Title: Uran aukaisijat
Author: Kauppis-Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uran aukaisijat" ***


URAN AUKAISIJAT

Kirj.

Kauppis-Heikki



WSOY, Porvoo, 1912.



SISÄLLYS:

 Leppämäkeen mennessä.
 Ensimäinen viikko Leppämäissä.
 Esitelmä ja sen tulokset.
 Mitä mahtoi Anna ajatella.
 Toimittajan luona ja kirje Annalle.
 Keräysmatka ja metsäasukkaat.
 Kyydillä ajaessa.
 Majatalon joukot.
 Luento ja väittelyä.
 Pöyhkeä isäntä.
 Juutisen kotona.
 Luennon pitäjä sai moitteita.
 Laulainen sai puhua.
 Laulainen kutsuttiin herrain pöytään.
 Huvimatkalle lähtö.
 Runollinen puhe ja runollinen matka.
 Puhuu kansan puolesta.
 Ystävällisiä neuvoja.
 Kirkko ja virkaveli.
 Arpajaiskentällä.
 Voittoja.
 Paluumatkalla.
 Laulainen luuli Juljanan tulleen hulluksi.
 Johtokunnan jäsen.
 Niiranen oli ystävällinen.
 Kokkosen luona.
 Kolmen vuoden kuluttua.



LEPPÄMÄKEEN MENNESSÄ.


Kaksi miestä käveli keväisenä sunnuntai-iltana kapeata metsäpolkua,
jossa oli lumen sulamisen jäleltä vesihautoja sekä toisin paikoin
juoksevia vesinoroja. Edellä-kulkeva mies oli nuorempi ja harppaili
hipristelemättä pahimpainkin paikkain ylitse, niin että kupeella
riippuva, kulmikas kirjalaukku jyskähti aina hyppäyksen päässä kylkeä
vasten.

-- Kohta tästä päästäisiin kuivemmille maille, lohdutteli hän
jälempänä tulevaa, joka varovaisin askelin kierteli mättäitä ja
puiden juuria myöten.

Jälkimäistäkään ei olisi ikä eikä kuorma estänyt hyppäämästä, mutta
tämä näkyi valinneen varovaisen matkankulkutavan.

-- Joko me aletaan kylää lähestyä? kysyi hän vastaukseksi, päästyänsä
tasaisemmalle maalle.

-- Ei aivan heti, mutta kohta ollaan kirkkotiellä, vastasi toinen.

-- Onko se oikea hiekotettu maantie?

-- Ei täällä toki hiekotettuja teitä tunnetakaan, nauroi edellinen.
Onpahan vaan semmonen tie, jota pääsee reellä näin kesälläkin.

-- Ajetaanko täällä sulaakin maata reellä kirkkoon?

-- Ei toki sinne asti, vaan tuonne rantaan, josta sitten pääsee
veneellä, selitti toinen ja kysyi: Eikö opettaja ole milloinkaan
ennen käynyt täällä Leppämäen kylällä?

-- En ole käynyt, vastasi opettajaksi nimitetty. Ensimäinen kerta
tämä on.

-- Niin, ensimäistä vuottahan te olettekin meidän pitäjässä, huomasi
kysyjä ja alkoi kertoa: Tämä kylä on vielä enemmän sydänmaalla kuin
meidän kylä. Yksi kyläkunta vaan on vielä etempänä kirkosta tällä
puolella pitäjästä ja sitten tuolla toisella puolella pitäjästä tuo
Rumpukan perukka.

-- Matkaa on jo tännekin, sanoi opettaja. Ei suinkaan Samuli aikone
tänä iltana takaisin palata.

-- En toki näin myöhällä, vastasi Samuliksi nimitetty. Ei minulla ole
mitään kiirettä kotiin. Hauskempihan kylässä on ollakin kuin kotona.

-- Vai niin on Samulista, naurahti opettaja. Olisikohan sittenkin,
jos täytyisi olla kuukausittain kylässä.

-- En minä luulisi tulevan ikävän sittenkään, väitti Samuli.

-- Samulinpa pitäisi käydä vielä vähän koulua ja ruveta tällaiseksi
kiertäväksi opettajaksi, niin saisi käydä monessa kylässä, esitteli
opettaja.

Samulista ei näyttänyt esitys olevan pahaan mieleen, vaan alkoi
kuitenkin tehdä esteitä.

-- Ei minusta tulisi opettajaa, hän sanoi. Siinä pitäisi osata puhua
hyvin kauniisti ja pitkään, ett'en minä osaisi ollenkaan.

-- Ei siinä tarvitse kovin pitkiä puheita pitää, sanoi toinen.
Luettaa vaan ja toisinansa vähän kyselee.

-- Puhuittepahan tänäkin päivänä lähes tunnin ajan yhteen perään,
huomautti Samuli.

-- Tämä oli puhe lasten vanhemmille, selitti toinen. Ei nämä ole
pakollisia pitää. Minä olen vaan omasta halustani muutamissa kylissä
puhunut näin sunnuntaina.

-- Sitäpä ne toivoisi jokaiselta, sanoi Samuli. Kaikki kiittelivät
puhetta kauniiksi ja sanoivat, ett'ei entiseltä opettajalta olisi
sillä lailla lähtenyt. Puhutteko ensi sunnuntainakin? Minä tulisin
ehkä taas kuuntelemaan.

-- En osaa vielä sanoa, vastasi opettaja. Minkälaisia mahtanevat
olla ihmiset tällä kylällä. Jos ovat haluttomia, niin eihän niille
väkisin. Olisiko talotkaan niin lähekkäin että voisi vaivata näin
vähäistä puhetta kuulemaan.

-- Ei tämä ollut niin vähäinen, hyvitteli Samuli. Mökin Ananiaksen
Ulla näkyi ihan itkevän kuunnellessaan. Kyllä ihmiset tulisivat
täälläkin. On siinä yksillä pelloilla neljä taloa, eikä ne ole
toisetkaan monen kilometrin päässä. Hukkala ja Alapiha ovat aivan
lähekkäin, Kokkola ja Karhula vähän tuonnempana.

-- Samuli on varmaan käynyt täällä usein, koska tietää niin tarkkaan
talojen nimet, arveli opettaja.

-- Olen minä toki käynyt, kun äitini on siitä Alapihasta kotoisin,
sanoi Samuli. Kuulinhan minä Kokkolan vanhalta isännältä, miten se
kylä on syntynytkin. Isonvihan aikana sanoi tulleen ensimäisten
asukasten ja niiden elämästä se kertoi kaikellaisia kummia, mitenkä
karhut ovat repineet lehmiä ja ahmat kantaneet lihat aitasta.

-- Sen vuoksi siellä mahtaakin olla talot petoeläinten nimillä,
arveli opettaja.

-- Ei ne sen vuoksi, tiesi Samuli, vaan kun siellä ovat asukkaat
Hukkasia ja Kokkosia enimmäkseen. Eno on vaan yksinään Niirasia ja
enon isä on mennyt sinne paljon myöhemmin kuin muut suvut.

-- Vai niin, sanoi opettaja. Pitääpä niistä asioista siellä ollessaan
kysellä. Ne ovat hyvin hupaisia kuulla nuo kertomukset vanhoista
asukkaista. Mielellään niitä sanomalehtikin ottaisi, jos tulisi
kirjoitetuksi ja sinne lähetetyksi.

-- Opettaja taitaa aina välistä kirjoittaa sanomalehteen, sanoi
Samuli mielistellen. Teidän kirjoittamaksi arvelivat talvella sitä,
jossa sanottiin että "Kivimäen kylän nuoret miehet ovat tulleet
niin ahkeroiksi neljänkuninkaan kirjojen lukijoiksi, että tuskin
yhtenäkään yönä sammuu näiden lukusankarien tulet talojen saunoista".

Opettajan kasvoista näkyi että huomaavaisuus miellytti ja hän vastasi:

-- Kirjoitinhan minä, kun ne sunnuntaipäivinäkin löivät korttia,
vieläpä veivät keskenkasvusia, koulussa käypiä poikiakin mukaansa.
Enkä sitä salaa kirjoittanutkaan; minä uhkasin kaikkien kuullen.

-- Ei sinne meidän kylälle uhkausta kuulunut, vaan siitä ne
arvasivat, kun oli lopussa, kahden viivan välissä, sana --laine--.

-- Sitähän minä olen käyttänyt nimimerkkinä, jos on sattunut jotain
pitempätä asiata, myönsi opettaja.

He olivat jo joutuneet tuolle ennen mainitulle kirkkotielle, jossa
aukean ahon keskellä näkyi pieni, vanha mökki.

-- Onkohan tuossa mökissä lehmiä? kysyi opettaja kohdalle tultua.

-- On siinä lehmä, tiesi Samuli. Mitä opettaja siitä kysyy?

-- Niin kysyn, että jos siitä saisi piimällä sekoitettua vettä
juodakseen. Janottaa niin armottomasti ja paljaalla vedellä se vaan
kiihtyy.

-- Kyllä siitä saapi, uskoi Samuli. Mielellään se Julja antaa
juomista. Tämä on enon maalla oleva mökki.

-- Vai niin. Mennään sitten yhdessä.

-- Menkäähän yksinänne, sanoi Samuli. Minä istun ja odotan täällä.

-- Mitä varten täällä istua, jos ei janotakaan. Samuli virkkoi
naurahtaen:

-- Sen Juljan pakinoista ei tahdo päästä erilleen, jos sinne menee.

-- Onko mökissä niin puhelias Juliana.

-- Kyllä sen kuulette.

-- Minäpä menen yksinäni, sanoi opettaja. Ei se minua tuntematonta
saane pitkältä viivytellyksi.

Juliana oli huomannut matkamiehet ja tullut ulos, mutta nähtyään
toisen kääntyvän heille, hyökkäsi takaisin tupaansa. Opettaja
ilmoitti heti ovesta astuttua asian. Juliana tarttui tuopin korvaan,
mutta uteliaisuus esti liikkeelle lähtemästä ennen kuin kysyi:

-- Mistä tämä vieras on, kun minä en tunne?

Hänen päänsä tutisi uteliaisuudesta ja pienten vilkkuvain silmäin
luomet tempoilivat lakkaamatta, saadakseen näköaukot mitä suurimmiksi.

-- Minä olen tämän pitäjän lasten opettaja, vastasi vieras.

-- Vai se opettaja, huudahti Juliana ja meni tökkäämään tervettä
oikein lujalla kädellä. Minä kun en tuntenut. Nytkö te tulette meidän
kylälle?

-- Nythän minä tulen, vastasi opettaja. Mutta saisinko sitä juomista.

-- Ja toki!

Nyt lähti Juliana pyrynä liikkeelle, eikä viipynytkään kauan.

-- Istukaa toki lepuuttamaan jalkaanne, houkutteli hän ennen kun
antoi juoma-astian.

Kun vieras oli seurannut kehoitusta, alkoi Juliana innoissaan puhella:

-- Olenhan minä kuullut paljonkin opettajasta, vaikka en ennen ole
nähnyt. Viime lukukinkerin lopussa oli aivan kilvan kahakka, että
kuka saapi koulun kotiinsa, kuin tiesivät että on uusi opettaja.
Entisen opettajan ollessa ne jukkaroivat koulua vastaan ottaissaan.
Tunsitteko entisen opettajan?

-- En tuntenut, vastasi vieras laskien tuopin pöydälle. Kyllä nyt
jano erosi. Kiitoksia paljon.

Juliana ei joutanut kiitoksia kuuntelemaan, vaan jatkoi:

-- Vai ette tuntenut entistä opettajaa! Se oli poikamies, ja siitähän
se jupakka taisi tullakin. Joko teillä on emäntä, tai rouva?

-- Eipä ole vielä kumpaakaan.

-- Vai ei. Joko olette miten iällä?

-- Johan se on kolmaskymmen loppupuolillaan.

-- Loppupuolillaan! huudahti Juliana. Minä sanoin, kun ne isännät
ja emännät sysivät sitä entistä opettajaa, että jos vaan sattuisin
puheikkain, niin sanoisin että pitäisi ottaa rouva, niin loppuisi se
jupakka. Tokko teillä on vielä katsottuakaan?

-- Eipä ole katsottuakaan, vastasi toinen yhtä totisena kuin jos
olisi ollut kysymys ohran siemenen ostosta.

-- Niinkö on, surkutteli Juliana. Ja kuinka monta vuotta olette ollut
opettajana?

-- Valehtelijan määrän.

Julianata ei pysäyttänyt näinkään hämärä vastaus.

-- Vai seitsemän vuotta, sanoi hän. Yhdessäkö pitäjässä?

-- Kolmas tämä jo on käveltävänä.

-- Kolmas, eikä vieläkään ole löytynyt. Miten suuri teillä on palkka?

-- Onhan sitä kolmisenkymmentä hehtoa jyviä ja vähän rahaakin.

-- Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka
hyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen
mennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella
rouva.

Opettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti
aikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:

-- Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.

-- Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään
puhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on
aivan unohtunut.

-- Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.

-- Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi... Kuka
teillä on toverina?... Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että
sanon Samulille...

Laulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää
aivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja
alkoi torua:

-- Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä
pitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa
Alapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.

-- Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.

-- Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka
ei se siitä entisestä...

-- Mitä se Julja nyt hölpättää, keskeytti Samuli vihaisesti ja alkoi
hyvästiä sanomatta astua kylään päin.

Juliana jäi tielle ihmettelemään.

Laulainen asteli jonkun aikaa äänetönnä oppaansa perässä ja
ajatteli että onpa hyvä tietää mikä on ollut edellisen virkaveljen
kompastuskivi. Julianan puheista se kävi kyllin selville ja näyttää
olevan tottakin, koska Samuli keskeytti puheen niin kovin tuikeasti.

-- Taitaapa olla oivallinen kielikello tuo eukko, virkkoi Laulainen
vähän matkaa kuljettua.

-- Onhan se semmoinen, että syntyy siltä mikä juttu hyvänsä, vastasi
Samuli ja kysyi: Mitä se ennätti opettajalle lasketella?

-- Kyselihän se jotenkin tarkkaan minun elämäkertani, naurahti
Laulainen.

-- Eikö tuo muuta puhunut? uteli Samuli.

-- Jopa siinä sivussa esitteli emäntääkin.

-- Ketä tuo esitteli?

-- Ei ennättänyt nimeä mainita.

-- Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.

-- Onko Samulillekin?

-- Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin
täällä enolassa käydessä.

-- Ketä se Samulille?

-- Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan,
sanoi Samuli.

Laulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan
nuorten asioita, eikä jatkanut enään.

Kohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean
ja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten
tullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne
ylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla
oikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla
kasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.

Kylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni
puro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului
hiljainen kohina.

-- Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja
myrskyiltä, ihaili Laulainen.

-- Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan
ensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä
käyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia,
on enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie
tästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä
Alapihan kautta.

-- Ei meillä ole enään aikaa talossa käydä, huomautti Laulainen.

Hän oli Julianan kesken jääneestä lauseesta ymmärtänyt, ett'ei siinä
talossa oltuna suopeita opettajille, ei ainakaan entiselle.

-- Ei käydä talossa, vaan mennäänhän siitä kautta, vastasi Samuli ja
käveli aikomaansa tietä.

-- Aikooko Samuli tulla tänne enolaansa yöksi? kysyi Laulainen.

-- Tänne minä tulen, jos vaan eivät ennätä ruveta nukkumaan.

-- Ei nuo niin aikaiseen ruvenne.

-- Aikaiseen ne näin sunnuntai-iltana rupeavat, jos ei ole ketään
odotettavaa, tiesi Samuli.

Kartanolle tultua ilmeni ett'ei ainakaan vielä ollut pelkoa
nukkumisesta. Tuvan ikkunasta näkyi miesten olkapäitä. Samuli
hidastutti askeleitaan, että heidät ennätettäisiin huomata. Jo
kääntyikin yhden kasvot ikkunaan päin, kohta toisen ja kolmannen.

Erillään olevan maitohuoneen ovi aukeni ja sieltä tuli nuori nainen,
valkoinen esiliina edessä. Se näkyi ihastuvan nähdessään Samulin ja
tuli sitä naurussa suin tervehtimään.

-- Tämä on lasten opettaja Laulainen, huomautti Samuli
matkatoveristaan.

Nainen kääntyi nyt tätä tervehtimään ja oli vielä iloisemman näköinen
kuin tavallisesti ollaan tuntematonta tervehtiessä.

-- Eikö vieraat tule huoneeseen, huomautti hän.

-- Ei nyt enää jouda, on niin kovin myöhä, kiitoksia paljon, vastasi
Laulainen ja alkoi siirrellä jalkojansa matkan mukaan.

Nainen kääntyi Samuliin päin ja sanoi hiljempaa:

-- Tulethan sinä tänne yöksi. Tule aivan heti. Samuli nyökäytti
päätänsä merkiksi ja jouduttautui matkatoverilleen tietä neuvomaan.

Kartanon taakse tultua kysyi Laulainen:

-- Oliko tämä se Anna, josta Juliana mainitsi.

-- Oli, vastasi Samuli lyhyesti.

-- Näyttää virkeältä ihmiseltä.

-- Onhan se. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.

-- Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa,
ihmetteli Laulainen.

-- Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.

Nämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus
muista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama,
jota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä
on, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli
Samulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin
määrännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu
siinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin
kauniilta.

He olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan
huomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä.
Isäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä
ja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään
kammariin.

-- Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit
opettajalle.

-- Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.

-- En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.

-- On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.

-- En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen
sinne, selitti Samuli myöntymättä.

-- Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.

Ja Samuli lähti.

Isäntä ja Laulainen menivät kammariin. Vastatulleesta oli huone outo
ja kolea. Kitkerä tupakan haju pisti nenään. Ei ollut ihmisissäkään
lämpöä. Hukkanen puhui vaan ilmoista, mutta sekin puhe tuli
katkonaiseksi, kun hänellä oli alituinen työ piipussaan, jota piti
kohennella ja vetää niin lakkaamatta, että savu nousi kuin kytevästä
suosta.

Yhtä vähän miellyttävä oli emäntäkin. Se kävellä tassutteli äänetönnä
kuin kone, eikä näyttänyt tietävän mistään muusta kuin kupistaan
ja kannikoistaan, joita kanteli kammarin pöydälle niin tavattomat
tarakat, että olisi luullut vähintään kymmenen henkeä olevan
ruokittavana. Isännän mielestä siinä oli sittenkin vähä, koska
ruvetessaan vieraan toverina keskeytynyttä syöntiänsä lopettelemaan
kutsui vielä tuopillisen piimää itsensä varalle.

Laulainen oli jo oppinut ymmärtämään, että missä ruumiin ravitseminen
on näin runsasta, siellä on turha ottaa puheeksikaan henkisempiä
asioita. Siksipä he söivät melkein äänettöminä ja kun isäntä
oli jälkiruuaksi tupruttanut paksun pilven savua, erkani kukin
nukkumapaikalleen.

-- Ohhoh, huokasi Laulainen yksin jäätyänsä. Taisinpa taas sattua
ikävään paikkaan. Ei sekään Samuli jäänyt yöksi. Sen kanssa osasi
puhella.

Hän katsoi ikkunasta naapuritaloon päin. Yhdestä huoneesta näkyi
tuli, vaikka oli vielä jotenkin valoisa. -- Siellä aijotaan valvoa
vieraan kanssa pitemmän aikaa, ajatteli Laulainen. Varmaan ne
kyselevät minusta ja mitähän Samuli sanonee. Muistaneeko oikein
kertoa siitä päivällä pidetystä puheesta. Näkee sen siitä jos tulevat
aamulla katsomaan koulun alottamista... Pitääpä niille ajatella vähän
kuulemista, että jos hyvinkin tulevat.

Hän otti laukustaan Uuden testamentin, jota selaili hämärän valossa.
Pian löytyi sopivat tekstin sanat. Mutta kun hän rupesi niistä puheen
sisältöä suunnittelemaan, niin ajatukset vierähtivätkin aivan muille
aloille. Ensin tuli mieleen kysymys oliko synti, jos niin sukulaiset,
kuin Anna ja Samuli, menisivät keskenänsä naimisiin. Se jäi kesken
ratkaisun, kun muistui mieleen Julianan kyselyt ja kehoitukset,
sekä lausunnot entisestä opettajasta. Täytyi aivan naurahtaa niitä
ajatellessa, varsinkin kun muisti miten kiire Julianalla oli ja miten
sen pienet silmät tempoilivat.

Ei nyt tullut mitään, tuskaili hän huomatessaan joutuneensa pois
alkuperäisestä ajatuksesta. Kaikista se vastuksen heittää. Jääköön
aamuun.

Hän pani kirjan pöydälle ja rupesi nukkumaan.



ENSIMÄINEN VIIKKO LEPPÄMÄISSÄ.


Laulainen oli pitänyt muutamina päivinä koulua Hukkalassa, kun
eräänä iltana valmistautui mennäkseen naapuritalossa käymään. Hän
ilmoitti emännälle, ett'ei tarvitse odottaa illalliselle, jos ei ala
hyvissä ajoin näkyä tulevaksi. Isäntäkin sattui kuulemaan heidän
keskustelunsa ja kysyi:

-- Mihinkä taloon opettaja aikoo mennä?

-- Tähän Alapihaan, vastasi Laulainen.

-- Onko Niiranen itse kutsunut käymään?

-- Itse se kutsui täällä käydessään.

-- Vai kutsui. Eipä se ole ennen kutsunut opettajaa kotonansa
käymään. Se on vihannut tätä kiertävää koulua ja tahtonut että
kansakoulu laitettaisiin. Joko olisi nyt leppynyt, koska on käynyt
kuuntelemassa ja kutsunut opettajaa kotiinsa.

-- Onhan se käynyt kaksi kertaa kuuntelemassa, vahvisti Laulainen
tuntien mielihyvää. Ja olisiko tuo Niiranen ennenkään vihannut
enemmän koulua kuin opettajaakaan, mutta ei ole muuten tullut
käyneeksi, eikä kutsuneeksi.

-- Vihannut on, aivan suoraan vihannut, väitti Hukkanen. Näkihän sen
siitäkin kun ei enää viime eikä toisena vuotena lähettänyt lapsiaan
tähän kouluun.

-- Kylläpä sitten pitänee uskoa, myönnytti Laulainen.

Hänen olisi haluttanut selittää asiata siihen suuntaan, että on
voinut silloin olla syytä koulussa, mutta omatunto ei oikein suosinut
"rikkojen ruopimista" entisen virkaveljen päälle ja niin hän lähti
keskustelua jatkamatta aikomaansa kyläpaikkaan.

Laulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut
sinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli
iloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä
kertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut
noita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa
opetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä,
eikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina.
Sellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi
vihamiehen.

Alapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan.
Kohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä.
Aivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä
koulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan
rukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein
luotettavin ystävyyden osoitus.

Laihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa
luokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan
Niirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin
sametti.

-- Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli
Niiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.
On jo toista kuukautta ollut ajamatta.

-- Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.

-- Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole
kärrytietä.

-- Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.

-- Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti
Niiranen.

-- Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.

-- Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole
yksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti
Niiranen.

-- Siitä pitäisi kirjoittaa sanomalehteen.

-- Kukapa täällä osannee niin hyvästi kirjoittaa, että se jotain
auttaisi, epäili Niiranen.

-- Jos minä koettaisin kirjoittaa, tarjoutui Laulainen. Isäntä
osannee selittää tien suunnan ja pituuden, sekä kuinka monelle
kyläkunnalle siitä on hyötyä.

-- Kyllä minä osaan selittää, sanoi Niiranen. Mutta mennään
huoneeseen siitä tuumimaan. Antaa oriin kävellä.

He alkoivat astella pihaan. Laulainen oli mielissään, kun sattui
sopiva tilaisuus tarjota apuansa näin mahtityössä, johon ei jokainen
pystynytkään.

Niiranen alkoi jo pihaan mennessä kertoa tien suunnasta, mutta se
keskeytyi vähäksi aikaa, kun hänelle johtui maitohuoneen ohitse
mennessä mieleen näyttää huoneen sisusta. Tytär Anna oli siellä
parhaallaan puhdistelemassa maitoastioita. Tämä ei ollut oikein
mielissään tulijoista ja virkkoi moittivasti:

-- Kun isä toi tänne vieraan juuri huonoimman järjestyksen aikana.

-- Ei me sinua häiritä, tee vaan työtäsi, sanoi Niiranen.

