Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lajien synty - Luonnollisen valinnan kautta
Author: Darwin, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lajien synty - Luonnollisen valinnan kautta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LAJIEN SYNTY

luonnollisen valinnan kautta

ELI

Luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta


Kirj.

CHARLES DARWIN


Suom. A. R. Koskimies



Suomennostyön on teettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston
varoilla rahaston toimikunnan luonnontieteellinen osasto.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

Historiallinen katsaus.

Johdanto.

I LUKU. Muuntelu kesytys- ja viljelystilassa.

Muuntelevaisuuden syyt. -- Elintapojen ja eri osien käytön tai käytön
puutteen vaikutukset. -- Vuorosuhteellinen muuntelu. -- Perinnöllisyys.
-- Kesytys- ja viljelysmuunnosten luonne. -- Lajien ja muunnosten
toisistaan erottamisen vaikeus. -- Kesytys- ja viljelysmuunnosten synty
yhdestä tai useammasta lajista. -- Kotikyyhkyset, niiden eroavaisuudet
ja alkuperä. -- Muinoin noudatetut valintaperiaatteet ja niiden
vaikutukset. -- Tarkotusperäinen ja tarkotukseton valinta. --
Kesytys- ja viljelysmuotojemme tuntematon alkuperä. -- Ihmisen vallassa
olevalle valinnalle suotuisat olosuhteet.

II LUKU. Muuntelu luonnossa.

Muuntelevaisuus. -- Yksilölliset eroavaisuudet. -- Epävarmat lajit. --
Laajalla alueella tavattavat, alueellaan laajalle levinneet ja yleiset
lajit muuntelevat eniten. -- Laajempien sukujen lajit muuntelevat
jokaisella seudulla enemmän kuin pienempien sukujen lajit. -- Monet
laajempien sukujen lajit muistuttavat muunnoksia siinä, että ne ovat
läheisesti, mutta eri tavalla toisilleen sukua ja että niillä on
rajotettu levenemisalue.

III LUKU. Taistelu olemassa-olosta.

Sen suhde luonnolliseen valintaan. -- Nimitystä käytetty laajassa
merkityksessä. -- Geometrisena sarjana tapahtuva lisääntyminen. --
Kotiutuneiden kasvien ja eläinten nopea lisääntyminen. -- Lisääntymistä
ehkäiseviä seikkoja. -- Yleinen kilpailu. -- Ilmaston vaikutukset. --
Yksilöjen lukuisuuden suoma turva. -- Eläinten ja kasvien monimutkaiset
keskinäiset suhteet kaikkialla luonnossa. -- Ankarinta taistelua
olemassa-olosta käydään saman lajin yksilöjen ja muunnosten välillä;
usein vallitsee ankara taistelu myöskin saman suvun lajien välillä. --
Elimistön suhde muihin elimistöihin on tärkein kaikista suhteista.

IV LUKU. Luonnollinen valinta eli kelvollisinten eloonjääminen.

Luonnollinen valinta. -- Sen tehoavaisuus, verrattuna ihmisen
toimittamaan valintaan. -- Sen vaikutus kaikkiin ikäkausiin ja
kumpaankin sukupuoleen. -- Sukupuolivalinta. -- Risteytymisen yleisyys
saman lajin yksilöiden välillä. -- Luonnollista valintaa suosivia
seikkoja, kuten risteytyminen, eristys, yksilöiden lukuisuus. -- Hidas
vaikutus. -- Luonnollisen valinnan aiheuttama sukupuuttoon kuoleminen.
-- Ominaisuuksien erilaistuminen ja sen suhde pienellä alueella elävien
asujanten erilaistumisen ja sukupuuttoonkuolemisen kautta yhteisten
esivanhempien jälkeläisiin. -- Luonnollinen valinta selittää kaikkien
elimellisten olentojen ryhmityksen. -- Elimistössä tapahtuva edistys.
-- Alhaisten muotojen säilyminen. -- Ominaisuuksien yhtäläistyminen. --
Lajien ääretön lisääntyminen. -- Jälkikatsaus.

V LUKU. Muuntelun lakeja.

Muuttuneiden elinehtojen vaikutukset. -- Harjotus ja harjotuksen puute
yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa; lento- ja näköelimet. --
Ilmastoon mukautuminen. -- Muutosten vuorosuhteellisuus. --
Kasvunkorvaus ja kasvunsäästö. -- Vääriä vuorosuhteita. -- Monistuneet,
surkastuneet ja alhaiselimistöiset rakennelmat ovat muuntelevaisia --
Omituisesti kehittyneet elimistönosat ovat hyvin muuntelevaisia;
lajiominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet;
toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat muuntelevaisia -- Saman suvun
lajit tuottavat samanlaisia toisintoja. -- Ammoin kadonneiden
ominaisuuksien palautuminen. -- Jälkikatsaus.

VI LUKU. Luonnollisen valinnan teoriasta johtuvia vaikeuksia.

