Title: Taloista ja taipaleelta
Author: Hornborg, Karl Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taloista ja taipaleelta" ***


TALOISTA JA TAIPALEELTA

Kirj.

Heikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]



Werner Söderström, Porvoo, 1898.



SISÄLTÖ:

 Puron sulho.
 Jatalampi.
 Nuotalla.
 Jouluenkeli.
 Karhun kynsissä.
 Rahaa lainaamassa.
 Asioitsija.
 Marivainaja.
 Talon piruja.
 Rahankaavoja.
 Onnen turkki.
 Karsikko.
 Kaksi onnellista.
 Hänen puheensa.
 Enkeli ja piru.
 Oma kuvani.
 Ahven.
 Punanen lippu.
 Elämän avain.
 Meren joulu.
 Heräämiseni.
 Milloinka Rooma perustettiin?
 Testamentti.
 Onnen saari.



Puron sulho.


Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa ja
elivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nautti
heidän onnestansa.

Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.

Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan.
Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnyt
sen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teiri
kuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa,
joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellä
vihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukusta
kiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristen
osotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukas
tietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystä
lienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysi
tahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä,
että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas.
Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noilla
toimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä.
Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus ja
vallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsän
kuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä ja
taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa,
mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänä
asettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.

Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika,
sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipasta
miestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi ja
asumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaan
valta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaan
sylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.

Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonka
toisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisella
puolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristosta
laaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminata
iloisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsän
kuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nyt
joutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossa
palvelijakseen pakottaa.

Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselle
työtä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.

Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus ja
pojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta oli
hän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojan
poika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivat
toisiaan", niinkuin äiti sanoi. Mutta tätä iloa ei ollut pikku
Mikillä -- se oli pojanpojan pojan nimi -- kovinkaan kauvan, sillä
"ukki", joksi hän vanhusta kutsui, "meni pois". Hän ei ollut koskaan
elämänsä päivinä sairastanut, eikä kuolema nytkään lähestynyt häntä
minkään sairauden kautta, ei, vaan hän myteni vanhuuttaan.

Viatta vanha kuolee.

Oli heinäkuu ja kirkas poutapäivä. Kaikki väki riensi niitylle heinän
kokuuseen. Vanhus, joka oli terve ja reipas, jäi pikku Mikin kanssa
kotimieheksi. Illansuussa, kun joukko palasi niityltä, oli vanhus
nukkumassa istuillaan karsinnurkassa tuoksuvilla heinillä ja pikku
Mikki hänen sylissään.

-- Pitkäänpä ne ottavat ruokaunta, sanoi emäntä ja meni katsomaan.

Mieluista unta näytti vanhus nukkuvan pidellen hellästi molemmin
käsin pikku Mikkiä, joka nukkui hänen sylissään.

-- Hyvä Jumala! Ukki on kuollut! huudahti emäntä. Pikku Mikki nukkuu
kuolleen sylissä. Tulivat sitä muutkin katsomaan: kuolluthan se
oli, nukkunut rauhallisesti ikuiseen uneen, hymy vielä huulilla.
Herättyään ei Mikki käsittänyt koko asiasta mitään.

Surulliset olivat Mikille nämä ajat, kun ukki pantiin kirstuun ja
vietiin pois, kovin surulliset.

Hän oli riutua suruun.

Tästä aikain sai Mikki seurata äitiänsä ulkotöille, pellolle ja
niitylle, että ukin muisto haihtuisi, ja valeen se tapahtuikin.
Syvään ei syövy lapsen suru. Varsinkin kun poika pääsi purolle
äitinsä kanssa, joka kävi siellä pesuja huuhtomassa, niin oli kohta
kaikki muu unhotettu.

Purosta ja Mikistä tuli kohta toverukset, hyvät ystävät. Puro täytti
pojan sydämmessä sen aukon, jonka ukin kuolema oli siihen jättänyt.
Kun Mikki vähän vahvistui, ettei tarvinnut peljätä hänen mihinkään
vaaraan joutuvan, sai hän jäädä oman onnensa nojaan. Silloin
alkoi hän elää omaa elämätänsä. Hänestä eivät aikaihmiset paljon
välittäneet eikä hän heistä. Hän ei milloinkaan pyrkinyt heidän
seuraansa. Ja kun ei talossa eikä missään lähitienoilta ollut lapsia,
hänelle sopivia tovereita, niin alkoi hän vieroa ihmisiä ja karttaa
heidän seuraansa. Pyhäisin kyllä koetti äiti seurustella ja leikkiä
poikansa kanssa, mutta tämä näytti kyllästyneeltä ja ikävöivältä.
Purolla hän vaan innolla askaroitsi päiväkaudet ja ainoastaan siellä
hän oli iloinen ja tyytyväinen. Unehtui siellä jano ja nälkä eikä
useinkaan kesäiltoina olisi lähestyvää yötä huomannut, jos ei äiti
olisi huomauttamaan tullut. Hän kasvoi hiljaiseksi, haaveksivaksi,
vähäpuheiseksi.

-- Lapsi kasvaa ympäristönsä kaltaiseksi, sanoi äiti surullisesti,
jonka silmältä ei jäänyt huomaamatta, mihin suuntaan poikansa
henkinen elämä kasvoi.

Sillä kohdalla puron rannalla, jossa se tekee viimme hyppäyksen
kivien ylitse tullessaan vuoristosta alangolle, oli ison iso,
ijänikuinen kuusi, tuuhea ja pitkäsylinen, tummanvihertävä vaippa
päällään. Se oli niin vanha, niin, että naavaparta oli jo käynyt ihan
harmaaksi, muoto kurttuiseksi, mutta suopealta hän silti näytti, niin
lempeältä, kuin se vaan näyttää, joka miehuudella on kestänyt elämän
myrskyt ja urhoollisesti voittanut kaikki tämän maailman kiusaukset.
Sitä ei olleet mitkään vastukset voineet lannistaa. Kun satoi vettä,
räntää taikka lunta, niin veti hän hymyillen vaippansa tivimpään
ympärilleen, arvellen, ettei se paha ilmakaan ole ikuinen, taikka
kun nousi tuuli, myrsky, niin tarttui hän sitä tiukemmin maaemoon
kiinni, seisoi tanakasti mietteissään, sillä tyyntyyhän se tuuli,
talttuu myrskyn voima, taikka kun Jumalan ilma korkeudessa pauhasi ja
tulisilla nuolillaan halkoi synkkiä pilviä, niin silloin nöyristyi
hän, kumarsi nöyrästi päätään ja kiitti korkeuden herraa, joka siten
pahentuneen ilman puhdisti ja ilmoitti hidasmielisille kuolevaisille
ijankaikkista voimaansa.

Tämä joutui kolmanneksi toveriksi seuraan.

Kun muutamana päivänä paahtoi aurinko kesäisellä voimallaan, että
kihisivät kedot paahteessa, niin painosti ja väsytti pikku Mikkiä,
ettei jalka tahtonut jaksaa palvelustaan toimittaa. Tämän kun huomasi
vilkas puro, niin kuiskasi se Mikille, että menisi kuusi vanhuksen
juureen viileään pimentoon lepuuttamaan raukeita jäseniään. Se oli
mieluinen neuvo Mikille ja kohta oli hän siellä täydessä unessa
pehmeillä sammalilla. Tämä oli kuusen mieleen. Hän lopetti huminansa
ja puro vaikeni myöskin, että väsynyt lapsi saisi rauhassa levätä. Ja
rauhallisesti hän siinä lepäsikin... lepäsi kauvan. Rauhallinen on
viattoman uni. Vasta vieno ilta herätti hänet. Virkistyneenä nousi
Mikki leikkiinsä. Tuulonen lähti liikkeelle, vanhus alkoi hivelevän
huminansa, johon samassa liittyi puron iloinen porina...

Tätä puhdasta elämää kesti muutamia vuosia. Mikki näytti vahvistuvan
voimainsa puolesta, mutta heikontuvan henkisesti; ainakin hän
tuli harvempisanaiseksi, haaveksivammaksi ja kotona mistään
huolimattomaksi.

Äitiä alkoi huolettaa. Hän koetti tehdä mitä voi, estääksensä poikaa
purolta, mutta ei siinä mikään auttanut. Palvelijat rupesivat
piloillaan kutsumaan häntä puron sulhoksi ja pilkkasivat miestä, joka
oli veteen rakastunut, mutta poika joko ei sitä käsittänyt taikka ei
välittänyt siitä mitään. Ja elämä jatkui entistä menoansa. Ainoastaan
purolla oli poika tyytyväinen, siellä vaan oli hänellä huvia ja iloa.

Ajanoloon joutui puro isännän epäsuosioon. Se toi näet keväisin
tulvavettä ja täytti sillä niitty laakson niin, että peltosarkojen
alapäät olivat veden alla. Senlainen tulva ei aina tehnyt
niityillekään hyvää, vaan turmeli jok'ainoa kevät laihon sarkojen
päästä. Isäntä mietiskeli, millä tavalla tuo olisi autettavissa.
Puron jatko, joka niityltä vettä nieli, kulki ahtaasta kallion
solasta, jota oli vaikea laajentaa. Eikä sitä olisi mielellään
tehnyt sitäkään, jos muuten saisi veden estetyksi. Sola oli helppo
sulkea, jos tulisi joskus tarpeelliseksi seisottaa vettä niityllä.
Isäntä keksi toisen keinon. Hän päätti johtaa veden vuoristosta
toiseen suuntaan. Siinä tapauksessa jäisi kuitenkin puroon tulvavettä
niittyjen tarpeeksi. Yritys onnistui täydellisesti, kun isäntä
kaivatti ison viemärin. Elokuun alussa, kun uusi väylä avattiin,
alkoi heti vähetä puron vesi ja väheni vähenemistään, ettei jäänyt
muuta kuin vähä lirisemään kivien väliin. Se itki kohtalonsa kovuutta
ja kuihtui kyyneleihinsä.

Puro oli kuollut.

Tämä oli kova kohtaus Mikille. Hän kauhistui, kun eräänä aamuna
purolle tullessaan huomasi sen kuivuneeksi. Aluksi luuli hän, että
puro ei ollut vielä valveella, että hän oli tänä aamuna tullut liian
varhain. Hän laskeusi kuusen juurelle ja odotti... odotti kauvan,
mutta turhaan, turhaan. Mikä kerran on kuollut, ei se näillä ilmoilla
enää henkiin nouse. Jos Mikki olisi älynnyt katsahtaa kuusta, niin
olisi hän heti huomannut, mitä oli tapahtunut. Se oli niin vakavan
ja surullisen näköinen, ettei se milloinkaan ennen ollut sellaiselta
näyttänyt. Niinpä niin. Mutta sitä ei Mikki tullut huomanneeksi. Hän
katseli ja katseli puroa, katseli kunnekka itku voitti, kun ei se
nousemaan ruvennut. Hän läksi ja juoksi kotia.

-- Kuka on surmannut puron? kysyi hän itkien äidiltään.

-- Ei, hyvä lapsi, ei sitä ole kukaan surmannut, vaan on se ehkä
mennyt muita lapsia huvittamaan. Kyllä se tulee, kun joutuu, koki
äiti lohduttaa.

Rauhaton oli Mikin elämä tämän perästä. Hän meni purolle, istui
siellä odotellen hetkisen ja tuli taas pihaan. Tätä menoa piti hän
niin kauvan kuin kesää kesti ja ilmat olivat suotuisat. Tuli sitten
römpsyinen syksy, tuli talvi, pitkä ja ikävä. Mikki ei kyennyt ulos,
vaan kitui koko talven. Ei kukaan tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän ei
puhunut eikä valittanut, vaan kuihtui päivä päivältä ja surkastui...

-- Kunhan kevät joutuu, niin lapsi kostuu, lohdutteli äiti isää ja
itseänsä.

Mutta kevätpuoleen kävi vastoin toivoja. Poika tuli huonommaksi,
jaksoi tuskin liikkeessä olla. Kesä jäi ainoaksi toivoksi, silloin se
lapsi paranee.

Tuli kesä, korkea ja kirkas.

Mikki virkistyi hieman. Vaivoin pääsi hän muutamana päivänä purolle.
Siellä ei ollut iloa, ei virkistystä. Kuusikaan ei humissut siellä
yhtä juhlallisesti kuin ennen. Sen ääni oli niin surullista, niin
valittavaa. Puron iloista porinata ei kuulunut, ei näkynyt. Mikki
ei voinut hillitä mieltään, itku voitti ja hän alkoi pyrkiä kotia
kohti...

Terveyttä ei kesä hänelle tuonut.

Juhannusaamuna saattoi äiti Mikin purolle. Sitä oli poika niin
hartaasti pyytänyt, kun ei omin voiminsa enää päässyt. Hän asettui
pitkälleen kuusen juureen ja pyysi äitinsä poistumaan, jolla
muutenkin oli kiire askareilleen.

Siihen nukahti poika pehmoselle sammalvaipalle.

Luonnossa vallitsi pyhä rauha, juhlan hiljaisuus. Aurinko heikensi
valonsa hellettä vetämällä hienon hämyverhon kasvoilleen. Kuusivanhus
vietti vakavana hartaushetkeä, johon sinervä salo nöyrästi yhtyi.
Levoton tuuli ei hennonut häiritä hiljaista juhlaa. Lintujen laulu
vaikeni ja maan sydän huokui tyynemmästi.

Hiljaa!

Tällä juhlahetkellä kuljettaa Jumalan enkeli lapsen puhdasta sielua
ikuisen valon, ikuisen rauhan maahan.

Hiljaa!

Kun äiti tuli poikaansa päivälliselle hakemaan, ei hän häntä
löytänyt, vaan hänen ruumiinsa...

Vanhus jäi yksin.

Mitäpäs oli enää hänen elämästään.

    Kun kuolon kello soipi
    Jo veikon viimeisen,
    Ken jäädä yksin voipi
    Maailman murheesen.

Kun kaikki ystävät olivat pois menneet, halusi vanhus seurata
heitä. Hän alkoi lakastua, kun eivät vuoriston viileät vedet enää
kostutelleet sen vanhoja juuria. Kun syksyn rajut ilmat alkoivat
temmeltää ja elämöidä salon sydämmessä, tunsi vanhus voimansa
vähenevän. Ja eräänä päivänä, kun myrskyn nujakka kulki ketojen yli,
kaatui se entisen puron uomaan, vaipui kuin armaan ystävän syliin.



Jatalampi.


Sinuakaan en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi, enkä sitä
tarinata, jonka kansan kertomus ja metsän mieluisa humina tuntee
sinusta. Usein olin istunut metsäisellä harjulla vierelläsi ja
katsellut sumentunutta silmääsi ja ryönäytyneitä rantojasi. Usein
olin istuskellut siinä ja arvellut, että mikähän tummensi sinunkin
kirkkaan silmäsi, mikä rantasi rumensi, mikä mielesi murheelliseksi
saattoi, koskapa sinun kerrotaan itkevän ja valittavan määrättyinä
aikoina vuotta. Tiesin, että puhdas olet sinäkin alunpitäin ollut
ja kirkas silmäsi taivasta kuvastava. Siitä syystä nuo kysymykset
mielessäni väikkyivät.

Vihdoin sain selvyyden arveluihini, vastauksen kysymyksiini.

Satuin taas muutamana elokuun iltana kulkemaan tuota metsäistä
harjua. Kun jalkaani tuntui raukasevan, laskeusin kivelle
levähtämään. Toiselta puolen harjun välkähteli puitten välistä Jylhän
selän hiljainen laine ja niemet ja lehtoiset saaret heloittivat
ilta-auringon hohteessa, toiselta puolen näkyi Jatalammin samea
pinta. Metsä oli tyyni ja rauhallinen, eikä ääntä kuulunut muuta
kuin illan henkäysten humina puitten latvoissa. Istuessani siinä ja
silmäillessäni puolelle ja toiselle, kävi minun kuin runoilijan, joka
laulaa:

    Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
    Outoihin Taivuin ajatuksihin.
    Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
    Sydämin ihaelin sykkivin.
    Siell' oli näky mitä ihaninta,
    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Ja vanhat muistot alkoivat mieltäni hivellä ja entiset kysymykset
esiin nousta. Silloin oli kuin vieressäni oleva korkea kuusi olisi
puhelahjan saanut ja lausunut:

-- Jos sinä niin kovin hartaasti haluat lammin tarinata tietää, niin
minulta sen saat kuulla kokonaisenaan, sillä osan tapauksesta olen
omin silmin nähnyt.

Minä nyökäytin päätäni myönnytykseksi ja sanoin:

-- Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!

-- Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja
kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten
oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison
selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki
järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo
maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä
rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä,
jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä,
jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen
päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä
kasvoi vihanta kaislikko.

Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta,
samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja
kuohusammalta veden pinnalla.

-- Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.

-- Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus.
Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan
hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä
muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui
mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär
oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti
on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja
olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen
ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava
mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui
sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin
hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole
yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin.
Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään,
niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua,
synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua
ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään.
Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.

Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin
huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli
tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä
vieraana häntä siellä pidettiin.

Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina
kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti
jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka
alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta
kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut
olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä
ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa
taloudentoimissa.

Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, -- se
oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä
pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat
itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos
seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset
valat vannottiin.

Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät
syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi
Liisu valona Lassin huoneessa.

Niin tuumattiin, toisin kävi.

Samassa kylässä oli toinenkin pulska tyttö, varteva ja verevä, hieman
elähtänyt, koko joukon vanhempi Liisua. Hän oli kankurina muutamassa
talossa. Maineeltaan hän ei ollut puhdas, kansan puheista päättäen,
mutta siitä ei sen tarkempata tietty, sillä hän ei ollut niiltä
tienoin kotoisin, vaan muualta muuttanut, "maankulkija". Tämä oli
myöskin ihastunut Lassiin. Hän oli päättänyt tavalla taikka toisella
suostuttaa Lassin itseensä ja rikkoa tämän ja Liisun välin.

-- Me sovimme niin hyvin yhteen, me kaksi maankiertäjää, oli hän
kehuskellut kylällä.

Mitä lienee hän keinoja käyttänyt, vaikuttavia ne vaan olivat.
Lassi kietoutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kysymys oli vaan,
kuinka päästä erilleen Liisusta, jonka kanssa oli jo kolmasti
kuulutettu. Syittä ei sopinut peruutusta yrittääkään eikä syitä ollut
minkäänlaisia eikä muutakaan tepsivätä keinoa keksitty.

Liisu ei osannut ensimältä aavistaakaan, mitä hänen sulhasensa
mielessä liikkui, vaan oli iloinen ja onnellinen. Sittemmin kyllä
kävi pilveen Liisun mieli, kun äiti oli kylässä kuullut, kuinka Lassi
oli yksissä ollut kankurin kanssa. Sulho osasi kuitenkin haihduttaa
Liisun huolet.

-- Kaikkiapas vielä! Mitä me huolimme välittää juoruämmäin puheista.
Ainahan niillä on sanomista toisista ja toisten aikeista. Sillähän ne
elääkin ne senlaiset, puheli Lassi.

Palanen kesää oli kulunut ja heinäkuu oli jo lopuillaan eikä Vappu,
kankuri, ollut vieläkään keksinyt keinoa, miten oli Lassi saatava
Liisusta erilleen.

Hän oli jo ehdottanut, että poistuisivat yhdessä paikkakunnalta
toisille markkinoille, mutta se ei näyttänyt Lassista ensinkään
soveliaalta. Toinen oli siis keksittävä keino, toinen ja parempi.

Viho viimein oli hän siitä selvillä: Liisu oli saatava pois päiviltä.

Lassi oikein kauhistui kuultuansa tuonlaisen esityksen. Hän alkoi
pelätä Vappua ja vältellä, mutta jättää häntä ei hän voinut, niinkuin
olisi tahtonut. Vappu veti häntä kuin paholaisen voimalla puoleensa.
Tuskin kolmea päivää saattoi Lassi olla käymättä häntä katsomassa.
Salainen voima veti häntä sinne, missä Vappu asui. Kolmantena iltana
hiipi hän jo katsomaan, saadaksensa edes vilahdukselta nähdä Vapun.
Hän asettui aidan taakse pensaan juureen vahtiin ja tähysteli pihaan.

-- Mitäs katselet? kuului ääni hänen takanaan.

-- Sinä, Vappu! Mikä sinut tänne toi? huudahti Lassi hämmästyneenä,
hypäten ylös.

-- Se, mikä sinutkin, vastasi Vappu. Näethän sen nyt, että me emme
voi kiertää toisiamme, että me kuulumme toisillemme, vaikka tuo
Särkelän lunttu on sinut kietonut pauloihinsa.

-- Niin, niin, hoki Lassi väliin.

-- Mutta sen minä sanon, että sinun pitää toimittaa hänet pois tieltä
taikka minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sitten saat pitää tuon
Särkelän letukan, sanoi Vappu tiukasti, aikoen lähteä.

-- Elä jätä minua! Minä teen kaikki, mitä tahdot! Sen lupaan,
vakuutan, huusi Lassi.

Tämän perästä tapasivat he usein toisensa ja vähitellen kasvoi Lassi
siihen ajatukseen, että Särkelän Liisun oli poistuttava elävitten
joukosta tavalla millä hyvänsä.

Oli ensimäinen sunnuntai elokuussa. Särkelästä olivat kaikki
muut menneet kirkkoon paitse Liisu. Hän ei ollut mennyt muitten
mukana, kun Lassi oli luvannut tulla häntä hakemaan. Liisu oli
niin kummallisen surunsekaisella mielellä eikä hän itsekään voinut
selittää mikä häntä vaivasi. Oli ehkä väsymyskin vaivana. Hän oli
ahkerasti tehnyt morsiuslaitoksia, sillä kuun lopulla oli aije pitää
häät, ja silloin oli muutettava uuteen kotiin. Aika oli mennyt niin
nopeasti kaikenlaisissa varustuksissa ja puuhissa ja kun Lassi oli
tuon tuostakin käynyt tervehtimässä. Pahat kielet olivat vaijenneet,
kun huomasivat että tosi siitä tuumasta tulee ja ett'ei siinä nyt
auta enää mikään. -- Ainakaan ei Liisun korviin ollut enää mitään
kylän puheita päässyt.

Liisu-raukka ei tiennyt, että sillä välin, kun hän onnellisena
puuhasi morsiushankkeissa, korvensi paholainen hänen sulhonsa sydäntä
mustilla kekäleillä.

Samassa aukesi ovi ja Lassi astui sisään.

-- Ah! huudahti Liisu, säpsähtäen.

-- Terve! Tulin hiukan viipyneeksi, sanoi Lassi levottomasti.

-- Vastapa ne tästä toisetkin lähtivät, sanoi Liisu, tietämättä
oikein itsekään mitä sanoi.

He lähtivät -- ijäksi Särkelästä.

Sulhasen ehdotuksesta eivät he kääntyneetkään kirkolle, vaan
poikkesivat Jataharjulle kävelemään.

Oli kuuma päivä, rasittavan kuuma. Ilmassa oli sakeanaan sinistä
savua ja päivän polttavata usvaa. Tuuli ei jaksanut laisinkaan
liikkeelle tänä päivänä ja Jylhänselän keveä laine etsi viileyttä
omassa povessaan. Lehtometsät olivat kuin näännyksissä ja väsyneeltä
näytti uljas männikkö.

-- Poiketaan tuonne metsään rannan puoleen, sillä siellä on ehkä
viileämpi, ehdotti sulho.

He istuutuivat harjun rinteelle männikön siimestävään suojaan.

-- Tämä paikka on minusta niin, niin, niin mieluinen, sillä tässähän
me keväällä tavattiin ja ikuiset lupaukset vahvistettiin, puhui Liisu
hartaasti.

-- Tässä, tässä, sanoi Lassi hajamielisesti. Jatalampi hymyili
iloisesti, niinkuin ainakin se, joka ei tiedä tämän maailman
murheista eikä paheista mitään, vaikka hänen pitikin tänään kuvastaa
savuista taivasta ja kuumuudesta riutuneita metsiä.

Kaikki oli niin hiljaista ja raukasevaa, ei kuulunut mitään linnun
ääntä eikä vihellystä.

Oh, se on toisinaan niin outoa tuonlainen metsän hiljaisuus.

Samassa alkoi kaikua kirkonkellojen kumajava ääni.

