Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Maalaiskuvia II - Kokoelma novelleja
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maalaiskuvia II - Kokoelma novelleja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MAALAISKUVIA II

Kokoelma novelleja


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.



SISÄLLYS:

 Niittymatoja hävittämässä.
 Kuva Juukujärven rannalta.
 Känsä-Topias tullikavaltajana.
 Kiusaus.
 Anttilan vanhan Iisakin parakraahvi.
 Vanhan isännän puhetta.
 Punanaamaisen rahtimiehen mielipide.
 "Tösseli".
 Eräs Amerikan kirje.
 Frans Tuiran joulukertomus.
 Mökistä mökkiin.
 Sovintoa hieromassa.
 Laura parka.
 Raitikosken Antti.
 Uusi oikeus.
 Kun Savinaista vangittiin.
 Kihloissa.
 Tilausaikana eli Kansamme hyvinvointia.



NIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ


Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen
maarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla
mannulla.

Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty
mokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä
suuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että
saataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut.
Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta
eivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti
sataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen
eivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.

Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi.
Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin
ensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei
tietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.

Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki
ohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä.
Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli
etelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten
jalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja
sanoivat... niin, mitä lienevät sanoneet... Oli sellaisiakin menijöitä,
että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja
menivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen,
minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.

Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin
peräakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn
kohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin
jotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta
ihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen
niityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille
menneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja
tuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.

Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin
kävelemään... Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot
tekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti
pystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu
oli kaikki hävinnyt...

Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? -- Sen
vuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet
ja nuuskineet -- puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen.
-- Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin... Kyllä tässä taitaa tulla
kehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä... Mikä ne tähän
juuri minun niittyyni opasti ensiksi... Onkohan muiden niityissä
näkynyt?

Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä
Aukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan
oli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan...
hyi minkä näköisiä... mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia...
tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä
kadonnut sen nälkäiseen maaruun... Ja voi penteleitä, kuinka paljon
niitä oli... Aivan mustanaan koko heinikko... Tämäpä vasta kesää on!

-- Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän
mieli karvaana. -- Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa...
juuri kuin tämä olisi isännän syy... Minkä minä noille tekisin!

Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä
isoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa
keskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja
maanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta
arvelisi...

Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa
Herralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei
saanut palkintoa varsanäyttelyssä.

Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja
kostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että
ihmisiä oli liikkeellä... Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja
askeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen...
Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki,
minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät... Tuo Järvelä oli
muutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.

"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä
siellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan joka
talon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot
pohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä
mitään ole."

Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä
yksin hänen kedoissaan.

"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hän
naapuriltaan.

"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa...
Herralan Jaakonvainion kedotkin..."

"Vai on Herralankin kedoissa!"

"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen
pilli pystyssä."

"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin
kometiaa! -- Pitäköön kukin huolen omastaan."

Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä
muuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma
heinäkato oli tiedossa.

"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät
heinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaa
virtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet.
Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein
kova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."

"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä
viisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli
kova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa
käydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.

"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin,
mutta lisäsi sitten:

"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan
peltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi
mitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin... Ja sama näkyy
olevan muuallakin."

Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä
hänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:

"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa
puolet elukoistaan."

"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin..."

"Eivät ne enää ehtisi kasvaa..."

Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen
ajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä
ehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle
kyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät
vierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien,
että mikähän tuo on, joka tänne...

Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla.
Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja
niiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura
lähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot
alkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat
naapuripitäjät käynyt.

"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä
on muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin
laihimmilla kedoilla... kuten tässäkin... -- Teidänkö nämä kedot ovat?"
kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.

"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän",
vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.

"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on",
sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei
ole kun korsia pystyssä."

"Jaha... jaha... Eikö täällä ole koetettu mitään niiden
hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.

"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa,
vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.

Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.

"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet.
Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla
vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."

"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut",
epäili Aukusti Joakim.

"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.

"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin
ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää
rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan
kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."

Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi:

"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut
ja kaura kylvetty?"

"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja
se onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopa
sekin on kysymystä.

"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaan
mitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"

"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven
yli..."

"Niin vain. Entä sitten?"

"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."

"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen
syömiin ketoihin?"

"Niin... tuota... tuota... Voipihan niitä jättää levähtämään", arveli
agronoomi ja katseli taivaalle.

"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.

"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun
auraisi ne maahan, mutta se lannan asia..." tuumaili Aukusti Joakim.

"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.

He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla
oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen
odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata
tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.

"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa..."

"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot
hallalta..."

"Eivätpä taida rukoukset auttaa."

"Eivät ainakaan ennen... mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi
kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.

Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla
levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille
madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat
miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja
kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi --
matoagronoomi, -- joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui
iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli
rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.

Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja
havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:

"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän.
Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän...
Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää
koko hehdon suoloja siihen... niin kahden päivän perästä ei näkynyt
yhtään elävää matoa... Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman
varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa..."

"Vai tottelivat suoloja!"

"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä..." alkoi Kauppi selitellä. "Koko
Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä...
Silloin minä..."

"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.

"Minä koko karjan kedolle... lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun
viikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat... niin alkoivat madotkin
moittia, että tosi tässä taitaa olla... Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt
on jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää
matoa..."

"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.

Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan"
pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin,
hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin
naama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun
keskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin
merkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun
varrella viittasi kamaria kohden... josta toinen heti ymmärsi, mistä
oli kysymys... ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo... niin
on...

Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli
tarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti
olevan ikävissään... Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi
piipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä
oli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän
Aukusti Joakimin perässä kamariin...

       *       *       *       *       *

Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla
isännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa
olivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa
niskaan...

Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo
taskussa.

"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi",
puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.

"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa,
ettemme anna noille matorakkareille viinaa, -- vaan juomme itse",
arveli agronoomi.

"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme
ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."

"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta
ymmärrä."

Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.

Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät
niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden
vuoksi mieltään pahentaa.



KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA


Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka
pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on
Iikka Oinaan torppa.

Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen
järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin
hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne
asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, -- oli
ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa,
-- ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.

Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää
viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville
ojanvarsille.

Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan
oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin
oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli
Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi
taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.

Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun
matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.

Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:

"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä
vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista
rantaa... ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa... niin tulet meidän
heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten
lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä
koidut Juukujärvelle..."

Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja
minä läksin neuvottua polkua kulkemaan...

Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa
kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli
syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä
ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman,
miellyttävän hämärän ympäröimänä...

Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu
veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää,
mehevää heinää, pihlajia ja tuomia...

Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille...
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?

Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin
hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset
petäjät ja vanhat partaiset kuuset.

Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen
laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan
heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja
vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!

Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin
ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa,
kookasta ja komeaa...

Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin
venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden
välitse... Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta
valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja
soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee...

Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti,
navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa.
Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä
pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta
ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana... siinä olivat
varmaan talon lyhteet... tuskin riihellistä... Venheessä oleva mies
huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää
iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo
ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja
joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu
katkeruutta ja tyytymättömyyttä.

"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee
epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut...
taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan..."

"Kauanko olette tässä asunut?"

"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella
äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo
viideskymmeneskin kesä... ei tämä sen parempaa olisi...

Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä
järvi on Juukujärvi.

Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän
kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.

"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?"
tiedustelee hän.

"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin,
että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin
asunnon."

"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.

Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella
teloilleen ja arvelee:

"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään..."

Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja
aivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä...

"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"

"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.

Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on.
Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman
taival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, -- maisia maita ei kuin
selkärankana soiden välillä.

Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen
ympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia
kirkonkylästä kuulemaan.

Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi
nuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen
selittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä
Iikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran...

Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun
saisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi
metsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä
tekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan...
että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois... ja loput näreiköt
jätetään sitten talolle polttopuuksi...

"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli
muualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi
tullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat
tukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä
raivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei
mitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää,
vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven...
Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee
heidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät
tukkitöihin", selitti Iikka.

"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt,
ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti
kontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä... Jo
sen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."

"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa
pitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja
tehdä ja vaikka mitä hommata... Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä
(sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii
jokapäiväisen leivän muualta ansaita... Talo tässä pitäisi minun vaan
vähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi
metsän..."

Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta
kumma ollutkaan.

"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo
asumaan..."

"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.

"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut... lentäviä kaunoja
on tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin
mitä kylvänyt olen... Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo
takasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt
kesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo
tässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt..."

"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan",
muisteli vaimo taas siihen.

Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen,
niin arveli:

"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän
tätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla
kuin kruunulla on... ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun
toivo on niin peräti pieni..."

"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimo
siihen.

"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee
herrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin -- ja senvuoksi minä
tässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä
kruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun... Vaan ei
ole kuulunut sen kummempaa vielä... ja tuskin siitä minun eläessäni
tuleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan
sanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä,
eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän
alkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä
sitten alkaisi elää", naurahti hän.

"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.

"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaan
kiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi... vaan eihän se ole, tuo Iikka,
minua milloinkaan kuunnellut", muisteli vaimo.

"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista", muistutti Iikka
vuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: "Tätä täällä kyllä
on... ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä."

"Mutta sitäkään ei ole kaikilla", sanoin.

Pitkän aikaa olimme äänettöminä.

"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja... Sinne pitää
pyrkiä... Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vielä
on hevosten parhaita", lohdutti Iikka sitten itseään.

Minä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa,
että kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt... niin koettaisi
jatkaa... Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oli
epävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisi
kruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisen
alku, -- kun kuusi lehmänlukua jo -- ja hevonen, -- niin hullutustahan
olisi jättää tähän... ja lähteä kyliä kiertämään... Ja ehkäpä se
hallakin pakenee, kun viljelykset enenevät... kun on näin hyvä
pirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin -- ja oma koto... ja
rakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan...

Siihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vain
toisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistä
puheistaan.

"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty", virkkoi vihdoin emäntä.

Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:

"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."

Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.

"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."

Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten
menimme talliin päin.

Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli
lihavakin ja täyteläinen kuin säkki.

"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa
vertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.

Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia
kallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja
kohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen
ja jukuripäineen.

"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.

"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.

Minä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nyt
elämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan...

"Olen minä sitä itsekin ajatellut... ja jos sattuisi kuolema tulemaan
ennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuota
elää kituuttelisi... tässäkin..."

Heillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.

Kun haastelin emännälle, että olihan heillä jo "maanpäällistäkin" minkä
mitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:

"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitä
tässä näkyy... ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme..."

"Vai oli rahaakin!..."

"Oli... eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikka
välistä lörpöttelee..."

"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä."

"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielä
hätäpäivää ollut... ei ruuan eikä juoman puutetta... ei ole, Jumalan
kiitos..."

Aamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minä
jo taipaleelle.

Iikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellä
muutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihin
hankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan ja
sotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.

"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin", sanoi
hän.

Ja niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivu
hongikkoon.

Kun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailman
asioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaan
asutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina...

Tuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.

Ja sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viime
kesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jo
kahdeksan ja neljä lammasta.

Vieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?



KÄNSÄ-TOPIAS TULLIKAVALTAJANA

(Kuva Ruotsin rajalta)


Hänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.

Satoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsin
puolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa.
Mutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivan
viimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehet
saivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajan
villahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan,
jopa sitten tullimiehet.

Sellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kun
uusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.

Topiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaa
kauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystävä
ja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot,
joilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vain
onnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvin
tiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias "luntreijaa" Piippuliiniin
kaikenlaista tullinalaista tavaraa.

Ei ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaa
tullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muu
yritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin heti
hän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansa
tavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.

Mutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jona
tullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneet
rajalla "ratsastaa".

Topias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillä
mitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niin
parasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan... Ja
yks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.

Sillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitä
maksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä,
jotka tarvitsivat "karvasta" eikä Suomen puolelta mistään muualta
saanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvää
ansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkään
kääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja oli
tervetullut vieras kaikkialle.

Mutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynyt
varovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksen
aikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin on
vartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoa
säännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitä
ettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista "karvasta", vaikka
hengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavat
juopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa,
sittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.

Tiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias oli
nerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsin
kauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan,
välisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria,
kahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia tai
konjakkia.

Mutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.

Oli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolle
erityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä,
koska epäiltiin hänen öisin "luntreijaavan". Mutta älysi Topiaskin sen,
minkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, ja
päätti hänkin puolestaan olla varovainen.

Oikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksen
naapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin,
valppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisia
konsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein he
kohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuuli
naamallaan.

"No, mihin Topias nyt hiihtelee?" tiedustelivat he tuttavallisesti
Topiakselta.

"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä", vastasi Topias.

Kun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä,
näkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävän
Ruotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.

Nyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Ja
rajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellen
Topiaksen takaisintuloa.

Tietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joen
suoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki,
mutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivat
vapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkään
mitään "luvatonta", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsin
puolella.

Mutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestä
tunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.

Kahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat olla
pajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle.
Eikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti ja
ryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä ja
pullollaan kalua.

Mutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle,
karahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien...

"Ahaa, Topias... Jopa satuttiin yhteen... Mitä naapuriin kuului",
sanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.

Topias oli pelästyvinään.

"Herra isä... Mikä tämä on...!"

Mutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:

"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin... Minä ajattelin, että jos olisi
sosialisteja..."

"Mitä sinulla on laukussa?" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoa
laukkua Topiaksen selästä.

"Saapi kai sen katsella... tyhjän laukun", lupasi Topias ja auttoi
laukkua selästään.

"Vai tyhjä... Pullollaanhan tämä on", arvelivat tullimiehet.

Mutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aika
läjän.

"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?" oli Topias
olevinaan.

"Oletpa lurjus mieheksi", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.

Mutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessään
mainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa...

Mutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivat
Topiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuoliselle
rannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkin
tavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Mutta
nyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensa
Käkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.

Monta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta aina
huonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikka
hän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoista
tavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.

Mutta tietona oli, että Topias hommaili.

Topiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisin
ja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Ja
hauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaan
kuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahvia
keittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinä
Känsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaan
tipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitä
talonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.

Ja niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijat
heitä kävivät tervehtimässä.

-- Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa -- tuumaili Matleena, kun
vieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.

Keväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksi
Topiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa,
kuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia ja
aina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.

Heillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaan
ylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osan
ostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoa
helpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavara
yli.

"Paha nyt on saada", jutteli Topias. "Tullimiehiä on lisätty joka
kylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovat
tulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy."

Ja miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossa
säkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.

Niin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.

"Pankaahan nyt levolle", sanoi aamupuoleen yötä Topias. "Mietitään
tässä aamulla lisää."

Ja miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena oli
vieraille vuoteen valmistanut. -- Ja luulivat, että nukkumaan se panee
Topiaskin.

Mutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoi
hänelle muutamia määräyksiä.

Ulkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansa
halkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi ja
kestäväksi hangeksi.

-- Kyllä nyt pitäisi passata, -- höpisi Topias itselleen kävellessään,
kelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.

Tultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvan
akkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Ei
kuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oli
Topias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin... Varmuuden vuoksi
Topias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä sukset
tavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla... Siinä
näkyivät olevan...

Ei ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaan
nukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.

Silloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luo
ja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniin
päin.

Rantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransa
kätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topias
osasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansa
kahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkein
tärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanut
kelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, että
jos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssa
paeta.

Kovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelin
läksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idän
taivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousua
ennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin että
hiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaan
kelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hän
ympärilleen...

Silloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun...
Se oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä...

Riivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topias
poikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisesti
pihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.

Portailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourin
kahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkin
kanssa...

Tyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.

Hyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talosta
näkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat,
näkynyt mitään liikettä.

Matleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi ja
Topias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassa
kamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivat
illalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaan
tavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, että
Topiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit...

Ja Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet.
Hän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoi
tilkkasen Matleenallekin aamusydämeen...

Mutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahti
kulmiin, arveli hän Matleenalle:

"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyä
Yrjänällä... minä lähden ja noudan loputkin... nyt kun on näin peevelin
hyvä hankiaamu..."

"Kyllä minä koetan", lupasi Matleena.

"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhu
nousemaan... Siitä ymmärrän kääntyä takaisin..." neuvoi Topias vielä ja
liikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi...

-- Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, -- rohkaisi hän vielä
luontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsin
puolelle...

Sillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielä
mitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaran
laidasta... Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensä
oli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, että
liepeet laahustivat perässä.

-- Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena,
kun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.

Joenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalle
asti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtä
hyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleen
vahtiin... Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaan
kohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenan
silmiä häikäisi...

Mutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä... Pian sieltä Topias kahvisäkit
kelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin... ja silloin on hyvin kaikki...
Jo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossa
kahvisäkit olivat kätkettyinä...

Sillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käytti
joutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takan
eteen sitä ryyppimään...

Mutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan,
havaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle... Matleenan tarkka
silmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi...

Nyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topias
kuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle...

Sukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu,
musta savu alkoi roihuta savupiipusta...

Matleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tulla
köpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Andersson
näytti hiihtävän häntä kohden... Matleenan sydäntä kouristi... Eikö se
onneton näe, että tullimies hiihtää kohti...! Ei se näe, kun
aamuaurinko kilottaa suoraan silmiin...! Voi kuitenkin...! Nyt käy
hullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nousee
savutorvesta... Hyvä isä...! Nyt on Topias jo puoliväylässä... ja
tullimies on aivan lähellä jo... Nyt se tekee "peslaakin" ja sakotetaan
Topiasta muun häpeän lisäksi... Ja Matleena oli halkeamaisillaan
pelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melko
lähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän... Hän älyää vaaran ja
tietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineen
hiihtävää tullimiestä pakoon... Silloin tekee hän epätoivoisen
yrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa...

Hän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttä
ravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivulla
hulmuten kuin siivet... Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koska
huutaa vain että: "Elä pakene, mies!"

Mutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samalla
hetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo...

Riemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikealla
ajalla liikkeelle...! Jo kerrankin onni potkaisi... kaksi kahvisäkkiä!

-- Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, -- hän iloitsee.

Mutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaa
peslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa ei
ole...

Hän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin... Puhaltaa
pilliinsä ja huutaakin... Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, ei
ketään näy... Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseen
suuntaan "patruleeraamaan"... Loposesta ei siis ole toivoa apuun...

Hän päättää jättää säkit siihen jäälle... ja näppärästi käydä Yrjänällä
noutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan...

Muuhan tässä ei auta...

Kaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineen
niitylle... Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiä
liikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin,
niin eivät ne tule...

Siihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee
Yrjänälle päin...

Pensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu... Ja kun
hän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän että
joku tulee avuksi... Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevän
hiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen...

Kun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuin
kärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietää
väylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa ja
painuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät...

Ja kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan,
näkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksen
pitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön ja
kelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit...

Synkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.

Mutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkin
yltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hän
asteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaaren
yli...

Ja kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikasta
pois...

Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan...

Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan
kenellekään kertonut.

Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän
hiprakassa olemaan.



KIUSAUS


Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista
penikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää
vailla kolme.

Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla
sentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä
keräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei
siitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää
taloa.

Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän
torpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi,
jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön
lyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä
metsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen
oikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen
sivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli
torppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti
maata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut
ruveta sen enempää puskemaan.

Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta
kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista
metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli
monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain
jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna
saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan
kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta
emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.

Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla
kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei
uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei
panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi
forstmestari kulkemaan... ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun
lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan
rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen...
Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita... loukun virittää ja ansan
panee... niihin toivoo käyvän...

Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee
sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun
päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja... Onpa käynyt koppelo
tuohon muutamaan loukkuun...

Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen...
On tuohon toiseenkin käynyt riekko... Tämä se on hyvä lintumaa aina
ollut, -- arvelee Matti itsekseen. -- Tästä vieläkin saapi... Kun eivät
arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen... Vaan se on
semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton
vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo... Kun nyt
kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni... Vaan siitä
ei tiedä mihin se kulkee... No kulkekoon... Mistäpä tietää kenen ansoja
ja pyydyksiä nämät ovat...

Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo
lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on
saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso...
siinä kaikki... Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä...

Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa
myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää
laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas
kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen
haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei
Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen...

Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on
tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät...

Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen
aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen
ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti
käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti
jäljistä nähnyt... Jos sattuisivat nytkin... niin saisi ne hätistellä
pois latonsa luota... "värteeraamasta"...

Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii...
Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi... Pakana
sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin
syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen... kun tuli lihaa koko
talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä... Matti jatkaa
ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen... Mikäpä siinä nytkään
olisi... Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa...

Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli
palavana ja ajatukset vilkkaina... -- Kenellekään siinä ei tule
vahinkoa, -- miettii Matti. -- Kyllä niitä eläviä täällä on ja
myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi
maksaa... Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat,
varakkaampiakin kuin minä... Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän
miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä
hirveä ja kaksi vasikkaa... Ja olisinhan noita saanut minäkin... mutta
enpä häntä ole tahtonutkaan... Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat
minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin... saa niitä vähän
pelottaa... paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi...

Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi
hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt
Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta
lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä,
ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku
hipaisee puun oksiin.

Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka
molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että
niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.

Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen
kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle... Hän
säpsähtää... Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä...

Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan
erotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan,
voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä
vallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele
mitään. On tuulen henki vastaan...

Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt...!

Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään,
ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan
takaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä
kohden, jonka pää on Mattiin päin...

Samassa paukahtaa pyssy... hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen
vilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle
niittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen,
koipiaan viskellen...

Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda
vielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi
kuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne
tänne...

Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on
kertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja
metsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat
tähdet...

Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta
saalistaan... Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän
koskaan ennen ole saanut.

Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen
päälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion
ja ryhtyy sen valossa nylkemään...

Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan
arvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään
tie... Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi
silloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi...

Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi
talveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää
vuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin
kotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä
lähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat
kekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan
päin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.

Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että
paita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja
metsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja
onnellisesti... Turhaa pelkoa vain... Vähän kai on forstmestari öiseen
aikaan täällä kulkemassa... ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi
hänen työkseen...

Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän
ole mitään vääryyttä tehnyt... vielä mitä...

-- Vallitkaa kalat meressä, -- muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat
hirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai
enempi. --

Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan
painon riippuessa selässä.

-- Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi
tämä paikka niin hallanarka, -- arvelee hän pihaan tullessaan.

Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja
noutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.



ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI


Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä
miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista
nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään
joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan
päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa
viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja
kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran
tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä
hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin
kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se
maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa,
vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän
viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus
polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia
markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla
taipaleilla?

Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.

Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen
joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman
Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä
Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa
tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa
keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen
maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli
talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle.
Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan
mäkikulmalla omituisena asuntona.

Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja
kertoi mitä Helsingistä kuului.

"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hän
ensiksi Matille, sitten istumaan käski, -- mihinkäs kiire, että saadaan
tässä vähän jutella.

Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.

"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta
yhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakin
antaman sikarin sytyttänyt.

"Niinpä tietenkin... ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta
olemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.

"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa
sitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta..."

"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa
niinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun
yksissä tuumin hommaillaan... Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä
osaan..."

"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki
ihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille... Tämänkin
talon isäntä... tuo vävysi Ville... kuului ilkkuneen, että jopa taisi
meidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään
viinoja", selitteli Matti.

Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:

"Vai niin... katsotaanpa... En minä anna itseäni lasteella pitää niin
kauan kuin lakia on maassa..."

"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.

"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo
minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee... minulla on semmonen
kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri... Ja se on sen miehen
tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan... Kauppakirjassa on selvästi,
että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on
luonnossa maksettava..."

"Vai on semmonen kauppakirja...!" ihmetteli Matti ja suutaan
massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua... ja tisleerattua
vissiin?"

"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että
hyvää viinaa pitää olla..."

"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi..."

"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet... Sinulle
näytän."

Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua
loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä
oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja
merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti.
Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän
myös kauppakirjaansa.

Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että
Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja
ison tammisen lekkerin...

Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos
hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa... Ja hän näki,
ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi
alakertaan... Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:

"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi..."

Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:

"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten...
Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä
vaarilla..."

"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin
märkänä on kaapin loukko...!"

Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin
katseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta
sanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:

"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä
minun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"

Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.

Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja
sanoi:

"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."

Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen
ajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei
Iisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita
paikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että
Iisakki tarjoaisi lisää...

Matti luki:

"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä..."

"Luehan se neljäs parakraahvi... Siinä se on", hopitteli Iisakki.

"Elähän vielä... Missä se onkaan...? Tässä se on... Neljäs
parakraahvi..."

"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.

Matti luki:

"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan
antaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa
maksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä
velvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa..."

"No, siinä sen nyt kuulet ja näet... ei rahassa eikä muussa
tavarassa... Eikö ole selvä...?" sanoi Iisakki.

"No tämä on selvääkin selvempi... Laittakoon viinan mistä hyvänsä..."

"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli
tekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä
ympäri... ja hyvä siitä tulikin... On se jo monena vuonna niskotellut
ja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan
minä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia...
niin on täytynyt laittaa..."

"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää
vaarille märkääkään..."

"Vaan mitäs laki sanoo... hahaha?"

"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella... Kun
kihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää
maksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.

"Sen minäkin uskon."

Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:

"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on
elettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa
ajaaksesi?"

Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt
asianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.

Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille
välipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies
Ville alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki
pani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut
mikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä
muillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa
tyytyä, vaikka mieli teki lisää.

"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä
maistellaan", lupasi Iisakki.

Matti kiitteli ja kehuskeli.

       *       *       *       *       *

Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin
kanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui
pastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi
hommata.

Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä
vävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. --

Kuinka käynee käräjillä?



VANHAN ISÄNNÄN PUHETTA


Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.

Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui
vielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet,
ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien
vanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli
varalliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa,
joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko
nykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa
ottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas
"innostusta" käynyt lisäämässä.

"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla
meijerillä... parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat
sijaan haisevaa silavaa..."

"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekas
ja virkku Talvitien Matti.

"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty
ja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja
viilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.

"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.

Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on
maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani
tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä
aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista,
omalle väelle ja vieraillekin antaa..."

"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee
meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika,
isäntä Matti, väliin.

"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä
joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään
säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita
kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä -- jauhot ovat
ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille
kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä
sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat
rapovat... Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne
meijerirahat... Mitäs siihen sanot?"

Hetken mietittyään vastasi Matti:

"Elon viljelys ei kannata täällä..."

"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja
äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä
talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita
mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä... Ja
kerrankin -- silloin suurena nälkävuonna -- oli minulla viljaa myydä
toistasataa tynnyriä... Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että
maantielle kuuluu..."

"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti
lyödä leikiksi ukon puheet.

"Niin tekeekin."

"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.

Ja ukko jatkoi:

"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten
olemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin... vaimot
kehräsivät ja kutoivat... Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin
sanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy..."

"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee
paremmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin
juontiin.

Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa,
kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:

"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä
kirottua kurnaalia antavat... Antaisivat lehmän nännistä suoraan
lapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta
apteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä...
Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja
terveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita,
jotka vikisevät tautiaan öin päivin..."

Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:

"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille
voileivät..."

Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.

Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia,
niin Matti virkkoi:

"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".

"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihen
emäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.



PUNANAAMAISEN RAHTIMIEHEN MIELIPIDE


Palasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.

Maantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämään
ja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päin
oltiin tulossa.

Isosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoi
emäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja
"toppasi". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa ei
puolikuppisia tehty.

Mutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni heti
pöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niin
povitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:

"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdä
tuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta."

Me muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antin
puolikuppisen tekoa.

"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, että
sitä ei uskoisi", arveli muuan.

"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa panna
tiilmannia joukkoon", tiesi toinen.

"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään", tuumasi kolmas.

"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet... pane sinä enemmän kalua,
että tulee hyvin väkevää... sitten se auttaa", neuvoi neljäs.

Ja kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hän
lasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan.
Sitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään... ja ryki ja
röhisi päälle, että hyvää oli...

"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää... näin talven
aikana varsinkin", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.

"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saa
millään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enää
tulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai se
keisarissa päätetään."

"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki", alkoi taas se punanaamainen
rahtimies. "Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaan
hauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi olla
hauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitä
koituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin paha
katoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevät
köyhätkin..."

"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa."

"Oikein. Tulee ilmankin toimeen..."

Mutta punanaamainen rahtimies jatkoi:

"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Mutta
se saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee..."

"Ei, ei, päinvastoin..."

"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin ne
työmiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko se
enää viitsisi sitten työtä tehdä... Vaan nyt se on sillä lailla
järjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin ja
sitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu ja
sitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä..."

Naurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.

Yliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisen
punanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:

"Ryypyn väärti sinä olet... eikö niin, miehet?"

Oli hyvinkin ryypyn väärti.

"Ja miten ne herratkin toimeentulevat", jatkoi ryypyn saatuaan taas
punanaamainen rahtimies. "Niitähän on herroja semmoisia, että joka
päivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet."

"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään."

"Kyllä ne herrat keinon keksii..."

Mutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunan
luona laukustaan syönyt:

"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassa
lopetetaan..."

"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni", vastasi se
punanaamainen rahtimies.



"TÖSSELI"

(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)


Öystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinen
sonninsa "Tösseli", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksi
hänen puhuva aasinsa.

Sillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleen
siihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tuli
historiallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvien
töittensä takia, samoin nyt säilyy "läpi aikojen" Öystin Antinkin nimi
kuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omista
ansioista.

Jälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla,
ettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikä
hänen Tösseliänsä.

Kylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja hänet
erotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoa
juurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänen
leveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdään
kuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavan
metsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta ja
vakaata, samoin myös Öystin Antin... Hän oli kyllä tunnettu
kotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi ja
verrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallista
merkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänen
nimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itse
olisi tahtonut.

Mutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätä
maata onkin.

Kun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessa
talossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin,
joka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki ne
erinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan.
Niin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävät
maanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonnien
sonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo.
Tösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, ei
ainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitä
syystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkin
vaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiesten
karjoista.

Herrat kehoittivat Öystin Anttia, että "hoida sinä hyvästi Tösseliä...
Se tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä..."

Herrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseen
sen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaa
tästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsailee
ja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.

Ja kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä -- ja siinä talossa he
aina kulkiessaan kävivät -- niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan,
kuinka Tösseli siellä...

Hyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa...

"Se tulee tuottamaan kunniaa... ei ainoastaan omistajalleen, vaan koko
Perä-Pohjolalle... saadaan nähdä", oli rovastikin sanonut kerran, kun
kävi Tösseliä katsomassa.

Ja suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo
Kuopiossa Tösselinsä kanssa.

Tösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt "ansaittua huomiota".
Paikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että "kaupunkimme
sivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajan
Antti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemalla
tilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisen
sonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin on
herättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniita
palkinnoita."

Pääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaakseni
kirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli oli
lisäksi pääkirjoituksena.

Ja matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteli
ilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteli
niinkuin vihille.

Tösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät,
oppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan ja
sen syntyperää kysymään... Ja mielelläänhän Antti selitteli ja
naureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu,
että "Tösseli"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaa
suomalaiseksi nimeksi... Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oli
ollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva...

"No olkoon sitten", arvelivat.

"Ja nimi kuin nimi", taas toiset.

"Niin minustakin", Anttikin tuumasi.

Kaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista,
onnellista aikaa.

Mutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuin
jonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivat
sen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.

"Ä' de' herr Stössel?" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.

"Tösselikö?" kysyi Antti.

"Ja, är ni herr Stössel?"

"En minä ymmärrä!"

Ne naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa
Väinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.

"Mitä te meinaatte?" kysyi Antti.

Mutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että "ne kysyvät, oletteko te
herra Stösseli".

Mutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, ja
kirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin...

Ja tulkki käski.

       *       *       *       *       *

Sitten oli taas hauskaa.

Mutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseli
parhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja ja
astutuslappuja annettu, tapahtui ikävää...

Se puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista ja
lehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niin
että kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaan
maatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihen
sonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisesti
kiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hän
sanoikin:

"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinen
maatiaissonni..."

Silloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.

Mutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.



ERÄS AMERIKAN KIRJE


Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.
Toissa syksynä meni.

Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle
joukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen
riihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria;
hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi
aikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan
jauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole
sadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit,
puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä
tolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja
kuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.

Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen.
Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan
panemassa ja usein kahviakin kysyivät...

Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä
niin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:

"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"

"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun
jauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät
olevan."

"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä...
No ei kuulunut helpponevatko?"

"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan..."

"Kovaapa kuuluu."

Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli
säkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki
erotuksen.

Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli
leivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen
säkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa
velaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.

Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat
leipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin
poroilla.

Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot
toisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti
lähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin
lähettää.

"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.

"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."

Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.

Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi
kaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen
hevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.

"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.

"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan
Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.

Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä
tarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.

"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.

"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.

Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla
lapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja
täyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat
kauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten
leikkiessä ollut.

Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli
suuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli
olevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat
vasikan- ja lammasnahan palaset.

"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä",
sanoivat sekä Aapo että Karoliina.

"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita
aikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään,
paljonko jauhot maksoivat.

"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään",
ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.

"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.

       *       *       *       *       *

Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä
Amerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt
kun oli tikettikin jo valmiina.

"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos
vaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hän
vaimoaan.

"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi",
evästeli isäänsä Ville.

Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä
jauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä
kukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja
kyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät
puutetta kärsi.

Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin
yhden säkin hinnan lähettää.

Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja
hyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!

Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon
postikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje
Amerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin
hyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli
siunattuun aikaan tämä kirje.

Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää
lukemaan.

"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selitti
postifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo
"taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.

Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä
kirjeestä luki:

"... ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille,
että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään
toiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä
kaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja
rahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta,
paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella..."

Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei
kukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet
sanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on
sentään aina ollutkin! -- sanoi Karoliina postifröökynälle.

Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille
vastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea,
niin antoi lukea...

Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä
lukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.

-- Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta
kerrankaan kirjoittaa, -- ihmetteli hän.

Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?



FRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS


Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä
erinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan
kouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen
kyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa...

Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin
kotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.

Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella,
mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos
lehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet
laitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.

Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan
pitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella
vaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin
kaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen
pirteästä kynästään.

Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli
jotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.

Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään
joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans
Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.
Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.

Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi
vaimolleen iloisesta uutisesta.

"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä",
riemuitsi hän.

"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vaino
välinpitämättömästi.

Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla
hopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus
piti lähettää.

Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen
joulunvieton? Syntisen parannuksenteon?... Ei saakelissa! Semmoiset
jutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle...

Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi?
Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia
että runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se
näyttäisi lainatulta...

Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä...

Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla
mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin
koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän
miettiä uutta aihetta.

Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi
löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan
uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut...

Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut
mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun,
mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui
itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna",
"Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"... luki hän
aloittamiansa kertomuksia.

Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua... Keksisi edes jonkun pitkän
valeenkaan!... Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla... mutta
eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään... tulee
tietenkin... Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa,
jolloin kertomus pitäisi lähettää...

Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja
miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista
vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti... Vihdoin eräänä yönä
hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja
alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se
tuntui mainiolta...

Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä... hän ehtisi saada
hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän
ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että
hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän
muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi...

Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen
mielipidettään...

Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti...

"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki
kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja
Liisa", sanoi vaimo.

Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:

"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."

"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.

Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa
ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu... aika kuluu. Kolmen päivän
perästä pitäisi kertomus jo saada postiin...

Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria
puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja
jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä
nousisi... Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman
pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin
savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia
kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja...

"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa",
sanoo hänelle emäntä.

"Mene pöksääsi... eläkä päästä ketään tänne... Minä tahdon olla
rauhassa... Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka
mennessään nauraa hykertää.

-- Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja
käsittämätön vaimo, -- huokaa hän.

Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa...
mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki
ja keitä ne kaikki lienevät!

Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa... saavat, saakeli vieköön, hekin
miettiä ja ponnistella... se on vissi...

Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus... Sen hän
tekee... muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin...

Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo
hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta... Hän jäljentää
sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan
muista.... Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: _Frans
Tuira_.

Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa
joululehden... Tässä se on... "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän
muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle:
"Todellinen kertomus".

Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että
se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin
muovaeltu...

-- Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin... kun hoksasin... sin...
sin, -- iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut
yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.

Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen
paperiarkin eteensä...

-- Jopahan... jopahan hoksasin, -- hän yhä iloitsee, asettaa
joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään...

Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin
vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".

Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla
paperiarkin luotaan...

-- Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, --
noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.

Samassa tulee naapurin Matti sisälle.

-- Mitä sinä täällä noidut, -- naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.

"Niin tuota... minulla on tässä kiire... yks' selityksen antaminen
kuvernööriin..." sanoo hän tiukasti Matille.

"Minä vaan aioin kysyä... mikä paperiarkki sinulla on täällä
lattiallakin... että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä..."
'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.

"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsoo
kokonaan toisaalle.

Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee
ja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä
väliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä
helvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla,
lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä...

Se on siis valmis postiin pantavaksi.

       *       *       *       *       *

Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti,
johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan...

Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.
Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea...

Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin
paperikoriin!

Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin
käsikirjoitustaan... takaisin ja paikalla...

Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää
saakaan.

Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia
sitten jälestäpäinkään julkaissut.



MÖKISTÄ MÖKKIIN


Elokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävät
kuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä on
leikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.

Illan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaran
mökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkä
kallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa,
pienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit ja
mäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.

Kulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivan
valmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei ole
kertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha on
hiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästä
päin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Jo
saavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkään
tehdä sirppihallaa!

Niin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niin
muistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.

Vaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle.
Länneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä,
johon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyy
kauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarain
välistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkka
vielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni ja
risti kuin jättiläissormi.

Nousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutse
Palovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talven
leipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.

Siinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Ei
olekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammasta
niinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää ja
huoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluu
olleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekin
niinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen,
vankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisa
silloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalle
perinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa...

Kaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin.
Huhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jotta
aikovat talon ostaa.

Käyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneet
Herralasta työstä, -- ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa on
sytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaa
kinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimittelee
toimiaan.

"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!"

Kaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivät
kumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänen
poikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:

"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksin
kuolisinkin."

Ja kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia:
kilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaan
päällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojilla
säästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.

"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat."

"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, että
mitä huomenna pataan pannaan... aina on ollut..."

Mutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut,
vaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vai
onko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, mutta
eipäs sano Kaisa.

"Saanen pitää sen omana tietonani", arvelee hän.

Olkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.

Mikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hän
on filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpä
pyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä on
Mikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtin
vieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattoman
sieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan,
keittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskelee
sen mustia kylkiä.

Kumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, mutta
siinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienen
pienessä mökissään.

Mikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuoden
saapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin pelto
joutunut.

"No mitä Mikolle nyt kuuluu?"

Istun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.

"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuin
juusto", arvelee hän.

"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksi
leipää."

"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi", kehahtaa hän.

Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän
päiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.

Miten sitten elää?

Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi
karjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla
leivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai
saapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta
"höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä,
että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.

Entä mistä lanta pellolle?

Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi
saapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain
siitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu.
Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka
olki ja täysi terä.

Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä
sovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen
tarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei
itsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan,
ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten
elämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana
nuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.

"Mitä Mikko nyt keittää?"

"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja
jalat... Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."

Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua
hampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta.
Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani... silmii kukkaroakin...

"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"

Mielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko ison
visakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.

On voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko ei
tarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo... Ja
siinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja olla
nauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähillä
eväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, ja
taas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakin
miehestä... Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuin
lähtee päiväksi vieraan työhön...

Hän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Ei
ole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensä
nuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivan
lähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Ja
selvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin... tähän
omaan pirttiinsä kuolee... syysyönä, ja aamulla siitä löytää joku
naapuri.

Ja niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä...

"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh... Aikansa kukin kylvää ja
niittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin..."

Mikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaran
mökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikon
naapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoa
ja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä oli
hätä aina ja puute jokapäiväinen...

Mutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Ja
sieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nyt
leski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen ei
ollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen lesken
täytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisen
täältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikaria
polttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.

Kun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelan
vanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.

Koko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna on
aie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus,
vanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jos
saisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa jo
leikannut.

"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?" kysäisen muorilta.

"Mitä vielä", arvelee muori. "Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaa
ristiin pane... nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun... syö ja
mässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tulee
rahaa... On sillä hyvät lapset... Monella on siellä lapsia, mutta eivät
muuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä... ohoo... pitää lähteä... Liekö
siellä Mikko pirtillään?"

"Kotona oli ja keittämähommissa."

Muori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussin
lesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelän
nuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleen
toimittelevan... näkyy olevan vehnäsiäkin.

Jussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtin
päässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta ole
näkyvissä.

Mutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtin
lähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukusti
puskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen ja
perheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla on
lehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupa
on hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihan
läpi viepi polku.

Kun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa.
Etelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin,
jota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajia
ja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, ja
laidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.

"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset", selittää emäntä, kun katselen
somaa pienois-puutarhaa.

Siinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.

Vanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:

"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempi
tuossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon..."

"Entäs koivut?"

"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin."

Aukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähti
tukkilauttaa alas viemään.

"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?"

"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo
Hakatarha", selittää vaimo.

"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se on
jätetty siihen tuleentumaan", tietää Sofia Elmiina.

Emäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin.
Sillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä.
Siistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee.
Lapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotia
tuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa.
Kahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaan
molemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidin
mustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellon
vieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.

Toisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanut
pappilasta.

"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa...
isä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasin
kraatarissa", selittää Sofia Elmiina.

"Mutta kamarissa on isällä iso kuva", sanoo siihen väliin Fannikin.

"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaan
tapeetit", tietää siihen Sofia Elmiina.

Tulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.

Kuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on,
onnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovat
heillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kun
naimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset,
lampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.

Kun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenä
nousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessä
pilvessä taivaan kansi...

Laitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä.
Eivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaan
järjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten,
on niin suora ja sileä kuin seinä.

Kuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi
Vierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.

Suuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistin
näköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, somine
puutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä ei
näy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtin
akkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan ja
halkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaan
minkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsu
vieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisia
poikia, joista on naapureille vaivaa.

Kuinka ollee näin?

Vierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niin
tukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkein
aina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakin
täytyy turvautua ihmisten apuun.

Ja kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva mies
saamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, aina
maksetaan parempi palkka kuin muille.

Pirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynisten
ja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä on
pirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset.
Uuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleen
ampumamaalina, lattia siivoton.

Penkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluu
emännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossa
puolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.

Kun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:

"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun..."

"Kuka on kiinni pantu?"

"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnyt
miesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano..."

"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivät
putkaan", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.

"Kukapa sen tietää..." vaikeroi emäntä.

"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut", selitti edelleen mies.
"Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisit
hätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niin
roivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan...
Juuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kyllä
minä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'..."

Kun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:

"Pääsee se siitä sakolla..."

"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt..."
tuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.

"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisit
molemmista käsistä taluttivat..."

Ei tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.

Puutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvin
saatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaan
olevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuin
tervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon...

Mutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinen
ja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin...

Vanhoja vanhuksia he ovatkin.

Kahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhön
kykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansa
eläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovat
maailmalla kaikki.

Heilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muuten
ansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa ja
hieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on joka
lauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorin
kupattavina...

Ja apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät.
Ei hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taas
uusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitä
ovat he hyvillä mielin.

Me juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassa
palaa Vesannon Mikon mökistä.

"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?"

"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini,
jos ei tule", selitti muori touhussaan.

"Ha, ha, ha", nauroi vaari "Vai jo uhkasit..."

"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski... Ei muista entisiä aikoja,
kun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan... on niin nyt
ylpistynyt... Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkin
pruustinna... Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja Herralan
Kaisa... Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle,
vaikka sisällä kävin..."

"Vai ei antanut!" kummaili vaarikin.

"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan", uhkasi
muori.

Mutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata,
että höyry pirttiin puski.

"Potut ovat kypsät... Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamulla
pitää olla ennen kukon laulua pellolla..."

Jätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemään
kylää kohden...

Ja kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläisten
elämästä... Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin ja
unelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.

Mikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassa
saavuttaa elämän onni...

Yksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanoo
Kivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivät
ole minun lapseni pahan maailman potkittavina.

Mitä sinä ajattelet, ystäväni?



SOVINTOA HIEROMASSA


Mäenpään Heikki ja Oikotien Mooses, talokkaita kumpikin ja naapureita,
olivat jo olleet pitkän aikaa "yysyrjäiset" toisilleen. Mistä lienee
karjanäyttelyn aikana syntynyt kinastus, ja siitä asti olivat
mulkoilleet toisilleen kuin karhut. Eivät hyvää huomenta toisilleen
toivottaneet, vaikka naapureita olivat. Kumpikin ajatteli mielessään,
että jos anteeksi tulee pyytämään, niin minä kyllä annan, vaan ensiksi
minä en lähde... tulkoon hän tänne.

