarlen ajan kehyksistä, muodostavat
yhteensä pääpiirteet erään miehen elämänvaiheista, miehen, joka mökin
tuvasta kohosi huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ne ovat
syntyneet erään ajatustenvaihdon johdosta muutamassa yksityisessä
piirissä, jossa pohdittiin entisyyden ja nykyisyyden kysymyksiä,
sitä, mikä muinoin oli yksityisten samoinkuin yleistenkin pyrkimysten
päämääränä ja mikä nyt on. Niiden päähenkilöt voi sentähden pitää
aikansa sotaisen luonteen ilmausmuotoina, ajan, joka asetti sotilaan
suuruuden ylöspäin pyrkivän miehen toiminnan maaliksi, samoinkuin
meidän aikamme toisenlaisine maailmankatsomuksineen asettaa
rauhallisen työn suuruuden lahjakkaampien henkien päämääräksi.



I.

KUORMASTOPOIKA.


Erään järven rannalla -- muutaman niistä kauniista metsäjärvistä,
joista Smålanti on niin rikas -- istui kaksi pikku tyttöä leikkien
kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen
liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja,
hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan
väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä
vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.

"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi
olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä
oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä
ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.

Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen,
joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön
herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli
pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta
nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär
ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan
Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa
hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan
voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.

"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua",
jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan.
Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja
vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän
alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä,
kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti
vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo
niiaillen kynnyksellä."

Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan
näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja,
vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.

"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa
kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja
keijukaisia... Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua
pelottaa, tiedätkös..."

"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään... voitko
pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa...
Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä
kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana
sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä
meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt
pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa... Oi,
kuinka hauskaa, Anna!"

Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään
ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat
entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät
olivat kyyneliä tulvillaan.

Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli
niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin,
liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja
paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän
oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka
itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven
rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan
aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.

Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa,
kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat
tytöt nousivat nopeasti.

"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin.
Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta
hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.

"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen
mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan.
"Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa... Voitte uskoa minua!"

Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.

"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä
kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte... Tulkaa
mukaan!"

Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla
kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.

Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko
niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta
ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen
loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa
karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki
hän tumman pisteen.

Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia
vuohiaan kotia kohden.

Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa
ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia,
ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat,
kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen
silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja
täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.

"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen
ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on
isä?"

"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan
Laurin luona!"

"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko
todella, äiti... rikkaan Laurin luona?"

"Oikein todella... Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta
Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää
tulemaan heille, ja isä meni."

"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka
suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden
ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten
tehnytkään... ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt
paremmin kuin ennenkään... Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"

"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin... pitkät vuodet ovat
kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja
sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin
hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen...
kentiesi on nyt se päivä käsissä... Herra on väkevä ja voi kääntää
pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."

"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan
on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä,
joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"

"Sanon sen kyllä aikanaan, poika... mutta en vielä."

"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut
kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt...!"

Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin
miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän
torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin
valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille
tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän
valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan
tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.

"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin
sydämelliseltä.

"Huonosti, äiti... pahemmin kuin huonosti... sillä ei ole kysymys
ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta... Jumala meitä
armahtakoon!"

"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan
seistessä hänen tuolinsa takana.

"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä
minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,... niin on
laita!"

Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja
tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin,
surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun
valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä
syvään.

"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja
ansaitsenko pahantekijän kuoleman... olenko tehnyt mitään pahaa
kuningasta ja valtakuntaa kohtaan... ja sinä, poika, muista, kun
tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen
mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän
vastata siitä."

Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.

"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin
tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä
vien hänelle tiedon!"

"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit
kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa... Ei, ei, minkä täytyy
tapahtua, se tapahtuu... Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin.
Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta
tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri,
ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me
kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli
mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa
ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut
puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset.
Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta
Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin
ottaessa kaiken omiin hoteihinsa... Muutamia päiviä ennen kuolemaansa
sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian
välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä
isänkodista... Ja äiti, hän... hän valitsi..."

Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa
kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.

"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"

Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan
kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän
jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään
pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut
nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.

"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten,
juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka
tein, kun sain kiven... sen tähden täytyy minun heittää henkeni."

"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen
lämpimästi isään.

"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän
ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan
ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja
tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen
joka ilta sydämessäni isän puolesta... ja kentiesi en olisi koskaan
ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin
tapahtui!"

"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle...
Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman
kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli
valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja
myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla
oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun
hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika...
mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin
puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi
paeta... sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan
pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli
auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin
tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen
täytyi kuolla... Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä
pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin,
näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos,
Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat
muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi..."

"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"

"En, en... muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen
puhuvan... ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa
yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella
sanaakaan... Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi,
samanlainen kuin tämäkin... molemmat olivat tarpeelliset onnen
saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli
hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme... muistan
vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja
kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta
sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani
kotia kohden."

"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti
poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua,
seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla
nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"

"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja
siitä pitäen olin hänen vallassaan... Onnettomuuteni saapui pian,
minun täytyi poistua talosta... siitä pitäen olen istunut torpassa
täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui
perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin
edelleen... Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi
ja minä... ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on
minulle lahjottanut... muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan,
vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka,
muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä
pahantekijän kuoleman."

Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi
äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka
levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan
päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti
hiljaisuuden sanoen:

"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"

"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.

Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka
syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla
langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:

"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen
tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet
Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren
rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle
kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde
Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen
kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat
kukistetut ja poltetut koko kylän keralla... Tästä kaikesta kertoi
nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on
vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin
itänne ympäristöön..."

"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi,
käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille,
jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää
eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin
heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta
vouti lienee jo heidän jälillään... niin ainakin sanoivat kartanon
rengit päivällä!"

"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui
miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri
sinulta tahtoo, isä... heidän pitäisi saada...?"

"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada
piilopaikka täällä luonani..."

"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän..."

"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin... ja niin minä
läksin... ja nyt tiedätte kaiken."

"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää..."

"Niin, häntä epäillään..."

"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan
ottaa pakolaisia vastaan?"

"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti... ja voudin korvat
eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää
syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein
veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta
siitä."

Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin.
Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka
asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan
edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä
ojensivat latvansa taivasta kohden.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka
hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine
näytti lähestyvän tupaa.

"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki
oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän
jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla
tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."

"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.

Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin
astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän
näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa
loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta.
Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.

Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja
pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä
pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes
ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet.
Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.

"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän
hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen
vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä
täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon
pyyntöösi 'ei', tai oletko... oletko kentiesi katunut?"

"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo
yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut... mitä minulla olisi
kaduttavaa... sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni
ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne
tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa
Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka
on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että
toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa...
Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin
poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä
ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään..."

Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut
tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja
jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea
huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan
rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen
arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja
pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja
muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä
katkeroitui.

"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille
kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin
härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi... Hän täällä, vaimo,
joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista,
hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata
hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä,
ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita...
yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse
laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte
loppuni tulleekin."

Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn,
ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän
katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika,
jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja
vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän
katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien
viha, halveksitun rakkauden viha.

"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja
sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen
päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun,
Jussi, ja vaimosi myös..."

"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida
vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja
niin seuraan minä mukana sotaan..."

"Vai niin... kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä
alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja
mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen,
että kuula hänet kaataisi... mutta huomispäivän jälkeen luulen
saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa
kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa..."

"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen,
mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään.
"Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan
veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"

"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi...
ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden,
ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen
katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun
kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä... no
hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut
ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi,
ja aion sitä nyt kysyä... jos vastaat kieltävästi siihenkin niin
olkoon arpa langennut..."

"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"

"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen
saat sinä, Jussi!"

Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä
rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon
sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.

"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä
et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen
suostumasta... minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille... se on
sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain
huomisaamuna... Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman
kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi...
vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään
asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni... Mutta jollet tahdo
täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua
viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan
pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi..."

"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen
kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että
vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka
on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan... Heidät
molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään
kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan
päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi,
Pekka..."

Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi
niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti
kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen
huuliltaan, kun hän kysyi:

"Ja minkä vastauksen annat minulle?"

"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan
siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen
vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä
sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"

Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi
sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja
kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen
välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa
kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen
ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä.
Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen
huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.

"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.

"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat
hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä
olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa... ole
armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit
saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden,
että hän pelasti hänet... Jos kerran minua rakastit, kuten olet
sanonut, niin ole toki taipuvainen... Me olemme eläneet köyhyydessä,
kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä...
Mitä vielä tahdot?"

Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja
toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan
langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon.
Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri
se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa,
varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka
kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja
selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.

"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut
sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa... ja vaikka vaimosi lepää
mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi...
Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua
Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa
tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän
torpassa... Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri... suo meille se vähä
mikä meillä vielä on jälellä... suo meille kunniallinen nimemme..."

"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan... minä tein
niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen
minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni
rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin...
minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta,
kysy häneltä... jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä
sanassani, jollei hän tahdo, niin..."

"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies
sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä
poistut tuvasta, Lauri!"

Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven
ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä
koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte
tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.

Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä
pojan päälaelle.

       *       *       *       *       *

Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan
tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta
silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja
ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun
hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan
saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas
Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen
sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi
hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa;
se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän
menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja
suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään
näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa
kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana
sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään
vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä,
jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen
vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!

Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen
nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan,
kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen
mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan
seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto,
joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut
odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta
joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja
näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin
selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja
laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan
sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?

"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta
nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli
jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta
kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen
täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli
jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon
sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut,
oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen
tulevaisuuden tuumansa.

Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti
näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa
ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset
jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja
säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse,
joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.

Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.

Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan
vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.

Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta
varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät
viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden
välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä
yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi
Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se
ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen
sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.

Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli
yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt
ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.

Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä
ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan
edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo
kerran lähestyi ikkunaa.

Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä
Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas
suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.

Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja
huusi.

Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin
pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen
leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka
hänen edessään hänen kamarissaan.

"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä... sen saatoin
uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä
taskuunsa ja antoi järjen puhua..."

"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä
eikä tule tekemään mitään."

"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys... minä näytän sinulle, kuinka hyvä
keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun..."

"Sen kyllä uskon teistä... mutta muuten on asiani se, että tahdon
viedä kirjeenne Stensjöhön!"

"Sinäkö, poika...?"

"Niin, juuri minä!"

Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän
näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä
talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että
hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen
ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa
hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle.
Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin
tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika
otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen
sitte Pekalle.

Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä,
ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja
hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli
kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä
talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin
kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja
aivan huusi puhuessaan.

"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle,
jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että
silloin on vouti täällä... ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin
saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja
äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon... ja vielä yksi
seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen... sano, että
se oli tuntematon mies... sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta
ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi
pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."

"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten
kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt
perille!"

Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt
huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut
kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena.
Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika
seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä,
kun hän loittoni puiden väliin.

Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas
Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi
syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa
aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo,
jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa
nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan
tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä
vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa
sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan
sisäpuolelta.

Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan
takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki
hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi
hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.

Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän
tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat,
jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.

"Olkaa hiljaa, lapset... voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi
marinallanne... kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."

Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä,
ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki
rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää.
Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan
ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon
tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle
sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet
keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli
kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut
talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä
hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.

Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja
kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän
saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä
kuului sisältä sammaltava ääni:

"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä... rakas, auta
meidät pois!"

Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka
lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen
niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.

"Onko siellä Stensjön Susanna?" kysyi Pekka edelleen.

"On, minä täällä olen ja Anna!" kuului sisältä. "Kuka sinä olet?"

"Minä olen paimenpoika", vastasi Pekka ja lisäsi kehottavasti: "Olkaa
hiljaa, älkääkä peljätkö, minä juoksen Stensjöhön ja ennen pitkää
palaan minä tänne avun keralla!"

Näin sanoen läksi Pekka juoksemaan, ja kyynelet vierivät hänen
poskiaan pitkin, sillä hän ei voinut niitä pidättää, kun hän ajatteli
kaikkea sitä pahaa, mitä tänä yönä oli tapahtunut, ja sitä että hän
kenties voisi asettaa kaiken tai ainakin jotain ennalleen. Ja nämä
ajatukset lisäsivät hänen voimiaan kaksin verroin, hän taivalsi
uskomattomalla nopeudella matkan Stensjöhön.

Täällä oli vallalla mitä suurin levottomuus. Kapteeni oli heti
kotia palattuaan, kun lapsia oli kaivattu ja turhaan etsitty
sieltä, missä heillä oli tapana leikkiä yhdessä, lähettänyt kaiken
väkensä etsimään heitä ympäri metsiä, jonne heidän oli täytynyt
eksyä. Viestejä tuotiin ja vietiin vähänväliä, ja Pekka kohtasi
muutaman tallirengeistä juuri tämän noustessa portaita suureen
päärakennukseen. Renki tahtoi kysellä häneltä, mutta hän ei malttanut
pysähtyä, vaan syöksyi sisälle.

Suuressa salissa tapasi hän kapteenin suurimmassa levottomuudessa
kävellen edestakaisin, ja hänen rouvansa, Anna von Rossfelt, istui
kalpeana ja epätoivoissaan ikkunan ääressä ja silmäili yli pihan
ja järven. Kapteeni oli keski-ikäinen mies, ulkonäöltään jalo ja
hyväntahtoinen. Hänen vaaleaveriset kasvonsa näyttivät kauniilta
suurta laskokselle käännettyä pitsikalusta ja mustaa pukua vasten.
Pekan saavuttua sisään pysähtyi kapteeni ja katsoi häneen, ikäänkuin
ei olisi koskaan nähnyt hänen kasvojaan, vaikka hän jo monet kerrat
oli puhutellut reipasta poikaa ja aina ollut suuresti mieltynyt hänen
nokkeliin ja nopeihin vastauksiinsa ja juuri sen tähden selittänyt
haluavansa hänet palvelukseensa.

"Mitä tahdot, poika?" kysyi hän vihdoin ja katsoi terävästi Pekkaan,
joka seisoi pyöritellen lakkiaan.

"Aioin juuri sanoa, kapteeni", vastasi Pekka, "että olen saanut
selville, missä..."

"Lapset...!" huudahti kapteeni, tarttui molemmin käsin pojan
takinkaulukseen ja vei hänet peremmälle huoneeseen. "Vaimo, vaimo,
hän on saanut selvän heistä... sano, rakas poika, missä he ovat?"

"Rikkaan Laurin kellarissa", vastasi poika, joka oli joutumaisillaan
aivan tolkuttomaksi siitä tavasta, jolla kapteeni häntä kohteli, ja
armollisen herrasväen ja oman liikutuksensa tähden.

Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin
tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen
kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka
Pekka oli heidät löytänyt.

"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen
tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä
unhota... Ratsaille, ratsaille... seuraa minua, Pekka, olemme siellä
tunnin kuluessa..."

Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä.
Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi,
että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän
toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada
asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.

Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka
toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.

"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi
kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.

Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin
rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin
tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut
lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja
nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä,
joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän
neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin
pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli
olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen,
kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin
pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta
päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa
tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia
esteitä kulkijan tielle.

Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli
muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle
metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata
kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi
ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa
he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja
huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui.
Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan
kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen
levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja
jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.

"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen
poveltaan ja ojentaen kapteenille.

"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on
antanut sinulle?"

"Niin... minä..." änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat
tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa... mutta, teidän
odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään..."

Ja kuten myrskytuuli katosi poika kummastuneen kapteenin näkyvistä.
Tämä piteli kirjettä avaamatonna kädessään ja katsoi pitkin polkua,
jota myöten poika oli kiitänyt eteenpäin, ja hänen ajatuksensa
risteilivät niin tämän kuin kirjeenkin ja vangittujen lasten
ympärillä. Juuri kun hän tempautui irti näistä ajatuksistaan ja aikoi
avata kirjeen, saapui pari miestä laaksoa myöten. Ne olivat hänen
väkeään, ja kun nyt levottomuus lasten tähden täytti kokonaan hänen
sielunsa, pisti hän kirjeen taskuunsa ja käskettyään miesten tulla
jälestä niin pian kuin voivat rikkaan talonpojan taloon kannusti hän
hevosiaan ja pyyhälsi eteenpäin, arvellen kyllä pian tavottavansa
kadonneen pojan.

Tämä, joka tunsi tienoot paremmin kuin kapteeni, oli kuitenkin
oikoteitä myöten ehtinyt niin paljon edelle, että hän oli hyvän
aikaa ennen kapteenia saapunut metsäntylvään, joka oli talonpojan
talon edustalla. Tänne sitoi hän vaahtoavan orhin ja meni nopein
askelin pihaan. Aurinko oli nyt ylhäällä ja väki jo työssä. Muuan
renki hakkasi puita alapihalla, ja Pekka kysyi häneltä, oliko isäntä
kotona, mutta hän ei ollut eikä renki edes tiennyt, missä hän oli.
Oli tavatonta, ettei Lauri ollut mukana panemassa väkeään työhön,
vaikkeikään hän aina itse ottanut tähän osaa; mutta tänä aamuna oli
hän lähtenyt liikkeelle niin aikaisin, ettei kukaan tiennyt, mihin
hän oli mennyt.

"Onko vouti ollut täällä?" kysyi Pekka, ja hänen sydämensä hytkähti.

"Voutiko?" vastasi renki. "Olen kyllä kuullut sanottavan, että hänen
pitäisi tulla, mutta vielä ei häntä ole näkynyt!"

Tästä vastauksesta hieman tyyntyneenä, meni Pekka pihaa ylöspäin
tuparakennusta kohden, ja hän tuumaili itsekseen, etteiköhän rikas
Lauri ollut tullut viipyneeksi liian kauan kävelyllään metsässä,
jossa hänellä varmaan oli ollut jokin kohtaus puolalaisten
koiranleukojen kanssa. Ja hän päätti nopeasti, että hän lähtee
etsimään häntä metsästä. Kentiesi hän silloin saattoi päästä jonkin
jälille, joka antaisi hänelle valtaa tämän sydämettömän tekopyhän
ylitse. Mutta ensin täytyi hänen puhutella lapsia kellarissa ja
ilmottaa heille heidän pelastuksestaan.

Rakennuksen tällä puolella ei ollut ketään ihmistä ja metsä seisoi
hiljaisena ja korkeana jonkun matkan päässä ulkohuonerivin päädystä.
Kaikki näytti siis suosivan häntä tällä hetkellä. Pamppailevin
sydämin nojasi hän kellarinluukusta sisään ja huusi niin hiljaa kuin
mahdollista:

"Oletko siellä, Susanna?" Kyllä, hän oli siellä, ja poika lisäsi:
"Olkaa nyt hyvässä turvassa, muutamassa minuutissa on kapteeni
täällä, ja silloin tulee toinen tanssi! Minä menen nyt metsään
pitämään silmällä rikasta Lauria!"

Viimeiset sanat lausui hän vetäessään päätään muurinaukosta, mutta
samassa tarttui luja koura hänen niskaansa.

"Rikas Lauri on aina kotosalla, lurjus!" kähisi talonpoika hänen
korvaansa. "Mitä täältä haet?... Vastaa, poika...! Kuletko etsimässä
isällesi salateitä minun tavaroideni luo? Mutta kyllä minä näytän
sinulle tien, minä...!"

Ja näin sanoen irrotti hän kouransa pojan niskasta, mutta löi
samassa poikaa sauvallaan päähän, niin että tämä kaatui kylelleen ja
kalpeni kuin olisi saanut surmansa. Talonpoika kohotti vielä kerran
raudotetun sauvansa, mutta silloin kuului hänen korviinsa nopeasti
nelistävän hevosen kavioiden kopina, ja hän avasi pikaisesti muutaman
lähellä olevan aitan oven ja heitti poika paran sinne. Sen jälkeen
riensi hän takaisin pihalle, meni tupaan ja istuutui tupakamarin
pöydän ääreen.

Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas
mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas
Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa
metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt
vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut
olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa
tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan
ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.

Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät,
mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä,
että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se
teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven
alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki
oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka
nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla
solunut esiin.

Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään,
laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen
katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt
suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki
sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka,
kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella
innolla antautui hän pojan hoitoon.

Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän
kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä,
mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin
käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni
ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen
käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.

"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni
mukaan!"

"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.

Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen
puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven,
vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa,
hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet
kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.

"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän
itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin
tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti... pelasti pakolaisen ja sai
kiven... Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän
hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut
saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"

Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki
rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin
suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa
antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen
vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi
molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä
ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.

"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri
katumaan."

Ja hän tarttui pojan käteen ja vei hänet mukanaan pihalle, joka oli
väkeä täytenään. Kahta hevosta piteli yksi renki kutakin. Toinen
niistä oli Stensjön kapteenin, toinen voudin. Mies meni pojan kera
tupaan.

Kamarin ovella pysähtyi hän. Sisällä puhuttiin kiihkeästi. Tällä
hetkellä kuului sieltä rikkaan Laurin ääni.

"Ei, ei... rakas armollinen herra", kuului hän sanovan. "Te
erehdytte, kuinka voitte ajatellakaan sellaista... tahdon olla
ensimäinen lyömään heittiötä, joka on teille tehnyt moisen kiusan...
ja otan Jumalan todistajaksi, etten ole nähnyt heitä, niin etteivät
he voi löytyä minun kattoni alta... Torpanpoika, mokoma metsäläinen,
hän juuri on oikea... missä on hän nyt, miksei hän tehnyt teille
täyttä selkoa...? Älkää koskaan luottako tuohon Angvedin väkeen,
kapteeni... hän on vaarallinen mies, ja tahdon nyt teidän
läsnäollessanne syyttää häntä, että hän on salaisessa yhteydessä
kuninkaan ja kruunun vihollisten kanssa..."

Pekka tarttui kärsimätönnä ovenripaan rientääkseen sisään, mutta
mies pidätti hänet ja antoi hänelle merkin, että hän pysyisi
hiljaa. Itse oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät
hänen otsallaan, ikäänkuin hän olisi taistellut vaikeaa sisällistä
taistelua.

"Odota, poika", kuiskasi hän. "Meidän aikamme tulee heti paikalla!"

"Sitä varten olen tullutkin tänne", kuului lausuvan ääni, joka
ilmeisesti oli voudin. "Täällä metsissä majailevat koiranleuat, ja te
saatte tehdä selkoa puolestanne, isä Lauri, sillä sellaisiksi kuin
nyt asiat näyttävät muodostuvan, on kysymyksessä oma nahkanne."

"Luojan kiitos", sai Lauri jälleen sanoiksi. "Siinä suhteessa ei
minun tarvitse pelätä, sillä minä voin ottaa valalleni, että Angvedin
Jussi on auttanut erään Sigismundin kannattajan pakosalle, ja kun
niin on, tarvittanee tuskin enempiä todistuksia, että ne, jotka nyt
vaanivat ympärinsä tienoolla, tulevat hänen luoksensa eivätkä minun."

Nyt aukeni ovi ja synkkä mies astui sisään taluttaen Pekkaa kädestä.
Tuhkanharmaa kalpeus levisi silloin rikkaan talonpojan kasvoille, ja
hän ikäänkuin lysähti kokoon, voimatta kääntää katsettaan tulijasta
tai saamatta sanaakaan huuliltaan.

Kapteeni istui kumartuneena avatun kirjeen ylitse, jonka hän oli
lukenut lävitse jo varmaankin kymmenennen kerran. Se sisälsi
ilmotuksen, että molemmat tytöt olivat hyvässä tallessa, mutta että
niistä vaadittiin melkoiset lunnaat ja että ne täytyi määrättyyn
aikaan jättää miehelle, joka silloin saapuisi Stensjön kapteenin luo.
Jos yritettäisiin millään tavoin ryhtyä vangitsemaan tätä miestä tai
emmittäisiin lunnaiden maksamiseen nähden, maksaisi se lasten hengen.

Kun ovi avautui, kohotti kapteeni katseensa ja hänen kasvoilleen
levisi vilkas ilon ilme hänen nähdessään Pekan. Tumma mies herätti
kuitenkin hetkiseksi myös hänen huomiotaan.

"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän.
"Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan
korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on... mutta minä ikävöin
vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin
takaisin... jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin
tehkää se... antaudun teidän valtaanne, vouti!"

Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä
suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta
ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen
leimuavan katseensa Lauriin.

"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni,
tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa..."

Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin
kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja
läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja
haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella,
ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta
talonpojasta kapteeniin.

"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja
tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"

Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta.
Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän
riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin
hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne
nyt pelastettiin.

Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan
vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse.
Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan
matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.

"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen...!"

Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan,
sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän
kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.

"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja
hänen mieheltään... he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä
olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa
kunniallisen miehen kädestä... Hän, jota sisareni rakasti, hän se
minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa,
sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa... hän ei puhunut, vaan
tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen... ja sinä
hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni
ja annoin lahjan!... Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan
ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven... muuten et voinut
vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja
sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että
sinun täytyi saada molemmat kivet..."

"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa
asennossaan.

"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon
arvoinen... ja niin ajoit Marian isänsä kodista..."

"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"

"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen,
eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan
varastetusta tavarastasi... Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä,
helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän
kaiken... Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään
muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka
lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä..."

Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja
porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran
ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.

"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut... minulla on poika,
minun on elettävä poikani tähden!"

"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui
synkkä mies hetkisen harkittuaan.

Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn
ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain
mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia
tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan
kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen
vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.

"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja
sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."

Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.

"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti
hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet
kirkuvalla äänellä.

"Suljettuina kellariini... Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin
pahaa minulle, mies paralle... vannon kalleimman valan, että olen
siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän
kautta... vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän
tekoon...!"

Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä
enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen
turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.

"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta
tulee hän, jota on etsitty... Nyt voin minä puhdistautua...!"

Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla.
Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves,
joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen
niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää
ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen
tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut
kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat
seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän
lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja
osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä
Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta.
Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani
hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"

"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana",
kuiskasi Susanna.

Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu
kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti
paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin
väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan
rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa"
kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti
kirvestään häntä kohden.

Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen
silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän
olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt
huudahti Lauri:

"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"

Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän
näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään
kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien
kääntyi voutiin ja kapteeniin.

"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte
siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt
kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana..."

Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli
sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että
muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen
molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat
molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä
iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden
aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa
jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei
voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi
katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen
lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään.
Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen
toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.

Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti
Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin
katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin
hyvin.

"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut
rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän
teon kanssa."

"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä
portailta.

Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon,
syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä
hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka.
Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä
seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.

"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa
lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän!
Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme
toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää
mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet... Kiitos,
lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos... sinä
tiedät kyllä, mitä tarkotan... kivi, jonka otit eilen esille, on
tuonut tämän onnen mukanaan... Nyt voin ilolla mennä kuolemaan
kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät...!"

Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat
rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta
tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä,
ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään
enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.

"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja
kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun
takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden
edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."

Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui
viitaten mökinmieheen:

"Meillä on vielä muuan, jota syytetään maankavalluksesta..."

"Ja kuka syyttää?" kysyi Pekka Pietarinpoika, ja siinä määrin
vaikutti koko hänen persoonallisuutensa ympärillä seisoviin, että
kuulijain keskuudessa tuli aivan hiljaista, ja siihen, mitä oli
seuraava hänen kysymyksestään, kiinnitettiin huomiota paljo enemmän
kuin jos sen olisi lausunut kuka muu hyvänsä.

"Sen tekee isäntä Lauri!" vastasi vouti kuitenkin aivan luontevasti
ja vaivattomasti. "Vai kuinka, Lauri, tehän syytätte tätä Angvedin
torpparia, että hän on auttanut kuninkaan ja kruunun vihollisia...?"

Nyt seurasi näytelmä, jota tuskin voi kuvata. Rikas Lauri vääntelehti
ja kääntelehti kaikkiin suuntiin, ja niin pian kuin hänen katseensa
kohtasi kookkaan vieraan katseen, oli kuin hän olisi saanut piston
kylkeensä.

"Ei!" sanoi hän vihdoin. "Minä en syytä... ei, olen erehtynyt,
minulla ei ole mitään sanottavaa...!"

"Ja lisäksi", lausui Pekka Pietarinpoika, "on hän luvannut maksaa
sisarelleni Marialle puolet siitä, mitä sai isämme, vanhan Pietarin
jälkeen."

"Puo... puolet", änkytti Lauri, "olenko luvannut...?" Mutta silloin
katsoi hän kookkaaseen, ankaraan lankoonsa, ja silloin tuli hän aivan
toisiin ajatuksiin ja vahvisti sanotun.

"Se tapahtuu kuitenkin vain poikasi tähden", kuiskasi Pekka hänen
korvaansa, mutta lisäsi ääneen: "Ja kiitos teille, kapteeni, hyvästä
tahdostanne taata minua... mutta sitä ei tarvita, minä tahdon kulkea
määrättyä kohtaloani vastaan... Kuningas Sigismundista en luovu enkä
ota vastaan mitään armoa keneltäkään muilta. En tahdo enää poistua
maastanikaan... Nyt voin kuolla!"

"Ja kirje, jonka sain", kysyi mökin poika, "se ei siis tule
vahingoittamaan isää?"

Tämä kysymys, joka pojalta pääsi aivan luonnollisesti, pani alulle
uuden asian, josta Laurin oli kentiesi vaikeampi selviytyä kuin
mistään edellisistä. Kapteeni tarttui siihen heti sangen tulisesti.

"Kirje, poika", kysyi hän, "kuka antoi sinulle kirjeen?"

Mutta ennenkuin poika ehti vastata tähän kysymykseen ja rikkaan
Laurin näyttäessä olevan mitä hirveimpäin sisäisten tuskien
kalvettavana, tarttui, Pekka Pietarinpoika kapteenin käteen ja veti
hänet syrjään, sanoen samassa sisarensa pojalle:

"Siitä saat olla aivan huoletta, Pekka... nyt ei isälläsi ole enää
mitään vaaraa!"

Tuntien lankonsa yhtä hyvin kuin kuolevan muukalaisenkin näki hän
asian selvemmin kuin kukaan läsnäolijoista, ja hän sanoi hiljaa
kapteenille:

"Vaikkei lankoni olisikaan kirjottanut kirjettä, niin olen varma
siitä, että hänellä on ollut hyvä osansa juonessa, eikä varmaan olisi
pienempi osa lunnaista, jos kaikki olisi käynyt hänen laskujensa
mukaan, jäänyt hänen kukkaroonsa... Mutta jos tahdotte seurata
neuvoani, kapteeni, niin antakaa tämän asian raueta. Kovempaa
rangaistusta ei laki voi tälle kurjalle tuomita kuin sen, että hänen
nyt vapautuakseen on täytynyt luvata jakaa siskoni kanssa koko väärin
saatu omaisuutensa..."

Kapteeni näytti harkitsevan itsekseen hetkisen, mutta hyväksyi sitte
saamansa neuvon, ja Pekka Pietarinpoika lisäsi:

"Luvatkaa vain minulle, kapteeni, valvoa, että lupaus tulee
täytäntöön!"

"Sen lupaan!" vastasi kapteeni.

Silloin syleili Pekka Pietarinpoika vielä kerran sisartaan, puristi
mökinmiehen kättä ja suuteli sisarenpoikaansa otsalle, ja niin oli
hän valmis lähtemään voudin mukaan.

       *       *       *       *       *

Niin päättyi tapaus rikkaan Laurin luona, ja sellainen oli
tulos hänen viekkaasti laatimastaan tuumasta kiristää Stensjön
kapteenilta sievonen rahasumma. Puolalainen vakooja kuoli samana
päivänä haavaansa. Pekka Pietarinpoika kuoli jonkun aikaa myöhemmin
vankilassa.

Mutta saman päivän iltana, jona molemmat tytöt jälleen palasivat
Stensjöhön, oli siellä iloa kattoon asti, ja torpanpoika Pekka sai
olla mukana, sillä hän oli tullut kapteenille sangen rakkaaksi ja
rouva Anna von Rossfeltille samoin.

Pekka oli seitsemännessä taivaassa. Hän ei ollut koskaan elänyt
sellaista iltaa. Ja pikku tytöillä oli niin paljo puhuttavaa ja
kyseltävää, ja aina päättyi se muutamalla sanalla Pekan kunniaksi ja
ylistykseksi. Hänet saatettiin aivan pilata tällä hemmottelulla.

"Niin, nythän voin sanoa", sanoi Susanna, kun Pekan vihdoin piti
lähteä, "nythän voin sanoa olleeni ryöstetty kuninkaan tytär, ja
parhaallaan istuessani pimeässä vuoressa tuli paimenpoika ja pelasti
minut noidan kynsistä; -- sanos, Anna... emmekö todellakin olleet
kaksi kuninkaan tytärtä, sinä ja minä... ja paimenpoika on meidät
pelastanut."

"Niin!" lisäsi Anna. "Mutta paimenpoika nai sitte kuninkaan tyttären
ja sai hänen isänsä valtakunnan."

"Niin, sen teki hän!" toisti Susanna ja taputti pikku kätösiään
ja katsoi niin hartaasti Pekkaan. "Sentähden on sinunkin mentävä
naimisiin minun kanssani, ja merkiksi siitä saat nämä kukat, jotka
poimin niityltä eilen illalla, kun odottelimme keijukaisia...
kuuletko, Pekka!"

Niin, Pekka kuuli, ja hän otti kukat ja teki silloin syvän
kumarruksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja hyväsydäminen
kapteeni, joka oli kuullut lasten keskustelun, hymyili sille
aikalailla ja sanoi Pekalle:

"Nyt saat olla alituiseen luonani täällä Stensjössä, kunnes lähdemme
sotaan, ja silloin saat seurata mukana. Ja voit viedä terveisiä
isällesi ja äidillesi, ettei heidän tästä päivästä lähtien tarvitse
kärsiä mitään puutetta."

Ja niin Pekka lähti.



2.

AKSELI OXENSTJERNA VANKINA.


"Ei!" puuskahti eversti Wedell lyöden raskaan nyrkkinsä pöytään. "Se
ei tule koskaan tapahtumaan, minä en liikahda paikalta rykmenttineni,
ennenkuin saan palkkani... Kursachsen on oikeassa... Ruotsi on
mennyttä kalua, ja meidän on ajoissa katsottava eteemme, ettemme
palaa sodasta rutiköyhinä, paitsi häpeää, jonka me aina saamme
niittää."

"Häpeän kyllä jaksamme kantaa", puuttui puheeseen eversti Winckel,
vanhanpuoleinen mies, ulkonäöltään terhakka ja varma. "Kunniaa, että
olemme vieneet sinisen rykmentin suuren Kustaa Adolfin komennon
alle, ei kukaan voine meiltä viedä, kaikkein vähimmän Kursachsen...
Kuinka rikkauden laita on, sen jätän silleen, samoin senkin, kuinka
Ruotsille käy... tahdon kuitenkin muistuttaa teille, hyvät herrat,
mitä suuri kuningas sanoi parooni de Charnacé'lle kohta mentyämme
Saksan rajan ylitse. Kuningas seisoi puhutellen ranskalaista ja
kappaleen matkan päässä seisoi muutamia ruotsalaisia herroja..."

"Tuon kyllä tunnemme!" keskeytti eversti Krokow. "Hänen ympärillään
oli pelkkiä kenraaleja... niin, hyvä sekin, mutta kenraalit saavat
vähän aikaan, jollei heillä ole sotajoukkoja takanaan, luullakseni...
En epäile ruotsalaisten sotapäällikköjen kelvollisuutta... mutta
on ero 100,000 miehellä, jotka Ruotsilla oli suuren kuninkaan
kaatuessa, ja 25,000:lla, ja nämä 25,000, jotka nyt ovat Kursachsenin
saartamat kaikilta puolin, ovat nykyhetkellä Ruotsin koko sotavoima
saksalaisella maaperällä... Ei pidä vaatia mahdottomia! Yhtä hyvin
voisimme koettaa eksyttää tästä ohitse juoksevan Elben uomastaan kuin
tällä kourantäydellä väkeä nousta keisaria ja Kursachsenia vastaan..."

"Ja koko Saksaa vastaan!" lisäsi eversti Lohausen, jolla oli jalo-,
jopa aivan lempeäpiirteiset kasvot, mikäli lempeydestä voi puhua
näihin kolmikymmenvuotisen sodan miehiin nähden. Tämä Lohausen
oli muuan vanhimmista eversteistä, ja hän oli ottanut sotaan osaa
alusta alkaen ja käänsi joutohetkiensä töiksi Sallustiusta, vetäen
tieteellisessä sivistyksessä vertoja lähimmälle naapurilleen, eversti
Werderille, joka on kunnostautunut Tasson ja Arioston käännöksillä.

"Niin, koko Saksaa!" kertasi Krokow. "Ja me olemme saksalaisia...
kas, se on jotakin, jonka olemme tykkänään unhottaneet, ja se
on minun ajatukseni mukaan parasta kaikesta, mitä Kursachsen on
tähän asti meille sanonut, ja parasta, mitä hän nyt voi sanoa
Schönebeckissä... Autammeko edelleen oman isänmaamme repimisessä
kappaleiksi?"

"Oikein puhuttu!" virkkoi Lohausen. "Näyttää olevan aika kerrankin
alkaa ajatella yhteistä isänmaatamme. Jonkun aikaa takaperin kohtasin
erään oppineen Emmerikistä Clevenmaassa, nimeltään Wassenberg... hän
kirjottaa parhaallaan keisari Ferdinandin ja hänen sotiensa historiaa
ja on kaikkien protestanttien suuri vihamies... Me kohtasimme
kuitenkin ystävinä tieteen alalla, ja hän sanoi minulle sanoja, joita
en koskaan tule unhottamaan. Ruotsalaiset ja ranskalaiset, sanoi
hän, kerskuvat suuresti siitä, että ovat voittaneet Saksanmaan, ja
Tukholmassa ja Parisissa näytellään julkisesti lippujamme, jotka
me kuitenkin olemme itse riistäneet toisiltamme. Kuninkaat, joiden
muinen täytyi totella keisarimme käskyjä, päättävät nyt keskellä
Saksanmaata Saksanmaan kohtalosta, he kutsuvat kokoon valtiokokouksia
ja lukevat meille tuomioitaan, he kutsuvat ja me tulemme, he puhuvat
ja me kuuntelemme, he lupaavat ja me uskomme, he uhkaavat ja me
vapisemme kuten orjat... Niin sanoi hän, ja kautta kunniallisen
nimeni, hänen sanansa olivat totta. Jos kerran liittyisimme yhteen
keisarimme valtikan alle... olisi helppo asia suoriutua kaikesta,
tarvitsematta ajatellakaan tämän verisen sodan jatkamista!"

"Kursachsenin kautta menee tie keisarin luo!" jatkoi Krokow, hetken
äänettömyyden jälkeen, jollaikaa kukin oli itsekseen harkinnut
Lohausenin sanoja. "Jalo Juhana Yrjö on ojentanut meille kätensä,
tarttukaamme siihen! Eikö käy jokaisen saksalaisen miehen sydämelle,
kun näkee tämän ruotsalaisen aatelismiehen, valtiokanslerin,
nousevan saksalaisten valtaruhtinasten ylitse. Kuka ei muistaisi
hänen sanojaan, kun hän kaksi vuotta takaperin läänitti Frankenin
Bernhardille, Weimarin herttualle, ja antoi Heidelbergissa hänelle
läänityskirjan: 'Jääköön ikuiseksi muistoksi aikakirjoihimme,
että saksalainen ruhtinas on pyytänyt sellaista ruotsalaiselta
aatelismieheltä ja että ruotsalainen aatelismies Saksassa on
myöntänyt saksalaiselle aatelismiehelle, mikä minusta on mahdoton
toiselta puolen pyytää ja toiselta puolen myöntää!'... Nyt,
hyvät herrat, näyttää minusta olevan aika käsissä opettaa näitä
ruotsalaisia alentamaan suuria vaatimuksiaan... Eivätkö saksalaiset
ruhtinaat, pappisvaltiaat, vaaliruhtinaat ole palvelleet tätä
muukalaista, kantaneet hänelle hänen vaippansa, hänen ruokansa, hänen
pesuvetensä, ja eikö hän ole antanut heille muistutuksiaan, jopa
osottanut heille ilmeistä halveksumista, kuten hänen sanansa Weimarin
herttualle riittävästi osottavat."

Nämä kiihkeästi lausutut sanat eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan
läsnäolijoihin. Ruotsille niin onnettoman tappion jälkeen
Nördlingenin luona, tämän tappion, joka Akseli Oxenstjernalle
maksoi hänen toisen unettoman yönsä, tämän tappion jälkeen Ruotsin
liittolaiset ensin valtasi levottomuus, epäilys ja neuvottomuus
ja sitte täydellinen toivottomuus, ja ruhtinas ruhtinaan jälkeen
luopui, kaupunki kaupungin jälkeen, Augsburg, Nürnberg, Kustaa
Adolfin silmäterä, oli mennyttä kalua, ja keisari kohotti taasen
päänsä niin korkealle, että hänen silmiään aivan huimasi. Hän ei enää
nähnytkään "pikku vihollista", jonka oli saanut niskoilleen, ja kun
Kursachsen oli puolestaan tehnyt rauhan hänen kanssansa ja luvannut
ajaa ruotsalaiset Saksanmaasta, ei keisari enää tahtonut kuulla
heistä puhuttavankaan eikä olla heidän kanssaan tekemisissä muuten
kuin alamaisensa Kursachsenin välityksellä. Hän oli liian suuri ja
hänen vihollisensa liian pieni, jotta hän olisi voinut alentua tämän
kanssa välittömään kosketukseen. Niin saattavat muutamat tunnit
muuttaa kaiken! Niin kauan kuin ruotsalaiset marssivat eteenpäin
voitosta voittoon, silloin ei keisari voinut olla heitä näkemättä,
silloin kumarsivat Kursachsen, Kurbrandenburg ja kaikki muut tomuun
kolmen kruunun edessä, mutta niin pian kuin onnettomuus tuli, silloin
käänsivät he selkänsä ja unhottivat kaiken, unhottivat lupauksensa
ja valansa suurelle kuninkaalle, joka oli uhrannut verensä heidän
puolestaan, eivätkä voineet nyt kyllin joutuisasti osottaa keisarille
halukkaisuuttaan liittyä häneen ja inhoaan ennen niin jumaloitua
liittolaistaan kohtaan. Ruotsilla oli syksyllä 1635 vain yksi ainoa
liittolainen Hessenissä, ja tämäkin horjui.

Mutta eivät riittäneet nämä luopumiset asiasta, jota oli sitouduttu
henkeen ja vereen asti puolustamaan, on vielä hitunen suoruutta tässä
erityisessä rauhanteossa keisarin kanssa ja niissä sitoumuksissa,
joita tällöin solmittiin, mutta tämä Juhana Yrjö, joka nyt yhtäkkiä
paisui kuohuvasta mahtavuutensa tunnosta, hän, joka kaksi kertaa
oli nähnyt itsensä ja maansa pelastuvan keisarillisten julmasta
mellastuksesta ainoastaan näiden ruotsalaisten ja heidän kuninkaansa
avulla, hänellä oli kyllin väljä omatunto viedäkseen aivan kuin
varkain parhaat miehet kuningasvainajan joukosta, sitte sitä enemmän
hekumoidakseen jälelläolevain voittamisesta. Sekä yksityisesti
että julkisesti, kirjeillä ja julistuksilla, joita naulattiin
ruotsalaisten leiriin, ynnä muilla kuulutuksilla, jotka olivat
täytenään mitä häpäisevintä katkeruutta, koetti hän taivuttaa kaikkia
saksalaisia luopumaan ruotsalaisesta sotajoukosta. Hän menetteli
aivan kuin venäläiset 1808, mutta suuri erotus ruotsalaisten
sotapäällikköjen välillä silloin ja viimeisessä sodassamme Venäjää
vastaan oli se, että edellisille oli isänmaa kaikkea muuta kalliimpi.
Mitään Sprengtporteneja, Gripenbergejä ja Jägerhorneja ei silloin
ollut ruotsalaisten riveissä. Eivät edes saksalaiset everstitkään,
joiden omasta maasta kuitenkin oli kysymys, muitta mutkitta kuulleet
houkuttelevia lupauksia.

Kuitenkin oli vaaliruhtinaan vaikutus viimeksi mainittuihin nähden
ehtinyt niin pitkälle, että puuttui vain viimeinen ratkaiseva isku,
jotta Ruotsin viimeinen sotavoima Saksan maaperällä olisi palottunut
ja hävinnyt, ja sen mukana Ruotsi itse niin monien uhrausten jälkeen,
niin paljo vuodatettuaan verta, ja niin paljo kunniaa saavutettuaan,
saanut nöyrästi suudella vihollisensa kättä ja kiittää siitä, että
sen sotajoukkojen tähteet saivat rauhassa palata kotiin eikä heitä
ajamalla ajettu niiltä kentiltä, jotka puhuivat heidän uroteoistaan.

Sellainen oli asema, kun Akseli Oxenstjerna palasi Ranskasta, jossa
hän oli persoonallisesti keskustellut Richelieun kanssa Kustaa
Adolfin aikana solmitun liiton uudistamisesta. Se oli huolten, pelon,
harmin ja mielipahan aika. Vanhan valtiomiehen täytyi vaieta ja
kärsiä, jottei jollakin liian äkkipikaisella toimenpiteellä tärvelisi
kaikkea. Hän sentään suurella itsensähillitsemisen taidollaan voi
jotenkuten kestää pahan. Niin ei Juhana Banér, jolla oli joukkojen
ylipäällikkyys. Hän kuohui harmista ja paloi halusta voimakkaalla
iskulla tehdä lopun kurjuudesta ja kurittaa kelvotonta Juhana Yrjöä,
Saksin vaaliruhtinasta. Hänen oli kuitenkin pakko hillitä vihaansa ja
antaa miekan uinailla tupessaan. Vaaliruhtinas, joka tehtyään rauhan
keisarin kanssa ei tahtonut sijottaa joukkojaan omaan maahansa,
vaati, että ruotsalaisen sotajoukon täytyisi lähteä majapaikastaan
Thüringissä, ja viimeiseen asti säilyttääkseen mahdollisuuden
rauhantekoon, jota tahtoi sekä neuvoskunta kotimaassa että Akseli
Oxenstjerna itse, täytyi vaaliruhtinaan vaatimukseen suostua. Mutta
sitte vaativat saksalaiset upseerit ruotsalaisessa sotajoukossa
vaaliruhtinaan vaikutuksen johdosta, että oli vetäydyttävä aina
Magdeburgiin saakka, ja tähänkin täytyi Oxenstjernan ja Banérin
mukautua.

Ja niin oltiin nyt Magdeburgissa, ja saksalaiset everstit olivat
käyttäneet Juhana Banérin matkallaoloa pitääkseen viimeisen
neuvottelun siitä, mitä olisi tehtävä.

Käyttäen hyödykseen sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat
tehneet, jatkoi eversti Krokow puhettaan alkamaansa suuntaan. Hän oli
sieluna siinä kapinaliitossa, joka nyt muodostettiin, ja hänen nyt
puhuessaan leimahtelivat hänen katseensa sytyttävinä miehestä mieheen.

"Miksi viivyttelemme, jalot herrat?" huudahti hän. "Miksi annamme
ajan kulua hyödyttömään keskusteluun siitä, mitä olisi tehtävä?
Jos tahdomme toimia kuten miehet, niin tarttukaamme tilaisuutta
kaulukseen! Nyt on sotamarski poissa ja valtiokansleri meidän
vallassamme... Neuvoni on, että vielä tänään opetamme hänet
ymmärtämään sen..."

"Valtiokanslerin!" huudahtivat kaikki ja katsoivat hämmästyneinä
rohkeaan puhujaan.

Mutta tämä kohtasi heidän katseensa sellaisella tyyneydellä kuin
olisi puhunut parhaimman asian puolesta maailmassa.

"Aivan niin", sanoi hän, "juuri valtiokanslerin! Kuka seisoo rauhan
ja Saksanmaan yhteyden tiellä, jollei juuri tämä ruotsalainen
valtiokansleri, ja jos tahdomme tätä rauhaa, jos tahdomme todellakin
tehdä jotakin muuta kuin ainoastaan pakinoida siitä kieroudesta,
että saksalaiset repivät kappaleiksi omaa maatansa, niin on meidän
kuten miesten tartuttava niihin keinoihin, jotka meille ovat
tarjolla päämäärämme saavuttamiseen... Ja sentähden, ylös, jalot
herrat, toimintaan...! Yhteisen isänmaamme nimessä, toimintaan...!
Kun valtiokansleri on käsissämme, niin voitto on meidän ja päämäärä
saavutettu!"

Joitakuita kyllä hämmästytti tämä rohkea hanke, mutta toisia taasen
ihastutti kunnia, joka sitä seuraisi ja heijastaisi kaksinkertaisella
loisteella isänmaan vapauttajain ylitse, ja lopulta vaikutti
tämä innostus epäileviinkin. Huokaileva Saksanmaa tarvitsi uutta
Hermannia, ja Magdeburg olisi ruotsalaisille tuleva siksi mitä
Teutoburgin metsä oli roomalaisille legiooneille.

"Olkoon päätöksemme tehty hyvänä hetkenä!" huudahti eversti Lohausen.
"Ja huutakoon Ruotsi, samoin kuin roomalainen keisari, valittaen
Akseli Oxenstjernalleen: 'Redde meas legiones!'"

["Anna minulle legioonani takaisin!" Kun roomalaiset keisari
Augustuksen aikana Galliasta (Ranskasta) käsin koettivat vallottaa
Germaniaa (Saksaa), kokosi muuan germanilaisista ruhtinaista,
nimeltään Herman, eri germanilaiset heimot ja kukisti Teutoburgin
metsässä koko roomalaisen sotajoukon. Kun tieto tästä onnettomuudesta
saapui keisarille Roomaan, joutui hän epätoivoon ja kulki valittaen
ympäri palatsiaan, huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "O Vare, Vare,
redde meas legiones!" (Oi, Varus, Varus, anna minulle legioonani
takaisin!) Varus oli tuhotun sotajoukon ylipäällikkö.]

Ja niin päätettiin valtiokansleri vangita, ja niin erosivat jalot
herrat neuvoteltuaan vielä hetken. Sovittiin, että tehty päätös
pannaan toimeen vielä samana päivänä iltapuoleen. Kokous oli
pidetty eversti Krokowin luona, ja kun tämä jäi yksin, istuutui
hän kiireesti pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjotti niin
nopeasti kuin hänen raskas kätensä salli, puhtaalle paperiarkille.
Hänen ollessaan näissä hommissaan, astui huoneeseen muuan nuori
upseeri loistavassa asussa. Hyvinmuodostuneet kasvot, suurine,
salamoivine silmineen, joita ympäröivät tummat kiharat, näyttivät
sangen kauneilta loistavanvalkoisen, laskoksille käännetyn kauluksen
yläpuolella. Mutta nämä kauniit kasvot olivat kalpeat ja aikaisin
vetäytyneet ryppyihin, ikäänkuin mies olisi antanut intohimoilleen
liian suuren vallan leirielämän usein hillittömissä irstailuissa, ja
aistillisuuden ja julkeuden piirre pilkkui niin hänen katseestaan
kuin hänen omituisesta hymystäänkin suun ympärillä.

Eversti kohotti katseensa upseerin saapuessa, mutta nyökäytti vain
päätänsä ja jatkoi kirjottamistaan samalla kiireellisyydellä. Kun
hän vihdoin taittoi paperin laskoksille ja painoi sille suuren
sinettinsä, sanoi hän tuttavallisuuden ja alentuvaisuuden sekaisella
äänellä odottavalle upseerille:

"Nyt se on valmis, Fritz, ja tänä iltana räjähtää ensimäinen
miina...!"

"Valtiokansleri?" kysyi upseeri. "Oikein, valtiokansleri",
vastasi eversti. "Mutta jottei teko jäisi puolinaiseksi, täytyy
vaaliruhtinaalle ilmottaa mitä on tapahtunut, jotta hän tulisi meitä
hieman lähemmäksi, ja siitä asiasta saat sinä, Fritz pitää huolen...
Tämän kirjeen täytyy ennen iltaa olla vaaliruhtinaan käsissä...
Ruotsalaiset ovat vähälukuiset, mutta heidän kanssaan ei ole
leikkimistä, ja jos sotamarski palaa ennen kuin kaikki on valmiina,
niin voimme olla hukassa. Mutta varovaisuus ennen kaikkia! Vaikkakin
olemme sotamarskin suostumuksella neuvotelleet vaaliruhtinaan kanssa,
niin on mielestäni parasta, jos tämä kirje tulee vaaliruhtinaan
käsiin sinun tai minun tulematta näkyviin... ymmärräthän!"

Upseeri nyökkäsi, ja hetkistä myöhemmin lähti hän everstin asunnosta.
Harkiten parasta tapaa, miten voisi suorittaa everstin antaman
tehtävän, kulki upseeri katua eteenpäin ja tuli kauppatorille, jonka
ylitse hän jatkoi matkaansa vinoon suuntaan. Keisari Otto Suuren
ikivanhan kuvapatsaan juurella, joka vieläkin koristaa tätä toria,
kohtasi hän muutaman toisen upseerin, ja molemmat herrat tervehtivät
toisiaan hymyillen. Oli vielä aikainen aamu, ja torilla oli vielä
joukko ihmisiä liikkeellä, niin että molemmat herrat saattoivat
erityistä huomiota herättämättä vaihtaa ajatuksiaan.

