Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ilmasota - Tulevaisuuden kuvaus
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ilmasota - Tulevaisuuden kuvaus" ***


ILMASOTA

Kirj.

H. G. Wells

Suom. Toivo Wallenius



Helsingissä,
Emil Vainio,
1910.



SISÄLLYS:

    I. Edistys ja Smallwaysin perhe.
   II. Bert Smallways joutuu pulaan
  III. Ilmapallossa.
   IV. Saksalainen ilmalaivasto.
    V. Taistelu Atlannin pohjoisosassa.
   VI. New York taistelutantereena.
  VII. "Vaterlandin" haaksirikko.
 VIII. Maailmansota.
   IX. Vuohisaarella.
    X. Maailma sodan aikana.
   XI. Sivistyksen vararikko.
       Loppulause.



ENSIMÄINEN LUKU.

Edistys ja Smallwaysin perhe.


1.

"Aina sitä vaan mennään eteenpäin", sanoi Tom Smallways. "Eipä
luulisi moista menoa kauankaan kestävän."

Tämän huomautuksen hän teki aikoja ennen, kuin ilmasota alkoi.
Hän istui aidalla puutarhansa päässä ja tarkasteli Bun Hillin
suurta kaasulaitosta katsein, joista ei kuvastunut kiitosta
eikä moitettakaan. Kaasusäiliöiden yläpuolelle ilmestyi kolme
oudonnäköistä esinettä, ohuita, kieppuvia rakkoja, jotka lyödä
mäiskyttivät ja keikkuivat, paisuen yhä isommiksi ja pyöreämmiksi.
Siellä täytettiin ilmapalloja Etelä-Englannin aeroklubin
lauantairetkeä varten.

"Ne nousevat joka lauantai", sanoi hänen naapurinsa, maidonkuljettaja
Stringer. "Muistan kuin eilisen päivän, kuinka koko Lontoo lähti
liikkeelle ilmapalloa katsomaan, ja nyt ne jo lentelevät pikku
paikoissakin jok'ikinen viikko. Kaasuyhtiöt sillä ovat pelastaneet
nahkansa."

"Viime lauantaina minä sain pottumaahani kolme tynnyrillistä
hiekkaa", virkkoi Tom Smallways. "Kolme tynnyrillistä! Heittivät
pois liikapainojaan. Taimista toiset taittuivat, toiset peittyivät
hiekkaan."

"Kerrotaan niillä olevan mukana herrasnaisiakin!"

"Herrasnaisiksi kai niitä on sanottava", myönsi Tom Smallways.
"Vaikka ei sellainen minun mielestäni sovi herrasnaiselle -- lennellä
tuolla tavoin ilmassa ja heitellä hiekkaa ihmisten niskaan. Minä
ainakaan en ole tottunut pitämään semmoista hienon naisen työnä."

Stringer nyökäytti hyväksyen päätään, ja molemmat katselivat vielä
jonkun aikaa noita paisuvia möhkäleitä; mutta välinpitämättömyys oli
vaihtunut paheksumiseksi.

Tom Smallways oli ammatiltaan vihanneskauppias ja harjoitti sen
ohella mielityötään, puutarhanhoitoa. Jessica, hänen pikku vaimonsa,
piti huolta puodista, ja taivas oli luonut hänet rauhallisessa
maailmassa elämään. Onnettomuudeksi se ei ollut luonut hänelle
rauhallista maailmaa. Hän eli itsepintaisesti ja herkeämättä
muuttuvassa maailmassa, vieläpä sellaisessa osassa, missä vaihtelut
tuntuivat armottoman selvästi. Yksinpä maakin, jota hän viljeli, oli
muutoksien alainen; puutarha vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan, ja
sen reunassa oli suunnaton ilmoitustaulu, jonka mukaan se soveltui
erinomaisesti talonpaikaksi. Milloin hyvänsä hän voi saada käskyn
luopua puutarhastaan, tuon kaupunkilaistuneen tienoon viimeisestä
maaseutupalasesta. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttautua
kuvittelemalla, että asiain täytyi pian kääntyä toiselle tolalle.

"Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän", hän sanoi.

Smallwaysin isä-ukko saattoi muistaa ajan, jolloin Bun Hill oli
soma kentiläinen kylä. Hän oli ollut Sir Peter Bonen ajurina
viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, jolloin hän rupesi
hiukan ryypiskelemään ja ajamaan asema-omnibussia, jatkaen tätä
työtä kahdeksankolmatta vuotta. Silloin hän vetäytyi lepoon. Tuo
kurttuinen ikäloppu ajuri istuskeli lieden ääressä täynnä muistoja
ja valmiina latelemaan niitä jokaiselle varomattomalle vieraalle.
Hän saattoi kertoa Sir Peter Bonen hävinneestä maatilasta, joka
oli jo ammoin palstoitettu rakennusaloiksi, ja kuinka tuo ylimys
hallitsi maaseutua, kun se vielä oli maaseutua; voi tarinoida
kilpa-ammunnasta ja metsästysretkistä ja vaunuista, urheilukentästä,
jonka sijalla nyt oli kaasulaitos, ja Kristallipalatsin syntymisestä.
Kristallipalatsi oli lähes peninkulman päässä Bun Hillistä. Sen suuri
julkipuoli kimmelteli aamuisin ja kuvastui iltapäivällä kirkkain
sinisin ääriviivoin taivasta vastaan, ja illoin se tarjosi keko Bun
Hillin väestölle ilmaiseksi ilotulituksia. Ja sitten oli tullut
rautatie ja sitten huviloita toinen toisensa jälkeen, kaasutehdas
ja vesijohtolaitos ja laumoittain rumia työläisasuntoja, sitten
viemäreitä, imien veden Saukkojoesta ja jättäen sen surkeannäköiseksi
ojaksi, ja sitten toinen rautatieasema, Eteläinen Bun Hill,
ja enemmän taloja ja yhä enemmän puoteja, enemmän kilpailua,
peililasiakkunoilla varustettuja myymälöitä, täysihoitokoulu,
kunnallisveroja, omnibusseja, raitiotievaunuja, jotka kulkivat suoraa
päätä Lontooseen asti, polkupyöriä, moottorivaunuja ja yhä enemmän
moottorivaunuja ja kansankirjasto.

"Eipä moista menoa luulisi kauankaan kestävän", sanoi Tom Smallways,
joka oli kasvanut näiden ihmeiden keskellä.

Mutta yhä sitä vain kesti.

Jo alun pitäen vihanneskauppa, jonka hän oli perustanut Suurkadun
päähän pikkuruiseen vanhaan maalaistaloon, näytti siltä, kuin
se olisi piileskellyt jotain etsijää. Kun Suurkadun kivitystä
parannettiin, kohosi katu niin korkeaksi, että puotiin päästäkseen
täytyi astua alas kolme rappusta. Tom koetti myydä vain omia
oivallisia, mutta harvoja tuotteitaan. Mutta edistys syyti hänen
akkunaansa kummia: ranskalaisia koppiloartisokkeja ja munaluumuja,
ulkomaiden omenia -- New Yorkin, Kalifornian, Kanadan, Uuden
Seelannin omenia, "sievännäköisiä tosin, mutta kaikkea muuta kuin
englantilaisia", sanoi Tom -- banaaneja, omituisia pähkinöitä,
rypäleitä, intialaisia melooneja.

Automobiilit, jotka ajoivat ohitse pohjoiseen ja etelään päin,
varttuivat yhä voimakkaammiksi ja täydellisemmiksi, kiitivät
nopeammin ja haisivat ilkeämmin. Kaduille ilmestyi häviävien
hevosrattaiden sijaan isoja rämiseviä, paloöljyllä käyviä
vankkureita, kuljettaen kivihiiltä ja tavaroita. Moottoriomnibussit
työnsivät syrjään hevosomnibussit; yksinpä Kentin hyötymansikatkin,
jotka kulkivat öisin Lontoota kohti, vaihtoivat kitisevät kärryt
puksuttaviin koneisiin, ja menettivät tuoksunsa edistyksen ja öljyn
vaikutuksesta. Ja sitten nuori Bert Smallways hankki moottoripyörän...


2.

Lienee tarpeen selittää, että Bert oli edistysmielinen Smallways.
Nykyajan edistyksen säälimätöntä itsepintaisuutta ei todista mikään
kaunopuheisemmin kuin juuri sen tunkeutuminen Smallwaysien vereen.
Mutta nuoressa Smallwaysissa oli yritteliäisyyttä ja kehittyneisyyttä
jo ennen, kuin hän sai luopua puserostaan. Viisivuotiaana hän pysyi
kadoksissa kokonaisen päivän ja oli ennen seitsemättä ikävuottaan
hukkumaisillaan uuden vesijohtolaitoksen säiliöön. Kun hän oli
ennättänyt kymmenen vanhaksi, otti oikea poliisi häneltä oikean
revolverin takavarikkoon. Ja hän oppi tupakoimaan, ei piipun tai
ruskean paperin tahi ruokopillin avulla, kuten Tom aikoinaan, vaan
oikein amerikkalaisilla paperosseilla. Hänen puheensa hirvitti
isääkin, ennenkuin hän oli vielä kahtatoista täyttänyt, ja kantamalla
asemalla tavaroita ja myymällä Bun Hillin Viikkolehteä hän ansaitsi
viikossa kolme killinkiä, jopa enemmänkin, jotka sitten kulutettiin
kaikellaisiin huvituksiin ja nautintoihin. Tämä ei ensinkään
haitannut hänen kouluopintojaan, jotka johtivat hänet harvinaisen
varhain yläluokille. Mainitsen nämä seikat, jotta lukijalla olisi
aivan selvä käsitys siitä, minkälaisia aineksia Bertissä piili.

Hän oli Tomia kuusi vuotta nuorempi, ja jonkun aikaa häntä koetettiin
käyttää vihannespuodissa, kun Tom yhdenkolmatta vuotiaana nai
Jessican, joka oli kolmenkymmenen ikäinen ja oli tehnyt palvellessaan
pikkusäästöjä. Mutta sellainen homma ei ollut Bertin vahvimpia
puolia. Kaivamista hän vihasi, ja kun hänelle annettiin vasullinen
ostoksia määräpaikkaan toimitettavaksi, hänessä heräsi vastustamaton
vaellusvaisto; vasusta tuli hänen matkalaukkunsa, eikä hän näkynyt
välittävän sen raskaudesta tai tien pituudesta, niin kauan kuin
hän ei vienyt sitä määräpaikkaan. Maailma oli täynnä houkuttelevaa
hälinää, ja hän harhaili sen perässä koreineen päivineen. Silloin
Tom rupesi itse kuljettamaan tavaroitaan ja etsiskeli Bertille
työpaikkoja, joissa ei tunnettu tätä hänen luonteessaan piilevää
runollisuuden taipumusta. Bert koettelikin päällisin puolin useita
ammatteja perätysten -- hän oli juoksupoikana vaatemyymälässä ja
rohdoskaupassa, erään lääkärin ovenvartijana, kaasujohtojen asettajan
nuorempana apulaisena, osoitteiden kirjoittajana, maidonkuljettajan
apulaisena, sauvapoikana golf-kentillä ja joutui lopulta
polkupyöräkauppaan. Viimeksi mainittu paikka nähtävästi tyydytti
hänen edistysmielistä luonnettaan. Hänen esimiehensä, nimeltään
Grubb, oli rohkeasieluinen nuori mies, joka päivisin kulki kasvot
tuhraantuneina ja iltaisin osoitti taiteellisia harrastuksia; hän
uneksi myöskin uudesta pyöräketjusta, jolle aikoi hakea patentin.
Bertin mielestä hän oli oikea gentlemanin esikuva. Hän vuokrasi
polkupyöriä, joiden veroisia likaisuudessa ja vaarallisuudessa
ei saattanut tavata koko Etelä-Englannissa, ja puolusteli niitä
hämmästyttävän lämpimästi. Bert ja hän tulivat toimeen varsin hyvin.
Bert perehtyi ammattiinsa, kehittyi melkein sirkusratsastajaksi
-- osasi ajaa peninkulmamääriä polkupyörillä, jotka toisten alla
olisivat heti hajonneet kappaleiksi -- rupesi päivätyön päätyttyä
pesemään kasvonsa ja toisinaan kaulansakin ja tuhlasi säästönsä
merkillisiin kauluksiin ja kaulahuiveihin, paperosseihin ja
pikakirjoituskursseihin.

Välistä hän käväisi Tomin luona, näyttäen niin komealta ja puhellen
niin loistavasti, että Tom ja Jessica, joilla kummallakin oli
luontainen taipumus kunnioittaa kaikkea, joutuivat aivan ymmälleen.

"Se on yritteliäs poika, tuo Bert", sanoi Tom. "Se taitaa jos
jotakin."

"Kunhan ei vaan taitaisi liikoja", huomautti Jessica, joka osasi
erottaa rajat.

"Semmoinen se on aikakin, eteenpäin rynnistetään yhtä mittaa", sanoi
Tom. "Uusia pottuja, ja oikeita englantilaisia; tätä menoa jos
jatkuu, niin maaliskuussa niitä jo saadaan. Mokomaa en ole koskaan
nähnyt. Huomasitkos hänen eilisen kaulaliinansa?"

"Se ei sopinut hänelle, Tom. Se oli herrasliina. Hän ei piisannut
sille -- muulta asultaan. Ei sellainen sovi..."

Sitten Bert hankki äkkiä polkupyöräilijän puvun lakkeineen,
merkkeineen ja kaikkineen. Ja kun näki hänen Grubbin kera ajavan
Brightoniin ja takaisin -- pää kumarassa, ohjaustangon -- kahva alas
kierrettynä, selkäranka kaarena -- niin aukenivatpa silmät tajuamaan
Smallwaysien mahdollisuuksia.

Yritteliästä aikaa!

Ukko Smallways istui lieden ääressä mutisten menneiden päivien
suuruudesta, vanhasta Sir Peteristä, joka käväisi vaunuillaan
Brightonissa kahdeksassakolmatta tunnissa, vanhan Sir Peterin
valkoisista silinterihatuista, Lady Bonesta, joka ei milloinkaan
koskettanut jalallaan maata, paitsi puutarhassa kävellessään,
Crawleyn suurista nyrkkitaisteluista. Hän tarinoi punaisista ja
siannahkahousuista, ketunajoista Ring's Bottomissa, missä nyt
asustavat piirikunnan köyhät mielipuolet, Lady Bonen kirjavasta
kattuunista ja vannehameista. Kukaan ei välittänyt hänen puheistaan.
Maailma oli luonut gentlemanin aivan uutta lajia -- tarmoltaan
kerrassaan gentlemanin vastakohdan, gentlemanin, joka käytti
öljyttyjä vaatteita, automobiili-silmälaseja ja merkillistä lakkia,
hajua synnyttävän herran, nopean yläluokkalais-maankiertäjän,
joka alituiseen pakeni maanteitä pitkin tomua ja lemua, joita
hän alituiseen synnytti. Ja hänen naisensa, kuten hän Bun
Hillin väestöstä näytti, oli ahavoitunut jumalatar, yhtä vapaa
hienostuksesta kuin mustalainen ja ulkoasultaan kuin käärö, jonka
saattaa särkemättä kuljettaa mahdollisimman nopeasti.

Niin Bert kasvoi oppien ihailemaan nopeutta ja yritteliäisyyttä
ja yleni, mikäli hänestä tuli jotain, jonkinlaiseksi
polkupyörä-mekaanikoksi, jonka ammattitaito rajoittui pintapuoliseen
tarkasteluun ja maalin raaputtamiseen. Eipä edes nopeinkaan
pyöräilijä tyydyttänyt häntä, ja jonkun aikaa hän ponnisteli turhaan
kiitäen kolme peninkulmaa tunnissa pitkin teitä, jotka kävivät yhä
pölyisemmiksi ja vilkasliikkeisemmiksi. Mutta lopulta hänelle karttui
säästöjä, ja silloin oli aika täytetty. Vähittäismaksu-järjestelmä
auttoi viimeisen kuilun yli, ja eräänä kauniina ja ikimuistettavana
sunnuntai-aamuna hän talutti uuden omaisuutensa myymälän läpi
kadulle, nousi sen selkään Grubbin ohjaamana ja avustamana ja ajaa
puhkui usvaan liikenteen piinaamalle valtatielle, kartuttaakseen
Etelä-Englannin suloa uudella yleisen turvallisuuden haitalla.

"Taas Brightoniin!" sanoi ukko Smallways katsellessaan vihanneskaupan
yläkerran akkunasta nuorinta poikaansa ylpeyden ja paheksumisen
välimailla liikkuvin tuntein. "Hänen ikäisenään en ollut koskaan
käynyt Lontoossa, en koskaan ollut Crawleya etelämpänä -- en sen
kauempana, kuin minne jaksoin kävellä. Eikä kukaan muukaan käynyt.
Paitsi jos olivat vallasväkeä. Nyt kaikki käyvät kaikkialla, koko
tämä hemmetin maa näyttää lentävän palasiksi. Brightoniin, jumaliste!
Haluaako kukaan enää ostaa hevosia?"

"Ettepä voi sanoa _minun_ käyneen Brightonissa, isä", virkkoi Tom.

"Etkä huolikaan käydä", sanoi Jessica terävästi; "vielä tästä lähteä
rahojaan kuluttamaan!"


3.

Bertin mieli oli joksikin aikaa niin kiintynyt moottoripyörän
mahdollisuuksiin, ettei hän huomannutkaan sitä uutta suuntaa, jolla
eteenpäin ponnisteleva ihmissielu etsi voimailua ja virkistystä.
Häneltä jäi äkkäämättä, että moottoripyörä alkoi polkupyörän tavoin
alentua arvoltaan ja menettää seikkailuluonteensa. Niin kummalta
kuin se kuuluukin, huomasi Tom ensimäiseksi tuon uuden kehityksen.
Mutta vaatihan puutarhan hoito häntä tarkkaamaan taivasta, ja Bun
Hillin kaasulaitoksen naapuruus sekä läheinen Kristallipalatsi, josta
yhtämittaa noustiin ilmaan, ja pian senjälkeen perunoille sateleva
varalasti pakottivat yhdessä hänen hitaan järkensä havaitsemaan,
että muutoksien jumalatar rupesi kohdistamaan mullistavan huomionsa
yläilmoihin. Ensimäinen suuri ilmapurjehduspuuska oli juuri
syntymässä.

Grubb ja Bert kuulivat siitä eräissä iltamissa, sitten kinematografi
selvitti sen heille ja muuan halpahintainen ilmapurjehdusromaani
antoi vauhtia Bertin mielikuvitukselle, ja niin hekin joutuivat toden
teolla sen pyörteisiin.

Ensinnä pisti eniten silmiin ilmapallojen lisääntyminen. Niitä
ilmestyi tuhka tiheästi Bun Hillin taivaalle. Varsinkin keskiviikko- ja
lauantai-illoin oli melkein mahdotonta tähystellä neljännestuntia
yläilmoihin keksimättä jossain ilmapalloa. Ja sitten, ajaessaan
eräänä kauniina päivänä Croydonia kohti, Bert huomasi suunnattoman,
patjan kaltaisen hirviön sukeltavan esiin Kristallipalatsin alueelta;
oikein hänen täytyi astua pyörän selästä sitä tarkastamaan. Se
muistutti patjaa, jonka kulma oli taittunut, ja sen alapuolella
sijaitsi verrattain pieni kiinteä laite, joka kannatti ihmistä ja
konetta; etupuolella hurisi potkuri ja takana ojentui jonkinlainen
kankaasta tehty peräsin. Laite näytti raahaavan vastahakoista
kaasulieriötä perässään, aivan kuin reipas piskuinen kettukoira
hinaisi nuorasta arkaa kaasun paisuttamaa norsua. Kieltämättä tuo
kaksiosainen hirviö liikkui ohjauksen mukaan. Se kohosi noin tuhannen
jalan korkeuteen (Bert kuuli koneen surinan), purjehti etelää kohti,
katosi kukkulain taakse, ilmestyi pienenä sinertävänä viiruna kauas
idän puolelle kiitäen nyt sangen nopeasti lounaistuulessa, palasi
Kristallipalatsin tornien yläpuolelle, kierteli niitä, valitsi
laskupaikan ja painui alas näkymättömiin.

Bert huoahti syvästi ja kääntyi jälleen moottoripyöränsä puoleen.

Ja sitä seurasi kokonainen sarja omituisia ilmiöitä -- lieriöitä,
kartioita, päärynän muotoisia hirviöitä, ja lopulta ihmeellisesti
kimalteleva aluminiumi-laite, jota Grubb oli taipuvainen pitämään
jonkinlaisena sotakoneena, se kun muka muistutti panssarilevyjä.

Sitten ruvettiin toden teolla lentämään.

Bun Hillistä ei sitä kuitenkaan saattanut nähdä, se tapahtui
yksityisillä alueilla tai muilla rauhallisilla paikoilla ja
suotuisissa olosuhteissa. Grubb ja Bert Smallways tutustuivat
siihen asiaan ainoastaan sanomalehtien selontekojen ja elävien
kuvien avulla. Mutta sitä jauhettiin varsin itsepintaisesti, ja
jos niihin aikoihin kuuli ihmisen julkisella paikalla sanovan
kovalla, vakuuttavalla äänellä jollekin toiselle: "Se on tulossa",
niin voipa lyödä vetoa siitä, että hän puhui lentämisestä. Ja
Bert hankki laatikon kannen ja kirjoitti siihen mallikelpoisella
ilmoituskäsialalla seuraavan tiedonannon, jonka Grubb ripusti
akkunaan: "Lentokoneita valmistetaan ja korjataan." Tomiin se
vaikutti tärisyttävästi -- se tuntui hänestä kevytmieliseltä; mutta
useimmat naapureista, varsinkin kaikki urheilua harrastavat, pitivät
sitä oikein oivallisena ajatuksena.

Jokainen puhui lentämisestä, jokainen toisti yhä uudelleen: "se
on tulossa"; mutta eipäs vaan tullutkaan. Oli näet tehty pieni
laskuvirhe. Kyllähän sitä lennettiin, vieläpä ilmaa raskaammilla
koneilla. Mutta loppu oli surkea. Toisinaan murskautui kone,
toisinaan purjehtija, useimmiten murskautuivat molemmat. Koneet,
jotka lensivät viisi, kuusi kilometriä ja laskeutuivat onnellisesti
maahan, syöksyivät seuraavalla kerralla päistikkaa turmioon. Näytti
olevan mahdotonta luottaa niihin. Tuuli viskasi ne nurin, maan
lähellä kiertävät ilmapyörteet viskasivat ne nurin, lentoniekan
satunnainen hajamielisyys viskasi ne nurin. Ja joskus ne tekivät
kuperkeikan aivan itsestään.

"Se on tuon 'stabilisuuden' syy", sanoi Grubb sanomalehteään matkien.
"Ne keikkuvat keikkumistaan, kunnes keikahtavat kappaleiksi."

Kokeilut harvenivat, kun oli kaksi vuotta tarkattu tällaista
menestystä. Yleisöä ja sitten sanomalehtiäkin alkoivat kyllästyttää
kalliit kuvat, toivehikkaat selonteot ja voiton, tappion ja
äänettömyyden alituinen vaihtelu. Lentäminen jäi unohduksiin, yksinpä
ilmapallopurjehduskin vähentyi jossain määrin, vaikka se vielä
pysyikin jokseenkin suosittuna huvituksena ja yleisö edelleenkin
nouti hiekkaa Bun Hillin kaasulaitokselta, pudottaakseen sitä
sopivien henkilöiden nurmikoille ja puutarhoihin. Seuraavat kuusi
vuotta olivat omansa rauhoittamaan Tomia -- ainakin lentämiseen
nähden. Mutta juuri siihen aikaan kehittyi yksiraiteisuus, ja niinpä
hänen levottomuutensa vain siirtyi yläilmoista lähemmäksi maanpintaa,
missä nyt näyttäytyi peräti uhkaavia muutosten oireita.

Useita vuosia oli jo puheltu yksiraiteisuudesta. Mutta silloin
vasta harmi alkoi, kun Brennan kävi yhdellä raiteella liikkuvine
gyroskooppi-vaunuineen Kuninkaallisen Tiedeseuran kimppuun. Siitä
tuli vuoden 1907 iltaseurojen pääviehätin; sitä näytettäessä
yhdistyksen kuuluisa näytäntösali kävi aivan liian pieneksi.
Urheita sotureja, zionistien johtomiehiä, kuuluisia kirjailijoita
ja ylhäisiä naisia tungeskeli ahtaassa käytävässä, töykkien hienoja
kyynärpäitä kylkiluihin, joita ei maailma mielisuosiolla antanut
katkoa, ja pitäen itseänsä onnellisina, jos saattoivat nähdä edes
palasenkaan raidetta. Kuulumattomasti, mutta vakuuttavasti tuo
suuri keksijä selitti keksintöään ja lähetti tottelevaisen pienen
tulevaisuuden junien mallin kierrellen kaarrellen kiitämään ylä- ja
alamäkiä. Peräkkäin sovitetuilla pyörillään se kulki varmana
ainoata raidettaan pitkin; se pysähtyi, peräytyi, seisoi paikallaan,
pysyen koko ajan pystyssä. Se säilytti hämmästyttävän tasapainonsa
silloinkin, kun katsojat puhkesivat myrskyisesti paukuttamaan
käsiään. Lopulta yleisö hajaantui keskustellen, olisiko ihanaa ajaa
syvyyksien yli teräslankaa myöten. "Entä jos gyroskooppi pysähtyisi!"
Harvat aavistivat kymmenettäkään osaa siitä, millä tavoin Brennanin
yksiraiteinen rata oli vaikuttava liikenteen varmuuteen ja maailman
ulkonäköön.

Muutamassa vuodessa heiliä oli asiasta parempi käsitys. Jonkun
ajan kuluttua ajettiin huoletta syvyyksien yli kaapelia myöten, ja
yksiraiteinen rata alkoi viedä voiton raitioteistä, rautateistä
ja yleensä kaikista koneellisen liikenteen teistä. Missä maa oli
huokeata, siellä raide kulki maata pitkin; missä se oli kallista,
siellä raide kohotettiin rautapylväiden huippuun ja kulki halki
ilmojen. Sen nopeat, mukavat vaunut kävivät kaikkialla ja tekivät
kaiken, mikä ennen oli suoritettu maanpinnalle rakennetuilla teillä.

Vanhan Smallwaysin kuollessa Tom ei keksinyt hänestä mitään
sattuvampaa kuin seuraavan huomautuksen: "Hänen poikavuosinaan ei
ollut mitään savutorvia korkeampaa -- ilmassa ei näkynyt ainoatakaan
lankaa tai kaapelia!"

Ukko Smallways vietiin hautaansa sotkuisen lanka- ja kaapeliverkon
alitse, sillä Bun Hill oli muuttunut jonkinlaiseksi sähkö
keskusasemaksi -- aivan vanhan kaasulaitoksen likettyville oli
rakennettu piirikunnan sähkölaitos -- ja lisäksi esikaupunkien
yksiraiteisen rataverkon risteyspaikaksi. Sitäpaitsi oli jokaisella
liikemiehellä ja meikeinpä kaikilla perheilläkin oma puhelimensa.

Yksiraiteisen radan kannatinpylväistä tuli kaupunkilaismaiseman
huomattavimpia piirteitä; enimmäkseen ne olivat helottavan,
sinertävän vihreiksi maalattuja tukevia rautalaitteita, muistuttaen
suippenevia siltapylväitä. Yksi sattui Tomin talon kohdalle, joka
tuon mahtavan telineen alla näytti entistään vaatimattomammalta ja
nöyremmältä. Toinen jättiläinen kohosi juuri puutarhan kulmasta,
joka oli yhä vielä asumatonta alaa ja muutenkin ennallaan, paitsi
että sinne oli laadittu pari ilmoitustaulua, joissa suositeltiin
halpaa kelloa ja erästä hermolääkettä. Ne oli, sivumennen sanoen,
sovitettu melkein vaakasuoraan asentoon kiinnittämään yläpuolella
matkustavain huomiota, ja muodostivat siten oivallisen katon Tomin
työkalusäiliölle ja sieniaitalle. Kaiket päivät ja yöt kulki pään
ylitse ryskyen Brightonin ja Hastingsin vaunuja pitkiä, leveitä,
mukavan näköisiä vaunuja, jotka hämärän tullen olivat kirkkaasti
valaistut. Niiden kiitäessä öisin ohitse, kumisten ja välkähtäen,
alhaalla kadulla tuntui siltä, kuin salamat olisivat alinomaa
leimahtaneet ja ukkonen jyrähdellyt.

Jo laadittiin Englannin kanaalinkin poikki silta. Sarja suuria,
Eiffelintornin kaltaisia rautalaitteita kannatti raidetta
puolentoista sadan jalan korkeudessa vedenpinnasta, ja keskikohdalla
ne kohosivat vieläkin ylemmäksi, jotta valtamerilaivat pääsivät
kulkemaan alitse.

Sitten rupesivat raskaat automobiilit liikkumaan vain kahdella
peräkkäisellä pyörällä. Se teki jostain syystä Tomiin järisyttävän
vaikutuksen, ja hän oli päiväkausia synkällä päällä nähtyään
ensimäisen ajavan puodin ohitse...

Luonnollisesti gyroskooppi ja yksiraiteisuus anastivat suuressa
määrin yleistä huomiota, ja sitten syntyi myöskin tavaton
kiihtymys, kun muuan merenpohjan tutkija, neiti Patricia Giddy,
keksi hämmästyttävän paljon kultaa Anglesean rannikon edustalta.
Hän oli Lontoon yliopistossa suorittanut tutkinnon geologiassa
ja mineralogiassa ja agiteerattuaan lyhyen loma-ajan naisten
äänioikeuden puolesta ruvennut tutkimaan Pohjois-Walesin
kultapitoisia kallioita. Siellä hänessä oli herännyt ajatus, että
nuo vedenalaiset kalliot saattaisivat tuottaa runsaan sadon. Hän
oli ryhtynyt todentamaan tätä olettamusta tohtori Alberto Cassinin
keksimän vedenalaisen laitteen avulla. Järkisyyt ja ounastus, joiden
yhteistoiminta on niin ominaista hänen sukupuolelleen, ohjasivat
hänet onneen; jo ensi kerralla hän löysi kultaa ja kohosi kolmen
tunnin kuluttua taasen pinnalle mukanaan satanen kiloa malmia, joka
sisälsi harvinaisen paljon kultaa, kokonaista seitsemäntoista unssia
tonnia kohti. Mutta selonteko hänen vedenalaisesta kaivannostaan
lienee jätettävä toiseen kertaan, vaikka se onkin äärettömästi mieltä
kiinnittävä. Mainittakoon tässä vain se, että lentoharrastukset
elpyivät juuri siihen aikaan, kuin nämä tapahtumat saattoivat
tavarain hinnat, luottamuksen ja yritteliäisyyden suuresti kasvamaan.


4.

Lopullinen lentopuuska alkoi kerrassaan omituisesti; se tuli kuin
tuulenpuuska tyvenenä päivänä, aivan itsestään. Ihmiset rupesivat
taas puhelemaan lentämisestä, ikäänkuin eivät olisi milloinkaan
pitäneet asiata mahdottomana. Sanomalehdet alkoivat jälleen julkaista
kuvia lentämisestä ja lentokoneista, arvokkaissa aikakauskirjoissa
ilmestyi yhä tiheämmin selontekoja ja viittailuja. Yksiraiteista
rataa ajaessaan matkustajat kyselivät: "Milloin alamme lentää?"
Uusia keksijöitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen. Aeroklubi
ilmoitti suunnittelevansa suurta lentonäyttelyä, johon käytettäisiin
Whitechapelista siirrettyjen köyhälistön yömajojen laajaa aluetta.

Edistyksen humu herätti pian vastakaikua myöskin Bun Hillin
asutuksessa. Grubb haki jälleen esille lentokonemallinsa, kokeili
sillä takapihalla ja saikin sen hiukan liikkeelle, mutta murskasi
samalla läheisestä kasvihuoneesta seitsemäntoista lasiruutua ja
yhdeksän kukkaruukkua.

Ja sitten heräsi itsepintainen, mullistava huhu kertoen, että
problemi oli ratkaistu, salaisuus paljastettu; kukaan ei tietänyt,
mistä se lähti ja mihin se perustui. Bert siihen tutustui eräänä
iltapäivänä, jolloin myymälä oli suljettu varhain ja hän oli lähtenyt
liikkeelle moottoripyörällään, poiketen matkalla erääseen majataloon.
Siellä istui tupakoiden muuan khakipukuinen henkilö, joku koneseppä,
joka hetken kuluttua rupesi tarkastelemaan Bertin pyörää. Se oli
tukeva laite ja sietikin jonkun verran huomiota näinä nopeasti
vaihtuvina aikoina, sillä se oli nyt lähes kahdeksan vuoden vanha.
Kun sen eri ominaisuuksista oli kyllin keskusteltu, sotilas siirtyi
toiseen aineeseen lausumalla: "Ensi kerralla minä hankin aeroplaanin.
Näihin teihin alkaa jo kyllästyä."

"Se on joutavaa lorua", sanoi Bert.

"Eipä olekaan", virkkoi sotilas. "Kohta sitä lennetään."

"Onhan sitä jo yritetty", sanoi Bert; "minä en usko, ennenkuin näen."

"No sitä ei tarvitse kauan odottaa", väitti sotilas. Keskustelu
tuntui sotkeutuvan ystävälliseksi kiistelyksi ja suukovuksi.

"Mutta nytpä lennetään jo", väitti sotilas. "Olen omin silmin nähnyt."

"Onhan sen jokainen nähnyt", sanoi Bert.

"En tarkoita tuollaista lepattamista ja pyllähtelyä; olen nähnyt
lennettävän varmasti ja taatusti, tuultakin vasten, oikein kunnolla
lennettävän."

"Se ei ole totta!"

"Onpahan! Aldershotissa näin. Sitä koetetaan pitää salassa. Kyllä
se asia on selvillä. Saattepa nähdä, ettei meidän sotaministeriömme
olekaan tällä kertaa torkkunut."

Bertin epäusko alkoi horjua. Hän kyseli, ja sotilas selitteli asiaa
tarkemmin.

"Nähkääs, niillä on suuri aitaus, lähes neliöpeninkulman laajuinen.
Ne ovat ympäröineet sen kymmenen jalan korkuisella piikkiaidalla
ja hommaavat siellä sisäpuolella. Me kiertelimme sen tienoilla ja
näimme joskus vilahdukselta. Kyllä ne ovat muutkin sen perillä --
japanilaiset ja saksalaisetkin! Entäs ranskalaiset, tällaisissa
asioissa ne eivät ole koskaan jääneet jälkeen. Ne alkoivat ensinnä
käyttää panssarilaivoja, vedenalaisia veneitä ja ohjattavia
ilmalaivoja. Kyllä ne nytkin ovat kintereillä."

Sotilas seisoi hajasäärin, täyttäen miettiväisenä piippuaan. Bert
istui matalalla aidalla, jonka nojaan hän oli asettanut pyöränsä.

"Kylläpä nyt sota muuttuu kummalliseksi", hän sanoi.

"Pian sitä lennetään", selitti sotilas. "Kun se on selvillä, kun
esirippu nousee, niin saattepa nähdä jokaisen näyttämöllä -- täydessä
puuhassa... Ja sitten sitä vasta tapellaan!... Varmaankaan ette
seuraa sanomalehdistä tällaisia asioita?"

"Kyllähän hiukkasen", sanoi Bert.

"No oletteko huomannut sen omituisuuden, että keksijät ilmestyvät
äkkiä julkisuuteen, tekevät muutamia onnistuneita kokeita ja sitten
katoavat?"

"Enpä juuri voi sanoa", virkkoi Bert.

"Mutta minäpä olen. Antaapas vaan jonkun tulla, joka saa tällä
alalla aikaan jotain sukkelaa, niin totta tosiaan hän häviää ennen
pitkää. Katoaa hiljalleen näkyvistä. Hetken kuluttua ei koko joukosta
kuulu sanaakaan. Ymmärrättekö? Ne katoavat! Aivan jäljettömiin.
Ensinnä -- no, sehän on jo vanha juttu -- tulivat nuo amerikkalaiset
Wrightin veljekset. He liitelivät -- liitelivät kilometrejä. Lopulta
he liitelivät pois koko näyttämöltä. Eikö se liene tapahtunut
yhdeksäntoista sataa neljä tai viisi. Sitten nuo irlantilaiset -- ei,
nimiä en muista. Jokainen sanoi, että he osasivat lentää. _Hekin_
katosivat. Kuolleet he eivät ole, mikäli olen kuullut; mutta eipä
voi sanoa heidän elävänkään. Eihän heitä näy vilahdukseltakaan.
Niin, ja sitten vielä tuo mies, joka lensi Pariisin ympäri ja
pyllähti Seineen. Taisi olla De Booley, en oikein muista. Se oli
tapaturmasta huolimatta komea koetus. Mutta minnekäs hän joutui? Hän
ei vahingoittunut pudotessaan. Piiloon ryömi _hänkin_."

Sotilas valmistautui sytyttämään piippuansa.

"Näyttää siltä, kuin joku salainen seura olisi saanut heidät
käsiinsä", sanoi Bert.

"Salainen seura! Mitä vielä!"

Sotilas vetäisi tulta ja imi piippuaan. "Salainen seura", hän
toisti vastauksen asemasta, pitäen piippua hampaissaan ja palavaa
tikkua sormissaan. "Sanokaamme kernaammin: sotaministeriö." Hän
heitti tikun oheen ja astui pyöränsä luo. "Kerronpa teille, hyvä
herra", hän jatkoi, "ettei Europassa tai Aasiassa tai Amerikassa
tai Austraaliassa ole ainoatakaan suurvaltaa, joka ei paraillaan
piilottelisi hihassaan ainakin yhtä tai kahta lentokonetta. Ei
ainoatakaan. Ja ne ovat oikeita, kelvollisia lentokoneita. Ja kuinka
ne vakoilevat! Vakoilevat ja vehkeilevät saadakseen selville,
miten pitkälle toiset ovat päässeet. Sanonpa teille, hyvä herra,
ettei muukalainen, eipä edes epäilyttävän näköinen kansalainenkaan
pääse nykyään puolen peninkulman päähän Lyddin likettyville --
puhumattakaan meidän pienestä sirkuksesta Aldershotissa ja Galwayn
kokeiluasemasta. Ei ole koettamistakaan!"

"Olisipa kuitenkin hauska nähdä joku sellainen", sanoi Bert. "Silloin
rupeisi jo vähän uskomaan. Nähtyäni uskon, sen lupaan."

"Kyllä pian saatte nähdä", lausui sotilas taluttaen pyöräänsä tielle.

Bert jäi aidalleen vakavana ja mietteissään, lakki takaraivollaan ja
sammuva paperossi suupielessä.

"Jos tuo mies puhui totta", hän virkkoi, "niin kyllä Grubb ja minä
olemme kuluttaneet hukkaan aikaamme. Ja sitten on vielä maksettava ne
kasvihuoneen ruudut."


5.

Sotilaan salaperäinen puhe kiihotti vielä Bertin mielikuvitusta,
kun sattui tapahtuma, joka oli kaikkein hämmästyttävin koko
tuossa draamallisessa ihmiskunnan historian luvussa: lentotaito
oli saavutettu. Ihmiset ovat yleensä perin kärkkäitä puhumaan
käänteentekevistä tapahtumista; tämä oli todellakin käänteentekevä
tapahtuma. Kenenkään aavistamatta herra Alfred Butteridge lensi
Kristallipalatsista Glasgowiin ja saman tien takaisin pienellä,
käytännöllisen näköisellä koneella; se oli ilmaa raskaampi, liiteli
kuin kyyhkynen ja totteli erinomaisesti ohjaajaansa.

Se ei ollut enää vain uusi askel eteenpäin, se oli pikemmin
jättiläisharppaus. Butteridge pysyttelihe ilmassa kaikkiaan noin
yhdeksän tuntia, jonka ajan kuluessa hän lensi yhtä keveästi ja
varmasti kuin lintu. Hänen koneensa ei kuitenkaan ollut linnun tai
perhosen kaltainen, eikä sillä myöskään ollut tavallisen aeroplaanin
leveitä sivuja. Eniten se muistutti mehiläistä tai ampiaista.
Toiset laitteen osat pyörivät hyvin nopeasti ja näyttivät tällöin
läpikuultavilta siiviltä. Mutta toiset osat, muiden muassa kaksi
omituisesti kaartuvaa "siipisuojustinta" -- lainataksemme nimityksen
lentävistä kovakuoriaisista -- pysyivät jäykästi ojollaan ulospäin.
Keskellä oli pitkä pyöreä osa, koin ruumiin kaltainen, ja sillä
nähtiin herra Butteridgen istuvan hajareisin, melkein kuin mies
hevosen selässä. Koko laite muistutti ampiaista siinäkin suhteessa,
että se lentäessään surisi aivan samoin kuin akkunanruutua pitkin
liikkuva ampiainen.

Butteridge valloitti maailman äkkiyllätyksellä. Hän oli
noita henkilöitä, joita kohtalon yhä vielä onnistuu tuoda
tuntemattomuudesta esiin ihmiskunnan virkistykseksi. Jotkut sanoivat
hänen saapuneen Austraaliasta, toiset Amerikasta, kolmannet
Etelä-Ranskasta. Myöskin hänet selitettiin erehdyttävästi erään
miehen pojaksi, joka oli ansainnut melkoisen omaisuuden valmistamalla
kultaisia kynänteriä ja Butteridgen säiliökyniä. Mutta tämä oli
aivan toista Butteridge-sukua. Kovasta äänestään, suuresta koostaan,
ärsyttävästä kerskailustaan ja sopimattomasta käytöksestään
huolimatta hän oli ollut muutaman vuoden ajan vähäpätöisenä jäsenenä
useimmissa ilmapurjehdusyhdistyksissä. Sitten hän kirjoitti eräänä
päivänä kaikille Lontoon sanomalehdille valmistautuvansa nousemaan
Kristallipalatsista ilmaan koneella, joka oli tyydyttävästi
osoittava, että viimeisetkin vaikeudet oli lopullisesti selvitetty.
Harva sanomalehti julkaisi hänen kirjeensä hänen väitteitään uskoi
tuskin kukaan. Eikä kukaan kiihottunut, vaikka luvattu lentoyritys
viivästyikin sen johdosta, että hän koetti Piccadillyssä erään hienon
hotellin portailla kurittaa hevosruoskalla muuatta etevää saksalaista
soittotaiteilijaa, joka oli häntä loukannut. Sanomalehdet kertoivat
tuosta riidasta vaillinaisesti ja ilmoittivat hänen nimensä olevan
milloin Betteridge, milloin Betridge. Aina lentonäytteeseensä asti
hänen oli mahdotonta kiinnittää puoleensa yleistä huomiota. Suuresta
hälinästään huolimatta hän ei ollutkaan saanut liikkeelle enempää
kuin kolmisenkymmentä henkilöä, kun kello kuudelta eräänä kesäaamuna
avautuivat sen avaran vajan ovet, jossa hän oli liittänyt kokoon
laitteensa -- se sijaitsi Kristallipalatsin alueella erään mahtavan
megatherium-mallin lähellä -- ja hänen jättiläishyönteisensä liiteli
suristen ulos välinpitämättömään ja epäuskoiseen maailmaan.

Mutta ennenkuin hän oli kahdesti kiertänyt Kristallipalatsin tornit,
maine nosti jo huulilleen torvensa. Se veti syvään henkeänsä, kun
Trafalgar-aukion penkeillä nukkuvat jätkät heräsivät koneen hurinaan
ja havaitsivat hänen kaartavan Nelsonin patsaan ympäri. Ja kun
hän saapui Birminghamiin, jonka ylitse hän lensi puoliyhdentoista
tienoissa, sen huumaava toitotus kajahti jo kautta koko maan.
Saavutettu oli päämäärä, johon niin kauan oli turhaan pyritty.
Ihminen lensi varmasti ja hyvin.

Skotlanti odotti suu ammollaan hänen tuloansa. Glasgowiin hän saapui
kello yhdeltä, ja kerrotaanpa, että tuskin ainoakaan laivatelakka
tai tehdas tuossa uutterassa teollisuuskeossa ryhtyi uudelleen
työhön ennen puolikolmea. Yleisö oli nähnyt kyllin todistuksia
lentämisen mahdottomuudesta osatakseen antaa Butteridgelle hänen
oikean arvonsa. Hän kierteli yliopiston rakennuksia ja laskeutui
huudonkuuleman päähän West-Endin puistoon ja Gilmour Hillin
rinteelle kokoontuneiden väkijoukkojen kohdalle. Laite lensi
suuressa ympyrässä varsin vakavasti noin kolme englannin peninkulmaa
tunnissa. Hänen täyteläinen mahtava äänensä olisi kokonaan hukkunut
sen syvään surinaan, ellei hän olisi varannut mukaansa huutotorvea.
Keskustellessaan hän kartteli ihmeteltävän taitavasti kirkkoja,
taloja ja yksiraiteisen radan kaapeleita.

"Mun nimeni on Butteridge", hän huusi. "B-U-T-T-E-R-I-D-G-E.
Kuulitteko oikein? Äiti oli skotlantilainen."

Ja saatuaan varmuuden siitä, että hänet oli ymmärretty, hän kohosi
korkeammalle isänmaallisten hurraa-huutojen raikuessa ja lensi sangen
nopeasti ja kevyesti kaakkoista taivaanrantaa kohden, nousten ja
laskeutuen pitkän aallon tavoin, aivan kuin ampiainen.

Hän käväisi vielä Manchesterin, Liverpoolin ja Oxfordin kohdalla
tavaten nimensä joka paikassa. Lontooseen tulo herätti suunnatonta
kiihtymystä. Jokainen tuijotti taivasta kohti. Sinä päivänä joutui
kaduilla ajoneuvojen alle enemmän ihmisiä kuin edellisinä kolmena
kuukautena, ja muuan höyrylaiva törmäsi Westminsterin siltaa
vastaan ja oli ajautumaisillaan karille -- oli näet pakoveden aika
-- eteläisen rannan liejuun. Auringonlaskun aikoihin hän palasi
Kristallipalatsin alueelle, ilmapurjehdus-seikkailujen klassilliseen
lähtökohtaan, laskeutui onnellisesti vajaansa ja sulki heti ovet
hänen tuloaan odottaneiden sanomalehtimiesten ja valokuvaajain nenän
edessä.

"Kuulkaahan pojat", hän sanoi apulaisten ryhtyessä ovia sulkemaan,
"olen lopen väsynyt ja istumisesta kangistunut. En voi jutella
teille sanaakaan. Minäkin olen -- lopussa. Nimeni on Butteridge.
B-U-T-T-E-R-I-D-G-E. Merkitkäähän oikein. Olen syntyperäinen
englantilainen. Huomenna puhun kanssanne."

Tapahtuman muistona on vieläkin himmeitä silmänräpäysvalokuvia.
Hänen apulaisensa ponnistelee keskellä tungeskelevia nuoria miehiä,
joilla on kädessään muistikirja tai kamera korkealle kohotettuna.
Hän itse seisoo ovessa kookkaana ja suu -- ilmehikäs, suurten
viiksien suojustama ontelo -- vääntyneenä hänen huutaessaan noille
julkisuuden säälimättömille asiamiehille. Siinä seisoo maan kuuluisin
mies. Melkein vertauskuvallisesti hän pitää vasemmassa kädessään
huutotorvea, viittoillen sillä joukolle.


6.

Tom ja Bert Smallways näkivät kumpikin hänen paluunsa. He vahtivat
sitä Bun Hillin huipulta, jolta he olivat usein katselleet
Kristallipalatsin ilotulitusta. Bert oli kiihtynyt, Tom pysyi tyynenä
ja välinpitämättömänä, mutta kumpikaan ei aavistanut, kuinka tuon
alun hedelmät olivat vaikuttavat heidän omaan elämäänsä. "Ehkäpä
Grubb nyt rupeaa välittämään hieman puodistaan", Bert sanoi, "ja
heittää mallipahasensa tuleen. Vaikk'ei sekään meitä pelasta, ellemme
suoriudu Steinhartin laskusta."

Bert tiesi kyllin paljon asioista ja ilmapurjehdusproblemista
käsittääkseen, että tämä jättiläis-kokoinen mehiläisen mukaelma
"saattaisi sanomalehdet kouristuksiin", käyttääksemme hänen omaa
sanontatapaansa. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että niin olikin
laita; niiden sivut olivat mustinaan hätäisesti otettuja valokuvia,
kieli oli hurjan kiihkeätä, otsakkeet vaahtosivat. Ja tila paheni.
Ennen viikon loppua niitä ei enää julkaistu, ne syöstiin kirkuen ulos
maailmaan.

Eniten huomiota kiinnitettiin tässä rytäkässä Butteridgen omituiseen
olemukseen ja niihin harvinaisiin ehtoihin, joilla hän suostui
ilmaisemaan koneensa salaisuuden.

Sillä salaisuus se oli, ja hän piti sen salassa mitä huolellisimmin.
Suuren Kristallipalatsin varmoissa suojissa hän rakensi itse koneensa
välinpitämättömien työmiesten avulla, ja lentonsa jälkeisenä
päivänä hän purki sen omin voimin kappaleiksi, pani eräitä osia
laatikkoihin ja toimitti sitten loput talteen oppimattomien
henkilöiden avulla. Pohjoiseen, itään ja länteen lähetettiin
sineteillä suljettuja kääröjä, ja koneet pantiin laatikkoihin aivan
erityisen huolellisesti. Tällainen varovaisuus osoittautuikin tarpeen
vaatimaksi, sillä intohimoisesti haluttiin jonkinlaisia kuvia tai
tietoja hänen koneestaan. Mutta kokeensa suoritettuaan Butteridge
aikoi pitää salaisuutensa suojattuna, estää pienimpiäkään tietoja
tihkumasta julkisuuteen.

Hän esitti nyt brittiläiselle yleisölle kysymyksen, haluttiinko
omistaa hänen salaisuutensa vai eikö. Yhtämittaa hän toisti
olevansa "oikea englantilainen", ja hänen ensimäinen ja viimeinen
toivomuksensa oli luovuttaa keksintönsä valtakunnan yksinoikeudeksi.
Mutta --

Juuri siinä alkoivat vaikeudet.

Mr. Butteridge oli selvästi kerrassaan vapautunut turhasta
kainoudesta -- suoraan sanoen, kainoudesta kokonaan -- ja erikoisen
halukas antautumaan haastateltavaksi, keskustelemaan mistä muusta
hyvänsä paitsi ilmapurjehduksesta, esittämään vapaaehtoisesti
mielipiteitä, arvosteluja ja elämäkerrallisia tietoja, antamaan
valokuviaan ja yleensä levittämään persoonallisuutensa koko maailman
huomattavaksi. Kaikissa julkaistuissa muotokuvissa näkyi aina
suunnattomat mustat viikset ja niiden alla tuima piirre. Yleensä
oli ihmisillä se käsitys, että Butteridge oli pieni mies; arveltiin
näet, ettei suurikokoisella milloinkaan voisi olla niin katkeran
tarmokasta piirrettä. Todenteolla Butteridge oli kuitenkin kuuden
jalan ja kahden tuuman pituinen, ja painokin oli sen mukaan.
Olipa hänellä lisäksi harvinaisen laajaluontoinen ja arveluttava
rakkausjuttukin, ja brittiläinen yleisö, joka yhä vielä piti yleensä
kiinni sopivaisuudesta, sai mielipahakseen ja säikähdyksekseen
kuulla, että tuon verrattoman lentosalaisuuden joutuminen Englannin
hallituksen yksinoikeudeksi riippui siitäkin, kohdeltaisiinko tätä
juttua myötätuntoisesti. Sen arveluttavista puolista ei saatu
koskaan täyttä selkoa, mutta niin paljon tiedettiin, että nainen
oli ylevän varomattomuuden puuskassa astunut alttarin ääreen erään
"raukkamaisen hajuportimon rinnalla" -- käyttääksemme Butteridgen
omia sanoja, joita ei ennen ole julkaistu, ja tämä eläintieteellinen
hairahdus vahingoitti jollain laillisella ja kiusallisella tavalla
hänen yhteiskunnallista onneaan. Hän halusi puhua asiasta, osoittaa
sydämensä valitun ylevän luonteen koko tuossa sekavassa valossa. Se
oli todellakin perin tukalaa sanomalehdistölle, joka on aina ollut
varsin taipuvainen vaikenemaan, joka kyllä halusi uudenaikaiseen
tapaan persoonallisia tietoja, mutta ei liian persoonallisia.
Tietenkin oli tukalaa joutua armottomasti tekemisiin Mr. Butteridgen
suuren sydämen kanssa, nähdä hänen säälimättä itse leikkelevän
sen elävältä palasiksi ja koristavan sen värisevät osat räikeillä
merkkilipuilla.

Mutta siitä ei päästy minnekään. Hän pakotti vastustelevat
sanomalehtimiehet tarkkaamaan tämän hämmästyttävän elimen lyöntejä
ja sykintää -- ei yksikään setä ole milloinkaan kiusannut
suurella kellollaan pienokaista säälimättömämmin. Kaikki heidän
vastaväitteensä hän sysäsi syrjään. Hän sanoi "ylpeilevänsä
rakkaudestaan" ja pakotti heidät kirjoittamaan sen muistiin.

"Se on tietysti yksityinen asia, Mr. Butteridge", he uskalsivat
huomauttaa.

"Vääryys, hyvä herra, on julkista laatua. Minusta on samantekevää,
taistelenko laitoksia vai yksilöitä vastaan. Samantekevää, vaikka
taistelisin maailmankaikkeutta vastaan. Minä puollan naista, jota
rakastan, hyvä herra -- jaloa, väärinkäsitettyä naista. Aion huutaa
hänen syyttömyytensä julki joka ilmansuunnalle!"

"Minä rakastan Englantia", hänen oli tapanaan lausua -- "minä
rakastan Englantia, mutta puritaanisuutta kammoan. Se täyttää minut
inholla. Se oksettaa minua. Ajatelkaahan omaa asiaani..."

Taipumatta hän puhui sydämestään ja vaati nähtäväkseen haastattelut
ennen niiden julkaisemista. Ellei niissä otettu kyllin huomioon hänen
eroottista mylvintäänsä ja huitomistaan, hän lisäsi niihin suurella,
tuhruisella käsialallaan kaiken, mikä oli jätetty pois, vieläpä
enemmänkin.

Asia oli kerrassaan tukala brittiläiselle sanomalehdistölle.
Tapaus oli niin peräti selvä ja sileä; maailma ei ollut koskaan
kohdellut harhaantunutta tunnetta välinpitämättömämmin. Toiselta
puolen Butteridgen keksintö jännitti hirveästi sen uteliaisuutta.
Mutta kun tämä joskus saatiin tuokioksi poikkeamaan suojattinsa
asiasta, silloin hän puhui enimmäkseen -- ja tavallisesti hellyyttä
väräjävin äänin -- äidistään ja lapsuudestaan -- äidistään, joka
skotlantilaisena oli täydellinen äidillisten hyveiden tietosanakirja.
Hän ei ollut aivan puhdasverinen, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
"Kaikesta saan kiittää äitiäni", Butteridge vakuutti -- "kaikesta!"
ja -- "kysykäähän keneltä hyvänsä, joka on tehnyt jotain. Saatte
kuulla saman jutun. Kaikesta meidän on kiittäminen naisia. He ovat
sitä oikeata lajia, hyvä herra. Ihminen on vain unelma. Hän tulee ja
menee. Naisen sielu johtaa meitä ylöspäin ja eteenpäin!"

Näin hän jutteli alituisesti.

Mutta siitä ei käynyt selville, mitä hän erikoisesti halusi
hallitukselta salaisuudestaan tai mitä muuta kuin rahaa
nykyaikaiselta valtiolta sellaisessa asiassa saattoi odottaa.
Arvostelukykyisillä henkilöillä olikin yleensä se käsitys, ettei
hän hieronutkaan kauppaa, vaan käytti tätä harvinaista tilaisuutta
pitääkseen melua ja kerskaillakseen tarkkaavaisen maailman kuullen.
Ulkomailla alkoi jo levitä huhuja hänen oikeasta alkuperästään.
Kerrottiin hänen omistaneen Kapkaupungissa huonomaineisen hotellin,
missä oli kuollut muuan Palliser-niminen perin ujo ja yksinäinen
nuori keksijä, joka oli keuhkotaudin murtamana saapunut Englannista
Etelä-Afrikkaan. Hän oli ottanut tämän nuoren miehen hoitoonsa,
nähnyt hänen kokeensa ja lopulta varastanut hänen suunnitelmansa
ja paperinsa. Näin väitti ainakin suorasuinen amerikkalainen
sanomalehdistö. Mutta julkisesti sitä ei koskaan voitu todistaa
oikeaksi eikä valheeksi.

Mr. Butteridge joutui kiivaaseen kinasteluun myöskin lukuisien
suurten rahapalkintojen johdosta. Muutamia näistä oli jo vuonna 1906
määrätty suoritettaviksi onnistuneesta koneellisesta lennosta. Ja
kun tällaisia lupauksia ei toistaiseksi ollut tarvinnut täyttää,
olivat useat sanomalehdet Butteridgen menestyksen aikaan viehättyneet
lupaamaan toisinaan suunnattomiakin rahamääriä ensimäiselle
henkilölle, joka lentäisi Manchesterista Glasgowiin, Lontoosta
Manchesteriin, sata, kaksi sataa englanninpeninkulmaa Englannissa,
ja niin edespäin. Useimmat olivat laatineet suojakseen kaksimielisiä
ehtoja ja asettuivat nyt vastustavalle kannalle; pari lehteä maksoi
heti ja koetti intohimoisesti herättää sillä huomiota. Ja Butteridge
haastoi vastahakoiset oikeuteen, aloittaen samaan aikaan ankaran
agitatsionin saadakseen hallituksen ostamaan hänen keksintönsä.

Yksi asia pysyi kuitenkin ennallaan kaiken tämän kestäessä,
Butteridgen hullun rakkausjutun, hänen politiikkansa ja
persoonallisuutensa, hälyämisensä ja kerskailunsa takana: hänellä
yksin oli hallussaan käyttökelpoisen aeroplaanin salaisuus,
jota kaikista vastaväitteistä huolimatta oli pidettävä tulevan
maailmanvallan avaimena. Ja lukemattomien henkilöiden, muiden muassa
Bert Smallwaysin suureksi hämmästykseksi kävi piakkoin tiettäväksi,
että mahdollisuus saada haltuunsa tuo kallisarvoinen salaisuus
saattoi helposti luistaa Englannin hallituksen käsistä. Eräs
lontoolainen sanomalehti toi ensinnä ilmi tämän yleisen levottomuuden
ja julkaisi haastattelun, jolla oli pelottava otsake: "Mr. Butteridge
puhuu suunsa puhtaaksi."

Siinä keksijä -- jos hän oli sellainen -- purki sydämensä.

"Minä tulin maailman äärestä", hän sanoi aluksi, mikä tuntui
vahvistavan Kap-jutun, "tuoden isänmaalleni salaisuuden, joka tekisi
sen maailman valtijaaksi. Ja mitä saan palkaksi?" Hän vaikeni
hetkeksi. "Ikäloput mandariinit minulle äyhkäisevät!... Ja naista,
jota rakastan, kohdellaan kuin rutonlyömää!"

"Olen oikea englantilainen", hän jatkoi yltyneenä, kirjoittaen
perästäpäin omakätisesti seuraavan loistavan tunteenpurkauksen:
"mutta rajansa on sydämelläkin! Maailmassa on nuorempiakin kansoja
-- elinvoimaisia kansoja! Kansoja, jotka eivät liikaverisyyden
kouristuksissa korise ja ähky muodollisuuden ja virkavaltaisuuden
vuoteella! On kansoja, jotka eivät heitä luotaan maailmanvaltiutta
kohdellakseen ylenkatseellisesti tuntematonta miestä ja loukatakseen
jaloa naista, jonka kengännauhoja eivät ole kelvolliset päästämään.
On kansoja, jotka eivät ummista silmiään tieteelle, eivät ole
joutuneet auttamattomasti voimattoman keikarimaisuuden ja
rappeutuneisuuden valtaan. Sanalla sanoen, painakaa mieleenne sanani
-- maailmassa on toisia kansoja!..."

Eritoten tämä puhe teki Bert Smallwaysiin syvän vaikutuksen. "Jos
saksalaiset tai amerikkalaiset saavat tästä vihiä", hän virkkoi
painokkaasti veljelleen, "silloin on Englannin valtakunta mennyttä
kalua. Union Jack [Englannin lippu. -- Suom. muist.], niin
sanoakseni, ei ole sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu,
Tom."

"Lieneekö sinusta tänä aamuna apumieheksi?" sanoi Jessica, kun
hän vaikeni syvämietteisenä. "Kaikki näkyvät haluavan heti uusia
perunoita. Tom ei ennätä kantaa puoliakaan."

"Me elämme tulivuorella", Bert jatkoi kiinnittämättä huomiota
kysymykseen. "Sota voi puhjeta milloin hyvänsä -- ja sellainen sota!"

Hän pudisti päätään onnettomuutta ennustavan näköisenä.

"Parasta että viet ensin tämän erän, Tom", sanoi Jessica. Hän kääntyi
tuikeana Bertin puoleen. "Onko sulla aikaa tänään?" hän kysyi.

"Eiköpä liene", Bert vastasi. "Puodissa on tänään kovin vähä
liikettä. Vaikka hirveästi minua huolettaa tämä vaara, joka meidän
maata uhkaa."

"Työllä siitä pääset", sanoi Jessica.

Ja hetken kuluttua Bertkin astui muutoksia ja ihmeitä hautovaan
maailmaan, taakkanaan kantamus perunoita ja isänmaallisia huolia.
Lopulta jälkimäiset kuitenkin syrjäytti varsin voimakas ärtymys,
jonka perunain painavuus ja hankaluus aiheutti, sekä sangen selvä
käsitys Jessican perinpohjaisesta inhoittavaisuudesta.



TOINEN LUKU.

Bert Smallways joutuu pulaan.


1.

Tomin tai Bertin mieleen ei juolahtanutkaan, että tämä Butteridgen
merkillinen lentonäyte saattaisi millään erikoisella tavalla
vaikuttaa kummankaan elämään, että se valitsisi heidät miljoonien
muiden joukosta. Ja oltuaan Bun Hillin huipulla sen todistajina ja
nähtyään, kuinka tuo hyönteismäinen laite, jonka pyörivät levyt
hohtivat auringonlaskun kultaamina, suristen laskeutui vajansa
suojaan, he lähtivät astelemaan suuren ilmaratapylvään varjossa
lymyilevää vihannesmyymälää kohti. Ja heidän mieleensä palasi asia
josta he olivat keskustelleet, ennenkuin Butteridgen voittoisa
lentokone oli sukeltanut esiin Lontoon usvasta.

Keskustelu oli työlästä ja johti mitättömiin tuloksiin. Heidän
täytyi puhua huutaen saadakseen Suurkatua pitkin kiitävien
gyroskooppi-automobiilien jyrinältä ja puhkinalta sanansa kuuluville,
ja keskustelu oli aivan yksityistä ja riitaista laatua. Grubbin
liike oli ahdinkotilassa ja Grubb oli taloudellisen kaunopuheisuuden
puuskassa luovuttanut puolet osuudesta Bertille, joka viime aikoina
oli jäänyt palkatta ja joutunut tuttavallisiin väleihin esimiehensä
kanssa.

Bert koetti vakuuttaa Tomille, että tuo uudelleen järjestetty liike
Grubb & Smallways tarjosi harkitsevaiselle pikkutallettajalle
verrattoman edullisia ja otollisia tilaisuuksia. Hän alkoi nyt
huomata, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uusi, että aatteet eivät
ensinkään pystyneet Tomiin. Lopulta hän hylkäsi taloudelliset keinot
ja käsitteli asiaa yksinomaan veljellisen rakkauden kannalta, jolloin
hänen onnistui lainata parikymmentä markkaa kunniasanaansa vastaan.