Polveutumis- ja toisintumisteoriasta johtuvia vaikeuksia. --
Siirtymämuunnosten puuttuminen tai harvinaisuus. -- Elintapojen
muuttuminen. -- Saman lajin moninaistuneet elintavat. -- Lajeja, joiden
elintavat eroavat suuresti sukulaislajien elintavoista. -- Äärimäisen
täydellisiä elimiä. -- Siirtymätapoja. -- Pulmallisia tapauksia. --
"Natura non facit saltum." -- Vähäpätöisiä elimiä. -- Elimiä, jotka
eivät joka suhteessa ole ehdottoman täydellisiä. -- Tyypin
yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait sisältyvät luonnollisen
valinnan teoriaan.

VII LUKU. Erilaatuisia luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehtyjä
vastaväitteitä.

Pitkäikäisyys. -- Toisinnot eivät välttämättä ole samanaikaisia. --
Toisinnot, joista näköjään ei ole mitään suoranaista hyötyä. --
Edistystä osottavaa kehitystä -- Ominaisuuksia, joiden funktiollinen
merkitys on vähäinen. -- Luonnollisen valinnan oletettu kykenemättömyys
selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita. -- Syyt, jotka
häiritsevät hyödyllisten rakennelmien muodostumista luonnollisen
valinnan kautta. -- Saman luokan jäsenillä tavattavat perin erilaiset
elimet, jotka ovat kehittyneet samasta alusta. -- Mistä syistä suuret
ja äkilliset muutokset eivät ole uskottavia.

VIII LUKU. Vaisto.

Vaistot ovat verrattavissa tottumuksiin, mutta eri alkuperää. --
Vaistojen asteittainen kehitys. -- Lehtitäit ja muurahaiset. -- Vaistot
ovat muuntuvaisia. -- Kotieläinten vaistot ja niiden alkuperä -- Käen,
molothrus-linnun, strutsin ja loismehiläisten vaistot -- Orjiapitävät
muurahaiset. -- Mehiläinen ja sen solunrakennusvaisto. -- Vaiston- ja
rakenteenmuutosten ei ehdottomasti tarvitse olla samanaikuisia. --
Vaikeuksia, joita oppi vaistojen luonnollisesta valinnasta tuottaa. --
Suvuttomat eli hedelmättömät hyönteiset. -- Yleiskatsaus.

IX LUKU. Sekasikiöisyys (hybridismi).

Erotus ensi risteytymisten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden välillä.
-- Hedelmättömyys on asteittaista, ei yleistä; sitä edistää ahdas
sukusiitos ja vähentää kesytys. -- Lakeja, jotka hallitsevat
sekasikiöiden hedelmättömyyttä. -- Hedelmättömyys ei ole mikään
olennoille erikoisesti annettu ominaisuus, vaan riippuu muista
asianhaaroista, eikä luonnollinen valinta ole sitä aikaansaanut. Ensi
risteytymisten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden syyt. Vastaavaisuus,
joka ilmenee muuttuneiden elinehtojen ja risteytyksen vaikutuksissa. --
Dimorfismi ja trimorfismi. -- Keskenään risteytettyjen muunnosten ja
niiden sekajälkeläisten hedelmällisyys ei ole yleinen. -- Lajien ja
muunnosten sekajälkeläisten hedelmällisyys ei ole yleinen. -- Lajien ja
muunnosten sekajälkeläiset toisiinsa verrattuina hedelmällisyyteen
katsomatta. -- Yleiskatsaus.

X LUKU. Geologian kertomuksen epätäydellisyys.

Miksi nykyään puuttuu välimuotoja. -- Sukupuuttoon kuolleiden
välittävien muunnosten luonne ja lukumäärä. -- Kuluneen ajan pituus
päättäen kulutuksen (denudationin) ja kerrostumisen nopeudesta. --
Kuluneen ajan pituus vuosissa määrättynä. -- Paleontologisten
kokoelmiemme köyhyys. -- Geologisten muodostumien katkonaisuus --
Graniittimaisten vuorilajien kulutus. -- Välittävien muunnosten
puuttuminen jokaisesta muodostumasta. -- Lajiryhmien äkillinen
ilmaantuminen. Niiden äkillinen ilmaantuminen vanhimmissa tunnetuissa
kivettymiä-sisältävissä kerrostumissa. -- Asuttavaksi soveltuneen
maapallon ikä.

XI LUKU. Elollisten olentojen geologisesta vuorojärjestyksestä.