Torilla liikkuvain joukossa oli kuitenkin myös muuan nuori ratsumies,
joka oli saapunut torille, vaikkakin toiselta taholta, melkein samaan
aikaan kuin ensiksi mainittu upseeri. Tummansiniset silmät ja vaalea
tukka ilmaisivat, että tämä ratsumies kuului johonkin syntyperäisistä
ruotsalaisista rykmenteistä. Hän oli vartaloltaan sorearakenteinen,
pitkä ja solakka, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä osottivat sekä
voimaa että vilkkautta, samalla kuin niissä ilmeni luontevuutta,
joka antoi koko miehelle miellyttävän ilmeen. Hän piteli vasemmassa
kädessään muutamia tavattoman kauniita kukkia ja näytti hänellä
olevan kiire. Mutta tuskin olivat hänen vilkkaat ja terävät silmänsä
loitompaa huomanneet kuvankauniin upseerin, ennenkuin hän hiljensi
käyntiään ja seurasi tätä väijyvän tarkkaavin katsein. Kun sitte
upseerit pysähtyivät kuvapatsaan juurella, alkoi ratsumies vähitellen
lähestyä ja onnistuikin tulemaan aivan sen luo molempien vilkkaaseen
keskusteluunsa kiintyneiden herrojen huomaamatta.

Ratsumies seisoi katsellen kukkia kädessään ja asetteli niistä
milloin mitäkin sormellaan paikoilleen, mutta koko ajan oli hän
koko sielultaan kiintynyt herroihin patsaan toisella puolen ja
heidän keskusteluunsa. Tämä kuitenkin kävi niin hiljaisella äänellä,
ettei montakaan sanaa voinut siepata. Kuitenkin kuuli ratsumies
selvään, että oli kysymys ratsastusmatkasta Sehausenin vanhan
temppeliherranlinnan raunioille, joille oli parin tunnin matka
Magdeburgista ja jossa sopimuksen mukaan kaiken piti olla valmiina.

"Jokseenkin tavaton morsiuskammio", sanoi senjälkeen mustakiharainen
upseeri. "Mutta ei suinkaan minun ruusuni sen asian tähden menetä
tuoksuaan..."

"Ja minun liljani", lisäsi toinen, "on säteilevä sitä ihanammin,
kastehelmistä kimallellen."

"Oivallista!" huudahti ensimäinen. "Ruusu ja lilja... parempaa
tunnussanaa et olisi voinut valita."

Näillä sanoin erosivat upseerit, ja ratsumies näki heidän menevän
kunkin taholleen. Mutta hänen tummansinisissä silmissään vaihteli
valo ja pimeys, ja katse tuli niin syväksi, niin hämyiseksi, hehkuvan
punan levitessä hänen poskilleen. Hänkin poistui pian vanhan
keisaripatsaan luota, ja nyt kulki hän juoksuaskelin katua eteenpäin,
kunnes saapui lähelle Elbeä vaatimattoman talon luo, jonne hän meni
sisään.

Tässä talossa asui muuan ruotsalainen kapteeni, nimeltään Kasper
Witte, tyttärensä ja hänen ystävättärensä keralla. Kapteeni oli
sodassa menettänyt toisen käsivartensa ja oli aikeissa palata
Ruotsiin, jossa hänellä oli maatila. Ja hänen tyttärensä, nuori,
kaunis Susanna, joka oli tullut hoitamaan isäänsä kuumeen
johdosta paljo pahentuneen sairauden aikana, oli tuonut mukanaan
lapsuudenystävänsä, Anna Skytten; molemmat olivat jo edellisestä
syksystä lähtien oleskelleet Saksassa sotajoukon mukana tai sen
läheisyydessä.

Nyt vihdoin oli kapteeni niin toipunut, että hän täydellä todella
saattoi ajatella kotimatkaa. Tätä oli kuitenkin viivytetty viikko
viikolta, koska oli vaikeaa lähteä pohjoiseen päin, kun koko maa
oli täällä nyit emmin vihollisten maata. Mutta oli toiveita, että
osa sotavoimaa pian lähtisi pohjoiseen päin ja tahdottiin olla
valmiina siltä varalta. Sentähden olivat matkalaukut ja sälylaatikot
kunnossa, ja tänään olivat kapteenin oman valvonnan alla pakattavat
viimeiset ja kalleimmat tavarat. Kapteeni Witte istui nojatuolissa
huoneen päässä ja piti silmällä ja neuvoi ja määräili, kun ratsumies
astui huoneeseen. Siellä oli jo ennestään muuan ratsumies, pitkä,
valkotukkainen mies, ulkonäöltään hyväntahtoinen, ja hän juuri oli
tavaroita pakkaamassa.

"Hyvä, että kerrankin palaat, Pekka!" murisi kapteeni tulijalle,
joka tervehti kunnioittavasti, samalla heittäen katseen sisempään
huoneeseen, johon ovi oli avoinna ja mistä kuului kahden iloisen,
nuorekkaan äänen sydämellinen nauru.

"Minulle tuli vähän viivykkiä, kapteeni... kenraali Patrik Ruthwen
oli matkalla valtiokanslerin luo, ja kun hän ratsasti aivan yksin,
käski hän minua pitelemään hevosta sen ajan, kun hän oli sisällä..."

"Ja nuo kukat kai poimit odottaessasi...?"

"Ei, ei, armollinen herra, ne olivat minulla ennen... ja teidän
luvallanne tahdon antaa ne tyttärellenne, neiti Susannalle."

"Tee se sitte!" virkkoi helposti leppyvä kapteeni. "Mutta pian, sillä
kaikki käy nurinkurin, kun sinä et ole mukana."

Solakka, uhkea nainen nuoruutensa täydessä suvikukoistuksessa
näyttäytyi samassa sisemmän huoneen kynnyksellä, ja hänen katseensa
viivähti teeskentelemättömän tyydytyksen tunteella upeassa
ratsumiehessä, jollaikaa hänen takanaan näyttäytyivät toiset kasvot,
jos mahdollista vieläkin kauniimmat kuin ensimäiset, mutta aivan
toisellaista kauneutta. Toinen oli loistava ruusu, toinen puhdas
lilja, mutta yhdessä muodostivat he taulun, jossa kaikki, mitä
runoilijat voivat loihtia esiin kaunista ja suloista, esiintyi
täydellisenä todellisuudessa.

Ratsumies kumarsi sellaisella luontevuudella, joka osotti, että
hänellä oli ollut tilaisuus seurustella muidenkin kera kuin toverien
leirissä. Niin olikin laita. Hän oli jo poikasena seurannut kapteeni
Witteä tämän maatilalta Stensjöstä Svenarumin pitäjässä ja oli siitä
pitäen ollut hänen tunnustettu suosikkinsa ja häneltä itseltään
oppinut lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, taitoja, joita monet
korkeammastakaan päällystöstä niin ruotsalaisten kuin vihollistenkin
joukoissa evät tähän aikaan omanneet. Hänen hyvä päänsä ja hänen
reipas ja pelkäämätön olentonsa oli monta kertaa keventänyt kapteenin
vaivoja ja antanut hänelle runsaan korvauksen sekä tehnyt pojan
ensin ja nuorukaisen sitte hänelle yhä rakkaammaksi. Mennä vuonna
oli yksikolmattavuotias Pekka kirjotettu ratsumieheksi Smålannin
rykmenttiin ja silloin saanut nimen Hammar, ja hän oli kohta
saavuttanut esimiestensä ja toveriensakin suosion, niin että jokainen
aavisti, ettei hän kauaksi aikaa jäisi yksinkertaiseksi ratsumieheksi
rykmenttiin.

Ainoastaan muuan oli eri mieltä kuin toiset, ja tämä yksi oli
eskadroonassa Hammarin lähin mies, joka omituisesta sattumasta oli
saanut nimekseen Städ. [Hammar merkitsee suom. vasara; Städ = alasin.
Suoment. muist.] He olivat molemmat samasta pitäjästä, mutta Hammar
oli ainoastaan torpanpoika, Städin isä oli talollinen, ja jo ensi
kertaa kohdatessa antoi Städ ymmärtää, että hän tahtoi saada etusijan
torpanpojan rinnalla. Hän katsoi merkitsevänsä enemmän, palveluksessa
kuin äskenleivottu toveri ja tahtoi sentähden kunnian käydä ensiksi
vihollisen kimppuun ja palata myöhemmin taistelusta kuin hän. Mutta
kuinka ollakaan, oli Hammar korkeammalla yleisessä mielipiteessä.
Toiset toverit vetosivat useammin hänen arvosteluunsa kuin Städin,
ja milloin joku korpraali tai vänrikki kulki telttakujaa ja sai
näkyviinsä molemmat uljaat ratsumiehet, jotka seisoivat rinnatusten,
hymyilivät hänen silmänsä Hammarille, kun hän Städiä tuskin
huomasikaan. Städ puri hampaansa yhteen ja vaikeni, ja lähimmässä
taistelussa tappeli hän neljän edestä, mutta se oli aivan kuin
riivattua, "tulokas, torpanpoika, näytti syntyneen hänen kiusakseen".

Tämä Städ se nyt oli kapteeni Witten luona Hammarin saapuessa,
ja hän oli kaltaisensa. Väri vaihtui hänen poskillaan, kun hän
kuuli, että kenraalimajuri Ruthwen oli suonut Hammarille kunnian
pidellä hänen hevostaan, hän itse mukamas ei tällä kertaa yhtä
vähän kuin muillakaan voinut olla käsillä; hän puri huultaan ja
yskäisi kapteenin sanojen johdosta Hammarille, sanojen, jotka nekin
jokseenkin selvästi sisälsivät muistutuksen häntä kohtaan.

"Niin kauniita kukkia, Pekka!" virkkoi Susanna ottaessaan kukat
kumartavan ratsumiehen kädestä. "Näetkös, Anna, tuon ruusun, kuinka
kaunis se on... kiitos, kiitos, Pekka!"

Ja hän kohotti kukat kasvojensa eteen, jotka nekin häivähtivät
punaiselle, kilpaillen tummanpunaisen ruusun kera. Ken tiesi se vain
tämän heijastus punasikin hienohipiäisen posken. Sitä ei voinut niin
tarkoin nähdä, mutta ratsumiehen posket liekehtivät, kun hän huomasi,
miten hyvin hänen lahjansa otettiin vastaan.

Samassa kuului oven edustalta askeleita, ja kohta astui kaksi
nuorta upseeria huoneeseen, jossa kapteeni istui. He olivat
ratsumestari Fritz von Krokow eversti Krokowin rykmentistä ja Werner
von Trautmann, luutnantti samasta rykmentistä. He tervehtivät
eräänlaisella toverillisella vapaudella ensin kapteenia ja sitte
nuoria naishenkilöitä, jotka tulivat ulompaan huoneeseen.

"Näettekös, että pidämme sanamme, neitsyt Susanna", sanoi
ratsumestari kohteliaasti hymyillen. "Tie on meille auki vanhaan
ritarilinnaan, ja me tulemme nyt pyytämään sinne pienelle
huviratsastukselle."

"Vanhaan ritarilinnaan...?" kysyi kapteeni, joka ilmeisesti ei
tiennyt, mitä tästä asiasta oli ennen puhuttu ratsumestarin ja hänen
tyttärensä kesken.

"Niin", selitti ratsumestari. "Tyttärenne ja hänen ystävättärensä,
jotka ovat kuulleet niin monia satuja temppeliherrojen ajoilta,
satuja, jotka ovat yhteydessä heidän vanhan linnansa kanssa,
ovat ilmaisseet haluavansa käydä siellä, ja kuinka vaikea heidän
toivomustaan on ollutkin täyttää rettelöiden johdosta Kursachsenin
kanssa, joista tekin kyllä tiedätte, niin on meidän nyt kuitenkin
onnistunut hankkia vapaa pääsy linnaan, ja jollei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin tahdomme nyt lupauksemme mukaan viedä neitsyet
sinne."

Kapteeni ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ehdotukseen, mutta
hänen tyttärensä ja neitsyt Anna ottivat sen ihastuksella vastaan,
ja pakinoiden ja nauraen vetääntyivät he upseerien kera sisempään
huoneeseen, johon vievä ovi oli auki edelleen. Temppeliherrat
ja linna olivat alusta loppuun se lanka, jonka ympärillä heidän
keskustelunsa liikkui, ja jokaisen sanan kuulivat nuo kolme ulommassa
huoneessa olijaa. Kapteenin kasvot pilveytyivät yhä enemmän, Hammarin
samoin, mutta Städ katsoi vähäväliä eräänlaisella tyytyväisyydellä
Hammariin. Tämä herätti lopulta Hammarin huomiota, ja hän piti
salavihkaan silmällä Städiä, jonka liikkeet selvään ilmaisivat, että
hänen sielunsa oli kiintynyt johonkin aivan toiseen kuin mitä hän
askarteli käsillään.

"Kuinka ilkeä ratsumestari voikaan olla!" kuului Susanna sanovan.
"Aivanhan panette meidät piinapenkkiin... ei ennenkuin huomenna?
Kuinka voi eversti pakottaa teidät niin kiireiselle retkelle juuri
tänään?"

"Sille en voi mitään, armoni!" kuului ratsumestari vastaavan.
"Palvelustehtävät ennen kaikkea, ja kirjeen täytyy jo tänään olla
vaaliruhtinaan käsissä!"

"Älkää uskoko häntä!" puuttui puheeseen luutnantti von Trautmann.
"Hän vain tahtoo tekeytyä niin kallishintaiseksi kuin mahdollista,
jotta hänen arvoisa persoonansa saisi mahdollisimman suuren arvon."

Tätä lausuntoa seurasi läsnäolijain ilakoiva nauru, jota ratsumestari
itsekin säesti. Kuitenkin hän lisäsi sitte, että hän oli sanonut
kaiken täydellä todella.

"Leikki sikseen, Fritz!" sanoi silloin luutnantti. "Vai tahdotko
tosiaankin uskotella meille, ettei leirissä löydy ratsumiestä, joka
voisi viedä kirjeen perille yhtä varmasti kuin sinä itsekin?"

Luutnantin sanojen jälkeen kuului ovelta asentoaskel, ja siellä
seisoi kookas Städ suorana ja jäykkänä.

"Minä otan viedäkseni kirjeen perille!" sanoi hän.

Kaikki katsoivat kummastuneina ratsumieheen, johon itseensä eivät
näyttäneet pystyvän ne katseet, jotka häneen suunnattiin.

"Jos kapteeni suostuu minut vapauttamaan pakkauksesta, niin nousen
heti satulaan!" lisäsi Städ.

Koska pakkauksesta oli enää vain pieni osa jälellä, ei kapteeni
voinut keksiä mitään syytä kieltoon, ja niin sai Städ luvan lähteä
kapteenin luota ja poistui ratsumestarin keralla. Hetkistä myöhemmin
lähti luutnanttikin.

Mutta Hammarin sielu ei voinut lainkaan rauhottua kuultuaan kaiken
tämän. Hän suoritti työnsä sellaisella kiireellä kuin olisi hänet
vallannut kuumeinen rauhattomuus. Kun hän vihdoin oli sulkenut
suuren arkun kannen, katsoi hän ympärilleen huoneessa. Kapteeni oli
mennyt ulos; hän oli aivan yksin, mutta hän kuuli molempain tyttöjen
olevan vielä viereisessä huoneessa, ja hetkisen mietittyään, samalla
ikäänkuin koettaen hillitä paloa sisällään, astui hän päättäväisesti
kynnyksen ylitse sisempään huoneeseen.

Susanna istui käsi poskella, ja hänen silmänsä lepäsivät hänen
huomaamattaan kukilla, jotka olivat pistetyt hopeapikariin pöydällä,
mutta joiden kaunein sisko, kallisarvoinen purppuranpunainen ruusu,
lepäsi rikkinypittynä ja tallattuna lattialla. Neitsyt Anna istui
ikkunan ääressä katsellen kadulle. Nähtävästi odotti hän molempain
upseerien palaamista.

Kysyvin katsein, kummissaan kohotti Susanna katseensa Hammariin,
ikäänkuin tahtoen kysyä: mitä täältä haet?

"Anteeksi", änkytti Pekka, "minulla olisi rukous teille, neitsyt
Susanna..."

"Siihen suostun jo etukäteen", vastasi Susanna hieman nyreissään
siitä, että häntä oli häiritty unelmissaan. "Mutta nyt ei minulla ole
aikaa kuulla sitä... huomenna, Pekka, huomenna!"

"Älkää sanoko niin, neitsyt Susanna", jatkoi Pekka. "Saatatte
minut epätoivoon, varsinkin, kun minun täytyy näyttää teistä
käsittämättömältä, mutta minä pyydän teitä... tahtoisin varottaa
teitä... älkää ratsastako temppeliherrojen linnaan!"

Kummastus Susannan kauniilla kasvoilla muuttui suuttumukseksi,
ja hänen suuret, säteilevät silmänsä katsoivat niin kylminä kuin
talviyön tähdet uhkarohkeaan ratsumieheen, joka ei rohennut
ainoastaan pyytää, vaan antaa neuvoja ja varotuksiakin. Annankin
hienohipiäiset kasvot purppuroituivat, ja hänen suloinen katseensa
suuntautui hetkiseksi mieheen, joka seisoi niin ymmällä ja hämillään
ja tuskin rohkeni kohottaa katsettaan.

"Te vihastutte minuun, ylpeä neitsyt", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Näen sen, mutta te tiedätte kuitenkin hyvin, että tahtoisin mennä
kuolemaan teidän tähtenne, jos sitä vaatisitte... tämä nyt maksaa
teille samaa kuin elämänne ja enempääkin..."

"Etkö ymmärrä, Pekka", sanoi Susanna, "että sanasi sisältävät
syytöksen niitä miehiä kohtaan, jotka kuuluvat isäni seurapiiriin?"

"Juuri siksi, neitsyt Susanna, on minun niin vaikea sanoa teille mitä
tahdon."

"Silloin on parasta jättää se sanomatta!"

"En voi todistaa, mitä pelkään, mutta pyydän teitä isänne tähden...
jättäkää aiottu ratsastusretki, sikseen, sanon teille, että se voi
päättyä surullisesti! Tietäisittepä oikein, millaista tämä leirielämä
on, voisittepa aavistaa, kuinka nämä nuoret herrat leikkivät
pyhimmällä maan päällä, ette pitäisi rukoustani uhkarohkeana, vaan
kuulisitte sitä..."

Anna lähti ikkunan luota ja meni Susannan luo, jonka käteen hän
tarttui, katsoen häneen rukoillen miltei kyyneltyvin silmin. Susanna
punastui hieman, mutta kävi kohta sen jälkeen jos mahdollista vielä
kylmemmän ja ankaramman näköiseksi.

"En tiennyt, että Pekka Hammar tulisi kielittelemään minulle..."

"Ette siis tahdo kuulla minua?"

Susanna erehtyi tykkänään ratsumiehen menettelyn syihin nähden. Hän
tiesi, että tämä rakasti häntä, ja paitsi sitä tulevaisuutta, joka,
kuten hänen isänsä oli monta kertaa lausunut, avautui Pekan eteen,
oli tämän oma sisäinen ja ulkonainen persoonallisuus vaikuttanut
häneen niin syvästi, että hän itsekin monina hetkinä unelmoi
onnesta uljaan nuorukaisen rinnalla. Mutta sitte tuli saksalainen
ratsumestari ja kiinnitti silmänsä häneen, ja niin vähitellen,
hänen itsensä sitä huomaamatta, peittyi sumuun kookkaan, vakavan
ruotsalaisen nuorukaisen kuva, ja häntä tahtomattaankin ihastutti
Fritz von Krokowin häikäisevä kauneus ja ritarillinen esiintyminen.
Nyt käsitti hän Pekan esiintymisen pelkäksi mustasukkaisuuden
ilmaukseksi, ja hän suuttui sisimmässään nuoren miehen omahyväisyyden
ja hävyttömyyden tähden. Sentähden tarttui hän Annan käteen ja
poistui huoneesta suomatta Pekka paralle katsettakaan jäähyväisiksi.

Tämä seisoi hämmentyneenä ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hänen
rinnassaan tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja pimeältä, koko hänen
elämänsä ilo näytti hävitetyltä, juuriltaan temmatulta ja tallatulta
samoinkuin kaunis kukka, jonka lehtien ylitse hänen unelmiensa ylpeä
hallitsijatar äsken oli kulkenut. Hänen epätoivonsa pääsi ilmoille
raskaassa huokauksessa, joka ryöstäytyi hänen huuliltaan, ja sitte
lähti hän vitkallisin askelin kapteeni Witten asunnosta.

Rakkaus on ihmeellinen asia, ja syystä kuvataan sitä side silmillä.
Halpa, köyhä ratsumies, joka oli lähtenyt töllin tuvasta, rakasti
kaunista, säteilevää Susanna Witteä! Hän tunsi itsekin kulkiessaan
katua eteenpäin, kuinka uhkarohkeasti hän oli heittänyt ajatuksensa
korkeuteen, johon hän ei tietenkään voinut koskaan päästä, ja
silloin hänen hyvinmuodostuneet huulensa vetääntyivät surumieliseen
hymyyn. Mutta se oli eri asia, voiko hänen rakkautensa koskaan
saavuttaa päämääräänsä, toinen asia oli, kuinka hänen mielitiettynsä
oli pelastettava vaarasta, joka uhkasi viedä hänet perikatoon.
Tähän yksistään suuntasi Pekka kaikki ajatuksensa, ja kuinka ne
risteilivätkään, pysähtyivät ne aina siihen, että äkillinen lähtö
kaupungista oli ainoa mahdollinen keino pelastaa Susanna. Mutta
kuinka se voisi käydä laatuun?

Hänen juuri tätä kysymystä tuumiessaan kuului hänen korviinsa ripeä
kavioiden kopse, ja hän kohotti silmänsä. Ratsastaja oli Städ,
joka pyörähti kulman ympäri kadun toisesta päästä. Hänen oli nyt
täytettävä lupauksensa ratsumestarille. Tämä vei Pekan ajatukset
äkkiä toiselle tolalle, ja hän näki nyt Städin ryhtyneen tehtävään,
johon hän ei varmasti kyennyt, mutta joka kentiesi suistaisi hänet,
vieläpä toisi mukanaan jotakin pahempaakin. Sillä sellaisen pään
kuin Pekka Hammarin oli helppo käsittää, ettei kaikki se, mitä
viime aikoina oli tapahtunut, ollut sellaista kuin valtiokansleri
tai sotamarski, herra Juhana Banér olisi tahtonut, ja kuta enemmän
hän keskitti ajatuksiaan tähän, sitä selvemmäksi kävi hänelle,
että täytyi olla tekeillä jotakin, joka kentiesi voitaisiin estää,
jos joku odottamaton vastus nousisi sen suunnitelman tielle, minkä
Ruotsin vihamiehet olivat laatineet. Ainakaan ei ruotsalaisen miehen,
kaikkein vähimmän niin perin kunniallisen ja rehellisen pojan kuin
Städin pitänyt ratsastaa lähettinä juonittelijain välillä. Sitä
paitsi, kuka voi tietää, jollei hän, mikäli hänen onnistui estää
Städin suorittamasta ratsumestarin antamaa tehtävää, juuri siten
voinut estää myös sen onnettomuuden, joka uhkasi Susannaa?

Nopeasti kuin salama risteilivät nämä ajatukset hänen sielussaan, ja
yhtä nopeasti oli hän tehnyt päätöksensä. Aikaa ei ollutkaan hukata,
jos hän mieli tavottaa Städin. Hammar satuloi sentähden hevosensa,
suuren oivallisen eläimen, jolla tuskin kukaan muu koko eskadroonassa
kuin hän kykeni ratsastamaan, ja tuokion jälkeen kiiti hänkin tietä
Schönebeckiin ja Barbyhyn, jossa oli Kursachsenin päämaja. Hän oli
ehtinyt noin puolen peninkulmaa Magdeburgista länteen päin näkemättä
vilahdustakaan Städista, jonka siis oli täytynyt laskettaa vimmatulla
vauhdilla, kunnes hän äkkiä näki kaatuneen hevosen tiepuolessa.
Hän ei aluksi tuntenut elukkaa. Städin se ei ollut, sillä hänen
hevosensa oli aivan toisenkarvainen ja olisi hyvin kestänyt matkan
Barbyhyn. Mutta lähemmin katsottuaan tunsi hän selvään sen muutamaksi
kuormahevosista, ja nyt välähti hänen mieleensä, ettei Städ
nähtävästi ollut tahtonut käyttää omaa ratsuaan tähän ratsastukseen.
Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän jätti kuolevan
eläimen vakuutettuna siitä, että hän nyt pian tulisi Städin
saavuttamaan.

Niin kävikin. Kului hetkinen, ja hän näki Städin kiireisin askelin
kulkevan tietä edellään.

"Helei, Städ!" huusi hän ehdittyään niin lähelle, että hänen äänensä
saattoi kuulua ja lisäsi luo päästyään: "Aiotko tosissasi kulkea tien
jalkaisin?"

Mutta Städ ei vastannut. Hän näytti tuimalta ja kiirehti askeleitaan
katsomattakaan Hammariin.

"Olen kiirehtinyt jälkeesi", jatkoi tämä, "ainoastaan puhuakseni
kanssasi parisen sanaa, ennenkuin suoritat ratsumestarin antaman
tehtävän... oletko oikein harkinnut, Städ, kun kuljet saksalaisten
asioilla... olet suutuksissasi minulle, tiedän sen, mutta voit
kuitenkin uskoa, etten tahdo sinulle mitään pahaa, vaan ennemmin
tahdon auttaa sinua mikäli suinkin voin."

Städ alkoi tuhkoa ja syleksiä. Se oli merkki, että hänen kielensä
siteet pian laukeaisivat. Mutta vielä ei hän virkkanut mitään.

"Ymmärtänet kai", jatkoi Hammar, "ettei ole oikein kaiken sen laita,
mitä nyt on hankkeissa... Ne, joiden pitäisi olla ystäviämme,
nousevat ja käskevät ja heristelevät vain, ja niin lähdemme me
oikopäätä liehkaan ja jätämme hyvän aseman toisensa jälkeen... Sanon
sinulle varmasti, Städ, kirje, joka sinun on vietävä Olut-Yrjölle"
-- niin mainittiin pilkkanimellä Saksin vaaliruhtinasta -- "kutoo
puolestaan tätä juoniverkkoa kuten sukkula kangasta!... Ja sinäkö
kulkisit moisilla asioilla, Städ... sitä en voi uskoa Svenarumin
pojasta..."

"Lörpötellä sinä osaat!" ärähti vihdoin Städ, ja keveä punastus
punasi hänen ahavoituneet kasvonsa hänen lisätessään: "Saadaanpas
kerran nähdä, eivätkö teotkin voi puhua..."

Hänen silmänsä paloivat tuimasti, ja hän astui parisen
jättiläisaskelta osottaakseen Hammarille, että hänen päätöksensä oli
luja, mitä hän sitte mahtoikin tarkottaa "teollaan", joka puhuisi
paremmin kuin Hammarin "lörpöttely". Mutta tämä seurasi itsepäisesti
mukana, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät Städin liikkeet. Lopulta hänen
sisunsa kuohahti ja hän tempasi esiin pitkän ratsupistoolinsa, jonka
hän oli ottanut kaatuneen hevosen satulakotelosta, ja ojensi sen
piipun Hammaria kohden.

"Käänny takaisin!" karjaisi hän. "Muuten on tämä viimeinen hetkesi...
luuletko sinä, että miehekäs käsivarsi iätkaiket väistyy puhuvan
kielen edessä?... Tahdon näyttää sinulle muuta... kenraali, eversti,
kaikki huomaavat he vain sinut... siitä laulusta on tuleva loppu,
ja siksi kulen tätä tietä, ja joko tulen korpraaliksi ennen vuoden
loppua tai heitän henkeni... kas niin, nyt tiedät, mitä tarvitset
tietää, ja jätä nyt minut rauhaan!"

Nämä sanat ilmaisivat selvästi, että miehellä oli mielessä jotakin,
jonka hän aikoi toteuttaa, ja että hän oli käyttänyt ratsumestarin
asiaa keinona saavuttaakseen omat tarkotuksensa. Mutta Hammarin
terävälle katseelle oli myös selvää, että toverin päässä syntynyt
päätös oli jotakin epätoivoista. Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta teki
nopeasti päätöksensä hänkin ja oli hengenvedossa jälleen Städin
rinnalla. Tämä oli sanottavansa sanottuaan jatkanut käyntiään, täysin
vakuutettuna, että Hammar nyt käsitti, kuinka mahdotonta oli häneen
millään tavoin vaikuttaa. Kun hän nyt taasen kuuli kavioiden kopseen
viereltään, kääntyi hän kipakasti ja hyökkäsi silmittömästi Hammaria
vastaan. Tämä voi ainoastaan äkillisesti heittäytyen syrjään välttää
Städin luodin. Hammarin tyyneyden yhä enemmän ärsyttämänä sieppasi
Städ miekkansa ja tähtäsi sen kärjen hevosen rintaan, mutta yhtä
nopeasti välähti miekka Hammarinkin kädessä ja vaivutti voimakkaalla
iskulla Städin miekankärjen maahan.

"Oletko järjiltäsi, Städ?" huusi Hammar hypäten hevosensa selästä.

Nyt alkoi tulinen taistelu elämästä, ainakin hyökkääjän puolelta,
sillä Städ löi aivan mielettömästi Hammariin. Tämä oli kuitenkin
taitava miekkailija, ja hänen käsivartensa oli ainakin yhtä jäntevä
kuin Städin, niin että hän kykeni puolustautumaan. Ilmeisesti oli
hänen tarkotuksensa, jos mahdollista, väsyttää Städ ja sitte riisua
hänen aseensa. Mutta näytti siltä, kuin Hammarin aikeet jäisivät
silleen, sillä Städ ei ollut niitä miehiäkään, jotka niin pian
väsyvät, ja viha lisäsi sitä paitsi nyt hänen voimiaan uskomattomiin.
Tämä pakotti Hammarin vähitellen vastoin aikeitaan menettelemään
hyökkäävään tapaan.

Heidän parhaalleen vaihdellessa iskujaan, tuli osasto ratsumiehiä
täyttä laukkaa tietä myöten. Tämä osasto kuului Krokowin rykmenttiin,
ja kun johtaja sai näkyviinsä molemmat ratsastajat, kannusti hän
hevosiaan. Tuokiossa oli hän heidän rinnallaan, niin että he
aavistamattaan joutuivat umpinaisen saarroksen sisään. Tämä tapahtui
samana hetkenä, kun onni tai onnettomuus satutti Hammarin säilän
Städin käteen, joka puristi miekankahvaa, niin että hän menetti kolme
sormeaan ja sen lisäksi sai hyvän haavan käsivartensa alaosaan.

Ruotsalaisessa sotalaissa olivat kaksintaistelut ankarasti
kielletyt, ja tämä asia oli päivänselvä ja näytti lisäksi pikemmin
salahyökkäykseltä, sillä niin hyvin joukon johtaja kuin jokainen
ympäröivistä ratsumiehistä saattoivat ottaa valalleen, että Hammar
oli hyökännyt Städin kimppuun ja olisi epäilemättä päättänyt hänen
päivänsä, jolleivät he hyvissä ajoin joutuneet estämään. Hammar
otettiin heti kiinni ja vietiin Magdeburgiin, jossa sotaoikeus oli
pian vetäisevä viivan hänen kaikkien tulevaisuusunelmiensa ylitse.

Städ sidottiin niin hyvin kuin voitiin, mutta sen sijaan, että olisi
jatkanut matkaansa Barbyhyn, kääntyi hänkin Magdeburgia kohden.
Niin paljo oli Hammar sentään saanut aikaan, vaikkakin, jos hän
korvaukseksi siitä oli menettävä elämänsä, hinta oli liian suuri.

       *       *       *       *       *

Suuressa korkeassa huoneessa, joka oli sisustettu 1600-luvun vakavan
ja raskaan maun mukaan, syvät ikkunakomerot verhotut paksuilla,
ripsureunaisilla uutimilla, verrattain matalat ovet, paneloidut,
runsailla leikkauksilla koristetut seinät ja pitkälle huoneeseen
ulkoneva takka, koristettu mestarillisilla kuvan veistoksilla --
tässä huoneessa istui Ruotsin valtiokansleri, Akseli Oxenstjerna.

Hänen kookas, voimakas vartalonsa oli vielä kumartumaton, vaikkakin
tukka oli alkanut harmaantua, ja hänen suuret, eloisat silmänsä
tähystivät samalla tyynellä terävyydellä kuin aina menneisyyden,
nykyisyyden ja tulevaisuuden ylitse. Hän istui takanojassa muutamalla
korkealla nahkapäällysteisellä nojatuolilla, ja hänen kätensä lepäsi
avatulla kirjeellä, jonka hän äsken oli saanut Ruotsin neuvostolta.
Kirje oli hänen edessään suurella pöydällä, joka oli kauttaaltaan
kirjotusten peittämä. Vasen käsi kannatti alaspainunutta päätä.
Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen ympärillään oli niin
hiljaista kuin haudassa tai mieluummin maassa, jossa toimivat
näkymättömät voimat, valaen elämännestettä puiden juuriin.

Aika olikin nyt enemmän kuin koskaan sellainen, että se vaati
kaikkien voimien ponnistusta, yksimielisyyttä, sitkeyttä ja
rohkeutta, jottei koko se ylpeä rakennus, jonka sankarikuninkaan
suuruus oli kohottanut, sortuisi maahan ja kukistuessaan vetäisi
mukanaan ei ainoastaan ulkonaisten laitosten loiston ja mahtavuuden,
vaan myöskin sisäisen elämän, hengen ja sydämen vapauden,
itsenäisyyden ja rauhan, juuri sen, joka oli ollut iäkkään ministerin
ja hänen kuninkaallisen ystävänsä parhaan työn päätarkotus. Eikä
pidä ihmetellä, vaikka jolloinkin, kun, kuten nyt, tietoisuus
inhimillisten pyrintöjen turhuudesta tunkeutui syvemmälle sieluun,
ihminen otti oikeutensa myös tässä voimakkaassa hengessä ja kasvojen
piirteet ilmaisivat taistelua, jota käytiin hänen sisimmässään.
Mutta siinä suhteessa oli Akseli Oxenstjernan sieluntaistelu
toisenlaatuinen, että hänellä ei taistelussa ollut kysymystä oikeasta
tai väärästä tai kiusauksesta tavallisessa merkityksessä, vaan
siitä, mikä saattoi olla parhaaksi isänmaalle, mikä viedä suorinta
tietä päämäärään, jonka hyväksi suuri kuningas ja niin monet, monet
hänen keralla olivat antaneet elämänsä. Ja nyt, tällä hetkellä,
oli vähemmän kysymys menosta eteenpäin tätä päämäärää kohden kuin
vähimmällä tappiolla peräytymisestä poispäin. Näiden kaikkien
saksalaisten durchlauchtien epäluotettavuus, arkuus ja voitonhimo,
ja levottomuus, suuttumus, oikeutettu sankarillinen viha, kun tämän
johdosta oli pakotettu taipumaan katsomustapaan ja menettelyn
lähtökohtaan, joka oli niin uusi, niin äkillinen, tämä muodosti
yhteensä sulatusuunin, jonka tulisista liekeistä tuskin toinen henki
kuin Akseli Oxenstjernan olisi voinut päästä säilyttäen tahtonsa
kullan.

Hänen ajatuksensa keskeytti asentoaskel erään oven luona --
valtiokanslerin työhuoneeseen vei kolme ovea, -- ja kun hän
kohotti katseensa, seisoi pitkä, leveähartiainen ratsumies ovella.
Valtiokansleri katsoi kummastuneena mieheen.

Ei ollut tavallista, että joku ilmottamatta astui hänen
työhuoneeseensa, varsinkin sitä tietä, jota ratsumies epäilemättä oli
tullut ja jota käyttivät yksinomaan valtiokanslerin omat palvelijat.
Kuitenkin seisoi ratsumies siinä, äänetönnä ja jäykkänä, ikäänkuin
hän olisi kuulunut seinän veistokuviin ja aivan äkkiä tullut
työnnetyksi paikalleen. Valtiokansleri odotti kotvasen saadakseen
kuulla hänen asiansa, mutta kun niin ei tapahtunut, kysyi hän vihdoin
mieheltä, mitä tämä tahtoi.

"Konnantyö!" sopersi ratsumies, aivan kuin hänen olisi vaikea saada
sana huuliltaan.

"Rakas ystävä!" lisäsi valtiokansleri, "jos olet päässyt jonkin
sellaisen jälille, joka koskee sinua itseäsi, niin ilmota se
kapteenillesi tai everstillesi... tai onko tarkotuksesi kääntyä
erityisesti minun puoleeni?... Mikä on nimesi ja mistä olet?"

"Städ, armollinen herra, on nimeni ja kotoisin olen Svenarumin
pitäjästä Smålannista... ja nyt on asianlaita siten, että..."
Sanomalla nimensä ja syntymäpaikkansa näytti hän saaneen kielensä
kantimet heltiämään, mutta sitte pysähtyi hän yhtäkkiä uudestaan, ja
valtiokanslerin täytyi uudelleen kysyä, mitä hän oikeastaan tahtoi.

"Nähkääs, minulla on kauan ollut vähän käniä Hammarille", sanoi hän
vihdoin, "ja nyt on asia niin että hänet aiotaan ampua huomenna...
mutta se on huutava vääryys eikä se saa tapahtua, niin totta kuin
olen hänen lähin miehensä rivissä..."

Städ kertoi vähitellen ja monta kertaa keskeyttäen juttunsa ja syyn,
miksi hänellä oli "vähän käniä" Hammarille, jonka jälkeen hän lisäsi:

"Ja nyt, armollinen herra, löin minä ensiksi eikä hän, ja tahdon nyt
myöntää, että Hammar on muhkea poika, ja hän osaa hoitaa miekkaa yhtä
hyvin kuin minä, ja paremminkin... ja sentähden jääkööt vihottelut,
ja nyt tiedätte kaiken, ja jos joku henki on hukattava, niin on se
minun eikä Hammarin... hänellä onkin pää ja silmäpari, joka näkee
sakeimmankin pimeyden lävitse, niin että hän voi, mikäli elää ja
terveenä on, olla valtakunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin minä
voin..."

Valtiokansleri katsoi ilmeisellä mieltymyksellä kalpeaan
ratsumieheen, jonka kivikovan pinnan alla piili niin paljo
tunteellisuutta, ja koska, kentiesi juuri tämän johdosta, hänen
mielensä kiintyi enemmän kuin muuten oli tavallista niin hyvin
Städiin kuin hänen kuolemaan tuomittuun toveriinsakin, kysyi hän
lähemmin, mikä oli aiheuttanut kaksintaistelun. Städ alkoi änkyttää
ja näytti hänen nyt olevan vaikeampi kuin ennen saada ilmoille mitä
hän tahtoi sanoa.

"Kuuriruhtinas", alkoi hän, ja valtiokanslerin uudistetun kysymyksen
johdosta sanoi hän ikäänkuin selittääkseen mitä hän tarkotti
kuuriruhtinaalla, "niin, Olut-Yrjö tietysti... nähkääs, olin menossa
suoraa päätä ottamaan hänet hengiltä..."

"Mies, mitä rohkenet sanoa...?" huudahti kansleri hypähtäen
tuoliltaan.

"Joo, tahdoin murhata kuuriruhtinaan", sanoi Städ aivan tyynesti.
"Tietysti rehelliseen tapaan, armollinen herra, ruotsalaiseen
tapaan... tahdoin sanoa hänelle totuuden suoraan vasten kasvoja,
tahdoin sanoa, että nyt kohtaamme toisemme armollisen herramme,
autuaan kuningasvainajan edessä, taivaassa Jumalan luona, ja niin
antaa hänelle rehellisen, ruotsalaisen iskun läpi pelkurisydämen...
ja sitte, kun olisin ollut kuollut, sillä sen voin hyvin käsittää,
ettei henkeni sen jälkeen olisi paljoa maksanut, olisin kai sentään
kerrankin saanut etusijan Hammarin rinnalla, ajattelin... mutta nyt
en enää sitä ajattele, ja nyt on kuten on, ja mikä on oikein, on
oleva oikein..."

Kummissaan kuunteli valtiokansleri rohkeaa ja omituista päätöstä,
jonka kilpailuhalu oli synnyttänyt jäykän sotilaan mielessä, ja hän
näytti tarkoin harkitsevan kaikkea yksikseen. Vihdoin kysyi hän,
kuinka Städ oli voinut päästä leiristä ja kuinka hän oli aikonut
menetellä päästäkseen vaaliruhtinaan luo. Mutta Städ otti aivan
tyynesti esiin ratsumestarilta saamansa kirjeen ja kertoi lisäksi
kuinka oli saanut sen. Valtiokansleri aikoi kysellä enemmän, kun
ovi aukeni ja muuan vahtiupseeri astui huoneeseen ja ilmotti joukon
everstejä, jotka pyrkivät viipymättä valtiokanslerin puheille. Tämä
ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan, vaan kääntyi ratsumieheen,
lähettääkseen hänet ensin pois; mutta hänen huuliltaan ei ehtinyt
päästä sanaakaan, kun ilmotetut everstit ja kenraalit näyttäytyivät
ovessa, tunkeillen synkin katsein ruotsalaisen valtiokanslerin eteen
odottamatta hänen suostumustaan ottaa heidät vastaan.

Städ vetäytyi takaisin sitä ovea kohden, jonka kautta hän oli
tullut huoneeseen, mutta hän ei poistunut huoneesta, vaikkakin
suuri esiinpistävä takka suojeli hänet toisten katseilta, niin
että he puhuivat ja toimivat täysin vakuutettuina, että olivat
valtiokanslerin kera yksin. Tämän katse hipaisi tyynesti ylpeitä
herroja ovella, ja sellaisen vaikutuksen teki tämän miehen pelkkä
näkeminen, sellainen majesteetillisuus oli koko hänen olennossaan,
että tuimat sotilaat seisoivat hetken aikaa neuvottomina, ikäänkuin
hämmästyksen lyöminä oman hankkeensa johdosta. Moni silmä ei voinut
kestää vanhan valtiomiehen tyyntä, mutta tutkivaa ja lisäksi
nuhtelevaa katsetta, miehen, jonka nimeä he niin monien vuosien
kuluessa olivat tottuneet kunnioittamaan; moni arpinen poski hehkui
purppurassa ja moni jalka jo liikahti tehdäkseen kokokäännöksen.
Silloin astui eversti Krokow esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
ja hänen äänensä vapisi, kun hän puhui, samalla kuin hänen silmänsä
ikäänkuin ponnistivat viimeiset voimansa kohotakseen kohtaamaan
valtiokanslerin katseen. Mutta miehellä oli sellaista rohkeutta, jota
epätoivoinen yritys vaatii, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle,
että hän rohkeni katsoa jaloa vastustajaansa silmiin, tuli julkeus
hänelle avuksi, eikä hän luonut enää silmiään maahan.

Hän esitti aluksi yleisen kuvan silloisesta asemasta ja siirtyi
vähitellen yksityisempiin seikkoihin, kunnes hän vähitellen joutui
heidän esiintymisensä tarkotukseen valtiokanslerin luona, ja
epäröimättä, miltei terävällä katseella ja äänellä, esitti hän ne
vaatimukset, jotka saksalaiset kenraalit ja everstit asettivat
Ruotsin hallitukselle ja valtiokanslerille, tämän asiamiehelle.
Hänen lopetettuaan seurasi yleinen hiljaisuus, ja kaikkien
silmät suuntautuivat valtiokansleriin. Kuten lauma pelästyneitä
puhveleja, kun rohkein niiden joukosta uskaltaa pysähtyä ja kääntyä
vihollistaan vastaan, vähitellen hiljentää vauhtiaan, kääntyy ympäri
ja vitkasteltuaan lopulta karkaa yhdestä tuumin siihen suuntaan,
jonka johtaja on määrännyt, niin nousi täälläkin vähitellen katse
katseen jälkeen lattiasta, niiden ilmeet vaihtuivat pelosta ja
kunnioituksesta vihaksi ja nuhteeksi, ja lopulta pysähtyivät ne
taisteluun vaatien saaliiseensa.

Akseli Oxenstjernan kasvoilla ei saattanut huomata vivahdustakaan,
joka olisi pienimmälläkään tavalla ilmaissut, mitä hänen täytyi
tuntea sydämessään kuullessaan everstin puhetta, joka oli ilmaus
herrojen aamulla tekemästä päätöksestä.

"Lyhyesti, eversti Krokow", sanoi hän, "Akseli Oxenstjerna, Ruotsin
valtakunnan kansleri, on teidän vankinne... sitäkö olette tullut
minulle ilmottamaan?"

"Jaa!" vastasi eversti. "Meidän täytyy mennä äärimäisyyksiin, se on
aina keino saavuttaaksemme sen päämäärän, jonka puolesta tahdomme
uhrata henkemme ja veremme."

"Hyvä, eversti, mutta minä tiedän toisenkin keinon", jatkoi
valtiokansleri leimuavin silmin, "tiedän toisenkin keinon
saavuttaaksenne päämäärän, jonka puolesta tahdotte uhrata henkenne ja
verenne... että pidätte lujina ne lupaukset ja valat, jotka olette
vannoneet, että hylkäätte ne neuvot, joita nyt suositte, mutta
jotka aikalaisten ja jälkeentulevien edessä ovat painavat teihin
kavaltajan polttomerkin. Mitä... voitteko hetkistäkään luulotella,
että isänmaanne on saavuttava vapauden ja rauhan, nämä kallisarvoiset
asiat, joita te kaikki ikävöitte, voitteko luulotella, että Saksanmaa
on saavuttava tämän päämäärän, jos te Saksin vaaliruhtinaan kera
auliisti taivutte katolisen keisarin mielivallan alle... Ja mitä
ajattelette sitte siitä uskon ja tunnustuksen vapaudesta, jonka
lipulle me kaikki olemme vannoneet uskollisuutta, jonka puolesta
suuri manalle mennyt kuninkaamme uhrasi henkensä? Luuletteko, että
tämä vapaus saavutetaan siten, että te häpeämättä tahdotte rikkoa
pyhimmät valat ja sitoumukset...? Voitte olla varmat siitä, etteivät
lupauksenrikkojain saastutetut kädet voi konsanaan kannattaa
pyhää asiaa... Ja sentähden kuulkaa sanani ja harkitkaa niitä
tarkoin... vielä on aikaa peräytymiseen... ottakaa sananne takaisin
ja ajatelkaa, että mitä me nyt toimimme, se on kerran alistettava
tulevaisuuden lahjomattoman tuomion alaiseksi... ottakaa sananne
takaisin, ja mitä nyt olette tulleet lausuneeksi jalon mielen
kuumeisessa levottomuudessa ja jännityksessä, toivoen kerrankin
saavuttavanne korkean päämääränne, sitä ei tulla lukemaan teille
pahaksi, enkä minä sitä koskaan muista muuten kuin, kuten nyt olen
sanonut, todistuksena siitä, mihin jalotkin miehet voivat tapausten
ja toiminnan ahdingossa joutua."

Jos nämä sanat olisi lausuttu yksitellen näille miehille, olisi
epäilemättä valtiokansleri saavuttanut tarkotuksensa ja asiat
painautuneet entiseen luonnolliseen uomaansa, mutta nyt pidättivät
he toinen toistaan, kukaan ei uskaltanut rikkoa tehtyjä keskinäisiä
sitoumuksia, ja sille ainoalle heistä, joka uskalsi johtaa puhetta,
oli yksityisesti enemmän hyötyä siitä, jos heidän aikeensa
onnellisesti vietiin perille. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
lausua mitään enempää, käänsi valtiokansleri herroille selkänsä ja
meni muutamaan sisempään huoneeseen. Hänen katseensa oli hetkisen
viivähtänyt vanhassa eversti Winckelissä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tätä erityisesti puhutella, mutta sitte poistui hän.
Everstit ja kenraalit seisoivat ilmeisesti neuvottomina, ja useammat
nostelivat jo jalkojaan seuratakseen poistunutta, erittäinkin sinisen
rykmentin eversti, joka kenties elävämmin muisti käytyjen taistelujen
loiston ja ne siteet, joilla nämä taistelut ja sankarikuninkaan
muisto sitoivat yhteen hänen sotilaansa: ja kohtaus valtiokanslerin
kanssa näiden tunteiden vaikutuksen alaisena olisi saattanut murtaa
rikki salaliiton. Mutta silloin otti eversti Krokow sananvuoron, ja
hän osasi niin kietoa horjuvamieliset, että hän sai tahtonsa lävitse
ja päätettiin asettaa luotettavia vahteja Krokowin omasta rykmentistä
sen talon ympärille, missä valtiokansleri asui.

Städ oli ollut tämän kaiken hiljaisena ja näkymättömänä todistajana,
ja tälle jäykälle, hidastuumaiselle miehelle, jonka tahdonsuunnan
yleensä määräsi enemmän vaisto kuin harkitseminen, selkeni asia,
joka hänelle kentiesi ainaiseksi olisi jäänyt pimeäksi, jolleivät
tämän päivän tapahtumat ja se suonenisku, jonka hän oli saanut,
olisi ikäänkuin virittäneet hänen mieltään erityiseen herkkyyteen,
jollainen tavallisesti ei tullut hänen osakseen. Hän hiipi ulos ja
onnistui huomaamatta pääsemään kadulle. Hänen askeleensa olivat
hieman veltot verenvuodon tähden, ja turvonnutta käsivartta särki
kovasti, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan käveli kuumeisella
joustavuudella katua eteenpäin. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän
laukustaan nahkakukkaron, jonka hän kiireesti avasi. Se oli täynnä
kiiltäviä kultarahoja, osaksi hänen monivuotisen säästäväisyytensä ja
kieltäymystensä hedelmiä. Hän pisti sen taskuunsa, riensi talleihin
ja satuloi, niin nopeasti kuin hänen kipeä käsivartensa salli,
Hammarin hevosen, tarttui ohjaksiin ja talutti sen Witten asunnolle,
missä hän sitoi sen porraspieleen. Sen jälkeen käveli hän katua
myöten suuren, synkän talon luo, joka ei ollut varsin kaukana, ja
kolkutti portille.

Vanhanpuoleinen mies tuli suuri avainkimppu kädessään ja avasi,
ja Städ pyysi, että hänet vietäisiin Hammarin luo. Siihen ei
mies suostunut, mutta lopuksi onnistui Städ käyttämällä sitä
kaunopuheisuutta, joka hänen nahkakukkaronsa sisällöllä oli, saamaan
tahtonsa lävitse, ja hetkistä myöhemmin seisoi hän kalpeana ja
kookkaana vangitun, kookkaana tuomitun toverinsa edessä. Mutta
täällä näytti hänen olevan vaikeampi kuin konsanaan saada sanaakaan
huuliltaan, ja jos pimeässä huoneessa olisi ollut valoisampaa,
olisi Hammar huomannut, kuinka suuret kyynelet raskaasti vierivät
Städin poskia ja partaa pitkin. Nyt ei hän sitä nähnyt, ei edes
tiennyt, kuka hänen luoksensa tuli, ja pysyi sentähden vaiti. Städin
epätoivoinen yritys saada suustaan joku käsitettävä sana, josta
yrityksestä kuitenkin sukeutui rajulta nyyhkytykseltä kuuluva ääni,
johdatti äkkiä Hammarin ajattelemaan, että hänen luonaan tosiaankin
oli Städ.

"Sinäkö se olet, Städ?" kysyi hän.

"Niin!" vastasi Städ. "Ja minä vaihdan paikkaa sinun kanssasi, ja
huomenna ammutaan minut, eikä sinua, minä olen ollut valtiokanslerin
luona..."

"Luulen, että olet taas tehnyt jotakin hullua, Städ", sanoi Hammar,
nousten olkipehkuilta, joilla hän makasi, ja tarttuen Städin käteen.
"Olet ollut valtiokanslerin luona... oletko saanut hänen määräyksensä
minun vapauttamiseeni, onko minun asiani uudestaan tutkittu ja minut
julistettu syyttömäksi...?"

"Milloin olen tehnyt muuta kuin hullua, Hammar?" sanoi Städ.
"Mutta nyt täytyy siitä kerran tulla loppu... Sanon sen tosissani,
anna minulle anteeksi, Hammar, ja kun tulet kotiin Svenarumiin,
niin tervehdi isää ja äitiä ja sano, että kuolin kuin kristitty
ihminen... Ja sitte voit antaa heille tämän ja lisätä, ettei näissä
kultarahoissa ole verta eikä kyyneliä, sillä useimmat niistä sain
itsensä autuaan kuningasvainajan nähden, kun olimme siepanneet
Würzburgin, kun vanha arkkunen kannettiin ylös kellarista ja pohja
irtaantui ja kultarahat vierivät pitkin linnanpihaa, muut olen
säästänyt kokoon." Näin sanoessaan ojensi hän kukkaron ja ylijääneet
kultarahat Hammarille ja lisäsi: "Olen ollut tuhma, minun olisi
pitänyt aina antaa sinun ajatella ja toimia vain kuten sinäkin;...
nyt on se myöhäistä..."

Hän kertoi, kuinka kaikki oli käynyt valtiokanslerin luona,
oman tunnustuksensa, kenraalien ja everstien käynnin ja että
valtiokansleri oli heidän vankinaan ja että jo tänään tai huomenna
koko sotajoukko joutuisi Olut-Yrjön haltuun, jollei sitä ennen
tapahtuisi jotakin, joka tekisi tyhjäksi petollisten herrojen vehkeet.

"Sotamarski!" huudahti silloin Hammar, unhottaen oman vaaransa ja sen
kuoleman, joka häntä odotti.