-- Siellä saatetaan jotakuta viimeiseen lepopaikkaan, sanoi morsian
hiljaa. Hautauskellot ne noin surullisesti soivat.

Sulhanen ei virkkanut mitään.

Liisu otti huivin päästään, kun tuntui niin hiottavan...
silkkihuivin, jonka sulhonsa oli hänelle lahjoittanut.

Äkkiä sieppasi Lassi huivin, kääräsi sen Liisun kaulaan ja painalsi
hänet siimalleen maahan.

Sydäntä särkevä tuskanhuuto kuului, sitten surkeata valitusta ja
uikutusta. Viimein vaikeni ääni, kun mies painoi toisella polvellaan
hartioita, toisella päätä maata vasten. Vihdoin kuului viimeinen
korahdus kurkusta, ruumis jäykistyi ja ponnahti suoraksi. Muutaman
kerran vielä vavahti, jäsenet retvahtivat hermottomiksi ja henki oli
lähtenyt.

Mies kiristi yhä huivia, solmesi sen lujasti kaulaan ja nousi sitten
uhrinsa päältä.

Siinä makasi Liisu hengettömänä silmällään sammalisessa maassa.

Hetken katseli mies hengetöntä.

Sitten otti hän kylmästi ruumiin, kantoi sen rantaan ja upotti
kivillä lampiin niin kauvas rannasta kuin ylettyi. Mutta kun vesi oli
kirkas, näkyi ruumis pohjasta. Lassi keräsi risuja metsästä, pani
niitä katteeksi ja viimeksi ison hongan latvakäkkärän, että ruumis
peittyi kokonaan.

Niin oli mies peittänyt uhrinsa ja kätkenyt rikoksensa lammin
puhtaaseen poveen.

Liisua ei osattu kaivata kotonaan sinä iltana. Olihan hän voinut
mennä sulhonsa kanssa jonnekin kylille. Mutta kun ei häntä vielä
maanantainakaan kuulunut kotia, lähti äiti kuulustelemaan sulhaselta.
Siellä kohtasi häntä se outo tieto, ett'ei Lassi ollut kotonaan
käynyt sitten kun pyhäaamuna oli lähtenyt. Nyt tuli hätä käteen.
Sanoma levisi nopeasti tapahtumasta kylälle ja laajemmallekin.
Kuulusteltiin ympäristöstä, mutta ei kukaan ollut nähnyt Liisua eikä
hänen sulhastaan. Ruvettiin miesvoimalla etsimään, mutta ei siitäkään
mitään apua ollut, sillä ei jälkeäkään, ei mitään vihiä tavattu
kadonneista. Ne olivat kuulumattomiin hävinneet.

Synkkä suru vallitsi Särkelän hiljaisessa tuvassa.

Niin kului viikko, kului pari.

Silloin levisi sanoma, että Lassi oli ilmestynyt nimismiehen luokse,
tunnustanut kauhean rikoksensa ja ilmoittanut, mihin oli ruumiin
piilottanut.

Hän oli hirmutyönsä tehtyään aikonut mennä kirkolle ja sieltä
asuntoonsa, sillä hän oli ollut varma, ett'ei sitä lammista kukaan
löytäisi. Mutta kun oli lähtenyt lammilta, oli Liisun hätähuuto ja
valitus kaikunut hänen korvissaan niin elävästi ja katkerasti, ett'ei
ollut hirvinnyt mennä ihmisten ilmoille, ei ollut edes Vapulle saanut
ilmoitetuksi asiasta, vaan oli poikennut metsään ja paennut pois
ihmisasunnoilta. Siellä oli hän harhaillut pari viikkoa saamatta
rauhaa hätähuudolta ja valituksilta. Viimein olivat ne pakottaneet
hänet nimismiehen luokse.

Kun sanoma levisi Lassin tunnustuksesta, katosi Vappu kylältä teille
tietämättömille, eikä häntä ole sen erän perästä näillä tienoin
näkynyt eikä kuulunut.

Lassi tuomittiin kuolemaan ja mestattiin tuolla pienessä saaressa
Kiviniemen kupeella. Hän ei pyytänyt armoa ihmisiltä, vaan sitä
hartaammin Jumalalta. Kaksi pappia valmisti häntä kuolemaan ja
saattoi mestauspaikalle.

Hän oli viimeinen, joka tällä paikkakunnalla sai sovittaa rikoksensa
mestauspölkyllä.

Tässä vaikeni kertoja huoataksensa hetkisen.

Illan hämäryys alkoi hiipiä pitkin maita ja vesiä.

-- Siten sovitti Lassi kauhean rikoksensa, jatkoi vihanta kuusi
kertomustaan, ja kaikki tuli vähitellen ennalleen, kaikki muut paitse
tämä lampi tässä. Aika lohdutti surevia Särkelän asukkaita, lievitti
tuskia ja paransi murheen iskemät haavat, mutta lampea ei ole voinut
mikään lohduttaa eikä kukaan hänen huoliaan poistaa -- hänen, jonka
ilman omaa syyttään piti joutua osalliseksi rikokseen ja salata sitä
niin kauvan. Hänen kyyneleitään ei ole voinut mikään poistaa, vaan
on hän itkenyt silmänsä kuiviin. Isoon järveen vievä puro kuivui
kokonaan ja on aikain kuluessa maatunut jälen tuntumattomaksi. Rannat
ovat maatuneet, liettyneet ja käyneet ryteiköiksi. Hänen kirkas,
taivasta kuvastava katseensa on tummunut ja levät ja kuohusammal
kaihtevat sitä kuin verho ihmisen silmää. Hän on vaan raiskautunut
jäännös entisestään. Usein ovat ihmiset kuulleet tuskanhuutoja ja
valitusta täältä lammilta näin tähän aikaan vuotta, jona rikos
tapahtui.

-- Tuskallista on ollut elää tässä ja seurata lammin surullista
kohtaloa, huokasi ijäkäs kertojani.

-- Ken tiesi sinua vielä huvittaa kuulla, jatkoi hän hetken päästä,
että Särkelässä ei ole sen perästä enää ollut asukkaita, kun
silloiset muuttivat toiseen, murheettomaan elämään. Talo otti mökin
haltuunsa, siirsi rakennukset pois ja jätti pellot heinämaiksi.

Tähän lopetti vanha kuusi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti
erojaisiksi.

Kun minä nousin lähteäkseni, olin kuulevinani surullista valitusta ja
heikkenevää uikutusta lammilta... kiiruhdin askeleitani ja katosin
metsään ja illan hämärään kuin kala syvään veteen.

Sinua en voi koskaan unhottaa, musta Jatalampi! Vaikka surulliset
muistot mieltäni vaivaavat aina kun sinua muistan tahi kun äyräillesi
saavun, niin kuitenkin voin lohduttaa sinua sillä varmuudella, jolla
itseänikin, että vielä sinäkin kerran olet kirkastuva, niinkuin
kaikki, mitkä maailma mustentanut on. Kerran olet sinä katseleva
kohti kirkkautta, joka ei koskaan himmene, povesi on puhdistuva,
hyllyvät levät ovat pinnaltasi haihtuvat ja rannoiltasi on raikuva
iloinen ylistyslaulu.



Nuotalla.


Olemme järvellä pienessä köysikössä Rantalan vanhus ja minä.

Vanhus istuu perässä ja minä olen tuhdolla soutumiehenä. Olemme
menossa kalaan. Hän kykenee vielä vanhoillaankin nuotalle
köysimiehenä. Minä olen siis köysimiehen airomiehenä... joutavimmassa
toimessa, mitä niillä tienoin tunnetaan. Köysimies kulkee, näet,
tavallisesti yksin ja sen vuoksi sen airomiestä pidetään mitättömässä
arvossa.

Päivä on kallistunut iltaan, kello on seitsemän maissa.

Ilma on senlainen, ett'ei se missään maailmassa muualla kuin
Pohjoissavossa voi senlainen olla.

On aivan tyven. Levänneekö tuuli, tuo levoton, tänä päivänä, vai
lieneekö jossakin toisaalla toimissa, vai eikö hennone häiritä
tätä suuren luonnon juhlallista iltaa... Miten lienee senkään
laita, liikkeellä se ei vaan ole. Aurinko on vetäytynyt hienoon
pilviharsoon, ett'eivät säteensä liian tulisesti paahtaisi kuivaa
luontoa. Vihanta havumetsä näyttää savuavan rannalla, siitä kun
ilta-auer tuoksuaa taivaalle, pienet lehtosaaret näyttävät pieniltä
palleroisilta tyyneen veteen kuvastavine varjoineen.

Olemme järvellä.

Tuntuu niin oudolta koko tuo luonnon juhlallisuus, etten tahdo hennoa
röyheltääkään veden vienoa kalvoa, saatikka sitten soutaa voiman
tiestä.

Vanhus veneen perässä on yhtä tyyni ja rauhallinen kuin suuri luonto
ympärillämme, ja hellävaraa meloksii venettä eteenpäin.

Aika kuluu ja matka lyhenee.

Olen vasta muuttanut näille tienoin ja, kun olen halukas tutustumaan
kansan elintapoihin, olen lähtenyt nuotalle saadakseni nähdä, kuinka
tuonlaista pyydystä käytetään. Kalastus alkaa vasta päivänlaskun
aikana, mutta kun kalastus tapahtuu niin sanoakseni ennakko-oikeuden
mukaan, niin on kiiruhdettava aikanaan apajan korvalle, saadaksensa
parhaan apajan. Kun tällä sukukunnalla ei ole muuta kuin yksi
paikka, josta muikkuja kohosta saadaan, ja siinä vaan kuusi apajaa
rinnakkain, mutta pyytäjiä on useampia, niin täytyy kiiruhtaa,
päästäksensä sille apajalle, jolle tahtoo ja jonka parhaaksi katsoo.
Tämä tapa on ikivanhoilta ajoilta voimassa ollut, ajoilta niiltä,
jolloin ensimmäiset asukkaat näille tienoin tulivat ja kalastaminen
alkoi. Aika on tavan laiksi muuttunut ja semmoisena on se kirjaan
tullut.

Tuonlaiselle sukukunnan yhteiselle kalastuspaikalle,
muikunveto-apajalle olimme matkalla mekin, Rantalan vanha isäntä ja
minä -- köysimiehen airomiehenä.

-- Meidän täytyy joutua, sanoo isäntä, ruveten vinhemmästi melomaan.

Minäkin aloin vetää väen takaa.

Keveästi liukuu hyvä, särvitekoinen venhe tyyntä veden pintaa, että
kuohuu vaahto kokassa. Lastia ei ole venheessämme sanottavasti
mitään: meitä kaksi henkeä, joista ei kumpaistakaan voi mieheksi
sanoa -- toista ei enää, toista ei vielä -- iso vyyhti tuohiköyttä,
ankkuri, porkka, nuottavakka ja eväskontti.

Keveästi liukuu vene ja matka joutuu.

Kalastuspaikalla, joka on isonlaisen Kalliosaari-nimisen saaren
päässä, ei ole vielä ketään, että me saamme valita apajan sen, jonka
haluamme.

-- Taivas on kynsillään, huomenna vesi heilahtaa ja, jos eivät vanhat
merkit petä, asettuu tuuli kaakon korvalle. Meidän on otettava
Hiekan-apaja, se on aamulla tyynenä, jos tuulemaan rupeaa, niinkuin
näyttää, puhuu vanha mies, katsellen taivasta, joka alkoi yhä enemmän
lientyä pilveen.

Hiekan-apaja on kauniin, hiekkarantaisen lahdelman suulla, jonka
rannalla kasvaa vahva tukkimetsä... jos ei sitä jo tämän ajan
rahanhimo ja ahnehtiminen ole hävittänyt jo sitäkin. Mahtavana
kuvautuu tuhatvuotinen varjo syvään, kirkkaaseen veteen, mahtavana
kuvautuu varjo ja näyttää seppelöivän syvyyden reunaa kuin
tuuheaharjaiset kulmat vanhuksen syvämietteistä katsetta. Alhaalla
syvyydessä näet saman, jonka ylhäällä paasikin päällä korkeudessa:
pilveen lientyvän taivaan, ja me näytämme olevamme pienessä
venheessämme kuin kaksi hyttystä kaarnapalasella suuressa avaruudessa.

Laskemme maihin rannan hiekalle ja viemme eväämme kalamajaan, joka on
ison hongan juureen vartavasten sitä varten rakennettu.

Samassa pistää niemen takaa esiin vene. Se on toisen talon, Lahden
nuottamies, joka niinikään on lähtenyt edeltäottain keritäkseen
mieleiselle apajalle ennen muita.

-- Onpa se isäntä ollut aikanaan liikkeellä, sanoo hän, kun huomaa
meidät.

-- Mikäs kumma se, kun minulla on tänään nuori mies soutajana, vastaa
toverini iloisesti.

Lahden mies valitsee Kallio-apajan ja tulee luoksemme pakinoimaan.

Jutellaan siinä ja tarinoidaan ja länteen painuu päivä.

Sill'aikaa on kokoontunut toisia, että meitä on viisi nuottuetta
saapuvilla, kaikki valmiita käymään rynnäkölle kalojen valtakuntaan.
Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme muikun vetoon, käymme jostakin
kaarteesta vetäisemässä isompata rantakalaa keittokaloiksi illallista
varten. Se onnistui. Saimme ahvenia ja haukia, hyviä keittokaloja.
Muikun saanti sitä vastaan ei onnistu ollenkaan. Kun on tyyni ollut
ja kuuma koko päivän, ovat muikut ympäri selkiä, eivätkä huoli
kokoontua ollenkaan rannalle köytten kantamalle.

Täytyy jättää turha työ.

Käymme maihin ja teemme tulet, räiskyvän nuotion rannalle, ja
alamme valmistaa illallista. Ukki, vanha isäntä, ei usko muita
kalankeittoon, vaan tekee sen itse. Piikatyttö, nuottaveneen
airomies, saapi ottaa eväät esille ja, kun keittokin on valmista,
saamme käydä aterioimaan. Jokainen kalamies tietää, ett'ei kalakeitto
maistu koskaan eikä missään niin mainiolta kuin kalaretkellä, jossa
sen saat itse tuoreeltaan keittää ja valmistaa. Tässäkin toteutui tuo
vanha seikka. Illasteltuansa menivät palvelijat majaan maata ja me
jäimme kahden nuotiolle.

Ilta oli viilentänyt päivän hellettä ja yö alkoi levittää tummaa
vaippaansa väsyneen luonnon ylitse.

-- Ettekö halua mennä levolle? kysäsin minä.

-- En minä sitä kaipaa täällä, kun saan levätä rauhassa kotona. Mutta
jos sinua nukuttaa, niin voit mennä, kyllä on sijaa majassa, sanoi
hän.

Minua kun ei väsyttänyt eikä huvittanut erota miellyttävästä
vanhuksesta eikä iloisesti leimuavasta nuotiosta, niin jäin sinne,
missä miellytti ollakseni.

Emme istuskelleet nuotiolla lämpimiksemme, vaan huviksemme...
Kuumuutta oli muutenkin ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.

Nuotio tuli sitä kirkkaammaksi, mitä pimeämmäksi muuttui ilma.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Vanhus oli puoleksi pitkällään muuatta kiveä vasten niin, että
nuotion leimu sopi hyvin valaisemaan hänen kasvonsa. Minä istuin
hieman loitompana, selkääni nojaten erään jättiläispetäjän runkoa
vastaan. Ukko ei puhunut mitään, eikä minullakaan ollut muuta
sanomista. Mielissäni vaan katselin vanhuksen hyvänsuovan-näköisiä
kasvoja... niitä minä katselin ja ihailin ja koetin kuvailla
mielessäni, miltä hän oikeastaan näytti, minkälaisen kuvan hänestä
sain ja kuinka saamani kuvan toiselle esittäisin. Minua ei ole
nimittäin koskaan mikään niin miellyttänyt kuin ihmiskasvot, niiden
katseleminen, ihaileminen ja mietiskely, että minkähänlainen
tulivuori mahtaa tuonkin kuoren alla leimuta, minkälainen meri
pauhata, sillä meri se on ihmisen sisus, ihmisen sydän, meri
syvä, pohjaton, meri milloin levollinen, milloin levoton, milloin
vienosti lainehtiva, milloin pauhaava, myrskyinen, raju, meri,
jossa on niin äärettömän paljo kirkasta, puhdasta, mutta myöskin
niin paljo elämän ryönää ja saastaa... miellyttänyt mietiskely,
että mitähän tuonrakenteiset kasvot merkitsevät, mitä sen eriosat,
mitä tuonlainen otsa, nuo silmät, tuonlainen nokka, tuo suu, nuo
huulet, leuka ja kaikki itse kukin muu osa erikseen... Onko kasvojen
kuva kokonaisenaan kokonaiskuva ihmisen sisusta ja kaikki eri
osat eri vivahduksia, eri pyyteitä ja haluja osottavia merkkejä
siitä samaisesta sisimmäisestä ihmisestä. Ja sitten vasta on tämä
huvittavaa, muuttuu miellyttäväksi, kun on siinä onnellisessa
tilassa, että saapi tutustua tarkemmin ihmiseen, jonka ulkomuodon
johdolla on muodostanut käsityksen hänen sisäisestä ihmisestään.
Vähä sitä on tehty ja vaikeata se on, mutta sen voin kuitenkin siitä
vähästä vakuuttaa, etten koskaan ole tutustunut ihmiseen, jossa en
olisi tavannut ihmistä...

Ja nämä tässä olivat ensimmäisiä alkeita noissa tutkimuksissa.

Minä istuin jättiläis-petäjätä vasten ja ihailin vanhuksen
hyvänsuovannäköisiä kasvoja. Musta huopahattu peitti puolittain
hänen otsansa, ett'ei sen valtavuus kuontanut näkymään, vaan sitä
valtavimpina esiytyivät tuuheaharjaiset kulmat, silmänsä, jotka
olivat harmaahtavat väriltään, olivat suuret ja rauhalliset, nokka
korkea, suora ja vahva, suu-aukko kaareva, huulet vahvat ja varsinkin
alahuuli hyllyvä, leukansa leveä ja valtava, posket kuruissa ja koko
muodolla vanhuuden harmaja karva; kasvoja ympäröi leuvan alatse
toiselta korvalta toiselle tuuhea, vaaleahko parta. Koko hänen
muotoansa kirkasti rauhallinen, suopea ilme...

Hän nousi ja kohensi nuotiota.

Yö pimeni, nuotio kirkastui.

Oli elokuun alkupuoli ja yöt niillä tienoin maatamme ovat jo silloin
pimeät kirkkaammallakin ilmalla, saatikka nyt, kun taivas oli
vetäynyt synkkään pilveen.

-- Teillä ei ole vaimoa, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

-- Ei ole, eikä ole ollutkaan, vastaa hän ykskantaan ikään kuin
osottaaksensa, että se puhe loppukoon siihen.

-- Kuinka se niin on sattunut? utelin minä.

-- Sattuuhan sitä toista jos molempaakin, vastaa hän tavallisen
levollisesti.

Uteliaisuuteni on herännyt ja väsymyksen säije, joka jo oli alkanut
punoutua jäseniini, lieviää jälleen.

-- Kertokaa aikamme kuluksi! kertokaa nuoruutenne ajoista! huudahdan
minä kiihkeästi, kavahtaen polvilleni.

-- Se on surullinen juttu, sanoi hän aatoksissaan.

-- Mikä?

-- Sepä, miksi minä olen yksin jäänyt maailmaan.

-- Kertokaa!

-- Siinä on paljo kertomista.

-- Vaanpa lyhimittäin.

Hän nousi, kohensi tulta, joka alkoi kirkkaammin loimuta, ja asettui
entiseen asemaansa.

Minä painausin takaisin jättiläis-petäjätä vasten.

-- Minä olin silloin viiden kolmatta vanha, alkoi isäntä, kun
hän tuli meille palvelukseen. Hän oli kahdenkymmenen. Kaunis hän
ei tainnut olla ihmisten mielestä; minä ainakaan en ole nähnyt
viehättävämpää olentoa, en koko pitkällä elämäni ajalla... en häntä
ennen ja sittemmin... siitä ei ole voinut olla puhettakaan. Hän oli
torpan tytär, vanhemmista oli jo aika jättänyt. Useita vuosia oli hän
palvellut yhdessä ja toisessa paikassa, kunnes pääsi meille. Hän oli
iloinen, kun oli päässyt isoon taloon, ja tyytyväinen, ja tyytyväisiä
olivat häneen meilläkin kaikki. Äitini häntä ylisteli ja sisareni,
joka talouttani hoitaa, oli häneen mielistynyt. Heistä tuli hyvät
ystävykset. Hän oli nöyrä ja ahkera, taitava ja toimelias, iloinen
ja leikkisä, viehättävä koko olennoltaan... Eihän minun tarvitsisi
hänen avujansa ylistää. Kaikki hänestä pitivät ja kaikki hänestä
saivatkin pitää -- kaikki muut, paitse minä, rikkaan talon poika...
minä en saanut. -- Senlainen se oli yleensä ihmisten mieli. Kuinka
se olisi voinut kysymykseenkään tulla, että ison talon, rikkaan
poika piikatyttöön... ei ikinä. Ihminen päättää ja päättelee... Ei
kuitenkaan ollut vielä joulu käsissä, kun minä olin häneen ihastunut
ja kaikin puolin mieltynyt, rakastunut, ja ilmoittanut aikeeni...

Kertoja istui hetkisen ääneti ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja
katseli leimuavata nuotiota.

Siihen tuijotin minäkin.

-- Jouluna sai hän ajaa kanssani kappireessä kirkolle. Se oli
varomaton teko. Panettelijat saivat siitä vettä myllyynsä ja minä
sain äidiltäni kiukkuiset nuhteet ja isältäni vakaiset varotukset.
Sisareni oli kyllä neuvonut, että menisimme isolla reellä, hän tulisi
mukaan ja minä olisin ohjillisena. Mutta siihen minä en suostunut,
vaan toimitin, että naapurin poika tuli ottamaan sisareni rekeensä.

Tästä aikain tuli äitini tylyksi Marille -- se oli tytön nimi --
mutta sisareni jos mahdollista lempeämmäksi entistään. Me emme
huolineet koko asiasta, päätimme pysyä lujina ja odottaa aikaamme.
Ja elämä meni entistä menoansa... kuluu se aika odottavankin.
Talvimarkkinoilta tilasin sitten kihlasormukset ja toin Marille
kultaisen kantasormuksen ja hopeiset kaulavitjat tuomisiksi ja vaadin
hänen niitä julkisesti käyttämään. Tämä oli toinen varomattomuus.
Äitini kiukustui Marille ja isäni oli ähmissään. Niistä minä en
välittänyt mitään, kun olin tottunut pitämään oman pääni. Marin
asema tuli tukalaksi. Alati sai hän kuulla pistopuheita ja alituista
jurnutusta.

Päätin saada asiat selvälle, puhua pääsiäispyhinä vanhempaini
kanssa ja selittää aikeeni. Voi sitä ilvettä, mihin äitini nousi,
kun sai kuulla päätökseni! En ikinä voi sitä unhottaa. Hän oli kuin
mielipuoli, villi, raivoisa. Sai siinä kuulla ennen kuulemattomia.

Hän aikoi ajaa Marin ihan tuossa paikassa pois talostaan ja minut
perässä. Ainoastaan lupaamalla asiata vielä miettiä sain hänet
vihdoinkin viihdytetyksi, ja Mari sai jäädä paikoilleen. Isänikin
kehotti minua luopumaan aikeestani, muuten sanoi hän äidin tulevan
mielen vikaan. Tämä oli kolmas varomaton teko. Jos Marin asema tähän
asti oli ollut tukala, tuli se nyt ihan sietämättömäksi. Nuotio alkaa
hiiltyä. Minä nousen, ettei hänen tarvitse liikahtaa, ja lisään pari
pölkkyä nuotioon. Se leimahtaa ja alkaa elpyä uuteen liekkiin.

