Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Odysseun harharetket - Suorasanaisesti kerrottuna
Author: Homeros
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Odysseun harharetket - Suorasanaisesti kerrottuna" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ODYSSEUN HARHARETKET

Suorasanaisesti kerrottuna


Kirj.

HOMEROS


Suom. I. S.



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1916.



      Suomen nuorisolle, sankaritöitä ihaileville tyttärille
      ja pojille on tämä kirja ajateltu. Sen tarkoituskaan ei
      ole korvata runomittaista Odysseiaa, jonka ihanuus näin
      suorasanaisena ei voi osapuilleenkaan tulla näkyviin,
      mutta jos se edes vähässä määrin kykenee innostuttamaan
      nuoria mieliä, on se saavuttanut tarkoituksensa.



Lukijalle.


Innostuneina ja sykkivin sydämin me vanhemmat kouluaikanamme kuulimme
tarinoita Troian sodan sankareista ja erittäinkin Odysseusta, ja lisää
tietoja koetimme saada lainakirjoista. Mutta eipä ollut missään
Odysseiaa, ja niin oli tyytyminen siihen, mitä olimme saaneet.

Vanhempain sivistyskansain lapsilla on jo kauan ollut Odysseiansa, ja
allekirjoittanut on rohjennut näitä käyttäen kudoskella tämän Suomen
nuorisolle. Apulähteinä on käytetty etupäässä saksalaista ja
ruotsalaista Odysseia-käännöstä, De gyllene böckerna-sarjaan sisältyvää
Odysseia-sovitusta ja A.J. Churchin esittämää The story of the Odyssey.
[Lopussa olevan nimiluettelon laadinnassa on käytetty pääasiassa: K.
Forsmanin kirjoittamaa Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiaa ja
Tietosanakirjaa.] Tehtävä oli arka, mutta innostuttava.

Ja sinä, poika ja tyttö, joka tämän luet, lupaa lukea se uudelleen,
sittenkuin se ilmestyy täydellisenä ja helskyvällä kuusimitalla
tulkittuna!

Lokakuulla 1916.

_I. S._



Homeros.


Homeros, muinoisajan kreikkalaisen runoilijan, arveltiin olleen suurien
sankari-eeposten _Iliadin_ ja _Odysseian_ luojan. Molemmat eepokset
ovat vanhimmat Kreikan kansan hengentuotteet, mitä jälkimaailmalle on
säilynyt, ja kummassakin kerrotaan Troian sodasta ja siihen liittyvistä
taruista.

"Ei mikään kansa ole luonut eepillistä runoelmaa, joka kertomuksen
välittömässä luontevuudessa, vilkkaudessa ja tempaavassa voimassa olisi
Iliadiin ja Odysseiaan verrattavissa. Niin kirkaspiirteinen ja
havainnollinen on niissä kuvaus, että vielä nytkin lukija on miltei
näkevinään henkilöiden elävinä liikkuvan silmäinsä edessä."

Homerosta itsestään säilyneet tiedot ovat aivan hämäriä. Milloin hän on
elänyt ja missä syntynyt, on tietymätöntä. Herodotos arvelee hänen
eläneen noin v. 900 e.Kr. Se vain on varma, että jo 7:nnellä
vuosisadalla e.Kr. pidettiin Homeron runojen lausumisesta
juhlakilpailuja. Kerrottiin ainakin seitsemän kaupungin kiistelleen
Homeron synnyinpaikan kunniasta.

Meille, uudenajan lapsille, merkitsevät enemmän itse ihanat runoelmat,
jotka johtavat meidät kauas muinoisiin aikoihin uskontoineen,
taisteluineen ja voittoineen.



ENSIMÄINEN RUNO.


Hävitettyään Troian pyhän kaupungin käänsivät kreikkalaiset laivansa
kotia kohti. Monia seikkailuja he saivat kokea, ken joutui
haaksirikkoon, kenen koti oli hävitetty, kenelle taas oli joku muu
onnettomuus tapahtunut. Suuri osa oli kuitenkin vuosien kuluessa
saapunut koteihinsa; viisas Odysseus yksin yhä kierteli meriä
katkerasti ikävöiden kotiinsa. Jumalatkin säälivät maailmalla
ajelehtivaa urosta; Poseidon vain kantoi vihaa ja vainosi häntä, kunnes
hän vihdoin saapui kotirannalleen.

Nyt oli Poseidon lähtenyt kauas Etiopian maahan kantamaan kansan
uhraamaa jumal'uhria. Hänen siellä parhaillaan nauttiessaan herkullista
ateriaansa, kokoontuivat toiset jumalat Olympon saleihin Zeun luo.
Täällä johti Zeus, jumalain ja ihmisten isä, keskustelun maan lapsiin:

"On ikävätä", virkkoi hän, "että ihmiset aina syyttävät kaikista
onnettomuuksistaan jumalia, silloinkin, kun he itse ovat tehneet
rikoksia."

Puheeseen puuttui nyt Zeun lempitytär, kirkaskatseinen Atene:

"Olet oikeassa, ja useimmiten he ovat itse ansainneet rangaistuksen.
Mutta sydäntäni kirvelee se tuskien taakka, mikä jalon Odysseun
harteille on laskettu. Pakotettuna elämään kaukaisessa saaressa
keskellä aavaa valtamerta hän on jo kauan saanut kärsiä koti-ikävää.
Julman Atlas-jättiläisen tytär, ihanamuotoinen Kalypso siellä
metsäisessä saaressa asuu, kahlehtien luonaan urosta ja koettaen
lumosanoin saada hänet unohtamaan kotinsa Itakan. Mutta Odysseus, joka
ei muuta ole ajatellut, kuin saada nähdä savun nousevan kotoisilta
saariltansa, ikävöi nyt toivottomana kuolemaa. Oi, sinä suuri Zeus,
eikö hänen kohtalonsa liikuta sydäntäsi? Onhan hän sinulle uhrit
kantanut, miksi vihaat häntä?"

Mahtava Zeus vastasi hänelle:

"Lapsi, lapsi! Olisinko minä unohtanut Odysseun, jumalain vertaisen,
muita kuolevaisia viisaamman. En toki. Mutta Poseidon on vihannut häntä
siitä asti kuin hän tämän pojan, kyklopi Polyfemon, silmän puhkaisi.
Hän ei salli uroon kotirantaan saapua. Neuvotelkaamme nyt, miten
autamme hänet jälleen kotiinsa. Poseidon luopukoon vihastaan; eihän hän
voi yksin jumalia vastustaa."

"Oi, jumalien isä", Atene virkkoi, "jos on kaikkien iäisten jumalien
tahto, että viisas Odysseus saa jälleen synnyinmaahansa palata, niin
lähettäkäämme silloin Hermes, sanansaattajamme, kiharakutrisen nymfin
luo ilmoittamaan hänelle luja päätöksemme. Itse riennän Itakaan
puhumaan Odysseun pojalle, Telemakolle, lohdutuksen sanoja,
kehoittamaan häntä kutsumaan kreikkalaiset neuvottelukokoukseen,
päättämään, miten karkoittaa talosta kosijain suuret joukot, jotka
viettävät ylönsyömisessä päivänsä ja teurastavat pian koko Odysseun
karjan. Lähetän hänet sitten Spartaan ja hiekkarantaiseen Pyloon
ottamaan selkoa isästään. Samalla hankkii hän itselleen nimen
maailmalla."

Näin lausuen hän sitoi jalkaansa taivaisen ihanat kultasandaalinsa,
jotka tuulen vauhdilla kiidättävät häntä yli maitten ja merien.
Tarttuen sitten pitkään, painavaan, kuparisilaiseen keihääseensä, hän
nopeasti kiiti pois Olymposta ja pysähtyi keihääseensä nojaten Odysseun
linnan ovenpieleen, ottaen Tafian kuninkaan Menteen hahmon. Täällä hän
näki suuren joukon saarien ruhtinaita, jotka olivat kerääntyneet sinne
kosimaan kuningatar Penelopea. Istuen eläinten taljoilla he pelasivat
noppaa ja orjat palvelivat heitä. Heidän keskellään istui Telemakos
murheissaan isänsä viipymisestä ja harmissaan vieraitten julkeudesta.
Siinä miettiessään hän havaitsi ovensuussa seisovan vieraan, riensi
hänen luokseen, toivotti hänet tervetulleeksi ja pahoitteli sitä, että
vieras kenties jo kauankin oli saanut seisoa ovella kenenkään
huomaamatta. Sitten hän käski tuomaan vieraalle ruokaa ja viiniä. Hänen
keihäänsä hän asetti vasten korkeaa pilaria, jossa jo ennestään oli
joukko uljaan Odysseun komeita keihäitä. Sitten hän johti vieraansa
kallisarvoisten vaippojen verhoamalle istuimelle ja istuutui itse
viereen, syrjään meluavista kosijoista. Orjatar kantoi kultamaljalla
vettä ja valeli sillä vieraan kädet, toinen toi pöytään talon parhaita
herkkuja. Samassa astuivat sisään meluavat kosijat ja asettuivat
arvojärjestykseen penkeille ja raheille pöytien ääreen.

Syötyä alkoi kosijain joukko kaivata soittoa ja tanssia, ja Femion
soittaessa ihanaa sitraa kumartui isäntä Atenen puoleen puhellen
hiljaa:

"Vieras, ällös sanojani pahastu! Nuo toiset löytävät huvinsa laulusta
ja soitosta. He tuhlaavat toisen omaisuutta, miehen, jonka vaalenneet
luut kenties maatuvat jonkin vieraan maan kamaralla, elleivät aallot
niitä ajele ulapalla. Jospa he kerran saisivat nähdä hänen palaavan
Itakaan, unohtaisivat he kultakirjaillut pukunsa ja muut koristuksensa
ja kiittäisivät onneaan, jos pelastuisivat isännän käsiin joutumasta.
Mutta uros on joutunut säälimättömän kohtalon uhriksi, eikä enää ole
toivon rahtuakaan, vaikkakin ennustetaan hänen kerran palaavan. -- Nyt
on sinun vuorosi kertoa ken olet, mistä tulet, kutka ovat vanhempasi ja
mikä laiva sinut tänne toi? Vielä kerro, oletko talossa ensi kertaa vai
oletko jo Odysseun aikana ollut hänen vieraanaan?"

Loistavin katsein silloin vale-Mentes kävi puhumaan. Kertoi olevansa
Tafian kuningas, viisaudestaan kuulun Ankialon poika, ja nyt matkalla
laivoineen Kypron saarelle kuparirikkaaseen Temeeseen vaihtaakseen omia
hohtavia rautavarastojaan Kypron kuuluun kupariin.

"Ystäviä olimme, isäsi ja minä, jo ammoin. Siitä voisi kertoa kuningas
Laertes, isäsi isä, vaikka olen kuullut sanottavan, ettei hän enää tule
tänne, vaan surren työskentelee viinitarhoissaan. Poikkesin tänne,
koska luulin kuulleeni isäsi jo palanneen. Jumalat ovat kuitenkin vielä
hänen matkaansa estäneet. Mutta vaikken olekaan ennustaja, enkä taida
lintujen taikoja tulkita, sanon sinulle kuitenkin sen, mitä jumalat
ovat sydämeeni painaneet: kaukana ei isäsi enää ole. Pian hän palaa,
esteet voittaa ja kotiinsa rientää. Mutta, sanoppa, nuorukainen, oletko
sinä Odysseun poika? Katseesi ja pääsi muoto ovat ihmeellisesti samat."

"Ystävä", Telemakos vastasi, "isääni en tunne, syntyäni en tiedä.
Äitini sanoo minun olevan Odysseun pojan. Toivoisinpa melkein, että
isäni olisi vanhus, joka saa rauhassa nauttia elämänsä iltahetkiä."

"Jumalat eivät ole määränneet sukuasi maineetonna sammumaan, koska
Penelope on puolisolleen synnyttänyt sinunlaisesi nuorukaisen. Mutta
kerro, mitä väkeä täällä näin runsaasti on? Onko täällä juhlat?
Häitäsikö vietät? Vieraasi ovat rohkeita, säälimättä he näkyvät täällä
elämöivän. Johan jokainen rehellinen ihminen puhkeaa harmiin tätä
nähdessään."

Silloin kertoi Telemakos:

"Oli kotini kerran rikas ja mahtava ja olisi vieläkin, jos eläisi
isäni. Jospa hän olisi edes kaatunut troialaisten parissa tai
ummistanut silmänsä ystävien luona, silloin en häntä niin raskaasti
surisi, ja kreikkalaiset olisivat pystyttäneet hänelle muistomerkin.
Nyt ovat harpyiat vieneet hänet maineetonna myötänsä. Sitä suren. Mutta
jumalat ovat lähettäneet vielä muitakin huolia. Ympäröivien saarien
hallitsijat, kaikki lähistön ruhtinaat kosivat äitiäni. Hän ei tahdo
heihin suostua, mutta ei uskalla heitä karkoittaakaan, ja nyt he
hävittävät kotini putipuhtaaksi ja lopulta he riistävät henkenikin."

Harmin valtaamana kehoitti silloin Atene Telemakoa kutsumaan kokoon
kosijat ja vaatimaan heitä palaamaan kotiinsa. Jos Penelope jonkun
heistä puolisokseen valitsee, lähteköön hän silloin takaisin isänsä
kotiin ja siellä pidettäköön häät. Mutta vielä toisenkin neuvon antoi
Atene:

"Varusta laivoistasi paras, ota kaksikymmentä taitavinta soutajaa ja
lähde kyselemään, onko kenkään kuullut isästäsi mitään. Riennä ensin
Pyloon viisaan Nestorin puheille, sieltä mene Spartaan kultakutrisen
Menelaon luo, hänen, joka viimeisenä kreikkalaisista palasi. Jos kuulet
isäsi olevan elossa ja kotimatkalla, odota sitten, vaikka miten
raskaaksi odotus-aikasi kävisi. Jos taas kuulet hänet kuolleeksi, palaa
silloin rakkaille kotirannoillesi, pystytä muistopatsas isällesi ja
juhlien vietä hänen muistoaan. Silloin on äitisi vapaa uuteen
avioliittoon. Kaiken tämän tehtyäsi mieti tarkoin, miten saat
kostetuksi kosijoille, sillä nytpä on jo aika sinunkin näyttää olevasi
mies. Muistanet, minkä kunnian saavutti jalo Orestes kostettuaan
kavalalle Aigistolle, kuninkaan murhaajalle?"

Telemakos oli tarkkaavaisena kuunnellut vieraan sanoja. Kun tämä oli
lopettanut ja aikoi lähteä, sanoi hän kiitollisena:

"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen,
enkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa
sinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan."

Mutta jumalatar vastasi siihen:

"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan,
poikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa."

Neuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa
huolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän
sytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen
siinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin
jumala.

Sillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa
soitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana
Penelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena
hän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi
ovipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien
hän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:

"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain
ja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia
rauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se
kirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan
puolisoani."

Siihen virkkoi Telemakos:

"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa?
Eihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina
mieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta
hillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli
siellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä
tehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä."

Poikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja
itki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan
väsyneihin silmiin.

Hänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa
ihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain
puoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen:

"Te rohkeat kosijat, iloitkaa ja juhlikaa tänään ja sallikaa laulajan
jumalaisen äänen kaikua. Huomenna kutsun teidät kokoon ja ilmoitan
teille ajatukseni. Toivon teidän jättävän taloni. Juhlikaa muualla,
käykää vuoroin toistenne vieraina, sehän on sopivampaa kuin täällä
lopettaa toisen omaisuutta. Suuri Zeus on sen teille kostava."

Kosijat purivat harmissaan huultaan, ihmetellen nuorukaisen rohkeita
sanoja. Vihdoin Antinous sanoi:

"Telemakos, varmaankin ovat jumalat panneet suuhusi noin rohkeat sanat.
Kenties Zeus tekee sinut vielä kerran Itakan kuninkaaksi oikeata
perintöäsi hallitsemaan."

Siihen vastasi Telemakos:

"Kuninkaana olo ei ole arvoaan vailla. Hänen talonsa rikastuu ja itse
hän saa kunniaa. Jos Zeus suo, otankin kuninkuuden mielelläni vastaan.
Mutta onhan täällä Itakassa muita sekä nuoria että vanhoja, joista joku
voi nousta kuninkaaksi Odysseun kuoltua. En muuta pyydä kuin saada
omassa talossani elää rauhassa ja hallita orjia sekä sitä omaisuutta,
minkä Odysseus itse on sodissa koonnut."

Eurymakos lausui:

"Yksin jumalat tietävät, kuka Itakan hallitsijaksi tulee. Sinun talosi
on kuitenkin sinun yksityisomaisuuttasi. Mutta kerro, ken oli äskeinen
vieras ja mistä hän tuli? Toiko hän tietoja isästäsi vai omilla
asioillaanko hän luonasi kävi? Miksi hän niin nopeasti poistui ja
miksei hän kenenkään seuraa etsinyt? Ja kuitenkin näki hänestä, ettei
hän ollut halpaa sukua."

Ystävällisesti vastasi Telemakos:

"Oi, Eurymakos, se päivä ei koita, jolloin isäni palaisi. En usko sitä,
vaikka ennustajat, joilta äitini kyselee, niin sanoisivatkin. Kysyit,
ken vieras oli. Hän sanoi olevansa Mentes, Tafian kuningas."

Ilta kului yhä pitemmälle ja kosijat viettivät sitä soittaen ja
tanssien, kunnes vihdoin kukin läksi huoneeseensa. Telemakoskin astui
omiin kammioihinsa monien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan.
Vanha, viisas Eurykleia, joka nuoresta neidosta asti oli ollut talossa
ja hoitanut Telemakoa lasna, astui edellä valaisten soihdulla tietä.
Kauniissa huoneessaan laskeutui Telemakos vuoteelleen Eurykleian
järjestellessä hänen vaatteensa ja ripustaessa ne naulaan. Sen tehtyään
hiipi vanhus hiljalleen pois sulkien oven jäljessään. Mutta nuorukainen
ei vaipunut uneen, vaan suunnitteli mielessään Atenen neuvomaa matkaa.



TOINEN RUNO.


Aamun valjetessa Telemakos kutsutti kansan kokoon. Kun tori oli
nopeasti täyttynyt, tuli hän kahden koiran seuraamana, kuparinen keihäs
kädessä, itse paikalle ja Atene loi merkillisen jumalaisen loisteen
hänen ympärilleen, niin että kaikki, yksin vanhimmatkin, tekivät
hänelle kunnioittavasti tilaa hänen astuessaan isänsä paikalle.

Kokoukseen oli saapunut myös vanha, kokenut Aigyptios, jonka pojista
eräs oli lähtenyt Troiaan Odysseun kanssa ja jota hän yhä katkerasti
suri. Kaksi hänen pojistaan hoiti isänsä kanssa maita, neljäs vietti
päivänsä kosijain parissa Odysseun talossa.

Tämä viisaudestaan kuulu vanhus ryhtyi ensimäisenä puhumaan:

"Vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin viimeksi, jalon Odysseun
kutsumina, olimme täällä koossa. Ken on meidät nyt kutsunut?
Telemakosko? Onko hän saanut tietoa sotaan lähteneistä vai haluaako hän
kanssamme neuvotella tärkeistä asioista? Miten lieneekin, siunatkoon
Zeus hänen aikeensa ja suokoon niiden menestyä."

Telemakos, joka iloitsi vanhuksen ystävällisistä sanoista, nousi nyt
puhumaan:

"En ole saanut lähteneistä tietoa, mutta tahtoisin kääntyä teidän,
Itakan miesten puoleen, pyytäen teiltä apua. Isäni on kerran kuninkaana
teitä hallinnut, mutta nyt tahtovat kansamme parasten miesten pojat
pakottaa äitini vastoin tahtoaan naimisiin, ja vastausta odotellessaan
tuhlaavat koko omaisuutemme. Lopettakaa tämä vääryys ja antakaa minun
suruineni olla rauhassa, muuten vedätte Zeun koston päällenne!"

Itkien hän lopetti puheensa ja kaikki tunsivat myötätuntoa tuota nuorta
miestä kohtaan. Nousi silloin kosijain joukosta Antinous vastaamaan:

"Telemakos, ällös meitä soimaa, vaan soimaa äitiäsi, joka on viekkain
kaikista vaimoista. Neljäs vuosi on kohta loppuun kulunut siitä kuin
tänne tulimme ja äitisi yhä kohtelee meitä viekkaudella. Kaikille hän
lähettää tervehdyksiä, kaikissa pitää toivoa yllä, vaikka ajatukset
askartelevat muualla. Pitkän kankaan hän loi, kangaspuihin pani ja
lausui: 'Jalosukuiset kosijani, älkää häitäni kiirehtikö, sallikaa
minun kutoa tämä kangas Laerteen kuolinvaipaksi. Jos se kesken jää,
jäävät langat käyttämättä!' Näin hän puhui. Kolme vuotta häntä
uskoimme, kunnes petos tuli ilmi. Minkä hän päivällä kutoi, sen hän
yöllä purki. Lähetä äitisi luotasi isänsä kotiin, siellä
valmistettakoon hänen myötäjäisensä ja valittakoon puoliso. Siihen asti
kuin sen teet, elämme talossasi ratkaisua odottaen."

"En voi, oi Antinous, ajaa talosta äitiäni, joka minulle on elämän
antanut ja minua lasna hoitanut. Kosto kerran kohtaisi minua
sellaisesta teosta. Mutta lopettakaa te hurjistelunne ja vierailkaa
toistenne luona."

Hänen siinä puhuessaan lähetti Zeus kaksi kotkaa. Nämä leijailivat
ensin liikkumattomin siivin rauhallisesti rinnakkain. Mutta
saavuttuaan kokoontuneitten kohdalle ne alkoivat lyödä siivillään
voimakkaasti ilmaa, lennellä edestakaisin ja katsella uhkaavasti alas
kansanjoukkoon. Samassa ne syöksyivät toistensa kimppuun ja lensivät
sitten toisiaan raadellen pois yli kaupungin talojen. Kaikki olivat
huomanneet lintujen lennon ja kyselivät nyt äänekkäästi ihmetellen,
mitä se merkitsisi.

Tietäjä Aliterses ymmärsi lintujen lennosta lukea jumalien tahdon ja
hänpä nyt selitti:

"Varokaa, kosijat ja te muutkin. Suuri onnettomuus uhkaa teitä kaikkia.
Kun Odysseus läksi Troiaan, ennustin, että hän tulisi paljon kovaa
kokemaan ja vihdoin palaamaan tuntemattomana kahdenkymmenen vuoden
kuluttua. Nyt se aika on kulunut ja Odysseus saapuu varmasti."

Kosijat vastasivat pilkaten tietäjän sanoihin, mutta Telemakos lausui:

"On turhaa puhua teille, te korskeat kosijat. Pyydän vain laivaa ja
kahtakymmentä soutajaa lähteäkseni Spartaan ja Pyloon kuulemaan,
tietääkö kukaan mitään isästäni. Jos kuulen hänet kuolleeksi, palaan
kotiin, pystytän hänelle muistomerkin ja vietän juhlalliset
hautajaiset. Silloin on äitini valmis uuteen avioliittoon."

Hän istuutui ja puhumaan nousi nyt vanha Mentor, Odysseun ystävä, jolle
hän lähtiessään oli uskonut kotinsa valvonnan. Hän sanoi:

"Kuulkaa minua, miehet Itakan! Soisin tästä lähtien saavanne kuninkaan
ankaran ja säälimättömän, koska te olette voineet unohtaa Odysseun,
joka kohteli kansaansa kuin isä lapsiaan. Kosijoista en puhukaan,
heitä uhkaa perikato, vaan teitä muita moitin siitä, että
sallitte kuninkaanne talossa niin elettävän. Olettehan te toki
monilukuisemmatkin kuin nuo röyhkeät kosijat."

Silloin nousi Leokritos kosijain puolesta puhumaan:

"Joutavia juttelet, Mentor. Yllytäthän kansaa vastaamme. Se on supi
suotta. Vaikkapa itse Odysseus palaisi, niin kävisipä huonosti hänen,
jos ryhtyisi meitä karkoittamaan. Ei, hyvät miehet, lähteköön kukin
töilleen. Mentor ja Aliterses pitäkööt huolta Telemakon matkasta. Siitä
tuskin kuitenkaan mitään tulee."

Tähän päättyi kansankokous. Kukin kävi askareilleen, kosijat Odysseun
taloon.

Telemakos astui yksin meren rannalle, pesi merivedessä kätensä ja
kääntyi rukoillen Atenen puoleen:

"Auttaos minua, suuri jumalatar, joka eilen luonani vierailit ja
kehoitit minua lähtemään isääni etsimään! Auta minua, sillä kansa ja
etenkin nuo korskat kosijat tahtovat matkaani estää."

Hänen siinä rukoillessaan pysähtyi jumalatar hänen viereensä Mentorin
hahmossa:

"Jos olet Odysseun ja Penelopen poika, et saa peljäten jättää matkaasi
suorittamatta. Älä huolehdi siitä, mitä kosijat sanovat, he, raukat,
eivät aavista, mikä kohtalo heitä uhkaa. Samana päivänä he joutuvat
kaikki kuoleman saaliiksi. Mene rauhassa kotiisi, vietä iltasi heidän
kanssaan ja varusta viinit ja viljat sekä muut matkatarpeet. Minä pidän
huolta sekä laivasta että miehistöstä."

Kun Telemakos saapui kotiinsa, olivat kosijat pihalla, mikä vuohta
teurastamassa, mikä mitäkin askaroimassa. Antinous kävi nauraen häntä
vastaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Terve, rakas Telemakos! Syö, juo ja riemuitse kerallamme. Kyllä muut
sinulle sekä laivan että miehet valitsevat, siitä saat olla huoleti."

Mutta Telemakos veti hiljaa kätensä pois, virkkaen:

"En halua kanssanne iloita. Te olette kauan minulle vain vahinkoa
saattaneet. Nyt olen mieheksi varttunut ja toivotan kostoa teille.
Matkaani ei mikään voi estää, ja ellen täältä laivoja saa, saan niitä
muualta."

Kosijat silloin pilkkaamaan häntä mikä sanoen mitäkin. Eräs virkkoi:

"Telemakos aikonee hakea Spartasta ja Pylosta apua murhatakseen meidät
kaikki tai kenties hän tuo salaista myrkkyä, jota sekoittaa juomaamme."

Toinen jatkoi:

"Tai ehkäpä hän Odysseun tavoin harhailtuaan joutuu itse surman
suuhun. Mutta siten hän, mies parka, tekee meidän asemamme vielä
vaikeammaksi, sillä silloin on meidän jaettava keskenämme vielä
hänenkin perintö-osansa. Ainoastaan talon annamme hänen äidilleen ja
tämän tulevalle puolisolle."

Tällaista hän sai kuulla ympäriltään, mutta hän jätti heidät ja astui
isänsä suuriin varastosaleihin, joissa säilytettiin kasottain kultaa ja
hopeaa, arkuttain vaatteita ja suurin määrin kallisarvoisia öljyjä.
Siellä oli myös kalliit varastot vanhoja viinejä, joita ainoastaan
kuningas itse sai käyttää. Eurykleia, talon uskottu, säilytti tarkoin
näiden varastojen avaimet.

"Rakas hoitajani", virkkoi Telemakos hänelle, "pane kahteentoista
kannelliseen astiaan lähinnä parasta viiniä ja täytä yhtä monta säkkiä
parhaalla viljalla. Tulen ne itse noutamaan äitini mentyä levolle.
Lähden Spartaan ja Pyloon etsimään isääni, mutta älä sinä tästä kerro
mitään äidilleni."

Tämän kuultuaan alkoi uskollinen Eurykleia katkerasti itkeä:

"Rakas lapsi, minne sinä aiot mennä avarassa maailmassa? Sinä
ainokaisemme, jää'ös kotiin! Pois mentyäsi keksivät kavalat kosijat
turmion sinulle. Älä mene!"

Mutta nuorukainen vastasi:

"Älä huolehdi, lähden jumalain kehoituksesta. Vanno vain, ettet
äidilleni ilmoita mitään matkastani, ennenkuin yksi- tai kaksitoista
päivää on kulunut, ellei hän sitä ennen minua kaipaa."

Eurykleia vannoi valan ja ryhtyi sitten täyttämään viiniastioita ja
viljasäkkejä. Telemakos taas kävi kosijain joukkoon.

Sillä aikaa kulki Atene, ottaen Telemakon hahmon, kaupungilla, kooten
paraita miehiä laivaan, jonka hän myös hankki.

Kun aurinko laski ja hämärä verhosi kaupungin, saapui hän Mentorin
hahmossa Odysseun talolle, uuvutti kosijat uneen ja kutsui Telemakoa:

"Joudu, laivaväkesi odottaa, aika rientää!"

Kookasta Atenea seuraten riensi Telemakos rantaan, jossa kaikki oli
valmiina. Täällä hän kääntyi soutajien puoleen, lausuen:

"Tulkaa kanssani! Matkatarpeemme ovat varastohuoneissamme valmiina.
Mutta liikkukaa hiljaa talossa, ettette herätä nukkuvia, sillä
lähdöstäni ei tiedä kenkään, yhtä palvelijaa lukuunottamatta, ei edes
äitini."

Matkatarpeet tuotiin laivaan, Telemakos asettui keulaan ja Atene
pysähtyi hänen viereensä. Hohtavat purjeet nostettiin, ja laiva kiiti
myötätuulessa iltaruskon kultaamalla merellä. Aallot löivät riemuiten
leikkiä laivan ympärillä. Mutta Telemakos ei unohtanut uhrata viinejä
jumalille, etenkään Atenelle.



KOLMAS RUNO.


Seuraavana päivänä auringon noustua keskitaivaalle saapui Telemakon
laiva Pyloon, jossa Nestor hallitsi. Rannalle oli kokoontunut paljon
kansaa uhraamaan Poseidonille. Siellä oli yhdeksän joukkoa, kussakin
viisisataa miestä, ja joka joukolla oli yhdeksänsataa härkää.

Tulijat käärivät purjeensa ja pysähtyivät rannalle. Atene kääntyi nyt
Telemakon puoleen, sanoen:

"Nyt, ystäväni, on sinun astuttava viisaan Nestorin eteen. Olet
lähtenyt matkaan saadaksesi tietoja isästäsi. Nestor on sanova totuuden
ja kertova sinulle, mitä hän isästäsi tietää."

Telemakos vastasi:

"Mentor, miten uskallan häntä lähestyä. En ole oppinut vielä puhumisen
suurta taitoa ja onhan sopimatonta, että nuorempi kyselee vanhemmalta."

"Sinun on itse mietittävä alkusanat, kyllä jumalat sitten sinua
auttavat eteenpäin."

Näin sanoen astui kookas Atene edellä ja Telemakos seurasi häntä
Nestorin luo, joka poikineen istui juhlaa valmistelevan kansansa
keskellä. Vieraitten lähestyessä kokoontuivat kaikki heidän ympärilleen
ja Nestorin poika Peisistratos astui heitä vastaan, johtaen heidät
hiekkarannalle levitetyille patjoille istumaan. Sitten hän toi Atenelle
viinipikarin, kehoittaen häntä vanhempana vieraana ensin juomaan,
uhraamaan meren jumalalle ja antamaan pikarin sitten nuoremmalle
ystävälleen.

Atene, iloiten nuorukaisen huomaavaisuudesta, tarttui kultapikariin
rukoillen:

"Suuri Poseidon, kuule pyyntöni, suo Nestorin ja hänen poikansa
menestyä ja palkitse muille Pylon miehille heidän uhrinsa. Meitäkin
auta, meille suotuisa kotimatka suo ja asiamme toimitetuksi saata."

Saatuaan kultapikarin rukoili Telemakoskin samoin.

Kun vieraat olivat syöneet ja juoneet, kääntyi kunnianarvoisa Nestor
heidän puoleensa:

"Nyt saanemme kuulla, millä matkoilla vieraamme ovat, mistä tulette,
mihin menette ja mitä asioita ajatte?"

Telemakos vastasi Atenen rohkaisemana:

"Nestor, Neleun poika, kreikkalaisten ylpeys! Tulemme Itakasta ja
matkamme määrä on täällä. Tulimme kuulemaan, mitä tiedät Odysseusta,
isästäni, tuosta kovia kokeneesta miehestä, joka ennen taisteli
rinnallasi Troiassa. Kaikista muista uroista tiedetään jotain. Ken on
onnellisesti kotiinsa saapunut, kenet on kuolema kohdannut. Isästäni
vain ei tiedetä, onko hän vihollisen kädestä surmansa saanut, vai
merikö hänet on saaliikseen vienyt. Pyydämme sinua, sano, mitä tiedät.
Näitkö omin silmin hänen kuolemansa vai oletko huhuna siitä tietoa
saanut? Säälimättä kerro, jos kovakin on kohtalonsa ollut."

Nestor vastasi hänelle:

"Puheesi johtaa mieleeni koko sen hädän ja kurjuuden, jota Priamon
kaupungissa saimme kokea. Paraat joukostamme kaatuivat siellä. Siellä
lepää sotaisa Aias, siellä Akilleus, siellä myöskin jalo Patroklos.
Sinne kätkin rakkaan poikani Antilokon ruumiin. Ken voi kertoa
kärsimämme vaivat? Jos vuosia luonani viipyisit, väsyisit, ennenkuin
kertomukseni niistä loppuisivat. Yhdeksän pitkää vuotta kesti sota,
kunnes sen vihdoin Zeus saattoi loppuun. Kekseliäisyydessä ja
viekkaudessa ei ollut toista jalon Odysseun vertaista. Eikä ole
epäilystäkään siitä, ettet sinä olisi Odysseun poika, muotosi, yksinpä
puheesikin sen todistaa. Harvoin lapsi niin vanhempaansa muistuttaa.
Läpi elämän olimme ystäviä, aina yksimielisiä sekä ruhtinaitten
kokouksissa että kansan keskellä. Mutta kerronpa sinulle mitä tiedän.

"Kun sota oli loppunut, syntyi kreikkalaisten kesken riita siitä, oliko
jo lähdettävä vai oliko ensin uhrattava jumalille. Puolet joukosta
lähti kotimatkalle, niiden joukossa meidän laivamme sekä Odysseun.
Alkutaival sujui hyvin. Jumalat soivat tyynen matkan, mutta silloin
puhkesi taas keskinäinen riita, ja nyt kääntyi Odysseus takaisin
uhraamaan jumalille. Vihdoin pääsin onnellisesti kotirantaan, samoin
saapuivat Akilleun joukot hänen rohkean poikansa johtamina ja urhean
Filokteteen sekä monien muiden urhojen laivat. Agamemnonin loppu oli
surullinen. Kavala Aigistos hänet murhasi. Mutta jäihän Agamemnonilta
poika, Orestes, joka kuninkaanmurhaajalle kosti. Niin sinäkin, poikani,
nuori ja kaunis, näytä olevasi voimakas, silloin on kansasi sinua
kunnioittava."

Telemakos vastasi:

"Orestes teki urostyön ja on siitä Kreikassa aina ylistys kaikuva.
Kunhan jumalat soisivat minullekin sellaisen voiman, kostaisin
kosijoille heidän julkeutensa."

"Mainitsit kosijat", sanoi siihen Nestor. "Olen kuullut, että he
majailevat kodissasi vasten tahtoasi. Mutta ken tietää, ehkäpä isäsi
kerran palaa ja kaiken kostaa. Jospa Atene osoittaisi sinulle samaa
rakkautta, mitä hän aikanaan isällesi osoitti, toimittaisi hän varmasti
kosijoille muuta ajateltavaa."

Mutta Telemakos arveli:

"Liian paljon toivotat minulle, kuuluisa Nestor, liian paljon, jotta se
koskaan voisi toteutua."

Silloin puuttui puheeseen Atene:

"Ystäväni, mitä nyt sanoitkaan! Ei ole jumalille vaikeata pelastaa
ketään. Ainoastaan kuoleman käsistä eivät jumalat voi rakkaimpiaankaan
auttaa."

Mutta murheellisena lausui Telemakos:

"Mentor, ällös enää puhu siitä, isäni kotiintulopäivä ei koita koskaan.
Hän on joutunut kuolon synkän jumalattaren valtaan. Mutta sinulta,
viisas Nestor, jonka sanotaan kolme miespolvea hallinneen, sinulta
kysyn, kerro, miten Agamemnon kuoli, missä hänen veljensä Menelaos
silloin oli? Eikö hän ollutkaan Argossa ja miten saattoi heikompi
Aigistos voimakkaamman voittaa?"

Nestor kertoi silloin nuorukaiselle:

"Troiassa verisiä taisteluja käydessämme vietti Aigistos, Agamemnonin
orpana, päivänsä Argossa koettaen vietellä kuningatarta, ihanaa
Klytaimnestraa uskottomuuteen. Alussa jalosydäminen vaimo kauhistui
tämän aikeita, mutta lopulta hän, onneton nainen, taipui. Kuningas oli
lähtiessään jättänyt puolisonsa suojelemisen linnan laulajan huoleksi,
mutta hänet tuo kavaltaja kuljetti kauas, asumattomaan saareen, jättäen
sinne korppien saaliiksi. Ja silloin hän vihdoin sai kuningattaren
pauloihinsa. Mutta jumalien lepyttämiseksi hän uhrasi runsaat uhrit.

"Troiasta lähdin ystäväni Menelaon kanssa. Mutta saavuttuamme Attikan
kärkeen, pyhään Sunioniin, lennätti Apollo kuolettavan nuolensa
Menelaon oivaan perämieheen. Menelaos olisi halunnut rientää maihin
hautaamaan ystävänsä, mutta Zeus, joka oli koko matkan vainonnut meitä,
lähetti rajumyrskyn, joka hajoitti koko laivaston. Toiset laivat
ajautuivat Kreetaan, toiset pirstoutuivat kallioihin, ja miehet
pelastuivat hädin tuskin. Ainoastaan Menelaon viisi laivaa saapui
eheänä Egyptin rantaan. Sillä aikaa kun Menelaos täällä vierailla
mailla keräsi kultaa ja hopeaa, teki Aigistos hirmutyönsä ja pakotti
kansan kuuliaisuuteen. Seitsemän vuotta kuuluu hän hallinneen rikkaassa
Mykenessä, kunnes kahdeksantena saapui Atenasta nuori Orestes ja
murhasi petturin. Samana päivänä palasi myöskin Menelaos, laivat
täpötäynnä rikkauksia. -- Ja nyt, poikani, älä sinäkään kulje kauas
kodistasi, vaan pysy sen lähettyvillä, eihän tiedä, milloin sinuakin
tarvitaan. Kehoitan sinua kuitenkin ensin käymään Menelaon luona. Hän
on vasta palannut kaukaisilta mailta koettuaan monet vastukset. Hän,
rehellinen mies, kertoo sinulle, mitä tietää. Lähde Lakedaimoniin
laivoinesi, tai jos haluat sinne maitse kulkea, ovat hevoseni
käytettävinäsi ja joku pojistani lähtee kerallasi."

Niin puhui viisas Nestor. Mutta aurinko oli jo ennättänyt laskea ja
hämäriin verhota maat. Silloin virkkoi Atene:

"Jo on aika puheet lopettaa ja jumalille uhrata. Ei ole soveliasta
myöskään jumal'uhrien ääressä valvoa, sillä aurinko on jo laskenut."

Atenen kehoitusta toteltiinkin, ja kun uhrit oli uhrattu, aikoivat
Telemakos ja Atene palata takaisin laivaansa. Mutta silloin pysäytti
Nestor heidät:

"Ei suinkaan, ystäväni, eiväthän jumalatkaan sallisi, että te
lähtisitte Nestorin luota laivaan yötänne viettämään. On meillä toki
vuoteita ja vaippoja teillekin asti. Niin kauan kuin Nestor elää, ei
kuuluisan Odysseun poika täällä vieraillessaan saa laivan kannella
nukkua."

"Oikein puhut, viisas Nestor", lausui vale-Mentor. "Telemakos levätköön
luonasi, mutta minä menen laivaan ja kerron sen nuorelle miehistölle,
miten asiat ovat. Huomenna lähden Kaukoniaan asioilleni, sillä aikaa
kuin sinä lähetät poikasi Telemakon mukana Spartaan."

Sen sanottuaan nousi Atene merikotkana lentoon kadoten pilviin. Kaikki
seisoivat hämmästyneinä, mutta Nestor tarttui Telemakon käteen, sanoen:

"Nyt näen, nyt tiedän, ettet voi olla halpamielinen, koska jo noin
nuorena sinua jumalat suosivat. Se ei voinut olla kukaan muu kuin
Pallas Atene. Hän sinun isääsikin erikoisesti suosi."

Ja kääntyen jumalattaren puoleen rukoili vanhus Atenen suojelusta
omallekin kodilleen, luvaten uhrata kultasarvisen hiehon.

Ja niin lähtivät kaikki kohti kuninkaan ihanaa palatsia, jossa heille
tarjoiltiin kalliita, vuosikymmenen vanhoja viinejä. Yönsä vietti
Telemakos palatsin sisäsuojissa toverinaan Nestorin poika Peisistratos,
kuulu keihäänheittäjä.

Seuraavana aamuna astui viisas Nestor linnastaan ulos ja istuutui
valtikka kädessä hohtavan valkoiselle, oven vieressä olevalle kivelle,
jolla hänen isänsä Neleus oli aikanaan usein istunut. Kaikki hänen
kuusi poikaansa astuivat hänen luokseen ja Telemakolle tarjottiin
paikka urhean Peisistraton rinnalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet,
alkoi vanhus:

"Nyt rientäköön kukin työhön! Yksi teistä lähteköön niityille paimenen
luo; sieltä tuotakoon eilisiltana Atenelle lupaamani hieho. Toinen
menköön laivalle käskemään Telemakon väkeä tänne linnaan. Kolmas
kutsukoon tänne kultasepän kultaamaan uhrieläimen sarvet. Te muut
saatte jäädä kotiin juhla-ateriaa valmistamaan."

Kaikki kuninkaan käskyt täytettiin nopeasti. Kun hiehon sarvet oli
kullattu, toimitettiin juhlallinen uhri kaikkien Nestorin poikien ja
heidän puolisoittensa läsnäollessa. Uhrin jälkeen johti Nestorin tytär,
kaunis Polykaste, Telemakon kylpyyn ja hieroi häntä hyvänhajuisilla
öljyillä.