"Sotamarski", toisti Städ, "hän oli minunkin mielessäni, ja huomaan,
etten tällä kertaa ajatellutkaan niin tuhmasti, ja sentähden olen nyt
täällä, ja sinun on tällä kertaa toteltava minua... me olemme yhtä
pitkät ja ulkona alkaa pian hämärtää, vanginvartia ei huomaa että
ulos menet sinä enkä minä..."

"Minä? Onko minun...?" kysyi Hammar ja laski kätensä Städin olalle.
"Ei, ei, Städ,... tuon tehtävän saat itse suorittaa, ja sillä
ratsastusretkellä tulet niin varmasti korpraaliksi kuin minä..."

"Minä en jaksa", keskeytti Städ sallimatta Hammarin päättää
ajatustaan. "Isku, jonka annoit minulle, kävi syvemmälle kuin sinusta
uskoin, minä en jaksa nousta hevosen selkään."

Ja kuinka hän puhuikaan, kääntyi asia niin, että Hammar harrastui
valtiokanslerin pelastukseen yhtä tulisesti kuin hän innostui Städin
menettelyn jaloudesta. Hän puristi lämpimästi tämän kättä ja sanoi
lähtöä tehdessään:

"Sinä olet saavuttava tarkotuksesi, Städ, niin totta kuin nimeni on
Hammar ja me molemmat olemme Svenarumin poikia, tahdon lähteä sinun
asiallesi ja suorittaa sen mitä sinä olisit suorittanut, jollei
taistelumme aamupäivällä olisi tullut väliin... ole tyyni, olen
täällä takaisin aamulla hyvissä ajoin, ja sentähden en tahdo
ottaa aarrettasikaan!"

Städin vielä tehtyä selkoa, missä hevonen oli, lähti Hammar, eikä
vanginvartia lainkaan estellyt häntä menemästä. Olihan tullut vain
yksi mies ja yksi mennyt, ja se oli antanut hänelle kunniallisen
palkkion, -- siinä kaikki, mitä vanginvartian aivoihin mahtui, ja
tyynellä omallatunnolla sulki hän oven Hammarin jälkeen.

Hammar löysi pian hevosensa, joka iloisesti hirnui häntä vastaan,
ja silmättyään eteiseen -- sillä huolimatta katkerasta tappiosta,
jonka hänen sydämensä oli tänään kärsinyt, ei hän kuitenkaan voinut
unhottaa kuinka paljo hänelle kallisarvoista oli siellä sisällä
heittäytyi hän satulaan ja ratsasti matkaansa. Onneksi Hammarille
oli vahdinmuutto äsken tapahtunut kaupunginportilla, ja uusi
vartiojoukko, joka hyvin tunsi hänet, vaan ei vielä ollut kuullut
puhuttavan siitä rikoksesta, josta hänet oli tuomittu, päästi hänet
estelemättä lävitse, kun hän ilmotti, että hän vei määräyksiä
valtiokanslerilta sotamarskille. Ja salaman nopeudella kiidätti hän
tietä eteenpäin.

Ulkona tasangolla oli vielä verrattain valoisaa, vaikkakin taivaalla
alkoi vilkkua muutamia tähtiä. Hammar oli mahtanut ratsastaa
neljänneksen peninkulmaa, kun hän näki edellään seurueen, johon
kuului kaksi herraa ja kaksi naishenkilöä, paitsi paria palvelijaa,
jotka ratsastivat soveliaan etäällä herrasväestä. Hän aavisti heti,
keitä ratsastajat olivat, ja hänen aavistuksensa vahvistuivat. He
olivat Susanna ja Anna ja heidän petolliset ritarinsa.

Hänen sydämensä lävitse viilsi kuin kaksiteräinen miekka, ja
veri kuohui hänen suonissaan. Hänen päässään humisi, hän näki,
ja kuitenkin oli ikäänkuin sumu levinnyt hänen silmiensä eteen.
Hän tosin oli vähäpätöinen mies, mutta koskaan ei hän enää voinut
rakastaa tyttöä, joka niin saattoi halveksua hänen varotustaan ja
avosilmin ratsastaa kunniansa perikatoa vastaan. Hirveämpi ei voinut
seuraavana päivänä olla hänen kulkunsa telotuspaikalle kuin hänen
ratsastuksensa nyt leikkiälaskevan ja nauravan seurueen ohitse. Mutta
hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi edelle; kysymyksessä oli
jotakin, joka oli paljoa enemmän kuin hänen rakastettunsa kunnia. Ja
hän kannusti hevostaan, ja jalo eläin syöksi eteenpäin hänen keralla,
ikäänkuin olisi aavistanut kuinka tärkeää oli päästä nopeasti
hiljakseen ratsastavan seurueen ohitse.

"Seis!" jyrähti käskevä ääni Hammarin juuri kiidättäessä ohi.

Se oli ratsumestarin ääni. Hän tiesi hyvin Hammarin kuolemantuomion
ja estäisi epäilemättä hänen matkaansa ja tekisi tyhjäksi Städin
urhokkaan tuuman, jollei onni nyt olisi Hammarille suosiollinen.
Tämä ajatus välähti kuin salama hänen sumentuneen päänsä lävitse,
ja tahtomattaan sipaisi hän kädellään poveaan, jossa hän tunsi
enonsa onnea tuottavan kiven. Hän iski kannuksensa hevosen kylkiin
ja kiiti vastaamatta eteenpäin. Mutta ei ainoastaan ratsumestari,
vaan molemmat naisetkin olivat tunteneet hänet, ja hän kuuli heidän
päästävän puoleksi tukahtuneen huudahduksen.

Samassa paukahti laukaus, ja Hammar kuuli kuulan vinkuvan ohitsensa.
Hän oli pari hevosen pituutta huviratsastajain edellä, ja hän kääntyi
nopeasti ympäri ratsastaessaan eteenpäin, ja hän näki tai oli
näkevinään molempien naisten kurotetuin käsin pitelevän ratsumestarin
kättä, jossa olevasta pistoolinsuusta keveä savupilvi kiemurteli
avaruuteen. Uusi laukaus pamahti ja hän kuuli nopeaa nelistystä
takanaan. Hän katsoi vielä kerran taakseen. Hän näki molempien
herjojen pysähtyneen naistensa kera tielle, kun taasen molemmat
palvelijat kannustivat hevosiaan hurjimpaan laukkaan tavottaakseen
hänet.

Muuta hän ei enää ratsastajista nähnyt, ja surumielinen, kalpea
hymy vilahti hänen kauniiden kasvojensa yli, hänen taputtaessaan
hevostaan kaulalle. Hän tunsi ratsunsa. Palvelijain raskasjalkaiset
hevoset eivät voineet tavottaa niin jaloa eläintä, ja takaa-ajajain
kaikukin häipyi yhä loitommalle kuuluvista. Vanha temppeliherrojen
linna seisoi kuin kaamea kummitus hänen sivullaan, ojennellen hänen
jälkeensä pitkiä käsivarsiaan, jotka näyttivät pidentyvän nousevan
kuun hohteessa. Kun hän oli päässyt pois linnan varjosta, joka oli
pimeämpi, kylmempi ja kaameampi sentähden, että se sulki itseensä
tai tulisi sulkemaan tuhottuna kaiken sen, mitä hän oli unelmoinut
ja toivonut, ihanaa ja suloista, silloin oli myös jälestäajajain
hevosten töminä tykkänään hälvennyt kuulumasta.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen näki hän joukon ratsumiehiä istuvan
hevostensa selässä pienehkön kylän suurimman talon edustalla. Hän
tunsi heidät heti ruotsalaisiksi ja kysyi sotamarskia. Tämä oli
tulossa, ja Hammar hyppäsi hevosensa selästä ja astui sisään. Herra
Juhana Banér istui illallisellaan, ja koko hänen ulkonäkönsä osotti
levottomuutta, huolia ja huonosti salattua harmia.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän tuimasti.

"Olen ratsumies herra Swickert Nierothin komppaniasta ja nimeltäni
Städ!" vastasi Hammar ja kertoi sen jälkeen kaiken, minkä Städ oli
kertonut hänelle saksalaisten everstien ja kenraalien esiintymisestä
valtiokanslerin luona ja hänen vangitsemisestaan ja mainitsi, että
ainoa pelastuksen mahdollisuus olisi se, jos sotamarski voisi saapua
ennenkuin suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

Juhana Banér hypähti pöydästä, hänen silmänsä salamoivat ja hänen
otsallaan loisti synnynnäinen majesteetillisuus.

"Minä pidän sinusta, Städ", sanoi hän lyöden Hammaria olalle. "Tästä
hetkestä lukien olet korpraali Swickert Nierothin komppaniassa... ja
nyt Magdeburgiin!"

Myöhään illalla saapui sotamarski Magdeburgiin. Historiasta
tunnetaan kylliksi, että hänen saapumisensa pelasti valtiokanslerin,
teki salaliittolaisten tuumat tyhjiksi ja teki mahdolliseksi
uuden ajanjakson saapumisen tämän pitkällisen sodan historiassa.
Valtiokanslerin asunnon ympärille asetetut vahdit katsoivat
kummissaan sotamarskiin, jonka he luulivat olevan kaukana
Magdeburgista ja johon nähden he eivät olleet saaneet mitään
toimiohjeita. Pääjohtajat Krokow, Wedell ja Lohausen olivat sitä
paitsi lähteneet Schönebeckiin vastaanottamaan vaaliruhtinaan
määräyksiä, niin että salaliittolaisilta puuttui sillä hetkellä
yhtenäisyyttä ja heidät siten helposti voitettiin. Kenraalimajurit
Ruthwen ja Lesslie y.m. kutsuttiin viipymättä valtiokanslerin luo ja
neuvottelussa, joka täällä pidettiin, päätettiin, että valtiokansleri
lähtisi merenrantaa alaspäin "pitämään vaaria asioista alamaan
puolella ja ottamaan vastaan Preussista tulevaa sotajoukkoa, jotta,
jos joko miehistö hullaantuisi tai tiet tulevaisuudessa tahdottaisiin
katkaista, eivät hän ja sotamarski olisi samassa paikassa", vaan
jos toinen sortuisi, niin toinen voisi jäädä kykeneväksi turvaamaan
Ruotsin ja evankeelisen tunnustuksen asiaa.

Tämä päätös pantiin jo samana iltana toimeen. Eskadroona eversti
Hannu Wachtmeisterin ratsuväkeä ja komppania rakuunia saivat
määräyksen istua ratsaille keskellä yötä ja vartoa pohjoisella
kaupunginportilla. Hammar, joka ei voinut rauhottua ennenkuin sai
tavata vanhaa herraansa, kapteeni Witteä, riensi heti saatuaan tiedon
tehdystä päätöksestä hänen asuntoonsa.

Hämmästyksekseen tapasi hän täällä sekä Susannan että Annan, ja kun
hän astui yli kynnyksen, päästivät molemmat huudahduksen ja riensivät
häntä vastaan, mutta ikäänkuin heitä olisi pidättänyt jokin äänetön
mahtikäsky tai pelästyttänyt ratsumiehen kalpea ja murjottu ulkonäkö
ja syvä, synkkä, jäätävä katse, jonka hän heihin heitti, loivat
he silmänsä maahan, vetääntyivät takaisin ja katosivat viereiseen
huoneeseen.

Muutamin sanoin ilmotti Hammar kapteenille, että hän nyt saattoi
naisväkineen seurata valtiokansleria pohjoiseen ja että hän oli
sotamarskilta saanut siihen suostumuksen. Yhden aikaan oli kapteenin
oltava pohjoisella kaupunginportilla. Lähtö tapahtuisi silloin. Tämä
tieto ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan herättävän kapteenin mielessä
sitä iloa, jota Hammar oli odottanut. Hänen silmänsä viipyivät siihen
sijaan tutkivina ja läpitunkevina suosikissa.

"Pekka!" sanoi hän vihdoin tarttuen nuoren ratsumiehen käteen. "Olet
ollut minulle rakas jo monet vuodet ja rakkaammaksi olet tullut vuosi
vuodelta... onko totta, mitä tyttäreni äsken minulle kertoi, oletko
puuttunut kaksintaisteluun ja onko sinun sentähden kuoltava?"

"Kyllä!" vastasi Hammar hetken jälkeen, jollaikaa hirveä taistelu
taisteltiin hänen sisällään.

"Tottele sitte neuvoani, poika... uskallan taata hengelläni, että kun
asia on tullut selvitetyksi, niin sinä olet viaton... tule sentähden
mukanani kotiin, kunnes saamme korjata kaiken ja sinä voit kunnialla
palata uudestaan sotaan... nyt ei ole aikaa tehdä asiasta selkoa
minulle eikä se ole tarpeellistakaan."

"Ei, ei, kapteeni", vastasi Hammar kiihkeästi ja pontevasti. "Sitä
tietä kunniaan en tahdo kulkea, mutta voitte uskoa minua, kun sanon,
että kuolen ystävyytenne arvoisena, ja tästä ystävyydestä kiitän
teitä... Sanokaa myös ystävällinen sana isälleni ja äidilleni kotona,
jos he elävät, ja pyytäkää heitä, etteivät uskoisi niitä pahoja
sanoja, joita kentiesi kuulevat minusta!"

Kyynelet virtailivat hänen silmistään, suonenvedon tapaisesti puristi
hän kapteenin kättä ja syöksyi ulos.

Siinä valonkajanteessa, joka hänen ovea avatessaan virtasi osaan
eteisestä, näki hän Annan valoisan olennon. Hän seisoi siellä yhtä
kalpeana kuin Pekkakin, ja tämän sulettua oven riensi hän häntä
vastaan ja tarttui hänen käteensä.

"Ole tyyni, Pekka", kuiskasi hän. "Susanna rakastaa sinua eikä ketään
muuta!"

Enempää hän ei voinut sanoa, hän vaipui kokoon suonenvedontapaiseen
itkuun. Hammar riensi kadulle tuskan valtaamana ja sisimmässään
tuntien kuinka turha ja tyhjä oli tämä tunnustus, jonka tieto hänen
häpeällisestä kuolemastaan oli pusertanut ystävättären huulilta.

Yhden aikaan yöllä näki hän valtiokanslerin lähtevän Magdeburgista ja
hänen seurueessaan näki hän kapteenin ja molemmat neitsyet.

Kello oli juuri lyönyt kaksi, kun hän seisoi vankilan portin
edustalla. Vanginvartia esteli, mutta Hammarilla oli mukanaan kaksi
toveria, jotka vakuuttivat, että hän oli kuolemaan tuomittu, ja niin
pääsi hän sisään.

"Sinä olet korpraali, Städ", huudahti hän tämän tavatessaan, ja sen
jälkeen vaipui hän ponnistuksista ja sielunkärsimyksistä tyyten
uupuneena vankilan oljille.



3.

KUSTAA HORNIN SODAN AIKAAN.


Kaikista niistä tarinoista, joita Svenarumin vanha lukkari osasi
kertoa -- nyt ovat hänen luunsa levänneet haudassa jo monen
miespolven ajan, sillä hänkin kuului karoliinien aikaan, ja hänen
nuoruutensa ja miehuutensa sattui kolmikymmenvuotisen sodan kanssa
yhteen -- kaikista hänen tarinoistaan ei hänen itsensä eikä hänen
kuulijoidensa mielestä, hääseuroissa tai kirkkomäellä, ollut yksikään
merkillisempi kuin se, joka alkoi sanoilla: "Niin, Kustaa Hornin
sodan aikaan --", ja joka sentähden myöhemminkin kulki suvusta sukuun
nimellä: "Kustaa Hornin sodan aikaan", jota mekin olemme käyttäneet.
Tämä olkoon mainittu lyhyenä johdantona, merkitäksemme sen lähteen --
suulliset kansanmuistot -- josta olemme ammentaneet.

       *       *       *       *       *

-- -- -- Korpraali Städin vetivät toverit vastoin hänen tahtoaan
vankilasta, johon hän oli vapaaehtoisesti heittäytynyt pelastaakseen
kauan väärin tuntemansa toverin, mutta tultuaan vankilan portaille
istuutui hän ja jäi siihen istumaan, sanoivatpa toverit mitä
sanoivatkin. Tämä oli ainoa voimanilmaus, johon hän enää pystyi.
Hänen luonnostaan hidas ajatuskykynsä oli tyhjentynyt siihen hommaan,
jolla hän koetti pelastaa toverinsa Hammarin, ja nyt otti luonto
oikeutensa. Lopulta oli toverien pakko hänet jättää, ja päivän
ensimäinen valonsäde näki vielä kalpean ja synkän ratsumiehen istuvan
vankilan porraskivellä, ovella, jonka taakse Hammar oli sulettu.

Mutta aamun vaietessa tuli myöskin se osasto, jonka oli vietävä
Hammar telotuspaikalle. Se tuskin teki mitään vaikutusta Hammariin.
Hän istui liikkumatonna ja katsoi synkkiin, tummiin sotilaskasvoihin,
jotka olivat hänen edessään. Vankilan ovet avattiin, ja Hammar
tuotiin ulos. Hän oli näköjään tyyni ja leppyisä. Nähtävästi oli hän
päässyt sovintoon itsensä ja kohtalonsa kanssa, joka kenties oli
hänelle tervetullut. Sillä varmaankin oli elämä hänelle nyttemmin
vain taakka, josta hän halusi päästä. Hän oli pettynyt rakkaudessaan,
sentähden tahtoi hän kuolla; ja että hänen kuolemansa oli yhdistynyt
häpeään, -- mitä ylimalkaan merkitsikään se asia niin vähäpätöiselle
miehelle kuin hänelle. Suuret luodot ne murretaan myrskyn ja aaltojen
kuohulla, vain niitä muistetaan, kukapa kysyykään hietajyvästä, joka
on huuhtoutunut rannalta meren syvyyteen?

Korpraali Städ oli kuitenkin toista mieltä. Hänelle oli hietajyvänen
kallio, joka voitokkaana kohottaisi päälakensa taivasta kohden, kun
myrsky olisi mennyt menojaan ja aallot uinailisivat levossa sen
jalkojen juurella. Tämä jäykkä liikkumaton olento nousi pystyyn,
kun hän näki Hammarin, ja hän laski raskaasti kätensä sen sotilaan
hartioille, joka oli häntä lähinnä.

"Seis!" sanoi hän. "Olen puhutellut valtiokansleria, ja Hammar saa
mennä vapaana... minut on vietävä kuolemaan."

Hänet vietiin syrjään ja tahdottiin jatkaa matkaa portaita alaspäin,
mutta se ei ollut Städin mieleen. Hän asettausi tielle ja huusi niin
kovasti, että se olisi voinut herättää koko kaupunginosan:

"Niin kauan kuin elän ei se saa tapahtua... ainakaan en tahdo elää
enää viattomasti tuomitun jälkeen!" Ja hän vetäisi miekkansa, lujasti
päättäneenä, että Hammarin tie kulkisi telotuspaikalle ainoastaan
hänen ruumiinsa ylitse.

Epäilemättä olisi hän siten saanutkin tahtonsa lävitse, jollei hänen
ja Hammarin kohtalo olisi ollut toinen. Muutamien sylien päässä
oli joukko ratsumiehiä, ja joukon johtaja oli vankilan portailla
olijain huomaamatta hypännyt hevosensa selästä ja rientänyt luo.
Hän oli nähnyt ja kuullut kaiken ja juuri Städin vetäistessä
miekkansa maalle huusi hän jyrisevästi: "seis!" Kaikki kohottivat
katseensa. Huutaja oli sotamarski, herra Juhana Banér. Huolimatta
niistä tärkeistä ja huolestuttavista asioista, joiden kera niin
hän kuin valtiokanslerikin olivat puuhailleet viime yön, oli
viimeksi mainittu kuitenkin joutanut muistamaan ratsumiestä ja hänen
kuolemaan tuomittua toveriaan. Sotamarski oli menossa leiriin, mutta
alotti kierroksensa vankilasta. Kysymykseensä, mitä oli tekeillä,
sai hän luonnollisesti sen vastauksen, että Hammar oli vietävä
telotuspaikalle.

"Ja nimesi on Hammar?" kysyi hän kääntyen tähän. "Yöllä oli kuitenkin
nimesi Städ, mitä se merkitsee?"

"Olin Städin asialla, ja kun minun oli aamulla kuoltava, niin
arvelin, että voin lainata hänen nimensä, koska se koitui hänelle
hyödyksi eikä vahingoksi!" vastasi Hammar.

Tyytyväisyyden ja ihailun loiste välähti Banérin suurissa silmissä.

"Sellaista väkeä pitäisi olla kosolta hädän hetkenä!" sanoi hän.
"Minä vapautan teidät molemmat!"

Hän käski sen jälkeen upseeria, joka vahtia johti, ilmottamaan asian
sotaoikeudelle. Städ olisi kyllä ansainnut rangaistuksen, koska oli
käynyt toverinsa kimppuun, mutta hänen itsesyytöksensä ja nopea
päättäväisyytensä, joka oli pelastanut valtiokanslerin, pyyhki pois
hänen rikoksensa.

Tästä päivästä lähtien ei Städ eronnut Hammarista, vaan tunnusti
hänet pääkseen, paremmaksi minäkseen. Kaikki kateus oli
haihtunut kuin tuuleen, eikä ollut kaukana, ettei hän hävennyt
korpraalintitteliään, jonka hän katsoi oikeastaan kuuluvan
Hammarille. Tämä hymyili surumielistä hymyään joka kerta kuin tämä
asia tuli puheeksi, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli yleensä
muuttunut tuosta päivästä, syyskuun 19:sta, jona Städin tähden
oli mennyt vankeuteen. Hän oli hiljainen ja umpimielinen eikä
mielellään viihtynyt toverien joukossa, ei enää ollut ensimäinen
ilossa ja leikinlaskussa. Mutta kun kuulat vinkuivat ja oli käytävä
vihollisten kimppuun, silloin oli hän aina kaltaisensa, kenties vain
huimapäisempi kuin ennen, ja Jumala armahtakoon sitä, joka taistelun
tuoksinassa osui joutumaan Hammarin ja Städin väliin; hän oli nähnyt
viimeisen hetkensä, kuten ainakin vasaran ja alasimen välissä.

Ja vuodet kuluivat. Juhana Banér retkeili Saksassa sinne ja tänne,
kohotti Ruotsin vaipuvan asian ja kosti verisesti viekkaalle ja
pelkurimaiselle Saksin vaaliruhtinaalle, ja kaikkialla olivat
Städ ja Hammar mukana, ja edellinen sai juoda kyllästymään asti
entisen kateutensa maljasta, sillä huolimatta kaikesta Hammarin
urhoollisuudesta ei hänen kuultu tekevän mitään vaatimuksia. Vasta
viiden vuoden kuluttua eli 1640, kun Juhana Banér teki satumaisen
retkensä Regensburgiin Etelä-Saksassa ottaakseen sekä keisarin että
hänen luokseen kokoontuneet valtaruhtinaat vangiksi, pääsi Hammar
neljännysmieheksi Smålannin ratsuväessä. Mutta sittekin hän oli
askelta alempana Städiä, ja tämä kiroili ja tappeli kuin riivattu
paluuretkellä Regensburgista pohjoiseen päin. Se ei kuitenkaan
auttanut. Urhea Juhana Banér kuoli 1641, ja Lennart Torstensson tuli
syksyllä samana vuonna Saksassa olevan sotaväen sotamarskiksi, mutta
lehti ei ottanut kääntyäkseen Hammarille.

"Se käy paremmin, saatpas nähdä, kunhan kerran pääset pois
porttivajasta!" sanoi korpraali Städ ja nyhjäsi Hammaria kylkeen.
Se tapahtui samana iltana, jona uusi sotamarski oli tarkastanut
joukkojaan Leipzigin taistelun edellä, jossa me voitimme yhden
ihanimpia voittojamme tässä sodassa -- kuitenkin menettäen sellaisia
miehiä kuin Erik Slang ja Liljehök.

Mutta kuinka kävikään, niin portti vaja oli kylläkin pitkä. Kului
edelleen kaksi vuotta, ja vasta sitte pääsi Hammar korpraaliksi.
Hän itse ei siihen kuitenkaan pannut erittäin suurta arvoa eikä
merkillistä kyllä Städkään.

"Se on vasta alkua!" sanoi hän. "Ja saatpas nyt nähdä, eikö se ala
vedellä paremmin!"

Sinä vuonna jouduimme sotaan Tanskan kanssa, joka kadehti meitä.
Lennart Torstensson ilmestyi ruotsalaisen pääjoukon kanssa Tanskaan
kuten salama, ja Skåneen tunkeutui toinen ruotsalainen joukko Kustaa
Hornin johdolla.

Hänen sotaretkensä sinne se on saanut nimen: "Kustaa Hornin sota" ja
tämä säilyi niin kauan kansan muistossa, että vielä satoja vuosia
tämän jälkeen skånelaiset talonpojat asettivat ajanlaskunsa tämän
sodan mukaan ja sanoivat: "Se tapahtui niin ja niin monta vuotta
ennen Kustaa Hornin sotaa tai sen jälkeen."

       *       *       *       *       *

Maantietä, joka vei Svenarumin kirkolle, kulki eräänä päivänä elokuun
alussa 1644 kaksi miestä. Toinen oli nähtävästi muuan niistä monista,
jotka olivat palanneet kotiin sodasta, näkemättä toteentuneena
ainoaakaan niistä kultaisista unelmista, joiden kera olivat lähteneet
maailmaan. Hänen takkinsa oli kulunut ja ryysyinen ja lisäksi
näytti hänen ulkoasunsa hoitamattomalta ja puhui pettyneistä elämän
toiveista. Katse oli raukea, vaikkakin se saattoi olla ruumiillisten
kärsimysten seuraus, sillä hän kulki puujalan avulla, jonka ponsi
oli toisen kainalon alla ja toisessa kädessä keppi; mutta tuuhea
tukka joka pörröisinä suortuvina riippui hänen päänsä ympärillä,
paksu parta, joka ympäröi hänen kalpeita sisäänpainuneita poskiaan
-- kaikki näytti todistavan, ettei mies ainoastaan ollut vajonnut
kurjuuteen, vaan että hän oli hylännyt toivonkin ponnistella pois
kurjuudestaan. Toinen oli aivan toisenlainen ulkonäöltään. Hän oli
pieni mies, päätään lyhempi kookasta soturia, ja hän oli ulkoasultaan
kaikin puolin siistitty mies ja hyvinvoivasta, rattoisasta näöstään
päättäen oli hyvissä olosuhteissa ja eli tyytyväisenä itseensä ja
ympäristöönsä. Hyväntahtoiset, mutta vilkkaat silmät ja omituinen
piirre suun ympärillä osotti, että mies mielellään jakoi lähimäisensä
kanssa, jolleikaan juuri rahojaan, niin sitä rikkautta, jota hänellä
oli sisällään. Tähän kuului ennen kaikkea tyhjentymätön varasto
kertomuksia kaikista mahdollisista henkilöistä ja tapauksista,
varsinkin omassa pitäjässä. Hän oli Svenarumin lukkari.

"Vai niin, hyvä mies", sanoi hän kuultuaan, että soturi parka aikoi
mennä Angvediin... "Niin, siellä on nyttemmin enää vanha Katri
jälellä... ukko Jussi meni pois, hän... malttakaas, niin, siitä on
joulun aikaan juuri yhdeksän vuotta, se oli samana syksynä, kun
Stensjön kapteeni tuli sodasta kotiin, jaa, niin oli... tunnette kai
hänet, kapteenin...?"

Soturin kasvot kalpenivat kalpenemistaan hänen kuullessaan lukkarin
ystävällistä puhetta, ja ilmeisesti vain suurella ponnistuksella,
ainakin lukkarin mielestä, saattoi hän säilyttää tyyneytensä
vastatessaan?

"Kapteenin tunnen kyllä, olen muistellut häntä juuri tuosta vuodesta,
jolloin hän lähti Magdeburgista..."

"Niin", jatkoi lukkari, "kun hän palasi kotiin, toi hän mukanaan
viestin, että Angvedin torpan poika... hänen olisi pitänyt olla
kunnokas ja urhoollinen mies... että hän oli kuollut, ja se vaikutti
niin ukko Jussiin, että hän otti ja kuoli joulun aikoihin samana
vuonna..."

"Suriko hän sitte poikaansa niin paljo?" kysyi soturi.

"Kyllä, se tuli kaiken muun kukkuraksi... Nähkääs, hän oli kuvitellut
itsekseen, että hänen olisi saatava suuri summa rahaa vanhalta ukko
Laurilta, kunnianarvoisan kirkkoherran isältä, ja niitä hän ei
saanut..."

"Vai niin, hän ei saanut...?" keskeytti soturi jokseenkin kiihkeästi,
joka lukkarilta ei suinkaan jäänyt panematta merkille.

"Ei... se oli nyt vain unelma, jonka ukko Jussi oli saanut
päähänsä... eikä hän saanut rahoja, ei saanut... vaan sitte hän
kuoli, ja siitä päivin istuu Katri muori yksin tuvassaan Angvedissa,
ja kyllä kai hänkin olisi jo aikoja sitte mennyttä, jollei..."

"Jollei...?" kiirehti soturi, kun lukkari keskeytti juttelunsa,
taittaakseen muutaman pitkän koivunritvan.

"Jaa, nähkääs, se asia on yhteydessä kapteenin perheen kanssa,
nähkääs... neitsyt Susanna... hän on muhkea nainen, saattepas nähdä,
soreavartaloinen ja kaunis, ja hänen silmänsä säteilevät kuin tähdet
taivaan laella... mutta palattuaan kotiin Saksasta mainittuna vuonna
on hän ollut kuin mikäkin elävä kuvapatsas, jäykkä ja kylmä, ja
aina käy hän mustiin puettuna... kukaan ei ole nähnyt hänen edes
vetävän suutaan hymyyn kaikkien näiden yhdeksän vuoden kuluessa...
mutta ei hänen ole nähty itkevänkään. Voisi väittää, ettei hänellä
ole sydäntä, jollei hän olisi niin hyvä köyhiä ja apuatarvitsevia
kohtaan. Sen sanoo hänen paras ystävänsä, neitsyt Anna Skytte, joka
on pitkät ajat oleskellut hänen luonaan... Hän on myös sorea neitsyt,
saattepas vain nähdä, vaikka hän on vaalea kuin lilja. Kosijoita
heillä on ollut molemmilla, ja sen voi hyvin käsittää, kun he ovat
niin sorjia ja lisäksi rikkaita... mutta eivät he vain ota onkeen..."

"Hm!" pani soturi ja pysähtyi kuivaten otsaansa takkinsa hihalla.

"Käytte niin kalpeaksi, hyvä mies", sanoi lukkari ja pani kätensä
hänen olalleen. "Kävely on kai liiaksi kysynyt voimianne... tulkaa,
niin istumme täällä hetken... vai niin, aiotte Angvediin, eihän sinne
ole pitkältä, kunhan pääsemme kirkon ohitse... mutta eikö olisi
parasta, että menisitte nyt suoraa tietä Stensjöhön, siellä voisitte
saada hyvän yösijan..."

"Ei, ei", vastasi soturi, istuuduttuaan kivelle tien reunalla. "Ei,
kun olen päässyt näin lähelle, niin tahdon mennä perille, vaikkapa
lopun kulkisin ryömimällä... tunnen olevani sairaampi kuin voin
sanoakaan, ja kuka tietää, enkö jäisi makaamaan Stensjöhön, ja herra
voisi kutsua minut, ilman että olen täyttänyt lupaukseni, minkä
annoin Angvedin torpan pojalle, josta olette puhunut..."

"Lupauksen...?"

"Niin, lupauksen, että veisin itse hänen viimeisen tervehdyksensä
hänen vanhemmilleen, jos tapaisin heidät elossa... tervehdys tulee
tosin myöhään, mutta tahdon sen kuitenkin viedä perille. Nyt sanotte,
että muorikin olisi mennyttä, jollei neiti Susanna..."

"Niin, jollei neiti Susannaa olisi ollut. Sillä hän on vähän väliä
käynyt Katrin luona, eikä mene yhtään viikkoa, jottei hän taivaltaisi
kerran tai pari metsämökkiin."

"Hm... sanotteko niin?" lausui soturi ja katsoi tutkivasti lukkariin.

Istuttuaan hetkisen jatkoivat he matkaansa kirkolle, lukkarin yhä
keskeyttämättä ja ilmeisellä mielihyvällä jatkaessa puhettaan
Angvedista, ukko Jussista ja Katri muorista, vanhasta Laurista,
joka kulki kuin varjo ympärinsä peläten pienintäkin risahdusta ja
tuskin uskaltaen katsoa kehenkään ihmiseen, vielä vähemmän ketään
puhutella, ja niin yhteen jonoon kirkkoherrasta, kunnianarvoisesta
Pietari Laurinpojasta, Stensjön kapteenista, neitsyt Annasta ja
neitsyt Susannasta. Kirkon luona he erosivat. Lukkari meni kotiinsa,
ja soturi jatkoi matkaansa Angvediin, vaikkakin hänen kulkunsa kävi
yhä hitaammin ja hänen yhä useammin täytyi laskeutua tielle voimia
kokoamaan.

Oli ilta ja kuudan, kun hän vihdoin sai näkyviinsä pienen mökintuvan,
joka pilkotti puiden välitse. Hän pani käden silmilleen, kun hän sai
nähdä sen, ja seisoi kauan liikahtamatta; sen jälkeen kääntyi hän
hitaasti ja näytti nauttivan siitä, että antoi katseensa verkkaan
siirtyä puusta puuhun, pensaista ja kivistä nurmeen maassa, ja
kukkiin ja järveen, joka hänellä oli takanaan ja josta hän kaukaa
saattoi erottaa Stensjön herraskartanon. Ja vielä kerran pani
hän kätensä silmilleen. Mutta sitte tarttui hän taas suurella
ponnistuksella kainalosauvaansa ja kulki lyhyen taipaleen, joka enää
oli jälellä hänen ja tuvan välillä. Hän ei kuitenkaan mennyt tuvan
ovelle, vaan vetääntyi puiden välitse suuren seljapensaan taa ja
ryömi sitte hyvin hiljaa tuvan ikkunan luo.

Kuu paistoi suoraan pieneen ikkunaan ja heitti leveän valojuovan
huoneeseen, mutta seljapensas, joka ikkunasta hieman syrjässä, peitti
uteliaan, jotta hän saattoi pitää silmällä kaikkea mitä tuvassa
tapahtui tulematta itse nähdyksi. Sisällä istui vastatusten ja niin,
että ikkunasta näki heidät syrjästä päin, kaksi naista, toinen vanha
ja kyyristynyt, toinen nuori ja kaunis, jolla oli ihmeen ihanat,
säteilevät silmät. Hänellä oli helmassaan suuri kirja, jonka päällä
hän piti ristittyjä käsiään. Hän luki sulosointuisella äänellä
muutaman rukouksen, jota vanhus hänen vastassaan kuunteli hartaasti.
Kun hän lopetti rukouksen, olivat molemmat hetken aikaa vaiti. Mutta
sitte sai nuorempi sanoiksi:

"Palaan nyt jälleen vanhaan pyyntööni, Katri muori, en voi sallia
teidän jäävän kauemmaksi tähän vanhaan tupaan, joka milloin hyvänsä
voi luhistua päänne ylitse."

"Älkää puhuko siitä!" vastasi vanhus äänellä, joka ilmaisi sisällistä
rauhaa ja tyytyväisyyttä keskellä niiden aaltojen kuohua, jotka
olivat musertaneet ja pyyhkäisseet pois kaiken, mikä hänelle oli
rakasta ja kallista ja toivorikasta. "Älkää puhuko siitä, neitsyt
Susanna... Suuri kiitos siitä, että tahdotte minulle hyvää, mutta
ei minun sovi asua Stensjön herraskartanossa, ja tupa pysyy kyllä
kuosillaan niin kauan kuin sitä tarvitsenkin."

"Mutta ettekö sitte ajattele sitä, että vanha Lauri voi tulla minä
hetkenä hyvänsä ja häätää teidät pois?"

"Ei, sitä en luule hänen tekevän, ja jos hän sen tekee, niin
tottapahan silloin löytyy joku keino..."

"Älkää sanoko niin, Katri muori... ettekö voi käsittää, että
sellaiset sanat surettavat minua! Tiedätte, kuinka rakas minulle oli
hän, reipas Pekka, teidän poikanne... ja Jumala tietää, että olen
mielessäni ajatellut itseäni hänen puolisonaan aina siitä pitäen kuin
ensin opin hänet tuntemaan, jonka tähden olen kantanut surupukua aina
hänen kuolinpäivästään ja lisäksi alituisena muistona siitä surusta,
jonka valmistin hänelle viimeisenä päivänä, jona näimme toisemme
elävin silmin... Ah, jospa vain silloin olisin voinut hillitä hullua
ylpeyttäni ja sanonut hänelle mitä oli sydämelläni, hän olisi silloin
ainakin lähtenyt pois syyttämättä minua sydämessään... Kuitenkin,
siellä missä hän nyt on, näkee hän ja tietää, että häntä enkä
ketään muuta olen aina rakastanut enkä koskaan tule ketään muuta
rakastamaan... Ja sentähden, Katri muori, kun niin on, kuinka voitte
epäröidä muuttaessanne minun luokseni... Ettekö sitte ole huomannut
näiden monien vuosien kuluessa, kuinka sydämestäni pidän teistä,
aivan kuin olisin teidän tyttärenne... Sanokaa siis, että suostutte,
Katri muori, sanokaa ja tulkaa mukanani kotiin..."

"Jumala siunatkoon teitä, jalo neiti, kaikesta hyvyydestänne ja
siitä, että pidätte poikani muistoa rakkaana... Mutta kuinka voitte
luulla, että hän koskaan olisi voinut kiinnittää katsettaan teihin
tai sydämessään ajatella, että voisitte tulla hänen...?"

"Sitä olette nyt kysynyt minulta joka kerta, kun olemme puhuneet
tästä asiasta", sanoi Susanna, "ja yhtä usein olen sanonut teille,
että poikanne ajatteli minua sydämessään ja minä kehotin häntä
siihen... Ja se on minua surettava kaiket elinpäiväni, että
erosimme niin kuten erosimme, sillä se oli minun vikani, enkä voi
konsaan käsittää, mikä kumman henki minut oli sinä päivänä saanut
valtaansa... Mutta pari isäni ystävää oli sinä päivänä luonamme
ja he tahtoivat viedä minut ja ystäväni Annan erään vanhan linnan
raunioille... näin, että se kiusasi Pekkaa, ja olin kyllin ilkeä
siitä iloitakseni, mutta minusta tuntui, etten koskaan ollut
selvemmin nähnyt, että hän todellakin minua rakasti... ei, älkää
keskeyttäkö minua, tahdon muistella sitä, sillä se tekee hyvää
sydämelleni;... ja kun hän sitte selvin sanoin varotti meitä
seuraamasta nuoria upseereja... ette voi uskoa, kuinka kaunis hän
oli silloin... ja minä vain nauroin hänelle, niin, se on totta, niin
tein, ja Anna suli kyyneliin minun julmuuteni tähden, silloin meni
hän tiehensä, ja suru kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan... Ah,
hän ei tiennyt, etten konsanaan tahtonut käydä vanhassa linnassa,
kun hän kerran oli meitä varottanut, ja Anna ja minä olimme
ajatelleet hänen sanojaan emmekä sitä tehneetkään, vaikkakin olimme
ratsastusretkellä iltapäivällä molempien upseerien keralla, jotka
kaikin ajateltavin tavoin koettivat taivuttaa meitä katsomaan linnaa
sisältäkin... minun mieleni oli sokaistu, tahdoin varsin kiduttaa
jaloa sydäntä, jotta hän itse tuntisi onnensa sitä täydellisemmäksi,
ja toivoin, että tapaisimme hänet ratsastusretkellä... Niin
teimmekin, mutta... mutta..." Hän pani kätensä ristiin, ja kaunis pää
vaipui huoaten hänen rinnalleen.

"Miksi repiä vanhoja haavoja auki, neitsyt Susanna?" sanoi Katri
muori lempeästi ja laski hiljaa kätensä tytön pään päälle. "Miksei
mieluummin koettaa haudata tätä kaikkea unhoon?"

"Ei, Katri muori", vastasi Susanna lämmöllä ja kohotti jälleen
päänsä. "En saa, en tahdo unhottaa... muisto on rangaistukseni,
mutta se on lisäksi taivaani, ja monta kertaa olen kuulevinani äänen
kuiskaavan sisimmässäni: 'Hän on antanut sinulle anteeksi!'...
Hän tuli meidän ratsastaessamme tietä eteenpäin", hän keskeytti,
sillä vanhus ei ollut koskaan saanut tietää, että poika oli kuollut
tuomittuna lainrikkomuksesta; "hän tuli myös myöhemmin yöllä kotiin
isäni luo ilmottaakseen hänelle, että hän saisi matkustaa rannikolle
valtiokanslerin seurueessa, ja silloin oli aikeeni sanoa hänelle
kaikki, mutta hänen muotonsa, minun levottomuuteni ja onneton
ylpeyteni -- kaikki oli minua vastaan, ja niin katosi hän, enkä
minä nähnyt häntä enää koskaan... Hänen muistonsa tähden, äiti, sen
rakkauden tähden, jota tunsitte poikaanne kohtaan, kuulkaa minua ja
suostukaa pyyntööni... Nähkääs, voitte uskoa, että poikanne on täällä
rinnallani ja rukoilee kanssani... voitteko vastata kieltävästi?"

Seljapensaan oksa löi kovasti ikkunaruutua vasten ja pani molemmat
naiset säpsähtämään ja katsomaan ulos. Ulkona loisti kuu niin kylmänä
ja kirkkaana, ja oksa liikkui vielä keinuen, ikäänkuin lintu olisi
istunut sen päällä ja lentänyt matkaansa, mutta muuten oli aivan
tyyntä ja hiljaista. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.

Ei oksalla kuitenkaan ollut istunut mitään lintua, eikä lähtenyt
lentoon... Soturi oli kaatunut suinpäin maahan ja makasi aivan
kuin hengetönnä pitkässä nurmikossa ikkunan alla. Mahtoiko hän
sitte kaatua liiasta ruumiillisesta rasituksesta vai oliko naisten
keskustelussa tuvassa ollut jotakin, joka niin syvästi liikutti
hänen sydäntään, ettei hän voinut kestää jännitystä? Ja sinne jäi
hän makaamaan, sillä ei vanhus, joka asui tuvassa, eikä hän, joka
oli käymässä tämän luona, voinut aavistaa, että joku oli kuunnellut
ikkunan alla ja tullut niin liikutetuksi heidän juttelustaan. Neitsyt
Susanna poistui lyhyen äänettömyyden jälkeen tuvasta, ja Katri muori
saattoi häntä kappaleen matkaa alamäkeen järvelle päin.

Palattuaan kotiin luki hän kuten tavallisesti rukouksensa ja veisasi
virren, ennenkuin meni levolle. Mutta silloin avautui ovi hiljaa ja
kookas haamu näyttäytyi kynnyksellä, kumartuen syvään voidakseen
päästä sisään.

"Jumalan rauha ja hyvää iltaa!" sanoi haamu, ja hän oli kalpea kuin
kuollut kuun hohteessa. "Voinko saada täällä yösijaa?"

"Jumala siunatkoon", vastasi vanhus ja nousi jokseenkin levotonna
tuoliltaan. "Mutta mistä tulette, kun olette löytänyt tien tähän
tupaan keskellä metsää...? Moneen herranpäivään ei täällä ole käynyt
ketään vaeltajaa."

"Olen köyhä sotamies", vastasi kainalosauva mies, "ja minulla on
terveisiä teille... mutta pääni tuntuu niin kummalliselta ja haavani
tarvitsee hoitoa..."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja ennenkuin oli puhunut
loppuun, vaipui hän aivan voimatonna penkille. Mummon sydän
heltyi, ja hän tunsi ihmeellistä vetoa uupuneeseen ja sairaaseen
vieraaseen. Hän vei hänet vuoteeseen ja teki kaiken voitavansa häntä
hoitaakseen. Mutta vamma oli niin vaikea, ettei se parantunut yhden
yön unella ja levolla. Kun aamuaurinko pilkisti sisään Katri muorin
tuvan pienten ikkunaruutujen lävitse, makasi hänen pitkämatkainen
vieraansa, jolla oli tuotavana hänelle terveisiä, täydessä kuumeessa,
ja Katri muori istui vuoteen vieressä ja katsoi katsomistaan
hourailevan kasvonpiirteitä, seuraten jokaista pienintäkin
värettä tarkkaavaisuudella, jota hän tuskin olisi voinut selittää
itselleenkään. Hänellä oli suuri vaiva saadessaan sairaan, joka yön
oli maannut täydessä puvussaan, oikein levolle. Kun hän silloin
avasi kuluneen takin riisuakseen sen pois, solahti pyöreä kivi, joka
riippui nahkanauhasta soturin kaulassa, hänen näkyviinsä.

Hän tarttui siihen, mutta tuskin oli hän sen oikein nähnyt, kun
hänet itsensä valtasi sellainen liikutus, että hänen polvensa tuskin
jaksoivat häntä kannattaa, ja hänen täytyi istuutua, yhäti silmät
kiinnitettynä kiveen, josta ne vähitellen ja ikäänkuin arastellen
kohosivat katsomaan kuumeesta hehkuvia kasvoja vuoteessa. Mutta
silloin syttyi hänen silmissään varmuuden ja valon välähdys, ja
hän vaipui lattialle polvilleen ja rukoili hartaasti ja kostutti
kyynelillään vuoteen, jolla sairas lepäsi. Ja sitte istui hän
hiljaa vuoteen vieressä kädet ristissä sylissään ja kuvailematon
rauhan ilme iäkkäillä kasvoillaan. Siihen aikaan ei oltu niin
lääkärinhoidon hemmottelemia kuin meidän päivinämme. Sairaudetkin
olivat harvinaisempia kuin nykyään, ja milloin ne ilmaantuivat, niin
oli useimmittain Herra ainoa auttaja. Sentähden ei vanhuksen mieleen
tuokioksikaan juolahtanut koettaa hankkia lääkärin apua. Hän odotti
tyynesti, mitä Herra oli päättänyt, mutta kuta kauemmin hän katsoi
sairaaseen, sitä enemmän virtasi hänen sydämeensä harras ilon tunne,
jota hän ei voinut vastustaa, vaikkakin silmät vähänväliä olivat
täynnä kyyneliä.

Niin kului päivä. Seuraavan illan suussa tuli jälleen neitsyt
Susanna. Hän pysähtyi hämillään vuoteen eteen ja kiinnitti suuret
silmänsä sairaaseen. Hänen poskensa tulivat äkkiä kalpeammaksi kuin
tavallista, mutta tuokion jälkeen leimahtivat ne purppuranpunaisiksi
ja hän painoi kätensä sydäntään vasten.

"Katri muori!" -- huudahti hän.

"Hän on poikani!" kuiskasi vanhus ja katsoi surumielisesti hymyillen
kauniiseen tyttöön. Ja Susanna, Susanna parka, joka oli kärsinyt
menneinä vuosina kenties enemmän kuin hän, joka makasi hänen edessään
eläen kuumehoureissaan elämää, joka oli ollut hänen toiveidensa
elämä, mutta jonka todellisuus oli häneltä kieltänyt -- Susanna ei
tästä hetkestä lähtien poistunut sairasvuoteen äärestä. Hän kulki
itsekin melkein kuin kuumeunelmissa, hän tiesi tuskin, että hän eli
todellista elämää niinä hetkinä ja päivinä, jotka kuluivat. Oli
niin ihmeellistä ajatella, että hän, tämä uljas nuorukainen, johon
liittyi hänen uskonsa kaikkeen jaloon, hyvään ja miehekkääseen, että
mies, jota hän yhdeksän vuotta oli surrut kuolleena, olisi palannut
isänsä kotiin ikäänkuin vain kuollakseen hänen silmiensä edessä,
hänen sylissään. Väliin hymyili hän surumielistä hymyä, väliin
tahtoi hänen sydämensä murtua surusta. Ei siis riittänyt se katkera
suru, jota hän oli kantanut yhdeksän pitkää vuotta, hänet oli vielä
kerran asetettava koetusten vaakalaudalle, nähdäkseen elämän ja
kuoleman kamppailevan siitä, joka oli hänelle rakkainta ja kalleinta
maailmassa. Mutta vaakalautaa pitää elämän herra kädessään, ja hän
tietää kyllä, mitä painoja hän sille asettaa.

Angvedin pojan hetki ei vielä kuitenkaan ollut tullut. Nuoruus ja
turmeltumattomat ruumiinvoimat voittivat sen sairauden, joka oli
johtunut ei vain huonosti hoidetusta haavasta, vaan myöskin niistä
suunnattomista ponnistuksista, joita hän oli kestänyt palatessaan
sotajoukosta, ja lopuksi siitä sielunjännityksestä, joka ikäänkuin
oli säästynyt viimeksi tykkänään tyhjentääkseen hänen voimansa.

Aurinko oli eräänä iltana laskussaan, ja tuuli, uhkuen elokuun
kukkien ihmeen suloista tuoksua, henkäili avoimesta ovesta hiljaa
tupaan, jossa Katri muori istui ikkunan ääressä raamattua lukien,
Susannan ollessa tavallisella paikallaan sairasvuoteen ääressä. Pekka
oli vaipunut kuumeettomaan uneen, joka oli kestänyt useampia tunteja;
Susanna istui katsellen vanhusta ja seljapensasta, joka keinutteli
oksiaan tuulessa sinne tänne, lintusen livertäessä raikkaita
lirityksiään viereisessä lehtevässä koivussa. Ja kuinka olikaan,
kiitivät hänen ajatuksensa vähitellen sairaudesta ja kuolemasta
lapsuuden reippaaseen elämään, ja hän näki edessään kuvan toisensa
jälkeen jo ammoin menneiltä ajoilta. Hän näki pienen paimenpojan
vuohineen ja kuuli hänen laulavan metsässä, ja niitty lepäsi niin
vihreänä ja kukilla koristettuna alhaalla järven rannalla, jossa
illoin nousi sumu ja jossa hänen ja Annan piti nähdä keijukaisten
karkeloivan. Muuan varjo kiiti tämän kukkivan ja suvivaloisan taulun
ylitse. Hän muisti yhtäkkiä, kuinka hänet ja Anna ryöstettiin, ja
hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastuivat uskollisesti sitä kauhua, joka
silloin kulki hänen sielunsa lävitse. Mutta sitte hymyili hän jälleen
ajatellessaan paimenpoikaa, joka hänet pelasti, ja näin hymyillen
käänsi hän kasvonsa ikkunasta ja seljapensaasta sairaaseen vuoteessa.

Kuten kukkakaan ei sulje kupuaan, vaan tuoksuu vielä, vaikka aurinko
on peittynyt pilveen, niin viipyi hymykin kauniilla huulilla, vaikka
katse kääntyi elämästä kuolemaan. Mutta tätä katsetta ja tätä hymyä
kohtasi elämä. Sairaan silmä lepäsi tyynenä ja kirkkaana kauniissa
ilmestyksessä hänen edessään.

"Susanna!" kuiskasi hän ja nosti raukeasti kätensä ikäänkuin koettaen
tarttua tämän käteen.

Susanna ojensi hänelle kätensä ja kumartui eteenpäin ikäänkuin
taikavoiman vetämänä. Ja sairaan silmistä hymyili rakkauden ja rauhan
taivas ja täyttyneiden toiveiden levollisuus. Susannasta tuntui kuin
enkeli olisi astunut alas taivaasta ja siivillään leyhytellyt pois
menneet vuodet ja asettanut hänet taasen kukkien keskelle niitylle
paimenpojan rinnalle.

"Pekka!" kuiskasi hänkin, ja niin vaipui hänen päänsä alas sairaan
kättä vasten, ja tämä tunsi, kuinka kyyneleet helmeilivät hänen
silmistään.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla, viikkokausi äsken kuvatun tapauksen jälkeen,
kulki Pekka vanhaa rakasta polkua, joka vei Angvedista Stensjön
herraskartanoon. Hän oli vielä kalpea voittamansa sairauden jälkeen
ja kantoi kulunutta takkiaan, jota Katri muori oli hädintuskin
onnistunut paikkaamaan ja laittamaan siksi, etteivät sitä ainakaan
mitkään repaleet koristaneet.

"Jumala on hyvä, kun antoi minun vielä kerran nähdä sinut tässä
elämässä", oli vanhus sanonut, kun oli jättänyt hänelle korjatun
takin. "Mutta kuunaan en uskonut, että sinä tulisit kotiin niin
tyhjänä ja paljaana", oli hän lisännyt.

"En kyllä ole niin tyhjä ja paljas kuin näytän", oli Pekka vastannut.
"Mutta minä halusin nähdä kaiken kuten muinaisina päivinäkin, äiti,
ja sitte arvelin, että köyhän tuntemattoman olisi helpompi päästä
totuuden ja oikeuden perille rikkaan Laurin luona... Teidän ei
kuitenkaan tarvitse kärsiä puutetta, äiti, taipukoonpa sitte vanha
Lauri tai ei, olkaa varma siitä."

Ja niin oli hän heittänyt takin ylleen, ja nyt oli hän taipaleella
Stensjöhön. Muistot heräsivät kuten kukat keväällä, jokaisella
askeleella, ja kun hän kulki herraskartanon veräjän lävitse, helotti
aurinko niin lämpimästi pilvettömällä taivaalla, ikäänkuin olisi
oikein tahtonut tehdä hänelle ymmärrettäväksi, että hän astui sisälle
kaihojensa ja toiveidensa pyhään kirkkotarhaan. Hän poikkesi pienelle
jalkapolulle, joka vei puutarhaan, ja siellä puiden tuuheain oksien
alla kulki hän eteenpäin hitain askelin, ikäänkuin ei olisi tahtonut
häiritä kukkien aamurauhaa tai ikäänkuin olisi tahtonut syvin
siemauksin hengittää tuoksua maailmasta, jonka hän ammoin aikoja piti
vaipuneena meren syvyyteen ikäänkuin onnellisuuden saaren.

