Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Irja - Kuvaus
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Irja - Kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



IRJA

Kuvaus


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.



1.


Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänä
keinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoon
huoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänyt
niin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihin
oloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunut
hauskalta.

Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmän
kodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle ja
somemmat verhot... Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulu
alkaisi.

Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näytti
aika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut,
tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komealla
paikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelle
ja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näki
kirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkean
kuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannut
kuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaa
Lappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivut
ovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa.
Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininen
taivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuuden
kultaiset päivät...

Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, -- joka, kuin kaarena
kulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, -- vastapäätä
oleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästi
paistoi... Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vielä
kertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta,
lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, mutta
pihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.

Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. Väliin
Irja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niin
nuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi.
Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oli
niin monet kerrat sitä vakuutettu...

Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen ja
vakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla... Kyllä
hän oli kaunis...

Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan ne
hurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksetta
ne olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka,
vaikka oli silmäpuoli... hyi!

Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvin
romanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnyt
häneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oli
viehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynyt
entisellään...

Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisi
voinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässä
asemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, ja
hänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävi
kertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa...

Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa...

Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran oli
tarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnasta
opettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammalle
hän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkii
hänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias...

Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiä
tuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi vuotta
opettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen
"maisteriin", joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkin
rakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaan
oli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisia
päiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätetty
ostaa. Kaikki oli valmiina...

Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansa
jatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niin
vannonut ja luvannut... suudellut ja puristellut ja halaillut...
heittiö...

Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen
muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli
likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.

Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän
muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja
kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä
mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään
johtui mieleen ja harmitti... harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut
"maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa...

Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti
ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki
kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain
elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki...

Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä
mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta
rantain tiedustella.

Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen.
Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän
kysyi:

"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"

"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan
saarnamies on hyvä", selitti Riika.

"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"

"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa
käynytkään?"

"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"

"Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksi
vihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeä
muita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täällä
kesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin."

"Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?" kysyi
Irja, koettaen naureskella.

"Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, on
nuorisoseurakin."

"Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä on
nuorisoseurakin."

"Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?"

"Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenä
ollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, oli
vallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt."

Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitä
laittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassa
kukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollut
näytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva oli
suuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemmin
oli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseet
itsensä ja seuransa.

"Talonpoikako se Kanerva on?" kysyi Irja.

"Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuon
mäen kumpulalla", selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.

Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpi
kuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitä
huolellisimmin hoidettu.

"Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin on
miellyttävä", sanoi hän Riikalle.

"Herraslähtöä siinä onkin isäntä."

"Niinkö? Entäs emäntä?"

"Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin,
nuori naimaton mies."

Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oli
osannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niin
hyvin?

Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista
Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.

"Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?" hän kysyi kesken Riikan kertomisen.

"Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talon
puhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolin
kuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin.
Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on,
vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsa
vuoksi."

"Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin."

"Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä,
välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänen
naivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli.
Piika palveli kaksi vuotta... eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa.
Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähällä
selvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä."

"Tekeekö hän itsekin työtä?"

"Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin."

Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsi
uteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajain
yksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoin
nytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riika
olisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästä
Kanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmät
kiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva oli
hänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellä
hiuksia ja liverteli:

"Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen."

Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänen
oli pakko muistuttaa Riikaa siitä.

"Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennyt
Etelä-Suomeen!" virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensä
pois hiuksistaan.

"Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin", vastasi Irja.

"Tämä on köyhä ja kylmä maa... ja vähän on täällä herroja."

Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemun
tuli, kun hän katsoi Irjaa.

Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen ja
tunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut olla
varovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuon
luikertelevan, kavalan vaimon kanssa.

"Joko Riika on kaikki siistinyt?" hän kysyi virallisella äänellä ja
katsoi Riikaa tuimasti.

Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kun
vitkaan vastasi:

"Kyllä, kaikki on siistitty."

Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa,
huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla,
ja hevonen käveli raisusti.

"Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa", sanoi Riika äskeiseen tapaansa
ja osoitti sormellaan tielle.

Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, että
hevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti sen
kävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja että
hänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu,
jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaa
tukkaa.

"Siinä on komea hevonen", sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa,
mutta Irja lausui:

"Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin..."

Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut oven
suljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle,
aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irja
ymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainen
mies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, että
hartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavalla
hyvin miellyttävä...

Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alas
lavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa,
mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.

Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanut
ajatuksiaan pois äskeisestä...

Nuori, naimaton mies... noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Oli
varmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaan
puolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva?
Kanerva?

Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Mutta
missä?

Hän muisteli ja mietiskeli.

Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliin
pienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta se
ei voinut olla _tämä_ Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerran
leikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntä
miellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään sen
ja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinä
ilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että... että se ei
_voinut_ olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen oli
kyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija.
Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?

Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä.
Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.

Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somasti
näkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla Yrjö
Kanerva. Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisi
kirjoittamista?

Mutta sitten hän muisti, että juuri _tämä_ Kanerva oli ollut
nuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisia
ajatuksia...

Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat,
että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.

Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko
tämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koetti
päästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänellä
olikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkea
Kanervan talonkin ohitse.

Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli
kuvastimeen monet kerrat.

-- Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, -- ajatteli
hän hattua päähän pannessaan.

Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta
korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi
herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki
äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita
lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei
Irja nähnyt häntä...

Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi
ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan
isännäksi...

Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten
Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä
muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.

-- Tuossa hän oli, -- ajatteli Irja. -- Eipä ollut häävin näköinen.
Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin,
mikä... mikä... ei ollut talonpoikaista...

Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja
vihelteli... ja ajoi menemään pihaan...

Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva,
vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua... ja riisui hattunsa ja kappansa
kuin pettyneenä.

Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän
ei malttanut olla kysymättä:

"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"

"Onpa tietenkin. Yrjö on."

Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin...



2.


Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.

Koulutuntien loputtua Irja usein läksi ympäristöä katselemaan, poiketen
retkillään milloin mihinkin taloon. Hän rakasti luontoa ja etenkin
avaroita näköaloja. Kylän takana oli korkea vaara, josta katse kantoi
loitolle yli kauniiden maisemien. Kerran Irja kiipesi muutamien
koululasten seuraamana sen ylimmälle huipulle. Häntä miellytti suuresti
seudun suurenmoisuus, silmien edessä avautuvat laajat alat, sillä
hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt jäljennöksen lapsuutensa
kodin ympäristöstä. Häntä miellytti muutenkin olonsa. Ihmiset olivat
ystävällisiä, vaikkakin alussa näyttivät kopeilta ja ylpeiltä.

Kylän raittiakin hän usein käveli, pistäytyen pappilassa ja väliin
muissakin taloissa. Silloin hän aina tuli kulkemaan Kanervan sivu. Hän
oli päättänyt, ettei hän käännä katsettaan Kanervaan päin. Mutta kun
hän pääsi kohdalle, tuli hän kuitenkin sinne silmänneeksi. Usein hän
näki isännän puuhaavan puutarhassa, havaitsi hänet edempänä pellolla,
eikä hän voinut kieltää, että hänen teki mieli tarkemmin nähdä tuota
miestä, joka hänestä tuntui niin omituiselta. Hän ei ollut vielä
tarkkaan nähnyt Kanervan kasvonpiirteitä, mutta se, mitä oli huomannut,
oli hänen mielestään ollut rumaa ja raakaa. Irja ei jaksanut käsittää,
kuinka tuollaisen tylyn pinnan alla voi sykkiä niin lämmin ja tunteikas
sydän kun mitä hän oli päättänyt Kanervan kirjoituksista. Usein Irjan
teki mieli kysyä jotakin, kun näki Kanervan puuhaavan puutarhassa.
Mutta hän oli huomannut, että hänen lähestyessään Kanerva käänsi päänsä
toisaalle.

Niin kävi nytkin, kun Irja oli matkalla pappilaan. Tie kulki aivan
puutarhan vieritse, ja Kanerva näkyi olevan puiden istutushommissa.
Irja kuuli hänen sanovan rengille:

"Noudappa sinä, Jaakko, sekin pikku kuusi tallin takaa, että panemme
senkin kasvamaan."

Ensi kerran hän kuuli Kanervan äänen. Ei sekään ollut sopusoinnussa
miehen ulkomuodon kanssa. Vaikka ääni ei kuulostanut käskevältä, oli
siinä sittenkin tahdonvoimaa ja varmuutta, joka ei sallinut
vitkastelua. Irjan teki mieli seisahtaa puutarhan luona ja puhua
jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitä sanoa, ja samalla hän näki
Kanervankin kääntävän katseensa toisaalle.

Mietteissään Irja jatkoi matkaansa pappilaan päin.

Oli lempeä syksyinen ilta, ja puiden lehdet olivat jo melkein kaikki
varisseet. Kellertävä oli nurmikko, ja alakuloisen alastomalta näytti
ympäristö. Alkoi jo hämärtääkin. Kummallinen kaiho tuntui Irjan
mielessä, hänen yksin kävellessään. Hän koetti sovittaa yhteen omia
tunnelmiaan yhä kylmenevän ja kuolevan syksyn kanssa. Sopivathan ne.
Kunpa osaisi kuvata alastoman, kaihomielisen syksyn, ja sovittaa sen
omiin orpoihin tunteisiinsa! Sitä Irja toivoi. Siitä saisi erinomaisen
tarinan, kun vertaisi kesän kauneutta lemmen tunteisiin ja syksyn
koleutta kuolevaan hyljättyyn rakkauteen...

Mutta pappilaan tullessa häneltä unohtui se kuva, jonka oli ajatellut
kyhätä, unohtuivat ne sanatkin, joita oli päättänyt kuvauksessaan
käyttää. Hän oli erittäin tervetullut pappilaan, ja hän viihtyikin
vanhan rovastin ja rovastinnan parissa erinomaisen hyvin.

Kun hän ja rovastinna puhelivat ruokasalissa, ilmestyi sinne pian
rovastikin piippuineen tarinoimaan. Irja kertoi käynnistään kylän
takana korkealla vaaralla eikä voinut kyllin ihmetellä näköalan
suuruutta.

"On täällä korkeampiakin vaaroja, joilta on vielä laajempi näköala.
Karhuvaara esimerkiksi", sanoi rovasti.

"Kevätkesästä on sieltä kaunein näköala. Kaikki, jotka täällä ovat
käyneet, ovat enimmin ihastuneet Karhuvaaraan ja Repovaaraan", sanoi
rovastinna.

"Vasuharju, jolla olet käynyt, ei ole, Irja kulta, kuin puolet niin
korkea kuin ne toiset", selitti rovasti.

"Ovatko ne kaukanakin, Karhuvaara ja Repovaara?" kysyi Irja.

"Olisit arvannut Vasuharjulta katsoa. Ne näkyvät taempana kumpainenkin.
Karhuvaara on vasemmalla, Repovaara oikealla puolella", selitti rovasti
ja innostui kuvailemaan niiden mahtavuutta.

Teetä juotaessa tuli puheeksi, mitä Irja muuten piti olostaan? Oliko
tullut tuntemaan Kanervaa?

Rovasti sitä kysyi. Irja oli joka kerta pappilassa käydessään toivonut,
että tulisi puhe Kanervasta. Hän saisi siten tietää paremmin kuin
Pitkältä-Riikalta, johon ei ollut paljoa luottamista. Eikä ollut Irja
rohjennut suoraan ottaa puheeksi Kanervaa, vaikka joka kerta oli mieli
tehnyt.

"Kyllä minä olen nähnyt hänet puutarhassa ja pellolla. Olen
kummastellut ja ihmetellyt hänen sievää taloaan ja varsinkin
puutarhaansa", vastasi Irja.

"Joo. Hän onkin etevä maanviljelijä ja ahkera ja siivo mies", alkoi
rovasti, ja Irja sai kyselemättä kuulla kaiken sen, mitä toivoikin.