Kun juhla-ateria oli nautittu, kehoitti Nestor poikiaan valjastamaan
vaunujen eteen parhaat juoksijat, kuninkaan viinejä pantiin
matka-eväiksi ja vaunuihin astui Telemakos sekä urhea Peisistratos,
joka voimakkain käsin tarttui ohjaksiin. Pimeän tultua he yöpyivät
Ferain kaupunkiin, kuningas Diokleen luo, aamulla ani varahin he
jatkoivat matkaa ja saapuivat seuraavana iltana perille Lakedaimoniin.



NELJÄS RUNO.


Spartassa, kuningas Menelaon palatsissa, vietettiin parast'aikaa suuria
juhlia, kaksoishäitä. Toisena morsiusparina oli kuninkaan ihana tytär
Hermione, suloinen kuin rakkauden jumalatar, ja Akilleun poika,
myrmidonien kuningas Neoptolemos, toisena morsiusparina Menelaon poika,
voimakas Megapendes ja spartalaisen Alektorin tytär. Ensinmainittu
avioliitto oli päätetty jo Troiassa, mutta nyt vasta sallivat jumalat
sen päätöksen toteutua. Vieraita oli paljon, soitto soi, laulajat
lauloivat ja keskellä salia karkeloivat tanssijat.

Peisistratos ja Telemakos pysäyttivät kaksivaljakkonsa portin eteen.
Linnan ylihovimestari huomasi heidät ja riensi heti Menelaon luo,
virkkaen:

"Kuningas, kaksi vierasta pysäytti hevosensa porttisi eteen. Asultaan
he ovat kuin kuninkaan poikia. Riennänkö riisumaan valjaat vai neuvonko
heitä muualta asuntoa etsimään?"

Tyytymättömänä tähän hovimestarinsa kysymykseen Menelaos vastasi:

"Mehän olemme saaneet niin paljon vieraanvaraisuutta osaksemme
maailmalla matkatessamme, lähettäisimmekö heidät siis pois. Ei
suinkaan! Riennä riisumaan hevoset ja johda vieraat juhliimme."

Puhuteltu kiirehti täyttämään käskyä, vei hevoset talliin ja johti
vieraat komeaan linnaan. Täällä nämä ihmetellen katselivat salien
komeaa loistoa. Kun he olivat kylpeneet ja saaneet uudet, komeat
viitat, saatettiin heidät kuninkaan luo. Orjattaret toivat vettä
kultakannuilla, huuhtelivat vieraitten kädet hopeamaljoissa ja
kattoivat sitten heille ruokapöydät. Menelaos tervehti heitä, pyysi
aterioitsemaan ja virkkoi:

"Kun olette ravitut, kertokaa, keitä olette ja mikä on asianne.
Kuninkaitten sukua olette, siitä puhuu käytöksenne."

Syötyään kumartui Telemakos ihmeissään ystävänsä puoleen:

"Katsos, Peisistratos, katsos tätä kullan ja hopean hohtoa. Täällä on
kuin Olympon saleissa Zeun luona."

Menelaos kuuli nuorukaisen sanat ja virkkoi hänelle:

"Ei kenkään kuolevainen voi Zeun kanssa kilpailla, ja lienee muillakin
yhtä suuria rikkauksia kuin minulla. Mutta vaivalla nämä ovat saadut.
Vaikka omistaisin ainoastaan kolmanneksen tästä kaikesta, olisin kyllin
onnellinen, kunhan ei tarvitsisi surra sotatielle sortuneita. Ja
katkerimmin kaikista suren verratonta Odysseusta. Elääkö hän vai onko
hän kuollut, siitä ei tiedä kenkään."

Telemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan
kasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että
nuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko
nuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin
sanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu
Helena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi
asetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan
ja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut
lahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä
hienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä
kultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:

"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en
milloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin
tämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun,
heikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien
edustalle."

"Puolisoni", vastasi hänelle Menelaos, "samoin olen minäkin arvellut.
Kädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat
kuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten
kyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä
peittää."

Peisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:

"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt
saapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on
nuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat
tuhota."

Menelaos sai lausumaan:

"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on
saanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä
kerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle
Argossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan
kansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää
yhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet."

Hänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan
Helenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään
pidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka
sai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:

"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan
salissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa.
Itku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin.
Vaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan
siellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten
huonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa
urhea."

"Viisaasti puhut", lausui Menelaos. "Näen, että olet onnellisen
Nestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen
Telemakon kanssa."

Ihana Helena sekoitti silloin viinipikareihin nestettä, jolla on se
ominaisuus, ettei sitä nauttinut sinä päivänä tunne surua eikä vuodata
kyyneltäkään, vaikka hänen oma isänsä tai äitinsä joutuisi kuolon
uhriksi aivan hänen silmäinsä edessä. Tämän taikajuoman hän oli saanut
egyptiläiseltä kuninkaantyttäreltä Polydamnalta. Egyptissä kasvaakin
monenlaisia yrttejä ja siellä on kukin oma lääkärinsä. Tämän ihmejuoman
valmistettuaan Helena puhui:

"Menelaos, Atreun poika, ja te muut Kreikan miehet! Ei Zeus ole
kaikille samaa kohtaloa suonut. Toisilla on iloa, toisilla surua. Mutta
iloitkaa nyt te. Minäkin kerron teille Odysseusta, vaikk'en osaakaan
kertoella hänen urotöistään sodassa. Troiassa ollessamme hän pukeutui
kerran mitä kehnoimpiin riepuihin, orjan pukuun ja hiipi vihollisen
kaupunkiin. Täällä hän kulki kerjäläisenä eikä kenkään tuntenut häntä.
Minä kuitenkin tunsin ja koetin saada häneltä tietoa hänen aikeistaan.
Mutta viekkaasti hän vältti kysymykseni. Vasta sitten kuin olin hänet
kylvyssä öljyillä voidellut ja vannonut pitäväni salassa tiedot, sain
kuulla kaikki akaialaisten suunnitelmat. Ja kaupungista pois
lähtiessään hän surmasi suuret joukot troialaisia. Naiset itkivät,
mutta minä iloitsin, sillä kaipasin kipeästi kotiini puolisoni ja
pienokaiseni luo."

Kuningas lausui siihen:

"Totta puhut, puolisoni. Odysseun vertaista ei ole toista. Suurta
malttia hän osoitti, kun me kaikki parhaat kreikkalaiset istuimme tuon
puuhevosen sisässä, jonka avulla Troian tuhosimme. Siellä ollessamme
lähenit sinä hevosta. Varmasti joku jumala, joka katsoi Troian parasta,
sinut sinne johti. Sinä kuljit sen ympäri ja mainiten nimeltä
ruhtinaitamme, matkit heidän puolisoittensa ääntä. Silloin oli vaikeata
vaieta, niin voimakas koti-ikävä täytti mielemme ja moni olikin joko
astumaisillaan hevosesta ulos tai huutamaisillaan sinulle, ellei
Odysseus olisi pakottanut meitä vaikenemaan. Siten hän pelasti
kreikkalaiset. Omin käsin hän tukki innokkaimman suun, kunnes Atene
johti sinut pois."

Surumielin virkkoi Telemakos:

"Niin viisas oli Odysseus ja sittenkin hän on joutunut turmion omaksi.
Mutta jo on aika käydä levolle, jotta huomenna jaksamme uusin voimin
nousta."

Kuningatar lähetti silloin orjattarensa valmistamaan vieraille
purppuravaippaiset vuoteet.

Varhain seuraavana aamuna pukeutui Menelaos kuninkaanvaippaansa, vyötti
vyölleen terävän miekkansa ja sitoi jalkaansa kevyet sandaalit.
Pukeuduttuaan hän kääntyi Telemakon puoleen, sanoen:

"Ystäväni, nyt toivon sinun vastaavan suoraan, mikä sinut saattoi tänne
pyhään Spartaan? Koskeeko asia sinua yksin vai onko se yleisempää
laatua?"

Telemakos vastasi siihen:

"Läksin tänne saadakseni kuulla sinulta isästäni. Vieraat miehet,
äitini kosijat, täyttävät talon ja tuhlaavat kaiken omaisuuteni eikä
mistään näy apua. Siksi saavuin tänne ja nyt pyytämällä pyydän, jos
jotain tiedät isästäni, joko sitten itse olet nähnyt tai muilta
kuullut, niin sano suoraan minua säälimättä, vaikka kohtalonsa kovakin
olisi ollut."

Vihasta punastuen vastasi silloin Menelaos:

"Jopa jotakin kuulla sain! Vai sinne kunnon miehen kotiin he aikovat
vuoteensa raketa. Niin laskee hirvikin pienet vasikkansa leijonan
luolaan, mutta kun leijona palaa, on vasikoiden loppu surkea. Niin on
käypä silloinkin, kun Odysseus kerran palajaa. -- Pyysit minua
kertomaan, mitä tiedän, ja olen sen tekevä. Mitään peittelemättä
kerron, mitä vanhalta merenhaltijalta kuulin.

"Kaipasin kipeästi kotiin, mutta jumalat pidättivät laivani
parisenkymmentä vuorokautta Faros saaren rannassa -- päivän matkan
päässä Niilin suusta. Olin uhrannut heille liian vähän. Suotuisia
tuulia ei vaan kuulunut, ruokavaramme olivat lopussa ja miehistömme
nääntymäisillään. Eräänä päivänä olin murheellisena yksin kävelemässä
kaukana laivamiehistä, jotka koettivat nälkänsä sammukkeeksi
kalastella. Silloin läheni minua merenhaltija Proteun tytär Eidotea,
jonka sydän heltyi tuskamme nähdessään. Hän virkkoi:

"'Muukalainen, oletko ajattelematon vai niin uupunutko olet, ettet
keksi mitään keinoa, millä lopettaa kärsimyksenne? Etkö näe, että
miehistösi voimat aivan loppuvat?'

"Vastasin hänelle:

"'Ken lienetkin jumalattarista, sanon sinulle avoimesti, etten vapaasta
tahdosta täällä viivy. Olen ehkä suututtanut jonkun jumalista, mutta
kenen, sitä en tiedä. Sano sinä, ken se on, ja sano, miten kotiini
pääsisin.'

"Jalo jumalatar vastasi:

"'Vieras, annan sinulle neuvon. Silloin tällöin tulee tänne isäni,
vanha merenhaltija Proteus Aigyptios, joka on jumalaista syntyä. Jos
onnistuisit tapaamaan hänet, saisit varman tiedon siitä, miten kauan
vielä matkasi on kestävä. Ja jos pyydät, kertoo hän sinulle myös, mitä
kotonasi on sillä aikaa tapahtunut.'

"Vastasin hänelle:

"'Neuvo minua vielä, miten pääsisin huomaamatta häntä niin lähelle
ettei hän ihmistä minussa peljäten pois kaikkoaisi. Ei ole näet
kuolevaisen huokeata jumalata voittaa.'

"Tähän jalo jumalatar virkkoi:

"'Muukalainen, kerron sinulle kaikki: Auringon noustessa keskitaivaalle
kohoaa aalloista tietäjävanhus, länsilaineitten vaippaan verhottuna.
Sieltä hän kohoaa asettuakseen levolle luolien varjoon. Mutta hänen
kerallaan nousee sieltä myös Amfitriten, merenemännän, hyljekarja
asettuen vanhuksen ympärille ja levittäen kaikkialle voimakasta
suolaisen meren hajua. Aamun koittaessa johdan sinne sinutkin. Mutta
kanssasi tulkoon kolme komean laivasi parasta miestä. Ensi töikseen hän
tarkastaa karjansa ja laskee niiden luvun. Asetettuaan ne viisipäisiin
joukkoihin ja vielä tarkoin niitä katseltuaan hän paneutuu kuni paimen
nukkumaan laumansa keskelle. Huomattuanne ukon nukkuvan on teidän
voimakkaasti ja uljaasti käytävä hänen kimppuunsa ja lujasti pidettävä
kiinni hänen rimpuillessaan vastaan. Hän on koettava silloin
muutellaida jos miksi, mitä taivaan ja maan välillä liikkuu, yksinpä
tuleksi ja vedeksikin. Mutta yhä lujemmin vain puristakaa häntä, kunnes
ukko alkaa selvästi sinulle puhella ja ottaa sen hahmon, mikä hänellä
levolle käydessään oli. Silloin päästäkää hänet heti irti ja pyytäös
nyt häntä kertomaan, ken jumalista sinua vainoaa ja miten voisit
kotiisi päästä.'

"Näin virkkaen vaipui jumalatar meren aaltoihin, mutta minä läksin
kohti rannalla odottavaa alusta sydän huolia täynnä. Seuraavana aamuna
astuin rannalle hartaasti rukoillen, kanssani kolme luotetuinta miestä.
Mutta jumalatar olikin päättänyt viekkaudella voittaa isänsä. Hän
kohosi aalloista, muassaan neljä vastateurastetun hylkeen vuotaa.
Nopeasti hän kaivoi meille kuopat rantahiekkaan, asetti meidät niihin
riviin ja peitti vuodilla. Tilamme oli ylen tukala, sillä heti alkoi
meripetojen ellottava haju vaivata meitä kauheasti. Mutta suojelijamme
oli armelias, hän antoi hengittääksemme ambrosiaa ja se haihdutti
ilkeän hajun. Koko aamun odotimme kärsivällisesti. Merikarja nousi
hitaasti vetten valtakunnasta ja asettui levolle peittäen kohta rannan,
jota vaahtopäät aallot huuhtoivat. Puolenpäivän aikaan nousi vanhus
merestä. Katseltuaan lihavia hylkeitä hän kulki toisen luota toisen luo
laskien, montako kaikkiaan oli. Meidät hän laski ensimäiseksi ja
paneutui sitten keskellemme lepäämään petosta aavistamatta. Silloin me
karkasimme huutaen ylös ja tartuimme häneen voimakkain käsin. Hän
tietysti pani koko taitonsa liikkeelle muuttuen milloin
tuuheaharjaiseksi leijonaksi, milloin louhikäärmeeksi, milloin taas
pantteriksi tai karjuksi. Kun se ei auttanut, tekeytyi hän juoksevaksi
vedeksi ja vihdoin tuuheaksi puuksi. Mutta me pidimme hänestä kuitenkin
väsymättä kiinni, kunnes hän kyllästyneenä vastusteluun kysyi minulta
selvällä äänellä:

"'Sano, oi Atreun poika, ken jumalista sinulle neuvot antoi, miten
minut voi tavoittaa? Mitä minusta tahdot?'

"Vastasin hänelle:

"'Miksi teeskentelet ja kysyt asiaa, jonka varsin hyvin tiedät? Olen
kauan ollut tällä saarella enkä tiedä, miten täältä pois pääsisin,
vaikka sydämeni on tuskasta pakahtumaisillaan. Siksipä pyydän sinulta,
kaikkitietävä jumala, sano, ken taivaan asukkaista matkaani estää, ja
neuvo, miten merten teitä kotiini kulkea taidan?'

"Hetipä vastasi vanhus:

"'Ennenkuin laivaan astuit, olisi sinun ollut velvollisuus kantaa pyhät
uhrit Zeulle ja muille jumalille, silloin olisit saanut purjehtia
nopeasti yli sinimerien kotimaallesi. Nyt ei salli kohtalo sinun
ystäviäsi tavata eikä ihanaan palatsiisi saapua, ennenkuin olet jälleen
Niilille palannut ja siellä avaruuden iäisille asukkaille jumal'uhrit
kantanut. Silloin vasta he suovat sinun ikävöimällesi matkalle lähteä.'

"Niin hän lausui, ja sydämeni oli tuskasta murtumaisillaan
ajatellessani pitkää, vaivalloista matkaa takaisin Niilille. Hillitsin
kuitenkin itseni ja sanoin hänelle:

"'Mitä minulta vaadit, sen teen, mutta kerro vielä, ovatko ne
akaialaiset, jotka Nestorin ja minun kanssani lähtivät Troiasta,
palanneet koteihinsa terveinä, vai liekö kova kuolo heidät matkalla
kohdannut tai ovatko kenties saaneet ystävien sylissä silmänsä sulkea?'

"Tietäjä vastasi:

"'Miksi näitä kyselet, Atreun poika. Siitä tiedosta ei sinulle ole
mitään hyötyä, päinvastoin vuodatat viljalti kyyneleitä kuullessasi
kaikesta. -- Moni on vielä elossa, moni jo manalle mennyt. Ainoastaan
kaksi Kreikan kuparihaarniskaista päällikköä päätti kotimatkalla
päivänsä -- sodassahan olit itse näkemässä -- ja yksi ajelehtii yhä
aavalla merellä. Haaksirikkoon joutui Aias, alkaakseni hänestä, mutta
pelastui surmasta, kun Poseidon heitti hänet mahtaville Gyrain
vuorille. Hän olisikin välttänyt kuoleman, vaikka Atene häntä vihasi,
ellei hän olisi ylpeyden sokaisemana pilkannut jumalia ja kerskunut
pelastuneensa. Itse Poseidon kuuli sen, tarttui silloin vihaa uhkuen
jäntevin käsin kolmihaarukkaansa ja työnsi sillä vuoren mereen. Osa
vuorta jäi pystyyn, mutta se, jolla Aias seisoi, suistui syvyyteen.
Siihen loppui uhmaajan elon matka. Veljesi oli pelastunut ja Heran
suojelemana purjehtinut jo yli möyryävän meren ja aikoi kiirehtiä
Maleian vuorille. Mutta kova myrsky heitti hänet jälleen kauas
raivoavalle merelle ja kuljetti sitten maan toiselle äärelle. Jumalat
sallivat kuitenkin tuulen kääntyä ja niin hän pääsi onnellisesti
kotiin. Suuri ja liikuttava oli hänen riemunsa saapuessaan isänmaansa
rantaan; ilosta itkien hän syleili rannan hiekkaa. Mutta Aigistos oli
asettanut vartijan torniin luvaten hänelle kolme kultatalenttia
palkaksi, jos hän tehtävänsä suorittaa Aigiston mielen mukaan. Koko
pitkän vuoden olikin vartija siellä jo vartioinut, ettei kuningas vaan
huomaamatta maahan pääsisi. Nähtyään veljesi saapuvan, hän riensi
ilmoittamaan päällikölleen, joka heti ryhtyi viekkaaseen juoneen.
Kahdenkymmenen paraan soturin seurassa hän riensi hevosineen ja
vaunuineen pahaa aavistamatonta hallitsijaa vastaan häntä muka
tervetulleeksi toivottamaan. Kotona oli valmistettu juhla-ateria, mutta
sen aikana hän keihästi Agamemnonin kuoliaaksi, kuten härkä isketään
seimensä ääreen. Mutta silloin syntyneessä tappelussa saivat surmansa
kaikki sekä kuninkaan että Aigiston miehet.'

"Näin vanhus. Ankea oli tuska, minkä hänen sanansa saivat sydämeeni.
Rannalle vaivuin ja itkin, itkin itkemistäni toivoen kuolemaa, kunnes
meren jumala kääntyi jälleen puoleeni virkkaen:

"'Menelaos, älä heikkoudellesi valtaa suo, eihän valitus mitään auta.
Riennä sen sijaan kotiisi, kenties Aigistos elää vielä, ellei Orestes
ole hänen päiviään jo päättänyt. Ainakin hautajaisten todistajaksi
ennätät.'

"Näin lausui Proteus, ja hänen sanansa herättivät sydämessäni jälleen
innon ja rohkeuden. Sanoin hänelle:

"'Nyt siis tiedän, mitä on tapahtunut, mutta vielä tahtoisin tietää
jotain hänestä, joka merellä yhä ajelehtii, vai joko hän lie kuollut.'

"'Tarkoitat Odysseuta, Laerteen poikaa, Itakan kuningasta. Olen nähnyt
hänet. Kaukaisella meren saarella näin hänen katkeria kyyneleitä
vuodattavan, sillä Kalypso, saaren sorjamuotoinen nymfi, ei laske häntä
pois eikä hänellä ole ainoatakaan alusta käytettävänään. Sinä, Atreun
poika, olet jumalien suojaama, sinut vievät he kerran lempeän
Radamantyn, tuonelan tuomarin eteen, kauas Elysionin kentille maailman
ääreen. Siellä on elo onnellista, ei siellä lumi, ei pakkanen eikä sade
elämää rasita, vaan sinne, iäisen kevään maahan, leyhyttelee Okeanos
aina raikkaita tuulahduksia. Sinne sinä joudut, sillä puolisosi, ihana
Helena, on Zeun tytär.'

"Sen sanottuaan vanhus katosi meren syvyyteen. Minä läksin urhoollisine
miehineni astumaan laivaa kohti monenlaisten ajatusten risteillessä
mielessäni. Seuraavan aamun koitteessa nostimme purjeet ja palasimme
pyhälle Niilille. Siellä runsaat jumal'uhrit uhrattuamme ja
kohotettuamme kummun veljeni muistolle lähdimme paluumatkalle. Jumalat
olivatkin jo leppyneet ja soivat meille suotuisan kotimatkan.

"Nyt, ystäväni, pyydän sinua viipymään luonani päiviä kymmenen,
kaksitoista, ja kun sitten kotisaarellesi palaat, lahjaksi sinulle
annan uhkeat vaunut kolmivaljakkoineen ja pikarin, josta jumalille
uhrata saatat ja joka aina johtaa antajan mieleesi."

Kuninkaan lopetettua lausui Telemakos:

"Niin pitkäksi ajaksi älä minua pyydä Spartaan jäämään, Menelaos.
Jaksaisin vuoden kokonaan täällä puheitasi kuunnella kotiini
ikävöimättä. Suuri nautinto olisi parissasi olla, mutta Pylon rannalla
odottavat minua mieheni kärsimättöminä. Siks'en voi viipyä. Lupaamasi
kalliin lahjan säilytän pyhänä muistona. Mutta hevosesi eivät sovi
Itakan vuorimaille. Jääkööt ne siis sinulle tänne talosi koristukseksi.
Täältä laajat vainiot aukeavat, lotus ja kypressi täällä vihannoi ja
vehnä- ja ohrahalmeet lainehtivat. Itakassa et tasankoja näe, eivät
siellä niityt eteesi aukea, vuohet siellä vain vuorilla kiipeilevät, ja
kuitenkin ovat ne karut seudut minulle rakkaimmat kaikista."

Ystävällisesti hymyillen Menelaos silloin lausui: "Rakas lapsi, puheesi
todistaa, että olet jalon isän jalo poika. Vaihetan lahjat. Annan
sinulle itse Hefaiston takoman, Sidonin kuninkaan Faidimon lahjoittaman
hopeamaljan, jota kultaraidat koristavat."

Heidän siinä keskustellessaan saapuivat linnaan juhlille odotetut
vieraat tuoden tullessaan vuohia, lampaita ja viinejä.

Sillä aikaa elelivät kosijat Itakassa kuten ennenkin, urheillen ja
leikkiä lyöden. Eräänä päivänä he huvittelivat keihään ja diskon
heitolla vartavasten tasoitetulla kentällä. Ainoastaan Antinous ja
Eurymakos, joukon komeimmat ja urheilussakin etevimmät, istuivat
katselemassa. Silloin astui heidän eteensä Noemon, Fronion poika,
kysyen:

"Vieläkö Telemakos viipynee Pylossa kauan, onko se tiedossasi,
Antinous? Laiva, jolla hän lähti, on minun ja nyt sitä itse
tarvitsisin."

Hämmästyneinä silmäilivät ruhtinaat toisiaan, heillä ei ollut
aavistustakaan Telemakon lähdöstä, vaan he luulivat hänen jossain
lammas- tai sikopaimenten luona majailevan. Vihdoin Antinous puhkesi
puhumaan:

"Kerro, mies, mitä tämä merkitsee, minne hän on mennyt ja mistä
miehistön saanut? Omia orjiaanko hän on ottanut? Tahdon tietää kaiken
tarkoin. Ottiko hän väkivalloin aluksesi vai lainasitko sen hänelle
hänen rukoustensa liikuttamana?"

Noemon vastasi silloin:

"Mielelläni toki hänelle, murheitten painamalle, laivani annoin, enhän
toisin voinut tehdä. Ja miehistönä hänellä ovat miestemme parhaat. Näin
Mentorin päällikkönä laivaan nousevan, vai eikö lie ollut joku jumala,
sillä olihan Mentor vielä eilisaamuna täällä joukossamme."

Tämän sanottuaan hän jätti ruhtinaat, mutta viha kuohahti näiden
sydämissä. Kosijat lopettivat leikkinsä ja kokoontuivat Antinoon
ympärille, joka vihasta säkenöivin silmin puhui:

"Voi meitä! Telemakos on ryhtynyt vaarallisiin töihin. Emme uskoneet
hänen rohkenevan tälle matkalle lähteä, mutta nyt hän on työntänyt
vesille laivan ja ottanut miestemme parhaat mukaansa. Vieköön Zeus
häneltä voimat, ennenkuin hän ennättää meidät tuhota! Hankkikaa minulle
laiva ja parikymmentä miestä, lähden väijymään häntä tuonne saaremme ja
kallioisen Samos-saaren välille. Ja sen sanon, että hänen retkensä on
saava huonon lopun."

Kaikki myönsivät Antinoon viisaasti puhuneen ja suunnitelmaan, miten
tuhota Telemakos, astuivat kaikki palatsiin. Mutta pianpa sai
Penelopekin tiedon hankkeista. Medon oli näet kuullut neuvottelut ja
riensi nyt palatsin suurten salien halki kuningattarelle kertomaan
kuulemiaan.

Mutta tuskin hän oli kynnykselle astunut, kun Penelope katkerin mielin
valitti hänelle:

"Lähetettiinkö sinut taas kokoamaan suuren Odysseun väkeä juhla-aterian
valmistukseen? Niin te mässäten tuhlaatte jalon Telemakon perintöä, ja
mitä pahaa onkaan Odysseus teille tehnyt? Hän oli kaikille
poikkeuksetta aina lempeä, jalo ja oikeamielinen. Mutta osaisitteko te
silti tuntea kiitollisuutta!"

Viisas Medon vastasi hallitsijattarensa sanoihin:

"Jalo kuningatar, jospa heidän ilkeytensä siihen loppuisikin, mutta nyt
he suunnittelevat yhä pahempaa. Zeus heidän hankkeensa kuitenkin
estäköön! He hiovat miekkojaan Telemakon pään varalle. Hänen
palatessaan kotiin Pylon ja Spartan matkaltaan, jolle hän oli lähtenyt
isäänsä etsimään, aikovat he hänet surmata."

Penelope vaipui silloin voimatonna maahan eikä jaksanut kotvan aikaan
sanaakaan virkkaa. Vihdoin kohotti hän ihanat, kyyneleiset silmänsä ja
ennen niin kaunis ääni kaikui nyt haudan raskaana, kun hän virkkoi:

"Sano, miksi läksi poikani? Mikä hänet pakotti astumaan aavoilla
ulapoilla liitävään laivaan?"

Viisas Medon vastasi vain lyhyesti:

"Lienevätkö itse jumalat hänelle tien viitoittaneet vai omastako
alotteestaan hän läksi isäänsä etsimään, sitä en tiedä", sanoi ja läksi
linnasta.

Mutta äiti raukka jäi syvien tuskien valtaan ja istuen huoneensa
kynnyksellä hän puhui itkien ympärillään sureville palvelijattarilleen:

"Ystäväni, jumalat ovat antaneet minulle murheita enemmän kuin
kenellekään ikätovereistani. Olen kadottanut uljaan, suurisieluisen
puolisoni, joka oli kuulu kautta Hellaan ja Argon. Ja nyt on
jäljettömiin kadonnut rakas poikani. Oi, miksi olitte julmat, miksette
minua unestani herättäneet kuullessanne poikani lähdöstä! Jos olisin
saanut tietää hänen aikomuksistaan, olisin hänen matkansa pysäyttänyt,
vaikka hänen halunsa olisi ollut miten suuri. Rientäköön joku teistä
hakemaan palvelijani Dolion, jonka isäni minulle tänne tullessani
lahjoitti. Hän rientäköön kertomaan kuningas Laerteelle asiain tilan,
kenties vanhus neuvon keksii."

Uskollinen Eurykleia virkkoi silloin: "Rakkahin valtiatar, miekalla
saat minut surmata, jos jotain sinulta salaan. Olen tiennyt hänen
lähdöstään ja minä hälle pyytämänsä matka-eväät ja viinit varustin.
Mutta mitä ankarimmalla valalla kielsi hän minua ilmoittamasta sinulle
sanallakaan matkastaan, ennenkuin pari viikkoa olisi kulunut, ellet
itse häntä kysyisi. Nyt on sinun, valtiatar, käytävä kylpyyn ja
pukeuduttava puhtaaseen pukuun. Sen tehtyäsi astu neitoinesi
rukoilemaan suurta Atenea, hän kykenee poikasi kuolosta varjelemaan.
Mutta vanhaa Laertesta säästä. Hänellä on yllin kyllin murheita, älä
niiden taakkaa enää lisää."

Eurykleian sanat lohduttivat surevaa kuningatarta ja hän teki kuten
vanhus kehoitti. Atenelle hän kantoi uhrit ja itkien rukoili häntä
suojaamaan Telemakoa.

Ilta hämärtyi hämärtymistään, alhaalla salissa oli jo melkein pimeä,
mutta kosijat siellä yhä mellastivat. Eräs heistä lausui ylvästellen:

"Ihana kuningatar taitaa valmistella häitä, eikä aavistakaan, että me
hänen poikansa kuoloa hankimme."

Samaa arveli moni muukin, mutta eipä kenkään heistä aavistanut, miten
kävisi.

Antinous suuttui puheesta ja lausui: "Hullut, lopettakaa jo tyhmät
puheenne, ennenkuin ne joutuvat kuningattaren kuuluville. Toimikaamme
sen sijaan hiljaa ja pankaamme suunnitelmamme täytäntöön."

Valittuaan kaksikymmentä urhoollisinta miestä hän läksi heidän kanssaan
rannalle. Mustan, nopean laivan he vesille työnsivät, mastot ja purjeet
kuntoon panivat, sitoivat airot nahkahihnoihin ja levittivät valkoiset
purjeet. Kantoivat sitten aseensa laivaan ja jäivät odottamaan yön
tuloa.

Mutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa
haluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa
vai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu
leijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät
hänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.

Mutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja
saattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo
tämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona.
Iftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:

"Siskoni, nukutko murheellisna?" hän hellien virkkoi. "Jumalat eivät
salli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti
kotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut."

Suloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:

"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen
Itakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään
sait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen,
josta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani
lähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen
eikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten
pelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla
merellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen
henkeään."

Mutta unikuva vastasi hälle:

"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni
mies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut
jumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan."

Penelope virkkoi silloin:

"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut
puolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän
kuolleena Hadeessa päiviään viettää?"

Unikuva kuiskasi vain:

"Sitä en tiedä" ja katosi samassa kuin tuulahdus.

Pian heräsi Penelope, Ikarion tytär, ja riemu valtasi hänen mielensä
nähtyään keskellä yötä sellaisen näyn.

Sillä aikaa astuivat kosijat laivaansa ja läksivät ulapalle kostoa
miettien. -- Keskellä vuoristen Samos- ja Itaka saarten välistä salmea
on pieni saari, Asteris. Sen suojaan asettuivat väijyjät uhriaan
odottamaan.



VIIDES RUNO.


Aamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan
luomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun
Olympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui
mahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja
hän nyt sanoiksi sai:

"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen
joukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko
oikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska
jalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi
kuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella,
jossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista
alusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi
kosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan
ja Pyloon isäänsä etsimään."

"Lapseni", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, "mitä sanoitkaan?
Sinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa
kostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti
kotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt."

Ja kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:

"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle
horjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa.
Mutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan
kahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian
viljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa
kunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja
annettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän
Troiastakaan olisi enempää saanut."

Nopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat
kultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja
merien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen
vaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten
merta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin
lailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän
nousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi
iloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä
kutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain
poppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään
rakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia
kiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä
rypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin,
vesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat
väriloistossaan.

Jos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että
Hermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan
seisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan
tulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa.
Odysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan
meren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti
itkien.

Tarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:

"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle
suuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin
aikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!"

Sen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti
ambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä
kysymykseen:

"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en
lähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei
maata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa
kaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! -- Täällä luonasi kuuluu asuvan
mies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he
sieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat
ja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot.
Yksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti
luotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään
päättämään."

Sen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten
hän virkkoi:

"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette
salli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme
lahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos,
aamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte
te, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen
surmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli
Jasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka
rakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen
yksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja
rakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti
nuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun
tahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei
minulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa
pääsee."

"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot", virkkoi lyhyesti
Hermes ja lähti.

Kuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui
yhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten
kotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:

"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut
nyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä
lautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä
sinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän
sinua kotiisi saattamaan."

Jumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja
lausui:

"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi?
Totta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea
pohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu,
vaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet
pyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi."

Silloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän
virkkoi:

"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista
juolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas
kuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan
annan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä
katso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä,
rautainen, kuten kenties luulet."

Kookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa.
Kultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle
tarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti
jumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:

"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No
niin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä
kärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi
luokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että
ihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa
kuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille."

"Ällös pahastu, korkea jumalatar", vastasi Odysseus. "Oi, tiedänhän
hyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen,
sinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi
kotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän
senkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä,
kunhan vain kerran kotini saavutan."

Seuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti
ihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti
kutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä
vieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen,
jonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti
kiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien
saaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja
taivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien
opastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi
reippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli
niitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan,
hän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä
laajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti
kaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja
liitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen
pajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän
pohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi
purjeiksi.

Neljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa
saatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä
viimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä.
Yhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä.
Suotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja
tarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen
silmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien
ja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan
ja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso
oli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä
tähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli
jo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan
sumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.

Mahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän
seisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun
purjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen
päätään pudistaen puhui:

"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet
päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja
kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne
saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta
kärsiä!"

Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen
kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja
peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö
verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja
pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.

Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:

"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson
totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee
kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan
pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä
kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia
ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien
puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt,
olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun
vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa
minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi
jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."

Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan
liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät
monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja
peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun
mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa.
Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan
alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä
yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli
aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin
heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.

Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren
rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän
nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:

"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota
koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee
nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja
pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut
pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun
tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun
kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot
poiskäännettyinä läikkyvään mereen."

Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen,
sinne kadoten.

Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan
arveli itsekseen:

"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan
minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski
minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin
jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun
en enää muuta keinoa keksi."

Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon,
jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen
lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen
hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson
loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin
mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen
itsekseen:

"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän
surkeuden tulet ikäsi muistamaan."

Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.

Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen
yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän
saattaa hänet fajakien maalle.

Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo
kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki
maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä
valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen
jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo
niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi
uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä
missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat
kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:

"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta
jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri.
Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös
täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky
uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä
meripedon kimppuuni."

Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä
kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei
Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä
aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä
kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin
uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas
ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene
olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän
näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan
halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:

"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta
etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun,
armahda minua harhailevaa ihmislasta!"

Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja
nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan
hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt
kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi
suusta ja sieraimista.

Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen
virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti.
Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili
riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän
mietti:

"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun
kosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja
jossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti
metsänpetojen saaliiksi."

Punnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa
paikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni
kasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi
tunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi
raivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa,
sinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita
lehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin
verhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle
veti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen
unen hänen silmiinsä.



KUUDES RUNO.


Uupuneena lepäsi kovia kokenut, jalo Odysseus piilopaikassaan. Sillä
aikaa läksi Atene fajakien kaupunkiin.

Fajakit olivat ennen asuneet laajalla Hyperian tasangolla kyklopien
ilkeän kansan naapureina. Mutta tämä naapuruus alkoi käydä liian
raskaaksi, sillä kyklopit tekivät tuon tuostakin heidän maahansa
ryöstöretkiä. Nausitoos-sankari johti silloin kansansa sieltä pois
etäiselle Skherian saarelle. Tänne hän rakensi kaupungin, pystytti sen
ympärille muurin ja kohotti temppelin jumalille. Nyt oli kuolo hänet jo
saavuttanut ja vienyt Hadeeseen, ja kuninkaana hallitsi nykyään viisas
Alkinoos. Hänen palatsiaan läheni nyt kirkaskatseinen Atene, miettien,
miten hän saisi toimitetuksi Odysseun kotia. Jumalatar astui kuninkaan
tyttären Nausikaan upeaan huoneeseen.

Varreltaan ja muodoltaan oli Nausikaa kuolemattomain jumalain
kaltainen, ja ihania olivat ne hovineidotkin, jotka lepäsivät Nausikaan
oven edessä.

Perille tultuaan pysähtyi Atene Nausikaan läheisimmän ystävän sekä
ikä- ja kasvintoverin, Dymaan tyttären, hahmoisena ja lausui:

"Jopa olet huolimaton, Nausikaa! Kaikki komeat vaatteesi ovat
pesemättä, kohta häitäsi vietetään, ja silloin sinun tulee jaella niitä
hääjoukolle. Se tekee sinut kuuluisaksi. Siksipä lienee viisainta heti
aamulla pyytää isältäsi muulit ja vaunut. Minä lähden kanssasi sinua
auttamaan. Ajamme meren rantaan pesemään, sinne on liian pitkä matka
jalan astua."

Tämän neuvon annettuaan läksi Atene Olympolle, jumalien ihanaan
asuntoon, jossa ei konsaan myrsky raivoa eivätkä sateet lankea ja jota
ei myöskään lumi milloinkaan peitä, vaan jossa ilma on aina sumuton ja
kaikkea valaisee hohtava kirkkaus. Siellä viettävät jumalat autuasta
elämätään.

Aamun koittaessa riensi ihana, viittapukuinen Nausikaa palatsin salien
läpi vanhempainsa luo ihmetellen untaan. Hän tapasikin sekä isänsä että
äitinsä. Äiti istui neitojensa keskellä lieden ääressä purppurarihmaa
kehräämässä, isä oli ovella lähdössä ruhtinaitten käräjiin, jonne
uljaat fajakit olivat häntä pyytäneet. Rakkaan isänsä luo astui neito
virkkaen:

"Isä, anna minulle vaunut, tilavat ja korkeapyöräiset, lähteäkseni
virralle vaatteitten pesuun. Sinun täytyy ylhäisten kokouksissa kantaa
puhtaita vaippoja, ja entäs viisi veljeäni, joista kolme on vielä
kukoistavaa nuorukaista, hekin tarvitsevat leikeissä vastapestyjä
vaatteita."

Iloisista häistä ei neito mitään maininnut, mutta isä ymmärsi hänet ja
sanoi:

"Sekä muulit että vaunut saat, lapseni, mene, mene!"

Palvelijat valjastivat muulit, neidot kantoivat vaunuihin komeita
vaatteita ja äiti varusti nahkasäkkeihin eväitä sekä tuoksuavaa öljyä
kylpyä varten. Nausikaa nousi vaunuihin, tarttui ohjaksiin ja pois
kiitivät muulit vieden muassaan kuninkaan ihanan tyttären neitosineen.

Virralle saavuttuaan he riisuivat muulit valjaista ja veivät ne
rannalle syömään hunajatuoksuista heinää. Vaatteet he kantoivat virran
rantakuoppiin, kilvan he niitä jaloin polkivat, tarkoin pesivät ja
levittivät ne sitten rantakiville kuivamaan. Vielä uituaan ja
voideltuaan ruumiinsa tuoksuavilla öljyillä istahtivat he kuohuvan
kosken partaalle aterioimaan ja odottamaan vaatteitten kuivumista.
Aikansa kuluksi he leikkivät rantaniityllä, tanssivat ja heittelivät
palloa. Ihana, valkoranteinen Nausikaa itse oli leikin johtajana ja hän
muistutti siinä karkeloidessaan Artemis-jumalatarta, joka vuorilla
liikkuen riemuiten ajaa nopeita hirviä takaa. Silloin toiset Zeun
tyttäret seuraavat häntä leikkien ja Leto, ihanan jumalattaren äiti,
tuntee povensa ylpeydestä kohoavan nähdessään tyttärensä olevan melkein
päätään pitemmän muita neitoja ja voittavan heidät kauneudessa.

Pyykki oli jo kuivunut, muulit valjastettu ja neitoset kantaneet
vaatteet vaunuihin, kun Atene antoi Nausikaan pallon vieriä kuohuvaan
virtaan. Neitoset huudahtivat ja Odysseus heräsi siihen. Hämmästyneenä
hän hypähti istumaan ja mietti mielessään:

"Missähän lienen, minkähän kansan pariin olen nyt ajautunut? Lienevätkö
villejä väkivallan tekijöitä, vai rehellisiä, vieraanvaraisia ihmisiäkö
ovat? Olin äsken kuulevinani naisten ääniä tai kenties täällä vuorten
huipuilla ja lähteen silmissä nymfit asustavat. Tai ehkäpä täällä
sentään onkin oikeitten ihmisten koteja. Olkoon miten tahansa, lähden
ottamaan asiasta selvää."

Voimakkain käsin hän taittoi lehtevän oksan verhokseen ja läksi
astumaan kuten nälkäinen leijona, jonka raesade ja myrsky on verille
piessyt, mutta jonka silmät yhä säihkyvät voimaa. Hirveän näköinen oli
Odysseus neitoja lähestyessään. Vesi oli hänen ihonsa veriseksi
sierettänyt ja merisuola peitti koko ruumiin. Neidot pakenivat
peljästyneinä joka taholle, vain Nausikaa, Alkinoon tytär, jäi Atenen
rohkaisemana paikoilleen muukalaista odottamaan. Odysseus epäili mitä
tehdä. Lähenisikö hän neittä syleillen hänen polviaan vai pysähtyisikö
loitos ja kauniin sanoin pyytäisi vaatteita ja kysyisi tietä
kaupunkiin. Kotvan mietittyään päätti hän jäädä kauemma ja koettaa
valituin sanoin liikuttaa neidon mieltä.