Perimmällä puutarhaa oli ruusumaa, jossa hän lapsena oli usein
toisille lapsille kertonut satuja keijukaisista ja näkistä,
paimenpojista ja ryöstetyistä kuninkaan tyttäristä, ja sinne suuntasi
hän askeleensa. Hänen aikeensa oli viettää siellä hetkinen oikein
miettiäkseen asemaansa ja asiaansa, ennenkuin menisi kohtaamaan
Susannaa ja kapteenia. Susanna ei ollut näyttäytynyt Angvedissa sen
illan jälkeen, jolloin Pekan tauti kääntyi, ja Pekalle, joka samoin
kuin muutkin rakastajat oli valmis heti unhottamaan, minkä vallan
monivuotinen taipumus on saanut ihmissydämessä, alkoi rakkautensa
vivahtaa mustalle ruusunpunaisen sijaan, mitä enemmän aika loitonsi
hänet ensimäisen tunnustuksen päiväpaisteisesta hetkestä, ja
tunnustukseksi hän katsoi ihanaa ilmestystä sairasvuoteen ääressä ja
Susannan käytöstä siellä, kun hän kuiskasi tämän nimen herätessään
kuolemasta elämään. Samassa määrin kuin hän tunsi terveytensä
palaavan ja voimiensa kasvavan jälleen, sai kaikki vanhan värinsä,
ja hän katseli elämää samoin tuntein ja ajatuksin kuin muinoin. Ei
puuttunut paljoa, ettei hän ollut valmis katselemaan sitä, mitä oli
kuullut äitinsä tuvan ikkunan alla, ja nähnyt heräämisensä hetkellä,
unelmaksi vain, yhtä pettäväksi kuin suloiseksi. Lukkarin kertomus
väikkyi tosin silloin hänen mielessään, mutta hän teki sitä vastaan
sen väitteen, että hänen mielensä oli hänen kävellessään yhdessä
ystävällisen miehen kanssa jo sairauden johdosta liiaksi sumentunut
voidakseen oikein käsittää ja säilyttää mitä vaadittiin varmuuden
saavuttamiseksi tässä asiassa. Kaikkea tätä oli hän nyt harkinnut
itsekseen satoja kertoja, mutta vielä kerran täytyi hänen sentään
käydä se lävitse, ennenkuin hän astui Susannan eteen ja pyysi tätä
ratkaisemaan elämänsä onnen tai onnettomuuden. Ihminen nostattaa yhtä
usein tuhansia epäilyksiä sen mahdollisuudesta, mikä on varmaa, kuin
hän antaa kaihojensa ja toiveidensa palon johtaa itsensä varmuuteen
siitä mikä on mahdollista. Muistettakoon myös, mitä Pekka Hammariin
tulee, että hänen surunsa rakastetun olennon menettämisen johdosta ei
ainoastaan ollut yhtä vanha kuin Susannankin, vaan perustui toiseen
syyhyn, ei nimittäin tytön kuolemaan, vaan järkytettyyn uskoon hänen
arvostaan naisena.

Mutta nämä ajatukset kaikkosivat tiehensä, kun hän astui jalkansa
ruusulehtoon, ja hänen ilmeikkäät silmänsä kuvastivat elävästi, mitkä
tunteet hänen sielussaan nousivat ja laskivat. Siellä istui Susanna,
ei enää kalpeana ja mustiin puettuna, kuten Pekka oli kuullut hänestä
kerrottavan ja nähnyt hänet edessään äitinsä tuvassa, vaan valoisana
ja suloisena kuin kevätaamu. Hän kohotti katseensa kuullessaan
tulijan askeleet, ja nähtyään, kuka tämä oli, väikkyi kaino mutta
päiväpaisteinen hymy hänen huulillaan, ja lämmin punastus lehahti
hänen hienoille poskilleen. Hammar seisoi aivan ihastuksissaan. Niin
kauniina ei hän ollut koskaan, ei edes lennokkaimmissa unelmissaan
nähnyt häntä.

Kului hetkinen kummankaan lausumatta sanaakaan. Mutta sitte Hammar
rohkaisi mielensä.

"On kuin sanat kuolisivat huulillani, kun näen teidät", sanoi hän.
"Ja kuitenkin täytyy minun puhua... äitini nimessä ja omassani...
Mutta muutamin sanoin lausuttu kiitollisuus näyttää minusta liian
vähältä siitä rakkaudesta, jota olette osottanut äidilleni, niin
yksinäiselle, köyhälle halveksitulle kuin hän on... ja minun elämäni,
niin merkityksettömän miehen, on tuskin sen arvoinen, että sen
voisi tarjota vastalahjaksi... mutta siihen voitte luottaa, että,
lähellä tai kaukana, on minulla aina oleva teidän hyvänne ja onnenne
toimintani maalina, tulittepa sitte milloinkaan tarvitsemaan apuani
tai ette!"

"Mitä olen tehnyt äitisi hyväksi, Pekka, on vain ollut pyrkimystä
sovittamaan syyllisyyttäni sinua kohtaan", vastasi Susanna äänellä,
joka vapisi voittamattomasta sisäisestä liikutuksesta; ja hän lisäsi
nousten seisaalleen ja tarttuen Pekan käteen: "Ja tätä syyllisyyttä,
tiedät kyllä mitä tarkotan sanomattanikin, pyydän sinulta anteeksi...
ah, sinä et tiennyt..."

"Susanna", keskeytti hänet Pekka, "puhutte syyllisyydestä ja
anteeksiannosta... ja minä seison täällä enkä puhu mitään, minä, joka
olen monet vuodet voinut ajatella teistä niin synkkiä ajatuksia ja
surra kohtaloani!"

"Ja olihan sinulla siihen täysi syy, Pekka... mutta nytkin voimme
katsoa toisiimme kuten muinaisina päivinä, ja kaikki varjot ovat
poissa...?"

"Niin... niin!" huudahti Pekka vilkkaasti. "Kaikki varjot ovat
poissa... te sanotte sen, ne ovat poissa...!"

Hän vaikeni keskellä puhettaan, ja näytti siltä kuin ei hän olisi
rohennut katsoa kaunista tyttöä silmiin. Mutta Susannan kasvoissa
ja säteilevissä silmissä paloi jotakin, joka niin selvästi tulkitsi
hänen sydämensä tunteita, että hämilleen joutunut soturi tarvitsi
ainoastaan katsahtaa häneen saadakseen takaisin rohkeutensa, jota hän
nyt tarvitsi. Ah, kun kaksi rakastavaista sydäntä yhtyvät, eivät he
tarvitse monia sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Kaikki sielun portit
ovat seposelällään, ja maailman näkemättä ja kuulematta kulkevat
kysymykset ja vastaukset edestakaisin, ainoastaan heidän molempain
tajuttavina.

Pekka tarttui Susannan käteen.

"Olen mökin poika", sanoi hän, "ilman kultaa ja tavaraa, ja kuitenkin
rakastan teitä, vieläpä siitä pitäen, kun täällä kerroin teille
keijukaisista ja vuorenhaltiasta... en tiedä, mistä se johtuu, mutta
oli aika, jolloin unelmoin kultaisista kannuksista ja ritarinmiekasta
ja että sen kunnian saavutettuani laskisin sen jalkainne eteen ja
sanoisin: neitsyt Susanna tahdotteko tulla omakseni?... Ja nyt,
kuinka mitätönnä ja köyhänä seison edessänne ja puhun sentään,
ikäänkuin voisin tarjota kapteeni Witten tyttärelle käteni..."

Hän vaikeni jälleen, ja purppuravirta valahti hänen kasvojensa
ylitse, mutta Susanna kysyi hymyillen:

"Ja mikset voi sitä nyt, Pekka?"

"Miksi... miksi? Susanna... kysyt, miksi...?" Ja hän levitti sylinsä
ja sulki ilosta säteilevän tytön sydämelleen.

"Lapset, mitä teette?" kuului silloin vakava, mutta lempeä ääni aivan
heidän takaansa.

Siellä oli kapteeni Witte, jonka kaunis aamu oli houkutellut alas
puutarhaan, ja siellä rakastavaisten näkemättä oli hän tullut aivan
heidän luoksensa.

"Kapteeni!" änkytti Pekka, pidellen Susannaa kädestä. "Pyydän teidän
tytärtänne vaimokseni!"

"Tytärtäni vaimoksenne", matki kapteeni. "Kulette reippaasti
polkuanne, voinpa sanoa rohkeasti... Kuka olette ja mitä omistatte
tarjotaksenne tyttärelleni? Arvelin että sellaiset asiat olisivat
ensin pohdittavat."

"Ettekö tunne minua, kapteeni?... Olen mökinpoika täältä Angvedistä,
ja te itse olette tehnyt minut siksi mitä olen, ja jos Herra
suo minun elää, en luule iäksi jääväni korpraaliksi Smålannin
ratsuväkeen."

"Toisissa olosuhteissa olisi sylini ollut sinulle avoinna
tervetuliaisiksi synnyinseudulle; nyt olet pitänyt parempana
tyttäreni sylin ja sentähden täytyy minun tehdä tehtäväni
katsastusherrana... Olet siis korpraali, hyvä... se on aluksi
jotakin, siihen olen tyytyväinen, mutta mitä sinä omistat?"

"En mitään!" vastasi Pekka kotvan mietittyään.

"Et mitään?" kertasi kapteeni. "Et omista mitään ja tahdot naida
tyttäreni? Pekka, onko ymmärryksesi tipotiessään...? Ja sinä,
Susanna, mitä sinä arvelet?"

Susanna heitti tutkistelevan katseen isäänsä, mutta sitte heittäytyi
hän tämän kaulaan ja sanoi kyynelsilmin:

"Isä, isä, muistatte hyvin, mitä niin usein olemme puhuneet tästä
asiasta, ja jos nyt olette muuttanut mieltänne, kun suojattinne palaa
yhtä köyhänä kuin hän lähti maailmaan, niin..."

"Sano pois, lapsi... mitä silloin seuraisi?"

"Niin tahdon lähteä luotasi, isä, ja syödä niukkaa leipää hänen
kanssansa, jolle olen luvannut olla uskollinen."

Ja hän jätti isänsä ja meni Pekan luo ja nojautui häneen. Pekan
kasvot lennähtivät punaisiksi ja hän puristi lämmöllä rakastettunsa
kättä.

"Antakaa minulle anteeksi, kapteeni", sanoi hän, "jos jossakin
määrin olen teitä pettänyt. Mutta te tiedätte hyvin, että hyvä säilä
nousee arvossa, kun se on koetettu ja kestänyt koetuksen... suo
minulle anteeksi sinäkin, Susanna, että olen niin suuresti iloinnut
rakkaudestasi minuun, köyhään Pekkaan, ja että olen niin kauan kuin
suinkin tahtonut nauttia varmuudesta, että minua rakastat, ainoastaan
itseni tähden..."

Nyt katosi ankara vakavuus hyvän kapteenin kasvoilta, ja hänen lempeä
luonteensa otti oikeutensa.

"Hyvä, hyvä, Pekka", huudahti hän hymyillen. "Loppukoon nyt
katselmus... Jumala teitä siunatkoon, lapset! -- Tiedäkin, Pekka,
että olet ollut minulle niin rakas, ja Susanna kyllä tietää, että
sinusta olisi tullut vävypoikani, vaikket olisi omistanut mitään."

Ja näin sanoen ojensi hän ainoan käsivartensa Pekalle, sillä
toisen oli hän menettänyt sodassa, ja näytti niin iloiselta ja
tyytyväiseltä. Mutta ikäänkuin hän ei olisi kokonaan voinut karkottaa
ajatuksistaan sitä tärkeätä seikkaa, että hänen tyttärensä kosijan
oli omistettavakin jotakin, sanoi hän vähän myöhemmin kun he yhdessä
nousivat ylämaata asuinrakennukselle, lyöden leikkisästi Pekkaa
olalle:

"Voitko ostaa Stensjön, poika?"

"En tosin kokonaan, mutta kenties neljäsosan siitä, ja se kai
riittääkin aluksi! Tahdon kuitenkin koettaa, enkö rikkaalta Laurilta
saisi nostaa osaa iso-isäni omaisuudesta... muistatte kai, kapteeni,
kuinka sen asian laita on?"

"Muistan kyllä, ja olen itsekin koettanut, mitä nyt tahdot tehdä,
mutta ukko Laurilla on isäsi kuitti, että ukko on täyttänyt
lupauksensa hänelle, ja niin ei päästä sen pitemmälle."

Koko tämän aamupäivän vietti sitte Pekka Stensjössä, ja siellä
oli päiväpaistetta sisällä ja ulkona. Oli ainoastaan muuan, joka
ei ottanut tai ainakin silmiinpistävän väkinäisesti otti osaa
toisten iloon, ja tämä oli Anna Skytte. Mutta saattoihan niin olla
siksi, että hänen piti seuraavana päivänä lähteä Stensjöstä. Niin
selitettiin hänen kalpea ja alakuloinen ulkonäkönsä, vaikkakin sitä
pidettiin omituisena, kun hän itse oli määrännyt lähtönsä eikä ollut
mitään pakottavaa syytä sen kiirehtimiseen.

Iltapäivällä lähti Pekka käydäkseen rikkaan Laurin ja hänen poikansa,
kirkkoherran luona, kun ensin oli sovittu siitä, että häät olivat
pidettävät viivyttelemättä, sillä sitä eivät halunneet ainoastaan
molemmat rakastavaiset, vaan myös kapteeni. Seuraavana päivänä piti
kapteenin ja Pekan mennä yhdessä pappilaan ottamaan kuulutusta.
Susanna sulkeutui huoneeseensa. Hänen sydämensä kyllyys vaati
yksinäisyyttä, ja ainoastaan pyhän hiljaisuuden rauhassa sydämen
kukat voivatkin puheta täyteen ihanuuteensa, samoin kuin ainoastaan
suviyön yksinäisessä äänettömyydessä, kun kuu heittää lumovalonsa yli
metsän, niityn ja järven, taru antaa luonnon kehketä runsaimpaan ja
täyteläimpään kauneuteensa karkeloivain keijukaisten hahmossa. Mutta
kun Susanna oli kävellyt ympärinsä sydämensä ruusutarhassa ja kun hän
oli lämpimässä ja hartaassa rukouksessa tuonut kiitoksensa Jumalalle,
joka niin pitkän, niin päättömän yön jälkeen oli antanut auringon
nousta paistamaan hänen polulleen, silloin heräsi hänessä tarve jakaa
muillekin onnestaan ja autuudestaan, ja hän riensi ulos. Hän etsi
Annaa.

Mutta Annaa ei löytynyt; hän oli mennyt kävelemään, sanottiin, eikä
kukaan tiennyt minne. Susanna lähti myös, ei siksi, että olisi
toivonut löytävänsä sen jota etsi, vaan koska hän tunsi tarvetta
hengittää ulkona Jumalan kauniissa maailmassa, hänen vapaan ja
avoimen taivaansa alla, ikäänkuin saattaakseen ulkonaisen silmän
laajentuneen näköpiirin sopusointuun sydämensä kanssa.

Hänen kulkunsa vei hänet, hänen itsensä sitä ajattelematta,
alamäkeen järven rannalle, ja kun hän katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa niityllä vuoren alla, jossa hän ja Anna olivat kerran
lapsena tahtoneet odottaa keijukaisten karkeloa. Nyt oli ilta kuten
silloinkin, ja järvestä alkoi nousta keveä sumu, auringon vaipuessa
levolle länteen vuorten taakse. Lempeät tuulenhenkäykset panivat myös
sumun hiljaiseen liikkeeseen, ja siellä ja täällä hiipi ikäänkuin
valkoinen haamu notkeana riippakoivun alle ja katosi. Ruusuinen hymy
lehahti kauniin tytön kasvoille, jotka olivat vieläkin kauniimmat
onnessaan. Mutta äkkiä pysähtyi hänen katseensa yksinäisen puun
juurelle, missä hän huomasi olennon, joka ei ollut voinut muodostua
järven usvasta. Hän meni hiljaa sinne. Siellä oli Anna. Hän istui
vaipuneena ajatuksiin, ja kun hän ystävän huudahtaessa kohotti
katseensa, olivat hänen silmänsä kyyneliä täytenään. Hän hypähti
kiihkeästi pystyyn, ja Susanna painoi hänet poveaan vasten.

"Anna!" kuiskasi hän. "Minä olen niin iloinen ja onnellinen, ja
kaikki, jopa yksin taivaskin, metsä ja niitty näyttävät ottavan osaa
ilooni, mutta sinä itket, eikä kenenkään, kenenkään pitäisi tuntea
sydämeni autuutta niinkuin sinun... sano minulle, Anna, miksi itket?"

Mutta Annan kyynelet virtailivat kuin helmisade hänen koettaessaan
hymyillä. Se oli hänen ainoa vastauksensa, ja kun ystävä edelleen
puhui hänelle ystävyyden ja rakkauden sanoja, tunsi hän vain, kuinka
tämä tyttö parka värisi koko olennoltaan, ikäänkuin tämä ystävyys ja
tämä rakkaus olisi ollut liikaa hänen kannettavakseen.

Silloin välähti Susannan sielussa ajatus kuin salama, ja hän tarttui
Annan molempiin käsiin ja katsoi sisarellisen lämpimästi hänen
silmiinsä.

"Anna", sanoi hän, "sinä rakastat..."

Ja Anna peitti päänsä hänen sydämelleen, ja hänen hienot,
kuvankauniit kasvonsa leimusivat purppuranpunaisina laskevan auringon
viimeisissä säteissä, ja ennenkuin Susanna oli ehtinyt lausua nimeä,
joka pyöri hänen huulillaan, tempausi toinen hänen rinnaltaan, riensi
tuulen nopeudella niityn ylitse ja katosi.

"Anna, Anna parka!" huokasi Susanna hänen jälkeensä, ja kyynel
kostutti hänenkin silmäänsä. "Olisiko tämä ainoa pilvi onneni
taivaalla!"

Ja niin lähti hänkin niityltä ja käveli takaisin kotiin. Myöhempään
illalla tuli muuan Pekan viestintuoja kirjeen kera kapteenin luo.
Se sisälsi tarpeelliset paperit kuulutuksen ottoon ja pyynnön, että
kapteeni yksin pitäisi huolen siitä, koska Pekalla oli jokin este,
josta hän myöhemmin kertoisi. Kirje päättyi pyynnöllä, ettei kapteeni
olisi tietävinäänkään, että Hammar, hänen tuleva vävynsä, olisi sama
henkilö kuin Angvedin mökin poika.

Kapteeni pani pois kirjeen ja myhäili. Mutta aikaisin seuraavana
aamuna saapui hän kirkkoherran luo ja toimitti vaikeuksitta asiansa.
Kirkkoherra, herra Pietari, oli mies parhaissa vuosissaan, mutta
hänen luonteensa teki hänet suuressa määrin vastenmieliseksi suoralle
ja perin rehelliselle kapteenille. Se seikka, että hän oli rikkaan
Laurin poika, oli kylliksi herättämään kapteenin vastenmielisyyden
häntä kohtaan, ja kun lisäksi tuli muita ominaisuuksia, jotka
kapteeni ja vähin jokainen tunsi ja jotka eivät suinkaan kuuluneet
papille kaikessa koreudessaan, niin ei ollut kummaa, jos kapteeni ei
tahtonut viivyttää käyntiään pappilassa välttämättömän tarpeellista
kauemmin.

Mutta Pietari herra ei näyttänyt aikovan tällä kertaa päästää
kapteenia niin helpolla. Hän alkoi tavallisella liehittelevällä ja
ruikuttavalla tavallaan tehdä niitä näitä valmistavia kysymyksiä,
mutta nähtyään kuinka kärsimätön puhuteltu oli, paukautti hän
yhtäkkiä esiin mitä hänellä oli sydämellä, ja sekä hänen äänensä
että kasvonsa muistuttivat silloin varpushaukkaa, kun se iskee
saaliiseensa, ilmaisten siten, kuinka tärkeä kysymys oli hänelle
itselleen.

"Ja kuinka rakastettava neitsyt Anna voi?" kysyi hän, lisäten: "Hän
kukostaa kuin ruusu Herran yrttitarhassa!"

Kapteeni katsoi kummissaan ja tutkivasti häneen. Mutta ennenkuin
hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustaan, jatkoi kirkkoherra
mielistelevällä, kuiskaavalla äänellä:

"Nähkääs, minunkin mieleeni ovat langenneet Herran sanat ja kantaneet
hedelmän, ne sanat nimittäin, jotka sanovat, ettei ihmisen ole hyvä
yksinänsä olla. Ja olen ajatellut, että juuri tässä hennossa liljassa
Herra on minulle valinnut Rebekan, jonka kanssa voin yhdistyä."

"Vai niin, herra pastori", riensi kapteeni sanomaan. "Jaa, se on
hyvä se, mutta en minä ole mikään ruusu Herran yrttitarhassa, se on
ainakin varma, ja sentähden en voi puhua minkään ruusun puolestakaan,
ei, sitä en voi... Jumalan rauhaan, herra pastori, Jumalan rauhaan!"

Pastorin silmissä välähti synkkä, syvä, salaluihu katse, hänen
hymyhuulin ja syvään kumarrellen seuratessaan kapteenia ovelle. Mutta
tuskin oli tämä sulkeutunut, ennenkuin hymy katosi ja hän muutti
muotoaan. Hänen poskensa kävivät kalpeiksi ja hänen suunsa vääristyi
irviin, vihan hehkuessa hänen pienissä harmaissa silmissään. Ja
avaten ohuet huulensa, jotta yhteenpuristuneet hampaat näkyivät,
sähisi hän kiihkeästi hieroen käsiään vastatusten:

"Odota, odota, jalo herra kapteeni, ja sinä, valkoinen kyyhkyni,
saattepas kerran nähdä, ketä olette pistäneet... saattepas kerran
nähdä...!"

Vihan ja loukatun itserakkauden laineet kävivät vielä korkealla,
kun ovi hiljaa avaantui ja laihat, sisäänpainuneet kasvot, silmät
syvällä reijissään ja niitä varjostamassa tuuhea harmaa tukka,
ikäänkuin kuolleen kallolle olisi asetettu peruukki, tirkisti sisään
oviaukosta, mutta arasti hätiköiden, ikäänkuin mies, jonka tämä pää
oli, pelkäisi omaa varjoaan. Ovi avautui siksi paljo, että ruumis
mahtui tulemaan pään perästä huoneeseen. Mies oli puettu pitkään,
laahushelmaiseen, harmaaseen takkiin. Hän liukui kuin varjo yli
lattian ja kyyristyi alas jakkaralle uuninnurkkaan.

"Vaiti, Petter", sanoi hän vapisevalla ja piipittävällä äänellä.
"Vaiti, vaiti... olen nähnyt sen viime yönä taas... se oli hän, sanon
sinulle, että se oli hän... huu, kuinka hänen silmänsä paloivat... ja
hän sanoi, että suurta uunia kuumennettiin alhaalla piinanpaikassa,
ja niin tehtiin minua varten... minusta kärvennetään pois kaikki
ne kyynelet, kuuletko, Petter, kaikki ne kyynelet, joilla vanhan
Pietarin kulta on kostutettu..."

"Hahaha, isä", nauroi kirkkoherra ivallisesti, "silloin on parasta,
että annatte minulle kirotun aarteen, minä kyllä kestän suuren uunin
kuumuuden, minä, älkää peljätkö, ja sitte voitte niin kernaasti
laskeutua lepoon, sen parempi mitä pikemmin, ettette kulkisi
kummitellen täällä maan päällä ja pelottelisi ihmisiä päivät ja yöt."

"Ei, ei, rakas poika -- siitä aarteesta et saa äyriäkään... se koskee
sinuakin, sinuakin... Mutta me voimme molemmat tulla pelastetuiksi,
molemmat, kuuletko, Petter, molemmat voimme tulla pelastetuiksi minun
kauttani... ja minä pelastan meidät, niin, sen teen!"

"Ja kuinka on se tapahtuva?" kysyi poika asettuen kädet lonkalla
vanhan, pelästyneen ukon eteen.

Mutta ennenkuin ukon huulilta ehti tulla mitään vastausta, avautui
ovi ja sisään astui köyhä soturi. Kirkkoherra heitti tulijaan kysyvän
katseen, mutta pitkä, venytetty huuto hänen takanaan pakotti hänet
kääntämään katseensa soturista isään, ja kauhu tämän vääristyneillä
kasvoilla, joiden loisteettomat silmät hievahtamatta tuijottivat
kookkaaseen sotilashahmoon kuluneessa, paikatussa takissa, herätti
hänessä kummastusta ja hämmästystä. Hän kiinnitti taasen silmänsä
soturiin ovella.

"Olen Jussi Gudmundinpojan poika", sanoi hän, "ja tulen hänen ja
äitini nimessä puhumaan muutaman sanan sydämellenne; tiedätte hyvin,
mistä on kysymys..."

"Olet siis Pekka Jussinpoika, joka lähti sotaan Stensjön kapteenin
mukana monta herranvuotta sitte... vai niin, on siis käynyt siten,
että palaat kotiin kuten mikäkin kerjäläinen... niin, niin, voin
uskoa sen, voin uskoa sen."

"Luullakseni on kuitenkin parempi olla kerjäläinen kuin olla huonolla
omallatunnolla rikas mies."

"Mitähän sillä tarkotat, rakas Pekka?"

"Jaa, arvelen, että sen rikkauden, joka kerran kuului äidinisälleni,
pitäisi hyvin riittämän hänen tyttärelleen ja tyttärenpojalleen,
jottei heidän tarvitsisi kerjätä leipäänsä joka miehen ovella, ja
että siinä vielä olisi kylliksi teillekin."

"Kuules, ystäväni", vastasi kirkkoherra nostaen nenänsä pystyyn,
"tahdon sanoa sinulle asian, sen nimittäin, että kunniallinen
ansaitsee leipänsä työllään, hän ei sitä kerjää!"

"Sanotteko te niin, kunnianarvoisa pastori? No, no, siinä voitte
olla oikeassa. Tahtoisin vain lisätä, ettei hän sitä varastakaan.
Mutta millaisen vastauksen annatte siihen omaisuuteen nähden, jota te
nautitte, mutta joka ei ole teidän?"

"Mies!" huudahti kirkkoherra, mutta soturi jatkoi:

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin voin sanoa, että olette valheella
ja petoksella pimittäneet äidinisäni ja saaneet hänet ajamaan oman
lapsensa typityhjänä talosta... Sanos, sinä vanha mies siellä
nurkassa, mitä vastaat kerran tuolla ylhäällä seistessäsi heidän
kanssansa kasvotusten? Ja te, joka olette pappi, kuinka voi teidän
omatuntonne sallia, että petetyn isän ainoa lapsi syö köyhyydessä
kovaa leipää, teidän kieritteleidessänne varastetussa kullassa?...
Mutta minun tarkotukseni ei ollut kiivastella", lisäsi hän tyynemmin,
"tahdoin vain tietää tahtonne tässä asiassa ja pyydän teidän sanomaan
sen..."

Kirkkoherra oli kalmankalpea vihasta ja suuttumuksesta ja sieppasi
uuninnurkasta tukevan ryhmysauvan, jonka kera hyökkäsi ovella
seisovaa kookasta sotilashahmoa kohden. Tälle oli pikkuasia välttää
lyönti ja nopealla kädenkäänteellä vääntää keppi papin kädestä.
Samassa nousi kummitus uuninnurkasta ja tassutteli kuulumattomin
askelin lattian ylitse ja seisoi, kenenkään tietämättä kuinka,
kiihottuneen kirkkoherran ja soturin välissä. Luurankokäsi tarttui
viimeksi mainitun käsivarteen ja käheä ääni kuiskasi hänen korvaansa:
"Seuraa minua!"

Kummitus meni edeltä ja Pekka seurasi. Loitottuaan talosta he
pysähtyivät.

"Olen kohdannut äidinisäsi", sanoi kummitus. "Hän kuumentaa uunia
minua ja poikaani varten... huu, huu, olen suuri syntinen, mutta
vielä on armo tarjona minullekin... niin sanoi äidinisäsi... antaisin
sinulle kuitin, jonka isäsi kirjotti, mutta se on pojallani, en saa
sitä käsiini... ja sentähden saat kokonaan aarteen, kokonaan...
kohdatkaamme toisemme ensi yönä kellarin luona, johon molemmat lapset
olivat suletut, kohdatkaamme siellä toisemme! Mutta hiljaa, hiljaa,
poikani ei tiedä piilopaikkaa, ja jos hän pääsee sen tietämään,
niin ottaa hän aarteen ja palamme, niin hän kuin minäkin, palamme,
palamme, palamme..."

Näin sanoen vanhus katosi. Hän juoksi pilviä piirtävän hongan taakse,
ikäänkuin hän olisi ollut henkiolento, ja Pekka seisoi tiellä
yksikseen, ensimältä tuskin tietäen, oliko hänen käytettävä hyväkseen
mielipuolen, vanhan miehen heikkoutta saavuttaakseen mitä etsi.

Mutta kolmelta taholta kulki puoliyön korvilla kolme miestä taloa
kohden, jonka omisti kirkkoherran isä, rikas Lauri. Kaksi heistä
pysähtyi kellarin eteen, avasi oven ja meni sisään. Kolmas pysähtyi
ulkona.

"Täältä nurkasta", virkkoi kuiskaava ääni, "löydät kivien ja
risukasan alta litteän kiven ja kolme jalkaa syvemmältä löydät
arkun... mutta ota se pian, ota se pian..."

Pekka alkoi syytää risuja syrjään saadakseen selvän litteästä
kivestä. Sillaikaa kuuluivat raskaat, hitaat askeleet ylhäältä hänen
päänsä päältä, ja hän nousi pystyyn ja kuunteli, mutta ukko jatkoi:

"Älä pelkää, äidinisäsi se kävelee ylhäällä, ja nyt hän kyllä tulee
tyytyväiseksi... älä pelkää, mutta kiiruhda."

Aivan sen paikan kohdalla, missä he olivat, oli kellariholvissa
aukko, joka vei yläpuolella olevaan huoneeseen, ja todennäköisesti
juuri siksi kuuluivat askeleet niin hyvin. Talo oli kuitenkin monet
vuodet ollut asumaton, sillä rikas Lauri oleskeli poikansa luona
pappilassa, ja sentähden ei ollut kumma, jos sellaiset äänet kuin he
kuulivat, vahvistivat heikkomielisessä miehessä uskoa, että henget
ne harhailivat hänen vanhassa kodissaan. Pekka alkoi taasen heitellä
syrjään risukasaa ja tuli siten menneeksi pitemmälle nurkkaan, jotta
hän seisoi syrjässä kattoaukosta, kun sensijaan ukko, joka hänkin oli
ottanut parisen askelta eteenpäin, seisoi aivan keskellä aukkoa.

Silloin kuului rapisevaa jyräkkää ja valonvilahdus näyttäytyi
ja katosi aivan kuin ylhäältä päin mainitusta aukosta. Heti sen
jälkeen kuului hätäinen, mutta pian vaikeneva tuskanhuuto ja koko
kellari täyttyi tomulla, ikäänkuin väkevä käsi olisi liikauttanut
satavuotista ryöttää sen pohjalla. Pekka pelkäsi, että jokin petos
oli hankkeissa, että jokin ansa oli viritetty hänen henkeään varten,
ja hän juoksi ulos. Päästyään vapaaseen ilmaan selvisi hän kuitenkin
pian hämmästyksestään, kulki rakennuksen ympäri ja oli lopuksi,
kun huomasi kaikki ovet suletuiksi eikä mitään merkkiä siitä, että
sisällä oli ketään ilmisolentoa, sitä mieltä, että hänen pelkonsa
oli aiheeton. Hän alkoi päinvastoin katua, että oli jättänyt ukon
tykkänään oman onnensa nojaan, sillä epäilemättä oli vain joku kivi
pudonnut vanhasta muurista. Ja hän riensi takaisin kellariin.

Mutta nyt tämä oli lukittu, ja hänen yrityksensä avata raudalla
kiskotettua tammiovea olivat turhat. Sisältä kuuli hän voihkivan
äänen, joka heikkeni heikkenemistään ja lopulta vaikeni tykkänään, ja
sitte oli hiljaista kuin hän olisi seissyt hautakammion edustalla.

       *       *       *       *       *

Hääpäivä oli käsissä, ja jumalanpalvelus Svenarumin kirkossa oli
päättynyt.

Silloin tarttui kapteeni Witte tyttärensä käteen, ja vastakkaiselta
puolelta kirkkoa toi korpraalin Smålannin ratsuväestä, Pekka
Hammarin, esiin Jönköpingin kunnianarvoisa rovasti ja kirkkoherra,
herra Johan Bazius, joka jo ylioppilasvuosilta asti Saksassa oli
Stensjön kapteenin vanha hyvä ystävä ja mielellään oli tämän
pyynnöstä suostunut edustamaan sulhasen isää.

Olipa se muhkea morsiuspari. Sulhanen ratsuväentakissaan, leveä
miekanhihna vinossa rinnan ylitse ja valkoinen kaulus laskokselle
käännettynä, herätti kaikkien huomiota reippaalla, sotilaallisella
ryhdillään, ja hänen kauniit kasvonpiirteensä, hänen säkenöivät
silmänsä, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa oli sellainen, ettei
kirkossa ollut ketään, jonka katse ei mielellään olisi pysähtynyt
häneen, Svenarumin poikaan, paimenpoikaan, joka kaukana sodassa
oli ponnistellut korpraaliksi eikä varmaan siihen pysähtyisi, jos
Herra hänelle elinpäiviä suo. Ruotsalaisen luonne on sellainen;
yhdenvertaisuuden vaatimus on hänen mieleensä piirretty niin
syvälle, että hän ponnistaa vastaan niin kauan kuin suinkin,
ennenkuin menee suuruutta tunnustamaan, mutta kun tämä suuruus,
tämä oivallisuus on saavuttanut tunnustuksen sellaisilta miehiltä,
joihin hän luottaa ja joille hän kysymyksessä olevassa tapauksessa
tunnustaa ratkaisuoikeuden, silloin hän ei suinkaan kiellä suurta
ja oivallista, vaan iloitsee siitä ja sitä kunnioittaessaan tuntee
itsensäkin kunnioitetuksi. Ja miehen, joka sellaisten päällikköjen
johdolla kuin ne, jotka johtivat ruotsalaisia sotamiehiä parhaallaan
jatkuvassa sodassa, päällikköjen, jotka kaikki olivat oppineet
sotataitonsa kuningas Kustaa Adolfin aikaan, miehen, joka heidän
johdollaan oli niin kunnostanut itseään sellaisen täytyi ansaita
kunniaa ja arvoa. Sitä ei epäillyt kukaan, ja sentähden seurasivat
sulhasta kaikkien seurakuntalaisten lämpimät onnentoivotukset, kun
hän nyt astui esiin saadakseen kauniin morsiamensa omakseen.

Ja kaunis oli Susanna, seistessään punastuen sulhasen rinnalla,
kruunu ja seppele tuuheilla, tummilla kiharoillaan, jotka hunnun
alla valuivat vapaina alas hänen kaunismuotoiselle kaulalleen ja
hartioilleen. Kauniimpaa morsianta sai tuskin nähdä, ja kun sen
lisäksi ajatteli, kuinka hän oli surrut sydämensä rakastettua ja
kuinka luja ja uskollinen hän oli ollut rakkaudessaan, niin näki
näissä vihkiäisissä todistuksen, että tässäkin elämässä rakkaus, usko
ja toivo palkitaan, vaikka se ihmisen silmistä näyttäisi kuinkakin
synkältä ja mahdottomalta.

Mutta suurin oli kuitenkin vanhan Katri muorin ilo, vaikkakin
hän tuskin rohkeni kohottaa katsettaan upeaan poikaansa ja vielä
viime hetkenäkin epäili sitä mahdollisuutta, että tämä astuisi
morsiustuolille Stensjön ylpeän neitsyen keralla.

Kuitenkin kävi niin. Pappi avasi käsikirjan ja vihkiminen alkoi, ja
Katri muorin lempeistä silmistä herahteli kyynel toisensa jälkeen.
Mutta jollei hän rohennut katsoa sulhaseen ja morsiameen, niin
rohkeni hän katsoa pappiin, ensin käsikirjaan, sitte käsiin, jotka
sitä pitelivät ja lopuksi kasvoihin ja huuliin, jotka lausuivat
pyhät sanat. Ja kyynelet kuivivat hänen poskiltaan, ja sydäntä
vavahduttelivat kuumeväristykset. Niin synkkänä, niin uhkaavana
seisoi rikkaan Laurin poika alttarikehyksen sisäpuolella, niin
synkkiä, hirveitä, vihaisia katseita heitteli hän vähänväliä
sulhaseen, Katri muorin poikaan, ja niin onttoina, niin jääkylminä
kaikuivat sanat hänen huuliltaan. Ja Katri muori sanoi sydämessään:
"Hyvä isä taivaassa, kuinka on tämä vihkiminen päättyvä!" Ja
huolissaan hän ajatteli edelleen, kuinka paljo mieluummin hän olisi
kuullut tuon lempeän, jalopiirteisen vieraan pappismiehen seisovan
tällä paikalla rikkaan Laurin pojan sijaan.

Silloin seisoi yhtäkkiä ihmeellinen haamu keskellä kirkkoa,
muistuttaen enemmän luurankoa kuin tavallista ihmistä, mutta hänen
syvistä silmäkuopistaan leimusi katse, niin palava ja läpitunkeva
kuin se olisi katsellut tähän maailmaan vieraasta maailmasta, mutta
lainannut hauraan tomumajansa ainoastaan alustaksi, välikappaleeksi.
Mistä haamu oli tullut tai kuinka hän oli tullut kirkkoon, ei kukaan
tiennyt sanoa, nähtiin ja tunnettiin vain, että hän oli rikas Lauri,
kirkkoherran isä. Kummallisia kertomuksia oli kulkenut pitäjässä
parin viikon ajalla. Ne olivat keskenään sangen ristiriitaisia,
mutta siinä kävivät ne kaikki yhteen, että ukko Lauri, joka jo monet
vuodet oli ollut mieleltään omituinen ja ihmisarka, oli yhtäkkiä
aivan tullut hulluksi ja täytyi häntä tarkoin vartioida poikansa
luona pappilassa. Sentähden valtasi kaikki hämmästys, kun he
näkivät mielipuolen keskuudessaan, eikä kellään ollut riittävästi
mielenmalttia rientääkseen esiin ja ottaakseen hänet huostaansa.

Aavemainen ukko asteli siten estämättä alttarin luo, jossa
morsiuspari seisoi ja pappi alttarikehyksen sisäpuolella. Siellä
pysähtyi hän, kohotti kätensä ja huudahti kaikuvalla äänellä, joka
kuului kirkon jokaiseen nurkkaan, samalla kuin hänen liekehtivä
katseensa näytti tahtovan lävistää kalpean ja äkillisestä
ilmestyksestä kokonaan mykistyneen pojan.

"Voi sinua, voi sinua, kolme kertaa voi sinua, joka et ollut
armahtavainen isääsi kohtaan, vaan annoit itsesi sokaista kirotun
kullan, johon on tarttunut niin monia kyyneleitä, niin monia
kirouksia ja nyt vertakin... etkö näe, kuinka se vuoren painoisena on
kietoutunut sydämiemme ympärille ja vetää meitä alaspäin, alaspäin,
alas syvyyteen, kunnes ne joutuvat suureen uuniin alhaalla... liekit
leimahtelevat, ne lepattelevat punaisin siivin ja karkeloivat
ympärillämme... voi sinua, voi sinua, poika... sinun ympärilläsi
tulevat ne palamaan jo täällä maan päällä, turhaan olet sinä etsivä
puuta, joka sinua varjostaisi, turhaan lähdettä, joka sammuttaisi
tulikuumien huultesi janon, ja ilma, jota hengität, tuuli, joka
henkäilee ympärilläsi, on palava kuin tuli, tuli, tuli..."

Kiihkeä puhuminen näytti tyhjentäneen hirmuisen ukon viimeiset
voimat. Hän vaikeni äkkiä, mutta seisoi yhä samassa asennossa käsi
uhkaavasti nostettuna poikaa kohden ja silmät ikäänkuin kaivautuneina
hänen silmiinsä. Tämän kasvot vääristi kauhu ja viha hirveän ja
inhottavan näköiseksi. Tylyyden ilmeellä, joka melkein kiihtyi
julmuudeksi, keskeytti hän vihkimisen ja huusi alas seurakunnalle:

"Viekää mielipuoli kotiin!"

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut penkistään alhaalla kirkossa, kaikki
istuivat äänettöminä ja ikäänkuin kauhun lumoamina. Luonnoton poika
kääntyi isäänsä ja huudahti:

"Poistu täältä äläkä häiritse toimitusta, jonka olen alottanut!"

Mutta samassa näytti luuranko ikäänkuin höltyvän, käsivarsi vaipui
alas, kamalat silmät kadottivat loistonsa ja hän kaatui hervotonna
kivilattialle. Jönköpingin kunnianarvoisa kirkkoherra ja kapteeni
riensivät nyt luo ja koettivat nostaa vanhusta. Mutta hän oli
kuollut. Poika lähti alttarilta ja tuli myös ruumiin luo, ja
mestari Johan Bazius sanoi hänelle, että niin suurimmassa määrin
odottamattomain seikkojen tapahduttua ei kukaan voinut häneltä
vaatia, että hänen olisi päätettävä vihkiminen, vaan tahtoi mestari
Johannes tehdä sen itse, koska sattui olemaan saapuvilla. Herra
Pietari Laurinpojan kasvojen ylitse häivähti kylmä, jäykkä, katkera
hymy, jota selitettiin luonnolliseksi ilmaukseksi siitä hirveästä
jännityksestä, jossa hänen täytyi olla. Kuitenkin seurasi hän isänsä
ruumista, jonka muutamat seurakuntalaiset kantoivat ulos kirkosta.

Katri muori, joka kaikessa tässä näki Herran rankaisevan käden,
tunsi kuitenkin sääliä tätä kovasydämistä, onnetonta miestä kohtaan,
joka oli saanut omasta pojastaan rangaistuksen, joka epäilemättä oli
vaivannut ja raadellut häntä pahemmin kuin kukaan muu ihminen, ja
vanha vaimo luki sydämessään rukouksen hänen puolestaan, jonka tähden
hän oli kärsinyt niin paljo ja elänyt puutteessa, kun mies itse oli
sen sijaan niin monet vuodet nauttinut väärin saatua omaisuuttaan,
ja niin rukoillesaan tunsi hän ihmeellisen rauhan rinnassaan, ja kun
hän nosti katseensa, näki hän lempeäkasvoisen vieraan pappismiehen
vihkivän yhteen hänen poikansa ja Susannan. Ja sisäinen rauha
ilmeni hymyssä, joka tosin oli surumielinen, mutta joka levisi kuin
kirkastuksen hohde hänen lempeille kasvoilleen.

Ei enää tapahtunut mitään, joka olisi häirinnyt vihkimistä tai
hääseuraa illalla Stensjössä. Kuitenkin jutteli kansa suurella
varmuudella, etteivät häät, jotka alkoivat niin kuulumattomilla
tapahtumilla, voineet viedä onnelliseen avioliittoon, ja monet
vieraista olivat samaa mieltä kuin kansakin ja pudistelivat
epäilevästi uljasta sulhasta ja kaunista morsianta kohden, jotka
hymyilivät toisilleen ja hymyilivät tulevaisuudelleen.

       *       *       *       *       *

Sellainen oli pääpiirteiltään Svenarumin lukkarin kertomus siitä,
mitä hänen seurakunnassaan tapahtui "Kustaa Hornin sodan aikaan". Hän
päätti sen aina seuraavin sanoin:

"No niin, kävi kuten saattoi käydä moisessa tapauksessa. Korpraali
lähti sotaan kuukauden jälkeen tai niille paikoin, kun oli ensin
parantanut haavansa, eikä Katri muorilla ollut enää mitään Stensjöhön
muuttoa vastaan. Kirkkoherra muutti jonkun ajan jälkeen pois
Svenarumista, sillä nähkääs, hän oli ainoastaan väliaikaisena,
mutta mihin hän meni, siitä en ole koskaan päässyt oikein selville.
Rikas hän oli, jotta olisi voinut peittää tien pappilasta kirkolle
välkkyvillä hopealautasilla kahteen kertaan, minä sen näet tiedän,
sillä minä autoin sälyttämässä tavaroita kuormaan Herrapa hänet
tiennee, mistä hän sai kaiken rikkautensa. Niin tuli sitte tyyntä
ja hiljaista pitäjässä joksikin aikaa. Silloin tällöin saapui
kirje nuorelle rouvalle Stensjöhön, mutta korpraali Hammar itse ei
saapunut; hän oli yhä sodassa. Seuraavana kesänä, kesäkuun alussa
vuonna 45, syntyi Stensjössä poika, joka sai nimen Kasper äidinisän
mukaan, ja sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta kuukautta ja päivää
myöhemmin oli nuori äiti kuollut."

       *       *       *       *       *

Susanna Hammar kuoli heinäkuun 7 päivänä 1645.

Saman päivän illalla oli Hammar teltassaan Brunnin kaupungin
edustalla Mährissä; Lennart Torstensson piiritti tätä kaupunkia, kun
oli ensin perinpohjin hävittänyt kolmannen keisarillisen sotajoukon,
joka oli lähtenyt sotimaan häntä vastaan.

Päivällä oli ollut kuumaa vihollisen vastassa, ja Hammar, joka
oli taistellut tavallisella urhoollisuudellaan, seisoi teltan
tankoa vasten nojaten ja silmäili tienoota, jonka pohjoisella
taivaanrannalla nousi sakea ja musta pilviseinä, laskevan auringon
kullalla reunustamana. Mutta Hammarin ajatukset liitelivät
pilviseinän lävitse kauas pohjolaan, jossa hän näki kotinsa vuorien
välissä ja vaimonsa, ja hän näki hänet niin selvästi kuin olisi
ruumiillisesti ollut hänen luonansa, ja hän hymyili autuasta hymyä,
kanuunain jyskyessä kaupungista ja ruotsalaisesta piiritystykistöstä.

"Kuollut!" virkkoi silloin karkea ääni, ja muuan hahmo näyttäytyi
teltanaukossa varjostaen näköalan. Se oli korpraali Städ. Hän saapui
sisään ja tällä ainoalla sanalla ilmaisi surunsa siitä, että oli
päivän taistelussa menettänyt vanhan hevosensa, joka uskollisesti
ja onnellisesti oli kantanut hänet niin monien taistelujen lävitse.
Mutta sana, niin vähän kuin sillä olikin yhteyttä Hammarin ajatusten
kanssa, kukisti yhdellä kertaa ruusuisen kodin, jossa hänen vaimonsa
ja äitinsä istuivat ajatellen häntä ja puhuen hänestä, ja kamala,
hirveä aavistus välähti hänen sielussaan. Oli kuin musta pilvi
olisi saartanut hänen rauhallisen kotinsa kuten suuri paarivaate,
ja salama, joka pilvestä välähti, tuntui toistavan ystävän lausuman
sanan: "kuollut!"



4.

DULLE WRANGEL JA KORPRAALI.


Taistelu riehui hetken aikaa tulisena Lechvirran rannoilla.
Ruotsalainen sotajoukko oli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla, joka
elokuun 18 p:stä 1646 oli ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkönä
ja oli tässä arvoasemassa mainehikkaan Lennart Torstenssonin
seuraaja, -- ruotsalainen sotajoukko oli mennyt Lechvirran ylitse
Oberndorfin luona vähän matkaa etelään Lechvirran laskusta Tonavaan.
Kokoonhaalittu joukko talonpoikia koetti estää ylimenoa, mutta mitäpä
voivat he sellaisia joukkoja vastaan kuin ruotsalaiset harjaantuneine
johtajineen. Kuitenkin riehui taistelu hetken aikaa sangen tulisena,
ja ruotsalaiset saivat muutamia haavotettuja; muiden muassa
haavottui urhoollinen eversti Grundel, sittemmin niin kuuluisa Simon
Grundel-Helmfeldt.

Etumaisten joukossa ruotsalaisten puolella oli Dulle Wrangel. Hänen
oikea nimensä oli Helmud, mutta häntä kutsuttiin Dulleksi levottoman,
hurjan mielensä tähden, joka rakasti lasien kilinää juomaseuroissa
yhtä suuresti kuin miekankalsketta tulisimmassa ja verisimmässä
taistelussa. Hän oli yksi urhoollisimmista ja pelottomimmista
upseereista ruotsalaisessa sotajoukossa ja oli Lennart Torstenssonin
aikaan saavuttanut suuren maineen ja ollut paljo käytetty, kuitenkin
enimmäkseen sotajoukon etunenässä, johon hänen kuolemaa halveksiva
rohkeutensa parhaiten sopikin. Niin kulki hän edeltä, kun Torstensson
1641 meni Sudetien yli Mähriin ja valtasi Olmützin ja retkeili
reippaine poikineen aina Wieniin, keisarin pääkaupunkiin saakka.
Kaksi vuotta myöhemmin lähti hän Torstenssonin kera Tanskaa vastaan
-- Kustaa Hornin sodan aikaan Skånessa -- ja valtasi tammikuussa 1644
koko Juutinmaan aina Skageniin saakka. Rohkeus oli hänen luonteensa
pääpiirre, ja enimmäkseen oli onni hänelle suosiollinen. Lukemattomat
ovat hänen urotyönsä, jotka ympäröivät loisteella hänen nimensä niin
ylhäisten kuin alhaistenkin piireissä, vaikkakin näiden suuruuden ja
kunnian aikojen historialla ei ole yhtään lehteä häntä varten.

Nyt oli hän tulisella sotaratsullaan syössyt syvälle vihollisten
joukkoon, ja ennenkuin tiesikään, oli hän äkkiä aivan yksin.
Vihollisten joukko alkoi jo väistyä, mutta ahdinko Dulle Wrangelin
ympärillä kävi yhä suuremmaksi, ja näytti pimeältä kuinka hän
selviäisi. Muuan roteva baierilainen pisti hänen hevosensa
kuoliaaksi, ja Wrangelin toinen jalka tarttui jalustimeen, jotta hän
varmasti luuli katsovansa viimeistä hetkeään silmästä silmään. Hän
hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, mutta voimat alkoivat pettää,
ja muuan vihollisjoukon ratsumies, joka vähää ennen oli saapunut
paikalle, nosti jo miekkansa halkaistakseen hänen päänsä.

Silloin ratsasti joukko ruotsalaisia ratsumiehiä täyttä neliä
kentän ylitse. Muuan heistä näki kihermän Helmud Wrangelin
ympärillä ja kiidätti sinne, ja juuri kun vihollisten ratsumies oli
upottamaisillaan miekkansa kären upiuupuneeseen Wrangeliin, kaatui
hän hevosensa selästä taapäin, luoti sydämessään. Samassa iski muuan
toinen ratsumies kihermään. Hänen käsivartensa oli vahva ja hänen
miekkansa puri hyvin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin vihollisparvi oli
hajotettu, ja Helmud Wrangel oli yksin, nähden urhean ratsumiehen
loittonevan pakenevain perästä ja katoavan yhdessä heidän kerallaan
syyssumuun kentällä.

Mutta Dulle Wrangel ei koskaan unhottanut kasvojen piirteitä,
jotka kerran olivat syystä tai toisesta painuneet hänen mieleensä.
Monien vikojensa ja puutteidensa ohella oli hänellä ansioitakin,
niiden joukossa hänen hyvä muistinsa. Mutta kun hyvä muistikin
saattaa joskus viedä harhaan, koska sen tytär saattaa olla kosto
yhtä hyvin kuin hyvän palkitseminen, niin oli tämä ansio kylläkin
kaksimielinen, mikäli riippui hänen muistojensa laadusta, tuliko hän
esiintymään pahoin vai hyvin. Myöhään illalla, kun sodan melske oli
jo aikoja hiljennyt ja iltahuuto pidetty ruotsalaisessa leirissä,
kulki hän telttakujia edestakaisin. Lopulta saapui hän muutaman
ratsuväkirykmentin luo, joka oli majotettu muutamiin taloihin,
lähellä virran rantaa. Täällä kuuli hän karkean ja äreän äänen
virkkovan:

"Jumala armahtakoon moista häpeää... jos vasta jäätte jälkeen, kun
hän ratsastaa edeltä, niin tahdon olla puunpalanen, jollen survaise
miekkaani lävitsenne; ettekä eläessänne tule unhottamaan, että olette
joutunut vasaran ja alasimen väliin..."

"Kuules, hyvä mies", sanoi Helmud Wrangel, joka oli tullut aivan
puhujan luo, "mikä sinua niin suututtaa?"

"Herra paratkoon... eversti!" virkahti kiukuttelija, ensin hieman
ällistyneenä nähtyään Helmud Wrangelin tutut kasvot, mutta kuitenkin
pian tointuen. "Herra paratkoon, poika parat eivät ole vielä oppineet
tietämään huutiaan, mutta tietysti kaikki ovat lapsia alussa...
Nähkääs, he olivat jättäneet korpraalinsa kitimeen, ja hän on nyt
tullut niin tulimaisen uhkarohkeaksi, että hän on aivan kuin hurja,
kun puhalletaan hyökkäykseen, ja sitä en minä voi sietää, sillä
nähkääs... eihän kukaan voi kuitenkaan olla mukana kaikkialla."