Papin poika hän oli. Kerran täällä kulkiessaan oli ihastunut seutuun ja
tahtonut tänne asumaankin. Resuinen oli talo ollut ja maanviljelys
kerrassaan alakynnessä. Muutamassa vuodessa oli Kanerva kaikki
korjannut.

"Hän on kai rikas?" arveli Irja väliin.

"Eikö mitä. Mutta hän pystyy itse mihin työhön hyvänsä, ja ensi vuosina
sanottiin hänen yötä päivää tehneen työtä. Semmoista talonmiestä ei
näillä seuduin ole yhtään", kiitteli rovasti.

Irjalle johtui taas mieleen entinen kuva tyhmästä papinpojasta, joka ei
pystynyt muuhun kuin maanviljelijäksi. Hän oli sellaisia nähnyt ja
kuullut muiden sellaisista puhuvan. Ja samassa hän alkoi epäillä, ettei
tämä Kanerva kuitenkaan sopinut olemaan Yrjö Kanerva.

"Sepä on kumma, että papinpojasta on tullut vain maanviljelijä,
talonpoika", sanoi hän kuin säälien.

"Jaa, se ei ole mikään häpeä. Se on päinvastoin kunnia. Sen minä
sanon", sanoi rovasti päättävästi.

Mutta Irjan teki mieli saada varmuus Yrjö Kanervasta, ja hän virkkoi:

"Onhan niitä paljonkin herraspoikia, jotka eivät... joilla ei ole
lukupäätä..."

Irja sanoi sen äänellä, joka merkitsi, että hän otaksui Kanervaakin
sellaiseksi pökkelöpääksi, umpisuiseksi ja lahjattomaksi naakaksi.
Mutta silloin rovasti innostui selittämään Kanervan nuoruuden aikaa ja
mitä mies oli kärsinyt ja mitä yrittänyt. Irja kuuli siinä selvää
totuutta ja kummasteli. Kanerva oli jäänyt orvoksi. Koulunkäynti
oli keskeytynyt, ja hän oli omin päin puuhaillen hankkinut
vähäisen omaisuutensa ja tietonsa. Rovasti otaksui Kanervan
teräväjärkiseksi mieheksi, joka pystyi... "Ja senhän muuten näkee
hänen kirjoituksistaankin", lopetti rovasti.

Irja teeskenteli äänensä niin kummastelevaksi kuin suinkin kysyessään:

"Kirjoitteleeko hän myöskin?"

Ja rovastilta hän nyt sai kuulla, että Kanerva oli se Yrjö Kanerva,
joka kirjoitteli sanomalehtiin.

Kun Irja illemmalla lähti, antoi rovasti hänelle sanomalehden,
virkkaen:

"Tässäkin lehdessä esimerkiksi on syksystä pieni kuvaus, joka on hyvin
sievä."

Irja kääri sanomalehden kokoon, pisti taskuunsa ja lausui niin
välinpitämättömällä äänellä kuin voi:

"Vai niin. Voinhan sitä jolloinkin katsella, vaikka en juuri usein lue
sanomalehtinovelleja."

Mutta päästyään tielle hän tunsi kummallista halua katsella ja
arvostella sitä kuvausta. Olihan hän itse päättänyt kyhätä kuvauksen
syksystä. Miten oli Kanerva tuntenut? Oliko osannut kuvata niin...?

Hän joudutti askeleitaan. Ilma oli kylmennyt, taivas käynyt tähteen, ja
Irja näki kuun nousevan Vasuharjun kuusten takaa. Maisema oli kuin
hopeoitu, ja leveän joen pinta välkkyi kuin suuri, kirkas järvi.

Kiireisin askelin hän nousi koulukartanoon, joka näytti niin
juhlalliselta mäntyjen ympäröimänä, kun kuun valo herttaisesti valaisi
sileää pihamaata.

Hän istahti keinutuoliinsa, avasi lehden ja huomasi kohta sen
kellarikerrassa Yrjö Kanervan nimen, ja ensi palstalta hän luki: Syksyn
kaihomieltä...

Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta soma ja sattuva. Irja luki sen toiseen
ja kolmanteen kertaan...

Niin hänkin oli ajatellut ja tuntenut, kuin Kanerva oli kuvannut. Mutta
kuinka voi Kanerva niin tuntea ja niin kuvata? Täällä yksinäisyydessä
ja erämaassa asuva talonpoika? Se oli Irjan mielestä niin kumman
hienoa, niin hellästi sielua ja sydäntä hivelevää, niin alakuloisen
surumielistä ja valittavaa. Mitä hän mahtoikaan ajatella, mitä tuntea?
Kuinka voi olla mahdollista, että mies, joka on niin ruma ja raaka...?

Irjan tapasi kumma haaveilu, ja hän kuvaili mielessään, ettei se
ollutkaan Kanerva, joka sen oli kirjoittanut, vaan eräs toinen. Hän oli
hieno herra, pystykauluksessa. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, musta
tukka, ja vartalo pitkä ja solakka. Hän se olikin kirjoittanut. Hän
tapasi Irjan kuutamo-iltana, kertoi kaihojaan, ja sanoi, että hän oli
sen kirjoittanut silloin, kun ensi kerran näki Irjan silmät...

Ja Irja haaveksi vielä pitemmälle, kunnes heräsi havaitessaan hienon
herran olevan pappilan maisterin, joka oli luvannut rakastaa ja
kuitenkin mennyt, riviäkään hyvästiksi jättämättä...

Hän tunsi kummallista, painostavaa ikävää, joka tuntui niin ruman
raskaalta. Tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Melkein pelotti. Muut
koulurakennuksessa asuvat ihmiset jo nukkuivat. Mutta Irja ei tuntenut
vähintäkään väsymystä. Ajatukset kaartelivat ristiin rastiin. Syntyi
jos jonkinlaisia kuvia. Väliin toivoi, että pääsisi tuttavuuteen
Kanervan kanssa. Pian hän viehättäisi Kanervan, siitä hän oli varma.
Antaisi hänen rukoilla, kirjoitella rakkauenkirjeitä ja... olisi kumma
nähdä semmoisen kömpelön miehen...

Hän hymähti ajatuksilleen. Olisi se vaihtelevaa kuitenkin tässä
yksitoikkoisuudessa, hän ajatteli. Minkälainen pässi hän mahtoi olla,
kun ei kertaakaan ollut käynyt koululla, vaikka kaikki muut naapurit
olivat käyneet? Totta kai hän kuitenkin käy? Olisi hauska nähdä, onko
hänellä vähääkään ihmistapoja?

Irja mietiskeli sinne tänne. Vihdoin suuttui itselleen. Päätti olla
ajattelematta Kanervasta hyvää tai pahaa. Mitä hänellä oli sen miehen
kanssa tekemistä? Köyhä talonpoika!

Mutta kun hän sammutti lampun ja sattui silmäämään ulos, näki hän kuun
valossa alempana laaksossa Kanervan rakennuksen niin kumman sievänä ja
huomasi pääikkunasta valon loistavan...

Ja taas hän muisti, mitä vasta oli lukenut sanomalehdestä. Hän valvoi
ja mietiskeli ohi puolen yön.



3.


Irja ja Kanerva ovat tulleet tuttaviksi.

Talvi on tullut ja joulu lähenemistään lähenee.

Irja on koko lukukauden elänyt kummallista elämää, jota hän ei itsekään
käsitä. Väliin tapaa hänet outo surumielisyys, että itkettää, väliin
taas raivo ja viha temmeltävät sydämessä.

Irja on ollut niin varma voitostaan Kanervan suhteen, ettei lainkaan
ole osannut ajatella syytä, miksei Kanerva kohta häneen rakastunut. Hän
oli niin suloinen ja kaunis, lempeä ja herttainen. Eihän ollut kukaan
ennen voinut vastustaa hänen lumoaan.

Häntä olisi niin huvittanut päästä Kanervan lemmityksi. Sillä hän
aavisti, että sen miehen sydämessä mahtoi olla ääretön tunteiden
maailma, johon ei kukaan vielä ollut tutustunut. Päästä tuon tyynen
miehen riehuvaan sydämeen haltijaksi, saada sen liekit leimuamaan, sitä
Irja toivoi.

Oli Irja jo viehätysvoimaansa käyttänytkin. Mutta Kanerva näytti
pysyvän tyynenä, puheli kyllä ja väliin hymyilikin, mutta ei näyttänyt
sen enempää lämpenevän. Aina kun he olivat sattuneet yhteen seuraan,
mietti Irja jälestäpäin syitä, miksi Kanerva edelleen pysyi kylmänä.
Hän ei ollut ennen tavannut ainoatakaan miestä, joka ei jo ensi
näkemällä olisi lämmennyt. Hän koetti onkia, saadakseen selville
Kanervan luonteen. Hän luuli tuntevansa miehet. Ja hän sai selville,
että Kanerva rakasti enemmän iloista, elämänhaluista naista kuin
kaihomielistä haaveksijaa. Ja sen mukaan Irja koetti käyttäytyä.

Mutta sitä hän kummasteli, ettei hän onnistunut.

Usein iltaisin hän istui keinutuolissaan ja mietiskeli. Hän oli koonnut
kaikki tietonsa ja kokemuksensa päästäkseen selville. Hän ei ollut
koskaan tavannut Kanervan kaltaista, joka saattoi puhella ja innostua,
mutta aina osasi välttää puhumasta omia tunteitaan, -- jonka katse aina
luisti sivu silmien ja tähtäsi johonkin kauas. Ja oli kummallista,
ettei Irjan läsnäolo häntä vähääkään hermostuttanut... Irjaa kiusasi
tuo Kanervan tyyneys ja varsinkin se varmuus, jolla hän puheli
ylipäänsä ihmiselämästä. Ja kuta enemmän he seurustelivat toistensa
kanssa, sitä enemmän Irja innostui, vimmastui ja tunsi selvään, ettei
hän hetikään vielä ollut lähellä sitä voittoa, johon pyrki.

Mutta eräänä iltana hän alkoi aavistaa Kanervan oikeaa luonnetta.
Hänelle selvisi se yhtäkkiä ja aivan arvaamatta. Kerran, kun hän lauloi
jotakin surumielistä laulua, näki hän, että Kanervan vartalo vavahti ja
että silmiin ilmausi outo tuli. Silloin hän päätti käyttää uusia
keinoja.

Ja siihen sattuikin jouluaattona erinomainen tilaisuus.

Irja oli menossa pappilaan. Hän kuuli, että Kanervan pihalla
valjastettiin hevosta, kuuli kulkusen ja aisakellon helähtävän ja
eroitti Kanervan äänen. Hän hiljensi kävelyään, vetäisi hiuskiharan
ohimolle ja sovitti lakkia. Hänen oli niin monen monta kertaa tehnyt
mieli päästä ajelemaan Kanervan kanssa. Kerran hän oli siihen suuntaan
puhunutkin, mutta Kanerva ei ollut ymmärtänyt taikka ei ollut tahtonut
sitä ymmärtää. Jos hän nyt ajaa perään? Irja hyppäisi kannaksille ja
pyytäisi päästä pappilaan asti...

Hän kuuli hevosen lähtevän pihasta, mutta kun oli niin kirkas kuutamo,
ei hän viitsinyt silmätä, kääntyikö se pappilaan päin. Mutta pian hän
kuuli hevosen lähestyvän takanaan ja kulkusen soivan kovemmin...
Olikohan se Kanerva? Ja oliko yksin?

Kanerva se oli, ja yksin istui reessä. Irja hyppäsi iloisesti
kannaksille ja kysyi kyytiä...

Mutta Kanerva pysäytti hevosensa, nousi reestä ja käski Irjan istua
nahkasten alle. Itse hän yritti kuskipuolelle.

"Tulkaa toki itsekin tänne... kylmähän siinä tulee", sanoi Irja kuin
paheksuen.

Kanerva hiukan hymähti, mutta Irja oli huomaavinaan hänen katseessaan
samanlaisen oudon tulen kuin kerran illalla laulaessaan.