-- Nyt pantiin kaikki pillit puhaltamaan myöskin minua kohti. Näytti
kuin kaikki ihmiset olisivat liittoutuneet äitini kanssa minua
vastaan... ei ainoastaan juoruämmät ja kylänkellot, vaan kaikki
muutkin. Kuka vaan kykeni ja uskalsi, se koetti parjata Maria ja
ärsyttää minua ja osottaa kuinka mieletön minä olin, kun minä
muka olin alentunut pelastamaan mokoman piikaletukan kunniata...
Senkin olivat he keksineet. Ja tätä tekivät kaikki sukulaiseni,
paitse sisareni, joka aina oli puolellani, tukenani... tätä kaikki
tuttavani, ystäväni, nuoret ja vanhat, kylän pojat ja tytöt. Minä
kauhistuin, kiivastuin ja raivosin.

Ne olivat kamaloita aikoja.

Näin mennä retuutettiin kesäkuuhun asti...

Silloin tapahtui se, jonka olisi pitänyt olla tapahtumatta.

Olin nuotalle lähdössä eräänä päivänä, kun äiti sai jotakin syytä
ruveta nostamaan entistä nuottiansa tuosta samasta asiasta. Hän
kiihtyi, vihastui, ärtyi... ja arvaahan sen mitä sanoja ihminen
senlaisessa mielentilassa käyttää, ja lopputulos oli kiivaudesta,
että hän ennemmin sanoi minut näkevänsä ruumiina mustilla paareilla
kuin vihillä nartun rinnalla...

Niin pitkälle oli siis tultu.

Muuta ei tarvittu. Minussa oli kaite äitini kiivautta. Minua oli
ärsytetty kuukausmääriä, minunkin kärsivällisyyteni oli lopussa.
Kiihtyneessä mielentilassa annoin jotakin vastaukseksi, että itsehän
te olette hänet tähän ottanut ja luultavasti itse hänet tehnyt
siksi, joksi tiedätte häntä parjata, ja läksin huoneesta, mennäkseni
nuotalle.

Kaivolla, jonka ohitse tie kulki, tapasin Marin.

-- Meidän välimme on lopussa, huusin hänelle, ijäksi lopussa! Tätä
en jaksa kestää enää, en... en mitenkään. Suo anteeksi, Mari! Suo
anteeksi Mari kulta, ja unhota minut... unhota! Unhota ijäksi! Ja
erosin hänestä, menin... juoksin rantaan, nuotalle.

Hän jäi kuin kivettyneeksi.

Sen perästä emme tavanneet toisiamme enää elävin silmin.

Mielenliikutus keskeyttää vanhuksen kertomuksen.

Hän nousee, poistuu hieman syrjään ja laskeutuu polvilleen erään
ison kiven viereen, nojaten kyynärpäillään kiveen, peittäen kasvonsa
käsillään.

Eivät ikinä murene mielestäni nämä hetket.

Tämä on hiljainen hartaushetki luonnon suuressa temppelissä, jossa
suurten silkopetäjäin oksattomat rungot ovat kuin holvattua kupulakea
kannattavat pylväät, kupulakea, jonka muodostavat korkeudessa yhtyvät
petäjäin vihannat latvat, nuotiomme kuin pyhä tuli palaa keskellä ja
vieno uhrisavu kohoaa suoraan korkeutta kohti, sammaloittunut kivi on
kuin alttari, jonka edessä väsynyt maan matkamies nöyränä notkistaa
polvensa ja vuodattaa sydämensä Hänelle, joka kuulee nöyrän,
hiljaisen huokauksen.

Vanhuksen hartautta ei mikään häiritse: kaikki on niin hiljaista,
äänetöntä, harrasta, vaikuttavaa.

Minä olen kohonnut kunnioittavampaan asentoon pylvään juuressa ja
koetan pidättää hengitystäni, ett'ei huokumiseni häiritsisi yleistä
hartautta.

Hetket kuluvat, hiljaiset hetket.

Väsynyt matkamies on lopettanut rukouksensa.

Silloin alkaa korkeudesta kuulua hivelevä hyminä kuin juhlallinen
urkujen soitto.

Tuuli on herännyt ja ijäti vihanta havumetsä on alkanut valtavan
huminansa.

Olen ollut monissa jumalanpalveluksissa ja hartaushetkissä, mutta ei
niistä mikään ole jättänyt mieleeni senlaista pysyväistä vaikutusta
kuin tämä hartaushetki luonnon suuressa temppelissä.

Vanhus korjaa nuotiota, jonka savu kallistuu tuulen mukaan. Sitten
ottaa hän entisen asemansa ja minä olen yhtenä korvana koko mies.

-- Tähän samaan saareen tulimme silloinkin nuotalle. Minun oloistani
ei ollut mihinkään. Olin kuin puolihullu, kiihkeässä mielentilassa,
kauheassa tuskassa. Koetin silloin ensi kerran elämässäni tuolla tuon
saman kiven luona polvillani etsiä turvaa ja lohdutusta Häneltä,
joka sitä yksin antaa voipi. Turhaa oli sekin sillä kertaa. Olin
liian levoton, en saanut ajatuksiani kokoon enkä tainnut tietää
itsekään, mitä tarvitsin. Pakenin tuonne majaan, koetin saada unta --
turhaan kaikki... Sittemmin en ole koko elämäni aikana yrittänytkään
levolle nuottaretkilläni täällä, olen viettänyt yöni hiljaisessa
yksinäisyydessä ja täällä, tällä samalla paikalla, olen sittemmin
lohdutuksen ja rauhan löytänyt.

Loppuihan se viimein sekin kesäinen yö, lyhyt ja valoisa, joka
minusta oli ollut kokonainen elämä, ja pääsimme lähtemään kotia.

Jo kaukaa järveltä huomasin, että sisareni käveli edestakaisin
rannalla, nähtävästi odotellen minua. Silloin olin saavanani uutta
rohkeutta ja voimaa. Päätin tehdä kaikki illalliset tekemättömiksi,
päätin mennä suoraan Marin luokse, pyytää hänen unhottamaan kaikki
surunsa ja kärsimisensä ja sanoa hänelle, että rakastin häntä, häntä
yksinään, ja ett'ei mikään mahti voisi mailmassa meitä erottaa...

Hän vaikenee liikutuksesta.

-- Ihmisen päätöksiä, kuulin hänen hiljaa huokaavan kasvot käsien
peitossa.

Hetkisen istuu hän siinä tilassa.

-- Rannassa ilmoitti sisareni, että morsiameni oli aamusella löydetty
koskesta myllynrännistä -- kuolleena, lausuu vanhus verkalleen,
hilliten liikutustaan.

-- Äitini oli illalla, jatkaa hän hetken päästä, käskenyt, suorastaan
ajanut, hänet pois talosta. Mari, joka oli ollut sulaa kyyneleihin,
olisi lähtenytkin, mutta sisareni rukouksista oli luvannut olla vielä
seuraavaan päivään. Yöllä oli hän sitten etsinyt koskesta lievitystä
tuskilleen. Ruumiin oli virta painanut ränniin. Kihlasormus oli
hänellä sormessa, ketjut kaulassa ja niiden toisessa päässä hänen
povellaan lahjoittamani kantasormus.

Niin oli mennyt hän, minä olin jäänyt. Tilani on helpompi ajatella
kuin kertoa.

Sisareni toimitti vainajan kunnialliseen hautaan ja on huolellisesti
hoitanut hautaa tähän asti. Pieni risti on siinä. Sen löydätte
helposti hautausmaalta, jos haluatte.

Tähän lopettaa vanha mies ja katselee, tähystelee etteikö jo koi ala
vaalentaa taivaan rantaa.

-- Entäs äitinne? utelen minä.

-- Häntä en tapauksen perästä nähnyt kuukausiin, jatkaa hän
hyväntahtoisesti. Hän oli joutunut surkeihin sekä sielun että ruumiin
tuskiin. Näin hän kituen eli viisi vuotta, riutui ja kuoli. Hän oli
kauheissa tuskissa ennen kuolemaansa. Minä istuin hänen vuoteensa
vieressä ja koetin lohduttaa niinkuin voin. Hän huusi ja voivotteli,
kuinka hän oli häväissyt kunniallisen tytön maineen, levittämällä
törkeitä juoruja ja valheita hänestä, kuinka hän oli vainonnut ja
herjannut tyttöparkaa, että tämän oli täytynyt hypätä koskeen, kuinka
ei Mari eikä poikansa eikä Jumalakaan anna anteeksi hänen suuria
syntejään. Oikein oli surkeata nähdä ja kuulla häntä. Provasti
apulaisineen oli häntä lohduttamassa ja puhuttelemassa ja saivatkin
viimein vakuutetuksi ja rauhoitetuksi niin, että hän tyytyväisenä
jätti tämän ajallisen elämän...

Kapsetta ja kolinata alkaa kuulua rannalta, pitää meidänkin joutua.

Valo ja pimeys ovat jo jonkun aikaa taistelleet keskenänsä ja valo
voittaa.

Aamu valkenee, kirkas ja kaunis, ja raikas tuuli puhaltaa...
kaakkostuuli, niinkuin hän oli ennustanut.

Meidän apajamme on tyyni ja innolla käymme koettamaan kala-onneamme.
Ensi kerralla saamme jo runsaasti. "Kastelemme" vielä pari kertaa,
s.o. vedämme pari apajata. Saalis on runsas, mutta siihen se sitten
loppuukin. Päivä on ehtinyt jo korkealle ja muikut ulkonevat selälle.
Saamme lähteä kotia, jonka tyytyväisinä teemmekin.

Näin olin minä ensi kerran niillä tienoin nuotalla.



Jouluenkeli.


-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Näin kaikui lapsellinen ääni surullisesti jouluaattoillan hämärässä
Esplanaadissa. Milloin kajahti se tuossa päässä, milloin tässä,
milloin missäkin sillä välillä. Se oli kuin jaloin juokseva, siivin
lentävä tuskanhuuto, joka tahtoi tunkeutua jakajalle, täyttää kaikki
kohdat, kaikki käytävät ja myymälät ja kaikki, mitä niissä oli ja
liikkui. Tällöin kajahti se kumakasti, surunvoivasti, että kumahti
vastainen rakennus, tuolloin taas vihlasi kimakasti, leikkaavasti
ilmaa, että kuuroinkin korva olisi sen kuullut, että kovinkin sydän
olisi haavoittunut, paatuneinkin pehmennyt sitä kuullessaan. Ja
olihan siinä korvaa, joka olisi kuullut, jos kuullakseen olisi
ollut, oli siinä sydäntä, kovaa miehen, harrasta naisen ja hellää
lapsen, joka tavallisissa oloissa olisi ollut altis, jopa avuliaskin
kuuntelemaan tavallistakin avunpyyntiä, saatikka sitten noin
hätäistä, tuskallista, sydäntä särkevätä, mutta ei nyt tällä kertaa,
tänä iltana, ei. Jokainen tahtoi tällöin pitää huolta itsestään,
perheestään ja omaisistaan, ei kukaan toisista, tuskin yksikään
köyhästä...

-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Näin kaikui yhä itkuun sortuva lapsen ääni ja raskasta, sumuista
ilmaa alkoi lähenevä ilta tummentaa, himmentää yhä hämärämmäksi.
Välistä oli valitus kovempi, välimiten vienompi, välistä
kaksijatkoinen. Alku aina kuului kovemmin, selvemmin, kuin loppu,
"ruokaa" ja "puita" tuli yhteen jaksoon, sitten henkäyksen perästä
"joulukuusta". Hän tiesi, että ruoatta ja puitta he eivät tulisi
jouluna toimeen, vaan kuusetta kyllä, ja niin oli kotona neuvottukin
pyytämään, mutta kuusesta ei oltu sanottu mitään. Ja siten hän
oli tehnytkin, mutta kun muisti viime joulun, ainoan, jonka oli
muistavana viettänyt, kuinka silloin oli ollut iloista kun oli ollut
kuuset ja kyntteli ja kukat ja lahjat ja isä ja kaikki, niin ei hän
voinut olla lisäämättä valitukseensa joulukuusta. Hänen mielessään
kuvautui joulukuusi ja isä yhdeksi, sillä yhdessä hän ne viime
joulusta muisti.

Hän seisahtui leikkikalumyymälän valaistun ikkunan eteen ja
tarkasteli leluja. Siinä oli hevonen, samanlainen jonka hän oli viime
jouluna saanut, siinä koira ja marakatti, siinä kissa ja lammas,
ja lukemattomia muita, joita ei edes nimeltään tiennyt. Hetkeksi
hän siinä vaipui katselemaan, ihailemaan, mutta silloin taas tuli
mieleen, että heillä kotona ei ole mitään, ei joulukuusta eikä muuta:
valtavat vedet täyttivät silloin silmät ja tuskallisesti kajahti
huuto:

-- Meillä ei ole ruokaa jouluksi eikä puita eikä -- joulukuusta!

Sitä ei kuitenkaan kukaan kuullut, ei ainakaan ollut kuulevinaan,
ja ilta pimeni, mutta ikkunoista uhkuva valovirta tuli sitä
loistavammaksi; nyt se ei ollut enää vaan ikkunoissa, vaan tulvaili
kauvas kadulle.

Kansantungos alkoi jo harveta kaduilta ja myymälöistä. Ne olivat
saaneet haluttavansa ja riensivät nyt lämpöisiin, valoisiin
koteihinsa valmistamaan iloa ja onnea omaisilleen...

Kyynelten sortama lapsen-ääni jaksoi tuskin saada enää valituksensa
kuultavaksi.

Häntä ei kukaan huomannut eikä hänestä välittänyt. Ja ilta pimeni.

Poissa ihmistulvasta toisella puolen Esplanaadin asteli muudan
nuorukainen kädet sarkapalttoon taskuissa. Hän ei näyttänyt huolivan
ihmisistä eikä heidän hommistaan. Levollisesti, huoletonna,
kuin olisi ollut yksin koko maailmassa, näytti hän astuskelevan
edestakaisin pitkin katukäytävätä päästä toiseen. Vaikka hän
ulkonaisesti näytti niin elottomalta, oli hänen sisällinen ihmisensä
sitä elävämpi. Olihan hänelläkin koti, oli äiti ja isä ja sisarukset,
mutta se koti oli niin kaukana, kaukana, kaukana, ett'ei sinne
kuulunut huuto eikä huokaus. Se oli erämaassa järven rannalla se
koti, pieni ja köyhä, mutta se oli sittenkin koti, koti, koti. Ja
vaikka se oli niin pieni ja köyhä, oli se sittenkin kylliksi iso
täyttämään miehen koko mielen, koko olennon. Siellä sitä oli aina
ennen joulua viettänyt ja sinne se mieli paloi nytkin, kuohui koko
sisällinen mies. Sinne sitä oli aina ennen kouluaikana pyrkinyt
jouluksi kotikaupungista; äiti itse oli tullut joka kerran "Liinulla"
hakemaan. Se oli ollut suuri ilonhetki, kun äiti oli tullut ja kun
hänelle oli saanut koulutodistuksen antaa. Ja oikein rinta tahtoi
pakahtua, kun muisti sitä riemun päivää, jolloin oli päässyt kotiin,
puhtaaseen, rauhallisen kotiin isän ja äidin ja muitten lasten
luokse; kuinka sitten oli jouluaamuna ajettu Liinulla kirkkoon,
valaistuun, kirkkaaseen kirkkoon. Kovin karvasteli mieltä myöskin
ajatus, ett'ei enää koskaan, ei koskaan elämässään olisi saava niin
huoletonta lupa-aikaa, jolloin sai hiihdellä metsissä ja pyydystellä
jäniksiä ja metsäkanoja. Ja sitä ikävätä, kun täytyi taas lähteä
kouluun, ei tahtonut ajatus jaksaa vieläkään kestää, saatikka
silloin, vaikka isä lähti nyt vuorostaan saattamaan ja oli saman tien
markkinoilla... Niin se oli kaikki silloin kouluaikana, murheetonna
kouluaikana. Oh, sentään niitä armaita muistoja! Kodin muistoja,
kouluajan muistoja! Vaikka sitä miehuullisena ylioppilaana asteli
tätä nykyä pääkaupungin komeita katuja, niin mitä oli koulupojan
koti-ikävä tähän verraten näiden muistojen mielessä kuohuessa; nyt
vasta, tässä tylyssä ihmislaumassa, nyt sen vasta oikein tunsi, mitä
oli koti, koti, koti.

Olisi täksi jouluksikin tehnyt mieli kotiin, oli polttava halu
lähtemään pakottanut, mutta liian oli matka pitkä ja kallis.
Yksin täytyi jäädä joulua viettämään pieneen asuntoonsa. Äiti oli
kirjoittanut, että pienet joululahjat lähetetään vasta tulevassa
kuussa jonkun mukana markkinoilta, kun isä sinne menee, nyt
lähettävänsä vaan ijartamansa 25 markkaa, että voisi huoleti joulunsa
viettää...

Hän oli aikeessa kääntyä kortteeriinsa, kun kuuli lapsen surullisen
voihkinan.

-- Me kuulumme yhteen me kaksi, arveli hän ja astui pojan luokse.

Värähtelevin äänin itku kurkussa selitti poika, kuinka ei heillä
ollut kotona ruokaa eikä puita eikä joulukuusta; kuinka sairaana
makaava äiti oli häntä pyytänyt menemään hyviltä ihmisiltä apua
pyytämään, kuinka äiti oli sanonut rukoilevansa Jumalata lähettämään
jouluenkelin häntä auttamaan tahi oikean auttajan luokse johtamaan,
ja kuinka hän oli ensin nöyrästi kääntynyt ihmisiin, mutta kun
ei kukaan ollut huolinut hänen rukouksistaan, ruvennut huutamaan
kaikille, josta ei siitäkään ollut apua ollut... Ja nyt sairas äiti
ja pieni sisar nääntyvät nälkään ja viluun... Itku voitti kokonaan
pienen pojan.

Hän kopasi taskuaan, että oliko äidin lähettämät rahat mukana, sitten
tarttui poikaa kädestä ja pistäysi ensimmäiseen myymälään. Hän osti
mitä joulukuuseen tarvittiin, kyntteliä, säppejä, koristuksia,
namuja, omenoita y.m. pientä ja sitten ulos saamaan kuusta. He
nousivat vossikkaan ja ajoivat torille. Yksi ainoa myyjä oli enää
jälellä ja sekin jo pois lähdössä. Aikaa ei ollut pitkiin tinkimisiin
ja kaupat tekastiin, ja sitten pois kotiin Siltasaareen.

Poika oli onnellinen ja tyytyväinen. Ruoasta ei hän tosin vielä
tiennyt eikä puista, vaan kuusi oli jo muassa ja se oli hänestä
tärkeintä taas tällä hetkellä. Oli niin iloista saada ajaa
vossikalla ja tuntui hänestä muutenkin turvalliselta istua noin
hyvän jouluenkelin vieressä. Ei sillä ollut tosin siipiä, niinkuin
enkeleillä kuvissa, mutta enkeli se oli, siitä ajatuksesta ei
päässyt, enkeli sama, jota äiti oli sanonut Jumalalta rukoilevansa;
sillä eihän hän ollut ihmisiltä, minkäänlaisilta, mitään apua saanut.
Tämä yksin, tämä hyvän- ja vakavannäköinen nuori mies oli hänen
valituksensa kuullut ja avuksi rientänyt... Enkeli se oli... enkeli.
Olisihan sillä mielellään siivet nähnyt, että olisi saanut äidille
näyttää... ja salaa hän koetti tarkastaa, että oliko hän tosiaankin
erehtynyt... mutta ei, siipiä ei hänen enkelillään ollut...

Hevonen poimi tietä ja matka lyheni.

Menneitten muistot lainehtivat yhä ylioppilaan mielessä: koti ja
äiti ja isä ja lapset ja Liinu ja kaikki, ett'ei hän tullut matkalla
sanaakaan vaihtaneeksi pienen toverinsa kanssa.

-- Täällä on jouluenkeli, äiti, huusi hän iloisesti ovessa tullessaan.

-- Kiitos, Anttu! Kiitos, hyvä lapsi! sanoi hymyillen äiti, joka
melua kuultuaan oli noussut istumaan vuoteella.

-- Elkää minua kiittäkö, vaan tätä tässä, jouluenkeliä, sanoi poika
reippaasti, vetäen toveriansa sisään.

Kirkas kyynel nousi äidin silmään ja sanattomana vaipui hän vuoteelle.

Iloinen tulennos räiskyi jo piisissä, jonka avulias naapurin vaimo
oli omista puistaan virittänyt.

Huone oli isohko, toisen rakennuksen alla, kivijalassa, alkuaan
aiottu pesutuvaksi, koskapa ison uunin kupeessa, joka nurkassa
jähmötti, oli iso padansija, kulmassa piisi vanhan tavan mukaan.
Seinät olivat rohmuiset, kun olivat kivestä, eivätkä tiilistä,
niinkuin nykyinen aika sellaisetkin seinät valmistaa; lattia oli
vahvoista lankuista, rakoinen ja tumma. Kolme pientä ikkunata, yksi
peri- ja kaksi sivuseinässä, kuljetti niukasti valoa asuntoon.
Huonekaluista ei ollut paljo puhetta. Karsinaseinällä oli sänky,
jossa äiti sairasti; perilasin alla vanha, parempia päiviä
muistuttava, pienoinen pöytä, jonka vieressä kaksi jakkaraa,
karmitonta tuolia; pitkin sivuseinää pitkä penkki, niinkuin
maalaistuvissa. Sängyn ja uunin välissä oli arkku, vaatearkku, ja
toisessa päässä sänkyä pöytäkaappi.

Muuta ihmisolentoa ei ollut huoneessa kuin äiti sängyssä ja hänen
jaloissaan pieni tyttö.

Iloinen tulennos räiskyi piisissä ja levitti miellyttävää valoa
huoneeseen.

Ensin kysyi vieras sairaan vointia, ja olisiko talossa ketään, jonka
voisi asialle laittaa. Äiti sanoi voivansa paremmin, ja Anttu kävi
pyytämässä naapurin eukon avuksi. Tämän toimitti ylioppilas hakemaan
puita halkokaupasta ja tarpeellisia ruokavaroja, joita jo talon
rouvakin oli jonkun verran lähettänyt sairastavalle hyyryläiselleen.

Hän alkoi pukea kuusta ja Anttu ja pikku Annu hyörivät ympärillä. Kun
kuusi oli sytytetty, saivat lapset pienet lahjansa...

Vieraan näissä toimissa ollessa kertoi äiti hieman elämästään.
Miehensä oli ollut merimies ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo.
Viime keväänä oli kohdannut häntä se kauhea onnettomuus, että
miehensä oli hukkunut heikkoon jäähän Sörnäisten salmeen... Pyykin
pesulla oli hän koettanut yllä pitää itseänsä ja kahta turvatonta
lastaan... Olihan se kaikki mennyt, kun oli saanut terveenä olla,
mutta kun Elokuusta lähtien oli sairastanut ja ollut työhön
kykenemätön, niin oli kaikki mennyt, mitä oli ollut...

Katkonaisesti kertoi vaimo ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

-- Tottapa se lienee Hänen tahtonsa, joka kaikista meistä murheen
pitää, sanoi hän nöyrästi.

Tähän ei ole paljo lisättävää.

Äiti virkistyi ilosta ja katseli mielissään leikkiviä, herttaisia
lapsiaan.

Ennenkuin ylioppilas poistui, piti hän hartaan rukouksen ja lauloi
lopuksi: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille
hyvä tahto.

Äiti itki ilosta ja kiitollisuudesta.

Liikutettuna lähti jouluenkelikin.

Hänestä tuli tämän perästä perheen ystävä ja turva. Ensin auttoi hän
neuvoilla ja ohjeilla ja sitten, papiksi tultuaan, varoilla, että
leski, joka vähin erin oli kostunut ja tullut entiselleen, näki vielä
monta iloista joulua ja sai lapsensa kasvatetuksi.

Varsinkin Anttuun oli tehnyt tämä joulu syvän, pysyvän vaikutuksen.

Pojasta oli aikaa myöten tullut mies, toimeentuleva, varakas mies;
miehestä vanhus, ja kaikissa elämän kohtaloissa on hän muistellut
tätä joulua ja kantanut kiitosta jouluenkelin lähettäjälle.

Vapisevana vanhuksena kertoi hän minulle toissa talvena, jolloin olin
pakotettu viettämään yksin jouluani Helsingissä, ikävässä, kaukana
kaivatuista omaisistani, tämän tapauksen... vapisevana kertoi vanhus
ja lauloi lopuksi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!



Karhun kynsissä.