"Kuka on korpraali, josta puhut?"

"Korpraaliko?... Joo, hän on Hammar, hän... Hän nai, niin, siitä on
nyt kaksi vuotta, ja mennä vuonna kuoli hänen vaimonsa, ja siitä
pitäen... niin, siitä pitäen hän tuskin on enää kaltaisensa, ei
ole... hän on nyrpällä nenin, milloin ei vain saa liehua miekkoineen
taistelun tuoksinassa, ja kun hän on vetänyt miekkansa, niin..."

"Hyvä, hyvä... tuo ei kuulu hullummalta... Mikä oma nimesi on? Olet
hänen hyvä ystävänsä, voin huomata, mikä on nimesi?"

"Städ, eversti...! Olen ollut mukana siitä pitäen, kun armollisen
kuninkaan kera majailimme Riian edustalla, ja Hammar on ollut
myös...! Hän oli silloin vain kapteeni Witten kuormastopoikana ja
minä olin ratsumiehenä, sillä minä olin muutamia vuosia vanhempi,
mutta sitte pääsi hänkin ratsumieheksi ja... nyt olemme korpraaleja
molemmat..."

"Ja hyviä tovereja... no, siitä minä pidän; urhoollinen mies
ansaitsee hyvän ystävän... ota toverisi mukaasi ja seuraa minua, niin
juomme lasin viiniä yhdessä..."

"Jumala varjelkoon everstiä... mitä minuun tulee, niin käy se kyllä
laatuun, mutta Hammar... nyt kuuntelee hän tuskin sillä korvalla!"

"Voit kuitenkin koettaa... tahtoisinpa nähdä sen sotamiehen, joka
kieltäytyy juomasta lasin viiniä Helmud Wrangelin kanssa..."

Städ raapi korvallistaan, mutta sitte meni hän edeltä, ja Helmud
Wrangel seurasi perästä. He pysähtyivät rakennuksen eteen, johon
oli majotettu joukko ratsumiehiä. Muutamasta ikkunasta loisti valo,
ja kun ikkuna oli aivan lähellä maata, oli helppo nähdä huoneeseen.
Helmud Wrangel katsoi huoneeseen ja tarttui äkkiä Städin käsivarteen.

"Ei, ei!" huudahti hän. "Tahdon tarjota tälle miehelle kokonaan
muuta... Pysähdy, mies, menen sinne itse."

Hetkistä myöhemmin aukeni ovi ja Helmud Wrangel seisoi kasvotusten
miehen kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Korpraali
istui kumartuneena kirjeen ylitse, jonka lukemiseen hän oli niin
syventynyt, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan,
ja kyynel kyynelen jälkeen vieri hänen ahavoituneita kasvojaan
pitkin, kielien, miten syvälle sydämeen oli täytynyt sattua niiden
sanojen, joita hän luki. Tuimaan Helmud Wrangeliinkin näytti soturin
liikutuksen näkeminen tekevän vaikutuksensa; ainakin vapisi hänen
äänensä, kun hän virkkoi:

"Jumalan rauha, Hammar, ja kiitos viimeisestä tänään...!"

Hammar silmäsi tulijaan, ja nähtyään everstin, taittoi hän kirjeen
nopeasti kokoon ja nousi.

"Antakaa tänne kätenne ja katsokaa minua kasvoihin, mies", jatkoi
eversti, mieluisasti yllätettynä sotilaan uljaasta, vaikkakin
surullisesta ulkonäöstä. "Olette pelastanut tänään Helmud Wrangelin
hengen... kiitos siitä... valitettavasti lieneekin se ainoa palkinto,
minkä minä voin antaa..."

"Ja ainoa palkinto, minkä minä tahdon saada, eversti!" vastasi Hammar
ylpeähkösti.

Helmud Wrangel katsoi häneen ja hänen silmänsä loistivat.

"Äitini muiston kautta", huudahti hän ja pani kätensä Hammarin
olalle, "sinä olet ylpeä, sinä olet kelpo poika, sinä olet mieleiseni
mies... No hyvä, saadaanpahan nähdä, enkö voi tehdä sinulle mitään
vastapalvelusta!"

Ja näin sanoen eversti lähti. Hammar katsoi hänen jälkeensä
huulillaan hymy, jossa piili sekä epäilystä että surumielisyyttä,
hänen huuliltaan pääsi huokaus, ja hän istuutui jälleen ja otti
kirjeen, jonka lukemisen överstin tulo oli keskeyttänyt. Kirjeen
ulkonäkö osotti, että sen lukeminen oli rakas ja usein uudistuva
ajanviete omistajalleen; sen reunat olivat kuluneet ja siellä täällä
oli kappale kirjotustakin himmennyt, aivan kuin jotakin nestettä
olisi pisaroittain sille tippunut. Kirje oli aivan lyhyt, mutta
sitä merkitsevämpi. Se oli hänen vaimovainajaltaan, joka parhaassa
kukostuksessaan oli temmattu pois häneltä ja lapselta, jolle hän oli
antanut elämän.

"Rakas sydämeni puoliso", luki hän kirjeestä, "kun tämä saapuu
käsiisi, olen minä jo kuollut, ja pienellä pojallamme, joka nukkuu
vieressäni, ei enää ole äitiä. Jumala siunatkoon sinua kaiken
rakkautesi tähden ja antakoon sinulle kaiken onnen, joka vilpittömiä
ja uskollisia odottaa. Yksi asia on sydämelläni, ja sen tahdon
sinulle ilmaista, ennen kuin on liian myöhä. Lapsuuden ystäväni,
Anna, rakastaa sinua ja sentähden pakeni hän häistämme. Hän
ansaitsee myös sinun rakkautesi ja hänestä tulee hellä äiti pienelle
pojallemme. Älä luule, että unhotat minut, vaikka otatkin hänet
puolisoksesi. Ah, aivan varmaan ansaitsee hän paremmin rakkautesi
kuin minä olen ansainnut, ja siinä maailmassa, johon menen ennen
teitä, iloitsisin minä onnestanne ja rukoilisin laupiasta Jumalaa
suomaan teille kaiken sen hyvän, joka voi tulla ihmisen osaksi. Jää
hyvästi äläkä sure ja valita sitä, mikä on Herran tahto!" -- --

Hammar taittoi kuluneen kirjeen kokoon ilmeellä, joka melkein
muistutti hartautta, ja pani sen pieneen hopeakoteloon, jota hän
kantoi kaulassaan nahkanauhassa, missä riippui myös pieni pyöreä
kivi. Ja nyt, kuten aina, kun hän luki tämän kirjeen, kiiti ajatus
Annan valoisaan kuvaan, ja hän näki melkein selvemmin kuin itsekään
tahtoi ne monet epäilemättömät todistukset hänen rakkaudestaan,
joihin ei hän ennen kiinnittänyt mieltään, mutta jotka nyt sukelsivat
esiin oikeassa olennossaan, ikäänkuin manalle menneen rukousten
herättäminä. Inhimilliset tunteet virtailivat lämpiminä soturinkin
sydämessä, ja siinä autiudessa, joka kolkonsi hänen ympäristöään
hänen puolisonsa vaivuttua tuonen uneen, alkoi hän sydämessään
kaivata jotakin, johon hän voisi turvautua ja joka voisi täyttää
sen tyhjyyden, jota ei menestys eikä maine eikä hänen lämmin
isänmaanrakkautensakaan voinut täyttää. Sillä mitä on kunnian loiste,
mitä itse elämäkään yksinäiselle? Se on kuin nummen vaaleankeltainen
vihreys, verrattuna uhkeaan väriloistoon, joka rehottaa rannalla, ei
ainoastaan uinuen kirkkaan puron syleilyyn, vaan saaden runsaalle
kasvullisuudelleen ja kauneudelleen siltä ravintonsa ja siinä
kuvastellen.

Kun Städ astui sitte illalla huoneeseensa, oli Hammar kaltaisensa,
kuten tavallisesti viime vuoden kuluessa.

Niin kului syyskuu ja oltiin keskellä lokakuuta. Silloin tuli eräänä
iltana Hammarin luo soturi tuoden sotamarskilta käskyn, että Hammarin
heti oli saavuttava hänen luoksensa. Hammar oli valmis heti paikalla
ja lähti sotamarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin luo. Tämä oli useampain
korkeampain upseerien ympäröimänä, niiden joukossa myös Helmud
Wrangel. Sotamarski tarkasti saapunutta ratsumiestä päästä jalkoihin,
ja hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva. Mutta ikäänkuin hän
olisi ollut tyytyväinen tarkastukseensa, viittasi hän kädellään ja
meni sisempään huoneeseen, johon Hammar seurasi.

"Tämä kirje on sinun vietävä Schlesiaan, kenraali Arvid
Wittenbergille!"

Hammar otti kirjeen, mutta sai samalla suullisen viestin, joka oli
erittäin tärkeä ja jota sotamarski ei uskaltanut uskoa paperille.
Helmud Wrangel se oli esittänyt Hammarin tähän luottamustehtävään,
jonka täyden arvon jokainen saattoi käsittää. Urhea korpraali
oli herättänyt huomiota, ja silloin kuten useinkin tarvittiin
tuskin enempää, jotta kelpo mies pääsisi ylöspäin ja saavuttaisi
tunnustusta. Kuinka syvälle suru olikin juurtunut nuoren miehen
sydämeen, ei hän kuitenkaan ollut tunteeton sille kunnialle, jota
hänelle osotettiin, eikä hän kulkiessaan sitte ulomman huoneen
lävitse, jossa upseerit olivat, voinut olla luomatta kiitollista
katsetta Helmud Wrangeliin, joka nyökäytti niin suosiollisesti
päätään hänelle, että se herätti ympärillä seisovain huomiota, ja hän
kuuli huoneesta poistuessaan, että eversti oli juuri kertomaisillaan,
mitä heidän keskensä oli tapahtunut taistelussa Lechvirran ylitse
mennessä.

Städkin huomasi vilpittömällä ilolla Hammarin kasvojen muuttuneen
ilmeen, niin näkymätön kuin tämä muutos olikin. Mutta ei ole
harvinaista, että karkean pinnan alla ovat hienommat tunteet hyvin
tarkkapiirteiset. Hän ei virkkanut illalla mitään, mutta aamun
koitteessa, kun Hammar nousi ratsaille, seisoi hän hänen rinnallaan,
ja silloin virkahti hän yhtäkkiä:

"Saas nähdä, Hammar, eivätkö tiemme pian tule eroamaan!"

"Kuinka niin, Städ?" vastasi Hammar. "Luulin, että nyt tunnemme siksi
paljo toisiamme, jotta voimme jäädä ystäviksi koko iäksi."

"Ystäviksi, niin", tuumi Städ. "Jos kapuat ylöspäin, kuten kyllä
näytät tulevan tekemään, niin riippunee ystävyys välillämme sinusta,
Hammar, eikä minusta!"

Ja kauan sen jälkeen, kun hevosen kavioiden kopse oli hälvennyt
aamuhämyyn, seisoi Städ samalla paikalla, jossa oli eronnut
Hammarista. Tämä ratsasti reippain mielin tietänsä, säästämättä
itseään tai hevostaan, ja epäilemättä oli sotamarski keksinyt
hänestä oikean miehen tätä asiaa toimittamaan; sillä tarvittiin sekä
neuvokkuutta että pelottomuutta yksin raivatessaan tiensä usean
vihollismaan lävitse ja aina ollen urkinnan esineenä.

Kuitenkin olivat nyt asiat aivan toisin kuin kymmenen vuotta
takaperin, kun saksalaiset everstit ruotsalaisessa sotajoukossa
ottivat vangiksi valtiokansleri Akseli Oxenstjernan ja uhkasivat
siirtyä vihollisten puolelle. Sen jälkeen oli Kursachsenia
riittävästi kuritettu ja maailma kummakseen nähnyt sekä Banérin että
Torstenssonin rientävän voitosta voittoon. Jo edellinen oli vuonna
1640 pakottanut Brandenburgin uudistamaan liiton Ruotsin kanssa, ja
Torstensson pakotti Kursachsenin siihen 1645. Itse ylpeä keisarikin,
joka vuonna 1635 ei ollut tietävinään, että hänellä oli vihollisia,
joita nimitettiin ruotsalaisiksi, vaan jätti Kursachsenin tehtäväksi
keskustella heidän kanssaan, -- itse tämä keisarikin ei ainoastaan
tunnustanut, että nämä ruotsalaiset olivat olemassa, vaan olipa
vielä valmis välittömästi ryhtymään keskusteluihin heidän kanssaan.
Wittstockin, Chemnitzin, Leipzigin ja Jankowitzin taisteluiden
voittajat puhuivat kieltä, joka tosin oli hyvää ruotsia, mutta jota
ymmärsi joka mies, ja kun tykit lopuksi jyrisivät Wienin porttien
edustalla, kannatti tuskin enää ylpeillä tietämättömyydellään siitä,
että tämä vihollinen oli olemassa.

Kaarle Kustaa Wrangel seisoi vuoden 1646 alussa 23,000 valiosoturin
kera Böhmissä, mutta vetääntyi sieltä länteenpäin, jotta olisi
lähempänä yhtyäkseen Ranskasta odotettuun apujoukkoon. Keisarilliset
tulivat jälestä, ja juhannuksen aikaan ahdistelivat Kaarle Kustaa
Wrangel ja arkkiherttua Leopold toisiaan Marburgin lähellä, mutta
siitä ei kuitenkaan sukeutunut ratkaisevaa taistelua. Arkkiherttua
perääntyi neljäntoista päivän jälkeen menetettyään 400 miestä,
ja Wrangel seurasi asettuen lujaan asemaan Giessenin luona.
Vihdoin monien neuvottelujen jälkeen saapui Turenne ranskalaisine
joukkoineen ja yhtyi ruotsalaiseen. Silloin oli heinäkuun 31 päivä,
ja yhdistyneet joukot kääntyivät kohta tämän jälkeen eteläänpäin ynnä
marssivat Baieriin elokuun lopulla. Syyskuun alussa meni Wrangel
Lechvirran ylitse Oberndorfin luona ja ajoi ilman vaivaa pakosalle
baierilaisen talonpoikaisjoukon, jonka jälkeen Baieri oli avoinna
yhdistyneille sotajoukoille. Sitä pelästystä, jonka tämä synnytti
Baierin vaaliruhtinaassa, tahtoi Wrangel käyttää hyväkseen jos
mahdollista erottaakseen keisarista tämän uskollisen liittolaisen,
ja viesti, joka Hammarin oli vietävä Arvid Wittenbergille, oli tämän
suunnitelman yhteydessä. Kaarle Kustaa Wrangel toivoi nimittäin,
että Schlesiassa seisovain joukkojen ryntäyksellä saataisiin keisari
joukkoineen perääntymään ja siten jättämään Baierin oman onnensa
nojaan, jonka johdosta tämän maan vaaliruhtinas, jolla sitä paitsi
oli monta syytä tyytymättömyyteen keisaria kohtaan, mahdollisesti
saataisiin liittymään Ruotsiin, jolloin keisari olisi menettänyt
kaikki liittolaisensa. Mutta nopeus oli tarpeen, sillä arkkiherttua,
joka oli seurannut yhdistyneitä joukkoja ja joka tähän asti oli
estetty pääsemästä Lechvirran ylitse ja tulemasta Baieriin avuksi,
saattoi kuitenkin lopuksi, yhden tai toisen sattuman suosimana,
todellakin onnistua pääsemään ylitse jostakin vartioimattomasta
paikasta.

Sellainen oli asema, kun Hammar jätti ruotsalaisen pääjoukon
mennäkseen itäisen sivujoukon luo Schlesiaan. Täälläkin oli onni
ollut ruotsalaisille aseille suosiollinen. Wittenberg oli kesällä
voittanut Piccolominin, joka oli perääntynyt Mähriin, jonka jälkeen
Wittenberg oli tehnyt partioretken Böhmiin ja Mähriin ja käynyt
auttamassa ruotsalaisia linnueita Olmützissä, Neustadtissa ja
Eulenburgissa sekä sen jälkeen palannut Schlesiaan.

Kun Hammar saapui ruotsalaiseen leiriin tällä seudulla, vallitsi
täällä yleinen tyyneys, eikä tällä hetkellä tiedetty mistään
laajemmista hankkeista. Olipa kenraali yhdessä muutamain
päällikköjen kanssa ratsastanut pohjoiseen ollakseen läsnä
erään upseerinsa, majuri Bertil Niilonpojan häissä, jotka nyt
näinä päivinä vietettäisiin Klossowin linnassa Bärwaldin luona
Mark-Brandenburgissa. Ja Hammar lähti viipymättä taipaleelle tähän
linnaan.

Illalla marraskuun 4 p:nä ratsasti hän Bärwaldin kaupunkiin. Hän
meni muutamaan pikkukaupungin ravintolaan, ja kun Klossowin linna
sijaitsi aivan kaupungin edustalla, päätti hän viipymättä jatkaa
ratsastustaan, annettuaan hevosensa lyhyen hetkisen levähtää ja itse
laittauduttuaan esiintymiseen kenraalin edessä. Hääräilevä isäntä,
joka oli oivallisella tuulella niiden monien vieraiden johdosta,
joita häät Klossowissa olivat hänelle tuoneet, huvitti vierastaan
melkein väsyttävällä tavalla kuvaillen linnaa, sen omistajaa herra
Anton von Mörneriä ja tämän vaimoa rouva Maria von Schapelowia ynnä
heidän tytärtään fräulein Katharina Evaa, joka juuri tänään oli
morsiamena. Sulhasen, ruotsalaisen majurin, herra Bertil Niilonpojan
tunsi hän myös hyvin.

"Kas, jos olisi nyt kuten ennen", sanoi hän huokaisten, ikäänkuin
tahtoisi viitata, kuinka läheisissä väleissä hän oli vanhan
aatelisperheen kanssa, "nähkääs, olisipa kuten ennen, lähtisivät
nyt vastanaidut täältä Zalliniin Oderin varrella, sillä herrat von
Mörner lukeutuvat Klossowiin ja Zalliniin, niin tekevät... Ach mein
Herr Gott, muistan vielä hyvin autuaan herra Otto Stellanin ja hänen
häänsä, hän kuoli parisen vuotta sitte, jalo herra, ja hän kuoli
kaukana teidän maassanne, Ume oli luullakseni kaupunki nimeltään...
Autuaan herran lapset ovat kaikki teidän isänmaassanne, mutta hän
olikin enemmän ruotsalainen, ja se ei ole kumma, sillä hän joutui
jo 70-luvulla Ruotsiin... Ach mein Herr Gott, olen nähnyt paljo
maailmaa ja tunnen monia maamiehiänne... Nähkääs, täällä, juuri
tässä huoneessa asui Kustaa Horn ynnä herrat Juhana ja Kaarle Banér,
antakaas, kun katson... niin, se oli 1631, kun ranskalainen parooni,
herra Charnacé oli myös täällä, ja he tekivät liiton keskenään.
Niin, siitä on nyt pian 15 vuotta, ach mein Herr Gott, ja sota
jatkuu vielä, vaikka se onkin vetääntynyt toisille seuduille päin ja
jättänyt meidät täällä meren rannalla jokseenkin rauhaan..."

Useampain vieraiden saapuminen teki vihdoin lopun puheliaan
miehen sanatulvasta, ja Hammar valmistautui ratsastamaan
linnaan. Täällä vilisi hevosia ja kaikenlaatuisia palvelijoita,
puettuja kallisarvoisiin ja loistaviin pukuihin, tallirengistä
henkipalvelijaan saakka, ja lukuisain soihtujen valossa näytti
kaikki eriskummaiselta, varsinkin jos katsojan ajatukset oleskelivat
toisella taholla, kuten Hammarin oli laita. Kuten usein tapahtuu,
että, kun sydämen täyttää jokin rakas asia, joka ikäänkuin täytyy
haudata syvälle pohjalle, jottei se vaikuttaisi lamauttavasti
levottoman elämän ajatusta vaativiin tehtäviin, mitä mitättömin
sattuma palauttaa ajatukset niille aloille, joilla ne ovat tottuneet
liikkumaan, niin oli Kustaa Hornin nimen pelkkä mainitseminen vienyt
Hammarin ajatukset hänen tärkeästä asiastaan siihen tapahtumaan,
joka tähän aikaan ennen muuta liittyi tähän nimeen, nimittäin sotaan
Skånessa ja sieltä aivan luonnollisesti jatkanut matkaansa hänen
omaan kohtaloonsa. Ja niin kiintynyt oli hän muistoihinsa, että hän
keskellä tätä kirjavaa hevosten ja ihmisten vilinää, keskellä synkkiä
savupilviä, joita soihdut tupruttivat, näki vaimovainajansa kuvan ja
hänen rinnallaan hänen ystävättärensä. Hän heräsi vasta linnanvoudin
huudahdukseen ja ilmotti nimensä ja asiansa, että hänen täytyi tavata
kenraalia, herra Arvid Wittenbergiä.

Hän laskeutui ratsailta, ja kun hevosen oli ottanut muuan tallirenki,
meni hän ylös linnaan. Täällä tapasi hän hovimestarin, joka vei hänet
suureen saliin, missä karkelo kävi parhaallaan. Hänen täytyi odottaa
hetken aikaa salin ovella ja katseli hän sillaikaa karkeloivia, jotka
vilkkaina pyörteinä leijuivat hänen ohitsensa. Äkkiä säpsähti hän
ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään otsaansa. Näkikö hän nyt taas
haaveolentoja tässä kirkkaassa kynttiläin valossa, kuten oli äsken
nähnyt himmeässä soihtujen loimossa! Ei, karkeloivain parvessa oli
tosiaankin muuan pari, joka aivan liian elävästi muistutti hänelle
hänen elämänsä samalla suloisimpia ja katkerimpia muistoja. Mies oli
pitkä ja solakka, tummakiharainen, silmät suuret ja säkenöivät ja
hänen karkeloparinsa oli epäilemättä kemujen kaunein tähti, vaalea,
sinisilmä tyttö, niin heleä ja valkoinen kuin äsken puhennut lilja.
Tämä oli neitsyt Anna Skytte, ja hän, joka häntä kiidätti karkelossa,
oli majuri Fritz von Krokow. Koskaan ei Anna ollut Hammarista
näyttänyt niin kauniilta kuin tällä hetkellä, kenties yhtä paljo
sentähden, että hän aina oli nähnyt Susannan tämän rinnalla eikä
rakkautensa tähden huomannut eikä oikein voinut arvostella hänen
kauneuttaan, kenties myös sentähden, että tunnustus hänen vaimonsa
kirjeessä antoi tälle kaunottarelle aivan erityisen viehätyksen.
Mutta varmaa on, ettei Hammar olisi koskaan voinut nähdä häntä
vastenmielisemmässä ympäristössä kuin tämän miehen rinnalla.

Juuri sillä hetkellä, kun majuri ja hänen kaunis naisensa olivat
aivan Hammarin edessä, vaikeni soitto, eikä kumpikaan heistä voinut
pysähdyttyään olla huomaamatta kookasta ratsastajaa, jolla oli niin
ylpeä ryhti ja miehekkään kauniit kasvot. Anna seisoi hetkisen
aivan kuin kivettyneenä, sitte tarttui hän tahtomattaan majurin
käsivarteen. Hänen poskensa tulivat ensi hädässä valkoisiksi kuin
lumi, seuraavassa hengenvedossa tulvahti niille hehkuva puna, ja
melkein kuumeisella kiihkolla pisti hän kätensä majurin kainaloon ja
katosi salin toiseen päähän.

Eräs kallisarvoiseen pukuun puettu palvelija, jolla oli Mörnerin
suvun vaakuna korukirjauksin ommeltu rintaan, lähestyi Hammaria ja
vei hänet salin lävitse sisempään huoneeseen, jossa kenraali odotti
häntä ja otti vastaan sotamarskin kirjeen ja suulliset tiedot, joita
Hammar toi. Heidän keskustelunsa kesti kauan. Vihdoin sanoi kenraali:

"Sinun täytyy viipyä linnassa yli yön... huomenna tahdon vielä
kysellä sinulta yhtä ja toista, jota tänään en ole muistanut, ja
sitte ratsastat täältä mukanani."

Yhä vielä keskustellen hänen kanssansa astui kenraali ulos
tanssisaliin, ja mahtoiko huomiota sitte herättää tämä seikka tai
vieraan ratsumiehen oma persoonallisuus, se voi olla epävarmaa, mutta
niin hyvin sulhanen, majuri Bertil Niilonpoika kuin tämän appikin,
linnanherra Anton von Mörner, tulivat hänen luoksensa ja alottivat
hänen kanssansa vilkkaan keskustelun.

"Olette menettänyt vaimonne?" sanoi majuri ystävällisen
osanottavasti. "Olen kuullut sen veljeni tyttäreltä Annalta, joka on
paljo oleskellut ystäväni kapteeni Witten talossa..."

Niin hyvin majuri kuin hänen veljensäkin olivat Kustaa Adolfin sodan
aikana kohonneet mitättömistä asemista niihin paikkoihin, joissa nyt
olivat. Vanhempi heistä Håkan oli everstinä Kronobergin rykmentissä
ja oli saanut aateliskilven ja kypärän 1645. Saman kunnian
saavuttivat perätysten nuoremmat veljet, niin Bertil kuin Kaarlekin.
Ainoastaan Johan, Annan isä, jäi aatelittomaksi.

"Kas täällä, Anna", jatkoi majuri, joka hetkisen oli tähystellyt
Annaa ja keksi nyt hänet ja viittasi luokseen, "kas, täällä on
muuan vanha tuttavasi... vielä kai sinulla on joku tanssi hänen
varalleen..."

Mutta Annaa seisoi niin vieraana, ja Hammarin silmistä näyttivät
hänen piirteensä ilmaisevan niin pettämätöntä vastenmielisyyttä häntä
kohtaan, että hän riensi vapauttamaan neidon kaikesta kiusasta, ettei
tämän tarvinnut hylätä eikä ollut pakotettu astumaan tanssiin hänen
kanssansa.

"Karkelot vahalattioilla", sanoi hän sentähden, "eivät enää ole minun
asianani..."

"Ymmärrän teidät", keskeytti hänet majuri, "enkä itsekin ajatellut
kerran niin, kun Herra kutsui ensimäisen vaimoni luoksensa... Mutta
nähkääs, nuori mies, aika vie mukanaan enemmän kuin luulemmekaan, kun
se kulkee kuningaskulkuaan... ja meidän surumme vaalenee lopulta!"

Keskustelun katkaisi soitto, joka kutsui taasen karkeloon. Muuan
nuori upseeri tuli ja kumarsi Annalle, ja hän näytti ihastuksella
rientävän pois karkeloivien parveen. Kuitenkin kiinnitti hän silloin
Hammariin pikaisen, mutta levottoman, kysyvän, läpitunkevan katseen.
Tämä seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä ilmeellä, jossa oli
kokonainen maailma ihmettelyä ja epäilyä, saattoiko tosiaankin tämä
tyttö tuntea häntä kohtaan sellaisia tunteita, joista hänen vaimonsa
oli puhunut kirjeessään. Hän poistui tanssisalista, mutta mihin hän
menikään, seurasi häntä kauniin tytön kuva, arkana ja umpimielisenä,
samoin kuin sadussa valkoinen orhi houkuttelee kuninkaan pojan yhä
syvemmälle metsään. Vielä unissaankin näki hän kuvankauniin olennon
ilmestyvän ja katoavan, mutta kadotessaan ikäänkuin viittaavan häntä
luokseen, kunnes vihdoin läpinäkymättömästä pilvestä ainoastaan
ihmeellinen katse säteili häntä kohden, lempeänä ja kirkkaana ja
salaperäisenä kuten yksinäinen tähti keskellä sysimustaa yötä.

Kuinka suuresti ihmiselämän tapaukset lienevätkin riippuvaiset
tuumailevasta järjestä ja syvästä viisaudesta, huomaa kuitenkin
helposti ja juuri kaikkein tärkeimmissä ja merkitsevimmissä
toimissaan, että jotakin on ollut kaiken inhimillisen laskukyvyn
ulkopuolella, mutta tämä kuitenkin on niihin olennaisesti
vaikuttanut. Sitä nimitetään Jumalan sallimukseksi, sattumaksi,
onneksi tai onnettomuudeksi, aina kunkin luonteen ja käsityksen
mukaan; nimi kuitenkin vaikuttanee vähän asiaan, kun tätä ei
kuitenkaan voi kieltää. Tämä Annan satunnainen kohtaaminen, joka oli
tykkänään Pekka Hammarin laskujen ulkopuolella, teki häneen sellaisen
vaikutuksen, josta hän aluksi oli tuskin itsekään tietoinen, mutta
joka piankin kehkeytti hänen mielessään täyteen selvyyteen sen
ajatuksen, että tästä näkyi Jumalan sormen viittaus ja että kohtaus
Annan kanssa oli todistus hänen vaimonsa rukousten täyttymisestä.
Hänen sielunsa taipui halukkaasti siihen aavistukseen, että tämä oli
taivaan viittaus, ja hän kuunteli mielellään kuiskaavaa ääntä: ota
pojallesi hellä äiti ja itsellesi uskollinen ystävä.

On kyllä totta, että tämän hedelmän kypsymistä olennaisessa
määrin auttoi hänen vaimonsa kirje ja ettei se ilman Annan koko
viehätysvoimaa olisi häneen mitään vaikuttanut; mutta toiselta puolen
on kuitenkin yhtä varmaa, että kirjeestä huolimatta hän olisi pitänyt
korkeimpana onnenaan pian taistelukentällä kaatuen jälleen yhtymistä
manalle menneen kanssa, jollei hänen tiensä olisi sattunut Annan
kanssa yhteen.

Hammar oli parhaallaan näiden ajatusten saartamana, kun hänet
kutsuttiin kenraalin luo. Tämä oli päättänyt lykätä lähtönsä
puolipäivään, koska oli tullut tietoja, että hän silloin saisi
käsiinsä postin Ruotsista, ja sen johdosta joutui Hammarkin viipymään
Klossowissa pitempään. Kuultuaan tämän tiedon päätti Hammar, maksoi
mitä maksoi, koettaa puhutella Annaa. Mutta kuinka tämä kävisi
laatuun? Jos Susannan käsitys oli oikea, jos Anna rakasti häntä
todellakin, eikö hän silloin hyvällä syyllä saattanut toivoa, että
tämäkin haluaisi, jollei tavata, niin ainakin nähdä häntä ja että
siten keskustelu olisi mahdollinen. Tätä tuumien kulki Hammar
verkalleen käytävää kenraalin huoneesta, kun hän äkkiä muutamasta
puoliavoimesta ovesta näki puvun vilahduksen, ja hän rohkaisi
mielensä ja astui huoneeseen. Siellä oli tosiaankin Anna. Hän oli
kaunis kuten aina, mutta Hammarista näytti kuin hän olisi itkenyt,
vaikkakin hän hänet nähdessään tekeytyi niin jäykän ja kylmän
näköiseksi, että se aivan vihlaisi Hammarin sydäntä.

"Suokaa anteeksi, neitsyt Anna", sanoi hän, "että käytän tilaisuutta
hyväkseni saadakseni puhutella teitä, mutta tiedätte aivan hyvin,
ettei sotilaan aika ole hänen omansa... minun täytyy pian ratsastaa
täältä, ja sitte ei tiedä kukaan, milloin saan teitä nähdä tai saanko
koskaan..."

"Kuulostaa siltä kuin teillä olisi jotakin hyvin tärkeää minulle
sanottavaa", virkahti Anna, ilmeisesti koettaen näyttää niin
välinpitämättömältä kuin mahdollista. "Voinenko kentiesi teitä
jotenkuten palvella?"

"Kun puhutte minulle tuolla vieraalla äänellä", keskeytti Pekka,
"niin teitä tuskin tunnenkaan... Ja kuitenkin muistan niin hyvin kuin
se olisi ollut eilen, kun te monta vuotta sitte sanoitte minulle
kerran Magdeburgissa, että hän, joka silloin oli ajatuksissani,
rakasti minua... Sen päivän jälkeen olen tuskin saanut sanoa teille
sanaakaan, ja häideni aikaan..."

Hän katkaisi puheensa. Annan kasvot olivat niin kalpeat kuin
marmoriuuni, jonka reunustaan hän, näköjään yhtä kylmänä kuin sekin,
nojasi päätänsä, toinen käsi sydämellään. Hammar, joka ei voinut
käsittää, että tämä ulkonainen kylmyys oli seuraus äärimäisistä
ponnistuksista, joilla hän koetti säilyttää tyyneyttään, piti hänen
käytöstään todistuksena siitä, että tyttö oli aivan tunteeton häntä
kohtaan, ja sanoi sentähden surumielisesti värähtävällä äänellä:

"Pyydän vielä kerran teitä antamaan minulle anteeksi, neitsyt Anna...
en valitettavasti ole oppinut sovittamaan sanojani niin sirosti kuin
kenties tarvittaisiin, kun nyttemmin puhun teidän kanssanne... ja
kuitenkin on meillä niin monia yhteisiä muistoja, että luulin voivani
puhua teille kuten siskolle ja avata teille sydämeni pelkäämättä
tulevani ymmärretyksi väärin."

"Ja niin voittekin!" sanoi Anna niin kuiskaavalla äänellä kuin sanat
tuskin olisivat uskaltaneet tulla hänen huultensa ylitse.

"Voinko minä?" huudahti Hammar tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä
omassaan hänen yrittämättäkään vetää sitä pois. "No, hyvä, kuulkaa
sitte minua, minulla on teille jotakin tärkeää sanottavaa, jotakin,
joka toisissa olosuhteissa epäilemättä olisi toistaiseksi jäänyt
sanomatta, mutta nyt saatte sen kuulla." Hän kertoi nyt vaimonsa
kuolemasta, surustaan ja ikävöimisestään, että pian saisi muuttaa
siihen maahan, jossa hän oleskeli.

"Ja tämä on ollut ainoa toivoni siitä pitäen, huolimatta siitä, että
Susannan viimeinen rukous oli, että minun olisi etsittävä toinen
puoliso, ja hän itse on minulle maininnut yhden, jonka rakkauden
hän luuli minun voivan saavuttaa ja johon hän ilolla voisi katsoa
alas taivaastaan. Olen nähnyt tämän naisen, ja luulen, että hän
voisi tehdä minut onnelliseksi ja tulla äidiksi pojalleni... Sanokaa
minulle nyt, mitä te arvelette asiasta?"

"Enhän tiedä, kenestä puhutte!" vastasi Anna, veren virtaillessa
hänen kasvoihinsa.

"Teistä itsestänne, neitsyt Anna!" lausui Pekka katsoen häneen niin
sydämellisesti ja lämpimästi, että jo yksin tämä katsekin olisi
voinut sulattaa jään hänen sydämestään, jos siellä todella olisi
sellaista ollutkaan.

Annan valtasi äkillinen väristys, ja kun se oli lakannut, istui hän
ikäänkuin uneksien, kädet ristissä ja tuijottaen eteensä.

"Nyt olette kuullut kaiken, mitä minulla on sanottavaa... Kenties
olen loukannut teitä, kun olen puhunut teille tällä tavalla, mutta
jos niin on, niin suokaa minulle anteeksi ja uskokaa, ettei muistonne
koskaan vaalistu, tulinpa sitte elämään kauemmin tässä maailmassa tai
en."

Hän tarttui puhuessaan Annan käteen, jota hän lämpimästi puristi,
etsiskellen kauniista kasvoista vastausta kysymykseensä.

"Jaa vai ei, Anna", sanoi hän, "mieluimmin Söisin kohtaloni
tulevan ratkaistuksi yhdellä kertaa, mutta jollette nyt voi tehdä
päätöstänne, niin voin kyllä odottaa."

Torventoitotus alhaalta linnanpihalta ilmaisi, että ruotsalainen
kenraali aikoi nyt nousta ratsaille, ja samassa kuuluivat kiirehtivät
askeleet käytävästä. Useampia upseereja riensi sen lävitse ja lopuksi
tuli joku, jonka kulku tuntui suuntautuvan tämän huoneen ovelle.
Jos Hammar olisi löydetty kahdenkesken Annan kanssa, olisi se ollut
samaa kuin pakottaa tämä vastaamaan hänen kysymykseensä "jaa", ja
sen tähden riensi Hammar salaman nopeudella ovelle, ja joutui siten
ennen tulijaa, joka oli oven ulkopuolella eikä ollut kukaan muu kuin
kenraali itse.

Hän näytti kummastuvan nähdessään Hammarin tulevan tästä huoneesta,
mutta kysyi vain, jatkaen kulkuaan, oliko majuri Bertil Niilonpoika
mennyt alas.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Hammarin jälkeen, ennenkuin Anna vaipui
polvilleen ja peittäen kasvonsa käsiinsä huudahti kyyneltynein silmin
nimen: "Pekka!"

Hetkisen jälkeen ratsasti Arvid Wittenberg upseereineen Klossowin
linnasta, ja hänen seurueessaan oli Pekka Hammar.

       *       *       *       *       *

Oli juhannuksen aika 1647. Ruotsalainen sotajoukko oli hyvin
linnotetun ja vielä paremmin puolustetun Egerin kaupungin edustalla
Luoteis-Böhmissä samannimisen virran rannalla. Kaarle Kustaa
Wrangel oli pakottanut Baierin vaaliruhtinaan luopumaan vanhasta
liittolaisestaan keisarista ja liittymään Ruotsiin. Välirauha tämän
vaaliruhtinaan kanssa tehtiin maaliskuussa mainittuna vuonna, ja
tämän kuun puolivälissä, kun Turenne ranskalaisine joukkoineen oli
erotettu ruotsalaisista, lähti Wrangel liikkeelle Schwabista ja
marssi Frankkiin Keski-Saksassa, jossa hän vallotti Schweinfurtin ja
kääntyi sitte itäänpäin ja meni Böhmiin.

Täällä yhtyi hän Wittenbergiin, joka tuli Schlesiasta, ja alkoi
piirittää Egeriä. Kun tämä piiritys pitkittyi eikä ketään vihollista
ollut läheisyydessä, sillä keisari oli nyttemmin jätetty tykkänään
omalle onnelleen ja omien voimiensa varaan ja varusti parhaallaan
sotajoukkoa, niin oli ruotsalaisilla upseereilla hyvää aikaa käydä
ympärillä sijaitsevissa linnoissa ja solmita tuttavuuksia. Böhmi
oli maa, jossa syttyi tämä pitkällisen sodan ensimäinen kipinä, ja
vielä, huolimatta kaikesta vainosta keisarin taholta ja huolimatta
siitä kauheasta hävityksestä, jonka Juhana Banér sai aikaan 1639,
kun koko maa Elben pohjoispuolella muutaman senaikuisen kirjailijan
mukaan muistutti liekkimerta ja kalliot kaikuivat pakenevain
valitushuudoista, -- huolimatta kaikesta tästä oli täällä joitakuita
vanhan kansan miehiä, jotka säilyttivät uskollisessa muistossa kreivi
Henrik Matthias von Thurnin, böhmiläisen kuningas Fredrikin ja hänen
ystävänsä, ja jotka ilolla tervehtivät ruotsalaisia vapauttajina.

Sellainen mies oli eräs vanha kreivi muutamassa linnassa Egerin
läheisyydessä, ja hänen vierasvaraisessa kodissaan oli milteipä
päivittäin pöytä katettuna ruotsalaisille upseereille. Elämä täällä
oli sitä miellyttävämpää, kun useammat ylhäiset ruotsalaiset
rouvat, jotka seurasivat miehiään sotaan, asuivat linnassa. Näiden
joukossa oli myös äskennaitu rouva Katharina Eva Mörner, jonka
seurassa oli hänen veljensä tytär Anna Skytte. Kauneutta, nuoruutta
ja suloa oli runsaalla mitalla tässä vanhassa linnassa, mutta
korkeimmalla kaikista seisoi pohjoismaalainen neitsyt, jolla oli
niin liljanvalkoinen hipiä ja niin vaaleat kutrit ja haaveellisen
ihana, miltei hämyinen kaihon ilme sinisissä silmissään. Näiden
silmien himmeä tuli haavotti monen soturin sydämen, ja he huokasivat
salavihkaa kainossa halussaan voittaa tällaisen naisen käsi, mutta
kukaan ei voinut kerskailla, että olisi nähnyt vastataipumuksen
vilahdustakaan tämän ihanan immen puolelta, johon sydämen hellemmät
tunteet eivät ensinkään näyttäneet pystyvän. Kuitenkin oli yksi,
joka näki vaivaa enemmän kuin muut saavuttaakseen sellaisen suosion.
Hän oli loistava, aivan epäilemättä kaunis, Fritz von Krokow. Hän
tunsi perinpohjin taidon voittaa naissydämiä ja hän piti aluksi
pohjoismaalaisen viattomuuden voittamisen helpoimpana asiana
maailmassa, mutta huomasi pian siinä pettyneensä. Ja tämä kannusti
häntä uusiin ponnistuksiin. Hän oli väsymätön keksimään uusia
keinoja, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

Hän alkoi silloin tähystellä, missä saattoi piillä syy hänen
onnettomuuteensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän pääsi tai
luuli päässeensä siitä selville. Rakkaus toiseen se oli Annan
läpitunkemattomana kilpenä. Siinä hän nyt kenties olikin oikeassa,
mutta hän erehtyi sitävastoin tykkänään tämän rakkauden esineeseen
nähden.

Eversti Helmud Wrangel oli myös niiden upseerien joukossa, jotka
kävivät kreivillisessä linnassa, ja hän syttyi ensi kerran Annan
nähdessään liekkeihin, joita hän ei voinut hillitä. Majuri von Krokow
näki sen, kuten kaikki muutkin, ja hymyili, mutta hymy vääristyi pian
ja jätti tilaa aivan toiselle ilmeelle. Helmud Wrangel ei läheskään
voinut vetää Fritzille vertoja ulkonaisessa kauneudessa, mutta hänen
korkeasta otsastaan ja hänen tulisista, tummista silmistään liekehti
sellainen miehekäs voima, ja koko hänen olennossaan oli jotakin
siitä vapaasta, avonaisesta, joskus kiihkeästä ja maltittomasta,
mutta aina lämpimästä ja hehkuvasta luonnonlaadusta, joka harvoin
jättää tekemättä naiseen vaikutustaan. Eikä löydykään naista, joka
voi pysyä välinpitämätönnä palavalle, syvälle ja vilpittömälle
rakkaudelle, vaikkei hän voisi siihen vastatakaan. Ja Helmud Wrangel
rakasti tulisen sielunsa koko voimalla tätä impeä, jonka näkeminen
oli hänelle kuin rakkaan kotoisen laulun sävel tai kuten ilmestys
suloisen lumouksen maailmasta, maailmasta, johon hän oli vähän
perehtynyt, jollei siellä kokonaan vieraskin, ja jonka tenho hänet
sentähden valtasi kokonaan.

Muutamia kertoja oli eversti puhutellut Annaa, mutta lyhyesti ja
jyrkästi, melkein käskevästi, ikäänkuin olisi istunut ratsunsa
selässä prikaatin edessä ja olisi ollut kysymys iskemisestä
vihollisen kimppuun, ja majuri hymyili hänen kömpelyydelleen ja oli
varma asiastaan. Mutta kuinka olikaan, ei Annan huulilla näkynyt
mitään sellaista hymyä. Hän näytti päinvastoin eräänlaisella
mielihyvällä kuuntelevan Dulle Wrangelin sanoja ja itse auttavan
häntä oikealle tolalle, kun häneltä näytti ikäänkuin puuttuvan sanoja
sanoakseen mitä tahtoi.

Eräänä iltana olivat tanssiaiset linnassa. Majuri tanssi Annan kera
ja eversti seisoi katsellen. Mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen
huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Majuri kuiskasi jotakin
Annalle, ja tämä kalpeni silloin äkkiä, mutta vastasi jotakin, joka
vuorostaan pani majurin kalpenemaan. Ja yhä kiihkeämmin kuohui
veri tuittupäisen Dulle Wrangelin suonissa. Vihdon päättyi tanssi.
Silloin meni hän lujin askelin sille paikalle, jossa Anna istui, ja
pyysi puhutella häntä. Hän tarjosi Annalle käsivartensa, johon tämä
kernaasti tarttuikin, ja he menivät suuren tanssisalin viereiseen
huoneeseen. Tässä huoneessa oleskeltiin harvoin ja oli se nyt
illalla, vaikka oltiinkin keskellä kesää, valaistu vahakynttilöillä,
jotka paloivat paksuissa hopeajaloissa.

"Minä rakastan teitä, neitsyt Anna", sanoi eversti heidän päästyään
oven sisäpuolelle, "ja tahdon teidät saada puolisokseni."

"Herra eversti!" änkytti Anna, ja äkillinen punastus lehahti hänen
poskilleen.

"Mitä, ettekö usko minua?" puuskahti Wrangel tarttuen hänen käteensä.
"Te olette ainoa nainen, jolle konsanaan olen palanut ja jolle
konsanaan tulen palamaan... kas niin, nyt se on sanottu!... Mitä te
sanotte?"

"Minun vastaustani ei teidän tarvitse odottaa", vastasi Anna hieman
mietittyään, "ja koska tunnen teidät kunnian mieheksi, herra eversti,
niin tahdon vastata yhtä suoraan kuin te olette kysynyt... Minäkin
rakastan..."

"Rakastat... tyttö, tyttö... rakastatko minua?"

Kiihkeän, hurjan miehen kasvoille tuli sellainen ilme kuin taivas
olisi avautunut hänen näkyviinsä ja hän yhtäkkiä saanut katsella koko
sen ihanuutta. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miltei jumaloiden
vapisevaan tyttöön. Annan mielessä herätti tämän miehen, jota hän
yleensä piti suuressa arvossa, hehkuva tunnustus pelon ja surun
tunteen.

"Minä rakastan, herra eversti", sanoi hän, "mutta minä rakastan
toista!"

Helmud Wrangel hypähti taaksepäin, mutta pysähtyi äkkiä ja katsoi
ylpeänä ja jäykkänä tähän tyttöön, joka oli uskaltanut lausua
kuolemantuomion hänen rakkaudelleen.

"Älkää vihastuko", jatkoi Anna, "älkää vihastuko... Ainoastaan
siksi, että tunnen teidät jaloksi ja ritarilliseksi mieheksi, olen
teille ilmaissut, mitä ei kukaan muu tiedä..."

"Teidän ei tarvitse sanoa enempää", keskeytti eversti tehden torjuvan
liikkeen kädellään. "Tunnen paremmin kuin luulettekaan miehen, joka
on voittanut teidän rakkautenne, enkä voi muuta kuin surkutella
teitä...! Tämä on myös luottamuksella sanottu, neitsyt Anna, ja jos
tahdotte noudattaa miehen neuvoa, miehen, joka aina pitää korkeimpana
teidän onnenne, niin olkaa kuulematta tätä rakkautta!"

Helmud Wrangel lausui nämä sanat hirveällä tyyneydellä, ja ikäänkuin
hänen tulivuoren tapainen luonteensa korvaukseksi siitä vaatisi
oikeutensa suuremmalla rajuudella tai kuin ei hän enää olisi voinut
sietää nähdä tätä naista, joka oli sytyttänyt hänen sydämensä paloon,
törmäsi hän ulos huoneesta. Onneksi -- sillä itse ei hän kiihtyneessä
tilassaan sitä ajatellut -- tuli hän valinneeksi oven, joka vei
linnanpihaan johtavaan käytävään, ja vältti siten herättämästä
tarpeetonta huomiota sekä itseensä että Annaan.

Kulettuaan linnanpuutarhan lävitse linnanpihaan käski hän esiin
hevosensa ja lennätti pois kreivillisestä linnasta. Minne hänen
matkansa piti, tiesi hän tuskin itsekään, mutta aamulla tämän yön
jälkeen tuli hän jalkaisin ruotsalaisten leiriin. Hänen kuoliaaksi
ajetun hevosensa ruumis löydettiin parisen päivää myöhemmin
jylhimmästä vuoriseudusta Egeristä pohjoiseen päin. Lähinnä
seuraavat päivät oli Helmud Wrangel sulkeutuneena telttiinsä, ja kun
hän vihdoin näyttäytyi, pani hän toimeen muutamat murhaavimmista
juomingeistaan, joista hän nousi syöstäkseen suin päin hurjimpaan
taisteluun, kun nyt ryhdyttiin hyökkäykseen kaupunkia vastaan.

Ruotsalaiselle sotamarskille oli nimittäin saapunut viesti, että
keisarillinen sotajoukko lähestyi kreivi Holzapfelin johdolla --
tai "Hapanomenan", kuten meikäläiset sotamiehet häntä nimittivät --
ja sentähden olivat kaikki voimat ponnistettavat Egerin pikaiseen
vallottamiseen. Vihdoin pakotettiinkin urhoolliset puolustajat
avaamaan kaupungin portit. Se tapahtui heinäkuun 7 p:nä, ja kolme
tuntia myöhemmin nähtiin keisarillisten joukkojen sotalipun vilkkuvan
kukkuloilla etelässäpäin. Ruotsalaisten ilo oli suuri ja tuli vielä
suuremmaksi niiden muonavarastojen tähden, jotka olivat kootut
Egeriin ja jotka nyt joutuivat heidän saaliikseen.

Mutta nyt muutti sota muotoaan. Keisari Ferdinand oli itse
sotajoukkonsa mukana, ja hän päätti uskaltaa kaikkensa ottaakseen
Egerin takaisin. Tämän johdosta syntyi joukko pieniä, mutta
tulisia ja usein verisiä taisteluja, vaikkei niistä koskaan tullut
ratkaisevaa ottelua. Niiden aikana alkoi ruotsalaisten soturien
keskuudessa liikkua eriskummainen satu linnanrouvasta, joka parisen
sataa vuotta takaperin, jolloin Böhmissä olivat samoin raivonneet
veriset uskonsodat, oli julmalla tavalla murhattu, mutta jonka henki
ilmestyi iloitakseen totuuden voitosta eksytysten ja pimeyden ylitse.
Tuskin olivat torvet toitottaneet hyökkäykseen ja rummut alkaneet
päristä ja ensimäiset laukaukset paukkua, ennenkuin saattoi varmasti
odottaa näkevänsä joltakin metsäkukkulalta valkopukuisen, hunnutetun
haamun istuvan valkoisen hevosen selässä ja tarkkaavasti seuraavan
taistelun kulkua. Moni väitti nähneensä, kuinka kummitushevonen
korskui tulta ja kuinka sen silmät loistivat kuin kaksi tähteä
taivaalla yön pimeydessä. Sillä kun taistelu oli lopussa ja kentällä
makasivat vain kuolleet, silloin leijaili haamu keveästi sen ylitse
eteenpäin, pysähtyi jokaisen ruumiin luona, ja jokainen, joka
silloin oli ulkona -- ja sellaisia, jotka ryöstivät kuolleita, oli
silloin suuri paljous -- perääntyi ehdottomasti väristen niiltä
paikoin sotakenttää, joilla linnanrouva liikkui, vaikkeikaan
hänen läsnäolonsa saanut heitä kokonaan luopumaan hirvittävästä
ammatistaan. Nämä tarut liikkuivat kauan miehistön kesken, ennenkuin
ne tulivat upseerien korville, eivätkä ne sittekään herättäneet
heissä erityistä huomiota, sillä sellaiseen oli nyt niin totuttu
tämän sodan aikaan, että pikemmin olisi herättänyt kummastusta, jos
tällaisia ilmiöitä ei olisi ensinkään näyttäytynyt.

Niin läheni joulukuu loppuaan. Silloin laadittiin ruotsalaisessa
päämajassa suunnitelma keisarillisten yllättämiseksi ja jos
mahdollista keisarin itsensä vangitsemiseksi. Vihollisten etuvartio
oli ainoastaan puolen peninkulman päässä ruotsalaisten leiristä, ja
Helmud Wrangel sai tehtäväkseen käydä 2,000 ratsumiehen kera tämän
etuvartion kimppuun ja siepata sen vangiksi, minkä jälkeen hänen
heti oli ilmotettava sotamarskille asian päätöksestä, jolloin tämä
ryntäisi esiin koko ruotsalaisen sotajoukon kera.

Kuumeisella ihastuksella järjesti Helmud Wrangel kesäkuun 29 p:nä
illalla ratsumiehiään, ja kun kaikki oli kuten pitikin, läksi hän
taipaleelle. Oli tavattoman pimeä yö, joka oli yritykselle suuressa
määrin suotuisaa, niin että torkkuva keisarillinen etujoukko, joka
kaikista vähimmän aavisti niin äkillistä yöllistä hyökkäystä, oli
miltei taistelutta pakotettu antautumaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan
ollut lainkaan Dulle Wrangelin makuun. Hän tahtoi kuulla miekkojen
kalskuvan ja luotien vinkuvan, muuten koko yritys ei ollut mistään
kotoisin. Hän käski sentähden laskettaa eteenpäin, ja kun aurinko
nousi, ratsasti hän täyttä laukkaa vihollisleirin sydämeen. Tämä
kaareutui pitkänä rivinä muutamien talojen ympärille, ja parhaimmassa
näistä taloista asui keisari itse. Täälläkään ei oltu lainkaan
aavistettu moista rohkeutta eikä osattu sitä varoa, ja ruotsalaiset
ratsumiehet seurasivat everstiään kuin olisivat hänen kanssaan olleet
yhtä luuta ja lihaa, saman hengen elähyttämät, yhtä varmat voitosta.

Niin tulivat he yhä lähemmäksi keisarin asuntoa.

"Reippaasti eteenpäin, pojat!" huusi Dulle Wrangel. "Ja me teemme
vuosisadan suurimman urotyön!"