Toiminimi Grubb & Smallways, ent. Grubb, olikin noin vuoden ajan
mennyt itsepintaisesti alaspäin. Monet vuodet tämä liike oli
romanttisen epävarmuuden hohteessa ponnistellut Suurkadun varrella
epäilyttävän näköisessä puotipahasessa, jota koristi joukko loistavan
värisiä polkupyöräilmoituksia, kokoelma kelloja, housunsolkia,
öljykannuja, ilmapumpun pidikkeitä, laatikoita, laukkuja ynnä
muita tarpeita sekä tiedonannot "Polkupyöriä vuokrataan", "Pyöriä
korjataan", "Pyörät täytetään maksutta ilmalla", "Paloöljyä",
j.n.e. He toimivat useiden tuntemattomien polkupyörätehtaiden
asiamiehinä, varastona oli kaksi näytepyörää ja toisinaan syntyikin
kaupat. Myöskin he paikkasivat repeytyneitä pyörän kumeja ja
koettivat parastaan muihinkin vammoihin nähden, vaikkei onni
aina suosinutkaan heidän yrityksiään. Olipa heillä myytävinä
halpoja gramofoneja ja soittolaatikoitakin. Pääasiallisesti heidän
liikkeensä perustui kuitenkin polkupyöräin vuokraamiseen. Se oli
eriskummallista hommaa, jossa ei noudatettu mitään tunnettuja
taloudellisia tai kaupankäynti-periaatteita -- eipä oikeastaan
minkäänlaisia periaatteita. Heillä oli varasto naisten ja miesten
pyöriä niin ränsistyneitä, ettei niiden tilaa voi sanoin kuvailla,
ja näitä vuokrattiin huimapäisille ja kokemattomille ihmisille
yhdestä shillingistä ensi tunnilta ja kuudesta pennystä seuraavilta.
Mutta oikeastaan maksu ei ollut varsin tarkkaan määrätty, ja
itsepintaiset pojat voivat vuokrata polkupyörän tunnin kestävään
jännittävän vaaralliseen ajoon niinkin vähäisellä maksulla kuin
kolmella pennyllä, jos vain saivat Grubbin uskomaan, ettei
heillä ollut sen enempää. Sitten tämä sovitti pikaisesti satulan
ja ohjaustangon kohdalleen, voiteli koneen, korjasi taskuunsa
takuumaksun, ellei vuokraaja ollut hyvä tuttu, ja niin seikkailija
oli valmis aloittamaan uransa. Tavallisesti hän saapuikin takaisin,
mutta sattuipa toisinaan niinkin suuri tapaturma, että Grubbin tai
Bertin täytyi itse noutaa kone kotiin. Vuokra-aika laskettiin aina
siihen saakka, kuin ajaja palasi myymälään, ja maksu vähennettiin
takuusummasta. Harvoin polkupyörä lähti heidän käsistään kauttaaltaan
kelvollisena. Kuluneessa satulakiertimessä, epäluotettavissa
poikimissa, löysässä ketjussa, ohjaustangossa ja ennen kaikkia
jarrussa sekä kumeissa väijyskeli romanttisia tapaturman
mahdollisuuksia. Pelottoman vuokraajan lähtiessä liikkeelle pyörä
natisi ja helisi ja piti omituista rytmillistä ritinää. Sitten voi
käydä niin, että kellon helistin takertui kiinni tai jarru kieltäytyi
toimimasta mäessä; tai istuimen kannatin irtaantui ja satula pudota
jyskähti kolme, neljä tuumaa alemmaksi; tai löyhä ja ratiseva ketju
luiskahti hammasrattaalta pyörän kiitäessä alamäkeä, joten koneisto
äkkiä lakkasi toimimasta pysähdyttämättä kuitenkaan samalla ajajan
vauhtia; tai kumi paukahti tai huoahti hiljaisesti, hereten sitten
ponnistelemasta ja laahaten hiekassa.

Kun hiestynyt vuokraaja palasi jalan, Grubb ei välittänyt vähääkään
suullisista valituksista, vaan tutki vakavana pyöräänsä.

"Kovinpa sitä on pidelty pahoin", hän tavallisesti puhkesi puhumaan.

Ja lauhkeasti hän rupesi pohtimaan asiaa järjen vaatimuksien mukaan.
"Luuletteko kenties, että polkupyörä ottaa teidät syliinsä ja kantaa
teitä", hänen tapanaan oli sanoa. "Teidän on meneteltävä järkevästi.
Sehän on vain pelkkä kone."

Toisinaan korvausvaatimukset aiheuttivat riidan, joka lähenteli
väkivaltaa. Se pani aina kaunopuheisuuden ja kärsivällisyyden
kovan koettelemuksen alaiseksi, mutta eihän tällaisina edistyksen
aikoina tule toimeen melua pitämättä. Monesti työ oli raskasta,
mutta siitä huolimatta vuokraaminen tuotti sievoiset tulot, kunnes
eräänä päivänä kaksi turhantarkkaa vuokraajaa, jotka välittivät viis
logiikan säännöistä, särki kaikki akkuna- ja oviruudut tuottaen
suurta tuhoa akkunaan järjestetylle varastolle. He olivat rotevia,
raakoja lämmittäjiä Gravesendistä -- toinen oli harmissaan siitä,
että hänen vasen polkimensa oli irtaantunut, toinen siitä, että
pyörän kumirengas oli litistynyt. Bun Hillin mittakaavan mukaan ei
niin pienistä tapaturmista olisi kannattanut ensinkään välittää,
ja johtuivathan ne yksinomaan siitä, että he olivat pidelleet
kovakouraisesti heille uskottuja arkaluontoisia koneita. Eivätkä
he voineet lainkaan käsittää, että juuri tuollainen väittelytapa
teki heidän asiansa vääräksi. Jos haluaa saada toisen vakuutetuksi
siitä, että hän on antanut lainaksi viallisen pyörän, silloin
ei pidä heitellä hänen pumppuaan pitkin myymälää ja viedä hänen
malmirumpu-varastoaan kadulle toimittaakseen sen takaisin akkunain
läpi. Se ei tuntunutkaan Grubbista tai Bertistä kyllin vakuuttavalta,
se vain ärsytti ja harmitti heitä. Riita synnyttää toisen, ja tämä
epäsopu johti Grubbin ja talonomistajan ankaraan väittelyyn siitä,
kuka oli siveellisesti ja laillisesti velvoitettu hankkimaan uudet
ruudut. Asia kärjistyi äärimmilleen helluntaipyhäin aattona.

Lopulta Grubb & Smallwaysin täytyi turvautua sotatemppuun ja siirtyä
yöllä toiseen asemaan.

He olivat jo kauan tuumailleet sitä. Se oli pieni vajan näköinen
puoti, jossa oli peililasi-akkuna sekä perällä yksi huone, ja
sijaitsi juuri tien jyrkässä mutkassa Bun Hillin alapäässä.
Huolimatta entisen isäntänsä itsepintaisista rettelöimisistä he
kamppailivat siellä urheasti perustaen toivonsa myymälän omituiseen
asemaan, joka lupasi erinäisiä mahdollisuuksia. Siellä heitä myöskin
oli kohtaava lopullinen perikato.

Lontoon-Brightonin valtatie, joka kulki Bun Hillin kautta, oli
Englannin valtakunnan ja hallitusmuodon tavoin vähitellen kasvaen
saavuttanut nykyisen merkityksensä. Englantilaiset maantiet
eroavat Europan muista teistä siinä, ettei niitä ole koskaan
järjestelmällisesti koetettu suoristaa, ja epäilemättä niiden
erikoinen vaihteleva viehättäväisyys johtuukin juuri tästä
seikasta. Vanha Bun Hillin valtatie laskeutuu loppupäässään noin
kahdeksankymmentä tai sata jalkaa jyrkästi kiertäen, kääntyy
vasemmalle suoria kulmia tehden, kulkee kaarena noin yhdeksänkymmentä
jalkaa kivisillalle ja sitä myöten kuivan ojan yli, joka muinen oli
ollut Saukkopuro; ja sitten se kääntyy jälleen jyrkästi oikealle
kiertäen tiheätä puuryhmää ja jatkaa matkaansa tavallisena suorana,
rauhallisena maantienä. Ennenkuin Bertin ja Grubbin valitsema
myymälä rakennettiin, sillä paikalla oli sattunut matkustajille
pari onnettomuutta, ja suoraan sanoen heitä viehätti siinä juuri se
seikka, että niitä voi tapahtua useampiakin.

Sen edullisuus paljastui heille ensinnä leikillisessä muodossa.

"Tässäpä on paikka, missä mies saisi toimeentulonsa kanoja
pitämällä", sanoi Grubb.

"Ei kanoista saa toimeentuloansa", väitti Bert.

"Saa kyllä, kun antaa niiden juoksennella tiellä", selitti Grubb.
"Automobiili-ihmiset näes maksavat niistä."

Tämä keskustelu johtui heidän mieleensä, kun he todenteolla joutuivat
siellä asumaan. Kanoja ei kuitenkaan kannattanut ajatellakaan,
niitä olisi täytynyt säilyttää itse puodissa. Mutta se olisi ollut
ilmeisesti sopimatonta, sillä tämä myymälä oli peililasiakkunoineen
paljon uudenaikaisempi kuin edellinen. "Kyllä tuon akkunan läpi vielä
joskus tulla rysähtää joku automobiili", sanoi Bert.

"Tulkoon vaan", vastasi Grubb. "Saammehan silloin vahingonkorvausta.
Tulkoon vaan koska hyvänsä. Eikä haittaisi, vaikka se samalla antaisi
aika täräyksen hermoillenikin."

"Ja sillävälin", sanoi Bert viekkaasti, "_minä_ ostan itselleni
koiran."

Sen hän tekikin. Hän osti kolme kappaletta peräkkäin. Hän hämmästytti
Battersean koirakodin hoitajia kysymällä kuuroa ajokoiraa ja
hylkäämällä jokaisen ehdokkaan, joka heristi korviaan. "Haluan hyvän,
kuuron, hitaan koiran", hän selitti. "Koiran, joka ei väisty tieltä."

Myyjät kävivät kiusallisen uteliaiksi, he selittivät kuuroja koiria
olevan harvassa.

"Nähkääs", he sanoivat, "koirat eivät ole kuuroja."

"Minun koirani täytyy olla", sanoi Bert. "Kuulevaisia minulla
kyllä on ollut. Sellaisista en enää huoli. Minä, nähkääs, myyn
gramofoneja. Tietysti ne pitää panna näytettäessä vähän puhumaan ja
soittamaankin. No, kuuleva koira ei siedä sellaista -- se kiihtyy,
nuuskii, ulvoo ja haukkuu. Se harmittaa ostajia. Ymmärrättekö? Ja
kuuleva koira kuvittelee kaikellaista. Ohi kulkevat maankiertäjät
ovat sen mielestä murtovarkaita. Se käy jokaisen automobiilin
kimppuun. Tämä on kyllä paikallaan, jos haluaa vilkkautta, mutta
meidän paikassamme sitä on muutenkin tarpeeksi. Sellaisesta
koirasta en välitä. Haluan rauhallisen koiran." Lopulta hän saikin
kolme peräkkäin, mutta niistä ei ollut hyötyä. Ensimäinen hävisi
houkutuksista huolimatta tietymättömiin, toisen surmasi yöllä muuan
hedelmäautomobiili, joka pakeni, ennenkuin Grubb ennätti kadulle,
kolmas sotkeutui erään ohiajavan polkupyöräilijän etupyörään
lennättäen tämän myymälään peiliakkunan lävitse. Hän oli viraton ja
vararikkoinen näyttelijä. Hän vaati korvausta jostain kuvitellusta
vammasta, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä, että oli surmannut
kallisarvoisen koiran ja särkenyt akkunaruudun, pakotti pelkällä
ruumiillisella järkkymättömyydellään Grubbin suoristamaan hänen
litistyneen etupyöränsä ja ahdisteli tuota kamppailevaa toiminimeä
epäinhimillisillä haukkumakirjeillä. Grubb niihin vastasi --
purevasti, mutta joutui Bertin mielestä väärään.

Tällaiset onnettomuudet tekivät tilan yhä toivottomammaksi ja
kireämmäksi. Akkuna peitettiin laudoilla, ja kun he viivyttelivät
sen korjaamista, syntyi uuden isännän, erään Bun Hillin teurastajan
kanssa, joka senlisäksi oli kovaääninen, meluisa ja tolkuton mies
ikävä riita, mikä oli omansa muistuttamaan heitä entisen isännän
vaatimuksista, joita ei vielä oltu tyydytetty. Tällä kannalla
olivat asiat, kun Bert aikoi päästää Tominkin velkasetelien kautta
osalliseksi liikkeen suomista eduista. Mutta, kuten sanoimme, Tom
ei ollut ensinkään yritteliäs luonne. Hänen mielestään rahat oli
sijoitettava maatalouteen, ja hän lahjoi veljensä lopettamaan
tarjouksensa.

Ja sitten onnettomuus hyökkäsi viimeisen kerran heidän lahoavan
liikkeensä kimppuun ja luhisti sen maahan.


2.

Köyhä on se sydän, joka ei koskaan iloitse, ja helluntai näytti
tuovan hauskaa vaihtelua Grubb & Smallwaysin liikevaikeuksiin.
Bert oli veljensä kanssa keskustellessaan päässyt käytännölliseen
tulokseen, ja lisäksi oli puoli varastosta saatu vuokratuksi
lauantaista maanantaihin asti. He päättivät sen vuoksi olla
välittämättä sunnuntaikaupasta ja käyttää sen päivän perin
tarpeelliseen virkistykseen ja huvittelemiseen, pitää kerran oikein
vietävän hauskaa ja palata maanantaiksi uusin voimin kamppailemaan
vaikeuksia vastaan. Uupuneet ja masentuneet ihmiset eivät ole
koskaan saaneet aikaan mitään kelvollista. He olivat tutustuneet
kahteen nuoreen neitoon, joilla oli toimi Claphamissa, neiti
Flossie Brightiin ja neiti Edna Bunthorneen, ja niinpä päätettiin
lähteä neljän hupaisalle pyörämatkalle Kentin sisäosiin ja viettää
joutilaina iltapäivä ja ilta puiden ja sananjalkojen suojassa
Ashfordin ja Maidstonen välillä.

Neiti Bright osasi ajaa polkupyörällä, ja hänelle otettiin sellainen,
ei vuokravarastosta, vaan tietenkin kaupan olevista näytteistä. Neiti
Bunthorne, jota Bert erikoisesti suosi, ei osannut ajaa, ja senvuoksi
hän sai jonkun aikaa ponnisteltuaan vuokratuksi seuralaiselleen
pienet korikärryt Wrayn suuresta liikkeestä Claphamin tien varrelta.
Nähdessään molempien nuorien miesten, sievästi puettuina ja palavat
paperossit suussaan, ajaa huristavan yhtymäpaikalle -- Grubb ohjaten
taitavasti vieressään naisen pyörää ja Bert tavan takaa toitottaen --
täytyi tunnustaa, että topakka mies voi nauraa karhuilleen. Heidän
talonisäntänsä, teurastaja, ärisi pahasti heidän ajaessaan ohi ja
huusi jälkeen kovalla, kiukkuisella äänellä: "Menkää hiiteen!"

Mutta siitäkös he välittivät!

Ilma oli ihana, ja vaikka he olivat matkalla etelään päin
ennen kello yhdeksää, vilisi teillä jo suuret joukot kansaa.
Siellä oli laumoittain nuoria miehiä ja naisia polkupyörillä ja
moottoripyörillä ajaen, aimo joukko gyroskooppisia automobiileja,
jotka kulkivat polkupyöräin tavoin kahdella pyörällä, ja lisäksi
vielä vanhanaikuisia nelipyöräisiä. Helluntaipyhinä on aina
liikkeellä vanhoja, kätköön joutuneita ajoneuvoja ja eriskummallisia
ihmisiä; niinpä nytkin näki kolmen hengen vaunuja, sähkövaunuja ja
rappeutuneita vanhoja kilpa-ajomoottoreja, joiden pyörät olivat
varustetut suunnattomilla ilmakumirenkailla. Kerran huviretkeilijämme
näkivät hevosen kärryineen, ja kerran eräs nuorukainen ratsasti
ohitse mustalla hevosella muun yleisön laskiessa leikkiä. Olipa
liikkeellä useita ohjattavia ilmalaivojakin, puhumattakaan
ilmapalloista. Kaikki tämä oli myymälän synkän tuskallisuuden
jälkeen äärettömän jännittävää ja virkistävää. Ednalla oli unikoilla
koristettu ruskea olkihattu, joka sopi hänelle ihmeteltävän hyvin, ja
hän istui korikärryissään kuin kuningatar; ja Bertin kahdeksanvuotias
moottoripyörä veti niitä kuin ihkasen uusi kone.

Mitäpä herra Bert Smallways välitti siitä, että muuan sanomalehti
ilmoitustaulullaan julisti:

    SAKSA VASTUSTAA MONROE-OPPIA.
    Japanin kanta kaksimielinen.
     Mitä Suur-Britannia aikoo?
          Sotako tulossa?

Ainahan sellaista näki, eikä pyhäpäivinä kiinnitetty huomiota niin
luonnolliseen asiaan. Arkipäivinä, päivällisen jälkeen saattoi
kenties olla huolissaan valtakunnan ja maailmanpolitiikan tähden;
mutta ei aurinkoisena sunnuntaina, kun perässä ajaa sievä tyttö ja
rinnalla kilpailee kateellisia pyöräilijöitä. Yhtä välinpitämättömänä
pysyi tämä nuori väki silloinkin, kuin se tuon tuostakin näki
vilahdukselta sotilaita, jotka tuntuivat olevan sotatoimissa.
Maidstonen lähellä he kohtasivat tien varrella yksitoista
rakenteeltaan omituista moottoritykkiä ja niiden ympärillä joukon
tykkimiehiä tarkastelemassa kaukoputkilla jonkinlaisia juoksuhautoja,
joita paraillaan kaivettiin lähelle rantasärkkien huippua. Bert ei
välittänyt siitä ensinkään.

"Mikäs nyt on?" kysyi Edna.

"Sotaharjoituksia", vastasi Bert.

"Niinkö -- minä luulin, että niitä pidettiin pääsiäisen aikaan",
sanoi Edna eikä huolinut siitä sen enempää.

Englannin viimeinen suuri sota, buurisota, oli jo unohdettu, ja
sotatoimien arvosteleminen oli joutunut pois muodista.

Meidän nuori joukkomme söi luonnonhelmassa hupaisan aterian ja
nautti elämästä, kuten ennen muinoin oli tapana Ninivessä. Silmät
säteilivät, Grubb oli leikkisä, melkeinpä sukkelakin, ja Bert tekaisi
komparunoja. Pensaat olivat täynnään kuusamankukkia ja kiulukkoja;
tomuunpeittyneeltä etäiseltä maantieltä kuuluvat toitotukset saattoi
metsässä kuvitella keijujen maasta kaikuviksi torvien ääniksi.
He nauroivat ja rupattelivat, poimivat kukkia, kuhertelivat ja
juttelivat, ja tytöt polttivat paperosseja. Myöskin he painiskelivat
piloillaan. Muiden muassa he puhelivat ilmapurjehduksesta ja
lupasivat lähteä Bertin lentokoneessa uudelle retkelle, ennenkuin
oli kulunut kymmenen vuotta. Sinä iltapäivänä maailma näytti olevan
täynnä hauskoja mahdollisuuksia. He ihmettelivät, mitä heidän
vanhempainsa isovanhemmat olisivat ajatelleet ilmapurjehduksesta.
Seitsemän seutuvissa illalla joukkue lähti paluumatkalle aavistamatta
mitään onnettomuutta, mutta he olivat päässeet vasta rantakukkulain
huipulle, Wrothamin ja Kingsdownin välille, kun jo sattuikin
tapaturma.

He olivat hämärtyessä nousseet mäkeä, Bert halusi päästä
mahdollisimman kauas, ennenkuin sytytti lamppunsa -- tai koetti
sytyttää, sillä tulos oli epävarma -- ja he olivat huristen
sivuuttaneet useita pyöräilijöitä sekä nelipyöräisen vanhanaikaisen
automobiilin, jonka kumirenkaan repeytyminen oli tehnyt rammaksi.
Bertin torveen oli tunkeutunut hiukan tomua, ja siitä oli hänen
toitotukseensa tullut omituinen, hullunkurisesti pihisevä lisä-ääni.
Huvin ja kunnian vuoksi hän toitotteli niin paljon kuin suinkin
mahdollista, ja Edna korikärryissään nauroi ihan hillittömästi.
He pitivät pitkin tietä aika ilon rytäkkää, joka vaikutti toisiin
matkailijoihin eri lailla, aina kunkin luonteensävyn mukaan. Neitonen
huomasi akselin seutuvilta Bertin jalkain välistä lähtevän hyvän
joukon sinertävää, pahanhajuista savua, mutta luuli sen kuuluvan
moottoriajoon eikä huolehtinut sen enempää, kunnes se äkkiä leimahti
pieneksi keltaiseksi liekiksi.

"Bert!" hän kirkaisi.

Mutta Bert oli sulkenut jarrut niin sukkelasti, että Edna huomasi
sekaantuneensa hänen jalkoihinsa, kun hän laskeutui satulasta.
Neitonen siirtyi tien oheen ja korjasi nopeasti hattunsa, joka oli
joutunut vinoon.

"Peijakas!" Bert sanoi.

Hän seisoi muutamia turmiollisia sekunteja paikallaan tarkastellen,
kuinka paloöljy tippui ja syttyi ja liekki, joka nyt oli ruvennut
haiskahtamaan emaljiltakin, yhä levisi ja suureni. Etupäässä hän
pahoitteli murhemielin, ettei ollut vuosi takaperin myynyt konettaan,
niinkuin olisi pitänyt -- tavallaan hyvä ajatus, mutta tällaisessa
vaarassa hyödytön. Hän kääntyi käskevästi Ednan puoleen. "Tuo
kosteata hiekkaa", hän sanoi. Sitten hän kuljetti pyörän hiukan
syrjemmälle keskitieltä, laski sen maahan ja rupesi etsimään kosteata
hiekkaa. Liekit ottivat sen vastaan hyväntahtoisena avustuksena ja
käyttivät sitä paraansa mukaan. Ne näkyivät kirkastuvan ja hämärä
niiden ympärillä tummenevan. Tie oli tällä kalkkikivi-seudulla kova
ja niukasti sannoitettu.

Edna kääntyi erään lyhyen, lihavan pyöräilijän puoleen. "Me
tarvitsemme kosteata hiekkaa", hän sanoi ja lisäsi, "meidän
moottorimme palaa." Lyhyt, lihava pyöräilijä tuijotti hetkisen
hämmästyneenä, mutta rupesi sitten avuliaasti huudahtaen raappimaan
soraa. Jonka jälkeen Bert ja Ednakin rupesivat raappimaan soraa.
Paikalle saapui toisiakin pyöräilijöitä, jotka laskeutuivat maahan
ja ryhmittyivät ympärille liekkien valaisemilla kasvoillaan
tyytyväisyyden, mielenkiinnon, uteliaisuuden ilme. "Kosteata
hiekkaa", sanoi tuo lyhyt, lihava mies raappien hirveästi --
"kosteata hiekkaa." Muuan noudatti kehotusta. He heittivät
työläästi saatuja kourallisia tiesoraa liekkeihin, jotka ottivat ne
innostuneina vastaan.

Grubb läheni kiivaasti ajaen ja kuului jo etäältä huutavan jotakin.
Hän hyppäsi satulasta ja heitti pyöränsä pensasaitaan. "Ei saa
heittää vettä siihen!" hän sanoi -- "ei saa heittää vettä siihen!"
Hän osoitti määräävää mielenmalttia. Hänestä tuli johtaja. Toiset
toistivat kernaasti hänen sanojaan ja matkivat hänen toimiaan. "Ei
saa heittää vettä siihen!" he huusivat. Vettä ei ollutkaan saatavissa.

"Pieskää se sammuksiin, senkin hölmöt!" hän sanoi.

Hän tempasi korikärryistä vaipan -- se oli itävaltalainen huopavaate
ja Bertin talvipeite -- ja alkoi piestä palavaa öljyä. Jo näyttikin
siltä, kuin hän olisi onnistunut. Mutta hän lennätteli palavia
öljylätäkköjä tielle, ja toiset jäljittelivät hänen työtänsä hänen
intonsa kiihottamina. Bert sieppasi kärryistä istuinpatjan ja rupesi
pieksemään; niistä keksittiin toinenkin patja ja pöytäliina. Muuan
nuori sankari riisui takkinsa ja yhtyi sammutustyöhön. Puhelu hiljeni
hetkiseksi, kuului vain kovaa huohotusta ja tuimaa läiskintää.
Flossie, joka saapui joukon liepeille, huudahti: "Herra Jumala!" ja
purskahti ääneensä itkemään. "Auttakaa!" hän sanoi, ja: "Tulipalo!"

Paikalle ennätti tuo rampa automobiilikin pysähtyen siihen ymmällään.
Ohjaajana oli kookas, harmaatukkainen, suojuslaseilla varustettu
mies, joka kysyi oxfordilaisella äänenpainolla ja selvästi,
huolellisesti sanansa lausuen: "Voimmeko _me_ ensinkään auttaa?"

Peite, pöytäliina, patja ja takki olivat öljyn tahraamia ja paloivat.
Bertin heiluttama patja näytti olevan viimeisillään, ja ilmassa
leijui höyheniä kuin lumihiutaleita hämärässä.

Bert oli käynyt perin pölyiseksi, hikiseksi ja pontevaksi. Hänestä
tuntui siltä, kuin olisi ase riistetty häneltä juuri voiton hetkellä.
Tuli väänteleikse kuolemaisillaan matalana ja sähisten, jokainen isku
sai sen tuskasta hypähtämään. Mutta nyt Grubb oli vetäytynyt erilleen
polkeakseen palavan peitteen sammuksiin, ja toiset herpoontuivat
juuri voiton hetkellä. Joku juoksi automobiilin luo. "Hei!" huusi
Bert; "jatkakaa!"

Hän heitti tyhjentyneen patjan palavat jätteet syrjään, kiskaisi
yltään takkinsa ja hyökkäsi karjaisten liekkien kimppuun. Hän tallasi
palavia raunioita, kunnes liekit rupesivat nuoleskelemaan hänen
kenkiään. Ednasta hän näytti tulen punertavassa hohteessa sankarilta,
ja neitonen ajatteli, että miehenä kelpaisi elää.

Erääseen syrjästä katsojaan osui kuuma kolikko, joka lensi ilman
halki. Silloin Bert muisti taskussaan olevat paperit, hän hoiperteli
takaisin koettaen sammuttaa palavaa takkiaan -- lamautuneena,
hämmästyneenä.

Ednan huomio kiinnittyi erääseen suopean näköiseen vanhanpuoleiseen
katsojaan, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässään silkkihattu.
"Voi!" huusi neitonen hänelle. "Auttakaa tätä nuorta miestä! Kuinka
te voitte seisoa noin toimetonna?"

"Tervavaate!" huudettiin jostakin.

Ramman automobiilin luo oli äkkiä ilmestynyt vakavan näköinen mies,
joka oli puettu varsin vaaleanharmaaseen pyöräilijäpukuun. "Onko
teillä tervavaatetta?" hän kysäisi omistajalta.

"On kyllä", vastasi tämä. "On kyllä. Onhan meillä tervavaate."

"Sepä hyvä", sanoi tuo vakavan näköinen mies, äkkiä huutaen. "Antakaa
se joutuin tänne!"

Omistaja teki heikosti torjuvia liikkeitä, mutta veti sitten kuin
hypnotisoituna esiin erinomaisen suuren tervavaatteen.

"Kas tässä!" huusi vakavan näköinen mies Grubbille. "Ottakaa kiinni!"

Silloin jokainen tajusi, että nyt oli koetettava uutta keinoa.
Avuliain käsin tartuttiin oxfordilaisen herran tervavaatteeseen.
Toiset vetäytyivät tieltä hälyten hyväksyvästi. Tervavaate
sijoitettiin telttakatoksen tavoin palavan polkupyörän ylle ja
paiskattiin sitten sen päälle.

"Meidän olisi pitänyt tehdä tämä ennen", huohotti Grubb.

Hetkinen oltiin voitolla. Liekit katosivat. Jokainen koetti päästä
koskettamaan tervavaatteen reunaa. Bert painoi molemmin käsin
ja yhdellä jalalla maahan muuatta kulmaa. Keskeltä pullistunut
tervavaate näytti koettavan hillitä voitonriemuista innostusta.
Sitten sen itsetyytyväisyys paisui liian suureksi; se puhkesi
keskeltä leveään punaiseen hymyyn. Aivan kuin se olisi avannut
suutaan. Se nauroi liekkejä tyrskien. Ne heijastuivat punaisina
tervavaatteen omistajan vaanivissa suojuslaseissa. Jokainen peräytyi.

"Pelastakaa kärryt!" huusi joku, ja nyt tehtiin viimeinen hyökkäys.
Mutta kärryjä ei saatu pyörästä erilleen, punonta oli syttynyt,
ja viimein nekin paloivat poroksi. Joukko kävi hiljaisemmaksi.
Öljyä nielevä liekki alkoi pienetä, kärryjen punonta paukkui ja
ritisi. Väkijoukko jakaantui kahteen osaan: ulommaisina seisoivat
arvostelijat, neuvojat, toisarvoiset henkilöt, joilla oli ollut
vähäpätöinen tehtävä, ja aivan syrjäiset; keskellä oli ryhmä
hiestyneitä ja harmistuneita johtajia. Eräs nuori tiedonhaluinen
mies, joka tunsi moottoripyörät melkoisen hyvin, takertui
Grubbiin ja rupesi väittämään, ettei onnettomuus ollut voinut
tapahtua. Grubb kohteli häntä kylmän välinpitämättömästi, ja nuori
mies vetäytyi joukon taakse selittäen siellä hyväntahtoiselle
silkkihattu-vanhukselle, että ihmiset saivat tapaturman sattuessa
syyttää itseään, kun kerran lähtivät liikkeelle koneilla, joita eivät
ymmärtäneet.

Vanha herra antoi hänen puhua jonkun aikaa ja huomautti sitten
suunnatonta ihastusta ilmaisevalla äänellä: "Umpikuuro!" ja lisäsi:
"Senkin veijareita."

Muuan punakka olkihattuinen mies koetti herättää huomiota. "Minäpä
pelastin etupyörän", hän sanoi, "tuokin rengas olisi syttynyt, ellen
olisi kaiken aikaa pyörittänyt sitä." Asia huomattiin todeksi.
Etupyörän kumirengas oli säilynyt vahingoittumattomana, ja pyörä
kieppui vielä verkalleen ympäri koneen mustuneiden ja vääntyneiden
jäännösten keskellä. Sillä oli ikäänkuin jonkinlainen itsetietoisen
hyveen, moitteettoman arvokkuuden ilme, joka on ominainen köyhälistön
keskuudessa asuvalle veronkantajalle. "Tuo pyörä on punnan arvoinen",
sanoi punakka mies, "minä pyöritin sitä kaiken aikaa."

Etelästä saapui yhä uutta väkeä, ja jokainen kysyi: "Mitä
on tapahtunut?" kunnes Grubb rupesi hermostumaan. Joukon
Lontoonpuoleinen pää hupeni hupenemistaan; ihmiset nousivat
erilaisiin ajoneuvoihinsa tyytyväisinä näkemäänsä. Äänet häipyivät
hämärään, saattoi kuulla naurettavan sitä tai tätä erikoista seikkaa
muistettaessa.

"Minun tervavaatteeni taisi hiukan tärveltyä", sanoi automobiilin
omistaja.

Grubb myönsi, että omistaja saattoi sen paraiten ratkaista.

"Voinko auttaa muulla tavoin?" kysyi automobiiliherra, kenties hieman
ivallisesti.

Bert heräsi toimimaan. "Kuulkaahan", hän sanoi. "Minulla on matkassa
nuori neiti. Ellei hän joudu kotiin kello kymmeneksi, niin hän saa
jäädä kadulle. Ymmärrättekö? Rahani olivat takkini taskussa ja nyt ne
ovat sekaantuneet tuohon palaneeseen sotkuun, joka polttaa sormet.
Lieneekö Clapham matkanne varrella?"

"Kyllä se sopii meidän ohjelmaamme", vastasi automobiilin omistaja ja
kääntyi Ednan puoleen. "Varsin hauskaa", hän sanoi, "jos seuraatte
mukana. Me myöhästymme joka tapauksessa päivälliseltä, niin että
voimme kyllä ajaa kotiin Claphamin kautta. Mutta me liikumme
hitaanlaisesti."

"Entäs Bert, minne hän joutuu?" kysyi Edna.

"Bertiä me emme voi auttaa", sanoi automobiiliherra, "vaikka
tekisimmekin sen hirveän kernaasti."

"Ette kai saisi koko joukolle tilaa?" kysyi Bert viitaten kädellään
maassa makaaviin mustuneisiin jäännöksiin.

"Pelkään pahoin, ettei se käy päinsä", sanoi oxfordilainen herra;
"olen erittäin pahoillani."

"Sitten minun täytyy viipyä täällä hetkinen", sanoi Bert. "Täytyy
vähän tarkastella. Lähde sinä vaan, Edna."

"En tahtoisi jättää sinua, Bert."

"Eipä tässä muu auta, Edna..."

Ennen lähtöään Edna katsahti vielä kerran Bertiin, joka seisoi
hämärässä paidanhihat repaleina ja mustuneina. Hän seisoi syvissä
mietteissä rautaromun ja tuhkan ääressä, tehden varsin surullisen
vaikutuksen. Katselijain jäännös oli nyt huvennut puoleksi tusinaksi
henkilöksi. Flossie ja Grubb valmistautuivat hekin hylkäämään Bertin.

"Älä sure, Bert hyvä", huusi Edna keinotekoisen hilpeästi. "Näkemään."

"Näkemään, Edna", sanoi Bert.

"Huomenna tavataan."

"Huomenna tavataan", toisti Bert, mutta totta puhuen kohtalo oli
määrännyt hänet näkemään suuren osan asuttua maapalloa, ennenkuin hän
kohtasi jälleen neitosen.

Bert lainasi laatikon tulitikkuja ja alkoi tulen valossa etsiä puolen
punnan kultarahaa, joka yhä vielä piileskeli hiiltyneiden raunioiden
keskellä. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja alakuloiset.

"Voi, kun ei olisi tapahtunut tuommoista", sanoi Flossie ajaen
tiehensä Grubbin rinnalla...

Ja lopulta Bert jäi melkein yksin. Siinä hän seisoi murheellisena,
mustuneena Prometeuksena, jolle tuli oli muuttunut kiroukseksi.
Hänen mielessään oli liikkunut joukko epämääräisiä ajatuksia, hän
vuokraisi rattaat, ryhtyisi ihmeellisiin korjauksiin, tekisi pyörän
vielä käyttökuntoiseksi. Nyt, yön pimetessä, hän havaitsi sellaiset
aikeet turhiksi. Totuus selveni hänelle koleana ja jääti hänet
kylmäävällä varmuudellaan. Hän tarttui ohjaustankoon, nosti koneen
koholleen, koetti lykätä sitä eteenpäin. Kumirenkaaton takapyörä oli
toivottomassa tilassa, kuten hän oli pelännytkin. Pari minuuttia hän
seisoi siinä pitäen konettaan pystyssä, epätoivosta jäykistyneenä.
Sitten hän ponnisti voimiaan, työnsi hylyn luotaan ojaan, potkaisi
sitä kerran, silmäili sitä hetkisen ja kääntyi päättäväisesti
Lontooseen päin.

Hän ei katsahtanut kertaakaan taakseen.

"Siihen sekin peli loppui", sanoi Bert. "Ei tämä poika pariin vuoteen
saa ajaa huristella. Hyvästi pyhäpäivät!... Äh! Minun olisi pitänyt
myydä tuo kirottu kapine, kun kolme vuotta sitten oli tilaisuus
siihen."


3.

Seuraavana aamuna toiminimi Grubb & Smallways oli syvän
alakuloisuuden vallassa. Vähäpätöiseltä tuntui heistä se seikka, että
kadun toisella puolella sijaitseva sanomalehti- ja tupakkamyymälä
komeili sellaisilla julistuksilla kuin:

    AMERIKKA JULKAISSUT ULTIMATUMIN.
      Englannin täytyy taistella.
    Sokaistu sotaministeriömme kieltäytyy yhä
    vielä neuvottelemasta mr. Butteridgen kanssa.
    Suuri rautatieonnettomuus Timbuktun luona.

Tai tämä:

    SOTA KYNNYKSELLÄ.
    New-York tyynenä.
    Berliinissä kiihkoa.

Tai jälleen:

    WASHINGTON YHÄ VAITI.
    Mitä Pariisi aikoo?
    Pakokauhu pörssissä.
    Kuninkaan puutarha-juhla.
    Mr. Butteridge tekee tarjouksen.
    Viimeiset vedonlyönnit Teheranissa.

Tai seuraava:

    RYHTYYKÖ AMERIKKA TAISTELUUN?
    Saksalais-vastainen meteli Bagdadissa.
    Kunnallishallinto-skandaali Damaskuksessa.
    Mr. Butteridgen keksintö Amerikkaan.

Bert tuijotti näihin näkemättömin silmin oviakkunaan ripustetun
ilmoitustaulun ylitse. Yllään hänellä oli mustunut rapikkopaita ja
eilisen pyhäpuvun takittomat jäännökset. Laudoilla peitetty akkuna
teki myymälän pimeäksi ja sanomattoman synkäksi, nuo muutamat kehnot
vuokrapyörät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin toivottoman
kurjilta. Hän ajatteli niiden tovereita, jotka olivat "liesussa",
ja iltapäivän läheneviä kinasteluja. Hän ajatteli heidän uutta
talonisäntäänsä ja vanhaa isäntää, laskuja ja velkoja. Elämä tuntui
ensimäistä kertaa toivottomalta taistelulta kohtaloa vastaan...

"Grubb, kuulehan", hän sanoi pusertaen kaikesta tästä esiin
ydinmehun, "tämä puoti ihan ilettää minua."

"Niinpä minuakin", myönsi Grubb.

"Minä olen lopen kyllästynyt siihen. Tuntuu siltä, kuin en viitsisi
puhutella koskaan enää ainoatakaan ostajaa."

"Entäs nuo korikärryt", virkkoi Grubb oltuaan hetkisen vaiti.

"Suolle koko kärryt!" sanoi Bert. "Minä en antanutkaan niistä
takaus-summaa. Enpä antanutkaan. Mutta --"

Hän kääntyi ystävänsä puoleen. "Kuulehan nyt", hän sanoi, "täällä me
emme tule toimeen. Olemme menettäneet rahaa ihan ylettömästi. Nyt on
lopulta jouduttu aika häkärään."

"Mikäs tässä auttaa?" arveli Grubb.

"Tehdään puhdasta. Myydään mistä hinnasta hyvänsä niin paljon kuin
ennätetään, ja lähdetään tiehemme. Ymmärrätkö? Huonoa liikettä ei
kannata pitää. Ei ensinkään. Se on sulaa hulluutta."

"Aivan oikein", sanoi Grubb -- "aivan oikein; mutta siihen ei olekaan
upotettu sinun pääomiasi."

"Eihän meidän ole pakko upota pääomamme perässä", sanoi Bert
pistoksesta välittämättä.

"Noista korikärryistä minä en kuitenkaan vastaa. Se ei ollut minun
asiani."

"Kukaan ei ole väittänytkään sellaisia. Jos sinua haluttaa jäädä
tänne, niin jää pois. Minä lähden tieheni. Annetaan tämän päivän
kulua, mutta sitten olen tipotiessäni. Ymmärrätkös?"

"Jätätkös minut?"

"Jätän niinkin, jos on pakko."

Grubb silmäili myymälää. Totta tosiaan, se oli käynyt tympäiseväksi.
Ennen muinoin se oli säteillyt toivoa, kun yritys ja varasto oli uusi
ja luottokin mahdollinen. Nyt -- nyt se oli mennyt päin männikköä
ja kaikki oli rappiolla. Varmaankin talonisäntä saapuisi piakkoin
akkunasta ärisemään... "Minne sinä aiot lähteä, Bert?" Grubb kysyi.

Bert kääntyi päin ja silmäili häntä. "Ajattelin asian selväksi kotiin
kävellessäni ja sitten vuoteessa. En voinut nukkua hetkeäkään."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Suunnitelmia."

"Mitä suunnitelmia?"

"Äh! Sinähän aiot jäädä tänne."

"Enkä aio, jos on tarjona parempaa."

"Se on vaan sellainen aatteen tapainen."

"Annahan kuulla."

"Sinä sait eilen tytöt nauramaan, kun lauloit tuon laulun."

"Ne ovat nyt menneitä asioita", sanoi Grubb.

"Ja Edna hupakko melkein itki -- kun minä vetelin."

"Hänen silmäänsä lensi kärpänen", väitti Grubb; "minä näin sen. Mutta
mitä se sinun suunnitelmaasi kuuluu?"

"Aivan suunnattomasti", sanoi Bert.

"No kuinka?"

"Etkös jo tajua?"

"Ettäkö rupeisimme kaduilla laulamaan?"

"Kaduilla! Vieläkös mitä! Mutta jos kierrettäisiin Englannin
kylpypaikoissa, Grubb? ja laulettaisiin! Oltaisiin muka hienoja
herroja, jotka esiintyvät pilan vuoksi. Sinun äänesi ei ole ensinkään
huono ja minun kelpaa oivallisesti. Minä olisin voinut laulaa suohon
jokaisen laulajan, jonka olen kuullut meripaikoissa vetelevän. Ja
me osaamme molemmat esiintyä hiukan keikarimaisesti. Vai kuinka?
Kas sellainen on minun aatteeni. Minä ja sinä, Grubb, laulamme
ja sätkyttelemme sääriämme; niinkuin eilen kurillamme. Siitä se
minulle johtuikin mieleen. Ohjelma saadaan helposti kokoon --
peräti helposti. Kuusi makupalaa, pari lisänumeroa ja murrejuttuja.
Murrejuttuja minä ainakin laskettelen."

Grubb silmäili edelleen pimeätä ja kolkkoa puotiaan; hän ajatteli
entistä isäntää ja nykyistä isäntää ja liike-elämän tympäiseväisyyttä
yleensä aikana, joka on omiansa herättämään keskiluokassa
katkeruutta. Ja sitten hän oli kuulevinaan etäältä banjon helinää
ja rannalle ajautuneen sireenin laulua. Aurinko paahtoi kuumana
rantahiekkaan, hänen ympärilleen kerääntyi varakkaiden -- ainakin
satunnaisesti varakkaiden kylpy vieraiden lapsia, kuiskailtiin:
"Ne ovat oikeita herrasmiehiä", ja sitten alkoi hattuun kilistä
kuparirahoja. Toisinaan hopeatakin. Pelkästään tuloja; ei lainkaan
menoja, ei mitään laskuja. "Minä suostun, Bert", hän sanoi.

"Se on oikein", Bert vastasi. "Nyt emme vitkastele kauaa."

"Eikä meidän tarvitsekaan aloittaa pääomatta", virkkoi Grubb. "Jos
viemme parhaat koneet Pyörätorille Finsburyyn, niin saamme kuusi tai
seitsemän puntaa. Se käy helposti päinsä huomenna, ennenkuin kukaan
saa vihiä..."

"Ajattele, kun vanha Lihamakkara tulee tapansa mukaan rähisemään ja
huomaa ilmoituksen: 'Liike suljettu korjaustöiden vuoksi'."

"Sen me teemmekin", sanoi Grubb innostuneena -- "sen me teemmekin.
Ja pannaan toinenkin ilmoitus, että halulliset kysykööt häneltä
tarkempia tietoja. Kyllä sitten saavat selvän meistä. Vai mitäs
luulet?"

Ennen päivän loppua koko yritys oli valmiiksi suunniteltu. He
päättivät ensin nimittää itseään "Meripojiksi", jäljitellen, kenties
hiukan onnistumattomasti, erästä hyvin tunnettua seuraa. Bertin
mielestä heidän oli hankittava erikoinen puku, joka olisi heleän
sinistä verkaa ja runsaasti koristettu kultanauhoilla ja nyöreillä,
samansuuntainen kuin meriupseerienkin, mutta paljon komeampi. Siitä
heidän kuitenkin täytyi luopua, koska sellaisen saaminen olisi vienyt
liian paljon aikaa ja rahaa. He tajusivat, että oli tyydyttävä
huokeampaan ja nopeammin saatavaan asuun, ja Grubb puolusti valkoisia
kauhtanoita. Jonkun aikaa he tuumailivat valita vuokra varastostaan
kaksi kehnointa polkupyörää, maalata ne ylt'yleensä tulipunaisiksi
ja asettaa kellon sijaan kovaäänisimmän automobiilitorven; näillä
he sitten ajaisivat kierroksen näytännön alussa ja lopussa. Mutta
tämäkin toimenpide alkoi tuntua epäviisaalta.

"Moni ihminen", väitti Bert, "joka ei tuntisi meitä, tuntisi nämä
polkupyörät tuiki varmasti, eikä meidän kannata päästää ketään
kaivelemaan vanhoja asioita. Ne pitää unohtaa -- ja heittää suolle
kaikki nämä hemmetin huolet. Ei niistä ole mitään hyvää."

Siitä huolimatta he päättivät ottaa polkupyörät, vaikka se saattoikin
olla vaarallista. Asuksi valittiin ruskeat sukat ja sandaalit,
halpa valkaisematon hursti, jonka keskelle oli leikattava reikä,
pellavatukka ja parta. Ja muuten he jäisivät ennalleen. "Aavikon
dervissheiksi" he aikoivat itseään nimittää ja päänumeroinaan käyttää
kahta yleiseen tunnettua laulua, "Rattahilla rinnallani" ja "Mitä
maksaa tukkaneulat?"

Ensin he päättivät käydä pienissä kylpypaikoissa ja sitten
vähitellen, kannatusta saavutettuaan, ahdistella suurempia
kaupunkeja. Alkukohdaksi valittiin Kentin Littlestone,
pääasiallisesti vaatimattoman nimensä vuoksi. [Littlestone = Pikku
kivi. -- Suom. muist.]

Niin he suunnittelivat, ja varsin vähäarvoiselta heistä tuntui
se, että maailman useimmat hallitukset valmistelivat sotaa heidän
jutustaessaan. Keskipäivän aikaan he huomasivat ensimäisen
iltalehtien ilmoitustauluista huutavan heille kadun yli:

    SOTAPILVI KÄY SYNKEMMÄKSI.

Ei sen enempää.

"Aina ne siitä sodasta nykyään hälisevät!", sanoi Bert. "Jonakin
kauniina päivänä ne sen saavatkin todenteolla niskaansa, elleivät
pidä varaansa."


4.

Nyt lukija ymmärtänee tuon äkillisen ilmestyksen, joka herätti
enemmän hämmästystä kuin ihastusta Dymchurchin rauhallisella ja
vaatimattomalla rantahietikolla. Dymchurch oli niitä Englannin
rannikon paikkoja, joihin yksiraiteinen rata viimeksi ulonnettiin,
ja siksipä sen avarat hietikot olivatkin vielä tämän kertomuksen
aikaan vain perin harvojen salaisuutena ja hupina. He saapuivat sinne
paetakseen vulgarisuutta ja liioiteltua ylellisyyttä, kylpemään ja
istuskelemaan, pakinoimaan ja leikkimään lastensa kanssa rauhassa,
eivätkä "Aavikon dervisshit" miellyttäneet heitä ensinkään.

Nuo kaksi valkoista olentoa saapuivat heidän kimppuunsa
äärettömyydestä, ajaen tulipunaisilla polkupyörillään rantahietikkoa
myöten Littlestonesta päin. He lähestyivät lähestymistään ja
suurenivat suurenemistaan, toitottaen ja päästellen outoja huutoja ja
yleensä uhaten synnyttää mitä kiusallisinta hälinää. "Hyvä jumala!"
sanoi Dymchurch, "mitä tämä merkitsee?"

Sitten nämä nuoret miehet ennakolta sovitun suunnitelman mukaan
kiersivät peräkkäisrivistä rintamariviin, astuivat maahan ja
seisoivat asennossa. "Arvoisat naiset ja herrat", he sanoivat,
"sallikaa meidän esittää teille 'Aavikon dervisshit'." He tekivät
syvän kumarruksen.

Rannalla oleskelevat vähälukuiset ryhmät katselivat heitä enimmäkseen
kauhistuneina, mutta muutamat lapset ja nuoret alkoivat uteliaina
lähestyä. "Ei ainoatakaan poliisia koko rannalla", sanoi Grubb
matalalla äänellä, ja "Aavikon dervisshit" latoivat pyöränsä
päällekkäin hullunkurisen toimekkaina, houkutellen erään perin
yksinkertaisen pikku pojan nauramaan. Sitten he vetivät syvään
henkeään ja aloittivat hilpeästi laulun "Mitä maksaa tukkaneulat?"
Grubb lauloi, Bert koetti paraansa mukaan saada säestyksen
voimakkaaksi, ja jokaisen säkeistön lopussa he tepastelivat kaapujaan
kannattaen muutamia tanssiaskeleita, joita he olivat huolellisesti
harjoitelleet.

    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ting-a-tang.
    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Niin he lauloivat ja tanssivat Dymchurchin päivänpaisteisella
rannalla, ja lapset lähestyivät näitä narrimaisia nuoria miehiä
ihmetellen, miksi he noin käyttäytyivät, ja vanhemmat ihmiset
näyttivät kylmiltä ja tylyiltä.

Ylt'ympäri pitkin Europan rannikoita helisivät banjot sinä aamuna,
ihmiset lauloivat ja hälisivät, lapset leikkivät auringonpaisteessa,
huvipurret kulkivat edes ja takaisin. Lainkaan aavistamatta
uhkaavia vaaroja jokapäiväinen täyteläinen elämä kulki hilpeänä ja
ajattelematta tietään. Kaupungeissa miehet hyörivät toimissaan.
Sanomalehdet, jotka niin usein olivat huutaneet: "susi, susi!"
huusivat sitä nyt turhaan.


5.

Loilottaessaan kolmatta kertaa laulukertoaan Bert ja Grubb huomasivat
etäällä luoteisella taivaalla sangen suuren, kullanruskean
ilmapallon, joka kiiti nopeasti heitä kohti. "Juuri kuin olemme
pääsemässä vauhtiin", mutisi Grubb, "niin eikös vaan ilmestykin
kilpailijoita. Anna tulla, Bert!"

    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Ilmapallo kohosi ja laskeutui, katosi näkyvistä "painui maahan,
jumalan kiitos", sanoi Grubb -- ilmestyi ponnahtaen uudelleen
näkyviin. "Peijakas!" virkkoi Grubb. "Liikuttele jalkojasi, Bert,
muuten ne huomaavat sen!"

He päättivät tanssinsa ja jäivät sitten ihmeissään tuijottamaan.

"Tuossa pallossa ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla", sanoi Bert.

Kaikki katselivat nyt ilmapalloa, joka läheni nopeasti rivakan
luoteistuulen kuljettamana. Kukaan ei enää välittänyt laulusta ja
tanssista, Bert ja Grubbkin sen unohtivat ja ohjelman seuraava
numero jäi kokonaan suorittamatta. Ilmapallo poukkelehti, aivan kuin
sillä matkustavat olisivat koettaneet laskeutua maahan. Se lähestyi
verkalleen vaipuen, kosketti maata, kimmosi silmänräpäyksessä
viisikymmentä jalkaa ylöspäin ja rupesi heti jälleen laskeutumaan.
Sen kori iski puuryhmään, ja muuan musta olento, joka oli rimpuillut
köysissä, putosi tai hypähti takaisin koriin. Seuraavassa hetkessä
se oli aivan lähellä. Suunnattomalta se näytti, talon kokoiselta, ja
se kiiti nopeasti rantahietikkoa kohti; perässä laahasi pitkä köysi,
ja korissa oleva mies huuteli hirveän kovalla äänellä. Hän näkyi
riisuvan vaatteitaan, sitten hänen päänsä pisti esiin korin reunalta.
"Tarttukaa köyteen!" he kuulivat aivan selvästi.

"Avuksi, Bert!" huusi Grubb ja lähti juoksemaan köyden perään.

Bert seurasi esimerkkiä ja töyttäsi kumoon lentämättä erääseen
kalastajaan, joka oli samoilla asioilla. Muuan lasta kantava
vaimo, kaksi pikku poikaa käsissään leikkilapiot ja eräs tukeva
flanellipukuinen herrasmies ennättivät kaikki jotensakin samaan
aikaan laahaavan köyden luo ja alkoivat hyppiä sen yli koettaessaan
saada sitä käsiinsä. Bert joutui kiemurtelevaan häntäpäähän ja astui
sen päälle, pyllähti kumoon ja kaappasi siitä kiinni. Muutamassa
sekunnissa koko rantahietikon hajallaan oleskellut väestö oli
ikäänkuin kiteytynyt köyteen ja kiskoi palloa alaspäin korissa olevan
miehen kiivaiden ja yllyttävien ohjausten mukaan. "Vetäkää, minä
sanon", huusi mies -- "vetäkää!"

Hetken ajan ilmapallo totteli vauhtiaan ja tuulta ja raahasi
ihmisankkuriaan merelle päin. Se putosi, kosketti vettä loiskahuttaen
sitä hopeisena hyrskeenä ympärilleen ja ponnahti takaisin kuten
ihmisen sormi jotain kuumaa koskettaessaan. "Kiskokaa maalle", sanoi
mies. _"Hän on pyörtynyt!"_

Hän hoiteli jotain näkymätöntä esinettä, ihmisjoukon vetäessä
ilmapalloa maihin. Bert seisoi lähinnä ja oli kerrassaan kiihottunut.
Innoissaan hän kompastui tuon tuostakin pitkään dervisshi-pukuunsa.
Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan, mikä iso, kevyt,
pyörivä laitos ilmapallo oli. Kori oli punottu ruskeista, karkeista
virpilöistä ja verrattain pieni. Köysi, josta hän kiskoi, oli
kiinnitetty tukevalta näyttävään renkaaseen neljä, viisi jalkaa
korin yläpuolella, joka nykäisyllä hän veti tuon keikkuvan korin
pari, kolme jalkaa lähemmäksi. Korista kuului raivokasta mylvinää:
"Pyörtynyt, totta totisesti!" ja sitten: "Hänen sydämensä -- kaikki
nämä koettelemukset ovat sen murtaneet!"

Ilmapallo herkesi rimpuilemasta ja painui alaspäin. Bert hellitti
köydestä ja juoksi eteenpäin tarttuakseen siihen uudesta kohdasta.
Seuraavassa tuokiossa hän oli saanut kiinni korista. "Pitäkää
kiinni", sanoi korissa oleva mies, ja hänen kasvonsa ilmestyivät
aivan Bertin lähelle -- omituisen tutut kasvot, tuikeat kulmakarvat,
leveähkö nenä, suunnattomat mustat viikset. Hän oli riisunut yltään
takin ja liivit -- luultavasti ollakseen valmis uimaan henkensä
kaupalla -- ja hänen musta tukkansa oli hirveässä epäjärjestyksessä.
"Tarttukaahan, hyvät ihmiset, koriin yltympärinsä", hän sanoi.
"Täällä on eräs pyörtynyt nainen -- tai kenties hän on saanut
sydänhalvauksen. Taivas sen tietää! Nimeni on Butteridge. Butteridge
on nimeni -- ilmapallossa. Painautukaahan nyt kaikki reunalle. Toista
kertaa minä en enää nouse tällaisiin vedenpaisumuksen aikaisiin
laitteisiin. Repäisynuora [Nuora, joka ulottuu ilmapallon pohjasta
lakeen asti ja jonka avulla pallo reväistään rikki hätätilassa. Suom.
muist.] petti eikä läppä toiminutkaan. Jos kerran vielä tapaan sen
lurjuksen, jonka, olisi pitänyt katsoa -- -- --"

Äkkiä hän työnsi päänsä ulos köysien välistä ja sanoi vakavasti
nuhdellen: "Toimittakaa hiukan konjakkia! -- hyvää konjakkia!" Eräs
joukosta lähti sitä noutamaan.

Korissa makasi pitkällään jonkinlaisella lepopenkillä perinpohjin
toivottomassa asennossa muuan kookas, vaaleaverinen nainen, yllään
turkkinuttu ja suuri, runsaskukkainen hattu. Hänen päänsä nojasi
korin kulmaan, silmät olivat suljetut ja suu auki. "Rakkaani", sanoi
Butteridge tavallisella kovalla äänellä, "me olemme pelastetut!"

Nainen ei liikahtanut.

"Rakkaani!" sanoi Butteridge korottaen ääntään melkoisesti, "me
olemme pelastetut!"

Nainen pysyi yhä aivan tunteetonna.

Silloin Butteridge paljasti sielunsa tulisen sisustan. "Jos hän on
kuollut", hän virkkoi, kohottaen verkalleen nyrkkiään ilmapalloa
kohti ja puhuen suunnattomasti väräjävällä, mylvivällä äänellä
-- "jos hän on kuollut, niin minä r-r-repäisen taivaan kahtia
kuten vaatteen! Hänet täytyy saada ulos", hän huusi, sieraimet
liikutuksesta laajentuen -- "hänet täytyy saada ulos. En voi antaa
hänen kuolla punotussa koripahasessa -- hän on luotu kuninkaallisia
palatseja varten! Pitäkää kiinni korista! Onko joukossanne voimakasta
miestä, joka ottaisi hänet vastaan, jos ojennan hänet?"

Hän kokosi voimakkaalla liikkeellä naisen syliinsä ja nosti hänet
ilmaan. "Älkää antako korin poukkelehtia", hän sanoi ympärillä
oleville. "Painautukaa sitä vasten. Hän ei ole mikään kevyt nainen,
ja kun hän joutuu ulos -- niin se keventyy."

Bert hypähti nokkelasti istumaan korin reunalle. Toiset tarttuivat
tukevammin köysiin ja renkaaseen.

"Oletteko valmiit?" Butteridge kysyi.

Hän nousi lepopenkille ja kohotti naista varovaisesti. Sitten hän
istuutui korin reunalle vastapäätä Bertiä ja työnsi toisen jalkansa
ulkopuolelle. Joku nuora tai muu este näkyi haittaavan häntä.
"Tahtoisiko joku auttaa minua?" hän sanoi. "Jos voisitte ottaa tämän
rouvan?"

Juuri tällä hetkellä, kun Butteridge taakkoineen viippui
taitavasti korin laidalla, nainen tointui. Hän tointui äkisti ja
väkivaltaisesti, huutaen kovalla, sydäntä särkevällä äänellä:
"Alfred! Pelasta minut!" Ja hän heilutti käsivarsiaan etsien ja
kietoi ne Butteridgen ympärille.

Bertistä tuntui siltä, että kori huojui hetkisen ja sitten hypähti
pystyyn ja potkaisi häntä. Hän näki myöskin naisen kenkien ja
Butteridgen oikean jalan tekevän kaaren ilmassa, kadotakseen
senjälkeen korin laidan yli. Hänen vaikutelmansa olivat sekavat,
mutta sen verran hän tajusi, että hän oli menettänyt tasapainonsa ja
joutuisi seisomaan päällään tuossa natisevassa korissa. Hän levitti
kätensä koettaen takertua johonkin. Päällään hän seisoikin, enemmän
tai vähemmän, pellavaparta irtaantui ja luisti hänen suuhunsa, hänen
poskensa hankasi korin seinään, nenä hautautui hiekkasäkkiin. Kori
heilahti voimakkaasti ja jäi paikoilleen.

"Tuhat tulimmaista!" hän sanoi.

Hän luuli huumaantuneensa, sillä korvissa suhisi ja ihmisten äänet
kaikuivat niin heikosti ja etäältä. He huusivat kuin menninkäiset
vuoren sisässä.

Pystyyn pääseminen kävi hieman vaikeaksi. Hänen jalkansa olivat
sotkeutuneet Butteridgen vaatteisiin, jotka tämä herra oli heittänyt
yltään arvellessaan pian olevansa pakotettu hyppäämään mereen. Bert
karjui puolittain vihaisena, puolittain valittaen: "Teidän olisi
pitänyt sanoa, että aioitte kaataa korin kumoon." Sitten hän nousi
seisaalleen ja tarttui tiukasti korin köysiin.

Hänen allaan, syvällä hänen allaan lepäsi Englannin kanaali loistavan
sinisenä. Kaukana häämötti päivänpaisteessa Dymchurchin ranta ja
säännöttömät taloryhmät, pieninä ja alaspäin painuen, ikäänkuin
joku olisi sitä koveraksi taivuttanut. Hän saattoi nähdä tuon
pienen joukon, jonka hän oli niin äkkiä jättänyt. Grubb juoksi
"Aavikon dervisshin" valkoisessa kaavussa rantaa pitkin. Butteridge
seisoi polviaan myöten vedessä kauheasti karjuen. Nainen istui
rannalla runsaskukkainen hattu sylissään, aivan hyljättynä. Pitkin
rantahietikkoa oli kuin sinne tänne ripoteltuna pieniä ihmisiä
-- näytti siltä kuin heillä olisi vain pää ja jalat -- ja kaikki
katselivat ylöspäin. Ja ilmapallo, joka oli melkoisesti keventynyt
Butteridgesta ja hänen seuralaisestaan vapauduttuaan, kiiti pilviä
kohti kilpailuautomobiilin vauhdilla. "Voi turkanen!" sanoi Bert;
"tämäpä on soma juttu!"

Hän katseli jännittyneenä väistyvää rannikkoa ja pani merkille, ettei
hänen päätään huimannut. Sitten hän tarkasteli ylimalkaisesti köysiä
ja nuoria hämärästi tuumien, että tässä "olisi tehtävä jotakin".
"Min'en rupea sotkemaan niitä", hän sanoi lopulta ja istuutui
patjalle; "en koske koko laitokseen... Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Pian hän nousi jälleen pystyyn ja tuijotti pitkän aikaa alaspäin
vaipuvaa maailmaa, itäisen puolen valkeita kallioita ja vasemmalla
leviäviä rämeitä; siellä oli avara pienoiskuva metsättömiä
lakeuksia ja kankaita, häämöttäviä kaupunkeja ja satamia, jokia ja
nauhantapaisia teitä. Yhäti laajenevalla ulapalla näkyi aluksia,
laivankansia ja perspektiivisesti lyhentyneitä savutorvia ja
suuri rautatiesilta, joka harppasi Kanaalin ylitse Folkestonesta
Boulogneen. Lopulta ensin pienet hattarat, sitten ohut pilvikerros
kätki näköalan. Häntä ei laisinkaan pyörryttänyt eikä pahasti
pelottanutkaan; hän oli vain suunnattomasti ymmällään.



KOLMAS LUKU.

Ilmapallossa.


1.

Bert Smallways oli ihan jokapäiväinen olio, tuollainen nenäkäs,
älyltään rajoitettu sielu, jommoisia kahdennenkymmenennen vuosisadan
alkupuoli oli luonut miljoonittain maailman jokaisessa maassa.
Kaiken elämänsä hän oli viettänyt ahtailla kaduilla, rumien
rakennusten välissä, joiden yli hän ei voinut nähdä, ja ahtaassa
ajatuspiirissä, josta ei käynyt pakeneminen. Hänen mielestään
ihmisen koko velvollisuus oli siinä, että hän oli toisia sukkelampi,
"tienasi kolikoita", kuten hän sanoi, ja huvitteli. Hän oli
todellakin sellaisia ihmisiä, jotka olivat tehneet Englannista
ja Amerikasta sen, mitä ne olivat. Toistaiseksi onni oli ollut
hänelle vastainen, mutta se ei kuulunut tähän. Hän oli eteenpäin
rynnistävä ja voitonhaluinen yksilö, vailla isänmaallisuutta,
lojaalisuutta, uhrautuvaisuutta, kunniantuntoa, vieläpä rohkeuttakin.
Omituisen tapahtuman kautta hän oli nyt hetkeksi nostettu erilleen
ihmeellisestä uudenaikaisesta maailmastaan, erilleen kaikesta sen
hyörinästä ja hälinästä; kuin kuollut ja irralleen temmaistu kappale
hän leijaili meren ja taivaan välillä. Tuntui aivan siltä, kuin
taivas kokeilisi hänellä, kuin se olisi poiminut hänet näytteenä
miljoonain englantilaisten joukosta tarkastaakseen häntä lähemmin ja
nähdäkseen, miten ihmissielun kävi. Mutta en rupea kuvittelemaankaan,
mitä taivas siinä tapauksessa hänelle teki, sillä olen jo ammoin
hylännyt kaikki teoriat taivaan ihanteista ja palkkioista.

Ihmiselämän merkillisimpiä seikkoja on leijua yksinään ilmapallossa
neljän- tai viidentoista tuhannen jalan korkeudessa -- ja niille
tienoin Bert Smallways oli pian kohonnut. Se on niitä harvoja
yliluonnollisia asioita, jotka ovat ihmiselle mahdollisia.
Lentokonekaan ei voi koskaan saavuttaa parempaa tulosta. Silloin
siirtyy harvinaisella tavalla erilleen maailmasta. Se merkitsee ennen
aavistamatonta hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jonka ei tarvitse
pelätä häiriytyvän, tyvenyyttä, johon ei mikään sopimaton hyminä
tunkeudu. Se on samaa kuin taivaan näkeminen.