Siitä on jo monta vuotta kun eräänä päivänä istuin Keuruun asemalla
ja odottelin junan tuloa pohjosesta päin. Olin tehnyt samoin kuin
moni muukin rautatielle tahi lähtevään laivaan kiiruhtava usein
tekee: pitänyt liikaa kiirettä. Yötä myöten olin ajaa puotaltanut,
ett'en suinkaan myöhästyisi junasta. Seurauksena olikin se varsin
luonnollinen seikka, että saavuin väsyneenä rutjakkeena asemalle jo
aamupäivästä, vaikka juna tulee vasta iltapuoleen. Pitkä, väsyttävä
odotus oli siis edessä. Tuosta olisin päässyt, jos levollisesti
olisin jossakin yötä ollut. Ajoin kyllä aluksi aseman luona olevaan
kievariin ja koetin saada nukkua, mutta siitä ei tullut mitään.
Talon hyväntahtoinen emäntä piti tuosta huolen. Hän tuli aina joka
viides minuutti sanomaan, ett'ei herralla ole vielä mitään kiirettä,
vaan saapi huoleti levätä, ja haasteli kanssani jonkun aikaa
kaikenmoisesta turhista asioista.

-- Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte,
sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti
jotakin vieraan kanssa juteltavata.

Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain
valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon
olikin vielä parisen tuntia aikaa.

Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli,
ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja
monenkarvaista.

Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on
aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista,
toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi
kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä
rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä
avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on
mukavampi kuljettaa... Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman
maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se
istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen
kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen
käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu.
Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan
vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas
nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta
suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa.
Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin
välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.

Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla
lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia,
joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat
valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.

Vihdoin saapui juna.

Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin,
mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia,
että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin
seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys
vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä
tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa
ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella
penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta
akkoja vieressä.

-- Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.

Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.

-- Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi
ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.

Tuosta en välittänyt.

-- Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?

-- "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan
sanassa, vastasi mies.

-- Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku
naisista.

-- Miten lienee, arveli mies.

Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen
mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.

-- Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata
akkoja yhtä suuta.

-- Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.

-- Karhun kyn... elä nyt!

-- Kertokaa!

-- Juttele, hyvä mies!

-- Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.

Mies arveli hieman.

-- Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten
verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen
päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan.
Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä
temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät
kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta
rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että
hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle,
niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi
yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne
korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni
matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni
on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut
asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin
asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti
koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani,
kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut.
Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi
kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin
viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto,
pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei
minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus
oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina,
ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen
olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni
ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi
kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä
ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan
alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua
turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea
tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut
ajattelemistakaan...

Kertoja huokasi.

-- Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan.
Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat
varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin
olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä
nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät
päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat
rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta.
Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran,
elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen
haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja
surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä,
kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret
väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas
laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin
elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta
kuin sanat:

-- Kumpaan... kumpaan näistä? Kumpaan... kumpaan... kumpaan näistä?

-- Niin, niin... Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.

Mies vaikeni.

Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui
toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.

Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.

Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei
voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita
tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.

Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan... omaa kamalata kuvaansako
lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.

-- Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin
minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.

-- Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa
kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika
kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta
paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja
minä retkahdin sillalle.

-- Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin
muistin, että olihan minulla ase taskussani...

-- A-ase! huusivat naiset.

-- Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka
oitis pötki tipo tiehensä.

Eukot töllistelivät toisiaan.

-- Ja mikä ase se oli? tokasi joku.

-- Satamarkkanen...

-- Satam...!

-- Peto olikin siis vaan...

-- Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.

-- -- --

-- Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.

-- Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani
karhun peijaita.

Kahta pyyntöä ei tarvittu.



Rahaa lainaamassa.


Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä
lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten
köyhän ylioppilaan...

Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle
kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko
ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli
nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki,
ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan,
niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että
rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan...

Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä,
ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.

-- Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui
hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.

Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä,
hoikka mies.

-- Terve! huusi Suppo iloisesti.

-- Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.

-- Minnekä matka?

-- Pään parannuksille.

-- Vai on mies siukkana... mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa,
eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.

-- Pitäisikö suurikin summa olla?

-- Sata markkaa minä tarvitsisin.

-- Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin
pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.

-- Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä
odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen
riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen
taskussaan.

Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä Hotelli
Postiin.

Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja
oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen
olevansa... sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä
tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita".
Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun
käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin
pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa,
mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta
jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä
pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan
avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa.
Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän
kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille
yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri,
mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä
on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija
tahi toimittaja... Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita
kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja
verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa
ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"...

Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen
suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä...

Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo
mennä, että jatketaan sitten.

Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:

-- Ei täti ole vielä kotona.

Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet
hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia
ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri
nousi ja sanoi:

-- Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä
viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.

Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia
sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä
mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten
meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään
miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei
voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.

Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.

-- Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu,
arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.

Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin... Tuonlaisissa
tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää
käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli
vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne
hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään
sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa
sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.

Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja
niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen
kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen
pallo!... Punanen pallo!... Valkonen pallo!... Punanen pallo!...

Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli
"tehnyt onnistuneen pallon".

Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes
tunnin eikä miestä vielä kuulunut.

-- Kummallista! Kovin merkillistä.

Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.

-- Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin
biljardinpeluussa, miehiset miehet!

Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin
siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.

-- Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun
joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja
konjakkia.

Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.

-- Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja
toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.

Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen
rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui
niin tuskalliselta.

Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan
kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli
muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.

-- Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä
poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.

Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi
ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että
tulla ja tulla sisään.

-- Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava
sisään astui.

-- Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.

-- Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.

Tulihan sitä.

-- Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.

-- Eihän tässä niin mitkään... tavallistahan tämä on.

Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat,
maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin
herkkupöydän ääressä.

Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa
Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen
syntyä.

-- Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi
Suppo ja tilasi lisää konjakkia.

-- Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän
saatuansa tuota haluttua nestettä.

Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää,
uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.

-- Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa,
surkutteli ystävä osaaottavasti.

-- Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa
hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui
Suppo vakavasti.

-- Eihän se sovi, että minä jään tänne... voisivat arvata. Parasta
on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa
täällä, selitti ystävä hartaasti.

Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin
kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.

Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa,
kuin äsköinkin.

Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin,
sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.

Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan,
kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat
syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki
miehen.

-- Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti

-- On.

Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.

Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi
ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi
käyttää vanhoja viestinkuljettajia.

Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia
ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.

    Paras Veljyt!

    Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan... koehan itse
    auttaa itseäsi!

    Tuus totus

    Poku.

Se oli kirjeen sisällys.

-- Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen
luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.

-- Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka
hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.

Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja
lähti.

Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole
rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan
pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta
maksamassa.

Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut
kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui
isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän
siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin
sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.

-- Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään
taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja
sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä
sanoa saattoi.

Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.

-- Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä
rähäkästä.

Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan
tuli.



Asioitsija.


-- Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.

Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.

Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.

-- Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi
asioitsija.

-- Jos toimittaisitte minulle.

Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.

-- Sisäänkirjoitus maksaa markan.

-- Minulla ei ole, vaan vasta...

-- Hm... Eikö ole puoltakaan?

-- Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä
silmistään.

-- Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On
niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.

-- Ehkäpä sen verran...

Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.

-- Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille
paikan saavani.

-- Kiittäen, kostaen lähti nainen.

-- Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun
menee? kysyi asioitsija.

-- Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. Syömättäkö
Alman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.

-- Onhan se niin ennenkin... Etkös olekin? kysyi isä.

-- Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa
antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.

Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.

-- Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla
äänellä.

-- Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen?
Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa
lasillista olutta... kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas
joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.

Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui
vielä kyökin sängyssä.

Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa.
Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti
onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.

-- Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta,
sanoi asioitsija, oluen juotuaan.

Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.

Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen,
jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa,
oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät,
hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti --
kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar
oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt
läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä
hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se
tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton
vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo
oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei
ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.

Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin... rikkain, pulskin ja
kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen
isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä
käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli,
viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän
vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik
Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä
seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua
sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä,
jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän
tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä.
Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia,
selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että
hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun
hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi
helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään
neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei
ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen
liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni
muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja
sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja
uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli
hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet
ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia...

Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna
lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.

Kuinka se on mahdollista?

Heitä on kohdannut "onnettomuus"... Siksihän sitä ihmiset
tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut
tarpeenmukaista perustusta.

Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja -- jokapäiväinen.

Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt.
Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen
paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta
on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään.
Vararikko oli ollut lopullinen turva.

Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja
ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin
jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja
aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän
lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin
ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut
kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"...

-- Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.

Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala
kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa
vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka
melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti
matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli
vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin.
Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa
ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä
sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin,
piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.

-- Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.

Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.

-- Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin
kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.

-- Miks'ei...

Haettihan se.

Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli
niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti
haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa
kappaleelta.

-- Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä
on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa
olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.

Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö
saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina
ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin
jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja
käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi
tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi
tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.

Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.

Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan,
että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin
puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten
anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä....

-- Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran
tienattu, arveli hän itsekseen.

Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.

-- Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat
ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin
lempeästi kuin voi.

-- Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi
itkuun vääntää.

-- Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.

-- Nälästäpä.

Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä
mielellä oleva ainakin.

Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.

-- Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa...
Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.

Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen
kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan,
vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.

Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko
päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut.
Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän,
vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti
leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.

Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen.
Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka
opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle:
Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli
säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin
oli Kallu puolet saanut.

Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään.
Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä
kokoomaan ja siivoamaan.

Isä istua murjotti ja joi olutta... näpisti palasta ja taas joi. Ja
kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.

-- Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin
jotakin, sanoi hän.

Nöyrästi tuli äiti ja otti.

Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.

Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä
poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi
kuorsata.

Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan
asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.

-- Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.

-- Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin
asioitsija valveelle.

-- Terve! Olipa hyvä, että tulit... peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni
kipeältä... sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on
rahaa.

-- Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja
hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.

-- Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.

-- Paljoko tuodaan?

-- Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.

Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi
tavallinen meno.

-- Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.

-- Kiitos! En välitä.

Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen
lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja
meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät
sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää.
Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa
enempätä.

-- No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa,
sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.

Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin
hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin
valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi
vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.

Miehet eivät huolineet kahvista.

Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.

Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.

-- Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna... sanoi
rouva tultuansa konttooriin.

-- Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija,
jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.

-- Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.

-- Vielä, vielä! vastasi isäntä.

Olutta haettiin lisää.

-- Mull'on huomenna raastupapäivä... kova päivä. Tule sinä,
veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija,
kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui
kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita
ponnistellen kadulle.

Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli,
laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat
puhtaiksi ja paikoilleen.

Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi
itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta,
herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.



Marivainaja.


En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.

Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä,
kädet selän taakse sidottuina.

Tämä oli sitä aikaa tämä, -- joka on vielä monen muistissa -- jolloin
köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden
sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin
erityisissä karsinoissa taikka köysissä.

Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.

Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut
nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti
rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan,
huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen
kynsistä".

Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi.
Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja
lähteneet samassa pakkulaan... niin oli pelko heidät käsittänyt.
Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli
Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun,
heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta
lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä
kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut
sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. -- Kotonaan
hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli
arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut
tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta
viilettänyt yhtä kyytiä sinne... Vuoden päähän oli vielä kuukauden
ajat.

Näin se oli Marivainaja meille tullut.

Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä
piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli
tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa
hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli
vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja
muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät
ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen
haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse,
joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi
liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta
levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.

Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja
tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata
eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria,
niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli
Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen,
että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä
niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä
tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä,
joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi
ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä
vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen
alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla
levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia
tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun
sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen
päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes
pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa
uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin
kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän
jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana
keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli
täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.

Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.

Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan
huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia
niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä,
niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria
pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin
pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien
kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti
halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä
ja ikää -- sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja
kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.

Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin
vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää
eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään
Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.

Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja
huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä,
jotka sitten samana keväänä viettikin.

Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja
Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:

-- Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.

-- Mitäs se Mari nyt niillä?

-- Tarvitsee.

-- Mitä vasten?

-- Tässä tulee häät...

-- Häät?!

-- Niin!

-- Oikeinko oikeat häät?

-- Jo tok'... ihan oikeat.

-- Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.

-- Marivainajan.

-- Marin häät? -- Kaiken varmaan.

-- Onkos sulhasta?

-- Kuinkas muuten.

Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt
hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.

-- Missä se Marin sulhanen on?

-- Järvessä.

-- Järvessä?!

-- Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla
minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari
innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin
huoneessa.

Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta
antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.

Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.

-- Järvessähän se on... järvessä, huokasi Mari raskaasti.

-- Milloinka hän on järveen joutunut.

-- Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.

Ja kauvanhan siitä oli...

Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista
vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän
reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni.
Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän
ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla
vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se
tuli hänenkin vuoronsa... tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika
Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta
tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka,
reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen
oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat
tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset
suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren
Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt.
Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin
saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät
päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja
sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi
ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."

Odotettu lauvantai tuli... tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin
keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa
järveltä kylään.

Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan
sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit
ja mennä pappilaan.

Levottomina odotettiin sulhasta.

Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä
mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta.
Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon
ja siitä suksella Kirkkosaareen.

Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä
kasvoilta.

Odotettiin yhä...

Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä.
Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä
toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain,
naiset viimeisinä.

Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.

Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät
hieman Koirasaareen päin.

Ovat jo puolisalmessa.

Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen -- hänkin kääntyy
Koirasaarta kohti.

Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.

Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.

Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.

Hetki vielä ja -- hän on jään alla.

Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.

Riennetään sinne... hän on tainnuksissa.

-- Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen
iloinen, reipas ääni.

Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.

Keväinen jää on haprasta.

-- Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa
sulhanen tavallisella äänellään.

Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.

Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan
olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen
aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää,
vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy
jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään
hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös,
mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka
hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo
ijäksi jättänyt.

Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.

Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa
seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä
kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa
oli hän Marivainaja.

Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan,
johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä
surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua
hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten
joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset
saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä
sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.

Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on
mieron tietä saanut köysissä kulkea...

Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä
ollut sen enempätä puhetta.

Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä
ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän
kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka
päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja
sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin
ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.

Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.

Mari sai uudet vaatteet.

Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea,
valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet,
mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään
mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.

Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän
juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen
hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun
joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.

Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa
vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni
innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini
heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.

Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti
keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan
ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan...

-- Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!

Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä
portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös,
siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan.
Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi
uimamatkaksi.

Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut
vuosikymmeniä ennen.

Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän
maailman valossa.

Häät oli pidetty...



Talon piruja.


-- Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun
matkaa edellä.

Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.

Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.

-- Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.

Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon
punervassa valossa päilyvätä seutua.

Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla... On sitä oltu senlaisillakin.

Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä,
emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita
metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen
ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä
ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan
ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta,
harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän,
kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta
väärää, kuin vaaksa vaaraa" -- tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä
kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä
oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme
saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin
metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia
vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt
liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi
kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen
uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa
meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka
hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa
hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset
liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät
saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja
sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät
valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä,
siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä
lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta
herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo
ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.

Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas
mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa
ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen
kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä
väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet,
heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta
kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten
joukko syöksi niskaani.

Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin
kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi...

Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli
edessämme... talo kuin linna.

Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti.
Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta
pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut.
Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei
toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut
ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi
vasta pohjatussa ojassa... näytti sikeästi nukkuvan.

-- Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.

Pääsimme pihaan.

Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.

Astuimme tupaan.

Se oli heiniä täynnä... heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä
penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.

Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.

Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.

-- Hyvää iltaa! alkoi toverini.

-- Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän
ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.

-- Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.

-- Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.

-- Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa,
ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan,
ehtisi pikastua.

-- Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.

-- Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista
matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.

-- No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.

-- Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä
akan viisastelusta.

-- Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja
hörymättä.

-- Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä,
joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.

Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.

Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin
vertaisi myllyn kiviin.

-- Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää,
millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.

-- Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan
lisää monttumia pöytään.

Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta
emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden
kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua:
"laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan
aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan...
milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.

Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti.
Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket
lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä,
sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat
jotenkin pieniksi, suu leveä... korvallisille asti, huulet paksut,
pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita,
säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka
vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä
ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä.
Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja
huomasi.

Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan... mikäpäs sitä
senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen
paita, polveen asti ulottuva hameenrepale... Ei muuta mitään ja
tuskinpa tarvitsikaan.

-- So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun
mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.

Kahta käskyä ei tarvittu.

Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi
huoleti voinut pöytään käydä.

Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita,
pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu
sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi
nuorta maitoa -- kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli
liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin
lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät
entiseen aikaan kauppailivat.

Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.

Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa
hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.

Se vasta oli näkemys!

Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin
oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin
emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa,
tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa
oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja
tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni,
leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme
leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka.
Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.

Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan
meidän luoksemme.

-- Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui
rahille.

-- Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän
siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei
niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä
nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat
ylitseni, että parta viuhkaa... Sitten tulitte te, ja minä arvelin,
että noita, noita kaite ne pelkäävät.

-- Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.

-- Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan
kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä
en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka
niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti,
ikään kuin vavahdellen pelosta.

-- Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.

-- Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli
asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.

-- Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.

Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja
aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.

Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan
puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi
kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille
karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja
leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.

-- Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten,
meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.

Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.

-- Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa,
sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan
soveliaampaa paikkaa.

-- Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin... Ei tänne pirut tule, ei
ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.

Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.

-- Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän
kuitenkin itsekseen.

-- Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi,
vaan pirut pelkäävät meitä... pelkäävät eivätkä uskalla tulla
likimaillekaan.

-- Pelkäävät eivätkäkö uskalla?

-- Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.

Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.

-- Pelkäävätkö työm...? kysäsi hän.

-- Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta,
laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui
toverini varmasti.

Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.

-- Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.

Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.

-- Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka
tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä
eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti
hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.

Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla
messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä
siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty
j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.

Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja
katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen
vaikutuksen.

Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti
veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin.
Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa
ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.

-- Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.

-- Ei tarvitse kuin kolmasti... kolmella naulalla oli Vapahtajakin
lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.

Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.

-- Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini
ruotsiksi.

-- Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja
nukuin heti, tapani mukaan.

Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli
valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan
hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme
oli maannut karsinlattialla uunin edessä.

Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli
noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.

Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka
tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua,
joka voin nukkua missä tahansa.

Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni
ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin
mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.

Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli
kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt,
kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun,
pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.

-- Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.

-- Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa
pellolla.

Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti
ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla
heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.

Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme
velkaantuneet taloon.

-- Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään
vierailta... Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona,
kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet
tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.

Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme
parempata yösijaa olisi saaneet mistään.

Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.

Ukkia emme tavanneet.

Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä
vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi
katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.

       *       *       *       *       *

Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä
siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.

Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen
talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän
mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen
kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi,
hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa,
tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä,
johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan... oli ruvennut syömään
hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan,
eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen
sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi
ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja
nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu
siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo
kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa
minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.



Rahan kaavoja.


Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.

Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin
ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi
portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.

Siinä tuli tyttönen vastaan.

-- Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen
hattuaan.

-- Eikö tuo liene.

-- Missä?

-- Tuossa nitoo viikatetta pihalla.

Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille,
tervehtien häntä hattuansa nostamalla.

Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka
olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin
soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat;
alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui
pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin
mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti
kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu,
siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.

Hän istuutui portaille ja pani tupakan... sikarin pisti tuleen.

Siihen saapui isäntäkin.

-- Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella
korvallistaan ja kysyi kuulumiset.

-- Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.

-- Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.

-- Vai Hele... Ettäkö sieltä asti!

-- Jopa sieltä.

-- Mitä sitä nyt täällä liikutaan?

-- Ainahan niitä on asioita...

-- Mitä te olette niinkuin viraltanne?

Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.

-- Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen
isännän puoleen.

-- Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen,
nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on
pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.

Sitten käski hän vieraan kamariin.

Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli
rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan,
yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa
kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta
kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa
mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja
tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen
tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli
hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka
ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut
maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli
hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli
kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki
velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla
kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra
piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi
se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein
viraltaan rahantekijä.

-- Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen.
Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta
ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan
oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan
rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli
hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan...

Isäntä pistäysi kamariin.

Vieras alkoi puheen.

-- Tämä on tanakka talo.

-- Onhan tätä tässä...

-- Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?

-- Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun
aikanani tämä on tälleen tullut.

-- Sen voi arvata, teidät nähtyään...

Emäntä toi kahvia.

-- Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.

-- Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt
kysymystä hoksaavan.

-- Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei
sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras
innolla ja otti pari seteliä laukustaan.

-- Tämmöisiä niitä tehdään.

-- Isäntä otti ja katseli seteleitä.

-- Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.

-- Niinhän ne pitää ollakin... väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä
sakotetaan.

Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta,
toisin kädessään olevia rahoja.

-- Ettekö te minullekin...? Isäntä ei lopettanut kysymystään.

-- Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun
elinkeinoni.

-- Teillä kai on tarpeita.

-- Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.

-- No?

-- Rahankaavoja.

-- Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!

-- Niin. Ettekö ymmärrä?

-- En totta tosiaan.

-- Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin
tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.

-- Tärväytyvätkö siinä kaavat?

-- Eivät! Eivät mitenkään.

-- Lieneehän noita talossa... Pitäisikö paljokin olla?

-- Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet,
sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.

-- Oikeinko ne painetaan?

-- Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.

Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa
senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.

-- Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.

Isäntä katseli ihmetellen konetta.

-- Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja... voipi
pieniäkin seteleitä.

-- Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä?
uteli isäntä.

-- Siksi... siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika,
joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.

Selitys kelpasi isännälle.

-- Kuinka kauvan kestää yksi painos?

-- Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka
hyvää työtä tämä kone tekee.

Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.

Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta,
jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.

Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.

-- On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi,
osottaen viisisatasta.

-- Kyllä sekin kelpaa... painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten
helpompi tehdä ja käyttää.

-- Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin
selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien
väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä
paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan
painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua
avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman
maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane
kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi,
ruunun myntistä erottaa.

Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä
oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen
oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria
viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen
seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.

Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.

-- Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa
iltaan asti, saadakseni paperit painoon.

-- Jopa niin, jopa niin... Väki lähti heinän korjuuseen alankoon,
minä menen itsekin sinne.

-- Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan;
silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava,
hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä
meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.

-- Tietty se, tietty se... Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on
heiniä hajallaan... paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.

-- Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta
väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin
silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.

Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi
jäädä.

Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty,
kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut
enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.

Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei
aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi
oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen...
Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti... kaikki turhaan. Hän
lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän
tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä
näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja
etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä
rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo
roisto ensin paennut ja sieltä sitten... Isäntä oli kuin puolihupsu:
käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.

-- Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa... ei voi. Eihän se
varastanut rahoja, itsehän minä annoin... enkä saata rahanteostakaan
puhua mitään... vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.

Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli
vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin
vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen
herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.



Onnen turkki.


Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina
siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata
puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata
karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa,
pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.

Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla
viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä
käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia
tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut.
Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka
asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.

-- Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.

-- Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli
jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.

-- Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.

-- Missä piha...? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt
talonomistajaksi?

-- Yhtä ja toista.

-- Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada
"supiturkki".

-- Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?

-- Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen
turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa.
Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin
pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi
mukainen...

Näin lasketteli rouva tarinata.

Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas
sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa,
niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo
tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.

Niin teki rouva.

Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän
usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa
hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli
sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen
elämäänsä.

Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja
monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme
huomioon ottaa.

Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla,
pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan
se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän
oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa
vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä
jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut
suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika
päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn
takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta
suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia
ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi
poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli
saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei
toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla
oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen
mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän
poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt.
Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat,
mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin
elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.

Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin
opissa.

Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista,
suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin,
Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia
koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä,
mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa
hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä.
Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt,
ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi.
Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin
nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella.
Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen
mielessään.

-- Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta
tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.

Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen
eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit,
elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän
sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli
punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo
miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä
hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli,
millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.

Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain
tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt.
Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui
herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään.
Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin
meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla"
rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen
aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui
Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut,
niitä täytyi tyydyttää.

Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran
Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas
toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä
hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut
eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina
syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse
mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin.
Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi
hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.

Menestys seurasi miestä.

Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa
itserakkaaksi, ylpeäksi.

Niin kävi tässäkin.

Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa
"minä"... "minä" kotonaankin.

Vaimo ei saanut lasta.

Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori
vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa,
rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän
seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä,
synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten
luulevaisuutta ja urkkimista.

Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.

Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät
kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati
heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan
pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.

Mies joi ja hävitti kaikki.

Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään
jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt
eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli
pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella...

Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja
sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.

Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen
ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla
repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko
ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä
saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt
kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi
mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen
mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki... Hän
itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti
kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.

Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli
kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan,
jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.

Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta
etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja
lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt
pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.

Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että
pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.

Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja
eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.

Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi
toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän
rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi
aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä
mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä
ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.

Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana
ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton.
Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien
taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut
ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli
alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja
luottamusta kaikkialla.

Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha,
ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka
mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä
talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka
puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut
rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa
jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti,
rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki,
niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa
rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas
oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä
mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus
oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.

Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo
myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja
niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli,
mutta akentti sai rouvan puolelleen ja -- parin päivän perästä oli
kauppa tehty... Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi
muita.

Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista
pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he
talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.

Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs
perheen ystävä oli Pietarista tuonut.

Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.

Lyhyeen on leikki lysti.

Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin
äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin
valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen.
Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat
tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin.
Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut.
Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain
kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin.
Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta
rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä:
vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin
toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.

Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä,
jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet,
eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten
juopottelemaan ja renttuamaan.

Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.

-- Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.

-- Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään
konkurssihakemusta raastupaan.

Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni
isännän supiturkkikin.

Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän
pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi.
Rahat meni, mutta konsti jäi.

Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti
hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.

Kaikkiahan niillä on.

Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.

Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.

-- Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki
uudestaan alottaa.



Karsikko.


Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto
kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.

       *       *       *       *       *

Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha
kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen
suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.

Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä
ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen
aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi
luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli
tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden
pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui
viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului
Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku
sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin
mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin
kevättä ja pitkältä kesääkin.

Koetimme onkia.

Kala ei syönyt, ei nyässytkään.

Senlainen ilma ei ole onkimiehen.

Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana,
mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella
onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä
ja vehnätahasta -- kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat
tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni
olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina
apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä
kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa
vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui
isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa.
Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa,
moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin
olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät
parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin
härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat
kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet,
sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa
niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden
pinta menon voimasta.

Oli siinä elämätä vedessä.

Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.

Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta
ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni.
Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle,
kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle
tänä päivänä.

-- Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.

-- Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.

Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli
meillä eväät mukana.

Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.

-- Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet
sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.

-- Missä?

-- Tässäpä... Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta,
jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua
puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut
tietämättömyyttäni ilmoittaa.

Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839,
muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli
otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka
paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.

-- Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin
vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.

-- Minkäs muistoksi tämä on tehty?

-- Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen,
sanoi soittaja.

Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain
kellonsoittajan kertomaan tapauksen.

-- Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat
laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi.
Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan
jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka
pani jäät vesille.

Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa
kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta,
nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin
aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet
seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki
Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä
ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja
tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas,
niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka
tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta,
hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään
jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla
tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä,
sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja
hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä.
Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet
Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta
huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia
pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt
jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta...

Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin
käydä pappilassa. -- Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin
meillä.

Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa,
kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja
puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti.
Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan
keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä
kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen
taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella
kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan.
Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan
vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa
virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että
hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja
joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä
näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle
ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän.
Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies,
olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja
aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään,
ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta
kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata
tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja
kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni
nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin
niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän
sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.

Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut
ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta
tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja
hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.

Veli lähti ja isä lähti myöskin.

Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan
nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä
tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.

Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan
kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.

Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet
jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen,
katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä,
kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan
mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen
onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa
ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.

-- Lakki jäällä! huudahti isä.

-- Talvilakki, äänsi poika.

-- Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.

Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli
lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit,
mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.

Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.

-- Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän
hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta
jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä
aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa,
mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis
onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun
jää oli kirkas ja vetinen.

Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.

Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti
tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.

Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle.
Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut
rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme.
Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä
oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.

Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme
saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan,
kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin
katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli
puhemies, selkä jäätä vasten.

Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että
saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin
hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me
väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat
jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna
kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti
tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän
oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään
jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.

Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen
eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.

Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin
kylään.

Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka
koeteltiin... He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään
väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.

Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja
kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi
hänenkin haavansa.

Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta
kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt
liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä
kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin
luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui
heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän
ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.

Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme
rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme
muistoja häiritä.



Kaksi onnellista.


-- Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa
Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs
ystäväni eilen illalla.

Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden
somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.

Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären
kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari
herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka
kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia.
Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä
syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta
koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi
tavallista, miellyttävä.

Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.

-- Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?

-- Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti
viehättävästi.

Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta
kohdallani.

-- Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.

-- On... minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.

-- Oh, ettekö tunne enää.

Samassa tunsin hänet... Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään
ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt
minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka
kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.

-- Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.

-- Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.

-- Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.

Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme
pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.

-- Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.

-- Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.

-- No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?

-- Turmeluksen pesä koko kaupunki... turmeluksen pesä. Kaikki
täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä!
Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen
sirkuksessa -- joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin
hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa
Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa,
ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja
näin!

-- Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia,
mitä saada voidaan.

-- Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti
rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan
miehelläänkään.

Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi
usein ennenkin käyneensä.

Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.

Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa
entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi
ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja
siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät,
mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset
hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.

Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka,
hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella,
otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli
kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso,
säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat,
huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen
ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.

Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin
huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen
arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa
kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi
sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin,
tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin
ja vilkastuin hänen mukanaan.

Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.

-- Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin
itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?

Tuli pieni äänettömyys... Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.

-- Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti,
havahtui kuin unesta.

-- Minä olen... me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi
onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.

Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman
punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.

-- Niin, kaksi onnellista.

Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli,
vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.

-- Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.

-- Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi
rouva sulavasti.

-- Voimmehan mennä saman tien kotia.

-- Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä -- hän pani
huomattavan painon meillä sanalle -- on vielä paljo juteltavaa,
muisteltavaa.

Yrmeänä lähti mies yksin.

Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä
paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella
suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita
ja voivat hyvin... Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva
kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja
miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki,
mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista
ostettu, kaikki...

-- Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä... tämä -- ja hän näytti hiukan
taivaankaarenväristä alushamettaan. -- Eikös nämä kaikki ole
kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia... oikeinhan nämä
kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan,
ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin
edessä. -- On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin
ihastuksissani rouvaa.

Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi
ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.

-- Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä
mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.

-- Eikä miehenne... äänsin minä.

-- Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi
hän tuskaisena.

Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä.
Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit,
otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään...

Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla
menemättä asemalle.

-- Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.

Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän
selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana,
asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti
vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo
sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin
erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.

-- Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää
vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.

-- Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.

-- Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen... Minä olen ihan onneton
hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.

En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä
siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.

Mietteineni jäin minä asemalle.

Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:

    Hyvä herra!

    Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin
    asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja
    saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta.
    Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö
    voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista
    ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi
    hartaasti

    Kaksi onnellista.

Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa;
"onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.

-- Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni... lähden kuin
lähdenkin.



Hänen puheensa.


Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.

Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä
syntymäpäivää.

Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin
puolesta.

Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä
yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen
juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana
ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei
ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä
erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä
etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä
muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta
tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin
aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja
palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä
ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun
jonkun tapasi; siinä kaikki.

Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja
liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.

Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät
ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta
kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja
perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia
aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä
minkään virheen tähden.

Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän
viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti
viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.

Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja
kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja
merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset
olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne
kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan
aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.

Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.

Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli
matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä
eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu
johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää
jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.

Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän
kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä
oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo
kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut
eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli
kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja
litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen
tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa,
joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat
tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat",
kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän
kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun
hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta,
niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa
nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten
yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski
voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat
sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään
nietoksessa... tuli niillä arpi hankeen.

Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.

Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo.
Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja
ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa
sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja
missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä
tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään
ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt
hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt
kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt
suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle
kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan,
päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät,
niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin
nuoret.

Tämmöinen oli työnjohtaja.

Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin
juhlapuhujaksi.

Pari miehistä meni asiata esittämään.

-- Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka
en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen,
joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa
puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun
isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme
tulkitsee...

Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.

Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan
työnjohtajan mieltä myöten.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.

Virtten hyminään heräsi isäntä.

Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja
soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan
edessä.

Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.

Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.

-- Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni
teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.

Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava
eläköön-huuto.

Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti
kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.

Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli
poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli
somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi
yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä
pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä,
jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli
kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja
puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku,
joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa
häilyvillä vanteilla kaunistettu...

Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.

Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.

Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan
paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.

Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine
vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan
laulukunta virren värssyllä.

Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin
alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen
sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä
että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli
patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin
kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän
antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on
senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten
veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.

Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään
sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät,
että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,
jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen
avuttansa turhaan raukeevat.

Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja
kisailut alkoivat.

Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka
mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.

Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.

Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.

Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:

    Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!

    Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun
    kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat,
    sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä
    huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja
    heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka
    olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka
    olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen,
    me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt
    nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt
    Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka
    rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia
    kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan,
    suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne,
    niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette
    täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen:
    "Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten
    tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän
    kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin
    ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella.
    Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä
    ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne,
    niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta
    paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät
    silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on
    isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen
    ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu
    isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille
    ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan
    perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus,
    vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan
    menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen,
    tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme,
    taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen
    monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä
    toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne
    ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi!
    Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva
    eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi
    ja onneksi! Eläköön!

-- Eläköön!

Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä
vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten,
kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.

Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan,
tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.

Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.

-- "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä,
"kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja
onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin
kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että
ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee,
niin... niin... niin..."

Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti
eteensä.

Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.

Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän
ei huomannut, ei tajunnut.

Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä,
silmäänsä räpäyttämättä.

Hän eli menneitten muistoissa.

Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus,
miehuus.

Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset
neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun,
opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset
päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen
mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin
kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli
hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten
sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä
juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen,
huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina,
puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka
hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin
oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan,
kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla
tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka
hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat;
kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman,
ajoi armotta miehen perheineen pois talosta... Mies oli syöksynyt
epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne
runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään
vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut
surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä
hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi
tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan
leipänsä...

Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin
hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine
rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen
kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus... kaikki,
kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi,
luhistuisi alas, maahan... Ei! Ei koskaan...

Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö
kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut
paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan
liikahtanut... Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.

Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt... ei tuuli eikä ihmiset.

Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta
pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt,
se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata
nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä
uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut
riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se
huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa
kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään...
En, en, en! En, en, en!

Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen,
vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.

Pastori ilmestyi puhujalavalle.

-- Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän
olkapäälle.

-- "Niin, niin... Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi
patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta.
-- Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan
lausumatta asuntoonsa.

Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä,
kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.

-- Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen
pitänyt.

-- Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.

-- Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?

-- Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi
työnjohtaja vakavasti.

Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti
kokonaan muuttunut.

Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi
ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti
ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni
sitten sahalle.

Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.

Sahalla tapasi hän työnjohtajan.

-- Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.

-- Kuinka niin?

-- Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä...

-- Pyynnöstä sen minä kirjoitin.

-- Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.

Uusi elämä alkoi tehtaalla.

Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli
työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui.
Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä
perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita.
Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan
työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin
parhaimman ystävän kanssa.

Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä
oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.

Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha
talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin
Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.

Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan
uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä
asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin
erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.

Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä
katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja
samoin-ikään.

Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten,
että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.

Niin luulivat ihmiset.

Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni
hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista
tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi
hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.

Suorittihan hän tehtävän senkin.

Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären
välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna
oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen
erehdys osaksi korjattu.

Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen
suuren tilan laajoista maista.

Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin
tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan
toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa
luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.

Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja
ystävä.

Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa
ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia...

He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä,
joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja
kutsumuksesi täyttänyt.



Enkeli ja piru.


Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:

-- Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee
hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset... ryypystä ei
puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi,
raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan
olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä
haluttaa... siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän.
Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan
täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut,
nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden
hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää
tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että
köyhä, että työmies on holhuun alainen...

Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.

Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.

-- Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.

-- Enhän minä puhu mitään.

-- Vaanpa ajattelet...

-- En pahaa.

-- Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja
kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane
kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko
kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä
kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa
asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko
koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko
milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko
kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous
tuottaa?

Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.

-- Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.

-- Mikä ei kannata?

-- Elää säännöllisesti...

-- Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää
säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran
todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo
10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita
kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi,
auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan
pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi
vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.

-- Mikäs siitä sitten...

-- Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi
taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi
kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä,
puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja
sinä itse... sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet
itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan
perilliseksi.

Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.

-- Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt
tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis
alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo
rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle.
Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.

Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni
matkojansa.

Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen
tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa,
ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea
ihminen. Ja mies lähti asioilleen.

Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi
puettu räätälinsälli.

-- No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.

-- Olenko minä minä... Antti Auvinen, sanoi mies.

-- Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?

-- E-en. En jaksa muistaa.

-- Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.

-- No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.

-- Jopa sen... tuttu mies.

-- Tuttupa hyvinkin. Terve!

-- Terve!

-- No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.

-- Tuossahan tuota... Onhan tuota toimiin tultu.

-- Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti
Kähkönen.

-- Enhän tuota... eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.

-- Aikaa? Aina sitä... Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä
näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä
maksan.

Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole
tässä kylässä.

-- Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.

-- Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.

-- Sama se.

Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.

-- Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.

-- On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin
halpoja, alkoi sälli.

-- Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen
epäillen.

-- Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja
ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä
saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.

-- Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin
toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin
niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.

-- Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin
seuraan kuulut, ilveili Kusti.

-- En minä mihinkään seuraan... Näethän, että minä juon olutta.

-- Otetaanko vielä? sanoi sälli.

-- Kiitos! En välitä... minun täytyy lähteä.

-- Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.

Tuotiinhan sitä.

Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja
mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan
maistelemista.

-- Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu.
Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.

-- Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!

-- Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.

-- Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta
pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet
haihduttaa.

Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.

-- Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä
hiukan maistellaan, puhui Kusti.

-- Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan
juomalla, sanoi Auvinen.

-- Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä -- näyttäisi rumalta -- mennään
toiseen esitteli Kähkönen.

-- Sitä minäkin.

Miehet lähtivät toiseen... Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä
kapakkain väliä.

Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat
lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.

-- Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.

-- Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.

-- Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.

-- Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.

-- Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten
--, huusi Antti Auvinen raivoissaan.

-- Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu
ja katosi samassa.

-- Kyllä sinulle enkeli... höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä
noljottamaan kadulle.

Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin
saapui.

-- Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin,
sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti
sänkyyn.

Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo
nukkuivat... eivät toki heränneet.

Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen
sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen
Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua
muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää
työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi
uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso
tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei
parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön,
ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan
ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja
säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella
taisteltava kiusauksia vastaan. Niin... niin on tehtävä. Ja
nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua
saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet
pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää
tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta
olisikin tarpeen eikä menisi juontiin... ei juontiin eikä muuhunkaan
joutavaan.

Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä
vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä
kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti
karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui
ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.

Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa
voidaan?

Antti ei rohjennut puhua mitään.

-- Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime
kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut
houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että
minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt
tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin
auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla
kiusaajata vastaan.

Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.

Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti
naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.

Mies jäi yksin.

-- Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi
Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt
saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista... saadaan ne ja
vielä muutakin.

Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.

Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita
kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän
silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin
mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia
kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta,
joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn
muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:

"Jumala ompi linnamme".

Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita
kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja...

"Varustus vahva aivan"...

-- Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin...

"Hän aseemme on, kilpemme"...

-- Nyt sitä olisi rahaa ostaa... "Ajalla vaaran, vaivan"...

-- Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin... "Se vanha vainooja"...

-- On tuota tultu kellottakin toimeen...

"Kavala, kauhia"...

-- Olisi se sittenkin ostettava. --

Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo -- "On kiivas, kiukkuinen"...

-- Ehtiipähän sen vielä... Käynpä häntä ensin torilla.

    "Ja julma, hirmuinen;
    Ei löydy maassa vertaa."

Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti
ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin
että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet
lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät
olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.

-- Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.

Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä
tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.

Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan.
Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli
kelloseppäkin... näytteli kelloja ja kehui... kehui ja näytteli.
Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello
perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne
olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari,
kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.

Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.

-- Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.

Antti kääntyi katsomaan.

-- Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?

-- Niinkuin näet, eno.

-- Etkä ole meillä käynyt.

-- Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.

-- Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.

-- En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.

-- Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi.
Olisi sitten yhdessä menty.

-- Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.

Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.

Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.

-- Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti
ylioppilas tultuaan.

-- Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.

-- Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.

-- Etkös ota, eno, konjakkia?

-- En nyt pidä väliä.

-- Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan
yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin
täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.

-- Jos tuota sitten ottaisi.

Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan
sitä piti toiselle jalallekin ottaa... Tottahan tuota sisarenpoika
saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään
kielletty... ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on
kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on
enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa
vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä
juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen
tulevat. Onhan siellä ruokaa... ruokaa jos muutakin.

Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään
ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he
kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen,
niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä
toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti,
etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä
ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin -- millä
sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.

Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei
suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa
jälellä, sisarenpojalla 1.

Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.

-- Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.

-- Puolivälissä kuusi!

-- Tiedätkö mitä?

-- En! Enpä arvaa...

-- Kuuteenhan on panttilaitos auki.

-- Niin, mutta mitäs sinne viedään?

-- Tuo enon kello.

Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus
enoon teki.

-- Kyllä minä sen aamulla lunastan... lunastan varmaan, jatkoi hän.

Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen
isäntänsä.

-- Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.

-- Kukas viepi?

-- Minä.

-- Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja
sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.

-- En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11... Me olemme
herroja! huusi sisarenpoika.

-- Issikka!

-- Issikka!

Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.

Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia...
piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta,
kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan
elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa... puheli
vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja
rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin
tarvittaisiin.

Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin
suvustaan herraksi luotu... luotu sielunpaimeneksi.

Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli
ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja
ottamaan maksua.

Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut
markastaan.

-- Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei
minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno
kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui
sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta
jalka ei tahtonut enää totella.

-- Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen
sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui
Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.

-- Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä,
niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla
äänellä.

Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista
toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo
pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut
niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.

Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti
huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja
järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen
vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut,
rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet
oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän
ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä
sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä
nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä
kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö
hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti --
sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön,
joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla
varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet.
Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä
kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:

-- Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy
minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa
puolen ja enkeli avustaan saapi toisen... Silloin alkoi Antti
kauheasti kirkua.

Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja
löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan
Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa
ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain
menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan
poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen
herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin
kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.

Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti
putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä
lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä
mereen taikka hirteen.

Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan
entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta
vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.

-- Terve, sanoi hän.

Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.

-- Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri
menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin
huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä
tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun
lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa... Se
vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa
käsittää minkälainen loppusi olisi.

Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.

-- Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa
rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla... ankaralla
taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä
pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa
kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa.
Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun... totisen rukouksen alkuun.
Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja
totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.

Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.

Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen...

Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.



Oma kuvani.

Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.


        Vanha rakkaus ei ruostu.

                 Sananlasku.

-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä
vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin...

Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi
puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta
saavutti nykyisen onnensa.

-- Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut
kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja
tarinaansa.

Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin
sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori,
josta olin käynyt työtä kysymässä.

Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin
jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan
hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa
iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.

Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää
muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan
oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas
ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta
ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli
avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.

Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka
kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin
joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.

-- Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun
istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa,
vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi
haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en
kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan
tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin
kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä
sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin
olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla
laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi
pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa
aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos
mieli saada henkensä säilytetyksi... vieläpä töihin, joihin olin
aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin
kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin.
Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta...
moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut
kotimaisesta laivasta... luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen
katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen
tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä
karkulaisen... Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa
outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin
ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin
nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli
siis pelastukseksi keksittävä... jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin
keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.

Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä
ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä
kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai
henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella
hiiliä... puhdistaa patoja ja kattiloita... pestä astioita...
miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä... ush!

Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti
ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin
haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.

-- Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni,
jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa
tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta
oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani
tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi
tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset
valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin
onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin
olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo
"niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi,
vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät
olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta
huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka
voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka
hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla.
Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket
kuluivat kuin linnun lentimin... hupaiset, unhottumattomat hetket.

Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi
kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä
tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli
tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.

-- Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole
kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on
minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään...

Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.

Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua
alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi
siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli
vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.

Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin
oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin
mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka
ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli
vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi
ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta
ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin
olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen.
Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin
eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan
ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.

Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta
näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.

Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni
kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin
toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki
yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi
ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän
olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta...

Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin
maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti
merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi
minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä,
suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien
kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut
unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa
sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä
koskaan sijaa saanut.

Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut,
luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen
kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.

Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin
sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun
ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut.
Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!

Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman
kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni
olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo
saada.

Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät
maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä
kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui
muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.

Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka
oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti
pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis
ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni
ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi
hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen
viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen
enempätä.

New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman
päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli
aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä
odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä
häntä tervehtimässä maakartanossaan...

Päätetty ja tehty.

Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui
emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin
ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen
emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli
innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en
vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja
opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului
toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa.
-- Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta,
tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä
hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään.
Suuttui suotta aikojaan... hänen parastaanhan minä tarkotin.

Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni
oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä
päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa
oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa
käsiksi.

Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan.
Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä
itsekseni.

-- En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos
tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen
jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti
uskollinen...

Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut
kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin
vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli
suistunut surman suuhun... ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen
kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti
oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin
suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani,
koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa
ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta
täysin ansaitsi hänen rakkautensa.

-- Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi
hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.

-- Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä
pahasisusesti itsekseni.

-- Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja
laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.

Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.

-- Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.

Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.

-- Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.

-- Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän...

Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä
voin.

Kuva oli, näet, oma kuvani.

Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä
naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä...

Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki
tapahtui.

Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja
punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin
niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.

-- Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja
karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu
olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.

Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.

-- Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista
unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti
kuvani taas käteensä.

-- Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma
Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi
kaulaani.

Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän,
hymyillen kyynelten seasta:

-- Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.

-- Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.

-- Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää
tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä,
olit kadonnut ja olet taas löydetty... Ja sitä seurasi taas hellää
hyväilyä ja hartaita suuteloita.

Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten
kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että
hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden
Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua... Oli sillä eukolla
kiire, naurahti kapteeni.

Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti
tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja
onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä
pilvenhulmuja.

-- Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun
kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella
tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta
kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut
saapunut yhtään hänen käsiinsä... Tämän suuren omaisuutensa oli hän
saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut
jättämättä muita perillisiä... Tietysti oli kosijoita ilmestynyt,
että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut
ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla
uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt...

-- Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä
väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka
kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy
kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen
rouva tuli täyttämään laseja.

-- Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani
ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan
mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka
olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli
minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut
toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla,
minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet
tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan
kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin
tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta.
Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena,
selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita
armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun
sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin
lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt
aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt
pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa... joki on joutava puro, järvi
on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi
laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin
katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin
kuvautuu mielen kuvastimessa... Kaihomielin hän katselee ja kyynel
nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut
pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut
silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä
kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat
taas lapsuuden kuvat mielessä... kirkastuvat ja suurenevat ja
kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin
ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas
loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin
kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena
nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan
yhteen...

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon
mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun
nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin
minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä
taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän
on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies...
tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän
aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

-- Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä
vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi,
puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan
kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä
vaiheita.



Ahven.


-- Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!... Kala!... Ahven,
hyväkäs!... Musta ahven... huu!

Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli
ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia
kädessään.

Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin
tulisilla hiilillä.

-- Ahven... musta ahven... ei se muuksi muutu, hoki noita.

-- Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita
tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.

-- Minullako?... E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.

Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata
kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.

-- Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut... ei
ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on
niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta
tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi
sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen
mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin...
hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!

Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla
äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat
silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti
alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.

-- Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas
vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa
miestään.

Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä
oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet,
jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä
paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti
ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut
viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli
ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli
alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli
niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin
niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli,
kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli
samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä
hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli
hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla
ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut.
Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä
tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt.
Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä.
Sattuma oli seuraava:

Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen
korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta
ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän
pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten
pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä
ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein
oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut
sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se
yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä
niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa
oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä,
puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa
tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.

Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen
perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan,
kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut
ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään.
Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut
emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta
yhteiselämätä viettänyt ja -- nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti
nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä
kostoa tulevaisuudessa...

-- Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi... ei mistään, arveli
hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin
tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi,
mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä
vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja
ennustuslahjoista.

Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin.
Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman
jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei
ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala
ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen
lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa
teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia
luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin
pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua
toimissaan...

Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole
pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi
ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta
se vuosien luvussa korvin kuului... ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut
tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen
tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa
viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen
ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta
kappera ukko vielä.

Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse
suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan...

Kalastamaan?

Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli
hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen
ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän
vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista,
kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää...
joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena,
ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja
teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta,
jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita
kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin
ohjannut ja kasvattanut... Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan
haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen
mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä
joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni
köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut
monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.

Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat
poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron
suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä
paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi
vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi
hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä...

Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen
iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan
lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.

Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle
peitteeksi pantu ja katseli kaloja.

-- Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.

Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli
pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä
isäntää.

Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän
jännitys ja hän pykertyi lattialle.

Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille
teilleen.

Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula,
jonka ympärillä liha oli rustottunut.

Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se
painoi punnittaessa kuusi naulaa.

Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata
suohon.

Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa",
mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin
siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.



Punanen lippu.


Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena
toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat
kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja
sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse
kiitää... Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja
saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen
mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle
junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen
piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia.
Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun
takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin
kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin
on ehtimiseen...

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan,
lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista
taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit
ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että
talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa
pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia,
nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu
lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja
vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita,
ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän
harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli
tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti
toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön
Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä
kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen
rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut
sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän
on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee
mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun
tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa...

-- Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin
hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset
kysytty...

-- Nyt se on kuollut.

-- Kuka? Kuka on kuollut?

-- Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni
olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

-- Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se
surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja
sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki
rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja
yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti
vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli.
Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada
hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että
isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin
hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan
seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli
alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin
isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa,
kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei
ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta
vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika
oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli
omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli
isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen
ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa
käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni,
vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs
kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa
radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut
kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki
ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana,
vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

-- Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi
matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi
ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi
jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä
huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa... Junan jyminä
kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun
kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun...
olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa
hänestä.

-- Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne
päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista
erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa
ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi
hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan
junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen
lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään
siksi kun apua joutui...

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli
kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli
jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet
hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä
tulevan...

Tämä oli kertomus.

-- Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

-- Olihan se hyvä sekin.

-- Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään
ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli
makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

-- Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä
Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

-- Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime
hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt
ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä
kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä... minä
läksin omille teilleni.



Elämän avain.


Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.

Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka
emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan,
niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla,
metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja
muissa senlaisissa tiloissa.

Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta
koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten
toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja
senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa,
jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti
sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä
hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän
innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän
sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen
varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä,
miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen
takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi...
Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä
muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus,
jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi -- jopa jokunen "suoraan
senaattiinkin" -- jotka "kehittelivät henkeään."

Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon... niin olivat asiat
kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan,
sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät
toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan
pojan ilmoittautua... Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä
yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.

-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin
on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja
pyysin tuossa samaisessa seikassa.

Ja itsehän sitä piti päättää.

Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun
joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin
samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme
"tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä,
tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä
"pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".

Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. -- Terve monesta
päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen
Inkilän mäellä. Käy pöytään!

Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin
onnellisen sattuman johdosta.

-- Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet
repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme.
Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin
toimeen... en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa
suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua
kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa,
johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä
tiellä, eikä millään muulla...

Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia
iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat
asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.

Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia.
Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen
asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus
moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella
alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus
tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä
upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri
taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa
tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.

Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen
toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana
kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan
koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien
puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin
majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua
pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot
konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri,
yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko
olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani
kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän
veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata
univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja
pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin
unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme,
tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti
mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin
toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.

Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua
kohti.

-- Näenkö oikein...? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni,
ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.

-- Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen
ojennettuun käteensä.

Toveroisen aikaa kului pelkissä molemminpuolisissa
ihastushuudahduksissa.

-- Mitä saan tarjota? kysyi hän. -- Tilasin ikään ruokaa.

-- Ei, ei! Peruuta se, juodaan ensin jotakin.

-- Täytyy saada ruokaa, olen nälissäni matkan perästä. Etkö
sinäkin...?

-- Samapa se, mutta ei annoksittain erikseen, vaan aterioittain
yhteisesti. On niin ikävätä, kun kukin syöpi kupistaan kuin äkäset
porsaat. Otetaan pieni seksa ja syödään niinkuin ennen Helsingissä.
Se on sitovaa, lähentävää, yhdistävää näin vanhojen veljien kesken.

Näin puhuen meni hän peruuttamaan pyyntöni ja tilaamaan seksaa.

Odottaessamme sai hän selitellä sotilasoloja.

"Syödessä tulee ruokahalu" ja mekin söimme oikein mielihalusta, "kun
kerran taas olimme tavanneet toisemme" -- niinkuin hän sanoi -- ja
juttelimme iloisesti ja muistelimme menneitä hauskoja hetkiä.

Aterioittuamme tilasi hän kahvia "me' _avec_."

-- Oletko sinäkin tullut tänne saamaan voimaa kotipaikalta, uutta
voimaa? kysäsi hän äkkiä.

-- Eihän tämä ole minun kotipaikkani.

-- Eipä, ei! Ei minunkaan, vaan täällähän ne hyvät päätökset tehtiin.

-- Taidettiinhan niitä tehdä täälläkin, mutta mitäpä niistä...

-- Niistäkö?! Niiden tähden minä olen tänne tullut. Näetkös, minä en
ole ikinä senlaista katkerata typeryyttä tehnyt, kuin silloin kun
erosin teoloogisesta tiedekunnasta ja läksin maailman tielle.

-- Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! muistutin
minä.

-- Sinä lyöt minua omilla aseillani ja siinä sinä epäilemättä olet
aivan oikeassa, mutta -- helppo sitä on sanoa. Minulla oli jo ovi
auki, mutta minä vedin sen itse kiinni jälleen ja nyt sitä on
vaikeampi aukasta.

-- Mutta olethan sinä vielä nuori ja voit jatkaa opinnoitasi
yliopistossa. Heitä hornan tuuttiin koko sotilasala, palaa
pääkaupunkiin ja suorita tutkinnot.

-- Luuletko sitten että minä aion tälle alalle jäädä? En koskaan.
Ensi syksynä, kun kesäpalvelus loppuu, eroan ja lähden jatkamaan.

-- Toivotan hartaasti onnea ja menestystä!

-- Kiitos! Ja nyt olen tullut tänne saamaan uutta voimaa näiltä
armailta kotipaikoilta. Olen käynyt kaikissa entisissä muistettavissa
paikoissa. Tänä aamuna olin Inkilän mäellä. Siellä oikeastaan pitäisi
käydä syksyllä ja talvella, niinkuin ennen vanhaan. Mielikuvitus toi
kuitenkin eteeni syksyn ja talven. Kaikki oli niinkuin ennenkin,
suloista ja suosiollista... kaikki muu paitse minä itse. Minä en
tahtonut oikein sopeutua kaikkeen siihen, vaan vähitellen heltyi
mieli ja suli sydän. -- Viime sunnuntaina kävin kirkossa, tuossa
samaisessa kirkossa, jossa koulupoikana niin usein sain kuulla sanaa
julistettavan. Olin ihan sulaa kyyneleihin, niin siellä vaikuttivat
menneet muistot.

Ja hän selitti taas, niinkuin ennen koulupoikana, kuinka pappi oli
saarnannut, kuinka se oli sen ja senkin paikan selittänyt. Hän
innostui ja puhui niin kauniisti, kuinka jaloa ja suurta on olla
sananjulistajana, kun saapi elämän sanalla ravita isoovia ja janoovia
sieluja... niin kauniisti, etten tässä voi yrittääkään sitä esittää,
vaikka se vieläkin lämmittää mieltäni, kun sitä muistelen.

Myöhä jo oli, puolessa valossa, kesäinen yö, kun läksimme talosta.
Kun laiva, jossa minun piti matkustaa, lähti seuraavana aamuna ani
varhain, niin menin laivaan yöksi. Hänenkin oli määrä matkustaa
seuraavana päivänä komppaniaansa. Hän saatteli minua rantaan, jossa
heitimme hartaat jäähyväiset sillä varmalla välipuheella, että ensi
syksynä tapaamme toisemme Helsingissä, yliopistossa.

Kauvan istuin vielä laivan kannella ja arvelin tämän elämän
kummallista menoa. Sinervä selkä lepäsi tyynenä, ilma oli sakea ja
hiestävä ja nouseva päivä alkoi hienosti rusottaa koillisella taivaan
rannalla. Metsistä kaikui lintujen aamulaulu ja käkönen kukkua
helkytteli etempänä lehdossa. Laiva vaan tuntui nukkuvan sikeätä
untaan, huokuen raskaasti, virkistyäksensä uuden päivän uusiin
toimiin.

Sittemmin en ole häntä kuin kerran nähnyt ja silloinkin taas
sattumalta eräässä kievarissa. Muutamien vuosien kuluttua edellisestä
kohtauksesta jouduin moniaalle asemalle odottelemaan junan tuloa koko
päiväksi. Koetin kuluttaa aikaa miten parhaiten taisin. Muutamakseen
neuvottiin minut muutamassa talossa, josta pyysin leposijaa,
kievariin, että "kyllä siellä laittavat."

Kievarin vierashuoneessa makasi mies paitahihasillaan sohvalla. Hän
vääntäysi ylös, kun minä tulin sisään, ja hierusti silmiään.

-- Mistä vieras? kysyi hän, katsomatta minuun. Ääni oli tuttu ja
kysyjä oli entinen toverini, kun tarkemmin katsoin.

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? kysäsin minä vastaan.

-- Voi tuhatta laivaa! Sinäkö se olet, vanha veli? kiljasi hän,
kavahtaen kaulaani.

Hevillä en päässyt miehestä irti.

-- En ole tavannut sinua pitkään aikaan, sanoi hän.

-- Syy kait ei ole minun. Sinä et tullut, niin kuin puhe oli.

-- En tullut, en, sanoi hän painavasti, katsella tuijottaen suoraan
eteensä.

-- Et ehtinyt?

-- Minussa ei ollut miestä siihen.

-- Kuinka niin?

Hän oli tovin aikaa ääneti.

-- Minussa ei ollut miestä... olen kovin kulunut.

-- Etpä siltä näytä, olet vaan hieman laihtunut.

-- Vaanpa henkisesti.

-- Onko sotapalvelus sitten niin rasittavaa ja hengen päälle käypää?

-- Ei, vaan minä olen ajanut oman itseni edelle, sanoi hän ykskantaan
ja katseensa kävi jäykäksi ja synkän näköiseksi.

Katselin miestä hämilläni, ymmärtämättä häntä ollenkaan.

-- "Kovin kulunut" ja "ajanut oman itseni edelle!"

En ymmärrä sinua ollenkaan, selitin minä.

-- En sitä oikein tajua itsekään, vaan koetan selittää. Kun
mielikuvituksessa olen mennyt niin pitkälle, etten itse jaksa
todellisuudessa tallustella perässä, niin sitä sanon oman itseni
edelle menemiseksi. Ja kun saat kuulla, että minä olen usein
hengessä selittänyt sanaa ja saattanut monta sielua oikealle tielle,
että minä olen matematiikan professorina monta monituista kertaa
selittänyt tieteen ongelmoita innokkaalle kuulijakunnalle ja vienyt
tiedettäni eteenpäin, että minä olen kenraalina johtanut Venäjän
suuria sotajoukkoja vihollista vastaan ja saanut mainetta ja kunniaa,
niin et ollenkaan ihmettele, jos sanon, että olen kulunut, kovin
kulunut... Niissä kuluu sellaisissa.

Näin puheli hän kiihtyneenä saarna-äänellä ja silmänsä säihkyivät
oudosti. Hän oli kuin mielipuoli.

Minä katselin häntä hämmästyneenä, voimatta sanoa mitään.

-- Tuosta muistojen verestämisestä silloin, kun viimeksi tavattiin,
ei tullut sitä, mitä toivoin. Muistot kyllä kirkastuivat, mutta
uutta voimaa en saanut... kirkastuivat niin, että ne nielevät
minut kokonaan, että useimmin ajoin olen kuin entisissä oloissa,
koulupoika, joka varmasti on päättänyt pyrkiä papiksi. Näissä
tiloissa olen aina kuin poissa nykyisyydestä, etten tiedä mitä
ympärilläni tapahtuu.

Hän oli aivan rauhoittunut ja levollinen tätä puhuessaan.

-- Ja sekö se sinut esti saapumasta yliopistoon silloin viime
kerralla?

-- Osaksi se, osaksi muukin. Muistatko sinä vielä nuo sanat, jotka
lausuin yliopiston porstuassa?

-- Mitkä sanasi? kysyin minä, tekeytyen muistamattomaksi.

-- Senpä elämän avaimen.

-- Mitäpä niistä. Silloin oltiin sillä ijällä, jolloin mielellään
käytetään mahtipontisia lauseita ja väkisanoja.

-- Se oli merkillinen lause, se, mikä sen sitten lieneekään mieleeni
lähettänyt.

-- Soma lause, sanoin minä, sanoakseni jotakin.

-- Silloin käytin sitä ajallisen elämän uran valitsemisesta, nyt olen
saanut sille pysyväisemmän merkityksen. Se avain avaa meille elämän
oven vasta toisessa elämässä. Ja kun kerran olin tästä selvillä, ei
tehnyt mieleni enää jatkaa lukujani. Päätin pysyä siinä, missä olen,
tehdä tehtäväni ja valmistautua tulevata elämätä varten.

-- Ja kun noin ajattelet, ei pitäisi sinulla olla mitään
valittamista, muistutin minä.

-- Ei o--le--le--ka--aan, sanoi hän vetäen pitkään tavuita.

Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti ja katseli ulos ikkunasta. Hän
näytti rauhalliselta ja kasvoilla väreili iloinen, hymyilevä ilme.

Hetken päästä kääntyi hän minuun.

-- Minä en tahdo enää pysyä koossa. Työtouhussa olen aina levollinen
ja iloinen, mutta joutohetkinä joudun taas muistojen pyörteeseen.
Silloin olen tosiaankin kuin koulupoika, joka on päättänyt lukea,
suorittaa tutkintonsa ja pääsee toiveittensa perille. Ja siellä
sitten toiveitteni perillä häälyn sinne ja tänne. Milloin siellä on
saarnaaja, milloin tiedemies, milloin arvokas sotilas, ja kun näistä
selviän, olen se mikä olen ja teen työni niinkuin muutkin. Toisin
vuoroin vaivaa minua katkerasti taas se seikka, että erosin siltä
tieltä, jonka kerran olin valinnut ja jota olin jo lähtenyt kulkemaan.

-- Sinun täytyy koettaa päästä noista mielikuvituksista! Sinun pitää
puhutella lääkäriä, hyvä veli.

-- En minä niistä pääse, vastasi hän vakavasti.

Samassa tuli muita matkustajia huoneeseen ja keskustelumme katkesi
siihen. Olikin jo aika lähteä asemalle. Hän tuli kanssani sinne.
Matkalla en hennonut enää kosketella noita helliä kieliä, eikä
hänkään niistä mitään lausunut. Näytti kuin olisi kainostellut
äskeisiä puheitaan. Vasta kun juna vihelsi ja minä hyppäsin siihen,
sanoi hän kuin itsekseen:

-- En minä niistä pääse.

Eikä hän niistä päässyt... Hän ei pysynyt enää koossa.

Sittemmin en häntä kertaakaan tavannut.

Perästä päin sain kuulla, että hän vähitellen oli sekautunut
kokonaan, joutunut mielipuolena hourupäisten parannuslaitokseen.
Siellä oli hän alussa raivonnut, sitten yhä sumentunut ja painunut
täydelliseen tajuttomuuteen. Parantumattomana oli hän sairashuoneesta
laskettu kotona hoidettavaksi...

Nyt hän on kuollut, sammunut sumea henki.

Varmaankin on elämän avain hänelle toisessa elämässä avannut sen
oven, jonka takana on aivan samantekevätä, onko kenraalina johtanut
suuria sotajoukkoja taikka vänrikkinä komentanut reservipoikia.



Meren joulu.


-- Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen
mainitessaan jotakin meren joulusta.

-- En, en -- muistaakseni.

-- Voin sen kertoa sinullekin.

Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut...
sen verran on lupa ilmoittaa... minä nuori, vasta neulalta heitetty
ylioppilas.

-- Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä
sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin
sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin
teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä
varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan.
Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne
nekään tahtoneet edistyä. Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä
enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista
säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni
sai tietää -- mistä lienee saanut -- että minä en kuulu koko
teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa
ollessani.

Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli
ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan
raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia.
Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni
kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on
kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä. Mitä auttoi tässä äitini ja
sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti
kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan
olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut
miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.

Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden
kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä
selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.

Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä
tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua
kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa
seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli
minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin.
Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en
tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.

Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa
tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole
pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten
tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen
ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin
tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin
mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa.
Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.

Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.

Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä
varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.

Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja
onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja
muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.

-- Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.

-- En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja
menin matkaani.

Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä.
Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä
tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.

Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin Vihdoin
ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan
kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä
elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo
virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät
iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paise minä.

Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.

Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne,
päätöstäni toimeen saamatta.

Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä
ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä
kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä
ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi
kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat
ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista
eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä
olen... Olin ihan kuristua.

Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.

En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät,
vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä
nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei
voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt,
että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet
hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään
kuitenkaan unta saamatta...

Perästäpäin sain kaikki tietää.

Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti
löytää rauha taikka hauta.

Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli
karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö
valosampi kuin samea päivä.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa
näkynyt liikkeellä... Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa
rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman
elämin.

Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.

Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.

Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli
aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä,
kuulevata.

Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.

-- Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen,
arvelin itsekseni.

Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa
kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti
roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat
murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä
sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio
ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.

Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta
kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion
keskinäistä voimankoetusta katsellessani.

Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni
oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto
tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti
kaljamassa ja minä keikahdin selälleni...

Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun
viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui
luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli
lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri
pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.

Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan
rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni
merelle.

En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri
omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui
kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä
valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen
pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia
valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen
soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.

Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi
ja kyyneltulva täytti silmäni.

Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi
meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas...

Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.

Ne kutsut olivat minullekin... Ne ovat kaikille.

Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.

Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä
kohti.

Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä
ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!

Minä painausin penkkiin ja itkin...

Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni
iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.

Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli
tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni
täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut...

Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti
minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi
niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti
itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.

Tähän lopetti kertoja.



Heräämiseni.


Oli heleä heinäaika. Koko viikon oli ollut kaunista, pilvetöntä
poutaa. Heinänteko oli täydessä vauhdissa. Kaikkialla niityillä ja
heinämailla oli kiire, tulinen kiire, kun edellisellä viikolla ei
oltu sopimattomien säiden vuoksi saatu mitään kokoon, vaan sitä
enemmän kaadettu kumoon, seuraten vanhaa, viisasta neuvoa, että
joka sateella niittää, se poudalla kokoaa. Mitä viime viikolla oli
niitetty, se oli nyt kokoon saatava. Kiire oli siis, tulinen kiire
kaikkialla niityillä ja heinämailla, sitä kun ei voi arvata kauvanko
poutaa kestää.

Meilläkin oli koko viikon niitokset hajallaan Sydänmaan niityllä.
Siellä oli kaikki väki työssä, niin vuosipalkolliset kuin kesämiehet
ja kasakat.

Viikon lopulla lähetti isäni minut sinne katsomaan, kuinka
heinänkokuu kävi. Ja määrätty oli, että, jos työ näytti käyvän
veltosti ja leväperäisesti, minun oli jäätävä sinne antamaan pontta
käynnille.

Sydänmaan niitty on laaja suoniitty, jonka lävitse juoksee pieni
puro. Se on siis jonkinlaista jokivartta. Siinä on monen kyläkunnan
niityt yhdessä jaksossa. Pohjoispuolella sitä on metsätön vuori, kun
toisaalla taas on alavata, metsäistä maata.

Läksin ani varhain aamulla matkaan, joutuakseni perille aamuviileän
aikana. Noin kello kuuden korvilla olinkin jo mäellä, jolle näkyi
koko niittylakeus. Ei ikinä mene mielestäni se näky, joka siinä
avautui silmieni eteen. Koko niittyaukealla, niin pitkälti kuin
silmä kantoi, liehui työväkeä vaaleoissa ja valkosissa puvuissa.
Mitkä hajoittelivat rukoja, mitkä kouhottelivat karhoja, mitkä
tekivät luokoja, ja toisin paikoin heilui vielä reippaita miehiä,
viikatteet kädessä. Oli siinä elämätä, reipasta, iloista heinäajan
elämätä. Ääretön on se työn paljous, joka lyhyellä heinäntekoajalla
suoritetaan. Sinä aikana tehdään milt'ei enemmän työtä kuin koko
muuna aikana vuotta. Jokainen, halvin päiväläinenkin silloin pitää
kunnian asiana ponnistaa kaikki voimansa, ihan äärimmäisiin asti,
jokainen tekee kuin omaa työtään. Eikä siinä joudeta suurin lepoja
pitämään eikä öitä makaamaan. Auringon päivätyö on lyhempi kuin
heinämiehen...

Ensi silmäyksellä jo huomasin, minkä jättiläistyön meidän väkemmekin
oli sillä viikolla suorittanut ja että työ oli aivan lopuillaan,
eikä siis minua siellä enää ollenkaan tarvittu. Viivähdin kuitenkin
hetkisen heinämiesten luona, siksi että söin heidän kanssaan einettä
ja läksin sitten kotia kohti viemään hyvää sanomata.

Joutuakseni pikemmin perille ja saadakseni metsän siimeksessä
suojaa auringon polttavilta säteiltä, päätin oijustaa poikkimaiseen
sydänmaan kulmitse kotia. Siitä ei mennyt mitään tietä eikä polkua,
eikä edes karjan uraa, vaan kun oli siitä kautta ennenkin kulkenut,
niin eihän siinä ollut mitään kammoksuttavata.

Ilomielin ja tyytyväisenä astuin metsän mieluisaan poveen ja aloin
matkani. Se on rauhallinen kuin äidin syli tuo tyynen metsän povi.
Raitis tuoksu lemusi vastaani ja joka aukosta ja joka mäeltä hymyili
viettelevästi etäinen sinertävä salo. Nautin täysin henkäyksin
tuoretta metsän tuoksua, ja salon hiljainen elämä viehätti minua.
Kotvasen kuljettuani, istausin kivelle levähtämään ja katselemaan
somallista seutua, joka aukosta pisti eteeni. Siinä oli lampi, sen
takana pienonen niittypatama, jonka reunasta kohosi rintava aho,
ja molemmin puolin reunusti musta metsä lammen kirkasta silmää.
Omituiselta näytti tuo maisema. Kivi, jolla istuin, oli korkealla
rantatöyräällä, ikäänkuin putoamaisillaan lampeen, jonka ranta näytti
alkavan aitani. Lampi edessäni oli yhtä syvä kuin taivas oli korkea.
Se oli kuin pelottava syvyyden kaivo, jota ympäröi synkkä salo sekä
ylhäällä rannalla että alhaalla syvyydessä ja taustalla loiveni
mäen rinta. Katsellessani veteen, näin ahon äärimmäisessä reunassa
suuren kuusen, joka pisti syvemmälle kaikkia muita puita, alemma, yhä
alemma syvyyttä kohti. Tuuhea se oli ja valtava ja valtasi mieleni
kokonaan. Hetken päästä olin kyllästynyt syvyyteen. Sinne ei vienyt
minun tieni. Ummistin silmäni ja nostin pääni, päästäkseni erilleni
syvyyden viettelevästä kuvastimesta. Kun sitten avasin silmäni,
tapasivat katseeni tuon valtaavan kuusen. Nyt se ei ollut enää
syvyydessä, vaan ahon yläreunassa lammen takana, korkeammalla muita
puita. Se oli minusta kuin rauhan enkeli, joka siunasi maata ja muuta
metsää, ympäröivää seutua. Olin kokonaan kiintynyt kuuseen. Kun siitä
toinnuin ja aijoin lähteä jatkamaan matkaani, en enää tiennytkään,
mihin päin oli mentävä. Niin oli minut hurmannut seutu ja metsän
hiljainen henkevyys. Koetin tähystellä taivaalle ja ottaa suuntaa
auringosta. Se ei ollut pitänyt huolta minusta, ei ollut seisahtunut
odottamaan minua. Se oli kulkenut tietään jättäen minut siihen, missä
olin. Näissä toimissa toperruin yhä enemmän ja kohta olin selvillä,
että olin eksyksissä. Tämä huomio ei ollenkaan mieltäni masentanut.
Päätin pitkittä arveluitta pyrkiä seudun valtijasta, turvallista
kuusta kohti. En luullut voivani ihan veden viertä astua, kun arvelin
rannalla olevan ryteikkötä ja kun se muuten oli jyrkkärinteinen, vaan
poikkesin ulomma metsään ja läksin kiertämään lampea. Kuljin, ja
mielestäni olisi pitänyt jo kahdestikin tuon kuusen vastaani tulla.
Sitä vaan ei kuulunut ja väsyttääkin jo alkoi. Kuljin ja kuljin. Mitä
kummaa! Siinä oli aukko edessäni, aukko samanlainen kuin äsköinen,
josta avautui samanlainen näköala eteeni kuin se, jota olin äsken
ihaillut. Ihmettelin ja katselin ja katselin ja ihmettelin. Se oli se
sama aukko, josta vasta olin syvyyttä silmäillyt, sama kuusi takana,
joka oli näyttänyt niin valtavalta sekä alhaalla syvyyden pohjassa
että ylhäällä ahon reunassa kirkasta taivasta vasten, sama oli kivi,
jolla ojin istunut. Sama, sama, samaa kaikki. Olin kiertänyt lammen
niin kauvatse ett'en ollut kuusta huomannut...