Hän tahtoi vaan näyttää vieraalle uutta voin vaivauspöytää ja
suurta jäähdytysammetta, jossa maitoastiat seisoivat jäiden ja
veden ympäröimänä. Laulainen ei nähnyt näissä mitään erityisempää
ja katselikin enemmän Annaa, joka pyörähteli notkeana ja tottuneen
tavalla suurten sinkkisten astiain ympärillä, jotka pienimmästäkin
jysähdyksestä antoivat kumajavan äänen. Annakin huomasi vieraan
tarkastelun ja virkkoi:

-- Meillä on nämä kermanerotuskapineet aivan vanhan aikaisia, vaikka
johan niitä on tuolla suuremmissa taloissa oikeita separaattoria.

-- On se ensi kevännä meilläkin, sanoi siihen Niiranen. Olen
päättänyt ostaa heti, kun myön tuon oriin.

-- Ja myötte noin kauniin oriin, sanoi Laulainen.

-- Joutuu minulle toinen ja vielä kauniimpi, kehui Niiranen. Pidän
minä toki ajohevosen, vaikk'ei kesällä pääsekään ajamaan.

-- Mutta jospa muutamien vuosien perästä pääseekin, kun ruvetaan
miehin puuhaan, hyvitteli Laulainen.

-- Jospa näkisi vielä sen ilopäivän, ihasteli Niiranen. Ehkä tämä
lehteen kirjoittamiskeino on hyvinkin hyvä.

He menivät kammariin, jossa Niiranen jatkoi kertomusta tien suunnasta
oikein perinpohjin. Siinä ei unohtunut mainitsematta vähäisinkään
notkelma eikä mäki. Kaikki puut ja suurimmat kivetkin tulivat askel
askeleelta huomioon otetuksi.

-- Ei niitä kaikkia tarvitse noin kovin tarkkaan kertoa, huomautti
Laulainen kun alkoi käydä pitkäksi kuunnella.

-- Minäpä kerron vähän lyhemmin, sanoi Niiranen, mutta alkoi aivan
entiseen tapaansa.

Kertomus keskeytyi kun renki tuli ilmoittamaan isännälle, että pelto
on karhittu ja kysyi uitetaanko oritta.

-- Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen.
Mutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla.
Olkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna...

Tämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen
istui pöydän luokse.

Laulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan
keskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna
ennätti sanoa:

-- Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin
nyt.

-- Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.

-- Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän
kouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.

-- Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?

-- Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi
kaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin
puheen.

Laulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin
että Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja
se vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän
virkkoi:

-- Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.

-- Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.

-- Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen.
Teitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan.
Siihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä
luulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta
kirjalaukkua kantamaan.

-- Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako
opettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?

-- Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse,
vakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi
Julianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin
käypi ja sattuu näkemään.

-- Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.

-- Ei sanonut, vakuutan sen.

-- Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun
on saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte
käynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana,
jolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.

-- Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan
uhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.

-- Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä.
Hyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä
niin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.

-- Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.

-- Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen
moittivasti.

-- En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät...

-- Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin
sydänmaalla...

Annan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta.
Laulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi
ollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla
ja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.

-- Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä
minä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen
tuonnemmaksi.

-- Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos
isäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.

Niiranen alkoi selittää:

-- Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen
tulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi,
kun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin
eräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin.
Niin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada
ensin kansakoulu.

-- Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.

-- Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa
täältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen.
Olen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei
näitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana
kuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen
tapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa
lukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden
aika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän
kylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa
keskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.

Isännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun
halveksimista ja hän virkkoi:

-- En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä
maininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos
ihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle
käypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein
kuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.

-- Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa,
neuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua
yhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.

-- Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta
mies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.

-- Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin
päättää, kun on koulu perustettu.

-- Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita
opettajasta ja sen palkasta.

-- Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli
Niiranen... Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä,
että tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena
vastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.

-- Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet,
vaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä
äänenpainolla.

Niiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:

-- Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä
näin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä
puhetta koulua alottaissa.

Laulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:

-- Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi
paperia, niin alotan jo tänä iltana.

-- Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla
paperia, kunhan tulee.

Hän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan
nähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa
puheensa.

Kohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.

-- Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia
arkkia paperia, sanoi Niiranen.

-- Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.

-- Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään
tarpeeseen.

-- Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun
perustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on
sellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen,
jossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan
saada asia päätetyksi.

-- Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen
tulisi opettajaksi?

Laulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin
mieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei
ollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:

-- Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.

-- Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä
vakinaiseksi.

Laulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta
kysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi
tämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska
kysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun
eivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi
ajatuksensa.

-- Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä
luopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana
kansakoulussa.

-- Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan
yhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.

-- No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten
tulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?

-- Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin
parissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen
aikomuksensa.

-- Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?

-- Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten
kanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.

-- Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.

-- Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.

-- Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.

-- En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.

-- Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.

-- En löytänyt halukkaita siihenkään.

-- Liika vähä on tullut kysellyksi.

Laulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas
auttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

Kohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle,
jossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta.
Kammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli
asetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt
likapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä
paikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään
kohtaa.

Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo
ja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata,
vielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja
sen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän
toimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa
kynän käteensä.

Mutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä
asia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa
mennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi
pääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti
ympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe
miellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka
mitkä muut onnet sen mukana.

Laulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia,
että täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.

Niin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut
karttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi
seminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.

Tätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei
uskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä
kouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin
hänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli
kävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja
enemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin
rehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut
osanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta
ainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä
eipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille
eväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän
istui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan
kuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa.
Saisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi
opintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä
kirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi
runomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.

Vaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt
paikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi
silloin. Runoa se lähti ja kuului:

    Äl armas Annani ikävöi,
    Jos kaukana täytyy olla.
    Sua muistan päivin, muistan öin,
    Oot aina muistossa mulla.
    Jos unohtuiskin taivas, maa,
    Et unohdu sinä milloinkaan.

Kuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä...

Mutta se puhe ja ne alkusanat...



ESITELMÄ JA SEN TULOKSET.


Viikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen
kirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt
olivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä
että uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle,
että hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua
lasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten
kasvatuksesta ja opetuksesta.

Vaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin
joukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut
enää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset
lähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei
ottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä
kävelemään.

Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten
mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala,
mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita
pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin
katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo
viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se
näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.

Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.
Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.

Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se
näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen
ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja
jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama
hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa
valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa
tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen
ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat
unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta
silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen
laulut.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla.
Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen
pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista
merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.

Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi
ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä
kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan
sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi
puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä
apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin
liepeeseen.

Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos
milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja,
Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan
ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua.
Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu.
Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä
tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin
perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään
ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein
hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:

-- Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.

-- Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten
opettajaksi, vai oliko halua?

Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan
kiireelle joutunutkaan.

-- Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.

-- Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa
olla suuri osa.

-- Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen
varovasti.

-- Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.

Laulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat
suurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:

-- Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.

-- En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan,
lohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.

Uusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista
keskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen
ijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa
tuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti,
ilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle
puolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut
jäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi
kulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon
rinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota
nuorempaan naiseen kysyi hiljaa:

-- Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?

-- Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen
emäntä.

Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi
kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen
pois kammarista virkkoi:

-- Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.

Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli
jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on
loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan
luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu
alettava.

-- Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi
Niiranen.

-- Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.

Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat
viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän
evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän
Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia.
Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen
syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan
hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä
veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan
istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan.
Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia
kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille,
miten pitkälle hän kykenee selittämään.

Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset
saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta.
Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta,
sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.

Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän
katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet
pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.

-- Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän
katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta
kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa,
mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin,
kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita
on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole
siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät
puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa,
sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei
lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he
jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään
unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat
tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka
kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi
panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että
lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että
rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään.
Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri
vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia
sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja
tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien
lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi
löytänyt.

Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten
kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset
oppivat vanhemmilta ihmisiltä.

Jälellä oli loppulauseet, mutta tämä olikin tärkein osa.

Näin on asianlaita, virkkoi hän vaihtaen vähän äänenpainoa. Voitte
ajatella, että niinpä on, vaan minkäpä sille voinee. Mutta kyllä
voipi, jos on hyvää tahtoa. On toimitettava niin, että lapsille
opetetaan hyvää vielä suuremmalla hartaudella kuin nuo huonojen
tapojen opettajat opettavat huonoa. Mutta tämä opetus ei tapahdu
jokaiselta. Se ei saa olla silloin tällöin vihapäällä pauhailemista,
joka opetus-tapa ei kantaisi hedelmiä pahaakaan opettaissa, jopa
että hyvää. Ymmärtäähän jokainen, mitä se vaikuttaisi, jos isä
harmistuneena pauhaisi pojalleen näin: sinä olet jo siksi suuri
poika, ett'et enää saa noin lapsellisesti ja sävyisästi haastella
tovereisi kanssa, vaan sinun pitää puhua vihaisesti kiroillen ja
uhkaillen. Poikaa varmaan hävettäisi, eikä hän tekisikään isän käskyn
mukaan. Mutta se on aivan toista, kun isä näyttää esimerkillä, miten
puhuttelun pitää tapahtua. Silloin poika tekee samoin, vaikkapa häntä
siitä kieltäisikin.

Mieluisimmatkin oppiaineet tulevat lapsille vastenmielisiksi, jos
heitä taitamattomasti pakoitetaan. Opettajan täytyy osata asettua
lasten kannalle ja näyttää, että hän itse on enin innostunut siihen,
mitä aijotaan oppia. Näin ollen pitäisi jokaisessa kylässä olla
erityinen, taitava opettaja, joka ohjaisi lapsia kaikkeen hyvään.
Silloin he aivan kuin itsestään tulisivat käsittämään, mikä on pahaa
ja kartettavaa. Mutta siihen tarvittaisiin vakituinen koulu, sillä
nämä silloin tällöin saadut opetukset unohtuvat pian ja jäävät usein
aivan hedelmää tuottamatta.

Tämä oli luennon loppu ja Laulainen istui odottamaan, minkä
vaikutuksen se teki kuulijoihin. Ajattelemisen aihetta se taisi
antaa, koska ei kukaan kiirehtinyt pois lähtöä. Talon isäntäkin oli
puheen ajan kärsinyt savustamispaastoa, mutta nyt hän jo kiireelle
touhusi tulta tupakkaansa. Jo nousi joku ulos lähteäkseen, vaan
silloin kohotti Niiranen päätään ja virkkoi:

-- Nytpä tässä kuultiin oikein toimen puhetta ja mitähän jos nyt
miesten koolla ollessa otetaan asiasta kiinni ja päätetään perustaa
koulu meidänkin kylälle.

Kaikki olivat äänettä.

-- Eikö kukaan ota asiasta puheeksi? kysyi taas Niiranen. Vai eikö
katsota koulua tarpeelliseksi, vaikka opettaja noin selvästi siitä
puhui.

-- Kyllähän koulu olisi hyvä olemassa, myönnytti joku isäntä.

-- Mitä koulua sinä Niiranen tarkoitat? kysyi Kokkonen.

-- Kansakoulua. Mitäs me muita kouluja.

-- Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.

-- On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon
hedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.

-- Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.

-- Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.

-- Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen
varmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei
tarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.

Laulainen muisti lupauksensa ja kysyi:

-- Saisinko minä vielä sanoa vähän?

-- Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.

-- Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä
opettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta
aika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän
saada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä
toiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää,
tallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö
kaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin
pitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä
talossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä
neuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen.
Muutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei
ollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas
ja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni.
Tuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä,
mutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa
pitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea
kuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja
mikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla
olisi vakinainen koulu.

Kokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi:

-- Vaikka tämä on opettajan puhetta ja oikeata puhetta, niin
täytyy minun sitä vastustaa. Minä en ole käynyt koulua muuta kuin
rippikoulun, mutta ei minulta ole lapset oppineet kiroilemaan, ei
kyntäissäkään. Koulun käyneet ne vasta kiroilevatkin ja niitä ei näy
hävettävänkään kiroilemisensa. Sen minä kuulin omilla korvillani, kun
muutamille herroille annoin toissa syksynä luvan tulla metsästämään.
Ne ne vasta kiroilivat. Eikä siihen tarvinnut olla mitään asiata,
muuten vaan huvikseen, muun puheen höysteeksi. Ja varmaan ne olivat
koulun käyneitä ja oppineita, koska puhuivat ruotsia, että oli kai
kieli senkin seitsemällä sykkyrällä. Mutta suomeksi ne kiroilivat.
Siinä se on se kouluviisaus. Ei siitä jumalanpelko lisäänny. Sitä
rikkaan miehen elämätä ne elävät, josta opettaja äsken lapsille puhui.

Kokkonen oli kiivastunut ja kyllä hänenkin puheensa sai puolustajia.
Niirasta harmitti ja hän alkoi väittää:

-- Eläkööt herrat omaa elämäänsä, jotka ovat käyneet suuret
koulut, mitä me niistä otetaan verraksi. Meillä on vaan kysymys
kansakoulusta, jossa ei suuria viisauksia opeteta. Ja ett'ei Kokkosen
tarvitse pelätä villityksen opettajia ja kiroilijoita, niin otetaan
tämä Laulainen opettajaksi, luultavasti hän siihen suostuu.

Kaikki katsahtivat lisääntyneellä kunnioituksella Laulaiseen ja
tämä itse oli näin kaikkein kuullen annetusta tunnustuksesta niin
liikutettu, että vaivoin sai pidätetyksi ilon kyynelten puhkeamisen.
Puhumista ei uskaltanut ajatella aivan heti. Ei hän voinut katsoakaan
joukkoon päin, varsinkin kun tiesi, että Anna on siellä, ja varmaan
katsoo häneen.

Kokkonen ei antautunut vielä, vaan tarttui kiinni asiaan.

-- Onhan meillä tämä opettaja ilman uudestaan ottamatta, sanoi hän.
Ja jos opetusaika on lyhyt, niin pitennetään. Otetaan jo tämän kesän
ajaksi opettamaan ja maksetaan sellainen palkka, että kannattaa
olla. Eivät ne tuhansia markkoja maksavat koulurakennukset mitään
viisautta anna. Ei tässä niihin kustannuksiin ruveta niin kauvan kun
on tupa joka talossa. Vai paheneeko teidän tupanne kouluhuoneena?
Jos pahenee, niin ei minun tupani pahene. Siihen saapi tulla koulua
pitämään milloin tahansa. Tule vaan opettaja meille, kun muualta
loppuu koulunpito. Ruoka ja hoito ei maksa mitään. Ja jos nämä muut
eivät suorittane markkaa tai kahta kuulta lastensa opetuksesta, niin
hävetkööt toki puhuissaan toisesta koulusta. Minä pysyn puheessani ja
sanokaapa onko paljon jos maksatte markan lapsesta opettajalle kuussa?

-- Ei ole paljon, vastattiin monesta suusta.

-- Mielelläni minäkin maksan.

-- Kyllä minäkin.

-- Ei tuo paljo ole vaikka kaksikin.

Niiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:

-- Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?

-- Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta
iltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.

-- Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään
ajatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat
alas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä
seisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa
tapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa.
Oliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.

Niirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten
ihmetteli:

-- Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei
ymmärretä.

Kokkonen ei odottanut loppua.

-- Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat
pellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä.
Kyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria
rahoja oriilla.

-- Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen
ja meni harmissaan ulos.

Laulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi:

-- Mitenkäs nyt tehdään?

-- Eihän niille voi mitään, kun tuo Kokkonen on yllyttämässä, sanoi
Niiranen. Menköön nyt näin, vaan kesällä otetaan uudestaan, eikä
kutsuta Kokkosta siihen sotkemaan.

-- Niin kyllä, sanoi Laulainen, mutta katsahti samassa ympärilleen,
että kuuliko tätä muut.

Hän huomasi, ett'ei Niirasen aikomus ollut aivan rehellistä laatua.

-- Ei puhuta enempää tässä, sanoi Niiranenkin. Mennään meille.

-- Ei minun sovi lähteä niin kiireelle, luulisivat pahastuneen,
kieltäytyi Laulainen.

-- Niinpä kyllä. Hyvästi sitten vähäksi aikaa.

Laulainen palasi huoneeseen. Vieraat alkoivat lähteä kotiinsa.
Käymään kutsuja tuli kaikilta lähitalojen isänniltä ja emänniltä.
Laulainen kiitteli ja vakuutti käyvänsä, jos ei ennen niin
kesemmällä, kun tulee toisen kerran.

Talo oli kohta tyhjänä vieraista. Ainoastaan isännän veljen emäntä ja
Kokkonen tulivat kammariin.

-- Lähde nyt katsomaan, että miltä se minun rypypaikkani näyttää,
tulisitko sinä siellä toimeen, sanoi Kokkonen.

-- Minullakin oli aikomus pyytää opettajaa meillä käymään, vaikka en
vielä ennättänyt sanoa, virkkoi Putkinotkon emäntä.

-- Kumpasenko pyynnön minä osannen täyttää, arveli Laulainen.

-- Tulkaa meille, pyyteli emäntä. Tämän isännän kotiin osaatte
milloin hyvänsä arki-iltoina, mutta meille ei osaa yksinään. Meillä
olisi illalla tulleita sanomalehtiä luettavaksi.

-- Onpas tuollakin "Eevan tyttärellä" omenansa millä houkuttelee
puoleensa, hymähti Kokkonen leikissään.

-- Kylläpä ne vetääkin puoleensa, kun en ole viikkokauteen nähnyt
sanomalehtiä, tunnusti Laulainen. Hän ei muutenkaan halunnut tänä
iltana mennä Kokkosen kotiin, sillä Niiranen olisi sen kuultua
ajatellut että kovinpa se mieltyikin tuohon koulunsa suosijaan, kun
heti paikalla sinne riensi.

-- Jospa minä menen tällä kerralla tämän emännän kotona käymään ja
tulen jonakin toisena iltana teille.

-- Saman tekevä, sanoi Kokkonen ja heitti hyvästit.

Laulaisella oli ollut ajatus käydä heti Alapihassa, tunnustellakseen
Annan ajatusta esitelmästä ja kouluasian myttyyn menosta, mutta
sanomalehdetkin vetivät kovasti puoleensa. Niissä oli luultavasti
hänen viimeksi lähettämänsä uutiset.

-- Oliko niissä lehdissä mitään erityisempää? kysyi hän emännältä.

Hänellä oli salainen toivo, että jos emäntä olisi lukenut yhdenkään
noista uutisista.

-- Ei minulta tullut luetuksi muuta kuin kuolon ilmoitukset ja
avioliittoon kuuluutetut, sanoi emäntä. Poikani niitä luki koko illan
ja se minulle jäi mieleen, että ylioppilaita tulee kesä- ja heinäkuun
aikana pitämään luentoja näihin syrjäkyliin. Ei siinä mainittu kyläin
nimiä, vaan onko opettaja kuullut, tuleeko ne tänne Leppämäen kylälle.

-- En minä ole kuullut mitään koko asiasta, vastasi Laulainen. Sitäpä
pitää katsoa tarkemmin, kun mennään sinne.

Matkaa kulkiessa otti emäntä puheeksi kouluasian ja virkkoi:

-- Ei nämä isännät suostuneet tuohon opettajan ja Niirasen
kouluhommaan.

-- Eihän se ollut minun hommani, huomautti Laulainen. Isäntä
Niiranenhan sen vaan otti tuossa lopussa puheeksi.

-- Vai "tuossa lopussa vaan otti puheeksi", naurahteli emäntä.
Kertoihan minulle Anna, että on teillä ollut siitä ennenkin puhetta.

Laulainen joutui hämille, kun huomasi, ettei asia ole pidettykään
salaisuutena.

-- Annako sanoi, mitä se sanoi?

-- Jopa jouduitte kiinni, vaikka ette luullut minun tietävän, ilkkui
emäntä.

-- Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä...
koetti Laulainen puolustaa itseään.

-- Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina.
Näinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä
miesten väittelyä.

Emännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi
välinpitämättömäksi ja virkkoi:

-- Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun
puheestani.

-- Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan,
sanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut
kansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät
suostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun
ostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja
jos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.

Laulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:

-- Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon
kansakoulun puolesta?

-- En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa
olisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.

-- On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut
sellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun
siihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.

Emäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:

-- Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.

-- Mitähän olisitte sitten nähnyt?

-- Sanonko suoraan ajatukseni?

-- Sanokaa vaan.

-- Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi,
eikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se
on sanottu.

-- Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.

-- Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo
sanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin
kaikki hyvin.

-- Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään.
Talon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa
emäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.

-- Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin
nytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.

-- Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo,
niin sitten ehkä.

-- Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka
olisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.

Laulainen muisti Samulin ja virkkoi:

-- On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.

-- Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.

-- Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.

-- Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja
muita pieniä merkkiä, kehui emäntä.

-- Saattaapa tarkkakin silmä pettää.

-- Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.

-- Joko emäntä on nähnyt unenkin?

-- Näin mennä yönä aivan merkki-unen.

-- Kertokaapa, millainen se oli.

-- En minä kerro, nauraisitte sille.

-- Enkä nauraisi.

-- En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.

-- Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.

-- No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.

-- Vai lukumiehen.

Laulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan
uniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää
kertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen
sijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei
Laulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä
sai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin
tyytyväisenä koulupaikkaansa.



MITÄ MAHTOI ANNA AJATELLA.


Tämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä
oleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt
ja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina
pysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse
sattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna,
sillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan,
joka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi
auki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua
puheelleen, jos oli mitä asiata.

-- Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti
illalla? kysyi Anna puheen aluksi.

-- Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.

-- Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?

-- Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja
muita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.

-- Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?

-- En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.

-- Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko
puhetuulelle?

-- Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat
toteutuneen.

-- Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.

-- Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla
perää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.

-- Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka
oli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle
nähneensä?

-- Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.

-- On se kertonut, epäili Anna.

-- Ei kertonut, aivan varmaan.

Laulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta
oli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:

-- Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että
ylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita
näihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle
tutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti
kannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.

-- Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi
ajatteli vielä tuota uni-asiata.

-- Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen
perustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen
selitystään.

-- Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.

-- On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä
ensimäiseksi kansanopistoon?

-- En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.

-- Annaa minä ajattelin.

-- Miksikä minua?

-- Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että
siellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.

Anna naurahti ja kysyi:

-- Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?

-- Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua
osaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.

-- Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,

-- Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut,
että jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.

-- Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole
muuta apua, kuin että luetaan valmista.

-- On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä
lahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja:
"Neuvonantaja nuorisolle" ja "Tintta-Jaakko".

-- Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi
Anna.

-- Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen
ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: -- Tähän kylään antaisin
paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.

Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan
ja virkkoi:

-- Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään.
Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä
olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.

Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan
kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan.
Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää
palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina
kuunnella isännän puhettakaan.

Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa.
Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen
huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.

Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan
kammarista tyhjiä kuppia.

-- Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli
Laulainen toivonut.

-- En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa
uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää
sanomalehteen.

-- Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin,
niin sopii lopettaa myös.

-- Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen
toivossa että Anna kieltäisi.

Mutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän
sanoi:

-- Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan
eihän sitä osaa oikein kertoa.

-- Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen
teeskennellen.

-- Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:

-- Sitten se pitää äidille lukea.

Laulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä
esille.

Tästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi
puhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: "Kansanlasten
kasvatuksesta". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä
kirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen
alla. Jospa hänkin panee alkuun että "kirjoitti --laine--". Mutta
eihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi
nimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon
kauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.

Hän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle
paperille näin kuuluvan ilmoituksen:

"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain
Wilhelm Laine."

Silloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan
esitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli
syrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan
pyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin
luettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain,
aina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän
oli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut
nukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.

Kirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi
muistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni,
mutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei
aika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä
mäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta
merkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen
isoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin
tänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot.
Talousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä
kaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin
päistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan
syrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin "tamman
mahaksi", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä
muutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä
kertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan
lehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu
parhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun
paimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut.
Yöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille
tietymättömille.

Kokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja,
että Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden
vaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.

-- Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja
lisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.

-- Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin
minä, sanoi ukko.

-- Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan
joku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos
minä koettaisin kirjoittaa.

-- Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi
että niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan
niin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä
kertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin
rakentaa.

-- Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli
hyvillään, kun sai ukon suostumuksen.

Tuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse
Niiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.

Ennen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun
sattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja
nimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.

Viikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten
hauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt
hän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi
lehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän
ilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja
sitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin
oikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.

Hyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut
pienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan.
Täytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike
oli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut
kirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden
kohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia
oli useita "Neuvonantajassa nuorisolle", kun vaan nyt Anna ne oikein
ymmärtäisi.



TOIMITTAJAN LUONA JA KIRJE ANNALLE.