Korviin ei uletu ainoatakaan ääntä ihmiskunnan melusta ja melskeestä,
ilma on niin seestä ja suloista, että sen saastuminen tuntuu
mahdottomalta. Ei yksikään lintu tai hyönteinen kohoa niin korkealle.
Ilmapalloon ei tunkeudu ainoakaan tuulenhenkäys, ei ainoakaan viima
sitä kahistele, sillä se liikkuu tuulen mukana ja on itse osa
ilmakehää. Jouduttuaan kerran liikkeelle se ei heilu eikä keinu; on
mahdotonta tuntea, nouseeko se vai laskeeko. Bert oli melko lailla
viluissaan, mutta ei tuntenut vuorikipua. Hän veti ylleen Butteridgen
nutun, päällystakin ja käsineet -- puki ne "Aavikon dervisshin"
kaavun ylle, joka verhosi hänen halpaa pyhäasuaan -- ja istui pitkän
aikaa perin hiljaa tuon oudon rauhan valtaamana. Hänen yläpuolellaan
oli kevyt, kuultava, aaltoileva pallo kiiltävän ruskeasta öljytystä
silkistä, huikaiseva päivänpaiste ja taivaan avara syvänsininen
kupu. Alhaalla, syvällä alhaalla, oli lattiana päivänpaisteinen
pilvikenttä, jonka suunnattomien halkeamain läpi siinti meri.

Alhaalta tarkastellessa olisi nähnyt hänen päänsä, liikkumattoman
pienen mustan nupin, pistävän esiin korista, ensin pitkän aikaa
toiselta puolen, sitten hetkiseksi häviävän ilmestyäkseen jälleen
toiselle puolen.

Hän ei ollut laisinkaan peloissaan tai levoton. Hän ajatteli, että
kuten tämä hillitsemätön laite oli noin syöksynyt taivasta kohti,
se saattoi samaten jonkun ajan kuluttua syöksyä jälleen alas; mutta
se ajatus ei sanottavasti kiusannut häntä. Pääasiallisesti hän oli
ihmeissään. Ilmapallossa ei tarvitse pelätä -- ennenkuin se laskeutuu.

"Helkkari!" hän virkkoi viimein tuntien puhumisen tarvetta; "parempi
tämä on kuin moottoripyörä.

"Hyvä täällä on olla!

"Varmaankin ne nyt tiedustelevat minua sähköteitse..."

Seuraavana tuntina hän tutkiskeli korin varusteita suurella
tarkkuudella. Hänen yläpuolellaan oli ilmapallon kokoonkurtistettu
nielu, jonka avoimesta reiästä hän voi kurkistaa sen avaraan, tyhjään
hiljaiseen sisustaan ja josta riippui kaksi hienoa, merkitykseltään
käsittämätöntä nuoraa, toinen valkoinen, toinen punainen, kadoten
renkaan alapuolella sijaitseviin pusseihin. Ilmapallon verkkosuojus
päättyi nuoriin, jotka oli sidottu renkaaseen, suureen teräksellä
vyötettyyn kehään, johon kori oli köysillä kiinnitetty. Siitä
riippui laahusköysi ja hara, ja korin sivuilla oli joukko säkkejä.
Bert otaksui ne painolastiksi, joka "oli hurahutettava alas", jos
ilmapallo rupesi vaipumaan. "Eipä ole vielä pelkoa vaipumisesta",
Bert arveli.

Renkaasta riippui aneroidi ja eräs laatikkomainen kone. Jälkimäisessä
oli norsunluinen levy, johon oli merkitty "statoscope" ja muita
ranskalaisia sanoja, ja pieni viisari värisi ja heilui sanojen
_Montée_ ja _Descents_ välillä "Aivan oikein", virkkoi Bert, "siitä
näkee, onko pallo nousemassa vaiko laskemassa." Korin punaisella,
patjoitetulla penkillä oli pari vaippaa sekä valokuvauskone ja
vastaisissa nurkissa korin pohjalla tyhjä sampanjapullo ja lasi.
"Virvoituksia", sanoi Bert miettiväisesti, potkiskellen tyhjää
pulloa. Sitten hänen päähänsä juolahti oivallinen ajatus. Hän
havaitsi, että molemmat lepopenkit olivatkin laatikoita, ja niistä
hän löysi sellaista, mikä Butteridgen mielestä kuului ilmapalloretken
varusteisiin: korin, joka sisälsi lihapiirakan, roomalaisen
piirakan, kylmää linnunpaistia, tomaatteja, vihanneksia, voileipiä,
suuren leivoksen, veitsiä, haarukoita ja paperilautasia, itsestään
kuumentuvia kahvi- ja kaakaokannuja, leipää, voita ja hilloa, useita
huolellisesti käärittyjä sampanjapulloja, kivennäisvesipulloja
ja suuren astian pesuvettä, paperilaukun, karttoja ja kompassin,
matkalaukun, jossa oli joukko toalettitarpeita, m.m. käherryspihdit
ja tukkaneuloja, korvasuojustimilla varustetun lakin j.n.e.

"Kokonainen talous", sanoi Bert näitä varusteita tarkastellen, kun
hän sitoi korvasuojukset leukansa alle.

Hän katsoi korin reunan ylitse. Loistavat pilvet olivat kaukana
alhaalla. Ne olivat tihentyneet, niin että koko maailma oli niiden
peitossa. Etelässä ne olivat kasaantuneet suuriksi lumiröykkiöiksi
-- hän melkein luuli niitä vuoriksi -- pohjoisessa ja idässä ne
levisivät aaltomaisina lakeuksina ja huikaisivat päivänpaisteessa.

"Kuinkahan kauan ilmapallo pysyy ylhäällä?" hän virkkoi.

Hän luuli pysyvänsä aivan paikallaan, niin huomaamattomasti tuo
hirviö ajelehti ympäröivän ilman mukana. "Ei suinkaan tästä pääse
alas, ennenkuin pannaan kone käymään takaperin", sanoi hän.

Hän tutki statoskooppia

"Yhä se vaan monteeraa", hän sanoi.

"Mitenkähän kävisi, jos nuorasta vetäisi? -- Ei", hän päätti, "min'en
rupea sotkemaan niitä."

Myöhemmin hän vetäisi sekä repäisy- että läppänuorasta, mutta,
kuten Butteridge jo oli huomannut, ne olivat takertuneet erääseen
laskokseen nielussa. Ei siis tapahtunut mitään. Ellei tuota pikku
estettä olisi ollut, repäisynuora olisi viiltänyt ilmapallon auki,
ikäänkuin miekalla halkaisten, ja herra Smallways olisi syöksynyt
ijankaikkisuuteen muutaman tuhannen jalan nopeudella sekunnissa.
"Ei käy!" hän sanoi kiskaisten vielä kerran. Sitten hän ryhtyi
aterioimaan.

Hän avasi pullon sampanjaa, joka heti, kun lanka oli katkaistu,
lennätti korkkinsa ulos uskomattoman kiukkuisesti ja suurimmalta
osaltaan itsekin seurasi sitä avaruuteen. Bert sai kuitenkin
lasillisen. "Ilmanpaine sen teki", hän sanoi saaden viimeinkin
tilaisuuden käyttää kouluaikansa alkeellisia fysiografian tietoja.
"Ensi kerralla pitää olla varuillaan. Sitä juomaa ei kannata tuhlata."

Sitten hän rupesi etsimään tulitikkuja käyttääkseen hyväkseen
Butteridgen sikaareja. Mutta onni suosi häntä jälleen, hän ei
löytänytkään sellaisia sytyttääkseen yläpuolellaan olevan kaasun.
Muussa tapauksessa hän olisi vaipunut alaspäin tulenlieskana,
loistavana, mutta lyhytaikaisena ilotulituksena. "Saamarin Grubb!"
hän lausui. "Nyt se piti taas minun laatikkoni. Aina se vie toiselta
tikut."

Hän levähti hetkisen. Sitten hän nousi, tassutteli ympäri koria,
asetteli painolastisäkkejä, tarkasteli jonkun aikaa pilviä ja
ryhtyi tutkimaan laatikosta löytämiään karttoja. Bertin mielestä
kartat olivat huvittavia, ja hän kulutti hetkisen koettelemalla
saada käsiinsä Ranskan tai Kanaalin kartan; mutta ne olivat kaikki
englantilaisia sotilaskarttoja. Siitä hänen ajatuksensa johtuivat
kieliin ja hän koetteli muistella kouluranskaansa. "Je suis
Anglais. C'est une méprise. Je suis arrivé par accident ici" [Olen
englantilainen. Tämä on erehdys. Olen tullut tänne tapaturman kautta.
-- Suom.]; nämä hän arveli sopivimmiksi sanontatavoiksi. Hänen
mieleensä juolahti, että hän saattoi huvikseen lueskella Butteridgen
kirjeitä ja muistikirjaa, ja siten hän sai iltapäivänsä kulumaan.


2.

Hän istui patjoitetulla laatikolla varsin huolellisesti verhottuna,
sillä sää oli purevan kylmä ja selkeä. Alimpana hänellä oli yllään
etukaupungin keikarin yksinkertaiset alusvaatteet, vaatimaton
sininen sarssipuku, sandaalintapaiset polkupyöräkengät ja housujen
päälle vedetyt ruskeat sukat; sitten seurasi "Aavikon dervisshille"
sopiva kaapu, sitten Butteridgen liivit ja nuttu sekä suuri nahalla
sisustettu päällystakki; lopuksi naisen väljät turkit ja polvien
ympäri kiedottu vaippa. Päässään hänellä oli pellavatukka ja sen yllä
Butteridgen suuri lakki, jonka suojustimet olivat vedetyt korville.
Jalkoja lämmitti Butteridgen nahkaiset päällyskengät. Ilmapallon kori
oli pieni ja siisti, hän oli löytänyt kevyen laskupöydän, sovittanut
sen vierelleen ja asettanut sille lasin sampanjaa. Ja hänen
ympärillään, ylä- ja alapuolella oli avaruus -- sellainen kirkas
tyhjyys ja hiljaisuus, jommoista vain ilmapurjehtija saa kokea.

Hän ei tietänyt, minne pallo mahtoi ajautua ja mitä nyt tapahtuisi.
Hän tyytyi tilaansa rauhallisena, tuottaen kunniaa Smallwaysien
rohkeudelle, jonka olisi täydellä syyllä voinut olettaa laadultaan
paljon kehnommaksi ja halveksittavammaksi. Oman käsityksensä
mukaan hänen oli jouduttava jonnekin, ja ellei hän silloin
ruhjoutuisi mäsäksi, toimittaisi joku, luultavasti jokin "seura",
hänet ilmapalloineen takaisin Englantiin. Ellei niin kävisi, hän
tiedustelisi varsin pontevasti Englannin konsulia. "Le Consuelo
Britannique", hän päätti sanoa. "Apportez moi à le Consuelo
Britannique s'il vous plait", hän aikoi sanoa, sillä osasihan
hän jonkun verran ranskaa. Odotellessaan hän kiintyi tutkimaan
Butteridgen papereita.

Niiden joukossa oli aivan yksityisiä kirjeitä, muiden muassa useita
kiihkeitä rakkauskirjeitä, jotka oli kirjoitettu suurella naisen
käsialalla. Ne eivät kuulu meille, ja paheksuen on mainittava, että
Bert ne luki.

Luettuaan hän huomautti omituisen hämmästyksen valtaamana: "Voi
turkanen!" ja sitten, kauan vaiettuaan: "Mahtaakohan se olla tuo
nainen?

"Hyvä jumala!"

Hän vaipui pitkäksi aikaa mietteisiinsä.

Sen jälkeen hän ryhtyi jälleen tutkimaan Butteridgen sisustaa.
Paperien joukossa oli sanomalehdistä leikattuja haastatteluja ja
useita saksankielisiä kirjeitä, sitten myöskin muutamia saksalaisella
käsialalla kirjoitettuja englanninkielisiä. "Äläpäs!" sanoi Bert.

Eräässä viimeksi mainituista, jonka hän ensiksi sai käteensä,
pyydettiin anteeksi, ettei hänelle oltu ennemmin kirjoitettu
englannin kielellä, mikä erehdys oli hänelle aiheuttanut haittaa ja
viivytystä, ja siirryttiin sitten asiaan, joka Bertin mielestä oli
suunnattoman jännittävää. "Ymmärrämme täydellisesti, että olette
vaikeassa asemassa ja että teitä mahdollisesti vartioidaankin asiain
ollessa nykyisellä kannalla. Mutta, hyvä herra, emme kuitenkaan voi
uskoa, että teitä ruvettaisiin toden teolla estämään, jos haluaisitte
lähteä maasta ja saapua suunnitelminenne luoksemme tavallisia
teitä käyttäen -- joko Doverin, Ostenden, Boulognen tai Dieppen
kautta. Meidän on vaikeata ajatella, että teillä olisi syytä pelätä
joutuvanne murhatuksi arvokkaan keksintönne vuoksi."

"Kerrassaan hullunkurista", sanoi Bert mietiskellen.

Sitten hän tutki toisia kirjeitä.

"Näkyvät haluavan häntä", Bert sanoi; "mutta eivät tahtoisi mennä
liian pitkälle. Tai koettavat tekeytyä välinpitämättömiksi saadakseen
hinnan alenemaan.

"Ei taida olla hallituksen hommia", hän tuumaili jonkun ajan päästä.
"Tämä näyttää pikemmin jonkun liikkeen paperilta. Yläreunaan on
painettu jotain. _Drachenflieger. Drachenballons. Ballonstoffe.
Kugelballons_. Minulle se on hepreaa.

"Mutta hän aikoi myydä ulkomaille koko siunatun salaisuutensa. Aivan
oikein. Se ei olekaan hepreaa! Taivas! Täällä se salaisuus onkin!"

Hän pyörähti istuimelta, avasi laatikon ja levähytti paperilaukun
auki laskupöydälle. Se oli täynnä piirustuksia, jotka oli laadittu
insinööreille ominaisella tyylillä ja tavanmukaisilla väreillä.
Ja lisäksi hän löysi muutamia hämäriä valokuvia, nähtävästi
jonkun amatöörin ottamia lyhyeltä matkalta, ja ne esittivät juuri
Butteridgen omaa konetta sen vajassa Kristallipalatsin lähellä. Bert
huomasi vapisevansa. "Hyvä jumala!" hän virkkoi, "täällä minä lentää
harhailen tuulien teillä mukanani koko tuo siunattu salaisuus.

"Katsellaanpas sitä hiukan!" Hän syventyi tutkimaan piirustuksia ja
vertailemaan niitä valokuviin. Ne saattoivat hänet ymmälleen. Puolet
niistä näkyi puuttuvan. Hän koetti kuvitella, miten ne oli liitettävä
kokoon, mutta havaitsi sen liian vaikeaksi.

"Se on tukalaa", Bert sanoi. "Kunpa olisin joutunut koneoppiin.
Saisipa siitä vaan selvän!"

Hän astui korin sivulle ja pysähtyi hetkiseksi tuijottamaan sokein
silmin suunnatonta pilviröykkiötä -- verkalleen hajoavia Monte Rosa
jättiläisiä, joiden alaosa oli auringon valaisema. Hänen huomionsa
kiintyi omituiseen mustaan pilkkuun, joka liukui niiden ylitse. Se
herätti hänessä levottomuutta. Tuo musta läikkä liikkui vitkalleen
hänen tasallaan syvällä alhaalla, seuraten häntä uupumatta yli
pilvivuorien. Minkävuoksi se seurasi häntä? Mikähän se mahtoi olla?...

Äkkiä se selvisi hänelle. "Luonnollisesti!" hän virkkoi. Se
oli ilmapallon varjo. Mutta hän vahti sitä vielä jonkun aikaa
epäluuloisena.

Sitten hän ryhtyi jälleen käsiksi suunnitelmiin.

Kaiken iltapäivää hän milloin koetti päästä niiden perille,
milloin vaipui syviin mietteisiin. Hän sai laadituksi huomattavan,
uuden ranskalaisen selityksen. "Voici mosjöö! -- Je suis un
inventeur Anglais. Mon nom est Butteridge. Bee, uu, tee, tee,
ee, ärrä, ii, dee, gee, ee. J'avais ici pour vendre le secret de
le _flyingmachine_. Comprenez? Vendre pour l'argent tout suite,
l'argent en main. Comprenez? C'est le machine à jouer dans l'air.
Comprenez? C'est le machine à faire l'oiseau. Comprenez? Balancer?
Oui exactement! Battir l'oiseau en fait, à son propre jeu. Je
désire le vendre ceci à votre governement national. Voulez vous me
directer la?" ["Kuulkaapas, herra! -- Olen englantilainen keksijä.
Nimeni on Butteridge. Olen tullut myymään lentokonesalaisuuden.
Ymmärrättekö? Myyn heti rahasta, käteismaksusta. Sillä koneella voi
leikkiä ilmassa. Ymmärrättekö? Sillä voi lentää kuin lintu. Pysyykö
se tasapainossa? Kyllä, mainiosti. Se voittaa linnunkin. Haluan myydä
sen hallituksellenne. Neuvokaa minut sinne."]

"Taitaa kieliopin puolesta olla vähän niin ja näin", Bert arveli,
"mutta kyllä niiden pitäisi siitä päästä asian perille.

"Mutta entä jos pyytävätkin mua selittämään tätä laitosta?"

Hän siirtyi hiukan levottomana suunnitelmia tarkastelemaan. "Luulen,
ettei tässä olekaan kaikkea!" hän sanoi...

Tuo ihmeellinen löytö saattoi hänet yhä enemmän ymmälleen siellä
ylhäällä pilvien keskellä. Hän arveli voivansa milloin hyvänsä painua
alas taivas tiesi minkä muukalaisen kansan keskuuteen.

"Tällaista tilaisuutta ei minun elämässäni satu toista", hän sanoi.

Mutta sitten hänelle alkoi selvenemistään selvetä, ettei siitä
olisi mitään hyötyä. "Ne sähköttävät siitä heti alas jouduttuani --
kirjoittavat sanomalehtiin. Butteridge saa siitä tiedon ja lähtee
seuraamaan minun jälkiäni."

Ei olisi ensinkään hauskaa joutua Butteridgen ajettavaksi. Bert
muisteli hänen suuria mustia viiksiään, kolmikulmaista nenää,
uhkaavaa mylvinää ja tuimaa katsetta. Hänen iltapäiväinen unelmansa
Butteridgen suuren salaisuuden ihmeellisestä anastamisesta ja
myymisestä raukesi hänen mielessään, hajosi ja hävisi. Hän heräsi
jälleen järkiinsä.

"Ei se kävisi päinsä. Ei sitä kannata ajatellakaan." Hän ryhtyi
vitkaan ja vastahakoisesti asettelemaan Butteridgen papereita
taskuihin ja laukkuihin, joista ne oli löytänyt. Hän huomasi
ilmapallon loistavan kultaisessa valossa ja taivaan sinisen
kuvun käyneen väriltään lämpimämmäksi. Hän nousi seisaalleen
ja näki auringon suurena häikäisevänä kultapallona laskeutuvan
kultareunaisten, tulipunaisten ja purppuraisten pilvien muodostamaan
lainehtivaan mereen, jota omituisempaa ja ihmeellisempää ei
saata kuvitellakaan. Idässä pilvimanner ulottui synkän sinisenä
äärettömiin, ja Bertistä näytti koko maapallonpuolisko leviävän hänen
silmäinsä eteen.

Sitten hänen silmänsä keksivät kaukaa kolme pitkää, tummaa
muodostumaa kiitämässä kuin pyöriäiset, jotka meressä ajavat toinen
toistaan. Ne olivat todellakin varsin kalan näköisiä -- niillä oli
pyrstökin, mikäli hän hämärässä ohimennen luuli nähneensä. Hän
räpytti silmiään ja tuijotti uudelleen, mutta ne olivat kadonneet.
Pitkän aikaa hän tarkasteli noita etäisiä sinisiä lakeuksia,
näkemättä kuitenkaan sen enempää...

"En ole koskaan nähnyt kummempia", hän virkkoi, ja sitten: "Ei
sellaisia ole..."

Aurinko aleni alenemistaan, ei jyrkästi painuen, vaan pohjoista kohti
kallistuen, ja sitten oli päivänvalo ja sen laajentava lämpö kokonaan
kadonnut ja statoskoopin kieli siirtyi väristen koneen toiselle
puolelle, johon oli merkitty _Laskee_.


3.

"Mikäs _nyt_ on tulossa?" sanoi Bert.

Hän havaitsi kolean, harmaan pilvierämaan lähestyvän verkalleen,
mutta varmasti. Kun hän vaipui pilvien keskelle, ne eivät
näyttäneetkään enää entisiltä lumipeittoisilta vuorenrinteiltä, ne
muuttuivat näkymättömiksi, suunnattomaksi ja äänettömäksi nousuja
pakovirraksi. Hetkiseksi hänen vaipumisensa keskeytyi, kun hän oli
joutunut melkein noiden hämärien massojen keskelle. Sitten taivas
peittyi äkkiä, päivänvalon viimeiset jäljet hävisivät ja hän vaipui
iltahämärässä nopeasti läpi lumiryöpyn. Hienoja lumihiutaleita kiiti
hänen ohitsensa keskitaivasta kohti, niitä ajautui häntä ympäröiville
esineille sitten sulaakseen, ne koskettivat hänen kasvojaan
aavemaisin sormin. Häntä puistatti. Hänen henkäyksensä huurusi
höyrynä, ja kaikki kävi heti kosteaksi.

Hänestä tuntui siltä, että tavattoman raivoisa ja yhä kiihtyvä
lumimyrsky kiiti _ylöspäin_; sitten hän tajusikin painuvansa itse
alaspäin yhä nopeammin.

Hänen korvansa erottivat erään äänen. Maailman suuri hiljaisuus oli
päättynyt.

Mikä oli tuo sekava ääni?

Levottomana, ymmällään hän kurotti päätään reunan yli.

Ensin hän luuli näkevänsä jotain, mutta se katosi jälleen. Sitten hän
erotti selvästi pienten vaahtokielekkeiden ajavan toinen toistaan ja
meren leviävän aavana ulappana. Kaukana häämötti erään luotsiveneen
suuri purje epäselvine mustine kirjaimineen ja pieni punertavan
keltainen valo -- ja se keikkui ja vaappui -- vaappui ja keikkui
myrskyn käsissä, kun hän sitävastoin ei voinut ensinkään havaita
tuulevan. Pian veden kohina läheni ja yltyi. Hän vaipui, vaipui --
suoraa päätä mereen!

Kiihkeänä hän ryhtyi toimimaan.

"Painolasti!" hän huusi, tempasi korin pohjalta pienen säkin ja
heitti sen ulos. Odottamatta sen vaikutusta hän lähetti toisen samaa
tietä. Hän katsahti ajoissa laidan yli nähdäkseen pienen valkoisen
hyrskeen kohoavan veden tummasta pinnasta, ja sitten hän joutui
jälleen lumen ja pilvien keskelle.

Aivan tarpeettomasti hän heitti ulos kolmannen ja neljännenkin
painolastisäkin ja huomasi pian suunnattomaksi mielihyväkseen
kiitävänsä kosteasta ja koleasta ilmakerroksesta kirkkaisiin, kylmiin
seutuihin, missä päivänvalo vielä viivyskeli. "Jumalan kiitos!" hän
lausui sydämensä syvyydestä.

Sinertävällä taivaalla tuikki nyt muutamia tähtiä ja idässä loisti
kirkkaana pitkulainen kuu.


4.

Tuo äskeinen tapahtuma oli tehnyt Bertin varsin levottomaksi,
ääretön ulappa vaivasi häntä painajaisen tavoin. Oli kesäinen
yö, mutta silti se tuntui hänestä tavattoman pitkältä. Hänet oli
vallannut epävarmuuden tunne, ja aivan aiheettomasti hän kuvitteli
auringonnousun karkoittavan sen. Lisäksi hän oli nälissään. Hän
etsiskeli pimeässä laatikosta ruokaa, sotki sormensa roomalaiseen
piirakkaan ja sai viimein käsiinsä voileipiä, joiden kastikkeeksi
hän avasi melkoisella menestyksellä puolen pulloa sampanjaa. Se
lämmitti ja virkisti; hän sadatteli Grubbia tulitikkujen vuoksi,
peittäytyi tarkoin laatikolle ja nukahti hetkeksi. Pari kertaa hän
nousi tarkastamaan, vieläkö hän yhä oli turvassa korkealla meren
yläpuolella. Ensi kerralla kuun valaisemat pilvet olivat valkoiset
ja tiiviit ja ilmapallon varjo riensi niitä pitkin kuin uskollinen
koira; myöhemmin ne näyttivät ohuemmilta. Levätessään hiljaa, suureen
tummaan palloon tuijottaen, hän keksi jotain. Hänen -- tai oikeastaan
Butteridgen liivit ratisivat hänen hengittäessään. Ne olivat vuoratut
paperilla. Mutta Bert ei voinut nähdä kyllin ottaakseen ne esille ja
tutkiakseen niitä, vaikka kovin tekikin mieli...

Hän heräsi kukkojen kiekunaan, koirien haukuntaan ja lintujen
lauluun. Verkalleen hän ajelehti alhaalla yli lakean maan, jonka
selkeältä taivaalta säteilevä aamuaurinko kultasi. Hän tuijotti
pensasaitoja puuttuviin, hyvinhoidettuihin vainioihin, joita
halkoilivat kaapeleita kannattavien punaisten pylväiden reunustamat
tiet. Vast'ikään hän oli kulkenut yli tiheään asutun kylän, jonka
valkoisiksi maalatuissa taloissa oli jyrkkä, punainen tiilikatto
ja jonka keskellä kohosi solakka kirkontorni. Joukko talonpoikia,
miehiä ja naisia, joilla oli hohtavat puserot ja kömpelöt jalkineet,
pysähtyi tielle työmaalle astellessaan ja jäi häntä katselemaan. Hän
oli niin matalalla, että pallon laahusköysi raahasi maassa.

Hän tuijotti noihin ihmisiin. "Mitenkähän sitä oikein laskeutuisi
maahan", hän mietti.

"Entä jos nyt _pitäisikin_ laskeutua?"

Hän huomasi ajautuvansa ilmarataa kohti ja heitti ulos pari, kolme
kourallista painolastia, välttääkseen sen.

"Annas olla! Voisihan sanoa vain 'prenez'! Kunpa tietäisin,
miten ranskalainen sanoo: ottakaa kiinni nuorasta... Kai ne ovat
ranskalaisia?"

Hän tarkasteli jälleen seutua. "Voisi olla Hollantiakin. Tai
Luxemburgia. Tai minun tietääkseni vaikka Lotringiakin. Mitähän nuo
suuret laitokset lienevät? Ehkä jonkinlaisia polttouuneja. Seutu
näyttää hyvinvoivalta..."

Seudun sivistynyt ulkomuoto herätti vastakaiun hänen sielussaan.

"Annappas, kun ensin siistin itseäni hiukkasen", hän sanoi.

Hän päätti kohota hieman ylemmäksi, vapautua tekotukastaan, joka nyt
rupesi kuumentamaan hänen päätään, ja niin edespäin. Heitettyään
ulos säkillisen painolastia hän havaitsi hämmästyksekseen kiitävänsä
sangen nopeasti ylöspäin.

"Hitto!" huudahti herra Smallways. "Tuo temppu oli liiaksi...
Milloinkahan täältä pääsee taasen alas?... Suurustettava täällä
ainakin on."

Hän otti pois lakin ja tekotukan, sillä sää oli lämmin, ja
ajattelemattomuudessaan hän heitti jälkimäisen ulos korista.
Stetoskooppi heilahti ripeästi "nousua" osoittamaan.

"Tämä siunattu laitos rupeaa pyrkimään ylöspäin, jos vain _katsookin_
ulos", hän virkkoi käyden käsiksi laatikkoon. Sieltä hän löysi muiden
muassa useita kannuja kaakaojuomaa; niissä oli tarkat avaamisohjeet,
joita hän noudatti erittäin huolellisesti. Hän lävisti pohjan
sitä varten varatulla avaimella, ja siitä tuo kylmä kannu rupesi
lämpiämistään lämpiämään, niin että hän lopulta tuskin saattoi siihen
koskea. Sitten hän avasi astian toisesta päästä, ja siinä höyrysi
kaakao valmiina, ilman että oli tarvinnut käyttää tulitikkuja ja
minkäänlaista liekkiä. Tämä keksintö oli vanha, vaikka Bertille
tuntematon. Vielä hän löysi savustettua sianlihaa, hilloa ja leipää,
saaden siten oikein mukiinmenevän aamiaisen.

Tämän perästä hän riisui yltään päällystakin, sillä aurinko alkoi jo
käydä polttavaksi, ja siitä hänen mieleensä muistui edellisenä yönä
kuulemansa kahina. Hän vapautui liiveistäkin ja tutki niitä. "Ei
tämä juuri taida olla Butteridgen mieleen." Hän epäröi, mutta rupesi
lopulta ratkomaan niitä. Sisästä hän löysi puuttuvat piirustukset,
kiertävät sivulevyt, joista lentokoneen koko tasapaino riippui.

Jos joku enkeli olisi tällöin katsellut taivaasta, hän olisi nähnyt
Bertin istuvan pitkät ajat löytönsä jälkeen syvälliseen mietiskelyyn
vaipuneena. Viimein hän nousi pystyyn kasvoillaan innostuksen ilme,
sieppasi Butteridgen ratkotut, turmellut ja tutkitut liivit ja heitti
ne pallosta. Verkalleen ladellen ne vaipuivat alaspäin, kunnes
tyytyväisesti läiskähtäen laskeutuivat lepoon erään saksalaisen
matkailijan kasvoille, joka rauhallisesti nukkui vuoritien varrella
lähellä Wildbadia. Tämäkin lennätti ilmapallon ylemmäksi ja
siis vieläkin lähemmäksi kuviteltua enkeliämme, joka nyt olisi
voinut nähdä herra Smallwaysin repäisevän auki oman nuttunsa ja
liivinsä, irroittavan kauluksensa, avaavan paitansa, työntävän
kätensä poveen ja kiskaisevan ulos sydämensä -- tai ellei juuri
sydäntäänkään, niin ainakin erään suuren, heleän punaisen esineen.
Jos tarkastajamme, voittaen taivaallisen kauhun puuskan, olisi
lähemmin tutkinut tätä punaista esinettä, hänelle olisi paljastunut
muuan Bertin rakkaimpia salaisuuksia, suurimpia heikkouksia. Se
oli punaisesta rapikkokankaasta laadittu rintasuojus, muuan noita
suuria, muka terveydenhoitoon kuuluvia esineitä, joita kristikunnan
protestanttiset kansat pillerien ja lääkkeiden ohella käyttävät
suojelevien pyhäinjäännösten ja -kuvien asemasta. Bert piti tätä
vaatekappaletta aina yllään sen jälkeen, kuin eräs porvari oli
hänelle uskotellut, että hänellä oli huonot keuhkot.

Nyt hän riisui fetisshinsä, kävi sen kimppuun kynäveitsin ja
työnsi äsken löytämänsä suunnitelmat sen kahden rapikkokerroksen
väliin. Sitten hän siisti itseään Butteridgen pienen kuvastimen
ja purjekankaasta tehdyn pesuastian avulla kuten mies, joka on
astunut tärkeän askeleen, napitti nuttunsa, heitti laidalle "Aavikon
dervisshin" valkoisen kaavun, peseytyi kohtuullisesti, ajoi partansa,
puki taasen ylleen suuren lakin ja turkit ja rupesi näistä hommista
perin virkistyneenä tarkastamaan allaan olevaa maisemaa.

Näköala oli todellakin uskomattoman suuremmoinen. Kenties ei
niin omituinen ja komea kuin edellisen päivän auringonpaisteinen
pilvimaisema, mutta joka tapauksessa paljon mieltäkiinnittävämpi.
Ilma oli harvinaisen kirkas ja ainoastaan etelässä ja lounaassa
näkyi muutamia pilviä. Mäkisessä seudussa oli siellä ja täällä
havupuu-metsikköjä ja karuja ylänköjä, mutta myöskin lukuisasti
maataloja, ja syvällä kukkulain välissä kierteli jokia, joihin
paikoitellen oli rakennettu patouksia sähkölaitoksia varten. Pitkin
lakeuksia näkyi hauskoja, jyrkkäkattoisia kyliä ja jokaisessa kohosi
mieltäkiinnittävän kirkon rinnalla langattoman sähkölennättimen
tapuli. Siellä ja täällä oli suuria linnoja, puistoja ja valkoisia
teitä, ja varsinkin pistivät silmään punaisten ja valkoisten
kaapelipylväiden reunustamat polut. Vielä saattoi huomata puutarhain
ja heinävarastojen kaltaisia aidattuja alueita, suuria aittojen
kattoja ja useita sähkömeijerien voimahuoneita. Ylängöillä
liikkui runsaasti karjaa. Paikoitellen hän näki vanhan rautatien
(nykyään yksiraiteisen) tunkeutuvan tunneleihin ja kiipeävän
vallien yli ja erotti ohikiitävän junan kiivaasta huminasta.
Kaikki näkyi harvinaisen selvästi, vaikkakin pienessä koossa. Pari
kertaa hän huomasi tykkejä sekä sotilaita, ja mieleen johtuivat
sotavalmistukset, joiden todistajana hän oli ollut Englannissa
helluntain pyhinä. Mutta mistäpä hän saattoi tietää, että näissä
valmistuksissa oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja myöskin
satunnaiset säännöttömät tykinlaukaukset, jotka heikkona kaikuna
kohosivat ylös hänen korviinsa, jäivät hänelle käsittämättömiksi.

"Kunpa tietäisi, miten täältä pääsee alas", sanoi Bert noin kymmenen
tuhannen jalan korkeudessa liidellen ja tempoili turhaan punaisesta
ja valkoisesta nauhasta. Myöhemmin hän tarkasti perinpohjin
ruokavarastonsa. Yläilmoissa eläminen lisäsi hänen ruokahaluaan
huolettavassa määrässä, ja hän arveli olevan varovaisinta jakaa
nyt varastonsa annoksiin. Näyttihän siltä, että hänen kenties oli
viivyttävä kokonainen viikko ilmassa.

Alhaalla näkyvä laaja panoraama oli ensinnä ollut äänetön kuin
maalattu taulu. Mutta kun kaasu päivän vieriessä haihtui verkalleen
pallosta, rupesi tämä jälleen vaipumaan maata kohti. Yksityiskohdat
karttuivat, ihmiset kävivät selvemmiksi ja hän alkoi kuulla
junien ja vaunujen vihellyksiä ja ryskettä, karjan ammumista,
torvien toitotusta ja rumpujen pärinää, vieläpä ihmisääniäkin.
Viimein ilmapallon köysi laahasi taasen maassa, ja hänestä näytti
mahdolliselta päästä alas. Pari kertaa, kun köysi osui kaapeleihin,
hän tunsi tukkansa nousevan sähkön vaikutuksesta pystyyn, ja kerran
hän sai lievän tärähdyksenkin ja korin ympärillä rätisi kipinöitä.
Hän arveli sellaisten seikkain kuuluvan matkaseikkailuihin. Siitä hän
oli nyt aivan selvillä, että renkaasta riippuva rauta-ankkuri oli
laskettava alas.

Tämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä
syystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo
tarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki
päätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä
miellyttävimmän pikkukaupungin -- korkean kirkontornin ympärillä
ryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän
ympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle
valtatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä
kohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja
mukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa
ulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta
suurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin
vilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä,
kaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä
markkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä,
ystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla
juuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi
satamaan saavuttaessa -- läheni uteliaana, innokkaana ja, oman
mielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.

Hän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan
suurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä...

Ja sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.

Köysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi
havainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti
humalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen
sateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa,
ja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi
sitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien
poikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen
häntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka
oli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat
äänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan
ilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein,
mutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän
loukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon
kattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista
sähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen
tavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti
koriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan.
Kaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain
nyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän
katosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!

Ilmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan
kantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert
näki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi
maalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.

"Ankkuri alas", huusi Bert ja sanoi sitten: "varokaa kallojanne! Hei
siellä alhaalla! Pitäkää varanne!"

Ankkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien
seuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski
erääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo
vyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei
ollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen
toisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena,
pientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se
kohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen
epävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja
ikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan
talonpoikaisvaimon päähän.

Jokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä
joko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon
läpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri
osui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista
ja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston
alta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään
vuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin
parka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja
raahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan
kiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa
tuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa
hetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen
ympärillään.

Muutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui
pyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen
koota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti.
Olivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti
suuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo
hälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta -- vieläpä
kapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan
hillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert
näki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja
noutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan
riisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä
pieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.

Hän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin
jonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.

Hän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään
päätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja
putoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta,
riensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden
putoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä
suuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain -- hän
arveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan.
Väkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi
kahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti
jännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty
silkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet.
Mutta onni suosi häntä.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja
molempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä
kerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa,
ja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki
muuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä
hänen koriaan -- tai ainakin näytti tekevän niin.

Totuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi,
sillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.


5.

Myöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-,
mukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R.
James'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti
useimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom.
muist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija -- kuten
muinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja -- liiteli
Mainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta
jalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän
kurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua
perin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat
kuulumattomia sanoja. "Kehtaavatkin ampua", esimerkiksi, ja "Kyllä
minä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon". Korin laidalla liehui
"Aavikon dervisshin" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin
varovaisuuteen.

Hän tajusi nyt aivan selvästi, ettei alhaalla ollutkaan sitä
yksinkertaista maaseutua, jonka hän oli kuvitellut kummastuneena
ja melkein kunnioittavasti odottavan hänen laskeutumistaan. Hänen
kulkunsa ja suuntansa näkyi kovin suututtavan sitä. Mutta eihän
tuo suunta riippunut hänestä, vaan hänen valtijaistaan, taivaan
tuulista. Hänen korviinsa kajahti salaperäisiä ääniä, huutotorvista
singahtaneita erikielisiä sanoja. Virkamiehiltä näyttävät henkilöt
olivat antaneet hänelle merkkejä lippuja liehuttamalla ja
käsivarsiaan heiluttamalla. Yleensä ilmapalloon lennähtäneet lauseet
kuulostivat kurkkuäänteiseltä englannin kielen toisinnolta, ja
enimmäkseen häntä kehotettiin ampumisen uhalla tulemaan alas.

"Niinpä kyllä", sanoi Bert, "mutta kuinka?"

Sitten ammuttiin korin ohitse. Häntä oli äskettäin ammuttu kuusi
tai seitsemän kertaa, ja kerran luoti oli synnyttänyt äänen, joka
kuulosti niin vakuuttavasti silkin repeämiseltä, että hän odotti
putoavansa milloin hyvänsä suin päin maahan. Mutta joko he vain
tähtäilivät hänen lähelleen tai ampuivat harhaan, toistaiseksi eivät
luodit olleet repineet muuta kuin ilmaa hänen ympärillään -- ja hänen
arkaa sieluaan.

Nyt hän sai hiukan huoahtaa, mutta hän tunsi, että leikki alkaisi
pian uudelleen, ja koetti paraansa mukaan käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Ohimennen hän nautti hieman kuumaa kahvia ja piirakkaa
varsin epäsiististi ja huolimattomasti, vilkuillen hermostuneesti
toisella silmällään korin laidan yli. Alussa hän oli arvellut,
että hänen huonosti harkittu yrityksensä laskeutua tuohon hauskaan
pieneen ylämaan kaupunkiin oli syynä siihen kasvavaan mielenkiintoon,
jota hänen lentonsa kaikkialla herätti. Mutta nyt hän alkoi älytä,
ettei häntä uhannutkaan niin suuressa määrin järjestysvallan kuin
sotilasvallan käsi.

Hän oli aivan tahtomattaan joutunut esittämään eriskummallista,
salaperäistä osaa -- kansainvälisen vakoojan osaa. Hän näki
salattuja asioita. Hän oli kulkenut Saksan valtakunnan rajan yli,
oli tupsahtanut maailmanpolitiikan kuumaan polttopisteeseen,
ajautui paraillaan avuttomana kohti suurta salaisuutta, suunnatonta
ilmapurjehdus-laitosta, joka kiireimmiten oli rakennettu Sisä-Saksaan
kehittämään hiljaisuudessa, nopeasti ja suuremmoisessa määrin
Hunstedtin ja Stosselin tärkeitä keksintöjä ja siten hankkimaan
Saksalle ennen kaikkia muita kansakuntia ilmalaivaston, ylivallan
ilmassa ja koko maailmassa.

Myöhemmin, juuri ennen kuin hänet ammuttiin maahan, Bert näki tuon
intohimoisen toiminnan tuloksen allaan lämpimässä iltavalaistuksessa,
näki suuren alueen ylämaata, jolla lepäsi ilmalaivoja kuin
lauma hirviöitä kytkyeissään. Tuo vilkasliikkeinen alue ulottui
pohjoiseen silmän kantamattomiin ja oli järjestelmällisesti
paloitettu numeroituihin vajoihin, kaasumittareihin, kasarmeihin
ja varastoalueisiin, joiden välitse kulki kaikkialle yksiraiteisia
ratoja; ilmassa ei sitävastoin ollut lainkaan kaapeleita tai
johtolankoja. Kaikkialla loistivat Saksan valtakunnan värit,
valkoinen, musta ja keltainen, kaikkialla levittivät mustat kotkat
siipiään. Mutta saksalaiseksi sen alueen olisi huomannut ilman
näitäkin merkkejä, siistiytensä ja toimeliaisuuden vuoksi. Suuria
miesjoukkoja kulki edes ja takaisin, useat puuhailivat harmaissa
työpukineissa ilmalaivojen ympärillä, toiset harjoittelivat
arkiasuissaan. Siellä ja täällä kimalteli komea univormu.

Hänen huomionsa kiinnittyi etupäässä ilmalaivoihin, ja hän ymmärsi
heti nähneensä kolme näistä edellisenä yönä, jolloin ne olivat
käyttäneet hyväkseen pilvistä säätä liikkuakseen huomaamatta.

Ne olivat aivan kalojen näköisiä. Sillä ne suuret ilmalaivat,
joilla Saksa hyökkäsi New Yorkin kimppuun koettaessaan viimeisen
kerran hurjalla ponnistuksella anastaa itselleen maailmanherruutta
-- ennenkuin ihmiskunta käsitti maailmanherruuden unelmaksi -- ne
polveutuivat suoranaisesti Zeppelinin ilmalaivasta, joka 1906 lensi
Boden-järven ylitse, ja Lebaudyn ohjattavista laivoista, jotka 1907
ja 1908 tekivät muistettavat matkansa Pariisin yli.

Saksalaisia ilmalaivoja pitivät koossa teräksestä ja aluminiumista
laaditut rungot ja tukeva venymätön purjekangas-kuori, jonka
sisäpuolelle oli viidestäkymmenestä sataan osastoon jaettu tiivis
kuminen kaasupussi. Nämä olivat täysin kaasunpitäviä ja täytetyt
vedyllä, ja koko ilmalaiva saatiin nousemaan ja laskemaan pitkän,
öljytystä ja karaistusta silkistä laaditun sisemmän pallon avulla,
vähentämällä tai kartuttamalla sen ilmasisältöä. Siten ilmalaivan
voi tehdä ilmaa raskaammaksi tai kevyemmäksi, ja painon menestys,
jonka aiheutti polttoaineiden kulutus, pommien heittäminen ynnä muut
seikat, voitiin myöskin korvata päästämällä ilmaa pää-kaasusäiliön
osastoihin. Tosin täten muodostui helposti räjähtävä sekoitus, mutta
näissä seikoissa on vaarallisuus otettava lukuun. Koko laitteella
oli teräsakseli, jonkinlainen selkäranka, joka päättyi koneeseen
ja potkuriin, ja miehistö sekä varastot olivat laajentuneen, pään
tapaisen keulan alle sijoitetussa hyttiryhmässä. Kone oli tavattoman
voimakasta Pforzheim-laatua, joka oli saksalaisen keksinnän suurin
ennätys, ja sitä hoidettiin sähköteitse tästä etuosasta, joka
olikin laivan ainoa todella asuttava osa. Häiriöiden sattuessa
koneenkäyttäjät kulkivat peräpuoleen rungon alla sijaitsevia
köysiportaita myöten tai kaasusäiliöiden kautta johtavaa käytävää
pitkin. Laivan taipuvaisuutta keikkumaan hillittiin osaksi molemmille
puolin sovitetuilla vaakasuorilla sivuevillä, ja ohjaukseen
käytettiin etupäässä kahta kohtisuoraa evää, jotka tavallisesti
ulottuivat pään molemmilta sivuilta taaksepäin kuin kiduskannet.
Siinä oli todellakin kalanmuoto perin taitavasti sovellettu
ilmassa oleskeluun, kuitenkin niin, että uimarakko, silmät ja
aivot sijaitsivat alapuolella eivätkä ylhäällä. Silmiinpistävä ja
kalalle outo piirre oli langaton sähkölennätinlaite, joka riippui
keulahytistä, siis kalan leuan alapuolella.

Nämä hirviöt kykenivät lentämään tyvenellä säällä yhdeksänkymmentä
englannin peninkulmaa tunnissa, joten ne saattoivat puskea
vastatuuleenkin, paitsi hurjimman hirmumyrskyn raivotessa. Niiden
pituus vaihteli kahdeksasta sadasta kahteen tuhanteen jalkaan ja
kantokyky seitsemästäkymmenestä kahteen sataan tonniin. Historia
ei kerro, kuinka monta sellaista Saksalla oli, mutta lyhyen
tarkastuksensa kestäessä Bert laski lähes kahdeksankymmentä
suurta möhkälettä. Sellaisia olivat ne välineet, joihin Saksa
rakensi toivonsa ryhtyessään uhmailemaan Monroe-oppia ja rohkeasti
tavoittelemaan osaa Uudesta maailmasta. Mutta se ei luottanut
yksinomaan näihin; keinojensa joukossa sillä oli myöskin yhden miehen
kantava _drachenflieger_-lentokone pommien heittoa varten.

_Drachenfliegerit_ olivat kuitenkin toisella suurella
ilmapurjehdusasemalla Hampurin itäpuolella, eikä Bert Smallways
siis nähnyt niitä tarkastaessaan tätä Sisä-Saksan laitosta
lintuperspektiivissä, ennenkuin hänet ammuttiin maahan. Sillä maahan
hänet ammuttiin varsin sievoisesti, käyttäen uusia, teräshäntäisiä
luoteja, jotka Wolffe oli keksinyt ilmasotaa varten. Luoti suhahti
hänen ohitseen ja synnytti jonkinlaisen paukahduksen, kun sen
häntä viilsi halki hänen ilmapallonsa. Kahisten huokasi pallo ja
rupesi varmasti vaipumaan alaspäin. Ja kun hän hämmennyksissään
pudotti maahan säkillisen painolastia, kumosivat saksalaiset varsin
kohteliaasti, mutta painokkaasti hänen epäilyksensä ampumalla jälleen
kahdesti hänen palloonsa.



NELJÄS LUKU.

Saksalainen ilmalaivasto.


1.

Kaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat
Bert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin
outo, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen
kuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen
suurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat
omaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä
äidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden
aikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli
ollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa,
tekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys
vieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat
tavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys,
näköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat
muuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat
rajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat
vakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden,
vieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa.
Niillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat
tai vääristyivät tuntemattomiksi.

Niihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert
Smallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan,
kohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti
huonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti.
Hän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita,
olutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei
ollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja
Lontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli
muutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä,
miten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt
tuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi
noista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka
sensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät
kamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi.
Kaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi
ja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin.
Varsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin
kieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa
"ranskalaistunut" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta
hänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä
aatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta
turmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta -- toisin sanoen, hän
luuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen
kaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin
sotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja
ajelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä
olivat Bertistä "heikompia rotuja", ja hän oli valmis kuolemaan
-- nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen
sotapalvelukseen halukas -- säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi
maata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.

Politiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka
lopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin
yksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se
yksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut
ihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli
saattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti
ja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen
kansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi
liittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin.
Samoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli
sulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt
mukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta
ja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja
vanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen
tarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään
sitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle.
Bert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen
kansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat
korvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian
paljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat
käyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua
toisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan
turha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen
tullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman
ilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä
typeryys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi,
estäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille
sullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen,
kiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla
kauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla,
jotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.

Nyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja
fyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja -valmistuksiin,
mutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja
laivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat
fyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä
maailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin
uhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa
koko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen
asti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja
älykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes
hän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja
ajoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme
laajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli
kenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman
tuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä
kohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät
pikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen
pakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia,
jotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi
suurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa
hampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden
edelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen
nähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava
kansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että
Saksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli
varomattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä.
Se piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja
sisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa
riidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi
Itä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi
vuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta
pyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja
tahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä
kolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon
rauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti
hujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien
alamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta.
Se oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä,
hattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä,
tehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden
pennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja
sähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa
ilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten
vapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä
kiihottimista mitään seuraisi.

Mutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia
sukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja
uudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian
hallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen
alamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä
muuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa,
kun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä
peräti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot
osoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä
halveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei
rajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden
kanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän
vasta väitteensä.

Englantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset,
romaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa,
mutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti
ja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta
rauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa,
taistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka
olivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja
siten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen
valtiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen
keskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina
ja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä
aseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.

Seurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko
tarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa,
kehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät
äärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata
valmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia
tuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen
kansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin
huhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin
ranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi
räjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka
karkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi
yleinen kauhu.

Kansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja
kuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään
kansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä
suhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on
milloinkaan ollut -- tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin
eriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman
historiassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti
joka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä
täydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä
sotaa vain kuulunut.

Viimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle,
sillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain
välit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja
siitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle
kannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain
välillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen
johdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet
loukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi
sen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi
ja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia
ilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta;
se kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen
hyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä
apuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet
korkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se
tiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia
neuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä,
laimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus
käydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti
sen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko
kansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli
saapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt
sen oli iskettävä ja voitettava -- nyt, kun toiset vasta kokeilivat
ilmassa.

Varsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos
kenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla.
Amerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka
oli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei
arveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi.
Oli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla
oli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin
vuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin
rinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta
itäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen
kuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja
elintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl.
peninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana
kohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista
keksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä,
eikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei
havaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän
siten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä.
Muihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. "Nyt jos
milloinkaan", sanoivat saksalaiset -- "nyt jos milloinkaan meidän on
vallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä
välin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!"

Heidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia,
suunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa
mahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia
kauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että
Amerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri
ilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.

Se oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije,
jos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen
luultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja
lentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden
rakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja
-miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa.
Tarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja
drachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä
tuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta -- käyttääksemme erään
katkeroituneen ranskalaisen sanoja.

Hyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä
suunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli
saatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä
valmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja
liikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin
yläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi
tarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva -- ei mitään sen vähempää,
maailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua
sommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.

Von Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin
taivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl
Albert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli
suursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne;
tämä suunta -- uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin -- oli
seuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä
kurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen
käsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin,
Alkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen
yli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs
sekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä
sai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan;
hän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten
jyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen
Krassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti
Helgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan
olevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä
voitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen _Defender_-aluksen, niin
keisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan
uuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti
ihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt
hankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui.
Kansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä,
ja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä
sodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko
maailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen
Napoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa
hitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon
taipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat
häneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.

Hänestä sota sai alkunsa.

Hallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä
yhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen
sotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906
aloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren "Saksan
tulevaisuus on ilmassa" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut
saksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.


2.

Kaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert
Smallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa
aivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään
tuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun
pituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat
olivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin
järjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi
kerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista
ja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan
tietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat
lihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja
rakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea
vaikeasti sulavaa.

Hänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet
kyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi
ymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko
esiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. "Hyvä jumala!" hän ähki
tuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa
osuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. "He pitävät
minua täydellisenä mielipuolena", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän
nousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi
alhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.

Kun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että
hulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja
mutkallisista selittelyistä.

Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät
hyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja
hänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet
suin päin ulos...

Hän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen
huutavan: "Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!"

Hän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa,
erään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen,
suunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi
noin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen
sijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli
kaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli
litistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan
jättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta,
kurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä
väkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat
kaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että
he kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi
vain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin -- nimen "Herr
Buuteraidsh".

"Turkanen!" sanoi Bert. "He ovat keksineet sen."

"Besser", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.

Hän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä
sinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen
vierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku.
Molemmat kääntyivät katsomaan häntä.

"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?"

Bert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. "Missä minä
olen?" hän kysyi.

Puheen solinaa jatkui. Mainittiin "der Prinz". Kaukana kajahti torvi,
toinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan
likeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu
huristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi
kiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn.
Sitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista
kuin "mitbringen".

Eräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli
Bertiä. "Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!"

"Missä minä olen?" Bert toisti.

Joku pudisti häntä olkapäästä. "Oletteko härra Buuteraidsh?" hän
kysyi.

"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!" virkkoi harmaaviiksinen
uudelleen; ja sitten avuttomasti: "Mike vaiva? Mitte me voi tehde?"

Puhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa "prinssistä" ja
selitti uudelleen: "mitbringen". Viiksiniekka mies tuijotti hetken,
sai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi
ja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä,
ja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi "Ja!" Ja useat kerrat,
lisäten vielä jotain sellaista kuin "Kopf". Puoleksi pakottaen hän
sai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista
sotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. "Halloo!" huudahti Bert
säikähtyneenä. "Mitäs tämä on?"

"Olka rauhasa", lääkäri selitti; "miehet kanta täitä."

"Minne?" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.

"Pane kesivarsi ympäri!"

"Mutta mihin sitä mennään?"

"Pitä kiini!"

Bert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat
sotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen
istuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa.
"Vorwärts!" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä
kannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä
leveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari
kertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan
hänet.

Päässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan
verhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa.
Sandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan
hitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi
hämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.

Järjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita
sotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset
radat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat
hänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli
käynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen
suunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa
sijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä
ja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan,
sulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja
viuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan
sen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita
ja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat
aiheuttaa häiriöitä.

Oli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat
valoläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi,
kookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä
tarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne
ihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli
kummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle
pohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen
hämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut
kuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen
keulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia
avattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin
annettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.

Selviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää
pitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi
laskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin
ovella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan
jalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli
aluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli
pieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään
kädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja
harjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut
käskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin
makaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi
sulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti
kiirehtinyt jälleen ulos.

"Taivahinen!" sanoi Bert. "Mitenkähän tässä käy?"

Hän tuijotteli ympäri huonetta.

"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?"

Huone saattoi hänet ymmälleen. "Ei tämä näytä vankilalta." Sitten
vanha huoli pääsi vallalle. "Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä
typeriä sandaaleja!" hän huudahti valittaen. "Ne pilaavat koko jutun."


3.

Ovi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden
Butteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. "Mitä kummia!" hän virkkoi
virheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja
punertava tukka. "Ja tekö sitten olette Butteridge?"

Hän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.

"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te
tulitte aivan viime tingassa!"

Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa
pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua
lentokoneellanne, herra Butteridge."

Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä
teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta
hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion
osoituksena. Halloo!"

Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.

Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet,
joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä,
teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin.
Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka
oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa
ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen
ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi
kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.

"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."

"Mikä vesi?" kysyi Bert.

"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"

Bert koetti käsittää.

"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."

Bert tunsi lievää tärinää. "Se on kone", sanoi nuori mies
mielihyvällä. "Nyt ei kestä enää kauan."

Kuunneltiin jälleen pitkän aikaa.

Hytti heilahti. "Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle", hän
huudahti. "Me lähdemme liikkeelle!"

"Lähdemme liikkeelle!" Bert huudahti nousten istumaan. "Minne?"

Mutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului
saksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.

Hytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. "Niin, nyt sitä
mennään!"

"Kuulkaapas!" sanoi Bert. "Minne me lähdemme? Haluaisin saada
selvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan."

"Mitä!" huudahti saksalainen. "Ettekö ymmärrä?"

"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä
me olemme? Ja minne menemme?"

"Ettekö tiedä, missä olette -- mitä tämä on?"

"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?"

"Lysti juttu!" huusi nuori mies. "Oikein vietävän lysti juttu!
Ettekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut
sitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana
siunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan.
Mitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että
_Vaterland_ on siellä mukana."

"Me! -- matkalla Amerikkaan?"

"Aivan niin!"

"Ja ilmalaivassa?"

"Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas -- minua ei
haluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos!
Min'en ymmärtänyt."

Hän aikoi hyökätä ovelle.

Nuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen
hihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi
ikkuna. "Katsokaa!" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos
ikkunasta.

"Herra jumala!" sanoi Bert. "Mehän nousemme ilmaan!"

"Niin nousemmekin!" myönsi nuori mies hilpeästi; "ja nopeasti!"

Pehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen
jyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän
allansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa
määrättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia
valoja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin
jäänyt musta aukko osoitti paikan, josta _Vaterland_ oli lähtenyt.
Sen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja
kahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti
määräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.

"Liian myöhäistä, herra Butteridge!" huomautti nuori mies. "Olemme
matkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei
mahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla."

"Kuulkaapas nyt", sanoi Bert. "Min'olen todellakin päästäni pyörällä.
Mikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?"

"Tämä, herra Butteridge", virkkoi nuori mies, "on ilmalaiva. Prinssi
Karl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on
matkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka,
mikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja
nyt te olettekin mukana!"

"Mutta! -- oletteko te saksalainen?" kysyi Bert.

"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne."

"Mutta tehän puhutte englantia!"

"Äiti oli englannitar -- kävin koulua Englannissa. Olen siitä
huolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta
teistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt
mieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan.
Istukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille."


4.

Bert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle
ilmalaivasta.

Hän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen
hienotunteinen. "Kaikki tämä lienee teille uutta", hän sanoi; "aivan
toisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia."

Hän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen
yksityiskohtia.

"Tässä on makuusija", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja
heittäen sen jälleen paikoilleen. "Tässä on toalettitarpeita", ja hän
avasi sievästi järjestetyn kaapin. "Peseminen jää varsin vähäiseksi.
Vettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä
pois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa
kuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on
vaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en
tiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko
joukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on
oven takana. Eikö olekin tukeva?"

Hän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. "Aika kevyt.
Aluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä
patjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu
samalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään
mies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä
ei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä
olen hirveän innostunut tähän."

Hän silmäili Bertiä säteillen. "Kovin nuorelta te näytätte", hän
huomautti. "Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi
-- jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee
nerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä."

Bert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten
luutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan
saapunut omalla lentokoneellaan.

"Se on pitkä juttu", sanoi Bert. "Kuulkaapas!" hän tokaisi äkkiä.
"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.
Nämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan
ystävä pyysi minua niitä koettelemaan."

"Tuossa tuokiossa!"

Luutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston
jalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia,
kultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.

Mutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. "En käytä niitä
itsekään", hän selitti. "Otin ne vaan mukaani matkakiireessä." Hän
nauroi tuttavallisesti. "Sain ne -- Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne
ovat aina mukanani."

Silloin Bert valitsi toisen parin.

Luutnantti hihitti hilpeästi. "Täällä me koettelemme tohveleita",
hän sanoi, "ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan
hullunkurista. Katsokaahan!"

Bert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä,
kirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään
äärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla
mustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä.
"Ulkopuolelta näkyy enemmän", selitti luutnantti. "Mennäänpä sinne!
Siellä on jonkinlainen pieni parveke."

Hän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu,
kulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen
käytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista
rakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan
verkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä,
kuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät
kiilamaisessa järjestyksessä, _Vaterland_ korkeimmalla ja etunenässä,
takimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset
hirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa
näkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului
selvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan
korkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen
mustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien
valaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti
makaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken
muun paitsi alimman taivaankannen.

He katselivat maisemaa jonkun aikaa.

"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä", sanoi luutnantti äkkiä. "Miten
te tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?"

"No, minä sain sen päähäni", Bert vastasi hetken perästä. "Kävin
siihen vaan käsiksi."

"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten
saaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?"

"Tavallaan", sanoi Bert. "Mutta -- se on pitkä juttu."

"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en
pystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä."

Molemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta
maailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle.
Bert kävi äkkiä levottomaksi. "Eikö täällä ole vaihdettava pukua?"
hän kysyi. "Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten
ole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin."

"Siitä ei ole huolta", sanoi Kurt. "Kullakin on mukanaan vain yksi
puku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua
päällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite."

Ja niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa
huoneessa kuin "Saksan Aleksanteri" -- suuri ja mahtava prinssi Karl
Albert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis
vaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä,
ylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita
ylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan
lipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen,
ettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän
päidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi
kaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan
perin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea
salata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi
tervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi.
Prinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli
hopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän
silmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen.
Seurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt.
Pöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli
saanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja
kuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina.
Päivällinen oli yksinkertainen -- keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja
juustoa -- ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.

Jokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma.
Osaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa
työtä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin
kohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli
vaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin
kunniaksi, ja seurue huusi "Hoch!" niinkuin seurakunta vastaa
kirkossa papin messuun.

Tupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle
pienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen
tulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden
läheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan.
Hän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin
syöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle
liian suuri -- aivan ylenmäärin valtaava.

Hän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku
parvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja
kävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.


5.

Bert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia.
Enimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan
halki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin -- käytävää, jossa
ensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui
hirvittävän hataraksi kankaaksi.

"Puh!" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan
seitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.

Hän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan.
Ilmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän
saattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten
vaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.

Hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja -- yhä enemmän muistoja.

Niiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva
uija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli
hänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld,
keskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän
pääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että
hän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat
petoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä...
Kenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän
väärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla
saisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.

Paljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui
hänestä sopivalta summalta.

Hänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina
aamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea...

Laskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.

"Missä olin eilen tähän aikaan?"

Hän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen
hän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän
ajatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä
kolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän
tapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä
ahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet
Kentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se
tuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa
hän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle
kahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. "Ei hän nyt ilman minua
pääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme --
vaikk'ei se suuri ollutkaan!"... Sitä edellisenä iltana he olivat
pohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet
tanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.

"Herra paratkoon!" huudahti Bert, "kyllä se vietävän moottoripyörä
tuotti minulle puuhaa!" Hänen mieleensä muistui sisustansa
menettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne,
joka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.

Tuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi
esiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento,
Edna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: "Huomenna
tavataan, Bert!"

Tämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä
muistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään
tilaan, joka pukeutui ajatukseen: "Minä nain hänet, ellei hän
pidä varaansa." Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että
Butteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos
hän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia
summia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon
puutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän,
saisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen
elämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin.
"Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!"

Hän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan.
Seikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu
nostamatta. Ja sitä ennen -- kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän
menossa Amerikkaan sotaa käymään. "Vaikka vähiin se tappeleminen
taitaa kuivua", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että
_Vaterland_ saisi pommin vatsaansa!...

"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?"

Hän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä
Ednan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt
hinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.
Testamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi...

Hän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. "Tämä
lentäminen on hermoille käypää", hän sanoi.

Hän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten
verkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja
tärisyttäen.

Hetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin
sekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti
ulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi
sitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen
ja otti esille rintasuojustimensa.

Hän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä
miettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä
tuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin
koettaa.

Hän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja
kirjoitustarpeita.

Bert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan
ollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä
oli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään
teknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt
ponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään
leipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden
kyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa.
Hän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän
olikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella
häntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen
lentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui
hänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu
konepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi
oli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut,
koettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert
jäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi
varsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä
piirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.

Viimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset,
joita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti
ne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti
laatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut
mielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain
vastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.

Kauan hän mietiskeli perinpohjaisesti -- päätään nyökyttäen.
Sitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi
suunnitelmia, kunnes nukkui.


6.

Myöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä,
mutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja
jotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä
yönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.

Hän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia
ja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli
salkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen
likaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa
tekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia
sujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän
lausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa
pöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin,
istuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten
hän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla
etusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä
joutui hämilleen. "Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin
tahtoanne", hän virkkoi viimein.

"Mistäs sen päätätte?" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.

"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja
ruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat
köytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä -- onnistumatta.
Ette voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät
luoksemme. Eikö totta?"

Bert mietti.

"No niin -- missä on tuo nainen?"

"Hä! -- mikä nainen?"

"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte
huviretkelle. Teidän luontoisenne mies -- hän ottaa naisen matkaansa.
Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli
vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa
hieman utelias."

Bert harkitsi. "Mistäs te sen tiedätte?"

"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut,
sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on
sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu
minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti
niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät
-- olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän
sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut
miehiä -- tai ainakin olen tuntenut apteekkareja -- jotka eivät
tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No
niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" -- hänen äänensä sävy
muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan -- "on tuonut teidät
ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt."
Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus.
Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne.
Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille.
Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."

"Ostaako?"

"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja,
jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli
hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita,
kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu
lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä
papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me
olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti -- hyvin innokkaasti.
Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta
tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me
käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne
ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa
sata tuhatta puntaa."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.

"Mitä tarkoitatte?"

"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.

"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon
jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti
puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan,
niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."