"Valtiatar, käännyn rukoillen puoleesi, lienet sitten jumalatar tai
kuolevainen ihmislapsi", hän alkoi. "Jos taivaitten asukas lienet, olet
silloin Artemiin, Zeun mahtavan tyttären kaltainen ihanuudessa, jos
kuolevaisiin kuulut, ovat isäsi ja veljesi onnellisia, sillä
sinunlaisesi neidon omistamisesta kannattaa ylpeillä. Ja monin verroin
onnellisempi on se nuorukainen, joka sinua kerran omakseen saa sanoa.
Ihmisten joukossa en sinun vertaistasi ole konsaan nähnyt. Jumalatar,
jalkaisi juureen polvistuisin, mutta en uskalla sinua lähestyä. Kova
kohtalo on minua vainonnut. Kaksikymmentä vuorokautta olen meriä
ajelehtinut ja nyt joku jumala minut tänne johti. En edes tiedä, missä
maassa, minkä kansan parissa olen. Katso, paljon olen kärsinyt, sinä
olet ensimäinen elävä ihminen jonka täällä tapaan, ole minulle
armollinen. Jos mukanasi on täällä joku vaatekappale, lainaa se
verhokseni ja palkaksi suokoot jumalat sinulle mitä mielesi halaa,
suokoon puolison ja kodin, jossa onni ja sopu vallitsee, sillä mikään
ei ole ihanampaa kuin miehen ja vaimon keskinäinen, horjumaton
rakkaus."

Nausikaa vastasi hälle:

"Zeus onnenlahjat ihmisille jakaa, kelle onnea, kelle onnettomuutta,
sekaisin hyville ja pahoille. Sinullekin hän osasi antoi ja sinun on se
kärsivällisesti kannettava. Mutta koska näyt olevan kunnon ihminen,
opastan sinut kaupunkiimme, eikä ole sinulta vaatteita enemmän kuin
muutakaan huolenpitoa puuttuva. Olet joutunut fajakien maahan ja isäni
on mahtava Alkinoos, fajakien kuningas ja heidän suuruutensa luoja." Ja
kääntyen neitojensa puoleen hän huusi:

"Pysähtykää toki, miksi pakenette miehen nähtyänne! Luuletteko häntä
viholliseksi? Ei toki. Kansamme on jumalain suojelema eikä kenkään
rohkene meitä vastaan nousta. Asummehan sitäpaitsi maan äärellä kaukana
muista, emmekä heidän kanssaan tekemisiin joudu. Tämä raukka on
harhaillut merellä, hän tarvitsee apuamme, sillä sekä kerjäläiset että
vieraat ovat Zeun lähettämiä ja otettavat hänen lahjoinaan vastaan.
Johtakaa hänet joen rannalle tuulilta suojattuun paikkaan ja kun hän
siellä on uinut, suokaa hälle ruokaa ja juomaa."

Neidot rohkaisivat mielensä ja tekivät kuten Alkinoon jalo tytär käski.
Odysseun pestyä ruumistaan peittäneen paksun suolakerroksen ja hänen
pukeuduttuaan saamiinsa vaippoihin valoi Atene häneen sellaisen
jumalaisen ylevyyden ja kauneuden, että Nausikaa hämmästyneenä virkkoi:

"Neidot, katsokaa vierastamme! Hän on varmasti jumalain lähettämä.
Äsken niin ruma ja peloittava, nyt Olympon jumalain vertainen. Jospa
kerran saisin puolisokseni kutsua miestä, joka on yhtä jumalainen kuin
tämä! -- Mutta, neidot, tuokaa hänelle nyt ravintoa."

Neidot tottelivat ja hyvällä ruokahalulla Odysseus soikin, eihän hän
ollut moneen vuorokauteen saanut einettäkään.

Saatuaan vaununsa lähtökuntoon nousi Nausikaa niihin, tarttui ohjaksiin
ja virkkoi Odysseulle:

"Nyt, muukalainen, lähdemme kaupunkiin, mutta ennen sitä neuvon, miten
sinun on tehtävä. Niin kauan kuin ajamme maaseutua pelloillaan
työskentelevien ohitse, on sinun pysyttävä vaunujen jäljessä neitojen
seurassa, mutta kun kaupunkia lähenemme, on sinun jäätävä läheiseen,
Atenelle pyhitettyyn lehtoon, sillä en salli ilkeitten ihmisten
levittävän huhuja siitä, ken olet ja mistä sinut muka hain, sillä
varmasti moni kuiskaileisi sinun olevan tuleva puolisoni. Vasta sitten
kuin arvelet meidän ennättäneen kaupunkiin, riennä sinä isäni taloon,
jonka tunnet siitä, että se on kaikkein komein. Astu reippaasti suoraan
saliin, jossa isäni istuu nojatuolissaan ja äiti lieden ääressä kehrää
hienoa purppurarihmaa. Riennä kaikkien ohitse äitini luo, hänen eteensä
polvistu. Jos äitini on sinulle suosiollinen, silloin koittaa varmasti
pian kotiinpääsöpäiväsi."

Sen sanottuaan hän löi muuleja, jotka lähtivät kiitämään eteenpäin.
Ajoittain hän taas hiljensi vauhtia, niin että Odysseus ja neidot
saattoivat helposti häntä seurata.

Aurinko painui jo länttä kohti, kun he saapuivat pyhään lehtoon. Tänne
jäi Odysseus rukoillen Atenea:

"Mahtavan Zeun tytär, kuule nyt rukoukseni! Silloin et sitä kuullut,
kun Poseidon minut haaksirikkoon saattoi. Nyt auta ja suo fajakien
ottaa minut ystävällisesti vastaan."

Näin hän rukoili. Atene kuuli hänen rukouksensa, vaikkei hän Odysseulle
näyttäytynytkään. Hänen täytyi olla huomaavainen myös sedälleen
Poseidonille, joka Odysseuta yhä vihasi.



SEITSEMÄS RUNO.


Odysseun siten rukoillessa saapui Nausikaa kuninkaan palatsille. Hänen
uljaat veljensä riensivät häntä vastaan ja veivät muulit talliin sekä
kantoivat puhtaat vaatteet sisään. Vanha hoitajatar Eurymedusa valmisti
kuninkaan tyttärelle tulen takkaan ja asetti aterian pöydälle.

Rukoiltuaan läksi Odysseus astumaan kohti kaupunkia. Atene verhosi
hänet pilveen, jotteivät fajakit häntä huomaisi, ja kun hän saapui
kaupungin portille, läheni Atene häntä nuoren tytön muodossa.

"Lapseni, voitko minulle tien kuninkaan kartanoon neuvoa, olen täällä
vieras, enkä paikkoja tunne?" kysyi Odysseus.

Mielellään lupasi tyttönen opastaa muukalaista, jolle hän lausui:

"Kulkiessasi on sinun oltava aivan vaiti, sillä fajakit eivät ole
ystävällisiä vieraille. Tämä kansa on merenkulkija-kansaa, merenjumala
on antanut heille siihen erikoiset lahjat ja heidän laivansa kiitävät
nopeasti kuin tuuli tai kuni ajatus."

Matkalla oli Odysseulla aikaa ihailla fajakien satamia ja laivoja sekä
kokouspaikkoja ja oivallisia muureja. Saavuttuaan perille virkkoi opas:

"Tässä on se, mitä etsit. Kuningas viettää siellä par'aikaa suuria
juhlia, ja sinne ovat kokoontuneet maan mahtavimmat. Mutta astu sinä
reippaasti ja ujostelematta sisään. Rohkea mies onnistuu aina paremmin,
vaikka hän olisikin muukalainen. Kaikkein ensin on sinun astuttava
tervehtimään kuningatar Aretea. Hän on Alkinoon, puolisonsa, läheinen
sukulainen. Poseidon, mahtava maanjäristäjä, rakastui gigantien
kuninkaan Eurymedonin tyttäreen Periboiaan, maailman kauneimpaan
naiseen. Heidän poikansa Nausitoos hallitsi fajakeja. Hänellä oli kaksi
poikaa, Alkinoos ja Rexenor, mutta Apollon hopeakaarinen jousi surmasi
vastanaineen Rexenorin. Tältä jäi yksi ainoa lapsi, tytär, Arete, jonka
Alkinoos valitsi puolisokseen; eikä maailmassa löydy ainoatakaan
naista, jota hänen miehensä pitäisi suuremmassa arvossa, kuin Alkinoos
Aretea. Samoin kunnioittavat häntä hänen lapsensa ja koko kansa. Jos
hän missä liikkuu, kohdellaan häntä kuin jumalatarta konsaan. Hän onkin
harvinaisen lahjakas nainen ja usein jättävät miehet riitansa hänen
ratkaistavakseen. Jos hänen suosionsa saavutat, on menestyksesi varma."

Sen sanottuaan poistui Atene, läksi Maratoniin ja sieltä Atenaan.
Odysseus läksi astumaan kohti Alkinoon palatsia, mutta täällä hän
pysähtyi hämmästyneenä nähdessään sen loiston ja komeuden. Seinät
olivat lattiasta kattoon kuparista, patsaat siniteräksestä. Ovien
kamanat olivat kultaa ja pihtipielet hopeaa, kynnykset kuparia.
Hopeasta olivat ovien kukkakoristeet ja kullasta raskaat rengasrivat.
Kahden puolen ovia oli itse Hefaiston takomat kulta- ja hopeakoirat,
jotka eivät milloinkaan väsyneet vartiatoimessaan. Mukavia istuimia oli
seinävierillä ja niitä verhosivat arvokkaat, naisten kutomat matot.
Näillä istuivat kansan ruhtinaat juhlien aikana. Salissa oli kultaisia
poikain kuvia, kaikilla käsissä palavat soihdut, jotka pimeän tullen
juhlivia valaisivat. Viisikymmentä naista oli aina työssä viljaa
jauhamassa, toiset viisikymmentä istuivat kuin poppelin lehdet
oksallaan vier'vierekkäin kankaita kutomassa tai rihmaa kehräämässä.
Palatsin ympärillä oli mitä ihanin puutarha, jossa oli hedelmiä ympäri
vuoden, kesin talvin. Sen vieressä levisi suuri viinitarha ja
ylt'ympärillä aukenivat iäti kukkivat niityt.

Ihailtuaan kaikkea tätä ihmeellistä loistoa ja rikkautta astui Odysseus
sisään. Salissa valmistivat vieraat viimeistä uhria, joka tavallisesti
kuului Hermeelle. Kukaan heistä ei huomannut sisään astuvaa vierasta,
yhä verhosi Atenen näkymättömäksi tekevä utuvaippa hänet. Vasta
polvistuttuaan Areten eteen haihtui verho ja salissa kaikki katsoivat
hämmästyneinä polvistuvaa vierasta. Mutta Odysseus lausui:

"Arete, Rexenorin ihailtu tytär, sekä sinun että puolisosi ja myös
kaikkien vieraittenne edessä polvistuu onneton mies apua ja turvaa
anoen. Suokoot jumalat teille kaikille runsaasti onnea ja teidän
lapsenne eläkööt rikkaina ja kunnioitettuina. Kuulkaa, minua poloista
auttakaa ja kotimaalleni ohjatkaa!"

Sen sanottuaan nousi Odysseus ja istuutui lieden tuhkaan vastausta
odottaen. Kotvan aikaa istuivat kaikki hiljaa, kunnes vanhin joukosta,
viisas ja jalosydäminen Ekheneos puhkesi puhumaan:

"Alkinoos, ei ole sopivaa antaa vieraan tuolla istua. Me tässä kaikki
odotamme, että kohtelisit häntä ystävällisesti, tarjoaisit
hopeakoristeisen tuolin ja käskisit vierasta ruualla itseään
virkistämään."

Heti täyttikin Alkinoos vanhuksen toivomuksen ja johdatti Odysseun
istumaan viereensä lempipoikansa, miehekkään Laodamaan paikalle ja
kehoitti tuomaan uhriviinejä, sillä nyt oli uhrit suoritettava Zeulle,
vieraitten suojelijalle. Sen päätyttyä virkkoi hän vieraille:

"Kuulkaa, te fajakien ruhtinaat, mitä ajattelen! Lopetamme nyt juhlamme
täksi illaksi, mutta huomenna saapukaa jälleen. Silloin pidämme suuret
juhlat ja neuvottelemme, miten saamme vieraamme onnellisesti kotiinsa.
Sinne kun on saapunut, olkoot Osattaret, elonlangan kehrääjät, hänen
kohtalonsa määrääjinä, me emme silloin enää hänen elämäänsä puutu.
Kenties hän on joku jumalista, joka on luoksemme vierailulle saapunut.
Ovathan jumalat ennenkin luonamme vierailleet, koska olemme kuten
kyklopit ja gigantit sukua jumalille."

Odysseus vastasi siihen:

"Karkoittakaa moiset aatokset mielestänne! Kuolevaisten ihmislasten
joukkoon kuulun ja aniharva heistä on niin paljon tuskia kärsinyt kuin
minä. Mutta huolimatta monista kärsimyksistä pyydän sinulta ravintoa ja
sitten anon teitä johtamaan minut kotimaalleni."

Vieraat läksivät kukin kotiinsa, Odysseus jäi saliin istumaan Alkinoon
ja Areten pariin. Valkohipiäinen Arete oli huomannut Odysseun puvun
tutuksi ja ihmetellen hän kysyi, mistä Odysseus oli hänen valmistamansa
vaatteet saanut. Silloin Odysseus kertoi, miten hän haaksirikkoisena
oli Ogygiaan Kalypson vieraaksi joutunut ja miten hän vihdoin,
seitsemän pitkää vuotta siellä ikävöityään, oli monien tuskien jälkeen
joutunut vieraan virran rannalle ja siellä kohdannut jalon Nausikaan.

"Muukalainen, väärin teki tyttäreni sinut tielle jättäessään, miksei
hän tuonut sinua kotiin asti?" puhui Alkinoos.

"Ällös tytärtäsi soimaa, kuningas, hänessä ei syytä ole. En sallinut
hänen neitojensakaan perille asti minua opastaa, arvelin sinun
saattavan siitä pahastua", virkkoi Odysseus.

"Niin pikavihainen en ole, ystäväni. Mutta jospa Zeus ja muut suuret
jumalat sallisivat sinun jäädä tänne, tyttäreni sinulle puolisoksi
antaisin ja rikkauksia niin paljon kuin tarvitsisit. Vasten tahtoasi en
sinua kuitenkaan pidättää tahdo, vaan huomenna lähetän sinut kotiisi.
Huoletta saat nukkua laivassamme koko matkan, perille sinut mieheni
saattavat, vaikkakin kotisi olisi kaukana kuin Euboea, jonka sanotaan
olevan kaukaisimman maan. Sielläkin ovat mieheni olleet Radamantoa
sinne saattaessaan. Mennen tullen heiltä kului vain yksi päivä, se jo
osoittanee sinulle sekä laivojeni että miesteni kykeneväisyyden."

Riemu valtasi Odysseun kuninkaan lupauksen kuultuaan ja rukoukseen
taipui hänen sydämensä:

"Suuri Zeus, salli Alkinoon lupauksen täyttyä ja suo hänelle palkaksi
runsaasti kunniaa!"

Arete kääntyi neitojensa puoleen kehoittaen heitä valmistamaan
vieraalle purppurapeitteisen vuoteen. Neidot läksivät heti soihdut
käsissä täyttämään kuningattarensa käskyä ja palasivat hetken kuluttua
takaisin, kehoittaen:

"Nouse, vieras, vuoteesi odottaa sinua!"

Mielellään läksikin uupunut Odysseus levolle ja Alkinoos poistui Areten
kera palatsin sisäsuojiin.



KAHDEKSAS RUNO.


Aamun ruskottaessa nousivat sekä Alkinoos että Odysseus vuoteiltaan ja
riensivät alas kaupungin rantatorille, jossa fajakien kokouspaikka oli.
Atene kulki toisen ruhtinaan luota toisen luo kuninkaan airuen
muodossa, kehoittaen kaikkia rientämään kokoukseen, jossa keskustellaan
eilen saapuneen oudon vieraan kotiinsaattamisesta.

Pian täyttyivätkin torin kivi-istuimet ja ihaillen silmäilivät fajakit
Odysseuta, jonka kasvoille ja koko olentoon Atene valoi ihastuttavan
kauneuden, teki hänet muita kookkaamman ja voimakkaamman näköiseksi,
saadakseen kaikki häneen ihastumaan ja tehdäkseen hänet voittajaksi
niissä leikeissä, joihin fajakit tulevat häntä vaatimaan.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, alotti Alkinoos kokouksen sanoen:

"Miehet, fajakien ruhtinaat! Eilen saapui luoksemme muukalainen, josta
en vielä tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee. Mutta hän pyytää opasta
kotiin päästäkseen. Ei vielä koskaan ole yksikään meiltä apua pyytänyt
vieras kieltävää vastausta saanut, siksipä olkaamme nytkin avuliaita.
Viisikymmentä kaksi parasta nuorukaista varustakoon nopean aluksen ja
saatuaan aironsa paikalleen tulkoot palatsiini aterioimaan. Ja nyt
pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua, juhlat odottavat. Älköön kukaan
kieltäytykö, ja kutsuttakoon myös Demodokos, jolle jumalat ovat
ihmeellisen laulun lahjan suoneet."

Sen sanottuaan läksi kuningas toisten seuraamana. Viisikymmentä kaksi
nuorukaista riensi laittamaan alusta kuntoon. He nostivat purjeet ja
sitoivat airot paikoilleen nahkahihnoihinsa. Laskettuaan ankkurin he
astuivat kuninkaan luo, joka antoi heille kaksitoista lammasta,
kahdeksan sikaa ja kaksi härkää juhla-ateriaa varten.

Juhlan alkaessa talutti palvelija sisään taitavan laulajan, jolle
laulun jumalatar oli paljon antanut, mutta jolta hän sensijaan oli
kalliin lahjan, silmien valon, ottanut. Laulaja talutettiin korkean
pilarin juurelle istumaan. Hänen viereensä pantiin pöytä, jolla oli
sekä ruokia että viiniä, ja harppu ripustettiin lähelle naulaan, käden
ulottuville.

Jumalatar johti nyt Demodokoon mieleen sankarilaulut urostöistä, joita
taivaasta maahan ylistetään. Hän lauloi Odysseun ja Akilleun riidasta
ja Agamemnonista, joka iloitsi heidän epäsovustaan, sillä Pythia oli
kerran ennustanut sen riidan tietävän sodan loppua.

Laulu vaikutti syvästi Odysseuhun. Hän veti laajan vaippansa liepeen
kasvojensa peitteeksi, sillä hän ei tahtonut näyttää vieraille
kyyneleitään. Laulajan lopetettua tarttui Odysseus pikariinsa ja uhrasi
jumalille. Mutta kun ruhtinaat kehoittivat laulajaa jatkamaan, peitti
hän jälleen kasvonsa ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Muut
eivät sitä huomanneet, mutta vieressä istuva Alkinoos piti vierastaan
silmällä. Laulun tauottua kuningas virkkoi:

"Nyt olemme saaneet kuulla paljon kaunista, käykäämme nyt leikkeihin,
jotta vieraamme saa kotonaankin kertoa kunnostamme nyrkkeilyssä,
painissa, hypyssä ja juoksussa."

Kaikki suostuivat mielellään ehdotukseen ja läksivät kilpakentälle,
jonne kohta kokoontui tuhatlukuinen katselijajoukko. Fajakien etevimmät
uroot ottivat kilpailuihin osaa. Heidän joukossaan oli myös Alkinoon
kolme poikaa: Laodamas, Halios ja Klytoneeos.

Kilpailujen päätyttyä virkkoi Laodamas:

"Ystävät, kysykäämme vieraaltamme, eikö hänkin haluaisi kilpailuihin
ottaa osaa. Koko hänen vartalonsa, kätensä, rintansa ja etenkin
voimakas niskansa todistavat hänen olevan voimakkaan, ellei raivoava
meri ole kaikkia hänen voimiaan heikontanut."

Toiset kehoittivat innostuneina puhujaa kääntymään vieraan puoleen ja
hän tekikin niin:

"Kunnioitettu vieraamme, etkö tahtoisi ottaa sankarileikkeihimme osaa?
Varmasti olet niihin perehtynyt, eikä mies voi muualla itselleen
suurempaa mainetta niittää kuin kilpakentällä käsin ja jaloin. Siis
tule! Heitä huolesi pois, kohta koittaa kotimatkasi, laiva jo valmiina
odottaa ja miehet ovat lähtöön varustautuneet."

Mutta Odysseus vastasi:

"Miksi sellaista minulta pyydät? Kärsimykseni ovat olleet liian suuret,
mieltäni murheet painavat ja kotiani kipeästi kaipaan."

Silloin ivasi häntä Euryalos, eräs fajakien etevimmistä:

"Niin, ethän ole edes kilpailijan näköinenkään, jotain rikkauksia
etsivää kauppiasta tai laivamiestä paremmin muistutat."

Harmistunein katsein silmäili Odysseus puhujaa ja vastasi hänelle:

"Puhut sopimattomasti, nuorukainen. Samalle ihmiselle eivät jumalat ole
kaikkia lahjojaan jakaneet. Ken on saanut voimaa, ken suuren
ymmärryksen, ken taas puhujalahjan. Monelle, jonka ulkomuoto on
vähäpätöinen, ovat jumalat antaneet kaunopuheisuuden suuren lahjan.
Missä tahansa hän kulkee, saa hän ihailua osakseen. Toinen taas on
saanut ulkonaisen kauneuden, mutta hänen puheestaan puuttuu viehätys.
Niin on sinunkin laitasi. Varreltasi olet komea kuin jumala, mutta
ymmärryksesi ei näy sille vertoja vetävän. -- Sanasi koskivat. Niin
tottumaton urheiluun en ole kuin luulet; olinpa miesten parhaita ennen,
mutta sodat ja meren valta ovat voimiani vähentäneet. Mutta sittenkään
en tahdo kilpailusta kieltäytyä. Koettakaamme!"

Samassa hän tarttui, vaippaansa riisumatta, suurimpaan diskoon ja
heitti sen kauas katselijoitten päitten yli. Diskon vinkuen kiitäessä
ilmassa kumartuivat katselijoitten päät alas, mutta se lensi kauas yli
maalin.

Atene itse fajakialais-miehen muodossa asetti merkin siihen, mihin
diskos putosi ja lausui:

"Kas niin, vieras, sepä vasta heitto! Rohkeutta vain, ei täällä kenkään
sinua voittamaan kykene!"

Odysseus, iloissaan tuntemattoman ystävällisistä sanoista, lausui:

"Nyt, nuorukaiset, tulkaa koettamaan, ken teistä heittää diskos-kiekon
yhtä pitkälle tai kenties pitemmälle. Tai jos muita leikkejä mielitte,
olen niihinkin valmis. Kaikkien muitten kanssa kilpailuun ryhdyn,
paitsi Laodamaan, joka on isäntäni, sillä huonosti tekee se, joka
isäntänsä kanssa kilpailuun käy. -- Aivan kykenemätön en urheilussa
lie, osaanpa joustakin jännittää. Taistellessamme Troian edustalla oli
Filokteetes ainoa, joka minut siinä voitti, ja keihästä heitän kuin
muut nuolta. Ainoastaan kilpajuoksussa epäilen voimiani. Ruuan puute ja
meren myrskyt ovat minua liiaksi heikontaneet."

Odysseun vaiettua vallitsi hetken ajan täydellinen hiljaisuus. Sen
katkaisi Alkinoos:

"Oikein, vieras! Tästä lähin ei sinua kenkään uskalla ivata eikä
pilkata. Mutta me emme ole nyrkkeilijä- emmekä painijakansaa.
Kilpajuoksussa ja soudussa on meidän taitomme. Mutta nyt tahdomme
näyttää mihin pystymme, jotta kerran kotonasi, puolisosi ja lastesi
parissa istuessasi, voit niistä heille kertoella. Olemme elämänhaluista
kansaa, rakastamme juhlia, soittoa ja tanssia. Paraat tanssijamme
käykööt taitoaan näyttämään!"

Yhdeksän kilpailujen järjestäjää riensi heti esiin, tasoitti kentän ja
valmisti siihen tilaa. Samassa tuotiin Demodokoon harppu ja sokea
soittaja talutettiin joukon keskelle. Heti kokoontui ympärille joukko
nuorukaisia, jotka alottivat tanssin, ja ihastuneena katseli Odysseus
heidän ihmeellistä notkeuttaan.

Nyt alkoi Demodokos uudelleen näppäillä harppuaan ja lauloi Afroditeen
ja Ares jumalan rakkaudesta:

Ares, sodan jumala, oli rakastunut ihanaan kauneuden ja rakkauden
jumalattareen Afroditeen, joka oli ruman ja ontuvan takomataiteen
valtiaan Hefaiston puoliso. Isännän poistuttua kotoaan riensi Ares
rakastettuaan tapaamaan. Auringon jumala Helios oli kuitenkin huomannut
Afroditen uskottomuuden ja ilmoitti siitä Hefaistolle. Tämä raivostui
sen kuullessaan ja päätti kostaa rakastuneille. Pajassaan hän takoi
verkkoja, hienoja kuin hämähäkin seitti, mutta niin sitkeitä, ettei
niitä poikki saanut. Taidokkaasti hän kiinnitti niitä huoneeseensa,
niin ettei niitä kenkään huomannut. Luvattuaan lähteä lempisaareensa
Lemnoon jätti hän kotinsa. Huomattuaan hänen lähtönsä riensi Ares
jälleen jumalattaren luo, mutta silloin kietoutuivat verkot niin
lujasti heidän ympärilleen, etteivät he voineet kättään liikuttaa.
Kuultuaan Heliolta Areen vierailusta, riensi Hefaistos kotiin ja huusi
raivoissaan, niin että kaikki jumalat sen kuulivat:

"Zeus ja te muut kuolemattomat, tulkaa katsomaan Zeun tyttären
uskottomuutta. Hän hylkää minut, koska olen raajarikkona syntynyt, ja
lahjoittaa rakkautensa kauniille Areelle. Nyt en heitä vapauta,
ennenkuin saan takaisin kaikki ne kauniit lahjat, mitkä annoin Zeulle
hänen kaunista, mutta kevytmielistä tytärtään kosiessani."

Jumalat saapuivatkin Hefaiston äänen kuullessaan ja puhkesivat
raikkaaseen nauruun nähdessään Hefaiston näppäryyden.

"Vääryys ei kauan menesty", arvelivat he, "ja näkyypä hidas Hefaistos
voittavan Areen, jumalista ketterimmän."

Suuttunut Hefaistos avasi vihdoin kahleet, kun Poseidon vakuuttamalla
vakuutti Areen suorittavan runsaat lunnaat. Nopeasti riensivät
kahleista päässeet pois. Afrodite kiirehti hänelle pyhitettyyn Pafon
lehtoon Kyproon, jossa kariitit, viehätyksen valtiattaret, voitelivat
hänet hienoilla öljyillä ja pukivat ihastuttavaan pukuun. Ares riensi
Trakiaan.

Laulajan vaiettua kehoitti Alkinoos poikiaan Haliosta ja Laodamasta
tanssimaan kahden, mainiten heitä saaren paraiksi tanssijoiksi.
Nuorukaiset ryhtyivät ensin ihmeelliseen palloleikkiin. Toinen heitti
pallon taidokkain liikkein ilmaan, toinen sieppasi sen notkeasti
hypäten. Toiset nuorukaiset seisoivat ympärillä lyöden käsillään
tahtia. Tanssien tauottua kääntyi Odysseus isäntänsä puoleen:

"Liikoja et kehunut, kuningas, mainitessasi poikiasi parhaiksi
tanssijoiksi. Hämmästyneenä olen katsellut heidän taitoaan."

Iloisena vieraansa huomaavaisista sanoista virkkoi Alkinoos:

"Miehet, fajakien ruhtinaat, kuulkaa ehdotustani. Meitä on yhteensä
kolmetoista. Tuokoon kukin vieraallemme puhtaan manttelin, liivit ja
kultatalentin. Euryalos, joka häntä sanoin loukkasi, korjatkoon sen
sekä puhein että lahjoin."

Kaikki suostuivat ehdotukseen ja lähettivät airuensa kotiin hakemaan
lahjoja, mutta Euryalos, tunnustaen Alkinoon oikein sanoneen, kääntyi
Odysseun puoleen ja ojentaen hänelle kallisarvoisen kuparimiekan, josta
osa oli hopeaa ja norsunluuta, sanoi:

"Terve sinulle, arvoisa vieras! Jos sinua sanoillani loukkasin, suo se
anteeksi ja tuuli ne kauas vieköön! Jumalat suokoot sinulle onnea
kotimatkallasi!"

Odysseus vastasi:

"Terve sinulle, rakas ystävä! Suokoot jumalat sinullekin onnea!
Toivottavasti et tule lahjoittamaasi miekkaa kaipaamaan."

Sanoi ja sitoi arvokkaan miekan vyölleen. Samalla alkoivat saapua
lahjojen tuojat. Alkinoon pojat ottivat arvokkaat tavarat vastaan ja
laskivat ne kunnioittaen äitinsä, Areten, viereen, jolle Alkinoos
lausui:

"Puolisoni, toimita tänne tilava arkku, johon vieraamme lahjat voimme
laskea. Toimita myös kylpy valmiiksi, jotta vieraamme valmistuisi
iloitsemaan lahjoista ja kuulemaan laulajan lauluja. Annan hälle vielä
muistoksi kultamaljan, josta juodessaan hän aina antajaa muistaa."

Arete teki kuten kuningas pyysi ja, järjestettyään lahjat arkkuun,
kehoitti hän Odysseuta sulkemaan sen niin, ettei matkan varrella kukaan
pääse sitä aukomaan. Odysseus oli oppinut Kirkeltä erikoisen hihnojen
solmiamiskeinon, jolla hän nyt sulki lujasti arkkunsa.

Virkistävästä kylvystä noustuaan hän kohtasi ovella kuninkaan tyttären
Nausikaan, joka ihaillen virkkoi:

"Terve sinulle, vieras! Kun kerran kotimaahasi saavut, älä siellä
pelastajaasi unohda!"

"Oi, Nausikaa, Alkinoon jalo tytär, Zeus suokoon minun kotiini kerran
päästä! Ei ole päivää kuluva, jolloin en muistaisi sinua. Rukouksin
puoleesi käännyn kuin jumalattaren puoleen."

Sisään vieraitten pariin astui nyt kookas Odysseus. Aterialle
käydessään leikkasi hän palan paististaan, käskien palvelijan viedä sen
Demodokolle, sillä, kuten hän sanoi:

"Laulaja ansaitsee kunnioituksemme. Runon jumalatar on suonut hälle
suuren lahjan."

Palvelija kantoi Odysseun antimen sokealle, joka iloitsi vieraan
ystävällisyydestä.

Syötyään kääntyi Odysseus uudelleen laulajan puoleen:

"Jumalaisen lahjan olet saanut, vaan sitä enemmän taidostasi maailmalle
kertoisin, jos vielä laulaisit Odysseun keksimästä puuhevosesta, jolla
kreikkalaiset Troian valloittivat. Olet niin paljon muuten heidän
töistään laulanut, kuin jos olisit itse siellä ollut tai kuullut siitä
joltain läsnäolleelta."

Niin hän virkkoi ja laulaja, jumalan innostamana, alkoi laulaa, miten
kreikkalaiset, sytytettyään leirinsä tuleen, astuivat laivaan ja
läksivät kotia kohti. Parhaat uroot olivat kuitenkin kätkeytyneet
suuren puuhevosen sisään. Pahaa aavistamatta kuljettivat troialaiset
hevosen kaupunkiinsa. Toiset kyllä ehdottivat sen särkemistä, toiset
taas halusivat syöstä sen kaupungin muureilta alas, mutta suurin osa
tahtoi säilyttää sen muistomerkkinä. Siten toteutui kohtalon säädös. --
Vielä lauloi Demodokos Troian hävityksestä, miten uroot yöllä tulivat
hevosesta ulos, levittivät ympärilleen tulta ja kuolemaa, ja miten
Odysseus, voimakkaana kuin itse Ares, ja jumalainen Menelaos riensivät
Deifobon taloon, jossa lopullisesti, Atenen avulla, voiton saavuttivat.

Laulua kuullessaan ratkesi Odysseus hillittömään itkuun. Hän itki kuin
itkee vaimo sodassa kaatuneen puolisonsa ruumiin ääressä. Silloin käski
Alkinoos laulajan lakata, sillä:

"Vieraan iloksi juhlia juodaan, mutta koskeivät laulut kaikkia
ilahuttaneet, lienee parasta lopettaa."

Ja Odysseun puoleen kääntyen hän virkkoi:

"Vieras, yhtä sinulta pyydän. Ällös enää meiltä nimeäsi salaa, sitä,
minkä isäsi ja äitisi sinulle kerran antoivat. Nimetöntä ei toki
maailmassa ole, ei kaikkien halvimpienkaan joukossa. Ja kerro, mikä
maasi ja kansasi on, tietääksemme minne sinut lähetämme, sillä laivamme
kulkevat peränpitäjättä ja luotsitta. Ne tietävät miesten mietteet,
tuntevat kaikki maat ja kansat, eivätkä sumutkaan voi niitä eksyttää.
Tosin kertoo ennustus Poseidonin uhanneen, vihastuneena siitä, että me
kaikki haaksirikkoiset koteihinsa johdamme, tuhota tällaiselta matkalta
palaavan laivamme ja kohottaa vuoret kaupunkimme ympärille.
Toteutuneeko ennustus, ei kenkään tiedä. Kerro myös, missä olet
harhaillut, minkä kansojen pariin joutunut ja miksi itket, kun
akaialaisista lauletaan ja Troian nimeä mainitaan? Kenties siellä
kaatui joku rakas omainen, ehkäpä veljen veroinen ystävä?"



YHDEKSÄS RUNO.


Odysseus alkoi:

"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin
parissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan
laulavan urotöistä. -- Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani.
Mutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat
jumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni
mainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään
mainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt
mainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan
kolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja
jumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada,
mutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia
rakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa
tarjottaisiin.

"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta
lähdettyäni osakseni salli.

"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen
voitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni
nopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan
jäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten
kimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan
avukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet,
pääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi
miestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme
kunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin
lähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen,
neljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi
vuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja
pian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen
puhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta
purjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien
maahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme
lähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat
tarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat
maistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa,
laivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan
lotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet
laivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti
soutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.

"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.

"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan
maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan
maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät,
kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.

"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen,
metsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei
sinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan
asettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes
kyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.

"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan
satamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.

"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja
runsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen
yhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.

"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä,
joiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä
tyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta
ja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja
lampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja
puhuin heille:

"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni
naapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he
ovat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'

"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan,
työnsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle
rannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä,
suuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella.
Ympärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä
aitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen
suuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta
maailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin
korkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän
latvojen.

"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta
kaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin
voimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin
mukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa,
muitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta
Maronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta,
että pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä
pikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli
aivan mahdotonta olla sitä juomatta.

"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme
luolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli
raintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli
suunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat
minua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään
laivoillemme, mutta -- heidän onnettomuudekseen -- halusin nähdä itse
isännän ja niin jäimme luolaan.

"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan,
kun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa,
jonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä
pakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle
lypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti
vihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä
kahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään
karjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän
säästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän
tulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin
hirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:

"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja
tehden kuljette?'

"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin
mieleni ja virkoin:

"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet
myrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun
pojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme
ja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia
Zeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'

"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:

"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun
kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan
jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en,
se riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat
aluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'

"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin
hänelle:

"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne
kalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'

"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä,
paiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja
söi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän
jäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti
huutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan
syötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui
raskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen
rintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme
silloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta
siirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.

"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas
kaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa
laitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven
jälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin
suunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan
keinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli
yhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto.
Siitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani
veistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi,
karkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin
luolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä
tulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa
lankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.

"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan
ulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai
neuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän
jälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä
voimakasta viiniä ja virkoin:

"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli
laivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät
kotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään
ihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'

"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.

"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria',
virkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle
pyytämäsi vieraslahjan.'

"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi.
Nähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:

"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten
lahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua
vanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'

"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani',
sopersi hirviö.

"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani
kangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään.
Samalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät
toverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä
yläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen.
Silmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa
ja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta
kauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä
silmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan
ulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.

"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!'
ärjyi hän.

"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi
mitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas.
Rukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'

"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän
yörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.

"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse
suulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta
ulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä
sinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta
keksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia
pukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme.
Siten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä.
Itse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen
villoihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen
jokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui
hitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.

"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina
ensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas
illalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa
kohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin
tuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee.
Sitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa
murskana edessäni.'

"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.

"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja
samalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat
toverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi
meidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai
ihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja
läksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille
ivasanoja:

"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit
vieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen
mies.'

"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se
oli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot
ajoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta
loittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini
minut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän
kiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.

"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:

"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen
teki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'

"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:

"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran
voimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti,
että kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä
tulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi.
Ja nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja
viekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle
vieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on,
näetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'

"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.

"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtava
Poseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä.
Mutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hän
yksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'

"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä
vieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla
jälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen
pudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen,
jossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan
kullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät
suurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin
sen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.

"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain
pyrkimään kotia kohti."



KYMMENES RUNO.


"Matkallamme jouduimme nyt jumalien suosikin Aiolon, Hippoteen pojan,
hallitsemalle saarelle, jota kuparimuurit ympäröivät. Aiolos asui
täällä onnellisena puolisonsa ja kuuden poikansa kanssa, joilla
kullakin oli oma sisar puolisona. Kokonainen kuukausi vierähti täällä
ystävällisen kodin piirissä, mutta kun sen kuluttua aloin valmistella
lähtöä, antoi kuningas hyödyllisiä neuvoja sekä yhdeksänvuotisen härän
nahasta tehdyn säkin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet, paitsi
länsituulen. Zeus oli näet tehnyt Aiolosta tuulien jumalan, jonka
vallassa oli pidättää tai päästää tuulia mielensä mukaan. Säkin suun
hän sitoi niin lujasti kiinni hopeahihnalla, ettei tuulen
hengähdystäkään sieltä tullut. Länsituulen tuli meidät kotiin saattaa.
Mutta eivät käyneet nytkään toteen isännän onnentoivotukset, turmioomme
oli oma hulluutemme syynä.

"Jo yhdeksän vuorokautta oli kulunut ja kun kymmenes valkeni, näimme
kotisaaremme merestä kohoavan ja sen rannoilta öisten vahtitulien
tuikkavan. Miten ollakaan, minut valtasi yht'äkkiä tavaton väsymys.
Olin koko ajan valvonut hoitaakseni itse alusta, mutta nyt vaivuin
uneen. Siinä nukkuessani katselivat toverini Aiololta saatua säkkiä ja
puhelivat keskenään:

"'Kas, sillä miehellä on aina onni myötä. Joka paikassa hän saa
osakseen vain kunniaa ja lahjoja. Toista on meidän. Samat tiet mekin
olemme kulkeneet, mutta kotiin palaamme tyhjin käsin. Troiasta hän sai
runsaat saaliit ja nyt taas lahjoittaa Aiolos hälle koko säkillisen
aarteita. Katsotaanpas, mitä siellä oikein on!'

"Kaikki suostuivat ehdotukseen, he avasivat säkin, mutta heidän
suureksi kauhistuksekseen hyökkäsivätkin sieltä kaikki ilman tuulet
ulos kovalla raivolla ja heittelivät aluksiamme aalloilla. Minut
valtasi herättyäni niin syvä epätoivo, että mietin heittäytyä
aaltoihin, silloinhan nämä tuskat päättyisivät. Päätin sentään vielä
alistua ja kantaa onnettomuuteni.

"Tuulet ajoivat laivamme takaisin Aiolon saaren rantaan. Valitsin kaksi
miestä toverikseni ja läksin astumaan kuninkaan komeata palatsia kohti.
Istahdimme ovensuuhun, mutta ihmeissään virkkoi Aiolos: 'Odysseusko
siellä? Minkä jumalan viha sinua noin seuraa? Mehän lähetimme sinut
hyvin varustettuna kotiasi kohti.'

"Syvän surun vallassa kerroin hänelle, miten meille oli käynyt, ja
koetin parhaani mukaan liikuttaa hänen sydäntään. Mutta vaiti istui
koko aterioimassa ollut perhe, kunnes isä vastasi:

"'Lähde nopeasti pois, onneton. En koskaan ole auttanut miestä, jota
jumalat vihaavat', ja niin hän karkoitti meidät saareltaan. Nyt alkoi
toivoton matkamme jälleen.

"Kuusi vuorokautta me harhailimme meriä, yötä päivää, kunnes
seitsemäntenä saavuimme laistrygonien satamaan, Lamoon. Tämän maan
asukkaat ovat kuuluisaa paimenkansaa, ja heidän maassaan päivän ja yön
rajaa tuskin huomaa.

"Saavuimme oivaan satamaan. Toiset laivat ohjasivat kulkunsa sataman
perälle, mutta minä jätin alukseni aivan sataman suulle ja nousin
rantakalliolle ympärilleni katselemaan. Mitään asumuksia en nähnyt,
savua vain kohosi jostain. Lähetin kolme miehistäni ottamaan selkoa,
mikä kansa täällä asuu, ja he kohtasivatkin pian nuoren neidon,
kuningas Antifateen miehekkään tyttären. Miesten kysyttyä, ken maassa
hallitsi, ohjasi neito nämä heti kuninkaan palatsiin. Täällä he
kohtasivat maan kuningattaren, suuren kuin vuori, ja hän kutsutti heti
kotiin puolisonsa kansankokouksesta. Tultuaan sieppasi tämä heti yhden
miehistämme ja söi. Toiset kaksi lähtivät silloin juoksemaan
laivoilleen, mutta Antifates kutsui huutamalla kansansa kokoon, ja
kohta oli rannalla tuhatlukuinen joukko. Kiviä heitellen he murskasivat
kaikki aluksemme ja sieppasivat miehemme kuin kalat merestä
saaliikseen. Ainoastaan oma laivani, jonka olin sataman suulle
jättänyt, pääsi pakoon miesten soutaessa henkensä edestä.

"Suuri oli tuskamme, mutta samalla olimme onnellisia pelastuksestamme.
Laivamme joutui nyt Aiaian saarelle, jossa asui ihana, mutta samalla
vaarallinen jumalatar Kirke, auringon jumalan ja Okeanon tyttären
Persen tytär. Saavuimme hyvään satamaan, mutta kahteen vuorokauteen
emme liikkuneet missään, surimme vain kohtaloamme. Kolmantena otin
keihään ja miekan ja läksin ympäristöä tarkastelemaan. Kiipesin
korkealle vuorelle ja näin silloin metsän keskeltä kohoavan
kiemurtelevan savupatsaan. Aioin lähteä sitä kohti, mutta maltoin
mieleni ja arvelin viisaammaksi lähettää sinne ensin urkkijat. Takaisin
vuorelta astuessani näin suurisarvisen hirven, jonka varmaan joku
jumala, onnettomuuttamme säälien, eteeni lähetti. Kaasin sen ja
kuljetin raskaan taakkani alukseen.