Hevonen käveli roimasti, häntä heilahteli aisasta aisaan ja tiu'ut
soivat. Kuu kulki tuttuja teitään verrattoman kirkkaana ja kokonaisena.
Ja leuto oli talvi-ilma.

"Kuinka tämä tuntuu hauskalta!" sanoi Irja haaveksien.

"Niin... nyt onkin niin mainion komea kuutamo ja leppoisa ilma
talvi-sääksi", sanoi Kanervakin, mutta Irja oli kuulevinaan hänen
äänessään hienoa vavistusta.

"Mutta minulta tämä ilo kohta loppuu, tuossahan jo on pappila..."

Irja tunsi Kanervan kääntyvän häneen päin ja melkein kuiskaamalla
sanovan:

"Tulkaa vielä palanen matkaa. Nyt on niin kaihonkaunis ilta... juuri
sellainen..."

Hevonen pisti pienen juoksun, ja samassa he olivat ohi pappilan
tienhaaran.

"Minä rakastan tällaista kirkasta kuutamo-iltaa... kun näin saapi
ajella ja tiu'ut soivat", sanoi Irja.

"Niinkuin minäkin. Minusta tuntuu kuin tuudittuisi hienoihin untuviin,
kuin ajatukset saisivat toisen suunnan ja niinkuin koko elämä tuntuisi
hauskalta unennäöltä", aloitti Kanerva.

Irja kuuli hänen puhuvan aivan vieressään, kuuli kuinka ääni väliin
värähteli ja soi aivan erilaiselta kuin ennen. Ja Kanerva innostui ja
lämpeni puhumaan. Hän haastoi kuin kirjasta luonnon kauneudesta,
talviöistä, kevätaamuista ja syyskuun illoista.

"Te olette suuri luonnon ihailija", sanoi Irja lämpimästi.

"Milläpä orpo huvitteleiksen, ellei omilla tuumillaan, -- millä
vähäväkinen, ellei kehnolla voimallaan."

He olivat sivuuttaneet kirkon ja nousivat korkealle mäelle, jolta näki
laajan kirkonkylän kuun valossa pitkin joen viettävää rantaa.

"Mihinkä te aiotte?" kysyi Irja.

"Käyn tuolla toisessa kylässä erästä ystävääni tapaamassa. Tulkaa
mukaan. Emme viivy kauan. Annetaan Mustan juosta."

Kanerva tempasi ohjista, ja Musta läksi pistämään kiverää juoksua
kirkonkylän läpi. Harja hulmusi korkealla luokan alla, kulkunen helisi,
ja tiuku pauhasi.

Irja tunsi kummaa iloa, jota ei ennen muistanut tunteneensa. Kanervan
vieressä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta istua, varsinkin silloin
kun Musta vilisti niin, että korvissa vinkui ja silmiin vedet kiskoi.
Hän tunsi kuin sääliä Kanervaa kohtaan, tuota yksinäistä raukkaa...

Hän kääntyi Kanervaan päin... Irjasta tuntui kuin Kanervan ulkomuodossa
olisi tapahtunut muutos. Ei hän näyttänytkään Irjan mielestä enää niin
rumalta kuin ennen. Ehkä hänen kasvonpiirteisiinsä voisi tottua? Ehkä
häntä voisi rakastaa?

Ja kun Musta asettui kävelemään, kysyi Irja:

"Mitä te ajattelette minusta?"

Hän tähtäsi Kanervaa suoraan silmiin; hän tiesi, että hiuskihara oli
sievästi ohimolla ja että kasvot olivat herttaisen punan peittämät.
Kanerva säpsähti kysymystä, loi pitkän tutkivan katseen Irjaan... ja
näytti kuin hän olisi tarvinnut kaikki voimansa sanoessaan:

"Te olette ainoa nainen, jossa olen nähnyt elämänilon ja ihailemani
surumielisyyden soveltuvan yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi."

Irja ei oikein käsittänyt, mitä Kanerva tarkoitti, mutta muista
merkeistä hän päätti, että nyt hän oli voitolla, nyt hän oli saamassa
aukenemaan suljetun sydämen... Melkein henkeä vetämättä hän toivoi,
että Kanerva kietaisisi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskaisi...
ja vakuuttaisi...

Mutta Kanerva ei näyttänyt niin tekevän, hän hoiteli oikealla kädellään
ohjia ja vasen oli reen perän takana, ja hän tuntui katselevan jonnekin
kauas. Hän oli työntänyt lakin otsaltaan, joten Irja saattoi nähdä
hänen kasvonsa vallan hyvin. Sivulta päin nähtyinä ne eivät olleetkaan
rumat, vaikkeivät juuri säännölliset. Mutta suu oli tavattoman leveä,
hiukset liian vaaleat ja poskiluut liian ulkonevat.

He ajelivat pitkän matkaa ääneti. Irja vertaili Kanervaa muihin,
entisiin kosijoihinsa. Ruma oli Kanervakin, mutta rumempiakin hän oli
nähnyt. Itselleen hän myönsi, että Kanervan kasvoissa oli jotakin
miellyttävää varsinkin silloin, kun hän puhui. Tyly hän ei ollut. Mutta
miksi hän pysyi noin ääneti ja noin kylmänä? Miksi hän ei voinut
puhella rakkaudesta niinkuin muistakin aiheista? Oliko hän niin ujo ja
kömpelö?

"Täällä tulee hyvin kaunis männikkö, jonka läpi tie kulkee... siellä on
minusta niin hauska ajella", sanoi vihdoin Kanerva pitkän vaitiolon
perästä.

"Vai niinkö? Semmoinen tie minustakin on hauska", sanoi Irja ja
kumartui sivulle, nähdäkseen eteenpäin.

Tie nousi mäelle ja laskeusi syvään laaksoon, jossa männikkö alkoi
kohota kahden puolen. Puut olivat valkoisen huurteen peittämät, ja
tähdet tuikkivat ja kuu kumotti kirkkaasti niiden läpi. Jalasten alla
narisi lumi, ja Musta hölkötteli tasaisesti...

Kanerva huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin jotakin muistoa
karkoittaakseen.

"Mitä te nyt ajattelette?" kysyi Irja hiljaa.

"Sanoisinko sen teille? Te ehkä hymyilette, että täysi mies viitsii
sellaisia ajatella."

"Voi, minä niin mielelläni kuulen teidän puhuvan! Se tuntuu niin
hyvältä ja opettavalta. Te puhutte aina niin, että luulen omia
tunteitani selviteltävän. Niin, sanokaa. Minä pyydän."

Irja pani ääneensä kaiken soinnun, katsoi Kanervaa hellästi silmiin ja
taivutti päätänsä Kanervan käsivartta vasten.

"Ajattelin vain, kuinka nuorena sepitin tarinan kahdesta rakastavasta,
jotka tämmöisenä kuutamoiltana matkustivat..."

"Niinkö? Se taisi olla kaunis tarina. Kuinka heidän kävi? Mistä he
matkustivat?"

"Mistä he tulivat, sitä en ajatellut. He ilmestyivät järven jäälle,
missä tikoitettu tie vei toiselle rannalle. Siitä ajelivat metsän läpi
ja nousivat kiertäen vaaran laitaa, jossa kasvoi pitkää petäjikköä.
Mutta kun he ehtivät vaaran toiselle puolelle, laskeusi tie sievän
lammen vieritse, korven poikki pieneen punaiseen mökkiin. Sen mökin
ikkunasta loistivat tulet... Se oli heidän oma pieni onnelansa..."

"Kuinka se lieneekään ollut kaunis tarina!"

"Olen sitten jälestäpäin monesti muistanut, kun yksin kuutamoöinä olen
kulkenut, että onkohan yhtään ihmistä, joka ei ajattelisi samaa, joka
ei haaveksien toivoisi, että kerran elämässä saisi niin matkata ja niin
rakastaa..."

Kanerva lakkasi äkkiä puhumasta kuin pelästyen ja tempasi ohjista
kiivaasti.

"Kas, kohtahan olemme perillä", hän sitten sanoi välinpitämättömällä
äänellä. Mutta Irja iloitsi mielessään, sillä hän aavisti, että outo
satumaailma, jonka hän luuli piilevän Kanervan sydämessä, tästä puolin
vähitellen aukenenisi.

Molemmin puolin tietä kasvava männikkö loppui, ja tie nousi vähäiselle
mäelle, jolla kahden puolen tietä oli mökkejä. Erään mökin luona
Kanerva pysäytti hevosen, nousi reestä ja virkkoi:

"Tässä käväisen sisällä."

Hän kaivoi reen sevistä säkin, joka oli puolillaan kalua, nosti sen
selkäänsä ja kantoi mökkiin. Kirkas tervastuli loimotti takassa, ja
Irja näki ikkunan kautta kaikki sisälläolijat. Hän näki nuorennäköisen
naisen, jolla oli tavattoman kauniit ruskeat silmät ja pitkä, musta
palmikko. Siellä oli vanhempikin nainen, joka näytti olevan mökin
emäntä. Irja huomasi, että nuoren naisen kasvot ilostuivat, kun Kanerva
säkkineen meni sisälle. Hän kuuli heidän puhuvan, mutta sanoja hän ei
eroittanut. Mutta hän oli ymmärtävinään, että tuo nuori nainen katseli
Kanervaa kovin hellästi ja piti hyvästellessä liian kauan kättänsä
Kanervan kourassa. Mitähän tämä oli? Mikä oli tuo nuori nainen? Ja mitä
varten Kanerva juuri heille toi joulutavaraa?

Irjalle jyskähti mieleen vaikka mitä. Kanervalla oli sittenkin vanhoja
syntejä, vaikka häntä niin pyhänä pidettiin. Tuo nuori nainen?

Tultuaan takaisin ja alkaessaan palauttaa hevosta kotiin päin Kanerva
sanoi:

"Heillä olisi ollut valmista kahvia, mutta en tahtonut teitä viivyttää.
Odottavan aika käy pitkäksi."

Irjan huulilla pyöri jo pureva vastaus, mutta koettaen hillitä
luontoaan hän sanoi:

"Siinä mökissä oli komea ja sorea tytär."

"Niin todellakin. Hän on hyvin kaunis. Hän on muuten palvellut minulla
kaksi vuotta."

"Vai niin. Onko hän se nainen, jonka kanssa olette ajatellut
naimisiin?" kysyi Irja innokkaasti.

"Kuka teille niin on sanonut?"

Kanerva kysyi sen niin omituisella äänellä, että Irja säpsähti. Ja
samalla hänelle juolahti mieleen, että Kanervan ja tuon naisen kesken
oli sittenkin jotakin, josta Pitkä-Riika ei ollut tahtonut kertoa.

"Niin olen kuullut", vastasi hän vain välinpitämättömästi.

Kanerva naurahti.

"Minä arvaan, kuka teille on kertonut, ja voin hyvin kuvailla
mielessäni, mitä ajattelitte, kun näitte minun vievän joulukostia... Se
on kyllä tavallista, mutta minä olen vapaa."

Kanerva puhui semmoisella äänellä, ettei sopinut epäillä hänen
sanojaan. Irjaa melkein hävetti epäluulonsa, ja viehättävästi hän
virkkoi, kääntyen Kanervaan päin:

"Suokaa anteeksi, että jotakin epäilin. Nyt uskon mitä sanoitte."

Ja Kanerva kertoi, että kyläläiset olivat hänestä ja tuosta nuoresta
naisesta, jonka Irja oli nähnyt ikkunan läpi, sepittäneet juttuja,
joissa ei koskaan ollut mitään perää ollut. Irjan teki mieli kysyä,
miksei Kanerva tosiaankin ollut voinut mieltyä tuohon naiseen, joka
näytti niin kauniilta ja sorealta. Mutta hän ei saanut sitä kysytyksi.
Kanerva näytti aavistavan hänen ajatuksensa ja virkkoi:

"Hän on kyllä kaunis, mutta meidän sieluillamme ei ole mitään yhteyttä,
eikä hän tunne minua enkä minä häntä. Nyt on jouluaatto", sanoi hän
sitten ja tempasi ohjista. Musta juosta vilisteli, niin että tierat
lentelivät reen seviin ja vasten silmiä.