Maalla asuvain mieleisin virkistysmatka on käydä kaupungissa.
Sinne Laulainenkin vapaaksi päästyänsä riensi, vaikka muut sieltä
parhaallaan maalle muuttivat. Ei siellä monta päivää aikonut
Laulainenkaan viipyä, sillä ei ollut paljon tuttavista, eikä
asioistakaan. Tärkein asia oli käydä maisteri Vipusen luona, joka
toimitti "Sanomia Savosta"-lehteä. Oli kysyttävä tokko nuo pitemmät
kirjoitukset kelpaavatkaan lehteen, kun ainoastaan uutinen Leppämäen
koulun perustamisyrityksestä oli painettu.

Maisteri tuli tervehtimään reippaana, kuten tavallista ja kysyi:

-- Joko siellä maalla on täysi kesä?

-- Ei aivan täysi, vaikka hyvällä alulla, vastasi Laulainen.

-- Vai niin. Mutta yhäkö niitä lapsia pitää opettaa? Eikö niiltä jo
pääse muihin puuhiin?

-- Kyllähän niiltä lapsilta jo pääsisi, vaan mitäpä muuta minä
osannen puuhata, paitsi tavallista työtä, vastasi Laulainen
vaatimattomana.

-- Johan nyt Laulainen kursailee joutavata, nauroi toimittaja.
Esitelmiäkin olette pitänyt.

-- Niin, siellä sydänmaalla, vaan kelvanneeko tuo enemmän ymmärtäväin
luettavaksi.

-- Kyllä se kelpaa, lohdutteli toimittaja. Panen ehkä
pääkirjoitukseksi, kun tilaa tulee. Se on jotenkin sujuvasti
kirjoitettu. Meiltä maisterimiehiltä ei aina synny sellainenkaan.

-- Ei toki pidä pilkata, sanoi Laulainen, vaikka mielellään uskoi
toimittajan sanat todeksi.

-- Ei siinä ole pilkkaa, vakuutti toimittaja. Tieteellisesti
etevämpiä kyllä ovat, mutta kansantajuisuutta puuttuu, jota näin
maaseutulehdeltä vaaditaan.

-- Ettäkö aivan korjailematta kelpaa painettavaksi? kysyi Laulainen
mielissään. En ole ennen näin pitkiä kirjoituksia kirjoittanut, enkä
ole niistä niin varma.

-- Aivan korjailematta, paitsi mitä vähän poistelin kielivirheitä
lukiessani, hyvitteli toimittaja.

-- Sepä hyvä. Mutta mitä toimittaja ajattelee siitä
nimenmuutto-ilmoituksesta?

-- Mitäpä minä siitä. Jokainen on nimensä herra ja tekee miten
tahtoo. On vaan ollut lähettämättä kirjapainoon, kun ei ole sekään
kirjoitus vielä sopinut. -- Mutta nyt minun pitäisi puhua eräästä
toisesta asiasta, vaan on mentävä ensin toimittelemaan muita asioita.
Tulkaa päivällisen jälkeen uudestaan, niin sitten puhutaan niistä.

-- Kun saisin tietää vähän asian suuntaa, uteli Laulainen.

-- Asia on sellainen, että tarvittaisiin maaseutuja tunteva mies
avustamaan arpajais- ynnä muita hommia, selitti toimittaja kiireessä.

-- Kyllä minä niihin olen valmis, lupasi Laulainen.

-- Sitähän minäkin. Hyvästi siksi, kunnes taas tavataan.

       *       *       *       *       *

Iltasilla, toimittajan luota tultua, istui Laulainen kirjoittamaan
kirjettä. Hän oli saanut toimittaja Vipuselta mieleisiä tehtäviä,
joissa viipyisi pari kolme viikkoa. Nyt oli ilmoitettava Leppämäen
kylälle, ettei hän voikaan tulla sinne niin aikaiseen kuin oli
luvannut. Kirje olisi ollut kirjoitettava joko Kokkoselle taikka
Niiraselle, mutta vielä mieluummin kolmannelle. Nythän siihen sattui
oikein sopiva tilaisuus. Tarpeellinen asia vaan alkuun ja sitten
muita asioita niin tuttavallisesti kuin vaan vähänkin uskaltaa. Hän
alotti:

    "Neiti Anna N.

    Pyydän, ett'ei Anna pahastuisi, jos näin vähänä tuttavana
    rohkenen tulla kirjoittamaan. Olen pakoitettu kirjoittamaan
    jollekin ja kaikkein mieluummin kirjoitan Annalle. Asia koskee
    minun sinne tuloani. Lupasin näet tulla parin viikon perästä
    ja ennätin sen ilmoittaa lapsille, mutta täällä kaupungissa
    sain muita tehtäviä, joiden vuoksi tuloni myöhästyy viikon tai
    kaksi ensimäisestä määrästä. Jos Anna on hyvä ja ilmoittaa
    tämän muillekin, ett'ei minua luultaisi puheeni pettäjäksi.
    Viipymiseni syynä on se että minut pyydettiin matkustelemaan
    täällä rikkaimmissa kylissä keräämässä arpojen tilauksia
    niihin suuriin arpajaisiin, jotka pidetään ylioppilasten
    kesäjuhlan yhteydessä, Virtasalmen pitäjässä, jossa olen ollut
    opettajana. Kun olen tältä ensimäiseltä kierrokselta palannut,
    on minua pyydetty erään maisterin opastajaksi luentomatkalle
    äsken mainittuun pitäjääseen, jossa kaikki kylät ja taipaleet
    ovat minulle tuttuja. Tämä maisteri kuuluu pitävän luentoja
    kansanopistosta ja lainakirjastoista ja kehoittaa niitä
    kannattamaan ja hyväkseen käyttämään. Tämä on nyt sitä samaa,
    josta puhuttiin siellä, muistaahan Anna. En tunne vielä tuota
    matkatoveriksi tulevaa maisteria, mutta kesäasunnon jo tiedän ja
    käyn häntä puhuttelemassa tällä ensimäisellä matkalla. En voinut
    kieltäytyä näiltä matkoilta, sillä pidän ne hyvin tärkeinä.
    Näistä arpajaisista saaduilla varoilla autetaan kirjastojakin.
    Koetan pitää huolta, ett'ei Leppämäenkään kylä jäisi osattomaksi.
    On minulla jo siihen kirjastoon muutamia kirjoja, jotka tuon
    tullessani ja ehkä saan vielä lisää.

    Noista arpajaisista kehutaan tulevan suuremmat kuin mitä täällä
    on milloinkaan nähtynä ja sen vuoksi ajattelin tässä ilmoittaa
    erään toivoni, nimittäin sen, että jos Annakin tulisi niissä
    käymään. Saaneehan sieltä jonkun talon tyttären matkatoveriksi.
    Ei tämä matka tule paljon maksamaan ja kyllä minä pidän perille
    tultua huolen kaikesta. Anna ei arvaa, kuinka iloinen olisin,
    jos tämä pyyntöni toteutuisi. Siihen toivoon minä jään ja olen
    odottamassa.

    Olisi vielä paljon kirjoitettavia asioita, mutta tämä kirje näkyy
    venyvän kovin pitkäksi. Ehk'ei Annasta ole suotavaakaan, että
    kovin pitkälti ja tuttavallisesti kirjoitan. Lopetan sen vuoksi
    ja pyydän että Anna parillakaan sanalla ilmoittaisi onko tämä
    kirje saapunut ja miten siellä jaksetaan. Sopivin olisi osoittaa
    kirje Virtasalmelle, että saisin sen toiselle kiertomatkalle
    lähtiessäni.

    Terveisiä kaikille.

    Vähä tuttavanne

                                          Vilhelm Laulainen."



KERÄYSMATKA JA KESÄASUKKAAT.


Muutamia päiviä myöhemmin tapaamme Laulaisen keräysmatkalla. Hän oli
jättänyt taakseen suuren kylän ja kävellessään toiseen kylään katseli
keräyslistaansa. Nimiä siinä oli sivun täydeltä, mutta tuloksen
summa supistui muutamiin markkoihin. Nämäkin vähät oli merkittynä
voittojen toivossa, pitkien puheiden perästä. Olipa sattunut niinkin,
että väsyksiin asti selitettyänsä arpajaisten hyvää tarkoitusta
ja toivoessaan oikein suurta saalista, tulla tuiskahti tuo tyhjää
tyhjempi tulos, että "kyllä on asia hyvä, vaan ei nyt tule arpoja
ostetuksi".

Tällaiset tapaukset tahtoivat jo Laulaista suututtaa. Jos olisivat
sanoneet heti suoraan, ett'ei tule mitään, mutta siihen sijaan
arveltiin ja vaadittiin kaikessa tapauksessa viipymään niin kauvan,
että ennätetään kahvi keittää. Kieltäytymisestä pahastuivat. Hän
olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos olisi saanut tämän ylellisyyden
asemesta pienenkään lisäyksen listalleen.

Väliin löytyi taloja, joissa ei tarvinnut otsa hiessä saarnata, vaan
jotka tiesivät sanomalehtien kautta mistä oli kysymys ja antoivat
arvelematta, minkä antoivat. Näistä taloista oli tuloskin runsaampi.

Laulainen suuntasi matkansa sille kylälle, jonne opastettava
maisteri oli asettunut kesäksi asumaan. Toimittaja-maisteri oli
lähettänyt kirjeen, ett'ei Laulaisen tarvitse alusta aikain tehdä
selkoa itsestään ja asiastaan. Lähemmäksi tultua hän kuuli,
että samassa talossa asuu toinenkin herra. Joku jo tiesi kertoa
yksityisseikkojakin näistä herroista. Arveli, ett'ei ne ole oikein
hyvässä sovussa keskenään, koska kulkevat aina eri matkojaan ja
soutelevat eri veneellä. Talo oli näet suuren järven rannalla.
Laulainen ajatteli että kuinka siellä hän suoriutuu, jos ne kovin
ylpeitä ovat. Taloa lähestyessään hän sommitteli kokoon arvokkaita
alkulauseita, sellaisia kuin oli joskus kuullut herrain käyttävän.
"Jos saan luvan kysyä, onko herra...". Niin se pitää olla, eikä että
"tekö sitä olette".

Taloon tultua hän kysyi talonväeltä, ovatko herrat kotona.

-- Kotona ovat, vastasi emäntä. Ne saivat tänään aika pakan
sanomalehtiä ja lukevat niitä kammarissa.

Ihmeekseen muisti Laulainen vielä oven takana yhden säännön ja
koputti ovelle ennen huoneeseen astumista.

-- Sisään! kuului sieltä vastaukseksi.

Laulainen seurasi kehoitusta ja sisäpuolelle päästyä kumarsi parhaan
taitonsa mukaan. Mutta esiintymisohjelma meni hajalle, kun herra
ehätti kysymään mikä asia.

-- Minulla on sellainen asia, että tuon kirjettä... täytyi Laulaisen
alottaa aivan valmistuksetta.

-- Vai niin, virkkoi herra heittäen sanomalehden pöydälle. Onkohan se
minulle taikka...

-- Tämä on maisteri Eskolalle. Onko herra se... sen niminen?

-- Kyllä minä olen, vastasi tämä ja nousi ottamaan kirjettä. Onko
tähän vastattava, taikka muuta...

-- En tiedä. Se on maisten Vipusen lähettämä. Hän aikoi siinä
esitellä minua luentomatkalle oppaaksi. Nimeni on Laulainen, lasten
opettaja.

-- Vai niin, vai niin. Istukaa, olkaa hyvä.

Hän repäsi kirjeen kuoren auki ja asettui pöydän ääreen lukemaan.
Laulainen istui uunin lähelle ja katseli ympärilleen. Hän huomasi,
että toisessa kammarissa istui soututuolissa se toinen herra, josta
oli kuullut mainittavan ja luki sanomalehteä. Lukijan pää oli lehden
suojassa, ainoastaan tuolin eteenpäin liikahtaissa vilahti pystytukan
tasainen latva. Luettava lehti näkyi olevan ruotsinkielinen.

Maisteri Eskolan pöydällä oli sanomalehdet suomenkielisiä. Laulainen
oli tällä vähällä ajalla ymmärtänyt, että tämä herra on jotenkin
juro. Istumaan kehoittaissa oli katsahtanut suoraan silmiin, mutta
sitä ennen jyrötti katsoa kupeelleen kuin vihamiestään puhutellessa.
Kirjettä lukiessa näytti siltä kuin otsa vähän kirkastuisi ja loppuun
päästyä hän jotenkin vilkkaasti virkkoi:

-- Jahaa. Opettaja Laulainen siis tuntee tarkoin Virtasalmen pitäjän.

-- Kyllä minä luulen tuntevani, vastasi Laulainen. Olen sitä viitenä
vuotena kierrellyt.

-- Se on hyvä. Voitte siis suunnilleen sanoa, missä kylissä ovat
lainakirjasto- ja kansanopistoasiat enimmän tuntemattomia.

-- Luulenpa nekin tuntevani.

-- Se on hyvä. Voitte myös suunnilleen laskea, kuinka monta päivää
meiltä menee tällä kierrolla, jos ajattelemme niin että suurimmissa
kylissä kutsumme aina kuulijoita kokoon ja pienemmissä poikkeamme
vaan ohimennen puhuttelemassa vaikuttavimpia henkilöitä.

Laulainen ryhtyi laatimaan suusanallista matkaohjelmaa. Kuvaili
kuljettavia taipaleita, niiden pituutta ja kylien suuruutta.
Kokouspaikkojen valikoimista varten luetteli erityisiä taloja,
millaisia niissä oli isännät ja muut joukot. Vanhojen muistojen
innostamana hän kertoili niistä kaikellaisia kaskuja, jotka jo
vetivät tämän jörömäisen herrankin suuta nauruun. Toisessa kammarissa
oleva pystytukka herrakin laski sanomalehden alas ja Laulainen
huomasi, että se kuunteli hyvin tarkkaavaisena ja kirjoitti aina
väliin taskukirjaansa, jota piti polvellaan. Alussa tämä havainto
hiveli Laulaisen itserakkautta puhujana, mutta sitten jylähti mieleen
että se voisi kopioida hänen puhettaan hullunkurisuuden vuoksi, kun
siihen tuli kiireessä sekaisin murretta ja kirjakieltä. Äänellään
lintukin laulaa, ajatteli hän ja antoi mennä eteenpäin, vaikka vähän
varovammin.

Kun matkasuunnitelma oli valmis ja lähtöpäivä määrättynä, tuli
toinenkin herra samaan huoneeseen. Laulainen ajatteli sen menevän
ohitse, taikka palaavan kammariinsa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Mutta
herrapa tuli oikein kättä lyöden tervehtimään ja esitteli itsensä
ylioppilas Finbergiksi Uudeltamaalta. Tämä teko miellytti hyvin
Laulaista ja hän alkoi kysellä, miksi herra on tullut näin pohjoiseen
kesää viettämään.

-- Minä tahdoin tutustuman Savon kauniisti kehuttuun luondon ja
perehtymän suomenkieltä, selitti herra Finberg käyttäen käsien ja
kasvojen liikkeitä sanojensa apuna.

Laulaisenkin korva huomasi, että herralle on kielen oppiminen hyvin
tarpeen, mutta hän ei kajonnut siihen puoleen, vaan kysyi:

-- Kuinka nämä seudut miellyttää herra Finbergiä? Herra pudisteli
päätänsä.

-- Ei oikein. Minä olen muina kesänä ollud meren saaristolla ja
siellä on luondo jotain suurenmoista. Mutta tämä ei ole saaristo,
eikä sisämaa.

-- Herra Finberg on aivan samaa mieltä kuin minäkin, vahvisti
Laulainen. Ei minustakaan ole nämä suuret järvet ja niiden autiot
rannat läheskään niin viehättäviä kuin sydänmaan pienet järvet, eli
lammit.

Hän alkoi ylistellä Leppämäen kylän lampia, niiden lehtimetsäisiä
rantoja, tyynenä kuvastavaa pintaa, iltaisin istuvine onkimiehineen.
Kuvauksesta päättäen olisi siellä luullut olevan tuntemattomana
säilyneen alppimaiseman, josta puuttui ainoastaan korkealle kohoavat
lumihuput. Kertojan mieleen sieltä kuvastui tuollainen "huippukin",
jonka ympärillä kaikki näytti niin kauniilta.

-- Enemmän minä pidän noista sydänmaan kylien ihmisistäkin, sanoi hän
noin vaan yleisesti. Ne ovat yksinkertaisen ystävällisiä, mutta ovat
sentään yhtä paljon tietäviä kuin nämäkin keskempänä pitäjää asuvat
ihmiset.

-- Mitä nämäkään tietää, lisäsi herra Finberg. Olin aikomus pitää
luento pohjoismaiden suuresta runoilija Runebergistä, mutta kun
kyselen mitä he tietää Runebergistä, niin ei mitään tiedä. Kuinka
näille voi pitää luento Runebergistä.

-- Tuskin sielläkään koulunkäymättömät tietävät Runebergistä,
tunnusti Laulainen vähän häpeissään. Mutta kyllä ne ymmärtävät
luentoja. Minä puhuin siellä kasvatuksesta ja siihen tuli tupa
täyteen joukkoa. Tarkasti ne kuuntelivat ja kun lopuksi keskusteltiin
kouluasiasta, niin jokainen siinä sanoi jotain.

-- Vai on siellä ihmiset niin harrastavat. Olisi hauska heitä
tutustua. Mikä sen kylän oli nimi?

-- Leppämäen kylä.

Herra kirjoitti nimen taskukirjaansa.

-- Onhan sinne jotenkin pitkä matka, huomautti Laulainen.

-- Ei haittaa, jos on pitkä, sanoi Finberg. Olen ajatellut tehdä
jalkamatka johonkin syrjäisempään seutuun ja viipyä siellä vähä aika.

-- Tuleeko herra ylioppilasten kesäjuhlaan ja arpajaisiin? kysyi
Laulainen.

-- En tule. Kuulun Uusimaalainen osakunta. Ja arpajaisia voi avusta
ilman että olla siellä.

-- Hyvin kyllä, myönnytti Laulainen. Minäkin olen keräämässä arpojen
tilauksia. Josko herra haluaa merkitä minun listalle.

-- Jaa'a, kyllä, myönnytti Finberg, otti listan käteensä ja tökkäsi
lyijykynällä kahteen paikkaan, ojentaen listan takaisin sekä viisi
markkasen.

Laulainen kiitti niin miellyttävästi kuin vaan osasi ja katseli
ihmetellen listaa, jossa nimen paikalla oli X ja sitten numero.
Sepä herra ei ylpeile nimellään, vaikka antoi setelirahan, joka oli
ensimäinen koko matkalla, lisäksi lahjoituspuolelle.

Hän huomasi kyllin kauvan viivytelleensä ja alkoi hankkiutua matkalle.

-- Minäkin tulen vähän kävelemään, sanoi maisteri Eskola.

Laulainen heitti hyvästi herra Finbergille ja toivotti hauskaa kesää.
Hän oli oikein iloinen, kun huomasi tällä tavalla hyvittää tätä
hauskaa ja anteliasta herraa. Ulos tultua hän halusi saada vähän
selitystä äskeiseen keskusteluun ja kysyi:

-- Eikö se ole suotavaa, että toiseen osakuntaan kuuluvat ylioppilaat
menevät vieraan osakunnan juhlaan?

-- Ei sitä katsota pahaksi, päinvastoin, sanoi Eskola. Herra Finberg
on vaan niin kiihkeä ruotsikko, ett'ei kärsi tulla suomenkieliseen
juhlaan.

-- Vai niin. Mutta miksi hän haluaa suomea oppia? huomautti Laulainen.

-- Aineellisia etuja voittaakseen, sanoi Eskola.

Laulaista kummastutti tämän herran jylsevät asuntotoverin arvostelut.
Ystävällinen keskustelu ja viisimarkkanen oli vielä kovin tuoreessa
muistossa ja hän päätti puolustaa.

-- Onko hänelle aineellista etua arpajaisten avustamisestakin ja
luentojen pitämisestä?

-- Ne näyttävät kyllä poikkeuksilta, mutta lähtevät itsekkäistä
vaikuttimista, seisoi Eskola väitteessään. Pitää muka osoittaa, että
he ovat jalomielisempiä kuin suomalaiset.

Laulainen huomasi heikkoutensa ja muuttaen suuntaa kysyi:

-- Miten herrat ovat joutuneet asuntotovereiksi, vaikka näyttää
olevan aivan eri mielipiteet?

-- Ei saanut ruokaa tavallisella maksulla yksinään. Eivät sano
kannattavan valmistaa yhdelle miehelle.

Laulaista nauratti.

-- Vai leipä se pakotti liittymään. Ehkäpä ne mielipiteetkin
mukaantuvat.

-- Ei mukaudu milloinkaan, oli jyrkkä vastaus. Herra Finberg on
kaiken muun lisäksi niin itserakas ja luulee ymmärtävänsä kaikki
asiat paremmin kuin muut, ett'ei hänen kanssaan voi pitemmältä
keskustella.

-- Vai niin on, virkkoi Laulainen jotain sanoakseen, sillä hänellä ei
ollut halua urkkia enempää tällaisia asioita.

He kävelivät nyt vähin puhein peltojen perille, josta maisteri
kääntyi takaisin. Laulainen ei ollut enää oikeinkaan mielissään
tuosta toisesta matkasta, kun oli tutustunut opastettavaansa
maisteriin. Tuskin sille osaa olla kukaan mieliksi. Tuotakin
kohteliasta Finbergiä arvosteli niin kovin ankarasti, vaikka hän
varmaan olisi paljon hauskempi matkatoveri.



KYYDILLÄ AJAESSA.


Virtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri
Eskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa
alkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili
päiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet.
Laulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei
ollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se
tosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen
seurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.

Kyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa
vieraspuolelle.

-- Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.

-- Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.

Laulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui
ennen.

-- Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia
alas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa
matkan perille päästyä juomarahaa.

Väkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä
ja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä.
Poika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.

-- Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.

-- Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.

-- Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.

-- Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja
alkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.

Laulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut
monta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena
hevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä
kertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä
vähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa
vakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.

Pian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa
isänmaallista laulua, kysäsi pojalta:

-- Osaatko sinä laulaa?

-- En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.

-- Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri.
Oletko sinä käynyt kansakoulua?

-- Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne
tulin.

-- Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan
niissä olet käynyt, uteli maisteri.

-- Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi
kajauteltiin.

Laulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun
laulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei
poika häntä tunne.

-- Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.

-- Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.

-- Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä
kirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja
lukeaksesi?

-- Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi,
vastasi poika.

-- Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.

-- Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.

-- Mitäs kirjaa sinä pyysit?

-- Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.

-- Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia
ovat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.

-- Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.

-- Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet
kuullut sitä tupakka-runoa?

-- Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.

-- Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?

-- Ei se sen pitemmältä kuin että "monta on piippua pilattu karetsia
kaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna" --
ja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.

-- Oliko sillä omiakin laulujaan?

-- Ainahan se niitä tekasi "talon tarpeeksi". -- Mitenkä niin, "talon
tarpeeksi"?

-- Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika
yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun
rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa
kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko
laulun ja tekee toisen.

-- Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.

-- Muistan montakin, kehui poika.

-- Laulapa nyt yksi, että kuullaan.

-- Ne ovat vaan näin lyhyviä että

    renki se kyntää körnöttää,
    tupakkata vetää vörnöttää,
    va'on päässä istua vetkottaa
    syöntiä o'ottaa ketkottaa.

-- Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi
maisteri.

-- Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.

-- Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:

    Piiat ne päivällä kikattaa,
    yökau'et pimeessä sipattaa:
    vuo'en päästä itkee vurnottaa,
    leipää kerjätä kurnuttaa.

-- Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada
puhutella. Onko se meidän matkan varrella?

-- Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja
matkat.

-- Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri.
Haluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat
vanhaa suomalaisuutta.

-- Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin
ovat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja
miehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.

-- Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.

-- Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi
lyhyesti Leppämäen Kokkosesta.

Kyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin
vastamäen tullessa kävelemään.

-- Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.

-- Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti
Laulainen.

-- Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se
ihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan
ja lopetetaan nämä kokouksetkin.

Pojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.

-- Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?

-- Kierremäki se on.

-- Onko siinä muita taloja lähellä.

-- Onhan siinä monta taloa.

-- Onko niissä paljon nuorta kansaa?

-- Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät
siihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.

-- Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin
pallonlyönti ja hyppiminen?

-- Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.

-- Eikö siitä enää saa olutta?

-- Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se "tihrus" kuuluu
luotettaville miehille pistävän salaa putelin.

Poikaa nauratti tämä ilmoituksensa.