Muistui mieleeni kuulemani kertomus, että eksyneet useinkin
joutuvat, pitkät matkat kuljettuaan, samaan paikkaan, missä ensin
huomasivat olevansa eksyksissä. Tämän muistin, mutta en siitä
hämmästynyt. Muistan aivan hyvin kuinka kummallisella mielellä olin.
Olisin tahtonut häipyä metsän hiljaiseen henkeen. Metsän hengeksi
olisin suonut henkeni ja näkyväisen olentoni pieneksi näreeksi
kiven viereen, jolla olin istunut, että olisin aikani saanut
ihailla luonnon käsittämätöntä syvyyttä lammen tyynessä povessa ja
turvallisesti kääntyä korkeata kuusta kohti, joka valtavana kohosi
ahon reunassa näköalan taustalla. Kuusi, kuusi, vihanta kuusi! Se oli
soitto sisimmässäni.

Arvelin, että kyllä kait niityltä, järven takaa, viepi joku polku
kyliä kohti, ihmisasunnoille. Mutta ett'en antaisi metsän enää
kuljettaa itseäni harhaan, päätin koettaa laskeutua jyrkkää,
pelottavaa rinnettä rantaan ja yrittää sitä pitkin niitylle. Se oli
helpompata kuin luulinkaan ja rannalla oli karjan ura.

Sillä välin oli päivä mennyt pilveen. Ja kun pääsin aholle, näin että
musta, synkkä pilvi nousta mouvotti taivaalle ja tahtoi herruutta
yläilmoissa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja tunkka. Noustessani ahoa
ylös, huomasin, että ukonilma oli tulossa. Salamat leimahtelivat ja
jyrinätä alkoi kuulua. Mikä oli turvana, kun en tietäkään löytänyt...
mikä oli turvana. Olin jo ahon yläreunassa ja siinä oli kuusi, tuuhea
kuusi, jota edempätä olin ihaillut. Vettä alkoi vihmoa pilvestä. Olin
väsynyt enkä tiennyt mihin mennä. Katselin vanhaa, harmaapartasta
kuusta, joka näytti ystävällisesti hymyilevän. Se tarjosi ainakin
sateen suojan. Hiivin sen turviin, sen laajain, lehväisten oksain
alle. Se oli turvallinen paikka, ei mikään sade sinne osunut. Minua
alkoi painostaa. Heitin kengät jalastani, otin puseron päältäni ja
panin sen kenkäin päälle päänalaseksi ja rupesin pitkälleni.

Lepo tuntui väsyneestä hyvältä ja miellyttävä tunne hervosi jäseniä,
mutta mieli alkoi liikkua sitä vilkkaammin. Ensin tuli mieleeni
äitini ja että mitähän hän sanoisi, jos tietäisi poikansa makaavan
puun juuressa keskellä erämaita, rajuilman noustessa. Siitä oli
hyvä, ettei hän sitä tiennyt, että siltä puolen voin olla huoleti.
Sitten muistin sisarukset kotona ja kuinka heillä on hyvä, kun
saavat, illallisen syötyään, nukkua turvallisen huoneen sänkyyn.
Silloin tahtoivat vesikierteet tulla silmiini ja sisässäni tuntua
nälän oireita. Eikähän se ihme ollutkaan, kun en ollut syönyt muuta
kuin minkä aamupäivästä heinämiesten luona ja koko päivän olin
ollut liikeliepeellä. Yksinäisyyskin rupesi tuntumaan oudolta ja
turvattomalta. Mieli alkoi myrtyä, mutta samassa ilmestyi isäni kuva
eteeni. Kohta silloin kuivuivat vaikeroimisen vedet silmistäni, kun
muistin hänen opetuksensa ja neuvonsa, että missä erämaassa ihminen
vaeltaneekin, hän ei koskaan ole yksin eikä turvaton, sillä yksi on,
joka aina valvoo, on seuralaisena ja murheen pitää. Tämä muisto teki
hyvää ja rauhoitti. Oikein näpisti katumus sydänalaa arvellessani,
että nyt, kun kerran tarvitsi turvautua vanhempaini opetuksiin ja
hyviin neuvoihin, olin ne kokonaan unhottamaisillani. Saadakseni
mieleni täysin levolliseksi, aloin hartaasti muistella kaikkia niitä
opetuksen kohtia, jotka osottivat, mistä yksinäinen saapi seuraa,
turvaton turvaa ja murheellinen lohdutusta. Nämä muistot rauhoittivat
mieltäni, antoivat voimaa, ja yksinäisyyden tunne katosi kokonaan
sekä olin ihan varma mielessäni, että seuraavana aamuna kyllä löydän
polun ja osaan kotia. Ja kohta olin täysin vakuutettu, ett'en
ikänä ole maannut sen turvallisemmassa paikassa. Sateen tohina,
tihenevät salaman leimaukset ja koveneva jyrinä eivät minua härinneet
ollenkaan. Suljin silmäni ja nukuin kohta. Enkä tiedä koskaan
rauhallisemmin ja paremmin maanneeni kuin sinä yönä.

Kun heräsin, arvelin jo olevan aamun, kun tunsin itseni
virkistyneeksi ja voimakkaaksi. Ilma tuntui tuoreelta ja raittiilta.
Ei näkynyt leimahtelevia salamoita eikä kuulunut mitään jyrinätä.
Pistin kengät jalkaani, puseron päälleni, kiitin sydämmessäni kuusta
ja kuusen kasvattajaa hyvästä yösijasta ja pyörähdin lehväin alta
vapaaseen ilmaan.

Mikä aamu, mikä pirteä, kirkas aamu! Ei ainoatakaan pilven hipaletta
näkynyt taivaalla. Sama Herra, joka oli ne lähettänyt, sama oli
käskenyt ne poistumaankin. Aurinko oli jo lähtenyt metsän povesta
hänkin mutta ei ollut vielä ehtinyt pitkältä taivalta tehdä. Koko
luonto oli kuin uudesta luotu. Raittiisti huokui vihanta metsä.
Silmäilin ihastuksissani seutua. Koko ahon rinta hohti vesihelmistä
kuin kirkkaista tähdistä. Jokaisesta pensaasta, jokaisesta
lehtipuusta kimalteli monivärisiä säteitä ja sankka havumetsä oli
niin iloisen, niin tyytyväisen näköinen. Lampi ahon alla hymyili
armaasti ja taivaan korkeus ja salon vihannuus näytti samalta sen
syvyydessä. Metsistä kuului monenlaista iloisten lintujen aamulaulua,
liverrystä ja vihellystä.

Hämmästyneenä seisoin keskellä tuota luonnon juhlallisuutta. Mieleni
keveni ja oli kuin olisin kokonaan haihtunut suureen luontoon, puiksi
ja pensaiksi, kukiksi ja ruohoiksi, vesipisaroiksi ja ilman puhtaaksi
hengeksi. Se oli kuin herääminen uuteen, ennen näkemättömään
elämään...

En tiedä, kuinka olin osunut niittypataman veräjälle, josta lähti
polku metsään. Kevein askelin läksin astua kapsuttelemaan polkua
ja puolen päivän aikaan avautui tuttu kylä eteeni ja sieltä näkyi
tuttuja paikkoja ja koti ja kaikki. Kyyneleet täyttivät silmäni ja
minun täytyi istuutua tiepuoleen katselemaan armasta kotia.

Kerroin kotona harhateistäni. Toiset lapset keräytyivät ympärilleni,
äitini syleili kyynelsilmin minua ja isäni oli liikutettu ja sanoi,
että vasta kokemuksesta tieto eläväksi tulee.

Tämmöinen oli heräämiseni, joka ei koskaan mene mielestäni ja
jonkalaista en ennen enkä jälkeenkään päin ole elänyt vaan jonka
tiedän vielä kerran tulevan, mutta siitä en ole sinulle kertomassa,
hyvä lukija, eikä se olekaan tarpeen, sillä me tiedämme kaikki kerran
heräävämme uuteen päivään, tiedämme valkenevan aamun eteemme, josta
meillä on vaan hämärä käsitys, mutta varma tieto.



Milloinka Rooma perustettiin?

Koulumuisto.


Muutamana syksynä tuli meidän luokalle uusi oppilas.

-- Eihän siinä mitään ihmettä ole, jos kouluun uusia oppilaita
tulee, sillä joka syksyhän senlaista tapahtuu, arvellee ehkä joku.
Ei olekaan, enkä tätä ihmeenä mainitsekaan sen vuoksi, että kouluun
niitä tuli, vaan siitä syystä että yksi tuli meidän luokalle, joka
ei ollut lisinyt vaan päinvastoin vähennyt siitä, kun "Lapin koulun"
ensi luokalta alettiin ja nyt oltiin jo "Suuren koulun" viimeisellä.
N.k. "vanhojakaan" ei ollut luokallamme ollut kertaakaan, kun
edellämme oleva luokka oli siksi etevä, ett'ei siitä yksikään jälkeen
jäänyt.

Outo ilmiö se siis oli että uusi mies tuli joukkoomme.

Hän oli pieni kasvultaan, laiha, hintelo ja kivuloisen näköinen,
mutta mieleltään virkku ja iloinen, avonainen ja hyväntahtoinen.
Päänsä, jota lyhyeksi leikattu vaalea tukka somisti, oli pieni,
melkein oudon pieni, mutta säännöllisesti muodostunut; kauniisti
kupuva otsansa oli aina kirkas ja valoisa, vaikka laihoilta kasvoilta
oli haihtumassa nuoruuden heleät värit; pienet, raukeat silmänsä
katselivat tavallisesti ystävällisesti ja henkevästi, toisinaan
niissä välähteli omituinen liekki; nokka hänen oli kyömy ja ohut,
melkein läpikuultava, ja leveä suunsa oli varustettu ohuvilla ja niin
kaitasilla huulilla, että ne tuskin ylettyivät peittämään valkoisia
hammasrivejä. Ja kun vielä mainitsen että leukansa oli suippo ja
terävä ja kaula laiha, pitkä ja hieman eteenkäsin koukistunut, niin
on ihminen valmis.

Hän seisoi laivarannassa kun meistä muutamia 1 p:nä Syyskuuta saapui
pienessä laivassa kouluun kaupungin rantaan. Meitä poikia tähysteli
hän pitkään ja sitten, arvaten meidän olevan koululaisia, tuli
puhuttelemaan.

-- Oletko koululainen? kysäsi hän minulta.

-- Olen.

-- Mistä koulusta? Mainitsin koulun ja luokan.

-- Sepä hupaista! huusi hän lapsellisen riemuisena. Minä olen uusi
oppilas samalta luokalta... päässyt samalle luokalle... vasta tullut!

Hän puhui vienolla äänellään niin mielissään, ystävällisesti,
iloisesti ja luottavasta, että luuli tavanneensa iki vanhan tuttavan.

-- Terve! sanoin minä liikutettuna uuden toverin armaudesta.

Ja niin oli tuttavuus tehty, ystävyys syntynyt välillämme, joka
kesti niin kauan kuin meidän oli sallittu yhdessä olla ja elää. Yhtä
sievään oli hän tutustunut muihinkin tovereihin, vaikka eivät kaikki
hänestä pitäneet. Irvihampaat, sellaiset, jotka luulevat jotakin
olevansa ja joita aina on joka koulussa, koettivat heti valjastaa
suitaan, saadaksensa uuden tulokkaan narrikseen. Mutta siinä he
pahoin pettyivät. Häneen ei pystynyt mikään. Terävinkin pistosana
kimposi hänestä tylsyneenä takaisin vasten heittäjän itsensä naamaa.
Hän otti kaikki asiat tosiksi, ymmärtämättä laisinkaan pilapuheita.
Noloksi kävi hänen edessään leikinlaskija. Kun yrittivät pistellä
häntä sillä, että oli jo kolmatta vuotta samalla luokalla, niin
selitti hän aivan rauhallisesti, että sehän oli luonnollista. Jos ei
pääse kahdessa vuodessa luokalta muuttamaan, niin täytyy olla kolme,
ehkäpä neljäkin vuotta samalla luokalla. Minkäs sille sitten kukaan
teki, senlaiselle.

Ja koulussa oli hän tosiaankin jo ollut jossakin kaksi vuotta
samalla luokalla, mutta hänen oli täytynyt erota. Sitten oli tullut
meidän kouluun ja päässyt samalle luokalle tutkimatta -- seikka,
josta ystävämme oli kovin mielissään ja usein sitä mainitsi. Hänen
vanhempansa olivat aikoneet jättää silleen hänen koulunkäyntinsä,
mutta sen oli poika ottanut niin pahakseen, että hänen heikko
terveytensä oli alkanut siitä kärsiä. Lääkärin kehotuksesta
oli poikaa sitten tarjottu meidän kouluun. Kyllähän rehtorimme
oli koettanut selittää, ett'ei valtion oppikoulu ole mikään
parannuslaitos, vaan oli hän kuitenkin suostunut pojan vastaan
ottamaan hänen siivon käytöksensä tähden.

Ja siivo hän olikin, peräti siivo. Ei hän luokalla melunnut eikä
telmännyt, oli hiljukainen puheissaan ja näytti tarkoin ja hartaasti
seuraavan opetusta. Siitä ei ollut kuitenkaan hänelle suurta apua,
siitä hartaudesta, sillä hän ei oppinut sanottavasti mitään. Hän oli
nimittäin yhtä heikko henkisesti kuin ruumiiltaankin. Hänen päähänsä
eivät pystyneet tieteitten alkeet. Äidinkieltään, ruotsia, hän hieman
osasi ja oppi hiukan saksaa, muuta ei mitään. Yhteen kysymykseen
osasi hän kuitenkin aina oikein vastata, kysymykseen: Milloinka
Rooma perustettiin? Ja historian-opettaja se muistikin häneltä tuota
seikkaa kysyä sekä sopivassa että sopimattomassa kohdassa. Kun eräs
toveri pilanpäin kysäsi, kuinka hän oli niin tarkoin perehtynyt
tuohon asiaan, selitti hän toimessaan, että hän tässä toissa kesänä
oli tuon vuosiluvun päähänsä päntännyt, kun se edellisenä talvena
oli hänelle niin suurta kiusaa tehnyt. Ja tuon vastauksensa, vuonna
753, niinkuin oppikirjamme ilmoitti, sanoi hän aina niin varmasti
ja omituisen iloisella tavallaan, ett'ei häneltä tehnyt mieli juuri
muuta kysymäänkään. Ainahan se meni mukiin, jos historian ja vanhan
latinan opettaja sai syytä kysyä että milloinka Rooma perustettiin,
mutta kun luonnontieteitten opettaja alkoi vatkuttaa samaa kysymystä,
niin rupesi se jo tuntumaan kovin hassulta. Mutta poika itse ei
näyttänyt siitä välittävän. Hän piti aivan luonnollisena, että
häneltä kysyttiin sitä, mitä hän tiesi, olipa sitten tunnilla puhe
mistä hyvänsä.

Niin sitä käydä jyrättiin koulua ja vähitellen totuttiin siihen, että
useimmalla oppitunnilla kuului ainakin yksi kysymys: Milloinka Rooma
perustettiin.

Vakava, mutta leikillinen rehtorimme, joka opetti uskontoa,
ei ollut koskaan tuota kysymystä tehnyt, vaikka ei hän muihin
kysymyksiinsäkään vastausta saanut. Tästä ei ollut toverimme
laisinkaan tyytyväinen. Jouduimme siten vihdoin lukemaan apostoli
Paavalin matkoja ja siinä tuli Roomastakin puhe. Kun tästä oli läksy
kuulusteltavana, oli roomalaistoverimme levotoin ja kiihtynyt. Hän ei
osannut enempätä kuin ennenkään. Silloin lähenimme Roomaa.

-- Se on hyvin vanha kaupunki tuo Rooma, sanoi rehtori toimessaan.
Milloinka se perustettiin, Mollström?

-- Vuonna 753, vastasi ystävämme riemuissaan.

-- Neen, äänsi rehtori, niinkuin hänen tapansa oli niin-sanaa lausua.

Koko luokka istui jännityksessä katsellen tarkoin rehtorin kasvoja.
Jos hetkeksikään olisi ilmestynyt hänen huulilleen tavallisesta
poikkeava hymyily tahi naurahdus, olisi koko luokka pärähtänyt
nauruun. Mutta rehtorin vakavuus pelasti toverimme, joka oli suuresti
mielissään kun sai kerran "uskonnossakin" ja "vielä rehtorille"
vastata aivan oikein.

Näin kului syyslukukausi, meni joululupa ja virkistyneinä
kokoonnuttiin alottamaan kevätlukukautta. Kaikki muut olivat
virkeitä ja reippaita paitsi se roomalaistoverimme. Hän oli
surkastunut ja näivettynyt. Hänen vieno äänensä oli painunut melkein
kuulumattomaksi. Ainoastaan silmänsä olivat vielä ennallaan. Päivä
päivältä kuihtui hän yhä ja kävi voimattomammaksi. Viimein täytyi
hänen lähteä kesken päivin pois koulusta. Se oli surullinen hetki.
Hän saapui, niinkuin muutkin, aamusella kouluun, mutta jo tunnin
päästä täytyi hänen lähteä kotiin, ja sille tielle hän jäi. Usein
lähetti hän sanan luokkatovereilleen että tulla ja tulla häntä
katsomaan, ja ahkerasti häntä tervehtimässä käytiinkin. Kohta oli
hän vuoteen omana ja riutui riutumistaan. Muutaman kuukauden perästä
näytti loppu käsissä olevan.

Eräänä iltana tuli monias tovereistani pyytämään minua kanssaan
sairasta katsomaan kun se oli lausunut hartaan halunsa saada tavata
tovereitaan. Kelmeänä makasi hän vuoteellaan meidän saapuessamme.
Tuskin huomattava ihastuksen punaväre kulki hänen laihojen kasvojensa
yli, kun astuimme sisään. Lääkäri oli hetkinen sitten lähtenyt hänen
luotaan -- viimeisen kerran. Sairas ei jaksanut paljon puhella,
vaan virkistyi muuten tulostamme jonkun verran. Hänen kuihtuneilla
kasvoillaan ja sammuneissa katseissaan näkyi jonkunlainen halu saada
sanoa meille jotakin, mutta hän joko ei jaksanut taikka ei voinut,
näytti kuin olisi hän odottanut meiltä jotakin. Surumielin katselimme
sairasta.

-- Milloinka Rooma perustettiin? kuulin silloin toverini arvelevan
enemmän kuitenkin itsekseen kuin kuultavasti.

-- Vuonna 753, kuiskasi sairas tyytyväisenä hymyillen.

Hänen kasvoilleen nousi punerva väre, jota heti seurasi sinertävä
varjo. Hän ojensi toisen kätensä minulle, toisen toverilleni ja
katseli ihastuneen näköisenä meitä molempia. Kohta kuitenkin alkoivat
silmänsä painua umpeen, ja sitä myöten kuin ne ummistuivat, haihtui
niistä elämän valo kuin Elokuun myöhäinen iltarusko läntiseltä
taivaan rannalta, ja kasvoille jäi sinertävä varjo. Tunsin kuinka
hänen kätensä kylmeni kädessäni, mutta mitään tuntuvampaa ilmettä
tahi merkkiä kuoleman hiljaisesta työstä ei ollut huomattavissa. Minä
laskin hänen kätensä omastani ja huomasin oitis, että vieno henki oli
lähtenyt riutuneesta ruumiista ja muuttanut siihen kouluun, jossa ei
enää kysellä:

Milloinka Rooma perustettiin?



Testamentti.


-- Nyt se on ukki kuollut.

-- Niinpä tuntuu.

-- Käsketin sinut tänne...

-- Niinhän ne tuntuivat akat ääninä pitävän.

Panivat tupakan.

-- Se on tehnyt testamentin.

-- Olipahan tuolla mitä testamentteerata.

-- Olipa... Onhan tässä yhtä ja toista, rahaa, jos muutakin.

-- Onko se sinun hotelliasi tuo testamentti?

-- Minullehan sen vainaja jätti.

-- Sinusta tulee nyt koko mies.

-- Niinhän se taisi ukkivainaja meinata... Voimmehan silmäillä tuota
paperia, sanoi tämä ja pistäysi ulos hakemaan testamenttia, joka oli
toisen pohjakamarin kaapissa.

Ja niinhän se oli ukki meinannut.

Hän oli testamentannut koko suuren omaisuutensa, niin kiinteän kuin
irtaimen vanhemmalle vävylleen. Testamenttia oli hän säilyttänyt
tarkoin kuin silmäteräänsä, kunnes vähää ennen kuolemataan oli
uskonut sen sille jolle se kuuluikin. Se oli pitänyt panna saman
huoneen kaappiin, jossa hän sairasti, saadaksensa pitää kaappia
silmällä viimeiseen asti. Siihen oli hän heittänyt viimeisen
silmäyksen tämän maailman valossa ja sitten sulkenut näkimensä
ikuiseen uneen siinä varmassa toivossa ja tiedossa, että hänen hiellä
ja vaivalla kokoamat varansa olivat jääneet hyviin käsiin.

Siinä hän makasi kuolinvuoteellaan, kun ei oltu vielä ehditty pestä
eikä viedä riiheen paikkakunnan tavan mukaan. Valkosen lakanan oli
tytär kuolleen katteeksi heittänyt.

Säpsähti hieman onnellinen vävy, kun astui huoneeseen ja näki
vainajan kylmät, levolliset kasvot. Jalka ei tahtonut tehdä
palvelustaan eikä viedä häntä kaapin luokse. Vasten tahtoansa
seisahtui hän ja katseli hetkisen ukkia, että avaako tuo vielä
silmänsä ja nuhtelee ja estää häntä aikeistaan. Turha pelko! Eihän
kuollut kummittele... Ei hievahtanut, ei piirre kasvoissa värähtänyt.
Siinä lepäsi ukki ikuista untaan, huoletonna asioista, joista hän
ennen oli ollut hyvinkin huolellinen. Oikein hymähti heikkouttaan
elävä mies.

-- Olisihan sitä saattanut ensin saattaa ukin maan poveen ja sitten
vasta näistä... mutta eteenpäin elävän mieli, ja toisekseen ei tämä
asia siedä viivytystä, sillä mikä sen tietää mitenkä se mieli muuttuu.

Hän otti ja avasi kaapin, hiljaa ja varovasti, ett'ei mitään
ääntä, pienintäkään rapsahdusta kuulunut. Senlainen on tapa kaunis
kansallamme kunnioittaa ruumiin rauhaa. Sitten hiipi hän varpaillaan
ulos ja painoi oven varovasti -- ei ihan kiinni. Raosta täytyi hänen
vielä tahtomattaankin salaisesti silmäillä oliko kaikki niinkuin olla
piti ja oliko hän päässyt pujahtamaan huomaamatta.