Silloin nähtiin miehen rikkaasti kullalla koristellussa yönutussa
hyppäävän eräästä keisarin asunnon ikkunasta. Häntä seurasi muutamia
harvoja asestettuja miehiä ja vähän matkan päässä leirissä kuuluttiin
hälytettävän ratsaille.

"Se on keisari!" kuului joku huutavan ruotsalaisten äärimäisellä
vasemmalla sivustalla, johon pakenijat selvästi näkyivät, kun
taasen ne, jotka ratsastivat oikealla, jossa Helmud Wrangel itse
oli, eivät nähneet heistä mitään. Eversti kuuli kuitenkin huudon
ja riensi salaman nopeudella ratsumiestensä editse vasemmalle. Hän
näki muutamain miesten syöksevän eteenpäin, ja hän tunsi heidät ja
huudahti:

"Hyvä, Hammar! Käy kimppuun Städin kera, niin sieppaatte hänet,
kuka hän sitte lieneekin" -- lisäsi hän itsekseen. Sillä ne, joille
hän huusi, ja heidän seuraajansa olivat jo aikoja ennen kadonneet
hänen näkyvistään, ja samassa sai hän aivan toista ajateltavaa.
Muuan vihollisten ratsurykmentti kirkkaassa haarniskassa ratsasti
pitkässä rivissä ruotsalaisia vastaan ja sieltä ja täältä leiristä
kuului useampaan kertaan hälytyssoittoja. Dulle Wrangel hieroi
käsiään tyytyväisyydestä ja näytti niin tuimalta ratsunsa selässä
istuessaan, että olisi voinut pelottaa itsensä paholaisenkin. Nyt
saisi hän kyllikseen miekanmittelystä ja verestä. Syntyi tulinen
taistelu, mutta oli luonnollista, ettei pieni ruotsalainen sotavoima
voinut vetää vertoja koko keisarilliselle sotajoukolle, vaan sai
kiittää onneaan, jos jokseenkin ehein nahoin voi vetääntyä takaisin
vihollisleiristä.

Mutta Hammar ja Städ ja heitä seuraava kourantäysi ratsumiehiä saivat
kuumemman kylvyn. Talosta paennut oli tosiaankin keisari. Eräällä
paikalla, missä useammat tiet risteilivät pikkukylän reunimmaisten
talojen ympäri, kadottivat he hänet näkyvistään. Mutta pian näkivät
he jälleen kullalla kirjaillun yönutun, ja he seurasivat häntä
itsepintaisuudella, joka olisi ansainnut paremman onnen. Sillä
kun he peninkulman matkan ratsastettuaan vangitsivat pakenijan,
huomasivat he pettyneensä. Kullalla kirjailtu yönuttu peitti muuatta
keisarin seurueeseen kuuluvaa upseeria, ja tämä, joka nyt katsoi
herransa välttäneen vaaran, kertoi, että keisari oli lähtenyt toista
tietä, suostuttuaan ensin uskotun upseerinsa pyyntöön, että tämä
ajajia eksyttääkseen ottaisi hänen yönuttunsa. He seisoivat hetken
neuvottomina, mitä tekisivät. Mutta sitte pakotti Hammar upseerin
sanomaan, mitä tietä keisari oli lähtenyt, ja niin vähän toiveita
kuin hänellä olikin saavuttaa tarkotuksensa, päätti hän kuitenkin
lähteä siihen suuntaan, jollei muun vuoksi, niin tätä kiertotietä
palatakseen ruotsalaiseen leiriin. Upseeri oli täysin vakuutettu,
ettei keisaria voitu saavuttaa ja että, vaikkapa niinkin kävisi,
ympäröisi häntä riittävä voima vastustaakseen tätä harvalukuista
vihollissakkia, ja sentähden ei hän epäröinyt antaessaan niitä
tietoja, joita Hammar vaati.

Heidän täytyi ratsastaa raivaamattomia polkuja tiheäin metsien
lävitse, ja vasta päivän käännyttyä iltapuolilleen he saapuivat
tielle, jota keisari upseerin lausunnon mukaan oli ratsastanut. Nyt
olivat he kuitenkin likipitäen luopuneet toivosta tavata ajamansa
rauhotetun otuksen. Sillä oli liiankin todennäköistä, että hän
oli jo palannut omiensa luo tai sitte jatkanut pakoaan Pragiin,
ja kummassakaan tapauksessa ei heillä ollut mitään muuta tehtävää
kuin parhaimmalla tavalla raivata itselleen tie maanmiestensä luo.
Kuitenkin leiriytyivät he metsään levähtääkseen ja antaaksensa
väsyneiden hevostensakin hieman puhaltaa. Seutu sopi oivallisesti
öiseen hyökkäykseen. Se oli mitä metsäisin ja läpipääsemättömin
tienoo Böhmerwaldissa.

Ja yö tuli, ja kuu nousi heleänsiniselle taivaalle ja tuuli suhisi
niin surusointuisesti korkeissa tummissa puissa. Silloin kuului
lähestyvän ratsujoukon kavioiden kapse. Saattoi nähdä heidän
lähemmäksi tultuaan, että niitä oli vähintään sata hevosta.

"Sieltä tulee keisari!" kuiskasi Hammar Städille, ja tämä nyökkäsi
päätään.

Oltiin hetkinen kiihkeässä jännityksessä. Mutta vihdoin sanoi Hammar:

"Jos tahdot kuten minä, Städ, niin uskallamme yrittää... Hakkaa
ympärillesi toisten kanssa, niin minä otan keisarin."

Taasen nyökkäsi Städ myöntävästi, ja hetkisen jälkeen törmäsi
pieni ruotsalainen ratsumiesjoukko hurjasti huutaen metsänrinnettä
myöten tielle. Hämmästys, ällistys valtasi keisarilliset, ja
epäilemättä olisi täälläkin tehty yksi niitä satumaisia urotöitä,
joita seuraavat ajat kertovat Ruotsin kuninkaasta ja hänen sinisistä
pojistaan, jollei onnen hymyillessä suopeimmillaan olisi muuan
vangituista keisarillisista neuvotellut ulos metsästä ja huutanut
omilleen, ettei ruotsalaisia ollut enempää kuin mitä näkyi. Nyt
syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Keisarillisten rohkeus
palasi, kun he kuulivat, että heillä oli vain nämä kaksikymmentä
ratsumiestä vastassaan eikä takana -- kuten he ensin olettivat --
odottanut suurempaa vihollisvoimaa, ja he sulkivat tiheän piirin
näiden muutamain, kuolemaa halveksivaan ruotsalaisten ympärille.
Nämä taistelivat kuin jalopeurat, ja monet viholliset makasivat jo
maassa verissään, ennenkuin näytti edes mahdolliseltakaan heitä
kesyttää. Mutta vihdoin kaatui Hammar ratsunsa selästä. Städ hakkasi
ympärilleen kuin vimmattu, ja kasa ruumiita makasi näiden kahden
ympärillä. Silloin sattui Städiinkin miekanpisto, ja hän kaatui. Nyt
antautui viisi jälellä olevaa ruotsalaista vangeiksi, ja keisari oli
pelastettu ja vihollinen ratsasti tiehensä, kuun heittäessä kylmiä
säteitään paikalle, jossa Hammar ja Städ olivat uskaltaneet ryhtyä
veriseen leikkiinsä.

Mutta silloin näyttäytyy valkoinen haamu, vielä valoisampana ja
läpinäkyvämpänä kuun säteissä, hän, joka tarun mukaan seurasi
jokaista ottelua ja näyttäytyi taistotantereella yhtä varmasti kuin
jokainen oikeauskoinen soturi toivoi saavansa katsella Jumalaa
kasvoista kasvoihin päätettyään vartionsa täällä maan päällä.
Äänetönnä kuin henki laskeutuu hän korkean salkonsa selästä ja
leijailee eteenpäin yli tien, jolla kaatuneet nukkuvat raskasta
untaan. Jokaisen ruumiin luona kumartuu hän maahan, sivelee kädellään
pois, jos mitä on peittämässä elottomia kasvoja, ikäänkuin hänelle
olisi nautinto lukea elämän satua näistä sammuneista silmistä.

Äkkiä pysähtyy hän ja kuuntelee ja kääntyy ympäri. Kuoleman korahdus,
jonkun kaatuneen suonenvedontapainen nytkähdys, soturin, jonka henki
kenties juuri nyt irtaantui maallisen elämän kahleista, veti hänet
sinne päin. Ja vielä kerran pysähtyy hän ja kuuntelee ja painaa
kätensä sydäntään vasten. Muuan ääni puhui ja eräät silmät katselivat
häntä aivan hänen jalkojensa edessä.

"Hammar!" sanoi ääni. "Hammar... missä olet, en voi ottaa askeltakaan
ilman sinua, ja varmaankin olemme nyt taipaleella taivaan
valtakuntaan, sillä minä näen hänet... linnanrouvan... näen hänet
selvään, ja silloin ei liene pitkä matka Pyhän Pietarin luo... mutta
puhuthan puolestani, Hammar... saan kai silloin jäädä oven suuhun,
luullakseni... sano, Hammar, puhuthan puolestani!"

Ja valkoinen haamu siirtyi eteenpäin, kuten ajatus lentää
rakastettuaan kohtaamaan, ja hän kumartui alas ja nosti hiljaa, niin
hiljaa kuin kukan nostaa hyväilevä tuuli, muutaman kalpean pään
läheltä sitä paikkaa, jossa puhuja makasi. Mutta näiden kasvojen
piirteistä ei hän lukenut ainoastaan kuoleman kylmää kirjotusta, hän
painoi kiihkeästi poskensa kuolleen poskea vasten, ja hän päästi
huokauksen, niin syvän, niin sydäntä viiltävän kuin ainoastaan elävä
ja rakastava olento voi.

       *       *       *       *       *

Vaikkakin Dulle Wrangelin vietteli hänen tulisuutensa menemään
sotamarskin määräysten ylitse ja hän siten esti koko keisarillisen
sotajoukon hävityksen, joka kenties olisi saatu tulokseksi, jos
kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, niin voitettiin kuitenkin se,
että keisari lähti liikkeelle Egeristä ja vetääntyi eteläänpäin
Tribeliin, pieneen linnaan Piisin pohjoispuolella. Täällä jatkettiin
samaa nälkäsotaa kuin Egerin tienoillakin, ryhtymättä ratkaisevaan
otteluun.

Eräänä päivänä, elokuun 12 pnä, oli muutamia upseereja kokoontunut
juominkeihin, joista tuli hurjan huimat, kuten aina, milloin
Dulle Wrangel oli mukana. Kokkapuheet ja mehevät jutut seurasivat
toisiaan. Ei edes pyhiä asioitakaan jätetty kajoamatta, ja hopeaiset
ja kultaiset, kallisarvoisilla kivillä koristellut alttarikalkit,
jotka olivat otetut saaliiksi joistakin kirkoista tai luostareista,
mutta joita täällä käytettiin juomamaljoina, antoivat aihetta
pöyristyttäviin kertomuksiin tästä pitkällisestä sodasta.

Hurjat teot, joissa halaistut pääkallot ja häväistyt naiset
olivat pääsisältönä, johtivat vähitellen keskustelun naiselliseen
kauneuteen, ja kukin kehui omaa ihannettaan oivallisimmaksi. Dulle
Wrangel oli sillaikaa istunut vaiti ja antanut katseensa viipyä
kuohuvalla viinillä täytetyssä maljassaan. Mutta äkkiä nosti hän
päänsä pystyyn ja huudahti säkenöivin silmin:

"Niin totta kuin elän, ei koko kristikunnassa ole kuin yksi ainoa
kaunis nainen, ja hän on vaalea ruotsalainen tyttö vanhassa linnassa
Egerin varrella."

"Neitsyt Anna?" kysyi majuri Krokow ja katsoi tutkivasti everstiin.
"Majuri Bertil Niilonpojan veljentytär?"

"Niin", vastasi eversti. "Ja sen vastaan hengelläni ja verelläni!"

"Olette oikeassa", palasi majuri juttuun ilkeästi hymyillen. "Olette
oikeassa, jos sanotte, että hän on ollut kaunein. Sillä minusta ei
perhosta, jonka siivet ovat kadottaneet ensimäisen kultajauheensa,
voi enää sanoa kauniiksi, menenpä niin pitkälle, etten tahdo edes
antaa nimeä kukalle, jonka ensi tuoksun ovat yölepakon siivet
pyyhkineet pois..."

"Majuri von Krokow!" puuskahti silloin Dulle Wrangel ja nousi
pöydästä koko pituuteensa. "Ne sanat saatte ottaa takaisin tai
vastata niistä miekka kädessä!"

"Aina otatte te asian niin kuumasti", vastasi von Krokow, vielä
hymyillen -- "kuitenkin olen valmis kohtaamaan teitä, missä ja
milloin itse tahdotte, jos todellakin pidätte kiinni väitteestänne!"

Kaksintaistelun aika määrättiin. Dulle Wrangel tahtoi, että sen piti
tapahtua heti, mutta toiset olivat sitä mieltä, että se tapahtuisi
vasta seuraavana aamuna ja tulisen everstin täytyi harmikseen
mukaantua heidän tahtoonsa. Hän tyhjensi maljansa kerta siemauksella
ja poistui seurasta. Joku hetki myöhemmin, kun hän istui teltassaan,
ilmotettiin majuri von Krokow, ja hän sai heti tulla sisään.

Ensimäisten jäykkien tervehdysten jälkeen alkoi majuri puhua heidän
riidanaiheestaan ja esittää niitä syitä, joihin hänen lausuntonsa
Anna Skyttestä nojautuivat, ja merkillistä kyllä antoi eversti hänen
puhua loppuun häntä pienimmälläkään sanalla keskeyttämättä.

Tämä teki majurin yhä varmemmaksi juomaseuran juttujen aikana
muodostamassaan mielipiteessä, että hän huiman hurjapäisestä
everstistä oli saanut sielunheimolaisen. Tämän mielipiteen varaan,
joka perustui ihmisen tavalliseen taipumukseen arvostella muita
itsensä mukaan, oli von Krokow rakentanut suunnitelman kostaakseen
Annalle, joka oli halveksinut hänen rakkauttaan, ja samalla kertaa
tyynnyttääkseen omia himojaan. Jos hänellä olisi liittolaisenaan se,
jota hän piti suositumpana rakastajana, katsoi hän varmasti voivansa
houkutella Annan ansaan ja toi sentähden lopuksi avomielisesti esiin
kaiken, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Niin on asianlaita, eversti", sanoi hän. "Kaunis neitsyt Anna jättää
kauneutensa alttiiksi hylkyväelle, ja tämän johdosta täytyy jokaisen
ritarin tuntea itsensä loukatuksi ja kehotetuksi kostoon... Ja nyt,
eversti, jos tahdotte kuten minä, niin on miina valmis räjähtämään...
Ryöstämme hänet, pakotamme hänet tunnustamaan häpeänsä, ja sitte..."

"Ja sitte...?" kysyi eversti kumealla, yksikantaisella äänellä.

"Sitte jatkakoon hän kurjaa elämäänsä leirin irtolaisnaisten
joukossa!"

Eversti hypähti nopeasti pystyyn, kun hän kuuli nämä kylmät ja
matalaa ja halpaa mieltä todistavat sanat, ja hän seisoi leimuavin
kasvoin von Krokowin edessä. Tämä kalpeni ja tahtoi astua askeleen
takaperin, mutta samalla hän sai niin navakan korvapuustin,
että hän horjahti maahan. Ennenkuin hän ehti nousta ja selvitä
hämmennyksestään oli Dulle Wrangel ulkona, ja tuossa tuokiossa istui
hän ratsailla ja kiiti täyttä laukkaa pohjoista kohden vanhaan
linnaan, jossa oli hän, ainoa tyttö, joka oli saanut hänen sydämensä
lämpimämmistä tunteista sykähtelemään.

Kohta tämän jälkeen nähtiin myös majuri von Krokowin ratsastavan
samaa tietä, mutta häntä seurasi pari palvelijaa.

Oli jo myöhä, kun Dulle Wrangel saapui linnaan. Hän ei ollut sinne
astunut jalkaansa siitä päivin, kun hän ilmaisi rakkautensa, eikä
hän olisi koskaan enää siellä käynyt, jolleivät majurin sanat olisi
herättäneet halua varottaa ja pelastaa tätä naista, jota hän ei
koskaan lakkaisi rakastamasta, niin kauan kuin hänen sydämensä sykki,
vaikkapa tämä ei koskaan tulisikaan kuulumaan hänelle. Linnanpihalla
seisoi kaksi satuloitua hevosta, joita piteli muuan kookas ratsumies,
joka kohta herätti everstin huomiota, vaikkakin side hänen päänsä
ympärillä aluksi eksytti hänen tarkkaa muistoaan ja sai aikaan, ettei
hän heti tuntenut miestä. Mutta kun hän oli laskeutunut hevosensa
selästä ja tullut aivan hänen luoksensa, tunsi hän hänet.

"Mitä, oletko se sinä, Städ", kysyi hän, "ja mitä teet täällä?"

"Kiitos kysymästä", vastasi Städ tyynesti ja kuivasti kuten
tavallisesti. "He ovat paikanneet minut kokoon nyt, mukamas, jotta
minä kestänen vielä ottelun tai parisen..."

Edelleen kyseltyään sai eversti lopulta selvän hurjasta taistelusta
heinäkuun 30 päivän illalla, jolloin Hammar ja Städ parinkymmenen
ratsumiehen kera tahtoivat siepata keisarin, joka ratsasti sadan
ratsumiehen suojelemana, ja hän hymyili sen kuullessaan aika lailla
ja taputti Städiä olalle. Städ kertoi myös, kuinka hänet ja Hammar
ihmeellisellä tavalla oli tuotu tänne linnaan ja täällä hoidettu ja
vaalittu, niin että he nyt saattoivat ajatella jälleen palaamista
sotaväkeen.

"Ja missä on Hammar?" kysyi eversti.

"Hän on linnanrouvan luona, _kummituksen_, jonka hän aikoo naida...
Nähkääs, sen ovat he tuumineet nyt, kun neitsyt on paikannut ja
laastaroinut meitä molempia... He ovat vanhat tutut keskenään, aina
lapsuudesta saakka, nähkääs, ja nyt oleskelevat he parasta aikaa
linnan puutarhassa!"

Dulle Wrangelin aivoissa alkoi pyöriä ympärinsä. Hän oli kuullut
tarun _valkoisesta haamusta_, joka seurasi ruotsalaista sotajoukkoa,
ja hän alkoi himmeästi aavistaa, että tämä et ollut kukaan muu kuin
Anna ja että se rakkaus, josta neitsyt oli puhunut hänelle, kohdistui
aivan toiseen kuin siihen kurjaan, jolle hän parisen tuntia sitte
oli antanut niin tuntuvan ojennuksen. Hän riensi kiireisin askelin
linnan puutarhaan tavatakseen Hammaria ja saadakseen selon häneltä,
ennenkuin meni tapaamaan Annaa.

Mutta hän ei ollut kulkenut montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi.
Hänen silmiensä eteen avautui taulu, jonka sisällöstä hän sai kaikki
tiedot mitkä tarvitsi, vaikkeivät hänen korviinsa olisi saapuneetkaan
sanat, jotka tekivät kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Laskeutuvan
auringon viime säteiden valaisemina seisoivat Hammar ja Anna
rinnatusten ja pitivät toisiaan kädestä.

"Niin tulisit kuitenkin omakseni ja Susannan ennustus täyttyisi!"
lausui Hammar.

Anna painoi kauniit kasvonsa hänen rintaansa vasten ja katsoi
kyynelsilmin häneen.

"Ja otathan nyt Susannan sormuksen muistoksi hänestä ja minusta ja
tämän hetken ja lupaukseni merkiksi... Nyt täytyy meidän erota,
mutta elinpä tai kuolin, tiedän toki, että sinä olet lupauksellesi
uskollinen ja odotat minua, ja me kohtaamme toisemme täällä tai
taivaassa...!"

He syleilivät, ja Dulle Wrangel saattoi tuskin temmata irti
katsettaan tästä ihmeen kauniista näystä. Kyynel värähti hurjassa
silmässä, ja hänen väkevä ruumiinsa vapisi. Mutta sitte kiiti hän
pois, hyppäsi hevosen selkään kiirehtien ja hätiköiden, ikäänkuin
olisi pelännyt omaa varjoaan, ja lasketti pois linnasta. Oli
lauha elokuun ilta, ja tuuli toi niittyjen ja metsän suloisimpia
tuoksuja ilmojen teitse linnanmuurin ylitse ja puutarhaan, jossa
Anna istui unelmiinsa vaipuneena. Hammar ja hänen ystävänsä olivat
poistuneet, ja hän pani niin vähän huomiota ajan kulkuun, että oli
jo yö, ennenkuin hän ajatteli lähteä puutarhasta. Silloin lähestyi
käytäviä myöten hiljaa hiipien tumma hahmo, joka antoi hänelle
kirjeen ja pyysi häntä kiiruhtamaan, koska jokainen silmänräpäys
oli tärkeä. Hän riensi huoneeseensa ja luki kirjeen. Se oli eversti
Helmud Wrangelilta. Tämä oli haavotettu ja makasi kuolemaisillaan ja
pyysi, ettei Anna kieltäytyisi kuulemasta hänen viimeistä ja ainoaa
rukoustaan, vaan soisi hänelle hetkisen keskustelun, ennenkuin hän
lähtisi täältä. Mitä hänellä oli sanottavaa, koski Annaa itseään
lähemmin kuin häntä. Anna aprikoi hetken, jonka jälkeen hän kutsui
kirjeentuojan luokseen ja koetti kyselemällä saada tältä selville,
kuinka kaikki oikeastaan oli. Tumma mies, joka ulkonäöstään päättäen
oli yksityispalvelua, vastasi harvoin sanoin, että everstin
kimppuun oli käyty täällä linnan läheisyydessä ja hänet oli viety
viereiseen tupaan. Silloin ei Anna enää epäröinnyt. Hän heitti vaipan
ympärilleen ja seurasi kirjeen tuojaa. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
alas jyrkästä mäestä, joka aleni linnan portilta, ennenkuin häneen
tarttui mies, joka nousi tien varresta, hänen päänsä käärittiin
saaliin ja hän tunsi kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Mentiin
eteenpäin vimmatulla vauhdilla, sanomatta sanaakaan hänen tai
ryövärien puolelta. Äkkiä huusi ääni, joka hänestä tuntui tutulta,
jyrisevän: "seis!" -- Vaihdettiin muutamia lyhyitä kysymyksiä ja
vastauksia, miekat kalskuivat ja pari laukausta pamahti, ja sitte
tarttui joku hänen vyötärönsä ympäri, nosti hänet alas hevosen
selästä ja otti saalin hänen päänsä ympäriltä. Paikkaa, missä
hän oli, valaisi kirkkaasti kuutamo, ja hän näki edessään Helmud
Wrangelin tutut kasvot.

"Tulinpa parhaaseen aikaan, neitsyt Anna!" sanoi hän. "Aikani on
laskettu, ja minä viivyn leiristä poissa kauemmin kuin sopii hyvään
järjestykseen... Mutta nyt seuraan teitä takaisin linnaan, ja
teidän on luvattava minulle, ettette poistu sieltä millään ehdolla,
ennenkuin astutte morsiustuoliin... kuuletteko sen, neitsyt Anna, ja
tahdotteko luvata minulle sen?"

Anna antoi hänelle kätensä, nousi jälleen hevosen selkään ja he
ratsastivat yhtä matkaa linnan portille, jossa eversti uudisti
varotuksensa.

"Ja nyt hyvästi, neitsyt Anna", sanoi hän sitte. "Luulen, ettemme
enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa!"

Hän katosi yhtäkkiä. Aamulla varhain elokuun 13 p:nä oli hän taasen
teltassaan, nipin napin joutuen ottamaan vastaan niitä, joiden oli
oltava todistajina kaksintaistelussa hänen ja majuri von Krokowin
välillä.

"Ei, hyvät herrat", sanoi Dulle Wrangel heille, "Dulle Wrangel ei
taistele majuri von Krokowin kanssa!"

"Mutta kunnia, teidän kunnianne!" väitti muuan vastaan.

"Dulle Wrangelin kunnia...?" toisti eversti nauraen. "Se ei ole
paljon arvoinen, mutta niin syvälle en kuitenkaan tahdo vajota, että
vedän miekkani maalle, ryhtyäkseni kaksintaisteluun ruotsalaisen
sotajoukon kurjimman miehen kanssa."

Hätäiset torventoitotukset ja yhtämittaiset rummun pärrytykset
ja huudot: "vihollinen!" katkaisivat herrojen keskustelun. Kukin
riensi paikalleen. Vihollinen oli tosiaankin uskaltanut yllättää
ruotsalaisen leirin. Urhoollinen Johan de Werth ja Montecuculi ne
johtivat keisarilliset tähän uskaliaaseen yritykseen. Pian olivat
kuitenkin ruotsalaiset järjestetyt, ja ensimäisenä ryntäsi Dulle
Wrangel eteenpäin. Mutta taistelu oli tulinen. Keisarilliset olivat
järjestäneet asiansa mitä oivallisimmin, eivätkä he mielellään
luopuneet saavutetuista eduistaan. Mieshukka alkoi tulla suureksi
ruotsalaisten puolella, ja maa punertui verestä. Vihdoin saapui
kuitenkin pari lisärykmenttiä, ja keisarillisten täytyi perääntyä.
Mutta useita satoja ruotsalaisia makasi verissään taistelukentällä,
ja niiden joukossa oli Helmud Wrangel.

Muutaman ruumiskasan takana makasi urhoollinen eversti kuoliaaksi
ammutun hevosensa vieressä. Hurjat kasvot olivat kalpeat ja
säkenöivät silmät olivat sulkeutuneet. Hänen päänsä lepäsi Städin
sylissä, sillä tämä oli ollut everstin rinnalla, kun murhaava kuula
tuli. Hänen edessään oli Hammar polvillaan ja piteli kuolevan kättä.
Hänet oli kutsuttu tänne ja hän oli heti saapunut. Vähän loitompana
seisoi muutamia ratsumiehiä.

Kun eversti avasi silmänsä, lepäsivät ne hetken Hammarin kasvoilla,
ja raukea hymy levisi voimakkaille, mutta kalpeille ja kuoleman
kaunistamille kasvoille.

"Kiitos", sanoi hän, "surmaniskusta Oberndorfin luona!... Kentiesi
olen nyt sinulle maksanut samalla mitalla! Mutta yhden asian saat
minulle luvata... ratsasta heti morsiamesi luo ja menkää vihille...
ennenkuin aurinko on laskenut, täytyy sen olla tehty... Vie hänelle
terveisiä minulta, älkääkä unhottako Dulle Wrangelia!"

Kuolevan miehen sammuva katse lepäsi kuolinhetkenä sen kasvoilla,
joka oli häneltä vienyt hänen ainoan rakkautensa.

Mutta ennenkuin aurinko laskeutui, olivat Pekka Hammar ja Anna Skytte
laillisesti vihityt mieheksi ja vaimoksi.



5.

ENNEN JA JÄLKEEN LUNDIN TAISTELUN 1676.


Muuan sissijoukko oli hajotettu metsäseudulla Skånen ja Blekingen
välillä, ja jälellä oli ainoastaan muutamia harvoja, jotka keskellä
yötä, polkuja, jotka ainoastaan he tunsivat, hiipivät eteenpäin
yhtyäkseen lähimpään joukkoon heidän puoluelaisiaan. Kaksi näistä,
jotka koko yön olivat kulkeneet yhtä matkaa, laskeutui aamun
koitteessa erään puun juurelle. Toinen heistä oli roteva talonpoika,
toinen hennompi ja hienompirakenteinen ja puettu takkiin, joka
kerran näytti nähneen parempiakin päiviä. He istuivat kauan vaiti,
sentään vaipumatta uneen, kuten usein on laita, kun sielu on niin
kokonaan kiintynyt johonkin asiaan, että ruumiin täytyy luopua levon
vaatimuksestaan.

Hevosten kavioiden kapse herätti heidät vihdoin huomaamaan, mitä
tapahtui ulkomaailmassa. Paikka, jossa he istuivat, oli metsäisen
kukkulan rinne, jonka alareunassa kiemurteli tie. Roteva talonpoika
otti pyssynsä ja tutki panosta ja sankkiruutia, ja kun kaikki oli
kuten pitikin, suuntasi hän mustat, verestävät silmänsä tarkkaavina
tielle. Toinen kuluneessa herrastakissaan nojautui hymyillen, miltei
ivallisen näköisenä, takanojaan puunrunkoa vasten.

"Nyt kai hän ei päässe sinulta pakoon, Paavo!" sanoi hän ja heitti
nopean silmäyksen talonpoikaan.

"Luulenpa, että pyssy on saanut tartunnan sinusta, musta pappi",
jupisi tämä, "ja jos se tälläkin kertaa tekee yhtä huonosti
tehtävänsä, niin tähtää se ensi kerralla sinuun, ja silloin ei se
varmaan petä, sen lupaan!"

"Sinulla on pahat mielessä minua kohtaan, Paavo, mutta niin ei
pitäisi olla...minun rahani ovat kuitenkin tehneet teille ja kuningas
Kristianille parempia palveluksia kuin kuunaan sinun pyssysi, ja ne
eivät koskaan pettäneet."

"Ei, sinä olet oikeassa, pappi, ne eivät koskaan pettäneet, niin
kauan kuin sinulla niitä oli, mutta, kun ne loppuivat, petti tuo
pyssy oikein aika lailla, sillä sitte ei siitä ole lähtenyt yhtään
laukausta... Niin totta kuin nimeni on Paavo, kolistan aivot
kallostasi, jos se kirottu sinitakki nytkin pääsee livistämään...
sillä sitte et toki houkutelle ketään satimeen... Herra varjelkoon,
kun ajattelen niin monia kelpo miehiä, jotka sinun tähtesi ovat
nuuskahtaneet nenälleen..."

"Eiväthän he voineet pitää puoliaan sinitakkia vastaan", huomautti
pappi, kun talonpoika etsi sanoja vihaansa purkaakseen. "Mutta mitä
he eivät voineet, sen voin minä kenties suorittaa yksin!"

"Sinä!" huudahti Paavo ja mittaili halveksivin katsein puhujaa päästä
jalkoihin. "Tietääkseni et voi panna kunnon panosta pyssynpiippuun
etkä ole koskaan sitä tehnyt."

"Minä käytän toisenlaista pyssyä; muuten sinä ymmärrät siitä vähät,
Paavo... katso nyt ensin, ettei pyssysi petä kolmatta kertaa, niin
ensiksikin pääsee minun kalloni tekemästä lähempää tuttavuutta
pyssysi perän kanssa, ja toiseksi siten säästät minulta vaivan
suorittaa itse sen, mikä nyt voi tapahtua silmänräpäyksessä!"

"Hm! Minua haluttaa olla tahallani ampumatta, ainoastaan nähdäkseni
sinun lähtevän sissiretkelle pappistapaan", sanoi talonpoika, jonka
närälle oli käynyt pitkätakin puheen ja esiintymisen tyyneys ja
varmuus.

Samassa kulki muutamia ratsumiehiä alhaalla tietä myöten. Etunenässä
ratsasti tulisella juoksijalla kookas mies, puvusta päättäen kuuluva
korkeampiin upseereihin. Hänen rinnallaan ratsasti muuan ratsumies,
ja molemmat näyttivät tuttavallisesti keskustelevan keskenään.
Loitompaa kuului ratsastavan ratsurykmentin töminä.

"Ammu!" kuiskasi pappi sissin korvaan ja viittasi upseeriin.

Äkkipikaa ja noudattaen oman mielensä vastustamatonta kehotusta yhtä
paljo kuin toverinsa huudahdusta nosti talonpoika pyssyn ohimolleen
ja nykäisi liipasinta. Mutta sankkiruuti paloi sytyttämättä
panosta. Pyssy petti kolmannen kerran, ja määrätty uhri ratsasti
vahingoittumatta tietään, edes huomaamatta, mitä tapahtui ylempänä
metsässä.

"Joko sinitakki on varattu luotia vastaan tai sinä olet taikonut
pyssyn, pappi, pirun rukouksillasi", huudahti sissi ja heitti
pyssyn luotaan. Suuttumus ja mieliharmi valtasi hurjan miehen niin
syvästi, että hän hetkeksi unhotti uhkauksensa, pappi vuorostaan
katsoi halveksien sissiin, jonka viha kentiesi juuri sentähden tuli
voimattomaksi.

"Hyvä", sanoi pappi, "minä teen sen... ja voit luottaa siihen, että
se tulee tehdyksi!"

Talonpoika katsoi häneen pitkään, ja vaadittiin ikäänkuin aikaa,
jotta hänen ajatuksensa voisivat siirtyä asiasta toiseen. Mutta sitte
huudahti hän kiiluvin, silmin:

"Mutta sen sanon sinulle, pappi, että jollet sitä tee, niin tunnet
pyssyni piipun niskakuopassasi silloin kuin sitä vähimmän aavistat,
ja sinä et ole kovanahkainen, sinä...!"

Talonpoika poistui metsään päin, ja pappi jäi istumaan puun alle.
Hymy oli jälellä hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta huulet olivat
puristetut yhteen, ja katse harhaili ympärinsä, ikäänkuin hän
olisi satojen joukosta etsinyt parasta keinoa saavuttaakseen sen
tarkotuksen, josta hänen sielunsa unelmoi. Tiellä hänen alapuolellaan
ratsasti ratsurykmentti eteenpäin, ja veripunaisista lipuista
saattoi nähdä että he olivat smålantilaisia. Sitte seurasi hetkisen
hiljaisuus, ja sitte tuli uusi rykmentti, jota taas seurasi toinen.
Ruotsalainen sotajoukko se tästä marssi ohitse, ensin ratsuväki
ja sitte jalkaväki. Siinä nähtiin vanhat, koetellut kenraalit
kolmikymmenvuotisen sodan ja Kaarle Kustaan päiviltä, Helmfelt,
Ascheberg, Dalberg paitsi monia muita, jotka silloin olivat
ainoastaan toisen luokan tähtiä, mutta nyt säteilivät ensimäisten
joukossa.

Kaikki nämä väikkyivät kuin unikuvat miehen silmien editse. Hän
näki heidät hyvin, mutta hän ei näyttänyt millään tavoin heihin
kiintyneen. Nähtävästi eivät he olleet soveliaita käytettäviksi
silmukoina siinä kudoksessa, jota hän vatvoi ajatuksissaan. Mutta
äkkiä himmeät silmät välähtivät ja pysähtyivät määrättyyn esineeseen.
Tuli jälleen kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat muista erillään
tietä myöten. Toinen oli vartaloltaan solakka ja hänen jäsenensä
melkein hennot, erittäinkin kun niitä katsoi hänen suurikasvuisen,
miltei jättiläiskokoisen seuralaisensa rinnalla. Molemmat olivat
aivan yksinkertaisesti puetut harmaihin takkeihin ja pieniin mustiin
kääntöreunuksisiin hattuihin. Pienempi heistä ratsasti oikealla.
Hän oli höllittänyt valkoisen hevosensa ja antoi sen astuskella
verkalleen, näyttäen tarkkaavasti kuuntelevan, mitä suurella miehellä
oli sanottavaa. Mutta kulmat olivat tuimasti rypyssä, synkkä
tuli leimusi suurista sinisilmistä, ja suun ympärillä oli syvä
surumielisyyden piirre. Jokseenkin samalla kohdalla, missä sissipappi
istui väijyen tumman puun alla, tarttui ajatuksiinsa vajonnut
ratsumies äkkiä ohjaksiin ja katsoi seuralaiseensa. Hän lausui
muutamia harvoja sanoja ja sitte iski hän kannukset hevosensa kylkiin
ja lasketti eteenpäin, ikäänkuin olisi ollut kysymys vedosta, että
hän määräajassa ehtii eteenpäin marssivan joukon etupäähän.

Hän oli kuningas Kaarle XI, ja mies hänen rinnallaan oli Johan
Gyllenstjerna, "Järeä Janne", kuten häntä kutsuttiin, ei ainoastaan
tavattoman ruumiillisen kokonsa ja väkevyytensä tähden, vaan myöskin
karkean esiintymisen johdosta, joka oli hänelle ominainen, joko siksi
että se vastasi hänen luontoaan tai vielä mieluummin sentähden, että
häntä miellytti tällaisen pinnan alle peittää mitä hienoimmin ja
älykkäimmin rakennettuja suunnitelmia ja laskelmia.

Katselija ylhäällä metsässä vaipui takaisin puunrunkoaan vasten,
kun kuningas ja hänen ylhäisimmät neuvonantajansa olivat kadonneet
näkyvistä, ja tähän asentoon, näköjään ollen vaipumaisillaan
uneen, jäi hän, kunnes hänen korviinsa taasen saapui tieltä ääniä,
jotka pakottivat hänet kohottamaan katseensa. Siellä kulki rivi
kuormastovaunuja, jotka seurasivat sotajoukkoa, ja näissä vaunuissa
näytti sissipapin mielestä olevan jotakin paljo tärkeämpää ja
merkitsevämpää kuin kaikki ne hevos- ja jalkasoturit, jotka olivat
kulkeneet edeltä. Hän seurasi äärimäisellä tarkkuudella jokaista
vaunua ja jokaista miestä, joka jonoa seurasi, ja hänen kasvoillaan
kuvastui ilmeinen mielipaha, kun hänen silmänsä eivät näyttäneet
löytävän mitä hän etsi.

Vihdoin näki hän miehen ratsailla, ja hänen katseensa tyytyväisyys
osotti, että hän oli löytänyt mitä etsi. Hän riensi kiireisin askelin
alaspäin maantielle, joka kulki avarassa kehässä metsän ympäri, ja
se oikotie, jota hän kulki, vei hänet niin kauas kuormavaunujen
edelle, että ensimäinen näistä ei vielä näkynyt, kun hän astui
alas maantien ojaan. Täällä otti hän taskustaan muutamia kirjeitä,
valitsi niistä yhden ja pani muut huolellisesti takaisin paikalleen.
Erilleen otetun kirjeen, joka oli avattu ja ilmeisesti luettu
ennaltaan moneen kertaan, silmäili hän vielä kerran lävitse, mutta
repi sen sitte rikki ja piilotti palaset suuren kiven alle ojaan. Sen
jälkeen nakkausi hän maantielle ja kulki aivan tyynesti eteenpäin
vaunuja kohden. Ensimäiseltä kuormanajajalta kysyi hän luutnantti
Lorentzia ja sai vastaukseksi, että tämän saattoi saada käsiinsä
jonkun kuormavaunun luota, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa, kysyen
näön vuoksi yhdeltä ja toiselta samaa miestä. Vihdoin tuli hän
etsimäänsä niin lähelle, että viimeinen kuormanajaja saattoi viitata
luutnanttiin, ja niin seisoi sissipappi hänen rinnallaan.

"Oletteko luutnantti Lorentz?" kysyi hän, saaden myöntävän vastauksen
ja vastakysymyksen, joka koski hänen omaa persoonaansa.

"Olen se mies, jota etsitte!" oli papin vastaus.

Luutnantti, mies, joka siinä suhteessa oli samaa maata kuin sissikin,
että hän myös oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, iski silmänsä
mustaan olentoon ja näytti odottavan jotakin, joka antaisi selityksen
arvotukselliseen vastaukseen. Tämä odotettu tulikin pyynnön muodossa,
että hän saisi keskustella luutnantin kanssa ilman todistajia,
johon tämä suostuikin siten, että antoi viimeisten kuormavaunujen
ja lähimpäin seuralaistensa mennä hieman edelle, itse jatkaen
ratsastustaan käyden.

"Olette tullut tänne", alkoi silloin sissi ikäänkuin vastaukseksi
luutnantin kysymykseen, mikä oli hänen lausuntonsa tarkotus. "Olette
tullut tänne tuhotaksenne erään vanhan vihollisenne ja peitätte
oikean nimenne otetun Lorentz nimen alle. Nyt etsitte apulaista ja
olette luullut tarvitsevanne sellaisen noutaa Itämeren toiselta
puolen... mutta sanon teille, ettei sitä tarvita. Minullakin on
sananen puhuttavaa samaisen miehen kanssa, ja minä ajattelin, että
voisimme siis olla toisillemme palvelukseksi."

Luutnantti levitti silmänsä yhä enemmän selälleen ja kuunteli
miehen puhetta avoimin suin. Kuitenkaan ei hän yrittänytkään häntä
vastustaa, jonkatähden tämä päätti tehdä asian vielä selvemmäksi
ja viedä keskustelun alalle, jolla he voivat kohdata toisensa
avomielisemmin. Hän lisäsi siis:

"Näyttää siltä kuin ette tahtoisi luottaa minuun, mutta varmaan
teette sen, jos käännyn entisen eversti Fritz von Krokowin puoleen.
Hänen oli pakko monta vuotta sitte, kuten itsekin muistatte, erota
palveluksestaan, koska hänet oli selitetty niin raukkamaiseksi
mieheksi, ettei eräs ruotsalainen upseeri nimeltään Helmud Wrangel
tahtonut alentua hänen kanssaan kaksintaisteluun. Ja vaikka siitä on
jo monia vuosia, ei veri kuitenkaan ole jäähtynyt, vaan hän tahtoo
kostaa kohtaamansa häväistyksen, saatikka sitte sen pilkan, että
mies, joka muinen oli halpa ratsumies, nyt pöyhistelee ylhäisenä
miehenä sen naisen rinnalla, jota Fritz von Krokow kerran on
rakastanut... olenko oikeassa, luutnantti Lorentz?"

"Mies, kuka olet?" kysyi luutnantti pidättäen hevostaan.

"Nimeni on Petter Laurinpoika, ja olen koettanut vähän kutakin, ja
kun se ei vaikuta lainkaan asiaan, niin tahdon kernaasti mainita,
kuinka olen saanut tämän salaisuuden käsiini. Nähkääs, kirjeen, jonka
taannoin lähetitte Saksaan, olen minä lukenut. Hän, jonka piti viedä
se Tanskaan, oli luotettava mies, mutta onnettomuudeksi joutui hän
sen puolueen käsiin, jonka mukana minä olin... Kirje joutui sissien
käsiin ja mies itse jatkaa nyt matkaansa tuntemattomilla poluilla,
joilta hän ei koskaan löydä palaustietä tänne!"

Tämä viittaus oli tehnyt tarkotetun vaikutuksen. Luutnantti
Lorentz alkoi yhtäkkiä ymmärtää tuntematonta ystäväänsä, ja tämä
jatkoi kuormaston mukana matkaa ruotsalaiseen sotajoukkoon. Tämä
saavutettiin myöhään illalla Bårslöfin edustalla Råjoen lähellä,
jossa kuningas toivoi saavansa tilaisuuden taisteluun vihollisen
kanssa, joka seisoi toisella puolen Quistoftan luona. Illalla ei
Petter Laurinpojalla, kuten sissi nimitti itseään, ollut mitään
tehtävää. Hän kulki kuin varjo ympärinsä ja näki, kuinka leiri
järjestettiin ja kuinka vahdit asetettiin. Mutta varhain aamulla
lähti hän siihen osaan leiristä, jossa Smålannin ratsumiehet
majailivat, ja pyysi nöyrällä äänellä sitä, jonka ensiksi heistä
tapasi, viemään hänet majuri Pekka Stålhammarin luo. Se kesti kotvan,
mutta sitte oli hän majurin teltin edessä. Teltin edustalla seisoi
vanha ratsumies, jolla oli harmahtava parta ja katse niin tuima kuin
hän olisi tahtonut pelottaa kokonaisen sotajoukon pakosalle. Hänet
ympäröi pian kolme nuorta miestä, ratsumiehen puvussa hekin, jotka
tulivat teltistä.

Nuorin heistä, seitsentoistavuotias nuorukainen, kasvoiltaan kaunis
ja iloinen kuin kevätpäivä, paiskasi nauraen kätensä vanhuksen olalle
ja sanoi:

"Minä saan Mustan, Städ... isä sanoi sen nyt, ja lyön vetoa että
ratsastan kymmenen kertaa ympäritsesi, kun menemme ensimäiseen
kahakkaan!"

"Häpeä vähän, poika!" murisi ukko ja näytti oikein tyytyväiseltä,
kun hänen silmänsä sattuivat iloiseen poikaan. "Häpeä vähän ja anna
kunnia vanhoille ihmisille, poika... ensi isku luullakseni jää
minulle tästälähin kuten tähän astikin!"

"Saanko puhutella majuria?" kysyi sissi pehmeällä ja vienolla
äänellä, kumartaen vanhalle soturille. "Kuulen, että olette Städ,
majurin vanha ystävä, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan, että
tunnen hänet pelkkien kuvausten mukaan."

Städ heitti vieraaseen tuiman ja taisteluun vaativan katseen,
kolmen nuoren miehen poistuessa paikalta. Vanhuksen silmä oli
terävä ja läpitunkeva, ja se sai aivan tylyn ilmeen, kuta kauemmin
se viipyi miehen nöyrillä ja rukoilevilla kasvoilla. Tämä uudisti
pyyntönsä saada tavata majuria, ja ratsumies nosti kätensä, viittasi
teltanaukosta sisään, mutta sanoi ainoastaan sanan: "tuolla!"

Mustatakki astui sisään ja seisoi pian vielä syvempään kumarrellen
kunnioitusta herättävän Pekka Stålhammarin edessä. Tämä oli yksi
niiden monien joukossa, jotka alituisten sotien aikana aina
1600-luvun alusta alkaen olivat kohonneet ylös vähäpätöisistä
asemista. Hän oli alkanut kuormastopoikana kahdentoista vuoden
ikäisenä, kuningas Kustaa Adolfin sodan aikana Preussissa vuonna
1624. Kymmenen vuotta tämän jälkeen kirjotettiin hänet ratsumieheksi
smålantilaisiin. Kun seuraavana vuonna (1635) syntyperäiset
ruotsalaiset rykmentit Saksassa hajotettiin, oli niin hyvin hän
kuin hänen ystävänsä Städ niiden joukossa, jotka jäivät Saksaan
ja menivät saksalaiseen rykmenttiin Ruotsin palveluksessa.
Ratsumiehenä ollessaan oli majurin nimi Hammar, ja koska hän
kaikissa tilaisuuksissa osotti urhoollisuutta ja ymmärtäväisyyttä,
pääsi hän 1640 majotusmestariksi, 1644 korpraaliksi ja sellaisena
rauhan tehtyä aateloitiin nimellä Stålhammar. Samana vuonna (1650)
pääsi hän kornetiksi, ja Kaarle Kustaan sodan aikaan Puolassa
ja Tanskassa, jolloin hän antoi näytteen toisensa jälkeen ei
ainoastaan urhoollisuudestaan vaan viisaudesta, voimasta, kunnosta
ja totisesta miehuudesta, yleni hän 1656 luutnantiksi ja vuotta
myöhemmin ratsumestariksi. Nerokkaan Kaarle Kustaan kuoleman jälkeen,
jonka hautajaisissa hän Jaakko Creutzin kera talutti sitä hevosta,
joka seurasi Liivinmaan lippua -- ei vähempää kuin 59 tuollaista
maakuntalippua kuletettiin kuninkaan ruumiin jälestä -- tämän
kuninkaan kuoleman jälkeen ylennettiin Pekka Stålhammar rauhan aikaan
1663 majuriksi, ja sellaisena ratsasti hän nyt 1675 taas sotaan, joka
tällä kertaa uhkasi Ruotsin omia rajoja.

Majuri Pekka Stålhammar oli nyt 64-vuotias, mutta ulkonäöltään oli
hän sellainen, että hyvin saattoi laskea pois parisenkymmentä vuotta
hänen iästään. Hänen kookas, voimakas, hartiakas vartalonsa kantoi
päätä, jonka raittiit posket puhuivat täydellisimmästä ruumiillisesta
terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista.

Sellaisena seisoi entinen torpanpoika ja kuormastopoikanen
kumartelevan sissipapin edessä.

"Te ette voi tuntea minua, herra majuri", alkoi tämä. "Ja kuitenkin
olemme me samasta pitäjästä, nimittäin Svenarumista, ja minä seisoin
kerran alttarin edessä vihkiäkseni teidät ja ensimäisen autuaan
vaimonne..."

Majuri katsoi vilpittömästi kummissaan puhujaan ja koetti hänen
kasvojensapiirteistään muistutella mielessään sitä miestä, joka
seisoi hänen edessään pappina Svenarumin kirkossa, kun hänet
vihittiin ensimäiseen vaimoonsa Kustaa Hornin sodan aikaan. Mies,
jonka hän nyt näki edessään kuluneessa puvussa ja kaljupäisenä,
posket kuopallaan ja iho kellertävä, muistutti kuitenkin niin vähän
tunnotonta ja ylpeää pappia alttarin edessä hänen hääpäivänään, että
kesti kotvan ennenkuin hän oikein voi keksiä mitään yhtäläisyyttä.

"Olisitteko siis rikkaan... rikkaan...?" puuskahti hän vihdoin,
voimatta täydentää lausettaan.

"Niin, niin olen", änkytti pappi parka, pusertaen pari kyyneltä
silmästään. "Olen rikkaan Laurin poika, hänen, joka ensin petkutti
teiltä äidinisänne säästämät aarteet ja sitte tahtoi antaa ne teille
takaisin... olen sama poika, joka estin isäni täyttämästä tämän
aikeensa ja sentähden sain hänen kirouksensa Svenarumin kirkossa
teidän hääpäivänänne... Olen siitä pitäen harhaillut ympärinsä
koti- ja ulkomaita... milloin olen etsinyt teitä kerjätäkseni
teiltä anteeksiantoa ja apua, milloin olen inhonnut ja kironnut
teitä syypäänä kaikkeen onnettomuuteeni... ja nyt seison täällä
edessänne... voitte rangaista minua, jos niin tahdotte, minä
ansaitsen rangaistuksen...!"

Majuri katsoi häneen katsettaan kääntämättä, mutta ankaruus, joka
ensin kuvastui hänen kasvoillaan, hälveni vähitellen, ja piirteet
lauhtuivat vähitellen, ja lopuksi loisti hänen sydämensä hyvyys
niin heleästi hänen muotonsa vakavuuden lävitse, että vähemmänkin
harjaantuneelle kuin sissin silmälle oli täysin selvää, ettei
tässä tarvinnut pelätä mitään kostoa eikä rangaistusta. Pikaisella
katseella jaloihin kasvoihin saattoi siitä saada vakuutuksen, ja yhä
oivallisemmin alkoi sissi pelata.

"Jo viimeisen tanskalaissodan aikaan etsin teitä samoilla asioilla
kuin nyt, ja silloin olin Svenarumissa ja näin teidän äitinne ja
rouvanne ja lapsenne, joista äsken tunsin kaksi telttinne edessä,...
ja silloin sain rouvaltanne tämän kirjeen, jota tuskin koskaan uskoin
voivani antaa teille... mutta Jumalan kiitos, tässä se on...!"

Hän kaivoi esiin ja antoi majurille vanhan kirjeen, jonka tämä
avasi ja luki ja jonka sisältö oli sellainen, että hänen silmänsä
kostuivat. -- "Hellästi rakastettu mieheni" -- luki siinä --
"merkillinen mies on käynyt tänään luonamme, rikkaan Laurin poika,
hän, joka kerran, kuten sinun entinen appiukkosi kertoi, heitti
silmänsä minuun. Nyt on hän tullut etsimään sinua ja äitiäsi, ja hän
on katuvaisena ja kyynelissään pyytänyt vanhalta äidiltäsi anteeksi
ja äitisi on antanut anteeksi vilpittömästä sydämestä ja pyytää
sinua tekemään kaiken minkä voit onnettoman miesparan hyväksi, ettet
sekaantuisi siihen, missä Herra niin silminnähtävästi on viitannut
sormellaan. Rakas mieheni, äitisi rukoukseen yhdyn minäkin. Unhota ja
anna anteeksi, äläkä kokoa tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Lapset
voivat hyvin, Jumalan kiitos. Kasper, Pirkitta ja Susanna käyvät
ahkerasti koulua mestari Andreaksen luona ja lähettävät terveisiä
isäkullalle. Niin tekevät myös pienokaiset, Juhani ja Kalle. Herra
olkoon kanssasi ja suokoon armossaan meille kaikille riemullisen
lopun!"

Lopetettuaan kirjeen lukemisen kohotti majuri katseensa ja kysyi,
kuinka oli mahdollista, ettei tämä kirje, joka oli niin vanha,
ollut ennen joutunut hänen käsiinsä. Mutta pappi voi tyydyttävästi
selittää syyn siihen. Hän oli etsinyt majuria ensin Puolasta, sitte
Tanskasta, ja kun hänen sieltä piti eräällä aluksella matkustaa
Göteporiin, oli alus joutunut haaksirikkoon ja hänet oli pelastanut
muuan englantilainen, joka purjehti Välimerelle. Siellä oli tämän
aluksen ryöstänyt muuan merirosvo, joka oli myynyt hänet samoin kuin
muutkin laivalla olijat orjiksi Tunisiin, ja siellä oli hän elänyt
ja orjaillut suurimmassa kurjuudessa, kunnes hän vuosi takaperin oli
onnistunut pääsemään vapaaksi.

Tämä kertomus ei ainoastaan mitä tyydyttävimmällä tavalla selittänyt
kirjeen vanhuutta, vaan myöskin tepsi yhä tehoisammin majurin hyvään
sydämeen, ja hän kysyi, millä tavoin hän voisi olla onnettomalle
joksikin avuksi.

"Minun haluni on aina ollut", vastasi mies, "että voisin jollakin
tavoin sovittaa teille menneisyyden, ja kun tämä ei voi tapahtua
muuten kuin palvelemalla teitä, niin..." Hän ei päättänyt lausettaan,
vaan katsoi rukoillen majuriin.