"'Ystävät, vaikka kohtalomme on kova, emme kuitenkaan Hadeeseen astu
ennenkuin hetkemme lyö', virkoin tovereilleni. 'Kas tässä, älkäämme
itseämme suotta nälkään näännyttäkö.'

"Miehet lähenivät saalistani ja pysähtyivät hämmästyneinä, sillä se oli
harvinaisen iso. Tarpeeksi ihmeteltyään ryhtyivät he valmistamaan
ateriaa; söimme tyytyväisinä ja joimme oivallista viiniämme. Seuraavana
aamuna sanoin:

"'Toverit, kovia olemme kokeneet, idän tai lännen suuntaa emme tiedä,
emme edes aavista, missä päinkään olemme. Mikä nyt neuvoksi? Ken teistä
avun keksii, puhukoon. Saari on asuttu, näin savun sen keskeltä
nousevan.'

"Mutta miesten mieleen johtui tovereittemme surullinen kohtalo ja he
alkoivat katkerasti itkeä. Itkulla ei mihinkään päästä, arvelin, ja
siksi jaoin laivaväkemme kahteen joukkoon, toisen johtoon asetuin itse,
toisen johtajaksi panin rohkean Eurylokon. Arpa määräsi Eurylokon
joukon lähtemään tutkimusretkelle saaren sisäosaan, me muut jäimme
rannalle.

"Joukko saapuikin pian Kirken komealle asunnolle. Ulkopuolella
käyskenteli joukko susia ja leijonia, joiden miehet pelkäsivät
kimppuunsa hyökkäävän, mutta nämä lähestyivät tulokkaita häntäänsä
ystävällisesti heiluttaen kuni isäntäänsä ikävöivät koirat. Kaikki ne
olivatkin Kirken loitsimia ihmisiä. Miehemme pysähtyivät ovelle ja
kuulivat silloin sisältä kangasta kutovan naisen ihanaa laulua. Tulijat
päättivät huutaa saadakseen laulajan houkutelluksi ulos. Heidän äänensä
kuultuaan avasikin Kirke komeat ovet pyytäen heitä käymään huoneeseen.
He, raukat, seurasivatkin pyyntöä, ainoastaan Eurylokos jäi ulos
petosta epäillen. Kirke tarjosi nyt vierailleen mitä parhaimpia
herkkuja, mutta niihin hän olikin sekoittanut omia taikaryytejään
ja -juomiaan. Samassa hän kosketti heitä taikasauvallaan, muuttaen
miehemme sioiksi. Sian pää ja ruumis, mutta ihmisen sielu heillä oli,
ja siellä sikopahnassa he ratkesivat kaikki haikeaan itkuun. Huomattuaan
tovereittensa onnettoman kohtalon riensi Eurylokos vaikerrellen
laivallemme. Vasta monien kyselyjen jälkeen sai hän sanotuksi, miten
heille oli käynyt. Sieppasin heti oivan miekkani ja käskin Eurylokon
johtamaan minut taikalinnalle. Mutta hän lankesi jalkojeni juureen ja
polviani syleillen rukoili, etten läksisi, vaan että nopeasti
pyrkisimme pakoon. Käskin hänen jäädä rannalle ja läksin yksin astumaan
kohti saaren keskustaa.

"Tiellä kohtasin kultasauvaisen Hermeen, joka minua läheni hennon
nuorukaisen muodossa.

"'Minne matkaat yksinäsi, onneton?' hän lausui.

"'Toverisi ovat suljetut Kirken sikalaan, ja varmasti päättyy sinunkin
matkasi sinne, ellet apua saa. Mutta neuvon sinulle pelastuksen. Kas
tässä, ota tämä yrtti; kun se on mukanasi, eivät Kirken keinot tehoa.
Hän aikoo sinullekin taikajuomiaan juottaa, mutta kun hän pitkällä
sauvalla sinuun koskee, tartu silloin miekkaasi ja syöksy häntä kohti
kuin aikoisit hänet surmata. Silloin hän peljästyen tarjoo sinulle
lempeään. Sitä et saa hyljätä, mutta ensin täytyy sinun vaatia häneltä
jumalallinen vala, ettei hän sinulle mitään pahaa tee.'

"Sen sanottuaan hän otti maasta yrtin, jota jumalat nimittävät mölyksi.
Sen juuri on aivan musta, mutta kukka valkea kuin maito. Hermes läksi
nyt Olympoa kohti, mutta minä lähenin sykkivin sydämin Kirken asuntoa.
Ovella pysähdyin ja kun jumalatar kuuli ääneni, avasi hän kultaovensa
kutsuen minut sisään. Hopeakoristeisen tuolin hän minulle tarjosi,
jakkaran jalkaini alle asetti ja sekoitti viinejä juodakseni.
Tyhjennettyäni pikarin hän kosketti minua sauvallaan, huutaen:

"'Sikojen pariin! Siellä toisetkin toverisi ovat.'

"Silloin vedin miekan huotrasta ja syöksyin häntä kohti, mutta Kirke
vaipui jalkoihini puhuen:

"'Ken olet ja mistä tulet? Mikä on sukusi ja missä on kotisi? Näen,
ettei taikajuomani sinuun tehoa, ja tähän asti ei kukaan ihminen ole
sitä turmiotta juonut. Olet Odysseus! Kerran hän saapuu luokseni
palatessaan mustalla aluksellaan Troiasta, niin on ennustettu. Pistä
miekkasi pois ja tule luokseni. Rakkauteni saat ja onnea sinulle
runsaasti ja'an.'

"'Ei, jumalatar, miten voit sellaista ehdottaakaan', vastasin hänelle.
'Luuletko minun rakkaudestasi huolivan, olethan toverini niin kurjaan
tilaan saattanut. Mutta jos vannot jumalaisen valasi, ettet minua
tuhoa, jään luoksesi.'

"Kirke vannoikin heti.

"Sillä aikaa järjestivät hänen neljä apulaistaan, lähteitten ja
lehtojen haltijattaret, juhla-aterian. Yksi heistä valmisti minulle
virkistävän kylvyn. Asetuimme aterioimaan ja eteeni tuotiin mitä
paraimpia herkkuja, mutta en koskenut niihin. Ihmetellen kysyi silloin
Kirke:

"'Mikset syö, Odysseus, miksi ruokiani halveksit? Vai mietitkö jotain
salajuonta?'

"'En, Kirke. Mutta luuletko kenenkään rehellisen, kunnon miehen
suupalaakaan maistavan niinkauan kuin hänen toverinsa ovat salpojen
takana. Jos tahdot, että herkkujasi nautin, laske heidät vapaaksi.'

"Heti läksikin Kirke sikalaansa kohti ja laski ulos sioiksi muuttamansa
miehet. Heidän keskellään seisten hän voiteli heitä vastavoiteilla,
ja heti putosivat harjakset heistä ja edessäni seisoi reipas joukko
entistään nuorempia, kookkaampia ja kauniimpia miehiä. Minut nähtyään
riensivät he itkien luokseni ja koko palatsi kaikui tervehdyshuudoista.
Kirke kehoitti minua vetämään aluksemme maihin ja kätkemään
matkatavaramme rantaluoliin. Sen tehtyäni odottaa hän koko
laivaväkeämme luokseen.

"Saavuttuani rantaan juoksivat toverini vastaan itkien aivan
hillittömästi. Minut nähtyään heidät nimittäin valtasi sellainen riemu
kuin jos he olisivat jo Itakaan päässeet, sanoivat he.

"'Mutta kerro, kerro, missä toverimme ovat!' kuului yhdestä suusta.

"En siihen kuitenkaan ryhtynyt, vaan kehoitin heitä nopeasti
tyhjentämään laivan ja seuraamaan minua Kirken luo, jossa toiset
toverimme parhaillaan juhlivat. He tottelivat heti, paitsi Eurylokos.

"'Hullut, sinnekö riennätte", nuhteli hän. "Kirke muuttaa teidätkin
sioiksi tai leijoniksi. Ettekö muista, miten kyklopin luona kävi?
Odysseun liikarohkeus sai sielläkin aikaan monen ystävän kuoleman.'

"Olin harmistuneena tarttumaisillani miekkaan, mutta toiset saivat
minut rauhoittumaan ehdottamalla, että Eurylokos jäisi laivaan sitä
vartioimaan. Sinne hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan seurasi meitä.

"Kirken luona puhkesivat jälleen valitukset toverien kohdatessa
toisensa. Mutta Kirke sai ystävällisin sanoin kaikki rauhoittumaan. Ja
siitä hetkestä me jäimme Kirken luo kokonaiseksi vuodeksi. Sen kuluttua
virkkoivat toverini:

"'Etkö kotimaatasi enää muistakaan! Oi, lähtekäämme, muista kerran
ennustetun, että kotimaallesi pääset.'

"Heidän sanansa saivat sydämeni lämpiämään ja jäätyäni Kirken kanssa
kahden kesken rukoilin häntä: 'Hyvä jumalatar, ole armelias, täytä
lupauksesi ja lähetä meidät kotiimme. Jo kaipaamme sinne.'

"'En teitä vasten tahtoanne pidättää tahdo', virkkoi jumalatar. 'Mutta
vielä on teidän tehtävä matka Hadeeseen puhuttelemaan Teeban sokean
profeetan Teiresiaan haamua, hänen, jonka järki on Hadeessakin säilynyt
toisten siellä vain järjettöminä haamuina harhaillessa.'

"Silloin vaivuin epätoivoon ja tuskissani toivoen kuolemaa valitin:

"'Oi Kirke, Kirke, ken sen tien meille opastaa, eihän kukaan koskaan
ole vielä laivallaan varjojen valtakunnassa käynyt?'

"'Älä siitä huolehdi, Odysseus', vastasi Kirke valitukseeni. 'Nosta
vain purjeesi ja jättäydy tuulen valtaan, kyllä se sinut perille vie.
Saavuttuasi Okeanos virralle nouse rannalle ja lähde Pyriflegetos ja
Kokytos jokien yhtymäkohtaan, jossa kallio kohoaa. Siihen kaiva kuoppa,
jalan mittainen joka suuntaan ja sen reunalla uhraa kuolleille uhrit:
ensin hunajaa ja maitoa, sitten suloista viiniä ja vihdoin vettä, jolle
siroittelet hienointa viljaa. Vainajia huutaen lupaa pyhästi Itakaan
saavuttuasi uhrata parhaat uhrisi ja etenkin Teiresiaalle laumasi paras
lammas. Rukoiltuasi teurasta uhrieläimesi pitäen niitä Manalaan päin
käännettynä, mutta käänny itse poispäin. Silloin alkavat vainajien
varjot sinua joukottain lähestyä. Käske toveriesi rukoillen uhrata
lammasuhreja, mutta vedä itse miekkasi tupesta, äläkä laske varjoja
lähenemään uhriverta, ennenkuin Teiresiaan kanssa olet puhunut. Siellä,
suuri Odysseus, lähestyy tietäjä sinua ja ilmoittaa sekä tien että
suunnan, miten kotiisi pääset.'

"Aamun koittaessa riensin toverieni luo ilmoittaen, että Kirke salli
meidän lähteä.

"Heidän riemunsa oli rajaton, mutta kuultuaan, että tiemme kulki Hadeen
kautta, muuttui se suunnattomaksi epätoivoksi ja valitukseksi.
Kohtaloamme emme kuitenkaan voineet välttää, vaan lähdettävä meidän
oli. Yksi joukostamme joutui kuitenkin jo ennen meitä Hadeen varjona
kulkemaan, nimittäin Elpenor, seurueemme nuorin. Hän oli kiivennyt
katolle vilpoisempaan paikkaan nukkumaan, mutta herättyään tovereitten
lähtötouhuun ei hän muistanutkaan olevansa korkealla, vaan putosi suin
päin alas taittaen niskansa.

"Laivalle tultuamme näimme Kirken toimittaneen sinne kaksi lammasta,
jotka tarvitsimme Hadeessa uhratessamme."



YHDESTOISTA RUNO.


"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa
mennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon
laskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo,
joita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä
sieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme
laivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken
määräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten
Kirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli
nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa
kaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella
kuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla,
kunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.

"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien
hän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä
hautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.

"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun
Troiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun
ratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan
reunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.

"Tunnettuaan minut hän virkkoi:

"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit?
Mutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle
totuuden ilmoitan.'

"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:

"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat
matkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan
poikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain
voit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle
saavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen
jätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi
käytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset
kotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella.
Kotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat,
ihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat
heidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas
sisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa
ruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa
jumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille
muille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi
iltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu
mereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'

"Hänen lopetettuaan, virkoin:

"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini
ääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut
pojakseen?'

"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella,
laske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois
karkoitat, hän ääneti poistuu.'

"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä.
Verta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:

"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut?
Vaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä
virtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. --
Vastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä
puolisoasi kohdannut?'

"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa
Teiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin
sieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut
Hadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit?
Kerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai
toisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä
puolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo
parhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'

"Ja rakastettu äitini kertoi:

"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt
ja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi.
Mutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa
iltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja,
vaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä
vain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa,
kuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren
raskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi
itkien minunkin päiväni päättyivät.'

"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin,
mutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.

"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?" kysyin. "Vai oletko vain
Persefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä
suuremmaksi?'

"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää
lihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun
ruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä
nähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'

"Samalla alkoi suuri joukko kuulujen sankarien puolisoja ja tyttäriä
lähestyä. Yksitellen pakotin heidät tulemaan. Siinä näin Alkmenen,
Herakleen äidin; ihanan Epikasten, Oidipon äidin, joka tietämättään
meni poikansa puolisoksi ja sitten tuskissaan päätti itse päivänsä;
näin vielä Ledan, Tyndareon puolison, Kastorin äidin ja monet muut,
jotka eri lailla monivaiheisen elämän elettyään olivat Hadeeseen
joutuneet."

Nyt lopetti Odysseus kertomuksensa, sillä hämärä verhosi jo salin.
Mutta fajakit istuivat siellä haltioissaan kuunnellen ihmeellisiä
kertomuksia. Ihana Arete virkkoi silloin:

"Katsokaa sankaria, sankaria kooltaan, varreltaan mainiota! Paljon on
teillä aarteita kammioissanne. Jakakaa, jakakaa niitä Odysseulle!"

"Tuskin viisas kuningattaremme vastoin kenenkään mieltä puhuu", puuttui
joku puheeseen, "mutta kuulkaamme, mitä Alkinoos arvelee."

"Oikein sanottu", vastasi kuningas. "Mutta miten kipeästi kotiaan
vieraamme kaivanneekin, viipyköön kuitenkin täällä huomiseen, kunnes
lahjat, hänen arvoisensa, ennätämme järjestää."

Vastasi siihen viisas Odysseus:

"Verraton Alkinoos! Jos vuoden vielä minua täällä viipymään pyytäisit
matkaani järjestääksesi ja lahjoja kootaksesi, tottelisin sinua, sillä
mies on arvokkaampi rikkaana kotiin palatessaan kuin tyhjin käsin
saapuessaan."

"Kun tänne saavuit, Odysseus, emme sinua petturiksi luulleetkaan",
jatkoi kuningas, "mutta nyt näemme, mikä taituri olet ja miten laulajan
tavoin osaat sanasi sanoa. Mutta yö on pitkä, kerro vielä Troian
uroista, joita kohtasit. Valkenevaan aamuun asti sinua kuunnella
jaksamme."

Ja Odysseus jatkoi:

"Jos haluat, Alkinoos, kerron vielä. Onhan aikaa sekä keskusteluun että
lepoon.

"Naisten varjojen häipyessä sinne tänne läheni minua Atreun poika
Agamemnon kaikkien niiden ympäröimänä, jotka Aigiston talossa surmansa
saivat. Nähtyään minut alkoi hän katkerasti itkeä ja ojensi kätensä
minua kohti. Mutta niissä ei ollut enää entistä miehuuden voimaa.
Minäkin ratkesin itkuun ystäväni nähdessäni ja kysyin, mikä hänet
Hadeeseen saattoi.

"Agamemnon kertoi silloin surullisen loppunsa, miten Aigistos sekä
hänet että hänen väkensä surmasi veren virtanaan valuessa.

"'Mutta kipeimmin koski minuun', jatkoi vainaja, 'Troiasta kanssani
tuodun Priamon tyttären Kassandran valitus, kun uskoton Klytaimnestra
hänet viereeni surmasi. Kuolevana tartuin silloin miekkaani, mutta
petollinen puolisoni läksi luotani, eikä hän edes silmiäni sulkenut,
vaikka näki minun olevan matkalla Hadeeseen. Se oli julmaa, kauheampaa
tuskin ajatella voi kuin moinen vaimon petos. Iloitsin kotiin
tulostani, mutta siellä kohtasinkin petturin, joka on häpeän varjon
saattanut kaikille naisille. Sinuakin neuvon, viisas Odysseus, älä
kaikkia aatoksiasi puolisollesi ilmaise. Tosin rehellinen on Penelope,
Ikarion tytär. Oi, miten nuorena hän jäi, jokelteleva lapsi
rinnoillaan, sinua odottamaan. Nyt on lapsesta varttunut mies, jota
kuninkaana kunnioitetaan ja joka kohta saa kotiinsa päässyttä isäänsä
syleillä. Sitä iloa ei puolisoni minulle suonut. Vielä sinulle yhden
neuvon annan: lähene salaa kotiasi, ei ole keneenkään luottamista.'

"Nyt tulivat Akilleus, Patroklos ja Antilokos minua kohti. Heti minut
tunnettuaan Akilleus huudahti:

"'Mitä nyt mietit, Laerteen poika? Miten olet uskaltanut Hadeeseen,
varjojen valtakuntaan tulla?'

"Vastasin:

"'Oi, Akilleus, Peleun jälkeläinen, sinä rohkein Akaian rohkeimmista!
Teiresiaan vuoksi tulin, neuvoa kysymään läksin, sillä en ole vielä
kotimaahani päässyt, surut ja vastukset ovat minua vain ahdistaneet.
Mutta sinä olet onnellinen, Akilleus. Maanpäällä sinua jumaloitiin ja
täälläkin vainajain parissa jumalana vallitset. Sinun ei kaatumistasi
surra tarvitse.'

"'Oi, Odysseus, älä kohtaloani kadehdi. Olisin ennemmin maan päällä
köyhimmän miehen palvelijana, kuin täällä varjojen valtiaana. Mutta
kerro, mitä tiedät pojastani. Ottiko hän taisteluun osaa vai ei? Entä
isä-vanhukseni, Peleus kuningas? Vieläkö hän on myrmidonien
hallitsijana vai ovatko he hänet jo viralta panneet, sillä hänen
kätensä ovat voimattomat, enkä minäkään ole hänen puolestaan sotimassa?
Oi, pääsisinpä edes hetkeksi kotiini käymään, silloin saisivat ne
vavista, jotka isääni tahtovat vallasta syöstä.'

"Vastasin silloin hänelle:

"'Ystävä, isästäsi en mitään tiedä, mutta pojastasi Neoptolemosta voin
sinulle paljonkin kertoa. Minähän hänet Skyrosta laivallani kävin
noutamassa. Neuvotteluihin hän aina otti osaa ja viisaat olivat hänen
sanansa. Troiassa taistellessamme ei hän milloinkaan väistänyt, vaan
ensimäisenä hän kuumimpaan otteluun riensi. Mahdotonta on luetellakaan
niiden nimiä, jotka hän kaasi, hän, ihanin miehistä mitä tunsin,
jumalaista Memnonia lukuunottamatta. Ja kun Epeion puuhevoseen
astuimme, oli hän rohkeimmista rohkein. Priamon kaupungin kukistuttua
astui hän laivaan runsaine saaliineen eikä hänelle ollut mitään
vahinkoa tapahtunut.'

"Ylpeänä poikansa menestyksestä läksi Akilleun varjo astumaan poikki
Asfodelos-niityn.

"Toiset haamut seisoivat vieressä kukin omia huoliaan haastellen.
Kauempana pysytteli vain Aias, yhä vihoissaan siitä, että Akilleun
aseista riidellessämme voitto minulle lankesi. Oi, miksi aloinkaan
sellaisen uroon kanssa kilpailla! Koetin nyt ystävällisin sanoin häntä
lepyttää, mutta hän ei tahtonut kuulla puhettani, vaan kääntyi pois.
Kiista olisi kenties piankin puhjennut, mutta mieleni teki nähdä
muitakin vainajia.

"Näinkin Zeun heimolaisen Minon, joka valtikka kädessä oli vainajain
tuomarina, näin metsästävän Orionin, Tityon, joka Zeuta vastustaessaan
sai kovaa kärsiä. Näin myös Tantalon hirveissä tuskissaan. Kaulaan asti
ulottui hälle vesi, eikä hän sittenkään voinut juoda, vaikka kauhea
jano häntä vaivasi. Vanhuksen kumartuessa juomaan hävisikin vesi ja
musta multa vain levisi hänen ympärillään. Hänen päänsä päällä
ojentausi mitä ihanimpia hedelmäpuitten oksia, jotka riippuivat täynnä
meheviä hedelmiä, mutta kun hän ojensi kätensä niihin tarttuakseen,
heilautti tuuli oksat kohti pilviä. Oli siellä vielä Sisyfos, joka
käsin jaloin vieritti suurta kivimöhkälettä kallion huipulle, mutta
juuri kun hän oli saamaisillaan sen huipun yli, vierikin se takaisin.
Yhä vain hän sitä koetti. Hiki valui otsasta ja pölypilvi kierteli
ympärillä, mutta työ oli aina yhtä tuloksetonta. Vihdoin näin
Herakleenkin, näin, mutta vain hänen heikon varjonsa, sillä itse hän
asui jumalien luona, Zeun ja Heren tyttären, ihanan Heben, puolisona.
Synkkänä hän seisoi ympärilleen katsellen, jännitetty jousi kädessään.
Nähtyään minut sanoi hän synkeästi:

"'Onneton Odysseus, vainoaako sinuakin sama kohtalo, joka minua
maailmassa vainosi. Vaikka itse Zeus on isäni, jouduin itseäni
arvottomamman palvelukseen. Hän koetti keksiä minulle mitä vaikeimpia
töitä, ja silloin hän lähetti minut tänne pyydystämään Hadeen koiraa.
Sen sain kuitenkin Atenen ja Hermeen avulla kiinni.'

"Hän jätti minut. Odotin vielä hetken, toivoen yhä vielä näkeväni
kuuluisia vainajia, mutta heidän kova huutonsa ja melunsa sai minut
pelkäämään, että Persefone lähettää Gorgon hirveän pään ja siksi läksin
nopeasti pois. Rantaan saavuttuani kiirehdin miehiä nostamaan purjeet.
Pitkin Okeanos-virtaa kulki nyt tiemme, alussa oli peilityyntä, niin
että saimme käyttää airoja, mutta pian suosi meitä oiva myötätuuli."



KAHDESTOISTA RUNO.


"Aluksemme joutui jälleen Kirken saarelle. Odotimme aamun koittoa ja
nähdessämme aamuruskon jumalattaren nousevan yölevoltaan täytimme
Elpenorin varjon pyynnön, poltimme ystävämme ruumiin, kohotimme
rannalle hautakummun ja sen päälle asetimme vainajan airon, kuten hän
Hadeessa oli määrännyt. Askartelimme vielä yhtä ja toista, kun näimme
Kirken neitosineen lähestyvän ja tuovan meille herkullisia ruokia. Hän
tiesi siis tulostamme.

"'Rohkeat! Elävinä olette Hadeessa käyneet. Muut ihmiset joutuvat sinne
vain yhden ainoan kerran ja vasta kuoltuaan. Mutta syökää ja juokaa
runsaasti, huomisaamun ruskottaissa on teidän lähdettävä matkaan.
Kerron, mitä matkallanne kohtaatte, ettei mikään tulisi teille
yllätyksenä.'

"Sen päivän vietimme Kirken saarella. Yön tultua toverini laskeutuivat
levolle, mutta Kirke vei minut syrjään ja alkoi:

"'Täältä lähdettyänne saavutte ensin seireenien lähelle. Siellä saa
loppunsa se, ken taitamattomasti ohitse pyrkii. Vaalenneitten luitten
keskellä istuvat seireenit rannalla ja laulavat ihania lumolaulujaan.
Kun heitä lähestyt, tuki vahalla miesten korvat, etteivät he lauluja
kuulisi. Jos itse haluat kuunnella, anna sitoa itsesi lujasti
laivanmastoon kiinni ja käske miesten yhä lujentamaan siteitä, mitä
innokkaammin heitä pyydät itseäsi vapauttamaan. Kun tämän vaarallisen
paikan ohi olet päässyt, tulee valittavaksesi kaksi tietä. Saat itse
päättää kumpi on parempi, kuvaan sinulle molemmat.

"'Tulette salmeen, sen toisella rannalla on pilviä pitelevä kallio,
jonka huipulta eivät usvat koskaan haihdu. Niin sileä se on, ettei
kenkään, vaikka hänellä olisi kaksikymmentä kättä ja yhtä monta jalkaa,
pääsisi kiipeämään sen huipulle. Keskellä vuorta on suuri luola niin
korkealla, ettei sinne koskaan nuoli saavu, ja luolassa asuu
kaksitoistajalkainen, kuusipäinen hirviö, joka päätänsä aina luolasta
ojentelee etsien nieltävää. Kolme hirveää hammasriviä on sen suussa ja
sinne se sieppaa meren eläimiä. Jos laiva sen ohi pyrkii, ojentautuvat
päät sitä kohti ja sieppaavat kukin yhden miehen. Se hirviö on Skylla.

"'Vastaisella rannalla näet toisen kallion, äskeistä paljon matalamman,
ja sillä kasvaa mahtava, tuuhea viikunapuu. Hirveä Karybdis siellä
asuu. Kolmasti se nielee vettä, kolmasti taas sylkee suustaan, ja varo,
ettet sillä hetkellä lähellä ole, kun se vettä nielee. Silloin ei itse
Zeuskaan sinua pelastaa voisi. Pysyttele siksi lähellä Skyllan
puoleista rantaa. On toki parempi kadottaa kuusi miestä kuin kaikki.'

"'Mutta enkö voi nousta vastustamaan Karybdista ja enkö voi Skyllan
valtaa voittaa?' kysyin.

"'Olet liian rohkea, Odysseus', kiirehti jumalatar vastaamaan.
'Luuletko, onneton, kuolemattomia voittavasi. Jos kauan Skyllan
juurella viivyt, sieppaa hän toiset kuusi. Parasta vain on paeta. Mutta
älä unohda rukoilla hirviön äitiä Krataita, hän vain voi hillitä
Skyllan uudestaan kimppuunne hyökkäämästä. Sieltä joudut Trinakian
saarelle, jossa auringon jumalan kaunis karja käy laitumella. Paimenina
on kaksi auringon jumalan ja Neairan tytärtä, Faetusa ja Lampetia. Jos
karjan koskematta jätätte, saavutte monien vaiheitten jälkeen kotiin,
mutta jos siihen käsiksi käytte, on tuhonne tullut. Miehesi kaikki
menetät ja itse saavut surkeassa kunnossa kotiisi.'

"Aamu valkeni. Jumalatar jätti minut ja minä palasin laivalle miehiäni
herättämään. Kohta olimmekin lähtövalmiina. Kirke lähetti myötätuulen,
ja aluksemme kiiti eteenpäin. Kerroin heille nyt seireeneistä ja miten
vaaran voisimme välttää. Pian tuuli tyyntyi kokonaan ja lähenimme nyt
lumoojatarten saarta. Vahalla tukin miesten korvat ja he, sidottuaan
minut mastoon, tarttuivat airoihin, sillä tuulen henkäystäkään ei enää
tuntunut. Samassa alkoi kuulua viehättävää laulua:

"'Tännepäin ohjaa, kuulu kuningas, akaialaisten ylpeys, tännepäin! Ei
koskaan alus ohitsemme kulje täällä poikkeamatta, ja tyytyväisenä
lähtevät vieraat luotamme, sillä paljon he ovat meiltä oppineet. Kaikki
me tiedämmekin, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, tunnemme myös Troian
suuret tapahtumat.'

"Yhä ihanammin kaikui lumoojattarien laulu, ja minut valtasi kiihkeä
halu kuulla lisää. Koetin kaikin tavoin saada miehiä irroittamaan
siteeni, mutta turhaan. Päinvastoin nousi kaksi heistä sitomaan köydet
yhä lujemmin. Päästyämme niin kauas, ettei heidän äänensä enää
kuulunut, pääsin irti ja vaha otettiin pois toisten korvista. Mutta
samalla alkoi kuulua hirvittävä kohina ja edessämme kohosi suunnattomia
aaltoja ja savupilviä. Soutajat lakkasivat peljästyneinä soutamasta,
mutta minä koetin parhaani mukaan heitä rauhoittaa:

"'Ystävät, mehän olemme vaaroihin tottuneet, eikä meitä voi mikään
kyklopia pahempi uhata. Joka paikasta olemme pelastuneet, tottahan
nytkin keinon keksin. Ennen muita on perämiehen tarkoin varottava,
ettemme purjehdi kohti kuohuja, vaan pysyttelemme kallion juurella.'

"En kuitenkaan maininnut mitään Skyllasta. Unohdin kokonaan Kirken
varoitukset, etten saisi kantaa mitään aseita, vaan puin paraan
sotisopani ylleni. Katsoin katsomistani, kunnes silmät väsyivät, mutta
Skyllaa en nähnyt kalliolla. Samalla saavuimme kapeaan salmeen ja nyt
näimme Karybdiin, joka suustaan sylki vettä niin, että koko meri
raivosi, ja taas imi sitä niin, että maan kamara paljastui. Katselimme
sitä kauhistuneena, emmekä huomanneetkaan, miten Skylla sieppasi kuusi
parasta soutajaamme. Tuskissaan he raukat alkoivat huutaa, ja näimme
samalla, miten he korkealla ilmassa potkien ja nimeäni huutaen
koettivat taistella hirviötä vastaan. Paljon olen kokenut ja paljon
surkeutta nähnyt, mutta tämä näky koski kaikkein kipeimmin.

"Sivuutettuamme kalliot ja hirveän Karybdiin näinkin edessämme
auringonjumalan laidun-saaren ja kuulin sieltä mitä erilaisimpia karjan
ääniä. Muistin heti sekä Teiresiaan että Kirken varoitukset ja sanoin
tovereilleni:

"'Ystävät, kovia olemme kokeneet, mutta nyt voimme välttää turmion,
ellemme tuolle lähisaarelle laske. Se on auringon jumalan pyhä maa.'

"'Oi, Odysseus, suuri on kestävyytesi, et konsaan väsy', virkkoi
silloin eräs joukosta. 'Paljon meiltäkin vaadit, liikoja vaadit. Olemme
aivan nääntyä, etkö soisi meille edes yön lepoa. Yötuulet voivat
aluksemme tuhota. Laskekaamme rantaan lepäämään ja aamulla heti
nostamme purjeet.'

"Kaikki muutkin yhtyivät pyyntöön. Aavistin silloin, että joku
jumalista onnettomuuttamme toivoi, ja siksi sanoin:

"'Olen yksin teitä muita vastaan ja siis voimaton. No niin, nouskaamme
maihin, mutta ensin on teidän vannottava pyhä vala, ettette koske
ainoaankaan eläimeen, vaikka mielenne tekisikin. Onhan meillä toki
vielä Kirken ruokia jäljellä.'

"Miehet vannoivat heti ja niin laskimme maihin. Rannalla söimme oivia
eväitämme ja yhä varoitin heitä saaren karjaan koskemasta. Yö läheni.
Silloin nosti Zeus hirveän raju-ilman, joka pani maan vapisemaan ja
meren ärjymään. Aamulla vedimme aluksemme saaren luolaan suojaan ja
täällä saimmekin odottaa kokonaisen kuukauden, sillä myrsky ei laannut.
Nälkä pakotti etsimään sekä lintuja että kaloja, mitä vain käsiimme
saimme. Kuljeskelin saarta ristiin rastiin rukoillen jumalia
armahtamaan meitä. Kerran läksin taas loitos toisista, kohotin käteni
kohti korkeutta ja anoin Zeun apua. Jumalat vuodattivat silloin
silmiini unen ja vaivuin suloiseen lepoon.

"Silloin puhui Eurylokos toisille:

"'Kuulkaa, miehet, kovia kokeneet. Kuolema on tosin surkeaa ainakin,
mutta kehnointa on kuitenkin nälkään nääntyä. Ottakaamme auringon
jumalan karjasta ja uhratkaamme jumalille. Kun Itakaan saavumme,
uhraamme sitten runsaat uhrit auringon jumalalle lepyttääksemme hänet.
Jos jumalat henkemme ottavat, ottakoot. Sen toki paremmin kärsii kuin
nälkään kuolemisen.'

"Toiset suostuivat hänen ehdotukseensa ja kohta olivat karjan
kauneimmat teurastetut. Rukoillen he uhrit toimittivat, viinin
puutteessa vettä vuodattivat ja ohran puutteessa ottivat tammen nuoria
kerkkiä. Yhtäkkiä heräsin unestani ja läksin nopeasti astumaan rantaa
kohti. Jo kauas tunsin uhrituoksun ja silloin huusin kauhistuneena:

"'Oi, Zeus ja te muut kuolemattomat! Varmaankin te tuhokseni minut
uneen uuvutitte. Täällä ovat toverini sillä aikaa ryhtyneet onnettomiin
töihin.'

"Mutta Lampetia riensi kertomaan auringon jumalalle miesten tuhotöistä.
Tämä suuttui silloin kovin ja puhui vihastuneena:

"'Katso, Zeus, ja katsokaa te muut jumalat, mitä on tapahtunut! Kurjat
ihmiset ovat teurastaneet ihania härkiäni, jotka olivat silmäini ilona
taivaan kannella kulkiessani. Ellette nyt heitä rankaise, vaivun
Hadeeseen, siellä majaileville valoani levitän ja ihmiset pimeyteen
jätän.'

"'Ethän toki, valon valtias', virkkoi Zeus. 'Tietysti sinä inehmoille
valoasi ja'at. Salamalla murskaan aluksen, oletko silloin tyydytetty!'

"Kuulin tästä keskustelusta Kalypsolta, jolle Hermes oli asian uskonut.

"Rannalle saavuttuani nuhtelin ankarasti miehiä, ja sanojeni
synnyttämää kammoa vahvisti vielä se kauhea mylvinä, minkä kuolleitten
eläinten liha kiroten nosti. Mutta tuhotyö oli tehty.

"Viikon päivät söivät miehet luvatonta ravintoaan, kunnes Zeus
seitsemäntenä päivänä tyynnytti myrskyn. Läksimme silloin nopeasti
liikkeelle. Trinakian saaret häipyivät jo näkymättömiin ja aava meri
lainehti ympärillämme. Silloin lähetti Zeus äkkiä raju-ilman. Ilma
pimeni, purjeet repeytyivät riekaleiksi, ja hirveällä ryskeellä katkesi
masto iskien samalla perämiehen kuoliaaksi. Zeun salamat sinkoilivat
pilkkopimeässä ja taivaan kansi jyrisi kauheasti. Myrsky riisti
toverini aaltoihin ja vihdoin olin ainoa elävä olento koko
laivahylyllä. Sekin särkyi, ja niin jouduin aaltojen ajeltavaksi maston
kappaleen varassa. Samalla toki myrsky asettui, mutta tuuli kääntyi ja
niin huomasin kauhukseni matkaavani jälleen kohti Karybdista. Samalla
se nielikin meren suolaista vettä kitaansa ja maston kappale, jolla
ajelehdin, katosi käsistäni. Itse sain hädin tuskin kiinni viikunapuun
oksasta ja siinä riipuin kuni lepakko odottaen hirviön jälleen sylkevän
mastonkappaleeni. Hetken kuluttua se tekikin niin ja silloin tarrasin
siihen kiinni kynsin hampain. Jumalat sallivat minun pelastua Skyllan
käsistä ja niin ajauduin taas ulapalle. Kymmenentenä vuorokautena
sallivat jumalat alukseni saapua Ogygian rantaan, ja osuin silloin
ihanan jumalattaren Kalypson luo, joka minua hyvin hoivasi. Mutta
siitähän kerroin jo illalla, enkä ennen kertomaani mielelläni toista."



KOLMASTOISTA RUNO.


Vaieten, mutta ihastuneina istuivat kaikki suuressa salissa. Vihdoin
katkaisi Alkinoos äänettömyyden.

"Koska kattoni alle jouduit, koetan sinut täältä poiskin opastaa",
sanoi hän. "Mutta teille muille maani miehille lausun sen kehoituksen,
että antianne lisäisitte. Tuokaa vielä kukin kultainen kynttilänjalka
ja pikari. Kansa suorittakoon kustannukset."

Kaikki olivat suostuvaisia kuninkaan ehdotukseen ja seuraavana aamuna
tuli laiva lahjoja täyteen. Laivalta palattuaan kokoontuivat kaikki
jälleen palatsiin, jossa uhraten, syöden ja laulaen päivää vietettiin.
Mutta Odysseus teki kuten kyntäjä, joka uutispeltonsa vakoa astuessaan
luo katseensa päivän kehrään sen laskua odottaen, sillä silloinpa hän
tietää pääsevänsä kotiin odottavan aterian ääreen. Ja kun auringon
viime säteet maailmaa kultasivat, kääntyi Odysseus kuninkaan puoleen,
lausuen:

"Hyvästi jääös, jalo Alkinoos! Olen saanut, mitä tuskin olisin osannut
haluta, runsaat lahjat, oppaat, kaikki. Koitukoot ne onneksi, niin että
puolisoni nuhteetonna ja ystäväni terveenä kohtaan. Ja eläkää
onnellisina te, iloksi kodillenne olkaa. Älköön mikään paha kansaanne
kohdatko."

Samaa sydämissään toivottaen uhrasivat miehet viimeisen uhrin. Odysseus
astui silloin Areten eteen ja laskien hänen käsiinsä uhrimaljan lausui:

"Onnellisna eläös jalon puolisosi lastesi ja kansasi parissa, ihana
kuningatar, kunnes sinutkin kuolo kohtaa."

Uljaana läksi jalo Odysseus salista, ja häntä seurasivat kuninkaan ja
kuningattaren lähettiläät, mikä vaippaa tuoden, mikä kallisarvoista
arkkua kantaen. Laivalla he valmistivat vuoteen kovia kokeneelle
sankarille, joka vaipuikin raskaaseen uneen, mutta laiva painautui
hyökyaalloille kuni korskuva sotaratsu.

Kirkkaan aamutähden aalloista noustua läheni nopea alus Itakan satamaa,
joka oli pyhitetty vanhalle merenjumalalle Forkylle. Jyrkät kalliot
kohoavat aalloista ja suojaavat lahden poukamaa meren myrskyiltä.
Sataman perällä on merenneitojen luola täpötäynnä ihmeellisiä
kivikoruja, uurnia, joihin mehiläiset mettä keräävät ja kummia
kangaspuita, joilla merenneidot kankaitaan kutovat. Siellä soljuu
ehtymätön lähde, ja luolaan vie kaksi porttia, toinen pohjoisesta, jota
kuolevaiset kulkevat, toinen etelästä, jumalten tie.

Tänne satamaan ohjasivat taitavat fajakit nyt laivan, joka
voimakkaitten käsien soutamana työntyi puoleksi maalle. Varovasti
kantoivat miehet nukkuvan Odysseun rannalle, nostivat kalliit
lahja-arkut viereen, niin tarkoin oliivipuitten varjoon, ettei vieraan
silmä niitä huomaisi, mutta nopeasti läksivät he itse kotimatkalle.

Huomattuaan Odysseun kotirantaan saapuneen, vihastui Poseidon ja läksi
Zeun luo valittaen:

"Isä, katso, jo on Odysseus omalla maallaan, liian pian hän sinne
pääsi. Olin uhannut hänelle yhä turmiota, mutta nyt nuo fajakit, vaikka
ovat omaa sukuani, saattavat uhkaukseni häpeään, auttavat hänet kotiin,
vieläpä lahjoittavat hänelle niin runsaasti kalleuksia, ettei hän
Troiasta olisi niin suurta saalista saanut. Miten luulet toisten
jumalien minua kunnioittavan, kun ihmisetkin noin tahtoani polkevat."

Siihen vastasi mahtava Zeus:

"Miten voit ajatellakaan, ettei joukkomme vanhinta kunnioitettaisi!
Päinvastoin. Mutta ellei joku kuolevaisista sinua tottele, kosta
hänelle miten mielit."

"Jos sinun myöntymyksesi saan", lausui Poseidon, "silloin kostan
fajakeille, tuhoan heidän laivansa ja kohotan suuren vuoren kaupungin
eteen. Silloin häviää heiltä halu autella haaksirikkoisia."

Mutta Zeulla oli vieläkin tehoisampi ehdotus:

"Kun laiva lähenee maata ja rannalle kokoontuneet suuret kansanjoukot
odottavat sen saapumista, muuta silloin yht'äkkiä koko laiva suureksi
kiveksi."

Neuvo oli Poseidonin mielestä oiva ja hän riensi Skherian saarelle
odottamaan palaavia. Rannalla oli kansaa runsaasti ja malttamattomana
se odotti kotiintulevaa alusta. Mutta silloin kosketti Poseidon laivaa
kämmenellään, ja se muuttui silmänräpäyksessä kallioksi. Odottavat
katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Mihin hävisikään laiva, jonka kaikki
vast'ikään näkivät rantaa lähenevän? Silloin muisti Alkinoos vanhan
isänsä ennustuksen, että Poseidon kerran murskaa fajakien laivan ja
nostaa suuren vuoren kaupungin ympärille harmissaan siitä, että fajakit
kaikkia eksyneitä auttavat.

"Uhratkaamme mahtavalle Poseidonille tusina härkiä ja rukoilkaamme
häntä armahtamaan meitä, ettei hän vuorta kaupunkimme ympärille
kohottaisi", ehdotti kuningas.