"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen
lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän
siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se
juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt.
Minä --"

Hän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin
mielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi
katseensa jälleen vaipua. "No niin, kuten suvaitsette. Nainen on
teidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte
myöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge." Hän rummutti
pöytää hetkisen ja jatkoi sitten: "Voin kertoa teille, että tulitte
luoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille
suunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette
jälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme
-- Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun
-- se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat
aina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet
määrätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus -- jonka me
anastamme, ja sitten laadimme varastopaikan -- jonkinlaisen sisämaan
Gibraltarin. Siitä on tuleva -- niin, kuinka sanoisin? -- kotkan
pesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja
sieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa,
pitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan,
kunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?"

"Jatkakaa vaan!" sanoi Bert.

"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme,
mutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä
saamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse
enää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti
rakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien
ja matelijain maa, ei voi tehdä mitään -- ei yhtään mitään! Kuten
huomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu
sanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät
käytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me
tahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme,
että te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla
asemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä
ehdot, jotka viikkoja sitten esititte -- saatte sata tuhatta puntaa
ennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi
tuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä
ovat ohjeeni."

Hän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.

"Aivan oikein, luonnollisesti", sanoi Bert hiukan hengästyneenä,
mutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt
aika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.

Sihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain
hetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.

"Vartokaas, kun mietin hiukkasen", sanoi Bert, johon katse teki
lamauttavan vaikutuksen. "Kuulkaas nyt!" hän virkkoi viimein
kasvoillaan erittäin suora ilme. "Salaisuus _on_ minun hallussani."

"Niin on."

"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi --
ymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa."

"Hienotunteisuuttako?"

"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden -- ainakin minä annan sen teille
-- omistajalta -- ymmärrättekö?" Hänen äänensä petti hieman, ja
toinen tuijotti yhä. "Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?"
Sihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija.
"Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä,
olen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä.
Ne sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä
tuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti
kun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin
pankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen
pankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on
sijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert
Peter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on
ensimäinen ehto."

"Jatkakaa!" virkkoi sihteeri.

"Seuraava ehto on se", sanoi Bert, "ett'ette rupea tutkimaan
omistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä
mä olen -- toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat
ihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on
minun -- ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että
sitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se
myönnetään. Ymmärrättekö?"

Tämä "Ymmärrättekö?" häipyi syvään hiljaisuuteen.

Lopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille
hammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. "Mikä
tuo nimi olikaan?" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. "Minun
on kirjoitettava se muistiin."

"Albert Peter Smallways", sanoi Bert lempeällä äänellä.

Sihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan
oikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että
kirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.

"Ja nyt, herra Smallways", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja
ruveten jälleen tuijottamaan, "kertokaapa, miten te saitte käsiinne
herra Butteridgen ilmapallon?"


7.

Kun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota,
tämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli
täytynyt kertoa koko juttu.

Hän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin
asti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään
sininen puku, sandaalit, "Aavikon dervisshit" -- kaikki tyyni. Jonkun
aikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo
pysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa
olivat ensin olleet. "Luultavasti", hän sanoi, "tuo nainen oli se
oikea. Mutta se asia ei kuulu meihin."

"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä
prinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti --
hän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti,
kun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän
sanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen
kohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän
on tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te
olette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän
arvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata
hänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään."

Hän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan
alahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. "Tämä on noloa. Minä
koetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi
ei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että
hänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee
_minun_ petkuttaneen häntä." Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi
sisään suupielensä.

"Onhan minulla suunnitelmat", huomautti Bert.

"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti
romanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge
oli niin paljon enemmän -- oh! -- kuvasta päättäen. Pelkäänpä,
ett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi
teidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen...

"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine -- se olisi painanut meidän
puolellamme... No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä." Hän
kurotti kättään. "Antakaa paperit minulle."

Herra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä
elämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö,
mutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. "Kuulkaapas nyt!" hän
vastusteli. "Enkö minä saa -- mitään niistä?"

Sihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. "Te ette ansaitse mitään!"
hän sanoi.

"Olisinhan voinut repiä ne."

"Ne eivät ole teidän!"

"Tuskinpa ne olivat hänenkään."

"Tarpeetonta maksaa mitään."

Bert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. "Soo!" hän sanoi
kahmaisten takkiaan. "Vai tarpeetonta!"

"Rauhoittukaa", sanoi sihteeri. "Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa
puntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää
en voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan?
Kirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin
kanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla
teihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä,
ja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi -- en oikein ymmärrä sitä,
hän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja
tämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen
tekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi
sataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit."

"Senkin kitupiikki!" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. "Saamarin
kitupiikki! -- Saituri!"

Hän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.

"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin
voinut tehdä sen."

Hän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. "Pilasin koko jutun. Ei
olisi pitänyt puhua salanimestä... Hätäilit, poikaseni -- nuolaisit,
ennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.

"No, eihän tulos sentään ole varsin huono", hän jatkoi. "Viisi sataa
puntaa... Eihän se olekaan _minun_ salaisuuteni. Niinhän se on, kuin
olisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.

"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?"


8.

Myöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja
järkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.

Keskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka
sijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona
korituoleja ja -pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna.
Hän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von
Winterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko
Amerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia
papereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko
haastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon
tuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot
pysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä
varovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain
omituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen
juolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista.
Prinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: "Oletko milloinkaan
nähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?"

Bert hätkähti. "Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne."

Von Winterfeld selitti tarkemmin. "Kuinka nopeasti se liikkui?"

"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet,
ainakin _Daily Courier_, sanoivat kahdeksankymmentä
englanninpeninkulmaa tunnissa."

He keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.

"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan
tietää."

"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne", sanoi Bert.

_"Viel besser, nicht wahr?"_ virkkoi prinssi von Winterfeldille ja
jatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.

Hetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit
katsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin
palvelijalle, joka vei sen pois.

Sitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti
taipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan.
Luultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä
monesti mainittiin sana "Gott". Keskustelijat pääsivät viimein
johonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen
ilmoittaa sen Bertille.

"Herra Smallways", hän sanoi, "te olette saanut tässä laivassa
jalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla."

"Ei siinä juuri järjestystä ollut", virkkoi Bert. "Minä --"

Prinssi viittasi häntä vaikenemaan.

"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin."

"Älkääs nyt! -- Minä tulin myymään --"

"Ssh!" sanoi toinen upseereista.

"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan
välikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen
lentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty
armahtaa. Niin -- te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän
laivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä.
Ymmärrättekö?"

"Me kuljetamme häntä", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, _"Als
Ballast."_

"Te seuraatte meitä", sanoi von Winterfeld, "paarlastina.
Ymmärrättekö?"

Bert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta,
mutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von
Winterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi
kevyesti. "Mene!" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea
kohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.


9.

Mutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut
_Vaterlandia_ päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta,
vaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan
ilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia
ilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan
upseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen
aseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella
kiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan
kuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen
toistamiseen. "Tarkastetaanpa koko laiva", hän sanoi mielihyvällä.
Hän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta
käyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia;
väliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä,
yksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden
ontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin
nimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta
Charlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja
kestävintä metallia.

Tilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino
lisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen
jalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden
yläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja
ilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria
kaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän
ei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään
yhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän
näki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, "neuraliset
ja haemaliset kanavat", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.

"Melkeinpä niin!" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään
aavistusta noiden sanojen merkityksestä.

Sinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui
yöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. "Mutta eihän kaasun
keskelle voi mennä", väitti Bert. "Ei sitä voi hengittää."

Luutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun
kaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu
puku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka
olivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt.
"Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen
käsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät", hän
selitti. "Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko
ulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa."

Ilmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto,
joka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja,
enimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita
tykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan
aikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella
kotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse
perässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka
pohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide;
sitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan
tullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa,
jolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat
jonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren
ilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin
ja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty
aluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti
ilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti
siipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat
pullistuvan kaasusäiliön taakse.

Ja etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin
tuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon
valossa varsin pieneltä ja turvattomalta.

Huomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta
isänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän
olisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää
ne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan.
Ja jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa
puolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun
kiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin
alakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä
asia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa
varemmin?

Niin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?...

Hän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta
käsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.

Kurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä.
Näköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä
näkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli
kotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan
puolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput -- jälkimäiset
olivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan
oli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa
-- vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen
harmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät
häneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli
ikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän
jäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita,
raatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja
uskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert
ei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta
sekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat,
myymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän
teollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat
saksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi...

Kurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja
lähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä
drachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä
iltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä
kolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien
nenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä
neliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.

"Noihin tarvitaan suurta taitoa -- suurta taitoa!"

"Niinpä tietenkin!" Äänettömyys.

"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?"

"Aivan erilainen", vastasi Bert. "Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun
kaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän
noilla on virkaa?"

Kurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun
Bert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme
kertoneet...

Ja kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset
jäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi.
Sotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit
eivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt.
Hänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen
luutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin.
Linnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen
ja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä
hiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo
senvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne
hän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä
aterioida miehistön kera.

Kurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen,
kun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.

"No, mikä teidän oikea nimenne on?" kysyi Kurt, joka oli saanut vain
vaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.

"Smallways."

"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa -- silloinkin,
kun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi
pysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu.
Häntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos
laivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat... Ne sysäsivät teidät minun
vastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini."

"Kyllä koetan muistaa", sanoi Bert.

Kurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka
hän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin "Sodan jumala",
tuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään,
punainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki.
Ulkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia,
jonka mieliksi se oli maalattu.



VIIDES LUKU.

Taistelu Atlannin pohjoisosassa.


1.

Prinssi Karl Albert oli tehnyt Bertiin valtaavan vaikutuksen.
Häntä pelottavampaa henkilöä ei Bert ollut milloinkaan kohdannut.
Hän täytti Smallwaysin sielun intohimoisella kammolla ja
vastenmielisyydellä. Kauan istui Bert yksinään Kurtin hytissä,
toimittamatta mitään ja uskaltamatta edes avata oveakaan, peläten
joutuvansa tuon kauhistavan olennon läheisyyteen.

Siitä johtui, että hän luultavasti sai viimeiseksi kuulla uutisen,
jonka langaton sähkölennätin pala palalta toi ilmalaivaan. Atlannin
keskiosassa raivosi suuri meritaistelu.

Hän kuuli sen lopulta Kurtilta.

Kurt astui sisään koettaen olla Bertistä välittämättä, mutta mutisten
kuitenkin itsekseen englannin kielellä. "Suuremmoista!" Bert kuuli
hänen sanovan. "Hei!" hän huomautti, "väistykäähän siitä arkulta." Ja
hän kaivoi esille kaksi kirjaa ja salkullisen karttoja. Hän levitti
ne saranapöydälle ja syventyi niitä tarkastelemaan. Hetkisen hänen
saksalainen kurintuntonsa kamppaili hänen englantilaista suoruuttaan
ja luonnollista ystävällisyyttä sekä puheliaisuutta vastaan, lopulta
se joutui tappiolle.

"Nyt se on käynnissä, Smallways", hän virkkoi. "Mikä sitten, herra?"
Bert kysyi murtuneena ja kunnioittavasti.

"Kahakka! Amerikkalaisten Pohjois-Atlannin osasto ja melkein koko
meidän laivasto ovat toistensa kimpussa. Meidän _Eiserne Kreuz_ on
saanut kyllikseen ja vajoaa, ja vihollisten _Miles Standish_ se
on heidän suurimpiaan -- on uponnut koko miehistöineen. Kaiketi
torpeedojen työtä. Se oli isompi alus kuin _Karl der Grosse_, mutta
viisi tai kuusi vuotta vanhempi... Taivas! Kunpa voisimme nähdä
sen, Smallways. Tasapää tappelu sinisellä ulapalla, kaikki riippuu
tykeistä, ja jokainen laiva kiitää täyttä vauhtia!"

Hän levitti karttansa, hänen täytyi päästä puhumaan, ja niin hän teki
Bertille selkoa asemasta meritaistelutantereella.

"Kas tässä", hän sanoi, "30° 50' pohjoista leveyttä, 30° 50' läntistä
pituutta. Hyvän päivämatkan päässä meistä, ja kaikki kulkevat
etelälounaaseen minkä ennättävät. Paha kyllä me emme saa nähdä siitä
rahtuistakaan. Ei vilahdukseltakaan!"


2.

Molempien valtojen keskinäinen suhde Atlannin pohjoisosassa oli
siihen aikaan varsin omituinen. Yhdysvallat olivat tosin Saksaa
mahtavampi merivalta, mutta amerikkalaisen laivaston päävoima
liikuskeli vielä Tyvenellä merellä. Sotaa oli pelätty eniten Aasian
puolelta, sillä aasialaisten ja valkoihoisten välit olivat käyneet
tavattoman uhkaaviksi ja Japanin hallitus osoittautui odottamattoman
jäykkäniskaiseksi. Saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen toinen
puoli Amerikan merivoimaa viivyskeli Manillan luona ja n.s. toinen
laivasto oli sijoitettu Tyvenen meren poikki aasialaisen pääaseman
ja San Franciscon välille. Itäisellä rannikolla Amerikalla ei ollut
muuta kuin Pohjois-Atlannin osasto. Se oli paluumatkalla Ranskassa
ja Espanjassa vierailtuaan ja pumppasi parhaillaan keskellä
Atlantia polttoöljyä lotjistaan -- sillä useimmat aluksista olivat
höyrylaivoja -- kun kansainvälinen asema kärjistyi äärimmilleen.
Siihen kuului neljä panssarilaivaa ja viisi panssaroitua risteilijää,
jotka olivat melkein panssarilaivain vertaisia; viimeksi mainituista
ei yksikään ollut rakennettu myöhemmin vuotta 1913. Amerikkalaiset
olivat tottuneet ajattelemaan, että Suur-Britannian voi luottaa
suojelevan Atlantia rauhoitettuna alueena, ja senpä vuoksi he
eivät saattaneet kuvitellakaan itäisen rannikkonsa joutuvan
laivastohyökkäyksen alaiseksi. Mutta aikoja ennen sodanjulistusta
-- itse toisena helluntaipäivänä -- oli koko Saksan laivasto,
kahdeksantoista panssarilaivaa ja lukuisasti polttotarvelotjia sekä
rahtialuksia, jotka kuljettivat ilmalaivastoa varten tarvittavia
varastoja, kulkenut Calais'n salmesta ja suunnannut rohkeasti
matkansa suoraa päätä New Yorkia kohti. Saksalaisia panssarilaivoja
oli siis kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, ja sen lisäksi ne
olivat paremmin aseestetut ja uudenaikaisempia ainakin seitsemässä
oli Charlottenburgin teräksestä valmistetut koneet ja kaikissa
samasta teräksestä laaditut tykit.

Laivastot joutuivat lähetysten keskiviikkona, ennenkuin sotaa olisi
lopullisesti julistettu. Amerikkalaiset alukset olivat uudenaikaiseen
tapaan asettuneet hajalleen noin kolmenkymmenen meripeninkulman
päähän toisistaan ja koettivat pysytellä saksalaisten ja joko
itäisten valtioiden tai Panaman välissä; sillä joskin oli tärkeätä
puolustaa rannikkokaupunkeja, varsinkin New Yorkia, niin vielä
välttämättömämpää oli suojella kanavaa hyökkäykseltä, joka estäisi
päävoimaa palaamasta Tyveneltä mereltä. Epäilemättä, selitti Kurt, se
koetti nyt päästä mahdollisimman nopeasti valtameren poikki, "ellei
japanilaisilla ole ollut samaa aikomusta kuin saksalaisilla". Oli
ilmeisesti aivan mahdotonta, että amerikkalainen Pohjois-Atlannin
osasto olisi voinut toivoa lyövänsä saksalaiset. Mutta jos onni
oli suopea, niin se saattoi antautua hidastuttavaan taisteluun ja
tuottaa viholliselle sellaisia vaurioita, ettei rannikon puolustajain
tarvinnut pelätä ylen voimakasta hyökkäystä. Sen velvollisuus ei
ollut voittaa, vaan uhrautua, mikä on vaikein työ maailmassa. Sillä
välin voitiin New Yorkin, Panaman ja muiden tärkeimpien paikkojen
vedenalainen puolustus järjestää jossain määrin tehoisaksi.

Tällainen oli asema merellä, ja helluntaiviikon keskiviikkoon asti se
pysyi ainoana seikkana, johon amerikkalaiset kiinnittivät huomiota.
Silloin he kuulivat ensi kertaa, kuinka suuremmoinen Dornhofin
ilmapurjehdusleiri todella oli ja että merihyökkäykseen saattoi
mahdollisesti liittyä myöskin ilmahyökkäys. Mutta perin omituista
on, miten vähän sen ajan sanomalehtiin luotettiin; esim. suurin osa
New Yorkin asukkaita ei uskonut mitä laajinta ja seikkaperäisintä
selontekoa saksalaisesta ilmalaivastosta todeksi, ennenkuin se oli
näkyvissä.

Kurt puhui puolittain itsekseen. Hänellä oli edessään Mercatorin
projektsionissa laadittu kartta, keinuen laivan liikkeiden mukaan
hän jutteli tykeistä ja tonnimäärästä, laivoista ja niiden
rakenteesta, voimasta nopeudesta, sotajohteellisista seikoista ja
toimintapaikoista. Upseerien pöydässä hän pysyi ujoutensa vuoksi
pelkkänä kuuntelijana, mutta nyt se ei enää hillinnyt häntä.

Bert seisoi vieressä, puhuen perin vähän, mutta seuraten Kurtin
sormea, kun se liikkui kartalla. "Sanomalehdissä on jo kauan puhuttu
tällaisista asioista", hän huomautti. "Ajatelkaas, että nyt ne
toteutuvat!"

Kurt tunsi _Miles Standishin_ seikkaperäisesti. "Se oli oikea
peeveli ampumaan -- oli saavuttanut parhaat tulokset. Taisivat
meikäläiset viedä voiton, vai kuinka? Olisinpa ollut mukana. Mikähän
meidän laivoista sen tuhosi? Ehkä se sai pommin koneisiinsa. Aika
taistelu! Mitähän _Barbarossa_ toimittaa?" hän jatkoi. "Se on minun
vanha laivani. Ensiluokkainen se ei ole, mutta silti hyvä. Kyllä
se vaan on lennättänyt pari luotia kohdalleen, jos vanha Schneider
on tähtäämässä. Ajatelkaapas, siellä ne nyt rusikoivat toisiaan,
isot tykit jyskivät, pommit räjähtävät, varastot syöksyvät ilmaan,
rautaa lentää kuin korsia, niin kuin olemme vuosikausia uneksineet!
Luultavasti me lennämme suoraa päätä New Yorkiin -- ihan kuin se ei
olisi mikään työ. Eivätpä taida kaivata meitä tuolla ulapalla. Se on
meidän puoleltamme pelkkä varjotaistelu. Kaikki meikäläiset lotjat
ja kuormalaivat kulkevat New Yorkia kohti muodostamaan meille uivan
varaston. Ymmärrättekö?" Hän naputti karttaa etusormellaan. "Me
olemme tässä. Kuormasto kulkee tuolla, sotalaivat työntävät tuolla
amerikkalaiset tieltämme..."

Kun Bert meni miehistön ruokailuhuoneeseen illallisannostaan saamaan,
kiinnitti tuskin kukaan häneen huomiota, jokunen vain osoitti
häntä toisille. Jokainen puhui taistelusta, lausui arveluita,
teki vastaväitteitä -- toisinaan syntyi aika hälinä, niin että
aliupseerien täytyi komentaa miehiä hiljenemään. Oli saapunut uusi
viesti, mutta hän ei tajunnut siitä sen enempää, kuin että se kertoi
_Barbarossasta_. Muutamat miehistä tuijottivat häneen ja hän kuuli
useat kerrat nimen "Butteridge". Mutta kukaan ei häirinnyt häntä, ja
hän sai muitta mutkitta annoksen keittoa ja leipää, kun hän jonon
viimeisenä joutui jakajan luo. Hän oli jo pelännyt, ettei ruokaa
riittäisikään hänelle, ja silloin hän ei olisi tietänyt mitä tehdä.

Myöhemmin hän uskalsi lähteä pienelle riippuvalle parvekkeelle
yksinäisen vartijan luo. Sää oli vielä oivallinen, mutta tuuli yltyi
ja ilmalaiva alkoi heilua enemmän. Hän tarttui lujasti kaidepuuhun ja
tunsi huimausta. Maata ei näkynyt enää, kaikkialla kohosi ja laskeusi
sinertävä ulappa suurina vesivuorina. Leveiden sinisten aaltojen
keskellä keikkui likaisenharmaa vanha kuunari, jonka mastossa liehui
Englannin lippu -- mitään muuta laivaa ei ollut näkyvissä.


3.

Illalla alkoi tuulla kovin ja ilmalaiva keikkui kuin pyöriäinen
kiitäessään ilman halki. Kurt kertoi useiden miesten olevan
merikipeitä, mutta Bertille ei tuo liikunto tuottanut haittaa, hän
kun oli onnekseen sellaisia omituisen hyvävatsaisia, joista tulee
oivallisia merimiehiä. Hän nukkui hyvin, mutta heräsi varhain valoon
ja huomasi Kurtin hoippuen etsivän jotain. Hän löysi sen viimein
arkusta ja piti sitä epävarmana kädessään -- se oli kompassi. Sitten
hän tutki karttaansa.

"Me olemme muuttaneet suuntaa, ja joutuneet tuuleen", hän sanoi. "En
pääse selville. Olemme kääntyneet New Yorkista etelään päin. Aivan
kuin menisimme ottamaan osaa --"

Hän puhui vielä jonkun aikaa itsekseen.

Päivä koitti sateisena ja tuulisena. Akkuna oli ulkopuolelta kostea,
joten he eivät voineet nähdä sen lävitse. Oli myöskin sangen kylmä,
ja Bert päätti pysyä vaippojensa sisällä arkulla, kunnes torvi kutsui
aamiaisannosta noutamaan. Syötyään sen hän lähti ulos parvekkeelle,
mutta ei voinut erottaa muuta kuin ohitse ajelehtivia pilviä ja
lähimpien ilmalaivojen hämärät ääriviivat. Vain silloin tällöin hän
näki pilvikerroksen lomitse vilahdukselta harmaan meren.

Myöhemmin aamulla _Vaterland_ muutti korkeusasemaansa ja kiiti äkkiä
pilvien yläpuolelle, lähes kolmentoista tuhannen jalan korkeuteen,
kuten Kurt kertoi.

Bert oli hytissään ja tuli huomanneeksi sumun häviävän akkunasta. Hän
katsahti ulos ja näki uudelleen tuon päivänpaisteisen pilvitasangon,
jonka hän oli ensin huomannut ilmapallosta. Saksalaiset ilmalaivat
kohosivat yksitellen tuosta valkeasta merestä, kuten kalat nousevat
näkyviin syvästä vedestä. Hän tuijotti hetkisen ja juoksi sitten
pienelle parvekkeelle nähdäkseen tätä ihmettä paremmin. Alhaalla oli
pilvimaailma ja myrskyinen sää, joka vyöryi mahtavana koilliseen
päin, ilma hänen ympärillään oli kirkas ja kylmä ja tyyni -- tuntui
vain heikko viima ja siellä täällä ajelehti jokunen lumihiutale.
Koneiden jyske kuului hiljaisuuden halki. Tuo suunnaton lauma toinen
toisensa jälkeen kohoavia ilmalaivoja näytti omituisilta, kaameilta
hirviöiltä, jotka tunkeutuivat kerrassaan outoon maailmaan...

Joko ei meritaistelusta ollut sinä aamuna saapunut uutisia tai
prinssi piti ne omana hyvänään puolipäivään asti. Silloin rupesi
satelemaan sanomia, jotka saattoivat luutnantin hurjasti kiihtymään.

"_Barbarossa_ on tehty rammaksi ja uppoaa", hän huusi. "Gott im
Himmel! Der alte Barbarossa! Aber welch ein braver Krieger!"

Hän astuskeli ympäri keinuvaa hyttiä ja oli jonkun aikaa kokonaan
saksalainen.

Sitten hän muuttui jälleen englantilaiseksi. "Ajatelkaahan,
Smallways! Tuo vanha laiva, jonka me pidimme niin puhtaana ja
siistinä! Kaikki murskana, rauta lentää sirpaleina, ja tutut pojat --
Gott! -- nekin lentävät! Tulikuumaa vettä ruiskuaa, tulta leiskuu,
ja tykit halkeilevat! Räjähtävät palasiksi niin kuin kaikki muukin!
Puuvilla ei estä sitä -- ei mikään! Ja minä olen täällä -- niin
lähellä ja niin kaukana! Der alte Barbarossa!"

"Entäs toiset laivat?" Bert kysyi hetken kuluttua.

"Gott! Olemme menettäneet _Karl der Grossen_, parhaimman ja suurimman
laivoistamme. Siihen törmäsi yöllä muuan englantilainen höyrylaiva,
joka sotkeutui taisteluun -- koettaessaan selviytyä väljemmille
vesille. Siellä raivoaa myrsky. Englantilainen muserti nokkansa ja
kelluu avutonna! Semmoista taistelua ei ole ollut koskaan -- ei
koskaan ennen! Hyviä laivoja ja hyviä miehiä molemmin puolin --
myrsky ja pimeyttä ja aamunkoitto ja keskellä valtamerta täydessä
vauhdissa! Ei yhtään vedenalaisia! Ammutaan vaan tykeillä! Toinen
puoli laivoistamme on menettänyt mastonsa, joten emme saa niistä
tietoja. 30° 38' pohjoista leveyttä, 40° 31' läntistä pituutta --
missä se onkaan?"

Hän kaivoi jälleen esiin karttansa ja tuijotti siihen kuitenkaan
mitään näkemättä.

"Der alte Barbarossa! En saa sitä mielestäni -- pommi konehuoneeseen,
tuli leiskahtaa pätseistä, lämmittäjät ja koneenkäyttäjät kärventyvät
kuoliaiksi. Miehet, joiden kanssa olen elänyt, Smallways -- miehet,
joiden kanssa olen läheisesti jutellut! Heidän päivänsä koitti
lopultakin! Eikä se ollutkaan heille onneksi!

"Rampana ja uppoaa! Kaikille ei taitane riittää onnea taistelussa.
Vanha Schneider rukka! Mutta olenpa varma, että hän antoi samalla
mitalla takaisin!"

Siten heille tihkui kaiken aamua uutisia taistelusta. Amerikkalaiset
olivat menettäneet toisenkin laivan, jonka nimeä ei tunnettu;
_Hermann_ oli vahingoittunut koettaessaan suojella _Barbarossaa_...
Kurt harhaili kuin häkkiin suljettu eläin pitkin ilmalaivaa, kulki
milloin kotkan alla sijaitsevalle keulaparvekkeelle, milloin pienelle
riippuvalle parvekkeelle, milloin tarkasteli karttojaan. Hänestä
tarttui Bertankin se tunne, että taistelu tapahtui aivan lähellä.
Mutta kun Bert lähti parvekkeelle, oli kaikkialla autiota ja
hiljaista. Ylhäällä siinti kirkas, tummansininen taivas ja alhaalla
levisi väreilevä harso liikkumattomia, ohuita päivänpaisteisia
höyhenpilviä, joiden lävitse näkyi huimasti kiitäviä sadepilviä,
mutta merta ei vilahdukseltakaan. Jyskien työskentelivät koneet, ja
pitkä, aaltoileva ilmalaivaliuta kiiruhti lippulaivansa perässä kuin
joutsenlauma johtajaansa seuraten. Koneiden jyskinää lukuunottamatta
kaikki kävi äänettömästi kuin unessa. Mutta jossain alhaalla, missä
tuuli ja satoi, tykit jyrisivät, pommit osuivat räjähtäen, ja miehet
ahersivat ja kuolivat vanhaan sotatapaan.


4.

Iltapäivän kuluessa alapuolella oleva sää lientyi, ja meri tuli
paikoitellen jälleen näkyviin. Ilmalaivasto laskeutui verkalleen
alemmaksi, ja auringonlaskun aikaan nähtiin haaksirikkoinen
_Barbarossa_ kaukana idän puolella. Smallways kuuli miesten
kiiruhtavan käytävää pitkin ja lähti uteliaana parvekkeelle, missä
puolikymmentä upseeria tarkasteli kaukoputkilla panssarilaivan
avutonta hylkyä. Sen luona oli kaksi muuta alusta, toinen tyhjennetty
öljysäiliö, joka kohosi sangen korkealle vedestä, toinen kuormalaiva.
Kurt seisoi parvekkeen päässä, hiukan erillään toisista.

"Gott!" hän virkkoi lopulta laskien kaukoputken silmiltään, "aivan
kuin näkisi vanhan ystävän katkaistuin nenin -- odottamassa viimeistä
iskua. Vanha _Barbarossa_!"

Äkkinäisen mielijohteen pakottamana hän ojensi kaukoputkensa
Bertille, joka kaikkien hylkimänä oli tähystellyt hänen käsivarsiensa
alitse ja erottanut merellä vain kolme mustanruskeata juovaa.

Bert ei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään tuon isonnetun,
hieman himmeän kuvan veroista. Avuttomana kelluva panssarilaiva
ei ollut vain kolhittu, se oli murskattu. Ihmeellistä, että se
vielä pysyi pinnalla. Tuhon olivat tuottaneet voimakkaat koneet.
Pitkän yöllisen ajon kestäessä se oli joutunut erilleen toveriensa
piiristä _Susquehannan_ ja _Kansas Cityn_ väliin. Huomattuaan sen
olevan niin lähellä nämä jättäytyivät jälelle, kunnes se oli melkein
ensinmainitun panssarilaivan kupeella, ja kutsuivat merkeillä
avukseen _Theodore Rooseveltin_ ja pienen _Monitorin_. Aamun
koittaessa _Barbarossa_ havaitsi joutuneensa saarroksiin. Taistelua
oli kestänyt vain viisi minuuttia, kun idästä ilmestyi _Hermann_ ja
heti sen jälkeen _Fürst Bismarck_ lännestä, pakottaen amerikkalaiset
lähtemään tiehensä. Mutta ne olivat jo ennättäneet raadella sen
repaleiksi purkamalla pitkän pakonsa aikana kasaantuneen kiukkunsa
siihen. Bertin mielestä se näytti pikemmin eriskummalliselta
sotkuiselta metalliröykkiöltä kuin panssarilaivalta. Tuskin hän
saattoi erottaa sen eri osia toisistaan.

"Gott!" mutisi Kurt ottaen vastaan Bertin ojentaman kaukoputken --
"Gott! Da waren Albrecht der gute Albrecht und der alte Zimmermann --
und von Rosen!"...

Kauan sen jälkeen kuin _Barbarossa_ jo oli häipynyt hämärään
ja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen
kaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen
hiljainen ja miettiväinen.

"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways", hän virkkoi viimein -- "sota on
hurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin
silmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta _Barbarossa_ tulisi
valmiiksi, ja siellä oli miehiä -- sellaisia ei tapaa joka päivä.
Albrecht -- siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht -- soitti sitraa
ja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä
-- me olimme erittäin läheisiä ystäviä -- saksalaiseen tapaan."


5.

Smallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt
kuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan
luona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä,
kirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden
väistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa
yläilmoissa.

"Mikäs nyt on?" kysyi Bert.

"Hiljaa!" sanoi luutnantti. "Ettekö kuule?"

Hiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken
päästä kolme nopeasti peräkkäin.

"Taivas!" sanoi Bert -- "tykkejä!" ja joutui silmänräpäyksessä
luutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta
peitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin
sormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse
ensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten
pienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne
olivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut
odottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin
nopeasti.

Torven kutsu kajahti ilmalaivan halki.

Kurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä
saksaa, ja astui ovelle.

"Kuulkaahan! Mikäs nyt on?" huusi Bert. "Mitäs tämä on?"

Luutnantti pysähtyi hetkeksi oviaukkoon, kuvastuen tummana valaistua
käytävää vastaan. "Te pysytte täällä, Smallways. Älkää tulko
näkyviin. Me ryhdymme taisteluun", hän selitti ja katosi.

Bertin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hän tunsi leijailevansa
korkealla taistelevien laivojen yläpuolella. Iskisivätkö he kuin
haukka linnun niskaan? "Taivas!" hän kuiskasi lopulta kammon
valtaamana.

Pom!... pom! Hän huomasi etäällä toisen -- punertavan leimahduksen
vastaavan ensimäiseen. _Vaterlandissa_ oli tapahtunut muutos, jota
hän ei voinut selittää, ja sitten hän havaitsi koneiden jyskeen
hiljentyneen melkein kuulumattomaksi sykinnäksi. Hän pisti päänsä
ulos akkunasta ja näki kalpeassa valossa toisten ilmalaivojen
liikkuvan enää tuskin huomattavasti.

Torvi kajahti jälleen, ja siihen vastattiin toisista laivoista.
Tulet sammuivat; laivat kuvastuivat hämärinä, tummina möhkäleinä
syvänsinistä taivasta vastaan, jolla vielä vilkkui jokunen tähti.
Kauan he leijailivat, hänen mielestään äärettömän kauan, ja sitten
hän kuuli ilmaa pumpattavan pikku palloon, ja verkalleen vaipui
_Vaterland_ pilviä kohti.

Hän kurottautui eteenpäin, mutta ei voinut nähdä, seurasiko muu
laivasto heitä, yläpuolella ulospäin pullistuvat kaasusäiliöt olivat
tiellä. Tuossa salaisessa, äänettömässä laskeutumisessa oli jotain,
joka kiihotti ankarasti hänen mielikuvitustaan.

Pimeys syveni joksikin aikaa, viimeinen kalpeneva tähti hävisi
taivaanrannasta, ja hän tunsi pilvien kylmentävän läheisyyden. Sitten
alapuolella punertava hehku kävi äkkiä ääriviivoiltaan selväksi,
muuttui liekeiksi. _Vaterland_ taukosi laskeutumasta ja leijui
väijyen paikoillaan ja, kuten näytti, huomaamattomana juuri erään
ajelehtivan pilvikerrostuman alapuolella, kenties tuhannen jalan
päässä taistelevista.

Yön kuluessa meritaistelu ja peräytymisretki olivat joutuneet
uuteen vaiheeseen. Amerikkalaiset olivat taitavasti ja sukkelasti
vetäneet kokoon lentävän linjansa päät, kunnes se lopulta muodosti
kolonnan ja oli hyvän matkaa etelässä hajallaan ja löyhästi ajavista
saksalaisista. Pimeässä ennen aamunkoittoa he olivat sitten
muuttaneet suuntaa ja höyrysivät kiinteässä ryhmässä pohjoista kohti
aikoen tunkeutua saksalaisten taistelulinjan lävitse ja hyökätä sen
laivaston kimppuun, joka pyrki New Yorkiin saksalaista ilmalaivastoa
avustamaan. Paljon oli muuttunut siitä, kuin laivastot joutuivat
ensi kerran tekemisiin keskenään. Amerikkalainen amiraali, O'Connor,
tiesi nyt hyvin ilmalaivojen olemassaolon, eikä hänen tarvinnut enää
kiinnittää päähuomiotaan Panamaan, koska vedenalaisen laivaston
ilmoitettiin saapuneen sinne Key Westistä [Yhdysvaltain laivastoasema
Floridan eteläkärjessä. Suom. muist.] ja _Delaware_ sekä _Abraham
Lincoln_, molemmat mahtavia ja aivan uudenaikaisia laivoja, olivat
jo Rio Grandessa, kanavan Tyvenen meren puoleisessa päässä.
_Susquehannalla_ sattunut höyrykattilan räjähdys oli kuitenkin
hidastuttanut hänen liikettään, ja aamun koittaessa tämä laiva oli
niin lähellä _Bremeniä_ ja _Weimaria_, että ne hyökkäsivät heti
kimppuun. Joko se oli hyljättävä tai oli antauduttava taisteluun.
O'Connor valitsi jälkimäisen ehdon. Taistelu ei ollutkaan ensinkään
toivoton. Tosin saksalaisilla oli useampia ja voimakkaampia
laivoja, mutta ne olivat hajallaan lähes neljänkymmenen viiden
meripeninkulman pituisessa linjassa. Oli siis varsin mahdollista,
että amerikkalaisten seitsenlaivainen kolonna ehtisi raadella linjan
päästä toiseen, ennenkuin ne voisivat kokoontua taisteluun.

Päivä koitti hämäränä ja pilvisenä, eikä _Bremen_, sen enempää kuin
_Weimarkaan_, huomannut joutuvansa tekemisiin useamman laivan kuin
_Susquehannan_ kanssa, kunnes koko kolonna ilmestyi sen takaa esiin
noin meripeninkulman päässä ja hyökkäsi niiden kimppuun. Tällainen
oli tila Vaterlandin ilmaantuessa. Punainen hehku, jonka Bert oli
nähnyt pilvikerroksen lävitse, tuli onnettomasta _Susquehannasta_;
se sijaitsi melkein suoraan alhaalla, sekä keula että perä
ilmivalkeassa, mutta taistellen vielä kahdella tykillä ja höyryten
verkalleen etelään päin. _Bremen_ ja _Weimar_, jotka olivat saaneet
useita kolhauksia, etenivät sen luota lounaaseen päin. Amerikkalainen
laivasto, _Theodore Roosevelt_ etunenässä, ajoi ohitse niiden
peräpuolitse kaiken aikaa pommittaen ja pyrki erottamaan ne suuresta
uudenaikaisesta _Bismarckista_, joka lähestyi lännestä käsin. Mutta
Bert ei tuntenut näiden laivojen nimiä, ja melkoisen ajan hän
luuli saksalaisia amerikkalaisiksi ja amerikkalaisia saksalaisiksi
taistelijain suunnan erehdyttämänä. Hänestä näytti siltä, että kuusi
panssarilaivaa ahdisti kolmea, joita muuan uusi tulokas auttoi,
kunnes hänen laskelmansa osoittautuivat vääriksi _Bremenin_ ja
_Weimarin_ ampuessa _Susquehannaa_. Sitten hän oli jonkun aikaa aivan
sekaisin. Myöskin tykkien melu saattoi hänet ymmälleen; ne eivät
tuntuneet enää jylisevän, ne räiskyivät, ja jokainen heikko välähdys
sai hänen sydämensä sätkähtämään odotuksesta. Hän oli ennen tottunut
kuvista näkemään panssarilaivat sivulta käsin, nyt ne olivat kuin
levällään hänen allaan ja kaikki ylöspäin pistävät osat näyttivät
niin kumman typistetyiltä. Enimmäkseen kannet olivat autiot, vain
siellä ja täällä piileskeli parvi miehiä teräsvarustusten suojissa.
Hän näki kaikkien näiden laivojen keinuvan melkoisesti ja räiskivän
tykeillään yli pitkien, matalien laineiden aamunkoitteen kylmässä,
kirkkaassa valossa. Koko taulu aaltoili verkalleen ilmalaivan pitkän
rytmillisen nousun ja laskun mukaan.

Ensiksi ilmestyi näyttämön yläpuolelle vain _Vaterland_. Se leijaili
korkealla _Theodore Rooseveltin_ yläpuolella, pysyen kaiken
aikaa tuon täyttä vauhtia kiitävän aluksen tasalla. Sen täytyi
ajoittain näkyä ajelehtivien pilvien lomitse. Muu ilmalaivasto
pysyttelihe pilvikatoksen yläpuolella kuuden tai seitsemän tuhannen
jalan korkeudessa, keskustellen lippulaivan kanssa langattoman
sähkölennättimen avulla, mutta karttaen joutumasta tykistötulen
alaiseksi.

Varmaan ei tiedetä, mihin aikaan onnettomat amerikkalaiset
havaitsivat, että taisteluun oli ilmestynyt uusi osakas. Heidän
kokemuksistaan ei ole mitään selontekoa olemassa. Meidän on
parhaamme mukaan koetettava kuvitella, miltä taistelun kiihottamasta
merimiehestä tuntui, kun hän äkkiä kohotti katseensa ja näki
yläpuolellaan suunnattoman äänettömän haamun, joka oli suurintakin
panssarilaivaa isompi ja veti perässään Saksan lippua. Hetken
kuluttua, sikäli kuin taivas selkisi, sellaisia laivoja ilmestyi
yhä useampia hajaantuvien pilvien lomitse, ja kaikki näkyivät
ylimielisinä halveksivan tykkejä ja panssareita, kaikki lensivät
nopeasti pysyäkseen alhaalla raivoavan taistelun tasalla.

Alusta loppuun saakka ei _Vaterlandia_ ammuttu ainoallakaan
tykillä, vain muutama kivääri suunnattiin sitä kohti. Täytyy pitää
pelkkänä sattumana sitä, että yksi sen miehistä sai surmansa. Eikä
se myöskään ottanut osaa taisteluun ennen kuin vasta lopulla. Se
lensi tuhon omaksi tuomitun amerikkalaisen laivaston yläpuolella,
ja prinssi ohjaili langattoman lennättimen avulla sen toverien
liikkeitä. Sillä välin _Vogel-stern_ ja _Preussen_, perässään puoli
tusinaa drachenfliegereitä, kiitivät täyttä vauhtia edelle ja
laskeutuivat sitten pilvien läpi noin viiden meripeninkulman päässä
amerikkalaisista. Theodore Roosevelt laukaisi heti keulapuolen suuret
tykit, mutta pommit räjähtivät etäällä Vogel-sternin alapuolella, ja
viipymättä leijaili alaspäin tusina yhden miehen drachenfliegereitä
hyökkäykseen valmiina.

Kurkottaen päätään hytin akkunasta Bert näki koko tapahtuman,
aeroplaanin ja panssarilaivan ensimäisen kamppailun. Hän näki noiden
eriskummallisten saksalaisten drachenfliegerien, joilla oli leveät
laakeat siivet, neliskulmainen pää ja pyörillä varustettu ruumis,
kiitävän mies selässään halki ilman kuin lintuparvi. Oikealla eräs
keikahti pahoin, syöksyi jyrkästi ylös ilmaan, räjähti kovasti
paukahtaen ja vaipui loimoten mereen. Toinen putosi suin päin veteen
ja näkyi aaltoihin osuessaan lentävän palasiksi. Hän näki _Theodore
Rooseveltin_ kannella pikkuruisten miesten, joista erotti vaan
päät ja jalat, kiireimmän kautta valmistautuvan ampumaan toisia.
Sitten etumaisin lentokone syöksyi Bertin ja amerikkalaisen laivan
kannen väliin, ja jyrähtäen osui sen pommi tarkasti keulapatteriin,
saaden vastaukseksi heikkoa kiväärien paukkinaa. Rätisten tyhjenivät
amerikkalaisen makasiinitykit, ja jymähtäen tuli _Fürst Bismarckista_
vastaukseksi pommi. Sitten Bertin ja amerikkalaisen panssarilaivan
välitse kulki toinen ja kolmas lentokone, pudottaen alas pommeja,
ja neljäs, jonka ratsastajaan oli osunut luoti, keikahti alas ja
palasiksi lentäen räjähti luotien raatelemain savutorvien välissä,
lennättäen ne sijoiltaan. Bert näki vilahdukselta pienen mustan
olennon hypähtävän lentokoneen käyristyvältä rungolta, osuvan
savupiippuun ja putoavan velttona kannelle, missä räjähdys sen
silmänräpäyksessä nielaisi olemattomaksi.

Lippulaivan keulapuolelta kuului hirveä räjähdys, suunnaton kappale
metallia näkyi irroittuvan siitä ja sukeltavan mereen, vieden
mukanaan miehiä ja jättäen jälelle aukon, johon lentokoneesta
kätevästi viskattiin loimuava pommi. Ja sitten Bert erotti kasvavassa
armottomassa valossa liiankin selvään, kuinka _Theodore Rooseveltin_
vaahtoavassa vanavedessä kamppaili hurjasti joukko pikkuruisia
olentoja. Mitä ne olivat? Eivät kai ihmisiä -- ei suinkaan? Nuo
hukkuvat, ruhjotut pikku oliot raatelivat hapuilevilla sormillaan
Bertin sielua. "Hyvä jumala!" hän melkein vikisten valitti. "Hyvä
jumala!" Hän katsoi jälleen, ne olivat kadonneet, ja _Andrew
Jackson_, jonka mustaa runkoa uppoavan _Bremenin_ viimeinen laukaus
oli hieman rumentanut, halkoi vettä, joka oli ne niellyt, kahteen
kauniisti sopusuhtaiseen aaltoon. Hetkiseksi suunnaton kauhu sokaisi
Bertin estäen häntä näkemästä jatkuvaa hävitystyötä.

Sitten kuului hirvittävä jyrinä, johon liittyi sarja pienempiä
räjähdyksiä, ja _Susquehanna_, joka oli nyt kolmen meripeninkulman
päässä itään käsin, hävisi äkisti kiehuvaan, kuohuvaan syvyyteen.
Jonkun aikaa näkyi vain mylleröivää vettä, sitten ryöpsähteli
nielusta suunnattomina röyhtäyksinä höyryä, ilmaa, öljyä, vaatetta ja
puuta ja ihmisiä.

Se keskeytti taistelun. Bertistä tuo seisaus tuntui pitkältä. Hän
huomasi etsivänsä drachenfliegereitä. Erään litistyneet jäännökset
uiskentelivat _Monitorin_ keulapuolella, toiset olivat kulkeneet
ohi pudotellen pommeja amerikkalaisiin laivoihin. Useat keikkuivat
vedessä nähtävästi vahingoittumattomina ja kolme tai neljä oli
vielä ilmassa, kiertäen suuressa kaaressa emälaivaansa palatakseen.
Amerikkalaiset panssarilaivat eivät olleet enää kolonnassa. Pahasti
vahingoittunut _Theodore Roosevelt_ oli kääntynyt kaakkoon ja
_Andrew Jackson_, joka oli saanut aimo kolhauksia, mutta säilyttänyt
tykistönsä eheänä, ajoi sen ja yhä vielä vereksen ja voimakkaan
_Fürst Bismarckin_ väliin suojellakseen edellistä sen tulelta.
Länteen olivat ilmestyneet _Hermann_ ja _Germanicus_ valmiina
taisteluun.

Seisahduksessa, joka seurasi _Susquehannan_ häviötä, Bert erotti
korvia viiltävän äänen, ikäänkuin huonosti voideltu ovi olisi
lentänyt auki -- _Fürst Bismarckin_ miehet hurrasivat.

Ja tuon pysähdyksen kestäessä myöskin aurinko nousi, tumma vesi
muuttui heleän siniseksi ja maailman yli tulvi kultaista valoa.
Tuntui kuin äkkinäinen hymy olisi levinnyt vihan ja kauhun
näyttämölle. Pilviharso oli hävinnyt kuin taikavoiman haihduttamana,
ja taivaalla näyttäytyi koko suunnattomuudessaan saksalainen
ilmalaivasto, joka nyt laskeutui saaliinsa kimppuun.

"Pom-pom, pom-pom!" kumisivat tykit, mutta panssarilaivat eivät
olleet rakennetut taivasta vastaan taistelemaan, ja amerikkalaiset
saivat osumaan vain muutamia kiväärinluoteja, jotka eivät tuottaneet
sanottavia vaurioita. Heidän kolonnansa oli nyt murtunut,
_Susquehanna_ oli kadonnut, _Theodore Roosevelt_ jäänyt jälelle
ja menettänyt keulatykkinsä, _Monitor_ joutunut pahaan pulaan.
Molemmat viimeksi mainitut olivat kokonaan lopettaneet ammuntansa
ja samaten myöskin _Bremen_ ja _Weimar_, kaikki neljä sijaitsivat
nyt kuulankantaman päässä toisistaan pakollisessa aselevossa ja
yhä pitäen ylhäällä lippujaan. Ainoastaan neljä amerikkalaista
alusta, _Andrew Jackson_ etunenässä, kulki edelleen kaakkoiseen
päin. _Fürst Bismarck, Hermann_ ja _Germanicus_ höyrysivät samaan
suuntaan ankarasti ammuskellen. _Vaterland_ kohosi verkalleen ilmaan
valmistuakseen näytelmän viimeistä näytöstä varten.

Sitten tusina ilmalaivoja, asettuen perätysten, laskeutui rauhallisen
nopeasti ilman halki amerikkalaista laivastoa kohti. Ne pysyttelivät
parin tuhannen jalan korkeudessa, kunnes ennättivät etumaisten
panssarilaivojen kohdalle ja hiukan edelle, vaipuivat sitten äkkiä
kuularyöppyyn ja, kulkien juuri hiukkasen nopeammin kuin alapuolella
olevat laivat, kylvivät pommeja niiden ohutkuorisille kansille,
kunnes ne muuttuivat kohajavaksi, räiskyväksi liekkimereksi.
Niin ilmalaivat kulkivat toinen toisensa jälkeen amerikkalaisen
kolonnan ylitse, kun se koetti jatkaa taisteluaan _Fürst Bismarckia,
Hermannia_ ja _Germanicusta_ vastaan, ja jokainen ilmalaiva lisäsi
edeltäjänsä synnyttämää hävitystä ja hämmennystä. Amerikkalaisten
tykkituli taukosi melkein kokonaan, jymähti vain jokunen
sankarillinen laukaus, mutta he kulkivat yhä eteenpäin, itsepintaisen
taipumattomina, verisinä, murskattuina, raivoisasti vastustellen,
sylkien luoteja ilmalaivoja kohti, saksalaisten panssarilaivojen
armottomasti pommittaessa. Mutta nyt Bert näki niitä vain
vilahdukselta hyökkäävien ilmalaivojen lomitse...

Äkkiä Bert huomasi hämmästyksekseen, että koko taistelu loittoni ja
muuttui vähemmän meluisaksi. _Vaterland_ nousi ilmaan, tasaisesti ja
äänettömänä, kunnes tykkien jyske ei enää ahdistanut sydäntä, vaan
saapui korviin etäisyyden heikentämänä. Pian nuo neljä vaiennutta
laivaa, jotka jäivät idän puolelle, olivat vain pieniä kaukaisia
esineitä. Mutta oliko niitä neljä? Bert saattoi nyt nähdä vain kolme
uiskentelevaa, mustunutta ja savuavaa hylkyä aurinkoa vasten. Mutta
_Bremen_ oli laskenut vesille kaksi venettä; _Theodore Roosevelt_
lähetti myöskin veneitä sinne päin, missä ajelehti pikkuruisia
esineitä nousten ja vaipuen Atlannin suurilla, leveillä aalloilla...
_Vaterland_ ei seurannut enää taistelua. Tuo kiitävä meteli ajautui
kaakkoon päin pieneten ja heiketen yhä enemmän. Eräs ilmalaivoista
makasi meressä palavana, näyttäen kaukaiselta, suunnattomalta
liekkilähteeltä, ja etäältä lounaan puolelta ilmaantui ensin yksi,
sitten kolme saksalaista panssarilaivaa, jotka riensivät tovereitaan
auttamaan...


6.

Yhä kohosi _Vaterland_, ja ilmalaivasto nousi sen keralla,
kokoontui ja suuntasi kulkunsa New Yorkia kohti. Taistelu häipyi
yhä etäisemmäksi, siitä näkyi enää vain tummia haamuja ja savuava
keltainen loimu, joka ennen pitkää erottui vain epäselvänä läikkänä
kirkkaasta taivaanrannasta ja sitten katosi kokonaan näkyvistä...

Niin oli Bert Smallways siis nähnyt taistelun, jossa olivat
ensimäistä kertaa tulessa ilmalaivat ja viimeisen kerran koko
sotahistorian omituisimmat ilmiöt, rautaiset panssarilaivat, jotka
aloittivat uransa keisari Napoleon III:n uivina pattereina Krimin
sodassa ja pysyivät käytännössä seitsemänkymmentä vuotta niellen
suunnattomat määrät ihmiskunnan voimia ja varoja. Tuon ajan kuluessa
luotiin yli kaksitoista tuhatta viisi sataa näitä kummallisia
hirviöitä, joista jokainen oli edeltäjäänsä suurempi, voimakkaampi ja
murhaavampi. Jokaista vuorostaan tervehdittiin aikansa parhaimpana
ennätyksenä, useimmat myytiin kotvan kuluttua rautaromuna. Ainoastaan
viisi prosenttia niistä pääsi milloinkaan todelliseen taisteluun.
Muutamat tekivät haaksirikon, toiset ajoivat maalle ja särkyivät,
useat törmäsivät tapaturmassa vastakkain ja upposivat. Lukemattomien
ihmisten elämä uhrattiin niiden palvelukseen, tuhansien insinöörien
ja keksijäin loistava nero ja kärsivällisyys, arvaamattomia
rikkauksia ja ainesvarastoja. Niiden tähden ihmiset saivat kuihtua ja
nähdä nälkää, miljoonat lapset käydä ennen aikojaan työhön käsiksi,
lukemattomat onnellisen elämän mahdollisuudet raueta tyhjiin. Niitä
varten oli mistä hinnasta hyvänsä hankittava rahaa -- sellainen oli
laki kansakunnan olemassaolosta noina omituisina aikoina. Epäilemättä
ne olivat mekaanisten keksintöjen historian eriskummallisimpia,
tuhoisimpia ja hyödyttömimpiä jättiläishirviöitä.

Ja sitten pilvissä leijailevat halvat kaasulaitteet hävittivät ne
perin pohjin!...

Bert Smallways ei ollut koskaan ennen nähnyt sulaa hävitystä ja
käsittänyt, kuinka tuhoisa sota on. Hänen järkytetty mielensä alkoi
tajuta, että sellaistakin oli elämässä. Kaikesta tästä myllertävien
vaikutelmien ryöppyisestä tulvavirrasta kohosi ylimmäksi yksi
mielikuva -- kuva _Theodore Rooseveltin_ miehistä, jotka ensimäisen
pommin räjähdettyä olivat kamppailleet vedessä. "Taivas!" hän sanoi
sitä muistellessaan; "se olisi voinut sattua minulle ja Grubbille!...
Siinä sitä olisi sätkinyt ja saanut vettä kitaansa. Ei kai sitä kauan
kestä."

Hän halusi kiihkeästi nähdä, miten nämä seikat olivat Kurtiin
vaikuttaneet. Sitäpaitsi hän havaitsi olevansa nälissään. Hän astui
epäröiden hytin ovelle ja kurkisti käytävään. Lähellä miehistön
ruokailuhuoneeseen johtavaa käytävää seisoi ryhmä ilmalaivan miehiä
katsellen jotain, joka oli piilossa häneltä eräässä komerossa.
Muuan heistä oli puettu kevyeen sukeltajan asuun, jonka Bert oli
jo nähnyt kaasusäiliön tornissa käydessään, ja uteliaisuudesta hän
lähti katselemaan tarkemmin tätä henkilöä ja kypärää, joka hänellä
oli kainalossaan. Mutta hän unohti kypärän ennätettyään komeron
luo, sillä siinä makasi kuolleena nuorukainen, johon _Theodore
Rooseveltistä_ lennätetty luoti oli osunut.

Bert ei ollut ensinkään havainnut, että _Vaterlandiin_ olisi yltänyt
luoteja; hän oli kuvitellut olevansa kaiken aikaa tulen ulkopuolella.
Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuon nuorukaisen oli surmannut, eikä
kukaan selittänyt sitä hänelle.

Nuorukainen makasi siinä asennossa, johon hän oli kaatunut ja
kuollut; nuttu oli repeytynyt ja kärventynyt, lapaluu murskautunut
ja työntynyt ulos, koko vasen puoli ruumista pahoin raadeltu.
Verta oli vuotanut runsaasti. Miehet kuuntelivat kypäräniekkaa,
kun tämä selitteli asiata ja osoitti permannossa olevaa pyöreätä
reikää ja murskautunutta käytävän seinälaudoitusta, johon vihainen
kuula oli kohdistanut lopputarmonsa. Kaikkien kasvoilla oli vakava
ilme; nuo vaaleaveriset, sinisilmäiset miehet olivat tottuneet
kuuliaisuuteen ja järjestykselliseen elämään, ja tämä ruhjoutunut,
märkä, kiusallinen esine, joka kerran oli ollut toveri, tuntui heistä
melkein yhtä kummalliselta kuin Bertistäkin.

Pieneltä parvekkeelta päin kiiri käytävää pitkin hurja naurunrähäkkä,
ja joku puhui -- melkein karjui -- saksan kielellä voitonriemuisesti.

Siihen vastasivat toiset henkilöt matalammalla ja kunnioittavalla
äänellä.

_"Der Prinz"_, lausui joku, ja kaikki miehet muuttuivat jäykemmiksi
ja vähemmän luonnollisiksi. Käytävään ilmestyi ryhmä henkilöitä,
joiden etunenässä astui luutnantti Kurt paperikasaa kantaen.

Hän pysähtyi kuin salaman iskemänä nähdessään komerossa makaavan
ruumiin, ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat. "Ohoh!" hän äännähti
hämmästyneenä.

Prinssi seurasi häntä jutellen olkansa yli von Winterfeldin ja
kapteenin kanssa. "No?" hän sanoi Kurtille pysähtyen keskelle
lausettaan ja seuraten Kurtin käden viittausta. Hän tuijotti tuohon
lyyhistyneeseen olentoon ja näytti ajattelevan hetkisen.

Sitten hän viittasi huolimattomasti nuorukaisen ruumiiseen ja kääntyi
kapteenin puoleen.

"Toimittakaa se pois", hän virkkoi saksaksi ja jatkoi matkaansa,
päättäen von Winterfeldille kohdistamansa lauseen yhtä hilpeällä
äänellä, kuin oli sen aloittanutkin.


7.

Se syvä vaikutelma avuttomina hukkuvista ihmisistä, joka oli jäänyt
Bertin mieleen meritaistelusta, sekaantui irroittamattomasti muistoon
prinssi Karl Albertin mahtavasta ilmestymisestä, kun tämä viitaten
käski _Vaterlandin_ miehen ruumiin poistettavaksi. Tähän asti hän
oli ajatellut sotaa hilpeäksi, rennoksi, kiihottavaksi tapahtumaksi,
jotensakin suuren karnevaalin kaltaiseksi, ja yleensä hupaisaksi ja
virkistäväksi. Nyt hän tunsi sen hiukan paremmin.

Seuraavana päivänä hänen pettymystänsä seurasi kolmas ilkeä
vaikutelma, melkeinpä liian joutava tullakseen kuvatuksi. Sodan
aikana sellainen oli pelkkä välttämätön arkitapahtuma, mutta
hänen kaupunkilaistunutta mielikuvitustaan se järkytti ankarasti.
"Kaupunkilaistuneella" tarkoitamme aikakauden erikoista hempeyttä.
Sen ajan yhteenkasaantuneilla kaupunkilaisilla ei ollut lainkaan yhtä
laajalle ulottuvaa elämänkokemusta kuin edellisten aikojen ihmisillä;
he eivät näet yleensä nähneet koskaan mitään surmattavan, tutustuivat
vain kirjojen ja kuvien lieventävän välityksen kautta hengelle
käypään väkivaltaisuuteen. Ainoastaan kolme kertaa koko elämässään
Bert oli nähnyt kuolleen ihmisen, eikä hän ollut koskaan surmannut
mitään sen suurempaa oliota kuin vastasyntyneen kissanpojan.

Tämän kolmannen tärähdyksen hän sai nähdessään, kuinka muuan
_Adlerin_ miehistä teloitettiin siitä hyvästä, että oli tuonut
mukanaan laatikon tulitikkuja. Rikos oli ilmeinen. Mies oli laivaan
tullessaan unohtanut, että hänellä oli sellaisia taskussaan. Tämän
rikkomuksen suuruutta oli perin pohjin terotettu jokaiselle, ja
pitkin laivaa oli ripustettu runsaasti varoitustauluja. Mies selitti
puolustuksekseen tottuneensa niin kovin ilmoituksiin ja olleensa niin
kiintynyt työhönsä, ettei hän ollut sovittanut niitä itseensä; hän
vetosi huomaamattomuuteen, mikä sotilaalle on varsin suuri rikos.
Laivan päällikkö julisti hänet syylliseksi ja prinssi vahvisti
tuomion langattoman sähkölennättimen avulla. Hänen kuolemaansa
päätettiin käyttää varoitukseksi koko laivastolle. "Saksalaiset",
selitti prinssi, "eivät olleet kulkeneet hajamielisyydessään Atlannin
poikki." Ja jotta tämä kuuliaisuuden ja järjestyksen opetus näkyisi
kaikkialla, päätettiin sähköteloituksen tai nukuttamisen asemasta
käyttää hirttämistä.

Niinpä ilmalaivasto ryhmittyi lippulaivan ympärille kuin korppiparvi
kalalammikossa ruoka-aikana. _Adler_ leijaili aivan lippulaivan
rinnalla. _Vaterlandin:_ koko miehistö kokoontui riippuvalle
parvekkeelle, toisten laivojen miehet kapusivat ilmasäiliöille, s.o.
nousivat ulkoverkkoa myöten kylkien yläosiin. Upseerit ilmestyivät
konetykki-parvekkeille. Bert näki koko laivaston allaan, ja se näytti
hänestä kerrassaan suuremmoiselta. Syvällä alapuolella oli kaksi
höyrylaivaa, toinen Englannin, toinen Amerikan lippua käyttävä;
ne näyttivät peräti pikkuruisilta ja muodostuivat mittapuuksi.
Ne olivat äärettömän kaukana. Bert seisoi parvekkeella odottaen
uteliaana teloitusta, mutta tunsi itsensä kuitenkin levottomaksi,
sillä kymmenkunnan jalan päässä oli tuo hirvittävä vaalea prinssi ja
hän tuijotti niin kammottavasti käsivarret ristissä rinnallaan ja
kantapäät yhdessä sotilaan tavoin.

_Adlerin_ miestä ryhdyttiin hirttämään. Hänelle mitattiin köyttä
kuusikymmentä jalkaa, jotta hän heiluisi kaikkien pahantekijäin
nähden, jotka mahdollisesti piilottelivat tulitikkuja tai
mietiskelivät jotain samantapaista vallattomuutta. Bert näki
tuon miehen seisovan noin kolmen sadan jalan päässä _Adlerin_
alaparvekkeella; epäilemättä hän tunsi pelkoa ja sisimmässään
kylläkin kapinoitsi, mutta ulkonaisesti hän oli suora ja
tottelevainen. Sitten hänet sysättiin alas...

Hän putosi kädet ja jalat ojollaan, kunnes nuora nytkähtäen
pingoittui. Nyt hänen olisi pitänyt kuolla ja keikkua muille
varoitukseksi, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain kammottavampaa.
Hänen päänsä, repesi irralleen, ruumis putosi kieppuen mereen,
velttona, luonnottoman näköisenä, ja pää kiiti kilpaillen perässä.
"Uh!" sanoi Bert tarttuen edessään olevaan kaiteeseen, ja moni
miehistä mörähti saman tunteen valtaamana.

"Kas niin!" virkkoi prinssi entistään jäykempänä ja ankarampana,
tuijotti hetkisen ja nousi sitten portaita myöten ilmalaivaan.

Bert viipyi kauan parvekkeella puristaen tiukasti kaidepuuta.
Tuo joutava tapahtuma kauhistutti häntä niin, että hän melkein
tunsi ruumiillista kipua. Se voitti hänen mielestään taistelunkin
hirveydessään. Hän oli todellakin sangen huonontunut, kelpaamaton
sivistynyt henkilö.

Myöhään sinä iltapäivänä Kurt saapui hyttiin ja huomasi hänen
kalpeana ja surkean näköisenä lojuvan arkullaan. Mutta olipa Kurtkin
menettänyt jonkun verran entistä reippauttaan.

"Oletteko merikipeä?" hän kysyi. "En!"

"Tänä iltana meidän pitäisi saapua New Yorkiin. Peräpuolella on
nousemassa hyvä tuuli. Silloin vasta saamme nähdä jotain."

Bert ei vastannut.

Kurt otti esiin pöydän ja tuolin ja ratisteli hetkisen karttojaan.
Sitten hän vaipui synkkiin mietteisiin, jonkun ajan kuluttua hän
nousi ja katsoi kumppaniinsa. "Mikä teitä vaivaa?" hän uteli.

"Ei mikään!"

Kurt tuijotti uhkaavasti. "Mikä teitä vaivaa?" hän toisti.

"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta
putosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan.
Näin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon
hävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En
tietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä."

"En _minäkään_ pidä", sanoi Kurt. "Kautta taivaan, en!"

"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen
näkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa
ilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin
katseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille.
Ymmärrättekö?"

"Kyllä ne tottuvat..."

Kurt mietti. "Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen
tekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle.
Mitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei
tarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää
vuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista,
jotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi
olleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia... Nyt he
ovat täällä -- nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta
vuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi."

Hän mietti. "Jokainen alkaa hiukan hermostua", hän sanoi.

Hän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan,
välittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.

"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?" Bert kysäsi äkkiä.

"Se oli aivan oikein", sanoi Kurt, "se oli aivan oikein. _Aivan_
oikein. Meillähän on säännöt, päivänselvät säännöt, ja tuo tyhmyri
pitää taskussaan tulitikkuja --"

"Herra jumala! Sitäpä minä en unohda", sanoi Bert sopimattomasti.