Uudet lajit ilmaantuvat hitaasti ja vähitellen. -- Lajien erilaisesta
muuttumisnopeudesta. -- Lajit, jotka kerran ovat kadonneet, eivät enää
uudelleen ilmaannu. -- Lajiryhmät noudattavat samoja yleisiä sääntöjä
ilmaantumisessaan ja katoamisessaan kuin yksityiset lajit. --
Sukupuuttoon häviäminen. -- Samanaikuisista, kaikkialla maailmassa
tapahtuneista elämänmuotojen muutoksista. -- Sukupuuttoon kuolleiden
lajien sukulaisuussuhteista toisiinsa ja eläviin lajeihin. --
Muinaisten muotojen kehitysasteesta. -- Samojen tyyppien
toisiansaseuraamisesta samoilla alueilla. -- Jälkikatsaus X:een ja
XI:een lukuun.

XII LUKU. Maantieteellinen leveneminen.

Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä
levenemisiä. -- Maantieteellisten esteiden merkitys. -- Saman mantereen
eliöiden keskinäinen sukulaisuus. -- Luomiskeskukset. -- Ilmaston- ja
pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. --
Jääkaudella tapahtunut leveneminen. -- Jääkausi pohjoisessa ja
etelässä.

XIII LUKU. Maantieteellinen leveneminen (jatkoa).

Suolattoman veden eliöiden leveneminen -- Valtamerensaarten asukkaista.
-- Sammakkoeläinten ja maaimettäväisten puuttuminen valtamerensaarilta.
-- Saarten ja lähimmän mantereen asukasten sukulaisuus. -- Jälkikatsaus
XII ja XIII lukuun.

XIV LUKU. Elollisten olentojen keskinäiset sukulaisuussuhteet.
Morfologia. Surkastuneet elimet.

_Jaotus_, alaryhmiä ryhmistä. -- Luonnollinen järjestelmä -- Jaotuksen
lait ja sen tuottamat vaikeudet polveutumis- ja toisintumisteorian
valossa. -- Muunnosten jaotus. -- Jaotuksessa aina huomioon otettu
polveutuminen. Analogiset ja adaptiviset ominaisuudet. -- Yleiset,
monimutkaiset ja kaikkiin suuntiin haarautuvat sukulaisuussuhteet. --
Sukupuuttoon kuoleminen erottaa ja selventää ryhmiä. -- _Morfologia_;
saman luokan eri jäsenissä ja saman yksilön eri elimissä havaittavat
muodonyhtäläisyydet. -- _Embryologian_ lait saavat selityksensä siten,
että muuntelut eivät ilmene varhaisella ikäasteella ja periytyvät
vastaavassa iässä. -- _Surkastuneet elimet_ ja miten ne ovat syntyneet.
-- Jälkikatsaus.

XV LUKU. Jälkikatsaus ja loppu.

Jälkikatsaus luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehtyihin
vastaväitteisiin. -- Jälkikatsaus teoriaa tukeviin yleisiin ja
erikoisiin asianhaaroihin. -- Syyt siihen, miksi yleisesti arvellaan
lajien olevan muuttumattomia. Kuinka laajalle luonnollisen valinnan
teoria on ulotettavissa. Kuinka sen omaksuminen vaikuttaa
luonnonhistorialliseen tutkimukseen. Loppuhuomautuksia.



HISTORIALLINEN KATSAUS LAJIEN SYNTYÄ KOSKEVIEN
MIELIPITEIDEN KEHITYKSEEN.


Tahdon tässä luoda lyhyen katsauksen lajien syntyä koskevien
mielipiteiden kehitykseen. Viime aikoihin saakka luonnontutkijain suuri
enemmistö uskoi lajien olevan muuttumattomia ja erikseen luotuja, ja
monet kirjailijat ovat taitavasti puolustaneet tätä katsantokantaa.
Ainoastaan muutamat harvat luonnontutkijat ovat olleet sitä mieltä,
että lajit ovat muutosten alaisia ja että nykyiset elämänmuodot
polveutuvat aikaisemmista muodoista luonnollisen syntymisen kautta. Jos
sivuutamme klassillisten kirjailijain teoksissa tavattavat viittaukset
tähän kysymykseen,[1] on Buffon ensimäinen kirjailija uudemmalla
ajalla, joka on käsitellyt kysymystä tieteellisessä hengessä. Mutta
koska hänen mielipiteensä kovin horjuivat eri aikoina ja koska hän ei
ole syventynyt lajien muuttumisen syihin, ei minun ole tarvis tässä
seikkaperäisemmin hänestä puhua.