Koko kansa ryhtyi uhriin ja rukoillen seisoivat fajakien mahtavimmat
alttarin ympärillä. --

-- Sillä aikaa heräsi Odysseus ja katseli ihmeissään ympärilleen
tuntematta kotiseutujaan, sillä Pallas Atene verhosi hänen silmänsä ja
muutti sekä polut että kalliot toisen muotoisiksi. Atene tahtoi ensin
täyttää työnsä ja saattaa Odysseun kotiin kenenkään häntä tuntematta.
Mutta tuskan ahdistamana hypähti Odysseus vuoteeltaan ja raskas huokaus
kohosi hänen rinnastaan:

"Voi minua poloista, mihin nyt taaskin lienen joutunut! Olenkohan
saapunut hurjien kansojen pariin vai majaileekohan täällä
vieraanvaraisuus? Entä mihin kalliit lahjani pannen ja mihin tästä itse
lähtenen? Olisinpa edes saanut jäädä fajakien luo. Mutta miksi he minut
näin pettivät, kotiin lupasivat opastaa ja tähän ventovieraalle maalle
jättivätkin. Zeus heille tämän kostakoon! Mutta lienevätkö kalleuteni
edes kaikki tallella vai veivätkö he jotain mennessään?"

Näin puhellen alkoi Odysseus tarkastella lahjojaan ja suureksi ilokseen
hän huomasi kaiken, sekä kalliitten vaatteitten että kullan ja muitten
aarteitten, olevan koskematta. Isänmaa, kotimaa, se vain häneltä
puuttui, ja murheissaan hän läksi astumaan pitkin rannikkoa. Silloin
läheni häntä Atene nuoren, kookkaan ja kauniin lammaspaimenen muodossa,
joka asteli ryhdikkäänä kuin kuninkaan poika, hieno vaippa hartioilla,
sandaalit jaloissa ja jousi olalla. Ihastuneena katseli Odysseus
kaunista nuorukaista ja virkkoi:

"Terve sinulle! Olet ensimäinen, jonka tässä maassa kohtaan. Ethän
minua kohtaan vihaa kanna. Sinua rukoilen kuni jumalaa, pelasta minut
ja omaisuuteni ja sano, millä maalla, minkä kansan asuinsijoilla olen?
Saareenko saavuin vai mannertako nämä kalliorannat lienevät?"

Vastasi Atene:

"Oletpa tietämätön, vieras, vai niin etäältäkö tulet, kosket maata tätä
tunne. Sen nimeä mainitaan kaukana aamuruskon mailla, se tuttu on
etelässä ja hämärä länsikin siitä laulaa. Kivinen se on ja karu, vailla
tasankoja ja kenttiä, mutta vuohet sen vuorilta ravintonsa löytävät ja
lehmikarja sinne laitumia astuu. Viiniköynnös täällä rypälettä kasvaa
ja taivas siunaavan säteensä suo. Muukalainen, kuulun Itakan maata
poljet."

Pakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas
sitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros,
joka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa
olivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja
purjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa
seisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:

"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja
keksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua
mainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea?
Olenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien
luona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan,
miten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin
nurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten
häväistyksetkin."

Viisas Odysseus vastaten virkkoi:

"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin
minkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta
koko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien
luona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt
polvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano,
missä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan
rannoille."

"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi
jättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo,
sinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita!
Tuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja
tuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet
uhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten
verhoamaa vuorta tunne!"

Samassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta
melkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä
maata.

"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä
näkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan."

Atenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan
ja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään
istuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin
olisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene
kertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja
asustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään
syvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut,
vaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.

Siihen virkkoi Odysseus:

"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen
kuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä,
kirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en
pelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?"

"Sinua mielelläni autan", lausui Atene. "Mutta ennen kaikkea on sinun
pysyttävä tuntemattomana. Ihanan ihosi rypistän, kultatukkasi poistan
ja puvuksesi annan kehnot ryysyt, niin että kaikki peljästyvät sinut
nähtyään. Kirkkaat silmäsikin teen tihruisiksi. Silloin kosijat eivät
sinua tunne, ei edes puolisosi eikä poikasi ainut. Ensi työksesi riennä
sikopaimenen luo. Löydät hänet Arethusa-lähteen luota Korax-vuorelta.
Häneltä kysele ja hän kertoo kaikesta, sillä hän on uskollinen. Sillä
aikaa riennän minä Spartaan palauttamaan Telemakoa, joka sinne on
lähtenyt sinusta tietoja saamaan."

"Mikset hänelle kertonut, vaikka kaikki tiedät?" ihmetteli Odysseus.
"Kenties hänkin joutuu siellä kovia kokemaan toisten hänen kodissaan
isännöidessä."

"Älä huolehdi", lohdutti Atene. "Kaikessa rauhassa hän istuu Atridein
palatsissa. Minä hänet sinne lähetin mainetta saamaan. Kosijat tosin
hänenkin henkeään väijyvät, mutta minä hänestä kyllä huolen pidän."

Samalla kosketti Atene häntä taikasauvallaan. Sileä iho vetäytyi heti
syviin poimuihin, vaaleat kiharat hävisivät ja Atenen edessä seisoi nyt
vanha, tihrusilmäinen kerjäläisukko, sauva kädessä, vaatteet risoina,
likaisina.



NELJÄSTOISTA RUNO.


Atene riensi nyt Spartaan, mutta Odysseus läksi astumaan vanhan
uskollisen paimenen Eumaion luo ja tapasikin hänet istumassa yksinään
avaran sikotarhan äärellä sandaaleja valmistamassa. Apulaisena oli
vanhuksella suurta sikokarjaa kaitsemassa neljä miestä ja yhtä monta
villiä koiraa. Apulaisista oli kolme omilla askareillaan, neljäs oli
lähtenyt viemään kaupunkiin teuraseläimiä, joita Eumaion oli määrä joka
päivä lähettää korskeille kosijoille. Kun koirat huomasivat lähestyvän
kerjäläisen, hyökkäsivät ne raivoten häntä kohti, ja tulijan olisi
saattanut käydä huonosti, ellei Eumaios olisi rientänyt apuun.

"Jopa nyt jotakin", huudahti paimen. "Nuo koirat olivat repimäisillään
sinut kappaleiksi ja silloin olisin minä saanut lisää surun syytä.
Sillä, katsos, jo ennestäänkin minulla on sitä yllin kyllin. Suren,
näes, kuningastani, joka nyt kenties nälissään kiertelee maailmalla
minun täällä hoidellessa hänen karjaansa vihollisten aterioiksi. Mutta
astu, hyvä vanhus, majaani. Katsokaamme, mitä siellä olisi sinulle
suuhun pantavaa."

Ystävällinen paimen astui majaan edellä Odysseun hiljalleen seuratessa.
Sisään tultuaan hän levitti vuohenvuodan lehtien päälle ja valmisti
vieraalleen vuoteen.

"Sinulle Zeus ja muut taivaan jumalat suokoot mitä sydämesi halajaa",
lausui Odysseus, iloisena ystävällisestä vastaanotosta.

"Vieras, älä minua kiitä", esteli Eumaios. "Köyhin kerjäläinenkin on
Zeun suojassa ja hänen lähettämänsä. Miksen majaani tarvitsevalle
jakaisi, enhän tiedä, miten kauan siinä itsekään olla saan. Eläisipä
rakastettu herrani, hän minulle oman kodin ja hellän puolison soisi.
Mutta hän on mennyt. Ihanan Helenan vuoksi on moni sankari päiviltä
pois joutunut. Langetkoon siitä kosto hänelle!"

Hän nousi, sitoi vyön lujemmin uumilleen ja otti karsinasta pari
porsasta, jotka hän teurasti ja paistoi vieraalleen. Tarjoten vielä
viiniä hän kehoitti:

"Syö, vieras, mitä palkollisella on tarjota. Paraat palat viedään
kosijoille. He lienevät saaneet jotain tietoja isäntäni kuolemasta,
koska he tuolla palatsissa yhä hurjemmin mellastavat. Mutta eiväthän
suuretkaan rikkaudet sillä menolla kauan kestä. Ja rikas minun isäntäni
oli, rikkaampi kuin kenkään muu."

Tyytyväisenä nautti Odysseus ateriaansa. Sitten kysyi:

"Mutta kenestä sinä olet koko ajan puhunut? Kuka niin rikas on, kuka
lähti Helenan vuoksi sotaan, ehkäpä minä hänet tuntisinkin, olenhan
niin paljon maailmaa kierrellyt?"

"Oi, vanhus, nykyään ei enää uskota kenenkään juttuja hänestä. Ennen
riensi jokainen tulokas kuningattaren luo keksien milloin mitäkin
kadonneesta. Kyynelsilmin kuunteli kuningatar heitä ja palkitsi heille
runsain käsin. Voithan sinäkin yrittää samaa. Mutta varmasti ei sitä
miestä tule, joka hänestä tietäisi. Taivaan linnut ovat varmaan jo
hänet raadelleet tai sitten hän on joutunut kalojen ruuaksi. En isääni
enkä äitiäni niin kipeästi kaipaa kuin Odysseuta. Jo hänen nimensä
mainitseminen saa tuskan puhkeamaan. Hän huolehtikin minusta kuin
ystävästään."

"Ystäväni, vaikket uskokaan koskaan enää isäntääsi näkeväsi, sanon
sinulle kuitenkin, että hän tulee vielä kotiin", virkkoi vieras. "Mutta
palkkaa tästä ilosanomasta en huoli, ennenkuin hän kotinsa kynnyksen
yli astuu. Silloin antanet minulle uudet, komeat vaatteet. Halveksin
sitä, joka hädän tullen koettaa valheella voittoa itselleen hankkia.
Zeun kautta vannon, että ennenkuin tämä vuosi on kulunut, vieläpä
ennenkuin kuu kahdesti on rataansa kiertänyt, saapuu se, joka
rangaistuksen saattaa jokaiselle, joka hänen uljasta poikaansa ja
rakasta puolisoaan on loukannut."

"Oi vieras, sitä palkkaa et koskaan tule saamaan. Mutta puhukaamme
muista asioista. Rakasta isäntääni muistellessa murhe mieleni täyttää.
Kerro sen sijaan, ken olet, mistä tulet ja miten Itakaan jouduit",
pyysi sureva paimen.

Odysseus alkoi:

"Niin paljon on minulla kerrottavaa ja niin monet ovat vaiheeni olleet,
etten vuodessakaan niitä kertoa ennättäisi, vaikka kaiket päivät tässä
hievahtamatta istuisimme ja muut toimiasi hoitaisivat. Mutta kerronpa
kuitenkin vaiheistani.

"Olen Kretasta kotoisin, rikkaan kodin poika. Isäni eläessä oli kaikki
hyvin, mutta hänen kuoltuaan sain pienemmän perinnön kuin muut.
Puolisoni kautta sain kuitenkin rikkautta. Maanviljelys ei minua
kuitenkaan miellyttänyt, merenkulku ja sodankäynti olivat sen sijaan
lempitöitäni. Niin läksinkin Troian sotaan laivastoja johtamaan. Sieltä
palasin monet vaivat kestettyäni kotiin, mutta läksin pian uudelleen
yhdeksällä laivalla Egyptiin, ja se oli onneton matka. Toiset
laivamiehet hyökkäsivät maihin, ryöstivät naisia ja lapsia ja
harjoittivat ilkivaltaa. Mutta samassa olivat Egyptin joukot aseissa ja
hädin tuskin armoa rukoillen pelastuin. Seitsemän vuotta Egyptissä
vietin, kahdeksantena jouduin sinne saapuneen foinikialaisen kera taas
merelle. Aavalle ulapalle jouduttuamme lähetti Zeus hirmumyrskyn, joka
pirstoi aluksemme. Onneksi sain käsiini maston kappaleen ja jouduin sen
varassa ajelehtimaan aalloille, kunnes kymmenentenä, pilkkopimeänä yönä
ajauduin Tesprotoin maahan. Täällä sain maan kuninkaan Feidonin
puolelta osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä. Kuulin myös Odysseusta
kerrottavan. Hän oli siellä vast'ikään vieraillut, mutta oli nyt
lähtenyt Dodonaan, oraakelia kuulemaan. Minut lähetti kuningas
laivallaan edelleen, mutta laivamiehet olivat kavalia, riisuivat
vaatteeni, heittivät ylleni nämä rääsyt ja sitoivat minut lopuksi
mastoon. Pääsin kuitenkin irti ja läksin henkeni kaupalla uimaan
pakoon. Tässä nyt olen avutonna, koditonna."

Paimen lausui silloin:

"Monet ja kovat ovat vaiheesi olleet, ukko rukka. Mutta miksikä
valheilla kertomustasi höystät? Odysseun paluusta et mitään tiedä.
Monet ovat siitä puhuneet ja monia olen uskonut, nyt en enää ketään.
Jumalat häntä vihaavat. Ellei niin olisi, olisivat he suoneet hänelle
kunniallisen kuoleman joko Troiassa tai kotimaalla. Silloin olisi hänen
muistoaan juhlittu. Mutta nyt ovat harpyiat hänet riistäneet. Täällä
minäkin sikojen parissa päiviäni vietän, en kaupunkiin mene, sillä
siellä aina vain hänestä kysellään. Kerran saapui luokseni mies
Aitoliasta, pakolainen. Avosylin hänet vastaanotin ja hän vakuutti
nähneensä Odysseun Kretassa. Siellä hän muka korjaili myrskyn
tärvelemää alustaan ja oli aikeissa saapua kotimaahan samana syksynä.
Luotin vielä hänen sanoihinsa, mutta nyt teet turhaa työtä, vieras, jos
vielä minulle jotain hänestä uskottelet. Niiden puheitten vuoksi en
sinua suojaa, vaan siksi että kaikki vieraat ovat Zeun lähettämiä."

"Näyt olevan sangen epäuskoinen, et valaanikaan luota", vastasi
Odysseus. "No niin, sopikaamme keskenämme näin -- ja Olympon jumalat
olkoot todistajamme --: jos kuninkaasi saapuu sanomani ajan kuluessa,
saan sinulta juhlavaatteet, ellei, saavat miehesi syöstä minut
korkeimmalta vuoren huipulta alas rotkoon varoitukseksi muillekin
kerjäläisille."

"Jopa jotakin, vieras!" huudahti Eumaios. "Ensin vien sinut majaani,
syötän, juotan ja sitten lopuksi otan henkesi! Eihän toki. Mutta nyt
onkin jo ruoka-aika käsissä. Missä viipynevät toverini?"

Heidän siinä puhellessaan lähenivätkin toiset paimenet ajaen suuria
sikalaumoja karsinoihinsa.

"Tuokaa, toverit, tänne juottosioista paras. Siitä valmistamme
juhla-aterian sekä tälle vieraallemme että itsellemme. Sen toki
ansainnemme vaivoistamme. Tuolla toiset herkuttelevat parhailla
paloilla mitään tekemättä."

Miehet toivat lihavan sian. Eumaios leikkasi osan harjaksia ja heitti
tuleen rukoillen Odysseulle onnellista paluuta. Uhripaloista saivat
osansa sekä nymfit että Hermes, loput jakoi hän miesten kesken. Paraan
palan sai kuitenkin kerjäläisvieras, joka siitä iloisena virkkoi:

"Sinua Zeus rakastakoon, kuten minä sinua rakastan ja anteliaisuuttasi
kiitän."

"Älä minua kiitä, syö, mitä on. Toisille jumala enemmän suo, toisille
vähemmän, miten mielii."

Yö tuli, kolea, sateinen yö. Odysseus mietti, jättääkö paimen hänelle
vaippansa peitteeksi vai ei, ja siksi hän koetellen virkkoi:

"Kuules, Eumaios, ja kuulkaapa te muutkin. Mielinpä tässä vähän jutella
teille. Viini tekee hiljaisimmankin puheliaaksi, hitaimman ketteräksi
ja saattaa usein miehen lausumaan asioita, jotka sanomatta olisivat
olleet paremmat. Mutta koskapa kerran aloin, sanon sanani loppuun asti.

"Olin vielä nuori ja notkea, kun Troian luona taistelimme. Kolme
joukkoa meitä oli. Yhtä johti Odysseus, toista Menelaos ja kolmannen
johdossa olin minä. Hiljaa lähenimme muureja ja piilouduimme
pensaikkoon. Yö oli hirvittävän kylmä. Lumiräntää satoi, eikä minulla
ollut muuta ylläni kuin haarniska ja vyö. Toiset asettuivat nukkumaan
vaippoihinsa kääriytyneinä, mutta minua paleli kauheasti. Nykäisin
silloin vieressäni makaavaa Odysseuta ja virkoin: 'Kuulehan, viisas
Odysseus, kylmyys on niin kova, etten varmaankaan aamunkoittoa näe;
katsos, minulla ei ole minkäänlaista peitettä.' -- Mutta siinäpä olikin
mies, joka ei sodassa enemmän kuin rauhankaan asioissa jäänyt
neuvottomaksi.

"'Ole hiljaa', hän suhahti korvaani, 'ettei sinua kukaan huomaa', ja
ääneensä hän lisäsi: 'Kuulkaa, ystävät, minulle selvisi unessa, että
olemme kulkeneet laivoilta liian kauas. Kukahan teistä rientäisi
Agamemnonin luo pyytämään lisäväkeä. Silloin nousi eräs nuori soturi,
heitti vaipan yltään ja riensi asialle. Mutta minäpäs sieppasin vaipan,
kääriydyin siihen ja nukuin aamunkoittoon asti. Jospa vielä olisin yhtä
nuori, saisin varmasti vaipan joltain verhokseni, mutta kukapas nyt
tällaista rääsyläistä säälii.'"

"Kerroit tositapauksen, vieras. Ja koska niin viisaasti juttelit, olet
vaipan saapa. Mutta sen saat vain lainaksi. Huomenna saavat omat
vaatteesi riittää, sillä meillä on kullakin ainoastaan yksi vaatekerta.
Mutta kunhan Telemakos saapuu, antaa hän sinulle mitä tarvitset,
vieläpä toimittaa sinut kotimaahasikin", selitti Eumaios.

Hän levitti lähelle tulta vuohen- ja lampaanvuotia lämpimäksi vuoteeksi
ja verhosi vieraansa paksulla vaipalla. Itse hän ei käynyt levolle,
vaan varustautui viettämään yönsä ulkona laumansa läheisyydessä. Ilolla
huomasi Odysseus paimenensa uskollisuuden.



VIIDESTOISTA RUNO.


Atene riensi Odysseusta erotessaan Spartaan muistuttamaan Telemakolle
kotimatkasta. Hän läheni Nestorin pojan Peisistraton vieressä lepäävää
Telemakoa ja puhui hänelle:

"Ei ole hyvä enää viivytellä, vaan sinun on riennettävä heti kotiisi,
jossa vieraat omaisuuttasi tuhlaavat. Pyydä Menelaolta heti lupa saada
lähteä. Kotona vaativat äitisi isä ja veljet äitiäsi heti menemään
Eurymakolle puolisoksi, hän näet voi suurimmat rikkaudet antaa. Ja sinä
hetkenä, jona hän toiselle puolisoksi menee, ei hän enää sinun
omaisuudestasi huolehdi, vaan pitää puolisonsa puolta. Mutta ole
matkalla varovainen, sillä kosijat väijyvät henkeäsi. Laske laivasi
Itakan uloimpaan niemeen ja sieltä riennä sikopaimen Eumaion luo. Vietä
yösi siellä ja lähetä hänet seuraavana päivänä äidillesi tulostasi
ilmoittamaan."

Heti herätti Telemakos nukkuvan Peisistraton:

"Herää, ystävä, ja riennä hevosesi valjastamaan, lähden kotiin."

"Ei vielä, Telemakos", vastasi nuorukainen. "Vielä on yö. Kunhan päivä
valkenee, voimme lähdöstä puhua. Ethän isäänikään hyvästelemättä jätä.
Hän sinulle vielä lahjatkin antaa."

Pian valkenikin aamu. Kun Telemakos kuuli Menelaon nousseen
yölevoltaan, riensi hän nopeasti hänen luokseen, sanoen:

"Menelaos, Atreun poika, salli minun jo kotimaalleni palata. Ikävöin
isäini saarelle."

Mahtava hallitsija vastasi silloin:

"Olkoon minusta kaukana halu sinua pidättää vastoin tahtoasi, se olisi
yhtä sopimatonta kuin lähettää pois vieras, joka mielellään viipyisi.
Mutta viivy vielä vähän aikaa, niin tuon sinulle lahjat."

"Kauan en enää viipyä voi", virkkoi Telemakos. "Kotini ja aarteeni
vartijatta jätin."

Sen kuultuaan kiirehti Menelaos juhla-aterian valmistajia. Itse hän
Helenan kanssa järjesteli lähtevälle annettavia lahjoja, hopeamaljoja
ja Helenan itsensä kutomia komeita, koristettuja vaippoja. Sitten
astuivat kuningas ja kuningatar Telemakon luo ja Menelaos virkkoi:

"Suokoon sinulle Zeus onnellisen kotimatkan toivosi mukaan! Tuon
sinulle kalleimman linnani kalleuksista, hopeisen, kultareunaisen
maljan, Hefaiston takoman. Sain sen kerran lahjaksi Sidonien
kuninkaalta Faidimolta."

Megapentes kantoi nyt Telemakolle tuon hohtavan hopeamaljakon ja
vihdoin läheni rusoposkinen Helena kantaen käsissään ihanaa vaippaa:

"Ottaos tämä, poikani", lausui hän, "ottaos Helenan lahjana vastaan.
Sitä häissäsi morsiosi kantakoon, siihen asti se olkoon äitisi
huostassa. Onnellisen matkan sinulle jumalat suokoot!"

Aterioituaan olivat nuorukaiset lähtövalmiina.

Menelaos asettui kultapikari kädessään hevosten eteen ja tyhjentäen
pikarin jumalien kunniaksi lausui:

"Onnellisina olkaa, nuorukaiset! Tervehtikää Nestoria, joka minua
Troiassa kuni omaa poikaansa holhosi."

Telemakos vastasi siihen:

"Terveisesi viemme, Zeun suosikki, ja jos kerran isäni Odysseun
kohtaan, kerron hälle sinun vieraanvaraisuudestasi ja näytän lahjojesi
runsauden."

Heidän siinä puhellessaan lensi kotka heidän päänsä päällä, kynsissä
kesy hanhi, jonka se oli tarhasta siepannut. Miehiä ja naisia juoksi
huutaen sen jäljessä. Peisistratos kysyi silloin Menelaolta:

"Ruhtinas, meillekö jumalat tämän merkin lähettivät, vai sinulleko se
oli tarkoitettu?"

Helena riensi silloin vastaamaan:

"Jumalat sydämeeni selityksen panivat ja sen tahdon teille nyt kertoa.
-- Kuten vuorilla syntynyt kotka ryösti kartanon hanhen, samoin palaa
Odysseus harharetkiltään -- ellei hän jo olekin palannut -- ja tuottaa
kosijoille turmion."

"Ennustuksesi toteutukoon, kuningatar", vastasi Telemakos.
"Jumalattarena silloin sinua palvon."

Nuorukaiset läksivät ajamaan täyttä ravia. Yön he viettivät Ferain
kuninkaan Diokleen luona ja aamulla varhain he taas jatkoivat matkaa ja
saapuivat pian Pylon muurien luo.

Mutta Telemakos ei Peisistraton pyynnöstä huolimatta enään poikennut
Pyloon, vaan riensi laivalleen.

Aluksella alkoi nyt kiire touhu ja pian olikin kaikki lähtövalmiina.
Telemakos ryhtyi vielä ennen lähtöään uhraamaan Atenelle ja hänen siinä
parastaikaa uhratessaan läheni laivaa kiireesti vieras, joka miehen
murhattuaan pakeni kostoa ja rukoili:

"Kuule minua, sinä uhraava muukalainen, sinua jumalien nimessä
rukoilen, sano, ken olet, mihin menet ja mikä kotikaupunkisi ja
vanhempaisi nimi on?"

Telemakos kertoi hänelle syntynsä ja matkansa syyn. Silloin kertoi
pakenija olevansa tietäjä Teoklymenos, argolaista ruhtinassukua, kuulun
Melampon jälkeläinen. Nyt hän pyysi Telemakoa ottamaan hänet mukaansa,
sillä häntä ajetaan takaa ja hänen henkensä on vaarassa.

"Tule, astu laivaani, en sinua luotamme työnnä. Itakassa sinulle
tarjoamme, mitä tarjottavaa meillä on."

Purjeet nostettiin ja Telemakon alus lähti myötätuulessa kotia
kohti. --

Sillä aikaa istui Odysseus Eumaion ja hänen toveriensa vieraana.
Koetellakseen isäntänsä mieltä Odysseus alkoi:

"Aionpa tästä huomispäivänä lähteä kaupunkia kohti kulkemaan ja siksi
nyt sinulta opastusta pyydän. Menen jalon Odysseun kotiin ja käännyn
ensin viisaan Penelopen puoleen, kerron hänelle mitä tiedän. Sitten
pyrin kosijoitten pariin. Sillä sen sanon sinulle, että olen jumalilta
saanut lahjan, jossa ani harva kanssani kilpailemaan pystyy, olen,
näet, erinomainen palvelija. Kannan puut uuniin, osaan tehdä tulen,
pienentää ja paistaa lihaa, kaataa pikariin viiniä ja toimitella
kaikenlaisia palvelijan askareita."

Hämmästyneenä virkkoi silloin Eumaios:

"Mistä moinen ajatus on päähäsi pälkähtänyt, miesparka? Surmaasi kohti
kuljet, jos kosijain pariin aiot, niin suuri on heidän röyhkeytensä. Ja
luuletko kelpaavasi heidän palvelijakseen? Ehei! Hienoja herroja
palvelijatkin siellä ovat, nuoria, punaposkisia, nuorteat hiukset
öljyttyinä he kulkevat. Pysy sinä vain täällä. Kenenkään tiellä sinä et
ole, mutta kun Odysseun poika palaa, suo hän sinulle uudet vaatteet ja
toimittaa, mihin haluat."

"Siunatkoon Zeus sinulle hyvyytesi, kun nyt lopetit kuljeskelemiseni!
Raskasta on aina vain kerjuulla kulkea, mutta nälkä pakottaa. Kun nyt
tänne jään, kertonet minulle Odysseun vanhemmista, vieläkö he elävät,
vai ovatko he jo Hadeeseen joutuneet."

"Mielelläni sen teen", virkkoi Eumaios. "Vielä elää Laertes, Odysseun
isä, mutta hänen päivittäinen rukouksensa on päästä pois tästä
maailmasta, sillä suuresti hän suree poikaansa ja etenkin puolisoaan,
nuoruutensa ihanaa morsianta, joka kuoli surusta. Muistan aina valoisan
lapsuuteni päiviä, jolloin kuningatar-vainaja minut yhdessä nuorimman
lapsensa, huntupään Ktimenen kanssa kasvatti. Ktimenesta varttui ihana
neito ja kun hän joutui Sameen naimisiin, sain minä runsaat lahjat
tänne muuttaessani. Ne olivat aikoja ne! Nykyiseltä emännältäni en ole
vuosikausiin kuullut ainoatakaan myötätunnon sanaa, ja sellaistakin
kaipaa palvelija."

"Kuinka pienenä jo jouduitkaan pois isiesi maasta? Löysivätkö sinut
vieraat ja toivat laivoillaan tänne kuninkaan linnaan?" kyseli
Odysseus.

"Mielelläni pyyntösi täytän, vastaelen kyselyysi", lausui Eumaios. "Yöt
ovat pitkiä, eikä ole terveellistä aina maata. Tässä viinin ääressä
istuessa puhe luistaa ja menneitten aikojen vaiheet vierivät muistoina
eteen. Jos teitä väsyttää", lisäsi hän kääntyen apulaistensa puoleen,
"käykää levolle, huomenna jaksatte sitten tavalliseen aikaan ajaa
karjat laitumelle."

Ja Eumaios alkoi kertomuksensa:

"Olet kenties joskus kuullut Syriasta puhuttavan? Se on Ortygian
takainen kaukainen saari, jossa aurinko kulkunsa kääntää. Siellä
lainehtivat viljavat pellot, siellä laitumet laajat avautuvat.
Onnellinen kansa Syriassa asuu. Ei koskaan nälänhätä, eivät kulkutaudit
sen keskuudessa raivoa. Kaksi kaupunkia siellä on ja molempia hallitsi
kerran isäni, jumalainen Ktesios.

"Eräänä päivänä saapui hänen hallituskaupunkiinsa foinikialaislaiva,
joka toi mukanaan kaikenlaista korua. Isäni palatsissa palveli silloin
kaunis, komea foinikialaisnainen, jonka hoitoon minut oli uskottu.
Nainen rakastui foinikialaiseen laivuriin ja kertoi olevansa Sidonista,
rikkaan Aryban tytär, joka oli ryöstetty kodistaan ja myyty Ktesiolle.
Foinikialainen lupasi silloin saattaa maansa tyttären laivallaan
jälleen kotiinsa ja nainen suostui siihen tietysti mielellään, kunhan
vain asia pidettäisiin salassa. Vielä lupasi hän tuoda laivan lähtiessä
mukanaan sekä kalleuksia että hoidettavanaan olevan kuninkaan pojan,
josta myydessä varmasti saisi suuret summat. Laiva viipyi vielä kauan
satamassa, mutta kun se vihdoin oli lähdössä ja foinikialaisnainen sai
siitä salaisen sanan, kätki hän kolme kultapikaria vaatteensa
liepeisiin ja läksi taluttamaan minua rantaan. Laivaan astuttuamme
läksi se heti liikkeelle. Kuusi päivää purjehdimme myötätuulessa, mutta
seitsemäntenä lähetti Artemis kuolettavan nuolen, joka iski hoitajani
kuoliaaksi laivan kannelle. Surin häntä suuresti, sillä olinhan
ymmärtämätön lapsi, ja niin jäin yksin ventovieraitten pariin laivaan.
Jouduimme Itakan rannoille, kuningas Laertes osti minut mieheltä, ja
niin jouduin tänne."

"Kovat ovat olleet kokemuksesi", virkkoi Odysseus toisen lopetettua.
"Olethan toki joutunut lempeän herran palvelukseen. Toista on minun,
näin saan kierrellä maita mantereita."

Näin jutellen kului yö pitkälle ja miehet kävivät levolle. --

Aamun valjetessa oli Telemakon laiva saapunut Itakan rantaan.
Aterioituaan kehoitti Telemakos laivaväkeään menemään kaupunkiin, itse
hän aikoi ensin katsella maitaan ja vasta illan suussa tulla toisten
luo.

"Mutta, poikani, minne minä menen, äitisikö luo?" kysyi Teoklymenos.

"Älä äitini luo, siellä ei sinun hyvin kävisi", virkkoi Telemakos.
"Kosijat ovat ylpeitä eikä äitini itse näyttäydy, hän vain huoneissaan
kutoo kangastaan. Mutta mene Eurymakon luo, hän on kosijoista paras ja
kansakin häntä kunnioittaa."

Samassa lensi keskustelevien pään päällitse haukka pitäen kyyhkyä
kynsissään. Se leijaili siinä hetken, sitten se alkoi repiä kyyhkyä,
niin että höyhenet lentelivät ilmassa. Teoklymenos tarttui silloin
Telemakoa käsivarteen, veti hänet syrjään ja selitti:

"Katso, tuo lintu oli jumalain lähettämä ja se merkitsee, ettei teidän
vertaisianne Itakassa ole, vaan että te tulette siellä aina kuninkaina
hallitsemaan."

"Ennustuksesi toteutukoon", virkkoi Telemakos. "Ja jos niin käy, tulet
varmasti nauttimaan sekä ystävällisyyttäni että anteliaisuuttani."

Ja matkalla seuranneelle ystävälleen Peiraiolle hän sanoi:

"Peiraios, olet kaikessa mieleni mukaan tehnyt, tee nyt vieläkin. Ota
luoksesi tämä vieraamme ja kestitse häntä kuni omaa vierastasi siihen
asti kuin palaan."

Saatuaan suojattinsa täten taattuun paikkaan läksi hän astumaan Eumaion
majaa kohden.



KUUDESTOISTA RUNO.


Samoihin aikoihin kuin Telemakon alus laski rantaan, puuhaili Eumaios
majassaan aamuaskareillaan. Aamiainen oli juuri valmistettu ja hän
sekoitteli viiniä astioissaan, kun Odysseus kuuli askelten lähenevän ja
näki koirien häntäänsä heiluttaen juoksevan jotakuta vastaan. Tuskin
hän ennätti tästä isännälleen huomauttaa, kun ovelle astuikin nuori
Telemakos. Eumaion ilo oli niin suuri, että hän pudotti viiniastiat
käsistään ja itkien astahti kaivattua vastaan, suudellen kiihkeästi
hänen silmiään ja käsiään. "Oi, rakas Telemakos, miten tulostasi
riemuitsen", iloitsi paimen-vanhus. "Harvoin joudut luoksemme, sitä
tervetulleempi olet. Käy sisään, niin saan sinua katsella."

"Sinua tervehtimään tulin", vastasi Telemakos, "ja ääntäsi kuulemaan.
Miten voi äitini, onko hän jo toisen kanssa häänsä viettänyt ja joko
hämähäkki on Odysseun tyhjään vuoteeseen saanut verkkojaan kutoa?"

"Ei, Telemakos, yhä vielä hän isääsi suree", vastasi Eumaios.

Telemakos astui kivikynnyksen yli majaan paimenen kanssa puhellessaan.
Odysseus nousi heti jättäen tulijalle istuimensa, mutta ystävällisin
sanoin Telemakos kehoitti häntä istumaan, Eumaios hänelle kyllä
istuimen valmistaisi. Vieraalle tarjottiin, mitä talossa oli, ja
hyvällä ruokahalulla Telemakos kävikin tarjottuun käsiksi. Syötyään hän
kysyi Eumaiolta, ken vieras oli ja mistä hän oli Itakaan saapunut.

"Hän on kaukaisesta Kretasta kotoisin", kertoi Eumaios. "Monet vaiheet
on hän kokenut ja tänne hän tuli karaten Tesprotoin miesten aluksesta.
Jätän hänet nyt sinun huostaasi, tee miten mielit, sinun apuusi hän
turvaa."

"Oi, Eumaios, mitä sanot! Olenko minä isäntä omassa talossani? En ole.
Kosijat siellä isännöivät. Äidilläni on taas yllin kyllin miettimistä,
mitä tehdä, antaako kosijoille jyrkkä kielto vai mennäkö puolisoksi
parhaalle heistä. Tänne jääköön vieras luoksesi. Lähetän hänelle sekä
vaatteita että ruokaa. Jos hän kotiini tulisi, joutuisi hän vastoin
tahtoani korskean kohtelun alaiseksi."

"Sallittaneen minunkin ajatukseni lausua", puuttui Odysseus puheeseen.
"Miten voit, oi Telemakos, sellaista julkeutta suvaita vai vihaako
sinua kansa, koska he niin rohkeasti elävät? Olisinpa minä nuori, kuten
sinä ja lisäksi Odysseun poika tai Odysseus itse, kaatuisin ennen
kotiani puolustaessani kuin sallisin heidän noin käyttäytyä. Vai ovatko
kenties veljesi nousseet sinua vastaan kapinaan?"

"Ei ole kansa minuun vihastunut ja veljiä ei minulla olekaan. Yhden
ainoan pojan, Laerteen, soi Zeus Arkeisiolle, yhden ainoan samoin
Laerteelle, Odysseun, ja tämän Odysseun ainoa poika olen minä. Kotini
on täynnä sekä Itakan että lähisaarten ruhtinaita, jotka kaikki äitiäni
puolisokseen pyytävät. Hän ei kuitenkaan jyrkkää kieltoa voi antaa, ja
niin he omaisuuttani tuhlaavat ja kohta minullekin surman valmistavat.
Mutta, Eumaios, riennä sinä äitini luo ja ilmoita hänelle paluustani,
ja kun sen olet muitten huomaamatta tehnyt, palaa takaisin. Odotan
täällä tuloasi."

Eumaios, lähtöön valmistuen, kysyi: "Äitisi luokse käyn, mutta sano, oi
ruhtinas, enkö poikkea myöskin vanhan Laerteen luo tulostasi
ilmoittamaan? Ennen, vaikkakin Odysseuta surren, hän toki kävi töistä
huolehtimassa, söi ja jot muitten kanssa, mutta kuultuaan sinun
lähdöstäsi Pyloon, ei hän ole puuttunut mihinkään töihin, vaan
vaikeroiden suree kohtaloasi."

"Raskasta on kuulla vanhuksen surusta", vastasi Telemakos, "mutta
parasta lienee sinun heti Penelopelle asiasi toimitettuasi palata
takaisin. Lähettäköön äitini salaa jonkun neidoistaan Laerteelle
ilmoittamaan."

Eumaios lähti, mutta silloin läheni majaa Atene nuoren naisen muodossa.
Hän pysähtyi ovelle ja ainoastaan Odysseus hänet näki, sillä kaikille
ei ole suotu nähdä jumalia. Koiratkaan eivät haukkuneet, väistyivät
vain ääneti loitomma. Katseellaan hän kutsui Odysseun luokseen. Tämä
tottelikin ja poistui poikansa näkyviltä. Virkkoi nyt Atene:

"Odysseus, Laerteen poika, ilmoita itsesi pojallesi, äläkä enää peitä,
ken olet. Jo on aika teidän lähteä kaupunkiin kostoa täyttämään. Minä
en ole väistyvä vierestänne."

Samassa hän kosketti kultasauvallaan Odysseuta, joka heti muuttui
kookkaaksi, komeaksi mieheksi. Kun hän nyt tällaisena astui jälleen
majaan, ei Telemakon hämmästyksellä ollut rajoja. Jumalan hän näkevänsä
luuli ja sanoiksi sai:

"Oi, vieras, miten muuttunut muotosi on. Jumala olet, armahda meitä, me
lupaamme sinulle runsaat uhrit kantaa."

"Jumala en ole, olen isäsi Odysseus, jonka vuoksi niin monet surut olet
kärsinyt", virkkoi Odysseus syleillen poikaansa, ja jo kauan pidätetyt
kyynelvirrat silmistä tulvahtivat. Mutta Telemakos ei kuitenkaan voinut
vieläkään uskoa isänsä sanoja, vaan epäillen lausui:

"Isäni et voi olla, sillä ei kenkään kuolevainen noin muotoaan muuttaa
saata. Olet jumala ja vain kiusaat minua saadaksesi suruni yhä
polttavammaksi. Olithan äsken raihnainen ukko, nyt olet jumalain
kaltainen."

Odysseus vakuutti:

"Jumala en ole, vaan kovien kohtaloiden kolhima isäsi, jonka Atene
mielensä mukaan voi muuttaa milloin vanhaksi ukoksi, milloin taas
kukoistavaksi nuorukaiseksi."

Silloin vasta Telemakos uskoi isänsä sanat ja itkien hänet syliinsä
sulki. Ilo oli niin järkyttävä, että molemmat itkivät ääneensä. Vihdoin
kysyi Telemakos:

"Isä, oi rakas isä, kerro, miten tänne tulit ja keneksi sinua matkalla
luultiin."

"Kertoa tahdon sinulle tuloni: fajakit, nuo taitavat merimiehet, jotka
kaikki Skheriaan joutuneet kotirannoille opastavat, toivat minut
Itakaan. Nukkuvana he nostivat minut rannalle, antoivat runsaat
lahjatkin, jotka jumalien neuvosta kätkin luolaan, ja nyt olen Atenen
kehoituksesta täällä. Mutta, poikani, luetellos nimeltään nuo kosijat
korskat, niin mietin, voimmeko me kahden heille mitään, vai onko
haettava apua."

"Oi isä, suuria olen kuullut urhoudestasi sodassa ja ihmeellisestä
älystäsi, mutta nyt et arvanne vastuksen suuruutta. Miten kaksi
voisikaan moista joukkoa vastustaa! Katsos, kosijoita ei ole
kymmenen eikä parikymmentä, vaan paljon enemmän. Dulikiosta on
viisikymmentäkaksi miesten parasta, Samesta kaksikymmentäneljä oivaa
soturia, Zakyntosta kaksikymmentä ja Itakasta kaksitoista, heidän
palvelijoitaan lukuunottamatta. Huonosti kävisi meille ilman apua."

"Poikani, etkö luule Zeun ja Atenen olevan kyllin voimakkaita
apulaisia? He kyllä astuvat korkeudestaan tarvittaessa. Mutta nyt on
sinun lähdettävä kotiin ja jälleen käytävä kosijain joukkoon. Minä
tulen sinne myös kohta kerjäläisukkona. Ja vaikka kosijat kohtelisivat
minua miten pahoin tahansa, repisivät, löisivät, et sinä saa olla
tietävinäsikään, vaikkakin sydäntäsi kirveleisi. Voithan heille siitä
ystävällisesti huomauttaa, mutta he eivät tietysti välitä, sillä heidän
kostonhetkensä on lyönyt. Pari tärkeätä asiaa on sinun mielessäsi
pidettävä: ensiksi se, että kun sinulle annan merkin, kanna kaikki
saleissa olevat aseet pois. Jos joku jotain sanoo, vastaa vain niiden
mustuvan savussa ja sano olevasi peloissasi, että kosijat joskus
juovuspäissään vielä vahingoittavat toisiaan niillä. Kaksi miekkaa vain
jätä, toinen itseäsi, toinen minua varten. Ja toiseksi on sinun tarkoin
muistettava, ettet kenellekään mainitse Odysseun olevan kotona, et
Laerteelle, et Eumaiolle etkä edes Penelopellekaan. Koettakaamme sen
sijaan ottaa selkoa siitä, kutka palkollisista ovat meille uskollisia."

Isän ja pojan näin keskustellessa ja neuvotellessa oli Telemakon alus
saapunut Itakan satamaan, ja samalla kertaa kuin Eumaios ennätti
kuningattaren luo tuomaan nuorukaisen terveisiä, saapui laivastakin
lähetti. Kun tieto Telemakon tulosta levisi kosijain keskuuteen,
tulivat he levottomiksi. Samassa palasivat väijyjätkin retkeltään ja
Antinous, retken johtaja, kiukkuisena arveli Telemakon pelastuneen
ainoastaan Zeun avulla, sillä he olivat yötä päivää vartiot pitäneet
Itakan sataman lähettyvillä. Kosijain joukko asteli torille ja siellä
he, syrjäisten heitä kuulematta, ryhtyivät neuvotteluun. Antinous
lausui ensiksi ajatuksensa:

"Ystävät, nyt ovat Telemakon päivät luetut. Me emme enää voi antaa
hänen elää, sillä hän, vihoissaan surma-aikeistamme, kutsuu varmasti
kansankokouksen ja paljastaa hankkeemme, ja silloin meidät armotta
karkoitetaan täältä. Jos hänen surmaamistaan vastustatte, arvelen
olevan viisainta heti lähteä täältä ja jatkaa kosimista kunkin omalta
suunnaltaan. Ottakoon Penelope kenen haluaa."