"Niin tahdotte astua palvelukseeni?" täydensi tämä.

Majuri vaipui ajatuksiinsa, luki vielä kerran lävitse vaimonsa
kirjeen ja äitinsä pyynnön, ja sitte sanoi hän:

"Äitini tähden ja täyttääkseni hänen pyyntönsä, tahdon täyttää
toivomuksesi... saat astua palvelukseeni, sikäli kuin löytyy jotakin
tehtävää, johon voit puuttua."

"Johon voin puuttua!" kertasi pappi suurimman ilon kaikilla
tuntomerkeillä. "Voin käydä käsiksi kaikkeen, herra majuri... Mikään
askare ei ole niin halpa, etten ryhtyisi siihen sen ilon tähden,
jonka olette suonut minulle tällä hetkellä, ja teidän äitinne tähden!"

"Niinpä voit koettaa!"

Tällä tavoin tuli Petter Laurinpoika majuri Stålhammarin
palvelukseen, ja hän näytti kaikin voimin koettavan olla herralleen
mieliksi. Itse Städinkin, joka ei suinkaan ollut vähällä tyydytetty,
kun oli kysymys majurin palveluksesta, täytyi tunnustaa, että yhtä
vikkelää palvelusta oli hän harvoin nähnyt. Jo seuraavana päivänä,
kun hänet oli otettu palvelukseen, oli hänellä tilaisuus osottaa
palvelusintoaan. Tämän päivän kuluessa tuli käsky kuninkaalta, että
hän yöllä tahtoi mennä virran ylitse ja ajaa vihollisen pakoon.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä vihollinen oli saanut tiedon
hankkeesta ja edeltäpäin miehittänyt Gantoftan ja Kastlösan kylät,
jotka kohosivat ylimenopaikan kohdalla. Rykmentit marssivat sentähden
takaisin leiriin, ja kun majuri Stålhammar astui telttiinsä, näki
hän mieluisaksi yllätyksekseen, kuinka pienen arkkusen, jota hän
aina kuletti mukanaan sotaretkellä, hopeakiskotus oli kirkkaaksi
hangattu, jotta se loisti kuin aurinko häntä vastaan. Sen oli
Petter Laurinpoika tehnyt majuria ilahduttaakseen, koska hän luuli
huomanneensa, että arkkunen oli tälle rakas, kuten se olikin. Lukon
herttarautaan oli kaiverrettu hänen ensimäisen vaimonsa nimi: Susanna
Witte.

Niin kuluivat viikon päivät, ja eräänä päivänä tapahtui, kun majuri
oli kahden Städin, vanhan korpraalin kera, että Petter Laurinpoika
juoksi telttiin ilosta säteilevin silmin.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi majuri.

"Minulla on ollut armo puhutella hänen majesteettiaan, armollista
herraamme kuningasta!" vastasi Petter, ja majurin kysymyksen
johdosta, kuinka se oli tapahtunut, lisäsi hän: -- "Näin hänen
majesteettinsa ratsastavan virran rantaa yhtä huolestuneen näköisenä
kuin hän nykyään aina on, enkä tiedä kuinka pälkähti päähäni, että
minun pitäisi ilmottaa hänelle muuan kahlauspaikka virran ylitse
peninkulman päässä täältä, minä kun tiedän sellaisen, sillä minä näin
pari viikkoa sitte sissijoukon kulkevan siitä ylitse... minä istua
kyyrötin ontossa puussa ja kiitin Jumalaa, etten ollut kuten nämä
eksytetyt..."

"Olipa syytäkin", keskeytti Städ terävästi, "sillä he olivat
viimeisellä retkellään eikä heistä monta päässyt pakoon, kun me
heidät sitte yhytimme Hallannin harjun metsissä."

"Ja kahlauspaikka?" kysyi majuri vilkkaasti.

"Minä mainitsin siitä kuninkaalle, ja hän merkitsi sen
armollisimmasti muistiin ja antoi tämän kultarahan, luvaten
enemmän, jos se käy hyvin... Ohoi, kuningas tahtoo mielellään
kentälle vihollista vastaan, ja minä olen vahvassa toivossa, että
nyt se onnistuu, jollei, Jumala varjelkoon siitä, vihollinen vain
saa varotusta... Saattepas nähdä, että pian tulee käsky lähteä
liikkeelle!"

Tämän tapauksen johdosta kohosi hiljaisen ja nöyrän Petter
Laurinpojan arvo yhä niin majurin kuin Städinkin silmissä. Käsky
tuli tosiaankin kuninkaalta, ja joukko lähti liikkeelle yhden aikaan
yöllä, ollakseen päivänkoitteessa ylimeno paikalla. Mutta tälläkin
kertaa oli vihollinen saanut tiedon hankkeesta ja kun kuningas
sotajoukkoineen tuli perille, olivat tanskalaiset jo paikalla. Mutta
tälle tietysti Petter Laurinpoika ei voinut mitään.

Kuitenkin päätti kuningas tällä kertaa mennä eteenpäin, mitkä
vaikeudet mahtoivat kohdatakin, ja niin pian kuin tykistö oli
saapunut, oli ylimenoon yhdyttävä. Tämä tapahtui kuitenkin niin
myöhään, että ylimeno tapahtui vasta seuraavana päivänä, nimittäin
marraskuun 8 p:nä, mutta silloin oli vihollinen kadonnut, ja muutamat
vangit, jotka saatiin, kertoivat, että se oli mennyt eteläänpäin
kulkeakseen ylitse Käflingen sillasta. Kuningas Kaarle seurasi
kiihkeästi perästä, toivoen sitä ennen voivansa tavata vihollisen,
mutta se oli turhaa. Tanskalaiset olivat jo Käflinge- eli Lyddejoen
eteläpuolella, ja Kaarlen täytyi taasen asettua leiriin ja odottaa
parempaa tilaisuutta.

Benstorpiin pienen Örtoftajoen rannalle, missä tämä kääntyy
juoksussaan vasemmalle etelään, sijotti kuningas päämajansa. Sen
edustalla pitkässä rivissä, mainitusta Örtoftajoesta idässä aina
Suur-Harjeen lännessä, leveni ruotsalaisten leiri kentällä, jonka
monipäiväinen sade oli liottanut ja jossa saatiin kestää kaikkia
kosteudesta ja liasta koituvia vastuksia. Leirin editse lännestä
itään kulki maantie Pikku-Harjen kylän kautta ja Örtoftajoen ylitse
Wegarpin ja Örtoftan kartanoiden välillä, joista viimeksimainitussa
kenraali Aschebergillä oli majapaikkansa, kun taasen jalkaväen
kenraali Schultz majaili Pikku-Harjessa. Benstorpissa kuninkaan
luona asuivat, kuten luonnollistakin oli, valtakunnanneuvos Johan
Gyllenstjerna ja sotamarski Helmfeldt.

Kärsien kaikenlaisia vaikeuksia, nälkää, tauteja ja kylmää, jäi
sotajoukko majailemaan tänne keskelle vihollisleiriä marraskuun 11
p:stä joulukuun 3 p:vään, takanaan vihamielinen väestö, joka kaikin
tavoin suosi tanskalaisia, jolleikään aivan kokonaan liittynyt
sissijoukkoihin, jotka parveilivat ruotsalaisten selkäpuolella
ja sieppailivat muonalähetyksiä ja kaikenlaisia varastoja. Voi
saada käsityksen näiden kärsimysten suuruudesta, kun sairaus ja
puute ainoastaan matkalla Helsingborgista Käflingejoelle vähensi
joukosta 2,000 miestä. Ainoa mahdollisuus vapautua kaikesta tästä
kurjuudesta oli se, että uskallettiin ryhtyä taisteluun, ja kuningas
ja sotajoukko tahtoivatkin sitä, mutta eivät kenraalit. Tämä oli
yksi niistä suurimman jännityksen hetkistä, jolloin ikäänkuin tuntuu
jotakin tärkeää olevan tekeillä ja että kaikki on ratkaistava yhdellä
nopanheitolla.

Nuori kuningas kulki synkkänä, hiljaisena, tutkimatonna ja itseensä
sulkeutuneena, epäillen kaikkia. Mutta ei ollut ensi kerta, kun
pelastus on piillyt lujassa mielessä ja palavassa luottamuksessa.
Ja sankarikuninkaan rinnassa työskentelivät tämän kylmän ja
läpitunkemattoman pinnan alla sydämen jaloimmat voimat sen päämäärän
hyväksi, joka on ihmisen korkein, pelastaakseen isänmaan uhkaavasta
vaarasta. Tähän asti oli kaikista hänen parhaimmista ponnistuksistaan
huolimatta kaikki käynyt häntä vastaan. Laivasto oli lyöty, Ruotsin
alusmaat Saksassa olivat menetetyt, ja Tanskan kuningas Kristian
seisoi ylivoimaisine sotajoukkoineen ikäänkuin ivaten aivan hänen
maansa sydämen ovella. Kaikki, mitä hän oli toivonut, kaikki mihin
oli pannut luottamuksensa, oli iskenyt harhaan, oli pettänyt, ja
kun hän tästä erämaasta katsoi tulevaisuuteen, oli tämä hänen
edessään niin tyhjänä, niin pimeänä ja tähdetönnä ja huokui pelkkää
kalmankylmää häntä vastaan. Ei ihme silloin, jos kasvot kalpenivat ja
jos synkät silmät kuvastuivat sitä surua ja synkkämielisyyttä, joka
piili hänen sielussaan. Tavallisesti kuunteli hän itsepintaisimmalla
äänettömyydellä niitä esityksiä, joita tehtiin, eikä ainoakaan
piirre hänen kasvoillaan ilmaissut, mitä liikkui hänen sielussaan,
mutta kun esitys oli loppunut, laski kuningas kätensä miekkansa
kahvalle ja käski sitte usein päinvastaista kuin oli kehotettu. Yksi
ainoa päivänsäde oli pilkahtanut raskaiden pilvien lävitse. Se oli
voitto Fullebron (Halmstadin) luona elokuun 17 p:nä 1676. Mutta tätä
päivänsädettä seurasi sellainen hämärä, että se näytti pilkahtaneen
ikäänkuin tehdäkseen vain pimeyden vielä pimeämmäksi. Mutta kaiken,
niin hyvin ulkonaisen vaaran kuin sisäisen levottomuuden -- kaiken
kantoi kuningas Kaarle miehen mielellä ja miehen voimalla. Vaivat
ja huolet, jotka olisivat painaneet tomuun tavallisen ihmisen, jo
nuoruusvuotensa sivuuttaneenkin, takoivat vain tämän kuninkaallisen
nuorukaisen sielunvoimat joustavimmaksi teräkseksi.

Niin marssitti hän joukkonsa Smålannista Skåneen, lujasti päättäneenä
kenraalien neuvoista ja myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohdata
vihollisen ja uskaltaa ratkaisevaan miekanmittelyyn, ja niin seisoi
hän nyt Käflingejoen rannalla, joka virtaili niin syvänä ja leveänä,
syyssateiden kohottamana tulvilleen hänen edessään ja esti hänet
saavuttamasta sydämensä toivomusta, taistelua elämästä ja kuolemasta
ylimielistä vihollista vastaan. Aika kuitenkin kului osaksi turhissa
hommissa etsien ylimenopaikkaa, osaksi odottaessa lisäjoukkoja, jotka
saapuivat, ja vihdoin marraskuun 29 p:nä oli Örtoftan kartanossa
pidetty kokous kenraali Aschebergin luona, joka ilmotti kuninkaan
aikovan seuraavana yönä mennä virran ylitse eräästä löydetystä
kahlauspaikasta ja uskaltautua taisteluun. Kenraalit olivat vastaan;
he tahtoivat odottaa vielä lisäjoukkoja. Kuningas otti heidän
lausuntonsa vastaan tavallisella jääkylmällä tyyneydellään, ja kului
muutamia päiviä.

Oli joulukuun 3 päivä. Oli alkanut pakkastua, ja näytti luonnistuvan
niin, että talvi hädän hetkenä tulisi Kaarle XI:sta liittolaiseksi
samoin kuin se oli muinen ollut hänen isänsä liittolainen Baltin
luona. -- Himmeä valonheijastus lehahti kuninkaan kasvojen ylitse,
kun hän tänä aamuna katsoi ulos ikkunastaan Benstorpissa, ja vielä
kenraali Aschebergin saapuessa sisään väikkyi heikko hymy kuninkaan
huulilla. Hän katsoi kysyvästi kenraaliin.

"Talvi tekee tuloaan!" sanoi tämä. "Ja voinpa uskaltaa jotakin,
jollei teidän majesteettinne pian saa toivoaan täytetyksi."

"Hyvä!" vastasi kuningas. "Oletteko kuullut mitään Dahlbergista?"

Kenraali ei ehtinyt vastata kysymykseen, ennenkuin mainittu astui
sisään. Sekä Ascheberg että Dahlberg olivat Kaarle Kustaan koulun
miehiä ja kenraalikunnassa ainoat, jotka olivat kuninkaan kanssa yhtä
mieltä, ja joita tämä sentähden mieluimmin kuuli.

"Teidän majesteettinne!" sanoi kenraali Dahlberg ilosta säteilevin
silmin. "Jos tällainen sää pysyy yli yön, voi teidän majesteettinne
kulkea Käflingejoen ylitse kuten siltaa myöten, sotajoukko tiheissä
riveissä!"

Kuninkaan katse viivähti hetken kenraalin kasvoilla, ja ikäänkuin
sähkökipinä olisi singonnut sydämestä toiseen, syttyi hänen
silmissään liekki, niin lämmin ja kirkas, että aivan luuli näkevänsä,
kuinka hänen povessaan jääkahleet laukesivat ja aurinko nousi, tuoden
mukanaan keväisiä tuulia ja keväistä elämää.

"Silloin voin sanoa, kuten isäni kerran sanoi: nyt saamme keskustella
selvällä ruotsinkielellä, veli Kristian!" virkkoi kuningas ja
lisäsi kasvojensa säteillessä yhä vilkkaampaa iloa: "Laittakaa
kuntoon kaikki, mikä voi käydä ilman tarpeetonta huomiota... tänä
yönä tahdomme Jumalan avulla ryhtyä toimeen! Ja nyt tahdomme kuulla
saarnan yhdessä!"

Oli ensimäinen adventtisunnuntai, ja kuningas ja molemmat kenraalit
menivät yhdessä kuulemaan saarnaa, jonka piti kuninkaan erittäin
suuresti suosima Uplannin ratsuväkirykmentin pastori Samuel
Wiraenius. Hänen yksinkertaiset, koruttomat ja voimalliset sanansa
tekivät kuninkaaseen ihmeellisen vaikutuksen. Koko nuoren sydämensä
lämpimillä toiveilla ja lujalla luottamuksella turvaantui hän
lausuttuihin lupauksiin hänen avustaan, hänen, joka yksin voi tehdä
suurtekoja pienissä asioissa, ja iloinen hymy hänen vakavilla
kasvoillaan oli ikäänkuin tunnusmerkki, että synkkämielisyyden usva
väistyi pois laupiaan taivaan raittiiden tuulahdusten tieltä.

Iltapäivällä teki kuningas ratsastusretken leirin lävitse,
jolloin hän tervehti ja puhutteli monia harmaahapsisia sotureita
suurten voittojen ja vallotusten ajoilta, ja sitte ratsasti hän
ylöspäin joen vartta ja taasen takaisin alaspäin Suureen-Harjeen,
josta oli katsottu mukavimmaksi mennä ylitse. Palattuaan tältä
ratsastusretkeltä päämajaan, ilmotettiin hänelle, että eräs
luutnantti Lorentz pyysi päästä hänen puheilleen. Suostumus
annettiin, ja mainittu luutnantti seisoi pian kumarrellen hänen
edessään. Hän oli vanha mies, jonka rappeutunut ulkoasu osotti,
ettei hän kuluneina vuosina ollut säästänyt itseltään mitään
elämän nautintoja, samalla kuin se selvästi ilmaisi että kaikki ne
taipumukset, jotka hänen myrskyisen elämänsä aikana olivat piirtäneet
häneen leimansa, elivät yhä raihnaan pinnan alla sellaisen intohimon
koko sitkeydellä ja voimalla, joka kerran on päässyt sielussa
vallalle.

"Teidän majesteettinne!" alkoi hän kuninkaan viittauksen johdosta.
"Se armo, jonka olette minulle osottanut antaessanne minulle vaikkapa
alemmankin paikan sotajoukossa, ynnä se rakkaus, jota vanhastaan
tunnen sitä maata ja kansaa kohtaan, jota onnellistuttaa teidän
hallituksenne... tämä saa minut astumaan eteenne tuoden tiedon, josta
toivon teidän minua kiittävän, vaikkapa se tuottaisikin jalolle
sydämellenne suurta surua."

Kuningas, jonka epäluulo heräsi, osotti sekä kärsimättömyyden että
tyytymättömyyden merkkejä.

"Olen onnistunut pääsemään erään mustan juonikudoksen perille.
Teidän majesteettinne", jatkoi mies kiiruhtaen suoraan asiaan, "olen
huomauttanut siitä sotamarskille, mutta hän ei tahdo kuulla minua...
sentähden olen rohennut kääntyä itse teidän majesteettinne puoleen!"

"Ilman mutkitteluja!" sanoi kuningas kylmästi ja käskevästi. "Mitä
tahdotte sanoa?"

"Olen nähnyt kuletettavan salaisia viestejä tanskalaisen ja
ruotsalaisen leirin välillä... näin sen kaksi kertaa Bårslöfin
luona ja olen nähnyt sen täällä... ja nyt tiedän mistä nämä
salaiset viestit ovat lähtöisin"... Ovi aukeni ja sotamarski Simon
Grundel-Helmfeldt astui sisään. Hän kumarsi kuninkaalle, mutta
hätkähti huomattavasti nähdessään luutnantin, ja kun hän kuninkaan
kasvojen jännitetystä ilmeestä saattoi päättää, mikä käynnin oli
aiheuttanut, puuttui hän jalolla lämmöllä puheeseen, ennenkuin
kuningas oli täydelleen ehtinyt mainita, mistä oli kysymys.

"Kuinka kummalta se kuuluneekin, teidän majesteettinne!" sanoi hän,
"niin en ole hetkistäkään voinut uskoa tähän ilmiantoon, ja menen
harmaalla päälläni takaukseen Pekka Stålhammarista!"

"Pekka Stålhammarista!" huudahti kuningas ja hänen kasvonsa
punehtuivat hänen heittäessään musertavan katseen syyttäjään.

"Suvaitkaa kuulla minua loppuun", sanoi tämä. "En ole tahtonut
esiintyä ilmiantajana, ennenkuin minulla on todistukset kädessäni,
ja asian välttämätön kiirellisyys on minut nyt pakottanut sivuuttaen
lailliset muodot kääntymään välittömästi teidän puoleenne, jolla on
valta kerta kaikkiaan hävittää paha juurineen. Jalolla majurilla
tulee tänä yönä olemaan salainen kohtaus kenraali Merhjemin kanssa...
epäilemättä aiotaan tehdä tyhjäksi ne suunnitelmat, jotka on laadittu
täällä päämajassa ja jotka hän tuntee... majurin ja vihollisen
välisen kirjevaihdon voin myös tuoda esiin, se on hyvässä säilössä
pienessä hopeahelaisessa arkkusessa majurin teltissä."

"Ja kuinka olette itse saanut tiedon kaikesta tästä?" kysyi kuningas.

"Eräältä nuorelta tytöltä, jonka olen nähnyt käyvän majurin luona
useampia kertoja, ensin Bårslöfissä ja sitte täällä leirissä,
ja viime yönä näin hänen viimeksi hiipien palaavan Örtoftaan,
jossa hänen olen ennenkin nähnyt pienellä tammiruuhella soutavan
virran ylitse. Yöllä onnistuin saamaan hänet kiinni ja sain hänet
tunnustamaan kaiken."

"Mitä sanotte tästä, sotamarski?" kysyi kuningas kääntyen
Helmfeldtiin.

"Olen sen sanonut, teidän majesteettinne!... Tässä on jokin onneton
väärinkäsitys, jonka toivon helposti haihtuvan, kun aika tulee..."

"Minun tahtoni on", keskeytti kuningas, "että tapahtuu ankarin
tutkimus!"

Hän kääntyi pois, ja syvimmän huolen pilvi varjosti hänen kasvojaan.

Illalla jaettiin tunnussana: "Jumala meitä auttakoon!" ja samalla
annettiin käsky, että sotajoukon oli oltava valmiina lähtöön kuun
laskiessa aamuyöstä kahden aikaan. Tämä käsky otettiin vastaan erään
aikalaisen vakuutuksen mukaan "sanomattomalla ilolla ja riemulla".
Väsyneet eivät enää tunteneet väsymystään, sairaat ikäänkuin saivat
uutta elämää, ja he laahautuivat esiin maamajoistaan -- sellaisista
oli pakkasen tähden muodostettu koko leiri suurimmaksi osaksi --
laahautuivat riviin saadakseen olla mukana kaivatussa taistelussa.

Kuningas, joka oli koko aamupäivän viettänyt työskennellen kenraalien
kanssa, lähti illalla leiristä, kiedottuna pitkään vaippaan ja,
yksin, niin että häntä pimeässä saattoi pitää tavallisena upseerina.
Hän tuli niin sille paikalle, johon Smålannin ratsumiehet olivat
majottuneet, ja täällä samoin kuin kaikkialla mihin hän oli mennyt,
täytti hänen sydämensä ilo nähdessään niin monia pettämättömiä
todistuksia siitä, että vanha tuttu henki ja taistelunhalu vielä eli
Ruotsin soturein povissa. Majuri Stålhammarin teltin edessä seisoi
pitkä, kookas ukko, kuningas puhutteli häntä ja kysyi hänen nimeään.
Vanhus, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi jurosti: "Städ" ja
seuraavaan kysymykseen, kuka asui teltassa, vastasi, että siellä asui
Stålhammar.

Kuningas hätkähti ja seisoi liikkumatonna hetkisen, jonka jälkeen
hän astui askeleen mennäkseen telttiin. Mutta silloin laski vanhus
kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Seis, ystäväni... majuri ei ota vieraita vastaan tällä haavaa!"

Jälleen hätkähti kuningas, mutta tahtoi ratsumiehen kiellosta
huolimatta täyttää aikeensa.

Städ, joka katsoi hänen menevän liian pitkälle, tarttui silloin
häneen niin kovalla kourauksella, että kuninkaan täytyi sanoa, kuka
hän on, jonka jälkeen ukko vetääntyi takaisin, kuten näytti, enemmän
suuttumuksen kuin hämmästyksen lyömänä. Teltissä oli kaksi osastoa.
Etumainen oli pimeä, mutta takimaisessa paloi valkea. Kuningas meni
reippaasti sisemmälle teltanovelle, mutta pysähtyi siellä äkkiä. Hän
näki vanhan miehen lepäävän polvillaan ja hänen ympärillään kolme
hänen poikaansa, ja vanhus rukoili yksinkertaisin sanoin kuninkaan
puolesta ja menestystä taistelussa, joka oli edessä.

"Ja nyt, pojat", kuuli kuningas vanhuksen sanovan, kun rukous oli
päättynyt ja hän poikineen noussut, "näyttäkää nyt, että teillä on
sydän rinnassanne ja voimaa käsivarressanne, niin voimme kohdata
toisemme ilolla, tapahtuipa se sitte täällä tai taivaassa!"

Kuningas oli kiihkeästi liikutettu. Hän pani kätensä silmilleen ja
syöksi ulos, ja Städ väitti sitte, että hän oli nähnyt kyynelten
välkkyvän kuninkaan silmissä, kun tämä tuli teltasta ja käänsi
kasvonsa lyhdyn valoon, joka riippui ulomman teltanoven pielessä.
Palatessaan Benstorpiin kohtasi kuningas sotamarskin, joka oli
lähtemäisillään ulos, kiedottuna pitkään vaippaan samoin kuin
kuningaskin, ja hän ilmotti tälle, että hän oli päättänyt seurata
luutnantti Lorentzia omin silmin nähdäkseen, mitä saattoi tapahtua,
ei siksi että hänen vakaumuksensa olisi ollut järkytetty, vaan koska
hän tahtoi estää kaikki kierot selitykset tulevassa tutkimuksessa.

"Hyvä!" sanoi kuningas. "Minä tulen mukaanne,... minun silmäni ovat
nähneet sellaista, että itsekin tahdon mennä takaukseen ilmiannetun
viattomuudesta!"

Ja niin menivät he yhtä matkaa kentälle, missä kohtasivat luutnantti
Lorentzin, ja sen jälkeen menivät he alas jäälle, edelleen Örtoftaa
kohden ja kappaleen matkaa sen toiselle puolen. Kuu heitti kirkkaan
valon lumiselle kentälle.

       *       *       *       *       *

Lähtiessään majuri Stålhammarin teltistä ei kuningas huomannut
aivan nuorta tyttöä, joka, piilottuneena metsään mikäli voi, hiipi
saman teltin luo. Hänkin pyysi puhutella majuria saatuaan Städiltä
tietää, että tämä oli hänen telttinsä, ja kun hän edelleen oli
selittänyt tuovansa viestejä Petter Laurinpojalta, antoi Städ hänen
mennä sisään. Majuri seisoi nyt täysin varustautuneena tulevaan
taisteluun ja valmiina lähtemään teltistään, kun hänen silmänsä
sattuivat laihaan ja kuihtuneeseen hahmoon, joka seisoi teltinaukossa
ja tuijotti häneen villillä ja aralla silmäparilla, ikäänkuin ei
olisi oikein tiennyt, menisikö sisään vai. Hän mahtoi olla noin
viisitoistavuotias. Majuri puolestaan katsoi häneen hetkisen tällä
kysyvällä katseella, joka on tavallinen, kun ei oikein muista
kasvoja, jotka luulee ennen nähneensä, mutta vihdoin selkeni hänen
muistonsa ja hän sanoi:

"Sinäkö se olet, Metta... kuinka on äitisi laita?"

"Oh, nyt on hänen laitansa hyvin", vastasi tyttö vapisevalla äänellä.
"Hän kuoli pari päivää sen jälkeen, kun te tulitte luoksemme ja
pelastitte meidät nälkäkuolemasta... ja minä itse tulin sitte
tanskalaisen sotajoukon mukana tänne Skälshögiin toiselle puolen
jokea..."

"Ja mitä haluat minulta, lapsi?"

"Minä tuon viestejä Petter Laurinpojalta... hän makaa kuolemaisillaan
ulkona kentällä Örtoftan luona ja hän tahtoisi puhua sanasen
kanssanne ennenkuin lähtee täältä... Hän on saanut sivalluksen
vatsaansa eräältä vanhalta vihamieheltä, joka kauan on häntä salaa
seurannut, ja kun minä kuljin paikan ohitse, sillä nyt olen minä
muuttanut mieltäni enkä ole enää kuningas Kristianin puolella, vaan
kuningas Kaarlen, ja olin sentähden tulossa tänne ruotsalaiseen
leiriin, silloin näin mustan kasan liikkuvan ojassa aivan lähelläni,
ja kun minä olin mennyt sinne, niin oli siellä teidän haavotettu
palvelijanne..."

Tyttö puhui hyvin kiireesti, mutta lyhyeen pysähdellen, ja
lopetettuaan puhkesi hän itkuun. Hänen kummallinen käytöksensä ei
voinut olla herättämättä majurin huomiota, ja hän kysyi syytä siihen.
Tyttö hypähti silloin esiin ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Älkää menkö Petter Laurinpojan luo!"

"Rakas lapsi!" sanoi majuri hymyillen. "Poloinen Petter Laurinpoika
on tainnut säikytellä ymmärryksen päästäsi..."

"Voi, minä en tiennyt, että Stålhammar oli sama mies, joka tarkotti
niin hyvää äidilleni ja minulle!"

Mutta ikäänkuin pelästyen mitä oli sanonut juoksi tyttö ulos
teltanaukosta ja katosi, ennenkuin majuri oli ehtinyt kysellä
enempää. Hän harkitsi hetken, mutta hänestä oli niin luonnollista,
että Petter Laurinpoika tahtoi tavata häntä kuolinhetkellään, ja kun
vielä oli pitkältä puoliyöhön, ei hän epäröinyt täyttää onnettoman
pyyntöä. Hän lähti rivakoin askelin Benstorpia kohden, mutta hieman
pohjoisempaan, ja juuri hänen mennessään Örtoftajoen ylitse, erotti
hän taasen omituisen tytön, joka läheni häntä.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan!" sanoi tyttö, ja suuret silmät
tuikkivat niin hurjina majuria kohden. "Tuolla loitommalla kentällä
makaa hän. Pian näette hänet", ja niin viittasi hän kädellään,
mihinpäin majurin oli mentävä.

Tämä meni osotettuun suuntaan alas Käflinge-jokea kohden, ja siellä,
ojaan kyyristyneenä, oli tosiaankin Petter Laurinpoika, joka nousi
ja meni häntä vastaan. Tämän nähdessään aavisti majuri kohta, ettei
kaikki ollut kuten piti, eikä palvelija viivytellyt selittäessään
hänelle, miten asiat olivat.

"Pysy hiljaa, Pekka", sanoi hän. "Pieninkin huudahdus, pieninkin
liikahdus, jonka teet, vie kuningas Kaarlen ja hänen sotajoukkonsa
perikatoon... Näetkös tuolla loitommalla joen toisella puolen, kuinka
musta juova liikkuu kuin käärme valoisan kentän reunalla... siellä on
tanskalainen sotaväki kenraali Merhjemin johdolla, ja tarvitaan vain,
että kohotat kätesi minua vastaan, niin tapahtuu hyökkäys!"

Majuri katsoi joelle päin, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian,
että kurja petturi oli oikeassa, ja silloin tuntui ikäänkuin
kaksiteräinen miekka vihlaisevan hänen sielunsa lävitse. Sellaista
tuskaa kuin hän tunsi tällä hetkellä, ei hän koskaan voinut ajatella
lankeavan ihmisen osalle. Ensi tuokiossa, kun veri kuumeisena
syöksähti hänen päähänsä, tahtoi hän tarttua roiston kurkkuun ja
paiskata hänet maahan, ja ääni hänen rinnassaan huusi, että se oli
hänen velvollisuutensa, mutta samassa oli hänelle selvillä, että
juuri täyttämällä tämän velvollisuutensa hän saisi aikaan paljo
suuremman ja hirveämmän onnettomuuden kuin päästämällä roiston
käsistään. Petter Laurinpoika silmäsi häneen, huomasi hänen
epätoivonsa ja nautti siitä.

"Näes, minulla on sinulle jotakin sanottavaa", jatkoi hän, "ja
vaivattuani paljo päätäni olen onnistunut löytämään paikan, joka on
sangen sovelias ilmaistakseni sinulle, miltä minusta kerran tuntui
seistessäni alttarin edessä Svenarumin kirkossa vihkiäkseni sinut
ensimäiseen vaimoosi... Et kai muista oikein tuota päivää, mutta
tahdon auttaa muistiasi oikealle tolalle. Olit houkutellut vanhan
isäni jättämään rikkautensa sinulle, ja niin kietoutunut oli hän
verkkoihisi, että kun onnistuin tämän estämään, tuli hän kirkkoon...
kirkkoon alttarin eteen ja kirosi minut kaiken kansan nähden...
Kaikki tuo on tulikirjaimin piirrettynä sieluuni, ja mitä enemmän
tieni on mennyt alaspäin, sitä enemmän nämä muistot ovat kohonneet
esiin ja vallanneet minut, ja minä olen vuosikaudet hautonut kostoa,
joka voisi keventää kärsimyksiäni, ja niin olen kutonut silmukan
toisensa jälkeen tähän kudelmaan, kunnes nyt vihdoin olen sen
saanut valmiiksi... Ja nyt olet sinä kiedottu rikokseen, sinä kuten
minäkin... sinä et enää koskaan ole kantava päätäsi korkealla miesten
kesken... sinut tuomitaan ja sinä kuolet kavaltajana, ja jotta saisit
juoda maljasi sakkaan saakka, voit viime hetkenäsi ajatella sitä,
että minä, rikkaan Laurin poika, olen silloin päässyt valtaan ja
kunniaan... minulla on taskussani kuningas Kristianin kirje, joka
tekee minut Skånen rikkaimman pitäjän valtiaaksi... mutta käänny
nyt vähän, näetkös nuo tummat varjot tuolla loitommalla Örtoftan
luona? Tahdon sanoa sinulle, ketä ne ovat?... Kuningas Kaarle itse ja
sotamarski seisovat siellä ja näkevät sinun puhuttelevan minua ja he
ovat ennen nähneet minun tulevan vihollisleiristä ja tietävät, että
minä olen salaurkkija... Luullakseni olen ajatellut asiani, ettei
sitä tarvitse ajatella uudestaan!"

Näin puhui Petter Laurinpoika, ja hänen äänensä sävy samoinkuin
asentonsakin ilmaisi, kuinka hän värisi nautinnosta nähdessään niitä
hirveitä tuskia, jotka hän oli valmistanut viholliselleen. Mutta se
äärimäinen kataluus, ihmishalveksumisen kaamea syvyys, joka ilmeni
toteutetussa suunnitelmassa, teki päinvastaisen vaikutuksen kuin
hän oli tarkottanut. Pekka Stålhammar pääsi jälleen oman itsensä
herraksi ja hänen leimuava katseensa nöyryytti ilkeän juonittelijan.
Hänellä tuskin oli aikaa ajatella muuta kuin kuinka voisi estää sen
suunnitelman, joka epäilemättä oli laadittu Petter Laurinpojan ja
vihollisten kesken ruotsalaisen leirin yllättämisestä yöllä.

"Petter parka!" sanoi hän, kun tämä oli lopettanut. "Kuinka köyhänä
seisot edessäni... sinun laskusi ovat hyvin onnistuneet, mutta olet
unhottanut yhden tärkeän asian, sen nimittäin, että on olemassa
korkeampi tuomio kuin itse kuninkaankin... sen tuomiopöydän edessä
olet pulmassa kaikkine juoninesi ja kurjine voittoinesi. Minusta
nähden on sinua jo kohdannut tämä tuomio, ja isäsi kirous on kantanut
hirveän hedelmän. Tietänet kai itsekin, että se mitä tahdot kostaa
minulle on valhe, ja että sen tiedät, sen todistaa yrityksesi Kainin
tavoin, veljensä murhattuaan, tukahduttaa ikuisen kostajan ääni
omassatunnossasi!"

Ivahymy väreili Petter Laurinpojan huulilla, ja hän loi silmänsä
maahan. Mutta silloin hätkähti hän, ikäänkuin hänet olisi vallannut
äkillinen pelästys. Ja muutamien sylien päässä nousi ojasta tumma
varjo, joka hyökkäsi eteenpäin vimmatulla vauhdilla ja piti pyssyään
koholla.

"Nyt on hetkesi lyönyt, ilkeä petturi!" huudahti karkea ääni.

Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella, ja majuri näki Petter
Laurinpojan nopeasti pakenevan, kintereillään roteva mies, joka oli
ikäänkuin sukeltanut ilmoille ojasta. Hetkisen jälkeen näki hän vielä
yhden varjon kiitävän ohitsensa kenttää myöten. Tämä oli Metta, ja
hän nauroi hurjasti ja kamalasti juostessaan majurin ohitse.

Mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kuninkaan palaamisen jälkeen
Benstorpiin kajahti laukaus Örtoftasta päin. -- Kenraali Ascheberg,
joka oli Johan Gyllestjernan luona, kiiti kuin salama uhattuun
paikkaan. Mitä tästä oli tuleva, sitä ei tiennyt kukaan, mutta
levottomuus nousi huippuunsa, kun kaksi tykinlaukausta kuului samalta
taholta.

       *       *       *       *       *

Kenraali Merhjem oli tosiaankin tullut joen ylitse, mutta kenraali
Ascheberg pakotti hänet menemään takaisin. Silloin se hälytyslaukaus
jyrähti viereisestä majotuspaikasta, johon hänen poikansa,
everstiluutnantti Ascheberg oli sijotettu. Tästä laukauksesta oli
seurauksena, että koko tanskalainen sotajoukko lähti liikkeelle,
ja jollei onni tällä kertaa olisi ollut meikäläisten puolella,
on epävarmaa, kuinka asia olisi voinut kehittyä. Mutta nyt oli
tanskalaiset tykkänään sokaissut heidän suurempi lukunsa ja se
oivallinen kunto, jossa kaikki heillä oli, heidän runsaiden
muonavarojensa ja rahvaan halukkaisuuden johdosta heitä avustamaan,
eivätkä he voineet kuvitellakaan, että pieni uupunut ja nälistynyt
ruotsalainen joukko uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa.
Hälytyslaukaukset olivat merkkejä lähtöön, mutta ei menoon
Käflingejoen ylitse, vaan palausmatkan alkamiseen, ja niin selitti
ruotsalaisen leirin liikkeet itse kenraali Merhjemkin. "Jumala oli
lyönyt heidät sokeudella", huudahtaa henkivartiorykmentin eversti
Niilo Bjelke.

Kuitenkin se, mitä oli tapahtunut, kiirehti ruotsalaisten liikkeitä.
Rykmentti toisensa jälkeen lähti liikkeelle ja asettui siihen
järjestykseen kuin oli käsketty. Kuudessa kolonnassa, jalkaväki
järjestettynä kahteen, ratsuväki neljään, meni sotajoukko jäätyneen
joen ylitse. Se tapahtui kohta puoliyön jälkeen, ja kuu oli
vielä ylhäällä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja hyvin,
paitsi että -- kirjottaa yllämainittu Niilo Bjelke -- "jää ruski
kovasti, jotta ratsumiesten täytyi laskeutua ratsailta ja taluttaa
hevosiaan suitsista." Heti päästyä ylitse pysähdyttiin asettuakseen
taisteluasentoon ja käydäkseen suoraan vihollisen kimppuun. Silloin
ilmotettiin, että maa täällä oli niin kelvoton ja leiri niin aitojen
ja rotkelmain ympäröimä, että välitön hyökkäys oli mahdoton, ja
kuningas päätti sentähden marssittaa joukkonsa edelleen vihollisen
ympäri Lundiin. Kun kuu laskeutui kahden aikaan aamulla, lähdettiin
taas liikkeelle. Kohta joen eteläpuolella marssittiin ohi Hobyn
kirkon, jossa oli tanskalaisten etuvartio. Tämä huomasi ruotsalaisten
retken ja ilmotti siitä päämajaan, mutta siellä pidettiin varmana,
että retkeilijät olivat ainoastaan vahva osasto, joka oli
lähetetty hyökkäämään Malmöhön. Tanskalaisessa leirissä ammuttiin
hälytyslaukaus, mutta mitään enempää ei kuulunut, ja ruotsalaiset
jatkoivat häiritsemättä kulkuaan.

Niin koitti päivä, ja nyt muuttui tanskalaisille uskomaton
uskottavaksi, nyt syntyi liikettä heidänkin leirissään. He käsittivät
kohta, että kuningas Kaarle tahtoi saavuttaa etua kukkuloista
Lundin pohjoispuolella, ja nyt oli jouduttava ennen häntä. Kohta,
kun sotajoukko oli riveissä ja järjestyksessä, alkoi siis kuningas
Kristiankin suunnata kulkuaan samoja kukkuloita tai, kuten niitä
nimitettiin, Helgonamäkeä kohden.

Ja niin kulkivat molemmat sotajoukot rinnatusten kuin missäkin
kilpajuoksussa. Mutta ruotsalaiset ehtivät ensin perille ja
hajaantuivat taistelurintamaan. Äärimäisenä oikealla olivat rakuunat,
kuninkaan henkivartiorykmentti Niilo Bjelken johdolla ja eversti
Braunhoffin rykmentti, toisessa rivissä samoin rakuunia äärimäisenä,
sitte aatelislippu, edelleen eversti Gytenbergin rykmentti, sitte
smålantilaiset ja vielä muuan rykmentti eversti Rehnsköldin johdolla.
Jalkaväki asettui senjälkeen keskustaan kenraali Schulzin johdolla ja
vasemmalla sivustalla oli taasen ratsuväkeä, mutta luvultaan paljo
vähemmän kuin oikealla. Sotamarski Helmfeldt hoiti ylipäällikkyyttä
ja hänen alipäällikkönään Ascheberg. Kuningas itse asettui oikealle
sivustalle.

Aurinko nousi ja valoi kultavirtaansa avarille lumikentille, joilla
oli taisteltava yksi verisimmistä ja tärkeimmistä taisteluista,
vanhan arkkipiispankaupungin muurien edustalla, kaupungin,
jonka ihana temppeli kohosi siellä niin korkeana ja vakavana,
äänettömyydessään saarnaten riemusta taivaassa, rauhasta maassa ja
ihmisille hyvää tahtoa.

Hiljaisena ja synkin mielin oli majuri Stålhammar ratsastanut
väkensä edessä, ja vanhat uroot, jotka olivat olleet niin monissa
taisteluissa yhdessä majurin kanssa, eivät häntä enää oikein
tunteneet. Koskaan eivät he olleet häntä nähneet sellaisena, kun
merkki oli annettu. Hänen päänsä oli vaipunut alas rintaa vasten,
ja hän näytti tuskin tajuavan, mihin matka piti. Hänen sotaratsunsa
vei häntä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta eteenpäin. Kukaan ei
ollut levottomampi kuin Städ, vanha korpraali, joka ratsasti
kimollaan eikä kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin majurinsa ja oli
oikein tuskissaan, kuinka hän pääsisi tämän puheille. Kun vihdoin
oikea sivusta ratsasti Helgonamäkeä ylöspäin, joutui toinen rivi
parin kiviaidan taa, jotka erottivat sen ensi rivistä ja estivät
liikahtamasta lainkaan eteenpäin. Tässä vihdoin sai Städ tilaisuuden
puhutella majuriaan.

Laukaukset ratisivat jo ensi rivissä. Kuningas Kristian, joka
veljensä kera oli vihollisten vasemmalla sivustalla, oli alottanut
hyökkäyksen, ja tanskalaiset ratsurykmentit hyökkäsivät rajuudella,
joka aluksi näytti vastustamattomalta. Oli kuin he tahtoisivat
näyttää teossa, mitä muuan heidän eversteistään oli niin kerskuvasti
lausunut eräässä tilaisuudessa kenraali Aschebergille: "Me tahdomme
ratsastaa kumoon ja tallata maahan koko teidän sotajoukkonne!" -- ja
suurine, hyvinruokittuine hevosineen, terveine, uhkeine miehineen,
jotka muodostivat jyrkän vastakohdan ruotsalaisille, näyttivät
tanskalaiset voivankin toteuttaa everstinsä sanat. Rakuunat ja
suomalaiset ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen, ja ainoastaan
kuninkaan oma kylmäverisyys henkivartiainsa etunenässä ja Niilo
Bjelke henkivartiorykmentteineen onnistuivat kestämään tämän
hyökkäyksen painon. Mutta vihollinen katsoi jo saavuttaneensa voiton,
ja kuningas tähysteli turhaan eskadrooniaan toisessa rivissä.

Tällöin majuri Stålhammar tuli pysähtyneeksi aivan Städin rinnalle,
joka oli eskadroonan sivustamiehenä, ja korpraali katsoi tuikeasti
majuriin sanoen:

"Aidat täytyy särkeä!" ja vanha rakas ääni teki terveellisen
vaikutuksen majuriin. Hän kohotti katseensa, ja ikäänkuin vasta nyt
olisi huomannut muurit, ratsasti hän esiin ja katseli ympärilleen
eikö jostakin paikasta voisi päästä niiden ylitse. Samassa ratsasti
kenraalimajuri Wittenberg paikalle.

"Jumalan tähden, kenraali, antakaa meidän laskeutua ratsailta ja
repiä muurit maahan", huusi majuri Stålhammar hänelle, ja tämä
antoi ehdotetun käskyn, ja joka toinen ratsumies astui maahan ja
ryhtyi työhön. Yhä tulisemmaksi kävi taistelu edessäpäin, kuultiin
komentohuudot ja nähtiin, kuinka suomalaiset rakuunat, yhteensä
seitsemän eskadroonaa, pakenivat taistelurintamasta. Jokaista
käsivartta poltti kuin tulella, ja mitä raskaampi työ oli, sitä
voimakkaammin jännittyi jokaisen jänne. Majuri Stålhammar unhotti
silloin hirveät ajatukset, joita hän hautoi sielussaan, ja kun oli
päästy ensimäisen muurin ylitse, hengitti hän syvempään ja alkoi
saada takaisin entisen tyynen, pontevan ulkonäkönsä. Vihdoin,
vaivaloisten ponnistusten jälkeen onnistuttiin pääsemään toisenkin
muurin ylitse. Silloin olikin jo hyvä aika. Vihollinen oli tosin
lyöty takaisin, mutta selviytyi uuteen hyökkäykseen, ja ruotsalaisten
rivit olivat arveluttavasti harvenneet. Henkirykmentistä olivat
miltei kaikki upseerit ammutut pois tai haavotetut.

Kuningas ratsasti toisen rivin jokaisen kuuden eskadroonan luo. Hänen
otsansa oli säteilevä ja hänen silmänsä kirkas. Tässä nuorekkaassa
olennossa luuli näkevänsä kaiken, mitä oli jaloa ja ihanaa, eikä
ollut ratsumiestakkien alla ainoaakaan sydäntä, joka ei olisi
sykkinyt riemuisasta toivosta saada mennä kuolemaan tämän kuninkaan
puolesta. "Muistakaa, että olette ruotsalaisia!" huusi kuningas
jokaiselle eskadroonalle, ja myrskyisä hurraa kuului vastaukseksi.
Niin tuli hän majuri Stålhammarin eskadroonan luo, ja hänen silmänsä
viivähti hetkisen vanhassa majurissa. Tapahtuma kentällä häämötti
kuninkaan muistossa ja heitti yhdessä vihollisten hyökkäyksen
kanssa, joka seurasi melkein heti tämän jälkeen, varjostavan hunnun
aikaisemman näyn ylitse, isän, joka poikineen rukoili Jumalalta
onnea taisteluun. Mutta jalossa mielessä, varsinkin ennenkuin sydän
on ehtinyt kovettua elämän koulussa, on vahvempi taipumus uskomaan
hyvää, ja sentähden väistyivät syyttävät varjot kentällä salaman
nopeudella takalistoon, eikä kuningas nähnyt tai ei tahtonut nähdä
mitään muuta kuin kullanpuhdasta uskollisuutta ja kunniallisuutta
joka miehessä, joka nyt oli valmis hänen kanssansa uhraamaan henkensä
ja verensä.

Ja nyt ryntäsivät eteenpäin nämä kuusi eskadroonaa, ja kuningas
oli etumaisena tulessa. Tanskalaiset taistelivat erinomaisen
urhoollisesti, mutta tämän hyökkäyksen painon ja voiman edessä eivät
he voineet pitää paikkansa, vaan heidät työnnettiin kukkulalta
alaspäin niinsanotun Galgvuoren juurelle. Täällä nousi tulinen
käsikähmä, mutta kaikki peittyi ruudinsavupilviin, ja savusta kuului
laukausten pauke, ja miekkojen kalske ja kuolevain huudot veren
valuessa virtanaan lumella. Tämän taistelun aikaan sattui vihollisen
luoti kuninkaan hevosen "Tottin" päähän ja kimmahti kuninkaan hattua
vasten, jonka tähden hän nousi valkosen ratsun selkään, minkä hän
oli saanut Ranskan kuninkaalta Ludvig XIV:lta ja joka oli nimeltään
"Brillant". Täällä kuningas myös joutui äkkiä viholliseskadroonan
eteen, jolla oli punaiset liput ja joita hän sentähden oli luullut
smålantilaisiksi, kunnes ruudinsavu hieman hälveni ja hän näki
valkoiset ristit. Silloin komensi hän hyvällä tanskankielellä
ryntäämään eteenpäin ja käymään leikkiin, kunnes hän pääsi takaisin
omiensa luo. Vihdoin nähtiin tanskalaisten rykmenttien ryntäävän ulos
pilvestä. He pakenivat, ja ruotsalaiset eskadroonat ajoivat takaa.
Mutta kun tanskalaisilla oli paremmat hevoset, saattoivat he kerta
toisensa jälkeen pysähtyä ja järjestyä, niin että taistelu vähänväliä
uudistui. Kuitenkin täytyi vihollisen lopulta jättää kaikki hukan
omaksi ja paeta Käflingejoen ylitse, jolloin muutamia satoja heistä
hukkui. Kuningas Kaarle ajoi heitä puolen peninkulmaa edelleen, ja
kuningas Kristian sai kiittää onneaan, kun pääsi turvaan Landskronaan.

Käflingejoen rannalla piti kuningas Kaarle väkensä katselmuksen.
Monia ylimmistä upseereista ei näkynyt, he olivat kaatuneet taistelun
aikana, ja eskadroonatkin olivat pahoinpidellyt. Kuningas määräsi
heidät järjestymään, ja nousi kysymys, mihin nyt oli ryhdyttävä.
Muutamat arvelivat, että oli ryöstettävä vihollisen kuormasto,
joka juuri kulki ohitse, ja kuningas näytti olevan antamaisillaan
suostumuksensa siihen.

"Teidän majesteettinne!" sanoi silloin majuri Stålhammar. "Mielestäni
tarvitaan teidän majesteettianne Lundin luona, ja luulen, ettemme
ehdi sinne kyllin pian!"

Muutamat väittivät, että tämä epäilemättä olisi suurimmassa määrin
epäviisasta, kun saatettiin otaksua, että koko ruotsalainen
sotajoukko oli hajaantunut ajamaan vihollista takaa, mutta samassa
lasketti kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa alaspäin kuningasta
kohden. Ne olivat Dahlberg ja Bengt Rosenhane, ja he pyysivät
kuningasta Jumalan tähden kääntymään takaisin. Vasen sivusta oli
miltei lyöty ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kuningas ei aluksi
tahtonut uskoa heitä, mutta hän käski kuitenkin lähteä liikkeelle,
ja pian ilmottivat jyrähtelevät tykinlaukaukset, että taistelu vielä
jatkui. Se kulki eteenpäin kuin myrskytuuli, ja murhaava ottelu alkoi
uudelleen. Tämä oli taistelun ratkaiseva silmänräpäys. Päivä alkoi
jo solua iltapuolilleen ja ruotsalaiset ratsumiehet, jotka olivat
istuneet ratsailla ja taistelleet koko päivän, olivat aivan väsyneet,
mutta kuningas huusi, "että hän tahtoi voittaa tai kuolla", ja hän
innostutti niin miehiään, sekä ylhäisiä että alhaisia, että vaikka
nämä pitivätkin kaikkea menetettynä, seurasivat he innostuksella
kuningastaan kuolemaan. Ja niin käytiin vihollisen kimppuun ja tämä
viimeinen taistelu kesti, kunnes yö tuli ja teki siitä lopun. Kaikki,
jotka eivät voineet paeta, olivat otetut vangeiksi. Kuningas Kaarle
ja hänen soturinsa olivat saavuttaneet mitä loistavimman voiton.
Mutta kentällä virui kuolleita 8 tai 9,000 paikoille: "enemmän
kuin puolet molemmista sotajoukoista yhteensä". Yli 2,000 vankia,
yksikuudetta kanuunaa, koko kuormasto ja runsaasti varustettu leiri
joutui voittajain saaliiksi.

Kaikista niistä urhoollisista, jotka tänä päivänä olivat
taistelleet kuninkaan rinnalla ja ikäänkuin hänen silmiensä edessä,
oli majuri Pekka Stålhammar urhoollisimpain joukossa. Hänen
kuolemanhalveksumisensa ja kylmäverisyytensä oli useampaan kertaan
herättänyt kuinkaan ihailua. Ah, hän ei tiennyt, että vanha mies
taisteli lujasti toivoen löytävänsä surmansa taistelukentällä.
Niiden monien keskellä, jotka kaatuivat kaikilla puolin, ratsasti
vanha majuri koskematonna. Hänen oma poikansa kannettiin illalla
kaupunkiin, vaarallisesti, vaikkakaan ei kuolettavasti haavotettuna,
mutta hän itse oli säästynyt ikäänkuin meidän herramme tarkotus olisi
ollut koetella häntä paljoa ankarammassa taistelussa kuin missä oli
kysymys ainoastaan ruumiista.

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi hän illalla, kun hän seisoi
poikansa sairasvuoteen ääressä, ja samassa kääntyi hän molempien
toisten poikainsa ja Städin puoleen, jotka olivat samassa huoneessa,
ja lisäsi: "Saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut!"

Ja niin kertoi hän edellisen yön tapaukset ja lopetti sanoilla:

"Olen tahtonut sanoa teille tämän, sillä en tiedä, mitä voi tulla
tapahtumaan, ja te voitte elää ja kuolla siinä lujassa uskossa, ettei
isänne ole koskaan poikennut kunnian tieltä!"

Kaikki olivat kuunnelleet häntä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella.
Städ seisoi kalmankalpeana seinää vasten, ja haavotettu nuorukainen
nosti kauniin päänsä vuoteesta ja suuteli isänsä kättä.

"Mutta yksi tietää kuitenkin, mitä voi tapahtua", kuului silloin
ääni ovelta, ja kuningas, joka oli kuullut majurin kertomuksen,
astui peremmälle huonetta. "Teitä on syytetty, majuri Stålhammar...
mutta kuulin eilen teidän rukouksenne yhdessä poikienne kanssa ja
olen nähnyt teidän tänään taistelevan kuten kunnian miehen... en
tarvitse tietää enempää! Voitte olla tyyni tulevaan nähden. Mutta
koska kuitenkin olen ajatuksissani tehnyt teitä kohtaan väärin,
niin olen tahtonut sen teille tunnustaa, jotta voitte antaa minulle
anteeksi, ja voitte luottaa minuun, ettei Ruotsin kuningas koskaan
ole unhottava, mitä olette tehnyt tänä päivänä!"