Mutta tapahtui, että Mäenpään Heikki sairastui ja makasi vuoteessa.

Tuli silloin Männyn Tuomas, uskovainen ja rauhaa rakastava mies,
Oikotien Mooseksen puheille, nuhteli ja sanoi:

"Nyt Mäenpään Heikki makaa sairaana ja voi käydä, ettei hän siitä
vuoteesta enää nousekaan... lähde nyt, Mooses, Heikin luo, ano anteeksi
ja tehkää sovinto, niin Herrakin taivaassa antaa teille molemmille
anteeksi kinastelunne ja pahan sydämenne..."

"Tulkoon Heikki ensin tänne minun puheilleni!... Kyllä minä anteeksi
annan heti... olisin jo aikaa antanut, jos olisi pyytänyt", arveli
Mooses Männyn Tuomaan puheeseen.

Mutta Tuomas ei helpottanut, vaan ottaen raamatusta esimerkkejä ja
sydämeen käyvillä vertauksilla puhuen lähimmäisen rakkaudesta kehoitti
Moosesta lähtemään naapuriin.

Ja Mooses vihdoin lähti Tuomaan seurassa.

Saapuivat niin Mäenpäähän ja menivät isännän kamariin, jossa Heikki
makaili vuoteessa.

"Tässä nyt tulee Mooses sinun tykösi, Heikki, ja pyytää anteeksi pahaa
sydäntään", sanoi Tuomas heti kun he saapuivat huoneeseen.

Heikkikin näytti virkistyvän, sillä hän kohosi istumaan ja ojensi
kätensä Moosekselle sanoen:

"Terve tulemaan, naapuri. Kaikki on sovittu minun puolestani."

"Niin minunkin puolesta, rakas naapuri", vastasi Mooses.

Mutta kumpikin katseli toistaan epäillen.

"Jo minä tästä alankin virkistyä. Tänään olen jo paljoa riskimpi kuin
eilen", sanoi Heikki sitten.

Mutta Tuomas, lempeä ja uskonnollinen mies, sanoi itkuja puserrellen:

"Enkelitkin taivaassa iloitsevat, kun näkevät pyhään asuntoonsa, miten
rakkaus täällä vallitsee naapurien kesken -- Herralle kiitos."

"Joutavaa se on ollutkin meidän kinastelumme", arveli Heikki.

"Joutavaa vainen. Mutta paha on ihmissydän", sanoi Mooses.

"Ja joutavan asian vuoksi kinastelumme alkoikin", taas Heikki jatkoi.

"No niin joutavan, että eipä sitä uskoisi", myönteli Mooses.

"Siellähän se alkoi karjanäyttelyssä."

"Siellä se..."

"Kun palkintotuomareiksi meidät valittiin, niin siitä tinka sai
alkunsa. Minä ja agronoomi olimme yhtä mieltä, mutta tämä Mooses pani
vastaan, ja kun ei voittanut, niin siitä nokkaantui", muisteli Heikki.

"Eihän se niin ollut. Eri asiahan se oli, josta meille tinka syntyi",
oikaisi Mooses.

Mutta kumpikin puhui naurussa suin ja niinkuin kristilliset ja hyvät
naapurit ainakin. Männyn Tuomaskin hymyssä suin kuunteli, kuinka
naapurit nyt sovinnossa haastelivat.

"Minä tahdoin, että Ollilan 'Tähti' palkittaisiin, ja sitä tahtoi
agronoomikin, mutta tämä Heikki pani vastaan. Me emme antaneet tälle
Heikille valtaa, vaan me palkitsimme Ollilan 'Tähden'. Siitä tämä
minulle suuttui", muisteli nyt vuorostaan Mooses.

"Joutavapa oli asia", arveli Tuomas väliin.

Mutta Mäenpään Heikki oli eri mieltä ja kivahti:

"Mooses valehtelee. Asia ei ole ensinkään niin."

"Kuinka sitten?" kivahti Mooseskin,

"Kuulittehan sen jo äsken. Sinä sen ensin riidan ja kinastelun
rakensit", taas Heikkikin kiivaasti vastasi.

"Sinussa alku oli silloinkin... niinkuin ennenkin. Elä väitäkään!"

"Soo, soo, miehet... naapurit", koetti Tuomas naapurien nousevaa
turmelusta asettaa.

"Saan minä tässä puhua... tämä on minun huoneeni", tiuskui Heikki eikä
näyttänyt sairaalta enää vähääkään.

"Mokomakin sairas... Mitä minua tänne kutsuukaan..."

"En minä sinua ole käskenyt..."

"No, no, so, so... hyvät miehet... rakkaat naapurit... Mitä sanovat
enkelit taivaassa..." koetti Tuomas väliin, mutta naapurit eivät enää
kuulleet Tuomasta, vaan jatkoivat sanakiistaa.

"Luulit kuolevasi... niin tuntosi heräsi. En minä sinulta ole anteeksi
pyytänyt", pani taas Mooses vastaan.

"Enkä minä sinulta. Mitäs tulit!"

"Pääsen minä täältä..."

"Mennä saatkin... aina väität..."

"Sinähän se väität, kun et vikojasi tunne."

"Sinä se et tunne..."

"Vaan saipahan Ollilan 'Tähti' palkinnon... ja se sinua vieläkin
kaivelee", puhui Mooses oven raosta mennessään.

Semmoista oli Heikin ja Mooseksen sovinnonteko. Mitä lienevät enkelit
taivaassa siitä ajatelleet.



LAURA PARKA


Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.

Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin
siskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.

Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" ja
mieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis
ja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli
lahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.

Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona
palasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja
vaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat
naimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella
kylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse
olisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti
määräsi.

"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te
olitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään
olemassa", puolusteli Laura tekojaan.

"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiä
ja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala
tehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä
harjoituksessa olla."

"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu
ainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai
hänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Laura
toimessaan.

Mutta vanhin sisko tiuskasi:

"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin
kehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi
sinullekin hengenravintoa."

"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.

"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa
kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.

Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.

Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo
talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä
he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika.
Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret
miehet.

Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.

Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan
uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi
Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan
laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko
talon lyömättä, liikuttamatta!

Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän
kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi
aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin
oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja
sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota
toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.

Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa
kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi
kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun
nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi,
josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.

Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden
hulluimman ajan elänyt... jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää
todellista elämää.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään,
tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.

Lauran nähdessään sanoi hän:

"Mikä sinut on laihduttanut... jopa sinä oletkin laihtunut... Ja eikö
sinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia
jaelleen..."

"Ole nyt!... Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.

Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran
puheita.

"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'?
Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta
palasit!"

Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.

"Niin... ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka..."

"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten
entisen... Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja
riihitanssia pitävän... ja onpa siitä jälkiä näkynytkin..."

Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.

"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.

"Aioithan sivistää ympäristöäsi..."

Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.

Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi
kauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?

Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän
puhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!

Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen
tietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä...

Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen
kuulunut...!

Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan...

-- Häpeä! Häpeä! -- sanoi hän kuin hourien.... ja tulee tietoon, kuka
on isä... kulkeva tukkilainen...!

Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja
jaella...

Isän, äidin, koko suvun häpeä... Nyt vasta hänelle oikein selvisi
tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella...

Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa...!

Ei ikinä!

Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!

Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan...

Mitä hän aikoikaan?

Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle
ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien
välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien
nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen
sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa
vieritellen.

Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee
hänen mielessään hänen häpeätaakkansa... Hänestä tuntuu niinkuin koko
kylän väki osoittelisi häntä sormellaan... hän on kuulevinaan
ilkkumista ja naurua rannalta...

Hän heittää huivin hartioiltaan... sulkee molemmat silmänsä ja puristaa
huulensa tiiviisti yhteen... ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan
paikkaan...

Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän
väylään... Kaikki rientävät rantaan...

Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus
uskaltautua jäiden sekaan.

"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.

Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti
kun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa
toista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin
tuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta
lujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran
rantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.

Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin
ihmisen käsi kahden jäätelin välissä.

"Se on auttamattomissa... Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoo
sisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.

Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta
töitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat... ja tuntevat, että
he ovat voimattomia...

Eikä puhu kukaan mitään.

Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan
isän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän
virkkaa:

"Laura parka!"

Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran
"aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.



RAITIKOSKEN ANTTI


Ylimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylän
valtasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähän
kustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaan
synkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskee
vesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se on
vaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää ja
hengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksin
puin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä ole
monta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.

Miesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskalias
laskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompana
toisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinät
ovat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.

Siinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssa
oppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enää
muistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha ja
kuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtä
sukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassa
valkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotka
lauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvan
ollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitä
aikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.

Mutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään,
kun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehet
toisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kun
kosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Mutta
melkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloin
katkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin ja
milloin repi koko telin hajalleen.

Ei Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski oli
pahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin ettei
arimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.

"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään," kuultiin Antin sanovan.

Kuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna.
Ylimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.

Jäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivä
havaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalle
tutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinyt
vanha koskenlaskija?

Miettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevän
käsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö,
että koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaanivia
ja veden voima uupumaton...

Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja
juonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen...

Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla
kivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli
kuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi
vihaista vauhtia kiiti ohi...

Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta...

Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni
otetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.

Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä
kaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.

"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.

"Äkeänä on ja tulva nousee... on noussut kolme tuumaa taas parissa
tunnissa... pahimmillaan on..."

Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se
sentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.

"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.

Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä,
mutta ei jyrkkään kielläkään.

"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin
kaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistä
tulvaa pitkään aikaan... Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin..."

"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.

"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen... kyllä siitä nyt
on viidettäkymmentä vuotta aikaa... Isävainajakin silloin vielä oli
elossa... Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt... Mutta
isävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä
eläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat
sanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka... Mutta minäkin olin
silloin nuori..."

Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein
luottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:

"Jos huomenna koettaisimme... taikka puolenyön aikana, jolloin kosken
voimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa..."

Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.

Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.

"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arvelee
muuan.

"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jo
vaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen..."

"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa..."

"Sepä se on..."

"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla", arvelee
taas muuan vanha mies.

"Kukapa sen tiennee."

Ja miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle ja
vaipuvat unen helmaan...

Silloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä...

"Antti putosi koskeen... kiveltään putosi pää edellä!" huutavat vaimot;
miehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina...

Ei näy jälkeäkään Antista.

"Tuossa seisoi kivellä... minä tässä kujalla katselin... niin oli kuin
olisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen", selittää
naapurimökin vaimo.

Keksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse
Antti aalloista, ei luun surmaa näy.

"Eikö ääntäkään päästänyt?"

"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo..."

"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna", sanoo vanha vaimo,
joka on yks'ikäinen Antin kanssa.

Ja kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.

"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa... että haltiat ovat
häntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan ole
kolahtanut... Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet...
haudan aikoja valmistaneet... ja nyt ottivat, nyt veivät omansa..."

Siinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä ja
vaimot itkeä uikuttaen...

Ja Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraen
pursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo... kuin odottaisi vielä jonkun
omakseen.



UUSI OIKEUS


Vanha herrastuomari ei ollut kahteen vuoteen käynyt käräjäpaikalla. Kun
vanha tuomari kuoli, jäi hänkin pois...