Lamarck oli ensimäinen, jonka johtopäätökset herättivät suurempaa
huomiota. Tämä kuuluisa luonnontutkija, joka syystä ansaitsee
maineensa, esitti ensi kerran mielipiteensä tästä asiasta v. 1801. V.
1809 hän selvitteli niitä paljon laajemmin teoksessaan "Philosophie
Zoologique" sekä sittemmin, v. 1815, teoksensa "Histoire naturelle des
Animaux sans Vertebres" johdannossa. Näissä teoksissaan hän esittää sen
opin, että kaikki lajit, ihminen niihin luettuna, polveutuvat toisista
lajeista. Lamarck'in ansio on äärettömän suuri, koska hän ensimäisenä
johti huomion siihen, että kaikki elollisessa, samoinkuin
elottomassakin maailmassa tapahtuvat muutokset ovat tuloksia laeista
eivätkä yliluonnollisista ilmiöistä. Lamarck näyttää tulleen
johtopäätökseensä lajien asteittaisesta muuttumisesta etupäässä lajien
ja muunnosten toisistaan erottamisen vaikeuden, muutamissa ryhmissä
huomattavan miltei täydellisen muotojen asteittaisuuden sekä
kotieläinten ja viljelyskasvien tarjoaman analogian johdosta. Mitä
muutosten syihin tulee, antoi hän jonkun verran merkitystä ulkonaisten
elinehtojen suoranaiselle vaikutukselle ja samoin olemassa-olevien
muotojen risteytymiselle sekä suuren merkityksen käytölle ja käytön
puutteelle, s.o. elintapojen vaikutuksille. Viimeksimainittujen syyksi
hän näyttää lukevan kaikki luonnossa havaittavat ihmeteltävät
mukautumiset, kuten esim. giraffin pitkän kaulan, joka tälle eläimelle
tekee mahdolliseksi syödä puiden oksista. Mutta hän uskoi myös
kehityksen lain. Ja koska kaikki elämänmuodot siis pyrkivät edistymään,
niin hän, selittääkseen yksinkertaisten muotojen olemassa-olon vielä
nykyaikana, väittää tällaisia muotoja syntyvän vielä nykyisin
itsestään.[2]

Geoffroy Saint-Hilaire arveli jo vuonna 1795 (kuten hänen poikansa
kirjottamassa elämäkerrassa kerrotaan), että n.k. lajit ovat saman
perusmuodon erilaisia degeneratsioneja. Vasta vuonna 1828 hän esitti
julkisuudessa vakaumuksensa, etteivät samat muodot ole eläneet aikojen
alusta saakka. Geoffroy näyttää pitäneen elinehtoja ("monde ambiant")
pääasiallisena muutosten syynä. Hän oli varovainen tehdessään
johtopäätöksiä eikä uskonut nykyisissä lajeissa tapahtuvan muutoksia.
Hänen poikansa lisää: "C'est donc un probleme à reserver entierement à
l'avenir, suppose même que l'avenir doive avoir prise sur lui".[3]

Vuonna 1813 tohtori W.C. Wells piti Royal Society'ssä esitelmän
valkoihoisesta naisesta, jonka iho osalta muistutti neekerin ihoa; hän
julkaisi tämän esitelmän kuitenkin vasta 1818 ilmestyneessä kuuluisassa
teoksessaan "Two Essays upon Dew and Single Vision". Tässä
kirjotuksessa Wells selvästi tunnustaa luonnollisen valinnan aatteen
ja, mikäli tiedetään, on tämä aate tällöin ensi kerran lausuttu julki.
Mutta hän sovittaa sen ainoastaan ihmisrotuihin ja ainoastaan muutamiin
ominaisuuksiin. Huomautettuaan, että neekerit ja mulatit ovat
vastaanottamattomia eräille tropillisen ilmanalan taudeille, hän lausuu
ensinnä, että kaikilla eläimillä on taipumus jonkun verran muuntelemaan
ja toiseksi, että maanviljelijät kehittävät kotieläimiään valinnan
kautta. Hän lisää sitten, että sen, mikä jälkimäisessä tapauksessa on
aikaansaatu keinotekoisesti, sen aikaansaa luonto, jonka vaikutus on
yhtä tehokas, joskin hitaampi, muodostaessaan ihmissuvusta muunnoksia,
mitkä soveltuvat siihen maahan, jossa ne asuvat. Niistä satunnaisista
ihmismuunnoksista, jotka esiintyivät Keski-Afrikan harvalukuisten ja
hajallaan asuvien asukasten joukossa, sattui joku olemaan muita
vastustuskykyisempi seudussa raivoavia tauteja vastaan. Tämän rodun
täytyi sen vuoksi lisääntyä, samalla kun muut vähenivät, eivätkä
ainoastaan siksi, että olivat vähemmän vastuskykyisiä tauteja vastaan,
vaan myöskin siksi, etteivät ne kyenneet kilpailemaan elinvoimaisempien
naapuriensa kanssa. Sen nojalla, mitä jo olen lausunut, pidän varmana,
että tämän elinvoimaisen rodun väri oli musta. Mutta koska edelleen oli
olemassa sama taipumus muuntelemaan, ilmestyi aikojen kuluessa yhä
tummempia rotuja. Ja koska tummin rotu soveltui parhaiten ilmastoon,
tuli tämä aikaa myöten vallitsevaksi, jollei kenties ainoaksi roduksi
siinä maassa, jossa se oli syntynyt. Wells sovittaa sitten samat
näkökohdat kylmempien ilmastojen valkoihoisiin asukkaihin. Olen
kiitollisuuden velassa hra Rowley'ille Yhdysvalloista siitä, että hän
hra Bracen välityksellä on johtanut huomioni mainittuun kohtaan tohtori
Wells'in teoksessa.