-- Mikä se "tihrus" on?

-- Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä "pennin pyörittäjäksikin".

-- Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?

-- No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä
pyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet
väärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti
poika lopuksi.

-- Kehuuko se niillä?

-- Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä
saapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.

-- Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?

-- On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika,
vaan rikkaita niistä siltä tulee.

-- Onko se tytär käynyt koulua?

-- Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin
harjukas!

-- Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko
keskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi
osastoa kirkonkylän kansakoulua.

Pojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla
kyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.

-- Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi
sitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.

Pojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:

-- Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.

-- Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.

-- Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista
poikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.

-- Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin
täytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.

Loppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti
väittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa,
jos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta
juurtumaan.

-- Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi
astuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.



MAJATALON JOUKOT.


Kierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä
matkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse
kyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen
kirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:

-- Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia
runoja, joita sopii laulaakin.

Poika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli
kyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten
huolimattomasti taskuunsa.

-- Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.

-- Kyllä se siellä... Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.

Laulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti
maisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.

Ei maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta
hän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä.
Lopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi:

-- Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin
kokoontumispaikka.

-- Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä
otetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.

-- Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä
on vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän
tutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että
lähettää tyttärensä kansanopistoon.

-- Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.

Isäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää
alottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta
tavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta
kuulu tarvitsevankaan.

-- Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti
maisteri.

-- Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten
matkustaa?

-- Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.

-- Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en
niistä ymmärrä.

-- Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta
puhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään
ja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?

-- Ky-kyllä minä vähä...

-- Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona
puhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.

-- Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua
käsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon
rahoja pyörittelevän.

-- Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä
tarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan
sanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?

-- Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn
kutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.

Maisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin
poikineen.

-- Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti
maisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että
tänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla
keskustellaan. Osaatko näin selittää?

Poika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia,
mutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.

-- Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on
käynyt koulua, alotti maisteri.

Vänninen katsahti epäillen puhujaan.

-- Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne
lähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule
kalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.

-- Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta
pääsee?

-- Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat
rakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja
yleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.

-- Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne
nykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni
lisää odottelematta ulos.

Laulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän
on yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä,
vaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan.
Maisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:

-- Oletteko tämän talon neiti?

-- Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento
oli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.

-- Kuulin neidin käyneen kansakoulua.

-- Kyllä minä kävin.

-- Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä
kansanopistoon.

-- Vai puhui herra isälle niin.

Hän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla
äänettä, vaan jatkoi edelliseen:

-- Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen
keskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.

-- Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi
mielipahaa.

-- Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin
ikävästi tehty isältänne.

Tytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:

-- Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.

Kahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi
vähän kirjoittaa.

Laulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa
noutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:

-- Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?

-- Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi
Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.

-- Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.

-- Jo se vanhin toi mennä kesänä.

-- Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.

-- Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut
opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.

-- Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?

-- Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.

-- Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla
nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?

-- Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti
pois.

Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje.
Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä
ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt
olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne
osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti
ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton
mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin
ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan
kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan
verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja
päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen
pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä
kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa
sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes
saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta
maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin.
Tullessa oli sen kuullut.

Laulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle
pitkälleen, johon kohta nukkui.

Jonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli
isänsä ohjaamana huoneeseen.

-- Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt
sanoja levittämässä.

Laulainen kävi ilmoittamassa.

Maisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa
puhuttelemaan.

-- Aikoivatko tulla?

-- Niin sanoivat, että pitää tulla.

-- Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan,
taikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja
ja vielä kovat kannet.

Pojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:

-- Kirjan minä otan.

Poika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän
tyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa
tulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:

-- Sepä poika otti mielellään laulukirjan.

-- Niin otti poika, mutta...

Pitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja
poika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.

-- Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.

-- Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan,
puhui poika tuskin kuuluvasti.

-- Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?

-- Jos 50 penniä.

Vaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä
ja pojan poismentyä hän virkkoi:

-- Siinä oli toinen samaa lajia.

-- Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri
huomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?

-- Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika
varmaan valehteli hänen pakoituksestaan. -- Mutta ei puhuta enempää
siitä asiasta.



LUENTO JA VÄITTELYÄ.


Vähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin
tultua oli jo useita kymmeniä.

Maisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi
isänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa
laulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat
emännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan
virsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun
tuntemattomista kirjoista pitäisi "veisata". He luulivat tulleensa
raamatunselitykseen.

-- Hyvät kansalaiset!

Tämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että "muutahan tämä
on, mitä lienee" ja asettuivat uteliaina istumaan.

-- Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne
monet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi
kansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja
osaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.

Näin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen
kansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan
ajoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki
tarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät
virkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa
omain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten
uusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti,
ett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä,
eivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin
katsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän
harmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella.
Eihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista
puhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat,
että Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin,
mutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan
tuntemattomia olentoja.

Maisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja
rupesi kiirehtimään.

-- Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan
sivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole
loistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on
meillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan.
Täällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja
pitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän
tarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän
se on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja
opettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla
lainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti
ole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin,
jotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen
korjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen
kautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä
yksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää
meissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko
nukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa,
niin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen
kotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia
kansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat
isänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot
kansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia
yksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista
tekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.

Maisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan.
Monet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä
vaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.

-- Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi.
Toivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.

-- Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori
isäntä.

-- Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet
haluavan mitään vastata.

-- Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä
rykäsi ja virkkoi:

-- En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin
kirkonkylän kirjasto.

-- Minkälainen se on?

-- Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin
lainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan
minkäänlaista postillaa koko kirjastossa.

-- Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat
täytyy olla omat jokaisessa perheessä.

-- Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja
tarvitse.

-- Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä
tarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa,
joka kaipaa kevyempääkin lukemista.

-- Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika
yhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.

-- Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?

-- Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan
tuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja
lehmänkarvoja suuhun tukkivat.

-- Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole
taiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.

-- En minä tarvitse sellaista oppia.

-- Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?

-- Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa,
sanoi toinenkin isäntä.

-- Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi
maisteri vähän tyytymättömänä.

Kukaan ei vastannut.

-- Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole
ketään, joka kansanopistoakaan suosisi.

-- Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä
ikäänkuin kylänsä puolustukseksi.

-- Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule
selvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy
uskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan.
Jospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos
maltatte kuunnella.

Hän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa
käynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat
kaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät,
että kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.

Lopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain
varaan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he
malttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti
myötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi
erään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi
tahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti
pojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin
majatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.

Nyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen
mielihyvällä ja samalla surkutellen.

       *       *       *       *       *

Viimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista
syödessä virkkoi maisteri:

-- Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on
maantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia
kotinurkkiansa.

-- Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin
kylään pitäisi saada kansakoulu.

-- Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa,
arveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se
tapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana
tuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan
saarnakirjoja.

-- En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.

Hän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna
paljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri
antane mitään arvoa.

Maisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:

-- Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe.
Hänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan,
mutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että
maalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole
aivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin
poikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista
kertomuksista, jotka ovatkin hyviä.

-- Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista,
väitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset
kirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.

-- Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin
naurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi
roskaa.

-- Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä
maisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä
kirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta,
taikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna
temppelin seinälle sopimaan.

-- Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun
uskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka
kauhistuttavaa, vastasi maisteri.

-- Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä
tällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole
yhtään.

-- On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että
vanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä
ajatuksiansa julkisuuteen.

-- Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen
hyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle
kannalle.

-- Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi
maisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän
suhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven
edistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin
päästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän
talon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne
tarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä
ensinkään tyhmältä.

Maisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä
uskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja
virkkoi:

-- Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat
kotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian
edesauttamiseksi.

Maisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä,
vaiko tahallaan.

-- Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on
jesuiittain oppia.

-- Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä
harjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten
mistä se syntyy.

Lopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.



PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.


Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat
joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä
aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista
tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän
tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa
tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä
kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri
Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä
tämä hiottaa".

-- Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.

-- Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.

Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi
vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää
rannalla olevasta talosta.

-- Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä
kyselemään, vai astutaanko suoraan.

-- Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.

He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli
huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi
pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet
ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa,
ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen
korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on
tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia.
Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:

-- Mutta mitähän tämä merkitsee?

-- En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.

Hänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut
ohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi
jouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi
tapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut
vieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän,
että arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta
pidetään.

-- Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat
odottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa
ovia kammariin.

Isäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti
sanaa juoksuttamaan.

Odotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti
laittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää
paistaa "lettuja".

-- Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli
maisteri syödessä.

Luvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.

-- Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen
emännältä.

Tämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:

-- Kyllä se toki jaksaa.

Laulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.

He olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta
vauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.

-- Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä.
Ei tämä ole se entinen isäntä.

Tarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan.
Se oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne,
itsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se
oli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin
tavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut
tiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen
arvelun oikeammaksi.

Nämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa,
kun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen
sydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan
esitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan,
samalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.

-- Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän
emäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme
kiittää kylliksi.

-- Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään,
heittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. --
Niin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen.
Näissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa,
vaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra
kaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin,
kun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että
ohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.

-- Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta
vähemmän aikaa tämän talon omistajana.

-- Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori
leski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri
pitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät,
että nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan
tänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo
entisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä
kuin aikaisiksi joutuvat.

Emäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla
lisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi
velvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka
otsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut
näönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua
lähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä
saattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa.
Hurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan
istuimeksi, itse istuen venheen perään.

-- Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen
lähdettyä liikkeelle.

-- En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa
yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.

-- Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka
kansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa
puhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi
se yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa
maanmies-osastolla.

-- Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui
Hurskainen.

-- Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on
tuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois
kuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.

-- Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.

-- Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?

-- Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat
miehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä...
Ei... valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka
on aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen
yöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle,
vaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä
vielä vanhaan tapaan tuolla "panoraamassa" ja... missäpähän, niin
mielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä
esittelee, niin selkänsä kääntävät.

Laulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi
painavan alas ja myrähteli vaan että "hm, vai niin; hm, vai niin" --
ja kääntyi katselemaan järven rantoja.

Hurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko
järvimatkan.

-- Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua,
kasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.

-- Minunko kyytipalkka? kysyi Hurskainen leveästi nauraen. Jos minä,
isäntä-mies, ottaisin kyytipalkan, niin maisteri varmaan ihmettelisi
summaa. Mutta minä en ota kerrassa penniäkään. Sanon vaan, että jos
matka sattuu vastakin minun kotini kautta, niin terve tuloa.

-- Kiitos sitten avustanne, muuta minä en voi, sanoi maisteri ja
heitti hyvästit.

Vähän matkaa kuljettua hän virkkoi:

-- Olipa siinä inhoittavan itserakas mies.

-- Minä jo tiesin sen vanhastaan, sanoi Laulainen. Mutta sitä minä en
ymmärrä, mitenkä noin kelpo ihmiseltä näyttävä emäntä on voinut ottaa
tuollainen miehen.

-- Se on hyvin tavallista, sanoi maisteri. Se todistaa vaan sitä,
että naiset eivät osaa antaa niin paljon arvoa miehen älylle kuin sen
ulkonaiselle korskeudelle.

-- Ei toki kaikista naisista voine niin sanoa, sanoi Laulainen
ajatellen yhtä, jonka luuli osaavan antaa arvoa älyllekin ja tämän
lisäksi Putkinotkon emäntää.

-- Ei ansaitse eroitella, väitti maisteri jyrkästi. Nainen tahtoo
olla joko miehensä oikkujen orja, taikka että mies on hänen
oikkujensa orja. Ehkä yksi sadasta ymmärtää ja toivoo saavansa
tasa-arvoisen elämän kumppanin.

-- Kovin huonoiksi maisteri ajattelee naiset, sanoi Laulainen
koettaen lyödä asiata leikiksi. Ei ne toki silloin ajattele itsensä
taikka toisen orjuuttamista, vaan rakkaushan se on joka vetää.

Maisteri ei ollut leikkituulella.

-- Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on
rakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen
toistakin taipumaan.

-- Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.

-- Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana
oleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.

Laulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle
ja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota
niin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin... Tämä koski
kaikkein kipeimmästi... Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän
sanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden
tutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.

Maisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät
olleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan
kaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän
ystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys
kylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.

Jo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa
oli ollut aikomus levähtää.

-- Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on
tavattuna? kysyi maisteri.

-- On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin
kohdellut, vaikka on jo ikämies.

-- Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan
tuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos
tapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus
savolaista talonpoikaa kohtaan.

-- Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.
Puhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.

Hän ajatteli, että kun nyt Juutinen arvaisi puhella niin maisterin
mieliksi, ett'ei se todellakaan pääsisi kaikkia halveksimaan. Oli
pahaksi onneksi tullut erityisesti kiitelleeksi edeltäpäin tätä taloa.



JUUTISEN KOTONA.


Kartanolla tuli Juutinen vieraita vastaan. Hän oli keskikokoinen,
kulmikkaat kasvot vähän kuopalle painuneet, mutta vilkkaat silmät
ilmaisivat iloisuutta. Hän vei heti huoneeseen, jossa ystävällisen
näköinen lihava emäntä kävi tervehtimässä vieraita ja katosi kohta.
Molemmille selitti Laulainen matkatoverinsa nimen ja arvon, sekä
kotipaikan.

-- En malta olla kysymättä, virkkoi Juutinen, kun olivat istuneet,
onko maisteri nuori pappi, vaiko muu maisteri, kun kuuluu olevan
muitakin maistereita.

Eskola hymähti omituiselle kysymykselle ja vastasi:

-- Niitä minä olen muita maistereja.

-- Herra Eskola on filosovian maisteri, selitti Laulainen.

-- Vai niin, sanoi Juutinen ja katsoi entistä tarkkaavammin
vieraaseen. Vieläkö ne herrat uskaltavat lukea sitä vilosohviata,
vaikka Ukko Paavo kuului sen tuominneen tuliseen järveen?

Laulainen säikähti, kun pelkäsi Juutisen koskettaneen arkaan
aineeseen. Mutta maisteri ei näyttänyt kysymyksestä ensinkään
pahastuvan.

-- On sitä vielä lueskeltuna, vastasi hän aivan tyynesti ja lisäsi:
-- Muistaako isäntä Juutinen Paavo Ruotsalaisen aikoja?

-- En minä muista muuta kuin että isävainaja kävi niissä kokouksissa
hyvin usein. -- Oletteko nyt myöhemmin seurannut sitä opin suuntaa?

-- Ei minulta ole tullut seuratuksi, vastasi Juutinen sivellen
kenkänsä kärellä lattiaa. Minä jäin vaan tällaiseksi arkipäivän
ihmiseksi.

-- Tuskinpa siitä on katumistakaan, lohdutteli maisteri, joka
huomasi, että Juutisella on kaunis muisto isästään. Sekin opin suunta
on paljon huonontunut Ruotsalaisen kuoltua.

-- Oliko se silloin parempi? kysyi Juutinen vilkkaasti.

-- Oli, paljon parempi, vakuutti maisteri.

-- Niin minäkin olen tunnustellut, enkä ole ollut millänikään, vaikka
isäni vanhat tuttavat ovat suruttomaksi soimanneet.

Laulainen oli mielissään, kun keskustelu sujui vähääkään yhteen
törmäilemättä. Hän luuli saavansa olla syrjässä kuuntelijana pitemmän
aikaa, mutta Juutinen kääntyi häneen päin ja virkkoi:

-- Olit sinä kelpo mies, kun tulit viimeinkin, vaikka olen jo näinä
viime vuosina ajatellut, ett'et enää silmiäsi näytä näin syrjäkylässä
asuville tuttavillesi.

-- Se on ollut aivan väärä ajatus, sanoi Laulainen. Koko juttu on
siinä, ett'ei tule aivan asiatta tulluksi näin toiseen pitäjääseen,
mutta jos olisi nimeksikään asiata.

-- Niin nimeksikään, toisteli Juutinen kynsäisten korvallistaan.
Olisihan sitä ollut nimeksi, kun vanhin poikani toi emännän, mutta
mikähän mahtoikaan ryypätä mielestäni, kun vasta häiden aattopäivänä
muistin, että Laulainenhan olisi pitänyt ensimäisenä kutsua. Mutta
mikä täältä juoksutti kutsumuksen niin kiireelle? Nyt teidän
kumpaisenkin on viivyttävä meillä viikkomääriä.

-- Ei, hyvä ystävä, meillä ole aikaa viipyä viikkomäärin, kun täytyy
tämän viikon aikana kiertää puolet pitäjästä.

-- Mikä hiton hoppu teillä on, ihmetteli Juutinen. Minä olen tässä
itsekseni ajatellut teidän tulleen tänne hyväin marjamaiden lähelle
kesää viettämään, kuten sinä jo ennenkin olet käynyt.

-- Kyllähän se olisi hupaista, mutta nyt on aivan toinen tarkoitus,
selitti Laulainen. Tämä maisteri Eskola pitää luentoja näissä kylissä
ja neuvoo perustamaan lainakirjastoja...

-- Syksyllä niitä ennättää perustella, ehätti Juutinen väliin.

-- Mutta sitten on vielä toinen tärkeämpi asia. On kehoitettava
aikaisiksi varttuneita poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoihin.
Ne eivät vielä, tunne näitä opistolta yleisesti ja sen vuoksi täytyy
kulkea puhumassa ja selittämässä.

-- Milloinka sinne opistoon on mentävä?

-- Syksyllä.

-- Vai syksyllä vasta. Eihän silläkään asialla ole sen kiireempätä,
väitti Juutinen.

-- On sillä, selitti Laulainen. Ei ne vanhemmat ihmiset, joista
nuorten pääsy riippuu, ennätä vähässä ajassa ajatella eikä
kuulostella tarkemmin, minkälainen se opisto on, ansaitseeko sinne
lähettää, eli ei.

-- Jopahan siihen hyvinkin pitkä ajatusaika tarvitaan, piti Juutinen
puoliansa. Jos vaan voit vakuuttaa että siellä neuvotaan nuoria
Jumalan pelkoon ja muuhun hyvään, niin aivan näillä puheilla on minun
pojalla lupa mennä jo ensi syksynä, jos vaan itse haluaa ja muuten
oppinsa puolesta kelvannee.

-- Kyllä minä kuulopuheiden mukaan voin vakuuttaa, ett'ei siellä
pahaan neuvota, sanoi Laulainen. Ja tämä maisteri Eskola tietää siitä
puhua näkemisen ja kuulemisen kautta.

Nyt tuli maisterin vuoro puhua, jonka päätyttyä Juutinen vakuutti:

-- Se on varma, että poika pääsee. Ja jos käytte tästä muillekin
puhumassa, niin tulkaa sitten tänne lepäilemään.

-- Kiitos ystävällisestä pyynnöstänne, mutta minä en voi missään
tapauksessa tulla, selitti maisteri.

-- Mutta sinä voit tulla, sanoi Juutinen kääntyen Laulaiseen.

-- Minäkin ennätin lupautua sinne muutamalle kylälle lapsia
opettamaan nyt kesän aikana.

-- On sinusta haluista tuo mukulain opetus, nauroi Juutinen. Mutta
jos sitä ikävöit, niin löytyy niitä täältäkin. Ja ehkäpä se halu
asettuu silläkin, kun opetat lisää luvunlaskua sille minun pojalle,
josta oli vasta puhe.

-- Kyllä on hyvä tuuma, tunnusti Laulainen. Mutta sinne menoon on
vähän muutakin syytä, paitsi se lasten opetus.

-- Vai on "muutakin" syytä. Minä ehkä ymmärrän, sanoi Juutinen ja
iski silmää maisterille.

Laulainen hätkähti niin, että veri kohosi korvallisille. Juutinen
huomasi sen ja innostui enemmän.

-- Arvasinpahan minä. Jopa on sieltä pitäjästä löytynyt kytkyt, joka
vetää luokseen.

-- Nyt olette ereyksessä, selvisi Laulainen viimein puoliansa
pitämään. Ei minua mitkään sellaiset siteet pitele. Se on aivan
vakava asia. Siellä on näet kansakoulun perustamispuuha ja siitä
ei tule mitään tänä vuotena, jos en ole aivan paikan päällä niitä
kehoittelemassa.

-- Uskotaankohan me tuota juttua, nauroi Juutinen. Mitä punastumisen
syytä siinä olisi ollut?

-- Enkä minä tuollaisesta asiasta punastuisi, jos se totta olisi,
selitteli Laulainen. Siitähän se seuraa, kun on aivan tietymätön
kaikesta ja sittenkin epäillään.

-- Aikapahan näyttää, kuka meistä on oikeassa, sanoi Juutinen. Mutta
jos se kansakoulujuttu on totta, niin sinä olet hullu, kun itsellesi
kuoppaa kaivat.

-- Mitenkä minä siinä itselleni kuoppaa kaivan? kysyi Laulainen
ihmetellen.

-- Kyllä viimein näet, kunhan puuhaat kansakouluja, puhui Juutinen
pudistellen päätänsä.

-- Mitä minä siitä näkisin? kyseli Laulainen. En ymmärrä niistä
olevan itselleni mitään vahinkoa.

-- Ei saata siellä olla, mutta olisithan vielä täällä meidän
pitäjässä opettajana. Mennä talvena jo kieltäytyivät ottamasta
tähänkin kylään kiertävätä koulua, kun näet on kansakoulu.

-- Niinkö tekivät, ihmetteli Laulainen. Mutta saapiko opettaja olla
ne viikot vapaana?

-- Ei toki, nauroi Juutinen katkerasti. Ne ajetaan sitä useammiksi
viikoiksi tuonne pitäjän perukoille, joissa ei ole vielä kansakouluja.

-- Vai niin se täällä menee, ihmetteli Laulainen. Sen minä olen kyllä
käsittänyt, että nämä jolloinkin lakkaavat, mutta että ne jo nyt
saisivat lähteä pakenemaan kuin muinaiset alkuasukkaat voimakkaampien
tieltä, sitä en ole ennen ymmärtänyt.

-- Nytpä ymmärrät ja saat olla varuillasi.

-- Onpa minulla toivossa pelastuskeino, sanoi Laulainen iloisena.

-- Mikä keino?

-- Minä ehkä pääsen siihen kansakouluun väliaikaiseksi opettajaksi.

Juutinen ei siitä tiedosta yhtään ihastunut, vaan virkkoi moittien:

-- Onko tuo oikea pelastuskeino, siirtyä toiselle puolelle entisten
virkatoveriensa ahdistajaksi?

-- Tuleehan siihen joku toinen, jos en minä, puolusteli Laulainen
aikomustaan.

-- Tulkoon toinen, sanoi Juutinen alkaen kiihtyä. En minä vaan sinuna
sitä tekisi, vaan taisteleisin kynsin, hampain vastaan.

-- Minkä sille asialle enää taitaa, jos tahtoisikin?

-- Taitaa sille. Osaathan sinä kirjoittaa sanomiin. Kirjoita ja hauku
minkä vähänkin ennätät.

-- Mistäpä niitä kykenee haukkumaan, kun ei ole syitä?

-- Kyllä syitä löytyy, väitti Juutinen. Tulehan tänne meille
muutamiksi viikoiksi, niin minä neuvon syitä ja asioita.

-- Sanokaapa jokukaan asia, josta sopisi kirjoittaa.

-- No minä sanon, alotti Juutinen. Meillä on koulu tässä kylässä.
Ilmoitettiin opettajan virka avonaiseksi. Ei hae ketään.
Ilmoitetaan uudestaan. Jo hakee yksi, vaan kun käypi katsomassa,
niin peräytyy pois. Nyt ei ole enää aikaa ilmoitella, vaan täytyy
lähteä kyselemään, jos tuohon jonkin saisi opettajaksi, vaikkapa
ukko-mustalaisen. Jopa saadaankin oikein "lentävä" ryökkynä, jonka
vaatteet ovat siipiä täynnä hatusta kantapäähän asti. Mutta kesken
lukuvuotta tulee sille niin "kauhean ikävä", että täytyy lähteä pois.
Taas etsimään uutta, vaan sille käypi samoin...

Kesken puheen tuli emäntä kahvikojeineen ja virkkoi naurahtaen:

-- Onpas vaan ukko ruvennut vieraillekin kiivastelemaan siitä
koulustaan.

-- Enhän minä tässä kiivastele, kerron vaan, puolusteli Juutinen.
Eikä se ole minun kouluni. Vastaan olin koko hommaa, vaan en niin
kovasti kuin olisi sietänyt olla.

-- Onko tämä isäntä käynyt siellä usein kuuntelemassa? kysyi
Laulainen emännältä.

-- Vielä mitä, virkkoi emäntä vetäen pitkään kutakin sanaa. Eihän
tämä kärsi niitä ryökkynöitä ollenkaan. Pakoon menee, jos tulevat
meillä käymään.