Kaikki istuivat hetken vaiti, kunnes Amfinomos, jalosukuinen,
puhelahjoiltaan kuulu dulikiolainen, virkkoi:

"En ole milloinkaan voinut hyväksyä ajatusta ottaa Telemakos hengiltä.
On mielestäni kauheata murhata kuninkaallista sukua oleva. Kysykäämme,
mikä jumalain tahto on. Jos he määräävät hänet kuolemaan, otan minä
hänen henkensä."

Kaikki olivat ehdotukseen tyytyväisiä ja rauhoittuneena läksi joukko
takaisin palatsiin.

Mutta tieto Antinoon murhasuunnitelmista oli joutunut Penelopenkin
kuuluville. Kauhistuneena hän silloin päätti nuhdella kosijoita.
Neitosten saattamana astui ihana kuningatar palatsin suursaliin, laski
hohtavan hunnun kasvoilleen ja kääntyen Antinoon puoleen alkoi:

"Mitä mietitkään, Antinous, mitä hirveitä asioita aivosi hautovat?
Ennen sinua mainittiin Itakan nuorukaisjoukon etevimmäksi, mutta
sitähän tämä ei todista. Aiotko murhata Telemakon ja siten rikkoa Zeun
säätämiä vierasvaraisuuden lakeja? Et ole kenties kuullut, että isäsi
saapui tänne kerran pakolaisena, kansan vihaamana, koska hän Tesprotoin
maassa oli ryöstellen elellyt. Ehk'et tiedä, että raivostunut kansa oli
repiä hänet kappaleiksi, mutta Odysseus sai hänet pelastetuksi? Näinkö
sinä kiitollisuuttasi osoitat? Sinä tuhlaat hänen omaisuuttansa, hänen
puolisoaan kosiskelet ja hänen poikansa aiot ottaa hengiltä. Sydämeni
on tuskasta murtumaisillaan. Pyydän sinua luopumaan julmista aikeistasi
ja kehoittamaan muitakin tekemään samoin."

Silloin vastasi Eurymakos, Polyboon poika: "Rauhoitu, viisas Penelope!
Ei ole sitä miestä syntynytkään, joka uskaltaisi koskea poikaasi, niin
kauan kuin minä elän. Jalo Odysseus on minua lasna hoivannut,
polvellaan kiikutellut ja siksi on Telemakos minulle rakas. Huoleti
voit olla, ei tule häntä mikään paha kohtaamaan."

Näin puhui Eurymakos, vaikka sydämessään toisin mietti. Mutta Penelope
astui jälleen huoneisiinsa ja itki puolisoaan, kunnes Atene viihdytti
hänet uneen. --

-- Paimenmajassa olivat isä ja poika sillä aikaa keskustelleet.
Ennenkuin Eumaios palasi, kosketti Atene taikasauvallaan Odysseuta,
joka samalla muuttui jälleen kerjäläisukoksi. Paimenen palattua kyseli
Telemakos kaupungin kuulumisia.

"Mitäpä minä tietäisin, en mitään kysellyt, asiani vain toimitin ja
läksin. Mutta tullessani näin mustan aluksen laskevan rantaan. Paljon
siinä oli miehiä ja aseita ja luulen heidän olleen kosijain joukkoa,
mutta varma en ole."

Telemakos vilkaisi merkitsevästi hymyillen isäänsä, mutta niin, ettei
paimen huomannut.



SEITSEMÄSTOISTA RUNO.


Seuraavana aamuna herättyään virkkoi Telemakos paimenelle:

"Eumaios, aion nyt lähteä kaupunkiin, sillä äiti huolehtii liiaksi.
Vieraasi lähteköön kerjäilemään, se lienee selvintä. Minulla on surua
yllin kyllin, en enää jaksa vieraitten huolia ottaa kantaakseni. Sanon
sen suoraan, pahastukoon vieras tai älköön."

"Viipyä en aiokaan", vastasi Odysseus. "Kerjäten näin vanha mies
helpoimmalla leipänsä saa. Odottelen vain päivän lämpenemistä, näin
aamuviileällä on vähissä vaatteissa kylmä kulkea."

Telemakos asteli kohti kotia, sydän katkerana kosijoita kohtaan.
Ensimäisenä hän kohtasi palatsissa Eurykleian, joka levitteli vuotia
kivi-istuimille. Itkien riensi vanha hoitaja nuorta isäntäänsä vastaan.
Penelopekin astui huoneestaan ihanana kuin Artemis ja Afrodite ja
ilosta itkien hänkin syleili palaavaa poikaansa.

"Poikani, rakas poikani, sinä silmäini valo! En luullut sinua enää
koskaan näkeväni, lähdettyäsi tietämättäni. Mitä kuulit isästäsi, kerro
poikani?"

"Äiti, älä herätä ikäviä muistoja. Käy huoneeseesi ja uhraa jumalille.
Minä lähden torille kohtaamaan kanssani tullutta vierasta, jonka jätin
Peiraion huostaan", vastasi vain nuorukainen.

Ja uljaana kuin jumala asteli Telemakos torille. Täällä kosijat ottivat
hänet ystävällisesti vastaan, vaikka sydämessä kantoivatkin vihaa.
Telemakos ei heistä kuitenkaan välittänyt, vaan istuutui isänsä
vanhojen, uskollisten ystävien joukkoon. Pian saapui Peiraioskin,
mukanaan Teoklymenos, pakolainen. Peiraios huomautti silloin huostaansa
jääneistä Menelaon lahjoista, jotka olisi toimitettava palatsiin, mutta
Telemakos virkkoi:

"Ystävä, ei ole nyt aika niitä kotiini tuoda. Kosijat hankkivat
murhaani ja jos se heiltä onnistuu, saat sinä kaikki ne aarteet,
mieluimmin ne sinulle suon kuin heille. Jos taas heidän hetkensä on
lyönyt, otan ne ilolla vastaan."

Teoklymeneen hän johti kotiinsa, jossa Penelope istui kehräämässä
hienoa rihmaa. Ennen kosijain tuloa pyysi Penelope poikaansa kertomaan
matkoistaan.

Telemakos alkoikin kertoa. Hän kertoi tulonsa Nestorin luo, sekä mitä
hän Menelaon ja ihanan Helenan kodissa oli kokenut ja kuullut, mainiten
samalla Odysseun olosta Kalypson luona.

"Jalo Penelope, Odysseun kunnioitettu puoliso, poikasi ei tunne asiain
oikeaa laitaa", alkoi Teoklymenos-tietäjä. "Jumalat todistajani olkoot
ja itse saat tuta minun oikein ennustaneen: Odysseus on jo Itakassa,
mutta hän kiertelee täällä salaa tai sitten hän tarkkaa kosijain
rikollisia toimia. Näin laivalla tullessamme enne-merkin, joka ei
petä."

Iloisena, toivosta vavahtaen virkkoi Penelope: "Suokoot Jumalat
ennustuksesi toteutuvan. Runsaat ovat silloin lahjasi olevat."

Heidän näin kertoellessaan ja keskustellessaan olivat kosijat saapuneet
pihamaalle urheilemaan ja pian taas koko räyhäävä joukko täytti salit,
joissa ateria oli heille katettu.

Sillä aikaa valmistautui Eumaios opastamaan kerjäläisvierastaan
kaupunkiin. Kehnot olivat vieraan rääsyt, mutta huono oli vieras
itsekin. Siksipä hän pyysikin keppiä paimenelta, millä tukea horjuvaa
käyntiään kivikkopoluilla. Pian he saapuivat Itakan kirkkaan,
poppelivarjoisen lähteen luo, josta kaikki kaupunkilaiset vetensä
ammentavat. Täällä Eumaios ja kerjäläinen kohtasivat vuohipaimen
Melanteun, joka ajoi komeita vuohiaan palatsia kohti. Melanteus,
nähdessään Eumaion raihnaine vieraineen, alkoi pilkata:

"Kas tuossa jos missä on vakka kantensa valinnut! Vaan niinhän
sanotaankin, että jumalat yhdistävät aina samanlaiset. Mutta mihinkäs
sinä oikein raahaat tuota rääsyläistä? Joka portinpieleen tuollainen
horjuen kompastelee. Antaisit sen minulle tallimieheksi, niin saisi se
edes jotain suuhunsa palkakseen. Mutta tuskin se työtä viitsisikään
tehdä, mukavampaahan on kerjätä. Sen vain sanon, että jos mokoma
Odysseun palatsiin jalallaankin vaan astuu, saa hän kosijain jakkaroita
vasten naamatauluaan."

Samassa hän potkaisi Odysseuta, joka vaivoin sai vihansa hillityksi.
Mutta Eumaios huudahti:

"Oi, lähdenymfit, te Zeun tyttäret, kuulkaa rukoukseni! Jos Odysseus
kerran luoksenne uhrinsa kantaa, suokaa hänen kostaa Melanteun
röyhkeys!"

"Mitä tuo kurja höpiseekään", hymähti ivallisesti Melanteus. "Se päivä
ei nouse, jolloin Odysseus palaa ja pian häviää täältä hänen
poikansakin. Varo vaan, etten vie sinuakin laivoilla kauas ja myy
orjaksi."

Vihdoin Melanteus jätti heidät ja he jatkoivat matkaansa hiljaa
astellen. Itse hän riensi edellä palatsiin ja istuutui kosijain
pöytään, sillä hän oli heidän suuressa suosiossaan.

Lähetessään palatsia tarttui Odysseus Eumaion käteen, virkkaen:

"Ystävä, tämä on varmasti Odysseun ihana koti, sen arvaa jo näkemältä.
Siellä tunnutaan juhlittavan, paistin hajun tunnen, kuulenpa sitrankin
ääntä, joka juhla-aterioihin aina kuuluu."

"Oikein arvasit, tyhmä et näy olevankaan. Mutta nyt on päätettävä,
miten teemme: menetkö sinä edellä sisään kosijain luo, vai menenkö minä
ensin ja sinä jäät tänne odottamaan. Kauan ei sinun kuitenkaan auta
viipyä, muuten joudut kovan kohtelun alaiseksi", ehdotti Eumaios.

Mutta Odysseus lausui:

"Käy ensin sisään sinä, minusta älä huoli, olenhan tottunut sekä
potkuihin että kovuuteen."

Tallin edessä tunkiokasalla syöpäläisten vaivaamana makasi vanha,
takkuinen koira, joka kuultuaan Odysseun äänen, tunsi heti entisen
isäntänsä. Ei jaksanut kuitenkaan jalo eläin päätäänkään nostaa,
heilutti vain häntäänsä ja loi uskolliset, kosteat silmänsä Odysseuun.
Odysseus tunsi sen Argooksi, lempikoirakseen, jonka hän itse oli ennen
Trojaan lähtöään kasvattanut. Siitä oli sitten varttunut oiva
metsästyskoira, mutta nyt se oli vanha ja hoidotta jätetty. Salaa
pyyhkäisi Odysseus kuuman kyyneleen silmistään ja kysyi:

"Eumaios, katso, mikä koira tuolla tunkiolla noin huonossa kunnossa
makaa?"

"Se on isäntäni koira, isäntäni kasvattama ja hoitama. Mutta
palkolliset ovat huolimattomia kun ei isäntä ole käskemässä. Niinhän se
aina on", puhui Eumaios.

Mutta Argoon päivät olivat nyt päättyneet, se kuoli ilosta nähtyään
rakkaan isäntänsä.

Eumaios astui sisään ja istuutui Telemakon luo. Kohta näkyi raihnainen
kerjäläinenkin ovensuussa. Tutisten hän istahti kynnykselle nojautuen
oven kauniiseen kypressi-pieleen. Telemakos lähetti hänelle silloin
antipaloja ja kehoitti häntä pyytämään kultakin kosijalta lisää, sillä
"kerjäläisen ei sovi ujostella", kuten hän sanoi.

Kiittäen laski Odysseus Telemakon palat laukkuunsa ja alkoi syödä,
mutta juhlalaulajan lopetettua laulunsa, kehoitti Atene häntä kulkemaan
kosijan luota toisen luo almua anoen. Odysseus läheni kutakin kättään
ojentaen, kuten ainakin kerjäläinen. Ken hän on ja mistä tullut,
kyseltiin häneltä, mutta Melanteus riensi vastaamaan:

"Mistä lieneekään, Eumaion vaan näin äsken häntä tänne kuljettavan."

Antinous kääntyi silloin vihaisena Eumaion puoleen:

"Eikö mielestäsi meillä ole täällä kyllin kerjäläisiä, jotka isäntäsi
omaisuutta syövät, yhäkö sinä niitä tänne aiot raahata?"

"Jalosti et puhu, vaikka jalosukuinen oletkin", vastasi Eumaios.
"Kerjäläistä ei kenkään kutsu. Mutta sinä kohtelet aina niin
ylimielisesti meitä, Odysseun palvelijoita ja etenkin minua. Siitä en
kuitenkaan välitä niin kauan kuin Penelope ja Telemakos elävät."

"Vaikene, Eumaios", nuhteli Telemakos. "Älä häntä suotta ärsytä. Ja
sinusta vasta tulisi oiva isä minulle, Antinous, koska tuollaisia
opetuksia jaat. Anna kerjäläiselle, äläkä muitakaan antamasta kiellä,
sillä täällä ei kenkään ole pahoillaan, jos tarvitsevaista autetaan.
Mutta sinä, Antinous, et muista välitä, itsestäsi vain huolta pidät."

"Jopa puhut ylpeästi, Telemakos", virkkoi kosija. "Jos jokainen antaisi
yhtä runsaasti kuin minä annoin, riittäisi hänelle evästä vähintäin
kolmeksi kuukaudeksi."

Odysseus saikin runsaat palat ja aikoi jo palata kynnykselle
pusseineen, mutta kääntyi kuitenkin vielä Antinoun puoleen, sanoen:

"Sinun tulee antaa vielä oikein hyvä pala, sillä sinä näyt olevan muita
ylhäisempi. Kuninkaaksi sinua luulisi. Katsos, minäkin olen kerran
ollut rikas ja mahtava. Koti minulla oli kuulu ja palvelijoita paljon.
Kerjäläistä en koskaan antimetta pois ajanut." Ja sitten hän alkoi
kertoa laveasti kukistumisestaan, onnettomasta Egyptin retkestään,
miten hänet vietiin Kyproon orjaksi ja miten kovia hän joutui kokemaan.

Mutta nyt oli Antinoun kärsivällisyys lopussa.

"Mikähän jumala tuollaisen maanvaivan tänne onkaan lähettänyt. Ei edes
ruokarauhaa saa. Korjaa nyt luusi ihmisiä kiusaamasta, muuten toimitan
sinut sellaiseen paikkaan, jossa on pahempi olla kuin sekä Egyptissä
että Kyprossa. Kas, näin käy, kun on kerjäläiselle liian hyvä."

Mutta Odysseus vastasi:

"Eipä näy vastaavan luonteesi komeata muotoasi. Täällä syöt vieraan
ruokaa etkä niistä murustakaan kerjäläiselle soisi. Tuskinpa omalta
pöydältäsi suolanraekaan anovalle tipahtaisi."

Nyt raivostui Antinous:

"Vai aiot vielä pilkata! Ehjin nahoin et salia jätä." Ja samassa hän
heitti kohti Odysseuta jakkaran, joka oli ollut hänen jalkainsa alla.
Heitto oli kova, mutta Odysseus ei hievahtanutkaan, pudisti vain
päätään ja läksi astumaan kynnystä kohti. Täällä hän alkoi:

"Kuulkaa, jalon kuningattaren kosijat! Jos mies saa iskun omaisuuttaan
puolustaessaan, silloin sen kärsii, mutta kun häntä nälkäänsä
tyydyttäessä lyödään, silloin on eri asia. Jos koston jumalattaret
kerjäläistä kuulevat, silloin toivotan Antinoulle häitten asemesta
kuoloa."

"Istu hiljaa siellä nurkassasi syömässä, taikka raahaavat palvelijat
sinut ulos ja nylkevät elävältä", raivosi Antinous.

Toiset kosijat paheksuivat Antinoun röyhkeyttä ja sanoivat:

"Antinous, taisitpa tehdä pahasti jakkaralla vierasta heittäessäsi.
Jospa hän onkin joku jumala, tulevathan jumalatkin ihmismuodossa maan
päälle ihmisten elämää ja vaellusta tarkkaamaan."

Antinous ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään. Telemakon sydäntä
kirveli nähdessään isäänsä pideltävän pahoin, mutta lupauksensa mukaan
ei hän virkkanut mitään, nyökäytti vain hiljaa päätään kostoa hautoen.

Penelopenkin kuuluville oli tullut tieto Antinoun kovuudesta muudanta
ventovierasta kohtaan ja pahoillaan hän toivotti kostoa heittäjälle.

"Jospa meidän muittenkin toivotukset toteutuisivat", virkkoi siihen
joku palvelijattarista, "niin ei heistä kenkään aamunkoittoa näkisi."

Penelope, sydämessään kerjäläistä säälien, kutsutti Eumaion luokseen,
sanoen hänelle:

"Jalo Eumaios, johda vieras tänne luokseni, kenties hän, joka paljon on
maita kierrellyt, on sattunut näkemään tai jotain kuulemaan kaivatusta
Odysseusta."

"Oi, kuningatar, suuri kertomistaito sillä miehellä on", vastasi
paimen. "Kolme vuorokautta hän luonani viipyi enkä väsynyt häntä
kuulemaan. Paljon hän on nähnyt, paljon kokenut ja hän tietää kertoa
Odysseun olevan jo rikkaine aarteineen kotimatkalla."

"Tuo hänet heti tänne, Eumaios", lausui Penelope. "Kosijat tehkööt
sillä aikaa mitä haluavat. Jospa Odysseus kerran saapuisi, kostaisi hän
Telemakon avulla kaikki heidän julkeutensa."

Samassa aivasti Telemakos niin kovasti, että sali kaikui. Penelope
naurahti.

"Kuulitko", sanoi hän paimenelle. "Telemakos myönsi sanani tosiksi.
Mene nopeasti hakemaan vieras luokseni. Ja jos hän totta puhuu, saa hän
juhlavaatteet palkakseen."

Eumaios riensi täyttämään emäntänsä käskyä ja hän kuiskasi Odysseulle:

"Sinua kutsuu viisas Penelope, jalon Telemakon äiti. Hän tahtoo
kysellä, tiedätkö mitään hänen puolisostaan, ja jos tosia puhut, tulet
palkankin runsaan saamaan."

"Oi, Eumaios, totta puhun jalolle kuningattarelle. Mutta en uskalla
hänen luokseen ennen auringon laskua käydä. Ties mitä kosijat
tekisivätkään, jos nyt menisin. Enhän äskenkään mitään tehnyt ja
kuitenkin minua lyötiin."

Eumaios palasi odottavan Penelopen luo tuoden vieraan terveiset ja piti
hänkin puolestaan myöhäistä iltahetkeä sopivampana rauhalliselle
keskustelulle. Penelope myönsi myöskin kerjäläisen viisaasti
ajatelleen.

Paimen palasi nyt saliin ja kuiskasi Telemakolle lähtevänsä pois, mutta
kehoitti häntä varomaan kosijoita, joilla on paha mielessä.

"Oikein puhut, vanhus, mene kotiisi, mutta palaa tänne aamulla ja tuo
runsaat uhri-eläimet tullessasi", vastasi Telemakos.

Paimen läksi ja kosijat jäivät viettämään iltaa soittaen ja tanssien
tapansa mukaan.



KAHDEKSASTOISTA RUNO.


Kaupungilla kuljeskeli ahneudestaan kuulu kerjäläinen Arnaios, suuri
kooltaan, mutta heikko voimiltaan. Hänen tapansa oli tulla tuon
tuostakin Odysseun palatsiin, jossa kosijat lähettivät häntä usein
asioilleen ja kutsuivat häntä senvuoksi taivaan airuen mukaan: Iros.

Nytkin hän taas saapui sinne ja nähdessään vieraan kerjäläisen oven
suussa aikoi ajaa hänet pois.

"Tiehesi, ukko, minun paikaltani, muuten potkaisen sinut pois", räyhäsi
Iros. "Etkö näe, miten kaikki minulle ystävällisesti silmäänsä
vilkuttavat, kehoittaen ajamaan sinut ulos. Lähde, lähde, muuten joudut
nyrkkisotaan."

"Onhan tässä kynnyksellä sijaa kummallekin enkä minä niitä paloja
kadehdi, mitä sinulle annetaan", vastasi Odysseus. "Mutta älä sinä
ärsytä minua. Vaikka olenkin vanha, pidän sinut kyllä kurissa ja jos
käsiksi sinuun käyn, ei sinusta enää huomenna ole minulle vastusta."

"Kaikkea sitä saa kuulla mokomankin suusta", kivahti Iros. "Mutta
maltas, minä lyön sinua kohta, niin että hampaat suustasi heltiävät!
Tulepas nyrkkeilemään!"

Nauraen virkkoi silloin Antinous toisille:

"Katsokaas, minkä ilon jumalat ovat meille lähettäneet. Nuo kaksi
tuolla alottavat riidan. Yllytetäänpäs niitä vielä!"

Naureskellen ympäröivät kosijat kerjäläiset ja Antinous ehdotti:

"Tuolla uunissa on jäljellä makea paisti. Se ken teistä voittaa, saa
sen, saapa vielä oikeuden olla ainoana kerjäläisenä tässä talossa.
Toinen väistyköön."

Odysseus kuitenkin oli vastustelevinaan koko taistelua ja sanoi:

"On liian rohkeata näin vanhan miehen ryhtyä nuoremman kanssa
taistelemaan, mutta nälkä käskee. Olen sitten rohkeampi, jos kaikki
vannotte, ettei kukaan auta Irosta."

Kaikki vannoivat vaaditun valan ja Telemakos sen vielä vahvisti. Nyt
paljasti Odysseus hartiansa ja käsivartensa ja ihaillen katselivat
kaikki niiden voimakasta kauneutta.

"Jo nyt taisi tuhosi tulla, Iros-parka", virkkoi joku katselijoista.

Ja Iros alkoi vavista pelosta eikä uskaltanutkaan lähestyä
vastustajaansa. Mutta palvelijat vetivät hänet esiin.

"Etkö häpeä, kerskailija, pelätä ja vavista vanhaa, nälkäistä ukkoa",
sanoi joku. "Sen vaan sanon, että jos tuo sinut voittaa, lähetän sinut
laivalla Epeiroon, kuningas Eketon luo. Hän sinut siellä niin ruhjoo,
ettet kelpaa enää muuhun kuin koirien ruoaksi."

Ei auttanut muu kuin ryhtyä taisteluun ja Odysseun miettiessä, iskisikö
hän voimainsa takaa, vaiko vain kaataisi vastustajansa, löikin Iros
häntä hartioihin. Silloin iski Odysseus niskaan Irosta niin, että tämä
nujertui tiedotonna maahan, veren tulvahtaessa suusta. Kosijat
nauroivat katketakseen, mutta Odysseus raahasi vastustajansa palatsin
portin pieleen, nosti hänet siihen istumaan, asetti kepin käteen ja
sanoi:

"Istu nyt siinä sikojen ja koirain vartijana, äläkä pyri vieraitten
kerjäläisten herraksi."

Odysseus heitti risaisen vaippansa taas harteilleen ja istahti
kynnykselle entiselle paikalleen, mutta nauraen ja ilakoiden toivat
kosijat hälle luvatun palkan. Nuori Amfinomos joi vielä hänen
maljansakin, toivottaen onnea voimakkaalle muukalaiselle. Silloin
lausui Odysseus:

"Amfinomos, näyt olevan jalo nuorukainen, kuten isäsi Nisoskin, jota
olen kuullut kehuttavan. Sanonpa sinulle yhden asian, paina se tarkoin
mieleesi: Kaikista luoduista on ihminen heikoin. Onnen päivinä ei hän
muista, että onnettomuuskin voi kerran häntä kohdata. Mutta kun jumalat
vastoinkäymisen lähettävät, on hänen sekin otettava vastaan. Vaihteleva
on ihmisonni. Kerran olin rikas ja mahtava minäkin, mutta luotin vain
isääni ja veljiini, enkä ymmärtänyt onneani säilyttää. Ihmisen on
elettävä rehellisesti, vältettävä pahaa ja tehtävä mikä on oikein.
Täällä harjoitetaan vääryyttä, hävitetään vieraan tavaraa ja se ei jää
kostamatta. Kun Odysseus kerran palaa -- ja varmasti se päivä pian
koittaa -- silloin tulee rangaistus. Toimittakoot jumalat sinut täältä
pois, ennenkuin verinen tilinteko alkaa."

Kerjäläisen sanat näkyivät koskevan nuorukaiseen, murheellisena ja
ikäänkuin aavistaen ennustuksen toteutuvan, hän palasi kuitenkin
saliin, sillä kohtaloaan hän ei voinut välttää.

Atene johti silloin Penelopen mieleen halun näyttäytyä kosijoille ja
hän virkkoi uskolliselle Eurynomelle:

"Eurynome, mieleni tekisi mennä kosijain luo, vaikkakin sydämessäni
heitä vihaan ja tahtoisin samalla varoittaa poikaani luottamasta
heihin, jotka edessä päin ovat hyviä, mutta selän takana neuvottelevat
surma-aikeita."

"Kuningatar, käy heidän luokseen, mutta ennen sitä on sinun kylvyssä
oltava ja saatava kyynelten jäljet kasvoiltasi", kehoitti palvelijatar.

"Ystäväni, älä minua kehoita ulkomuodostani huolehtimaan, siitä en
välitä, enkä ole välittänyt siitä päivästä lähtien, jolloin puolisoni
läksi. Vaan nouda tänne pari neitosta, jotka seuraavat minua alas,
yksin en sinne halua käydä."

Eurynome läksi täyttämään emäntänsä käskyä, mutta sillä aikaa uuvutti
Atene Penelopen virkistävään uneen ja valoi hänen kasvoihinsa ja
vartaloonsa ihanuuden, jonka vertaista näkee ainoastaan Afroditella,
tämän käydessä jumal-impien viehättävään karkeloon. Tehtävänsä tehtyään
poistui Atene ja samassa Penelope heräsi lähenevien neitosten puheluun.

"Miten suloisesti nukahdin", virkkoi kuningatar. "Oi, sallisipa Artemis
minun yhtä ihanasti vaipua kuoloon, silloin pääsisin suremasta jaloa
puolisoani."

Kahden neitosen seuraamana astui kuningatar salin ovelle ja niin ihana
hän oli, että kosijain sydän lämpeni ja kaikki toivoivat saavansa hänet
puolisokseen. Mutta Penelope kääntyi Telemakon puoleen, lausuen:

"Poikani, en ymmärrä sinua. Lapsena osoitit suurta älyä, mutta nyt
mieheksi vartuttuasi, kun sinun olisi näytettävä olevasi jalon miehen
poika, et enää pysty mihinkään. Täällä kohdellaan vieraita pahoin, etkä
sinä sitä estä."

"Äiti, en ihmettele, että olet minuun pahastunut. Lapsi en mielestäni
kuitenkaan ole, osaan kyllä erottaa pahan hyvästä. Mutta tämä
vieraitten, pahansuopien ihmisten paljous saa minut usein epäilemään
mitä tehdä. Sitäpaitsi olen aivan yksin kaikkia muita vastaan. Nyt
kuitenkin on vääryyttä kärsineen vieraan käynyt paremmin kuin
luuletkaan. Hän on voittanut Iroon. Ja toivoisinpa kosijoille käyvän
yhtä huonosti kuin tuolle kerskaajalle kävi."

Mutta Telemakon sanoista välittämättä huudahti Eurymakos ihastuneena:

"Oi, ihana kuningatar, jos kaikki Argoon ruhtinaat sinut tällä hetkellä
näkisivät, ei kosijain joukko mahtuisikaan palatsiisi, niin ihana olet,
kaikkia muita naisia ihanampi sekä kooltasi että muodoltasi ja älyltäsi
rikkaampi."

"Ei, Eurymakos, ihanuuteni hävisi sinä hetkenä, jolloin puolisoni pois
läksi. Mutta jos hän kerran palaisi, alkaisi kukoistukseni uudelleen.
Muistan päivän, jona hän meni. Hän tarttui jäähyväisiksi käteeni ja
lausui: 'Puolisoni, lähden taisteluun urhoollista Troian kansaa vastaan
ja varmaan moni meistä jää sille tielleen. Hoida sinä kotiamme ja pidä
huolta isästäni ja äidistäni, kuten tähänkin asti, kunnes pojastamme
varttuu mies. Ellen minä palaisi, mene silloin puolisoksi toiselle.'
Näin hän puhui. Nyt lähenee raskas häitteni aika minua onnetonta. Mutta
kosijani eivät menettele oikein. Jaloa naista kosittaessa tuodaan
hänelle aina runsaat lahjat, vieläpä härät ja lammaslaumatkin. Te
sensijaan elätte talossani minun omaisuuttani kuluttaen."

Odysseus iloitsi kuullessaan puolisonsa järkevät sanat. Hän ymmärsi
hänen houkuttelevan lahjoja kosijoilta ja kohtelevan heitä ystävällisin
sanoin, vaikka sydämessään hautoikin muuta.

"Ihana Penelope", virkkoi Antinous. "Lahjat tuomme, mutta luotasi emme
poistu, ennenkuin parhaan meistä olet puolisoksesi valinnut."

Kaikki yhtyivät Antinoun sanoihin ja kohta tuotiin Penelopelle runsaita
lahjoja. Antinous antoi taidekoristeisen vaipan, jossa oli kaksitoista
kultasolkea. Eurymakos lahjoitti hohtavat kultaiset kaulavitjat,
joissa jalokivet välkkyivät. Eurydamoon lahjana olivat kalliit
korvarenkaat, joissa kussakin säteili kolme timanttia. Runsaat ja mitä
kallisarvoisimmat lahjat sai Penelope, joka nyt aarteineen jätti
kosijat ja astui jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta kosijat alkoivat
laulaen ja tanssien viettää iltaa. Hämärän tultua sytytettiin
kartanolle nuotio ja palatsin neitoset sitä hoitelivat.

"Neidot, käykää kuningattarenne luo", virkkoi Odysseus heille,
"kehrätkää siellä kultarihmaa, minä kyllä pidän tulesta huolen. Ja
vaikka täällä kemut kestäisivät aamuun asti, en minä väsy."

Neitoset katsoivat hymyillen toisiinsa. Joukossa oli myös rusoposki
Melanto, Penelopen kasvattama ja hoivaama neito, joka kuitenkin oli
emännälleen kiittämätön ja salaa oli Eurymakon suosikkina. Hän vastasi
Odysseulle pilkallisesti:

"Sinäpä olet mieletön, kun et nukkua aio, etkä täältä edes poistu.
Ylpeiletkö siitä, että Iroon voitit? Maltahan vaan, eikö kerran tule
tänne sinuakin väkevämpi, ja silloin ovat laiskanpäiväsi täällä
päättyneet."

Vihaisesti katsahti Odysseus häneen ja virkkoi:

"Vaikene, neito, lähden muutoin Telemakolle kertomaan korskeudestasi ja
hän varmasti kostaa sinulle."

Neitoset pelästyivät kerjäläisen sanoja ja lähtivät juosten pois.
Yksinään oli nyt Odysseus nuotion vartijana. Mutta kosijat eivät
jättäneet häntä rauhaan. Eurymakos ivasi, Odysseuhun viitaten:

"Katsokaa, te kaikki ylvään kuningattaren kosijat, vierastanne. Hänet
on varmaan joku jumala lähettänyt tänne meitä valaisemaan kaljulla
päälaellaan."

"Kuules, ukkeli, etköhän tulisi minun palvelukseeni. Saisit
maatilallani istuttaa puita ja palkaksi antaisin sinulle kunnon
vaatteet ja ruokaa yllin kyllin. Mutta taidatpa olla niin tottunut
kerjäämään, ettet mielikään rehelliseen työhön ryhtyä."

"Oi, Eurymakos", vastasi Odysseus hänelle. "Jos molemmat tarttuisimme
samaan työhön, joko kilpaa heinää niittäisimme tai samanikäisillä
härillä kyntäisimme, näkisit, etten olisi sinua huonompi. Tai jos Zeus
lähettäisi sodan ja saisin miekan ja kypärin minäkin, näkisit, että
parhaitten joukkoon kuuluisin. Silloin et enää köyhyyteni vuoksi minua
ivaisi. Mutta sinä olet itserakas, mieheksi kehno, joka luulet itseäsi
suureksi, koska et ympärilläsi koskaan näe mitään tosisuuruutta.
Palaisipa Odysseus kerran, silloin tuntuisivat nämä palatsin avarat
ovet sinusta kapeilta, sellaista vauhtia sinä silloin pakoon pyrkisit."

Vihastuneena huusi nyt Eurymakos: "Heittiö, kyllä pian saat selkääsi,
koska noin röyhkeilet. Oletko juovuksissa, vai onko Iroon voitto
noussut päähäsi?"

Ja samalla hän heitti jakkaransa kohti kerjäläistä. Odysseus väisti
kuitenkin heiton ja jakkara sattuikin ruokia kantavaan palveliaan, joka
kiljahtaen lyyhähti maahan. Nyt syntyi yleinen hämminki, jokainen huusi
ja harmitteli, kun mokoman kerjäläisen vuoksi illan ilo särkyi.

Mutta Telemakos vaati ankarasti kaikkia lähtemään nukkumaan. Harmissaan
kuuntelivat he nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta nuori Amfinomoskin
yhtyi häneen ja kehoitti jättämään rauhaan kerjäläisen, joka oli tullut
Odysseun katon alle suojaa saamaan. Silloin joivat kosijat vielä
viimeisen uhrimaljan ja lähtivät yötiloilleen.



YHDEKSÄSTOISTA RUNO.


Isä ja poika jäivät nyt saliin kahden ja Odysseus lausui:

"Nyt on aika siirtää täältä kaikki aseet pois. Voithan sanoa kosijoille
niiden savussa mustuvan ja pelkääväsi heidän juovuspäissään toisiaan
vahingoittavan."

Telemakos kutsui heti Eurykleian luokseen, pyytäen häntä pitämään
kaikki naiset huoneissansa, kunnes hän ennättäisi siirtää pois
savussa turmeltuneet isänsä aseet. Eurykleia iloitsi Telemakon
huolellisuudesta, mutta kysyi:

"Kuka sinut huoneeseesi saattaa ja soihtua edelläsi kantaa, jos minä
pois menen?"

"Sen tehköön kerjäläinen", vastasi Telemakos, "jotakin voi hänkin tehdä
ruokaansa ansaitakseen."

Eurykleia teki, kuten käskettiin, ja isä ja poika alkoivat kiireesti
siirtää pois aseita. Itse Atenekin auttoi heitä valaisemalla
kultalampullaan. Hämmästyneenä virkkoi silloin Telemakos:

"Katso, isä, mikä ihmeellinen hohde seinillä loistaa ja katossa
leijailee. Täällä varmaan kulkee joku Olympon jumalista."

"Hiljaa, poikani, älä kysele mitään. Sellainen, näes, on jumalain tapa.
Käy sinä nyt vuoteeseesi, minä jään vielä tänne, haluan puhella
neitosten ja äitisi kanssa, hän varmaan kyselee yhtä ja toista."

Telemakos poistui huoneeseensa aamun koittoa odottamaan, Odysseus jäi
yksin saliin. Kohta saapuikin sinne neitosineen Penelope ja istuutui
lieden ääreen hopea- ja norsunluukoristeiseen tuoliin, jota tuuhea
vuota peitti. Neidot korjailivat pöydiltä pois illallisen tähteitä ja
lisäilivät puita tuleen. Nuori Melanto, nähdessään Odysseun, alkoi
jälleen häntä ivailla:

"Vai täällä sinä vielä vetelehdit, mitähän oikein olet odottelevinasi.
Mene jo tiehesi, muuten viskaan sinua palavalla kekäleellä!"

"Olet kovasydäminen, nuori neito. Älä minua ivaa siksi, että köyhä
olen. Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, rikas ollut. Silloin en
kerjäläistä koskaan oveltani kääntänyt. Mutta Zeus teki minut köyhäksi.
Katso, pian voi kadota sinunkin kauneutesi, josta nyt ylpeilet, tai voi
kuningattaresi sinua ankarasti rangaista sinuun vihastuessaan. Ja jos
kerran Odysseus tulee, voi sinun käydä huonosti, ja ellei hän tulekaan,
onhan hänellä poika, voimakas Telemakos, jonka käsiin voit joutua."

Kuningatar oli myös kuullut keskustelun ja kovin sanoin hänkin nuhteli
Melantoa, luvaten kerran hänelle kovan rangaistuksen. Vielä hän pyysi
Eurynomea nostamaan viereensä vieraalle istuimeksi tuolin ja
levittämään sille lampaanvuodan, sillä hän tahtoi puhella muukalaisen
kanssa.

Käskettyään Odysseun luokseen kysyi kuningatar tämän nimeä, sukua ja
kotimaata.

"Jalo kuningatar", vastasi Odysseus. "Kuuluisa olet viisaudestasi,
kaikkialla nimeäsi mainitaan ja kaikki sinulle onnistuu. Kysymyksiisi
tahdon vastata, mutta älä kysy, kuka ja mistä olen. Silloin nousevat
mieleeni raskaat muistot, enkä vieraitten nähden tahtoisi valittaen
itkeskellä, luulisitte kenties minun viinin liikuttamana kyynelöivän."

"Oi, vieras", virkkoi Penelope. "Kova on ollut minunkin kohtaloni, kova
ja raskas. Sinä päivänä minulta kaikki sammui, jona jalo puolisoni
Troiaan läksi. Nyt ovat sekä Itakan että lähisaarten jalosukuiset minua
kosimassa. Olen kaikin keinoin koettanut häitä viivyttää. Loin kankaan,
jota päivät kudoin, yöt ratkoin ja lupasin sitten häitä valmistaa, kun
kankaani, jalon Laerteen kuolinvaipan, saan valmiiksi. Kolme vuotta
kului, mutta vihdoin kosijat viekkauteni keksivät. Nyt ei mikään muu
tule neuvoksi kuin lopettaa tämä heidän odotuksensa. Vanhempani
vaativat minua ratkaisemaan vaalini ja näen hyvin, miten Telemakos
kärsii katsellessaan omaisuutensa hupenemista. -- Mutta vieras, kerro
nyt sinäkin, missä kotisi on?"

"Jalo kuningatar, koska välttämättä tietää tahdot, en voi olla sitä
kertomatta, niin tuskaista kuin se onkin", virkkoi Odysseus. Ja hän
aloitti pitkän tarinan. Kretasta hän muka oli kotoisin ja joutunut
kerran parin viikon ajan pitämään Odysseuta laivaväkineen vieraanaan.
Siihen suuntaan hän jatkoi kertomustaan lisäten vielä, miten oli itse
joutunut onnettomuuteen. Muistot puolisosta heräsivät jälleen
kirvelevinä ja Penelope itki itkemistään. Odysseus hillitsi itsensä ja
katseli kylmän näköisenä puolisonsa surua, vaikka kyyneleet tahtoivat
väkisin hänenkin silmiinsä nousta. Mutta Penelope oli jo monet kerrat
joutunut valheita uskomaan, siksi hän nyt päätti koetella, puhuisiko
vieras totta.

"Jos todella, muukalainen, olet puolisoni tavannut, voinet kertoa,
minkälainen puku hänellä oli yllä luonasi vieraillessaan, minkä
näköinen hän itse oli ja minkälaisia ne miehet, jotka häntä
seurasivat?" kyseli Penelope.

"Oi, kuningatar", alkoi Odysseus, "vaikeata on näin kahden
vuosikymmenen kuluttua niin tarkoilleen enää muistaa, mutta koetan.
Yllään hän kantoi purppuraviittaa, kultasolkista ja soijissa oli petoa
kiinnipitävän koiran kuva. Vielä muistan viitan alta näkyneen vartalon
mukaisen, pehmeän ihotakin, joka hohti kuin kulta. Mutta enhän voi
tietää, kantoiko hän tätä pukua kotoa asti, vai oliko hän sen
matkalla lahjaksi saanut. Muistan vielä yhden hänen tovereistaan,
kiharatukkaisen Eurybateen, jota Odysseus näytti suuresti arvossa
pitävän."

Yhä voimakkaammaksi kasvoi Penelopen ikävä kuullessaan selvästi
kuvattavan Odysseun puvun ja hän huudahti:

"Vieras, tosia ovat sanasi. Itse sen puvun hänelle tein, itse soljen
siihen kiinnitin. Ja nyt en koskaan saa häntä kotiin tervetulleeksi
toivottaa!"

"Jalo kuningatar, älä itkulla ihania kasvojasi pilaa", virkkoi
Odysseus. "Puolisosi palaa. Tesprotoin kuningas Feidon itse minulle
hänen tulostaan kertoi. Runsaat lahjat näin, jotka hän myötänsä tuo.
Itse hän oli silloin Dodonassa Zeun orakelia kuulemassa. Siis huolesi
heitä, kuningatar. Vannon Zeun ja tämän Odysseun kotilieden kautta
totta puhuvani. Se päivä on lähellä, jolloin Odysseus kotiinsa saapuu."

"Sanasi toteutukoot, vieras", lausui Penelope, "vaikka sitä sydämessäni
epäilenkin. Ja te neidot, laittakaa vieraalle oiva vuode, hänelle kylpy
valmistakaa ja pukekaa kunnon vaatteisiin. Huomenna hän Telemakon
kanssa aterioikoon. Onneton se, joka häntä uskaltaa solvata."

"Ei, kuningatar, suo minun yöni viettää kuten tähänkin asti, vuoteetta,
vaipatta", kielteli Odysseus. "Samoin jalkojani en salli kenenkään
neidoistasi pestä, eikö luonasi ole ketään kokenutta, vanhaa
palvelijatarta."