"Voi älkää, älkää ajako niin kovaa", pyyteli Irja.

"Annetaan mennä, koska on vehkeissä varaa. Hurja meno helpottaa sydämen
toimintaa."

Ja Kanerva kiinnitti ohjia ja massautteli suullaan.

Irja turvausi Kanervan selän taakse ja tarttui häntä käsivarresta
molemmin käsin kiinni.

Musta juoksi, niin että reki tuntui hyppelevän perässä. Talojen ohi
meni että vilahti, ja metsät vilkkuivat kahden puolen.

Vastaleessa Musta asettui kävelemään.

"Peloitti?" kysyi Kanerva, kun Irja hellitti kätensä hänen
käsivarrestaan.

"Ei minua teidän kanssanne peloita", vastasi Irja.

Hetken äänettömyyden perästä Kanerva virkkoi:

"Irja... Irja. Kuinka tuo nimi on minusta kaunis ja soma."

"Onko? Ja toiset sanovat sitä rumaksi. Tunnetteko ketään muuta
Irja-nimistä henkilöä?"

"En ketään. Mutta olen aina ajatellut, että se on sievä nimi."

He alkoivat lähetä pappilaa.

"Tästä teidän hevosestanne minä pidän oikein. Se on niin kauniin musta
ja niin roima liikkeissään. Syksyllä jo, kun ajoitte kärryillä,
huomasin, että teidän Mustanne on paljon sievempi muita hevosia.
Muistatteko, kun ajoitte lyhteitä?" puheli Irja sulavasti.

"Hyvin muistan. _Silloinhan_ minä teidät ensi kerran näin", sanoi
Kanerva ja huokasi.

Pappilan tienhaarassa Irja taputti Mustaa kaulalle, puheli sille kuin
ystävälle:

"Voi kuinka Musta on tullut huurteeseen. Nyt Kanervan pitää antaa sille
oikein hyvää apetta minun muistokseni."

Kanervaa hyvästellessään hän puristi kättä lujasti ja kiitti
hauskuudesta.

"Niin, eihän täällä muuta huvia meillä olekaan tarjona", sai Kanerva
sanotuksi.

Hän kohotti lakkiaan hyvästiksi, ja Irja näki hänen ajelevan täyttä
laukkaa kotiinsa päin.



4.


Yrjö Kanervan elämä oli ollut yhtämittaista työtä, varsinkin viimeksi
kuluneet vuodet. Orvoksi jääneenä hänen oli täytynyt yksin, omin
neuvoin tulla toimeen ja valita elämänuransa. Hän oli paljon yrittänyt,
menettänyt paljon ja pahoin pettynyt laskuissaan. Mutta lannistunut hän
ei ollut vielä. Kun oli suo siellä, vetelä täällä, jäi hänelle vielä
viimeiseksi yksi turva: ruumiillinen työ.

Hän oli lukemattomat kerrat pelastunut epätoivosta työllä ja täten
tullut vakuutetuksi siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta lääkettä,
joka niin parantaisi alakuloisen mielen, niin virkistäisi ruumiin
voimia kuin työ. Siksi hän oli mieltynyt aherrukseen ja vaivaa
näkemällä päässyt pienen maatilan omistajaksi kauas Pohjois-Suomeen.

Hän oli näinä kuluneina vuosina raatanut miehen lailla, väliin yli
voimiensakin. Mutta hän osasi nauttia työnsä hedelmistä ja iloitsi
jokainoasta pienestäkin menestymisestä. Hän käytti kaiken aikansa
työhön, ja sen vuoksi hän ehti vuodessa toimittaa sen, mitä muut
kihnuttivat vuosikymmenen.

Ollen terve ja vankka ja vielä miehuutensa parhaimmassa iässä piti hän
työtä vain huvina ja hän tekikin sitä iloisin mielin, lauleskellen. Kun
tuli satoisa vuosi, sitä hauskempi oli työskennellä; kun halla
hätyytteli ja kun muutoin alakuloisuus ahdisteli, löysi työstä
unhotusta ja sai rauhan.

Mutta sitten tunki kaiho toisinaan mieleen pyrkimään. Talvi-iltoina
varsinkin. Tuli ajatelleeksi yhtä ja toista, nousi mieleen kysymyksiä,
joille haki turhaan vastauksia, ja kumma oli, että silloin aina tunsi
itsensä vähäpätöiseksi, yksinäiseksi ja onnettomaksi. Kenen hyväksi hän
työskenteli? Yksinkö hän kulkisi parhaan elämänsä, saamatta tuntea
tuulahdustakaan elämän suuresta, todellisesta onnesta? Mutta hän oli jo
tottunut rauhoittamaan herääviä viettejään. Hän osasi asettua kylmälle
kannalle ja mietti tehtäväänsä niin persoonallisesti kuin mahdollista.
Hänen kohtalonsa oli näin määrätty, näin sallittu, eikä siihen mitään
voinut, arveli hän. Kukin tyytyköön kohtaloonsa älköönkä napisko. Ei
hän napissutkaan. Mutta sille ei hän mahtanut mitään, että sattui
hetkiä, jolloin raju riemu täytti sydämen, kun mieli kuvaili suloista,
vaaleakutrista olentoa, joka sipsuttaisi pihalla, joka valmistaisi
illallisen ja jolle saisi arvelematta kertoa kaikkien kovien vuosien
koettelemukset. Sitäkin kuvaa hän koetti himmentää ja iski työhön
kaksinkertaisella innolla. Mutta se ei lähtenyt mielestä sittenkään,
vaan ilmausi uudestaan kahta komeampana.

Hän valvoi myöhään iltaisin ja nousi varhain vuoteelta. Kun muu taloon
kuuluva väki jo nukkui, istui hän pöytänsä luona lueskellen. Toisinaan
hän kirjoittelikin, omia ajatuksiaan selvitellen. Mutta aamulla hän oli
valveilla ennen kuin kukaan muu.

Pitkinä yksinäisinä iltoina, kun hän joutui mielin määrin
mietiskelemään omaa elämäänsä, kasvoi ja vaurastui hänen sisällinen
maailmansa sitä suuremmaksi, kuta pienemmäksi ympäristö supistui.
Syvällä sydämen pohjalla oli paljon outoa ja omituista, joista kutousi
suuri ja siintävä satumaailma. Se oli syvä kuin meri ja ulottui taivaan
rannasta toiseen. Hän ei kenellekään ilmoittanut omaa sisäistä
aarrettaan, säilytti sitä puhtaana ja valkoisena ja lepohetkinään
vaelsi sen kultaisia pyhäköitä katsomaan. Ei kukaan aavistanut hänen
aarrettaan, vaikka hän väliin olikin hajamielinen ja vähäpuheinen,
vaikka hänet usein nähtiinkin syvissä mietteissä.

Ja melkein tietämättä itsekään miten, hän oli muovaellut ihanteen,
jonka kuva asui mielessä aina. Hän näki hänet yksinäisillä
metsämatkoillaan, näki kylväessään peltoaan ja istuessaan pöytänsä
luona. Se oli niin puhdas ja ihana kuva, niin ihanteellisen ja
surullisen suloinen. Se tuli yöllä unissa mieleen kirkastettuna,
valkoisena enkelinä, joka levitti hennot siipensä suojelevasti hänen
ylitsensä ja vartioi ja valvoi hänen vieressään. Se kuva oli hänen
satumaailmansa loistokohta, josta hän lähti ja johon hän palasi.

Kovien kiusausten hetkinä se sukelsi sydämen kammiosta ja hämmensi
kaikki muut, vei miehen mennessään ja kuiski korvaan puhtaan lemmen
voimakkaita sanoja.

Usein hän havaitsi haaveksivansa ja melkein häpesi lapsellisuuttaan,
mutta kuva ei kadonnut, eikä hänen satumaailmansa pienentynyt. Ja tuota
kuvaa mielessä säilyttäen oli häneen juurtunut usko, että oli olemassa
todellisuudessa semmoinen ihanne. Mutta hän ei ollut sitä koskaan
kohtaava eivätkä heidän tiensä tulisi koskaan yhteen sattumaan...

Mutta ensi kerran Irjan nähdessään hän säpsähti. Vilkkaassa mielessään
hän ehti kuvailla vaikka minkämoista. Ja kun hän ensi kerran vilkaisi
Irjan silmiin ja kuuli hänen äänensä, riemastui hänen sydämensä. Mutta
hän oli tottunut taistelemaan ja saamaan rauhan työstänsä. Hän koetti
rauhoittua ja tyynnyttää herääviä tunteitaan. Hän ahdisti kaikki
tunteensa niin syvälle, ettei niistä näkynyt jälkeäkään, ja käytti
kaikki voimansa pysyäkseen tasapainossa. Mutta kuta useammasti hän
Irjaa puhutteli, sitä paremmin hän oli näkevinään Irjassa yhdistettyinä
kaikki ne hyveet ja kaiken sen sulon, jonka oli satumaailmansakin
ihanteessa nähnyt.

Hurja riemu otti hänet valtaansa, ja hän tunsi outojen, ennen
tuntemattomien voimien mellastavan sydämessään. Mutta hän ei ollut
turhaan käynyt elämän kovaa koulua eikä turhaan kasvattanut sieluaan
kaikkea vastaanottamaan. Hän päätti pysyä levollisena, päätti tutkia
perinpohjin eikä viimeisessäkään hädässä antautua.

Mutta nyt palatessaan ajelemasta, muistellessaan mitä he olivat
keskustelleet ja tuntiessaan Irjaa hyvästellessään, että Irja painoi
hänen kättään hiukan lujemmasti, hän oli kadottaa kaiken voimansa.

Riisuttuaan hevosensa aisoista ja vietyään talliin hän suuteli Mustan
kaulaa siihen kohti, johon oli nähnyt Irjan kädellään taputtavan...

Hän kävi sisälle, sytytti kynttilät pieneen joulukuuseensa ja istahti
ikäänkuin raskaasta työstä väsyneenä sen viereen. Ajatukset tuntuivat
olevan sekaisin, ja hän vapisi kuin suurimmassa tuskassa. Vuosikausia
hillityt vietit olivat päässeet valloilleen ja mellastivat sekavina
sydämessä.

Voisiko se olla mahdollista? Olisiko hänenkin elämänsä seestyvä?
Olisiko mahdollista, että tuo unissa ikävöity ja kauan kaivattu kuva
muuttuisi todelliseksi, eläväksi olennoksi, joka tulisi yksinäistä
elämää sulostuttamaan? Hän näki Irjan kuvan elävänä edessään, muisti
pienimmätkin piirteet hänen kasvoistaan ja syvällisten silmien hellän
ilmeen. Hän kuuli Irjan äänen, oli huomaavinaan siinä helkkeen,
niinkuin Irja olisi tahtonut häntä lohduttaa... Hän luuli nähneensä
Irjan silmissä sen loistavan kummallisen satumaailman, jota hän oli
kuvitellut... se oli suuri ja puhdas maailma, täynnä rajatonta
rakkautta, sääliä ja lohdutusta...

Ja niinkuin Irja häneen katsoessaan olisi nähnyt hänen syvimpään
sydämeensä, tuntenut sen tuskat ja aavistanut rajattoman rakkauden.
Mutta äkkiä hän heräsi haaveistaan, koetti tyyntyä ja uskotteli
itselleen, että kaikki mitä hän Irjassa oli nähnyt ja kuullut ja
kaikki, mitä hän itse tunsi, oli kuvittelua, joka vain lisäsi hänen
tuskiaan entistä kovemmiksi. Eihän se voisikaan olla totta! Kuinka
voisi Irja häntä rakastaa tai edes kunnioittaa... häntä, jolla ei ollut
mitään, johon Irja voisi kiintyä... ei niin mitään muuta kuin ihana
satumaailmansa... Mutta jos Irja rakastaisikin juuri sitä? Jos oli
aavistanut hänen elämänsä, tullut tuntemaan hänen sydämensä salaisimmat
asiat ja nähnyt hänen sielunsa syvyyteen? Ja taas muistaessaan, mitä
Irja oli puhunut, kuinka hellä ja lempeä Irjan syvällisten silmäin ilme
oli, kuinka hän nojasi päätänsä käsivartta vasten ja kuinka hurmaavan
kaunis oli hänen äänensä helke, tapasi hänet raju riemu niin
voimakkaana, että hän hypähti istumasta ja melkein kiljui ilosta.