Juutinen katsoi ihmetellen emäntäänsä, joka tuollaista jutteli
vieraille.

-- En minä tavallisia ihmisiä pakene, selitti hän, mutta en kärsi
kuunnellakaan sellaisia, jotka suomenkieltä niin kummasti puhua
kuikertavat ja aina vähä väliä ihmettelevät ilman että olisi mitään
asiata.

Maisteri Eskolata rupesi kovasti naurattamaan.

-- Vai on isännän tyytymättömyyteen sekin syynä, hän virkkoi. Mutta
jospa kuulisitte miten puolikymmentä helsinkiläistä ryökkynää
oikein innostuneina puhelevat, niin se olisi toista kuin mitä yksi
maalaisryökkynä ennättää. Isäntä Juutisen pitäisi kerran tulla
kuulemaan ja näkemään Helsingin elämää.

-- Kyllä minä pysyn kaukana siitä ilosta, sanoi Juutinen päätänsä
pudistellen.

-- Ei se ole hulluinta nähdä, selitti maisteri ja alkoi kertoa mitä
kaikkia merkillisyyksiä siellä olisi, joita maalainenkin mielellään
katselee.

Emäntäkään ei malttanut lähteä huoneesta, vaan jäi kuuntelemaan.
Viimein hän nousi, mutta kääntyi vielä ovelta ja sanoi isännälle:

-- Kisko jo viimeinkin nuo ikkunat auki, ett'ei vieraille tule ikävä
istua.

Kohta oli isäntä hohtimineen ikkunain kimpussa ja vieraat rupesivat
avuksi. Nyt he vasta huomasivat mikä aarre emännällä oli ikkunan
takana. Siinä kasvoi pitkä rivi tuomia ja pihlajia, joista toiset
vielä täydessä kukassaan.

-- Mutta miksi ei ole sisä-ikkunoita otettu aikaisemmin pois, ja näin
kauniit puutkin tässä kasvaa, ihmetteli maisteri.

-- Eivät malta olla pitämättä auki ja silloin tulee itikoita, selitti
Juutinen.

-- Itikoista vähät, kun saapi laskea huoneeseen niin suloista kukkain
tuoksua, tuumi maisteri.

-- Minä käyn sitä tuolla ulkona hengittämässä, naurahti Juutinen.
Mutta annetaan nyt tulla. Arvasipas muori mikä vieraita miellyttää.

-- Oikein emäntä arvasi, myötteli maisteri. Kyllä täällä viihtyisi,
jos ei olisi aika niin tarkalleen laskettu. Mutta tänäänkin täytyy jo
ennen iltaa kiirehtiä sinne teidän kansakoululle.

-- Ennen iltaako? kysyi Juutinen aivan ihmeissään. Kyllä se on
minusta aivan ikävätä. Eikö sinne menoa voi edes iltaan jättää.

-- Voisihan menon jättää iltaan, jos saisi koulun esimieheltä luvan
kouluhuoneeseen kokoontumisesta ja joku levittelisi sanaa sen puolen
taloihin, tuumitteli maisten.

-- Silloin saadaan olla huoletta iltaan asti, sanoi Juutinen. Jos
tuossa autiossa akateemiassa ei saane minun luvalla kokoontua, niin
sittenpä kumma. Ja sen toisen asian suorittaa renkipoika ennen iltaa.

-- Suuret kiitokset isännälle. Minäpä en sitten tarvitse muuta kuin
kirjoitan pojalle lipun, jota näyttää joka talossa.

-- Ei se tarvitse lippuja eikä lappuja, kielsi Juutinen. Se on
hyvämuistinen ja selväkielinen poika.

Hän kävi heti kutsumassa pojan, jolle maisteri selitti asian ja
johon Juutinen lisäsi, että sano sinä nyt asiasi niin selvästi, että
jokainen ymmärtää ja huonokuuloisetkin kuulevat.

-- No minä koetan sanoa, lupasi poika urheana ja rykäsi jo valmiiksi
ääntänsä selvittääkseen.

Juutinen huomasi, että maisteri aikoi ottaa rahakukkaronsa, ja
viittasi pojan menemään.

-- Minä olisin antanut pojalle lantin, virkkoi maisteri, kun huomasi,
kenen käskystä se meni.

-- Ei oteta meillä lanttia esille, jos olisi suuremmatkin asiat,
sanoi Juutinen. Itsellennekin mahtaa olla vaivat palkkoja, niin
vieläpä silloin muille maksamaan.

-- Täytyy niistä pyydetyistä palveluksista maksaa, selitti maisteri.
Ja ottihan majatalon Vanninen kaksi markkaa siitäkin, kun omat
kyläläisensä istuivat tunnin ajan hänen tuvassaan.

-- Tuo kurja, harmitteli Juutinen. Parhaaseen paikkaan te olette
yöksi menneetkin. Kaikkihan sitä kiertävät, jotka vaan tietävät.
Siinäkö te söitte aamiaisen, vai oletteko vielä syömättä?

-- Jo me syötiin tuolla Pajuniemen Hurskaisen luona, joutui Laulainen
selittämään.

-- Tuon houhelon luona, virkkoi Juutinen. Siinä on taas toista lajia
mies. Ennättikö se teille oikein houheloida.

-- Ei oikeinkaan ennättänyt, kun sattui olemaan kalassa. Mutta kyllä
tämä maisteri ennätti kuulla kyllikseen järven yli tullessa.

-- Oli se inhoittavan itserakas mies, toisti maisteri vanhan
lauseensa.

-- Siinä nyt kuullaan, ihastui Juutinen. Minä sanoin sille Miinalle
aivan samaa, vaikka toisilla sanoilla, mutta ei se ottanut
uskoakseen. Se emäntä on Miina ja oli meillä palvelijana ja tästähän
se meni sille vanhalle isännälle. Silloin olin minäkin kehoittamassa
menemään, ja kun Miina tahtoi alussa halveksia ukkoa vanhuutensa
tautta, niin lohduttelin lopuksi että ota sitten ikäisesi ja
mieleisesi, kun ukosta aika jättää. Sitten se meni ja hyväpä oli
ollakin. Ukko teki kaikki aivan Miinan mielen mukaan ja tämä taas
hoiti ukon mitä parhaiten aina hautaan asti. Siihen mennessä ei
minullakaan ollut mitään katumista. Mutta kun se nyt ukon kuoltua
valitsi tuon mieleisensä houhelon, niin enpä tahdo mahtua nahkaani.
Saattaa olla mieleinen, mutta ennen kymmentä vuotta on kumpaisellakin
työ ja leipä toisen takana, siitä minä olen varma. Kuuluu aikovan
pitää lastenkin osan niinkuin omansa, mutta siinä se erehtyy, jos
vaan maassamme oikeutta löytyy ja minä elän.

-- Niinpä kuului puheet nytkin, vahvisti maisteri.

-- Vai niin ilkesi teillekin sanoa, ihmetteli Juutinen. Mutta
kaikkein merkillisintä on minusta se, kun lasten äiti kuuluu olevan
samaa mieltä.

-- Tietääpä tuon, hymähti maisteri. Samaa mieltähän orjan täytyy olla
herransa kanssa.

Laulainen kuunteli ja ihmetteli, että täytyykö sittenkin uskoa tuo
orjuutusjärjestelmä. Ei toki yleisesti. Katsokoon vaan maisteri,
ovatko tämänkin talon isäntä ja emäntä toistensa orjia.

Juutinen olisi pitänyt pitkiä puheita Hurskaisesta, mutta emäntä
sattui taas tulemaan ja virkkoi:

-- Jopahan on muistanut ruveta tuostakin tuskittelemaan. Vähän
kaiketi se vieraita huvittaa, siltä jos sinua harmittaa. Anna toisten
puhua.

-- En minä tätä puhetta alottanut, vaan kun nämä itse ovat tullessaan
siinä käyneet, puolusteli Juutinen. Mutta olkoon sitten koko roska
miten hyvänsä ja kertokaa nyt te tietävimmät, mitä kaikkea siellä
arpajaisissa on, kun niitä niin edeltä, päin ylistellään.

Maisteri alkoi selittää että siellä tulee oppineiden miesten puheita
ja esitelmiä, lausuntoa ja laulua, sekä kaikkea muuta huvia. Hän
huomautti erityisesti ylioppilasten laulua ja virkkoi:

-- Olen läheinen kehumaan, kun kuulun itse siihen, mutta uskallan
kumminkin sanoa, että niin mahtavata köörilaulua kuullaan harvoin
maaseuduilla.

Päällisiksi hän kertoi heidän laulumatkoistaan ulkomailla, miten
heitä on sielläkin ylistetty ja ihailtu.



LUENNON PITÄJÄ SAI MOITTEITA.


Iltasilla lähti Juutisen talosta kaikki muut luentoa kuulemaan,
paitsi emäntä, joka yksin jäi kotia hoitamaan. Hän piti viimeiseen
asti kiinni siitä ajatuksesta, että vierasten on tultava heille
yöksi. -- Kyllä te olette syöttänyt ja juottanut meitä niin kyllältä
että hyvä jos jaksetaan mennäkään, suositteli maisteri.

Emäntä sanoi sittenkin jäävänsä odottamaan.

Kansakoululle oli puolen tunnin kävelymatka. Meno muodostui
juhlakulkueen tapaiseksi. Pojat kantoivat matkalaukkua ja
päällystakkeja ja naiset keräilivät tien varsilta kukkia, joita
nuori miniä sovitteli ja sitoi vihkoihin ja jopa rohkeni tulla
kiinnittämään maisterin ja Laulaisen rintaan. Edellinen ihastui kovin
tästä kunnianosoituksesta, mutta Laulaisen mieltä vaivasi kukka
rinnassa käveleminen, hänen tehtävänsä kun oli olla tien neuvojana.

Koululle tultua näkyi, että poika oli suorittanut kunnollisesti
tehtävänsä. Joukkoa istui odottamassa paljon enemmän kuin illalla
majatalossa. Maisteria se näkyi miellyttävän ja hän nosteli hattuansa
ja kumarteli joka suunnalle. Laulainen pysytteli nyt syrjäpuolilla,
ett'ei rinnassa oleva kukka olisi tullut kovin yleisesti huomatuksi.
Pois ottaminenkin olisi ollut loukkaus antajaa kohtaan.

Kaunis kesä-ilta ja uusi ja valoisa kouluhuone tekivät alusta aikain
mieltä virkistävän vaikutuksen. Laulu helähteli raikkaana ja kaikui
avattujen ikkunain kautta kauvas ympäristöönkin. Maisterikin näytti
nyt oikein juhlalliselta noustuansa kukkarintaisena huoneen perälle
asetetun alustan päälle. Sanatkin ponnahtelivat aivan eri voimalla
kuin matalan tuvan pöydän takaa.

Mutta mitä ihmettä... Tuotako samaa Suomen kansan esi-historiaa hän
täälläkin aikoo selitellä? Niin totisesti... Laulaisen innostus
laimeni kokonaan. Täällähän olisi ollut paikallaan oikein ponteva
ja repäisevä luento. Mitä ne tuosta... Mutta kun Laulainen katseli
ympärilleen, niin kaikki kuuntelivat paljon tarkkaavaisempina kuin
illalla... Niin, uuttahan se onkin näille, vaikka ei hänelle. Ja
tulipa lopussa uutta hänellekin. Maisteri kääntyi siinä naisten
puoleen, vetosi heidän harrastukseensa ja sanoipa heitä vielä
voittamattomiksi mihin vaan ryhtyvät. Toipa esimerkkejäkin
historiasta, kuinka naisten innostus on vaikuttanut suuriin
voittoihin sodassa, orjien vapautukseen, ynnä muihin.

Laulainen ajatteli, että kukatkohan tämän vaikuttivat. Mutta
vaikuttipa mikä tahansa, luennon loppu oli hyvä.

Keskustelut ja muut päätökset menivät vilkkaasti. Kylän nuoret
ottivat innostuneina huolekseen kirjaston perustamisen ja
kansanopistoon halukkaita ilmestyi useita.

Enimmän joukon poistuttua jäi vielä muutamia miehiä istumaan
maisterin puheelle. Jäi vanha, vähäkuulonen ukko Möykkynenkin, mutta
vasta viimeisenä lähenteli maisteria juron näköisenä ja hattuansa
hieroskellen.

-- Olisiko isännällä minulle sanottavaa? kysyi maisteri.

-- Olisihan minulla vähän, virkkoi ukko.

-- Sanokaa vaan.

-- Minä vanha mies en enää oikein ymmärrä tätä nykyistä maailmata,
alkoi ukko kiivastuen joka sanalla. Päivällä juoksee meille
Juutisen renkipoika ja huutaa kuin hyväkin lukkari että maisteri
tulee iltasilla koululle lukemaan. Minä tulen ja asetun lähelle
kuuntelemaan, kun en enää oikein hyvästi kuule, enkä näekään.
Mutta mitä lukemista tämä oli, sitä minä en ymmärrä. Minä luin
ennen raamatun läpi, Mooseksen kirjat ja kaikki ja tiedän mitä
oikea lukeminen on. Vaan eihän tämä ollut kuin kaiken maailman
kalentarjumia, samallaista kuin sekin tyttö täällä tolkutti, ei lakia
eikä evankeliumia. Minä tunnen Mooseksen lain ja muistan, kun se mies
puhui, niin vuoret vapisivat ja kun se löi sauvallaan kallioon, niin
siitä suitsi vettä ja tulta ja kansa pääsi juomaan.

Kuulijoita tämä ukon kiivasteleminen huvitti, mutta Juutiselle se
varmaan muistutti hänen omaa kantaansa kouluun ja hän nousi ukkoa
keskeyttämään.

-- Nyt sinä ukko taas horajat, sanoi hän. Et sinä niin vanha ole,
että muistaisit Mooseksen aikoja, eikä sitä kukaan muista että kansa
olisi tulta ja vettä juonut.

-- Elä sinä väärentele Mooseksen sanoja, kivahti ukko. Et ole
sinäkään sen parempi...

-- En toki pyri veroiseksikaan, pisti Juutinen väliin.

-- ... et ole läheskään isäsi lainen mies, jatkoi ukko pysähtymättä:
surutoin pökkelö, et ymmärrä mitään niistä oikeista asioista.

-- Eipä ukkokaan ymmärrä näistä oikeista asioista, pisti Juutinen.

-- En ymmärrä enkä tahdo ymmärtääkään; pois lähden, kivahti ukko ja
alkoi osailla ulos.

Maisteri jäi pahoittelemaan, kun ei tämän omituisen ukon annettu
enempää puhua, mutta Juutinen selitti, ett'ei siitä ole enää
mihinkään puheeseen, se kun on höperöityessään takertunut tuohon
Moosekseen. Nuorempana oli ukko ollut tunnettu siitä että pani
vastaan kaikissa kylän ja kunnan asioissa, eikä siitä päässyt muuten
erilleen kuin että joku suututti ukon, jolloin se heti lähti pois
kuten nytkin.

-- Isäntä Juutinen näyttää tuntevan tarkoin naapurinsa, naurahti
maisteri.

-- Kyllä tämä tuntee, alkoivat toiset isännät kehua.

-- Minäpä teen ukko Möykkysen tavalla, koska rupeatte minusta
puhumaan, sanoi Juutinen leikissään ja nousi kotiinsa lähteäkseen.
Tottahan naapurit pitävät vieraista huolen, nämä kun eivät enää
suostuneet meille palautumaan.

-- Kyllä pidetään huoli, vakuuttivat läsnäolijat.

Laulainen kävi vähän matkaa Juutista saattamassa ja palasi sitten
toisten luokse, jossa oli parhaallaan kiista siitä, kuka saapi
vieraat kotiinsa yöksi. Lopulta täytyi panna määrääjäksi se, kenen
koti oli enimmän huomispäivän matkan mukaan.



LAULAINEN SAI PUHUA.


Seuraavat päivät kuluivat jotenkin samaan tapaan. Kohtelu oli ollut
kaikkialla ystävällinen ja rahakukkaron aukaiseminen tullut harvoin
kysymykseen.

Muutamana päivänä arveli maisteri:

-- Mistähän tämä näin yleinen vieraanvaraisuus johtuu. Onko se
tavallista kaikille matkustajille, vai suositaanko meitä erityisesti
näiden asiain harrastuksesta?

-- Luultavasti asiain harrastuksesta, vastasi Laulainen, vaikka
ajatteli hyvän kohtelun aivan omaksi ansioksensa.

-- Mutta minusta näyttää, että monissa paikoin on harrastus jotenkin
laimeata, jatkoi maisteri. Epäilen, että tuleekohan puoletkaan
aikomuksista toteutetuiksi.

Laulaisella oli aivan samat ajatukset, mutta hän vastasi:

-- Jospa ne aikaa myöten toteutuvatkin, vaikka näillä savolaisilla ei
ole tapana innostua eikä kiirehtiä.

Maisterin huomaamattomuus ei Laulaisen itserakkautta oikein
tyydyttänyt ja hän päätti sopivassa tilaisuudessa näyttää, että
hänelläkin on vaikutusvoimaa. Hän oli koko matkan odottanut, että
maisteri kehoittaisi häntä puhumaan, mutta ei sitä ollut tapahtunut.
Olisiko ollut huomaamattomuutta, vai haluttiko pitää yksinänsä tämä
kunnia. Ei Laulainenkaan ajatellut alentua pyytämään. Mutta kun
sunnuntain kokouksessa näytti jäävän aikaa tähteeksi ja joukkoakin
oli tavallista runsaammin, niin eipä hän enään jaksanut vastustaa
kiusausta, vaan meni esittämään maisterille, että jos hänkin saisi
lopussa vähän puhua.

-- Hyvin kernaasti, vastasi tämä. Olen jo ennenkin sitä ajatellut,
mutta arvelin, ett'ei opettaja Laulaisella ole halua siihen.

Maisterin kohtelias vastaus oli koko hyvitys Laulaiselle ja hän
selitti vaatimattomana:

-- Enhän minä paljon osaakaan, vaan jos vähän, lyhyesti.

-- Miten vaan parhaaksi näkyy, lyhyesti taikka pitkään, rohkasi
maisteri.

Nyt tuli kiire ajatteleminen, mistä asiasta puhuisi. Tässä ei ollut
sopiva ottaa samoja aineita kuin koulua alkaissa ja lopettaissa,
eikä myöskään sitä, jonka oli lehteen lähettänyt. Täytyi keksiä
aivan uusi. Oppinut kuulijakin oli nyt joukossa... Mutta jospa hän
ylistäisi entisajan kotiopetusta. Se varmaan kuulijoita miellyttää.

Laulainen astui puhujan paikalle ja alotti: -- Hyvät tuttavani!
Usein kuulee kansan keskuudessa liikkuneiden oppineiden ihmisten
kummastelevan, että mistä sinne on niinkin paljon kauniiden tapojen
ja ajatusten siemeniä lentänyt, vaikka vanhempi sukupolvi on aivan
oppimatonta muussa kuin minkä vähän ovat saaneet kristinopin
opetusta muutamina viikkoina ja mitä sitten itse ovat jälestäpäin
joutohetkinänsä tavailleet. Tämän näin vähän opin katsovat
oppineimmat aivan riittämättömäksi. Asia on minun ymmärtääkseni niin,
että joskin se on riittämätöntä näiden mielestä, joille kaikki, niin
opetus kuin ruokakin pitää olla moneen kertaan muokattua ja monilla
maustimilla maustettua ennen kuin sen uskotaan ravitsevan ja olevan
valmista, niin on se ollut meille tarpeeksi valmista. Ja jolla
on ollut puhdas sydän, johon eräässä isänmaallisessa laulussakin
vedotaan, niin niistä tämäkin vähä on tehnyt sellaisia, joita täytyy
oppineempain ihmetellä. Ja kenenkä ansioksi nämä puhtaat sydämet ovat
luettavat. Ne ovat etupäässä äidit, jotka ovat näitä kasvattaneet...
jaloimmat äidit. Mainitsen erityisellä tarkoituksella: jaloimmat
äidit, sillä kokemuksesta tiedän, ett'eivät läheskään kaikki äidit
ole jaloja. Sen huomaa heidän kaikinpuolin huonoista lapsistaan.
Mutta milloinka näillä alituiseen askareissa puuhaavilla äideillä on
ollut aikaa opettamaan? Siihen vastaa meille kansanruno näin:

    Niit' ennen isäni lauloi
    kirvesvartta vuollessansa,
    niitä äitini opetti
    väätessänsä värttinätä.

Siis äidin rukin hyristessä ja isän kirveen kalskaissa ne ovat
opitut. Ei näinä opetustunteina vaadittu haudan hiljaisuutta, eikä
kiven kovaan määrättyjä läksyjä, mutta luulen, ett'ei nykyajan
oppilaat muistele hartaammin lukemiansa ja kuulemiansa, kuin nämät
näitä rukin hyrinässä kuultuja opetuksia. Silloin ei ollut uusien
läksyjen oppiminen häiritsemässä ennen opitun sieluun syventymistä,
eikä nuo ijankaikkisesti loppumattomat numerot muistia rasittamassa.
Minä ihailen tämän ajan ihmisten yksinkertaisia ajatuksia ja
kunnioitan niiden opettajia. Kuten sanoin, eivät läheskään kaikki
olleet yhtä hyviä opettajia ja kasvattajia ja että monet hyvätkin
opetukset menivät hukkaan, mutta sitä samaa tapahtuu niin kauvan
kun maailma seisoo. Jos joku ymmärtää sanani niin, että olisin
niiden puolella, jotka vihaavat nykyajan kouluoloja, niin hän
erehtyy. Tarkoitukseni oli vaan kehoittaa vanhempia, erittäinkin
äitejä yhä edelleen seuraamaan tuota vanhaa opetustapaa ja ett'eivät
jättäisi lapsiansa yksistään koulujen varaan, ei hyväinkään
koulujen. Toivoisin vaan lopuksi, että edellisen puhujan selittämät
asiat tulisivat sydämen asioiksi kaikille, niin että heillä
tulevan sukupolven kasvattajina olisi entistä parempaa kertomista
kirvesvartta vuollessaan ja rukkia pyörittäissään. Meiltä onkin jo
esi-isäin opetustavat ja laulut unohtuneet kovin vähiksi, mutta
nouskoot ne entistä kukoistavampina jälleen. Ja näyttäkäämme nyt
lopuksi että ääni on ainakin tallella ja laulakaamme "Arvon mekin
ansaitsemme".

-- No lauletaanpa, kuului joukosta ja kohta kaikui tuttu laulu oikein
raikkaana.

Laulainen oli siinä käsityksessä, että hänen puheensa vaikutti
paremmin kuin maisterin luento ja alkoi jo laulun aikana katua,
ett'ei tullut pitemmältä puhuneeksi. Maisterikin lausui kokouksen
loputtua tyytyväisyytensä puheeseen, vaan moitti vähän lyhyeksi ja
että joitakin kohtia olisi pitänyt perusteellisemmin kosketella.
Tämä antoi Laulaiselle vauhtia. Matkoja kulkiessa ja iltaisilla unta
odotellessa hän ajatteli täytteitä puheeseensa niin hartaana, että
huuletkin pyrkivät liikahtelemaan ajatusten mukana. Vahinko vaan,
ett'ei viimeisissä kylissä tullut tilaisuutta koetella pitennetyn
puheen vaikutusta.



LAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.


Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja
saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi
katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen
puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien
kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa
ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli
mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa
korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli
kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan
laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen
ravintola oli sijoitettuna.

Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella
oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli
seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt.
Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan
vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan
lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan
ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen
suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi
arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei
ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.

Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää
sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen
kutsumuksestaan.

Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä
lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten
se vasta olisi oikea huviretki.

Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti
silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin
katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta
ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien
majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän
kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt
vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa
söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat.
Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa
hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää
täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi
pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain
suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän
huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.

-- No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka
onnistui?

-- Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.

-- Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?

-- Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.

-- Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko
sitä jo alotettu?

-- En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen
kirjoittaa.

-- Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi,
sanoi toimittaja. -- Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan
esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja
Laulainen... ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja
filosofian-kandidaatti herra Leka.

Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon
tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on
jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.

-- Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten
seisomaan.

Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja
sieltä palattuaan puheli:

-- Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on
niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita
lehdessä.

-- Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa;
siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko
ravintola-pahasta.

Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä
kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä
kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:

-- Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota.
Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu
mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää
lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.

Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:

-- Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.

-- No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.
Heitetäänkö haukkumanimet pois?

Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja,
eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän
selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:

-- Kyllä minun puolestani.

Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta
kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa,
olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen
nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa.
Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä
enemmän ja hän kivahteli:

-- Vielä sinä -- siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran
kelpaavan vaikka mihin.

-- Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän
sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta
siihen ensin konjakkia.

-- Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä
sinä -- missä täällä on konjakkia?

Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille
on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden
tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta,
eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata.
Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että
Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut
huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen
nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein
tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä
ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui
toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat
näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista
herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin
merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin
tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin
nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat
huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan
toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa
päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi
tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä
puheeseen niinkuin toisetkin.

Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:

-- Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?

-- Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.

-- Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos
tässä virantelee.

-- Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on
varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on
tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.

-- Hyvä sitten, sanoi Laulainen.

Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon
ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin,
niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään
syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on
etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän
päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää
kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti
ostaa kaksi.

Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä
käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella
ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta.
Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta
eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä
tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten
miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi
uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän
kysyi hiljaa toimittajalta:

-- Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?

-- Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa,
vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä --
no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta -- opettaja Laine ei
siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?

-- Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi
Laulainen uteliaana.

-- Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä
ravintolasta löytyy.

-- Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.

Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan
pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli
tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista
juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat
repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.

Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä
kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä
mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin
nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän
mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla
jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa
olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa
ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin
arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka
tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen
alkoi astella rantaan toisia teitä.



HUVIMATKALLE LÄHTÖ.


Virtasalmen kirkonkylän laivalaiturilla ei ollut koskaan ennen
kävellyt niin monta valkolakkista kuin nyt huvimatkalle lähtiessä.
Muu kansa oli kyllä enemmistönä, mutta he antoivat kaikessa
etusijan näille maantoivoille, jotka taas kohteliaina palvelivat
kunniavieraita, varsinkin naisia, jotka joko sukulaisina taikka
tuttavina olivat tulleet heidän juhlaansa osaa ottamaan. Nauhoilla
merkityt marsalkat kulkivat ohjailemassa huomatuimpia vieraita
suurempaan laivaan, joka oli kaikin puolin mukavampi ja johon juhlien
ajaksi tilattu soittokuntakin asettui torvineen ja telineineen.

Laulainenkin tähysteli vielä viime hetkessä kunniavierastaan, mutta
turhaan. Ei hän tästä enää erittäin pahoillaan ollutkaan. Tälle
matkalle näkyi tulevan melkein kaikki hienoa, oppinutta väkeä, joiden
joukossa häntä olisi ehkä hävettänyt seurata Annaa niin uskollisesti
kuin oli kirjeessä aikonut.

Laivan lähdön edellä tuli kiire, kenelle antaisi tuon joutavan
piletin. Jos olisi Juutinen tullut, taikka kuka muu siitä
talosta, mutta ei näkynyt. Jo tapasi erään talollisen pojan,
jonka kotona olivat viime matkallansa olleet yötä, mutta sekin
oli ennättänyt ostaa. Viimein hän huomasi katselijain joukosta
virkaveljensä, opettaja Mantusen, joka oli Laulaisen siirtyessä
suurempituloiseen pitäjääseen saanut hänen entisen paikkansa hyvin
vähillä oppitodistuksilla. Laulainen tiesi että Mantunen on tästä
hyvin kiitollinen ja päätti ilauttaa lisää, tarjoamalla ilmaiseksi
piletin huviretkelle. Hän pujotteli kiireesti virkaveljensä luokse
ja tervehtiessään ilmoitti asian. Mutta siihen sijaan että Mantunen
olisi ihastunut, hän näytti säikähtävän yhtä paljon kuin jos hyvin
vaarallista ja kiellettyä tavaraa olisi hänelle tarjottuna.

-- En mitenkään minä voi ottaa ja tulla, sanoi hän hätäisesti. Minä
vaan tulin kiireelle käyttämään näitä lapsia täällä, kun ne niin
kovasti halusivat kuulla torvilla soitettavan. Tottahan ne soittavat
lähtiessään. Laulainen katsahti virkaveljensä lapsiin, jotka isänsä
takinliepeessä kiikkuen kurkistelivat lähtevän laivan kannelle.

-- Kohta ne soittavat, sanoi hän kiirehtien pienemmän laivan luokse,
johon oli aikonut mennä.

Siellä hän tapasi äskeisen pojan, jolle ihmetteli:

-- On tämä merkillistä, ett'ei minun pilettini kelpaa kellekään.

-- Täällä olisi yksi neiti, joka tulisi mukaan, mutta ei ole
ennättänyt ostaa pilettiä, sanoi poika.

Laulainen punastui kuullessaan neitiä mainittavan. Olisiko hänen
kaivattunsa sittenkin joutunut. Mutta kohta hän huomasi toivoneensa
liikaa, sillä esiin tuli aivan toinen neiti, Kierremäen Vannisen
tytär, Viliina. Kotonaan oli Laulainen puhutellut Viliinata
nimeltään, mutta näin joukkopaikassa täytyi tehdä, poikkeus ja hän
kysyi tervehtiessään:

-- Tekö tarvitsette piletin?

-- Kyllä minä ostaisin, jos vaan saan, virkkoi Viliina. Laulaisen
ajatuksissa vilahti miten tehdä: ottaako maksu eli ei? Ukko Vanninen
oli kiskonut korkeimmat hinnat kaikesta, joten ei ollut mitään
kiitollisuuden velkaa. Mutta kun oli muillekin tarjonnut ilmaiseksi,
niin hän päätti olla johdonmukainen ja virkkoi:

-- Ei tämä ole myytäväksi. Ostin vaan Juutilan isäntää varten, kun
hän lupaili tullakseen, mutta koska ei näy, saatte ilman mitään
maksua.

-- En minä ilman tahtoisi, sanoi Viliina arkana.

-- Kyllä minä sen uskon, mutta muutenkaan ei, ennen heitetään järveen.

Viliina otti piletin.

Laulainen alkoi tuntea tulevansa hyvälle tuulelle, kun oli päässyt
erilleen tuosta mieltä vaivaavasta piletistä. Ja nähdessään, kuinka
kiitollinen Viliina oli, olisi hän melkein katunut, jos joku toinen
ennätti ottaa.

Olihan hän täten valmistanut sattumalta huvimatkan yhdelle, jota joka
hetki pakoitettiin orjamaisesti palvelemaan rahaa ja tukeuttamaan
sen saamiseksi kaikki harrastuksensa ja tiedonhalunsa. Tiesi miten
suurella vaivalla nekin pennit ovat haalitut kokoon, jotka nyt
säästyisivät toisiin tarpeisiin.

Jo puhalsivat soittajat torviinsa ja laivat irtautuivat laiturista.
Laulainen katseli surkutellen virkaveljeänsä, joka seisoi joukon
takana ja oli nostanut molemmat lapsensa käsivarsilleen, että ne
paremmin kuulisivat harvinaista, haluamaansa soittoa.



RUNOLLINEN PUHE JA RUNOLLINEN MATKA.


Nenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä
toiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi
soitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella
ympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan
kuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman
mukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se
kipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta
sijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu
paikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja
kehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa
puuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei
ollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi
leikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.

Salmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia
lehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen
kokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:

-- Arvoisat huvimatkailijat!

    Tasan ei käy onnen lahjat,
    niinpä Luojan sääntö on.
    Noill' on soitto, suojus-laiva --
    proomu meidän laiva on.

Viimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään
laivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana
sukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä
lausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta
runoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta
suorasanaisesti:

-- Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei
ole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte,
niin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille
rakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne
voisivat tulla.

Hän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän
jatkoi:

-- Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta
uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen
runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin
tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei
puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne
hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan
mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan.
Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että
näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He
eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi,
vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät
tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä
katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene,
taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja
katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon
laivan perässä.

-- Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa,
vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt
valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit
kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me
samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen
laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on
toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme
armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".

Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta
värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan
reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään
siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa
nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen
viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain
asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman
kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo
mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden
puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin
umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen
miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka
liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita.
Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin
miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta
ylioppilaalle pienen letkauksen.

Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden
keskusteluja.

-- Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti
ylioppilaalta.

-- Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin
kaunis, selitti tämä.

-- Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?

-- Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon
helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.

-- Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.

-- En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas
onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota
se on, jos puheessa oli jotain kaunista.

-- Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja
sitä ilmaistakseen muille.

-- Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka
rannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä
nähdessä tulee jokainen runolliseksi.

Viimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja
sen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin
että kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin.
Tälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko
viehättävänä taustana.

-- Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.

Jokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta.
Keskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.

-- Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas
vaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen
kaukalaisille.

Maataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia
huudahduksia:

-- Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla
tuollaiset niityt!

Jo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli
pitkähkön yläjärven niemekkeellä.

Soittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat
laivat rantaan, niemen kupeelle.

Emännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat
vieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen
juhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi
laudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset
asettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita
olivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita
seutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja
ruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.

Kohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: "Mä tiedän
maan, se pohjolassa on", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen
paikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin
ylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta,
milloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen
kaihomieliseen kaipaushymniin.

Laulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun
loputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen,
ikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö
uskallat sitä halveksia.

Kun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat
suorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys.
Sitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin
vavahtaen kiljahtivat vastaan.



PUHUI KANSAN PUOLESTA.


Huvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä
koristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan
astunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä,
ett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän
jo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.

-- Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä
täällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.

-- Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa
kuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.

-- Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään
huomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai
pitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.

-- Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.

-- Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti
painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti
koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä
jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten
ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy
edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt
asiata vakavasti ajatella, kysäsi:

-- Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta
säätyläisille?

-- Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.

-- Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi
Laulainen.

-- Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine
ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa
puheen jäädä jotenkin loppuun.

Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin,
että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan
ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä
tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin
meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin
hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden
vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:

-- Puhuisinkohan minä eli ei?

-- Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.

-- Jo on.

-- Mikä on ajateltu aineeksi?

-- Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta
täysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena
ja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa
aapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle
opettavampia kouluja, selitti Laulainen.

-- Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo
aikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.

Laulainen aivan säikähti:

-- Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle
ennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.

Laulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi
alkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja
alkoi:

-- Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua
muutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin
ymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin
lasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos
eivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta,
niin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan
täydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten
asioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti
ollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä
oppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt
minä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi
homma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun
kuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä
on tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen
joukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä
on teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei
syntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että
tuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä
syyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla
puolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat,
jotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset
huomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.

-- Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille
siitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja
silmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen
on oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä
on vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä
kaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta
ei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen
kuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos
ei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä.
Kuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä
itseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä
kylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi
kalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka
saatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita,
joille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä,
vaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja
tuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin
ystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava,
jos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei
olekaan, vaikka vähän vaikeata.

Pahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman
käsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset
teistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä.
Kansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis
asia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen,
vaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa
viettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä?
Aivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita
muita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät
kadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko,
että säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan,
johon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että "pois
tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin". Minä en oikein ymmärrä,
mistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että
Raamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat
ole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää
säätyläisten elämän tavat yleisesti...

Laulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden
latvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein
sanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat
kääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista.
Jotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään
tyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret
nauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se
ehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä.
Lisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa
kouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne
täytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli
työ tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että
nämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen
alas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei
kukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta
muutaman naisen sanovan:

-- Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua
vatustelemassa. Kukahan se oli?

Joku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:

-- Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä
lastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.

Laulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt
jo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt,
ketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta
ja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska
ei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe
valmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta
ensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin
hänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.

Hän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli
luokse ja virkkoi:

-- Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan
täällähän te olette.

Laulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä
varten toimittaja häntä haki.

-- Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen
lehteen.

-- Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.

-- Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että
lopetitte vähän kesken.

-- Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.

-- Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että
nuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen
huoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat
mielellään tällaisenkin puheen.

-- Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi
painettavan, selitti Laulainen.

-- Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti
mainita siitä?

-- No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa
ajateltuansa hän lisäsi:

-- Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos
kaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen,
jossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.

-- Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.

-- Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.

-- No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.

Laulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän
lohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli
loukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja
käänsivät selkänsä.

Hän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan
suuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana,
että tuo se oli se tyhmyyden tekijä.



YSTÄVÄLLISIÄ NEUVOJA.


Jonkun ajan kuluttua alkoivat huvimatkailijat tulla laivoille, sillä
takaisin palattua oli vielä ylioppilasten laulajaiset, sekä paljon
muita hommia.

Laivan lähestyessä jokea, työntäytyi kandidaatti Leka keittiöön ja
huomattuansa Laulaisen virkkoi:

-- Ka, täällähän sinäkin olet.

Laulainen ei vastannut mitään, siirtyi vaan yhä enemmän nurkkaan.
Kandidaatti istui rinnalle ja alkoi jutella:

-- Minä rakastan olla lähellä ruokapaikkoja. Se on niin lapsellista
istua ihailemassa maisemia. Ja miten hävyttömän huonosti ne
soittivat. Aivan kuin paimenpojat leppätorvillaan... Mutta kuule!
Sinähän pidit puheen.

-- Mitäpä tuosta, virkkoi Laulainen vastahakoisesti.

-- No niin, mitäpä tuosta, toisti kandidaatti. Mutta kuulehan.
Minä annan sinulle yhden ystävällisen neuvon: elä koskaan esiinny
sivistyneiden edessä opettajana. Ole siellä opettaja jossa
olet, mutta sinähän olet yhtäpaljon sanomalehtimies ja kaikki
sanomalehtimiehet ovat yleismaailman ihmisiä. Opettajia on nykyaikana
joka oksalla ja ne ovat kaikki sellaisia...

Sen, millaisia ne ovat, hän sanoi kuiskaten korvaan, mutta Laulaista
ei sukkeluus naurattanut.

-- Niin ne ovat, vahvisti kandidaatti kuuluvasti. Minä luin eilen
tullessani sinun kertomuksesi siitä kylästä, vaikka en tänä aamuna
tullut maininneeksi, kun olin vähän hutikassa. Se oli sujuvasti
kirjoitettu. Ja kuule! Nyt minä osotan sinulle uuden toimialan. Rupea
sinä kirjoittamaan "pitäjän kertomuksia". Sinulla on hyvä tilaisuus
hankkia siihen tarvittavia tietoja. Ja siitä seuraa mainetta ja rahaa.

Tätä viimeistä esitystä kuunnellessa Laulaisen pää jo vähän kohosi,
mutta hitaasti hän vielä vastasi:

-- Ei minusta sellaiseen ole.

-- Kyllä siihen pian opit, rohkaisi kandidaatti. Minä voin lähettää
malliksi toisesta pitäjästä laaditun kertomuksen.

Laulainen alkoi jo uskoa sen verran asian mahdollisuutta, että
virkkoi:

-- Saisihan tuota katsella, vaan ei se näin vähäoppiselta onnistu.

-- Kaikki onnistuu, kun vaan päättää että sen täytyy onnistua,
vakuutti kandidaatti. Opista ei ole niin suurta hyötyä kuin yleisesti
uskotaan. Kaikki riippuu miehen tarmosta. Onhan kaikilla opettajilla
tietoja, mutta harvalla tarmoa. Näytä sinä että tarmoa on, eläkä
rupea inhoittavaksi moraalin saarnaajaksi, joka vaikeroipi maailman
pahuutta ja työn vaikeutta.

Laulainen kuunteli avossa suin tätä hänelle uutta viisautta, eikä
osannut vastata niin eikä näin.

-- Niin se asia on, sanoi kandidaatti. Ja nyt, kesken puheen, otathan
sinä pienen naukun. Minä sain vähän varatuksi paluumatkaa varten.

-- Ei minua haluta, virkkoi Laulainen. Kandidaatti ei kuunnellut
estelyjä, etsi vaan putelinsa ja kaatoi kahteen kahvikuppiin.

-- Nyt uusitaan oikealla tavalla se tämänaamuinen veljenmaljan juonti.

-- Kiitos vaan, mutta jos minä saisin vähentää.

-- Ei ollenkaan pikkumaisuuksia, kielsi kandidaatti. Mies kuin mies.

Laulaisen täytyi tarttua kuppiin ja tehdä nuo aamulliset temput,
vaikkakin paljon vastenmielisemmin.

-- Sinun nimesi on siis Vilhelm, virkkoi kandidaatti maiskuttaen
huuliansa. Mutta kumpi sinä oikeastaan olet, Laine vaiko Laulainen?

-- Kyllä minä ilmoitin nimekseni Laine, mutta olen jo päättänyt
peruuttaa, vastasi Laulainen.

-- Mitä varten peruuttaa?

-- Niin tulin ajatelleeksi.

-- Minä en suosi mitään peruutuksia, enkä epävarmuutta, tenäsi
kandidaatti. Otettu askel olkoon aina paikallaan. Ja sen
vahvistukseksi maistetaan... Ei mitään estelyjä. Ole sinä vaan Laine
ja anna Laulaisen mennä kaikkine entisyyksinensä. Raitis saapi
siltä olla, kun on aika olla raitis, mutta ei tuollainen raitis,
kuten opettajat ylimalkaan, jotka nyrpistelevät ja saarnaavat
pienimmästäkin ryypystä. Minä en ollenkaan kärsi sellaisia. Ne ovat
kaikki suuria vätyksiä, ja vielä paremmin suuria... Sinua en lue
siihen joukkoon, lohdutteli kandidaatti nähdessään, ett'ei sukkeluus
vieläkään naurattanut Laulaista. Minä luen sinut sanomalehtimiesten
joukkoon ja sellaisena join veljenmaljankin, enkä opettajana.

Laulaisesta alkoi uusi ystävänsä käydä kovin vastenmieliseksi,
vaan ei ollut paikkaa mihin paetakaan. Laivan kannelle meneminen
kaikkein nähtäväksi oli vieläkin vastenmielisempää. Ennen hän painoi
nahkaansa nämä opettajia alentavat arvostelut ja kuunteli loppumatkan
välinpitämättömänä tuota toista ainetta, pitäjän kertomuksen
kirjoittamista. Mutta kun laiva saapui rantaan, silloin hän katosi
koko illaksi.



KIRKKO JA VIRKAVELI.


Kirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle
entisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä
aamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko
enimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten
unohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden
näkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.

Kirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta
alkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet
istuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen
tapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija
sovitteli virsien numeroita taululle.

Laulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen,
josta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta
huomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä
vaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat
kasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta.
Laulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan
soimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen
jäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla
viisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli
mennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi
herättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.

Kohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja
puhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen
kyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa
sellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa,
vaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa
rauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa
ensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain,
asiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin
rovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta
kuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät
hyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa
suurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä
kuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause:
tuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari
kuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole.
Rovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi
ollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi
voinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään
ollut: "Oi Herra kuule meitä myös... suuruutta emme rukoile, me
pienuuteemme tyydymme".

Laulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta
poistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa
rovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille
tilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:

-- Onko aikaa käydä minun asunnollani?

-- Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.

Mantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa,
ainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa
ja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei
Laulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista,
niin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi
voine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat
eivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan
lattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa
pieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana
kantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin.
Löytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien
päivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät
voineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä
ylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden
velassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa,
sillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta,
toisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli
kiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille
viran luovuttanut.

Mantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa
oli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään
toimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen
oli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä
käännellessään haasteli:

-- Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien
tautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina
niitä jääpi tänne seisomaan.

-- Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoi
Laulainen.

-- Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.

-- Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä
asiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.

Mantunen katsahti kummastellen ja kysyi:

-- Mitenkä arvokkaammalle?

-- Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä
noille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta,
pakanain kääntämisestä.

Mantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään.
Laulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta
selittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:

-- Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?

-- Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen
sanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä
asiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat
väsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.

-- Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.

-- Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.

Hän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa
virkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.

-- Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?

-- Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon
heitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.

-- Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen.
Tottahan tänä iltana tulette koko joukolla.

-- Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen
vaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla
neljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en
löytänytkään.

-- Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin
asia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.

-- En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen,
vaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman,
kalanpyynnistä.

Laulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:

-- Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat
joukollesi muutamia sinttiä?

-- On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta.
En usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan
potkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia
siellä Lehtosaaren rannoilla.

-- Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen.
Laivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta
niitä et löydäkään.

-- Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi
aivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.

-- Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveli
Laulainen.

-- Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.

-- Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat
paremmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.

-- Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin
taloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.

-- Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen
vuosien aikana? ihmetteli Laulainen.

-- Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.

-- Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina
toteutuvan elämän aikana.

Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:

-- Onpa meillä nyt toivo paremmasta.

-- No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja
virkkoi:

-- Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan
joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?

-- Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti
niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.

Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille
asunnoksi osattoman mökin.

-- No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.
Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.
Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut
puolustaa minua.

Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään
aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut
loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:

-- Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi
kaipaa opettamaan?

Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: -- Kaipaan paljonkin, vaan
kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi
vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.

-- Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää
opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan
pienentelemään.

-- Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen.
Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen
kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä
opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.

-- Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti
naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.

-- Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin
pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä
vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä
rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri
vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja
muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.

Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa
kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella
virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän
syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo
siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi:
maasta olette tulleet.

Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän
toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista
puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa
yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin
lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten
hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen
oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan
myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on
tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi
hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja
virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi,
lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat
haudalle tuuhean katajan.

       *       *       *       *       *

Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa.
Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen
arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo
eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei
tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän
tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.

Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja
ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen
rauhalliselle kylälle... Mutta mikäs häntä sinne veti... Hän aivan
säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa
muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se
kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään
muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki
vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa
noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten
vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana
sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei
muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin
kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.

Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä
ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä
täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi
ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet
hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset
ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon.
Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?



ARPAJAISKENTÄLLÄ.


Virtasalmen juhlien tärkeimmät hetket lähestyivät. Toimikunnan
jäsenet katsahtivat usein huolestuneina taivaalle, jossa koko päivän
kuljeskeli mustia pilvenjänkäleitä. -- Jos ne puhkeavat satamaan,
niin silloin menee kaikki hullusti, sanoivat ne toisillensa.
Tämä joukon paljous ei mahdu mihinkään huoneustoon. Rohkeimmat
vakuuttivat, ett'ei tule sade, kun he uskovat ett'ei se tule, jota
vastoin toiset huokailivat että sade juuri sen vuoksi tulee, kuin
he kaikki toivoisivat poutaa. Nämä heikkouskoiset olivat hyvin
tyytyväisiä, kun sisäänpääsypilettiä myömään ruvettaissa toiset
saivat kerskailla, että näettekö miten luja usko auttaa: pilvet
menevät pyyhkien pois.

Nyt pääsi kaikkien mieli iloiseksi. Nuoret näyttivät onnellisimmilta
valituissa vaatteissaan, joita oli tähän hetkeen asti huolellisesti
suojeltuna rutistumasta ja pölyttymästä, vaan jotka nyt saivat kestää
tomut ja tungokset.

Karkea kyntömieskin katseli hymyillen kirjavapukuista kansan
paljoutta, mutta ajatuksissaan tuumaili sitä, että jos onnen
antajalla on jotain järjestystä, niin hän tänä iltana kävelee
kotiinsa kääntöauran omistajana. Semmoinen kapine oli näet voittojen
joukossa ja aivan sen toivossa täytyi ostaa yksi arpa, ehkä kaksikin.

Onnen koettamisella ei juhla kuitenkaan alkanut, vaan soitolla. Sitä
kuulemaan keräytyi pienet pojat etumaisiksi ja heidän taaksensa
muu maalaiskansa. Oppineempi väestö ei ollut kuulevinansakaan koko
soittoa, käveli vaan ryhmissä ympäri kenttää.

Laulainen liittyi maalaistuttavainsa joukkoon ja sai niistä muutamia
asettumaan rannalla kasvavien puiden juurelle, jossa oli rauhallinen
paikka jotenkin lähellä laululavaa. Vanhin tuttavista oli Juutinen,
jolle Laulainen ensimäiseksi selitti mitä milloinkin tulee.

-- Nyt nousevat ylioppilaat laulamaan ja sitä meidän pitää oikein
tarkasti kuunnella.

Kohta seisoikin lavalla uljas valkolakkisten joukko, katsellen
huolettomina ympärillensä, aivan kuin ei heillä olisi ollutkaan sen
tärkeämpätä toimitettavaa. Yksi ainoa oli vähän puuhassa.

-- Mitä se tuo selin kääntynyt mies kurkistelee? kysyi Juutinen.

-- Se antaa ääniä toisille, selitti Laulainen.