"Puhut viisaasti, vieras", lausui kuningatar, "viisaammin kuin kenkään
toinen. Eurykleia, auta vierasta, pese hänen kätensä ja jalkansa, kuten
ennen isännällesi teit."

Vanha Eurykleia alkoi katkerasti itkeä ajatellessaan Odysseuta, joka
kenties hänkin kulki ventovieraitten pilkattavana, tämän vieraan
tavoin. "Mutta en voi olla sanomatta sitä, että tämä vieras enemmän
kuin kenkään toinen täällä käynyt muistuttaa kooltaan, ääneltään ja
jalkojensa muodolta Odysseuta", nyyhkytti vanhus.

"Samaa ovat muutkin sanoneet", vastasi vain Odysseus.

Vanha Eurykleia sekoitti kylmää ja kuumaa vettä miellyttävän haaleaksi
ja alkoi pestä vieraan jalkoja. Odysseus pelkäsi tulevansa ilmi, sillä
hänen toisessa jalassaan oli arpi, jo lapsena saatu, ja Eurykleia sen
hyvin tunsi. Haavan oli villisika purrut hänen kerran käydessään
Parnassolla äitinsä mahtavan isän Antolykon luona. Tämä kuulu kuningas
oli käynyt tervehtimässä vävyään Laertesta ja tytärtään. Eurykleia oli
nostanut vastasyntyneen Odysseun äidinisän polvelle, sanoen:

"Valitse sinä nimi odotetulle lapsenlapsellesi!"

"Sen teenkin", vastasi Antolykos. "Koska matkan varrella olen joutunut
usein vihastumaan, olkoon hänen nimensä Odysseus, s.o. vihastunut. Ja
kun hän varttuu, lähettäkää hänet luokseni, lahjat hänelle runsaat
annan."

Näitä lahjoja oli Odysseus mennyt noutamaan. Sydämellisesti ottivat
hänet vastaan sekä Antolykos, äidinisä, että äidinäiti Amfitea. Äitinsä
veljien kera läksi hän Parnassolle metsästämään. Täällä hän näki
tiheässä viidakossa harvinaisen ison villisian. Hän kumartui iskeäkseen
sitä, mutta se ennätti ennen ja iski hirveät hampaansa Odysseun
polveen, mutta samalla kaatui villisikakin kuoliaana maahan. Hoidellen
saatiin haava paranemaan, mutta arpi jäi.

Tämän arven huomattuaan laski Eurykleia hämmästyneenä jalan irti ja
huudahti:

"Oi, Odysseus sinä olet, armahin, nyt vasta sinut tunsin, kun käsin
sinua kosketin!"

Ja hän katsahti Penelopeen, viitaten Odysseuhun, mutta Odysseus tarttui
navakasti vanhaan hoitajaansa:

"Vaiti, tahdotko nyt minulle pahoin käyvän, sinä, joka minua ennen
lapsena ollessani hoitelit. Ellet nyt ole hiljaa, seuraa kosto sinua."

"Oi kuningas", virkkoi vanhus hiljaa. "Vaikenen kuin kivi, etkö minua
paremmin tunne. Ja kun kosijain koston hetki lyö, mainitsen sinulle ne
neitosista, jotka ovat uskottomia olleet."

"Ystävä, kyllä itsekin näen, keneen luottaa saa, keneen ei. Vaikene
sinä vain ja jätä loput jumalain huomaan."

Vanhus läksi noutamaan uutta pesuvettä, sillä äsken hän oli
hämmästyksissään kaatanut entisen. Pesun päätyttyä läksi Odysseus
jälleen Penelopen luo peittäen arven rääsyillään.

"Tahdon vielä hetken kanssasi puhella", alkoi kuningatar. "Päivän
askareissa huolet asettuvat, mutta yön hiljaisina hetkinä nousee tuska
sitä kalvavampana, surren ja itkien öitäni vietän. Aatokseni
lainehtivat sinne tänne, kuni kevät-öitten satakielen laulu. Sekin,
Aëdon raukka, Pandareon tytär, kipeästi suree Itylos-poikaansa, jonka
erehdyksestä surmasi. Minun aatokseni viipyy milloin jalossa
puolisossani, milloin pojassamme, enkä tiedä mitä tehdä: yhäkö täällä
kotona viivyn vai olisiko minun jo toisen puolisona pois lähdettävä.
Mutta kerron sinulle vielä unen, jonka äskettäin näin. Tuolla pihalla
on parikymmentä hanhea, jotka vedestä vehnää noukkivat ja usein niitä
huvikseni katselen. Silloin oli tulevinaan vuorilta kotka, suuri,
vankkanokkainen ja surmasi ne kaikki. Itkin katkerasti hanhieni
kohtaloa ja akajalaisnaisia oli kokoontuvinaan ympärilleni
osaaottavina. Hetken kuluttua palasi kotka, istahti katon harjalle ja
huusi selvin ihmisäänin: 'Rohkeutta, kuuluisa Ikarion tytär. Tämä ei
ollutkaan unta, vaan totta. Hanhet ovat kosijoita ja minä olen
puolisosi, joka tuon heille kaikille surman.' Samassa unikuva katosi,
näin vain hanhien pihalla noppivan vehnänjyviä."

"Kuningatar, unenne merkityshän on itsestään selvä", Odysseus vastasi.
"Uskon varmasti, että niin tuleekin käymään kuin unessa kuulitte kotkan
sanovan. Hän palaa eikä syyllisiä armahda."

"Ei ole kaikkiin uniin luottamista", arveli kuningatar. "Uniakin on
kahta lajia. Toiset kulkevat hohtavasta norsunluuportista ja niillä ei
ole mitään arvoa, toiset astuvat luisesta käytävästä ja ne jotakin
merkitsevät. Mutta tuskinpa minun uneni niihin kuuluu. -- Vaan nyt,
ystäväni, lähenee ratkaisun hetki lähenemistään ja se raskas aamu
valkenee, jolloin minun on tämä ihana koti jätettävä. Nyt aion panna
kilpailut toimeen. Odysseulla oli usein tapana ripustaa salin kattoon
peräkkäin kaksitoista rengasta ja ampua yhdellä laukauksella nuoli
niiden kaikkien läpi. Sen puolisoksi menen, joka jaksaa Odysseun jousen
jännittää ja samanlaisen laukauksen ampua."

"Jalo Penelope, älä pitkitä kilpailuihin ryhtymistä, sillä puolisosi
palaa varmasti, ennenkuin kenkään hänen joustaan jännittää jaksaa."

"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu", virkkoi kuningatar,
"mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä
levolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet."

Ja hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien
vuoteeseen.



KAHDESKYMMENES RUNO.


Odysseus jäi alas saliin ja heittäytyi pehmeitten vuotien päälle
pitkäkseen. Siinä hän maatessaan huomasi nuorten palvelijattarien
nauraen poistuvan palatsista kosijain luo öisiin iloihin ja
vihastuneena Odysseus mietti, kostaisiko hän heille heti. Mutta itsensä
hilliten hän löi rintaansa, virkkaen:

"Vaiti, sydän! Olethan pahempaakin kärsiä saanut, täytyihän sinun nähdä
kyplopin surmaavan toverisi, kuinka et tätä jaksaisi kestää."

Hänen siinä unetonna maatessaan läheni häntä Atene, lausuen:

"Miksi yhä valvot, onneton? Olethan omassa kodissasi, puolisosi ja
poikasi lähellä."

"Oikeassa olet, jumalatar", Odysseus vastasi. "Mutta mietin, miten
noista kosijoista yksin selviydyn."

"Olet epäuskoinen, Odysseus", naurahti Atene. "Moni saa tyytyä halvan
tallirengin apuun, ja olenhan minä toki jumalatar, joka olen sinua
tähänkin asti ahdingoista auttanut. Mutta nyt on sinun nukuttava, ilman
unta ei kukaan kestä."

Odysseus vaipuikin vahvistavaan uneen, mutta hänen puolisonsa heräsi
aamuyöstä ja ratkesi katkeraan itkuun.

"Oi, Artemis, Zeun pyhä tytär", hän alkoi rukoilla. "Lähetä nuolesi
minuun, niin pääsen pois elämästä ja sen kärsimyksistä. Uneksin, että
Odysseus oli täällä luonani, ja se uni oli niin selvä, etten tahdo
voida uskoa sen olleen vain unta."

Odysseus heräsi valitukseen, nousi nopeasti vuoteeltaan ja kohottaen
kätensä kohti korkeutta hän kääntyi Zeun puoleen:

"Suuri Zeus! Olet minua auttanut maa- ja merihädässä, auta minua nytkin
ja näytä minulle jokin merkki."

Samassa antoi Zeus ukkosensa jyristä ja heti kuuli Odysseus toisenkin
hyvän enteen. Läheisessä myllyhuoneessa, jossa aina kaksitoista naista
yötä päivää oli jauhamassa, kuului jauhavan naisen ääni:

"Oi, Zeus, kaikkien jumaltenkin isä. Korkeudessasi annoit ukkosen
jyrähtää. Jollekin ihmiselle se oli merkkinä, olkoon minullekin. Älä
salli kosijain enää huomenna täällä asustaa. Polveni väsyvät ainaisesta
jauhamisesta. Olkoon tämä heidän viimeinen elinpäivänsä!"

Odysseus iloitsi kuullessaan sekä jyrähdyksen että naisen sanat.

Jo saapuivat saliin palvelijattaret, sytyttivät tulen ja järjestelivät
kaikki kuntoon. Jumalainen Telemakoskin heräsi, pukeutui ja astui
Eurykleian luo kysyen, onko vierasta hyvin kohdeltu.

"Oma syynsä on, jos vuode oli epämukava. Parempaa hän ei huolinut.
Ruokaa ja viiniä hän kyllä sai mielin määrin", vastasi uskollinen
vanhus, kiirehtien samalla neitosia jouduttamaan puhdistustöitään,
sillä tänään kosijat saapuisivat tavallista aikaisemmin. Kukin riensi
tehtävilleen. Jo läheni Eumaioskin tuoden kolme parasta syöttösikaa.
Hän kääntyi ystävällisesti Odysseun puoleen kysyen, saiko hän jo
osakseen parempaa kohtaloa kuin eilen.

"Jumalat heidän röyhkeytensä kostakoot", vastasi Odysseus.

Samalla läheni Melantioskin, vuohipaimen, tuoden tullessaan parhaat
vuohet. Hän ei malttanut taaskaan olla pilkkailematta vierasta:

"Vai täällä sinä yhä vetelehdit, laiskuri! Laita jo luusi täältä! Me
emme taida selvitä toisistamme ilman perinpohjaista tappelua."

Odysseus ei huolinut vastata moiseen puheeseen, nyykäyttihän vain
merkitsevästi päätään. Jo astui sinne Filoitioskin, kolmas paimen,
ajaen myöskin uhkeita tavaroita palatsiin. Hän läheni Eumaiosta
kysellen:

"Ken on tuo vieras kulkija, mistä maasta ja mitä sukua? Miesparka!
Muodoltaan hän on kuin kuningas. Mutta useinhan jumalat ottavat
näiltäkin onnenpäivät."

Hän läheni Odysseuta, tarttui hänen käteensä ystävällisesti virkkaen:

"Terve sinulle, vieras! Sinua katsellessani nousee kyynel silmääni,
sillä muistan jaloa isäntääni. Kenties hänkin kiertelee parast'aikaa
risoissaan ventovieraita maita. Jos hän taas Hadeessa jo on, säälin
häntä vielä enemmän. Sellaista isäntää oli ilo palvella. Jo olisinkin
aikoja sitten täältä lähtenyt, noitten korskeitten kosijain parista
poistunut toisille maille, ellen yhä odottaisi Odysseun paluupäivän
koittoa."

"Viisas näyt olevan, paimen", Odysseus vastasi. "Siksipä sinulle
sanonkin ja sanani valalla vahvistan: ennenkuin täältä tänään lähdet,
olet näkevä Odysseun palaavan ja kovasti kosijoille kostavan."

Lehmipaimen virkkoi silloin:

"Zeus sanasi toteuttakoon!" Ja uskollinen Eumaioskin yhtyi toivomukseen
kaikesta sydämestään.

Näiden uskollisten palvelijain siinä keskustellessa suunnittelivat
kosijat, miten surmata Telemakos. Mutta silloin lensi siitä ohitse
kotka, kynsissään vapiseva kyyhky.

"Siinä oli enne", Amfinomos virkkoi. "Aikeemme ei tule onnistumaan.
Käykäämme ennemmin aterioimaan."

Toisetkin siihen yhtyivät ja joukko painautui saliin. Odysseulle
Telemakos osoitti istuimen aivan ovensuussa ja virkkoi:

"Kas tässä viiniä! Istu siinä rauhassa. Tämä ei, näes, ole mikään
ravintola, vaan Odysseun talo, jossa minä nyt olen isäntänä. Ja te
kosijat, antakaa vieraamme istua rauhassa, ettei tappelua synny."

Kiukuissaan purivat kosijat huulta kuullessaan Telemakon sanat ja
Antinous sanoi:

"Ei ole helppoa kuulla noin rohkeita sanoja, mutta kärsikäämme, kunnes
Zeus toisin päättää."

Kotvan aikaa kului rauhassa, mutta jo alkoi taas kuulua pilkkasanoja ja
samelainen, upporikas Ktesippos ilkkui:

"Onhan oikeus ja kohtuus, että Telemakon vieraat saavat mitä muutkin
vieraat. Minäkin annan tälle lahjani."

Ja sen sanottuansa hän tarttui härän reisiluuhun ja heitti sen kohti
Odysseuta, joka kuitenkin ennätti väistää. Harmistuneena huudahti
silloin Telemakos:

"Sinun onneksesi se ei osunut, muuten olisi peitseni sinut lävistänyt
ja isäsi olisi saanut häitten sijasta valmistaa sinulle hautajaisia.
Eikö se teistä riitä, että omaisuuteni tuhlaatte, pitääkö
teidän solvata vieraitanikin. Soisin teidän ennemmin onnistuvan
murhahankkeissanne minua vastaan, kuin tahtoisin nähdä ainaista
ilkitöitten harjoitusta."

Kaikki vaikenivat, mutta pian virkkoi Agelaos:

"Älköön teistä kukaan pahastuko Telemakoon sanoista. Mutta tahtoisin
häntä itseään tekemään lopun tästä. Kosk'ei ole enää vähintäkään toivoa
Odysseun paluusta, olisi tietysti selvintä, että Penelope heti
valitsisi puolison itselleen, silloinhan sinä, Telemakos, saisit yksin
rauhassa hoitaa omaisuuttasi."

Telemakos vastasi siihen:

"En ole estellyt äitini avioliittoa, päinvastoin saisi hän vielä
runsaat lahjatkin. Mutta jumalat varjelkoot minua karkoittamasta häntä
kodista vastoin tahtoansa."

Atene herätti heissä silloin naurun halun, ja kaikki kosijat alkoivat
nauraa luonnotonta naurua kasvot vääntyneinä ja kyynelten valuessa
silmistä.

Silloin alkoi tietäjä Teoklymenos:

"Oi, ihmisparat, mitä nyt tuleekaan tapahtumaan. Katsokaa, pimeys
leijailee ympärillänne, kyyneleet silmistänne vierivät, oi, seinät ovat
veren tahraamat, tuskan huutoja kuuluu ja katsokaa, katsokaa, eteinen
on varjoja täynnä, piha samoin ja kaikki kiirehtivät Hadesta kohti!
Katsokaa, oi näettekö, aurinko on sammunut, murhan pimeys peittää
kaiken!"

Kosijat nauroivat yhä makeammin ja Eurymakos virkkoi:

"Tuo vieras on hullu! Taluttakaa hänet ulos valoon, koska täällä on
niin pimeä olevinaan."

"Terveet ovat jalkani, minulla on pari silmiä, samoin korvia, osaan
itsekin ulos ja lähdenkin heti, sillä kohta on jokaisen teidän hetkenne
lyönyt", lausui tietäjä, lähtien pois ystävällisen Peiraion luo.

Kosijat yhä nauroivat ja eräs heistä sanoi:

"Jopa sinulla on huono vieras-onni, Telemakos-parka. Toinen vieraistasi
on tuollainen rääsyläinen, toinen taas hullu. Tekisit viisaammin, jos
panisit molemmat laivaan ja veisit sikelien luo, siellä maksetaan
tuollaisista rahaa."

Näin ilkkuen nauttivat kosijat uhkeata aamiaistaan aavistamatta,
minkälaisen illallisen Odysseus Atenen avulla heille tulisi
valmistamaan.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN RUNO.


Penelope nousi neitostensa kera palatsin aarrehuoneisiin kädessä
kultainen avain, jossa oli norsunluinen pää. Täällä aarrekammioissaan
säilytti Odysseus kerran nuorena spartalaiselta Ifitolta saamaansa
arvokasta jousta. Hän ei milloinkaan kuljettanut sitä muassaan, piti
vain tallessa nuoruudenaikuisen ystävyyden muistona. Täällä huoneissa
oli suuria arkkuja täpö täynnä kallisarvoisia vaatteita ja muita
rikkauksia. Penelope otti naulasta jousen ja silloin tulvehtivat
voimakkaina mieleen onnellisten vuosien muistot. Itkien hän katseli
Odysseun lempijousta. Sitten hän läksi alas, parin neitosen kantaessa
silmukkarenkaita, joiden läpi nuolen tuli lentää. Saavuttuaan alas
saliin hän pysähtyi ovelle virkkaen:

"Rohkeat kosijat! Te täällä mielin määrin majailette ja pakotatte minut
ratkaisuun. Kuulkaa, tänään pidämme kilpailut, silloin näemme, ken
teistä voittaa. Tässä on jalon puolisoni jousi. Ken sen jaksaa
jännittää ja yhdellä laukauksella nuolen kaikkien kahdentoista renkaan
läpi ampuu, häntä puolisona seuraan ja jätän ainiaaksi tämän minulle
niin rakkaan kodin."

Samalla hän ojensi jousen Eumaiolle kosijoille annettavaksi. Mutta
Eumaioskaan ei voinut kyyneleitään pidättää, niin selvästi muistui
rakas isäntä mieleen ja Filoitioskin ratkesi itkuun.

"Te tomppelit! Vai tässä te rupeatte vetistelemään ja lisäätte
kuningattaren surua. Ellette voi itseänne hillitä, menkää ulos
itkemään, niin ei kilpailumme häiriinny. Tässä on työtä tarpeeksi,
sillä harva pystyy Odysseun kanssa kilpailemaan."

Niin lausui Antinous, mutta sydämessään hän kuitenkin luuli jaksavansa
jousen jännittää ja voiton saada. Silloin virkkoi Telemakos:

"Miten mieletön olenkaan, kun riemuitsen kilpailusta! Miehet, koettakaa
onneanne, katsokaa, onhan palkkannekin verraton, nainen ihana,
jollaista toista ei etsimälläkään löydä! Tekeepä minunkin mieleni
yrittää. Jos voitan, silloin saan pitää äidin luonani."

Hän asetti renkaat pitkään riviin, heitti vaipan hartioiltaan, tarttui
jouseen ja yritti jännittää, mutta turhaan. Kolmesti hän koetti, mutta
aina yhtä huonolla menestyksellä. Silloin Odysseus viittasi häntä
luopumaan yrityksestä ja Telemakos kehoitti muita koettamaan onneaan.

Antinous ehdotti aloitettavaksi samassa järjestyksessä, jossa he
pöydässä istuvat. Nousi silloin Leiodes ja tarttui jouseen, mutta
turhaan yrittivät hänen hienot, töihin tottumattomat sormensa sitä
jännittää. Toivotonna hän jätti jousen virkkaen:

"Turhaa työtä taidatte tehdä. Viisainta lie ajoissa luopua
tavoittelemasta sitä, mitä ei kuitenkaan saa. Te kaikki luulette
onnistuvanne, mutta jouseen tartuttuanne huomaatte saavanne lähteä
etsimään itsellenne puolisoa muualta."

Harmistuneena virkkoi silloin Antinous: "Mitä puhetta se sellainen on!
Jollei sinun äitisi sinua jousenjännittäjäksi synnyttänytkään, ei sinun
tule ajatella kaikkia yhtä mahdottomiksi. Melanteus, tuo talia, lämmitä
sitä ja voitele sillä jousi, niin näette, miten käy."

Melanteus teki kuten käskettiin, kosijat koettivat vuoroitellen, mutta
ainoakaan ei onnistunut. Nyt olivat jäljellä ainoastaan Eurymakos ja
Antinous, joukon etevimmät urheilijat.

Kilpailujen kestäessä oli Odysseus Eumaion ja Filoition seuraamana
astunut ulos. Täällä hän kysyi heiltä, kenen puolta he pitäisivät, jos
Odysseus kerran palaisi. Empimättä vastasivat silloin molemmat henkensä
Odysseun puolesta antavansa ja rukoilivat, että Zeus kerran sallisi
rakastetun isännän palata.

"Toivonne on toteutunut", lausui nyt Odysseus. "Katsokaa, tässä hän
seisoo edessänne kahden pitkän vuosikymmenen kuluttua. Te olette
palvelijoista ainoat, jotka kotiatuloani olette odottaneet. Jos jumalat
minun voittaa suovat, maksan teille runsaan palkan. Puolison teille
hankin ja kodin läheltä omaani annan ja siitä lähtien teitä kohdellaan
Telemakon ystävinä ja veljinä. Osoittaakseni totta puhuvani, katsokaa
arpea polvessani, jonka kerran Antolykon vieraana ollessani sain."

Nähdessään suuren arven tunsivat uskolliset palvelijat heti isäntänsä
ja lankesivat itkien hänen kaulaansa.

"Ystävät, ei ole nyt itkuun aikaa", virkkoi Odysseus; "varovaisia on
meidän vielä oltava. Nyt käyn minä yksin sisään, seuratkaa te vasta
hetken päästä. Sinä, Eumaios, käy sulkemaan ovet naisten puolelle ja
varoita, ettei kenkään sieltä mihinkään liikahda, vaikka melua
alkaisikin täältä kuulua. Sulje sinä, Filoitios, lujasti linnan portit.
Tuolla sisällä pyydän minäkin saada jännittää jousta. Kukaan ei sitä
tietysti minulle anna, mutta ojenna sinä, Eumaios, se käteeni, kosijain
vastusteluista huolimatta."

Nyt hän astui jälleen sisään ja istuutui entiselle paikalleen.
Eurymakos oli parast'aikaa voimiaan ponnistaen koettamassa onneaan,
mutta vaikka hän kuinka rasvasi jousta, ei hän jaksanut sitä jännittää.
Sekä harmissaan että murheissaan hän luopui yrityksestä huoaisten:

"Tämäpä häpeä! En yksin Penelopen menettämistä sure, onhan sekä
Itakassa että muualla neitoja kyllin, mutta se on harmini syynä, että
me kaikki olemme niin paljoa huonompia kuin jumalainen Odysseus. Johan
jälkimaailmakin meitä siitä pilkkaa."

"Ei, Eurymakos, ei niin", lohdutti Antinous. "Etkö muista, että tänään
on Apollon juhlapäivä, tuon jousenampujan suojelijan. Onhan mahdotonta,
että kenkään nyt voisi onnistua. Mutta yrittäkäämme huomenna ja silloin
paremmalla onnella."

Toiset olivat samaa mieltä ja meluten he tarttuivat viinipikareihinsa,
kun Odysseus sanoi:

"Oikeassa olette. Huomenna jumalat varmasti antavat jonkun teistä
voittaa. Mutta antakaa jousi minulle, minäkin koettaisin, vieläkö on
jäsenissäni voimaa, vai joko vaivat ovat sen kokonaan vieneet."

Mutta silloinkos kosijat raivostuivat ja Antinous, joka tavallisesti
esiintyi heidän puhemiehenään, huudahti:

"Kaikkea sitä kuullakin saa! Olethan, mies, vallan järkeä vailla! Eikö
se jo riitä, että saat olla täällä sisällä, syödä kanssamme ja
kuunnella keskustelujamme. Jätä jousi rauhaan! Jos voittamaan
sattuisitkin, lähettäisimme sinut säälittä julman kuningas Eketon luo
ja siellä et vähällä selviäisi."

Mutta Penelope, pahastuneena Antinoun karkeista sanoista, nuhteli
puhujaa:

"On väärin puhua noin Telemakon vieraille. Jos hän pystyisikin
kokeeseen, eihän tarvitsisi pelätä, että hän minua puolisokseen
vaatisi."

"Oi, jalo Penelope", vastasi hälle kosijain puolesta Eurymakos.
"Sitähän emme pelkää, mutta ihmisten nauru ja pilkka on heti valmiina
ja kautta maitten sanotaan: jopa oli ylväällä kuningattarella
vähävoimaisia kosijoita, koska kuljeskeleva kerjäläinen heidät voitti."

"Teidän maineenne ei tähänkään asti liene suuri", virkkoi Penelope.
"Sallikaa vieraan voimiaan koettaa. Jos hän onnistuu, annan hälle
juhlavaatteet, miekan ja keihään."

Mutta Telemakos kääntyi kuningattaren puoleen, sanoen:

"Äitini, kenelläkään ei ole jouseen suurempaa oikeutta kuin minulla.
Joko sen sitten annan tai en. Käy sinä huoneisiisi, hoitele siellä
tehtäviäsi, miesten asia on aseista puhua."

Hämmästyneenä katsahti Penelope poikaansa ja huoneisiinsa käydessään
hän mietti Telemakon sanoja. Mutta samassa nousivat taas mieleen
muistot Odysseusta ja kyyneleet kohosivat kauniin kuningattaren
silmiin.

Salissa Eumaios tarttui jouseen aikoen jättää sen Odysseulle, mutta
kosijat nostivat silloin sellaisen melun, että paimen laski
säikähtyneenä jousen kädestään.

"Eumaios, ethän kaikkia voi totella", nuhteli Telemakos. "Ojenna heti
jousi vieraalle, jos vihaani välttää tahdot. Ellet tottele, karkoitan
sinut heti pois talostani."

Eumaios totteli silloin heti, ojensi Odysseulle jousen ja kiirehti
sitten Eurykleian luo, käskien sulkea naisten ovet Odysseun määräysten
mukaan. Filoitios niinikään pujahti ulos ja sulki lujasti palatsin
portit.

Odysseus otti jousen käteensä, käänteli ja katseli sitä joka taholta,
olisiko se hänen poissaollessaan päässyt pilaantumaan. Kosijat
naureskelivat hänen tarkastukselleen.

"Kas, kas, miten hän tarkastelee niinkuin olisi oikein asiantuntija.
Ehkäpä hänellä on kotonaan useitakin tuollaisia. Tai kenties hän aikoo
tehdä samanlaisen itselleen", ivailivat he.

Heidän puhettaan ei Odysseus edes kuunnellut, näpäytti vain jousen
jännettä, kuten taitava sitran soittaja uutta soitinta koetellessaan.
Jänne soinnahti kirkkaasti, ja silloin kalpenivat kosijat. Samassa
jyrähti Zeun ukkonen merkiksi sydämessään riemuitsevalle Odysseulle.
Hän otti pöydältä nuolen, asetti sen jouseen ja ampui. Nuoli lennähti
kaikkien kahdentoista renkaan läpi ja tarttui väristen vastakkaiseen
seinään.

"Telemakos, ei tarvitse sinun hävetä vieraasi vuoksi", lausui hän
jatkaen sitten levollisesti: "Yhä näkyvät voimani olevan jäljellä. En
kauan tähdännyt enkä kauan jännittänyt. Nyt on illallinen vielä
valmistamatta ja kun se on loppunut, seuraa voitto ja tanssi, kuten
ainakin."

Ja nyykäytettyään päätään merkiksi Telemakolle, tarttui tämä miekkaan
ja asettui seisomaan isänsä viereen.



KAHDESKYMMENESTOINEN RUNO.


Odysseus heitti nyt rääsyt yltään ja asettui ovelle huudahtaen:

"Kas niin, nyt päättyivät kilpailut, mutta sen sijaan alkavat toiset
leikit!"

Ja kohottaen jousensa hän ampui maljaansa kohottavaa Antinouta, niin
että nuoli tunkeutui niskasta ulos ja Antinous kaatui, veren virtanaan
valuessa, kuoliaana maahan. Silloin nousi salissa kova melu. Kosijat
silmäilivät seinille aseita etsien, mutta ei ainoatakaan näkynyt.

"Olet murhannut Itakan jaloimman miehen ja siitä koituu sinulle kosto",
he huusivat.

Mutta Odysseus virkkoi, luoden heihin katkeran katseen:

"Mielettömät, ette luulleet minun Troiasta koskaan palaavan, siksi
olette täällä julkeasti elelleet ja kosineet puolisoani, vaikka minäkin
olen vielä elossa. Te ette ole pelänneet jumalain enemmän kuin
ihmistenkään kostoa, mutta nyt se jo leijailee päittenne päällä."

Kauhun vallassa kosijat koettivat keksiä jotakin pelastuskeinoa, kunnes
Eurymakos vihdoin alkoi:

"Sanoit oikein, Odysseus, Itakan kuningas, paljon pahaa on näissä
saleissa harjoitettu. Mutta katso, tuossa makaa kaiken pahan alku ja
juuri, Antinous, joka kaiken suunnitteli. Mutta hän on jo saanut
koston, ole armelias ja säästä meitä, sinun kansaasi olemme ja sinulle
monin kerroin maksamme, mitä täällä on tuhlattu."

Mutta synkkänä Odysseus vastasi:

"Ei riitä se, Eurymakos. Vaikka kaiken omaisuutenne toisitte ja vielä
enemmänkin, ette sillä ole tekemäänne pahaa korvanneet. Nyt teille
asetan rehellisen taistelun tai paon, jos pakoon pääsette. Mutta se
tuskin onnistuu ainoallekaan."

Vavisten seisoivat kaikki.

"Ystävät, ei hän ketään säästä kerran jouseen tartuttuaan. Vetäkäämme
miekkamme ja rynnätkäämme kaikki hänen kimppuunsa. Kun hänet saamme
oven suusta syrjään, riennämme heti apua hakemaan", lausui Eurymakos,
juosten miekka ojossa Odysseuta kohti. Mutta samalla lensi surman nuoli
Odysseun kädestä ja Eurymakoskin kaatui kuoliaana maahan. Nuori
Amfinomos riensi miekka paljastettuna ovea kohti, mutta hänet kaasi
Telemakon keihäs. Telemakos ehdotti nyt isälleen, että hän hakisi
heille sekä molemmille uskollisille paimenille kypärin ja kilven sekä
keihäät.

"Riennä, mutta palaa nopeasti, ennenkuin nuoleni loppuvat, silloin jään
yksin aseetonna heitä vastaan", kehoitti Odysseus, ja heti kiirehti
Telemakos asekammioon valiten sieltä neljä parasta kypäriä ja kilpeä,
samoin myös kahdeksan oivaa keihästä.

Odysseus ampui sillä aikaa kosijan toisensa jälkeen. Ei yksikään nuoli
lentänyt harhaan. Mutta nuolien loputtua hän painoi päähänsä
töyhtöpäisen kypärin ja tarttui keihäisiin. Aivan hänen lähellään oli
seinässä ovi, joka johti ulos. Tähän Odysseus asetti Eumaion. Joku
kosijoista ehdotti sitä tietä käytettäväksi, mutta Melanteus arveli
sitä turhaksi. Sen sijaan hän lupasi tuoda heille aseita yliskamarista,
jonne hän arveli ne viedyiksi. Hetken kuluttua huomasikin Odysseus
kahdellatoista kosijalla hyvät varustukset. Silloin Odysseus alkoi
epäillä taistelun päättymistä ja hän virkkoi Telemakolle:

"Poikani, katso, mistä nuo aseita saavat? Onko joku neitosista heidän
apunaan, vai Melanteusko heitä auttaa."

"Oi, isä, minussa on vika. Unohdin ovet auki. Mutta riennä, Eumaios ja
katso, ken heille apuna toimii", lausui Telemakos.

Samassa Eumaios huomasi Melanteun pujahtavan ovesta.

"Katso, suuri Odysseus, tuolla meni tuo petollinen mies. Mitä teen
hänelle, jos hänet voitan? Surmaanko, vai tuonko luoksesi?"

Odysseus virkkoi:

"Kätensä ja jalkansa sitokaa ja hänet korkealle kattoon ripustakaa.
Siellä hän saa kärsiä tuskallisen kuoleman."

Molemmat paimenet riensivät yliskamariin ja, aivan oikein, siellä
Melanteus oli perimmässä nurkassa aseita kokoamassa ja palasi juuri
sieltä kilpiä ja keihäitä käsissään. Paimenet hyökkäsivät silloin hänen
kimppuunsa, sitoivat kädet ja jalat lujasti ja hinasivat hänet
kattoparrujen tasalle.

"Kas, siellä sinun kelpaa pehmeillä untuvilla levätä. Kunhan et vaan
nukkuisi liian kauan, vaan heräisit huomisaamuna ajoissa ajamaan vuohia
kosijoille", pilkkaili Eumaios, kiiruhtaen Odysseun luoksi. Salissa
olikin ankara taistelu käymässä, heitä oli vain neljä miestä kosijain
suurta parvea vastaan. Samassa läheni Atene Mentorin muodossa.

"Terve, Mentor, tule avuksemme ja muista minua, ikä- ja sotatoveriasi",
lausui hänelle iloisena Odysseus, aavistaen sen sittenkin olevan
Atenen.

"Mentor, ethän toki meitä jätä", huudahti Agelaos. "Varo silloin
itsesi! Kun sekä isän että pojan olemme surmanneet, tulee sinun
vuorosi. Ja silloin emme säästä sinua, enemmän kuin omaisuuttasikaan,
emme myös puolisoasi emmekä lapsiasi."

Mutta vale-Mentor puhui tyytymättömänä:

"Ei näy sinussa, Odysseus, enää olevan samaa urhoutta, jota Priamon
muureilla osoitit ihanan Helenan vuoksi taistellessasi. Nytkö pelkäät
kosijoita! Seiso rinnallani, niin näet, miten ystävyytesi palkitsen."

Mutta sittenkään hän ei vielä sallinut ratkaisua, vaan koetteli sekä
Odysseun että Telemakon urhoollisuutta. Yht'äkkiä hän katosi, mutta
istahti pääskynä katon harjalle.

Etevimmät kosijoista olivat jo kaatuneet ja nyt johtivat taistelua
Agelaos, Eurynomos ja viisas Polybos.

"Pian tuon kurjan miehen murramme", huudahti Agelaos. "Katsokaa, eihän
Mentorkaan häntä auttanut, vaikka siinä kerskaili. Heittäköön nyt vain
kuusi joukostamme keihään, toiset säästäkööt sillä aikaa aseitaan."

Voimakkaasti heitti kuusi, henkensä puolesta taistelevaa aseensa
ainoankaan osumatta. Mikä meni oveen, mikä seinään, mikä mihinkin,
mutta kun Odysseus pienine joukkoineen heitti, kaatui taas neljä
kosijoista ja loput pakenivat kauhuissaan salin perimmäiseen nurkkaan.
Mutta armoa ei annettu ja toinen kaatui toisensa jälkeen. Ainoastaan
kaksi joukosta sai jäädä henkiin, toinen oli soittaja Femios, joka
kosijain pakottamana oli palatsissa soitellut, toinen Medon, jonka
Telemakos todisti aina kohdelleen häntä hyvin.

Odysseus katseli tarkoin ympärilleen, olisiko kukaan päässyt
piiloutumaan ja siten säästynyt, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei
näkynyt, ruumiita vain kasoittain.

"Poikani, riennä heti kutsumaan Eurykleia tänne", käski Odysseus.

Telemakos kiirehti täyttämään isänsä määräystä, ja kun Eurykleia saapui
ja näki koko hävityksen, valtasi hänet suuri riemu. Mutta Odysseus,
joka verentahriman leijonan tavoin seisoi keskellä kaatuneita, virkkoi:

"Ystävä, kätke ilosi, on väärin riemuita tässä ruumiitten keskellä. He
ovat saaneet palkkansa. Vaan sano, montako petturia on palvelijattarien
joukossa ja kuinka moni on uskollisena minulle pysynyt."

"Kuningas, viisikymmentä on täällä palvelevaa neitoa ja niistä on
kaksitoista, jotka eivät minua tottele, eivät edes Penelopea. Mutta
joko riennän tulostasi ilmoittamaan kuningattarelle, joka äsken vaipui
uneen?"

Odysseus käski kuitenkin jättämään kuningattaren rauhaan, mutta sen
sijaan tuli Eurykleian lähettää uskottomat neidot hänen luokseen. Nämä
ratkesivat itkuun nähdessään kosijat, ystävänsä, kuolleina, mutta
Odysseus pakotti heidät kantamaan pois ruumiit ja puhdistamaan salin.
Sitten seurasi neitosten rangaistus. Heidät ripustettiin hirsipuuhun.
Melanteuskin kuljetettiin pihalle ja sai hänkin osakseen häpeällisen
kuoleman. Eurykleia toi nyt saliin tulikiveä, jota Odysseus siellä
poltti hävittääkseen kaikki jäljet ja kehoitti sitten Eurykleiaa
kutsumaan saliin Penelopen ja toiset palvelijattaret.

"Mutta, kuningas, tuon sinulle uudet vaatteet, jätä jo nuo rääsyt",
pyysi Eurykleia. Odysseus kieltäytyi kuitenkin vielä pukua vaihtamasta.

Itkien ja soihdut käsissä astuivat palvelijattaret saliin ja Odysseun
polvia syleillen he toivottivat hänet tervetulleeksi kotiin.



KAHDESKYMMENESKOLMAS RUNO.


Niin nopeaan kuin vanhat jalat kantoivat riensi Eurykleia ilmoittamaan
emännälleen ilosanomaa.

"Nouse, kuningatar, nouse pian, Odysseus on saapunut ja on jo kostanut
kotisi häpäisijöille", hän riemuitsi.

"Oi, Eurykleia, jumalat ovat järkesi hämmentäneet", nuhteli heräävä
kuningatar. "Miten voitkaan vielä laskea leikkiä kanssani, tiedäthän
muutenkin suruni suuruuden. Ja nyt herätit minut turhaan makeammasta
unestani. Näin hyvin en olekaan nukkunut kahteen vuosikymmeneen. Mene
nopeasti alas! Jos joku toinen olisi tämän tehnyt, olisin häntä
rangaissut, ikäsi pelasti sinut vihaltani."

"Ei, lapseni, en laske leikkiä", virkkoi vanhus. "Totta puhun. Se
vieras, jota kaikki ivasivat, on Odysseus. Telemakos tiesi sen,
vaikk'ei siitä hiiskunut."

Nopeasti hypähti Penelope vuoteeltaan, syleili vanhaa hoitajaa ja
kysyi, miten Odysseus saattoi kaikki voittaa.

"En nähnyt enkä kuullut, miten kaikki kävi", kertoi Eurykleia, "mutta
valitusta kuului saleista huoneisiin, jossa kaikki palatsin naiset
istuivat lukittujen ovien takana. Vihdoin kuulin Telemakon kutsuvan
minua ja kun alas saliin astuin, näin Odysseun seisovan kuin hurjan
leijonan kosijain ruumiiden keskellä."

"Ystäväni", virkkoi kuningatar, joka jälleen alkoi epäillä uutista,
"käykäämme alas poikani luo. Haluan nähdä murhatut kosijat ja heidän
voittajansa."

Hän astui alas saliin vapisevin sydämin miettien, kysyisikö vieraalta
jotakin vai rientäisikö syleillen häntä tervehtimään. Hän istahti
kuitenkin lieden ääreen vastapäätä pilariin nojaavaa Odysseuta, joka
odotti, että Penelope häntä ensin puhuttelisi. Kuningatar istui aivan
hiljaa katsellen. Jo näyttivät piirteet tutuilta, mutta vilkaistuaan
vaaterisoihin, tuntui hän taas oudolta.

Silloin astui Telemakos pahastuneena äitinsä luo, virkkaen:

"Oi, äiti, miten kivikova sydämesi onkaan! Miks'et riennä isän luo,
miksi et puhu hänelle, et kysele mitään. Noin liikkumatonna ei kenkään
toinen vaimo voisi istua, jos hänen puolisonsa kahden pitkän
vuosikymmenen kuluttua palaisi. Et ole konsaan moista kovuutta
osoittanut."

Jalo Penelope sanoi silloin:

"Oi, poikani, sydämeni on niin täynnä, en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä,
tuskin rohkenen hänen kasvoihinsa katsettani luoda. Mutta jos hän
todella on Odysseus, silloin kyllä toisemme tunnemme, sillä meillä on
omat merkkimme, joita ei kukaan muu tunne."

Hymy valaisi silloin Odysseun kasvoja ja hän lausui pojalleen:

"Telemakos, salli äitisi panna minut koetukselle, pian hän minut
tuntee, vaikka hän vielä epäilee. Mutta, poikani, ensin on meidän
mietittävä, mitä teemme. Lain mukaan: jos yhden ainoan miehen murhaat,
on sinun heti lähdettävä pakoon ja jätettävä isänmaasi. Miten nyt käy
meille, jotka olemme ottaneet hengiltä kaikki Itakan ylhäisimmät."

"Isä, ei ole sinun älyäsi kenellekään toisella", Telemakos vastasi.
"Mitä meidän on tehtävä, sen sinä parhaiten tiedät. Me yhdymme sinuun,
teet mitä tahansa."

"Parasta lienee, että ensiksi kukin pukeutuu juhlapukuun, neidotkin
koristautuvat kuni häihin konsaan. Soittajat tarttukoot sitraan ja
tanssin säveleet kajahdelkoot kauas, niin että ohi astuvat luulevat
täällä häitä vietettävän. Silloin ei sanoma kosijain kohtalosta liian
varhain leviä. Sitten saamme kyllä tietää, mikä Zeun tahto on."

Heti tottelivat kaikki ja kohta kaikui saleista iloiset karkeloivien
äänet, niin että ohikulkijat puhelivat keskenään:

"Jo on siellä häät, monen kosima kuningatar on vihdoinkin ottanut
puolison. Eipä vaan jaksanut uskollisesti Odysseuta odottaa!"

Niin ei kukaan tiennyt, miten asiain oikea laita oli.