Joulukuusen kynttilät olivat melkein lopulleen palaneet, häntä oli
käsketty illalliselle, mutta hän ei ollut mennyt. Mutta kun hän ei
vielä toisellakaan käskyllä lähtenyt ja muu väki odotti isännän tuloa,
arveli talon vanha emännöitsijä:

"Taisikin tulla miettimistä isännälle. Pitkä-Riika sanoikin
opettajaneidin olleen kumppanina reessä."

Silloin hän heräsi ja harmistui, suuttui itselleen ja muille ja vastasi
välinpitämättömällä äänellä:

"Mitä on Pitkä-Riika sanonut...?"

Ja hän meni keittiöön, astui paikalleen syömään ja alkoi tarinoida
väkensä kanssa niinkuin ei olisi mitään nähnyt eikä tuntenut. Mutta
vanhalta emännöitsijältä ei jäänyt huomaamatta, että isännän silmissä
oli kumma, outo kiilto ja että hän oli tavattoman ystävällinen
kaikille.

Nyt alkoivat kummalliset yöt ja päivät. Hän oli kuin huumauksessa;
väliin villi riemu täytti rinnan, väliin hirvittävät tuskat repivät
sydäntä. Hän kokosi kaiken voimansa ja kuntonsa, koki tyyntyä ja
punnita asioita. Mutta hän ei onnistunut. Öin, päivin mellastivat oudot
tunteet hänen sydämessään ja tekivät elämän kamalaksi ja ikäväksi...

Vihdoin hän sai voimia sen verran, että kykeni töihin, ja hän tekikin
kuin villinä vihassa tai niinkuin olisi tahtonut ajaa siten kauas pois
mielestään ihanat kuvittelut ja sydämestään vienot lemmenlaulut. Mutta
yhä voimakkaammaksi paisui hänen lempensä, yöt olivat yhä unettomammat,
ja päivät pitkät ja pilviset. Hän oli horrostilassa, osaamatta enää
itse punnita ajatuksiaan. Ja kun hän iltaisin kovan päivätyön jälkeen
asettui levolle, karkoittivat kuvittelut unen silmistä ja hän heräsi
omiin tuskanhuutoihinsa.

Kaunis oli se maailma, jonka hänen mielikuvituksensa loi pitkinä
talviöinä. Se oli vielä kauniimpi, vielä puhtaampi kuin se satumaailma,
jota hän oli aarteenansa pitänyt. Se oli rohkea kuva todellisesta
onnesta ja siitä elämästä, jota hän kuvaili Irjan kanssa elävänsä. Ei
se kullalta kimmeltänyt, mutta siinä oli rakkautta rajattomasti, onnea
ja iloa... niin herttaisen hauskaa elämää kotilieden ääressä.



5.


Otteita Irjan muistikirjasta.

_Ensi lehdellä_:

Olen nyt varma siitä, että hän rakastaa minua, mutta hän ei uskalla
sitä sanoa. Hän on kuin lapsi vielä, niin viaton ja kokematon. Eilen
illalla, kun tapasin hänet tiellä ja puristin hänen kättään, tunsin,
että se vapisi. Vähemmällä ovat muut rakkautensa ilmoittaneet. Kun
kerran tai kaksi olen silmästä silmään katsonut ja vähän hellemmästi
puhunut, niin silloin he ovat juttunsa aloittaneet.

Minulla ei ole oikeastaan mitään häntä vastaan enää. Hän on kyllä ruma.
Mutta hänessä on kuitenkin jotakin erinomaisen miellyttävää, miehekästä
ja somaa. Hän ei ole ikänänsä ennen rakastunut, ei koskaan elänyt
naisten parissa, olen sen jo aikaa huomannut. Mutta hän on liiaksi
tunteellinen ja maalaiseksi naurettavan romantillinen. Minä kuuntelen
kuitenkin hänen puheitaan suurella nautinnolla, sillä hän puhuu hyvin
ja on kai paljon kokenut. Ei hänen äänensäkään ole soinnuton. Ellei
hänellä olisi niin iso suu ja niin liian vaaleat hiukset! Tämmöisellä
seudulla, jossa ei ole muita nuoria, hän sentään menettelee hupina.

Saapa nähdä, kuinka kauan hän voi hillitä tunteitaan! Odotan vain, että
hän kosii minua. Kaikkien laskujen mukaan ei siihen pitäisi olla kauan.
Olisi todella hauska kuunnella sitä sanatulvaa, jota hän luullakseni
kosiessaan käyttää. Epäilemättä hän on tunteellisin kaikista
kosijoistani, ja siksi hän minua niin viehättääkin. Hänen kanssaan saan
leikitellä kuin viattoman lapsen kanssa.

Tätä kirjoittaessani näen valon tuikkivan hänen huoneensa ikkunasta.
Olen aivan varma, että hän kirjoittelee jotakin, ehkäpä novellia,
taikka jos hänellä on muistikirja, niin hän täyttää sen lehdet
lemmenrunoillaan. Raukka! Väliin hän sentään minua säälittääkin. Mutta
kai hänen kuitenkin pitäisi ymmärtää ja älytä, etten _minä_ viihdy
elämään köyhän maanviljelijän kanssa, jolla jokapäiväinen leipä on niin
lujassa...

Minua väsyttää ja hermostuttaa, ja ikävältä tuntuu elämäni. Kas tämä on
pitäjätä, kun ei ole ainoatakaan nuorta herraa! Keväällä kuuluu sentään
eräs forsmestari tulevan tänne. Sen kuulin ruustinnalta. Jospa hänkään
ei olisi komea ja hieno herrasmies!

Hyvää yötä nyt, muistikirjani. -- Sinun lehtiäsi ei kukaan saa lukea.

_Toisella lehdellä_:

Tänään minulla on ollut vieraita, rovasti, rovastinna ja Kanerva. Minä
en olisi millään muotoa tahtonut, että Kanerva tulisi juuri nyt. Minä
nimittäin pelkäsin, ettei hän osaisi käyttäytyä tai että hän sanoisi
jotakin tyhmää, raakaa tai talonpoikaista. Mutta rovastinna kärtti
minua niin kauan, että minun täytyi lähettää hänelle kutsu.

Hän olikin heti valmis tulemaan. Luulin, että hän näyttäisi hyvin
kömpelöltä ja naurettavalta, ujolta ja saamattomalta, mutta kumma
kyllä, niin ei käynytkään. Hänellä näkyi olevan uusi takki, joka sopi
hänelle erittäin hyvin. Vartalon muoto tuli sirommin näkyviin, ja
varsinkin olkapäät, jotka hänellä totta puhuakseni ovat pystyt ja
komeat kuin parhaalla gentlemannilla. Minä huomasin, että hän kumarsi
oikein sievästi ja että hän kyllä näkyi osaavan olla ja valikoida
keskusteluaiheita. Nyt minä olin näkevinäni jotakin herrasmaista
hänen käytöksessäänkin, varsinkin silloin, kun hän otti esille
paperossikotelon ja sytytti paperossin palamaan. Ei hän näy olevan
ahmatti eikä perso. Leipää hän ei ottanut kuin pari pientä palasta
ensimmäiselle kupille, toisen hän joi sokerin kanssa. Rovastinna
näyttää pitävän hänestä paljon; sen olen jo ennen hänen puheistaankin
kuullut. Olen melkein varma, että rovastinna arvaa hänen rakastuneen
minuun. Näin, että rovastinna tarkasteli sekä minua että häntä. En
tiedä, liekö huomannut Kanervassa mitään erityistä, mutta ei minussa
ainakaan. Osaanhan minä toki siksi teeskennellä, jos jotakin häntä
kohtaan tuntisinkin. Muuten: minä en pidä rovastinnasta. Hänellä on
niin kumma katse, joka pyrkii luihin ja ytimiin. Minun täytyy panna
kaikki voimani liikkeelle, että osaisin hänen edessään olla lempeä ja
rakastettava. Ja kuitenkin hän aina tähtää silmiin ruskeilla pienillä
silmillään tutkivasti, niinkuin joka hetki epäilisi jotakin. Minä en
hänen kanssaan tahtoisi pitkiin puheisiin. Rovasti-ukosta sitävastoin
pidän paljon, vaikka hän onkin jo harmaahapsinen. Hän on varmaankin
ollut komea kavaljeeri nuorena. Yhä vieläkin hän on niin kohtelias ja
huomaavainen, että oikein. Tänään viimeiseksi sen huomasin, kun
lankakeräni putosi lattialle. Eikös ukko ollut näppärä sitä ottamaan ja
ojentamaan minulle!

Mitä nyt muuta muistelisin? Niin. Rovasti ja Kanerva puhuivat
valtiollisista asioistamme. Minusta oli kumma kuulla, että Kanerva
osasi niin älykkäästi ja maltillisesti puhua. Hänellä on kaiketi hyvä
muisti, ainakaan hän ei ole sellainen puolihupsu papinpoika, joksi
häntä ensin luulin. Jos hän ajaisi partansa siihen muotiin kuin herrat
nykyään, jos hän käyttäisi valkoista kaulusta ja hajuvesiä... ja jos
hän ei olisi pelkkä maanviljelijä eikä joka päivä puuhaisi mättäitä
tunkioon... niin kuka tiesi... kuka tiesi... Varma olen kuitenkin, että
toisenlaiselta hän näyttäisi, jos hän olisi oikeassa herraspuvussa.
Hänellä on oikein pulska vartalo, notkea ja täyteläinen. Tänä iltana
hän oli paljon hienomman näköinen kuin koskaan ennen. Kumma on, ettei
hän minunkaan vuokseni pukeudu paremmin ja pysy erillään tuolta
kirotulta tunkiolta...

Hän puristi kättäni hellästi hyvästellessämme ja virkkoi:

"Huomenaamulla lähden hyvin varhain Karhuvaaraan honkametsään."

Juuri niinkuin minä välittäisin hänen honkametsästään taikka niinkuin
minun tekisi mieli mukaan. -- Ei, tämä menee jo liian pitkälle. Hänestä
kirjoittelen muistikirjaani kuin suurestakin romaanisankarista. Nyt
tulkoon piste. Ei sanaakaan enää.

_Kolmannella lehdellä_:

Vaikka olenkin päättänyt, etten kirjoita sanaakaan hänestä
muistikirjaani ennenkuin hän on minua kosinut, täytyy minun kuitenkin
nyt piirtää nämä rivit. Luulenpa olevani häneen harmistunut sen vuoksi,
että hän on niin pitkäpiimäinen. Hän vain haaveksii ja uneksii. Ja
kuitenkin hän tekee työtä lakkaamatta aivan kuin vihapäissään.
Kummallisempaa miestä en ole ennen nähnyt. Rovastinna puhuu minulle
joka näkemällä tyrkyttäen hänen suurista avuistaan; kuinka hän on
ahkera ja siivo, säästävä ja säännöllinen, siveellisesti tarmokas ja
kerrassaan puhdas poika. Ja kuinka hän on lämminsydäminen, hellä ja
hyvä ja uhrautuva.