Nyt kohotti kurkistelija kätensä, jolloin kaikki kohahtivat
suoremmiksi ja samassa jyrähti: "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin
ukko jyrisee".

Kävelijätkin tulivat laulun aikana lähemmäksi ja kun se loppui,
alkoivat takimaiset paukutella käsiänsä, johon yhtyi yhä enemmän ja
enemmän toisia. Poika viikarit paukuttivat yli oikean ajankin.

-- Mitä se tuo on? ihmetteli Juutinen.

-- Se on herrain tapa ilmoittaa, että laulu meni hyvin, selitti
Laulainen.

-- Kaikki niillä on, naurahti Juutinen. Mitenkä ne sitten tekevät,
jos ei mene hyvin?

-- Silloin eivät paukuta, taikka lyövät pari kertaa tavan vuoksi.

Laulainen olisi muistanut toisenkin tyytymättömyyden ilmaisutavan,
selin kääntymisen, mutta sitä hän ei tahtonut mainita kellekään.

Kohta alkoi toinen vienompi laulu, mutta käsien paukutukset olivat
yhtä rajuja. Pojat katselivat jo kämmeniänsä, että kestääköhän ne
koko illan.

-- Taitaa tähän tottua, nauratteli Juutinen. Pitänee jo ennen iltaa
minunkin lopsautella karkeita kämmeniäni.

-- Paukutetaan seuraavan laulun perästä oikein miehissä.

Laulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.

-- En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.

-- Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.

-- Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen.
Lintujen laulua kuunnellessa on toisin.

-- Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.

Sanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli
kehunut edeltäpäin.

Laulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät
ja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan.
Hänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan
päästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. -- Niin, niin,
aivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä.
Kauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on
pääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille
suunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään -- itsestänsä. --
Niin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki
asiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.

Arpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että
hän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen
majatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:

-- Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta.
Luulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman
eri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut
mistään.

-- Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi
Laulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen
itse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle
siitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.

-- Ei minulle, nauroi Juutinen. Se on minusta mieleen, että lippu
on joutunut Viliinalle. Nyt saan kertoa, että näitä meidän pitäjän
tyttäriä se vielä käyttelee huvimatkoilla, vaikka pelkäsin, että jos
on sieltä toisesta pitäjästä löytänyt.

Viliina punastui korvalehtiä myöten ja kääntyen poispäin virkkoi:

-- Nyt tuon isännän.

Laulainen kiirehti estämään näin hätäistä eroamista ja sanoi:

-- Ei toki pidä niin pahastua, että hyvästittä erotaan. Saattaa
sattua, ett'ei tänä iltana enään tavata.

Viliina kääntyi hyvästiä heittämään ja puolusteli:

-- Enhän minä pahastunut, mutta hävettää, kun isäntä sillä lailla
sanoi.

-- Ei niistä vanhain miesten leikkipuheista pidä olla millänsäkään,
lohdutteli Laulainen. Minuun saisi Viliina pahastua, kun olin kovin
huoleton huvimatkatoveri.

-- Minäkö nyt siitä, ihmetteli Viliina. Olihan opettajalla
parempaakin huolehtimista sillä matkalla.

Kahden jäätyä näytti Juutinen saaneen hauskan ajatuksen ja vetäen
Laulaista syrjempään joukosta alkoi iloisesti:

-- Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän
pitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.

Laulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä
ystävänsä mieliksi virkkoi:

-- Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.

-- Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on
järkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.

-- Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita
olisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.

Juutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:

-- Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä
et ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa
alenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna
pennien jäädä, jos saisitkin tyttären.

-- Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana.
Eihän tuota ole muutkaan saaneet.

-- Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei
Viliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä
sinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka
Viliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä
hänellä on.

-- Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi...

-- Selkänsäkö? kysyi Juutinen.

-- Aivan niin.

-- Eikö mitä. Onhan sinulla virka ja vielä suuremmassa pitäjässä
kuin tämä. Olethan sinä kuullut että nykyajan tyttäret ovat hulluja
menemään pienellekin virkamiehelle.

-- Hulluja kyllä ovat, vahvisti Laulainen, alkaen tulla vakaviin
ajatuksiin. Häntä halutti jo vaihtaa puheenainetta ja lisäsi:

-- Mutta joka näkee tuonkin Mantusen perheen köyhyyden, niin
eipä siihen iloon hyvin riennä. Nyt se polonen rupeaa köyhyyden
pakoituksesta haudankaivajaksi.

-- Niinkö, ihmetteli Juutinen.

-- Niin, se on aivan totta, vaikka salassa ne vielä pitävät.
Mutta etteköhän te pitäjän isännät löytäisi sille jotain
sopivampaa sivutuloa, että tuo raukka saisi pitää virkansa. Hänen
todistuksillaan ei ole toivoa paremmista opettajan paikoista.
Puuhaisitte hänelle joko rokottajan taikka lainajyvästönhoitajan
ammatin, tai mitä hyvänsä, jota voisi väliaikoina toimittaa. Mantunen
on minun ymmärtääkseni rehellinen mies, ahkera ja hiljainen opettaja.

-- Hyvä ja rehellinen mieshän Mantunen on, kyllä sitä pitäisi auttaa,
myönteli Juutinen melkein heltyneenä. Mutta miksi et koskaan puhunut
omasta puolestasi näistä viroista?

-- Oma puhe ei auta, eikä siihen ole aina luottamistakaan, vastasi
Laulainen.

-- Kyllä sinuun olisi luotettu, sanoi Juutinen. Mantusta ehkä
epäilevät hitaiseksi ja taitamattomaksi kirjanpitoon, ja saisiko
jyvästön hoitajana takausmiehiäkään. Mutta jotain sille olisi
hommattava. Jos jäisit tänne, niin käytäisiin yhtenä puhumassa
Mantusen puolesta näille pitäjän merkkimiehille. Minä puhuisin sitten
sinunkin puolestasi, ei kunnan miehille, vaan tälle, joka äsken tässä
kävi ja sitten siellä kotona olevalle.

-- Ei tällä viimeisellä asialla ole kiirettä, naurahti Laulainen
ajatellen samalla aivan toista tyttöä. Mutta tuo Mantusen asia
koskee niin ikävästi mieleen, että jos siitä lasten opettamisesta
Leppämäellä ei tule mitään, niin minä tulen aivan tuon asian tautta
uudestaan.

-- Jospa nyt poikaviikarit arvaisivat olla niin pahankurisia, että
jättäisit heidät kesäksi rauhaan, toivotti Juutinen.

He lähtivät katselemaan ja kuuntelemaan lopputoimituksia. Laulainen
esitteli, että jos menisivät yhtenä puhuttelemaan maisteri Eskolata.

-- Ei mennä, kun on toisten tuntemattomain herrain seurassa, epäsi
Juutinen. Se on toista jos olisi yksinänsä taikka tulisi kotiin.

Juutinen lähtikin kohta pois, ennättääkseen ennen aamua kotiinsa.
Laulainen jäi vielä juhlakentälle ja piti silmällä, milloin laulajat
aikoivat lähteä pois ja meni silloin heittämään maisteri Eskolalle
hyvästiä ja kysyi samalla oliko tällä enää mitään sanomista.

-- Ei minulla enää mitään erityistä sanottavaa ole, vastasi maisteri.
Kehotan vaan siellä kotipitäjässä antamaan samoja neuvoja kuin
täälläkin kulkiessa annettiin. Milloinka opettaja menee sinne?

-- En ole vielä päättänyt. Ehkä huomenna, vastasi Laulainen.

-- Tänäkin iltana lähtee laiva yötä myöten sinne, huomautti maisteri.
Minä jään tänne vähäksi aikaa kalastelemaan, sillä tänään ilmoitti
herra Finberg kirjeessä, ett'ei hän tule enään sinne entiseen
paikkaan ruokatoveriksi.

-- Vai niin, vai tänne te jäätte, virkkoi Laulainen. Maisterilla oli
kiire toisten laulajain mukaan ja hän heitti vielä kerran hyvästi.



VOITTOJA.


Kaikki, jotka olivat saaneet numeroarpoja, alkoivat rientää voittojen
jakopaikalle. Laulaisen arvat olivat olleet tyhjiä, niin omalla
kuin Annankin onnella ostetut. Siitä huolimatta täytyi hänen mennä
jakopaikalle tietämään, mistä kautta ennakko-arpojen ostajille voitot
lähetetään, jos niitä on sattunut tulemaan. Siellä oli myös hyvä
tilaisuus pyytää tuttavia lahjoittamaan Leppämäen lainakirjaston
aluksi kirjoja, joita oli sadottain arpajais-voittoina. Alussa tuli
jakohuoneessa tavaton ahdinko, niin että Laulainen jäi ulkopuolelle
ja hyökkäsi jokaiselta kirjan voittaneelta tuttavalta kyselemään,
että onko ennestään samanlaista kirjaa, jos on niin, voisiko
lahjoittaa Leppämäen kirjastoon. Harvoin sattui olemaan entisiä,
useampi lahjoitti siitä syystä, ett'ei kirja ollut mieleinen.
Ei niistä kaikki kirjat olleet Laulaisellekaan mieleisiä, mutta
kiitellen ne oli otettavat vastaan, kun kerran sai.

Kun tilaa tuli huoneeseen, siirtyi hän sinne, jossa parhaallaan
laskettiin alas seinän kauneinta koristusta, kirjoituspöydän
alusmattoa. Tanakka, pulleaposkinen maalaispoika katsoi jännityksellä
seinältä irroittamista, sillä matto oli hänelle tuleva. Jakaja-neidit
keräytyivät tämän heidän loistovoittonsa ympärille ja yksi meni pojan
luokse ja virkkoi mielistellen:

-- Ettehän te tee tällä mitään. Myökää, saatte 10 markkaa.

-- En minä, jurahti poika.

-- Saatte 15 markkaa.

-- En minä näin heti myö mistään hinnasta, sanoi poika päättävästi ja
ojensi kätensä ottamaan.

Poika sai maton ja heitti sen huolimattomasti selkäänsä. Neidit
kääntyivät nyrpeinä jakamaan voittoja muille.

Kohta tuli oikein muhkea herra, jolla oli kourallinen numero-arpoja.
Tämä herra oli ollut juhlakentällä neitien ihailtavimpia arpojen
ostajia ja nyt riensi yksi neiti häntä hymyssä suin palvelemaan.
Mutta miten onneton hän olikaan, kun ensimmäisenä täytyi nostaa
pöydän alta suuri tuohikontti. Voi miten mieleistä olisi ollut tälle
monen kymmenen markan edestä ostaneelle ojentaa se matto, jonka poika
sai, mutta kun kontti... Herra ei ajatellut aivan samoin.

-- Tämäpä hauska voitto! huudahti hän ja nakkasi kontin selkäänsä.

Se hyvitti paljon neidinkin mieltä ja hän virkkoi:

-- Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.

-- Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa,
jonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.

Sitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja
kalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta
sitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle
paperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.

Laulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja
kalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi
niitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi
kantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen
vuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.

Laulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai
taas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.



PALUUMATKALLA.


Aurinko oli jo jonkun aikaa ollut laskeutunut, kun jakopaikan ovi
suljettiin. Laulainen käveli verkalleen kirjapakka kainalossa ja
kuunteli, kuinka kärryt jyrisivät ja airot kolkkivat ihmisten
rientäessä kotiinsa. Lähtevä laivakin vihelsi ensimmäisen kerran.
Kaikilla oli kiire kotiin kertomaan, mitä olivat nähneet ja
voittaneet arpajaisissa.

Laulaista alkoi vaivata ikävä yksinäisyyden tunne. Hän oli kyllä
aikonut viipyä täällä muutamia päiviä, mutta mitäpä varten
oikeastansa viivytteleisi. Laiva lähtee. Niin sanoi maisteri
Eskolakin ja ehkäpä tämä oli hyväntahtoinen viittaus, että mene vaan
sinne omille olomaillesi, siellä on sinun paikkasi puhua, eikä täällä
säätyläisten seurassa. Hän teki nopean päätöksen ja alkoi astua
ravakasti matkalaukkuansa noutamaan.

Aivan viimeisellä minutilla saapuivat arvokkaimmat vieraat
laivarantaan. Ne olivat varakasta väkeä, arpajaisiin toivotuimpia
vieraita, vaan joiden oli jouduttava kaupunkiin virkatoimiinsa,
taikka muuten mukavampiin yöpaikkoihin. Tuttavia ja muita uteliaita
oli heitä saattamassa rantaan, jossa sitten nenäliinat liehuivat,
kunnes laiva katosi niemen taakse.

Laulainen seisoi laivan kokassa ja katseli tuttuja rantoja. --
Tuossa on tuo kaunis, kalarantainen Lehtosaari, hän ajatteli.
Soutelee siellä nytkin yksi kalastaja vähän ulompana saaren
rannasta. Hän tähysteli kalastajan liikkeitä, arvataksensa niistä,
mitä se siinä tekee. Vene kulki hitaasti. Näytti nytkähtävän joka
vetäisyn perästä taaksepäin. Sillä oli jotakin painavata vetämistä.
Nyt hän muisti Mantusen. Varmaan se raukka harailee yhä vielä
hävinneitä verkkojansa. Ei se ole kukaan muu. Siinä on ollut hänen
arpajaishuvinsa. Riittää kärsivällisyyttäkin hakea neljää verkkoa
näin pitkään, ihmetteli Laulainen. Enintään kahdenkymmenen markan
vahinko. Heittäisi jo tuonne. Mutta kun ajatteli tarkemmin, mikä
työ niissä on ollut kutoessa ja laittaessa, ja mitä ne merkitsivät
Mantusen taloudessa, niin ei asia ollutkaan vähäpätöinen. Laulaisen
sääli köyhää virkaveljeä kohtaan uudistui ja hän heilutti sille
nenäliinaansa ystävyyden merkiksi. Mantunen nähtävästi huomasi
nenäliinan liehutuksen, mutta hän ei uskonut sitä hänelle kuuluvaksi.
Kukapa tuolla laivassa tietäisi hänen olemassa olostansa?



LAULAINEN LUULI JULJANAN TULLEEN HULLUKSI.


Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä
ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli
nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti
alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen
syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä:
"tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän
olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää
metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.

Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa
lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen
onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli
miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä
Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen,
mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla
turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan.
Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.

Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät
ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen
käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.

-- Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä
käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta
myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka
kyllähän siellä kylälläkin kuulette.

Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi
kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti,
vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli,
mutta -- parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä
kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.

-- Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun
sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle.
Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä
pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.

Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa,
että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon,
mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi
kuulemaan lisää.

-- Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla
silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee
näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.

Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen
kysyi:

-- Kuka tulee opettajaksi?

-- Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla
käytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se
lukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda
maitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.

Laulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:

-- Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?

-- Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se
arkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan
isännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja
siellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti
sitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä
opettajallekin, kunhan menette sinne.

Laulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:

-- Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?

-- Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen
pystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä.
Se piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja
tässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se
mongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt
ihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään,
mitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.

Laulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennon
Runebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:

-- Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin
ryökkynät?

-- Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului
pitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut
pitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani,
kun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli
jos mitä.

-- Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. Siinäkö
Alapihassa se herra asuu?

-- Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne
ja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne
seramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon
emäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja
että se menee lukemaan.

-- Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut,
mutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt
aivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä
selitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.

Hän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin,
mutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin.
Hän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana
ei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin
lähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä
työssä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän
sitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti
lakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan
viitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.

Kylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.

-- Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle
katsomaan.

-- Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen
mennessään.

-- Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.

Kertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se
paha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin
hän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin
opettajanakaan.



JOHTOKUNNAN JÄSEN.


Yläpihan isäntä oli lastualla haraviin varsia veistelemässä, rakas
piippunsa hampaissa. He alkoivat puhella hyvistä ilmoista ja
heinänkasvusta. Laulainen odotti turhaan Hukkasen alottavan puheen
kouluasioista, joita kuulemaan oli pääasiassa poikennut.

-- Tokko tänne on verestynyt mitään sitten viime näkemän? kysyi hän
itse aluksi.

-- On tänne vähän verestynyt, vastasi Hukkanen ja nosti päänsä
pystympään. Nyt se kansakoulu päätettiin rakentaa ja minutkin
valittiin siihen johtokunnan jäseneksi.

-- Täällähän on suuria asioita saatuna aikaan, ihmetteli Laulainen
tietymättömänä. Mitenkä se niin sukkelaan kävi ja keväällä melkein
kaikki vastustivat?

-- Tänne sattui tulemaan sellainen herra, joka osasi tehdä
koulun kuvan ja tiesi antaa niin hyviä neuvoja, ett'ei se koulun
rakentaminen maksa meille mitään, selitti Hukkanen kuten ainakin
asian tunteva johtokunnan jäsen.

-- Onpa se osava ja paljon tietävä herra, kiitteli Laulainen, vaikka
mielessä myllerteli aivan harmillisia ajatuksia.

-- On se osava, vahvisti Hukkanen. Kuuluu osaavan tehdä vaikka kirkon
kuvia.

-- Tehdäänkö tästä koulustakin kirkon näköinen?

-- Ei toki aivan kirkon näköinen, vaan on siinä tuon pienen
sormenpään kokoinen torni.

-- Vai niin, hymähti Laulainen. Mihinkä paikkaan se koulu rakennetaan?

-- Tuonne peltojen perille. Minä lahjoitin sille kokonaisen hehdon
maata ja Niiranen lahjoitti toisen hehdon.

-- Ei Kokkonen lahjoittanut?

-- Kokkonen koetti karjua kovasti vastaan, vaan ei se nyt auttanut.

-- Mitenkä heti se koulu rakennetaan?

-- Ei siihen ole kiirettä, sillä tämä Alapihan Anna aijotaan ottaa
opettajattareksi, vaan se kuuluu viipyvän siellä seminaarissa neljä
vuotta.

Nyt oli Laulainen selvillä asioista, vaan päätti käydä useamman
luona, nähdäkseen tokko niistä yksikään muistaa keväällisiä puheita.
Hän heitti hyvästit Hukkaselle ja lupasi palatessaan viipyä enemmän
aikaa.



NIIRANEN OLI YSTÄVÄLLINEN.


Alapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä,
mutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua
huolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen
kulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli
huomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei
suoraan kammariin.

-- Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota
opettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen
huoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.

-- Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi
Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.

-- Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen
mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään
aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan
rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki
muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin
siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää
muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.

-- Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.

-- Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo
opettanut Annalle ruotsinkieltä.

-- Kyllä se sitten.

-- Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta
kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.

-- Isäntä muistaa vielä sen.

-- Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä
selitän uudestaan ne matkat.

-- Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei
ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää
selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki
Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna
istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli
epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.

Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja
meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat
odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen
ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki
kaikessa.

Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli
kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli
niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata
kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen
näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit
yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan
pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin
tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.

-- Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.
Niitä on toistakymmentä kappaletta.

Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan
välinpitämättömästi hän vastasi:

-- Vai niin monta.

-- Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi
Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?

-- En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.

Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei
tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki
oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka
katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin
erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen
henkilön kanssa.

Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa
kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston
hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.

Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti
lähtevänsä matkaa jatkamaan.

-- Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut,
esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä
olemaan.

-- Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.

Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että
tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.

-- Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi
Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.

Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja
Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi
Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.

Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja
meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä
käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä
kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja
"Tintta-Jaakon", virkkoi:

-- Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.

Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka
sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt
asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti
isäntää pitämään huolen niistä.

-- Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten
erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.

-- Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen
taloon päin.

Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys
kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. -- Kyllä se on
totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa
osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon
mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä.
Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että
kylläpäs Annakin... Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se
jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten
seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on
luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä
keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin
Juutisessa. Kohta sen näki.



KOKKOSEN LUONA.


Laulainen ei ennättänyt vielä istua Kokkosen kammariin tultua, kun jo
ukko alotti:

-- Tulitpa hyvään aikaan. Täällä on tehtynä niin paljon vääryyttä
salaisesti ja julkisesti, että sinun pitää siitä heti kohta
kirjoittaa sanomalehteen.

-- Mitä vääryyttä täällä on tehtynä? kysyi Laulainen.

-- No, etkö sinä ole kuullut että tänne on päätettynä rakentaa se
koulukartano?

-- Kuulin minä siitä tuolla Alapihassa.

-- Kysyt sitten vielä: mitä vääryyttä. Suoraa petostahan se
on selittää, ett'ei rakennus maksa meille mitään, kun otetaan
rakennuslaina.

-- Kuka sitä on niin selittänyt?

-- Se herran roikale. Etkö sinä ole sitä kuullut? kivahti ukko.
Tuhannen kattilastako tuo lienee tänne viskattukaan.

Laulainen katsoi vähän peläten, että jos ukko on kuullut herran tulon
hänen ansioksensa, niin se pian aikaa heläyttää korvalle. Laulainen
ei uskaltanut hiiskua minnekään päin herran "viskaamisesta", alkoi
vaan selittää, että se näkyy olevan niin huono suomen puhuja,
ett'eivät ole ehkä ymmärtäneet.

-- Niinhän se oli, vahvisti Kokkonen. Mutta kyllä Niiranen ymmärsi,
vaan se on aivan tahallaan selittänyt tuhmemmille että laina on
sama kuin lahja, vaikka laina on sama kuin velka, ja velasta pitää
maksaa sekä korko että viimein päävelka, joten rakennus tuleekin
kalliimmaksi. Siitä sinun pitää kirjoittaa paikalla ja sanoa että se
on suoraa petosta.

Laulaista epäilytti tämä kirjoituksen aine.

-- Se on syytös törkeästä petoksesta ja jos sitä ei saa toteen, niin
me molemmat joudutaan linnaan.

-- Ei jouduta linnaan, väitti Kokkonen. Minä en sitä pelkää, mutta
jos sinä pelkäät niin kirjoita nyt aluksi vähän varovammin, että
täällä on kyläläisiä houkuteltu ja narrattu. Loppuun vaan panet
uhkauksen, että jos eivät lopeta heti koko puuhaa, niin asia ei jää
tähän.

Laulainen ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

-- Ei minua haluta kirjoittaa tälläkään tavalla.

-- Miksei haluta, kivahti Kokkonen. Pelkäätkö vihoja, vai toivotko
pääseväsi siihen kouluun opettajaksi? Pitkään saat odottaa. Ei
ne sinua enään kaipaa, ei nyt eikä sittenkään, jos koulukin
rakennettaisiin. Vai puhuiko Niiranen mitään näistä asioista, kun
tullessasi kävit siinä?

Laulaisesta ei ollut asian todeksi tunnustaminen oikein mieleistä,
vaikkakin se alkoi entistä enemmän harmittaa.

-- Ei puhunut mitään, sanoi hän viimein hitaasti.

-- Siitä nyt näet, ilkkui Kokkonen. Muistatko mitenkä laajana
oli Niirasen suu keväällä huutaissa, että otetaan tämä Laulainen
opettajaksi. Se oli vaan sitä varten, että ajaisit hänelle kiinni
haluttua saalista, mutta kun se on saatu käsiin, niin saat, niinkuin
koira, potkun kylkeesi.

Laulainen oli aikonut olla ilmaisematta sisällisiä mielialojaan
ukolle, mutta nyt se sattui koskettelemaan juuri jännitetyimpiä
kieliä, jotka väkisenkin äännähtivät.

-- Niin, potkuja täällä näkyy saavan vähäoppinen joka puolelta,
hän sanoi. Ei täällä tarvitse suutaan avata, eikä yrittää mitään,
jolla ei ole arvonimenä joku vingervonger ja joka ei osaa mongertaa.
Niitä kyllä kuunnellaan ja kumarretaan missä hyvänsä. Tämäkään kylä
ei saanut kouluansa perustetuksi ilman tuota... miksi niinä sitä
sanoisin.

-- Sano roikaleeksi, kehoitti ukko. Siksi minä olen sanonut. Sen
roikaleen ansiota tämä on. Piirustuksetkin oli muka tehnyt ja
arkkitehtiksi oli sanonut saavan "karahtyörätä". Mahtaneeko olla
kunniallinen mieskään, kirjaton roikale. Lähettää ruununkyydillä
kotipuoleensa.

Laulaisen täytyi jo pysäyttää ukkoa.

-- Kunniallinen mies tämä on, minä tiedän sen varmasti.