Pastori W. Herbert, myöhemmin Manchesterin tuomiorovasti, lausuu
teoksensa "Horticultural Transactions" (1822) neljännessä niteessä ja
teoksessaan "Amaryllidaceae" (1837, ss. 19, 339), että "puutarhanhoidon
alalla tehdyt kokeet ovat eittämättömästi todistaneet kasviopillisten
lajien olevan ainoastaan korkeampia ja vakaantuneempia muunnoksia".
Hänellä on sama mielipide myöskin eläimistä. Tuomiorovasti arvelee,
että kutakin sukua luotiin yksi ainoa, alussa hyvin muodostuvainen
laji, ja että näistä ovat syntyneet, etupäässä risteytymisen, mutta
myöskin muuntelun kautta kaikki nykyään olemassa-olevat lajimme.

Vuonna 1826 professori Grant lausui tunnetussa kirjotelmassaan
Spongillasta ("Edinburgh Philosophical Journal", XIV:s vuosik. siv.
283) selvästi ilmi uskonsa, että lajit polveutuvat toisista lajeista ja
että ne kehittyvät paremmiksi toisintuessaan. Saman mielipiteen hän on
lausunut 55:ssä luennossaan, joka oli julkaistuna aikakauskirjassa
"Lancet" v. 1834.

Vuonna 1831 Patrick Matthew julkaisi teoksensa "Naval Timber and
Arboriculture", jossa hän esittää aivan saman mielipiteen lajien
synnystä kuin se, jonka Wallace ja minä olemme julkaisseet
aikakauskirjassa "Linnean Journal" ja jota olen laveammin kehitellyt
tässä teoksessa. Onnettomuudeksi Matthew esitti mielipiteensä lyhyesti
ja hajalleen sirotelluissa kohdissa, liitteessä eri aihetta
käsittelevään teokseen, joten se jäi huomaamatta, kunnes Matthew itse
käänsi muiden huomion siihen "Gardener's Chronicle'ssa" (vuoden 1860
huhtik. 7:nnen päivän numerossa) julkaisemassaan kirjotuksessa.
Eroavaisuudet Matthew'in ja minun esittämäni katsantokannan välillä
eivät ole paljon merkitseviä: hän näyttää arvelevan, että maailma on
aika ajoin ollut miltei asumaton ja että se on sitten uudelleen tullut
asutuksi, ja hän esittää vaihtoehtoisena otaksumana, että uusia muotoja
saattaa syntyä "ilman mitään entisten elimistöjen (aggregates) ituja".
En ole varma siitä, olenko oikein ymmärtänyt eräitä kohtia, mutta hän
tuntuu antavan suuren merkityksen elinehtojen suoranaisille
vaikutuksille. Kumminkin hän on selvästi oivaltanut luonnollisen
valinnan lain koko tärkeyden.

Kuuluisa geologi ja luonnontutkija von Buch esittää oivallisessa
teoksessaan "Description Physique des Isles Canaries" (1836, s. 147)
vakaumuksensa, että muunnokset vähitellen muuttuvat vakaantuneiksi
lajeiksi, jotka eivät enää ole keskenään siitoskykyisiä.

Rafinesque kirjotti v. 1836 ilmestyneessä teoksessaan "New Flora of
North America" (s. 6) seuraavasti: "Kaikki lajit ovat kenties joskus
olleet muunnoksia ja monet muunnokset ovat asteittaisesti muuttumassa
lajeiksi omaksuessaan pysyväisiä ja erikoisia ominaisuuksia", mutta
edempänä (s. 18) hän lisää: "paitsi alkutyypit eli suvun esivanhemmat".

Professori Haldeman on vv. 1843-44 ("Boston Journal of Nat. Hist. U.
States", nide IV, s. 468) taitavasti esittänyt ne todisteet, jotka
puhuvat lajien kehittymisen ja toisintumisen puolesta ja sitä vastaan,
ja hän näyttää kallistuvan sen olettamuksen puolelle, että lajit
muuttuvat.