Mutta häneen oli, häneenkin, samoin kuin muihinkin vanhoihin
lautamiehiin, mennyt käräjähenki. Kaksi vuotta oli hän taistellut
haluaan vastaan, mutta sitten ei enää jaksanut. Täytyi lähteä sinne
emäkirkolle, käräjäpaikalle. Ja vaikka hänellä ei ollut mitään
asiallista asiaa, selitteli hän puolustuksekseen, että hän tahtoi
puhutella lääkäriä, jonka oli kerrottu käräjäaikana kirkolle tulevan.

"Taitaa vielä käräjähenki vaikuttaa", sanottiin hänelle.

Eikä hänen käynyt kieltäminen, että se tehosi häneenkin, kun hän kuuli
käräjistä puhuttavan. Nuoremmat lautamiehet juoksivat hänen luonaan
neuvoja kysymässä monenlaisista lakiasioista.

Silloin hän aina tuli lakituulelle ja selitti laajalti lain henkeä,
unhottaen, että hän ei enää ollut haastemies.

Mutta kun sitten nuoremmilta lautamiehiltä kuuli miten nykyään oikeutta
istuttiin, hämmästyi hän suuresti. Ja silloin hän ei enää voinut
haluansa hallita, vaan varustausi matkaan yksin tein toisten
käräjämiesten kanssa.

Käräjiä istuttiin vielä samassa paikassa, jossa ennenkin, mutta
entiseen verraten olivat ne näinä vuosina olleet peräti lyhyet. Kun ne
ennenaikaan kestivät neljä, jopa viisikin viikkoa, ehdittiin ne nyt
suorittaa viikossa. Ja se se juuri vanhaa herrastuomaria, Mooses
Kivirovaa, kummastutti.

"Ei siellä taida enää olla entisiä meininkejä ollenkaan, kun vanha
tuomari ja vanha vallesmanni ovat kuolleet", arveli hän jo matkalla.

Mutta kun hän asiainjakopäivänä ajoi käräjätalon pihaan, riemastui
mieli niinkuin ennenkin. Tuttuja miehiä pyörähteli siinä pihalla,
sikarit hampaissa roihuten niinkuin ennenkin. Hevosia oli piha täynnä,
ja pitäjäläisten puolelta kuului puhelua ja naurua.

Vanhat tuttavat tulivat kättelemään, iskipä jokunen silmääkin, että
olisi sitä vähä täällä povitaskussa...

Ja päästyään sisälle ja saatuaan sikarin palamaan, antautui hän
puheisiin.

"Onko sitä herrastuomarilla täällä omaa asiaa, vai onko todistajaksi
haastettu?" kysyivät.

Ei ollut omaa asiaa eikä ollut kukaan haastanut todistajaksikaan,
vaikka hän sitä sydämessään oli toivonut.

"On niitä tietenkin asioita", hän kuitenkin vastasi.

Siinä oli vanha lautamies toinenkin, Kalliomäen Juhani, joka tuli
kättelemään ja hyvillään näytti olevan vanhan herrastuomarin
kohdattuaan.

Ja sillävälin kun Juhani kävi tekemässä tilaa kahvipöydän luona ja
kahvia tilaamassa, ehti Mooses siinä silmätä ympärilleen... Tuttujakin
naamoja siellä näkyi vilahtelevan joukossa, mutta eivät tuttavat
Mooseksen mielestä kohdelleet häntä riittävällä arvonannolla eivätkä
kylliksi nöyrällä kunnioituksella. Se teki kipeää hänen sydämelleen, ja
ylpeä mieli pahastui...

Siinä kulki porstuan ja juttukamarin väliä nuoria herroja, kovat,
korkeat kaulukset kaulan ympärillä kuin kiviaita kasvattipuun
suojana...

"Keitä ne nuo ovat?"

Siinä oli uusi vallesmanni, ja nuo toiset olivat varatuomareita...
asianajoa varten tänne tulleet... siihen Kiuvas-Kauha juttuun... mutta
ottivat ne ajaakseen kenen juttuja tahansa... äsken siitä kävivät
ilmoittamassa...

"Vai niin", arveli Mooses ja kummastellen katseli noita hoikkia
herroja, joiden kaula oli niin kovin puristuksissa.

Jo tuli Kalliomäen Juhani ja vaati Moosesta kahville.

Ja kun Mooses oli penkkiin päässyt ja Juhani istui hänen vieressään,
sanoi hän:

"Eivät saaneet varatuomarit vanhan herrassöötingin aikana käydä asioita
punomassa... eri oli silloin komento ja hoito..."

"Eri oli", vakuutti Juhanikin.

"Minkälainen on tuomari?"

"Ei ole tämäkään kuin varatuomari, sijaisena vai minä lienee
määrättynä... Pojan huiskale näkyy olevan..."

"Onpa teillä sitten oikeus!... Entäpä lautamiehet?"

"Nuoria ne ovat nekin... ja lakia tuntemattomia, ei ole kelpo miehen
näköistä yhtään..."

"Hm. Hm."

Ja kun olivat kahvin juoneet ja siihen oli kokoontunut heidän, kahden
vanhan miehen ympärille kansaa kaikennäköistä, puheli Mooses:

"Kyllä se oli vanhan tuomarin aikana tämä käräjäaika hauska
lautamiehillekin... Onko tämä tuomari muuten mitään näin käräjäin
alkaessa..."

"No ei suuta ole avannut yhdeltäkään lautamieheltä..."

"Minä arvaan. Mutta vanhan tuomarin aikana oli toista... Näin käräjäin
alkaessa kun lautamiehet olivat käsketyt oikeuteen ja ensimmäinen
tehtävä oli toimitettu, niin kaikki jäivät paikalleen ja kahvivehkeet
tuotiin pöydälle... Siinä oli vallesmannit, rättärit joukossa. Ja
vanhimmille lautamiehille ja minulle tietenkin sanoi herrassöötinki:

"'Tuossa on rommipullo näitä ikämiehiä varten... pankaapa siitä kahvin
sekaan...'"

"Niin oli", vakuutti Kalliomäen Juhani.

Ja Mooses jatkoi muistojaan:

"Eikä silloin ollut tämmöinen tulinen hätä asiain käsittelyssä niinkuin
kuuluu nyt olevan... Jutut saatiin melkein aina käsitellyksi puolille
päivin ja sitten jälkeen puolenpäivän 'kalaseerattiin'... Väliin oli
tuomarin tykönä herrainkalaasit, väliin muualla... Vanhimmat
lautamiehistä ja rättäri saivat usein olla joukossa ja suu märkänä ja
pää täynnä erottiin..."

"Niin oli", vakuutti taas Kalliomäen Juhani.

"Ja vallesmannissa olivat herrain kalaasit usein ja lautamiehille
päivälliset..."

"Vallesmanni, joka oli semmoinen hyvä, ruokalystinen mies", sanoi
Juhani väliin.

"Ja käräjäin loputtua taas samat juhlat..."

"Niin oli..."

Mutta silloin juuri remahti pirtin ovi sepposen selälleen ja
lautamiehet rynnistivät kahvipöydän luo...

"Tehkää sijaa lautamiehille", huusi kahvin kauppias.

Muut siirtyivät, mutta eivät liikkuneet Mooses eikä Juhani. Istua
könöttivät vain ja Mooses tarkasteli lautamiehiä.

Kyllä olivat viheliäisen näköisiä miehiä lautamiehiksi! Ei partaa
yhdelläkään, ei uusia kangasvaatteita eikä tervanruskeita pieksuja
niinkuin ennen! Ei yhdelläkään komeaa punaista puseroa, jonka
lautamiehet ennen käräjäin ajaksi hankkivat! Hoikkia patinijalkasia
pojan huiskaleita! Ei näyttänyt yhdelläkään olevan uusia pieksuja ja
kenessäkään sitä ryhtiä, josta lautamiehet ennen tunnettiin...

Ei ollut tästä oikeudesta!

"Mikä se tämä toinen vanha mies on?" kysyi muuan lautamiehistä.

Semmoinen kysymys, varsinkin kun se tehtiin välinpitämättömällä
äänellä, loukkasi syvästi Moosesta.

Pitäisipä hänet tuntea, hänet, joka neljäkymmentä vuotta oli
lautamiehen penkissä istunut! Mistä oli tuo lautamiehen reuhake, joka
ei häntä tuntenut!

"Pitäisipä minut tuntea", arveli vihdoin Mooses, kun eivät muutkaan
vastanneet.

"En minä vaan tuonnäköistä ukkoa muista", virkkoi vain se reuhakkeen
näköinen lautamies ja haukkasi nisua sen mitä suu aukeni eikä näyttänyt
hänen kunnioituksensa sen enempää Moosesta kohtaan nousevan.

Sitä piti jo Kalliomäen Juhanikin suoranaisena kunnianloukkauksena
Moosesta kohtaan. Hän sanoi:

"Ei sitä sillä lailla vanhaa herrastuomaria kohdella..."

"Vai herrastuomari", puhui suu täynnä se reuhake lautamies. "En minä
semmoisista tuomareista ole kuullut puhuttavan."

Ja nauraa hohotti siihen, katsellen Moosesta niinkuin tämä olisi hänen
vertaisensa.

"Oletpa liian varhain päässyt kehdostasi", sanoi Mooses loukkaantuneena
ja nousi lähteäkseen. Muuan lautamiehistä huusi:

"Mikä se tuo vanha harmi on, joka on niin olevinaan tässä?"

Mutta Mooses ja Juhani pyrkivät väkijoukon läpi porstuaan, Mooses
syvästi pahastuneena.

"Ei ole tästä uudesta oikeudesta", sanoi hän, ja hänen ilonsa oli
kadonnut.

Oli aikonut käydä tuomarinkin puheilla, mutta kun kuuli, ettei tämä
ollut entisen tuomarin veroinen, päätti olla käymättä.

"Ja mitenkä siellä asiatkin tutkittaneen, kun tuommoset ovat
lautamiehet ja tuomarina nuori viisikko..."

"Eivät kuulukaan kukaan tyytyvän päätökseen. Valittaa aikovat."

Ja Mooses ja Juhani kävelivät Kalliomäelle päin, johon Juhani oli
Mooseksen kutsunut vieraisille, kävelivät vierekkäin hidasta
vanhanmiehen käyntiä ja keskustellen siitä, ettei ollut tästä uudesta
oikeudesta siihen vanhaan verraten...



KUN SAVINAISTA VANGITTIIN


Suuret rosvot ja ryövärit herättävät aina "ansaittua huomiota". On
ihmisiä, jotka suorastaan asettuvat puolustamaan roistoja. Mitä
suurempi rikos, sitä suurempi sankari.

Savinaisen juttua oli seurattu jännittyneesti, ja varsinkin hänen
kiinniottohommansa herätti suurta mielenkiintoa. Muut asiat saivat
jäädä, politiikastakaan ei välitetty niinä viikkoina mitään.

Poromiehet, jotka kaiken talvea paimentelevat karjojaan metsien
kiveliöissä, ovat innokkaita sanomalehtien lukijoita, vaikka se tuntuu
kummalta. Kun sattuvat yksinäisten metsätalojen läheisyyteen, niin
pyrkivät taloon yöksi kuulemaan, olisiko joku kulkija sattunut kirkolta
päin tulemaan ja tuomaan lehtiä.