-- Olkoon sitten kunniallinen, kivahti ukko. Mutta olisi ollut
sotkematta meidän asioita. Niiraseltahan siihen on kuteet ja loimet.
Sehän sitä talutti talosta taloon ja kuuluu nyt elättävän kuin
parasta pappia. Eikö tuo toivone vävykseenkin. Menisi kaiketi se
tyttö kelle hyvänsä, joka vähänkin haiskahtaa herralle, johan se
oli lähellä, ett'ei se sinun edellä oleva koulumestari kötkylä sitä
siepannut. Halpa se oli Niirasen mielestä, koska nousi toraan. Et
sinä ennättänyt vielä sotkeutua. Sinulla saattaa olla vähän enemmän
järkeä... Mutta niin minä olen siihen Niiraseen suutuksissani, että
sanoisin kutti parhaiksi, jos saisi siitä roikaleestaan sellaisen
kesävävyn, kuin joskus ennenkin kuuluvat saaneen.

Laulainen olisi varmaan kiivastunut kovasti, jos muutamia tuntia
ennen sattui kuulemaan näin Annan kunniata loukkaavia sanoja. Nyt ne
eivät koskeneet niin kipeästi, mutta kumminkin siksi, ett'ei voinut
jättää puolustamatta.

-- En minä usko niin pahaa Annasta, hän sanoi mitä sekavimpain
ajatusten risteillessä. Sillähän on aikomus tulla opettajattareksi ja
on jo hakenut seminaariin, ja sitten tulee tähän kouluun.

-- Menköön ja tulkoon vaikka miksi "jattareksi", mutta syön vanhat
viertovirsuni, jos se tänne tulee ja minä vielä elän, jyrisi ukko.

Laulainen tunsi omankin arvonsa alenevan, jos antaa ukon näin solvata
Annaa ja kysyi lujemmalla äänellä:

-- Minkä nojalla isäntä voipi Annaa arvostella näin huonoksi?

-- Minä vähät hänen hyvyydestään ja huonoudestaan, kivahti Kokkonen.
Tänne se ei tule, saat uskoa. On sillä siksi näköä ja kokoa, että
kyllä sille koulunkäyneenä parempikin herra tarjoutuu ja silloin se
ei katso tänne Leppämäelle päinkään. Sanopa onko väärin arvattu.

Laulainen meni aivan noloksi ja yhähteli että saattaisipa niinkin
käydä.

-- Niin se käypi, vahvisti Kokkonen. Rupea vaan viivyttelemättä
kirjoittamaan. En minä sinua kiirehdi, vaan että kirjoitus joutuu
lehteen.

-- Taitaa olla turha vaiva siitä kirjoittaa, esteli Laulainen.
Viisainta, jos ollaan yrittämättä.

-- Sinä olet yhäkin sen Niirasen puolella, epäili ukko.

-- En ole erityisesti kenenkään puolella, mutta asia on suoraan
sanoin niin, että kaikki sanomalehdet suosivat kansakouluja, eivätkä
painata niitä vastustavia kirjoituksia.

-- Etköhän vaan petä minua sillä lailla?

-- En petä, vakuutti Laulainen. Minä tunnen sen asian. Mieluummin ne
ottavat sellaisia kirjoituksia, joissa moititaan kiertäviä kouluja.

-- Nytpä kummissa ollaan, jahkaili ukko. Sitten tässä ei auta muu
kuin täytyy ruveta käräjänkäyntiin.

-- Ei ruveta käräjöimään, houkutteli Laulainen. Jos se on korkeimman
tahto, että ne koulut ovat tulevat, niin annetaan tulla.

-- Ei Jumala suosi petosta, eikä petoskuiskutuksia, jyrisi ukko.

-- Ei suosi, eikä tarvitse meidänkään suosia, myönteli Laulainen.
Mutta tietäähän isäntä että suurimmat asiat ovat saaneet alkunsa
petoskuiskutuksista, kuten Kristuksen kärsiminen.

-- Niin sai se asia, mutta sanopa, missä näitä kuiskutusten
suosijoita kiitellään?

-- Ei kiitellä, ei kiitellä, lepytteli Laulainen, vaan eipä käsketä
käräjöimäänkään, eikä miekkaan tarttumaan, senkin te vanha mies
tiedätte paremmin kuin minä.

-- Oikeassa sinä olet siinä, jos tässä olisi yksistään oma etu
kysymyksessä, mutta muiden puolestahan minä etupäässä riitelen, jos
riitelen.

He väittelivät tästä asiasta vielä pitkän aikaa ja Kokkosen kiivaus
vähitellen tyyntyi. Laulainen ei halunnut riitaan yllyttäjän
mainetta päällensä, sillä hänessä oli herännyt uusi tuuma, jonka
toteuttamiseksi tarvitsi muidenkin kuin Kokkosen suosion. Hän oli
päättänyt ryhtyä kilpailuun, ja myöhemmällä, rauhallisten puheiden
lomassa otti jo asian varovasti esille.

-- Mitäs isäntä sanoisi siihen, alotti hän, jos minä siltä varalta,
että jos nämä koulun puuhaajat voittavat, kävisin tuon seminaarin ja
hakisin sitten tänne opettajaksi?

-- Niin mitenkä? kysyi Kokkonen.

Laulainen selitti ajatuksen uudestaan ja selvemmin.

-- Vai niin, hymähti ukko. Luuletko siihen sitten pääseväsi?

-- Miks'en pääsisi, jos vaan se isännän sana toteutuu, ett'ei Anna
tule näin sydänmaalle. Helposti se muuttuu miesopettajan paikaksi.

-- Kävipä miten hyvänsä, niin tyhjän siitä nuolaset, päätteli ukko.
Kuulin, että Niirasen sisarenpoika menee samaan kouluun.

-- Sekö Samuli niminen poika? kysyi Laulainen ihmetellen.

-- Se Samuli, vahvisti ukko. Mahtaa olla yhteinen tuuma, ja kyllä
Niiranen pitää huolen että vennonvieraat syrjään työnnetään.

Laulaisen ajatuksissa yhtyivät vanhat epäilykset ja nykyiset
vastoinkäymiset, ja se sai tuskalliselle tuulelle. Hän ei pysynyt
enää istuillaan, vaan nousi seisaalleen ja alkoi kiivastella:

-- Ei minua sitten enää aivan omin valtoinsa työnnetä syrjään. Täytyy
silloin katsoa sitäkin, kellä on entistä kokemusta opettajana ja
parhaat todistukset.

Nyt oli Kokkosen vuoro olla rauhallisena ja hän alkoi isällisesti
surkutellen puhella:

-- Minä olen pitänyt sinua vakavana miehenä, mutta samanlainen
hapuilija taidat olla kuin kaikki muutkin nykyajan nuoret miehet.
Ei niille kelpaa enään esi-isäin ammatit eikä elantotavat. Pitäisi
päästä johonkin, muka paremmille päiville, aivan kuin tuhlaajapoika.

-- En minä pyri näiltä mailta pois, enkä paremmille päiville, vaan
että osaisin paremmin opettaa, puolusteli Laulainen.

-- Mene muille puhumaan sellaista, epäsi Kokkonen. Et vähällä
pakollakaan lähtisi koulupoikana istumaan neljää vuotta, jos
sanottaisiin, ett'ei palkkasi sieltä tultua parane. Onko väärin?

Vastaukseksi kysyi Laulainen:

-- Millä ne kouluvelat maksaisi, jos yhtä huonolle palkalle pitäisi
tulla?

-- Löytyy niitä puolustuksia, kun ylpeys ajaa maailman kunnian
perään juoksemaan, jyrisi Kokkonen. Sinä valitat oppisi vähyyttä,
vaan Paavali valittaa oppinsa paljoutta ja sanoo sen vieneen hänet
harhaan. Kumpikohan teistä on oikeassa. Sinäkään et tarvitseisi muuta
kuin entistä oppiasi vähän karsisit ja pönkittäisit.

-- Mitähän siitä pitäisi karsia ja mitä pönkittää? kysyi Laulainen.

-- Jos et suutu niin sanon suoraan.

-- Sanokaa vaan.

-- Ulkokultaisuutta siitä saisi karsia, sanoi ukko.

Opettaissasi ja puhuissasi tavoittelet ihmisten kiitosta, vaikka
sanotaan että "voi teitä joita ihmiset kiittävät".

-- Vai niin, yhähteli Laulainen.

-- Ja sitten sinä uskot hyvin löyhästi siihen Jumalaan, josta opetat
lapsille ja puhut muillekin, jatkoi ukko.

-- Mitenkä löyhästi?

-- Niin löyhästi, ett'et usko Jumalan elättävän sinua nykyisessä
toimessa ollessasi, vaikka et tiedä kenenkään siinä kuolleen nälkään.

Kokkosen muistutukset sattuivat arkaan paikkaan ja koskivat kipeästi,
mutta niistä ei sopinut suuttua. Laulainen alkoi puolustuksekseen
kertoa virkaveljestänsä, Mantusesta, miten sillä on huono toimeentulo
ja mihin ammattiin se nyt hädässään ryhtyy. Ja ett'ei Kokkonen voisi
sanoa hänen aina omaa etuansa ajattelevan, kertoi senkin mitä oli
virkaveljensä puolesta puhunut ja mitä aikoivat hänen hyväksensä
tehdä.

-- Minä kuulen että siellä on mies, jossa ei ole kunnianhimoa,
virkkoi Kokkonen kuunneltuansa loppuun. Sen auttaminen olisi toista
kuin lähteä tuon Annan taikka Samulin kanssa kilvanjuoksuun. Mutta
jos siihen rupeat, niin kohta unohtuu köyhä virkaveli.

Laulainen istui vähän aikaa ajatuksissansa ja virkkoi:

-- Menipähän omat hommat minne päin hyvänsä, niin ei virkaveljen asia
saa kokonansa unohtua.



KOLMEN VUODEN KULUTTUA.


Niinkuin kylmä Lapinmaa on jaettuna neljän valtakunnan kesken, samoin
Savon ja Karjalan rajamailla oleva kylmä ja karu Rumpukan perukkakin
oli jaettuna neljän pitäjän kesken. Kolmen nurkkapisteet tulivat
aivan yhteen neljännen pitäjän sivua vastaan. Pitäjästen keskustoihin
oli täältä pitkä matka ja tänne olivat asettuneet vähävaraisimmat ja
sitkeimmät köyhyyden kanssa taistelemaan. Moni heistä sortui, vaipui
suurimpaan köyhyyteen, mutta aina tuli uusia onneansa koettamaan.

Täällä tapaamme taas muutaman ajan kuluttua Laulaisen.

On kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja
pehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä
kuori.

Laulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset
sunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena
tuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen
saunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon
hiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee
heille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä
omalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi
mitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin
silitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä
vaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.

-- Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo
hän toista myttyä käteensä ottaissaan.

-- En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä
katsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.

-- Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla
tosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.

-- Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi
puoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.

-- Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika,
sanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen
yhdessä.

-- Niin, vähän kolmatta.

-- Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.

-- Ei oltuna kihloissa.

-- On se ollut valmiiksi katsottu, koska sitten sieltä asti piti
käydä noutamassa, uskotteli emäntä.

-- Tulihan se maantien vierustalossa nähdyksi useinkin, vastasi
Laulainen kääntyen taas katselemaan ulos.

-- Majataloko kuuluu olevan emäntänne koti? Kertovat, että siinä on
rahoja velkana.

-- En tiedä ollenkaan, en ole vielä tarvinnut pyytää.

Hän katseli yhä ulos, mutta ennenkun emäntä ennätti jatkaa puhetta,
kysyi:

-- Onkohan se aivan varma, että tuolla Korven kylällä, rajan takana,
on ollut kiertävä koulu?

-- Niin ovat lapset kertoneet ja tiesivät että on vielä eteenkin
päin, vastasi emäntä. Aikosiko opettaja siellä käydä?

-- Niinpä ajattelin tässä, että jos saan sukset niin hiihdän sinne
yöksi ja tulen huomenna takaisin.

-- Jäätte kylpemättä, säälitteli emäntä. Sinne on matkaa vihanen
peninkulma.

-- Ei se mitään, siinäpähän virkistyy, lohdutteli Laulainen.
Haluaisin tavata sitä opettajaa ja tuttuja siellä ovat muutkin.

-- Pitää toki antaa sukset, sanoi emäntä ja lähti itse toverina
etsimään ja neuvoi tien suunnan.

Kohta katosi Laulainen korpeen. Sukset luistivat että korpikuuset
vaan vilisivät ohitse mennessä. Tien pohjaa näkyi sen verran, ett'ei
tarvinnut peljätä harhaan joutumista. Maata peittävä hanki antoi
tälle kaukaiselle korvelle edes vähän viehätystä. Toisin oli sulan
maan aikana. Silloin ei sinne äkkinäinen uskaltanut yrittääkään
yksinänsä, jossa rämeitä kierrellessä olisi pian eksynyt. Ei siellä
seutuja tuntevakaan huviksensa kuljeskellut. Mieltä ahdisti aina se
tunne, että jos täällä kohtaa onnettomuus, eikä pääse omin voimin
eteenpäin, niin avun huutaminen on turha.

Tien pohjalla pysyminen oli Laulaisella päähuolena. Sitä oli ajettuna
ainoastaan muutamia kertoja vähän lumen aikana syksyllä, eikä entiset
jäljet olisi ennen suvisäitä kuumottaneetkaan.

Sukset sujahtivat metsän halki hakatun aukon ylitse. Laulainen
pysäytti kulkunsa ja peräytyi katsomaan. Siinä oli raja-aukko. Siitä
alkaa varmana toinen pitäjä. Hän oli mielissään kun joutui ennen
illan hämärtämistä toiselle puolelle ja lähti lepäämättä lykkimään
eteenpäin. Hän toivoi maisemain kohta muuttuvan, alkavan kohota
korkeammiksi, mutta joutuikin melkein aukealle suolle, jossa kasvoi
tasalatvoja, vaivaisia mäntyjä. Sellaista oli silmän kantama, useita
kilometrejä. Täällä hän olisi aivan varmaan hiihtänyt harhaan, ell'ei
tien pohja näkynyt.

Mutta suon toiseen laitaan päästyä vilahti taas aukko. Laulainen
ihmetteli, että mikä aukko tämä oli ja muisti vasta eteenpäin
hiihtäissään, että hän onkin jo kolmannessa pitäjässä. -- Nytpä
minä saan kehua hiihtäneeni parissa tunnissa kokonaisen pitäjän
ylitse ja vielä pitkän matkan toista ja kolmatta, ajatteli hän
pyyhkien hikeä otsaltansa. Nyt oli jälellä tämä kolmas, mutta siinäpä
olikin hiihtämistä. Emäntä ei nimittänyt suotta tätä peninkulmaa
"vihaiseksi". Se oli kerrassaan suden mittaama.

Oli jo hyvin hämärä, kun Laulainen joutui asutuille seuduille
Korvenkylään, jossa oli muutamia pieniä taloja hajallaan. Hän
suuntasi kulkunsa sitä taloa kohti, jossa tiesi koulun sijaitsevan.
Taloa lähestyessään hän kuuli että siellä kutsuttiin joukkoa
kylpemään ja kutsuissa käytettiin vanhaa tapaa, huutamista. Hän oli
asettelemassa suksiansa seinää vasten pystyyn, kun miehet tulivat
tuvasta saunaan mennäkseen. Joku seisattui ja kysyi:

-- Kuka näin myöhällä suksien kanssa romuaa?

-- Onpahan mies, joka on tänä iltana hiihtänyt melkein kolmen pitäjän
yli, vastasi Laulainen.

-- Kuka se niin voimakas on, ihmetteli mies ja tuli lähempää
katsomaan.

Toisetkin seisattuivat.

-- Nyt minä kummissa käsin! huudahti mies. Meidän entinen opettajahan
täällä on.

-- Kuka, Laulainenko? kysyi toinen saunatielle seisattunut mies.

-- Aivan Laulainen, vastasi tämä. Onko siellä Mantunen?

-- On, on, vastasi Mantunen ja lähti harppaamaan suoraan hankea
myöten tulijan luokse. -- Tiesitkö sinä, että minä olen täällä?

-- Tiesin. Tuskinpa olisin muuten tullutkaan.

-- Sepä on hauska että tulit, ihasteli Mantunen pudistellen samalla
tulijan kättä. Mutta sinun pitää joutua kylpemään. Menkää te muut
miehet edeltä, me tullaan kohta perästä.

Toisetkin olisivat kääntyneet tupaan, mutta Mantunen ei mitenkään
sallinut että heidän tautta talon joukon kylpy häiriytyy. Hän piti
tätä virkaveljen tuloa niin suurena kunnianosoituksena itsellensä,
ett'ei tietänyt, miten parhaiten palvelisi.

-- Kyllä sinä olet saanut hiihtää kovasti, hän säälitteli
tunnustellen hartioita. Vaatteet aivan kosteina. Nyt et saa antaa
itsesi kylmettyä. Minä annan turkin, joka kääritään ympärille saunaan
mennessä.

Laulainen ei vastustellut, sillä hän tiesi kokemuksesta että
tällaisen matkan tehtyä oli kylpy ja suojeleminen hyvin tarpeen.

Ennenkun he joutuivat saunaan, tulivat jo toiset miehet sieltä pois.

-- Ei meidän tautta olisi tarvinnut kiirehtiä, sanoi Mantunen.

-- Ei ole kiirehdittykään, vastasivat miehet. Selkä sai jo aivan
kyllikseen lyöntejä.

-- Jopa nyt ollaan joutavissa, ihmetteli Mantunen nähdessään
saunanlattialle levitetyn olkia. Meitä aijotaan kylvettää oikein
herroiksi. Kyllä ne olisi otettavat pois, vaan olkoothan tämän
vieraan aikana. -- Mutta mitenkä, kun sinulla ei ole kuivaa paitaa.
Minä annan oman puhtaan paitani.

-- Ei mitenkään, kielsi Laulainen. Kelpaa tämä omani huomeniltaan
asti, kunhan kylpyaikana vähän kuivahtaa.

-- Minä niin mielelläni antaisin.

-- En sitä epäilekään, nauroi Laulainen. Mutta tiedäthän, ett'ei
meitä ole asetettu valaistuille aivinoille eikä höyhenpatjoille.

-- Mitäpä me niillä patjoilla tehtaisiinkaan, vaan kuiva paita
kuuluisi tarpeellisiin, puheli Mantunen.

He nousivat lauteelle, jossa täytyi istua kumarissaan, sillä sauna
oli matala ja pieni.

-- Nyt me kylvetään oikein pitkään, sanoi Mantunen. Mutta Silja
raukalle tulee siellä alhaalla kovin pitkäksi aika meitä palvella.
Mene tupaan, kyllä me osataan heittää löylyä ja ottaa vettä jos
tarvitaan.

Silja koki estellä, vaan Mantunen ei helpottanut, ennenkun sai
menemään tupaan.

-- Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan
partani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä
ajaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. -- Minä ajoin
jo tänä aamuna, sanoi Laulainen.

-- Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.

-- Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.

-- Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä
äänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta
paikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset
niin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta
kuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.

-- En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.

Mantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi
painostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko
ajatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten
puheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi
vaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista
asioista.

Saunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden
kysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin
jälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.

Mantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat
yhteen joutuneet ja kysyi:

-- Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?

-- Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi
Laulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä
paikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla,
joista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne
terveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa,
että kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä
ihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.

-- Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme
Jumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat
olisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat
heikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa
sanotaan, "monta kiusausta ja synnin tilaisuutta". Siitä seuraa
sitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa
halveksiminen.

-- Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule
opetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.

-- Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on
monta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan
käytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat
nämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.

-- Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat
jos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta
turmellut nuorenakaan ollessasi.

-- Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni
aikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin
turmellut pahemmin kuin kukaan toinen.

-- Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi
ei ole mahtanut mennä mainioihin.

-- Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin
sanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi
kuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika,
vaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja
niin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja
nytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei
pidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään
kihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua
kaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä,
kaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa
hyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari,
että oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin
virkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli
kyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan
niitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja
juottelin hyväntekijäisistä.

-- Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli
jo Laulainen.

-- Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen.
Ymmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään.
Mutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne
olivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja
muutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni
oli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin,
vaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä
että ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan
jäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten
minä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä
mitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin
isoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin
kovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti
pilkata.

-- Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.

-- Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se
sekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu
valkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut
mairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle
entinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt
vähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta
eipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja
uskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään
vaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain.
Ymmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.

Laulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan
yhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:

-- Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi
joutunut sellaisille teille kuin minä raukka.

-- Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä
pysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo
ulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa
on kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.

-- Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia
minun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti.
Monta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo
rokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna
niiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini,
jotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä,
armonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.

-- Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta,
sanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos
ylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa
harmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä
Virtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten
nauraen käänsivät selkänsä!

-- Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen
iloisesti.

-- Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin
lopettaa nimenmuutto-aikeenikin.

-- Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä
pysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt
hallita pakko-kuolaimilla.

Laulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä
hänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä
oli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän,
sillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.

Hän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:

-- Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi?
Kysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit
vaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.

-- Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä
sellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä
selittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan
kahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. -- Muistatko
kun valitin verkkojeni hävinneen?

-- Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit
vielä puolenyön aikana.

-- Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä
Jumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut
minulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen.
Muutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja
samana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle,
pihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä
kaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin
haudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö
joka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen
vielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen
usein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja
lapsiansa opettamaan. -- Näitä asioita minä siinä haudan reunalla
istuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta
liikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti.
Hän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan
työtä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin,
miten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja
alkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ
liika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun
terveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän
huomautti että taitaa olla _paljon_ vaikeata, eikä vaan vähän, josta
ymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin
selitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla
kuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen
kepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa.
Vastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin,
missä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä
mahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini
lisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin
saamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei
tuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin
suurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä
puheilla me erottiin sillä kerralla.

Mutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan
Jumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun
mainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta,
niin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata
muitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä
toista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan
sydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.

-- Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja
aloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin
sallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen
luennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee
muutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut,
että minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä
tuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava
sitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen
luonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko
päivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen
haudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun
olin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.

-- Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli
Laulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.

-- Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta
ajattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja
luottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan
köyhään, luottaneet.

Laulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä
lukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän
jaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi:

-- Minäpä sain sellaisen sivutoimen, jota voin toimittaa
koulumatkoillani ja jossa ei tarvitse takauksia.

-- Mikä se niin mukava toimi oli? kysyi Mantunen mielihyvällä.

-- Tulisijain tarkastajan toimi, ilmoitti Laulainen. Siitä on sievä
lisätulo, niin ett'ei minullakaan ole puutetta.

-- Niin, kyllä se Luoja pitää huolen, huokasi Mantunen ja lisäsi
hellävaroen: -- Et katsonut halpa-arvoiseksi sitä.

Laulainen naurahti.

-- Olen toki siitä kiusauksesta päässyt. En tunne arvoni alenevan,
vaikka välistä nousen katollekin, neuvomaan ja auttamaan karstan
laskemisessa. Uunien kelvottomaksi merkitseminen on vaikeampata.
Mutta kyllä tuollainen uuni kuin tässä huoneessa ei saa enää armoa.
Sehän on kuin hyvin vanha vasu. Eikö sinua peloita, että jos tuli
kytee yöllä uunin takaa seinään ja palat vuoteeseesi?

-- En minä Jumalan sallimatta pala, vastasi Mantunen.

-- Niin, kyllä se on totta, sanoi Laulainen. Mutta väärin on talon
haltijalta pitää tuollaista uunia. Eihän se anna lämmintäkään.
Minulla on jo vähän kylmä.

-- Aijai! Onko kylmä? alkoi Mantunen hätäillä. En ole tässä yhtään
muistanut levolle rupeamista, vaikka sinua mahtaa väsyttääkin. Nyt
heti peitteen alle, ja minä annan kuivat sukat jalkaan ja levitän
turkkini lisä-peitoksi. Niin, niin, ei tässä nyt auta vastaväitteet.
Jos vielä minun huolimattomuuden tautta saat taudin.

Kohta oli Laulainen niin hyvästi peitteihin käärittynä, ett'ei oma
äiti olisi sitä sen paremmin tehnyt. Mantunen itse meni vielä pöydän
ääreen.

-- Etkö sinäkin käy nukkumaan? kysyi Laulainen peiton alta.

-- Kyllä kohta, kunhan hyräjän lyhyen virren, vastasi toinen.

-- Minkä?

-- "Jeesus, elämän Herra".

Hän alkoi kohta hyristä hyvin hiljaa, ett'ei siitä seinän takana
nukkuvat havahtuisi.

Laulainen asetti kätensä rinnan päälle ja seurasi ajatuksillaan
mukana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uran aukaisijat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.