"Vestiges of Creation" ilmestyi v. 1844. Kymmenennessä, paljon
parannetussa painoksessa (1833) nimetön kirjailija lausuu (s. 155):
Johtopäätös, johon tarkan harkinnan jäljestä tulemme, on se, että
elollisten olentojen eri ryhmät, yksinkertaisimmista ja vanhimmista
korkeimmalle kehittyneihin ja nuorimpiin saakka, ovat jumalallisen
kaitselmuksen johdolla kehittyneitä tuloksia _ensinnä_ elämänmuodoille
annetusta impulssista, joka on kehittänyt niitä määrättyjen aikojen
kuluessa polvi polvelta eri kehitysasteiden kautta, jotka päättyvät
korkeimpiin kaksisirkkaisiin ja luurankoisiin, ja nämä asteet ovat
harvalukuisia ja eroavat yleensä toisistaan elimellisten ominaisuuksien
puolesta, joissa meidän on vaikea havaita sukulaisuutta; _toiseksi_ ne
ovat tuloksia toisesta, elinvoimien yhteydessä olevasta impulssista,
joka pyrkii sukupolvien kuluessa muuntamaan elimellisiä rakennelmia
ulkonaisten olosuhteiden, sellaisten kuin ravinnon, asuinpaikan laadun
ja ilmaston mukaisiksi, ja nämä ovat luonnontutkija-teologin
"mukautumisia". Kirjailija uskoo nähtävästi, että elimistöt kehittyvät
äkillisin harppauksin, mutta että elinehtojen aikaansaamat vaikutukset
ovat asteittaisia. Hän todistelee yleisillä syillä, etteivät lajit ole
muuttumattomia. Mutta en voi käsittää, kuinka hänen olettamansa kaksi
"impulssia" voisivat tieteellisesti selittää ne lukuisat ja somat
mukautumiset, joita näemme kaikkialla luonnossa. En voi käsittää, että
niiden avulla vähääkään selvenisi meille, kuinka esim. tikka on
mukautunut erikoisiin elintapoihinsa. Lennokkaan ja loistavan tyylinsä
vuoksi kirja heti ilmestyttyään levisi laajalti, vaikka sen aikaisimmat
painokset osottivatkin tekijänsä vaillinaisia tietoja ja suurta
tieteellisen varovaisuuden puutetta. Mielestäni teos on tehnyt
maassamme suuren palveluksen johtaessaan huomion käsittelemäänsä
aiheeseen, poistamalla ennakkoluuloja ja muokkaamalla maaperää
samankaltaisille katsantokannoille.

Vuonna 1846 vanha geologi M.J. d'Omalius d'Halloy esitti oivallisessa,
joskin lyhyessä kirjotelmassa ("Bulletins de l'Acad. Roy. Bruxelles",
nide XIII, s. 581) mielipiteensä, että on todenmukaisempaa, että uudet
lajit ovat syntyneet muuntumalla entisistä lajeista, joista ne
polveutuvat, kuin että ne ovat erikseen luodut. Kirjottaja toi
mielipiteensä julkisuuteen ensikerran v. 1831.

Professori Owen kirjotti v. 1849 (teoksessaan "Nature of Limbs", s. 86)
seuraavaa: "Alkutyypin aate ilmaantui lihassa erilaisina toisintoina
maapallollamme kauan ennen niiden eläinlajien olemassa-oloa, jotka
nykyään edustavat sitä. Minkä luonnonlakien tai toisarvoisten syiden
ohjattavaksi sellaisten elimellisten ilmiöiden säädetty vuorojärjestys
ja kehitys on annettu, sitä emme nykyään tiedä." British
Associationille v. 1858 osottamassaan kirjotuksessa (s. LI) hän puhuu
"luovan voiman jatkuvan toiminnan eli elollisten olentojen säädetyn
ilmaantumisen aksiomista". Edempänä (s. XC) hän, viitattuaan
maantieteelliseen levenemiseen, lisää: "Nämä ilmiöt horjuttavat
luottamustamme siihen johtopäätökseen, että Uuden Seelannin Apteryx ja
Brittein saarten punariekko ovat erikseen luodut näille saarille ja
niitä varten. Sitäpaitsi lienee hyvä aina pitää mielessään, että
luonnontutkija tarkottaa 'luomisella' jotakin 'hänelle tuntematonta
prosessia'." Hän selittää vielä lähemmin ajatustaan lisäten, että kun
eläintentutkija mainitsee sellaisia tapauksia kuin esim. punariekon
koettaen todistaa, että tämä lintu on erikoisesti luotu mainituille
saarille ja niitä varten, hän tällä etupäässä tahtoo ilmaista, ettei
hän tiedä, kuinka punariekko on joutunut mainituille saarille ja
yksinomaan sinne; täten ilmaistessaan tietämättömyytensä hän samalla
lausuu julki uskonsa, että sekä mainittu lintu että mainitut saaret
saavat alkuperästään kiittää ensimäistä suurta luovaa syytä. Jos
selitämme kirjotuksessa esiintyvät lauseet niitä toisiinsa
vertailemalla, näyttää siltä, että kuuluisa filosofi v. 1858 horjui
vakaumuksessaan, että Apteryx ja punariekko ovat ilmestyneet nykyisille
kotiseuduilleen "jollakin hänelle tuntemattomalla tavalla" eli "jonkiin
hänelle tuntemattoman" prosessin kautta.