Pitkiä penikulmia laaja oli sekin laidun, jolla Simo Suikilla olivat
poronsa, sekä omat että pitäjäläisten. Monen miehen ja kymmenien
koirien täytyi olla niitä vartioimassa, etteivät päässeet hajaantumaan
ympäri metsiä tai karkaamaan paliskunnan rajojen ulkopuolelle. Usein
täytyi jäädä talviyöksi nuotiolle, vaikka päivä oli oltu kovassa
hiihdossa. Eivätkä saaneet kaikki nukkuakaan, sillä yhden piti aina
olla vartioimassa "porotokkaa", joka oli saatu asettumaan jäkäläiselle
männikkösaajolle suon laitaan. Saattoi tapahtua, että ulvahti susi
edempänä, ja silloin nopsajalkaiset ja tarkkakuuloset porot karkasivat
pystyyn ja alkoivat vilistää metsiin, taikka lähestyi porotokkaa
vaaniva, viekas ja verenhimoinen ahma, lähestyi vaanien ja hiipien
iskeäkseen julmat torahampaansa nukkuvan poron niskasuoniin.

Minulle olivat sekä Simo Suikki, että hänen miehensä vanhoja tuttavia.
Kun olin kuullut, että Suikki poroineen nyt oleskeli Moinavaaran
tienoilla ja kun minun oli sen kautta mentävä yksinäiseen taloon toisen
pitäjän rajalle, päätin poiketa Moinavaaran kautta ja viedä
poromiehillekin lukemista.

Puolillaan olikin laukkuni sanomalehtiä, kun läksin hiihtämään. Oli
jäädekeli, ja suksi luisti kuin rasvassa. Iltapuoleen nousi kuu, ja
minun oli helppo noudattaa poromiesten avointa latua.

Nuotion ympärillä oli luettu Savinaisen juttua "Helsingin Sanomista",
jotka Pitkä Valleri oli tilannut. Muissa lehdissä ei ollut niin
täydellistä kertomusta rosvon kiinniotosta.

Valleri, jonka elämä oli ollut hyvin kirjavaa, oli kaiken aikaa ollut
Savinaisen puolella. Siitä oli ollut hyvin usein tinkaa ja toraakin,
kun lehtiä luettiin.

"Saivatpahan vihdoin sen roiston kiinni", sanottiin Vallerille.

Vallerista oli olemassa kertomus, että hänet oli kerran tappelusta ja
pahasta elämästä pantu kiinni ja lähdetty viemään linnaan. Mutta kun
tulivat linnan portille, teki Valleri tenän, ryöstäysi irti poliisien
käsistä, läksi juosta livistämään ja sillä tiellä on. Toista poliisia
oli iskenyt nyrkillä naamaan ja toista potkaissut sydämen alle. Oli
Vallerista muitakin juttuja liikkeellä, ja sen vuoksi hän oli
poromieheksi ruvennutkin, jotta saattoi vältellä rantamaita. Ja sen
tiesivät kaikki, että Valleri oli julman vankka ja sydämetön mies, joka
ei paljoa toista säästänyt...

Tuossa hän nyt istui mietteissään, kun kuuli, kuinka Savinaiselle oli
käynyt. Toiset miehet halusivat härnätä häntä, ja mikä arveli tuota
mikä tätä.

Jo muuttui Vallerin muoto. Mustat silmät säkenöivät, leveä rinta
kohoili kiivaammasti ja sieraimet tutisivat.

"Eivät olisi saaneet kiinni, jos hereillään oli, mutta helppohan siihen
oli rynnistää, kun toinen väsyksissään nukkui", sanoi hän vihdoin ja
lisäsi sitten:

"Olisin minä Savinaisena jonkun miehen nitistänyt!"

Sen johdosta syntyi kiivas väittely, kun toiset olivat kiinniottajien
puolella ja Valleri yksin puhui ja tinkasi Savinaisen puolesta.

"Lyödään veikkaa", ehdotti Valleri lopuksi. "Minä alan Savinaiseksi, ja
jos saatte kiinni ennen kuin viikon päästä, olen minä tapannut."

Asiasta alettiin tuumailla; olisihan siinä vähän vaihtelevaisuutta näin
jouten oltaessa. Tehtiin semmoinen määrä, ettei saanut Valleri mennä
muihin pitäjiin eikä omaankaan pitäjään muualle kuin takalistoille; ei
rantamailla saisi käydäkään. Molemmin puolin suostuttiin ehtoihin, ja
veikaksi pantiin kymmenen litraa viinaa, joka piti hävinneen heti
toimittaa kaupungista.

Niin sovittiin. Ja oli määrä sellainen, että vasta seuraavana aamuna
saadaan lähteä Vallerin jälkiä hiihtämään; Valleri lähtisi nyt heti.
Sopihan se.

Valmis oli Valleri taivaltamaan, otti laukkunsa selkäänsä, suksensa
suki jalkoihinsa.

"Isompi mies sinä olet kuin se Savinainen ja paljon vankempi", sanoivat
toiset.

"Olinpa mikä olin, vaan muistakaakin, ettette lähde liikkeelle ennenkun
aamun valjetessa", varoitteli vielä Valleri ja potkaisi myötälettä
alle, metsään kadoten.

Siinä alkoivat miehet keskenänsä tuumailla ja pitää neuvoa, miten
Vallerin kiinniottohommassa olisi paras menetellä, sillä sen tiesivät
kaikki, että helppoa se ei ollut penikulmia laajassa kiveliössä, jossa
oli jos jonkinlaisia piilopaikkoja, louhikkovaaroilla ja lyömättömissä,
pimeissä korvissa. Ja oli selvää ja kaikille tiedossa, että kun Valleri
vain oli valveilla ja selvänä, ei häntä tässä tapauksessa ollut
lähestyminen. Vaikka läpi hän toisen miehen ampuisi tai suopunkiin
heittäisi ja hirttäisi. Oli siitä Vallerista sellaista ennenkin
kuulunut.

Ja tässä oli tosi kysymyksessä ja kymmenen litraa viinaa.

Mutta oli poromiesten joukossa pienoinen mustaverinen ja
kulmikasposkinen lappalainen, Olliksi sanottu, joka esitteli, ettei
ollut toivoakaan saada Valleria käsiinsä, ellei keksittäisi jotakin
viekasta keinoa...

"Vaan mikä koukku keksittäisiin?" tiedustelivat muut Ollilta.

"Hevosen raadolle karhu tulee", arveli Olli. "Jos saisimme hankituksi
litran viinaa, niin pian olisi Valleri köysissä."

Ja Ollin arvelu oli, ettei Valleri pitkältikään metsiä hiihtelisi,
ennenkun johonkin asuntoon poikkeaisi. Ja kun hän oli tavallista
tuttavampi Kero-Erkin kanssa, jonka mökki oli suuren Kerovaaran takana,
oli hyvin uskottavaa, että Valleri lopulta koituisi Erkin mökille.
Mutta koska oli tiettyä, että sekä Erkki että Valleri olivat persoja
viinalle, niin nyt olisi toimitettava viinaa Erkin mökille. Mutta sen
pitäisi käydä niin, etteivät saisi vihiä, kuka viinan on toimittanut;
muutoin saattaisi Valleri ruveta epäilemään eikä ryyppäisikään.

"No, se nyt kyllä joltakin tuntuu. Vaan mikä sen tietää, poikkeaako
Valleri juuri Kero-Erkin mökille?"

"Helppo se on tietää, on se siksi toljake mieheksi, Valleri", uskoi
Olli.

Niin arveltiin. Seikasta toiseen siirryttiin ja joka miestä huvitti
tämä Savinaisen kiinniottaminen. Oli siinä vaihtelevaisuutta ja mukavaa
mielenjännitystäkin, sillä siksi paljon oli Savinaisen asiasta juteltu.

Päätettiin, että annetaan Ollin huoleksi viinan hankkiminen Kero-Erkin
mökille. Toisten oli vain hiihdettävä ympäristön kiveliöitä eikä
ensinkään lähenneltävä Kerovaaraa, jossa Erkin mökki oli. Mutta yhden
miehistä oli aina oltava lähempänä Kerovaaraa, aukealla jänkällä, että
kuulisi, kun Olli vaaran laelta huutaa: "Onko huomenna pakkanen?"

Sen huudon kuultuaan oli aukealla jänkällä seisovan miehen pian
vuorostaan huudettava kaikille ilmansuunnille: "Onko huomenna
pakkanen?"

Se olisi sovittu merkki, että "Savinainen" oli Kero-Erkin mökillä ja
että kaikkien tuli lähestyä ja piirittää pirtti ja rynnistää miehissä
sisälle ja vangita "Savinainen".

Olli läksi heti viinan hakuun, mihin lie hiihdellyt rantamaille. Toiset
jäivät vielä nuotiolle aamun vinkkaa vartomaan.

Kahtena seuraavana päivänä hiihdettiin ympäristöllä ja koetettiin
suksien ladusta saada isketyksi, mihin päin Valleri oli hiihtänyt.
Mutta kun metsät olivat täynnä latuja ja Valleri luultavasti oli
vanhoja latuja hiihdellyt, ei saatu mitään selvää.

Kolmantena yönä tuli kova lumimyrsky, jolloin porotkin siirtyivät
lähemmäksi Kerovaaraa. Kaikki entiset jäljet peitti lumi, niin että nyt
oli helppo tuntea verekset jäljet. Tehtiin laajoja kierroksia ja
käytiin uudistaloissa tiedoilla, oliko Olliakaan näkynyt. Ei ollut
näkynyt Olliakaan, ja Savinainen oli kuin kuuhun noussut. Ei jälkeäkään
ilmennyt. Yhä laajemmalta hiihdeltiin, käytiin toisen pitäjän rajalla,
mutta Savinaista ei ollut kukaan nähnyt. Hietaniemen uudistalossa
arveli isäntä, kun kuuli, mitkä hommat poromiehillä oli:

"Kyllä meni Savinainen, ja jos kohtaattekin Vallerin, niin ette te saa
häntä köysiin... Ampuu teidät vielä... ymmärtääkö se leikkiä, semmonen
hurja..."

Mutta jo viidennen päivän iltana kuului Kerovaaralta huuto, huuto
kimakka ja vihlova, joka tunnettiin Ollin ääneksi:

"Onko huomenna pakkanen?"

Ja Simo Suikki, joka silloin oli Kerovaaran alla vahtimiehenä, huusi
vuorostaan kaikille ilmoille:

"Onko huomenna pakkanen?"

Silloin alkoivat miehet hiihtää Kero-Erkin mökkiä kohden.

Melkein yksiin aikoihin saavuttiin mökin ympärille ja kuultiin Ollilta,
että Valleri ja Erkki olivat kaiken päivää ryypiskelleet. Olli oli
pannut Pihka-Evan viemään viinan Erkille ja käskenyt sanoa, että
Niemeläinen, jonka poroja Erkki hoiti, oli viinan lähettänyt. Oli Ollin
onnistunut nähdä, kun Vallerikin saapui Erkin mökille, nälissään ja
väsyksissään.

"Kun se syömättömään ruumiiseen nyt on väkevää viinaa maistellut, niin
kyllä pian nukkuu... ja silloin se on Savinainen putkassa", arveli Olli
ja nauraa virnisteli keksinnölleen.

Oli pilkkosen pimeä, sillä oli kuun pohja. Olli kävi kuuloilla,
hiihteli mökin ympärillä ja palatessaan tiesi kertoa, ettei pirtistä
kuulunut minkäänlaista ääntä, mutta portaan ovi oli teljetty
sisältäpäin. Aivan varmaa oli, että molemmin olivat nukkuneet.