Kurt ei vastannut. Hän mittaili etäisyyttä New Yorkista ja aprikoi.
"Minkähänlaisia amerikkalaisten aeroplaanit ovat?" hän sanoi.
"Kenties meidän drachenfliegerien kaltaisia... Huomenna tähän aikaan
sen tiedämme... Mitähän me saamme tietää? Kenties he ryhtyvät
kaikesta huolimatta taisteluun... Kumma taistelu siitä tulee!"

Hän vihelteli hiljaa ja mietiskeli. Hetken kuluttua hän astui ulos
hytistä, ja myöhemmin Bert tapasi hänet hämärässä riippuvalla
parvekkeella, missä hän tuijotti eteensä ja tuumaili, mitä huomenna
saattoi tapahtua. Pilvet verhosivat jälleen meren, ja nousten ja
laskien pitkänä kiilana lentävät ilmalaivat näyttivät parvelta outoja
lintuja kaaoksessa, jossa ei ollut maata eikä vettä, ainoastaan usvaa
ja taivasta.



KUUDES LUKU.

New York taistelutantereena.


1.

New York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa
suhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki,
mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja
kauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa,
siinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen
yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät
silmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se
oli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se
oli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun
keskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain
apokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan
varallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja
Babylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja
kurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen
ja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen
ihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä
ja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa,
kuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta
välittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa,
sen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus
ja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä
kaduilla raivosi yksityinen sota.

Manhattansaaren omituinen muoto -- se kun oli molemmin puolin
veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla
pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella -- houkutteli ensin New Yorkin
arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin
kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli
puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta
siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista
kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen,
kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla
vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen
haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja
länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja
sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa,
esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa
valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan
alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa
nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille
ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja,
siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan
tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien
kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta
suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen
vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti.
Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen
historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita
ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli
tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja
kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen
sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla
elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen
vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö
tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.

New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään
sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti
hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä
kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin
englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He
tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa;
he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä
olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta
olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä,
seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin
sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli
tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti
peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä
oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää
saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä
ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista
panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista
räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä
juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat
merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta
voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle
elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa
kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta
ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja
milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat
kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman
maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut
sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät
Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen
suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti
tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he
hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi
kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera...

Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli
enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä.
Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat
ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.


2.

Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen
kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.

Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten
henkeä -- sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa
muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi -- olivat
heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien
tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan
normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin
päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan
ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita
ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko
käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi
ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin
virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään,
palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella.
Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan
suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille
isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät
miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun
liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset
hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus
kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja
Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät
suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti
hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita
meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen
kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai
vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia
ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat
aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman
kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi
keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja
ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen
yleisestä asevelvollisuudesta.

Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että
aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö
otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi
ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät,
saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa
sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla?
He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede
vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa
minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis
ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt
sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse,
jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli
tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito
olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi.
Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei
käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi
jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä,
kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima.
Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen
laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat
saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se
ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka
oli luonut _Monitorin_ ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864.
Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli
Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka
tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet
hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on:
'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"

Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta
ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain
tyylin puute.

Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli
se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa
aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään
tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista
yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes
kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti
ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan.
Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat
estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi.
He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi
suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia
ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä
saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat.
Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin
puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan
kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan
juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin
kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset
kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he
käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo
varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön
suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon
kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen
väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä
läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta
saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin
kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja
ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:

                     SALAMA-SALAISUUS.

    Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan
    miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa
    viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan.
    Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti
    kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.


3.

Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui
tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään
iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long
Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi
kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin
tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin
kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.

Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti
viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla
pommin, joka räjähti niin lähellä _Vaterlandia_, että muuan sirpale
särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai
Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt
kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista
tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi
käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät
laakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti.
Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen,
riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän
välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin
leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.

Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei
hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja
ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä.
Ilta oli odottamattoman ihana -- ainoastaan jokunen ohut tasainen
pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut,
luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien
kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien
tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja
ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu
tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia,
niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla,
lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit
ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central
puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen
yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan.
Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan
liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä,
miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä
katsomaan.

"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.

Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei
yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin
oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei
yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä
suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat,
yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat
aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia,
matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina
sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä,
draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä
junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin
väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se
näytti suuremmoiselta.

"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!" sanoi Bert.

Se oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava,
että tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan;
se tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään
Kansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan
ruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli
kokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen
suunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin
sorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven
kaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja
auringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan
väkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka
monesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti
vierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta:
hän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä
suurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä
yönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin
milloinkaan ennen.

Lopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman
sähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja
laivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. "Katsokaa!"
huusi väkijoukko. "Katsokaa!"

"Mitä ne aikovat tehdä?"

"Mitä?..." Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi
laivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja
alisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan
kohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä
etäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki
kaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut
pysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista
sammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli
herännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa
ja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja,
kieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja
raatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden
keskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella
kansanjoukkoja. "Menkää kotiin", he sanoivat; ja käsky kulki suusta
suuhun. "Tässä syntyy levottomuuksia." Kaupunkia värisytti kaamea
aavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon
ja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin
sotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa
tunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta
ja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.

Ensimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä
olevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.

Liikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja
kukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät
jymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat.
Oli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat
pimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä.
Sitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä:
Brooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä,
Wall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York
kokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään.
Se tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes
ne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin.
"Mitähän on tapahtunut?" Turhaan sitä kyseltiin.

Seurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten
akkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat
rungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan
läheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi
kuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.

Tuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli
tapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun...


4.

Ne surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin
antautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain
välttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi,
kun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet
sekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen
isänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset
ottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut
juuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan,
jossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa
pystyttäneen julkisen muistopatsaan.

"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?" Jotensakin
siihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi
sama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä.
Ainoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen
suuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se
sovitettiin omaan itseensä. "_Me_ olemme antautuneet!" kuului
myöhemmin. "Meissä on Amerikka voitettu". Silloin alkoi veri kuohua
ja hermot ärtyä.

Sanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla,
eivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta --
eivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu
oli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset
korvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan
saksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava
uusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen
taisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava
suunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava
Hudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä
kertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja
ihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket
olivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut
palasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet
keskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät
liput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat
ensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka
oli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen
ylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi
joukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota
nousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys
vaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa
voittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.

Kun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien
tavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. "Ei!" huusi New York
aamunkoitteessa herätessään. "Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on
unta."

Ennen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi
kautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista
helposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan,
ilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen
jättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan
maanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi.
"Me emme suostu", ne lausuivat yksinkertaisesti. "Meidät on
petetty!" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun,
jokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien
lyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät
amerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen
kuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan
korkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli
noussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä --
perin ärtyneitä mehiläisiä.

Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row
rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin
kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari
O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa
antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten
_Vaterland_ jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston
ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. _Helmholtz_, joka
oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen
jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä
tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja
joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti
vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina.
Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä,
mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden
joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui
nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia,
kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja
enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset
suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin;
heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut
pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.

Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset
Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne
olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä
ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt
henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien
valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen
huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta
aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan
arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla,
sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.

Näiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan
kaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen
kenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja
haavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin
sillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki
linnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä
syvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit.
Pohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn,
jolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain
ympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput
ja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi
niille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit
raivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia
salkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate.
Ja kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien
varjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.

Bert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan
kehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä
maailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt
ja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia
tapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla,
toisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen
läheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen
lentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen,
huomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan
punaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan
voiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen
outoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään
tuosta kaikesta. _Vaterland_ ei heittänyt ainoatakaan pommia, se
vain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet
raatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että
nuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja
ja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät
haavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi
hän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet
merkitsivät...

Hän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen,
kuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä
hämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman
väsynyt.

Hän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti,
haukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki
arkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän
pikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.

Astuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä
syvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä
perikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan
käsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
ilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.

Kurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.
Sitten hän potkaisi häntä nilkkaan.

"Herätkää", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, "ja pankaa maata
siivosti."

Bert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.

"Vieläkö siellä tapellaan?" hän kysyi.

"Ei", vastasi Kurt ja istuutui lopen väsyneenä.

"Taivas!" hän huudahti hetken kuluttua hieroen kasvojaan käsillään.
"Kyllä nyt kylmä kylpy tekisi hyvää! Kaiken yötä olen haeskellut
ilmakammioissa luodinreikiä." Hän haukoitteli. "Minun täytyy
nukkua. Parasta, että korjaatte luunne, Smallways. En voi sietää
teitä tänä aamuna. Te olette niin hiton ruma ja hyödytön. Oletteko
saanut annoksenne? Ette! No, käykää sitten noutamassa, älkääkä tulko
takaisin. Pysytelkää parvekkeella..."


5.

Hieman kahvin ja unen virkistämällä Bert ryhtyi uudelleen ottamaan
avuttomalla tavallaan osaa ilmasotaan. Hän lähti luutnantin
määräystä totellen pikku parvekkeelle ja pysytteli sen äärimmäisessä
päässä, vahtisotilastakin ulompana, koettaen näyttää mahdollisimman
vähäpätöiseltä ja vaarattomalta.

Lounaisesta alkoi tuulla melkoisen tiukasti. Se pakotti _Vaterlandin_
kääntymään siihen suuntaan ja saattoi sen keinumaan jotensakin
voimakkaasti, kun se lenteli edes ja takaisin Manhattan saaren
päällitse. Luoteeseen kasautui pilviä. Potkurin toimiessa verkalleen
jyske kuului paljon selvemmin kuin täyttä vauhtia kuljettaessa;
ja hangatessaan kaasusäiliön alapuolta tuuli sai sen lievästi
väreilemään ja synnytti heikon läpättävän äänen, joka muistutti veden
lorinaa laivan rungon alla, mutta oli sitä heikompi. _Vaterland_
viivyskeli Park Row rakennusten yllä, johon oli järjestetty
tilapäinen raatihuone, ja tuon tuostakin se laskeutui alemmaksi
ryhtyäkseen keskusteluihin pormestarin ja Washingtonin kanssa. Mutta
prinssi ei voinut rauhattomuudeltaan pysyä kauan yhdessä paikassa.
Milloin hän kierteli Hudson joen ja East-Riverin ylitse, milloin
kohosi korkealle, ikäänkuin tähystelläkseen siintävään etäisyyteen.
Kerran hän nousi niin nopeasti ja niin kauas, että hänet ja miehistön
valtasi vuoristotauti pakottaen hänet jälleen alas. Ja Bertkin tunsi
osaltaan huimausta ja pahoinvointia.

Heiluva näköala vaihteli korkeussuhteen mukaan. Toisinaan he olivat
matalalla ja lähellä, ja hän saattoi erottaa akkunoita, ovia,
katuja ja ilmoitustauluja, ihmisiä ja pienempiäkin yksityiskohtia
ja tarkastella kaduille ja katoille keräytyneiden joukkojen
arvoituksentapaista käytöstä. Kun he sitten alkoivat kohota,
häipyivät yksityiskohdat, katujen laidat kutistuivat, näköala
laajeni, ihmiset muuttuivat merkityksettömiksi. Korkeimmilla oltaessa
näytti kaikki koverolta korkokartalta. Bert näki kimmeltävien vesien
kaikkialla halkoilevan tummaa ja ahtaasti asuttua maata; Hudson joki
näytti hopeiselta peitseltä, Lower Island salmi kilveltä. Yksinpä
Bertinkin epäfilosofisesta mielestä kaupunki ja sen yllä leijaileva
laivasto tuntuivat täydellisiltä vastakohdilta; toinen edusti
seikkailunhaluisen amerikkalaisen traditsionia ja luonnetta, toinen
saksalaista järjestystä ja kuria. Nuo suunnattomat komeat rakennukset
näyttivät jättiläispuilta, jotka aarniometsässä kamppailivat elämänsä
puolesta; niiden koristeellinen suuremmoisuus oli yhtä tarkoitukseton
kuin kukkuloiden ja kuilujen vaihtelu luonnossa, niiden onnetonta
tilaa pahensi yhä vielä lannistumattomien ja leviävien tulipalojen
synnyttämä savu ja sekasorto. Pilvissä leijailivat saksalaiset
ilmalaivat ikäänkuin erityisen, järjestyksellisemmän maailman oliot;
kaikki olivat yhdenkaltaiset rakenteeltaan ja näöltään, liikkuivat
tarkalleen samassa tarkoituksessa kuten lauma susia, olivat
järjestetyt mitä täsmällisimpään ja tehoisimpaan yhteistoimintaan.

Bertille selvisi äkkiä, että tuskin kolmasosakaan laivastosta oli
näkyvissä. Toiset olivat lähteneet asioille, joita hän ei voinut
kuvitella, kauas avaran näköpiirin ulkopuolelle. Hän kummasteli
sitä, mutta ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Päivän
kuluessa kymmenkunta ilmestyi jälleen idästä, täytettyään varastonsa
kuormalaivastosta; perässään ne vetivät drachenfliegereitä.
Iltapäivällä ilma sakeni, lounaaseen ilmestyi ajelehtivia pilviä, ne
kasautuivat ja näyttivät synnyttävän enemmän pilviä. Tuuli kääntyi
sille suunnalle ja yltyi. Illan tullen se muuttui myrskyksi, jossa
keinuvat ilmalaivat saivat aika lailla ponnistella.

Prinssi keskusteli kaiken päivää Washingtonin kanssa, ja sillävälin
hänen vakoojansa etsiskelivät laajalti ympäri itäisiä valtioita
jotain ilmapurjehdusleirin tapaista. Kahdenkymmenen ilmalaivan
suuruinen osasto oli laskeutunut ilmasta Niagaran ylle ja piti
vallassaan kaupunkia sekä sähkökeskusasemaa.

Sillävälin kapinaliike kasvoi jättiläiskaupungissa kukistamattomaksi.
Huolimatta viidestä suuresta tulipalosta, jotka olivat jo vallanneet
monta tynnyrinalaa ja yhä vaan levisivät, New York ei sittenkään
myöntänyt joutuneensa tappiolle.

Alussa kapinanhenki ilmeni vain yksinäisinä huutoina, katupuheina
ja sanomalehtien lausumina huomautuksina. Sitten se osoittihe
paljon selvempänä, kun aamuauringon valossa kohosi lippu toisensa
jälkeen kaupungin rakennustaiteellisille kukkuloille. On varsin
mahdollista, että tämä rohkea liputtaminen johtui monessa
tapauksessa amerikkalaisen hengen viattomasta muodollisuuksien
tuntemattomuudesta, mutta ei käy myöskään kieltäminen sen olleen
monin paikoin harkittu merkki siitä, että kansan "sisu" alkoi nousta.

Saksalaisten säädyllisyyden tuntoa tämä mielenosoitus loukkasi
syvästi. Kreivi von Winterfeld ilmoitti asiasta heti pormestarille
huomauttaen sen olevan sopimattoman, ja paloasemille annettiin
sen johdosta määräys ruveta tarkastamaan, missä lippuja liehui.
New Yorkin poliisi ryhtyi kiiruusti toimeen, ja pian oli täydessä
vauhdissa tyhmä kamppailu, kun kiihtyneet kansalaiset koettivat
itsepintaisesti pitää lippuja näkyvissä ja ärtyneet ja kiusaantuneet
poliisit määräystä noudattaen laskivat niitä alas.

Viimein syntyi vakavia levottomuuksia Columbian yliopiston
läheisyydessä. Tätä kaupunginosaa vartioivan ilmalaivan kapteeni
oli laskeutunut kiskaisemaan suopungilla irti Morgan Hallin katolle
kohotetun lipun. Tällöin ammuttiin kivääreillä ja revolvereilla erään
suuren vuokratalon ylä-akkunoista, joka; sijaitsi yliopiston ja
ranta-viertotien välissä.

Useimmat luodit lensivät harhaan, mutta pari kolme lävisti
kaasusäiliöt ja yksi murskasi etuparvekkeella seisovan miehen käden
ja käsivarren. Vahtisotilas vastasi viipymättä alaparvekkeelta ja
kotkan kohdalla oleva konetykki alkoi räiskyä tukahuttaen nopeasti
ammunnan. Ilmalaiva kohosi ja antoi merkkejä lippulaivalle sekä
raatihuoneelle, paikalle lähetettiin heti poliiseja ja sotilaita, ja
siihen päättyi tämä häiriö.

Mutta heti sen jälkeen ryhtyi joukko nuoria klubimiehiä epätoivoiseen
tekoon. Isänmaallisten ja seikkailumaisten mielikuvitelmien
innostamina he ajoivat muutamilla automobiileilla salavihkaa
Beacon-kukkulalle ja ryhtyivät perin pontevasti laatimaan sinne
sijoitetun tykin ympärille tilapäisiä varustuksia. Sen vartijoina
oli yhä vielä harmistuneita tykkimiehiä, joita oli antauduttaessa
käsketty lopettamaan ammunta, ja helppoa oli tartuttaa kapinanhenki
näihin miehiin. He selittivät jääneensä taistelusta kerrassaan
osattomiksi ja halusivat innokkaasti näyttää, mihin heidän tykkinsä
kelpasi. Tulijain ohjaamina he laativat sen ympärille haudan ja
vallituksen ja rakensivat rautalevyistä hauraita suojia.

He olivat jo tykkiä lataamassa, kun ilmalaiva _Preussen_ huomasi
puuhan, ja kranaatti, jonka he ennättivät ampua, ennenkuin viimeksi
mainitun pommit murskasivat heidät puolustuslaitteineen sirpaleiksi,
räjähti _Bingenin_ keskimäisten kaasusäiliöiden kohdalla ja saattoi
sen hylkynä painumaan maahan Staten saarelle. Se oli pahasti
litistynyt ja putosi keskelle puita, joiden ylle sen tyhjät pussit
levisivät vaatekattojen ja verhostimien tavoin. Mikään osa ei ollut
kuitenkaan syttynyt tuleen, ja miehet ryhtyi nopeasti korjaamaan
vaurioita. Tällöin he menettelivät melkein huolettomasti. Sillä
välin kuin useimmat alkoivat paikkailla repeämiä, puoli tusinaa
lähti lähimmälle tielle kaasujohtoa etsimään ja huomasi ennen pitkää
joutuneensa vihamielisen väkijoukon vangiksi. Likellä oli huviloita,
joiden asukkaissa tyly uteliaisuus nopeasti muuttui väkivaltaiseksi
vihamielisyydeksi. Poliisivalvonta oli siihen aikaan käynyt Staten
saaren monikielisen väestön keskuudessa sangen leväperäiseksi, ja
melkein jokaisella perheellä oli kiväärinsä tai pistoolinsa ynnä
ampumavaroja. Hetken kuluttua nämä otettiin esille, ja kun oli
ammuttu harhaan pari kertaa, muuan korjaajista sattui saamaan luodin
jalkaansa. Silloin saksalaiset keskeyttivät parsintansa, vetäytyivät
puiden suojaan ja vastasivat ammuntaan.

Ampuma-aseiden paukkina saattoi _Preussenin_ ja _Kielin_ rientämään
paikalle, ja muutamilla käsikranaateilla ne tuhosivat jokaisen
huvilan niillä tienoin. Joukko rauhallisia miehiä, naisia ja lapsia
sai surmansa, ja varsinaiset hyökkääjät karkoitettiin. Jonkun aikaa
korjaustyöt jatkuivat rauhassa näiden kahden ilmalaivan pitäessä
huolta suojeluksesta. Kun ne sitten palasivat asemilleen, alettiin
haaksirikkoutuneen _Bingenin_ ympärillä jälleen lievästi kahakoida;
sitä kesti aika ajoin kaiken iltapäivää, ja lopulta tämä kahakka
sulautui illan yleiseen taisteluun...

Kello kahdeksan tienoissa aseellinen väkijoukko hyökkäsi _Bingenin_
kimppuun ja kaikki sen puolustajat saivat surmansa hurjan
sekasortoisen taistelun jälkeen.

Saksalaisten vastoinkäymiset johtuivat kummassakin tapauksessa siitä,
että oli mahdotonta laskea ilmalaivastosta maahan kyllin suurta tai
oikeastaan minkäänlaista miesjoukkoa. Ilmalaivat eivät soveltuneet
ensinkään kuljettamaan riittäviä maihinnousujoukkoja; niiden täysi
miehistö riitti parahiksi hoitamaan niitä ja taistelemaan ilmasta.
Ylhäältä päin ne saattoivat tuottaa suunnattomia vaurioita, ne voivat
pakottaa minkä järjestyksellisen hallituksen hyvänsä antautumaan
peräti lyhyessä ajassa, mutta eivät kyenneet riisumaan aseita
alistuneilta alueilta, vielä vähemmän miehittämään niitä. Niiden
täytyi tyytyä pitämään viranomaisia kurissa uhkaamalla pommittaa
uudelleen. Se oli niiden ainoa keino. Epäilemättä se olisi riittänyt
rauhan säilyttämiseksi, jos olisi oltu tekemisissä hyvin järjestetyn
sekä vahingoittumattoman hallituksen ja yhdenlaatuisen, kuriin
tottuneen väestön kanssa. Mutta niin ei ollut laita Amerikassa.
Ensinnäkin oli New Yorkin hallitus heikko ja sen poliisivoimat
riittämättömät, ja lisäksi oli raatihuoneen, postitalon ja toisten
keskus-hermosolmujen tuhoaminen aiheuttanut suuria häiriöitä ja
tehnyt eri osien yhteistoiminnan melkein mahdottomaksi. Raitio- ja
rautatieliikenne oli lakannut; puhelinkoneisto oli joutunut
epäkuntoon ja toimi vain ajoittain. Saksalaiset olivat iskeneet
päähän, ja pää oli voitettu ja turtunut -- ruumis ei totellut enää
sen ohjausta. New York oli muuttunut päättömäksi hirviöksi, se
ei voinut enää alistua kauttaaltaan. Se alkoi kaikkialla nousta
kapinallisena, kaikkialla omiin valtoihinsa jätetyt viranomaiset
alkoivat yhtyä aseestautuvaan, lippuja nostavaan ja kiihottuvaan
väestöön.


6.

Välirauha, joka oli jo osoittautunut varsin hauraaksi, särkyi
kokonaan, kun _Wetterhorn_ tuhottiin salakavalasti -- sillä
sellaiseksi tuota tekoa on sanottava. Se tapahtui myöhään
iltapäivällä, viiden ja kuuden välissä, Unioni-aukion kohdalla,
verrattain lähellä raatihuoneen varoittavia raunioita. Sää oli
kääntynyt varsin huonoksi, ja ilmalaivain oli vaikea toimia, kun
niiden oli pakko pysytellä päin tuulta. Etelä-lounaasta tuli vihuri
toisensa jälkeen mukanaan rakeita ja ukkosta, ja välttääkseen niitä
niin paljon kuin mahdollista ilmalaivasto laskeutui matalalle,
jolloin sen tarkastuspiiri supistui ja se joutui alttiiksi
kivääritulelle.

Unioni-aukiolle oli edellisenä iltana sijoitettu tykki. Sitä ei ollut
milloinkaan laitettu kuntoon, vielä vähemmän sillä oli ammuttu, ja
pimeässä, antautumisen jälkeen, se oli tarpeineen siirretty tieltä
ison Dexter rakennuksen holvien suojaan. Sieltä sen löysi myöhään
aamulla joukko isänmaallisia miehiä. He ryhtyivät heti hinaamaan
sitä talon yläkerrokseen. Sitten he laativat akkunaluukkujen taakse
salaisen patterin ja vaanivat siellä yhtä kiihtyneinä kuin lapset,
kunnes viimein huomasivat kovaosaisen _Wetterhornin_ verkalleen
ponnistelevan eteenpäin äskettäin uudelleen rakennettujen Tiffany
palatsin tornien yläpuolella. Nopeasti tuo yksitykkinen patteri
paljastui. Varmaankin ilmalaivan vahtisotilas näki Dexter rakennuksen
koko kymmenennen kerroksen murtuvan ja luhistuvan kadulle ja mustan
suun ammottavan pimennossa. Sitten luoti lienee osunut häneen.

Tykillä ammuttiin kaksi kertaa, ennenkuin rakennus luhistui, ja
kumpikin kranaatti raateli Wetterhornin keulasta perään asti. Ne
ruhjoivat sen perin pohjin. Se litistyi kuin peltikannu, jota
potkaistaan raskaalla jalkineella, etuosa lysähti aukiolle ja runko
painui ryskien ja ritisten Tammany Hallin ja sen läheisten katujen
poikki. Kaasu virtasi ulos sekoittuen ilmaan, ja revenneen sisäpallon
ilma tunkeutui litistyviin kaasusäiliöihin. Sitten se räjähti
suunnattomasti paukahtaen...

_Vaterland_ ponnistelihe paraillaan raatihuoneen eteläpuolelle
Brooklynin sillan raunioiden kohdalta, ja tykin pamahdukset sekä
luhistuvan Dexter rakennuksen synnyttämä ryminä sai Kurtin ja
Smallwaysin kiiruhtamaan hytin akkunan ääreen. He ennättivät
parahiksi nähdäkseen tykin leimahtavan, ja sitten räjähdyksen
synnyttämä ilma-aalto paiskasi heidät ensin akkunaa vasten ja heti
sen jälkeen takaisin lattian poikki. _Vaterland_ kimmahti kuin
potkaistu pallo, ja kun he taasen katsahtivat ulos, oli Unioni-aukio
pieni ja kaukainen ja murskana, ikäänkuin joku suunnattoman suuri
jättiläinen olisi kierinyt sen ylitse. Itäpuolen rakennukset
paloivat kymmenkunnassa kohdassa ilmalaivan leimuavien repaleiden
ja vääristyneen luurangon alla, ja kaikki katot ja seinät olivat
naurettavasti vinossa ja luhistuivat toinen toisensa jälkeen. "Herra
jumala!" sanoi Bert. "Mitä on tapahtunut? Katsokaas noita ihmisiä!"

Mutta ennenkuin Kurt ennätti antaa selitystä, ilmalaivan kimeät
kellot kutsuivat jokaisen määräpaikalleen ja hänen oli lähdettävä.
Bert epäröi ja astui mietteissään käytävään katsahtaen tällöin
taakseen akkunaan. Hän lensi heti kumoon, kun prinssi törmäsi häneen
hyökätessään suin päin hytistään keskivarastoihin.

Bert näki vilahdukselta prinssin suuren vartalon, kun tämä raivosta
kalpeana, suunnattoman suuttumuksen järisyttämänä, suurta nyrkkiään
puistaen kiiti ohitse. "Blut und Eisen!" huusi prinssi ikäänkuin
kiroten. "Oh! Blut und Eisen!"

Joku kaatui Bertin päälle -- kaatumisesta päättäen se lienee
ollut von Winterfeld -- ja joku toinen pysähtyi ja potkaisi häntä
halveksien ja kovasti. Sitten hän kohosi istualleen hieroen
vammoittunutta poskeaan ja korjaillen sidettä, joka hänellä yhä
vielä oli päässään. "Piru vieköön tuon prinssin!" sanoi Bert perin
kauhistuneena. "Hänellä on huonommat tavat kuin koiralla!" Hän
nousi seisaalleen, tuumaili hetken ja lähti sitten astumaan pikku
parvekkeen portaille päin. Silloin hän kuuli hälinää, joka ennusti
prinssin palaavan. Hän livahti hyttiinsä kuin kaniini onkaloonsa ja
pelastui parahiksi tuon karjuvan raivonhengen kynsistä.

Hän sulki oven, odotti, kunnes käytävässä hiljeni, astui sitten
akkunan ääreen ja katsoi ulos. Pilviharso teki näköalan hämäräksi ja
ilmalaivan keikkuminen saattoi kuvan nousemaan ja laskemaan. Siellä
ja täällä juoksi joku ihminen, mutta enimmäkseen seutu oli autio.
Kadut näyttivät levenevän, ne kävivät selvemmiksi ja pienet pisteet,
jotka olivat ihmisiä, suuremmiksi Vaterlandin painuessa jälleen
alaspäin. Hetken kuluttua se keinui Broadwayn alapään kohdalla.
Bert huomasi, etteivät pisteet juosseetkaan enää, vaan seisoivat
paikallaan katsellen ylöspäin. Sitten ne alkoivat äkkiä juosta
uudelleen.

Ilmalaivasta oli pudonnut jotain, mikä näytti pieneltä ja hauraalta.
Se osui katukivitykseen erään suuren porttikäytävän kohdalla juuri
Bertin alapuolella. Katukäytävää pitkin loikki muuan pieni mies
muutaman kyynärän päässä ja pari kolme toista sekä eräs nainen
hyökkäsi kadun poikki. He näyttivät varsin naurettavilta, päät kun
olivat niin perin pienet, kyynärpäät ja jalat niin kovassa puuhassa.
Oli kerrassaan hullunkurista nähdä heidän jalkojensa liikkuvan.
Ylhäältä katsottuina ihmisolennot menettävät kaiken arvokkuutensa.
Katukäytävällä loikkiva pieni mies hypähti omituisesti -- epäilemättä
kauhuissaan kun pommi putosi hänen viereensä.

Siltä kohdalta leiskahti joka suunnalle huikaisevia liekkejä, ja
pieni mies muuttui silmänräpäykseksi tulisoihduksi ja hävisi --
hävisi tykkänään. Kadulle juoksevat ihmiset tekivät eriskummallisia
kömpelöitä loikkauksia, lysähtivät sitten maahan ja jäivät makaamaan
liekkien nuoleskellessa heidän repeytyneitä vaatteitaan. Sitten
alkoi porttiholvista tippua palasia ja rakennuksen alaosa luhistua
rymisten, ikäänkuin kellariin olisi syydetty kivihiiliä. Bert erotti
heikkoa kirkunaa, ja kadulle syöksyi lauma ihmisiä, joista muuan
mies ontui ja viittoili hullunkurisesti. Hän pysähtyi ja kääntyi
jälleen rakennusta kohti. Joukko putoavia tiilikiviä osui häneen,
hän lennähti taaksepäin pitkälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana.
Kadulle tulvaili tomua ja mustaa savua, ja hetken perästä leimahti
esiin punainen liekki...

Tällä tavoin alkoi New Yorkin verilöyly. Se oli ensimäinen
luonnontieteiden aikakauden suurista kaupungeista, joka sai
kärsiä ilmasodan suunnattomasta voimasta ja eriskummallisista
vajavaisuuksista. Se tuhottiin, kuten edellisellä vuosisadalla
lukemattomia barbaarisia kaupunkeja oli pommitettu, koska se oli
samalla liian voimakas pitää vallassa ja liian kuriton ja ylpeä
antautuakseen häviön karttamiseksi. Näin ollen tuo teko oli
välttämätön. Prinssin oli mahdotonta luopua ja tunnustaa hävinneensä,
ja kaupunkia ei käynyt lannistaminen muulla tavoin kuin tuhoamalla
se suurimmaksi osaksi. Tämä onnettomuus johtui aivan loogillisesti
siitä tilasta, joka oli luotu sovittamalla tieteet sodankäyntiin.
Suurkaupunkien hävittämistä ei voinut karttaa. Vaikka prinssi
olikin joutunut äärettömän pahaan pulaan, hän koetti kuitenkin olla
kohtuullinen verilöylyssäkin. Sinä iltana hän ehdotti vain Broadwayn
hävittetäväksi. Hän määräsi ilmalaivaston kulkemaan _Vaterlandin_
ohjaamana tämän valtatien päällitse ja pudottamaan matkallaan
pommeja. Ja niin meidän Bert poikamme joutui olemaan todistajana
teurastuksessa, joka oli maailmanhistorian kylmäverisimpiä. Siinä
miehet, jotka eivät olleet kiihtyneitä eivätkä alttiina muulle
vaaralle kuin mahdollisesti moniaalle luodille, syytivät kuolemaa ja
tuhoa alhaalla olevien kotien ja väkijoukkojen ylle.

Hän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa
ja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt
ajoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki
rakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat
murskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja
pahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita
ja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin
hujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he
eivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä
tai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia
liekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään.
Raitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä
hämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä
valaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja
näki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti
ja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana
keksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua
ainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New
Yorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa -- Bun Hillissä!
-- ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan
saavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa,
missä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja
rohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.



SEITSEMÄS LUKU.

Vaterlandin haaksirikko.


1.

Ja sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu,
ensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka
kalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin,
voidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun
rautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.

He hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn
siivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja
Philadelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys
olisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut
etuvartija-ilmalaivaa.

Hävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi
tyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä
vastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli
jäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä
punainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat
painoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään
jälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli
antamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset
ukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän
järjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit
miehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen
nousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.

Bert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi.
Hän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia.
Hän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat
ja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä
keittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän
nojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa.
Miehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat,
mutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli
merikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen
aiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että
heidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin
vihamielisempi.

Sitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka
mies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi
jotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut
äänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan.
Ilmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja
arveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman
minuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja
sitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä
kutsuen miehet paikoilleen.

Bert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.

"Mikäs nyt on tulossa?" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.

Hän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa
keittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin
ja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku
parvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää
vettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta
jiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen
toisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa
kosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa
usvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät
nopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja
_Vaterland_ alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen
ponnistella ylöspäin.

_Vaterlandin_ keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän
allaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta
väräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi
ajelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen
tavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi
jälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan
kaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä,
omituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä,
tuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.

"Viuh!"

Pimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti
sukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se
kiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan
tumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi
olla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.

"Katsos pakanaa!" sanoi Bert.

"Pop-pop-pop", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä
Vaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas
tarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. "Pom!" kuului ylhäältä
ankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla
hänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen
näkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide
kiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.

Jonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan
kiinnipitelemiseen. "Minä lähden hyttiin", hän virkkoi, kun ilmalaiva
kohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon
jalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin.
"U-huu!" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi
sitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.

Pom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi
suunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli
hänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi
haljennut.

Juuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen
tuijottamaan.

Tällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen
leimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin
näytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä
se oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön
aivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli
lentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen,
sivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet
sijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa.
Tämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan
omituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen
hetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan
liekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta
oli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka
sijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin
pujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin
siepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja
kärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.

Bert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen
repelemä sumuharso.

Leimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea
sanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.

Ja sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja
ihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.


2.

Tämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert
rupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli
läpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä
tuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja
polvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli
kuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen
jääkuoreen.

Hän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita
myöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se
tuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia
kuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet
ryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen
metalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan
raivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet
irralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.

Kerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä
ja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt
päätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi
tyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään!
Hän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui
kaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti
päin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään
ja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi
ponnistella uudelleen.

Kun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi
suunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin
noppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja
tänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni
epätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten
hän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni
etupään kohotessa.

Pelastunut! Hän oli hytissään!

Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin
hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi
päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi
arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna
hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan.
Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän
välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä
milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän
palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa.
"Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten
yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli
joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko
maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.

Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun _Vaterland_ hetken kuluttua selviytyi
alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen
ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne
lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan
räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.

Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen
sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. _Vaterland_ oli saanut
ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui
nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun
potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se
ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun
amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman
osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että _Vaterland_ oli
ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.

Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman
ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui
äkisti ja täydellisesti. _Vaterland_ ei ponnistellut enää myrskyn
käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se
oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin
ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä,
ilmalaivahylkynä.

Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä
aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias
tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli
käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen
ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän
vaipui lopulta uneen.


3.

Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä
hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut
sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan
polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä
räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta
suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että
herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä
itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina
havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan
enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.

Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun
Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan
komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin
pommeilla.

"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.

Vastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava
ilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja
jalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa
ruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja
kauhu. "Auttakaa!" hän kirkui. "Auttakaa!" Hän jyskytti jaloillaan,
potki ja ponnisteli. "Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!"

Muutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon
kynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti
päivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla
permannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.

Hän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut
toiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin
istui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa
verhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan.
Hän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista,
ajamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla
peitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun
tapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi.
Koko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.

"Mitä hittoa tämä on, Smallways?" Kurt kysyi. "Te hyppäätte ulos
tuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten
kera. Missä te olette ollut?"

"Mitenkäs nyt on laita?" Bert kysyi.

"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin."

"Olikos äsken taistelu?"

"Oli kyllä."

"Kuka voitti?"

"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi.
Jouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa
huolehtia meistä. Tuuli vei meidät -- niin, taivas tietää, minne
se meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua
kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen
tuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!"

"Missä?"

"Ilmassa, Smallways -- ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin
emme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa."

"Mutta mitä meidän allamme on?"

"Kanada, sen verran kuin minä tiedän -- ja kovin se näyttää karulta,
autiolta, tylyltä maalta."

"Mutta miksi me emme ole suorassa?"

Kurt ei vastannut vähään aikaan.

"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa",
jutteli Bert. "Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin
räjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä
tulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään -- ja voimaan
pahoin... Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?"

"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä
paikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman
välähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia
aeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä
parsimaan. Sitten syttyi tulipalo -- vain pienenpuoleinen. Laiva oli
liian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja
sitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme.
Ettekö huomannut sitä?"

"Tunsin kaikki", sanoi Bert. "Mutta en huomannut, että mikään olisi
mennyt murskaksi."

"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen
tarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki
peräpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin.
Useimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä,
muuten olisimmekin painuneet maahan -- loput keikkuvat sinne ja
tänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista
miestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi
prinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin
sähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois -- kukaan ei tiedä, minne
ne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten
tavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein
suoraan pohjoiseen -- mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä,
minkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään
koko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi
törmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä
näkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen.
Mutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin
useimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia
laitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko
voittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän
välillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme
uskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin
ryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän
järjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New
York meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja
me olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää
sotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa
suorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla
ajattelematta Albrechtia ja _Barbarossaa_... Tunnen kaipaavani pesua
ja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin
_tiedän_ olevani pesun tarpeessa. Gott!" -- hän tukahdutti ankaran
haukotuksen -- "Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!"

"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?" kysyi Bert.

"Taivas sen tietää!" Kurt vastasi.

Hän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. "Mikäli minä ymmärrän,
Smallways", hän selitti, "haluaa prinssi luultavasti heittää teidät
laivasta -- kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän
tekee varmasti, jos hän näkee teidät... Teidäthän otettiinkin mukaan
vain -- painolastiksi... Ja meidän on varsin pian kevennettävä
laivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy
hommaamaan hirveän jäntevästi... Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu
siitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen.
Minusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin...
Parasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät
osastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja
sitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä
ole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin
kuljettamaan matkustajia. Painolasti pois -- ellemme halua piakkoin
painua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu
siihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti."


4.

He löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan
ääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä
seutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen
merkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli
sen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin
melkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti
sormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät
keittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten
upseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.

Bertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet
unohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa
kuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja
turvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen,
että ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä
kummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä.
Ei yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko
siirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana
hyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä
lippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan.
Kaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän
vanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja
sattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain
vähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut
sanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun
aikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että
tämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä
ennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt
istuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt
olevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän
vahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat
niin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa
rauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan
ja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut
ruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt
annoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään
käsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.

Bert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa,
koettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän
huomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin
kääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli
jollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean
tukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. "Der
Prinz", hän virkkoi.

Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia
liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat
jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena
ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin
ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät
kunniaa.

Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi
hänen rinnalleen.

Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska
osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti
selittämään.

"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.

Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien
itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin
liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi
miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He
alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua
heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen.
"Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain
äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän
sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli
lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman
pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert
oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin
suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja
paikoitellen sointuvia ääniä...

Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä
sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät
parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan
luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat
tuulessa ajelehtivaan _Vaterlandiin_ ja olivat sanomattoman
ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään
Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin.
He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja
hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan
kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."

He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys
toistettiin.

Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse
ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen
väittely...

Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja
jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja
voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"


5.

Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.

_Vaterlandin_ kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä:
hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti
lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön
laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi
olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi
joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli
taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen
seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku
etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli
painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan
miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne
pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä
säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan
korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui
englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.

Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin
pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella
lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa
alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt
ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia,
vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän
kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla
oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän
työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja
niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat
ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta,
ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen
irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä,
kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti
levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen
reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt
apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen
minuuttiin.

Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin
virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei
ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli
nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa
ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja
Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka
oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt
osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen,
hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan
silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin
joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja
neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.

Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten
Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa
uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä
työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat
sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä
sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert
nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein
paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta
sotilaalta.

Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen
ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta,
ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu
oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin
kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista
varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat
maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan _Vaterland_ viillettiin
auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat
lumihuippuiset vuoret.

Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä _Vaterlandia_
ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian
pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan,
kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan,
vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten,
muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä
loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä
vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi
joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja
saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi
päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta,
levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin
kovaosaiselta -- ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt
niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat
äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata.
Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu
tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän
ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät
vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä
ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli
tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään
muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan
jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli
puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen
lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen
kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.


6.

Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut
erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän
oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet
haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää
kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman.
Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat
keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta
Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa,
siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.

Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo
silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta
mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti
rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon _Vaterlandin_
sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat
pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman
yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi
milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja
oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista
pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut
kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta.
Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat
murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään
ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty
kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta
aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan
alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja
patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin
löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia
ampumatarpeita.

Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan
nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli
loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa
vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta.
Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen
suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä
laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui
heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka
hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista
samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon
tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana
ulvoi susi.

Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon
saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista
punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa
ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat
auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys
loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen
elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet
kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat
retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan
hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin
houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin
haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset
taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä;
Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen,
piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen,
ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla
prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku
lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse
etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän
sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään."
Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi
suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran
miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli
ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja
ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä
oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella
edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen
kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan
ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät
tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä
leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita.
Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta
ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin
"Jumala ompi linnamme".

Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän
houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän
karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik -- ha, ha!"
Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään
kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset
potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän
sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"

Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka
jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen
puroon padon ja vesipyörän -- sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo
soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi -- ja kuudennen
päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun
-- tosin varsin heikon -- ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki.
Vastausta ei saatu pitkään aikaan.

Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin
sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja
pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia
säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää
käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka
peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden
silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet
istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan
hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan
peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai
ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma
kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat
matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran
kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko
erämaa.


7.

Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella
englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä
väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit
saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!

"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän
vallitessa; "kertokaa niistä hieman."

"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan
kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."

Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.

"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu,
Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San
Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he
ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja
ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"

"Hyvänen aika!" sanoi Bert.

"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.

"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"

"Mehän pommitimme."

"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham,
tai Bun Hillistä?"

"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.

Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui.
Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän
takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta,
hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra
luutnantti."

Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä
aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous
lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa -- mitä haluatte?"

"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö
kertoisi minulle uutisia?"

"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin,
ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. _Graf
Zeppelin_ tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän
pitäisi olla Niagaralla -- tai murskana -- neljänkymmenen kahdeksan
tunnin kuluessa... Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla
mukaan. Oletteko saanut aterianne?"

"Kyllä, herra luutnantti."

"No hyvä. Tulkaa."

Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista
putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin,
mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin
että Bert ennätti hänen rinnalleen.

"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru
perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma
on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä
yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme
yksitoista -- yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin
kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja
surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään.
Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli
koko Europan -- yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat
tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän
pikku kahakkoihimme... Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä
on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me
pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset
ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa
ja vie meistä voiton... Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä
tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän
sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja
tehtaat, kaivokset ja laivastot."

"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.

"Taivas tietää..."

Hän ei sanonut enempää hetkeen.

"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein.
"Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun
täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun
asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen... Mutta miksi?... Sanonpa
sen teille -- tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei
ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon
suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin
meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen
murhattava ja murskattava -- kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä
kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on
meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän
varsin hyvin: saan surmani."

"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.

"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta
tänään aamun koitteessa sen tiesin -- ikäänkuin joku olisi sen
sanonut."

"Kuinka niin?"

"Tiedän ihan varmaan."

"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"

"Tiedän vaan."

"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"

"Ihan varmasti."

"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä
vesiputousta kohti.

Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein
jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi,
Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha -- vanha. Niin perin
vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja
elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole... Tällaista on
luullakseni tapahtunut aina -- sotia ja maanjäristyksiä, jotka
tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt
herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen,
kuin lähdimme New Yorkista... Ja sellaista on aina ollut se on
elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät;
kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja
erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään
palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San
Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme
New Yorkissa!... Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei
olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin
eläimet!"

Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi
on mielipuoli!"

He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten
suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio
kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän
sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."

Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.

"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat
niin hentoja."

"Poimikaa enemmän, jos haluatte", sanoi Kurt

Bert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.

"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia", virkkoi Bert.

Kurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.

He kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.

Viimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi.
Siellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. "Juuri tämän tahdoin
nähdä", hän selitti. "Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa
se hieman."

"Mitä sitten?"

"Erästä toista vesiputousta."

Äkkiä hän kysyi: "Onko teillä mielitiettyä, Smallways?"

"Sepä somaa", sanoi Bert. "Taitaa johtua noista kukista. -- Ajattelin
häntä tässä juur'ikään."

"Niin minäkin."

"Mitä! Ednaako?"

"En. Ajattelin _omaa_ Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla
Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta
tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa
nähdä häntä minuutinkaan aikaa -- en voi kertoa hänelle, että häntä
ajattelen."

"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.

"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "_Tiedän_ sen.

"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa -- alpeilla
-- Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous
-- leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi
lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden
sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te
löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."

"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna -- me olemme tehneet
samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu
kuluneen vuosikausia.'

"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!... Tuskin voin hillitä
itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla
hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?... Kuulkaapas,
Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. -- Ja täällä on hänen
kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.

"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.

"En! En saa koskaan enää tavata häntä... En ymmärrä, miksi ihmiset
kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen
tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän
sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous
hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen... Oh! Kaikki
on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä
ja vihamielistä ja itsekästä -- kaikki mitä ihmiset ovat tehneet --
kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa
ja sekasortoa elämä on aina ollut -- täynnä taisteluja ja verilöylyjä
ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä,
omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen,
ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen
nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika
kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni.
Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka
paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli
hyvällä alulla... Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla...
Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki
on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York --
ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain
muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!

"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat
sivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään
samoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port
Arthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin
kansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen --
rauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi
tyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä
tippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät
ilmalaivastojen kulkevan ylitse -- tihkuen kuolemaa -- tihkuen
kuolemaa!"



KAHDEKSAS LUKU.

Maailmansota.


1.

Vain verkalleen Bertille alkoi selvetä, mitä merkitsi että koko
maailma oli joutunut sotaan, ja kauan kesti, ennenkuin hänen
mielessään muodostui tuolla pohjolan erämaassa kuva tiheään
asutuista maista, jotka joutuivat kauhun valtaan vastasyntyneiden
ilmalaivastojen liihoitellessa niiden päällitse. Hän ei ollut
tottunut ajattelemaan maailmaa kokonaisuudessaan, se oli ollut
hänelle rajaton syrjäseutu, jossa sattui hänen välittömään
näköpiiriinsä kuulumattomia asioita. Sota oli hänen mielestään
jotain, mikä tapahtui sotanäyttämöksi nimitetyllä rajoitetulla
alueella ja vaikutti sen ulkopuolella oleviin vain uutisten
kautta. Mutta nyt oli koko ilmakehä sotanäyttämönä ja jokainen
maa taistelutantereena. Niin lähekkäin olivat kansakunnat kilvan
rientäneet eteenpäin tutkimusten ja keksintöjen tietä, niin salaiset
ja kuitenkin samansuuntaiset olivat niiden suunnitelmat ja ennätykset
olleet, että heti sen jälkeen, kuin ensimäinen laivasto oli lähtenyt
liikkeelle Keski-Saksasta, alkoi aasialainen armada pyrkiä länteen
päin korkealla yli Ganges-tasangon kummastelevien miljoonain.
Mutta Itä-Aasian liittokunnan valmistukset olivat olleet paljon
suuremmoisemmat kuin saksalaisten. "Tämä askel", sanoi Tan Tin-siang,
"vie meidät Lännen edelle. Me palautamme maailmanrauhan, jonka nuo
barbaarit ovat hävittäneet."

He olivat toimineet paljon salaisemmin, nopeammin ja kekseliäämmin
kuin saksalaiset, ja missä näillä oli sata miestä työssä, siellä
aasialaisia aherti kymmenen tuhatta. Chinsi-fuhun ja Tsingyenin,
heidän ilmapurjehdusleireihinsä, saapui yksiraiteisia ratoja myöten,
joita nyt risteili halki koko Kiinan, rajaton määrä taitavia ja
kykeneviä työmiehiä, joiden kanssa tavallisen europpalaisen ei
kannattanut kilpailla toimeliaisuudessa. Sanoma saksalaisten
tuottamasta yllätyksestä vain kannusti heidän intoaan. New Yorkin
pommituksen aikoihin saksalaisilla tuskin lienee ollut kaikkiaan
kolmea sataa ilmalaivaa; itää, etelää ja länttä kohti lentävissä
aasialaisissa laivastoissa oli aluksia varmaankin useita tuhansia.
Senlisäksi aasialaisilla oli erinomainen lentokone, _niaio_-niminen,
kevyt, mutta perin tehokas ase, saksalaisten drachenfliegeriä paljon
etevämpi. Se oli viimeksimainitun tavoin yhdenmiehen-kone, mutta
rakennettu varsin keveäksi teräksestä, ruo'osta ja kemiallisesta
silkistä; kuljettajina oli eteen- ja taaksepäin käyvä kone ja
sivuilla lepattavat siivet. Aeronautilla oli aseenaan kivääri,
jolla ammuttiin hapella täytettyjä räjähtäviä luoteja, sekä
aito japanilaiseen tapaan miekka. Ajajat olivat japanilaisia,
ja varsin luonteenomaista on se, että alun pitäen määrättiin
aeronautti miekkamieheksi. Lentokoneiden siivet olivat varustetut
koukuilla, joilla ne voivat takertua vastustajan kaasusäiliöön
lentäjän kavutessa alukseen. Näitä keveitä koneita kuljettivat
laivastot mukanaan, ja osa lähetettiin maitse tai meritse miehineen
sotarintamaan. Ne kykenivät lentämään kahdesta viiteen sataan engl.
peninkulmaa, riippuen siitä, millainen tuuli oli.

Heti ensimäisen saksalaisen ilmalaivaston ilmestyttyä nämä
aasialaiset laumat kohosivat siis taivaalle. Jokainen järjestetty
hallitus ryhtyi viipymättä pontevasti ja kiihkoisasti rakentamaan
ilmalaivoja ja lentokoneita jos jonkinlaisia. Diplomaattiseen
menettelyyn ei ollut aikaa. Varoituksia ja ultimatumeja sähkötettiin
edes ja takaisin, ja muutamassa tunnissa oli koko pillastunut
maailma joutunut julkiseen ja mitä sekasotkuisimpaan sotaan. Sillä
Suur-Britannia, Ranska ja Italia olivat julistaneet sodan Saksaa
vastaan ja loukanneet Sveitsin puolueettomuutta; Bengalin hindulaiset
olivat aasialaisten ilmalaivojen ilmaantuessa nousseet kapinaan
ja Indian luoteismaakunnissa oli syntynyt sille vihamielinen
muhamettilainen liike, joka levisi kulovalkean tavoin Gobista
Kultarannikolle asti, ja Itä-Aasian liittokunta oli anastanut
Birman öljylähteet ja hyökkäsi sekä Saksan että Amerikan kimppuun.
Ennenkuin viikko oli kulunut loppuun, rakennettiin Damaskuksessa,
Kairossa ja Johannesburgissa jo ilmalaivoja; Australia ja Uusi
Seelanti varustautuivat kiihkeästi. Peloittavinta tässä puuhassa
oli se, että näitä hirviöitä kävi valmistaminen niin perin
nopeasti. Panssarilaivan rakentamiseen kului aikaa kahdesta neljään
vuoteen. Ilmalaivan voi tekaista yhtä monessa viikossa, ja se
oli torpeedovenettäkin yksinkertaisempi. Kun vain oli käsillä
ilmasäiliö-ainekset, koneet, kaasutehdas ja piirustukset, niin se oli
paljon helpompi valmistaa kuin tavallinen puinen vene sata vuotta
varemmin. Ja nyt oli Cap Hornista Novaja Semljaan ja Kantonista
ympäri maapallon takaisin Kantoniin asti tehtaita ja työpajoja.

Ja tuskin olivat saksalaiset ilmalaivat ennättäneet Atlannin
lähettyville ja Ylä-Birmasta saapunut viesti ensimäisestä
aasialaisesta laivastosta, kun luoton ja raha-asiain fantastinen
verkko, joka oli jo toista sataa vuotta pitänyt maailmaa
taloudellisesti koossa, pingoittui ja repeytyi. Jokaisessa pörssissä
syntyi kuumeinen halu muuttaa kaikki osakkeet rahaksi, pankit
lakkauttivat maksunsa, liike hupeni ja taukosi, tehtaat kävivät
jonkun päivän jonkinlaisen jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta,
valmistellen vararikkoisten ostajain tilauksia, ja keskeyttivät
sitten työnsä. Sitä New Yorkia, jonka Bert Smallways näki, uhkasi
kaikesta loistosta ja vilkkaudesta huolimatta taloudellinen
vararikko, jonka vertaista ei ennen ole esiintynyt. Elintarpeiden
tuonti oli jo hieman vähentynyt. Ja ennenkuin maailmansota oli
kestänyt kahta viikkoa -- niihin aikoihin, jolloin Labradorissa
saatiin masto valmiiksi ei Kiinan ulkopuolella ollut koko maailmassa
ainoatakaan kaupunkia tai kauppalaa, sijaitsivatpa ne sitten miten
kaukana hyvänsä varsinaisista hävityksen keskustoista, missä
poliisin ja hallituksen ei täytynyt turvautua pakkotoimenpiteisiin
poistaakseen elintarpeiden puutetta ja pitääkseen kurissa työttömäin
nälkäisiä laumoja.

Sellainen oli ilmasota luonteeltaan, että se kerran alkuun päästyään
johti melkein auttamattomasti yhteiskunnalliseen hajaannustilaan.
Tämä kävi ilmi jo saksalaisten hyökätessä New Yorkin kimppuun,
sillä tällöin huomattiin, että ilmalaiva voi tuottaa allaolevalle
alueelle suunnatonta tuhoa, mutta on verrattain kykenemätön
valtaamaan, vartioimaan tai miehittämään antautunutta asemaa.
Luonnollisesti tämän seikan täytyi taloudelliseen sekasortoon
joutuneen, raivostuneen ja nälkiintyneen kaupunkiväestön keskuudessa
aiheuttaa väkivaltaisia ja tuhoisia selkkauksia, ja silloinkin,
kuin ilmalaivasto liiteli toimetonna yläpuolella, vallitsi alhaalla
kansalaissota ja hurja epäjärjestys. Sotahistoriassa ei ole
koskaan ennen ollut mitään sen kaltaista, ellemme voisi verrata
siihen sellaista tapausta, jolloin 19:nnen vuosisadan sotalaiva
kävi jonkun suuren raakalaisasutuksen kimppuun, tai jotain noista
laivastopommituksista, jotka rumentavat Suur-Britannian historiaa
18:nnen vuosisadan loppupuolella. Silloin oli todellakin sattunut
julmuuksia ja tuhotöitä, jotka voivat herättää aavistuksen ilmasodan
kauhuista. Senlisäksi oli maailma ennen 20:ttä vuosisataa kokenut
vain kerran ja silloinkin verrattain lievästi -- nimittäin Pariisin
kommunistikapinassa v. 1871 -- mihin nykyajan kaupunkilaisväestö voi
ryhtyä ahdinkoon jouduttuaan.

Toinen omituisuus ilmasodassa oli se, että varemmat ilmalaivat olivat
niin tehottomia toisiinsa nähden. Alaspäin ne saattoivat syytää
räjähdysvälineitä mitä tuhoisimmalla tavalla, linnoitukset, kaupungit
ja laivat olivat niiden armoilla, mutta toisilleen ne kykenivät
tekemään varsin vähän haittaa, milloin niitä ei oltu varustettu
antautumaan kuolinkamppailuun. Saksalaisilla ilmalaivoilla, jotka
olivat yhtä isoja kuin suurimmat jättiläishöyryt, ei ollut muita
aseita kuin yksi ainoa konetykki, jonka olisi helposti voinut
sälyttää kahden muulin selkään. Kun sitten kävi selväksi, että
ilmastakin oli sodittava, varustettiin ilmasotilaat sen lisäksi
kivääreillä, joilla ammuttiin räjähtäviä happikuulia tai helposti
syttyviä aineita; mutta yhdelläkään ilmalaivalla ei ollut milloinkaan
niin paljon tykkejä kuin pienimmällä kanuunaveneellä. Kun nämä
hirviöt siis kohtasivat toisensa, ne pyrkivät aina toistensa
yläpuolelle tai kamppailivat kuin djonkit, heitellen kranaatteja
ja taistellen käsirysyssä peräti keskiaikaiseen tapaan. Voitto
saattoi näin ollen kallistua kummalle puolelle hyvänsä. Senpä vuoksi
huomaammekin ilmalaivastojen amiraalien jo ensimäisten kokemusten
jälkeen koettavan yhä enemmän välttää yhteistaisteluja ja mieluummin
hakevan tilaisuutta tuhoisaan vastahyökkäykseen, joka osoittautui
siveellisesti edullisemmaksi.

Ja jos ilmalaivat olivat liian tehottomat, niin varhaisimmat
drachenfliegerit osoittautuivat joko liian epävakaisiksi, kuten
saksalaisten, tai liian kevyiksi, kuten japanilaisten, voidakseen
heti tuottaa ratkaisevia tuloksia. Tosin brasilialaiset laskivat
myöhemmin liikkeelle lentokoneen, joka pystyi ottelemaan ilmalaivan
kanssa, mutta he rakensivat ainoastaan kolme tai neljä, toimivat
vain Etelä-Amerikassa ja ne hävisivät historiasta jäljettömiin
niihin aikoihin, jolloin maailmanvararikko teki lopun kaikesta
suurisuuntaisesta teknillisestä tuotannosta.

Kolmanneksi ilmasota oli omituista siinä suhteessa, että se tuotti
suunnatonta tuhoa, mutta ei mitään ratkaisua. Aina ennen, sekä
maa- että merisodassa, häviävä puoli tuli nopeasti kykenemättömäksi
haittaamaan vastustajan alueita ja liikennevälineitä. Taisteltiin
"rintamassa", ja tuon rintaman takana olivat voittajan varat ja
varastot, kaupungit ja tehtaat ja pääkaupunki, koko hänen maansa
turvassa. Jos sotaa käytiin merellä, niin hävitettiin vihollisen
sotalaivasto ja sitten saarrettiin hänen satamansa, vallattiin hänen
hiiliasemansa ja otettiin kiinni kaikki harhailevat risteilijät,
jotka uhkasivat omia kauppasatamia. Mutta toista on saartaa ja vahtia
rannikkoa kuin maan koko pintaa, ja risteilijäin ja ryöstölaivain
rakentaminen vie paljon aikaa, niitä ei voi hajoittaa ja kätkeä ja
kuljettaa huomaamatta paikasta toiseen. Ilmasodassa oli vahvemman
puolen, vaikka se olisikin saanut hävitetyksi heikommalta koko
sotalaivaston, joko vartioitava koko maata tai tuhottava jokainen
mahdollinen kohta, jossa tämä saattoi valmistaa toisen ja kenties
uuden ja tuhoisamman ilmataistelijan. Koko hänen taivaansa oli
pimitettävä ilmalaivoilla. Niitä oli rakennettava tuhansittain, ja
ilmasotilaita tarvittiin kymmenin tuhansin. Pienen tyhjän ilmalaivan
voi kätkeä rautatien vajaan, kadulle, metsään; lentokone säilyy
sitäkin paremmin salassa.

Eikä ilmassa ole teitä, ei kanavia eikä mitään kohtaa, jossa voi
sanoa vastustajastaan: "Jos hän haluaa päästä pääkaupunkiini, hänen
on tultava tätä tietä." Ilmassa voi joka suuntaan kulkea kaikkialle.

Niinpä kävi mahdottomaksi lopettaa sotaa tavallisin keinoin. A on
varustautunut B:tä voimakkaammaksi, lyönyt hänet ja lähettänyt
tuhannen ilmalaivaa hänen pääkaupunkinsa yläpuolella leijailemaan,
uhaten pommittaa sitä, ellei B antaudu. B vastaa sädesähkötyksen
avulla, että hän on ryhtymäisillään pommittamaan A:n tärkeintä
teollisuuskaupunkia lähetettyään sinne kolme ryöstöilmalaivaa. A
julistaa B:n kaapparit rosvolaivoiksi ja niin edespäin, pommittaa
B:n pääkaupunkia ja rupeaa ajamaan takaa hänen ilmalaivojaan; B
taasen ryhtyy intohimoisen kiihkeänä ja sankarillisen taipumattomana
työskentelemään keskellä raunioitaan, valmistaa uusia ilmalaivoja ja
räjähdysvälineitä. Sota muuttui pakostakin yleiseksi sissisodaksi,
joka nieli pyörteeseensä siviilihenkilöt ja kodit ja koko
yhteiskuntaelämän koneiston.

Nämä ilmataistelun seuraukset tuottivat maailmalle täydellisen
yllätyksen, niitä kun ei oltu aavistettukaan. Jos se olisi
tehty, niin maailma olisi vuonna 1900 järjestänyt yleisen
rauhankokouksen. Mutta teknilliset keksinnöt olivat kehittyneet
nopeammin kuin älyllinen ja yhteiskunnallinen järjestely, ja
maailma tuli yllätetyksi typerine vanhoine lippuineen, järjettömine
kansallisuus-traditsioneineen, halpoine sanomalehtineen ja vielä
halvempine intohimoineen ja suurvalta-aatteineen, alhaisine
kauppa-vaikuttimineen ja tavallisine epärehellisyyksineen ja
halpamaisuuksineen, rotuvalheineen ja -riitoineen. Kerran
alettuaan sota ei ottanut tauotakseen. Heikko luottoverkko, joka
oli laajentunut aavistamattoman kauas ja pitänyt noita satoja
miljooneja taloudellisesti toisistaan riippuvina, hajosi pakokauhun
syntyessä. Kaikkialle saapui ilmalaivoja pudotellen pommeja,
tuhoten kaiken yhdistymisen toivon, ja kaikkialla oli alhaalla
taloudellisia onnettomuuksia, nälkäistä työtöntä kansaa, mellakoita
ja yhteiskunnallista epäjärjestystä. Kaikki rakentava johtava äly
katosi kansakunnista intohimoisen taistelun pyörteissä. Mikäli tältä
aikakaudelta on jälellä sanomalehtiä, asiakirjoja ja historioita,
kaikki kertovat saman yleisen tarinan: kaupunkien elintarvevarastot
hupenivat ja kadut täyttyivät nälkäisistä työttömistä, syntyi
hallintohäiriöitä, tilapäisiä hallituksia ja puolustustoimikuntia ja,
mikäli on puhe Egyptistä ja Indiasta, kapinallisten komiteoja, jotka
ottivat ohjat käsiinsä; väestö aseestettiin, laadittiin pattereita ja
tykkikuoppia, rakennettiin kiihkeästi ilmalaivoja ja lentokoneita.

Me näemme vilahdukselta, ikäänkuin ajelehtivien pilvien lomitse,
näiden seikkojen tapahtuvan kautta kaiken maailman. Siten hävisi
kokonainen aikakausi, siten sortui sivistys, joka oli luottanut
koneistoon, ja välineet, joilla se tuhottiin, olivat koneita. Mutta
varempien suurten sivistysten, esim. roomalaisen häviäminen oli
tapahtunut vuosisatain kuluessa, ne olivat rauenneet asteittain,
kuten ihminen vanhenee ja kuolee. Tämä sitä vastoin murskautui
äkkiä ja heti lopullisesti ikäänkuin ihminen, joka joutuu junan tai
automobiilin alle.


2.

Ilmasodan varhaisimmissa taisteluissa koetettiin epäilemättä
todentaa merisodan vanha perusohje: ottaa selko vihollislaivaston
asemasta ja tuhota se. Ensinnä taisteltiin Bernin ylängöllä, missä
italialaisten ja ranskalaisten ilmalaivain kimppuun, kun ne pyrkivät
Keski-Saksan ilmapurjehdusleiriä hävittämään, hyökkäsi sveitsiläinen
kokeiluosasto, jonka avuksi päivän kuluessa saapui saksalaisia
ilmalaivoja. Sitten seurasi englantilaisten Winterhouse-Dunne
aeroplaanien ja kolmen onnettoman saksalaisen välinen taistelu.

Seuraava järjestyksessä oli Pohjois-Indian taistelu, jossa koko
englantilais-indialainen ilmapurjehdus-osasto kamppaili kolme päivää
musertavaa ylivoimaa vastaan, lyötiin hajalleen ja tuhottiin perin
pohjin.