Tämä kirjotus osotettiin "British Association'ille" sen jälkeen kuin
Wallacen ja minun esitykseni lajien synnystä olivat luetut "Linnean
Society'ssä". Kun teokseni ensi painos ilmestyi, olivat sellaiset
lauseet kuin "luovan voiman jatkuva toiminta" johtaneet minut, samoin
kuin muutkin, niin kokonaan harhaan, että luin professori Owen'in
niiden paleontologien joukkoon, jotka olivat lujasti vakuutetut lajien
muuttumattomuudesta. Näyttää kumminkin siltä, että tämä olettamukseni
oli ennenaikainen ja väärä (vrt. "Anat. of Vertebrates", nide III, s.
796). Teokseni viime painoksessa väitin -- ja tämä väite näyttää
minusta vieläkin pitävän täysin paikkansa -- erään kohdan nojalla, joka
alkaa sanoilla "no doubt the typeform" j.n.e. (Ibid, nide I, s. XXXV),
että professori Owen myönsi luonnollisella valinnalla voineen olla
jotakin vaikutusta uusien lajien muodostumiseen; mutta nyt
näyttää siltä (Ibid, nide III, s. 798), että tämä väitteeni oli
paikkansapitämätön ja todistamaton. Esitin myös muutamia otteita
eräästä professori Owen'in ja "London Review'in" julkaisijan
kirjeenvaihdosta, joiden nojalla sekä jälkimäisen että minun mielestäni
näytti selvältä, että professori Owen väitti lausuneensa julki
luonnollisen valinnan teorian ennenkuin minä olin sen tehnyt, ja minä
ilmaisin hämmästykseni ja tyydytykseni tämän ilmotuksen johdosta. Mutta
mikäli kykenen käsittämään eräitä äsken julkaistuja kohtia mainitussa
teoksessa (nide III, s. 798) olen jälleen joko osaksi tai kokonaan
erehtynyt. Minulle on lohdullista, että professori Owen'in
kiistakirjotukset ovat muidenkin kuin minun mielestäni yhtä vaikeita
ymmärtää ja sovittaa toisiinsa. Mikäli on kysymys ainoastaan
luonnollisen valinnan aatteen julkilausumisesta, on aivan yhdentekevää,
onko professori Owen tehnyt sen ennen minua, sillä kuten tästä
katsauksesta näkyy, sen ovat kauan ennen meitä kumpaakin julkilausuneet
toht. Wells ja Matthews.

Isidore Geoffroy Saint-Hilaire mainitsee v. 1850 pitämissään luennoissa
(joista aikakauskirjan "Revue et Mag. de Zoologie" tammikuun numerossa
v. 1851 on julkaistuna yhteenveto) lyhyesti ne syyt, joiden vuoksi hän
uskoo että lajitunnusmerkit "sont fixes, pour chaque espece, tant
qu'elle se perpetue au milieu des mêmes circonstances: ils se
modifient, si les circonstances ambiantes viennent à changer". "En
resumé, _l'observation_ des animaux sauvages demontre dejá la
variabilité _limitée_ des especes. Les _experiences_ sur les animaux
sauvages devenus domestiques, et sur les animaux domestiques redevenus
sauvages, la demontrent plus clairement encore. Ces mêmes experiences
prouvent, de plus, que les differences produites peuvent être de
_valeur générique_".[4] Teoksessaan "Histoire Naturelle Generale" (nide
II, s. 430, 1859) hän esittää laajemmin samanlaisia johtopäätöksiä.

Tohtori Freke esitti v. 1851 ("Dublin Medical Press" lehdessä s. 322)
sen opin, että kaikki elolliset olennot polveutuvat samasta
alkumuodosta. Ne syyt, joilla hän perustelee olettamustaan ja se tapa,
millä hän aihettaan käsittelee, ovat kokonaan erilaiset kuin minun;
mutta koska tohtori Freke nyttemmin (1861) on julkaissut tutkielmansa
"Origin of Species by means of Organic Affinity", tulee vaikea tehtävä,
koettaa antaa jokin käsitys hänen mielipiteistään, minun puoleltani
tarpeettomaksi.

Herbert Spencer on eräässä tutkielmassa (joka alkuaan oli julkaistuna
"Leader'issa" maaliskuussa 1852 ja myöhemmin 1858 hänen "Essays"
kokoelmassaan) huomattavalla taidolla asettanut vastakkain luomis- ja
kehitysteorian. Hän päättää kotirotujen tarjoaman analogian, monien
lajien sikiöissä tapahtuvien muutosten, lajien ja muunnosten häilyvän
erotuksen ja yleisen asteittaisuuden lain nojalla, että lajit ovat
muuntuneet ja muuntelun hän arvelee johtuvan muuttuneista olosuhteista.
Sama kirjailija on myöskin psykologian alalla omaksunut sen
periaatteen, että jokainen sielunkyky on kehittynyt asteittaisesti.