Tuon kaiken minä kyllä uskon, mutta omituista on, että vaikka
rovastinna antaa niin suuren arvon hänen hyveilleen, minä en niistä
välitä. Hänen romanttisuutensa minua sitä vastoin huvittaa paljon
enemmän. Kuinka omituisia päähänpistoja hänellä onkaan! Eilen illalla
sain nimittäin häneltä kirjeen ja siinä sanomalehdestä irtileikatun
novellinpätkän, jonka olen moneen kertaan lukenut. Kirjeen mukana ei
seurannut muuta kuin paperilippu, jossa oli vain sanat: Irjalle, illan
tullen luettavaksi. Hän on varmaankin siinä uskossa, että olen hyvinkin
ihastunut hänen kirjoituksiinsa. Luulen tämän lähetyksen olevan
viittauksen hänen tunteisiinsa, siinä ei ole muuta kuin yksinäisen
haaveksijan kaihoja. Se on kuitenkin hyvin sievästi ja ehdottoman
vaikuttavasti kokoonpantu. Siinä on monta hyvin kaunista ja
alkuperäistä ajatusta. On oppineempia, jotka eivät saa semmoistakaan
aikaan. Hänen käsialansa on oikein somaa ja reipasta, ei luulisi häntä
raskaan työn tekijäksi. Voi, jos hän olisi vähän kauniimpi kasvoiltaan
ja jos hänellä olisi parempi asema...!

Niin. Mitä minä oikeastaan aioinkaan kirjoittaa? Nyt muistan. Siitä
asti on minulla ollut mieliharmia oikein kosolta. Läksin nimittäin
eilen illalla käymään pappilassa. Eteisen kellossa lienee ollut jokin
vika, niin ettei se soinutkaan eikä minun tuloani kuultu. Ruokasalin
ovi oli kiinni, ja sieltä kuului rovastin ja rovastinnan puhelua.
Äänessä huomasin erilaisempaa sointua kuin ennen, ja vähentäessäni
vaatteita kuulin rovastin sanovan:

"Hän on kuitenkin herttaisin ja kaunein tyttö, minkä milloinkaan olen
tavannut. Ja opettajana hän on aivan moitteeton. Hänellä on kerrassaan
eheä ja hyvä luonne." Melkein vihaisella äänellä kuulin rovastinnan
sanovan: "Sen minä kyllä olen nähnyt, että niin sinä uskot, ja niin
uskoo Kanervakin. Sinäkin, vanha ukko, olet hänelle niin kohtelias,
että luulisi sinun rakastuneen... On kummaa, kuinka vähän te miehet
tunnette naisia! Sillä minä olen varma, että Irja ei ole niinkään hellä
ja herttainen kuin näyttää. Kaikki hempeys ja sulo, joka kyllä on
sangen viehättävää ja jolla hän näyttää voivan lumota kaikki, varsinkin
miehet, on teeskentelyä! Toista löytyy hänen sydämessään. Minä vain
säälin Kanervaa."

Silloin minä äkkiä tempasin oven auki... Rovastinna ei hämmästynyt
vähääkään, mutta rovasti oli kokonaan kuin puusta pudonnut.

Rovastinna on minusta ensi näkemältä ollut vastenmielinen, mutta nyt
minä vihaan häntä sydämeni pohjasta.

Kuluisi aika, tulisi kevät ja kesä, että pääsisi isompaan maailmaan!

       *       *       *       *       *

En voinut nukkua, minun täytyy hetki vielä kirjoittaa. En käsitä, mikä
minua vaivaa. Hän on ajatuksissani aina tovin kuluttua. Näyttää siltä
kuin hän tahallaan tahtoisi minua ärsyttää. Olen mielestäni antanut
hänelle niin selviä viittauksia, että hän rakas... ei, en sanokaan...
että hänen olisi pitänyt jo rohkaista luontoansa. Jos oikein hänet
tunnen, ei hän ilmoita rakkauttaan huoneessa, vaan ulkona luonnossa,
joko ajelemassa tai hiihtoretkellä. Olen odottanut, että hän näinä
päivinä, kun ilma on ollut niin tavattoman kaunis, tulisi pyytämään
minua ajelemaan. Mutta mitäs vain! Joka päivä näen hänen palaavan
metsästä. Hän istuu hajasäärin hyvin korkean rankakuorman päällä lakki
silmillä... Kerran, kun kuorma kaatui, näin hänen sukkelasti kuin
parhaan sotilaan joutuvan sitä oikaisemaan. Ja paljaalla käsivoimalla
hän työnsi kuorman rekineen tielle. Kuinka vankat käsivarret hänellä
lieneekään! Ja rinta on niin laaja ja korkea! Millehän mahtaisi tuntua,
jos hän oikein syleilisi? Jos kuitenkin kerran... kerrankaan saisin
olla hänen sylissään, tuntea hänen lujien käsiensä pitävän ja kuulla
hänen kuiskivan noita odottamiani sanoja. Hänen sylissään ei ole kukaan
nainen ennen istunut... Olisi romantillista päästä siihen ensiksi...

Ah! Minä olen kuin hullu. Nyt lopetan... Saa nähdä, tuleeko meiltä
lähdetyksi hiihtoretkelle Karhuvaaralle? Hän on jo monesti sitä
esittänyt.



6.


Talven selkä oli jo katkennut, päivät pitenivät pitenemistään, taivas
kävi helakammaksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Muutamana lämpöisenä
päivänä olivat räystäät jo ruvenneet kevättä tietämään, kun pitkiä
jääpuikkoja riippui etelän puolella vieri vieressä.

Kuolettava ikävä oli Irjalla ollut monta viikkoa. Hänellä ei ollut
sopivaa seuraa, eikä hän viihtynyt olemaan yksin. Koulutuntien loputtua
olisi ollut aikaa vierailla, mutta ei ollut juuri mihin mennä.
Pappilassakaan ei viitsinyt myötäänsä kulkea, ja talonpoikaisissa
taloissa oli niin surkean kuivaa ja ikävää. Ikävämpää maaseutua oli
mahdoton ajatella. Ei nuorisollakaan minkäänlaisia harrastuksia, ei
illanviettoja. Pitkä-Riika tiesi kuitenkin kertoa, että nuoriso
huvittelehti tavallaan kelpolailla, pitäen tanssejaan ja huvejaan
milloin missäkin. Kyllä kai he osasivat huvitella, mutta ei sopinut
Irjan heidän seuraansa mennä. Kerran Irja kuitenkin meni Kurikkaan,
jossa tiesi kylän nuorison olevan koolla. Siellä näytti olevan hauskaa.
Oli pulskia poikiakin.

Muuan poika, Vierelän Hannes, miellytti Irjaa kovasti. Se oli
kerrassaan uljas poika, pitkä, mustatukkainen ja viekassilmäinen.
Irjakin yhtyi heidän leikkeihinsä. Hän tuli pariksi Vierelän Hanneksen
kanssa. Hannes ei näyttänyt olevan hämillään. Päinvastoin hän jutteli
Irjalle kuin parhaalle tuttavalle ja naureskeli niin viekkaasti.
Hänellä olikin Irjan mielestä erinomaisen sievä suu, hienot viikset ja
aivan verrattoman valkoiset ja tasaiset hampaat. Hannes puserteli Irjan
sormia kourassaan ja hymyili. Kerran Irja puristi vastineeksi...

Silloin tapahtui, että lamppu sammui ja koko seura jäi pimeään. Syntyi
hälinää ja kuisketta. Hannes käytti tilaisuutta, samoin kuin muutkin,
ja veti Irjan syliinsä ja suuteli monta kertaa huulille...

Irja riuhtaisihe irti ja riensi pihalle minkä ennätti... pyyhki
huuliaan ja tunsi sydämensä omituisesti lyövän.

Siitä asti hän ei enää pyrkinyt rahvaan nuorison joukkoon. Mutta
tapauksesta hän ei kertonut kenellekään.

Useimmat illat hän vietti koululla omassa huoneessaan, ja silloin hän
vanhan tavan mukaan katseli Kanervalle päin. Siellä näkyi harvoin
liikettä. Kanerva oli kohta uudenvuoden jälkeen mennyt tukkitöihin
kauas pitäjän äärimmäiselle kulmalle. Hän oli mennyt kuin salaa. Ei
ollut puhunut Irjalle sanaakaan aikeestaan. Pitkältä-Riikalta Irja
sitten vasta kuuli, että Kanerva oli mennyt moneksi viikoksi
tukinajoon. Aluksi hän ei välittänyt Kanervan poistumisesta, oli
melkein iloinen. Mutta kuta useampia päiviä ja viikkoja kului, sitä
selvemmin hän alkoi kaivata. Tuntui nyt, yksin iltaisin istuessa,
suurelta nautinnolta muistella mitä Kanerva oli puhunut, miten oli
käyttäytynyt ja miten oli ollut hienotuntoinen... Ei ollut kuin parisen
kertaa kättäkään pusertanut, ei kertaakaan tullut liian likelle eikä
vyötäisiltä kiinni ottanut. Irjaan oli tapaus Kurikassa tehnyt ikävän
vaikutuksen. Ja sen johdosta hän tuli monet kerrat verranneeksi
Kanervaa muihin talonpoikaisiin.

Yhä selvemmästi hän alkoi tuntea, että Kanerva kuitenkin, kaikkine
vikoineen ja rumine kasvoineen, oli jalo mies, hellä ja hyvä, ja että
hän oli paljon korkeammalla asteella kuin muut talonpojat. Hän alkoi
kaivata Kanervan seuraa ja mietiskeli usein syytä, miksi Kanerva niin
sanattomasti oli moneksi viikoksi poistunut. Irjalle johtui monenlaisia
mietteitä mieleen. Eikö hän ollutkaan osannut oikein lumota Kanervaa?
Taikka olisiko Kanervalla omat aavistuksensa Irjasta? Taikka olisiko
rovastinna sanonut jotakin? Miksei Kanerva ollut ilmoittanut
rakkauttaan, vaan lähtenyt kuin öinen varas piiloon?

Irja syytti itseäänkin. Hänen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi
Kanervan kanssa. Silitellä jolloinkin hänen hiuksiaan, kehua maamiehen
vapaata ja hauskaa elämää, innostua silloin, kun Kanerva puhui
viljelyksistään ja karjastaan. Sanalla sanoen antaa enemmän aihetta ja
rohkeutta Kanervalle.

Eräänä iltana Irja taas tapansa mukaan istui keinutuolissaan hyräillen
jotakin laulun nuottia, kun Pitkä-Riika hiipi sisälle. Riika oli
joltakin kaupungista palaavalta saanut aimo ryypyt ja oli entistään
puheliaampi ja tietävämpi. Irjaa suututti Riikan hiipiminen ja hän
sanoi vihaisesti:

"Miksi Riika niin hiipien tulee? Minä säikähdin niin pahasti. Se ei
sovi, ja sitäpaitsi Riikalla ei ole tänään mitään tehtävää täällä.
Huomenna vasta on keskiviikko, jolloin huoneet puhdistetaan."

Irja puhui vihaisella äänellä. Hän olikin niin ärtyisellä ja
hermostuneella tuulella. Ja kun Riika ei näyttänyt alkavan poistua,
sanoi hän:

"Eikö Riika kuullut? Minä en muuten kaipaa semmoisten ihmisten seuraa."

"Minkälaisten ihmisten?" kivahti Riika vihaisesti.

"Semmoisten ihmisten kuin te."

"Vai niin. Minkälainen te itse luulette olevanne? Niinkö luulette,
ettei kylällä tiedetä, mikä te olette ollut ja mikä olette. Kaunista on
sekin, noin opettaja-ihmisestä, mitä Vierelän Hannes on kertonut. Ja ei
kai Hannes ole puoltakaan sanonut... arvaan minä."

Irja tunsi veren kohoavan poskilleen, viha vihlaisi sydäntä ja melkein
kiljuen ja jalkaansa lattiaan polkien hän ajoi Riikan ulos. Mutta
ovella Riika ehti vielä juopuneella äänellä porista:

"Saapi saateri vieköön Kanervakin tietää, koska rovastinnakin tietää."

Kun Irja palasi huoneeseensa, purskahti hän katkeraan itkuun ja
valitteli kuin suurissa tuskissa.