Ja samaan aikaan alkoi saksalaisten ja aasialaisten tärkeä
kamppailu, jota tavallisesti nimitetään Niagaran taisteluksi
aasialaisten hyökkäyksen päämäärän mukaan. Mutta se muuttui
vähitellen hajanaisiksi kahakoiksi leviten yli toisen puolen
manteretta. Ne saksalaiset ilmalaivat, jotka pelastuivat taistelusta,
laskeutuivat maahan, antautuivat amerikkalaisille ja miehitettiin
uudelleen. Lopulta seurasi sarja säälimättömiä ja sankarillisia
yhteentörmäyksiä, sillä amerikkalaiset olivat hurjistuneina
päättäneet tuhota vihollisensa ja Aasiasta saapui yhtämittaa uusia
joukkoja, jotka leiriytyivät Tyvenen valtameren rannikolle ja saivat
tuekseen suunnattoman laivaston. Sotaa käytiin Amerikassa jo alun
pitäen leppymättömän katkerasti; armoa ei pyydetty, vastustajia
ei vangittu. Hurjalla ja suuremmoisella tarmolla amerikkalaiset
toimittivat liikkeelle laivan toisensa jälkeen taistelemaan Aasian
laumoja vastaan ja -- hukkumaan. Tämä sota syrjäytti kaikki muut
seikat, koko kansakunta eli ja kuoli sen vuoksi. Jonkun ajan
kuluttua, kuten myöhemmin kerron, valkoihoiset saivat Butteridgen
koneesta aseen, jolla voitiin vastustaa aasialaisten miekkamiesten
lentokoneita.

Aasialaisten hyökätessä Amerikkaan saksalais-amerikkalainen sota
taukosi tykkänään. Se hävisi historiasta. Alussa se oli näyttänyt
lupaavan yllin kyllin murhenäytelmiä -- sehän alkoi unohtumattomalla
verilöylyllä. New Yorkin keskustan hävittäminen sai koko Amerikan
nousemaan yhtenä miehenä, kansa oli valmis kernaammin kuolemaan tuhat
kertaa kuin taipumaan saksalaisten valtaan. Saksalaiset päättivät
pakottaa Amerikan alistumaan ja, seuraten prinssin suunnitelmia,
valtasivat Niagaran käyttääkseen hyväkseen sen suunnattomia
sähkötehtaita, karkoittivat kaikki sen asukkaat ja muuttivat
ympäristön aina Buffaloon asti erämaaksi. He olivat myöskin, heti
kun Englanti ja Ranska olivat julistaneet sodan, hävittäneet Kanadan
puolta lähes kymmenen engl. peninkulman päähän. Sitten ilmalaivat
rupesivat noutamaan miehiä ja tarpeita itärannikolla sijaitsevasta
laivastosta, liihoitellen edes ja takaisin kuten mehiläiset
hunajaa kerätessään. Juuri tällöin ilmestyivät aasialaiset joukot
näyttämölle, ja niiden hyökätessä saksalaisten pääasemaa vastaan
Niagaran luona idän ja lännen ilmalaivastot kohtasivat ensi kerran
toisensa ja maailma huomasi edessä olevan uuden, suuremman kysymyksen.

Muuan varemman ilmasodan huomattavimpia omituisuuksia johtui
siitä, että ilmalaivoja oli valmistettu niin perin salaisesti.
Kukin valta oli vain hämärästi aavistanut kilpailijainsa hankkeet,
pakottipa salaperäisyys rajoittamaan omatkin kokeilut mahdollisimman
vähäisiksi. Ei kukaan ilmalaivojen ja aeroplaanien suunnittelijoista
ollut tarkoin tietänyt, mitä vastaan heidän keksintöjensä tuli
taistella; moni ei ollut ottanut huomioonkaan mitään ilmataistelua,
vaan oli suunnitellut ne yksinomaan pommien pudottelemista varten.
Sellainen oli ollut saksalaisten aate. Ainoa ase, millä Keski-Saksan
laivasto saattoi kamppailla toisia ilmalaivoja vastaan, oli keulaan
asetettu konetykki. Vasta New Yorkin taistelun jälkeen miehistölle
annettiin lyhyet kiväärit, joilla ammuttiin räjähtäviä luoteja.
Teoreettisesti olisi drachenfliegerien pitänyt olla taisteluasema.
Niiden selitettiin olevan ilmatorpeedoveneitä, ja aeronautin oli
määrä lentää suhahtaa läheltä vastustajaansa ja heittää pomminsa
ohitse kiitäessään. Mutta nämä laitteet olivat toivottoman
epävakaiset, ei kolmannenkaan osan onnistunut taisteluissa päästä
takaisin emälaivaan. Useimmat joko murskautuivat tai vaipuivat maahan.

Yhdistyneeseen kiinalais-japanilaiseen laivastoon kuului samoin kuin
saksalaiseen ilmalaivoja ja ilmaa raskaampia taistelukoneita, mutta
molemmat erosivat rakenteeltaan perin pohjin länsimaalaisista ja --
varsin kuvaavaa siitä tarmosta, millä nämä suuret kansat omaksuivat
ja paransivat europpalaisten tieteellisiä tutkimuksia -- ne olivat
melkein kauttaaltaan aasialaisten teknikkojen keksimiä. Huomattavin
näistä oli Mohini K. Chatterjee, muuan valtiollinen maanpakolainen,
joka oli ennen työskennellyt Lahoren brittiläis-intialaisessa
ilmapurjehdusleirissä.

Saksalainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, tylppäpäinen. Myöskin
aasialainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, mutta enemmän kampelan tai
rauskun kuin turskan kaltainen. Sen laveassa, laakeassa pohjassa oli
akkunoita ja aukkoja vain keskiviivan kohdalla. Hytit sijaitsivat
halkaisijalla, ja niiden yläpuolella oli jonkinlainen siltakansi;
kaasusäiliöt tekivät koko laitteen laakean mustalaisteltan
näköiseksi. Saksalainen laiva oli pääasiallisesti ohjattava
ilmapallo, ilmaa paljon keveämpi; aasialainen oli varsin vähän
keveämpi kuin ilma ja liukui sen halki paljon nopeammin, joskaan
ei likimainkaan yhtä vakavasti. Siinä oli tykki sekä keulassa että
perässä, jälkimäinen edellistä paljon suurempi, ja lisäksi oli sekä
ylä- että alapuolella pesäkköjä kiväärimiehiä varten. Tosin näitä
varusteita on pidettävä puutteellisina pienimpäänkin tykkiveneeseen
verrattaessa, mutta ne tekivät japanilaiset ilmalaivat saksalaisia
hirviöitä voimakkaammiksi. Taistelussa ne pyrkivät saksalaisten
taakse tai yläpuolelle; syöksyivätpä ne alapuolellekin, karttaen vain
juuri varastojen alle joutumista, ja laukaisivat heti vastustajansa
sivuutettuaan perätykkinsä lennättäen leimuavia happipommeja hänen
kaasusäiliöihinsä.

Mutta aasialaisten voima ei perustunut heidän ilmalaivoihinsa,
vaan, kuten jo huomautin, varsinaisiin lentokoneisiin. Ottamatta
lukuun Butteridgen konetta ne olivat epäilemättä parhaita ilmaa
raskaampia lentäjiä, mitä milloinkaan on keksitty. Ne olivat erään
japanilaisen taiteilijan luomia ja erosivat perin pohjin saksalaisten
leijamaisesta drachenfliegeristä. Niissä oli omituisesti kaartuvat,
taipuisat sivusiivet, jotka muistuttivat eniten taivutettuja perhosen
siipiä ja olivat tehdyt jostain selluloidin kaltaisesta aineesta ja
heleänvärisestä silkistä; perässä oli pitkä kolibrinhäntä. Siipien
etukulmissa törrötti lepakon kynsien kaltaiset koukut, joilla
kone saattoi tarttua ilmalaivan kaasusäiliön seinämiin ja repiä
niitä. Ratsastaja sijaitsi siipien välissä koneen yläpuolella,
joka ei eronnut sanottavasti sen ajan kevyissä moottoripyörissä
käytetyistä. Alla oli yksi ainoa suuri pyörä. Hän istui hajareisin
satulassa, kuten Butteridgenkin koneessa, ja aseinaan hänellä oli
räjähdyskuula-kivääri sekä iso kaksiteräinen kahden käden käytettävä
miekka.


3.

Me voimme tehdä selkoa näistä yksityiskohdista ja vertailla
amerikkalaisten ja saksalaisten aeroplaaneja ja ilmalaivoja
toisiinsa, mutta niistä, jotka ottivat osaa tuohon sotkuiseen
jättiläistaisteluun Amerikan suurten järvien yläpuolella, ei yksikään
tuntenut näitä seikkoja tarkoin.

Kumpikin puoli ryhtyi taisteluun jotain tuntematonta vastaan,
uusissa olosuhteissa ja välineillä, jotka ilman vihollisen
hyökkäystäkin olivat omiansa tuottamaan mitä hämmästyttävimpiä
yllätyksiä. Toimintasuunnitelmat, yhteistoiminnan yritykset
raukenivat heti taistelun alettua, kuten kävi melkein kaikissa
panssarilaivataisteluissa edellisellä vuosisadalla. Jokaisen
kapteenin täytyi silloin turvautua omiin suunnitelmiinsa; niinpä
se, minkä toinen otaksui merkitsevän pakoa ja epätoivoa, saattoi
muuttua voitoksi. Niagaran taistelusta voi sanoa, kuten Lissan
taistelusta [Adrian merellä Lissan edustalla itävaltalaiset voittivat
italialaiset v. 1866. -- Suom. muist.], ettei se ollut taistelu, vaan
ryhelmä kahakoita!

Bertin kaltaiselle katsojalle tämä tapaus näytti sarjalta
sattumuksia, osittain järkyttäviä, osittain jonninjoutavia, mutta
toisistaan riippumattomia. Hän ei huomannut koskaan minkäänlaista
selvää yhteispyrkimystä, taisteltavan jostain määrätystä kohdasta.
Hän näki järisyttäviä tapahtumia, ja lopulta hänen maailmansa joutui
häviölle, luhistui raunioiksi ja pimeni.

Hän näki taistelun maasta, Prospect puistosta ja Vuohisaarelta,
minne hän pakeni. [Prospect puisto Niagaran Yhdysvaltain puoleisella
rannalla, Vuohisaari keskellä koskea putouksen niskassa. -- Suom.
muist.]

Mutta lienee tarpeellista selittää, miten hän joutui paikalle.

Prinssi oli jälleen ryhtynyt johtamaan laivastoaan sädesähkötyksen
avulla kauan ennen, kuin _Zeppelin_ oli löytänyt hänen leirinsä
Labradorissa. Hänen määräyksiään noudattaen saksalainen ilmalaivasto,
jonka äärimmäiset vakoojat olivat Kalliovuorten yläpuolella
joutuneet tekemisiin japanilaisten kanssa, oli valinnut Niagaran
keskusasemakseen ja odotti siellä hänen tuloaan. Hän oli yhtynyt
joukkoonsa varhain aamulla 12 päivänä, ja Bert näki Niagaran
putouksen ensi kerran ottaessaan auringonnousun aikaan osaa
harjoituksiin keski-kaasusäiliön verkossa. _Zeppelin_ lensi tällöin
sangen korkealla, ja syvällä alhaalla hän näki veden syvänteessä
kuohuvan valkoisena ja sitten lännen puolella Kanadan putouksen
suurena puolikaarena hohtavan, kimmeltävän ja vaahtoavan auringon
paisteessa, herkeämättä jyskien ja kohisten kumeasti. Ilmalaivasto
muodosti suunnattoman puolikuun, jonka sarvet ojentuivat lounaaseen
päin; siinä oli pitkä sarja kiiltäviä hirviöitä, joiden pyrstöt
pyörivät verkalleen, ja jokaisen vatsasta riippui nyt Saksan lippu.

Niagaran kaupunki oli silloin vielä suurimmaksi osaksi pystyssä,
mutta kadut olivat tyhjät ja elottomat. Sillat olivat säilytetyt
eheinä, hotelleista ja ravintoloista riippui yhä lippuja ja
houkuttelevia ilmoituskilpiä, sähkölaitokset olivat käynnissä. Mutta
muuten putouksen ympäristö näytti kuin jättiläisluudalla lakaistulta.
Kaikki, mikä olisi mahdollisesti voinut suojata saksalaisten asemaa
vastaan suunniteltua hyökkäystä, oli tuhottu niin säälimättömästi,
kuin koneilla ja räjähdysaineilla suinkin voi tehdä: talot
räjähdytetty ilmaan ja poltettu, metsät muutettu tuhaksi, aidat
ja laihot hävitetty. Raiteet oli revitty irti ja varsinkin teiltä
raivattu pois kaikki mahdolliset suojakohdat. Ylhäältä katsottuna
tämä raiskaaminen näytti eriskummalliselta. Nuoret metsät oli
tuhottu oikein tukkukaupalla vetämällä rautalankoja niiden ylitse,
ja taittuneet tai maasta kiskotut vesat makasivat laossa kuin
niitetty ruis. Talot näyttivät siltä, kuin ne olisivat litistyneet
jättiläis-sormen painosta. Monessa kohdin oli vielä tulipaloja, ja
avarat alat oli muutettu hiiltyviksi, paikoitellen vielä hehkuviksi
mustiksi läikiksi. Siellä ja täällä näkyi myöhästyneiden pakolaisten
jäännöksiä, rattaita ja hevosten sekä ihmisten ruumiita; ja missä
taloissa oli ollut vesijohto, siellä kiilsi vesilammikoita ja vesi
suihkusi särkyneistä putkista. Säästyneillä niityillä kuljeskeli
vielä hevosia ja nautakarjaa rauhallisesti syöden. Tämän eristetyn
alueen ulkopuolella oli maaseutu koskematta, mutta melkein koko
väestö oli paennut. Buffalossa raivosi tuli suunnattomalla alalla,
eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asukkaat olisivat ryhtyneet
taistelemaan liekkejä vastaan.

Niagaran kaupungista tehtiin parhaillaan nopeasti sotatarpeiden
varastoasemaa. Laivastosta oli jo noudettu melkoinen määrä taitavia
insinöörejä, ja nämä puuhailivat uutterasti sovelluttaakseen
tehdaslaitosta ilmapurjehdusleirin käytettäväksi. Amerikan putouksen
kulmaukseen, hammasradan yläpuolelle oli laadittu kaasuasema, ja
samaa tarkoitusta varten raivattiin etelämpänä paljon suurempaa
aluetta. Sähköasemien, hotellien ja muiden huomattavien rakennusten
katoilla liehui Saksan lippu.

_Zeppelin_ kierteli verkalleen kahdesti tämän näyttämön ylitse
prinssin tarkastellessa sitä riippuvalta parvekkeelta. Sitten
se kohosi puolikuun keskustaan, ja prinssi seurueineen siirtyi
_Hohenzollerniin_, joka oli valittu toimimaan lippulaivana
uhkaavassa taistelussa. Heidät nostettiin pienellä teräsköydellä
keulaparvekkeelta, ja prinssin poistuessa _Zeppelinin_ miehistö
kerääntyi ulkoverkolle. Tämän jälkeen _Zeppelin_ kääntyi takaisin,
kierteli alaspäin ja laskeutui Prospect puistoon, jotta haavoittuneet
voitaisiin kuljettaa pois ja varastot täytettäisiin räjähdysaineilla;
se oli näet saapunut Labradoriin tyhjin varastoin, koska oli
tietymätöntä, kuinka suuren painon se saisi kuljettaakseen. Myöskin
hankittiin uutta vetyä erääseen keulasäiliöistä, joka oli ruvennut
vuotamaan.

Bert oli määrätty kantajain osastoon ja auttoi kuljettamaan
haavoitettuja yhden kerrallaan lähimpään suurista hotelleista,
joka sijaitsi vastapäätä Kanadan rantaa. Hotellissa ei ollut muuta
väkeä kuin kaksi koulittua amerikkalaista sairaanhoitajatarta,
neekeripalvelija ja pari kolme saksalaista. Bert lähti _Zeppelinin_
lääkärin kera kaupungin pääkadulle; he murtautuivat erääseen
apteekkiin ja saivat sieltä erilaisia tarpeita. Palatessaan he
näkivät erään upseerin laativan kahden sotamiehen avustamana
ylimalkaista luetteloa eri myymäläin käyttökelpoisista varastoista.
Heitä lukuun ottamatta pääkatu oli aivan autio, asukkaille oli
annettu määräys poistua kolmen tunnin kuluessa ja jokainen näytti
noudattaneen sitä. Eräässä kulmassa makasi seinustalla kuollut
mies -- ammuttuna. Tyhjän kadun yläpäässä näkyi pari kolme koiraa,
mutta joen puolella katkaisi hiljaisuuden rivi raitiovaunuja. Ne
olivat täynnä letkuja ja kulkivat Prospect puistoon, jota paraillaan
laitettiin ilmalaivatelakaksi.

Bert kuljetti läheisestä myymälästä ottamallaan polkupyörällä
lääkelaatikon hotelliin ja lähetettiin sitten kantamaan pommeja
_Zeppelinin_ varastokammioihin. Tästä perin arkaluontoisesta
työstä hänet kutsui hetken kuluttua _Zeppelinin_ kapteeni
antaen hänelle kirjelipun vietäväksi upseerille, joka toimi
englantilais-amerikkalaisen sähkölaitoksen johtajana, sillä
kenttätelefoni ei ollut vielä kunnossa. Bert sai määräyksen saksan
kielellä, mutta arvasi sen sisällön, teki kunniaa ja otti vastaan
kirjeen koettaen peitellä taitamattomuuttaan. Hän lähti liikkeelle
huolettoman näköisenä, ikäänkuin olisi tuntenut tien, kääntyi parissa
kulmassa ja alkoi juuri epäillä, ettei suunta ollutkaan niin varsin
selvä, kun _Hohenzollernin_ tykin jymähdys ja taivaalta kajahtava
hurraahuuto kiinnitti hänen huomionsa jälleen yläilmoihin.

Hän kohotti katseensa, mutta huomasi talojen molemmin puolin
supistavan näköalan. Hän epäröi, ja sitten uteliaisuus voitti,
houkutellen hänet takaisin joen partaalle. Siellä puut estivät
laajalle näkemästä, ja hämmästyneenä hän havaitsi _Zeppelinin_,
jonka varastoista hän tiesi neljäsosan olevan vielä täyttämättä,
kohoavan Vuohisaaren päälle. Se ei ollut odottanut, kunnes oli saanut
täyden määrän ampumatarpeita. Silloin hänen mieleensä juolahti
ajatus, että hänet olikin jätetty jälelle. Hän sukeltausi puiden ja
pensasten sekaan, kunnes oli varma siitä, ettei _Zeppelinin_ kapteeni
enää rupeisi häntä haeskelemaan. Sitten hän ei voinut hillitä
uteliaisuuttaan päästä näkemään, mikä saksalaisella ilmalaivastolla
mahtoi olla edessään, ja hän eteni ainakin puolitiehen Vuohisaaren
siltaa myöten. Siltä kohdalta hän näki lähes puolen taivaankantta ja
erotti ensi kerran aasialaiset ilmalaivat, jotka puunsivat matalalla
taivaanrannassa kosken yläjuoksun kimaltelevien hyrskyjen yläpuolella.

Ne eivät tehneet läheskään niin valtaavaa vaikutusta kuin saksalaiset
ilmalaivat. Hän ei voinut määrätä välimatkaa, ja ne lensivät suoraan
häntä kohti, joten niiden runko ei näkynyt koko laajuudessaan.

Bert seisoi sillan keskikohdalla, paikassa, jonka useimmat Niagaralla
käyneet muistavat nähneensä matkailijoita tulvillaan, ja hän oli
ainoa ihmisolento koko näyttämöllä. Korkealla hänen yläpuolellaan
liikuskelivat kilpailevat ilmalaivastot, hänen allaan imeytyi virta
kuohuen Amerikan putousta kohti, ikäänkuin vesi kanavan sulussa.
Hän oli eriskummallisessa asussa. Hänen sinisten sarssihousujensa
ylle oli vedetty saksalaiset ilmapurjehtijan kumisaappaat ja
päässään hänellä oli valkoinen lakki, joka oli hiukkasen liian iso.
Hän työnsi sen takaraivolleen paljastaen ihmettelevän pikkuisen
katupoikanaamansa, jossa vielä näkyi arpi ohimossa. "Kas hemmettiä!"
hän kuiskasi.

Hän tuijotti. Hän viittoili. Pari kertaa hän huusi ja paukutti
käsiään. Sitten hän joutui eräässä kohdassa kauhun valtaan ja lähti
pakosalle Vuohisaarta kohti.


4.

Toistensa näkyviin jouduttuaan ei kumpikaan laivasto koettanut
kotvaan tehdä hyökkäystä. Saksalaisilla oli seitsemänseitsemättä
isoa ilmalaivaa, ja ne pysyivät suuren puolikuun muotoisessa
järjestyksessä lähes neljän tuhannen jalan korkeudessa. Molempien
siipien äärimmäiset osastot kuljettivat mukanaan noin kolmeakymmentä
valmiiksi miehitettyä drachenfliegeriä, mutta ne olivat liian pieniä
ja etäällä, jotta Bert olisi voinut erottaa niitä.

Ensiksi hän näki aasialaisten laivastoista ainoastaan n.s. eteläisen.
Siihen kuului neljäkymmentä ilma-alusta ja niiden lisäksi kaikkiaan
lähes neljä sataa yhdenmiehen lentokonetta. Jonkun aikaa se lensi
verkalleen itää kohti noin kahdentoista englannin peninkulman päässä
saksalaisten rintamasta. Bert saattoi ensinnä erottaa ainoastaan
nuo suuret alukset, sitten tulivat näkyviin lentokoneet, jotka
parveilivat ilmalaivojen ympärillä kuin hyttyslauma auringon
paisteessa.

Silloin Bert ei nähnyt lainkaan aasialaisten toista laivastoa,
vaikka se luultavasti tuli parhaillaan saksalaisten näkyviin luoteen
puolelta.

Sää oli erittäin tyyni, taivas melkein pilvetön, ja saksalainen
laivasto oli kohonnut niin suunnattoman korkealle, etteivät alukset
enää näyttäneet sanottavan suurilta. Puolikuun molemmat päät
erottuivat selvästi. Etelään päin pyrkiessään ne kulkivat verkalleen
Bertin ja auringon välitse, muuttuen tällöin mustiksi ääriviivoiksi.
Drachenfliegerit näyttivät pieniltä mustilta pisteiltä tämän
ilma-armadan molemmilla sivustoilla liitäessään.

Laivastot eivät tuntuneet lainkaan kiirehtivän taisteluun.
Aasialaiset poistuivat kauas itään, lisäten vauhtiaan ja kohoten
ylemmäksi, järjestyivät sitten pitkään riviin ja lähtivät lentämään
takaisin pyrkien saksalaisten vasenta siipeä kohti. Näiden osastot
pyörähtivät ympäri vinosti kohoavaa vihollista vastaan, ja pian
pienet välähdykset ja heikosti rätisevä ääni ilmaisi niiden
ruvenneen ampumaan. Kului hetkinen, ennenkuin sillalla olija huomasi
sen tehneen mitään vaikutusta. Sitten joukko drachenfliegereitä
pyrähti lentoon kuin kourallinen lumihiutaleita, ja niitä vastaan
singahti sakea lauma punaisia pisteitä. Tämä leikki näytti
Bertistä suunnattoman kaukaiselta ja lisäksi erikoisessa määrin
epäinhimilliseltä. Vastahan oli kulunut neljättä tuntia siitä,
kuin hän oli ollut eräässä noista samaisista ilmalaivoista, ja
kuitenkaan ne eivät tuntuneet hänestä enää ihmisiä kuljettavilta
kaasusäkeiltä, vaan kummallisilta aisteilla varustetuilta olioilta,
jotka liikuskelivat ja toimivat oman tarkoitusperänsä mukaan.
Aasialaiset ja saksalaiset lentokoneet sekaantuivat yhteen ryhelmään
ja vaipuivat maata kohti, muuttuivat kuin kouralliseksi valkoisia
ja punaisia ruusun terälehtiä, jotka oli heitetty ulos jostain
etäisestä akkunasta, kasvoivat suuremmiksi, kunnes Bert saattoi nähdä
kumoutuneiden pyörivän alas ilman halki, ja peittyivät mahtaviin
savupilviin, joita kohosi Buffalon puolelta. Jonkun aikaa ne olivat
kaikki näkymättömissä, sitten pari kolme valkoista ja joukko
punaisia kohosi jälleen taivasta kohti kuin parvi perhosia, kierteli
kamppaillen ja katosi uudelleen itään päin.

Ankara jyrähdys sai Bertin siirtämään katseensa takaisin
keskitaivaalle. Siellä tuo suuri puolikuu oli pirstoutunut pitkäksi
sotkuiseksi ilmalaivapilveksi. Yksi alus oli vaipunut puolitiehen
maata kohti. Se leimusi sekä keulasta että perästä, ja vielä Bertin
katsellessa se keikahti kumoon, putosi pyörien ja hävisi Buffalon
savupilviin.

Bertin suu avautui ja sulkeutui, ja hän puristi tiukemmin sillan
kaidepuuta. Muutamaan hetkeen -- ne tuntuivat pitkiltä -- ei
kummassakaan laivastossa tapahtunut mitään muutosta, ne lensivät
vinosti toisiaan kohti ja Bertin mielestä ne hyrisivät kuin hyttyset.
Sitten rupesi äkkiä molemmin puolin riveistä tippumaan ilmalaivoja,
joihin oli osunut hänelle näkymättömiä heittoaseita. Aasialainen
linja pyörähti ympäri ja syöksyi joko keskelle saksalaisten
murtunutta rintamaa tai sen ylitse (alhaalta sitä oli vaikea tarkoin
päättää), ja nämä taasen näyttivät väistyvän tietä antaakseen. Nyt
ruvettiin tekemään jonkinlaisia liikkeitä, mutta Bert ei voinut
tajuta niiden tarkoitusta. Vasemmalla sivustalla taistelu muodostui
sotkuiseksi ilmalaivatanssiksi. Muutaman minuutin ajan molemmat
rivit olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät joutuneen käsirysyyn.
Sitten ne hajautuivat ja ilmassa syntyi ryhmä- ja kaksintaisteluja.
Saksalaisia laivoja rupesi yhä enemmän vajoamaan alaspäin. Muuan
katosi leimuten pohjoista kohti, kaksi putosi suin päin maahan;
ryhmä taistelevia, kaksi aasialaista yhtä saksalaista vastaan,
painui vaihtelevalla onnella kahakoiden alas keskitaivaalta,
hetken kuluttua niihin yhtyi toinen ja kaikki ajautuivat yhdessä
itäänpäin. Muuan aasialainen joko hyökkäsi vieläkin suuremman
saksalaisen kimppuun tai törmäsi vahingossa sitä vastaan, ja pyörien
syöksyivät molemmat yhdessä perikatoon. Pohjoinen osasto ehätti
taisteluun niin äkkiä, ettei Bert huomannut muuta kuin laivojen
luvun karttuneen. Kotvan aikaa taistelu oli yhtä ainoata sekasotkua,
painuen yleensä lounaaseen, päin tuulta. Se muuttui yhä enemmän
sarjaksi ryhmäkahakoita. Täällä suunnaton saksalainen ilmalaiva
vajosi leimuten maata kohti ympärillään tusina laakeapohjaisia
aasialaisia, jotka tukahuttivat sen jokaisen yrityksen päästä jälleen
kohoamaan. Tuolla toisen miehistö koetti torjua lentokoneiden selästä
ahdistelevia miekkamiehiä. Tuolla taasen eräs aasialainen liiti
erilleen taistelusta palaen kummastakin päästään. Hänen huomionsa
siirtyi tapahtumasta toiseen ympäri taivaan kirkasta lakeutta, mutta
nämä seikat painuivat erikoisesti hänen mieleensä. Vain peräti
verkalleen hän alkoi havaita jotain yhteenkuuluvaisuutta lähemmissä,
silmiinpistävissä tapahtumissa.

Ilmalaivojen pääjoukko, joka nousten ja laskeutuen liikuskeli
kaukana ylhäällä, ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoutunut. Useimmat
näkyivät kulkevan täyttä vauhtia ja kierrellen pyrkivän ylöspäin,
vaihtaen tällöin tehottomia laukauksia. Sen jälkeen kuin ensimäinen
yhteentörmäys oli päättynyt niin surkeasti sekä hyökkääjälle
että uhrille, ei enää yritetty sanottavasti vahingoittamaan
vastustajaa siihen puskemalla, ja ainakin Bertin oli mahdotonta
nähdä, koetettiinko vallata vihollisten laivoja. Mutta alituiseen
näyttiin kuitenkin pyrittävän eristämään vastustajia, sulkemaan
niiltä tie omaisten luo ja sitten musertamaan ne ylivoimalla, ja
siinä tarkoituksessa nuo parveilevat hirviöt risteilivät yhtä mittaa
edes ja takaisin ja pujahtelivat toistensa ohi. Kun aasialaisia
oli runsaammin ja ne voivat nopeammin pyörähtää ympäri, niin ne
pääsivät myöskin alinomaa ahdistamaan saksalaisia. Joukko saksalaisia
ilmalaivoja keräytyi kiinteäksi falangiksi, koettaen ilmeisesti pysyä
Niagaran sähkötehtaiden yhteydessä, ja vastustajat valmistautuivat
yhä tarmokkaammin murtamaan sen. Bertistä tämä muistutti kaloja,
jotka lammikossa taistelevat leivänmurusista. Hän saattoi nähdä
pieniä savutuprahduksia ja pommien välähdyksiä, mutta ei ainutkaan
ääni kantanut alas hänen korviinsa...

Hänen ja auringon välitse livahti läpättävä varjo ja sitä seurasi
vielä toinenkin. Korvaan osui koneiden surina. Silloin hän unohti
viipymättä taivaanlaen.

Pari, kolme sataa jalkaa virran yläpuolella saapui etelästä pitkä
rivi aasialaisia miekkamiehiä, kiitäen valkyyriain lailla nopeasti
ilman halki niillä omituisilla ratsuilla, jotka Japanin taiteellinen
inspiratsioni oli luonut Europan teknillisen taidon innoittamana.
Siivet leiskuivat tempoen ja koneet surisivat; ne levisivät ja
jäivät liikkumattomiksi, ja laite saapui liitäen halki ilman. Niin
ne kohosivat ja vaipuivat ja kohosivat uudelleen. Ne kulkivat niin
läheltä Bertin päällitse, että hän saattoi kuulla ratsastajain
huutavan toisilleen. Ne pyyhälsivät kaupunkia kohti ja laskeutuivat
toinen toisensa jälkeen maahan, muodostaen pitkän rivin aukealle
paikalle erään hotellin edustalla. Mutta hän ei jäänyt tarkastelemaan
niiden tuloa. Eräs keltainen naama oli kurottautunut sivulle päin,
silmännyt häntä ja kohdannut hänen katseensa ohimennen...

Tällöin Bertin mieleen juolahti, että hän herätti keskellä siltaa
aivan ylen suurta huomiota. Hän pötki pakoon Vuohisaarelle ja seurasi
sieltä lopputaistelua, hiiviskellen puiden suojassa kenties liiankin
itsetietoisena.


5.

Kun Bert alkoi tuntea olevansa kyllin hyvässä turvassa ryhtyäkseen
jälleen taistelua tarkkaamaan, hän huomasi aasialaisten
ilmapurjehtijain ja saksalaisten teknikkojen joutuneen tuimaan
kahakkaan Niagaran kaupungin omistamisesta. Ensimäistä kertaa koko
sodan aikana hän näki jotain, mikä muistutti sellaista taistelua,
johon hän oli nuoruudessaan tutustunut kuvalehtien kautta. Melkeinpä
hänestä näytti siltä, kuin asiat joutuisivat jälleen oikealle
tolalle. Hän näki miesten käyttävän kiväärejä, etsivän suojaa ja
juoksevan ripeästi paikasta toiseen löyhässä hyökkäysjärjestyksessä.
Ensimäinen aeronauttiparvi oli luultavasti odottanut tapaavansa
kaupungin autiona. Se oli laskeutunut Prospect puiston likeiselle
aukiolle ja lähestyi rakennuksia sähkötehtaille päin, kun äkillinen
ammunta tuhosi sen harhaluulon. Miehet vetäytyivät takaisin
hajaantuen erään pengermän suojaan lähelle virtaa, sillä koneidensa
luoksi he eivät enää ennättäneet. Siinä he makasivat ammuskellen
hotelleissa ja sähkötehtaita ympäröivissä taloissa piileskeleviä
saksalaisia.

Sitten heidän avukseen saapui idästä toinen sarja punaisia
lentokoneita. Ne tulivat esiin talojen yläpuolella leijailevasta
autereesta ja kiersivät pitkän mutkan ikäänkuin asemaa tarkastellen.
Saksalaisten ammunta yltyi ryskeeksi, ja muuan noista liitelevistä
haamuista kellahti äkisti taaksepäin ja putosi talojen keskelle.
Toiset laskeutuivat suurten lintujen tavoin sähkölaitoksen katolle.
Ne tarttuivat siihen kiinni, ja jokaisesta hypähti esiin ketterä
pieni olio ja juoksi kattorintamuksen luo.

Leikkiin ennätti toisiakin leiskuttavia lintulaitteita, mutta
Bert ei ollut huomannut niiden tuloa. Hänen korvansa erottivat
näpähteleviä laukauksia, jotka muistuttivat häntä sotaharjoituksista,
sanomalehtien taistelukuvauksista, yleensä kaikesta sellaisesta,
mikä hänen käsityksensä mukaan oli todellista sodankäyntiä.
Hän näki melkoisen joukon saksalaisia juoksevan ympäröivistä
taloista sähkölaitosta kohti. Kaksi kaatui. Toinen jäi makaamaan
liikkumattomana, mutta toinen vääntelihe ja ponnisteli jonkun aikaa.
Hotellissa, jota käytettiin sairaalana ja johon hän oli varemmin
kantanut _Zeppelinin_ haavoitettuja, kohotettiin äkkiä Punaisen
ristin lippu. Kaupunki oli näyttänyt niin rauhalliselta, mutta siinä
piileskeli ilmeisesti suuri määrä saksalaisia, ja nämä alkoivat
nyt keräytyä pääsähkölaitokselle pitääkseen sen hallussaan. Bert
ihmetteli, mitä ampumavälineitä heillä mahtoi olla. Taisteluun
yhtyi yhä enemmän aasialaisia lentokoneita. Ne olivat tehneet lopun
onnettomista saksalaisista drachenfliegereistä ja suuntasivat nyt
kulkunsa kohti alulle pantua ilmapurjehdusleiriä, kaasulaitoksia ja
korjauspajoja, jotka muodostivat saksalaisten pääaseman. Muutamat
laskeutuivat maahan, niiden miehistö haki suojaa ja muuttui
tarmokkaaksi jalkaväeksi. Toiset liihoittelivat taistelupaikan yllä,
ja niistä ammuttiin tuon tuostakin turvattomiin kohtiin. Ammunta oli
perin katkonaista; milloin vallitsi kaikkialla odottava tyyneys,
milloin kajahti sarja nopeita laukauksia, jotka toisinaan yltyivät
jylinäksi. Varovaisesti kierrellessään lentokoneet osuivat pari
kertaa aivan Bertin kohdalle, ja hän piiloutui silloin henkeään
pidätellen.

Tuon tuostakin rätinään sekoittui kumeata jyskettä, muistuttaen häntä
korkeudessa kamppailevista ilmalaivoista, mutta hänen huomionsa pysyi
kuitenkin kohdistuneena tuohon läheisempään taisteluun.

Yht'äkkiä putosi keskitaivaalta jotain, ikäänkuin tynnyri tai
suunnaton potkupallo. Se räjähti hirvittävästi jyrähtäen. Se
oli osunut keskelle aasialaisia aeroplaaneja, jotka oli jätetty
kukkalavojen joukkoon lähelle joen rantaa. Ne lensivät sipaleiksi,
ilmaan tupsahti turpeen kimpaleita, puita ja soraa. Pengermän
suojassa makailevat aeronautit singahtivat hujan hajan kuin säkit,
vaahtoavan veden ylitse lensi köydenpätkiä. Sairaalahotellin
akkunat, joista hetkistä varemmin oli heijastunut sininen taivas
ilmalaivoineen, muuttuivat kaikki suuriksi mustiksi tähdiksi. Pom!
-- toinen jymähdys. Bert katsoi ylöspäin ja hänestä tuntui siltä,
kuin joukko hirvittävän suuria esineitä liihottelisi alas, vaipuen
näyttämön ylle kuin sarja hulmuavia vaippoja. Ilmataistelu alkoi
osaksi painua alaspäin ikäänkuin päästäkseen sähkölaitoskahakan
yhteyteen. Ilmalaivat tekivät häneen peräti uuden vaikutuksen, kun ne
nyt koko suunnattomuudessaan laskeutuivat hänen ylleen. Ne suurenivat
nopeasti ja kävivät yhä valtaavammiksi, kunnes talot näyttivät niiden
suojassa pieniltä, putous kapealta, silta heikolta ja taistelijat
pikkuruisilta. Samalla niistä alkoi kuulua sikin sokin erilaisia
ääniä, huutoja ja kovaa narinaa, ähkinää ja puhkinaa, jyskettä ja
pauketta. Saksalaisten mustat keulakotkat näyttivät siltä, kuin
olisivat todella tapelleet niin, että höyhenet tuprusivat.

Muutamat näistä ilmalaivoista saapuivat viiden sadan jalan päähän
maasta. Bert saattoi nähdä, kuinka saksalaisten alaparvekkeilta
miehet ampuivat kivääreillä, kuinka aasialaiset tarrautuivat kiinni
köysiin; ja eräs mies, jolla oli yllään sukeltajan aluminiumiasu,
putosi suin päin virtaan Vuohisaaren yläpuolelle. Nyt hän näki
ensi kerran aasialaiset ilmalaivat läheltä. Ne muistuttivat eniten
suunnattoman suuria lumikenkiä, ja niissä oli omituisia mustia
ja valkoisia kuvioita, jotensakin samallaisia kuin koneella
kaiverretussa kellon kuoressa. Riippuvia parvekkeita ei niissä ollut,
mutta keskellä sijaitsevista pienistä aukoista pisti esiin päitä ja
tykkien suita. Liidellen pitkissä kaarroksissa, milloin nousten,
milloin vaipuen, nämä hirviöt kamppailivat keskenään. Näytti siltä,
kuin pilvet olisivat taistelleet, kuin vanukkaat olisivat koettaneet
tuhota toisiansa. Ne lentää hurisivat ja kaartelivat toisiaan ja
peittivät Vuohisaaren ja Niagaran joksikin ajaksi savuun ja hämärään,
jonka lävitse auringon valo tunkeutui keihäinä ja säteinä. Ne
hajaantuivat ja yhtyivät ja hajaantuivat jälleen, kamppailivat ja
kiitivät putouksen ympäri ja poistuivat parin peninkulman päähän
Kanadan puolelle, palatakseen taasen kosken luo. Muuan saksalainen
syttyi tuleen, jolloin koko lauma kaikkosi sen lieskan lähettyviltä
ja kohosi hajallaan ilmaan, antaen sen rauhassa painua Kanadan
puolelle, missä se vajotessaan räjähti. Sitten toiset taasen yhtyivät
uusin voimin. Kerran Niagaran kaupungista kajahti ääni, joka kuului
siltä, kuin muurahaiskeossa olisi kohotettu hurraa-huuto. Jälleen
leimusi muuan saksalainen ilmivalkeassa, ja toinen, jota vastustajan
keula oli pahasti ruhjonut, painui taistelupaikalta etelään päin.

Saksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa
epätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he
olivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen.
Aasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä
potkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet,
jotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein
ja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He
vastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi
takaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat
äkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat
paeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän
huomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden
perässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja
kenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan _Hohenzollernin_
ja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa
pelastaakseen Niagaran.

Kerran vielä laivat pyyhältivät Kanadan putouksen ylitse itään
päin, kunnes häämöttivät kaukaa pieninä, pyörsivät sitten ympäri ja
riensivät suurin hypyin ja liidellen töllistelevää katsojaamme kohti.

Koko tuo kamppaileva sikermä lähestyi sangen nopeasti, suureten
suurenemistaan ja kuvastuen mustana iltapäivän aurinkoa vastaan
yläkosken huikaisevien kuohujen yläpuolella. Se kasvoi myrskypilven
lailla, kunnes se vielä kerran pimitti taivaan. Laakeat aasialaiset
ilmalaivat pysyttelivät saksalaisten yläpuolella ja takana lennättäen
vastausta saamatta luotejaan näiden kaasusäiliöihin ja kylkiin;
lentokoneet leijailivat ja syöksyivät alaspäin kuin parvi hyökkääviä
mehiläisiä. Yhä lähemmäksi ne saapuivat täyttäen alisen taivaan.
Kaksi saksalaista pyyhälsi alaspäin ja kohosi jälleen ilmaan, mutta
_Hohenzollern_ oli jo saanut enemmän kuin sieti. Se kohousi heikosti,
kääntyi jyrkästi, ikäänkuin päästäkseen erilleen taistelusta,
leimahti tuleen sekä keulasta että perästä, pyyhälsi alaspäin
vettä kohti, loiskahti siihen vinosti ja kieri useaan kertaan
ympäri. Sitten se lähti kulkemaan virran mukana pyörien ja puskien
ja vääntelehtien kuten elävä olento, pysähtyi ja jatkoi jälleen
matkaansa murskautuneen ja taipuneen potkurin yhä piestessä ilmaa.
Esiin tunkeutuneet liekit tukahtuivat jälleen synnyttäen kokonaisia
höyrypilviä. Siinä oli onnettomuus, joka teki jättiläisvaikutuksen.
Se ulottui kosken poikki kuin saari, kuin sarja korkeita luotoja,
jotka tulivat alaspäin vyöryen, savuten, luhistuen ja kutistuen,
läheten Bertiä milloin nopeammin, milloin hitaammin. Muuan
aasialainen ilmalaiva -- Bert luuli alhaalta katsoessaan näkevänsä
tuhantisen jalkaa katukivitystä -- kiiti takaisin ja teki pari, kolme
kierrosta tuon suuren hylyn yläpuolella, ja puolikymmentä punaista
lentokonetta tanssi hetkisen kuin parvi isoja hyttysiä auringon
paisteessa, ennenkuin ne liitelivät toveriensa perään. Taistelu
oli jo siirtynyt saaren taakse, ja sieltä kaikui nyt yhä koveten
laukauksia, ulvontaa ja huumaavaa hälinää. Saaren puut peittivät
sen nyt Bertiltä, ja hän unohtikin sen nähdessään tuon suunnattoman
voitetun ilmalaivan lähenemistään lähenevän. Hänen taakseen putosi
jotain rytisten ja oksia katkoen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Hetkisen näytti siltä, että _Hohenzollernin_ täytyisi taittaa
selkänsä sillä kohtaa, missä Vuohisaari jakoi kosken kahteen haaraan;
sitten sen potkuri läiskytti ja pärskytti vettä ja työnsi tuon
luhistuvan hylyn Amerikan rantaan päin. Amerikan putousta kohti
kiitävä virta tarttui siihen ja seuraavassa tuokiossa koko tuo
suunnaton hylky, josta nyt leimahti esiin liekkejä kolmessa kohdin,
rysähti Niagaran kaupungista Vuohisaarelle johtavaan siltaan ja
työnsi pitkän käden keskikaaren alle, ikäänkuin nostaakseen sen
ilmaan. Sitten keskisäiliöt räjähtivät kovasti kumahtaen, silta
murtui ja ilmalaivan pääosa hoippui kuin mikäkin eriskummainen
raajarikko putouksen partaalle, epäröi hetkisen ja teki sitten hurjan
loikkauksen, kadoten syvyyteen.

Sen irtautunut keulaosa jäi puristuksiin vasten sitä pientä saarta
-- Vihersaareksi sitä tavallisesti sanottiin -- joka on porraskivenä
mantereen ja Vuohisaaren välillä.

Bert seurasi tätä tapaturmaa virran haarautumasta sillan päähän asti.
Sitten, välittämättä pysyä suojassa, vaikka Ison sillan yläpuolella
leijaili aasialaisia ilmalaivoja kuten joukko suunnattomia kattoja,
hän lähti loikkimaan pohjoista kohti ja saapui ensi kerran sille
kallioiselle kielekkeelle Luna saarta, josta näkee suoraan alas
Amerikan putoukseen. Siinä hän seisoi hengästyneenä keskellä tuota
ikuista kohinaa, hengästyneenä ja tuijottaen.

Syvällä alhaalla ja kulkien nopeasti koskea myöten alas pyöri jotain,
mikä muistutti tyhjää säkkiä. Hänelle se oli -- mitä kaikkea se
olikaan? -- Saksan ilmalaivasto, Kurt, prinssi, Europpa; siihen
sisältyi kaikki se, mikä oli hänelle pysyväistä ja tuttua, ne voimat,
jotka olivat luoneet hänet, voimat, jotka olivat hänestä näyttäneet
epäämättömän voitollisilta, ja se kulki koskea alas kuin tyhjä säkki
ja jätti näkyväisen maailman Aasialle, pakanalliselle keltaiselle
rodulle, kaikelle, mikä oli kauhistavaa ja outoa!

Kauas Kanadan ylitse siirtyi lopputaistelu häipyen pois hänen
näköpiiristään...



YHDEKSÄS LUKU.

Vuohisaarella


1.

Viereiseen kallioon iskevä luoti muistutti häntä siitä, että hän
oli näkösällä ja ainakin osaksi saksalaisten asussa. Se ajoi hänet
takaisin puiden sekaan, ja jonkun aikaa hän ryömi ja kyyristeli ja
etsi suojaa kuin kananpoikanen, joka lymyilee viidakossa kuviteltuja
haukkoja. "Voitettu", hän kuiskasi. "Voitettu ja nujerrettu...
Kiinalaiset! Keltaiset veijarit kintereillä!"

Lopulta hän pääsi suojaan pensasryhmään lähelle erästä teljettyä
ja autiota virvoitusmyymälää, josta näki Amerikan puolelle. Siitä
hän sai jonkinlaisen luolan ja valkaman, sillä pensaat kaartuivat
hänen ylleen. Hän loi katseensa kosken yli, mutta ammunta oli
kokonaan tauonnut ja kaikki näytti rauhalliselta. Aasialainen
ilmalaiva oli siirtynyt entiseltä paikaltaan Ison sillan kohdalta
ja lepäsi nyt liikkumattomana Niagaran kaupungin yläpuolella
varjostaen koko sähköaseman ympäristöä, joka oli ollut maataistelun
näyttämönä. Näytti siltä, kuin tuo hirviö olisi levollisena tuntenut
olevansa varma ylivallastaan, ja sen perästä riippui ylevänä ja
koristeellisena pitkä liehuva lippu, suuren liittokunnan punainen,
musta ja keltainen merkki, päivännousu- ja lohikäärmeviiri. Sen
itäpuolella ja paljon korkeammalla leijui toinen toveri, ja Bert,
joka mieltään rohkaisten ryömi esiin ja kurotti kaulaansa, huomasi
vielä kolmannenkin ilmalaivan kuvastuvan etelässä auringonlaskua
vastaan.

"Lyöty ja nujerrettu!" hän sanoi. "Suuri jumala!"

Ensin näytti siltä, että taistelu oli jo päättynyt Niagaran
kaupungissa, vaikka erään runnellun talon katolla vielä liehui
Saksan lippu. Sähköasemalla kohotettiin valkoinen hursti, ja tämä
liehui yhä seuraavienkin tapahtumain aikana. Mutta hetken kuluttua
kajahti laukauksia, ja saksalaisia sotilaita saapui juosten. He
katosivat talojen suojaan, ja sitten ilmestyi kaksi koneenkäyttäjää,
yllään sininen paita ja housut, ja heitä ajoi kiivaasti takaa kolme
japanilaista miekkamiestä. Etumainen pakolaisista oli kauniskasvuinen
ja juoksi kevyesti ja hyvin; toinen oli tanakka pieni mies ja
jotensakin lihava. Hän juoksi hullunkurisesti, loikkien ja hyppien,
paksut käsivarret sivuille taivutettuina ja pää kenossa. Ahdistajilla
oli yllään sotilaspuku ja päässä tumma metallista ja nahasta tehty
kypärä. Pieni mies kompastui, ja Bert haukkoi ilmaa, tajuten, että
sodassa oli vielä uusiakin kauhuja.

Etumainen miekkamies ennätti ottaa kolme askelta ja pääsi kyllin
lähelle tavoitellakseen häntä säilällään, kun hän hyökkäsi jälleen
eteenpäin.

He juoksivat kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten miekkamies huitaisi
uudelleen, ja kun tuo paksu mies putosi suulleen, Bert saattoi kuulla
veden yli heikon äänen, ikäänkuin jonkinlainen kääpiölehmä olisi
ammunut. Miekkamies sivalsi kaksi kertaa, ja uhri koetti turhaan
suojella itseään käsillään. "Voi, hirmuista!" huusi Bert melkein
itkien ja tuijottaen pullistuvin silmin.

Miekkamies iski neljännen kerran ja jatkoi sitten matkaansa, kun
hänen toverinsa ennättivät paikalle. Viimeinen pysähtyi ja kääntyi
takaisin. Hän oli kenties huomannut jotain liikettä; joka tapauksessa
hän viivähti ja sivalsi yhä uudelleen kaatunutta ruumista.

"Oo-oo!" ulisi Bert jokaisen iskun osuessa, kyyristyi syvemmälle
pensaikkoon ja jäi liikkumattomaksi. Hetken kuluttua kuului
kaupungista laukauksia, ja sitten vallitsi kaikkialla hiljaisuus,
kaikkialla, myöskin sairaalassa.

Hän näki pienten olentojen, pistäen miekkansa huotraan, astuvan ulos
taloista ja kulkevan pommin hävittämäin lentokoneiden jäännöksiä
kohti. Toiset pyörittivät esiin vahingoittumattomia aeroplaaneja
kuten polkupyöriä, hypähtivät satulaan ja kohosivat siipiään
leiskuttaen ilmaan. Kaukana idässä ilmestyi näkösälle sarja
ilmalaivoja, jotka pyrkivät keskitaivaalle päin. Niagaran kaupungin
kohdalla leijuva laskeutui entistään lähemmäksi maata ja laski alas
köysiportaat, joita myöten siihen kapusi miehiä.

Pitkän aikaa hän seurasi edelleen kaupungissa tapahtuvia seikkoja,
kuten jänis tarkastelee metsästysseurueen toimia. Hän näki miehiä
kulkevan talosta toiseen niitä sytytellen, kuten hän piakkoin
huomasi, ja kuuli sähköasemalta sarjan kumeita jymähdyksiä.
Samallaisia hommailtiin Kanadan puolen tehtaissa. Sillä välin
ilmestyi yhä enemmän ilmalaivoja ja vieläkin enemmän lentokoneita,
kunnes hänestä lopulta näytti siltä, että lähes kolmas osa
aasialaista laivastoa oli kokoontunut paikalle. Hän pälyili niitä
pensaikostaan, pysyen tukalassa asemassaankin liikkumattomana, näki
niiden kokoontuvan ja järjestyvän, antavan merkkejä ja poimivan
miehiä, kunnes ne viimein purjehtivat tiehensä hehkuvaa päivänlaskua
kohti, pyrkien aasialaisten suureen yhtymykseen Clevelandin
öljylähteiden luo. Ne hupenivat ja häipyivät näkymättömiin jättäen
hänet yksikseen. Mikäli hän tiesi, hän oli nyt ainoa elävä ihminen
keskellä seutua, jossa vallitsi melkein sanoin kuvaamaton tuho ja
outo yksinäisyys. Suu ammollaan hän näki niiden katoavan.

"Hyvä jumala!" hän virkkoi viimein ikäänkuin hypnoottisesta unesta
heräten.

Ja hänen sielunsa valtasi tunne, joka ei ollut ainoastaan
omakohtaista orpoutta ja äärimmäistä hätää. Hänestä tuntui siltä,
että tämän täytyi olla hänen rotunsa auringonlaskua.


2.

Ensinnä hän ei tajunnut omaa hätäänsä aivan selvästi ja
tarkalleen. Hänelle oli viime aikoina tapahtunut niin paljon,
hänen omat yrityksensä olivat merkinneet niin vähän, että hän oli
käynyt passiiviseksi ja herennyt rakentelemasta suunnitelmia.
Viimeiseksi hän oli aikonut kiertää pitkin Englannin rannikkoa
"Aavikon dervisshinä", valmistaen kanssaihmisilleen tilaisuuksia
hienostettuihin huvituksiin. Sen aikeen oli kohtalo kumonnut. Kohtalo
oli nähnyt sopivaksi määrätä hänelle toisellaisen osan, se oli
lennättänyt hänet paikasta toiseen ja lopulta pudottanut hänet tälle
pienelle kalliokiilalle kahden putouksen väliin. Hänen mieleensä
ei juolahtanut heti, että nyt oli hänen vuorostaan toimittava.
Hänellä oli omituinen tunne siitä, että kaiken täytyi päättyä unen
tavoin, että hän joutuisi varmasti ennen pitkää takaisin entiseen
maailmaansa Grubbin ja Ednan luo, että tämä kohina, tämä välkkyvä
vesi vedettäisiin syrjään kuten verho taikalyhtynäytännön jälkeen ja
vanhat tutut jokapäiväiset olot alkaisivat jälleen vallita. Olisipa
varsin mieltäkiinnittävää kertoa ihmisille, kuinka hän oli joutunut
näkemään Niagaran. Ja sitten hänen mieleensä palautuivat Kurtin
sanat: "Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit
tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia
pikku taipumuksia, revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja
tuhotaan..."

Hän ihmetteli, puolittain epäillen, mahtoiko se olla totta. Oli niin
vaikeata tajuta sitä. Oliko mahdollista, että jossain tuolla kaukana
myöskin Tom ja Jessica olivat kurjassa tilassa, ettei tuo pieni
vihannesmyymälä enää ollutkaan auki eikä Jessica enää hommaillutkaan
siinä kuumentaen Tomin korvia terävillä syrjähuomautuksilla ja
lähettäen täsmällisesti tavarat liiketuttavilleen.

Hän koetti ajatella, mikä viikon päivä nyt oli käsissä, mutta
huomasi sekaantuneensa laskuissaan. Kenties sunnuntai. Jos niin
oli laita, mahtoivatko he nyt mennä kirkkoon -- vai lymyilivätkö
ehkä pensastoissa. Miten lienee käynyt talon isännän, teurastajan,
Butteridgen ja kaikkien niiden, jotka oleskelivat Dymchurchin
rannalla? Hän tiesi, että Lontoolle oli tapahtunut jotain -- sitä
oli pommitettu. Mutta kuka oli pommittanut? Olivatkohan Tom ja
Jessicakin saaneet paeta oudonnäköisiä ruskeita miehiä, joilla oli
pitkät paljastetut miekat ja ilkeät silmät? Hän mietiskeli erilaisia
kurjuuden mahdollisuuksia, mutta hetken kuluttua eräs seikka työnsi
tieltään kaikki muut mielikuvat. Kuinkahan paljon heillä lienee
syötävää? Tämä kysymys kiusasi häntä, valtasi hänen mielensä.

Jos olisi kovin nälissään, söisiköhän sitä silloin rottia?

Hän alkoi tajuta, ettei hänen surkea mielialansa johtunut niin
suuressa määrässä levottomuudesta ja isänmaallisesta surusta kuin
nälästä. Luonnollisesti hänen oli nälkä!

Hän aprikoi ja suuntasi kulkunsa kohti pientä virvokemyymälää, joka
sijaitsi lähellä tuhotun sillan päätä. "Eiköhän siinä liene jotain --"

Kierrettyään sitä pari kertaa hän kävi luukkujen kimppuun aseinaan
taskuveitsi ja puinen vaaja, jonka hän löysi lähistöltä. Lopulta
hän sai yhden luukuista murtumaan, repäisi sen irti ja pisti päänsä
sisään. "Onpahan ruokaa", hän huomautti. Hän pääsi käsiksi luukun
kiinnikkeisiin, ja hetken kuluttua koko laitos oli avoinna hänen
tutkittavakseen. Hän löysi useita pulloja sterilisoitua maitoa,
melkoisen määrän kivennäisvettä, kaksi laatikkoa korppuja ja
ruukullisen perin kovaa leipää, varsin kuivia paperosseja tukuittain,
muutamia kuivanpuoleisia appelsiineja, pähkinöitä, joitakin rasioita
lihaa ja hedelmiä, lautasia, veitsiä ja haarukoita riittävästi
useille kymmenille hengille. Siellä oli myöskin sinkkilaatikko, mutta
sen lukkoa hän ei saanut taipumaan.

"Ei tarvitse kuolla nälkään", Bert virkkoi, "ei ainakaan ensi
tilassa." Hän istuutui myyjän paikalle, ahmi korppuja ja maitoa ja
oli hetkisen varsin tyytyväinen. "Oikein virkistävää", hän mutisi
syödä rouskuttaen ja vilkuillen rauhattomana ympärilleen, "kaikkien
seikkailujen jälkeen."

"Voi turkanen, minkälainen päivä!" Hän vaipui ihmettelyn valtaan.
"Herra jumala!" hän huudahti; "olipa se taistelua! Murskaksi lyötiin
mies parat! Ja ilmalaivat ja lentäjät -- ja kaikki tyynni. Kuinkahan
_Zeppelininin_ käynyt?... Ja Kurt poika sitten -- kuinkahan hänen
kävi? Hän oli kelpo poika."

Hänen mielessään häilähti huoli valtakunnan tulevaisuudesta. "India",
hän virkkoi...

Mutta sen tukahdutti heti käytännöllisempi harrastus.

"Pitääpä hankkia jotain, millä tuon liharasian saa avatuksi."


3.

Herkuteltuaan Bert sytytti paperossin ja istui jonkun aikaa
mietiskellen. "Missä lienee Grubb nykyisin?" hän sanoi. "Olisipa
hauska tietää. Tokkohan kukaan heistä ajattelee minua?"

Hän siirtyi takaisin omaan tilaansa. "Kyllä minun nyt on viivyttävä
tällä saarella jonkun aikaa."

Hän koetti pysyä huolettomana ja levollisena, mutta hetken kuluttua
yksinäisyyteen joutuneen yhteiskuntaolion epämääräinen rauhattomuus
alkoi vaivata häntä. Hän ei voinut pidättyä katselemasta taakseen, ja
ryhtyi siitä päästäkseen tutkimaan saarta.

Vain perin verkalleen hän alkoi tajuta, kuinka omituiseen asemaan
hän oli joutunut, käsittää, että Vihersaaren ja mantereen välisen
kaaren murtuminen oli kokonaan erottanut hänet muusta maailmasta.
Tämä selvisi hänelle vasta sitten, kuin hän tuli takaisin sille
paikalle, missä _Hohenzollernin_ keula makasi kuin maalle ajautunut
laiva, ja sieltä tarkasteli runneltua siltaa. Eikä se silloinkaan
iskenyt hänen mieleensä järisyttävästi, tuntui vain monien muiden
kaltaiselta eriskummalliselta asialta, jota ei voinut auttaa. Hän
tuijotti _Hohenzollernin_ murskautuneisiin hytteihin ja repaleisiin
akkunaverhoihin, mutta ei ajatellutkaan siellä olevan mitään elävää
olentoa, niin se oli ruhjoutunut ja sotkuiseksi vääntynyt ja aivan
kumollaan. Sitten hän silmäili hetkisen iltataivasta. Se alkoi nyt
vetäytyä pilviharson peittoon, eikä näkyvissä ollut ainoatakaan
ilmalaivaa. Muuan pääskynen lensi ohitse siepaten jonkun näkymättömän
uhrin. "Kuin unta", hän kuiskasi.

Koski kahlehti hänen ajatuksensa joksikin ajaksi. "Kohisee. Se
kohisee ja pärskyy aina ja alituisesti. Alituisesti..."

Viimein hänen mielenkiintonsa muuttui omakohtaiseksi. "Mihinkä nyt
pitäisi ryhtyä?"

Hän aprikoi. "Ei synny ainoatakaan tuumaa", hän virkkoi.

Pääasiallisesti hänessä vallitsi tietoisuus siitä, että kaksi viikkoa
takaperin hän oleili Bun Hillissä ajattelemattakaan matkustamista ja
nyt hän oli Niagaran putousten välissä keskellä maailman suurimman
ilmataistelun tuottamaa tuhoa ja hävitystä, ja että hän oli äskettäin
matkustanut Ranskan, Belgian, Saksan, Englannin, Irlannin ja monen
muun maan poikki. Se oli mielenkiintoinen ajatus ja sopi hyvin
keskustelun aiheeksi, mutta käytännöllisessä suhteessa siitä ei ollut
mitään hyötyä. "Kuinka täältä oikein päästäneen pois?" hän ihmetteli.
"Mahtaako olla mitään keinoa? Ellei ole... voi turkanen mua!"

Mietiskely johti seuraavaan lopputulokseen: "Taisinpa joutua
satimeen, kun tulin tuon sillan yli..."

"No, joka tapauksessa pääsin noiden keltanaamain kynsistä. Muuten ne
olisivat katkaisseet helposti minunkin kaulani. Mutta --"

Hän päätti palata Luna saaren kärkeen. Kauan hän seisoi siinä
liikahtamatta tarkastellen Kanadan rantaa, sen hävitettyjä hotelleja
ja taloja ja Viktoria puiston kaatuneita puita, jotka nyt hohtivat
auringonlaskun punertamina. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa
tuon mielettömän hävityksen näyttämöllä. Sitten hän siirtyi takaisin
Amerikan puolelle saarta, kulki _Hohenzollernin_ hylyn ohitse
Vihersaarelle ja silmäili siltaan syntynyttä toivotonta aukkoa
sekä alla kiehuvaa vettä. Buffalon puolella oli vielä paljo savua,
ja Niagaran rautatie-aseman lähellä talot paloivat rivakasti.
Kaikkialla oli nyt autiota ja hiljaista. Kaupungin ja tien välisellä
poikkipolulla makasi pieni hyljätty olio, mytistynyt kasa vaatteita,
joista pisti esiin jäseniä...

"Tarkastellaanpas hieman", sanoi Bert, ja kulkien saaren keskitse
johtavaa polkua hän keksi ennen pitkää molemmat aasialaiset
aeroplaanit, jotka olivat pudonneet murskaksi _Hohenzollernin_
viimeisessä taistelussa.

Ensimäisen luona hän tapasi myöskin ruhjoutuneen ilmapurjehtijan.

Kone oli ilmeisesti pudonnut kohtisuoraan alaspäin ja makasi nyt
pahasti kolhiutuneena taittuneiden oksien seassa. Sen vääntyneet
ja katkenneet siivet ja murtuneet puitteet törröttivät äsken
irtautuneiden puunosien keskellä, ja keulan kärki oli tunkeutunut
maahan. Ilmapurjehtija riippui pää alaspäin oksien ja lehtien
keskellä muutaman kyynärän päässä, ja Bert huomasi hänet vasta
kääntyessään aeroplaanin luota. Illan hämärässä ja hiljaisuudessa
-- sillä aurinko oli jo mennyt mailleen ja tuuli kokonaan lientynyt
-- nuo ylösalasin kääntyneet keltaiset kasvot tekivät kaamean
vaikutuksen, kun ne huomasi noin äkkiä ihan lähellään. Taittunut oksa
oli tunkeutunut aivan miehen rinnan lävitse, ja siinä hän riippui
seivästettynä, näyttäen veltolta ja luonnottomalta. Kädessään hän
puristi vielä lyhyttä pientä kivääriä.

Bert seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa tarkastellen ruumista.

Sitten hän rupesi kulkemaan poispäin, katsahtaen tuon tuostakin
olkansa yli siihen.

Hetken kuluttua hänen täytyi pysähtyä eräälle aukeamalle.

"Herra varjelkoon!" hän kuiskasi. "Kuolleet eivät miellytä minua.
Melkeinpä soisin, että tuo vintiö olisi elossa."

Hän ei halunnut kulkea pitkin polkua, jonka poikki kiinalainen
riippui. Hän tahtoi mieluummin päästä pois puiden parista; olisi
paljon turvallisempaa oleskella aivan lähellä kosken loisketta ja
kohua, se tuntui melkein kuin ihmisseuralta.

Toisen aeroplaanin hän tapasi ruohoisella aukeamalla virtaavan veden
partaalla, eikä se näyttänyt vahingoittuneen juuri ensinkään. Se
makasi kyljellään toinen siipi ilmassa. Lähellä ei ollut mitään
purjehtijaa, ei elävää eikä kuollutta. Siinä se makasi hyljättynä
veden loiskiessa sen pitkän pyrstön ympärillä.