       *       *       *       *       *

Siinä lepäsi ukki rauhallisesti, otti unta senlaista, jommoista
ei ollut elämän hyörinä ja pyörinä hänelle koskaan suonut, sitten
tunnottoman lapsuuden päiväin. Nyt vihdoinkin oli tullut levon aika
pitkä, pitkän pitkä ja rauhallinen.

-- Sieti sitä jo hänenkin, haastelivat ihmiset, päästä ansaittuun
lepoon, lakata häärimästä ja ahnehtimasta tämän maailman hyvyyttä.
Johan tuon olisi aikoja luullut riittävän yhden miehen osaksi, jopa
jo...

Ja riittihän se.

Puoli miljoonaa oli paperissa, jonka vävy otti kaapista näyttääkseen
toiselle langolleen.

Puoli miljoonaa meidän maaseutumme pienissä, köyhissä oloissa!

Mitä työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista oli noitten varojen
hankkimisessa tarvittu, käytetty ja kärsitty, se tuskin juolahti
perillisten mieleen.

Hän ei ollut perinyt, tuo vainaja, mitään, sillä mistäpä kulkupoika
mitään perisi. Sillä ei ole rikkaita sukulaisia ja jos onkin, on
niillä tavallisesti omat perillisensä, ett'ei mierolaiselle mitään
liikene. Eikä hän ollut rikkaasta nainnut, sillä harvoin se renkimies
joutuu siihen rikastumisen tilaan. Ei mitään senlaista. Itse oli
hän hankkinut kaikki. Oli niissä kuitenkin ollut hankkimista niissä
varoissa, työtä, tuskaa, vaivaa ja valvomista.

Hänen elämänsä oli ollut pitkä, vaikkei hän kuollessaan ollut
täyttänyt vielä kuuttakymmentäviittä. Tapaukset ja käänteet eivät
siinä ole monet eivätkä monivaiheiset, tavallista menoa vaan.

Lapsuutensa oli ollut tavallisen köyhän lapsen. Viisivuotiaana oli
hän joutunut mierontielle. Silloin oli kuollut isä ja kun äiti oli
kivuloinen eikä kyennyt pitämään huolta itsestään ja lapsestaan,
saivat he kokea sen ajan köyhäin kohtelua, kovuutta. Ensin oli
riepotettu äitiä lapsinensa kyläkyydillä talosta taloon. Sitten oli
tullut hiukan parempata. Rovastin toimesta, joka sääli heikkoa äitiä
ja turvatonta lasta, oli heidät toimitettu vakinaiseen paikkaan,
huutolaisiksi. Kymmenvuotiaana oli hän lähtenyt juoksupojaksi ja
viidentoistavuotiaasta oli pitänyt huolta äidistään. Palveltuaan
useita vuosia renkinä, oli hän ostanut mökin ja pannut sen
äärettömällä ahkeruudella ja säästäväisyydellä kelpo kuntoon.
Tähän tullessaan oli hän akottunut: nainut yhtä toimellisen kuin
säästäväisen palvelustytön. Kun isäntä, jonka maalla mökki oli, oli
huolimattomuutensa ja leveän elämänsä tähden köyhtynyt ja talonsa
rappiotilaan saattanut, vaihtoi hän tämän kanssa tiluksia, antaen
täydessä kunnossa olevan mökin kerrassaan ränsistyneestä talosta
ja vielä hyvän summan rahaa. Tässä vasta tuli hänen ja vaimonsa
kunto ja kestävyys näkyviin. Sen näytti hän mahdolliseksi, mikä
muista näytti kerrassaan mahdottomalta. Tarmolla ryhtyi hän työhön,
taisteli ja voitti. Monta oli ihmisillä kertomusta hänen tavoistaan
ja menettelyistään, hänen ahneudestaan ja itaruudestaan. Nauruna oli
häntä pidetty ja pilkkana hänen toimiaan, kuinka Kivelän isäntä ei
syönyt eikä juonut eikä pukeutunut kuin repaleihin, kuinka hän aina
oli itse työväkensä etunenässä, olipa aika mikä hyvänsä, talvi taikka
kesä ja työ mitä tahansa; kuinka hän oli voinut olla oma piikansa,
oma renkinsä: oli lypsänyt, kuorinut pyttyjä, kirnunut, keittänyt,
leiponut y.m. tehnyt, kun ei muita ollut taikka muut eivät joutaneet;
kuinka hän ei nukkunut öillä eikä levännyt päivillä; kuinka hän ei
antanut palvelijoilleen ruokaa eikä rahaa eikä vaatteita. Kaikkien
täytyi kuitenkin tunnustaa, ett'ei missään palvelijat pysyneet niin
kauan paikoillaan kuin Kivelässä, ne eivät olleet vaan vuoden, pari,
kolme, vaan kymmenen, parikymmentä, vieläpä kauvemmankin.

Tätä ihmettelivät ihmiset tietämättä, että Kivelä oli maailman
jaloissa oppinut tuntemaan ihmisiä ja osasi valita kaltaisensa
palvelijat. Ne olivat aina kuin luodut Kivelän tapoihin. Ja jos ei
joku sitä tullessaan ihan ollut, se ajan oloon siksi kasvoi. He
söivät ruokaa mitä näkivät isännän syövän, tyytyivät pukuun siihen,
missä näkivät isännän käyvän, pitivät kunnianaan kestää työssä siinä,
missä isäntäväkikin. Senlainen lauma kuin paimenkin.

Vaimo ei kestänyt taistelussa, vaan kaatui kesken ikänsä. Ihmiset
olivat tietävinään, että hän oli kovissa töissä rasitettu kuoliaaksi.
Isäntä suri katkerasti poismennyttä uskollista toveria, mutta
tavoistaan ei luopunut hituistakaan, eikä muutenkaan emännän kuolema
vaikuttanut talon menoihin. Vanhin tyttö, joka äidin kuollessa oli
vasta rippikoulusta päässyt, astui hänen sijaansa. Lapset kun olivat
kasvaneet työhön ja järjestykseen, niin ei pahaa aukkoa oloihin
jäänyt, jos äidistäkin aika jätti. Nuorin lapsi oli tyttö hänkin
ja useampia ei niitä ollutkaan. Olihan se isä toivonut miehistä
perillistä, mutta mistäpäs sen otti, kun ei Jumala antanut.

Kun emäntä oli saatu kunnialla hautaan, meni elämä talossa entistä
latuansa.

Kivelä vaurastui vaurastumistaan ja muutti kokonaan muotonsa uuden
isännän ankaroissa kourissa. Läheinen talo oli ostettu lisäksi ja
muokattu hyvään kuntoon sekin. Isäntää alettiin pitää rikkaana,
seurakunnan ensimmäisinä, jonka maine kuului laajalti ympäristöön.
Hän vaan ei hetkeksikään muuttanut vanhoja tapojaan eikä jättänyt
töitään ja toimiaan. Vaikeni siinä ihmisten nauru ja pilkka ja
nöyrinä tulivat hätäiset häneltä apua ja neuvoja saamaan.

Hän oli pienikasvuinen, vähäpätöisen näköinen, tavallinen. Hänen
muotonsa ei ollut varsin tavallinen. Tukkansa oli vaalea, suora,
keskeltä jakaisella, otsa mykevä, kookas, kulmat korkeat, varustetut
pitkillä, tuuheilla kulmakarvaviuhakkeilla, silmänsä olivat pienet,
siniset, levolliset, nokka ohut, litteä ja kippura, sieraimet isot,
ohutreunaiset, läpikuultavat, posket punakat ja pullevat, suu leveä,
huulet ohuet ja tivit, leukansa oli pitkä ja terävä. Senlainen oli
miehen muoto.

Luonteeltaan oli hän hiljainen, rauhaa rakastava, mutta päättäväinen
ja vaativa. Hän puhui tavallisesti nöyrästi, hiljaisella äänellä
niinkuin vaatimaton kerjupoika, mutta mitä hän kerran päähänsä sai
ja oikeaksi katsoi, sitä ei kukaan muuksi muuttanut eikä toiseksi
tehnyt, ja silloin tiukkeni ääni ja voimistui, jos puheella asiaa
puolustaa piti.

Yhteisiin seurakunnan asioihin ei hän sekautunut koskaan.

-- Tottapahan pappi ja lukkari ne asiat hoitavat, kun kerran siitä
palkankin saavat, sanoi hän aina, kun niihin puhe kääntyi. Ja niinpä
taisi ollakin siihen aikaan.

Muutaman kerran joulun seutuun tuli Kivelään komeita vieraita
suurella melulla, kellojen ja kulkusten kanssa kuin suuret herrat.
Pulska oli supiturkki miehen päällä ja välähtelivät hopeankarvaiset
hevosvärkit uljaan orihin seljässä. Se oli äveriään talon poika
naapuri seurakunnasta, joka puhemies mukanaan tuli kosimaan kuulun
Kivelän Annaa.

Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan tapansa mukaan.

-- Ei tuota tässä meillä tarvita, sanoi hän salaa tyttärelleen, liian
isosta... Mikä lieneekään tuhlaaja... hävittää kaikki. Ei tuota tässä
meillä tarvita.

-- Eikä tarvita, vastasi tytär varmasti, mutta nöyrästi.

Ja vieraat saivat mennä niine hyvineen kuin olivat tulleetkin.

Pääsiäispyhinä tulivat uudet sulhaset. Se oli varakkaan talon isäntä
eräästä sydänmaan kylästä, vanha tuttu, joka poikansa kanssa tuli
koommin niinkuin vieraiksi, mutta yksi tie, kaksi asiata.

Kivelä arvasi kohta asian ja päätti puhua tyttärensä kanssa jo
edeltäpäin.

-- Tiedätkö sinä, Anna, mitä asioita noilla vierailla täällä on?

-- En! En tiedä, isä.

-- Minä arvaan ja ilmoitan jo edeltäpäin sinulle, että jos... niin
että tiedät, että tuo tarvitaan tässä. Minä alan jo vanheta... tuo on
meille otettava, kelpo mies.

-- Otetaan vaan, kun isä niin tahtoo, vastasi tytär kainosti.

Ja kun sitten isä poikansa puolesta esitti asian, niin oli tämän
varsin helppo vastata.

-- Mitäpä meillä vanhoilla lienee paljoksi sanomista, kun nuoret
keskenänsä sopinevat... Kyllähän tässä jo nuorempi mies tarvittaisiin
ja sinullahan noita on poikia... Kun nuoret keskenänsä sopinevat,
niin...

Ainahan ne nuoret sopivat.

Ja vuoden päästä oli Kivelässä vävy, nuori isäntä.

Jo tullessaan oli vävy tiennyt, ett'ei siinä talossa jouda kukaan
herraspäiviä viettämään ja niin kävikin. Aluksi oli hän toivonut
saavansa toisen talon haltuunsa, mutta sillä korvalla ei appi ottanut
kuullakseen. Uusi työmies vaan tuli taloon lisää, siinä kaikki
mitä vävyn tulosta seurasi. Appi piti itse isännyyden, piti sen
kuolemaansa asti.

Nuorempi tytär oli kokonaan toista maata kuin vanhempi. Hän oli
iloinen ja hilpeä, laulava ja naurava, avomielinen ja suora.
Rippikoulussa, jota pidettiin neljä viikkoa, oli hän saanut
tutustua kirkonkylän tyttöihin ja herrasneitosiin. Varsinkin
rovastin tyttärien kanssa tuli hän hyväksi ystäväksi. Kun ne
olivat soitannollista väkeä, oppi hänkin siellä laulamaan lauluja
monenlaisia ja lukemaan muutakin kuin hengellisiä kirjoja.
Kirjallisuutta sitä, mitä kielellämme oli, sai hän lainakirjastosta,
jonka hoitajana oli rovastin vanhin tytär. Kotia täytyi tosin kirjat
salaisesti kuljettaa ja vielä salaisemmasti niitä viljellä, sillä isä
ei ollenkaan suvainnut tuonlaista "joutavuutta" ja "ajan hukkaa",
vaan kävihän se sitenkin. Ainahan sitä on lomaa lukemiseen, kun vaan
on halua ja harrastusta.

Isännän tarkotus oli saada toinenkin mieleisensä vävy, jonka voisi
asettaa syrjätalon isännäksi; vanhempi saisi jäädä Kivelään, kun
hänestä aika jättää.

Senlaista oli helpompi ajatella kuin toimeen saada, sen sai isäntä
kokea, hänkin, joka oli tottunut vastuksia voittamaan.

Kun isä koetti tarjota mieleistään miestä nuoremmalle tyttärelleen
niinkuin oli tehnyt vanhemmalle, karahti yritys heti kallioon.

-- Ei se ole isä, joka tyttärelleen miehen valitsee, vaan tytär itse;
paitse sitä en minä näe tässä vielä mitään kiirettä miehelään, sanoi
tyttö hörymättä, mutta nöyrästi.

Isä äimistyi, eikä virkkanut mitään.

Siihen tapaan ei siis asia onnistunut ollenkaan.

Isä koetti ankaruutta, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

-- Minä en huoli koskaan miehestä, joka ei minua miellytä. Pyydän
nöyrästi, että isä ottaa huomioon tämän seikan. Minunhan sen kanssa
täytyy elää yhdessä maailman läpi ja tulla toimeen vielä sittenkin
kuin te olette muuttanut toiseen elämään.

Ukko kauhistui tuonlaista puhetta ja jäi sanattomaksi, arvellen että
mistä hornan kattilasta se tuonlaisia tuumia ja puheita on saanut.

-- Etkö sitten aio ottaa miestä ollenkaan? ärähti isä.

-- Kun mieleiseni tulee, senlainen, jota minä voin rakastaa, joka
myöskin pitää minusta, rakastaa minua, niin en tiedä miksi en häntä
ottaisi miehekseni; luulen, että niin tekisi jokainen muukin tyttö.
Silloin ei jää, isä hyvä, teille mitään muuta tehtävätä, kuin antaa
suostumuksenne ja siunata liittomme.

Tämän puhui tyttö kuin kirjasta. Keveästi, melkein leikillisesti,
mutta kuitenkin siten, senlaisella äänenpainolla, että isä tajusi sen
olevan täyttä totta ja vakavuutta.

Hän oli kuin puusta pudonnut.

-- Senlaista ei tule koskaan, tiuskasi hän viimein.

-- En tiedä, tuleeko vai ei, vaan mahdotonta se ei ole, vastasi Sanna
levollisesti ja meni töilleen.

Isä oli ähmissään eikä tiennyt mitä ajatella. Ensi kerran elämässään
näki isäntä edessään ojan, jonka yli ei päässyt... pitäneekö kiertää
ympäri.

-- Mitäs hupsutuksia!

Se tuli sitten kuitenkin, se mielitietty, tuli pikemmin kuin ukki oli
osannut, aavistaakaan.

Se ei ollut kukaan muu kuin Rantalan Samppo, torpan poika naapurista,
Sannan kasvinkumppani, leikkitoveri.

Tapahtui tuo ikivanha seikka, joka on niin luonnollinen ja josta on
usein kuultu, kirjoitettu ja luettu.

Hän oli muutamia vuosia vanhempi Sannaa. Yhdessä olivat he viettäneet
lapsuutensa ajan, yhdessä alkaneet yhtä viehättävät nuoruutensa
päivät, ja samalla kertaa päässeet Herran pyhälle ehtoolliselle.

Sanna oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli kirjoista lukenut, ja
toimittanut kirjallisuutta hänellekin.

Rantalassa oli rakennuksella uusi tupa, jota isä ja poika yhdessä
valmistivat. Sen oli isä ehdottanut rakennettavaksi, kun alkoi
huomata, mihin päin asiat rupesivat kallistumaan. Kun tupa oli
täydellisesti valmistunut sisustettu ja kaikki, esitti Samppo isälle
naima-aikeensa.

Isä oli hämmästyvinään.

-- Oikeinko kotivävyksi isoon taloon? kysyi hän puolittain ivalla.

-- Ei, vaan miniän tuon tähän.

-- Puhu asiasta äidillesi, sehän se ne sellaiset...

Äiti yhtyi ilolla asiaan, joka ei hänelle ennestäänkään ollut vieras.

Kun asiasta oli perinpohjin keskusteltu, lähti isä Kivelään.

Lyhyeen siellä asiat päättyi. Isäntä ei kärsinyt Samppoa eikä hänen
isäänsä, naimisasiasta ei ottanut puhuaksensa sanaakaan. Jos Sanna
tahtoi mennä, niin sitä hän ei sanonut voivansa väkipakolla estää,
vaan siinä tapauksessa ei tytön tarvitsisi odottaa mitään eikä
minkäänlaista kotoansa, sen verran sanoi hän kuitenkin voivansa.

Se oli viimeinen sanansa.

Kivelä ei vieronnut Samppoa sen vuoksi, että se oli köyhän mökin
poika, alhainen muka rikkaan rinnalla. Hän ei miestä varoilla
mitannut, sillä kokemuksesta hän tiesi, että köyhästä se rikas
tulee, jos on tullakseen. Mutta kun hän oli aikoinaan ollut
epäsovussa, riidoissa, Sampon isän kanssa, oli hän saanut päähänsä,
että nyt tahdottiin kostoksi hänen tyttärensä kautta päästä hänen
varoihinsa käsiksi, laiskoina elelemään, herrastelemaan hänen hikensä
vaivannäöillä.

Se oli miehen usko, jota ei paljailla puheilla voitu horjumaan saada,
ja hän ennätti kuolla ennenkuin ehti kokemuksen kautta saada Samposta
toisen käsityksen.

Sanna itki katkerasti, kun sai kuulla isänsä tuomion, mutta luopua
aikeestaan, sitä hän ei voinut, ei mitenkään.

-- Minä en ollenkaan itke sen vuoksi, että te, isä, minulta perinnön
kiellätte, sillä olettehan te sen itse näyttänyt paremmin kuin kukaan
muut, että kyllä kaksi nuorta, tervettä ihmistä tässä maailmassa
toimeen tulee, vieläpä rikastuu, kun vaan tahtoo, vaan minä surkeilen
sitä, että minun täytyy kotoa lähteä vastoin isäni mieltä ja tahtoa.

Päätös oli tehty molemmin puolin, luja kuin vuoren selkä.

Sanna kuivasi kyyneleensä ja muutti mökkiin.

Vihkiäiset olivat Rantalan uudessa tuvassa. Vieraita oli vaan vähä,
läheisimpiä sukulaisia; Kivelästä sisar Anna miehineen, ukki ei ollut
tullut.

Väleen perehtyi Sanna uuteen kotiinsa, mutta ei silti unhottanut
entistä. Hän kävi siellä, milloin soveltui, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut ja oli muutenkin yhtä iloinen, naurava ja laulava kuin
ennenkin.

Samppo ei ollut Kivelässä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä
tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun
ukin pää oli kaatunut.

       *       *       *       *       *

-- Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.

Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto,
testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa,
olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro
Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei
ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan
maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.

Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.

Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.

-- Mitäs sanot? kysyi Kaapro.

-- Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia,
vastasi Samppo tyytyväisesti.

-- Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.

-- Onhan se vainajan viimeinen tahto.

-- Vaikkapa vaan...

Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja
vetäsi peltit auki.

Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti
olomuotoansa.

Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.

-- Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.

-- Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin
vastausta saadakseen.

-- Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos vaan olisi saanut
kauvemmin elää, kuului vastaus.

Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.

-- Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt
olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo
mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui
Kaapro tyytyväisenä.

Samppo kuivaili silmiään.

-- Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti
Kaapro.

-- Niinkuin tahdot.

-- Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset,
kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.

Ja niin he tekivätkin.



Onnen saari.


Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se
on kummallinen saari sen puolesta että sitä ympäröipi erityinen
auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se
kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin
taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren
elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin
kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja
rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten
on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on
nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.

Se saari on nimeltä Onnen saari.

Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon
saareen.

On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On
siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen
muodin puvuissa; on siinä virkamiehiä ja kauppiaita, on sotilaita
ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtaan-isäntiä ja
käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on
kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen,
Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.

Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.

Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka
lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä
huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä
höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on
kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä
häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä
tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen,
milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos
sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä
saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään,
sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka
luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään,
pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin
kuin ennen.

Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset
juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelevat käsiään ja
heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja
toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja
viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen... sitä
menoa kestää ja yhä se kiihtyy.

Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä
oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet
ensimmäiseen laivaan, minkä näkivät lähtevän, eivätkä veneeseen.
Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä.
Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin
rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu.
Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.

Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien
painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan
vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:

-- Tuosta se tulee.

Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään
neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.

-- Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi. Ja niin alkoi työ,
ankara ja tarmokas.

Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä.
Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos mieli saada sydäntä myöten
kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera.
Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset
lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa
palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina
päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua
väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.

Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan,
piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa
tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta,
lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa,
joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään
ankarasta työstään, luki hän ääneen.

Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet
eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät
siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä
puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella
ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat
höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina
lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja
kuultavaa.

Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn
kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen
lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei
siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin
katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata
naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat
kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.

-- Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.

-- Venettä, vastasi mies toimissaan.

Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois. Mutta kohta oli
toinen kysyjä mailla:

-- Minkä sinä aiot siitä tehdä?

-- Veneen.

-- Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.

-- Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä
ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.

-- Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies. Kysyjä lähti nauraa
tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.

Sen perästä vasta alkoi katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan
sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman
aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta
puusta... tähän koneitten ja sähkön aikaan.

Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen
palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien
tavoin. Hän keräsi kuivia tervaspuita metsästä ja poltti niillä
venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti
hän kirveellä hiiltynyttä loisesta, siirsi tulen taas veistetylle
paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja
sisus syveni.

Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.

Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa
puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.

-- Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja
luki.

-- Tämä on sotasuunnitelma vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman
mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen
rauhan.

Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen
takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.

Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.

Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas,
vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi
jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat
sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui
remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka
hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut,
kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä
ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä,
Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne
hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.

Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili
Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä
aamuna.

Ja niin pyörähti hän naisen luokse.

-- Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.

-- Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla
pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.

Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten
ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillistä, näkemistä
ansaitsevaa.

-- Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.

-- Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja
neuvokaa minut sinne!

-- Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen
vakavasti ja ojensi kirjaa.

Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen
huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti
lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.

-- Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.

Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli
jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein
valmis ja päällyspuoli oli veistetty ja silitetty. Jokainen näki
kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.

-- Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.

-- Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.

-- Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs
komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.

-- Onnen saareen, vastasi mies varmasti.

Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat
kuulemaan.

Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on
sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.

-- Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa
hänelle jonkun lohduttavan sanan.

-- Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi
muotinainen puolittain piloillaan.

-- Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori,
eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.

Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan.
Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.

-- Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata,
säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.

Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui
tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat
lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle
vaarallisina henkilöinä.

Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan
lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän
luokseen. Hän oli pitkä, laiha mies ja hänellä oli kahdet silmälasit
nokalla.

-- Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi
professori.

-- Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.

-- Hah? Eikö pääse?

-- Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista, yrityksistä...
Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.

-- Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan.

-- Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa
tiedemies naiselta.

-- Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä
kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken
tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.

Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti
tarttui hän kirjaan.

Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä
kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.

Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle
ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.

-- Sairas... mielipuoli... hullu hoki lääkäri ja lähti toimittamaan
niille sijaa houruinlaitokseen.

Kun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän
oli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli
silkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet
pääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti
ja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten
vaimon puoleen.

-- Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.

Hän selaili sitä hetkisen.

-- Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin
teos, Pariisi, sanoi hän.

Ja hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.

-- Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.

-- On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia
ja yhä uusia katsomaan.

Mies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja
melan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.

-- Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.

-- Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies
pitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä
perää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui
mies.

Nainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille,
hyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.

Mutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti
kurkkuaan.

-- Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.

-- Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa,
mies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti,
kunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.

Rannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan
naisen kädestä ja katseli sitä.

Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän
saareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän
vienosti.

Mutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla
kulki se kiivaasti.

-- Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.

-- Ei se tänne tule... Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.

-- Miksi ei?

-- Tänne ei kukaan pääse muulla, kuin omatekoisella venheellä, eikä
osaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole
ihmisille annettu.

Turhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi.
Ne eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että
ne olivat päässeet Onnen saareen omalla tekemällään veneellä. Ja
siitäkös ryske alkoi metsässä. Jokainen tahtoi tehoa itse veneen ja
samanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen
kanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään,
sekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni
saikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen
harharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen
saareen.

He olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.

Mutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan
Onnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja
onnellisia asukkaita.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taloista ja taipaleelta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.