Vanhusta, jota nämä sanat koskivat, ja yhtä suuressa määrin muitakin
huoneessa läsnäolijoita liikuttivat tunteet, jotka vaihtelivat
hämmästyksen, kunnioituksen, rakkauden ja kiitollisuuden välillä.
He seisoivat vaiti. Pyhä vaatii hiljaisuutta, ja epäilemättä se oli
pyhä hetki, jona toisensa kohtasivat näiden kahden miehen sydämet,
yhdenvertaiset jalossa voimassa ja miehekkäässä ylevyydessä. Ja
rauha, hyvän omantunnon siunaus, niin hyvin hänen sydämensä, josta
suru lauhtui ja hälveni sovituksen taivaalle, kuin hänenkin, josta
merkitsevät sanat lähtivät. Liikutuksella, jota hän ei voinut
hillitä, tarttui majuri kuninkaan ojennettuun käteen ja päästi
muutamin yksinkertaisin, mutta lämpimin sanoin sydämensä kyllyyden
ilmoille.

Mutta vielä kerran aukeni ovi ja sen raosta näyttäytyi kalpea
tytönpää, arasti vilkaisten huoneen ympäri.

"Niin, hän on siellä!" huusi tyttö kääntyen ulospäin. "Näin oikein,
tulkaa vain, isäseni!"

Ulkoa kuuluivat raskaat, kömpelöt askeleet ja roteva talonpoika astui
sisään. Hänen kasvonsa olivat verettömät, ja riepu, joka oli kääritty
hänen päänsä ympärille, selitti riittävästi niin hyvin poskien
kalmankalpeuden kuin hänen raukeat liikkeensäkin.

"Olette kai majuri Stålhammar", sanoi talonpoika, raskaasti nojaten
sauvaansa, kiinnittäessään katseensa puhuteltuun. "Olisipa Jumala
suonut minun tuntea teidät aikaisemmin! Olen nyt saanut kyllikseni
tästä elämästä enkä pelkää sanoa totuutta kaikkineen... Nähkääs,
olen tavotellut teidän henkeänne, ja Jumalalle olkoon kiitos, että
hän pani pyssyni pettämään joka kerta, kun tähtäsin teitä...!
Mutta nyt olen tehnyt tilin hänen kanssaan, joka on kiihottanut
minua siihen, mikä pahaa oli, ja hän on maksanut minulle samalla
mitalla... hänellä tietystikin oli kiire saada todistaja ylhäälle
korkeimman tuomarin eteen. Minulle viittoo myös vaimoni, ainoa, jota
olen rakastanut täällä maan päällä, mutta jonka samainen Petter
Laurinpoika vietteli pois luotani... siitä on nyt monta vuotta,
se tapahtui edellisen sodan aikaan, ja tämä tyttö on ilkeän papin
tytär... Mutta hän jätti niin äidin kuin lapsensakin, sillä hänen
piti nähdä teidän sydänverenne vuotavan, sanoi hän ja niin lähti
hän mierolle, jäi mierolle, kunnes hän nyt palasi, ja silloin oli
hänellä kuningas Kristianin julistus mukanaan ja hän houkutteli
kansaa puolelleen, ja aina oli hänellä teidän nimenne kielellään...
Minä olin niiden sissien joukossa, jotka te tuhositte nyt viimeksi
Hallannin harjulla, ja niiden monien veri, jotka silloin kaatuivat,
täytti minun mieleni kostolla, ja minä vannoin, etten ammu ainoaakaan
laukausta muihin paitsi teihin... Niin tein samaan aikaan kuin te
otitte huolehtiaksenne hyljätystä naisesta ja hänen tyttärestään,
tästä tyttöparasta, joka pian on ilman hoivaa ja suojaa maailmassa...
Mutta minä en tiennyt sitä, en tiennyt mitään ennen kuin viime
yönä, jolloin saavuin Petter Laurinpojan kutsusta, sillä hän tahtoi
näyttää minulle, kuinka hänen kätensä teidät nujertaa. Metta tapasi
minut... sain tietooni kaiken... ja Petter Laurinpoikaa ei ole enää
olemassa... Mutta kiitos teille, jos tahdotte ottaa kiitoksia vastaan
niin veriseltä mieheltä kuin minä olen..."

Talonpojan selitys oli Pekka Stålhammarille täydellisin puhdistus,
ja Metta lisäsi, mitä hän tiesi, niin että myös luutnantti Lorentzin
rikollisuus tuli täysin päivän valoon. Mutta hän oli kadonnut
leiristä eikä häntä enää löydetty mistään. Paavo kuoli parisen päivää
myöhemmin, saatuaan majurilta lupauksen, että tämä ottaisi Mettan
huostaansa.

Kuningas Kaarle piti sanansa. Seuraavana vuonna vielä yhden verisen
taistelun jälkeen Landskronan luona, jossa kuusikymmenseitsenvuotias
ukko samoin teki voiman ja urhoollisuuden ihmetöitä, nimitti kuningas
hänet itse taistelukentällä everstiksi. Ja siitä pitäen syntyi
hartaan luottamuksen suhde kuninkaan ja koetellun soturin välillä.



6.

PÄÄKATSASTUS.


Oli varhainen aamu elokuun 12 p:nä 1692. Aurinko nousi niin kirkkaana
idästä ja sirotteli kuninkaallisella anteliaisuudella kultiaan Emjoen
ylitse, joka hiljakseen liristen virtaili Högsbyn vanhan kirkon ja
pappilan ohitse. Rovasti, tohtori Niilo Wallerius seisoi pappilan
portailla ja keskusteli sangen mahtavan näköisen miehen kanssa. Tämä
oli krununvouti, herra Polycarpus Skroot. Näkyi ilmeisesti, että
herra kruuunvouti tunsi arvonsa ja että hän oli tottunut ottamaan
vastaan kunnianosotuksia. Rovastin kaunismuotoiset kasvot -- hänen
ja hänen vaimonsa kuvat ovat vieläkin Högsbyn kirkossa -- katsoivat
huolestuneella ilmeellä suoraan eteensä.

"Luullakseni tulette sangen sopimattomaan aikaan", sanoi hän
ikäänkuin vastaukseksi johonkin kruununvoudin lausuntoon.
"Hänen majesteettinsa ei ole ollut erittäin hyvällä tuulella
tänne saavuttuaan, ja kenraalilta, kreivi Aschebergiltä olen
noin puolittain saanut selville, että hänen majesteettinsa
käydessä Kalmarissa oli jokin suuressa määrin herättänyt hänen
tyytymättömyyttään."

"Hehe", vastasi vouti mahdikkaasti hymyillen, "luulenpa, että
uskolliselle palvelijalle on aina hänen kuninkaansa korva avoinna,
ja minun pyyntöni on sitä paitsi mitä kohtuullisin... jos tahdotte
ennakkoluulottomasti katsella asiaa, kunnianarvoisa veljeni,
niin huomaatte sen kyllä, ja saattepas nähdä, että saan toiveeni
täytetyksi, ja kun kerran tulen Tukholmaan, niin olen pitävä teidät
ja lapsenne uskollisessa muistossa!"

"Ah, mitä minuun tulee, niin en toivo enempää kuin että voisin hoitaa
kutsumukseni täällä Högsbyssä, jotta voin vastata siitä Jumalan
ja kuninkaani edessä", vastasi rovasti ja katsoi ystävällisesti
armollisesti nyökkäävään kruununvoutiin, jonka loistavat kasvot
säteilivät niiden kunniasijojen aavistuksesta, jotka viittoivat
hänelle epäilemättä läheisessä tulevaisuudessa. Rovasti ei kuitenkaan
joutunut ymmälle, vaan rohkeni vielä kehottaa kruununvoutia luopumaan
päätöksestään jo tänään puhutella kuningasta, lisäten: "Noudattakaa
neuvoani ja vartokaa vielä tuonnemmaksi asioinenne!"

"Ei, ei, huolehditte suotta, ystäväni", vastasi vouti varmasti ja
lisäsi: "Mutta yhden asian haluaisin saada selville, mitä ajattelette
tyttärestänne, neitsyt Kristinasta? Eikö hän tarvitse tukea ja turvaa
maailman pahoja kieliä vastaan?"

Rovasti heitti kysyvän ja miltei surullisen katseen voutiin, joka
jatkoi:

"Älkää pelästykö, rakas veli, täksi tueksi ja turvaksi tahdon
minä ruveta... Minä Polycarpus Skroot tarjoan teidän suloiselle
tyttärellenne sydämeni ja käteni, ja me tulemme elämään kuin pari
tunturikyyhkysiä Tukholmassa, jaa, niin tulemme."

"Mitä tarkotatte?" kysyi rovasti vakavasti.

"Mitäkö tarkotan?... Tarkotan mitä sanon... Tai eivätkö korvanne
ole kuulleet puhetta, joka käy teidän kauniista tyttärestänne ja
hänen majesteetistaan? Ettekö tiedä siitä, mitä heti aavistin
nähdessäni nimen, jonka kuningas on timanttisormuksellaan piirtänyt
kuninkaantuvan ikkunaan?"

Rovasti Wallerius oli pappilaan rakennuttanut erityisen
vierasrakennuksen ja maalauttanut ajan maun mukaan sileiksi
höylättyihin, mutta muuten paljaihin hirsiseiniin koreita kukituksia
ja koukeroita. Tässä tuvassa asui kuningas aina, kun hän vieraili
Högsbyn pappilassa, ja kun tämä tapahtui kylläkin usein, jutteli
kansa, että häntä veti sinne ihmeen kaunis papintytär. Kalmarin
lukionkirjastossa säilytetään vielä tämän kuninkaantuvan ikkunaruutu,
johon kuningas on piirtänyt nimen Kristiina.

"Rakas ystävä, kruununvouti", huudahti hyväsydäminen rovasti,
"erehdytte pahasti... Sellaista surua kuin tarkotatte ei armollinen
kuninkaamme voi koskaan, ei koskaan tuottaa minulle... ei, ei,
ystäväni, asian laita ei ole niin..."

"No, no", keskeytti kruununvouti, "eihän mitään vahinkoa ole
tapahtunut, mutta selvää on, että hänen majesteettinsa mielihyvällä
kuulee kosinnastani, ja varmaankaan ei hän kitsastele morsiuslahjaa
antaessaan, hihihi..."

Hämmästynyt rovasti ei tiennyt mitä sanoa, mutta kenraali, kreivi
Ascheberg ja Smålannin ratsurykmentin vanha, kahdeksankymmenvuotias
eversti näyttäytyivät alhaalla pihassa, ja kenraali viittasi
rovastin luokseen ja heillä oli jotakin puhuttavaa, jotta rovasti
pelastui pulasta vastata kruununvoudille. Tämä laittoi kenraalin
nähdessään naamansa hyvin nöyrän näköiseksi ja lähti kuninkaantuvan
portaita kohden. Täällä tuli pari vanhempaa talonpoikaa kuninkaan
luota, ja kun kruununvouti ilmottautui puheille pyrkijänä, sai
hän heti suostumuksen. Lempeä rovasti näki huolestuneena pöyhkeän
miehen katoavan kuninkaantupaan ja odotti levotonna, kuinka kaikki
kävisi. Mies viipyi kotvan, jollaikaa rovasti mietti, etteihän
vain hänen äänettömyyttään kruununvoudin kysymykseen nähden voinut
selittää suostumukseksi, ja kuta kauemmin kuninkaan vastaanotto
kesti, sitä kiihkeämmin kuohui hänen povessaan. Vihdoin tuli
kuningas ulos, ja hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurin suuttumus.
Mahdikas kruununvouti seisoi hänen takanaan, mutta hänen kiiltävät
kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän käytti ensimäistä tilaisuutta
hiipiäkseen pois, sanomatta sanaakaan tai edes ottamatta jäähyväisiä
rovastilta.

Kuningas oli tavallista tuittupäisempi. Hän heitti ankaran katseen
pihalle, jossa muuan tallirenki piteli hänen hevostaan, ja lähestyen
kumartelevia herroja sanoi hän äkkijyrkästi:

"Katsastukseen, herrat!... Toivottavasti rykmenttinne on hyvässä
kunnossa, eversti?"

"Toivon niin!" vastasi harmaahapsinen ukko ja katsoi uskollisesti
kuninkaaseensa.

Kuningas Kaarle XI oli retkillään ympäri valtakuntaa, tarkastaakseen
rykmenttejään ja omin silmin nähdäkseen, kuinka hänen määräyksiään
noudatettiin. Tukholmasta alaspäin mentäessä oli matka suunnattu
Jönköpingin ja Wexiön kautta ja viimeksi mainitussa paikassa oli
kuningas syönyt päivällistä suuressa arvossa pitämänsä Samuel
Wiraeniuksen, nyttemmin Wexiön piispan, luona, ja tarkastettuaan
sikäläisen sotaväen lähti hän Karlskronaan, jossa samoin
katsastettiin tekeillä oleva laivaveistämö ja telakat. Karlskronasta
oli matkaa jatkettu Kalmariin ja sieltä tänne Högsbyhyn Emjoen
varrella, jossa jo oli Kalmarin jalkaväkirykmentti tarkastettu
ja tänään oli tullut eversti Stålhammarin johtaman Smålannin
ratsuväen vuoro. Kuningas arvosteli sellaisissa tilaisuuksissa niin
tarkasti, että se läheni ankaruutta, kaikkea, mikä koski niin hyvin
sotilaiden kuin upseerienkin varustusta ja harjotusta, ja hänen
vanhat, sotavuosina koetellut ystävänsäkin saattoivat silloin joutua
toisinaan koviin pinteihin.

"Tänään on kysymys henkikomppaniasta!" sanoi kuningas eversti
Stålhammarille, juuri tämän rientäessä ratsaille ollakseen
rykmenttineen reilassa kuninkaan saapuessa.

Kun vanha mies sitte ratsasti pois tietä myöten, seurasi kuningas
häntä katseella, josta ankaruus näytti olevan valmis lähtemään
tiehensä.

"Kas siinä on mies, joka kantaa vuotensa kunnialla!" sanoi hän
ympärillään seisoville. "Hän on kuitenkin ollut mukana siitä lähtien,
kun suuri Kustaa Adolf majaili Riian edustalla!"

Sitte nousi kuningaskin seurueineen ratsaille. Mutta hän ratsasti
sangen verkkaan, ikäänkuin antaakseen everstille aikaa järjestää
joukkonsa tarpeelliseen reilaan. Kun hän vihdoin tuli perille ja
näki uljaan rykmentin pyörähtelevän pitkässä rivissä ja kuuli vanhan
miehen komentosanat, miehen, jonka ääni niin monta kertaa oli
voittanut tykkien jyrinän ja huutanut eteenpäin, eteenpäin voittoon
Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, niin hänen mielessään
heräsivät monet uinailevat muistot menneiltä ajoilta, ja kuninkaan
kasvot kirkastuivat yhä enemmän. Mutta nämä muistot eivät kuitenkaan
jaksaneet kokonaan karkottaa hänen mielestään katkeruutta ja
ärtyisyyttä. Ne olivat kuin leutoja länsituulen hengähdyksiä, mutta
tarvitaan myrskyä puhdistamaan ilmaa kuuman päivän jälkeen.

Ja kun pitkä rivi hajotettiin ja komppania toisensa jälkeen ratsasti
pois, nousi ukkospilvi kuninkaan otsalle jälleen sitä mukaa kuin
rykmentti väheni.

Harmaahapsinen everstikin istui vaiti ja katsoi poistuvia eskadroonia
ilmeellä, joka vivahti raskasmielisyyteen. Hänen silmänsä seurasivat
joka miestä ja kun hän näki jonkun vanhan uroon, jonka pää oli yhtä
valkoinen kuin hänenkin, kirkastui katse ihmeellisesti riemusta,
kuten silloin, kun elämänsä iltana näkee lapsuutensa muiston
kohottavan päänsä uuden polven kirjavan vilinän ylitse. Mutta
he katosivat, osasto toisensa jälkeen, ja pilvi peitti heidät
peittämistään. Tuolla ratsasti hänen vanhin poikansa toisista
naimisista, Johannes, komppaniansa etunenässä, tuolla toinen,
Kaarle, samoin omansa, ja tuolla ratsumestari Loodin rinnalla
näki hän kolmannen poikansa, Jonin, joka vasta oli ainoastaan
luutnantti. Nyt oli enää hän itse henkikomppanian kera jälellä, ja
kun hän kääntyi ja silmäili sen rivejä ja hänen silmänsä pysähtyivät
sivustamieheen, ei ollut kaukana, ettei kyynelhelmi kihonnut hänen
silmäkulmaansa. Tämä sivustamies oli rykmentin vanhin ratsumies ja
nimeltään Städ, ja hänet nähdessään oli kuin ne monet, monet muistot,
jotka olivat heränneet everstin sielussa, olisivat kiertyneet
kehään hänen ympärilleen ja varjostaneet tykkänään näköalan
nykyisyyteen. Vanhuksen rinnalla istui tulisen hevosen selässä
valkotukka ja vilkassilmä nuorukainen, ikäänkuin toivo ruumistuneena
muistoseppeleen keskelle. Tämä oli everstin pojanpoika, joka palveli
rykmentissä alhaisena ratsumiehenä.

Ja nyt ratsasti hän henkikomppaniansa kera tarkastuspöydän eteen.
Siellä istui ankara kuningas ja silmäili kotkankatsein joka miestä
komppaniassa. Mutta ennenkuin tarkastus oli vielä alkanut, hypähti
hän pystyyn purppuranpunaisin kasvoin ja leimuavin silmin ja osotti
muuatta ratsastajaa ensi rivissä.

Hän oli kookas muhkea mies, mutta hänen takkinsa oli kulunut ja sopi
hänelle huonosti, ja hänen hihnastonsakin oli vanha ja kulunut.

"Tuollaistenko miesten kera tahdotte ratsastaa tarkastukseen, eversti
Stålhammar?" kysyi kuningas ja lisäsi everstin aikoessa vastata:
"Siihen ette voi sanoa mitään... se on leväperäisyyttä minun ja
valtion palveluksessa, ja minua ihmetyttää, että te, niin vanha mies,
voitte siten lyödä laimin käskyjäni... Saatte vastata minulle siitä,
eikä meidän vanhaa ystävyyttämme eikä teidän harmaita hapsianne
silloin oteta lukuun... Kas niin, alkakaamme nyt!"

Kaarle XI kaikista oivallisista ominaisuuksistaan huolimatta
äärimäisen kiihkeä, ja hänen elämänsä viime vuosina oli hän
vieläkin ärtyisämpi ja oli hänelle vaikeampi tehdä mieliksi,
erittäinkin, jos jotakin oli tapahtunut, joka oli täyttänyt hänen
mielensä tyytymättömyydellä ja harmilla. Eversti katsoi kummissaan
kuninkaaseensa, ja se liikutus, jonka aallot tuskin olivat
ehtineet asettua hänessä lepoon, nostatti omituisen värähdyksen
hänen kasvojensa jaloille piirteille. Hän tunsi tosin kuninkaansa
perinpohjin, mutta häntä suretti, enemmän tämän puolesta kuin
omastaan, että kuningas niin hyökkäsi hänen kimppuunsa, erittäinkin
tässä tilaisuudessa, jolloin everstillä on sydämellään eräs asia,
joka juuri siten saattoi saada aivan väärän valon ja tulla tykkänään
väärin ymmärretyksi.

Eversti Pekka Stålhammar oli tällä kertaa ratsastanut Högsbyhyn siinä
aikeessa, että hän ottaa eron rykmenttinsä päällikkyydestä. Tässä
samassa rykmentissä hän oli kohonnut kuormastopojasta vuoden 1633
jälkeen, ollut mukana sotaretkellä Saksassa, Puolassa ja Tanskassa
ja saattoi osanottajana ja silminnäkijänä kertoa loistavista
voitoista näiltä ajoilta samoin kuin niistä voitoista Fullebron,
Lundin ja Landskronan luona, mitkä voitettiin tämän ankaran kuninkaan
aikana, joka nyt oli katsastusherrana, ja joka viimeksi mainitulla
taistelukentällä nimitti hänet everstiksi viisitoista vuotta
takaperin. Käsillä oleva hetki oli sentähden hänelle merkitykseltään
tärkeä hetki, ja senpätähden hänen vanhan, rakkaan rykmenttinsä
näkeminen saikin hänen silmissään niin omituisen värisävyn.

Kuningas ei nähtävästi ollut tätä odottanut. Sen saattoi nähdä siitä
kummastuksesta, jolla hän katseli vanhaa soturia. Vaikkei hän sanonut
mitään, sillä tyytymättömyys huonosti varustettuun ratsumieheen
kyti vielä hänen mielessään ja oli kuin öljyä tuleen, joka paloi
hänen rinnassaan -- niin vaikutti kuitenkin everstin eronpyynti
niin paljo, että katsastus sitte kävi helpommin kuin aluksi oli
uskallettu toivoa. Kun ratsumies onnettomine takkeineen ja kuluneine
hihnoineen tuli esiin, katsoi kuningas terävästi koko varustukseen ja
kääntyi sen jälkeen everstiin. Mutta nytkään ei hän sanonut mitään.
Niin paljo vanha ystävyys sentään sai aikaan hänen mielessään,
vaikka hän olikin kiihottunut. Mitä hänellä nyttemmin oli enää
sanottavaa, koskikin pääasiallisesti tulevaa everstiä. Kun viimeinen
henkikomppanian ratsumies oli ratsastanut esiin ja vastannut
kuninkaan kysymyksiin, oli katsastus tälle päivälle lopussa, ja
kuningas lähti pois.

Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, jatkettiin katsastusta
tarkastamalla everstiluutnantin komppaniaa ja iltapäivällä pidettiin
muutamia jalka- ja ratsuväen yhteisiä harjotuksia. Kuningas oli
hieman ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei läheskään
ennallaan, ja Pekka Stålhammar tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja
hän ajatteli vähänväliä itsekseen, että hän oli liian vanha ja että
uusi aika vaati toisenlaisia voimia kuin hänen. Ikäänkuin sattumalta
tuli kuningas harjotusten jälkeen sen ratsuväen komppanian luo, jossa
eversti oli. Näytti kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, mutta
siitä ei tullut mitään. Eversti siihen sijaan pyysi, että hän saisi
ratsastaa kotiinsa, kartanoonsa Hulsvikiin. Kuningas katsoi hetkisen
kysyvästi häneen.

"Sen voitte tehdä, Pekka Stålhammar", sanoi hän sitte, "ja voitte
jäädä sinne, jos haluatte."

Kuninkaan äänensävy ei ollut ystävällinen eikä epäystävällinen, kun
hän sanoi tämän, jonka liiankin hyvin saattoi selittää karkotukseksi.
Siinä mielentilassa, johon kuninkaan huono tuuli oli saattanut niin
everstin kuin muutkin, annettiinkin tämä selitys Hänen sanoilleen.
Mutta Pekka Stålhammar oli liian ylpeä valittamaan eikä ollut oppinut
notkistamaan selkäänsä niin paljoa kuin itsevaltias kuningas kenties
vaati. Hän siis ainoastaan kiitti siitä suosiosta, jonka kuningas oli
hänelle osottanut, ja ratsasti matkaansa.

Oli jo iltamyöhä, kun hän ratsasti kartanoonsa Hulsvikiin,
Hjertat-nimisen järven eteläisellä rannalla. Hän ei tahtonut herättää
ketään, vaan pani itse hevosensa talliin ja meni sitte huoneeseensa,
jossa istuutui sohvalle ja vaipui pian uneen. Unissaan oli hän
näkevinään manalle menneet suurmiehet, niin kruunupäät, Kustaa
Adolfin ja Kaarle Kustaan, kuin heidän miehensäkin, Juhana Banérin,
Lennart Torstenssonin, Kustaa Hornin ja heidän rinnallaan joitakuita
niistä monista, jotka jonkun aikaa olivat eläneet hänen rinnallaan,
mutta menneet ennen häntä valoisampiin avaruuksiin. Helmud Wrangel
seisoi siellä reippaine hymyineen, ja hänen ensimäinen vaimonsa,
Susanna, katsoi enkelin katseella hänen sydämeensä ja leyhytteli sen
ylitse rauhaa ja sovitusta.

Hän heräsi varhain sunnuntaiaamuna suuteloon, joka painettiin
hänen otsalleen. Se oli hänen toinen vaimonsa, rouva Anna Skytte,
nainen, jonka kasvojen piirteissä vielä vanhuuden päivinäkin näkyi
harvinaisen kauneuden jälkiä. Hänen silmänsä katselivat niin
rakastavasti palanneeseen mieheen, ja saattoi sanoa hänet nähdessään,
että hänen henkensä ikäänkuin kuulti ruumismajan lävitse ja antoi
tälle heijastuksen omasta katoamattomasta, korkeammasta kauneudestaan.

He juttelivat kauan keskenään, ja kun he sitte päivällä olivat
palanneet kirkosta ja päivällinen oli syöty, istuivat he lastensa ja
lastenlastensa ympäröiminä ja puhelivat vanhoista muistoista niin
hyvin heidän oman kuin lastenkin nuoruuden ajoilta.

Kaksi vanhinta poikaa samoin kuin tytärtäkin oli naimisissa, ja
molemmat miniät olivat Hulsvikissä, heidän miestensä ollessa
kokouksessa. Iltapäivällä saapui viestejä myös Kasper Stålhammarilta,
joka oli everstiluutnanttina Pohjanmaan rykmentissä ja oli everstin
ainoa poika ensimäisistä naimisista. Tässä maalaisessa seurapiirissä
oli siten runsaasti keskustelun aiheita, ja heillä olisi ollut
verrattoman rauhaisa ja tyyni iltapäivä, jollei vanha eversti olisi
silloin tällöin virkkanut sanan, joka ilmaisi että hänen ajatuksensa
sentään yhä palasivat kuninkaaseen ja Högsbyhyn.

"Luulen kuitenkin, äiti", sanoi hän parisen kertaa, "että ratsastan
huomenna takaisin kuninkaan luo!"

"Minusta tuntuisi olevan parasta", vastasi hänen vaimonsa, "että
antaisimme huomenen tulla ensin... siihen mennessä voi tapahtua
paljo, joka auttaa meidät oikealle tolalle."

"Mutta kuka on harmaaviitta?" huusi Ulrika Eleonora, pieni tyttö,
jolla oli suuret, sielukkaat silmät, ja viittasi pihaan tuovalle
ajotielle.

Sieltä tuli ratsain mitättömän näköinen mies, puettuna pitkään,
harmaaseen sarkaviittaan ja kolmikolkkainen musta hattu vedettynä
syvään otsalle. Hänen takanaan hevosen selässä istui pieni poika,
joka saattoi olla yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen.

Vanhukset eivät panneet kovinkaan suurta painoa siihen, kuka vieras
mahtoi olla. Heidän talonsa oli vierasvarainen, ja oli sangen
tavallista, että vieraat tulivat ja menivät. Mutta vilkas Ulrika
Eleonora ja toiset lapset olivat uteliaampia, ja he antoivat
säännöllisesti ja tarkasti tarpeellisia ja tarpeettomia tietoja
kaikesta mitä tapahtui.

"Nyt kääntyy hän veräjän luona!" juoksi muuan kertomaan.

"Hänellä on Björkmossan majatalon hevonen", kertoi toinen.

"Nyt ratsastaa hän pihaan!" ilmotti kolmas ja pisti hädintuskin
päänsä näkyviin oven raosta, luonnollisesti menettääkseen aikaa niin
vähän kuin suinkin.

"Ja takana on Pekka ratsailla!" tuli vihdoin Ulrika Eleonora sanomaan
suurella arvokkuudella, mutta sellaisella äänellä, että se selvään
ilmaisi hänen pettyneen. "Kuka vieras on, sitä en tiedä."

       *       *       *       *       *

Björkmossa oli lähin majatalo mentäessä Hulsvikista Högsbyhyn. Siellä
oli sunnuntaina elokuun 14 p:nä iltapuoleen suuri kansankokous;
sillä mahtava kruununvouti Polycarpus oli kuuluttanut veronkannon
seuraavaksi päiväksi. Parvi lapsia juoksenteli ulkona ympärinsä ja
niiden joukossa ratsumestari Kaarle Stålhammarin poika Pekka. Hän oli
kolmas poika järjestyksessä, pieni, vahvarakenteinen poika, vilkas
kuin tuli, noin yhdeksän tai kymmenen ikäinen. Hän oli epäilemättä
ylhäisin joukossa, ja pidettiin suurena kunniana saada olla hänen
leikkitoverinaan. Laurentius, kruununvoudin sisarenpoika, oli myös
lapsiparvessa. Hän oli jokseenkin samanikäinen kuin Pekka, mutta
siinäpä olikin kaikki yhtäläisyys, sillä muuten näytti hän olevan
Pekka Stålhammarin täysi vastakohta. Laurentius oli parhaassa
vauhdissaan kertomassa, kuinka rikas ja arvokas hänen enonsa oli,
ja koko lapsiparvi kuunteli korvat höröllään. Myös muuan pienoinen,
harmaaviittainen mies seisoi hieman loitompana, katsellen lasten
leikintää ja kuunnellen heidän jutteluaan.

"Jaa, eno saa itsensä kuninkaan kera istua pöydässä!" vakuutti
Laurentius ja katseli ylen ylhäisesti ympärilleen. Nähdessään
huonosti puetun pojan, joka tuli majatalosta kädessään pussi omenia,
kiintyi tähän koko hänen huomionsa, ja hän huusi: "Tule tänne,
Antero, ja tarjoa omenistasi!"

Mutta Antero ei tahtonut kuulla sillä korvalla.

"Tule tänne, sanon minä", uudisti Laurentius käskynsä. "Uskallatko
sanoa vastaan minulle, kruununvoudin sisarenpojalle!"

Antero uskalsi kuitenkin sanoa vastaan ja kääntyi näköjään sangen
tyytyväisenä ja hyvillään muutamalle jalkapolulle, joka vei metsään.
Tuossa tuokiossa oli Laurentius hänen kintereillään, tarttui häntä
vyötäisiin ja paiskasi hänet mäkeen, jotta omenat vierivät ympärinsä
ja Antero parka piteli tyhjää pussia kädessään. Kaatuessa oli Anteron
nenä sattunut kiveen, jotta hänen noustessaan olivat puolet hänen
kasvoistaan verissään, ja sillaikaa poimi Laurentius omenat parempaan
talteen. Silloin alkoi Antero itkeä.

"Jollet olisi kruununvoudin sisarenpoika", sanoi hän, "niin kyllä
minä sinulle näyttäisin!... Äiti rukka, nyt saat sinä jäädä ilman,
kun saatkin!"

"Tahtoisiko äitisi saada omenia?" kysyi Pekka Stålhammar.

"Hyvä isä, tietysti", vastasi poika, "hän on niin sairas, ja minä
ajattelin, että ne virkistäisivät häntä, ja sain ne majatalon
muorilta."

"Anna nyt vain pois omenat!" sanoi Pekka Laurentiukselle, mutta
tämä ainoastaan nauroi ja pisteli suunsa täyteen, ja tätä ei Pekka
voinut sietää, vaan hyökkäsi Laurentiuksen kimppuun ja antoi hänelle
loikkiin niin kelpolailla, että hänen lopulta täytyi luvata antaa
takaisin mitä oli ottanut.

"Älä itke enää", sanoi Pekka sitte Anterolle, joka kuivaili veriään
nyhtäisemällään nurmitukolla, "älä itke, minä sanon isoisälle, niin
kyllä hän sinua auttaa."

"Kiitos siitä", vastasi poika, "hän tuskin kuitenkaan voinee auttaa
enempää kuin on auttanut... Äiti on ollut sairaana isän kuolemasta
asti, ja huomenna kai ankara vouti häätänee hänet talostaan."

"Minkätähden, poika!" kysyi harmaaviittainen vieras, joka tapauksen
aikana oli tullut aivan lasten luo.

"Joo", vastasi poika, "isän kuolemasta lähtien on äiti maannut
sairaana ja kaikki on mennyt taaksepäin, ja nyt ajanee vouti hänet
ratsutilalta, sillä hän ei enää jaksa pitää ei miestä eikä hevosta...
Ja nytkin katselmukseen auttoi Hulsvikin eversti äitiä sekä hevosella
että tamineilla."

"Hm!" rykäisi harmaaviitta ja antoi pojalle hopearahan. "Kenties voi
eversti kuitenkin auttaa kaiken oikealle tolalle!"

Näin sanoen jätti hän lapset ja meni takaisin majataloa kohden. Mutta
aivan äkkiä kääntyi hän taas ja huusi, voisiko köyhä poika näyttää
hänelle suoremman tien kuin maantie Hulsvikiin. Sitä ei kuitenkaan
Antero voinut, mutta pieni Pekka juoksi esiin säteilevin kasvoin,
onnellisena siitä, että sai osottaa palvelevaisuuttaan ystävälliselle
vieraalle.

"Jos tahdotte mennä Hulsvikiin", sanoi hän, "niin tiedän minä hyvin
tien, sillä siellä asun minä ja isoisä!"

Ja niin sai Pekka istua taakse ratsaille, ja niin
ratsasti harmaaviitta Hulsvikiin suuresti huvitettuna pojan
liukaskielisyydestä, ja ennenkuin he ehtivät puolitiehenkään, tunsi
harmaaviitta kaikki Hulsvikin olosuhteet, kuitenkin etupäässä ne,
jotka koskivat "isoisää".

"Nähkääs, isoisä oli tällainen pojanvekara kuin minäkin", kertoi
Pekka, "sillä hän on kertonut sitä monet kerrat, ja köyhäkin hän oli,
mutta hän pääsi kuormastopojaksi ja lähti sotaan, ja siellä oli hän
tuulissa jos tuiskuissakin, ja kun vihdoin tuli rauha, niin, minä
en ollut silloin vielä syntynytkään, mutta isoisä on kertonut tästä
kaikesta, niin oli isoisä eversti, ja Städ oli mukana, vaikka hän oli
vain korpraali... Niin, saattepas nähdä, kunhan vanhat ratsumiehet
tulevat isoisän luo... silloin saa oppia jotakin... Juhana Banérin
minä tunnen ja Torstenssonin myös, niin, tunnen minä, ja monia
monituisia muitakin."

"No, voitko sitte sanoa minulle", kysyi vieras hymyillen, "pitääkö
isoisäsi ratsumiehiään silmällä yhtä paljo kuin hän heitä suosii?"

"Siitä voitte olla varma", vastasi Pekka varmasti, "mutta kyllä hän
heitä auttaakin pulasta, kun niin tarvitaan... Nytkin, kun hänen piti
ratsastaa katsastukseen kuninkaan luo, tuli sana Anteron äidiltä,
ettei hänellä ollut hevosta eikä tamineita, ja isoisä oli niin
vihainen, niin vihainen, ettei hän ollut saanut sitä tietää aikanaan.
Nähkääs, isoisä oli vaatettanut kaksi muuta, joiden laita oli yhtä
huonosti, ja nyt ei ollut muuta turvaa kuin muuan isoisän vanhoista
takeista, jota he alkoivat kiireesti laittaa, takki kävi kuitenkin
hyvin laatuun, mutta saappaat, ne olivat kaikista pahimmat, sillä
ne olivat isoisällä Landskronan luona ja siitä pitäen olivat ne
olleet liikuttamatta vaatekamarissa ja olivat aivan mennyttä kalua.
Niin oli laita päitsien ja satulankin, mutta hevonen, kas, se olisi
teidän pitänyt nähdä... se oli paras hevonen tallissa isoisän oman
hevosen jälkeen... niin, Jumala siunatkoon ukkovaaria, on isäkultani
tapana sanoa, hän on hyvä kuin kulta, vaikka hän voikin olla tulinen
toisinaan! Mutta niin on kuningaskin, sanoo isoisä, ja niin ovat
melkein kaikki hyvät ja kunnon ihmiset!"

Vieras nauroi makeasti pienelle matkatoverilleen, mutta tämän
kertomukset tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että kun poika
vaikeni, niin hän uudella kysymyksellä herätti uuden jutun, ja Pekan
varasto näytti olevan tyhjentymätön. Niinpä kysäisi harmaapukuinen
Städistäkin, ja tämä nimi olikin ilmeisesti isoisän jälkeen pojalle
milteipä rakkain, kenties juuri siksi, että se olin niin läheisesti
yhdistynyt kaikkeen, mikä koski edellistä.

"Joo, Städ, saattepas nähdä, hän on mies sormenpäitään myöten,
ja hänen veroistaan korpraalia ei ole toista kuninkaan koko
sotajoukossa... Hän se on minulle jutellut kaiken tuon isoisästä
ja kuinka paljo hyvää hän tekee... Mutta sittepä hänkin saa hyvää
puolestaan ja sen hän ansaitsee, sanoo Städ... Sanon teille
mielelläni, että pidän oikein paljo kuninkaasta..."

"Miksi niin?" kysäisi ratsastaja, joka ei voinut olla huomaamatta
hieman odottamatonta vakavuutta, jolla poika lausui tämän.

"Joo, siksi että isoisä pitää hänestä ja Städ myös... Nähkääs,
kuningas on lahjottanut Stensjön kartanon Svenarumissa isoisälle...
voinhan kertoa teille, kuinka se kävi. Nähkääs, isoisällä ei ollut
varoja pitää enempää kuin yksi renki eikä tämä tietysti ehtinyt tehdä
kaikkea. Kerran piti viedä jyviä myllyyn jauhatettavaksi, ja renki
oli metsässä puita hakemassa, ja silloin ajoi isoisä itse myllylle
ja kantoi säkitkin yksitellen rattailta. Samassa tuli kuningas ja
kysyi, tiesikö isoisä, oliko eversti Stålhammar kotona Brevikissä,
sillä isoisä asui silloin siellä. 'Se olen minä, se', vastasi isoisä
ja meni ylös säkkeineen edes kääntymättäkään. Silloin kysyi kuningas,
tarvitsiko hänen, joka oli eversti itse, kantaa säkkejä myllyyn,
ja isoisä sanoi asian kuten se oli. Kuningas ratsasti Brevikiin ja
sitte tuli isoisä perästä, ja silloin antoi kuningas hänelle Stensjön
kartanon, jotta hän voisi pitää yhden rengin lisää."

"Sinulla on hyvä muisti, rakas Pekkaseni!" virkkoi harmaaviitta, "ja
Städillä täytyy olla vielä parempi."

"Niin, olkaa varma siitä... hänellä on muistia kymmenelle... Jos
tapaatte hänet, hän on nyt Högsbyssä kuninkaan luona, hän kuuluu näet
henkikomppaniaan ja ottaa nyt eron palveluksesta, sillä hän ja isoisä
kulkevat nyt yhtä matkaa kuten ennenkin, sanoo Städ, jos tapaatte
hänet, niin voitte kernaasti sanoa terveisiä minulta ja pyytää häntä
kertomaan teille vanhasta Hulsvikin everstistä ja silloin saatte
kuulla!"

Tähän tapaan kävi Pekka Stålhammarin kieli, ja harmaaviitalla oli
koko ilo hänestä. Tie jäi hupaisasti taakse, ja niin saapuivat he
illan suussa Hulsvikiin.

Monien raporttien jälkeen olivat vanhukset nähneet olevan syytä mennä
suureen saliin, ja siellä olivat nyt sekä eversti että hänen rouvansa
miniöineen, kun harmaaviitta astui sisään.

"Jumalan rauhaa!" tervehti tämä ja pysähtyi oven suuhun. "Voinko
saada täällä yösijaa?"

Eversti tervehti ystävällisesti takaisin ja sanoi, että sitä hän voi
kyllä saada sekä itselleen että hevoselle.

"Hyvä!" vastasi harmaaviitta. "Ja huomenna menemme yhtä matkaa
Högsbyhyn!"

"Niinkö luulette?" vastasi eversti ja katsoi terävästi vieraaseen,
jonka äänen hän oli tuntevinaan, mutta jonka kasvojen piirteitä hän
ei voinut nähdä, koska huoneessa jo hämärtyi.

Vieras heitti sillä välin hatun ja viitan yltään, ja kun samassa
tuotiin valoa saliin, nähtiin kuninkaan seisovan ovella. Hänen
kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat, ja hänellä oli hymy huulillaan.

"Vanha Pekka Stålhammar!" sanoi hän rientäen hopeahapsista vastaan.
"En ole saanut pahaakaan rauhaa sieluuni sittekuin eilen erosimme
toisistamme."

"Teidän majesteettinne!" änkytti ukko voimatta pidättää kyyneliään.
"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne... tämä on liian suuri
kunnia minulle!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas. "Ja jos tahdotte antaa anteeksi
kiihkeyteni ettekä tehdä ylen tarkkaa tiliä kuninkaanne kanssa, niin
eroamme hyvinä ystävinä."

Näin sanoen sulki kuningas vanhan miehen syliinsä, ja Hulsvikissa oli
sinä iltana ilo, jolla ei ennen eikä jälkeen ole ollut vertaistaan.
Kuningas istui pöydässä everstin ja hänen rouvansa välissä, ja
ympärillä istuivat suvun vanhemmat jäsenet, ja juhlallinen riemu oli
vallalla koko seurassa.

"Aikaisin aamulla ratsastamme täältä", sanoi kuningas, kun eversti
saattoi hänet makuuhuoneeseensa, "ja seuraattehan te mukana, sillä
teidän on saatava hyvitys rykmenttinne edessä!"

Maanantaina aamupuolella päivää ratsastivatkin kuningas Kaarle ja
Pekka Stålhammar rinnatusten; mutta kuninkaalla oli sarkaviittansa
yllään, niin ettei kukaan muu kuin eversti tiennyt, kuka hän oli.
Björkmossassa he pysähtyivät. Siellä kävi veronkanto parhaallaan,
ja Polycarpus Skroot istui niin mahtavana ja pöyhkeänä pitkän
pöydän päässä ja otti vastaan rahoja minkä ehti, samalla tehden
muistoonpanojaan kantoluetteloon. Hän ei edes hievahtanutkaan
noustakseen ylös ja tervehtiäkseen, kun vanha eversti saapui,
ja vaatimattomalle sarkaviittaiselle miehelle hän tuskin soi
katsettakaan.

Kuningas sai siten tilaisuuden huomaamatta tunkeutua aina voudin
tuolin taakse, jonne hän istui penkille, seuraten voutia suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Lopuksi huusi hän ratsutilallisen lesken, jonka
ratsumies ratsasti everstin vaatteissa, mutta lisäsi:

"Jaa, ei maksa vaivaa huutaa häntä, hän saa lähteä talosta!"

"Voitte lukea tämän ensin", sanoi eversti ja jätti voudille kirjeen.

Tämä otti ja luki sen. Se oli ratsutilan lahjotuskirja lesken
pojalle, ja kirjan mukana seurasi määräys kuninkaan käskynhaltialle,
että hevonen ja tamineet olivat köyhän lesken puolesta maksettavat
kruunun varoista. Vouti näytti sangen nololta ja antoi kirjeen
takaisin, lyöden samassa kiinni rahalippaan kannen ja kantoluettelon.

"Joo, on sekin lain ja järjestyksen ylläpitämistä!" jupisi hän
itsekseen, samassa nousten ja aikoen tarttua lippaaseen.

Mutta silloin oli lippaan kannelle jo laskettu toinen käsi, ja
kun vouti kääntyi, näki hän vaatimattoman sarkaviittaisen miehen
seisovan siellä niin varmana kuin aikoisi hän pitää lippaan, vieläpä
tungetteleva vieras uskalsi lausua:

"Tämän otan minä huostaani!"

"Minä olen kruununvouti täällä!" karjaisi Polycarpus Skroot. "Ja
tahtoisinpa nähdä sen, joka voi ottaa minulta tämän lippaan!"

"Mutta minä olen Ruotsin valtakunnan kuningas!" vastasi kuningas ja
avasi viitan, jotta jokainen saattoi tuntea kuka hän oli. "Ja te,
vouti, saatte tehdä minulle tilin voudintoimestanne...!"

Nyt kalpeni vouti pelosta ja horjahti taaksepäin, ikäänkuin
olisi saanut halvauksen, mutta kuningas lähti huoneesta everstin
seuraamana, talonpoikien virittäessä äänekkään hurraahuudon
rakastetulle ja oikeamieliselle kuninkaalleen.

Kuningas ratsasti äänetönnä ja umpimielisenä, eikä eversti tahtonut
häiritä häntä. Hän mietti, kuinka paljo olikaan, joka saattoi ja
jonka täytyi horjuttaa tasapainoa sellaisen kuninkaan mielessä, joka
niin valvoi asioita ja puuttui pienempiinkin osiin valtakuntansa
hallinnossa, ja hän katui, että oli edes hetkiseksikään saattanut
tuntea loukkautuneensa siitä kohtelusta, jota oli kokenut, kun hän
kuitenkin niin perinpohjin tunsi rakkaan kuninkaan tunnollisen,
vaikka kiihkeän luonteen.

Vihdoin katkaisi kuningas äänettömyyden sanoen:

"Tiedättekös, Pekka Stålhammar, että minä katson tehneeni tänään
hyvän työn kahdessakin merkityksessä...?" Ja hän jatkoi, kun eversti
ilmeisesti ei voinut käsittää hänen tarkotustaan: "Olen vapautunut
uskottomasta palvelijasta, joka maksatti talonpojilla kaksinkerroin
sen, mihin he olivat velvolliset, ja pisti liian omaan taskuunsa,
tämä rahalipas voi siitä jutusta kertoa kylliksi... Mutta ei siinä
kylliksi, olen vielä vapauttanut nuoren tytön itsepintaisesta
kosijasta, jota hän inhoaa..."

Eversti hymyili, ja kuningas näytti sangen tyytyväiseltä.

"Tietäkääs", jatkoi kuningas, "että tämä petturi, voutini, on iskenyt
silmänsä tohtori Niilon tyttäreen, ihanaan neitsyt Kristinaan
Högsbyssä, ja hän oli kylliksi julkea tullakseen minulle latelemaan
tuumiaan, arvellen, että minä näkisin mielelläni tämän asian,
toteutuvan, koska, sanoi hän, kansan puheet minun rakkausseikoistani
neitsyen kanssa siten vaikenisivat... voitteko ajatellakaan moista,
Pekka Stålhammar, ja voitteko nyt ymmärtää, että moiset pikku pistot
kykenevät viemään ilon ja riemun kunniallisen miehen sielusta...?"

"Ah, herra kuningas, sen ymmärrän kyllä hyvin", vastasi eversti
lämpimästi, mutta hänet keskeytti kuningas, joka oli tyytyväinen, kun
vain kuuli, että vanha mies oli nyt oikein käsittänyt, mikä hänen
synkän mielialansa oli aiheuttanut katsastuspäivänä, ja hän lisäsi:

"Sentähden on teidän minua autettava ja tutkisteltava neitsyt
Kristinan sydäntä, onko hänellä ketään, jota hän pitää rakkaana,
ja morsiuslahjan tahdon minä kustantaa, se on kuitenkin pikkuasia
verrattuna siihen pilkkaan, jota hän varmaan on kärsinyt minun
tähteni..."

Puolipäivän rinnassa saapuivat he leiriin Högsbyhyn, ja nyt
oli kuningas aivan ennallaan, vaikkei hän tosin hellittänyt
ankaruudestaan katsastukseen nähden. Tätä jatkettiin samana
iltapäivänä tarkastamalla majurin komppania ja viikon kuluessa muut
komppaniat. Keskiviikkona pidettiin suurempi jalkaväen harjotus.
Lauantaina, kun koko ratsurykmentti oli katsastettu, ratsasti vanha
eversti Stålhammar viime kerran rykmentteineen kuninkaan eteen.

Ja kuningas, joka istui ratsailla kenraali Aschebergin ja muutamien
muiden korkeampain upseerien ympäröimänä, kiitti lämpimimmin ja
sydämellisimmin sanoin vanhaa miestä hänen uskollisuudestaan
ja innostaan, hänen urhoollisuudestaan sotakentällä ja hänen
väsymättömästä toiminnastaan kuninkaan avuksi ruotujakolaitoksessa.

"Älköön Ruotsilta", -- niin päätti kuningas -- "koskaan puuttuko
sellaisia miehiä kuin Pekka Stålhammar, silloin se turvallisesti
kestää kaikki ajan vaihteet. Lyhyt on ihmisen elämä, kuinka kauan
se kestäneekin, mutta urhon muisto elää, ja olen varma siitä, että
sinun nimesi säilyy jälkimaailmalle Lundin ja Landskronan voittojen
keralla, yhtä varma kuin sinä voit olla siitä, että sinulle aina
sykkii uskollinen sydän kuninkaasi povessa!"

Aniharvat niistä, jotka täysin kuulivat kuninkaan sanat, voivat olla
tulematta liikutetuksi, mutta liikutus kohosi korkeammilleen, kun
sitte kahdeksankymmenvuotias eversti vastasi kuninkaan puheeseen.
Kaikki, mitä hän sanoi, oli lyhyttä, mutta ytimekästä, ja kun hän sen
jälkeen kääntyi pitkiin ratsumiesriveihin ja tunsi niin monet kasvot
muinaisilta voiman päiviltä, nyt yhtä ryppyisinä ja valkohapsisina
kuin hänen omansakin, silloin puhkesi hän itse kyyneliin, eikä ollut
silmää, joka pysyi kuivana.

"Hyvästi, lapset", sanoi hän, "hyvästi, ja muistakaa iäti, jos
tunnette mitään rakkautta vanhaa Pekka Stålhammaria kohtaan, että
ainoastaan Jumalan siunaus antaa miehelle tarmoa ja voimaa ja
rohkeutta taistella ja kuolla, ja että ainoastaan urhon muisto elää
hänen jälkeensä. Jumala siunatkoon kuningasta ja isänmaata!"

Kalmarin rykmentin eversti Dellinghausen antoi päivälliset, ja siellä
oli kuningas koko päällystön keralla ja muutamia Pekka Stålhammarin
rykmentin vanhimpia ratsumiehiäkin. Päivällisillä oli sangen
eloisaa, ja kuningas oli hilpeällä ja rattoisalla tuulella ja kulki
ympärinsä vieraiden joukossa ja puhutteli kaikkia. Erittäin suuresti
huvitti häntä kuulla vanhaa korpraali Städiä, joka kertoi millaista
oli, kun manalle mennyt kuningas Kaarle X oli everstinä eräässä
hevosrykmentissä, ja Städ olikin tänään vähemmän harvasanainen kuin
tavallisesti.

"Kas, nyt menemme takaisin kotiin yhdessä, eversti ja minä", sanoi
hän. "Me olemmekin tuskin eronneet toisistamme sen jälkeen, kun
ensi kerran tutustuimme, ja se tapahtui Magdeburgissa enemmän kuin
viisikymmentä vuotta takaperin, jolloin minä ensin tahdoin lyödä
toverini kuoliaaksi, sillä hän oli silloin ainoastaan ratsumies, tämä
eversti, ja sitte, kun se ei onnistunut, solmimme ystävyyden, joka on
kestänyt läpi elämän... Kuulisipa laupias Jumala rukoukseni ja soisi
minun edes lähteä täältä ennen everstiäni, jotta voisin tehdä hänelle
asianomaisesti kunniaa siellä ylhäällä kuninkaiden ja kaikkien
kenraalien luona, silloin en toivoisi mitään enempää..."

Ja vanhan korpraalin viimeinen toive täyttyi. Hän kuoli vuotta ennen
everstiään. Pekka Stålhammar eli vielä kahdeksan vuotta eronsa
otettuaan. Hän kuoli tammikuun 11 p:nä 1701, ja oli silloin nähnyt
neljännen hallitsijan nousevan Ruotsin valtaistuimelle sen kuninkaan
jälkeen, jonka aikana hän syntyi, nimittäin Kustaa II Adolfin.

Mutta kuningas Kaarle XI kirjotti päiväkirjaansa lauantai-iltana,
palattuaan kuninkaantupaan Högsbyssä: "Leirissä tässä
pääkatsastuksessa otti eversti Pekka Stålhammar eronsa suuren
vanhuudenheikkoutensa tähden, koska hän on 80-vuotias, on palvellut
tässä rykmentissä kuormastopojasta ja ratsumiehestä rykmentin
everstiksi; hänellä on kaksi poikaa, jotka ovat ratsumestareja, ja
yksi, joka on luutnanttina rykmentissä, ja hänen pojanpoikansa on
ratsumiehenä rykmentissä. Viisitoista vuotta on hän ollut rykmentin
päällikkönä. Vuonna 1612 on Pekka Stålhammar syntynyt Westran
kihlakunnassa Jönköpingin läänissä ja Svenarumin pitäjässä, Angvedin
neljännestalossa."

Vanha eversti ei tosin pitänyt päiväkirjaa, mutta kotiin saavuttuaan
otti hän seinältä pienen pyöreän, reikäniekan kiven, joka riippui
vanhassa, kuluneessa nahkanauhassa. Hän katseli surumielisesti pientä
kiveä, joka oli hänen ainoa perintönsä isältään ja jota pidettiin
onnenkivenä.

"En usko suurin siihen", sanoi hän vaimolleen, joka seisoi hänen
rinnallaan, "mutta kyllä minulla on Jumalan siunaus ollut myötäni, ja
tavallaan voin sanoa, että pienestä kivestä on tullut kolme suurta
kartanoa, Hulsvik, Stensjö ja Svenarum."

Ja tämä pieni kivi seurasi everstiä hautaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Eversti Stålhammar - Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home