Bert pysyttelihe kauan hieman etäällä siitä ja tirkisteli tummeneviin
varjoihin puiden sekaan, odottaen näkevänsä toisen kiinalaisen,
elävän tai kuolleen. Sitten hän lähestyi konetta perin varovaisesti
ja seisoi katsellen sen suurta ohjauspyörää ja tyhjää satulaa. Hän ei
rohjennut koskea siihen.

"Kunpa ei tuo toinenkaan mies olisi täällä", hän sanoi. "Kunpa hän ei
olisi täällä!"

Muutaman kyynärän päässä hän näki jotain uiskentelevan akanvirrassa,
joka pyöri erään kallionkielekkeen suojassa. Tuntui siltä, kuin se
olisi kiertäessään vetänyt häntä vastustamattomasti luokseen...
Mitähän se mahtoi olla?

"Istu ja pala!" virkkoi Bert. "Siinä on taas joku niistä." Se
kahlehti hänet. Hän sanoi itselleen, että se oli tuo toinen
ilmapurjehtija, joka oli maahan pyrkiessään ammuttu kuoliaaksi ja
pudonnut satulasta. Hän koetti lähteä pois, ja sitten hänen mieleensä
juolahti, että saattoihan hän hakea oksan tai jotain muuta ja työntää
sillä tuon kiertävän esineen ulos virtaan. Siten hänelle jäisi
huolekseen ainoastaan yksi ruumis. Ehkä hän voisi kestää tuon yhden.
Hän epäröi ja pakottautui sitten mieli kuohuksissa tekemään niin.
Hän astui pensastoon ja leikkasi itselleen vavan, palasi kalliolle
ja kapusi akanvirran ja kosken väliseen kärkeen. Auringonlasku oli
jo häipynyt ja lepakot lähteneet liikkeelle, ja hän oli läpimärkänä
hiestä.

Hän töykki tuota uiskentelevaa sinipukuista ruumista vavallaan, mutta
se pääsi hänen käsistään. Kun se saapui toistamiseen, hän koetti
uudelleen ja onnistui. Virtaan ajautuessaan se pyörähti selälleen,
valo säteili keltaisella tukalla -- se oli Kurt!

Kurt se oli, hän ui pois valkoisena, kuolleena ja sangen tyynenä.
Siitä ei ollut epäilystäkään, vielä oli sen verta valoa, että sen
näki selvästi. Virta tarttui häneen, ja hän näytti ojentautuvan sen
helmaan, kuten vuoteelle laskeutuen. Kalpea hän oli nyt, kaikki väri
oli hänestä kadonnut.

Bertin valtasi äärettömän kurjuuden tunne, kun ruumis häipyi
näkyvistä putousta kohti. "Kurt!" hän huusi. "Kurt! En tarkoittanut
sitä! Kurt! Älkää jättäkö minua tänne! Älkää jättäkö!"

Yksinäisyyden ja orpouden tunne valtasi hänet kokonaan. Hän murtui.
Hän seisoi kalliolla iltavalaistuksessa, itkien ja valitellen
kiihkeästi kuin lapsi. Aivan tuntui siltä, kuin olisi katkennut joku
rengas, joka oli kiinnittänyt hänet kaikkiin näihin seikkoihin. Hän
pelkäsi kuten yksikseen jäänyt lapsi, pelkäsi surkeasti.

Hämärä tummeni hänen ympärillään. Metsä oli nyt täynnä
eriskummallisia varjoja. Kaikki muuttui niin oudoksi ja omituiseksi,
ikäänkuin sen olisi nähnyt unessa. "Hyvä jumala! Min'en kestä
tätä", hän sanoi, ryömi kalliolta takaisin nurmikolle ja kyyristyi
maahan. Ja viimein hurja suru Kurtin, oivan, ystävällisen Kurtin
kuoleman johdosta tuli hänen avukseen ja hänen uikutuksensa muuttui
itkuksi. Hän makasi oikosenaan nurmella ja heristi voimattoman raivon
valtaamana nyrkkiään.

"Helvetin sota", hän huusi, "tämä kirottu mieletön sota!"

"Voi Kurt! Luutnantti Kurt!"

"Min' olen mennyttä miestä", hän sanoi. "Olen saanut kyllikseni, ja
enemmänkin. Maailma on pelkkää moskaa, eikä siinä ole mitään järkeä.
Yö saapuu... Jos _hän_ tulee minun perässäni --. Ei hän voi tulla
minun perässäni -- ei hän voi!...

"Jos _hän_ tulee minun perässäni, niin hyppään veteen..."

Hetken kuluttua hän puheli jälleen matalalla äänellä.

"Eihän täällä oikeastaan ole mitään pelättävää. Se on pelkkää
mielikuvitusta. Kurt parka -- hän arveli, että kävisi niin. Ikäänkuin
aavisti sen ennakolta. Hän ei tullutkaan antaneeksi minulle sitä
kirjettä eikä kertonut, kuka hänen tyttönsä oli. Kyllä se on
totta, mitä hän sanoi -- ihmiset riistetään kaiken sen luota,
mihin he kuuluvat -- ja kaikkialla. Aivan niinkuin hän sanoi...
Tänne minut on viskattu -- tuhansien peninkulmain päähän Ednan ja
Grubbin ja omaisteni luota -- revitty irti kuin kasvi juurineen...
Ja samallainen on jokainen sota ollut, minulla vaan ei ollut älyä
ymmärtää sitä. Ihmisiä on kuollut kaikellaisiin kuoppiin ja nurkkiin,
mutta eivät vaan ymmärtäneet sitä, heillä ei ollut älyä tuntea ja
estää sitä. Arvelivat, että sota oli oivallinen asia. Hyvä jumala!...

"Rakas Edna. Hän oli suloinen ja kelpo tyttö. Kerrankin, kun olimme
soutelemassa Kingstonin luona.

"Mutta saadaanpas nähdä -- kyllä minä vielä tapaan hänet. Ellen
tapaa, niin ei se ainakaan ole minun vikani..."


4.

Äkkiä, juuri tämän sankarillisen päätöksen tehtyään, Bert kävi
jäykäksi kauhusta. Ruohikossa hiipi jotain häntä kohti. Pimeässä
ruohikossa hiipi jotain, hiipi ja pysähtyi ja hiipi jälleen. Yö
oli täynnänsä kammoa. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Bert lakkasi
hengittämästä. Ei se voinut olla sitä. Ei, se oli liian pieni!

Se hyökkäsi äkisti hänen luokseen hiljalleen naukaisten ja häntä
pystyssä. Se hieroi päätään häntä vastaan ja hyrräsi. Se oli pieni,
laiha kissanpoika.

"Herra jumala, kisu, kuinka sinä säikytit minua", sanoi Bert hien
helmeillessä hänen ohimoillaan.


5.

Kaiken yötä hän istui puuta vasten nojaten, kissa sylissään.
Hänen mielensä oli väsynyt, eikä hän puhunut ja ajatellut enää
yhtenäisesti. Aamupuolella yötä hän nukahti.

Herätessään hän tunsi jäsenissään kankeutta, mutta mieli oli
rohkeampi, ja kissanpoikanen nukkui luottavaisena ja lämpimänä hänen
takkinsa sisäpuolella. Ja hän huomasi, että pelko oli haihtunut
puiden keskeltä.

Hän silitteli kissaa, ja tuo pieni eläin heräsi ruveten ylen hellänä
hyrräämään. "Sinä haluat kai maitoa", sanoi Bert. "Sitä sinä varmaan
haluat. Ja maistuisipa minullekin aamiainen."

Hän haukoitteli, nousi seisomaan kissa olallaan ja tuijotti
ympärilleen johtaen mieleensä edellisen päivän harmaita, suunnattomia
tapahtumia.

"Pitänee ryhtyä johonkin", hän virkkoi.

Hän astui metsään ja seisoi hetken kuluttua jälleen tarkastelemassa
kuollutta ilmapurjehtijaa. Kissanpoikaa hän puserti hellästi
rintaansa vasten. Ruumis oli kamala, mutta ei läheskään niin kamala
kuin edellisenä iltana hämärässä. Nyt jäsenet riippuivat veltompina
ja kivääri oli pudonnut maahan ja peittynyt puolittain ruohikkoon.

"Meidän pitäisi kai haudata hänet, kisu", sanoi Bert, katsellen
avuttomana kallioista maata. "Meidän on viivyttävä täällä hänen
seurassaan."

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän saattoi kääntyä tiehensä ja lähteä
virvokemyymälään. "Ensin aamiaista joka tapauksessa", hän sanoi
kissaa silitellen. Tämä hieroi hellästi hänen poskeaan karvaisella
kuonollaan ja puraisi sitten häntä korvaan. "Taidat kaivata maitoa,
vai mitä?" hän kysäisi ja kääntyi selin kuolleeseen, ikäänkuin tämä
ei olisi merkinnyt mitään.

Hämmästyksekseen hän huomasi oven olevan auki, vaikka hän oli
edellisenä iltana sulkenut sen hyvin huolellisesti, ja penkillä
hän havaitsi likaisia lautasia, joita hän ei ollut ennen nähnyt.
Läkkiarkun saranat oli kierretty auki ja sen voi avata. Sitä hän ei
myöskään ollut havainnut edellisenä iltana.

"Olinpa aika hölmö!" Bert sanoi. "Minä vaan kolkuttelen ja
vääntelen lukkoa, huomaamatta mitään." Sitä oli nähtävästi käytetty
jääsäiliönä, mutta nyt se sisälsi vain muutamien keitettyjen
kananpoikain jäännöksiä, jotain epämääräistä ainetta, joka olisi
kerran saattanut olla voita, ja kerrassaan vastenmielistä hajua. Hän
sulki kannen jälleen huolellisesti.

Hän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui
jonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi
laatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi
avattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen
määrä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta
sikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu
astia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista
kovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian
persikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. "Ei siinä ole paljoa
tukevaa ruokaa", hän huomautti. "Mutta -- pariksi viikoksi sentään.
Parissa viikossa voi tapahtua paljon."

Hän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti
sitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä
hänen perässään, katselemaan _Hohenzollernin_ jäännöksiä. Ne olivat
yöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin
ennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten
virran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla
liikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän
kimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä.
Koiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.

"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu", hän sanoi.
"Maito ei riitä ainiaan -- ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla
vauhdilla kaiken aikaa."

Hän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.

"Vettä on yllin kyllin", hän virkkoi. "Juomasta ei tule puutetta."

Hän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui
teljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi "Riddle Stairs", ja
kiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat
jyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui
niitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse
pitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon
kipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!

Mutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli
tukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä
neljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja
melkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä
voinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita
noustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua
pitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän
ennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.

Kissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki
sieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle
paasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle
suunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi
jonkun aikaa äänetönnä.

"Eipä uskoisi", hän virkkoi viimein, "että on olemassa noin paljon
vettä... Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja...
Kuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat... kuin ihmisiä kulkisi...
Kuulostaa melkein miltä hyvänsä."

Hän palasi jälleen saarelle. "Minun kai täytyy yhä kiertää tätä
siunattua saarta", hän sanoi alakuloisena. "Yhä vaan kiertää ja
kiertää."

Jonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen
aasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä
nuuski. "Rikki!" hän sanoi.

Hän kohotti katseensa hätkähtäen.

Puiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää,
eriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut.
Perimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen
vaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin,
vaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli
kasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert,
"Saksan Aleksanteri", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen
upseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.


6.

Näiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi
vaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa,
väkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui
vielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin.
Hetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat
suloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa
pälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään.
Häntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut.
Mitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia
sotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia?
Hänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian
voimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja
olivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat
eroavaisuudet. "Heipä hei!" hän huudahti. "Kuinka te olette tänne
joutuneet?"

"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen",
selitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin
lähestyessä kauhuissaan: "Tee kunniaa!" ja toistamiseen, kovemmin:
"Kunniaa!"

"Kas kummaa!" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän
tuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti
puolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan
yhteistyöhön.

Jonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset
seisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista
kansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä
lakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla
demokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän
näytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään
hänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön
merkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän
olikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen
lakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään
saksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti
palvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he
vihasivat häntä.

Prinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella
englannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti,
ettei hän ymmärtänyt sitä.

"Dummer Kerl!" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.

Prinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. "Onko sinulla selvillä
tämän drachenfliegerin rakenne?"

Bert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista
konetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. "Se on ulkolaista tekoa",
hän huomautti.

Saksalaiset neuvottelivat. "Oletko -- ammattimies?" prinssi kysyi.

"Onhan sitä vähän korjailtu", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.

Prinssi etsi sanavarastostaan. "Käykö sillä lentäminen?" hän virkkoi.

Bert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. "Pitääpä tarkastaa", hän
vastasi... "Sitä on pidelty kovakouraisesti!"

Hän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut
Grubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen
ääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi
pureskella vain mielikuvituksessaan. "Kolmen päivän työ", hän sanoi
märehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo
kone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli
särkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut
kallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut.
Myöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties
haitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut
sanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili
yläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. "Ehkäpä
tästä tulee kalua... Jättäkää se minun huolekseni."

Hän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen
tarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen
taitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia
uusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt,
ettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt
koko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä,
tankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista,
millä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja
makasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.

Kissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.

"Paikkaa tuo drachenflieger", sanoi prinssi.

"Jos minä sen paikkaan", huomautti Bert, "niin ei kukaan meistä
uskalla lähteä sillä lentämään."

"_Minä_ lähden", virkkoi prinssi.

"Ja taitatte luultavasti niskanne", sanoi Bert hetken kuluttua.

Prinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen
sanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja
lausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi
teki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui --
kaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen
tarkoituksensa. "Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne", hän
sanoi. "Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön."

Hän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja
etsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta
käsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin
harjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet
ja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä
ja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen
helpommaksi.

Prinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan
häntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi
häntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi
ryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa
kokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin
asiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni
suoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin
ja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. "Kas niin",
sanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden
siipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin
luo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli
varsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.

Hetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti
tahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan
syvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain,
hän vain tokaisi: "Nong comprong. Turha vaiva."

Sitten hänen päähänsä pälkähti jotain. "Tuo kuollut tuolla metsässä
olisi haudattava", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.


7.

Näiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen
muuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka
oli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä
oli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa
hartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän
he mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään
risteili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen
aeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden
pinnalle.

"Sepä kummaa!" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen
johtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään
nämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko
_Hohenzollernin_ miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai
hukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa
keulahytissä, olivat pelastuneet.

"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu
tähtensä", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.

Hän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat
rinnatusten häntä katsellen. "Ei teidän kannata tuijotella minuun",
hän huomautti. "Te vain häiritsette minua." Ja nähdessään, etteivät
he ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin
tehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen
iso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän
virkkoi, viitaten puiden keskitse: "Kuollut mies!"

Linnunnaamainen mies vastasi saksaksi.

"Kuollut mies!" Bert sanoi hänelle. "Tuolla."

Töin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta
kiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat
selvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen,
he soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin
pois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua,
ja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he
laahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari
kertaa levättyään -- sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet
läntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin
ja mieli synkän kapinallisena.

"Senkin öykkäri!" hän sanoi. "Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja
saksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!"

Saksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti
irti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit
ja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään
puun haarukkaan. "Kas niin", hän virkkoi hypätessään puusta maahan.
Prinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen
luo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan
tuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä
tuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri
saapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.

"Mene", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, "ja syö."

Virvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli
jälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua -- kaikki muu
oli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika
ilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. "Tietenkin!"
hän sanoi. "No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?"

Hän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen,
korput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä.
Hän lähestyi kunniaa tekemättä.

"Kuulkaapas!" hän sanoi tuikeasti. "Mitä perhanaa tämä merkitsee?"

Syntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli
englannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen
upseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä
kansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin
voimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja
ravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja
viskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut
saksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta
teki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa
vaati tappelua. "Tuhat tulimmaista!" hän ähki, napittaen takkinsa.

"No", huusi prinssi, "joko menet!" Ja sitten, huomatessaan Bertin
silmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.

Linnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä
ja viitaten taivaalle.

Kaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka
lähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi
käsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki
kolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne
suojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää.
Sinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan
he istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä
ja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan
liha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne
rauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi
sitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen
ollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken
kuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen
yhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.

Keskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä
siitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen
myrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.

"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon", hän virkkoi aluksi, "niin
älkää sitten kajotko minuun!"

He eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.

Sitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan
virtanaan. "Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä
kuin tavallista sotamiestä -- mutta siinä te pahasti erehdytte. Min'
olen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä
tarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa.
Moskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken
sekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan
sen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani
sitten -- en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En
piitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne --
suoraan sanoen varastatte minut -- ja nyt olen tuhansien peninkulmain
päässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on
revitty repaleiksi. Ja vielä _nytkin_ te haluatte pöyhkeillä. Siitä
ei tule mitään minun tietääkseni!

"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te
hävititte -- tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi
tavaraa. Ettekö te opi mitään?"

"Dummer Kerl!" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella
äänellä, tuijottaen siteidensä alta. "Esel!"

"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on
aasi -- hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja
kuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja
muuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista
roskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja
jumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole
tuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että
juuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme
ja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja
pysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet
miljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä
ollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas,
etteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita.
Ja puh! -- tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet
laittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes
he tekivät sen. Heidän _täytyi_ antaa meille tämä selkäsauna. Emme
olisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt
ollaan!"

Linnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi
sitten keskustelemaan prinssin kanssa.

"Olen Englannin kansalainen", virkkoi Bert. "Teidän ei ole pakko
kuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta." Ja hän selvitteli
vielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä
politiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen,
ja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin
"pöyhkeilevät pölkkypäät", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.

Sitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. "No, samapa se,
mutta kuulkaapas nyt -- sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka
on tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te
olette sen vieneet?"

Hän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän
toisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän
kysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.

Syntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman
sekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi
tutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan
ja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi
kyyrysillään.

"Vaikene", sanoi prinssi.

Bert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.

Molemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan
lähellä.

Sitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.

"Herra varjelkoon!" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä
yhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme
minuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli
kätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.


8.

Tämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin
käskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat
saksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert
lähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui
sitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä
isoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten
liipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän
latasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään
ja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja
sen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt
ase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen.
He jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä
turvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen
tekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä
siitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja
haluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta
ajatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen
epäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.

Myymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa
himoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi
etsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen
herjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista.
"Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!"
hän karjui.

Koneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin
hänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he
hymyilivät hieman.

Ensin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta
sitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada
molemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen
punnitsemaan asemaansa.

Se oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän
sitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät.
Molemmilla oli miekka -- jommallakummalla ehkä revolverikin.

Ja jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan
ruokavarastoa!

Tähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta
mielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät
kiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa?
Vuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita,
kallioita, viidakkoja ja kumpuja.

Eikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?

"Min' en voi", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. "Minun pitää
terästää luontoani."

Mutta hän teki erehdyksen pyrkiessään suoraan heidän luotaan. Se
selvisi hänelle äkkiä. Hänen oli pidettävä heitä silmällä, vakoiltava
heitä. Silloin hän kykenisi paremmin arvaamaan, mitä he aikoivat
hänelle tehdä. Ellei _hän_ vakoilisi heitä, _he_ rupeisivat pian
vakoilemaan häntä. Tämä tuntui niin peräti järkevältä, että hän
ryhtyi heti menettelemään sen mukaan. Hän harkitsi pukuaan ja
heitti kauluksensa ja ilmapurjehtijan kielivän lakin kauas veteen.
Takkinsa kauluksen hän käänsi ylös estääkseen likaista paitaansa
välkkymästä. Taskuihin kätketyt työaseet ja mutterit kalisivat hyvin
helposti, mutta hän järjesti ne paremmin ja kääri niiden ympärille
muutamia kirjeitä ja nenäliinansa. Näin meneteltyään hän lähti
varovaisesti ja äänettömästi astumaan, kuunnellen ja tähystellen
joka askeleella. Vastustajiaan lähetessään hän kuuli kovaa ähkinää
ja natinaa. Hän tapasi heidät aasialaisen lentokoneen kimpussa.
Takit ja miekat olivat riisutut, ja he tekivät uutterasti työtä.
Nähtävästi he koettivat kääntää sitä, mutta sen pitkä pyrstö teki sen
hyvin hankalaksi puiden välissä. Hän paiskautui pitkälleen heidät
huomatessaan, ryömi pieneen syvennykseen ja vahti sieltä heidän
ponnistuksiaan. Ajan kuluksi hän kohotti tuon tuostakin kivääriään,
tähdäten vuoroin kumpaankin.

Tämä vahtiminen oli hänestä varsin jännittävää, jopa niinkin
mielenkiintoista, että hän oli ajoittain huutamaisillaan heille
neuvoja. Hän käsitti, että saatuaan koneen käännetyksi he tarvitsivat
heti hänen anastamiaan muttereita ja työaseita. Silloin he lähtisivät
häntä etsimään. He päättelisivät aivan varmaan, että hän kuljetti
niitä mukanaan tai oli kätkenyt ne jonnekin. Panisiko hän kiväärinsä
piiloon ja vaihtaisi nämä työaseet ruokaan? Hän tunsi olevan
mahdotonta luopua pyssystä nyt, kun hän kerran oli tottunut sen
turvalliseen seuraan. Kissa saapui paikalle, piti kovaa menoa hänen
ympärillään ja nuoli ja puri hänen korvaansa.

Aurinko kapusi keskitaivaalle, ja kerran sinä aamuna hän näki kaukana
etelässä aasialaisen ilmalaivan, joka kulki nopeasti itään päin.
Saksalaisilta se jäi huomaamatta.

Vihdoin lentokone oli käännetty ja törrötti pyörillään koukut
yläkoskelle päin. Saksalaiset pyyhkivät kasvojaan, pukivat ylleen
takit ja miekat, juttelivat ja käyttäytyivät kuin miehet, jotka
saattoivat kehua suorittaneensa aamun kuluessa oivan työn. Sitten he
lähtivät, prinssi edellä, astumaan rivakasti virvokemyymälää kohti.
Bert seurasi, mutta havaitsi mahdottomaksi hiipiä kyllin nopeasti ja
hiljaa ennättääkseen saada selville ruuan kätköpaikan. Hän tapasi
heidät istumassa myymälän seinustalla lautaset polvillaan ja rasia
suolattua lihaa sekä lautasellinen korppuja välissään. He näyttivät
olevan varsin hilpeällä tuulella, ja kerran prinssi nauroikin.
Kun Bert näki heidän syövän, häneltä sekaantuivat suunnitelmat.
Hurja nälkä ajoi häntä. Hän ilmestyi äkkiä heidän eteensä noin
kuudenkymmenen jalan päähän, kivääri kädessä. "Kädet ylös!" hän
komensi kovalla, raivoisalla äänellä.

Prinssi vitkasteli, mutta sitten lensi koholle kaksi paria käsiä.
Kivääri oli kummallekin täydellinen yllätys.

"Pystyyn", sanoi Bert... "Kahveli pois!" He tottelivat jälleen.

"Entäs nyt?" Bert arveli itsekseen. "Luullakseni ulos näyttämöltä. --
Tuota tietä", hän sanoi. "Menkää!"

Prinssi totteli huomattavan vikkelästi. Ennättäessään aukeaman päähän
hän lausui nopeasti jotain linnunnaamaiselle upseerille ja molemmat
lähtivät, kokonaan arvokkuutensa unohtaen, _juoksemaan_!

Bertin mieleen iski järkyttävä ajatus.

"Hyvä jumala!" hän huusi suunnattomasti harmissaan. "Minun olisi
pitänyt ottaa heiltä miekat. Hei, kuulkaapas!"

Mutta saksalaiset olivat jo ennättäneet näkyvistä ja lymyilivät
epäilemättä puiden seassa. Bert rupesi sadattelemaan, meni
sitten myymälän luo, tarkasteli pikaisesti, oliko pelättävissä
sivuhyökkäystä, asetti kiväärin sopivaan paikkaan ja ryhtyi
tyhjentämään prinssin lautasta, kuunnellen jännittyneenä ennen
jokaista suupalasta. Hän oli lopettanut prinssin annoksen, antanut
lautasen kissan nuoltavaksi ja tarttui juuri toiseen lautaseen,
kun se särkyi hänen käteensä. Hän tuijotti ja rupesi verkalleen
tajuamaan, että hän oli silmänräpäystä varemmin kuullut viidakosta
paukahduksen. Sitten hän hypähti pystyyn, sieppasi kiväärin toiseen,
liharasian toiseen käteen ja pakeni myymälän ympäri aukeaman toiselle
puolelle. Tällöin viidakosta kuului toinen pamahdus, ja jotain
viuhahti hänen korvansa ohitse.

Hän ei herennyt juoksemasta, ennenkuin oli päässyt lähelle Luna
saarta omasta mielestään lujaan puolustusasemaan. Siellä hän
kyyristyi huohottaen piiloon.

"Niillä oli sittenkin revolveri!" hän läähätti... "Lieneekö kaksikin?
Jos on -- niin, hyvä jumala! silloin olen mennyttä miestä!

"Missä se kissa on? Taitaa pistellä poskeensa lihaa, senkin viikari."


9.

Näin alkoi sota Vuohisaarella. Sitä kesti päivän ja yön, ja tämä
vuorokausi oli pisin Bertin elämässä. Hänen täytyi maata pitkällään
maassa, kuunnella ja vaania. Lisäksi hänen oli rakennettava
suunnitelmia. Nyt oli selvää, että hänen oli surmattava nuo kaksi
miestä, jos sopiva tilaisuus ilmestyisi, ja että hekin koettivat
surmata hänet. Voittosaaliina oli ensiksi ruokavarasto ja toiseksi
lentokone sekä epäilyttävä etuoikeus käyttää sitä. Jos joutuisi
tappiolle, menettäisi varmaan henkensä; joka onnistuisi, pääsisi
tiehensä jonnekin putouksen toiselle puolelle. Bert koetti jonkun
aikaa kuvitella, minkälaista siellä olisi. Hänen mieleensä johtui
monta mahdollisuutta; siellä voisi kohdata erämaita, kiukkuisia
amerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia -- ehkäpä punaihoisiakin!
Vieläkö sellaisia oli olemassa?

"Tuli mitä tuli, sitä ei voi auttaa", Bert sanoi. "Ei siitä pääse
minnekään!"

Kuuluiko ääniä? Hän huomasi käyneensä tarkkaamattomaksi. Jonkun aikaa
hän jännitti kaikkia aistimiaan. Putouksen kohina pani pään pyörälle,
siihen sekoittui kaikellaisia ääniä, luuli kuulevansa askeleita,
puhetta, huutoja ja itkua.

"Typerä koski", Bert virkkoi. "Siinä ei ole mitään järkeä; kohisee
vain kohisemistaan."

Mutta se oli nyt samantekevää! Mitä mahtoivat saksalaiset hommailla?

Menisivätköhän ne takaisin lentokoneen luo? He eivät voisi tehdä
mitään, koska hänellä oli mutterit, ruuvit, ruuviavain ja muut
työaseet. Mutta entä jos he löysivät ne aseet, jotka hän oli
piilottanut puuhun! Hän oli tietenkin kätkenyt ne hyvin, mutta he
saattaisivat löytää ne. Eihän siitä voinut olla niin varma. Hän
koetti muistella tarkalleen, kuinka hän oli ne kätkenyt. Hän koetti
vakuuttaa itselleen, että ne olivat hyvässä, varmassa piilossa, mutta
hänen muistinsa rupesi kujeilemaan. Oliko hän todellakin jättänyt
ruuviavaimen varren näkösälle, kiiltämään oksahaarukasta?

Ssh! Mikä se oli? Liikahtiko joku tuolla pensastossa? Ei! Oliko
siellä kissa? Ei! Se oli vain mielikuvitusta, ei se ollut kissakaan.

Saksalaiset rupeisivat varmasti kaipaamaan ja etsimään työaseita ja
tarpeita, jotka hänellä oli taskussaan; se oli selvää. Sitten he
päättelisivät, että hän oli ne ottanut, ja lähtisivät häntä hakemaan.
Hänen tarvitsi sen vuoksi vain pysyä hiljaa suojapaikassaan, niin
hän saisi heidät käsiinsä. Oliko tässä suunnitelmassa mitään
heikkoa kohtaa? Ottaisivatko he lentokoneesta irti enemmän osia ja
rupeisivat sitten häntä väijymään? Ei, sitä he eivät tekisi, koska
heitä oli kaksi yhtä vastaan; heillä ei ollut mitään syytä pelätä,
että hän lähtisi matkaansa lentokoneella tai edes lähestyisikään
sitä, ja sen vuoksi he eivät ryhtyisi sitä vahingoittamaan. Se oli
hänen mielestään selvää. Mutta entä jos he väijyisivät häntä ruuan
lähettyvillä. No, sitä he eivät voineet tehdä, koska tiesivät hänellä
olevan suolattua lihaa; rasiassa oli siksi paljon, että se riittäisi
kohtuullisesti käytettynä useita päiviä. Luonnollisesti he saattoivat
koettaa, eikö häntä käynyt uuvuttaminen --

Hän havahtui hätkähtäen Hän oli juuri keksinyt asemansa heikon
kohdan. Saattoihan hän vaipua uneen!

Tuon ajatuksen tarvitsi vaikuttaa vain kymmenen minuuttia, kun hän jo
tajusi, että pian hän nukahtaisi!

Hän hieroi silmiään ja käsitteli kivääriä. Hän ei ollut koskaan
ennen huomannut Amerikan auringon ja ilman suunnattoman uuvuttavaa
vaikutusta, Niagaran kohinan uneen vaivuttavaa, raskauttavaa voimaa.
Tähän asti ne olivat yleensä tuntuneet virkistäviltä...

Ellei hän olisi syönyt niin paljon ja niin joutuisasti, ei olo
tuntuisi niin raskaalta. Lienevätkö vegetarianit aina virkeitä?...

Hän havahtui jälleen hätkähtäen.

Uneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos
hän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he
tapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta.
Hän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa.
Parempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen
hyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi
tuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää,
toinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät
aina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi
lähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää
hänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.

Se pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut
heittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin
päässä -- varsinkin yöllä.

Hän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen
joksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve
uudelleen.

Hän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.

Monen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o.
hänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti
pistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä
järjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä
on tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten
aseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.

Iltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota
suunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada
surmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen
henkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?

Entä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?


10.

Hän ryömi ja pysähtyi kuuntelemaan, ryömi uudelleen yöhön asti,
ja epäilemättä Saksan Aleksanteri seuralaisineen teki samoin. Jos
nämä sotaliikkeet olisi sinisillä ja punaisilla viivoilla merkitty
isolle Vuohisaaren kartalle, niin varmaankin huomaisimme niiden
monessa kohdin leikkaavan toisiaan. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan
nähnyt vastustajaansa koko tuona loppumattoman pitkänä päivänä,
joka vaati yhtämittaista, väsyttävää valppautta. Bert ei tietänyt
milloinkaan, kuinka lähellä tai kaukana hän oli. Yön tullen hän
oleskeli Amerikan putouksen likellä; uni oli kaikonnut, mutta sen
sijaan oli jano ruvennut vaivaamaan. Hänen mieleensä juolahti ajatus,
että vastustajat saattoivat majailla _Hohenzollernin_ jäännöksessä,
joka oli ajautunut Vihersaaren rantaan. Hän kävi yritteliääksi,
ei koettanutkaan enää lymyillä, vaan kulki pienen sillan ylitse.
Hän ei tavannut siellä ketään. Ensi kertaa hän nyt saapui noiden
suunnatonten ilmalaivan sirpaleiden luo, ja jonkun aikaa hän tutki
niitä uteliaana hämärässä valossa. Keulahytti oli melkein ehyt,
ovi oli kallistunut alaspäin ja yksi nurkka painunut veteen. Hän
ryömi sisään, joi ja sai sitten mainion päähänpiston: sulki oven ja
laskeutui sille lepäämään.

Mutta nyt hän ei voinut nukkua ensinkään.

Hän torkkui aamupuolelle asti ja huomasi herätessään auringon olevan
korkealla. Nautittuaan aamiaiseksi suolattua lihaa ja vettä hän
istui pitkän ajan iloiten turvallisesta asemastaan. Lopulta hän
kävi yritteliääksi ja rohkeaksi. Hän päätti viipymättä ratkaista
tämän asian tavalla tai toisella, sillä hän oli jo kyllästynyt
alituiseen ryömimiseen. Hän lähti liikkeelle aamuauringon valossa,
kivääri kädessä, ja tuskin yrittikään astua pehmeästi. Hän kulki
virvokemyymälän ympäri tapaamatta ketään ja sitten metsän halki
lentokonetta kohti. Siellä hän huomasi linnunnaamaisen upseerin
istuvan käsivarret ristissä maassa, puuta vasten nojaten. Mies
nukkui; pää oli vaipunut rinnalle ja side valahtanut toisen silmän
päälle.

Bert pysähtyi äkkiä ja jäi kivääri valmiina seisomaan noin
neljänkymmenen jalan päähän. Missä oli prinssi? Silloin hän näki
olkapään pistävän esiin erään puun takaa. Bert astui varovaisesti
viisi askelta vasemmalle ja sai täten tuon suuren miehen näkyviinsä.
Hän seisoi nojaten puuta vasten, revolveri toisessa, miekka toisessa
kädessä, ja haukoitteli haukoittelemistaan. Bertin mielestä ei käynyt
ampuminen haukoittelevaa miestä. Hän lähestyi vastustajaansa kivääri
koholla. Prinssi huomasi hänet, haukoitteleva suu sulkeutui kuin
loukku, ja hän suoristui jäykäksi. Bert seisahtui äänetönnä. Molemmat
katselivat hetkisen toisiaan.

Jos prinssi olisi ollut viisas mies, niin luullakseni hän olisi
kyyristynyt puun taakse. Sen sijaan hän päästi kovan huudon ja
kohotti revolverinsa ja miekkansa. Silloin Bert painoi automaatin
tavoin liipaisinta.

Tällöin hän näki ensi kerran läheltä, miten happea sisältävä luoti
vaikuttaa. Prinssin keskikohdalta leiskahti iso liekki, häikäisevä
loimu, ja kuului kuin tykin jymähdys. Bertin kasvoihin osui jotain
kuumaa ja märkää. Sitten hän näki sokaisevan savu- ja höyryryöpyn
lävitse jäseniä ja murskautuneen ruumiin tupsahtavan maahan.

Bert oli niin hämmästynyt, että hän seisoi suu ammollaan, ja
linnunnaamainen upseeri olisi voinut iskeä hänet maahan taistelutta.
Mutta sen sijaan tämä lähti mutkitellen juoksemaan viidakon halki.
Bert heräsi ja ryhtyi ajamaan takaa, vaikk'ei häntä lainkaan
haluttanut surmata uudelleen. Hän palasi tuon muodottoman lihakasan
luo, joka oli aivan äskettäin ollut kuuluisa prinssi Karl Albert.
Hän tarkasteli kärventynyttä ja veriläikkien tahrimaa ruohikkoa,
lähestyi varovaisesti ja otti käteensä kuuman revolverin, jonka
patruunasäiliöt olivat räjähtäneet rikki. Silloin hän huomasi kissan
iloisena ja ystävällisenä hiipivän häntä kohti. Hänestä tuntui
kerrassaan sopimattomalta, että niin nuori olento sai nähdä niin
kammottavan kohtauksen.

"Kuuleppas kisu", hän sanoi, "tämä paikka ei sovi sinulle."

Hän harppasi kolmella askeleella hävityksen näyttämön poikki,
sieppasi kissan sievästi kiinni ja lähti kulkemaan virvokemyymälää
kohti, kissan hyrrätessä äänekkäästi hänen olkapäällään.

"Sinäpä et näy välittävän koko asiasta", hän huomautti.

Hän hommaili jonkun aikaa myymälän ympärillä ja keksi viimein
ruokavarat katolta. "Peräti merkillistä", hän sanoi kaataessaan
maitoa astiaan, "ettei kolme miestä voi tällaiseen pesään
jouduttuaan puuhata yhdessä. Mutta hän rupesi liiaksi mahtailemaan
prinssiydellään!

"Kylläpä elämä sentään on kummallista!" hän tuumaili, istuen pöydällä
syömässä. "Olen nähnyt hänen kuvansa, kuullut hänen nimensä pienestä
pitäen. Prinssi Karl Albert! Ja jos joku olisi kertonut minulle, että
kerran ampuisin hänet mäsäksi, niin en totta tosiaan olisi uskonut
moista lorua.

"Sen Margaten miehen olisi pitänyt sanoa se minulle. Hän ilmoitti
vaan, että rintani oli heikko.

"Tuo toinen veijari ei pystynyt paljon mihinkään. Mitähän hänelle
olisi tehtävä?"

Hän tarkasteli metsää terävin silmin ja kopeloi polvilleen
asettamaansa kivääriä. "Ei tämä tappaminen ole hauskaa työtä, kisu",
hän virkkoi. "Kurt oli oikeassa, täytyy ensin tahriutua vereen.
Tuntuu siltä, että se on tehtävä jo nuorena... Jos tuo prinssi olisi
tullut luokseni ja sanonut: 'Terve mieheen!' niin kättä olisin
paiskannut. Entä tuo toinen mies, joka lymyilee metsässä! Hänellä on
jo haava päässään ja toinen jalkakin on vialla. Ja palohaavojakin
hänellä on. Hyvänen aika! Vasta on kulunut kolme viikkoa siitä, kuin
näin hänet ensi kerran, ja silloin hän oli ylväs ja hieno -- kädet
täynnä hiusharjoja ja muuta rojua, ja sadatteli minua. Oikea hieno
herra! Nyt hän on puolittain metsäläinen. Mitä minun pitää tehdä
hänelle? Mitä hemmettiä minun pitää tehdä hänelle? En voi jättää
hänelle tuota lentokonetta, se on hiukkasen _liian_ hyvä hänelle, ja
ellen häntä tapa, niin hän kuolee nälkään tällä saarella...

"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin."...

Paperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.

"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset
ihmiset -- me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain
tietävän, mitä he tekivät -- mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan
nyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän
on tehnyt? Tyhmyyksiä -- hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt
on! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on!
Prinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki
laivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan
ympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän
on syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!

"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta
sellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!"

Jonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria
ja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta
nähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän
kävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan
takaa. "Min' en voi", hän sanoi, "se on mahdotonta. Minulla ei ole
sisua siihen! Menköön tiehensä."

Hän lähti astumaan lentokonetta kohti...

Linnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes
merkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään
salaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui
hyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen
äärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun
valtaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut
enää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen
miehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. "Jos osaisin
saksaa", hän sanoi, "niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain
kielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää."

Myöhemmin hän huomasi, että joku oli koettanut päästä siltaan
syntyneen aukon yli. Köysi, johon oli sidottu paino, oli heitetty
toiselle puolelle ja oli tarttunut rautaristikkoon. Toisen pään oli
virta vienyt putoukseen päin.

Mutta linnunnaamainen upseeri kierteli jo suunnattomassa Whirpool
nimisessä akanvirrassa parin englannin peninkulman päässä, seuranaan
joukko aineksia, jotka ennen olivat muodostaneet luutnantti Kurtin,
kiinalaisen ilmapurjehtijan, lehmän y.m.s. Tuo suuri yhtymyspaikka,
jossa herkeämättä, hyödytönnä kiertää joukko romua ja musertuneita
esineitä, ei ole milloinkaan ennen ollut niin täynnä eriskummallisia
ja surkeita jäännöksiä. Ne kiersivät kiertämistään, ja jokainen päivä
toi yhä uusia lisiä: onnettomia eläimiä, veneiden ja lentokoneiden
sirpaleita, loppumattomat määrät asukkaita suurten järvien
partailla sijaitsevista kaupungeista. Paljo saapui Clevelandista.
Kaikki kokoontui tuohon paikkaan ja pyöri siellä pyörimistään, ja
yläpuolelle kertyi päivä päivältä yhä runsaammin lintuja.



KYMMENES LUKU.

Maailma sodan aikana.


1.

Bert viipyi vielä kaksi päivää Vuohisaarella ja kulutti koko
varastonsa paitsi paperosseja ja kivennäisvettä, ennenkuin sai
kyllin rohkeutta koetellakseen aasialaista lentokonetta. Eikä hän
silloinkaan oikeastaan lähtenyt sillä lentoon, vaan se pikemmin lensi
tiehensä vieden hänet mukanaan.

Kesti vain tunnin verran siirtää ruhjoutuneen lentokoneen
siipilistat eheämpään ja panna paikoilleen mutterit, jotka hän oli
itse irroittanut. Kone oli käyttökunnossa ja erosi vain vähäisen
senaikuisen moottoripyörän koneesta. Loppuaika kului pitkälliseen
aprikoimiseen, vitkasteluun ja epäröimiseen. Pääasiallisesti hän
näki loiskahtavansa virtaan ja huristavansa alas putousta kohti,
haparoiden ja vajoten; mutta olipa hän myöskin näkevinään itsensä
ilmassa, missä hän lensi nopeasti kykenemättä laskeutumaan maahan.
Hänen mielensä oli niin kiintynyt lentämiskysymykseen, ettei hän
tullut sanottavasti ajatelleeksi, miten kävisi muukalaiselle,
joka suosituspapereitta saapui aasialaisella lentokoneella sodan
raivostuttaman väestön keskuuteen.

Hän oli yhä hiukan huolissaan linnunnaamaisen upseerin tähden.
Hän kuvitteli, että tämä kenties makasi pahoin runneltuna jossain
kolossa, ja vasta perin pohjin etsiskeltyään hän karkoitti tuon
kiusallisen ajatuksen. "Jos hänet löytäisin", hän mietiskeli, "niin
mitä voisin hänelle tehdä? Avutonta miestä ei käy ampuminen mäsäksi.
Mutta en ymmärrä, kuinka häntä muuten voisin auttaa?"

Sitten kissa rupesi vaivaamaan hänen korkealle kehittynyttä
sosiaalisen vastuunalaisuuden tunnettaan. "Se kuolee nälkään, jos
jätän sen tänne... Sen pitäisi pyydystää hiiriä... Onko täällä
niitä?... No, lintuja... Se on liian nuori... Se on minun kaltaiseni,
se on hiukkasen liian sivistynyt."

Viimein hän pisti sen povitaskuunsa, ja se kiintyi heti
tarkastelemaan suolatun lihan rippeitä, joita se siellä tapasi.

Kissa povessaan hän istuutui lentokoneen satulaan. Iso, kömpelö laite
se oli -- ei rahtuakaan polkupyörän kaltainen. Mutta sen hoitaminen
oli jotensakin helppoa. Kone käymään -- noin, ponnahdus ylöspäin,
niin että pyörä tulee kohtisuoraan -- noin, gyroskooppi toimimaan --
noin, ja sitten -- sitten -- tämä vipu vain ylös.

Kankeanpuoleinen se oli, mutta äkkiä se kääntyi --

Isot kaartuvat siivet lyödä lepattivat kummallakin sivulla
pelottavasti, läiskivät ilmaa ankarasti.

Seis! Se kulki virtaa kohti, pyörä oli jo vedessä. Bert ähkyi
sydämensä pohjasta ja ponnistelihe siirtääkseen vivun takaisin
entiseen asentoon. Hei, jopa alkoi kohota! Kone nosti tihkuvan
pyöränsä aallokosta, ja hän kulki ylöspäin. Nyt ei voinut
pysähdyttää, ei auttanut pysähdyttää. Hetken kuluttua Bert lentää
leiskutteli putouksen yläpuolella, istuen jäykkänä, tuijottavin
silmin ja kalmankalpein kasvoin, nytkähdellen siipien iskiessä ja
kohoten kohoamistaan.

Lentokonetta ja ilmapalloa ei käynyt lainkaan vertaaminen toisiinsa
arvokkuuden ja mukavuuden puolesta. Jälkimäinen oli muulloin
paitsi toisinaan laskeutuessaan virheettömän hienokäytöksinen
kulkuväline; tämä taasen oli hyppivä muuli, muuli, joka kapsahti
koholleen eikä tullut milloinkaan uudelleen alas. Joka kerta, kun
nuo omituisen muotoiset siivet iskivät, se poukahdutti Bertin
ylöspäin ja istutti puoli sekuntia myöhemmin hänet jälleen sievästi
satulaansa. Eikä ilmapallossa kuljettaessa tunnu tuultakaan, koska
pallo on osa tuulesta; lentäminen sitävastoin on alituista hurjaa
vedon synnyttämistä ja tuuleen puskemista. Tämä tuuli koetti ennen
kaikkea sokaista hänet, pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Jonkun
ajan kuluttua hän huomasi parhaaksi tarrautua kiinni polvillaan ja
jaloillaan, muuten hän olisikin hölskynyt kahdeksi puolikkaaksi. Ja
hän kohosi kolmen, kuuden, yhdeksän sadan jalan korkeuteen kuohuvan,
vaahtoavan veden yläpuolelle -- yhä vain ylemmäksi. Se oli kylläkin
hyvä, mutta miten päästä vaakasuorasti kulkemaan? Hän koetti
ajatella, kulkivatko nämä laitteet vaakasuorasti. Eivät! Ne lentää
leiskuivat ylöspäin ja pyyhälsivät sitten alaspäin. Hän aikoi kohota
vielä jonkun aikaa. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään. Hän pyyhki
niitä kädellään, jonka hän arkaillen hellitti koneistosta.

Kumpi oli edullisempaa: laskeutua maahan vaiko veteen -- tuollaiseen
veteen?

Hän lentää leiskutteli ylöspäin Buffaloa kohti. Oli joka tapauksessa
rauhoittavaa, että putous ja vesien hurjat ryöpyt olivat jääneet
taakse. Hän lensi suorassa linjassa ylöspäin, sen hän saattoi nähdä.
Miten päästä kääntymään?

Hetken kuluttua hän oli melkein kylmän tyyni, ja hänen silmänsä
alkoivat tottua ilman viimaan, mutta ylen korkealle hän kohosi. Hän
kallisti päätään eteenpäin ja tähysteli silmiään räpytellen seutua.
Hän voi nähdä aina Buffaloon saakka, jota nyt rumensi kolme suurta
mustunutta raunioarpea, vieläpä sen takana sijaitsevat kukkulat
ja lakeudetkin. Lienenkö jo puolen peninkulman korkeudessa, ehkä
enemmänkin? hän uteli itsekseen. Niagaran ja Buffalon välillä oli
erään rautatie-aseman lähellä joitakuita ihmisiä talojen keskellä,
ja sitten näkyi enemmän väkeä. He kulkivat muurahaisten lailla
uutterasti milloin ulos, milloin sisään. Hän näki kahden automobiilin
liukuvan tietä myöten Niagaran kaupunkia kohti. Sitten ilmaantui
kauas etelään iso aasialainen ilmalaiva, joka pyrki itään päin.
"Herra armahda!" Bert huudahti ja koetti täydellä todella saada
suuntaansa muuttumaan. Mutta ilmalaiva ei välittänyt hänestä, ja hän
kohosi nytkähdellen edelleen. Maailma muuttui yhä avarammaksi ja
karttamaisemmaksi. Aivan lähellä hänen yläpuolellaan levisi utuinen
pilvikerrostuma.

Hän päätti irroittaa siipiha'an. Vipu hangoitteli jonkun aikaa
vastaan, taipui sitten, ja silmänräpäyksessä koneen pyrstö pyllähti
pystyyn ja siivet levittäytyivät jäykiksi. Kaikki muuttui heti
nopeaksi, pehmeäksi ja hiljaiseksi. Hän liukui vinhaa vauhtia
alaspäin hurjaa tuulenpuuskaa vasten, silmät melkein ummessa...

Muuan pieni vipu, joka oli tähän asti ollut itsepintainen,
osoittautui nyt taipuvaiseksi. Hän siirsi sitä hiukan oikealle, ja
hurrr! -- vasen siipi oli jollain salaperäisellä tavalla supistunut
reunastaan, ja hän pyyhälsi ympäri ja alaspäin, kiertäen suunnatonta
spiraalia oikealle. Muutaman hetken hän tunsi avuttomana turmion
olevan lähellä. Hän siirsi ponnistaen vivun takaisin keskikohdalle,
ja siivet muuttuivat jälleen yhtäläisiksi.

Hän siirsi sitä vasemmalle ja tunsi kiertävänsä takaperin. "Liian
paljon!" hän huohotti.

Hän huomasi syöksyvänsä vinhaa vauhtia alaspäin muuatta
rautatielinjaa ja eräitä tehdasrakennuksia kohti. Ne näyttivät
kiitävän häntä kohti nielaistakseen hänet. Hän tunsi samaten kuin
henkilö, jonka polkupyörä hyökkää mäkeä alaspäin. "Äläs!" hän huusi,
ja ponnistaen kaikki voimansa hän sai tykyttävän koneen uudelleen
toimimaan ja siivet leiskumaan. Hän liiteli alas ja ylös ja alkoi
jälleen nousta nytkähdellen ja värähdellen.

Taasen hän kohosi korkealle, kunnes näki laajalti yli New Yorkin
valtion länsiosan, liukui sitten pitkään alaspäin, jälleen ylös,
sitten alas. Pyyhältäessään neljännespeninkulman korkeudessa erään
kylän ylitse hän näki ihmisiä juoksevan tiehensä -- ilmeisesti hänen
haukkamaisen kulkunsa vaikutuksesta. Hänen päähänsä juolahti ajatus,
että häntä kohti oli ammuttu.

"Ylös!" hän sanoi ja kävi jälleen vivun kimppuun. Se siirtyi
ihmeellisen tottelevaisesti, ja äkkiä siivet näyttivät taipuvan
keskeltä. Mutta kone oli ääneti! Se oli pysähtynyt. Hän työnsi vivun
takaisin pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella. Mitäpä tehdä?

Paljo tapahtui muutaman sekunnin kuluessa, mutta nopea oli hänen
mielensäkin, varsin sukkelaan hän ajatteli. Ylöspäin hän ei voinut
päästä, hän liukui alas ilman halki; hänen oli törmättävä johonkin.

Hän kulki nopeasti, kenties kolmekymmentä engl. peninkulmaa tunnissa,
yhä alaspäin.

Tuo lehtikuusimetsikkö näytti perin pehmeältä melkein kuin
sammalvuoteelta!

Pääsisiköhän sinne? Hän ryhtyi ohjailemaan. Oikealle -- vasemmalle!

Hurrr! Räiskis! Hän liukui puiden latvojen yli, kynti niiden lävitse,
pyllähti keskelle viheriäisiä teräviä lehtiä ja mustia oksia. Äkkiä
kuului rätinää, ja hän putosi satulasta eteenpäin. Oksia katkeili ja
muutamat iskivät häntä ankarasti kasvoihin...

Hän oli joutunut rungon ja satulan väliin ja oli, mikäli saattoi
huomata, vahingoittumaton. Hän koetti muuttaa asemaansa, mutta alkoi
liukua ja pudota oksien lomitse. Vihdoin hän sai kiinni jostakin
ja huomasi pysähtyneensä alimmille oksille lentokoneen alle. Ilma
oli täynnä miellyttävää pihkaista tuoksua. Hän tuijotti hetkisen
liikkumatonna ja kapusi sitten varsin varovaisesti oksa oksalta alas
pehmeään, neulasten peittämään maahan.

"Hyvin kävi", hän virkkoi, katsellen vääntyneitä siipiä.

"Putosin pehmeään paikkaan!"

Hän hieroi leukaansa kädellään ja mietiskeli, "Hitto vieköön,
kyllä minä sentään olen oikein onnen poika!" hän sanoi, silmäillen
metsikön miellyttävää pohjaa, jolla välkkyi auringonpälviä. Sitten
hän huomasi povessaan hurjaa liikettä. "Herranen aika!" hän huudahti,
"taidatpa olla puolitukehtunut", ja veti kissanpojan esiin taskustaan
ja nenäliinastaan. Se oli pahoin nutistunut ja iloitsi suuresti
nähdessään jälleen päivänvalon. Sen pikku kieli pisti esiin hampaiden
lomitse. Hän laski sen maahan, se juoksi kymmenkunnan askeletta,
ravisti itseään, venyttelihe ja istuutui peseytymään.

"No, entäs nyt?" Bert kysäsi tähystellen ympärilleen, ja sitten,
harmistunein elein: "Perhana! Minun olisi pitänyt ottaa se pyssy
mukaani!"

Hän oli asettanut sen puuta vasten istuutuessaan lentokoneen satulaan.

Hän oli jonkun aikaa ymmällään syvän hiljaisuudet tähden, ja sitten
hän tajusi, ettei putouksen kohina kaikunutkaan enää hänen korvissaan.


2.

Bertillä ei ollut varsin selvää käsitystä siitä, minkälaisia
ihmisiä hän kohtaisi tässä maassa. Hän ties olevansa Amerikassa.
Amerikkalaiset hän tiesi suureksi ja mahtavaksi kansakunnaksi; he
olivat käytökseltään kuivia ja leikillisiä, kuuluivat rakastavan
käyräpuukkoa ja revolveria ja puhuvan nenä-äänellä. He olivat myöskin
perin rikkaita, käyttivät kiikkutuoleja, sijoittivat istuessaan
jalkansa harvinaisen korkealle ja pureskelivat tupakkaa, kumia
ja muita aineita väsymättömän uutterasti. Heidän keskuudessaan
eli punaihoisia sekä hullunkurisia, nöyriä neekereitä. Tämän hän
oli oppinut kansankirjaston kaunokirjallisesta osastosta. Muuten
hänen tietovarastonsa oli varsin vähäinen. Sen vuoksi hän ei
hämmästynytkään kohdatessaan aseellisia miehiä.

Hän päätti erota ruhjoutuneesta lentokoneestaan. Kuljettuaan jonkun
aikaa metsän halki hän osui tielle, joka näytti hänestä huomattavan
leveältä, mutta huonosti rakennetulta Englannin teihin verrattuna. Ei
ollut pensasaitaa, ei ojia eikä selvää jalkapolkuakaan erottamassa
sitä metsästä. Edessään hän näki miehen, jolla oli kivääri
kainalossaan. Tämä katseli häntä uteliaana ja hätkähti kuullessaan
hänen puhuvan.

"Voitteko sanoa, missäpäin minä nyt olen?" kysyi Bert.

Mies silmäili häntä ja varsinkin hänen kumisaappaitaan synkän
epäluuloisena. Sitten hän vastasi omituisella vieraalla kielellä,
joka sivumennen sanoen oli tshekin kieltä. Nähdessään Bertin
kummastuneet kasvot hän katkaisi selityksensä äkkiä sanoen
murteellisesti: "En puhu englantia."

"Soo!" virkahti Bert. Hän tuumaili ankarasti hetkisen ja lähti sitten
tiehensä.

"Kiitos", hän sanoi olkansa ylitse. Mies katseli kotvan hänen
selkäänsä, sai jotain päähänsä ja yritti tehdä jonkun liikkeen,
huokasi, jätti sen sikseen ja jatkoi myöskin kulkuaan kasvoillaan
masentunut ilme. Hetken kuluttua Bert saapui erään ison puutalon
luo, joka sijaitsi yksinään puiden keskellä. Hänestä se näytti
alastomalta, tyhjältä laatikolta; seiniä ei verhonnut ainoakaan
köynnöskasvi, ei mikään pensasaita tai kivimuuri erottanut sitä
ympäröivästä metsästä. Hän pysähtyi portaiden eteen. Talo näytti
autiolta. Hän aikoi astua oven luo kolkuttamaan, mutta äkkiä ilmestyi
sivulta iso musta koira, joka asettui häntä tarkastelemaan. Se oli
roteva, vahvaleukainen eläin, ja sillä oli piikkinen kaulanauha. Se
ei haukkunut eikä lähestynyt, se vain pörhisti rauhallisena karvojaan
ja päästi yhden ainoan äänen, ikäänkuin lyhyen, syvän yskähdyksen.

Bert epäröi ja jatkoi sitten matkaansa. Hän pysähtyi kolmenkymmenen
askeleen päähän ja tirkisteli ympärilleen puiden lomitse. "Ei olisi
pitänyt jättää sitä kissaa", hän sanoi.

Syvä suru painoi hänen mieltänsä jonkun aikaa. Musta koira tuli
metsään nähdäkseen hänet paremmin ja päästi jälleen tuon hillityn
yskähdyksensä.

"Kyllä se suoriutuu," Bert päätteli... "Se pyydystää ruokansa..."

"Kyllä se suoriutuu", hän toisti kotvan kuluttua epävarmasti. Mutta
hän olisi kääntynyt takaisin, ellei tuota mustaa koiraa olisi ollut
tiellä.

Kun talo koirineen oli kadonnut näkyvistä, hän poikkesi metsään ja
palasi hetken kuluttua siloitellen taskuveitsellään tukevanpuoleista
sauvaa. Nähdessään tien ohessa varsin mukavan kiven hän poimi sen
ja pisti taskuunsa. Sitten hän saapui kolmen tai neljän talon luo,
jotka olivat puusta rakennetut kuten ensimäinenkin ja sijaitsivat
yhtä omituisissa paikoissa. Niiden takaa näkyi sikolättejä ja tonkiva
musta sika, jonka kintereillä pyöri reipas, seikkailunhaluinen
porsasparvi. Erään talon portailla istui kesyttömän näköinen vaimo,
jolla oli mustat silmät ja takkuinen musta tukka; hän imetti lasta,
mutta nousi Bertin huomattuaan, meni sisään ja kuului salpaavan oven.
Sitten ilmestyi sikolääväin luo muuan poika, mutta hän ei ymmärtänyt
Bertin tervehdystä.

"Luullakseni tämä on Amerikkaa!" Bert sanoi.

Taloja alkoi olla tiheämmässä, ja hän kulki kahden peräti hurjan
näköisen ja likaisen miehen ohi puhuttelematta heitä. Toisella oli
kivääri, toisella kirves, ja he silmäilivät halveksien häntä ja hänen
sauvaansa. Sitten hän saapui eräälle poikkitielle, jonka sivua kulki
yksiraiteinen rata, ja siinä oli kulmassa ilmoitustaulu: "Odottakaa
tässä junaa".

"No, sepä on hyvä", arveli Bert.

"Kuinkahan kauan tässä pitäisi odottaa?" Hänen mieleensä juolahti,
että nykyisenä sekasortoisena aikana liikenne saattoi olla lamassa,
ja koska oikealla näkyi olevan enemmän taloja kuin vasemmalla,
hän kääntyi oikealle kädelle. Hän tapasi erään neekerivanhuksen.
"Halloo!" sanoi Bert. "Huomenta!"

"Hyvää päivää, herra!" neekeri vastasi melkein uskomattoman
täyteläisellä äänellä.

"Mikäs tämän paikan nimi on?" Bert kysyi.

"Tanooda, herra!" sanoi neekeri.

"Kiitos", virkkoi Bert.

"Kiitos itsellenne, herra!" neekeri vastasi sydämellisesti.

Bert saapui talojen luo, jotka olivat rakenteeltaan edellisten
kaltaisia, mutta näiden seiniä koristivat englannin- ja
esperantonkieliset ilmoitukset. Sitten hän näki erään rakennuksen,
jota hän arveli ryytikaupaksi. Se oli ensimäinen asumus, jossa
muukalainen saattoi odottaa vieraanvaraisuutta, ja sisäpuolelta
kuului omituisen tuttua ääntä. "Hyvänen aika!" hän sanoi taskujaan
kopeloiden. "En ole tarvinnut rahaa kolmeen viikkoon. Kuinkahan
lienee -- Grubbilla oli suurin osa. Ähäh!" Hän veti esiin kourallisen
rahoja ja katseli niitä, siinä oli kolme pennyn rahaa, kuuden pennyn
lantti ja shillinki. "Hyvä on", hän sanoi kiinnittämättä huomiota
rahojen laatuun.

Hän lähestyi taloa, ja tällöin ilmestyi ovelle tukeva, harmaa mies
paitahihasillaan, ryhtyen tarkastamaan häntä ja hänen nuijaansa.
"Huomenta", lausui Bert. "Voinko saada jotain syötävää?"

Luojalle kiitos, mies vastasi selvällä, hyvällä amerikan kielellä:
"Voitte kyllä, tulkaa sisään", ja astui edellä myymälään.

Tämä näytti hänestä Bun Hillin oloihin verrattuna erittäin valoisalta
ja tilavalta. Vasemmalla oli pitkä myymäläpöytä ja sen takana
laatikoita ja muita tarpeita, oikealla joukko tuoleja, useita pöytiä
ja kaksi sylkyastiaa, perällä tynnyreitä, juustoja ja siankyljyksiä.
Erään pöydän ympärillä istui pieni ryhmä miehiä, ja puolivälissä
neljättäkymmentä oleva nainen nojasi kyynärpäillään myymäläpöytään.
Jokaisella miehellä oli kivääri, ja myymäläpöydän takaa pisti
esiin pyssynpiippu. He kuuntelivat kaikki välinpitämättöminä
halpahintaista, terävä-äänistä gramofonia, joka sijaitsi läheisellä
pöydällä. Sen kurkusta kaikui sanoja, jotka herättivät Bertissä
kalvavan koti-ikävän, palauttivat hänen mieleensä päivänpaisteisen
rannan, ryhmän lapsia, kaksi punaista polkupyörää, Grubbin ja
lähenevän ilmapallon:

    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?

Muuan tukevaniskainen olkihattuinen mies, joka pureskeli jotain,
pysäytti koneen, ja kaikki käänsivät katseensa Bertiin. Ja kaikkien
silmät olivat väsyneet.

"Voimmeko antaa tälle herralle jotain syötävää, äiti?" kysyi isäntä.

"Hän saa mitä haluaa", sanoi vaimo liikahtamatta, "korpusta alkaen
aina tukevaan ateriaan asti." Hän koetti tukahduttaa haukoitustaan
kuten ihminen, joka on valvonut kaiken yötä.

"Haluaisin murkinoida", Bert selitti, "mutta minulla ei ole
sanottavasti rahaa. En maksaisi enempää kuin killingin."

"Hä?" virkkoi isäntä terävästi.

"Killingin", sanoi Bert ja tajusi äkkiä joutuneensa ikävään pulaan.

"Jahah", sanoi isäntä, unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden; "mutta
mitäs helvettiä se killinki sitten on?"

"Hän tarkoittaa kvartteria" [Quarteriksi nimitetään Amerikassa 25
centin rahaa. Suom. muist.], selitti eräs älykkään näköinen nuori
mies, jolla oli yllään ratsastussäärykset.

Bert koetti salata hämmästystään ja otti esille rahansa. "Tämä on
killinki", hän sanoi.

"Mistä osasta Amerikkaa te oikeastaan tulette?" kysyi isäntä.

Bert pisti killingin taskuunsa vastatessaan: "Niagaralta."

"Milloin te sieltä lähditte?"

"Vasta tunti sitten."

"Vai niin", sanoi isäntä ja kääntyi ymmällään hymyillen toisten
puoleen. "Vai niin."

He tekivät samalla haavaa useita kysymyksiä.

Bert vastasi pariin. "Nähkääs", hän selitti, "olen ollut Saksan
ilmalaivaston mukana. Ne ottivat minut erehdyksestä mukaansa ja
toivat tänne."

"Englannistako?"

"Niin -- Englannista. Saksan kautta. Olin mukana, kun taisteltiin
aasialaisten kanssa, ja jäin pieneen saareen, joka on keskellä
putousta."

"Vuohisaareenko?"

"En tiedä sen nimeä, mutta siellä löysin lentokoneen ja lähdin sillä
lentämään ja tulin siten tänne."

Kaksi miestä nousi katsellen häntä epäluuloisesti. "Missä se
lentokone on?" he kysyivät; "ulkonako?"

"Se on tuolla metsässä -- noin puolen peninkulman päässä."

"Onko se kelvollinen?" kysyi muuan paksuhuulinen mies, jolla oli arpi
kasvoissa.

"Tulin maahan jotensakin kovasti --."

Kaikki nousivat seisomaan, kerääntyivät hänen ympärilleen ja puhuivat
sikin sokin. He tahtoivat häntä opastamaan heidät heti lentokoneen
luo.

"Kuulkaas", sanoi Bert, "kyllä opastan -- mutta en ole saanut
eilisestä suuhuni muuta kuin kivennäisvettä."

Muuan laiha, sotilaan näköinen nuori mies, jolla oli olkavyö ja
ratsastussäärykset, puuttui nyt ensi kerran puheeseen ja lausui
itsetietoisella äänellä: "Antakaa hänelle ruokaa, Mr. Logan -- minä
maksan. Haluan kuulla tuon jutun tarkemmin. Sitten käymme katsomassa
konetta. Tekisipä mieleni sanoa, että kerrassaan merkillinen sattuma
on viskannut tuon herran meidän keskuuteemme. Taidamme ottaa tuon
lentokoneen jos sen löydämme -- tämän paikan puolustusta varten."


3.