Seuraavana päivänä hän antoi lapsille lupaa.

Ja läksi muutamien oppilaittensa kanssa hiihtoretkelle ja mäkeä
laskemaan Vasuharjulle. Irjan oli äärettömän ikävä ja häntä kaiveli se
huhu, josta Pitkä-Riika oli kertonut. Mitä ne hänestä tiesivät? Ei
mitään. Hänellä oli ollut kosijoita joka sormella. Hän oli jaellut
rukkasia oikeaan ja vasempaan, ja sillä hyvä. Se ei kuulunut
keneenkään. Kaikkein vähimmin rovastinnaan.

Tie Vasuharjulle kulki Kanervan pihan läpi, ja Irja hiihti oppilaineen
sen kautta. Hän ei ollut ennen sitä kulkenut, mutta päätti mennä, kun
Kanervakaan ei ollut kotona.

Mutta juuri kun hän pääsi pihalle, ilmausi vanha taloudenhoitajatar
kuistin eteen jauhovakka kainalossa. He olivat Irjan kanssa hyviä
tuttavia, ja Irja oli Taavalta lainannut yhtä ja toista pienempää
talouskapinetta. Kun Taava vaatimalla vaati Irjaa sisälle juomaan kupin
kahvia, ei Irja isosti vastustellut, sillä hän oli utelias näkemään,
miltä huoneissa näyttäisi. Olisiko siellä niin somaa kuin päällä päin?

"Meillä ei ole muita huoneita lämpiminä kuin pirtti ja minun kamarini.
Isännän huonekin on ollut kylmillä siitä asti, kun hän läksi
tukinajoon", sanoi Taava, kun he tulivat pirttiin.

"Onpas tämä siisti ja hauska pirtti", sanoi Irja ja silmäili
ympärilleen.

"Tulkaa tänne minun kamariini. Tässä sattui olemaan valmista kahvia ja
vereksiä nisuja, niin tarjoisin..."

Taava toimitti Irjan istumaan kamariinsa ja meni hommaamaan
kahvikaluja. Sillä välin oli Irjalla tilaisuutta katsella ja
arvostella. Taavan huoneesta oli ovi saliin ja kamariin. Irja avasi
salin oven ja kurkisteli sisälle. Se oli iso, hauska huone
yksinkertaisine, mutta aistikkaine huonekaluineen. Ja loukossa oli
Runebergin rintakuva mustalla pöydällä... Irja arvosteli kaikkia
huonekaluja erikseen, katseli Runebergin rintakuvaa ja huomasi senkin,
että huoneesta oli hauska näköala puutarhaan ja kauas toiselle puolen
joen...

Hän tahtoi vielä nähdä, mihin toisesta ovesta pääsisi, ja avasi sen...

Mutta samassa Taavakin kahvitarjottimineen kerkesi ja virkkoi:

"Fröökynä tahtoo nähdä muitakin huoneita..."

"Näin, ettei ovi ollut lukossa, niin avasin... Tämäpä onkin hauska ja
sievä huone. Kuka tässä asuu?"

Irja silmäili mielihyvin pieneen huoneeseen, astui yli kynnyksen
keskelle lattiaa ja ihmetteli. Huone oli kuin jotakin asukasta varten
sisustettu. Irjan silmä pysähtyi ensiksi pieneen päästävedettävään
sänkyyn; se oli kukkurallaan makauksia, joiden peittoina oli niin
hohtavan valkoinen liina, että silmiä huikaisi. Pienoinen pöytä oli
ikkunan alla. Siinä oli hyvin sievät kirjoitustamineet ja Juhani Ahon
teoksia. Kaikki muukin huoneessa näytti niin somalta ja sievältä.

"Kuka tässä nyt asuu?" kysyi Irja uudelleen, kun Taava ei mitään
vastannut.

"Eihän tässä asu ketään. Eikä ole asunutkaan... tämän isännän aikana.
Vai on tämä fröökynästä sievä huone! Kyllä tämä onkin. Hauskin
kaikista."

Irja huomasi, että ikkunasta oli hyvin kaunis näköala metsään päin.
Sieltä näkyi Vasuharjun kalju laki ja pitkä petäjikkö sen kupeelta.

"Mitähän varten tämä huone on? Tämä sopisi naiselle mainiosti", virkkoi
Irja kahvia juodessaan.

"Emäntäänsä varten kai se lienee tämän valmistanutkin. Vaikken minä ole
sitä koskaan uskaltanut kysyä", selitti Taava ja katseli syrjäsilmällä
Irjaan.

Irja tunsi punastuvansa ja koetti painaa kättä silmille. Taavan silmä
oli terävä ja musta kuin hiili ja näytti tunkeutuvan sisimpään
salaisuuteen.

"Kelpaa kai tähän tulla, kuka tuo sitten lieneekin... Vaikka olisi
hyvin likellä", sanoi Taava ja hymyili.

Ja kun Irja näytti rupeavan poislähtemään, puheli hän:

"Mikä liekin tullut meidän isännälle, kun aivan äkkiä läksi tukinajoon,
vaikka olisi ollut kotiajoakin vielä. Se onkin ollut niin kumma kaiken
syksyn ja talven. Lukon takana istunut kuin pahantekijä. Ja lukkoon
pani huoneensa oven lähtiessään nyt, vaikkei ennen ole koskaan
lukinnut. Siinä huoneessa olisi fröökynällä katselemista, mutta ei
päästä sisälle. Kirjojakin iso hylly. No, niinkö olikin kiire?"

"Lapset odottavat pihalla. Me aiomme hiihtää Vasuharjulle", sanoi Irja
hyvästellessään.

He hiihtivät Kanervan pihasta lähtevää metsätietä pitkin metsään päin.
Tie kohosi tasaisesti loivaa vastaletta, kunnes metsän rinnassa
jyrkkeni, niin että piti lujasti työntää sauvoilla. Lapset hiihtivät
edellä, Irja perässä.

Hänen mielensä oli niin omituisen raskas, tuntui kuin olisi ikävä.
Hauskan romaanin hän täällä eläisikin, jos Kanerva olisi oikein kaunis
mies, ajatteli hän. Jos hän olisi niin kaunis kuin hän on romantillinen
ja soma... niin me eläisimme täällä hauskan unelman...

Hän seisahtui suksilleen ja silmäsi taakseen. Hän näki sievän ja
mieluisan maiseman, niinkuin jossakin hyvin kuvatussa kertomuksessa.
Kanervan talo näytti niin viekottelevan kodikkaalta, kun aurinko
kultaili etelänpuolisia ikkunoita ja savu sankkana kohosi tyyneen
ilmaan...

Mutta kun he saapuivat Vasuharjun korkeimmalle huipulle, laajeni
näköala yhä avarammaksi. Näkyi koko kylä leveän joen kaltevalla
rannalla. Koulusta näkyi mäntyjen yli katto ja palanen punaista seinää.
Mutta Kanervan rakennus näkyi kokonaan. Toiselta puolelta jokea näkyi
suuria vaaroja vierivieressä. Valkoiset hanget peittivät niiden lakia,
mutta sieltä täältä työntyi musta kallionkieleke vaaran kupeesta.
Samannäköisiä kukkuloita oli niin kauas kuin silmä kantoi. Irja katseli
ihastellen ja melkein oli itselleen suutuksissa, ettei ollut tullut
useammin täällä Vasuharjulla käyneeksi.

"Missä ovat Repo- ja Karhuvaara?" hän kysyi lapsilta.

"Tuo on Repo, jonka laidassa kasvaa mäntyjä, mutta Karhuvaara on tuo
tuolla... tuo hyvin suuri... joka paistaa kuin luminen linna",
kertoivat lapset ja näyttivät Irjalle.

Se olikin todella uljaannäköinen vaara, oli kuin tunturi, ja sen puuton
laki kimalteli niin kauniisti talviauringon säteissä.

"Se taitaa olla korkea?" kysyi Irja.

"Korkea se on ja kaukana", sanoivat lapset.

"Eikö ole teistä kukaan käynyt sen laella?"

"Olen minä. Kanervan isännän kanssa honkametsässä", sanoi Vilkkilän
Jooseppi mahtavasti. Ja hän kertoi Irjalle, että he olivat Kanervan
kanssa käyneet laella asti. Silloin oli ollut kevätaamu ja hankiaisten
aika.

"Mitä te siellä kävitte?" uteli Irja.

"Ilman aikojamme kävimme. Kun on niin kaunis aamu, sanoi Kanerva ja
otti minut mukaan. Sieltä näki pitkälti maailmaa. Näki monta
kirkkoakin", kertoi Jooseppi tyytyväisenä.

Irjankin alkoi tehdä mieli sinne, ja hän päätti, että hankiaisten
aikana hän sinne menee. Hän alkoi paremmin ymmärtää tätä luontoa. Se
oli kyllä kolkkoa, mutta komeata ja suurenmoista. Ei ollut Kanerva
turhaan Karhuvaaraa kehunut.

Hän oli unhottanut Pitkän-Riikan pistelevät puheet ja hiihteli lasten
kanssa leikkiä laskien, ilosta hohtavana kylään takaisin.



7.


Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä.
Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti
mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä
kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.

Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän
ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset
olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti
väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja
riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.

Hän kirjoitti:

Olen nyt niin iloinen ja onnellinen... Onnellinenko? Niin kyllä.
Ainakin tuntuu siltä.

Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa;
minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon
sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin
pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut
tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni
on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei
edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen
eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu
opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia
huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut,
että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun
tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin
hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista
siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.

Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta
naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan.
Ja eilen illalla hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen
ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan
hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on
rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet
kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut
huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän
esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että
menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis
on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen
siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa,
keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin
luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.

"Aivanko kahden lähdemme?" kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen
tarkoituksiaan.

Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:

"Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin."

Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli
hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti
kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin
minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on
ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan
muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka
voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle.
Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan
hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.

Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee
olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista,
jossa aika kuluu hupaisesti.

Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka
tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi... jos hän vähänkään
tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa... Mutta hän ei
aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka
rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se
satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on
nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen
kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.

On sentään ihanaa olla rakastettu -- aina vähäväliä... Se nuori
forsmestarikin kuuluu pian tulevan...

No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla.
Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain
tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että
kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan
minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä,
toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän
pysyttelee parhaiksi romantillisena.

Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella,
varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin
Kanerva.

Saisi nähdä... olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu?
Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa
tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa...?

Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen,
näen ja tunnen...

Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi
suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen
henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi
oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon
somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu
metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu
ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.

Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti
olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.

Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä
kävelemään...

Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran
kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja
otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli
kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut
jostakin... Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä
mitään liikettä...

Mutta ehdittyään Kanervan tienhaaraan hän näki Pitkän-Riikan kävellä
roivivan Kanervan pihasta.

"Kuka tuo herra oli?" kysyi Riika Irjalta ja viittasi tielle, jossa
outo oli menossa.

Riikan silmät kiilsivät pirullisesti, ja suu vetäysi ivahymyyn.

"Mikä herra?" kysyi Irja välinpitämättömästi.

"Tuo, jota te nyt hännitätte", vastasi Riika ja lähti kävellä
roivimaan.

Irjaa harmitti kovin. Hän teki äkkiä päätöksensä ja lähti takaisin
koululle päin. Hän näki Riikan monta kertaa kääntyvän katsomaan, mihin
päin Irja lähtisi.

Pahoilla mielin ja pettyneenä hän palasi koululle ja alkoi selailla
muistikirjaansa.



8.