Silloin tehtiin miehissä rohkea päätös. Päätettiin rynnistää ovea
vasten, särkeä se ja tulen nopeudella rientää pirttiin ja vangita
Savinainen ennenkun ehtii unenpöpperöstä selviämään. Niin tehtiin.

Kymmenen miestä ryntää ovea vasten, joka halkeaa keskeltä ja paukahtaa
selälleen porstuan lattialle. Miehet pusaltavat sisälle oven
täydeltä... joku liikahtaa ja kiroaa... ja yhtäkkiä on pimeä pirtti
yhtenä mylläkkänä, sillä Savinainen tekee vastarintaa...

Mutta niin vihaksi, ja kai kunniallekin, kävi Vallerille Savinaisen
osan näytteleminen, ettei enää lähtenytkään poromiesten matkaan, vaan
pikaisi menemään suksillaan toisesta kujasta, kun poromiehet yhdessä
läksivät toisesta.

"Taittiin päästä siitä Savinaisesta enemmäksi aikaa", naureskeli Olli.

"Ei haittaa, jos menikin, -- ei hänestä juuri ole poromieheksikään",
sanoi Simo Suikki.

"Mutta kukas viinat nyt toimittaa?"

"Kyllä minä laitan, sillä olen hyvilläni, että pääsin erilleni koko
Vallerista", lupaili Simo Suikki.

Ja hän pitikin sanansa.

Mutta Valleria ei ole sittemmin kuulunut Simo Suikin poromiesten
joukossa, eikä kuulu kukaan tietävän, mihin on joutunut.



KIHLOISSA


Viho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.

Vuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oli
odottanut.

Sillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies.
Lukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimi
kirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas.
Ison talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vielä
oli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjolla
useampiakin.

Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa
rakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista
hänelle.

Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että
Juho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin
muita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä,
puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.

Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.

"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.

"Ei vielä, ei vielä!"

Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.

Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla
tuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei
kukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut
yhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja
rakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa...

Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen,
hienotunteinen ja soma...

Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt...

Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen
yksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän
hakea semmoisen, josta oli uneksinut.

Mutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.

"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin", sanoi
hänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.

"En minä toisten lopuista huoli", vastasi Juho siihen.

Toveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennen
ollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.

"Mitä sillä tarkoitat?" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.

"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin", vastasi Juho.

"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa...?" uteli
toinen.

"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin", sanoi Juho siihen, ja
äänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen ollut
hänen äänessään kuultu.

"Mistä minä tietäisin...?"

"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaan
suudellut..."

Toinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.

"Oletpa sinä omituinen mies... olet todellakin", arveli hän sitten
Juholle.

"Kuinka niin?"

"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei... jota
ei... taikka joka on..."

"Sano pois vaan...!" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneet
hirveän totisiksi.

"Sinä vaadit naiselta liian paljon... Oletko sinä itse sitten niin
viaton, ettet koskaan ole naista suudellut... sanopa se..."

"Se ei kuulu tähän..."

"Sinähän olet kuin suutuksissa... Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskin
parempaa elämänkumppania voi toivoakaan..."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta..."

"Se on minunkin mielestäni parasta..."

Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli
hyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi
olevansa oikeassa.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli
hänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta
kukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.

Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.

"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi",
sanoi hän Juholle ensiksi.

Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut
rypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja
käyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt
kirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos
tapahtunut.

"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski
istumaan.

"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin... sinä omituinen
vanhapoika... En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista... Jokos
nyt tapasit omasi?"

"Jo viho viimein..."

"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?"

"Joudattepa vielä vartomaan..."

Ja Juho nauroi leikkisänä.

"Se on taas sinun päähänpistojasi... Sano nyt edes vähäkään! Onko hän
sieltä sinun kotipitäjästäsi?"

"Enpä sano... Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä..."

"Näytä edes sitä sormusta!"

"En näytä sitäkään..."

"Härkäpäinen olet... Kun et sinä kuitenkin... jos sinä olisit osannut
aavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa... Minä vain
pahoin pelkään, että hänet huono perii..."

Juho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:

"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!"

Juho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hän
pukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näytti
iloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänen
morsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiin
tietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.

Talven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylän
opettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynyt
Juhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkein
aina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat...

Merkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissa
oloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvin
kummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattoman
utelias...

"Pian on joulu käsissä", sanoi Juho.

"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?" kysäisi nyt
vihdoin Kurikka.

"Kyllä... ja taidan palata naineena miehenä", ilmoitteli Juho, ja
hetken kuluttua hän lisäsi:

"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niin
kiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen..."

"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa", kiitti Kurikka. "No,
saisipa kuulla?"

"Hanna Henkonen..."

Kurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.

"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?" kysyi hän.

"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?"

Juhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.

"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan", vastasi
Kurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.

"Mitä olet kuullut?" tikasi Juho nopeasti.

"Sitä en sano minä", vastasi Kurikka päättävästi.

He istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaan
näyttänyt tahtovan estää.

"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikä
olisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita", virkkoi hän
hyvästiä Juholle jättäessään.

Juhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastausta
ei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.

Mutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota ei
osannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka oli
tullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eri
pitäjästä kuin Kurikka?

Ja mitä oli Hannasta puhuttu?

Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt
ajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään
kysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei
mitään hyvääkään...

Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut
naisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen
silmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä
tavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi
sormeansa...? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä
Hannan suhteen?

Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli
koskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut... Kuka
tietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut
muuta kuin oppimista ja kärsimystä...

Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen --
juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli...
Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen
mitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä
selvemmin... muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi
huumauksessaan, ottanut huomioonsa...

Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä.
Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan
entisyys!

Kuka tietää, kuinka musta se on?

Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään
puheilleen.

Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja
semmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää...

Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan
papinkirjan...

Levottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.

Vihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.

Hän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivat
hänen silmänsä suoraan sanoihin:

    ... synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka... kuollut...

Muuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätä
painavan kuin jättiläiskiven... ja vaipui pyörtyneenä lattialle.

Mutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylän
kansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.



TILAUSAIKANA eli KANSAMME HYVINVOINTIA


Ennen kirkkoon menoa joulun edellisellä viikolla istui meitä kylän
miehiä lukkarin arkipirtti aivan täynnä. Oli pitempimatkaisiakin. Oli
vaimoväkeäkin joukossa.

Siinä yhtä ja toista puheltiin. Kuulumisia kyseltiin ja talven kulusta
pääteltiin.

Jopa kääntyi puhe siihen, että nyt se alkaa olla sanomalehtien
tilausaika jo käsissä.

"Mikä lehti se nyt olisi paras tilata?" kysäisi Talvitien Matti, joka
takaliston kylästä tullen tahtoi kuulla kirkonkyläläistenkin
mielipidettä.

"Niitä on montakin hyvää lehteä", sanoi siihen Yliniemen isäntä.

"Onpa tietenkin, vaan ero niillä sentään on", alkoi Keskitalon emäntä
selittää. "Meillekin mennä vuonna tuli 'Vesa', vaan nyt kun on tullut
'Kansan Ääni', niin eri tavalla on tullut paperia... paljo on vankempi
pinkka nyt jo..."

"Mutta minä kun olen vanha mies, niin tarvitsisi olla selvää painoa,
että näkisi... Siinäkin 'Kansan Äänessä' on paino niin epäselvää, että
tavaamiseksi menee luku minunlaisella lukijalla, jolla on huono silmän
juoksu", arveli siihen Talvitien Matti.

Vauhtilan Nissi nousi penkiltä, kävi varistamassa tuhkan sikaaristaan
takkaan ja sanoi:

"Paljon on jo olemassa sanomalehtiä, mutta harvat niistä kansan parasta
katsovat ja kansan hyväksi tekevät. Mutta tilatkaa, miehet, 'Voima'.
Siinä on lehti, joka puhuu kuin kansan omasta suusta. Sen näkee jo
heti, kun tilausilmoituksen lukee... Kansamme hyvinvointia siinä
ensiksi luvataan..."

"Kansamme hyvinvointia ne lupaavat muutkin", huomautti Talvitien Matti
siihen. "Vaan minä en tule hullua viisaammaksi siitä enkä ymmärrä, mitä
ne sillä kansamme hyvinvoinnilla tarkottavat..."

Siihen ei heti vastannut kukaan.

Vihdoin sanoi kätilö, joka myöskin oli kirkkomiesten joukossa:

"Tietysti tarkotetaan hyvinvoinnilla sitä, että kansa pysyisi terveenä
ja reippaana ja etteivät kulkutaudit pääsisi levenemään."

"Vaan mistäpä ne sinne, jossa lehti lyödään, tietävät mikä tauti
mitäkin tilaajaa vaivaa", epäili taas Talvitien Matti.

Siihen tiesi Rousun emäntä sanoa:

"Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sinne, että se ja se tauti on täällä
liikkunut..."

Mutta Jurttulan juureva ja lihava isäntä, joka tähän asti ei ollut
mitään puhunut, nousi ja sanoi:

"Hyvinvoinnilla tietenkin tarkoitetaan, että jokainen Suomen
kansalainen olisi täydessä lihassa... liitinki lujalla... vatsa
täynnä... se se hyvinvointia on..."

Mutta ei uskonut Talvitien Matti sitäkään, arveli:

"Kukapa köyhä mies sitä jaksaa ruveta itseään lihottamaan ja vatsaansa
kasvattamaan... ja jos sitä tarkoittavat tilausilmoituksissaan, niin...
niin kysynpä mikä sanomalehti lähettää tilaajilleen munia ja
makkaroita..."

"Sinä olet tyhmä, Matti", sanoi Matille Jurttulan isäntä.

"Saatanpa ollakin. Vaan jos minä tietäisin, mitä lehteä lukien pääsisi
paisumaan ja saisi liitinkinsä lujalle, niin sen lehden minä ensiksi
tilaisin..."

"Niin minäkin..."

"Joo, sen minäkin, josta ruuanapuakin olisi..."

Ja käännyttiin nyt Jurttulan pullean isännän puoleen kysymyksellä, mitä
lehteä hän tilaa.

Mutta näkyi jo jonkun suupielissä vähän pilkkaa, ja jokunen jo
ääneensäkin nauraa virnisteli, niin Jurttula suuttui ja siinä niille
laihimmille kivahti:

"Syökää ensin itsenne isännän näköisiksi ja kokoisiksi ja puhukaa
sitten hyvinvoinnista..."

"Samat sanat sanon minäkin", arveli siihen Talvitien Matti.

Muilla ei ollut puhumista senkään vertaa.

Mutta kun Matti kirkonajan jälkeen kävi pappilassa ja sillä aikaa kun
rovasti selaili kirkonkirjoja katseli Helsingin lehteä ja siitä luki
tilausilmoituksen, niin eikös ollut siinäkin, että kansamme
hyvinvoinnista luvattiin huolta pitää. Teki Matin mieli kysyä
rovastiltakin, minkä lehden tilaisi, mutta sitten ajatteli, että
olkoon...

Ja mennessään takalistolleen päätti hän tunnossaan, että Jurttulan
isännän puhe sittenkin oli oikea, -- että mitäs se hyvinvointi muuta
olisi kuin sitä, että on mies täydessä lihassa... liitinki lujalla...
vatsa täynnä...

Eikä Matti seuraavaksi vuodeksi tilannut yhtään lehteä.

(1895)





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maalaiskuvia II - Kokoelma novelleja" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home