Niin Bert pääsi jälleen selville vesille. Hän istui syöden kylmää
lihaa, hyvää leipää ja sinappia, juoden oivallista olutta ja jutellen
yksinkertaisen tarinansa suurin piirtein ja hänen kaltaiselleen
luonteelle ominaisella vajavaisuudella. Hän kertoi, kuinka hän oli
erään "tuttavan herran" kera lähtenyt merenrannalle terveyttään
hoitamaan, kuinka muuan mies saapui sinne ilmapallolla ja putosi
korista ulos juuri kuin hän keikahti sisään, kuinka hän oli ajautunut
Saksaan, kuinka saksalaiset nähtävästi olivat erehdyksestä luulleet
häntä joksikin toiseksi, "vanginneet" hänet ja tuoneet New Yorkiin,
kuinka hän oli käynyt Labradorissa, joutunut Vuohisaarelle ja jäänyt
sinne yksikseen. Prinssin ja Butteridgen hän jätti mainitsematta, ei
ensinkään petollisessa tarkoituksessa, vaan sen vuoksi, että tunsi
olevansa kykenemätön kertomaan niistä asioista vakuuttavasti. Hän
tahtoi, että kaikki näyttäisi luonnolliselta ja uskottavalta, halusi
esiintyä luotettavana, säädyllisenä englantilaisena, jolle saattoi
turvallisesti suoda virvokkeita ja apua.

Kun hän katkonaisessa kertomuksessaan ennätti New Yorkiin ja Niagaran
taisteluun, kuuntelijat ottivat äkkiä esille sanomalehtiä, joita
oli pöydällä, alkoivat keskeyttää häntä ja kysellä näistä hirveistä
tapahtumista. Hän tajusi, että hänen tulonsa oli jälleen herättänyt
eloon ja kiihdyttänyt liekkeihin keskustelun, joka oli herkeämättä
palanut ja ainoastaan ainesten puutteesta gramofonin soidessa
sammunut hiilokseksi, keskustelun, joka oli saanut nämä miehet
kokoontumaan kivääri kädessä, koko maailman tärkeimmän puhelunaiheen,
sodan ja sodankäynnin. Hän huomasi joutuneensa seikkailuineen
syrjään ja muuttuneensa vain uutislähteeksi. Tavalliset toimet,
jokapäiväisten tarpeiden myyminen ja ostaminen, maan viljeleminen,
karjan hoitaminen, jatkuivat ikäänkuin tottumuksen voimasta, samaten
kuin jokapäiväinen elämä jatkuu talossa, jonka isäntä on viety
sairashuoneeseen leikattavaksi. Mutta päähuomio oli kohdistunut
noihin suuriin aasialaisiin ilmalaivoihin, jotka lensivät taivaan
poikki arvaamattomilla asioilla, ja punapukuisiin miekkamiehiin,
jotka toisinaan lentää liehuivat alas vaatien paloöljyä tai ruokaa
ja urkkien uutisia. Nämä miehet kyselivät, koko maa kyseli: "Mitä
on tehtävä? Mihin voimme ryhtyä? Miten pääsemme heihin käsiksi?"
Bert muuttui vähäpätöiseksi kokonaisuuden osaksi, lakkasi omissa
ajatuksissaankin olemasta keskeinen ja itsenäinen olio.

Syötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja
kertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän
sytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen,
hieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi
ilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier,
oli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi
toisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti
työskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen
haltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari
puuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon
kalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia
huomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet
läheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin
heitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä
pääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen
Loganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin
huomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän
että kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.

Laurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas
maanomistaja sekä työnantaja -- Bert kuuli kunnioituksella häntä
mainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi -- vaan myöskin
suosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään
kerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja
sodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin
saapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti
painettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan
pätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta;
vanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet
pois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon
Marconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.

Mutta olivatpa ne uutisia!

Bert istui sivulla käsin -- tällöin tunnettiin jo varsin hyvin,
minkä arvoinen mies hän oli -- kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen
hämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli
näkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä,
tuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän
raivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa,
tästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia
vaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin
riippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen
upseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon...

Puhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden
kostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt
joutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja,
rautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä
oli laumoittain piiloutunut ja paennut. "Niillä on jok'ikinen laiva
Tyvenellä valtamerellä", hän kuuli erään huudahtavan. "Sodan alusta
asti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä.
Ne ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne
tekevätkin elävinä tai kuolleina."

Verkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä
suunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin
sulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi,
että turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko
maailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei
milloinkaan.

Hän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet
poikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja
Atlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen
seuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet
ensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä
luhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet,
ihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui
sivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset
hukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja
pakenivat syytäen alas turmaa.

Laajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää,
kuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä,
jotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät
perikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu
sivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet,
väestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet,
ajatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys
näytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta
voimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton
kaikista muista kasvamiseen nähden...

Kolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi
äkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä,
eivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen
nopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka
ylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet
nujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat
ihmetellen ja yhä epäillen...

Nämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen
ryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa
toisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat
kysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan,
jotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja
liikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla
nostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä
toivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli
vielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota
tiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä
suhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit
olivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet
näitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen
koneesta ja kahlehti Bertin huomion. "Kyllä ymmärrän", Bert virkkoi,
äkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä
välittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa.
Bert tunsi hiukan helpotusta -- nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää
Butteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.

"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei
voinut löytää koneen osia -- hän oli piilottanut ne niin tarkoin."

"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?" kysyi olkihattuinen mies.
"Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?"

"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa
Englannissa."

"Aivan oikein", sanoi Laurier. "Muistan lukeneeni siitä
sanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan
varastaneen hänen ilmapallonsa."

"Niin, herra", lausui kumea-ääninen mies, "tuo halvauskohtaus oli
pahinta -- eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on
sattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut --"

"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?"

"Ei ainutkaan sielu. Se on hävinnyt. Hänen ilmapallonsa kuuluu
hukkuneen mereen, vieden piirustukset mukanaan."

Kaikki olivat vaiti.

"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me
voisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain
ilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää
aikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin --
ja me olemme alakynnessä. _Se_ ei estä meitä taistelemasta. E-hei!
mutta ajatelkaapas vaan!"

Bert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.

"Kuulkaas", hän virkkoi, "tuota noin, minä --"

Kukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan
uutta puolta tässä asiassa. "Minäpä sanon --" hän alkoi.

Bert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja
haparoi käsillään. "Kuulkaas!" hän huudahti. "Herra Laurier. Minä --
tuota noin -- se Butteridgen lentokone --"

Laurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla
liikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. "Mitä hän sanoo?" hän
kysyi.

Silloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain
merkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan
hulluksi. Hän kähisi: "Odottakaas! Minä -- tuota noin! Malttakaas!"
ja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.

Hän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi
kätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti
maksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia
nappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän
likainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain
alastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.

"Tässä!" hän huohotti. "Tässä ovat piirustukset!... Ymmärrättekö?
Butteridgen -- lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka
katosi siinä ilmapallossa!"

Muutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat
katseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja
leimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan
liikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.

"Kohtalon ivaa!" hän sanoi, ja hänen äänestään kuvastui
tyytyväisyyttä. "Veristä ivaa! _Kun on liian myöhäistä ruveta niitä
valmistamaan!_"


4.

Epäilemättä kaikki olisivat mielellään kuulleet Bertin tarinan
uudelleen, mutta tällöin Laurier osoitti, mikä hän oli miehiään.
"E-hei, herraseni", hän sanoi liukuen alas pöydältään.

Hän keräsi pöydälle levitetyt Butteridgen piirustukset yhdellä
ainoalla kädenliikkeellä, pelastaen ne yksinpä kumea-äänisen miehen
selittävistä sormenjäljistäkin, ja ojensi ne Bertille. "Pistäkää
ne takaisin entiseen paikkaan", hän sanoi. "Meidän on lähdettävä
matkalle."

Bert otti ne.

"Minne?" kysyi olkihattuinen mies.

"Me lähdemme hakemaan Yhdysvaltain presidenttiä ja jätämme nämä
piirustukset hänelle. Minä en puolestani usko, että tulemme liian
myöhään."

"Missä presidentti oleskelee?" Bert kysyi heikosti muiden ollessa
ääneti.

"Logan", sanoi Laurier kiinnittämättä siihen huomiota, "teidän täytyy
auttaa meitä."

Jo muutaman minuutin kuluttua Bert, Laurier ja myymälän omistaja
tarkastelivat polkupyöriä, joita säilytettiin perähuoneessa. Yksikään
niistä ei ollut oikein Bertin mielen mukainen. Pyörien kehykset
olivat puusta, ja Englannin ilmasto oli opettanut hänet vihaamaan
sellaisia. Mutta Laurier kumosi tämän ja pari muutakin vastaväitettä,
matkaan oli suoriuduttava viipymättä. "No, missä se presidentti
sitten oleilee?" Bert toisti, kun he seisoivat Loganin takana tämän
pumpatessa ilmaa pehmenneeseen renkaaseen.

Laurier loi katseensa häneen. "Hänen kerrotaan olevan Albanyn
seutuvilla -- jossain Berkshire kukkulain lähellä. Hän siirtyy
paikasta toiseen ja koettaa parhaansa mukaan järjestää
puolustustoimenpiteitä sähkölennättimen ja puhelimen avulla.
Aasialaisten ilmalaivasto haeskelee häntä. Kun he arvelevat saaneensa
selville hallituksen keskuspaikan, he heittävät alas pommeja. Tämä
tekee hänen työnsä hankalaksi, mutta toistaiseksi ei vihollinen ole
vielä päässyt kymmenen peninkulman päähän hänen lähettyvilleen.
Aasialaisten ilmalaivasto on nyt hajallaan ympäri itäisiä valtioita,
haeskelee ja havittelee kaasulaitoksia ja kaikkea, mikä voi olla
hyödyksi ilmalaivoja rakennettaessa ja joukkoja kuljetettaessa.
Meidän kostotyömme on peräti laimeata. Mutta näillä koneilla
Herraseni, tämä meidän retkemme on luettava maailman historiallisten
retkien joukkoon!"

Hän oli melkein asettumaisillaan teatteriasentoon.

"Mahtanemmeko ennättää hänen luokseen tänä iltana?" Bert kysyi.

"Emme!" Laurier vastasi. "Kyllä me saamme ajaa ainakin muutamia
päiviä."

"Eikä taida päästä junallakaan?"

"Ei, herraseni! Tanoodasta ei ole päästy kulkemaan kolmeen päivään.
Ei kannata odottaa. Meidän on tultava toimeen omillamme."

"Lähdemmekö nyt heti?"

"Lähdemme!"

"Mutta, tuota noin -- tänä iltana emme ennätä pitkälle."

"Ajetaan niin kauan, kuin voimia riittää, ja nukutaan sitten. Sillä
lailla voitamme vähän. Itään päin käy tiemme."

"Niin, tietenkin --", Bert alkoi, muistellen Vuohisaaren aamuruskoa,
ja jätti lauseensa kesken.

Hän ryhtyi sovittamaan rintasuojustinta paremmin paikoilleen, sillä
osa papereista lepatti hänen liiviensä ulkopuolella.


5.

Bertin elämä oli seuraavan viikon ajan rikas vaikutelmista. Näistä
olivat huomattavimmat jalkoja vaivaava väsymys. Enimmäkseen
hän ajoi polkupyörällä, Laurierin selkä herkeämättä edessään,
seutujen halki, jotka muistuttivat suurennettua Englantia isompine
kukkuloineen ja laajempine laaksoineen, avarampine vainioineen ja
leveämpine teineen; mutta pensasaitoja oli harvemmassa ja tilavilla
parvekkeilla varustetut talot olivat puusta. Hän ajoi. Laurier
kyseli, Laurier valitsi suunnan, Laurier epäröi ja päätti. Toisinaan
näytti siltä, että he jo voisivat puhelimen avulla keskustella
presidentin kanssa; toisinaan oli jotain tapahtunut ja tämä jälleen
kadoksissa. Mutta heidän oli yhä jatkettava matkaa, ja yhä Bert
ajoi. Pyörän kumi pehmeni. Hän ajoi kuitenkin. Hänen ruumistaan
rupesi kolottamaan. Laurierin mielestä se ei merkinnyt mitään.
Päällitse kulki aasialaisia lentolaivoja; molemmat pyöräilijät
syöksyivät piiloon, kunnes taivas selkenisi. Kerran heidän jälessään
liihotteli aasialainen lentokone niin matalalla, että he saattoivat
erottaa lentoniekan pään. Hän seurasi heitä peninkulman verran.
Milloin he saapuivat seutuihin, joissa pakokauhu vallitsi, milloin
hävitetyille tienoille; täällä ihmiset tappelivat ruuasta, tuolla
taas maalaiselämä jatkui melkein häiriytymättömänä. He viettivät
yhden päivän autiossa ja vaurioita kärsineessä Albanyssa. Aasialaiset
olivat laskeutuneet maahan, katkoneet kaikki lennätinlangat ja
muuttaneet rautatienristeyksen kuonaröykkiöksi. Retkeläisemme
riensivät itään päin, heidän ohitseen vilahti satakunta tapahtumaa,
ja yhä Bert ponnisteli uupumattoman Laurierin perässä...

Usein Bertin huomio kiintyi seikkoihin, jotka saattoivat hänet
ymmälleen mutta hän kulki ohitse ja kysymys, johon hän ei saanut
vastausta, häipyi hänen mielestään.

Hän näki ison talon palavan kukkulan rinteellä oikealla puolen tietä,
eikä kukaan välittänyt siitä...

He saapuivat ahtaalle rautatiesillalle ja sitten hetken kuluttua
yksiraiteisen junan luo, joka seisoi paikallaan tukiensa varassa.
Se oli erinomaisen komea, ja matkustajat joko löivät korttia tai
nukkuivat tahi valmistelivat itselleen pikku juhlaa läheisellä
ruohoisella rinteellä. He olivat viipyneet siinä kuusi päivää...

Eräässä paikassa tien varrella riippui puissa tummahipiäisiä miehiä
nuora kaulassaan. Bert ihmetteli syytä siihen...

Eräässä rauhallisen näköisessä kylässä, jossa he viipyivät saadakseen
Bertin renkaan korjatuksi ja nauttivat sillä välin olutta ja
korppuja, heidän luokseen saapui pieni, tavattoman likainen ja
paljasjalkainen poika, joka puheli seuraavasti:

"Tonne mettään on hirtetty vinosilmä-mies!"

"Kiinalainenko hirtetty?" kysäsi Laurier.

"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!"

"Vai näkivät!"

"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin
ne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit'
o' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään."

Bert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti
sylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden
toverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän...

Sinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen
yli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella.
Varmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi
jo mädätä...

Albanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas
oli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan
välinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori
mies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen
alla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän
lähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn.
Vahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän
voinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä
selville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei
hänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä
automobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän
paikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja
he olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan
ruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen.
Tahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti
sen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin
ja kauhuissaan.

"Ei!" sanoi Laurier armottomana. "Meidän on jatkettava matkaamme.
Meillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on
pelastettava Amerikka!"

Neito ei liikahtanutkaan...

Kerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan...

Viimein he löysivät presidentin, joka lymyili Hudson joen varrella
eräässä Pinkervillen syrjäisessä ravintolassa. Hänelle he luovuttivat
Butteridgen piirustukset.



YHDESTOISTA LUKU.

Sivistyksen vararikko.


1.

Ja nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli
sodan pätsissä.

Tavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen
sivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi
maailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet
näyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä
osittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein
varallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten
mielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun
ajatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa,
kun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen
puhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä,
jotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut
kertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä
kiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan
ihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei
mikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se
yhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen
laitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä
onnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta
varten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa
olivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän
taloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä
kiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja
rahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen
traditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja
he elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja
tiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin
kymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja
kuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä
oli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden
satunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat
epäilijälle: "Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!"

Mutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen
vuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme
kenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut
niin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta
kuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen
mukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin.
Tuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa
historiassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen
enemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot
todistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin
kuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu
oli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan
koittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa
sellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen
ei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen
turvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen
saattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa,
voi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava
käsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi
inhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja
avattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia
keksintöjä, uusia koneita!

Noiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan
onnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt
fyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa
näille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme
perustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin
jonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja
ihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta,
sokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.

Edistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen
sovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan
ihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että
se oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain
onnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen
tilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti,
mutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen
veltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista.
He näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi
ja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat
yhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen.
He kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja
sallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa
kasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat
keskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja
antoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka
oli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja
altis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan
voimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua
sota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli
täynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on
melkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.

Olisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa
tuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta
voinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian
autioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista
yhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui.
Se ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä.
Yhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi
aikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa
kohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja
murenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden
kuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli
olemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus,
suunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti
korkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia
jättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla
ratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi
äkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.


2.

Olemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä
hyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä
hävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto
paisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja
ja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut
varustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta
jokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin,
ja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen
häikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot
toisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki
pikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin.
Europan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset,
jotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät
ilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin,
olivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä
senvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa.
Kuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa
ilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia
kokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto
oli kulkenut Englannin ylitse -- sillä välin kuin Bert vielä
tarkasteli Manchesteria yläilmoista -- pidettiin diplomaattisia
neuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät
Saksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma
kaikenkokoisia ja -muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat
ja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta
ryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien
jäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten
kahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen
Keski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen
ilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.

Hyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita
uudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin
karkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi
osittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja
lopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään
viholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja
saksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan
laivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja
Amerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla
Europpaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava
lukuun uusi tekijä.

Tämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron
vallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan
merkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun
maailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin
omaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti
ensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan,
kuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan
myyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo
varemminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin _hankkia
ja kasata kultaa_, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta
nyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa
raivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain,
mikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen
rakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet.
Mikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset
kultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha,
arvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin,
reikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen
kadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma
horjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi
saanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut
elävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen
maksoittuminen...

Ja kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen
sivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden
miljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa
yhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina
näkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin
Aasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki,
pyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan.
Historian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen
toistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima
hukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset
lyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla
niemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista
Marokkoon asti kohotettiin "Jehadin" lippu liehumaan. Kun sotaa
ja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä,
kuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman,
ja sitten myöskin Kiinan hauras "uudenaikainen" sivistys murtui
pingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli
kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa "länsimaalaistutettu" vastoin
omaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli
väkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan,
sotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen
perinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys
jännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan
riippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi,
kun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja,
jotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä
sijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja,
musta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui
temmellystantereeksi.

Näin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko,
ikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon
väkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi,
eivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt
kolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta
koko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan
kaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien
sijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin,
joissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen
ylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi
nälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa,
tunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet
varakkaita.


3.

Niin aiheutui tästä yhteiskunnallisesta sekasorrosta yhteishyvän
valiokuntain aikakausi, joksi historioitsijat sitä nimittävät. Sitten
seurasi kiihkeä ja ankara taistelu hajoamista vastaan; kaikkialla
ponnisteltiin järjestyksen ylläpitämiseksi ja taistelun jatkamiseksi.
Ja samaan aikaan sota muuttui luonteeltaan, kun kaasulla täytettyjen
suunnattomien ilmalaivojen sijasta sotavälineinä ruvettiin käyttämään
lentokoneita. Niin pian kuin suuret laivastotaistelut olivat
päättyneet, aasialaiset koettivat perustaa vihollismaiden arimpien
kohtien lähelle linnoitettuja keskuksia, joista lentokoneilla voi
tehdä partioretkiä. Jonkun aikaa he saivat tällä alalla menetellä
mielin määrin, mutta sitten, kuten jo kerrottiin, Butteridgen
salaisuus tuli päivänvaloon ja taistelu muuttui tasaisemmaksi ja
samalla sen tulos entistään epätietoisemmaksi. Sillä nämä uudet
lentokoneet, jotka olivat liian vähäiset suuriin yrityksiin,
soveltuivat mainiosti sissisotaan; niitä voi rakentaa nopeasti ja
huokealla, käyttää helposti ja piilotella mukavasti. Piirustuksia
jäljennettiin ja painettiin joutuisasti Pinkervillessä ja levitettiin
kaikkialle ympäri Yhdysvaltoja; muutamia lähetettiin Europpaankin,
missä niitä taas jäljennettiin. Jokaista miestä, jokaista kaupunkia
ja kylää, joka vain saattoi tällaisen koneen hankkia, kehotettiin
käyttämään niitä hyväkseen. Pian niitä valmistettiinkin kaikkialla,
ei ainoastaan hallitusten ja paikallisten viranomaisten toimesta,
vaan myöskin rosvojoukoille, kapinallisten komiteoille, vieläpä
kaikellaisille yksityishenkilöillekin. Butteridgen koneen
yhteiskunnallinen turmiollisuus johtui sen perinpohjaisesta
yksinkertaisuudesta. Se oli melkein yhtä yksinkertainen kuin
moottoripyörä. Sodan varempien vaiheiden avarat ääriviivat
katosivat sen vaikutuksesta, eri kansakuntien ja valtakuntien ja
rotujen väliset laajat riitaisuudet hävisivät yksityistaistelujen
kiehuvaan joukkoon. Maailma siirtyi yhdellä ainoalla harppauksella
yhtenäisyydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka kaltaista ei vallinnut
edes Rooman keisarikunnan kukoistusaikanakaan, yhteiskunnalliseen
hajanaisuuteen ja sirpaleisuuteen yhtä täydelliseen kuin keskiajan
nyrkkivallan ajalla. Mutta edelliseen oli saavuttu vähitellen
luisumalla, nyt pudottiin suoraan alas kalliolta. Kaikkialla miehet
ja naiset käsittivät tämän ja ponnistivat epätoivoisesti pysyäkseen
kuilun partaalla.

Seuraa neljäs vaihe. Taisteltaessa sekasortoa vastaan nälänhädän
vanavedessä saapuu toinen ihmiskunnan vanha vihollinen -- rutto,
punainen kuolema. Mutta sota ei taukoa. Liput liehuvat yhä. Ilmaan
kohoaa vereksiä laivastoja, uudellaisia ilmalaivoja, ja niiden
varjossa maailma pimenee -- sen historia melkein keskeytyy.

Tässä kirjassa ei ole aikomus puhua niistä ajoista, kertoa, kuinka
ilmasota jatkui sen vuoksi, etteivät mitkään viranomaiset voineet
kokoontua ja sopia ja lopettaa sitä, jatkui kunnes jokainen hallitus
maailmassa oli hajallaan ja murskana, kuten kasa porsliinia, jota on
survottu kepillä. Viikko viikolta noina hirmuvuosina historia käy
yhä hajanaisemmaksi ja sekasotkuisemmaksi, yhä pienipiirteisemmäksi
ja epävarmemmaksi. Sivistys ei kukistunut ankaraa ja sankarillista
vastarintaa tekemättä. Tuosta katkerasta yhteiskunnallisesta
kamppailusta kohosi esiin isänmaallisia yhdistyksiä, järjestyksen
veljeskuntia, pormestareita, prinssejä väliaikaisia toimikuntia,
jotka koettivat palauttaa maahan järjestystä ja pitää taivaan
vallassaan. Mutta tämä kaksoisponnistus tuhosi heidät. Sivistyksen
mekaanisten lähteiden ehtyminen puhdistaa taivaan lopulta kokonaan
ilmalaivoista, anarkia, nälänhätä ja rutto taasen viettävät
voittojuhlaa maan päällä. Suuret kansa- ja valtakunnat ovat
muuttuneet vain nimiksi. Kaikkialla on raunioita, hautaamat tornia
kuolleita ja kuihtuneita, keltakasvoisia eloonjääneitä, jotka on
vallannut täydellinen välinpitämättömyys. Kaikki on hajaannustilassa.
Maailman oivallinen järjestys ja menestys ovat kurtistuneet kuten
räjähtänyt rakko. Viidessä lyhyessä vuodessa maailma ja ihmiskunnan
henkinen näköpiiri ovat taantuneet yhtä paljon kuin muinoin
Antoninuksien ajasta yhdeksänteen vuosisataa siirryttäessä...


4.

Tämän synkän hävityksen halki vaeltaa muuan vähäpätöinen ja mitätön
henkilö, josta tarinamme lukijat kenties ovat hieman huolissaan.
Hänestä on vielä kerrottavana vain yksi ainoa ihmeellinen asia.
Kautta pimentyneen ja kadotetun maailman, kautta kuolintuskissa
vääntelehtivän sivistyksen meidän harhaileva ritarimme saapui perille
ja löysi Ednansa! Hän löysi todellakin Ednansa!

Hän joutui takaisin Atlannin poikki osaksi presidentin määräyksen,
osaksi oman onnensa avulla. Hänen onnistui päästä englantilaiseen
puutavaralaivaan, joka lähti Bostonista ilman lastia, etupäässä
nähtävästi siitä syystä, että sen kapteenilla oli hämärä
toivo "joutua kotiin" South Shieldsiin. Bert otettiin mukaan
pääasiallisesti sen vuoksi, että hän näytti kumisaappaissaan
merimieheltä. Matka oli pitkä ja vaiherikas, laivaa ahdisti -- niin
sen väki ainakin luuli -- jonkun tunnin aasialainen panssarilaiva,
joka lopulta joutui taistelemaan erästä englantilaista risteilijää
vastaan. Molemmat laivat kamppailivat kolme tuntia, kierrellen ja
ajautuen etelään päin, kunnes hämärä nieli ne. Muutamia päiviä
myöhemmin Bertin alus menetti peräsimensä ja ison maston myrskyssä.
Ruokavarat ehtyivät ja miehistö elätti itseään kalastamalla. Se näki
outoja laivoja kulkevan itään päin Azorien lähellä ja laski sitten
Teneriffan satamaan hankkiakseen ruokavaroja ja saadakseen peräsimen
korjatuksi. Kaupunki oli hävitetty ja satamaan upotettu kaksi isoa
linjalaivaa, joissa makasi vielä kuolleita. Teneriffasta he saivat
ruokaa ja korjaustarpeita, mutta heidän työtään häiritsi suuresti
kaupungin raunioissa lymyilevä vihamielinen partiojoukko, joka
ammuskeli ja koetti ajaa heidät pois.

Mogadorin luona he lähettivät maihin venekunnan vettä noutamaan, ja
se oli joutumaisillaan araapialaisen rosvojoukon vangiksi. Siellä
he myöskin saivat laivaan punaisen kuoleman ja purjehtivat tiehensä
veressään sen siemeniä. Ensin sairastui kokki, sitten perämies, ja
ennen pitkää jokainen oli taudin omana ja eturuumassa makasi kolme
kuollutta. Sattui olemaan tyven, ja he ajautuivat avuttomina ja
myöskin kohtalostaan välittämättä takaisin päiväntasaajaa kohti.
Kapteeni koetti parannella heitä rommilla. Yhdeksän kuoli, eikä
neljästä eloon jääneestä yksikään osannut laivaa ohjata. Kun he
lopultakin rohkaisivat jälleen mielensä ja kykenivät purjeita
käsittelemään, suunnattiin kulku tähtien mukaan umpimähkään
pohjoista kohti. Jo olivat ruokavarat toistamiseen lopussa, kun
heidät kohtasi Riosta Cardiffiin kulkeva höyrylaiva, johon heidät
mielellään otettiin, koska punainen kuolema oli surmannut suuren
osan sen miehistöä. Harhailtuaan näin ainakin vuoden ajan Bert pääsi
siis viimein Englantiin. Hän nousi maihin eräänä kirkkaana kesäkuun
päivänä ja huomasi punaisen kuoleman juuri aloittaneen hävitystyönsä.

Cardiffin väestön oli vallannut kauhu ja moni oli paennut
vuorille. Heti kun laiva saapui satamaan, sen miehitti joku
epävirallinen väliaikainen toimikunta, joka otti jälelle jääneet
ruokavarat huostaansa. Bert lähti vaeltamaan maan halki, jonka
rutto oli saattanut perinpohjaiseen epäjärjestykseen. Monesti
hän oli nääntymäisillään nälkään, ja kerran hän joutui keskelle
väkivaltaisuuksia, jotka uhkasivat päättää hänen elämänuransa. Mutta
se Bert Smallways, joka vaelsi Cardiffista Lontooseen epämääräisesti
pyrkien kotiin ja etsien jotain omaa, jonka näkyväisenä muotona
oi vain Edna, hän erosi suuresti siitä "Aavikon dervishistä" joka
vuotta varemmin pyyhälsi Englannista Butteridgen ilmapallossa. Tämä
oli ruskea, laiha ja sitkeä lujakatseinen ja ruton suolaama mies, ja
hänen suunsa joka ennen oli ammottanut velttona, sulkeutui nyt kuin
teräsloukku. Hänen ohimoillaan kuumotti valkoinen arpi, joka oli
jäänyt muistoksi taistelusta laivalla. Cardiffissa hän oli tuntenut
tarvitsevansa uudet vaatteet sekä aseen ja oli hankkinut eräästä
autiosta panttilainamyymälästä flanellipaidan, puvun ja revolverin
ynnä viisikymmentä patruunaa -- tosin tavalla sellaisella, että se
olisi saattanut hänet vuosi sitten häpeämään. Hän hankki myöskin
saippuaa ja peseytyi ensi kerran kolmentoista kuukauden jälkeen
kunnollisesti joessa kaupungin ulkopuolella, järjestysjoukot, jotka
ensin olivat varsin ahkerasti ampuneet kaikki rosvot, olivat joko
ruton vuoksi hajaantuneet tai puuhasivat uutterasti kaupungin ja
kalmiston välillä koettaen turhaan pysyä viikatemiehen rinnalla. Hän
hiiviskeli nälkiintyneenä kolme, neljä päivää kaupungin laidoilla,
yhtyi sitten viikon ajaksi sairaanhoitajaosastoon ja vahvisti siten
ruumistaan muutamilla tukevilla aterioilla, ennenkuin lähti matkalle
itään päin.

Walesin ja Englannin maaseudulla ilmeni siihen aikaan mitä
omituisin sekoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolen
varallisuutta ja jonkinlaista dürerimäistä keskiaikaisuutta. Kaikki
edellisen järjestyksen laitteet, talot ja raiteet, pensasaidat ja
sähköjohdot, tiet ja kivitys, ilmoitustaulut ja -pylväät olivat
vielä suurimmaksi osaksi ennallaan. Vararikot, yhteiskunnallinen
sekasorto, nälänhätä ja rutto eivät olleet tuottaneet niille mitään
vahinkoa; varsinainen tuho oli kohdannut ainoastaan suurkaupunkeja ja
valtion hermokeskuksia. Jos joku olisi äkkiä joutunut maaseudulle,
hän ei olisi huomannut mitään sanottavaa erotusta. Kenties hän olisi
ensiksi havainnut, että kaikki pensasaidat kaipasivat tasoittelua,
ruoho teiden varsilla oli kasvanut reheväksi, tiet käyneet sateen
uurtamiksi ja mökit näyttivät monin paikoin autioilta, että
puhelinlanka oli pudonnut siellä ja täällä ja tien oheen oli jäänyt
hyljätyt kärryt. Mutta hänen nälkäänsä olisi yhä vielä kiihottanut
korea ilmoitus, että Wilderin Sokeroidut Persikat ovat oivallisia
tai että Gobblen makkarat ovat aamiaispöydän paras herkku, ja
sitten tuli äkkiä dürerimäinen aines: ojassa makasi hevosen raato
tai joku ruhjoutunut repalekasa, josta pisti esiin omituisesti
ojentuneet jalat ja keltaiset, punatäpläiset kasvot tai irvistävät
kasvojen jäännökset. Täällä saattoi olla kynnetty pelto, joka odotti
kylväjäänsä, tuolla taasen ohravainio, jonka elukat olivat polkeneet
jalkoihinsa, tuolla tielle rakennettu murros.

Sitten hän saattoi tavata keltanaamaisen ja luultavasti
huolimattomasti puetun ja aseestetun miehen tai naisen, joka
vaaniskeli ruokaa. Näillä ihmisillä voi olla maankiertäjän tai
pahantekijän hipiä, silmät ja ilme, mutta usein hyvinvoivan
keskisäädyn tai yläluokan jäsenen vaatetus. Moni kyseli kiihkeästi
uutisia ja oli halukas antamaan vastalahjaksi apua, vieläpä
kummallisen lihan rippeitäkin tai harmaata ja sitkeätä leipää. He
kuuntelivat Bertin tarinaa ahneesti ja koettivat pidättää häntä
seurassaan päivän tai pari. Postinkulun taukoaminen ja sanomalehtien
katoaminen oli jättänyt suunnattoman aukon tämän ajan henkiseen
elämään. Ihmiset olivat äkkiä menettäneet maailman ääret näkyvistään
ja heidän täytyi vielä ottaa käytäntöön keskiajan kulkupuhetavat.
Heidän silmissään, käytöksessään ja puheessaan ilmeni eksyneen sielun
epätietoisuutta.

Vaeltaessaan kylästä toiseen ja piirikunnasta piirikuntaan, vältellen
niin paljon kuin mahdollista väkivaltaisuuden ja epätoivon märkiviä
keskuksia, isoja kaupunkeja, Bert huomasi tilan suuresti vaihtelevan.
Toisessa kylässä olivat suuret talot poltetut, pappila hävitetty
-- nähtävästi jotain epäiltyä ja kenties kuviteltua ruokavarastoa
etsittäessä -- kaikkialla makasi hautaamattomia ruumiita ja koko
yhteiskunnallinen koneisto oli seisahtunut. Toisessa työskentelivät
järjestyneet joukot pontevasti, hiljan maalatut ilmoitustaulut
varoittivat maankiertäjiä lähestymästä, aseelliset miehet
vartioitsivat teitä ja viljavainioita, ruttoa pidettiin silmällä,
harjoitettiinpa sairaanhoitoakin, sarvikarjaa ja lampaita suojeltiin
huolellisesti ja pari, kolme tuomaria, lääkäri tai joku talonpoika
hallitsi koko seutua; oli todellakin palattu viidennentoista
vuosisadan itsehallinto-oikeudella varustettuun kuntaan. Mutta
sellaiseen kylään saattoi milloin hyvänsä hyökätä aasialaisia tai
afrikkalaisia tai muita senkaltaisia partioretkeläisiä, jotka
vaativat paloöljyä, väkijuomia tai ruokaa. Järjestyksen säilyminen
vaati melkein sietämätöntä valppautta ja voimain ponnistusta.
Suurempien paikkojen läheisyyden ilmaisivat karkeasti maalatut
ilmoitukset: "Karanteeni" tai "Muukalaiset ammutaan", tai
puhelinpylväissä riippuva sarja mätäneviä rosvoja. Oxfordin tienoilla
oli katoille pystytetty isoja tauluja, joissa yksi ainoa sana,
"Tykkejä", varoitti ilmarosvoja lähestymästä.

Näistä vaaroista välittämättä teillä liikuskeli yhä vielä muutamia
pyöräilijöitä, ja pari kertaa Bert näki pitkällä vaelluksellaan
voimakkaan automobiilin, jossa ajaa suhautti naamioituja olennoita.
Poliiseja näkyi harvassa, mutta tuon tuostakin polkupyörillä kiiti
ohitse joukko laihoja ja repaleisia sotamiehiä, ja sellaisia esiintyi
yhä enemmän, mikäli hän pääsi Walesista Englantiin. Keskellä tätä
hävitystä pidettiin vielä sotaharjoituksia! Hän oli aikonut turvautua
yöksi vaivaistaloihin, jos nälkä ahdistaisi ylen ankarasti, mutta
näistä olivat toiset suljetut, toiset muutetut sairaaloiksi. Kerran
hän löysi iltahämärässä sellaisen erään Gloucestershiren kylän
lähettyvillä; siinä vallitsi haudanhiljaisuus, ovet ja akkunat olivat
auki, ja kompuroidessaan sen lemuavia käytäviä myöten hän huomasi
kauhukseen, että se oli täynnä hautaamattomia kuolleita.

Gloucestershirestä Bert kulki pohjoista kohti Birminghamin
ulkopuolella sijaitsevaan Englannin ilmapurjehdusleiriin, toivoen
siellä saavansa suojaa ja ruokaa. Sillä siellä hallitus tai ainakin
sotaministeriö oli vielä voimassa ja koetti tarmonsa takaa pitää
Englannin lippua liehumassa kaikista onnettomuuksista huolimatta
ja kannustaa pormestaria ja maistraattia uusiin ponnistuksiin.
He olivat keränneet siltä seudulta kaikki eloon jääneet parhaat
käsityöläiset, varustaneet leirin piirityksen varalta ja rakensivat
innokkaasti suurempia Butteridge-koneita. Bert ei kuitenkaan päässyt
osalliseksi tähän työhön, hän kun ei ollut kyllin taitava, ja hän
oli juuri matkalla Oxfordiin, kun se suuri taistelu tapahtui, jossa
tämä leiri joutui lopullisesti tuhotuksi. Hän näki siitä hieman Boar
Hill nimisestä paikasta. Hän näki aasialaisen osaston ilmestyvän
lounaisten mäkien takaa ja erään näistä ilmalaivoista kiertävän
jälleen etelään päin kahden aeroplaanin ahdistamana; tämä saatiin
lopulta kiinni, tuhottiin ja poltettiin Edge Hillin luona. Mutta hän
ei saanut koskaan tietää koko taistelun tulosta.

Hän kulki Thamesin poikki Etonista Windsoriin ja kiersi Lontoon
eteläpuolitse Bun Hilliin, missä hän tapasi Tom veljensä. Tämä oli
juuri paranemassa punaisesta kuolemasta ja näytti vanhassa puodissaan
ikäänkuin joltakin synkältä, puolustautumaan asettuneelta otukselta.
Jessica taasen makasi yläkerrassa armottoman kuoleman kynsissä,
kuten hänestä näytti. Hän houraili tilauksista ja morkkaili alinomaa
Tomia, peläten hänen vievän liian myöhään rouva Thompsonin perunat ja
rouva Hopkinsin kukkakaalin, vaikka kaikki kauppaliike oli jo ammoin
lakannut ja Tom oli kehittynyt kerrassaan taitavaksi pyydystämään
rottia ja varpusia ja salaamaan ryöstettyjä jyviä sekä korppuja. Tom
tervehti veljeänsä varovaisen sydämellisesti.

"Taivas!" hän sanoi, "siinähän on Bert. Arvelin sinun tulevan kerran
takaisin, ja tervetuloa nyt sitten. Mutta en voi tarjota sinulle
mitään syötävää, minulla kun ei ole lainkaan ruokaa... Missä sinä
olet ollut koko ajan?"

Bert rauhoitti veljeään näyttämällä vilahdukselta puoleksi
syötyä lanttua ja kertoi parhaillaan tarinaansa palasittain ja
syrjähuomautuksin, kun hän havaitsi myymäläpöydän takana hänelle
osoitetun kellastuneen kirjelipun. "Mikä tämä on?" hän kysäisi
ja huomasi Ednan kirjoittaneen sen vuosi takaperin. "Hän tuli
tänne", Tom selitti ikäänkuin jotain joutavaa seikkaa muistellen,
"tiedustelemaan sinua ja pyysi meitä ottamaan hänet luoksemme. Se
tapahtui taistelun jälkeen, kun Clapham oli sytytetty tuleen. Minä
kyllä olisin suostunut, mutta Jessica oli vastaan -- ja sitten hän
lainasi minulta salaa viisi killinkiä ja meni tiehensä. Eiköhän
mahtane puhua siitä tuossa lipussa --"

Tom oli oikeassa. Edna kertoi kirjeessään lähteneensä tätinsä ja
enonsa luo, joilla oli tiilitehdas Horshamin lähellä. Ja sieltä Bert
lopulta löysi hänet, taivallettuaan ja seikkailtuaan vielä parisen
viikkoa.


5.

Havaitessaan toisensa Bert ja Edna ensin tuijottivat ja nauroivat,
niin muuttuneita he olivat, niin repaleisia ja hämmästyneitä. Ja
sitten molemmat tyrskähtivät itkemään.

"Voi, Bertti kulta!" Edna huusi. "Sinä tulit tulit kuitenkin!" ja
ojensi kätensä ja horjui. "Minä sanoin sen hänelle. Hän uhkasi ampua
minut, ellen ottaisi häntä miehekseni."

Mutta Edna ei ollut naimisissa, ja kun Bert hetken kuluttua sai
hänet puhumaan, hän kertoi, mikä työ Bertiä odotti. Tuo pieni
syrjäinen seutu oli joutunut erään öykkäri-parven valtaan, jota
johti Bill Gore niminen mies, alkuaan teurastajan renki ja sittemmin
nyrkkitaistelija. Joukon oli järjestänyt muuan aatelismies, joka
oli ennen vanhaan ollut kilpa-ajokuuluisuuksia; mutta jonkun ajan
kuluttua hän oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, jolloin Bill oli
kohonnut seudun johtajaksi ja kehittänyt opettajansa menetelmiä
melkoisen tarmokkaasti. Tuolla aatelismiehellä oli ollut kehittyneitä
filosofisia aatteita, hänen mielestään oli "parannettava rotua" ja
luotava yli-ihminen, ja näitä aatteita hän toteutti joukkoineen
solmimalla avioliittoja melkoisen tiheään. Bill seurasi hänen
jälkiään niin innokkaasti, että alkoi menettää parvensa suosiota.
Eräänä päivänä hän oli kohdannut Ednan, joka kaitsi sikoja, ja oli
heti ruvennut kiivaasti kosiskelemaan purtiloiden ääressä. Edna oli
puolustautunut urheasti, mutta mies ahdisteli vielä tarmokkaasti
ja peräti kärsimättömänä. Nyt hän saattoi tulla takaisin milloin
hyvänsä, Edna selitti ja katsoi Bertiä silmiin. He olivat jo
joutuneet takaisin tuohon raakalaistilaan, jolloin miehen on pakko
tapella lemmittynsä puolesta.

Ja tässä meidän täytyy valittaa, että totuus ja ritarilliset
perinnäistavat joutuvat ristiriitaan. Tekisi mieli kertoa, kuinka
Bert lähti haastamaan kilpailijansa voittosille, kuinka molemmat
taistelivat ankarasti ja Bert pääsi voitolle rohkeutensa, rakkautensa
ja onnensa avulla. Mutta näin ei käynyt. Hän latasi revolverinsa
hyvin huolellisesti ja istui sitten mökin parhaassa huoneessa
levottomana ja ymmällään, kuunnellen juttuja Billistä ja hänen
toimistaan ja ajatellen päänsä puhki. Sitten Ednan täti ilmoitti
äkkiä väräjävin äänin tämän herran lähestyvän. Hän saapui kahden
seuralaisen kera puutarhan veräjästä. Bert nousi seisomaan, työnsi
vaimon syrjään ja katsahti ulos. Tulijat näyttivät merkillisiltä.
Heillä oli yllään jonkinlainen univormu: punainen golf-nuttu ja
valkoinen villapaita, potkupallo-housut, sukat ja kengät ja peräti
eriskummallinen päähine. Billillä oli naisen hattu, jota koristi
suunnaton joukko kukonsulkia, ja toisilla villinnäköiset lerppahatut.

Bert huoahti ja nousi syvästi mietiskellen, ja Edna tarkkasi
häntä odottavaisena. Naiset seisoivat aivan ääneti. Hän poistui
akkunan luota ja lähti eteiseen jotensakin hitaasti ja huolestuneen
näköisenä, kuten mies, joka aikoo ryhtyä mutkalliseen ja epävarmaan
yritykseen. "Edna!" hän kutsui, ja tytön tullessa hän avasi ulko-oven.

Hän kysäisi yksinkertaisesti ja viitaten etummaiseen noista kolmesta
miehestä: "Tuoko se on?... Onko varmaa?" Ja saatuaan myöntävän
vastauksen hän ampui viivyttelemättä ja tarkasti kilpakosijaansa
keskelle rintaa. Sitten hän ampui Billin uskollisinta seuralaista
päähän ja runteli siipirikoksi kolmannen miehen, joka lähti
pakosalle. Tämä ulvoi ja juoksi edelleen hullunkurisesti ontuen.

Bert seisoi yhä mietiskellen revolveri kädessään ja välittämättä
lainkaan naisista, jotka olivat hänen takanaan.

Tähän asti kaikki oli käynyt hyvin.

Hän tajusi, että hänet hirtettäisiin viipymättä salamurhaajana, ellei
hän ryhtynyt toimimaan viisaasti. Senvuoksi hän lähti, sanomatta
sanaakaan naisille, kylän kapakkaan, jonka ohitse hän oli kulkenut
tuntia varemmin Ednan luo mennessään, ja astui sisään takaovesta.
Siellä hän kohtasi pienen joukon epäilyttäviä veijareita, jotka
ryypiskelivät tarjoiluhuoneessa ja keskustelivat avioliitosta ja
Billin rakkausjutuista hilpeinä, mutta myöskin kateellisina. Bert
piti kädessään huolellisesti ladattua revolveria ja kehotti heitä
yhtymään hänen johdollaan muodostettuun "järjestyskometiiaan",
kuten hän sitä nimitti. "Sellainen on tarpeen täällä, ja meitä on
siinä jo muutamia." Hän koetti uskotella, että hänellä oli ystäviä
ulkopuolella, vaikk'ei hänellä itse asiassa ollut koko maailmassa
muita ystäviä kuin Edna ja hänen tätinsä ja kaksi naispuolista
serkkua.

Asemaa pohdittiin nopeasti, mutta varsin vakavasti. Miehet pitivät
häntä mielipuolena, kun hän oli tunkeutunut niille seuduille Billiä
tuntematta. He halusivat lykätä asian tuonnemmaksi, kunnes heidän
johtajansa saapuisi. Bill hänet kyllä nujertaisi. Joku mainitsi
Billin.

"Bill on kuollut", Bert sanoi. "Minä ammuin hänet. Meidän ei tarvitse
välittää hänestä. Hän on ammuttu ja samoin myöskin eräs punatukkainen
kierosilmä. Se asia on järjestetty. Nyt ei enää tarvita Billiä.
Hänellä oli nurinkurinen käsitys avioliitosta ja muista sellaisista.
Hänen kaltaisensa miehet me korjaamme pois."

Tämä ratkaisi asian, ja kokous taipui.

Bill haudattiin hätäisesti, ja Bertin järjestyskometiia -- niin sitä
yhä nimitettiin -- vallitsi hänen sijassaan.

Tähän tarinamme loppuu, mikäli se koskee Bert Smallwaysia. Me
jätämme hänet Ednansa kera elämään uudisasukkaana syrjässä tapausten
virrasta. Siitä alkaen heidän elämänsä sisällyksenä olivat talonpojan
ponnistukset, siat ja kanat, pienet tarpeet ja lapset, kunnes
Clapham ja Bun Hill ja luonnontieteiden aikakauden koko elämä
muuttui Bertille vain unen himmeneväksi muistoksi. Hän ei saanut
koskaan tietää, miten ilmasodassa kävi tai vieläkö sitä käytiinkään.
Huhuttiin ilmalaivoja tulevan ja menevän ja Lontoon tienoilla
tapahtuneen jotain. Pari kertaa niiden varjo livahti hänen ylitsensä
hänen tehdessään työtä, mutta hän ei tietänyt, mistä ne tulivat tai
minne ne menivät. Eikä häntä haluttanutkaan tietää, niin ankarasti
ahdisti nälkä. Toisinaan saapui rosvoja ja varkaita, toisinaan
taudit kävivät karjan kimppuun ja ruoka loppui, ja kerran hän sai
taistella koiralaumaa vastaan, joka häiritsi asutusta. Hän koki monet
seikkailut, mutta suoriutui niistä kaikista.

Tuon tuostakin heitä molempia uhkasivat onnettomuudet ja kuolema,
siirtyen sitten jälleen loitommalle. He rakastivat ja kärsivät ja
olivat onnellisia, ja vaimo synnytti monta lasta -- yksitoista
perillistä -- toisen toisensa jälkeen, joista ainoastaan neljä sortui
heidän yksinkertaisen elämänsä välttämättömiin koettelemuksiin. He
elivät ja menestyivät, menestyivät sen ajan käsityksen mukaan. Ajan
täyttyessä he kulkivat kaiken katoovaisen tietä.



Loppulause.


Eräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan
ensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään
pienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun
Hillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi
totta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta
hän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko
kädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa
vaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin
muotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja
se oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta
hänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän
muistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin
palvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan,
sillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni
vihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun
varrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom
eleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä
talonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti
puutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja
ruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä
kaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja
kaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti
kolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.

Nämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita
pakolaisia -- heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa
henkeä -- joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun
ja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat
palanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista,
majoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan
ankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän
elämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen
jälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun
omistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona,
koska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja
osoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset
olivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa,
kuin oli terveellistä.

Tämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä
siihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista
elämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä
yhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää,
joka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin
bakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja
vaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian
koitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa
Aasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli
näyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen
avulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä
raadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä
suureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja
vaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen
palasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.

Pienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja
suuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti
tavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi.
Maailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain,
mikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä
tehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti
yksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan
Sana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi
nimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä
pahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan
hengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista
vastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja
viinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten
kellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat
pyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava
ja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä
kätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen
taitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä
vanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi
seudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin
ajan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä
takki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan
jalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota,
koska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät
vaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja
Piirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin,
käyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja,
joita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen
lintujen höyheniä -- sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan
myymälöistä -- ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska
suuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä
käsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset
vaatteet.

Sellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja
mieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta.
Arkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko
avojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava,
että nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita
kaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan
käsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja
kykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta,
tuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja
heidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin
varastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset
kätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen,
vesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet
tapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi;
kiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa
takoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei
kenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai
astiain valmistamisesta.

Käyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta,
joka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin
lämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät
eriskummallisilta, ikäänkuin "pakatuilta". Ja koska Tom otti
veljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin
molemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.

"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu", virkkoi ukko Tom,
ryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet
Jessica muorin lähettyviltä. "Sinä olet viimeinen Bertin pojista,
joka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen
nähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan.
No, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?"

"Kyllä minä selvisin", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen
alku.

"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?"

"Ne olivat hyvää väkeä", sanoi Tettu. "Ja me näimme miehen ajavan
polkupyörällä."

"Äläs toki!" huudahti Tom, "nykyään ei sellaisia ole paljon
liikkeellä. Minne hän ajoi?"

"Sanoi ajavansa Dorkingiin, jos maantie oli hyvä. Mutta tuskinpa hän
sinne pääsee. Burfordin tienoilla se oli aivan veden vallassa. Me
tulimme mäen poikki, eno -- sanovat sitä Roomalaiseksi tieksi. Se on
korkea ja varma."

"En tiedä siitä mitään", virkkoi Tom ukko. "Vai että polkupyörällä!
Oletko varma siitä, että se oli polkupyörä? Oliko siinä kaksi pyörää?"

"Kyllä se oli oikea polkupyörä."

"Muistanpa ajan, jolloin niitä oli aivan määrättömästi, saatoit
seisoa juuri tässä -- tie oli silloin sileä kuin permanto -- ja
nähdä niitä pari-, kolmekymmentä yhdellä haavaa, polkupyöriä ja
moottoripyöriä, automobiileja ja kaikellaisia hurisevia ajopelejä."

"Äläs nyt!"

"Ihan totta. Niitä kulki ohi kaiken päivää -- sadoittain."

"Mutta minne ne kaikki menivät?" Tettu kysyi.

"Vilistivät Brightoniin -- et kai ole koskaan nähnyt Brightonia? --
se on tuolla meren rannalla, ja se olikin vasta ihmeellinen paikka --
ja kävivät myöskin Lontoossa."

"Minkä tähden?"

"Käviväthän vaan."

"Mutta minkätähden?"

"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on
kuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja
tuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat
ilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja
päivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä."

Pieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka
ulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse.
Häntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä.
Tämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.

"Minkä tähden ne kaikki menivät?" hän kysyi.

"Heidän _täytyi_. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa."

"Niin, mutta mistä ne tulivat?"

"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla
tien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa,
Tettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä
loppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule
loppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi." Hän alensi äänensä, ikäänkuin
lausuakseen oudon nimen. "Siellä on _Lontoo_", hän sanoi.

"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin
tapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes
joudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä
sikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet!
Sanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on
yhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä -- monet
monituiset kerrat." Hän vaikeni hetkeksi.

"Ja kaikki nuo talot ja kadut ja tiet olivat täynnä ihmisiä ennen
ilmasotaa ja nälänhätää ja punaista kuolemaa. Ne olivat täynnä
ihmisiä, Tettu, ja sitten tuli aika, jolloin ne olivat täynnä
ruumiita, jolloin et voinut kulkea peninkulmaakaan sinne päin,
ennenkuin niiden katku karkoitti sinut. Näes, punainen kuolema oli
tappanut jok'ikisen niistä. Se tarttui kissoihin ja koiriin ja
kanoihin, jokainen sitä poti. Meistä jäi vain muutamat henkiin.
Minä siitä selvisin ja sinun tätisi myöskin, vaikka häneltä se vei
tukan. Nyt tapaat taloissa luurankoja. Tällä puolella me olemme
käyneet kaikissa taloissa, ottaneet mitä tarvitsimme ja haudanneet
useimmat kuolleet, mutta tuolla Norwoodin puolella on taloja, joissa
akkunat ovat vielä eheät ja kalusto koskematon -- lahoaa palasiksi
-- ja luurankoja makaa kaikkialla, toisia vuoteissa, toisia talojen
ympärillä, juuri niinkuin punainen kuolema ne kaatoi viisikolmatta
vuotta takaperin. Kävin eräässä -- viime vuonna Higginsin ukon kera
-- ja siinä oli huone täynnä kirjoja, Tettu -- tiedätkö, mitä kirjat
ovat, Tettu?"

"Olen nähnyt niitä. Niissä on kuvia."

"Niin, kirjoja kaikkialla, Tettu, satoja kirjoja, homehtuneita ja
kuivuneita. Halusin jättää ne rauhaan -- en ole koskaan välittänyt
suuria lukemisesta -- mutta Higginsin ukon piti välttämättä koskea
niihin. 'Luulenpa, että osaisin lukea niitä nyt', hän sanoi.

"'Etpähän', minä sanoin.

"'Osaisinpa', hän sanoi nauraen, otti yhden käteensä ja avasi sen.

"Katsoin sitä, ja siinä oli värikuva, herranen aika, kuinka kaunis se
oli Tettu! Siinä oli nainen ja käärmeitä puutarhassa. En ole koskaan
nähnyt niin kaunista.

"'Tämä on minun mieleeni', sanoi Higginsin ukko.

"Ja sitten hän ikäänkuin ystävällisesti lyödä läimähytti kirjaa --"

Vanha Toin Smallways vaikeni mahtipontisesti.

"No, entä sitten?" Tettu kysyi.

"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!" Hän kävi yhä
mahtipontisemmaksi. "Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin.
Ei haluttanut enää."

Molemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa
ajatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: "Kaiken päivää ne makaavat --
hiljaa kuin haudassa."

Tettu tajusi lopulta ajatuksen. "Eivätkö ne makaa yöllä?" hän kysyi.

Tom ukko puisti päätään. "Sitä ei kukaan tiedä, poika."

"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?"

"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen -- ei kukaan."

"Eikö kukaan?"

"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista", sanoi Tom, "mutta siihen ei ole
uskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten
en voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen
kuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät
luut ole valkoiset. Ne kertovat --"

Poika tarkasteli enoaan terävästi: "Mitä sitten?" hän kysyi.

"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä
niistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja -- herra
nähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää."

Poikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.

"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa
eksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta,
eksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta
hän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin.
Ellei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä
vielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken
yötä -- ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin
hiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä,
ja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen
kopinaa."

Hän vaikeni.

"Kuule", sanoi poikanen henkeään pidätellen, "kerro enemmän. Kuinka
sitten kävi?"

"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja
kimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun
vihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi
väkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi
automobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo.
Mutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja,
niiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla
kaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät
koskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat
iloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän
tuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli
valoista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja
naisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että
ne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja
puhumaan hänelle -- kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan
hänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan
silmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo,
ja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja.
Ne tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat
hirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät,
niin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta."...

"Kerro vielä", pyysi Tettu huohottaen.

"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on
minun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti
kiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen
jälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin."

Tettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. "Mutta ketkä niissä
taloissa elivät?" hän sanoi. "Mitä väkeä ne olivat?"

"Liikemiehiä, rahakasta väkeä -- ainakin me luulimme sitä rahaksi,
kunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta
paperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon
Ison kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea
eteenpäin käytävää pitkin."

"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?"

"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani.
Näytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan
ihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä -- ei pienintäkään.
Peililasiakkuna -- se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä
yhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita.
Sinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla
oli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria
päärynöitä." Hänen äänensä muuttui makeaksi -- "Banaaneja,
appelsiineja."

"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?" poika kysyi. "Hedelmiä.
Makeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin
Espanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin.
Niitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin
puodissani. _Minä_ myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan
säkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun
puotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet
voi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra
Smallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas
sanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus
sanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä.
Sanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta
oli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa,
automobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia
soittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa -- aina jotain. Ellei olisi
noita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta."

"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?" Tettu kysyi.

"Sitten tuli aika mylläkkä", selitti ukko Tom. "Kaikki kävi hyvin,
kunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli
onnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä." Hän
kohtasi epäilevän katseen. "Jokainen", hän sanoi varmasti. "Jos
ei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo
kulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä,
oikein _valkoista_ leipää, hallituksen leipää."

Tettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä
haluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.

Vanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen
huulensa liikkuivat. "Säilykelohta!" hän kuiskasi, "ja etikkaa...
Hollannin juustoa, _olutta_! Piippu ja tupakkaa."

"Mutta _miten_ ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" Tettu kysyi hetken
kuluttua.

"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi,
mutta ei se oikeastaan _tappanut_ kovin paljon väkeä. Mutta se pani
asiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen
tuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli
-- me näimme viikkokausia savua ja höyryä -- ja sitten ne heittivät
pommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet.
Mutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän
ne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri
taistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia,
isompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi,
isompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja
niistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä
kuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken
kaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää
rahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin."

"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat _tapetuiksi_?" kysyi poikanen
vanhuksen vaiettua.

"Kyllä minä siitä kerron, Tettu", vanhus vastasi. "Ensin puhutaan
siitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha
loppuneen. Oli vielä shekkejä -- ne olivat paperinpalasia, joihin oli
kirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta -- aivan kuin olisit ne
saanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi
kolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin,
etteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin
hupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon
pankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon.
Jokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!"

Hän vaikeni ja tarkasteli kuulijaansa. Poikasen älykkäillä kasvoilla
kuvastui toivoton hämmennys.

"Niin siinä kävi", jatkoi Tom. Hän etsi jotain sopivaa vertausta.
"Ikäänkuin olisi pysäyttänyt kellon," hän sanoi. "Kaikki kävi
hiljaiseksi, hiljaiseksi kuin hauta, ilmalaivat vaan tappelivat
taivaalla, ja sitten ihmiset rupesivat kiihtymään. Muistan viimeisen
ostajani, kaikkein viimeisen ostajani. Hän oli eräs herra Moses
Gluckstein, kaupunkilainen herrasmies, aika hauska mies, piti paljon
parsaheinästä. Hän tuli sisään -- meillä ei ollut käynyt moneen
päivään ainoatakaan ostajaa -- ja rupesi puhumaan perin sukkelaan ja
tarjosi minulle kaikesta, mitä minulla oli, potuista ja kaikesta,
tavaran painon kultaa. Sanoi aikovansa keinotella hiukkasen;
luultavasti hän häviäisi, mutta samantekevää, hän tahtoi kuitenkin
koettaa, oli aina mielellään pelannut, niin hän kertoi. Minun piti
vain punnita tavarat, niin hän antaisi heti shekin. No, siitä
jouduttiin pikku väittelyyn, kaikessa ystävyydessä, väiteltiin siitä,
vieläkö shekki kelpasi. Ja sillä välin kuin hän paraillaan selitteli,
meidän kohdalle saapui joukko työttömiä kantaen isoa lippua, josta
jokainen sai lukea -- siihen aikaan osasi jokainen lukea -- 'Tahdomme
ruokaa'. Kolme tai neljä niistä kääntyy äkkiä ja tulee minun puotiini.

"'Onko täällä ruokaa?' sanoo yksi.

"'Ei', minä sanon, 'ei ole myydä. Hyvä, jos olisi. Mutta jos
olisikin, niin en voisi antaa sitä teille. Tämä herra on tarjonnut --'

"Herra Gluckstein koetti estää minua puhumasta, mutta se oli liian
myöhäistä.

"'Mitä hän on tarjonnut', kysyi muuan roteva mies, jolla oli kirves
kädessä; 'mitä hän on tarjonnut?' Minun täytyi kertoa.

"'Pojat,' hän sanoi, 'tässä on taas rahamies!' Ja ne veivät hänet
kadulle ja hirttivät lyhtypylvääseen. Hän ei nostanut sormeaankaan
vastustellakseen. Ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kuin minä olin
antanut hänet ilmi..."

Tom mietiskeli jonkun aikaa. "Näin silloin ensimäistä kertaa miehen
hirressä!" hän lisäsi.

"Kuinka vanha olitte silloin?" Tettu kysyi.

"Noin kolmekymmentä vuotta", ukko vastasi.

"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin
olin kuuden vuoden vanha", kerskaili Tettu. "Isä vei minut katsomaan,
koska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi
karaista..."

"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä", väitti
ukko Tom kateellisena. "Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan
apteekkiin."

Tetun hetkellinen voitonriemu häipyi. "En", hän myönsi, "en olekkaan."

"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min'
olen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi...
No niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa.
Sitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja
ammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat
ja saivat niistä kultaa.

"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs _me_, mitenkäs
me sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet
muiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä
oli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän
talo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt
vaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla
tämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet
rotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet
rehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat
mieluummin.

"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä
syksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin
hyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona
haeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin
maatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja
silloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä
kivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri
tuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut
kotiin kuin säkin.

"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle,
'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun _täytyikin_. Sitten _hän_
sairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin
hevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne
yksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli
paikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei -- ja vaikka
kovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle
toin -- otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan
puutarhassa.

"Niin, se punainen kuolema -- se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu.
Niitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin
ja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä
ruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta,
ja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt
asumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset
tunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset
sanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat
aasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä,
missä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain
tiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan
jälkeen."

Tettu ajatteli. "Mistä se punainen kuolema syntyi?" hän kysyi.

"Johan minä sen kerroin!"

"Mutta miksi se sota aloitettiin?"

"Eivät voineet hillitä itseään, kun olivat tehneet niitä ilmalaivoja."

"Kuinka se sota sitten päättyi?"

"Taivas tietää, onko se vieläkään päättynyt, poika", sanoi Tom ukko.
"Taivas tietää, onko se päättynyt. Tästä on kulkenut matkustavaisia
-- pari kesää takaperin kävi eräs mies -- ne sanovat sitä kestävän
yhä vielä. Sanovat pohjoisessa olevan joukkoja, jotka jatkavat sitä,
ja Saksassa ja Kiinassa ja Amerikassa ja muuallakin. Hän kertoi
niillä olevan yhä lentokoneita ja kaasua ja muuta sellaista. Mutta me
emme ole seitsemään vuoteen nähneet ilmassa mitään, eikä kukaan ole
tullut meidän lähelle. Viimeksi näimme erään kutistuneen ilmalaivan
painuvan tuonne päin. Se oli pienenpuoleinen laitos ja kylki oli
litistynyt, taisi olla vialla."

Hän viittasi ja vaikeni huomatessaan jäännöksen vanhasta aidasta,
jonka luona hän muinoin oli naapurinsa, maidonkuljettaja Stringerin
kera katsellut Etelä-Englannin ilmapurjehdusklubin lauantairetkeä.
Kenties hänen mieleensä palasi hämäriä muistoja tuosta iltapäivästä.

"Tuolla alhaalla, missä kaislikko hohtaa niin punaisena, siellä oli
kaasulaitos."

"Mitä kaasu on?" kysyi poikanen.

"Se on jonkinlaista ilmaa, jota pannaan palloihin, että ne kohoavat.
Ja sitä poltettiinkin, ennenkuin ruvettiin käyttämään sähköä."

Poikanen koetti turhaan luoda näiden tietojen perustalla itselleen
käsitystä kaasusta. Sitten hänen ajatuksensa palasivat äskeiseen
asiaan.

"Mutta miks'ei sotaa lopetettu?"

"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki
vahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen
sijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin
kävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi."

"Sen olisi pitänyt loppua", huomautti poikanen.

"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan", sanoi Tom ukko. "Mutta ihmiset
olivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa
ja juomaa. Vai myöntyä -- vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan
pyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt..."

Hän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa
harhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa
särkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi
hämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt
suuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen,
peruuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.

"Sano mitä haluat", hän päätteli, "mutta sen ei olisi pitänyt koskaan
alkaakaan."

Hän lausui sen yksinkertaisesti -- jonkun olisi jossain pitänyt
ehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi -- sitä hän ei kyennyt
selvittämään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ilmasota - Tulevaisuuden kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home