Yöllä oli kylmännyt, ja märkä lumenpinta oli kohmettunut kovaksi ja
kestäväksi. Irja oli viettänyt unettoman yön ja nousi ja pukeutui jo
ennen päivännousua. Kun hän laskeusi alas koulun pihalta Kanervalle
päin, näki hän Kanervan jo seisovan kujalla. Hän heilutti lakkiaan
Irjalle. Irja käveli suoraan hankea pitkin peltojen poikki Kanervalle
ja viittasi nenäliinallaan vastineeksi. Kanerva oli takkisillaan,
uumillaan ommeltu ja koristettu vyö, jossa riippui lappalainen puukko.
Irja oli keveässä kävelypuvussa, päässään erittäin sopiva musta lakki.
Hän oli koettanut pukeutua niin vaatimattomasti kuin suinkin, mutta
samalla aistikkaasti. Ja hän huomasi heti Kanervan riemuitsevasta
katseesta, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

Aamu oli kylmähkö vielä, sillä aurinko ei ollut noussut. Mutta ilma
tuntui raittiilta ja taivas näytti suunnattoman korkealta ja vaalealta.

He kävelivät peltojen poikki suoraan Vasuharjua kohti. Koko kylä nukkui
vielä niin kauniin keväisen aamun syleilyssä. Hanki oli kova ja
kestävä, ja metsästä tuoksui jo kevään lemua.

Mutta kun he ehtivät Vasuharjulle, näkivät he auringon nousevan suurena
ja punaisena kahden korkean vaaran välistä. Edessä avautui laaja,
valkoisten hankien peittämä tunturimaisema, suuri, ääretön erämaa,
jossa kukkulat kilvan kimaltelivat, kun päivän ensimmäiset säteet
ehtivät niiden huipuille. Takana näkyi kylä, vielä varjossa, näkyi kuin
pienoinen sirpale maailmaa...

"Ah, kuinka tämä onkin ihanaa!" sanoi Irja haaveksien.

"Ei tämä vielä ole. Mutta menkäämme tuonne... näettehän tuon kaikkein
korkeimman vaaran laen, joka on puuton ja pyöreähkö... sieltä vasta
näemme kauas keväisiä maailmoita. Se on Karhuvaara", virkkoi Kanerva.

He oikaisivat suoraan Karhuvaaraa kohti, kulkivat männikköjen poikki,
sivu solkikoivujen ja halki palaneiden salojen, mistä milloinkin näytti
somimmalta. Aurinko nousi nousemistaan ja kultaili vaarojen kupeita ja
korkeuksien huippuja. Kaukana heidän takanaan näkyi jo korpi, jonka
läpi he olivat tulleet, ja keltakylkiseen männikköön paistoi päivä kuin
kullattuun onnelaan. Kevättä henki ympäristö ja sen tuoksu lemusi
ilmassa.

Kanerva oli koko talven tätä retkeä mielessään miettinyt, oli
kuvitellut sen niin äärettömän suurenmoiseksi ja ihanaksi, ja uniensa
himmeässä maailmassa hän vaelsi usein näitä samoja saloja, joita nytkin
kulkivat. Täällä hän olisi toivonut voivansa sanoa sen, mitä tunsi,
kertoa rajattoman rakkautensa ja ilmaista aavistelevat ilonsa.
Löytäisikö hän vastineen lemmelleen? Löytäisikö Irjan syvällisten
silmien loistosta sen satumaailman, jonka luuli niissä olevan?
Ymmärtäisikö sielu sielua?

Hän silmäsi Irjaan, joka kulki hänen vierellään hohtavan kauniina ja
aamuvirkkuna, mutta niin surullisen haaveilevana ja kaihomielisenä.
Irjan katse näytti tähtäävän johonkin hyvin kauas ja mieli kuvailevan
jotakin muuta kuin mitä edessä näki. Oi, oliko tuon hennon poven alla
sykkivä sydän, joka tuntisi, uskoisi ja luottaisi niinkuin hän!

He olivat tulleet aukealle suolle, jonka laidasta Karhuvaara alkoi
kohota. Ensin oli loivaa myötälettä, mutta vähitellen nousu jyrkkeni,
muuttui louhikkoiseksi, satumaiseksi. Hyvin kaukana jo heidän takanaan
siinti Vasuharju ja muilla suunnilla suunnattomia valkopäisiä
kukkuloita. Kuta korkeammalle ehtivät, sitä enemmän nousu viehätti ja
sitä korkeammalle mieli teki.

"Onko teistä tämä retkemme hauska?... Me läksimme maailmasta, tulimme
tänne kevään henkeen emmekä ikänä kaipaa takaisin", sanoi Kanerva
hurmaantuneena.

"On, on. Tämä on suurenmoista ja muistoja virkistävää", sanoi Irja ja
riensi edellä.

Villi riemu tapasi Kanervan. Hänestä tuntui kuin taivaan portit
aukenisivat... näki edellään rakastettunsa hentona, notkeana ja
verevänä kiipeilevän tuttuja louhikoita, näki kuin enkelin, jota
keväisen aamuauringon säteet hyväilivät. Hän riensi puolihulluna
perässä, päätti suoria Irjan syliinsä ja puristaa sydämelleen niin,
että sen autio tyhjyys täyttyisi ja tuskat loppuisivat...

Mutta Irjan katse oli niin omituisen outo, niin kaihon ja surun
voittama, että Kanerva säpsähti, ojennettu käsi putosi takaisin...

Ja samalla he pääsivätkin perille Karhuvaaran korkeimmalle huipulle.
Irja hyppäsi kivelle ja silmäili kaukaisia maailmoja. Kanerva seisoi
vieressä. Mitä hän sanoisi? Miten ilmoittaisi? Hän oli kuin kadottanut
oman itsensä. Hän näki koko avaruuden kuin kultameressä säkenöivän,
näki vierivieressä korkeita valkopää-kukkuloita kuin lumilinnoja,
niiden välissä soita ja jänkkiä ja repaleita palaneista saloista...

Hän seurasi Irjan katsetta, joka liiteli taivaanrannasta toiseen, kävi
pohjoisella, levähti lännellä, mutta lopulta asettui etelälle...

"Etelääkö te rakastatte?" kysyi hän hiljaa.

"Niin, etelää, tuota kaukaista ja siintävää", vastasi Irja yhtä hiljaa.

He katselivat kauan äänettöminä, kuinka keväinen, avara maailma kiertyi
kultaisen aamuauringon loistoon, kuinka taivaanrannat olivat
kummallisen hienon harson peitossa. Idässä näkyi silmänsiintämiin
tummaa saloa ja kaljupäitä kukkuloita. Eteläinen taivaanranta oli
keveän pilven peitossa, mutta hyvin kaukana siinti muiden pitäjien
kirkontorneja ja vilahti vaarojen välistä leveän joen polveuksia. Mutta
pohjoinen taivas oli niin kalsean ja kylmän näköinen.

"Ettekö rakasta pohjolaani?" kysyi Kanerva kuin houreissaan.

Hän näki Irjan kääntävän katseensa pohjalle ja kuuli hetken kuluttua
hänen vastaavan:

"Pohjolanne on niin kylmän sinervä ja riemuton..."

Kanerva luuli siinä olevan vastineen hänen haaveilleen, toiveilleen ja
lemmelleen. Hän tunsi kuin puristuvansa kokoon, likistyvänsä vasten
vaaran lakea ja laskeuvansa maahan. Tunsi toivonsa loppuvan, lempensä
sammuvan ja ilonsa katoavan, näki taivaan sinen muuttuvan mustaksi;
kuului kuin koko avaruudessa soitettaisiin hänen kuolinkellojaan, ja
hänestä näytti kuin korvet olisivat aidatuita kalmistoja ja korkeat
vaarojen laet hautapatsaita...

Ja näki Irjan tähtäävän etelälle, niinkuin tahtoisi nähdä etelän usvain
taakse... nähdä jonkun, jota ikävöi. Ja onton kolkosti soi nyt hänen
korvissaan Irjan lempilaulu.

"Lempi kestää iäti... iäti!"



9.


Touon aika oli tullut.

Puolen peltoa on Kanerva kyntänyt ja istahtaa nyt pientareelle...

Hän istuu hartiat kumarassa, posket kämmeniä vasten. Hän on laihtunut
niin että silmät ovat syvällä kuopissa; niissä leimahtaa vähäväliä
omituinen, synkkä tuli, ja väliin kuolon kalpeus peittää kasvot. Hän
näyttää väsyneeltä ja rasitetulta, niin uupuneelta kuin ei olisi
levähtänyt kuukausiin.

Ilta on lämmin ja suloinen. Piennar työntää ävärtä, ja ruispelto on
tummanvihreä. Kuuluu käen kukuntaa Vasuharjun alta kuusikosta ja
vesilintujen kaakatusta joelta.

Kanerva istuu ajatuksissaan, ei kuule käkien kukuntaa, ei mieli iloitse
siitä, että kylvön aika näyttää niin lupaavalta. Hänen suuri keväinen
unelmansa on loppunut, sammunut on toivo kaikesta siitä, jota oli
ihannoinut ja jumaloinut. Se suuri, synkkä erämaa, jonka laitaan hän
lapsena jäi, oli nyt vasta puoliväliin taivallettu, eikä enää jaksanut
uskoa, että löytyisi kosteikkoa tulevillakaan taipaleilla.

Alakuloinen mieli synnyttää ikävän toisensa perästä, ja pettyneet
toiveet hakkaavat sydäntä kuin rautavasaralla.

Hän on taistellut, ja nyt hän luulee olevansa voitolla. Mutta ankara on
hänen taistelunsa ollut, kovempi kuin hän oli osannut koskaan aavistaa.
Sillä hän on kadottanut kaiken toivon elämänsä onnesta, uskon siihen,
että on olemassa todellista, puhdasta, kaikki kestävää rakkautta, ja
luottamuksen ihmisiin. Yksi ainoa toivo on vielä, hänen lapsuutensa
vankka usko, että ruumiillinen työ pelastaa kaikesta pahasta.

Oi, että hänen täytyi kadottaa ihana satumaailmansa ja tuntea ja nähdä,
että se unissa kuvailtu, kirkastettu morsian ei ollutkaan muuta kuin
saastainen, likainen varjokuva hänen ihannemaailmansa ystävästä.

Hän vaipuu yhä syvempiin mietteisiin siitä, mitä hän on elänyt
kuluneena talvena, mitä tuntenut kevätöinä ja kuinka raivonnut yksin
valvoessaan. Ja kummastellen hän näkee, että hän elää vielä, ettei ole
tehnyt hullun töitä, ja että hän vieläkin luottaa lapsuutensa uskoon.
Kummallisia, outoja kysymyksiä herää hänen mielessään ja kamaloita
aavistuksia omasta elämästään.

Hän muistaa niin selvään joka tapauksen Irjan seurassa, ja varsinkin
heidän viimeisen retkensä Karhuvaaralle. Se retki oli kuin suuren suuri
satumaailma, johon elävänä pääsi ja jota hän unissaan oli kuvitellut.
Oli juuri semmoinen kevätaamu, jona hän oli toivonut voivansa viettää
lempensä pyhää sunnuntaita...

Mutta hän ei jaksa ajatella loppuun sitä retkeä... se ikäänkuin päättyy
siihen, kun näki Irjan kivellä seisovan ja etelän ilmoille katselevan.
Eikä hän edemmäksi pyrikään, sillä se, mitä hän sitten jäljestä tunsi
ja tiesi, oli repivää ja raatelevaa tappelua, joka tahtoi kiskoa sielun
ruumiista ja viedä viimeisen luottamuksen...

Hän sattuu silmäämään tielle ja näkee Irjan kävelevän nuoren
metsäherran kanssa. Hän kuulee, kuinka Irja nauraa... näkee herran
kepillään viuhtovan...

Tumma puna nousee poskille, silmissä leimahtaa hirvittävä tuli,
kämmenet käyvät nyrkkiin ja hän höpisee...

"Kavala, kaunis helvetin lapsi... noin minä sinut raatelisin..."

Mutta äkkiä hän herpoaa, kalvava ikävä tunkee sydämeen, ja hän
purskahtaa itkuun... kuin lapsi...

Ja herää siitä, kun Musta hirnuu ja tahtoo illalliselle.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Irja - Kuvaus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home