Kun Odysseus nousi kylvystä ja pukeutui uusiin, loistaviin vaatteisiin,
palasi hän jälleen kasvoiltaan ihanana, varreltaan uljaana puolisonsa
luo, istahti hänen lähelleen, lausuen:

"Olet ihmeellinen nainen, Penelope! Kuka toinen saattaisikaan noin
jäykkänä istua puolisonsa palatessa vuosikymmenten kuluttua. Mutta
Eurykleia, laita vuoteeni kuntoon, tahdon vaivoistani päästä levolle."

"Tee, kuten hän käskee, Eurykleia", sanoi viisas Penelope, "mutta
siirrä hänen vuoteensa toiseen huoneeseen."

Näin hän sanoi koetellakseen Odysseuta.

Mutta katkerana virkkoi silloin sankari:

"Siirtää vuoteeni! Ken sen voi siirtää? Ei siihen ihmisvoima riitä.
Kasvoi ennen pihalla korkea, tuuhealatvainen öljypuu ja kukkiin
puhkesivat keväisin sen oksat. Rakensin silloin huoneen sen ympärille,
latvan katkasin ja katon sen ylle kohotin. Rungosta veistin vuoteeni
patsaan ja siihen norsunluu- ja kultakoristeet taoin. Sellaiseksi sen
tein, mutta vieläkö lie patsas paikoillaan, sitä en tiedä, vai joko sen
vieras käsi on poikki lyönyt."

Mutta silloinpa läikähti riemu Penelopen sydämessä, ja ilosta
hurmaantuneena hän riensi syleillen tervehtimään kauan kaivattua
puolisoaan:

"Oi, rakkahin, ällös vihastu, jos sinua epäilin, sinä miehistä viisain.
Jumalat ovat onneamme kadehtineet, siksi he meidät erottivat, eivät
tahtoneet meille yhteisien nuoruusvuosien riemuja suoda, eivätkä
yhdessä kohti vanhuuden päiviä käydä. Oi, ällös ole minulle vihainen.
Pelkäsin, näet, aina jonkun ventovieraan tulevan ja viekkaudella minua
Odysseuna lähestyvän. Usein muistin Helenaa, jonka erehdys tuli niin
kalliiksi. Mutta nyt tunnen sinut, tunnen armaan puolisoni, sillä
vuoteemme salaisuutta ei tiedä muut kuin me molemmat ja yksi ainoa
palvelijatar, kotoa saamani Aktoris."

Odysseuskaan ei voinut enää liikutustaan pidättää, vaan onnellisena,
hurjasti sykkivin sydämin hän sulki uskollisen puolison syliinsä. --
Riemuiten silmäili Penelope Odysseuta, katseli kuin haaksirikkoinen,
joka rannattomalta tuntunutta ulappaa uidessaan vihdoin näkee edessään
kallion kohoavan. Kotvan siinä vielä onnelliset puhelivat, kunnes
läksivät levolle. Mutta uni ei kummankaan silmään tullut, niin paljon
oli molemmin puolin kyselemistä ja kertoilemista. Ja Odysseus,
kuultuaan Penelopen kärsimykset, kertoi omia kokemuksiaan, kunnes
vihdoin molemmat vaipuivat virkistävään uneen.

Mutta Atene pidätti aamuruskon jumalatarta yövuoteellaan tavallista
kauemmin, kunnes Odysseus oli ennättänyt kyllikseen levätä. Aamun
valjetessa nousi kotia saapunut virkistyneenä vuoteeltaan ja puhui
puolisolleen:

"Penelope, lähden nyt tervehtimään vanhaa isääni, joka on saanut huolia
niin runsaasti kantaa. Sinun huoleksesi jää suojella kotiamme, kunnes
palaan. Pian leviää tieto kosijain lopusta, mutta sulkeudu sinä
neitosinesi huoneisiisi, äläkä välitä, mitä ympärilläsi tapahtuu."

Jäähyväiset jätettyään Odysseus läksi Telemakon ja molempien
uskollisten paimenten seuraamana maaseudulle. Aurinko levitti valoaan
kaupunkiin, mutta Atene kietoi heidät hämärään, niin ettei heitä
kenkään huomannut.



KAHDESKYMMENESNELJÄS RUNO.


Hermes, joka kultasauvallaan koskettelee ihmisten silmiä, sulkee ne,
jotka tahtoo, ja avaa taas ne, mitkä haluaa, kutsui kaikki kosijain
haamut ja johti ne Hadeeseen. Täällä keskustelivat parastaikaa
keskenään suurten vainajain varjot, kertoillen omista kohtaloistaan ja
Troian sodasta. Silloin läheni Hermes koko kosijajoukon seuraamana.
Hämmästyneenä katselivat Hadeen asukkaat tulijain paljoutta ja ja
Agamemnonin haamu, joka tunsi Amfimedonin, kysyi ihmetellen:

"Mistä te olette tulossa tällainen joukko samanikäisiä, kansan
parhaita? Oletteko Poseidonin uhriksi joutuneet vai mikä teidät on
kaatanut?"

Nuorukainen kertoi silloin heidän perin onnettoman kosintansa, Odysseun
paluun ja verisen koston.

"Oi, jalo Penelope, sinä puhdassydäminen Ikarion tytär! Sinusta
kuolemattomat laulavat ylistysrunonsa ja sinua kerran uskollisuuden
esikuvana mainitaan! Mutta sinä, Klytaimnestra, Tyndareon tytär, olet
kaikkien naisten osalle häpeän saattanut", lausui Agamemnonin haamu. --

-- Sillä aikaa oli Odysseus saapunut vanhan isänsä Laerteen maatilalle.
Tänne oli vanha kuningas itselleen rakentanut uljaan palatsin ihanine
yrttitarhoineen. Mutta nyt ei Laertes enää välittänyt omasta
mukavuudestaan. Likainen nuttu yllään hän oli kaivamassa hedelmäpuitten
ympärillä. Sääriensä ympärille hän oli kietonut kehnot härännahat,
suojellakseen jalkojaan orjantappurain haavoilta ja hänen päässään oli
vuohennahkalakki, joka teki vanhuksen vielä risaisemman näköiseksi.

Odysseus huomasi jo kaukaa isänsä, mutta tämän kurja puku ja köyry
varsi koskivat niin kipeästi Odysseuhun, että hän itkien pysähtyi
läheisen päärynäpuun alle. Vanhus ei huomannut tulijaa, vaan pää
kumarassa jatkoi työtään. Odysseus mietti, menisikö heti isäänsä
tervehtimään, vaan lähenisikö vanhusta vieraana, kysellen häneltä
kaikenlaista. Hän päättikin olla vielä ilmaisematta itseään ja
koetella, tuntisiko vanhus hänet:

"Lienetpä taitava puutarhuri, koska täällä kaikki näyttää olevan niin
erinomaisessa kunnossa. Mutta itseäsi et näy osaavan hoitaa, koska noin
lian ja tomun vallassa olet, vaikka muuten sinua melkein vaikka
kuninkaaksi voisi luulla. Sanohan, kenen palveluksessa olet ja olenko
saapunut Itakaan? Kerran oli, näet, vieraanani mies, joka kertoi
olevansa Itakasta, Laerteen poika. Hän oli erinomaisen viisas, kiinnyin
oikein häneen ja annoin vielä hänelle runsaat lahjat lähtiessään."

"Vieras, Itakaan olet tullut", vastasi murheellinen vanhus. "Mutta sitä
miestä, josta puhut, et täältä tapaa. Jos hän kotonaan olisi, ei hän
runsaitta lahjoitta sinua lähtemään laskisi. Mutta kerro, missä ja
milloin poikani tapasit? Niin, poikani hän oli, onneton vieraasi. Nyt
hän on joko kalojen tai taivaan lintujen ruokana. Emme me, isä ja äiti,
saaneet häntä kääreliinoihin peittää, eikä saanut hänen puolisonsa,
viisas Penelope, hänen silmiään sulkea. Mutta ken olet, mistä tulet,
kutka vanhempasi ovat ja missä laivasi on, vai vieraalla aluksellako
saavuit?"

Odysseus vastasi silloin:

"Kysyt ken ja mistä olen. Olen Alybasta, Afeidaan poika ja Eperitos on
nimeni. Alukseni on ankkurissa lähellä kaupunkianne. Viisi vuotta on
kulunut siitä, kun Odysseus luonani vieraili. Onnen linnut lentelivät
taivaalla erotessamme, onnellista matkaa hänelle ennustin ja päätimme
ystävinä vielä toisemme kohdata."

Silloin tuska valtasi vanhuksen. Yhä kumarampaan painui varsi, ja hän
sirotti tuhkaa päänsä päälle. Nyt ei Odysseus enää voinut vaieta, vaan
hän riensi isänsä luo, huudahtaen:

"Oi, isä, tässä on kaipaamasi Odysseus. Ei ole enää surun syytä.
Kosijat ovat kostetut, kaikki on hyvin."

"Jos kaivattu poikani olet, näytä se toteen", virkkoi Laertes.

"Isä, helposti sen teen", vastasi Odysseus. "Katso polvessani villisian
hampaan jälkiä. Sain ne äitini isän, Antolykoon, luona käydessäni. Ja
vielä, isä, muistan puut, mitkä puutarhassasi kerran minulle lupasit
sinua lapsena seuratessani ja sinulta niitä pyydellessäni. Kolmetoista
päärynäpuuta lupasit; kymmenen oli minulle lupaamaisi omenapuinen luku
ja viikunapuitten neljäkymmentä. Lupasit vielä viisikymmentä
viiniköynnöspenkkiä, jotka kantoivat runsaita hedelmiä ympäri vuoden."

Kuultuaan tämän Laertes lankesi poikansa kaulaan, mutta riemu oli niin
suuri, että vanhus meni tiedottomaksi. Kun hän jälleen heräsi, virkkoi
hän:

"Oi, elää sittenkin vielä Zeus, elävät kaikki Olympon valtiaat! Vaan,
poikani, pelkään, että kohta nousevat kosijain omaiset kostamaan heidän
tuhonsa."

"Isä, sitä älä sure", lohdutti Odysseus. "Mutta käykäämme tuonne
majaan. Edeltäpäin sinne lähetin Telemakon ja kaksi paimenta ateriaa
valmistamaan."

Laertes riensi kuitenkin ensin kylpyyn ja kun hän palasi toisten luo
juhlavaippaan pukeutuneena, eivät he tahtoneet tuntea häntä, niin
kookas ja uljas hän varreltaan oli. Ja kun Odysseus siitä huomautti
ihastuneena, virkkoi vanhus:

"Olisipa minulla ne nuoruuteni voimat, jotka kerran omistin, kun
kefalonialaisten johtajana Nerikon valloitin, olisipa ne voimat, ja
olisinpa eilen saanut rinnallasi seisoa, niin olisi varmasti moni
kosija kauttani surmansa saanut ja sinun sydämesi olisi riemuinnut."

Kaikki istuutuivat aterioimaan, silloin saapui vanha Dolios poikineen.
Hämmästyneinä he jäivät seisomaan tunnettuaan isäntänsä, mutta
ystävällisesti Odysseus kehoitti heitäkin istuutumaan pöydän ääreen.

Dolios lausui innostuneena julki kaikkien ajatuksen:

"Odysseus, sittenkin saavuit, vaikk'emme sinua enää osanneet
odottaakaan. Tervetullut, kolmin kerroin tervetullut! Jumalat
askeleitasi siunatkoot!"

Näin vanhus, mutta samalla muistui hänen mieleensä Penelope ja hän
kiiruhti kysymään, tietääkö kuningatar jo Odysseun paluusta, vai
lähettäisikö hän sanan. --

-- Huhun nopea jumalatar Ossa oli rientänyt kautta kaupungin ja kohta
tiesivät kaikki kosijain surullisen lopun. Väkeä tulvehti Odysseun
palatsille ja itkien ja huoaten he kantoivat vainajain ruumiit hautaan.
Kauempaa olevat he lähettivät laivoilla kotiseuduilleen. Sen tehtyään
kaikki kokoontuivat torille ja täällä Eupeites, Antinoun sureva isä,
alkoi: "Miehet, paljon pahaa on Odysseus akaialaisille tehnyt. Ensin
hän vei muassaan joukon oivia miehiä, ja sille tielle ne jäivät, ja nyt
kun hän palaa, hän murhaa kansamme jaloimmat. Sitä ei voi kostamatta
jättää, muuten jälkimaailma meille nauraa. Minä en ainakaan näkisi enää
iloista päivää, ellen poikani kuoloa saisi kostetuksi. Mutta
riennettävä meidän on, ennenkuin hän käsistämme karkuun pääsee."

Valittaen oli Eupeites puhunut ja sääli täytti akaialaisten sydämen.

Mutta silloin Medon alkoi puhua:

"Itakalaiset, kuulkaa mitä minulla on sanottavaa. Ilman jumalain apua
ei Odysseus tätä tehnyt. Näin itse, miten joku jumala Mentorin muodossa
seisoi hänen vieressään, milloin häntä kehoittaen, milloin taas
kosijoita pakoon ajaen."

Medonin puheeseen yhtyi vanha tietäjä Haliterses, koettaen osoittaa,
miten suurta vahinkoa kosijat olivat tehneet ja miten siis Odysseun
kosto oli paikallaan. Mutta heitä kumpaakaan ei tahdottu kuulla, vaan
aseisiin tarttuen miehet seurasivat Eupeiteeta, luullen, houkot, itse
koston välttävänsä.

Olympossa Atene kääntyi Zeun puoleen virkkaen:

"Suuri Zeus, luotujen isä. Mitä mietit? Aiotko sallia hirveän sodan
syttyvän kauhuineen, vai rauhaako aiot rakentaa?"

"Lapseni, miksi sitä minulta kyselet", vastasi Zeus. "Itsehän olet
päättänyt, että Odysseus palatessaan kostaisi. Tee, miten mietit. Mutta
sanon minäkin ajatukseni. Poikien ja veljien muistot haihtukoot.
Odysseus olkoon kaikkien kuningas ja sopu ja hyvinvointi vallitkoon
maassa."

Nopeasti Atene riensi silloin alas Olymposta täyttämään isänsä tahtoa.

Sillä aikaa oli Odysseus ystävineen jo noussut aterialta ja nyt hän
lausui:

"Käyköön joku teistä katsomaan, joko lähenee sotainen joukko."

Eräs Dolion pojista läksi silloin, mutta jo portilta hän palasi:

"Jo saapuu, lähellä ovat, aseihin!" hän huusi.

Odysseus, Telemakos ja molemmat paimenet sekä Dolion kuusi poikaa
riensivät heti asestettuina portille. Yksinpä valkohapsiset vanhukset
Laertes ja Dolioskin sieppasivat aseet. Silloin Odysseus näki Atenen
lähestyvän heitä jälleen Mentorin muodossa ja hän virkkoi iloisena
Telemakolle:

"Poikani, näytä urhouttasi. Sukusi on aina kulkenut urhoollisten
nimessä!"

"Isä, olet näkevä, ettei nimesi häpeään joudu", vastasi uljas
nuorukainen.

Mutta kuullessaan tämän, Laertes huudahti:

"Oi, suuret jumalat, millainen päivä! Poikani ja poikani poika
väittelevät urhoollisuudesta!"

Atene kehoitti nyt Laerteeta heittämään keihäänsä, ja kun Laertes
totteli, kaatui heti Eupeites kuoliaana maahan.

Sekä Odysseus että Telemakos riensivät nyt eteenpäin ja mieshukka olis
ollut hirveä, ellei Atene olisi kuuluvalla äänellä huutanut:

"Itakan miehet, aseet alas! Loppukoon hirveä verenvuodatus ja rauhan
kättä tarjotkaa toisillenne!"

Äänen kuultuaan heittivät viholliset aseet käsistään ja kalpeina
pelosta he riensivät kaupunkia kohti. Mutta Odysseus hyökkäsi huutaen
takaa ajamaan pakenevia. Silloin välähti Zeun salama ja iski maahan
aivan Atenen jalkain juureen. Atene kääntyi silloin Odysseun puoleen,
virkkaen:

"Odysseus, Laerteen poika! Jo on aika kostosta luopua ja aika rauha
maahan raketa!"

Ilomielin Odysseus totteli Atenea, ja niin Zeun jumalainen tytär
rakensi rauhan Odysseun ja hänen kansansa välille.



Nimiluettelo.


_Aëdon_, Teban kuninkaan Zeton puoliso. Hänellä oli ainoastaan yksi
lapsi, Itys l. Itylos. Tästä syystä hän kadehti miehensä kaksoisveljen
Amfionin puolisoa, ylpeätä Niobea, jolle oli suotu kaksitoista lasta.
Kateudessaan hän aikoi eräänä yönä surmata kälynsä vanhimman pojan,
mutta surmasikin erehdyksestä oman ainoan poikansa. Onneton äiti oli
nääntyä tuskaan, ja säälistä Zeus muutti hänet satakieleksi, joka yhä
valittelee surkeaa erehdystään.

_Afrodite_, kauneuden ja rakkauden ihana jumalatar, jonka synnystä
kulkee monia taruja. Yhden mukaan hän oli Zeun ja jumalatar Dionen
tytär. Oli ruman ja ontuvan, mutta taitavan takojan Hefaiston puoliso.

_Agamemnon_, Menelaon veli, Atreun poika. Atreus kuului onnettomaan
pelopidien sukuun, jonka kantaisä Tantalos sai Hadeessa kärsiä kauheita
tuskia (katso Tantalos.) Agamemnon nai Spartan kuninkaan Tyndareon
tyttären Klytaimnestran, Menelaon puolison, kauniin Helenan sisaren.
Troian sodassa oli Agamemnon ylipäällikkönä, mutta sieltä palattuaan
joutui hän serkkunsa Aigiston ja uskottoman puolisonsa salamurhan
uhriksi.

_Aias_, Salamiin kuninkaan Telamon poika, suuri ja väkevä, mainetöissä
Akilleun vertainen. Akilleun kaaduttua riiteli Odysseun kanssa Akilleun
aseista, ja kun Odysseus ne sai, surmasi hän itsensä.

_Aigai_, kaupunki Euboian länsirannalla, merkitsee merta.

_Aigistos_, Tyesteen poika, Agamemnonin serkku. Houkutteli Agamemnonin
puolison Klytaimnestran uskottomaksi puolisolleen. Yhdessä he
murhasivat Troiasta palaavan Agamemnonin, kunnes Orestes kosti
Aigistoolle (ks. näitä).

_Aiolos_, kaukaisella merensaarella asuva taruhenkilö, jolla on tuulet
hallussaan.

_Akaialaiset_, vanha, kreikkalainen heimo, mahtavin muita Troian sodan
aikoina. Akaialaiset asuivat etupäässä Tessaaliassa. Homeros tarkoittaa
akaialaisilla yleensä kreikkalaisia.

_Akilleus_, rehellisen Peleun ja ihanan Tetis-jumalattaren poika,
kreikkalaisten uljain sankari Troian sodassa, rohkea ja samalla lempeä.
Hän rakasti hellästi äitiään, joka tehdäkseen poikansa kuolemattomaksi,
voiteli häntä ambrosialla ja kastoi Styks-virtaan; ainoastaan kantapää,
josta äiti piti kiinni, jäi kastumatta ja kun Paris ampui siihen, sai
nuori Akilleus kuoleman jo ennen sodan loppua.

_Alkinoos_, Skheria-saaren kuningas, Nausikaan isä, onnellinen
faiakilais-kansan hallitsija.

_Alkmene_, serkkunsa Amfitryon puoliso. Zeun kautta mainion Herakleen
äiti.

_Ambrosia_, jumalain ruoka. Jumalat käyttivät sitä myös voiteenaan.

_Amfion_, Zeun ja Antiopen poika, Zeton kaksoisveli. Veljekset
varustivat Teban korkealla muurilla, Zetos vieritti kivet paikalle ja
Amfion järjesteli kivet muuriksi lyyrynsoitollaan, käsin kiviin
koskematta. Oli naimisissa Tantalon tyttären Nioben kanssa, joka
ylpeili kahdestatoista kauniista lapsestaan ja loukkasi sillä Apollon
ja Artemiin äitiä Letoa. Leto yllytti silloin poikansa surmaamaan
Nioben kaikki lapset. Murheissaan Amfion surmasi itsensä. Niobe muuttui
kivipatsaaksi, joka yhä itkee lapsiaan.

_Amfitrite_, Poseidonin suloinen puoliso, joka asuu syvällä meressä
hohtavassa palatsissaan ja usein ajelee puolisoineen upeissa vaunuissa,
"joiden eteen on valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset
orhit."

_Antilokos_, viisaan Nestorin, Pyloon urheudestaan kuuluisan kuninkaan
poika.

_Apollo_, valon laulun ja runouden jumala, Zeun ja Leton, hiljaisen
yön, poika. Syntyi Delos-saarella. Oraakkelin kautta ilmoitti Apollo
tulevia asioita. Suojeli teitä ja koteja; lähetti tauteja, mutta
paransi myöskin. Hänen näkymätön nuolensa kaasi äkkiä ihmisen.
Jousimiesten suojelija.

_Arete_, faiakien kuninkaan Rexenorin tytär, joka nautti puolisonsa
Alkinoon rinnalla suurta kunniaa, häntä kohdeltiin kuin jumalatarta.
Sukua Poseidonille.

_Ares_, sodanjumala, Zeun ja Heran poika, raju ja riidanhaluinen.
Vastakohta älykkäälle Atenelle, joka voitti väkevän Areen. Hänen
seurassaan esiintyivät Fobos (Kauhu), Deimos (Pelko) ja Eris (Riita).

_Arethusa_, monen Kreikan lähteen nimi.

_Argos_, ikivanha Argolis-maakunnan pääkaupunki. Myöskin Agamemnonin
laajan valtakunnan nimi.

_Argos_, Odysseun vanha, uskollinen koira.

_Ariadne_, Kretan Minos-kuninkaan tytär, joka pelasti atenalaisen
Teseun Minotauros-hirviön käsistä eksyttävästä labyrintistä. Teseus vei
Ariadnen mukanaan, mutta hylkäsi hänet ja jätti autiolle saarelle.
Täällä Dionysos-jumala näki hylätyn ja korotti hänet puolisokseen.

_Artemis_, Zeun ja Leton tytär, Apollon sisar, kasvullisuuden ja
metsästyksen neitsyt-jumalatar. Päätti nuolellaan äkkiä ihmisen päivät,
kuten Apollokin.

_Atene_, Zeun tytär, joka täydessä sota-asussa syntyi Zeun päästä.
Isänsä lempitytär, mahtava jumalatar, joka suosii älykkäitä sankareja,
kuten Odysseuta. Viisauden jumalatar, kaupunkien, valtioelämän ja
järjestyneen taistelun suojelija.

_Atlas_, voimakas jättiläinen, joka hartioillaan kannattaa taivaan
kantta; ihanan Kalypson isä.

_Atridit_, Atreun jälkeläiset.

_Attika_, Kreikan kaakkoisin maakunta. Pääkaupunki Ateena.

_Delos_, Apollolle pyhitetty saari, kuuluu Kykladien saaristoon. Tarun
mukaan Leto synnytti tällä saarella kaksosensa Artemiin ja Apollon, ja
silloin pysäytti Zeus siihen asti liikkuvan saaren paikoilleen.

_Demeter_, maan kasvuvoiman jumalatar, Zeun sisar.

_Diomedes_, Argoon kuningas, etevimpiä kreikkalaisia sotasankareja
Troian sodassa.

_Dodona_, kaupunki Epeirossa, Kreikan vanhimpia oraakkelipaikkoja,
jossa pyhän tammilehdon huminassa kuultiin ennustuksia.

_Eidotea_, meren jumalatar, merenhaltija Proteun tytär.

_Elysion_, autuaitten maa maailman äärellä, Okeanos-virran rannalla.
Täällä onnelassa vallitsee iäinen kevät ja loppumaton ilo ja sinne
pääsevät ainoastaan jumalia lähellä olevat ihmiset.

_Eos_, aamuruskon rusosorminen, ruusunhohteinen jumalatar, joka
valjastaa nelivaljakkonsa valkovaunujensa eteen ja kiitää pitkin
taivaankantta ilmoittaen auringonjumalan tuloa.

_Epeios_, Troian kuuluisan puuhevosen rakentaja.

_Epikaste_, Teban kuninkaan Laioon puoliso, Oidipoon äiti. Oraakkelin
ennustuksen mukaan tulisi Oidipos surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä.
Ennustus toteutui ja silloin Oidipos puhkaisi silmänsä ja Epikaste l.
Iokaste surmasi itsensä.

_Erebos_, Manala, pilkko pimeä sielujen olinpaikka.

_Erinnyit_, kostottaret, vihaavat erittäin äidinmurhaajia ja muita
perhesiteitten rikkojia eivätkä väsy vainoamaan syyllistä, ennenkuin
hän on kauhusta menettänyt järkensä tai henkensä.

_Etiopia_, Egyptin eteläpuolella oleva maa; Homerolla saanut nimensä
kansasta, joka muka asui kahtia jaettuna uloinna lännessä ja kauimpana
idässä.

_Faiakit_, Skherian saarella asuva onnellinen merenkulkijakansa.

_Ferai_, kaupunki Etelä-Peloponnesossa.

_Filoktetes_, taitava tessalialainen nuolenampuja. Peri Herakleen
nuolet ja jousen isältään. Oli Troian sodan sankareita.

_Forkys_, meren peloittava haltija, maan ja meren poika.

_Gigantit_, raju jättiläiskansa, joka nousi taisteluun jumalia vastaan.
Vasta kun jumalat heidät voittivat, tuli rauha maailmaan.

_Gorgon pää_, pyöreä naama, leveässä suussa suuret torahampaat, tukassa
kiemurtelevia käärmeitä, katse kauhua herättävä. Ken Gorgon pään näki,
muuttui kiveksi.

_Gyrain_, vuoret Euboialla.

_Hades_, vainajain, vankoilla porteilla suljettu, valtakunta jossakin
kaukana maailman äärillä tai syvällä maan sisässä. Siellä kasvaa vain
kalmanpuita, autio erämaa siellä kolkkona leviää ja vihaisina ärjyvistä
virroista nousee kalmanhaju. Ken sinne joutuu, ei sieltä koskaan pois
pääse, vaan haihattelee tajuttomana varjona kalman mailla. Mahtava
Okeanos-virta erottaa Hadeen maasta.

_Harpyiat_ ovat siivekkäitä, käyräkyntisiä kuoleman haltijattaria,
jotka aina nälissään sieppaavat saaliinsa, tulematta kuitenkaan koskaan
tyydytetyiksi.

_Hebe_, nuoruuden jumalatar, Zeun ja Heran tytär. Kun Herakles otettiin
jumalien joukkoon Olympoon, annettiin Hebe hänelle puolisoksi.

_Hefaistos_, tulen ja takomataidon jumala. Zeun ja Heran, toisten
tarujen mukaan yksin Heran, lapsi, ruma ja ontuva, mutta
hyväntahtoinen. Puolisona oli hänellä ihana Afrodite, joka kuitenkin
Areen kanssa petti häntä.

_Helena_, Zeun ja Ledan tytär. Ihanaa Helenaa kosivat kaikki Kreikan
mahtavat, kunnes hän joutui Spartan kuninkaan Menelaon puolisoksi.
Troialainen kuninkaanpoika Paris vei Helenan Troiaan, mutta silloin
liittoutuivat kaikki Kreikan kuninkaat ja suuri sotajoukko läksi kohti
Troiaa. Sota kesti 9 vuotta ja Homeron mukaan Helena palasi puolisonsa
kera Spartaan, jossa eli onnellisena ja kunnioitettuna.

_Helios_, auringon jumala. Joka aamu hän nousee nuorteana idästä ja
lähtee ajamaan virmalla nelivaljakollaan taivaan kannen poikki tulen
säihkyessä ja valon ja lämmön levitessä maanpinnalle. Illalla hän
riisuu lännessä valjakkonsa ja laskeutuu levolle Hefaiston valmistamaan
kultapurteen, joka Helion nukkuessa yöllä soljuu pitkin maailmanvirtaa
jälleen itään. Helios näkee kaikki, ei mikään jää häneltä salaan.
Lapsia on hänellä m.m. Kirke.

_Hellas_, Kreikka.

_Hera_, Zeun puoliso ja sisar, taivaan kuningatar, avioliiton
suojelija. Usein särkyivät Heran ja Zeun välit jälkimäisen
uskottomuuden tähden ja Hera saattoi silloin raivoisasti vihata Zeun
lemmikkejä ja heidän lapsiaan, kuten esim. Heraklesta.

_Herakles_, Kreikan suurin sankari ja kansallis-urho, Zeun ja
kuningatar Alkmenen poika, jota Hera jo ennen hänen syntymäänsä vihaa.
Heran viekkaudesta hän joutuu kehnon Eurysteun vallan alaiseksi ja
siitä vapautuakseen hän suorittaa 12 urhotyötään. Koko hänen elämänsä
oli täynnä ihmeellisiä voimannäytteitä. Monien harha-askelten ja
tuskien jälkeen pääsee hän vihdoin Olympoon, jossa saa Heben
puolisokseen. Herakleen varjo kuitenkin asustaa Hadeessa.

_Hermes_, jumalain sanansaattaja, maanteiden ja elinkeinojen suojelija.
Viisas ja viekas sekä nopea liikkeissään oli tämä Zeun ja Maian, Atlaan
tyttären, poika.

_Hermione_, Menelaon ja Helenan tytär, joka naitettiin Neoptolemolle,
Akilleen pojalle.

_Hyperian_ tasangot Sisiliassa.

_Iftime_, Penelopen sisar, Ferain kuninkaan Eumelon puoliso.

_Ikarios_, Penelopen ja Iftimen isä, kotoisin Spartasta.

_Ilios l. Ilion_, Homeron taruissa Troian nimi.

_Ino_, foinikialaiskuninkaan Kadmon tytär, naimisissa minyrialaisten
kuninkaan Athamaan kanssa. Heran kiihoituksesta Athamas raivoissaan
murskasi kallioon vanhimman poikansa ja sama kohtalo uhkasi
nuorempaakin. Silloin Ino hyppäsi kalliolta mereen lapsi sylissään.
Täällä hänestä tuli merenhaltijatar Leukotea.

_Ismaros_, kaupunki Trakiassa.

_Itaka_, pieni kalliosaari Kefallenian itäpuolella. Pinta-alaltaan n.
98 km2. Homeron mukaan Odysseun kotimaa.

_Jason_, kreikkalainen tarusankari.

_Kadmos_, Teban perustaja, kotoisin Foinikiasta. Meren haltijattaren
Leukotean (Inon) isä.

_Kalypso_, Atlaan tytär, ihana haltijatar, joka elelee yksinään Ogygian
saarella ja hoivailee luonaan Odysseuta 7 vuotta.

_Kariitit_, sulottaret, joiden antimia on naisten kauneus, samoin
runouden, laulun ja puhetaidon viehättäväisyys. Afroditen apulaisia.

_Karybdis_, hirvittävä pyörre, joka nieli kaiken, mikä sattui lähelle,
Sisiliassa, Messinan salmen rannalla vastapäätä Skyllaa.

_Kassandra_, Troian kuninkaan Priamon tytär, jolle Apollo oli antanut
ennustuslahjan. Sodan loputtua hän joutui Agamemmonin omaisuudeksi,
mutta uskoton Klytaimnestra surmasi hänet miehensä viereen.

_Kaukonia_, eteläisessä Elis-maakunnassa.

_Kefalonialaiset_, Odysseun alamaiset Samon, Itakan, Zakynton ja
Dulikionin saarilla.

_Kikonit_, etelä-trakialainen kansa.

_Kimmeriläiset_ asuivat kaukana lännessä Okeanon rannalla lähellä
Hadesta ikuisessa hämärässä.

_Kirke_, Helion ja Okeanon tyttären Persen tytär, mahtava noita, joka
asui ihmelinnassaan Aiaios-saarella.

_Klytaimnestra_, Spartan kuninkaan Tyndareon ja Ledan tytär, Helenan
sisar, Agamemnonin puoliso. Petti puolisonsa ja murhasi hänet
rakastajansa Aigistoon avulla.

_Kokytos_, Hadeen läpi virtaava parkuva joki, Styksin haara.

_Kyklopit_, Sisiliassa asuva raaka jättiläiskansa, joilla on vain yksi
silmä keskellä otsaa.

_Laertes_, Itakan vanha kuningas, Odysseun isä.

_Laistrygonit_, jättiläis- ja ihmissyöjäkansa.

_Lakedaimon_, sama kuin Sparta, Menelaon maan, Lakonian pääkaupunki.

_Leda_, Lakedaimonin kuninkaan Tyndareon puoliso, Helenan ja
Klytaimnestran äiti.

_Leto_, jumalatar Artemiin ja Apollon äiti (ks. Apollo ja Delos.)

_Lotofagit_, Libyan pohjoisrannalla asuva kansa.

_Lotus_, taikakukka; joka sitä maistoi, unohti kaiken ja halusi vain
lotusta.

_Melampos_, kuuluisa pylolainen tietäjä.

_Memnon_, rusosormisen Eon ja troialaisen prinssin Titonon poika,
Etiopian kuningas, jonka Akilleus kaasi Troian sodassa. Siitä lähtien
itkee Eos poikaansa ja hänen kyyneleensä putoilevat maahan
kastepisaroina.

_Menelaos_, Spartan kuningas, Atreun poika, Agamemnonin veli. Kun
troialainen Paris oli ryöstänyt Helenan, Menelaon puolison, syntyi
kuulu Troian sota.

_Mentor_, Odysseun ystävä, jonka huostaan Odysseus jätti kotinsa
Troiaan lähtiessään. Mentorin muodossa auttaa Atene sekä Telemakoa että
Odysseuta.

_Minos_, Zeun ja foinikialaisen kuninkaantyttären Europen poika, Kretan
mahtava kuningas, taitava lainsäätäjä, pääsi Hadeeseen vainajain
tuomariksi.

_Molys-yrtti_, taikakukka, jolla saattoi suojella itseään turmiolta.
Hermes pelasti sillä Odysseun Kirken käsistä.

_Mykene_, ikivanha kaupunki Argoliin pohjoisosassa, Agamemnonin mahtava
pääkaupunki.

_Myrmidonit_, Akilleun vallan alle kuuluva kansa Etelä-Tessaliassa.

_Najadit_, vedenneidot, asuvat lähteissä, parantavat ihmisiä
lähdevedellä, osaavatpa ennustella tulevia asioitakin.

_Nausikaa_, faiakien kuninkaan Antinoon tytär, jonka Homeros kuvailee
jaloluontoiseksi ja helläsydämiseksi ja samalla pelottomaksi naiseksi.

_Nektari_, suloinen jumalien juoma.

_Neleus_, Poseidonin poika, Nestorin isä, Pyloon hallitsija.

_Neoptolemos_, Akilleun poika, viisas ja urhoollinen. Nai Menelaon ja
Helenan tyttären Hermionen.

_Nereus_, meren haltija, ihmisrakas vanhus, joka 50 tyttärensä kera
asuu Egeanmeressä. Puolisona on hänellä Okeanon tytär Doris.

_Neriton_, Itakan korkein vuori.

_Nestor_, Neleun poika, Pyloon kuningas. Troian sodassa oli
kreikkalaisten ensimäisiä ja senkin jälkeen oli hän kuulu
viisaudestaan. Kaikki kunnioittivat vanhusta, joka Odysseun retkien
aikana jo kolmatta miespolvea hallitsi.

_Ogygia_, kaukainen saari, Kalypson asunto.

_Okeanos_, mahtava maailmanvirta, joka kiertää kehässä maan ympäri.
Siitä nousevat ja siihen laskevat aurinko, kuu ja tähdet. Jumalana
Okeanos on lempeä.

_Olympos_, korkea vuori Makedonian ja Tessalian rajalla. Sen korkeilla
huipuilla pilvien yläpuolella on jumalien asunto.

_Orestes_, Agamemnonin ja Klytaimnestran poika, joka kosti isänsä
kuoleman murhaamalla sekä äitinsä että Aigistoon. Murhan jälkeen
erinnyit, kostottaret, vainoavat häntä, kunnes hän tulee
mielenhäiriöön. Vihdoin erinnyit jättävät hänet rauhaan ja hän ottaa
haltuunsa isänsä valtakunnan.

_Orion_, väsymätön metsästäjä, jota Eos lempii. Jumalat eivät
kuitenkaan olleet suostuvaisia liittoon, vaan Artemis lähetti
kuolettavan nuolensa Orioniin. Hadeessakin Orion jatkaa metsästystään.

_Ossa_, huhun jumalatar, Zeun sanansaattaja.

_Patroklos_, Akilleun ystävä, kaatuu Troian sodassa.

_Penelope_, Ikarion tytär, Odysseun puoliso.

_Persefone_, Zeun ja Demeterin tytär, jonka Hades ryösti puolisokseen.
Demeter surren etsi tytärtään, kunnes kaikkinäkevä Helios ilmoitti
tyttären olinpaikan. Vihdoin tehtiin sopimus, että Persefone saa olla
kaksi kolmatta-osaa vuotta äitinsä luona ja yhden kolmanneksen Hadeen
kuningattarena.

_Pieria_, Makedonian maakunta Olympos-vuoren juurella.

_Polyfemos_, tyly kyklopi, Poseidonin poika, jolta Odysseus poltti
ainoan silmän. Sitä kostaakseen Poseidon teki Odysseun matkan niin
vaaralliseksi.

_Poseidon_, meren ja myrskyjen jumala, Zeun ja Hadeen veli.
Kolmikärjellään hän mylleröi meret ja ajaa aaltojen pauhussa virmalla
valjakollaan.

_Priamos_, Laomedonin poika, Troian kuningas. Hänellä oli 50 poikaa,
joista mainittavimmat Hektor ja Paris, sekä joukko tyttäriä, joista
Kassandra joutui Agamemnonin sotasaaliiksi. Troian sodan aikana Priamos
oli jo vanha eikä ottanut taisteluun osaa.

_Proteus_, Poseidonin alamainen, ennustustaitoinen merenhaltija, joka
kykeni muuttamaan muotoa miksi halusi. Paimensi Poseidonin puolison.
Amfitriten, hylkeitä Egyptin rantamilla.

_Pylos_, Nestorin asuinpaikka.

_Pyriflebetos_, Hadeen läpi virtaava tulinen joki.

_Pythia_, Delfoin oraakkeli, joka vastasi, kun kysyttiin tulevia
asioita.

_Radamantys_, Zeun ja Europen poika, Kreetan kuningas. Viisautensa
vuoksi pääsi Hadeeseen tuomariksi. Toisen tarun mukaan pääsi Elysionin
kentille.

_Sisyfos_, Korinton kaupungin perustaja. Pettää jumalia useampaan
kertaan ja joutuu rangaistukseksi Hadeeseen vierittämään kiveä vuorta
ylös. Juuri kun hän on saamaisillaan kiven vuoren huipulle, vierähtää
kivi jälleen alas.

_Sireenit_ ovat haukkakyntisiä naisia, jotka hurmaavilla lauluillaan
houkuttelevat merenkulkijoita luokseen ja syövät heidät sitten.

_Skheria_, saari, kaukana ihmisten ilmoilta, faiakien kotimaa.

_Skylla_, kuusipäinen, kaksitoistajalkainen hirviö, joka asuu korkealla
vuoren luolassa ja ojentelee päitään, siepaten meren eläimiä tai miehiä
ohikulkevista laivoista. Vastapäätä Karybdista.

_Sparta_, Menelaon kuningaskunnan kaupunki.

_Styks_, mutkikas virta Hadeessa.

_Sunion_, Attikan kaakkoiskärki.

_Tantalos_, pelopidien suvun kanta-isä. Mahtava hallitsija, jonka luona
jumalatkin käyvät, mutta ylpeydessään Tantalos alkaa epäillä jumalain
kaikkitietäväisyyttä ja syöttää heille kerran oman poikansa Peleun
lihaa. Jumalat huomaavat kuitenkin kamalan teon ja herättävät Peleun
henkiin, mutta Zeus vihoissaan lähettää Tantalon Hadeeseen, jossa hän
saa kärsiä iäistä nälkää ja janoa.

_Teba_, Boetian suurin kaupunki, johon liittyy m.m. Oidipoon surullinen
tarina, ks. Epikaste. -- Muinoisen Egyptin pääkaupunki.

_Teiresias_, vanha, kuuluisa tebalainen tietäjä.

_Telemakos_, Odysseun ja Penelopen jalo poika.

_Temese_, kylä Kyprossa, kuuluisa kuparirikkaudestaan.

_Teseus_, Ateenan kuningas ja kansallissankari, Poseidonin poika.
Toimitti erinomaisia mainetöitä, tappoi monia hirviöitä, joista kauhein
oli Kretassa, kuningas Minoon labyrintissä elävä Minotauros. Tälle oli
Atenasta aina määrävuosina lähetettävä 7 nuorukaista ja 7 neitoa
ravinnoksi, ja pelasti siis Teseus kotikaupunkinsa tästä hirveästä
verosta.

_Tesprotia_, Epeirossa oleva maa.

_Tityos_, jättiläinen, joka Leton ahdistamisesta saa kärsiä Hadeessa.

_Trinakia_, Sisilian muinoinen nimi.

_Troia l. Ilion_, kuuluisa siellä käydystä monivuotisesta sodasta,
johon kaikki Kreikan sankarit ottavat osaa, ja josta Homeron Iliadi
kertoo.

_Tyestes_, Peleun poika, onnetonta Tantalon sukua, Atreun veli.
Veljesviha vallitsi Atreun ja Tyesteen välillä, kunnes Atreus murhasi
Tyesteen pojat ja syötti lihat veljellään. Aurinkokin käänsi silloin
kasvonsa. Kostoksi Tyesteen poika Aigistos murhasi Atreun ja niin pääsi
Tyestes Mykenen kuninkaaksi. Agamemnon, Atreun poika, surmasi taas
setänsä Tyesteen, karkoitti Aigistoon ja ryhtyi itse Mykenen
hallitsijaksi.

_Tyndareos_, Spartan kuningas, Helenan ja Klytaimnestran isä. Hänen
jälkeensä tuli hallitsijaksi Menelaos, Helenan puoliso.

_Zeto_, Amfionin kaksoisveli, Teban muurien rakentaja, Aëdonin puoliso.

_Zeus_, taivaan ja koko maailman mahtavin valtias, kaikki ovat hänen
tahtonsa alaisia. "Jumalain ja ihmisten isällä" on koko joukko
puolisoita ja lapsia. Laillinen puoliso Hera.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Odysseun harharetket - Suorasanaisesti kerrottuna" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home