Vuonna 1861 kuuluisa kasvintutkija Naudin lausui eräässä oivallisessa
lajien syntyä käsittelevässä kirjotuksessa ("Revue Horticole", s. 102;
sittemmin osaksi uudelleen julkaistu aikakauskirjassa "Nouvelles
Archives du Museum", nide I, s. 171) selvin sanoin julki uskonsa, että
lajit muodostuvat samalla tavalla kuin muunnokset muodostuvat
viljelyksessä, ja jälkimäisten muodostumisen syynä hän pitää ihmisen
harjottamaa valintaa. Mutta hän ei osota, kuinka valinta vaikuttaa
luonnontilassa. Hän uskoo kuten Herbert, että lajit olivat syntyessään
elimistöltään muodostuvaisempia kuin nykyään. Hän panee painoa
"tarkotusperäisyyden laille", joka on "puissance mysterieuse,
indeterminée; fatalité pour les uns; pour les autres, volonte
providentielle, dont l'action incessante sur les êtres vivants
determine, à toutes les epoques de l'existence du monde, la forme, le
volume, et la durée de chacun d'eux, en raison de sa destinée dans
l'ordre de choses dont il fait partie. C'est cette puissance qui
harmonise chaque membre à l'ensemble, en l'appropriant à la fonction
qu'il doit remplir dans l'organisme general de la nature, fonction qui
est pour lui sa raison d'être".[5] Lisäviite.[6].

Kuuluisa geologi, kreivi Keyserling lausui v. 1853 ("Bulletin de la
Societé Géologique", 2:nen sarja, nide. X, s. 357) arvelun, että
samoinkuin uusia tauteja, joiden oletetaan aiheutuneen jostakin
tartunta-aineesta, on syntynyt ja levinnyt kautta maailman, samoin
eräinä aikakausina erikoislaatuiset ympäröivät molekylit ovat voineet
kemiallisesti vaikuttaa olemassa olevien lajien ituihin, ja näistä on
siten syntynyt uusia muotoja.

Samana vuonna tohtori Schaaffhausen julkaisi oivallisen kirjasen
(sarjassa "Verhandlungen des Naturhistorischen Vereins des Preussischen
Rheinlands"), jossa hän väittää maapallon elämänmuotojen olevan
kehityksen alaisia. Hän lausuu että monet lajit ovat pysyneet
muuttumattomina pitkät ajat, jotavastoin muutamat ovat toisintuneet.
Lajien väliset eroavaisuudet hän selittää siten, että asteittaiset
välimuodot ovat hävinneet. "Eläviä kasveja ja eläimiä eivät siis erota
sukupuuttoon kuolleista mitkään uudet luomistyöt, vaan edellisten on
katsottava polveutuvan jälkimäisistä jatkuvan siitoksen kautta."

Tunnettu ranskalainen kasvientutkija Lecoq kirjottaa v. 1854 ("Etudes
sur Géographie Botanique", nide I, s. 250): "On voit que nos recherches
sur la fixité ou la variation de l'espece, nous conduisent directement
aux idées émises, par deux hommes justement celèbres, Geoffroy
Saint-Hilaire et Goethe".[7]

Eräät muut Lecoq'in laajaan teokseen hajalleen sirotellut lauseet
antavat jonkun verran aihetta epävarmuuteen siitä, missä määrin hän
uskoo lajien toisintumista.

"Luomisen filosofiaa" on pastori Baden Powell mestarillisesti
käsitellyt kirjassaan "Essays on the Unity of Worlds" (1855). Aivan
hämmästyttävä on se tapa, millä hän osottaa, että uusien lajien
ilmaantuminen on "säännöllinen, eikä mikään satunnainen ilmiö", eli
kuten Sir John Herschel lausuu: "luonnollinen prosessi vastakohtana
yliluonnolliselle".

Aikakauskirjan "Journal of the Linnean Society" kolmas nide sisältää
Wallace'lta ja minulta kirjotuksia, jotka ovat esitetyt seuran
istunnoissa heinäk. 1 p:nä 1858, ja joissa Wallace erinomaisen
voimakkaasti ja selvästi lausuu ilmi luonnollisen valinnan teorian.

Von Baer, jota kohtaan kaikki eläintieteilijät tuntevat niin syvää
kunnioitusta, lausui noin vuonna 1859 (kts. Prof. Rudolf Wagner,
"Zoologisch-Anthropologische Untersuchungen", 1861, s. 51)
vakaumuksensa -- joka etupäässä perustui maantieteellisen levenemisen
lakeihin -- että nykyään aivan erilaiset muodot polveutuvat yhdestä
ainoasta kantamuodosta.

Kesäkuussa 1859 professori Huxley piti "Royal Institution" seurassa
luennon "eläinmaailman pysyväisistä tyypeistä". Hän lausuu näistä: "On
vaikeata käsittää tällaisten tosiasiain tarkotusta, jos oletamme että
kukin eläin- tai kasvilaji tai kukin organisatsionityyppi on
muodostunut maapallolla luovan voiman erikoisen luomistyön kautta
pitkien väliaikojen perästä, ja on hyvä panna merkille, ettei
perintätieto tai jumalallinen ilmoituskaan anna mitään tukea tälle
mielipiteelle, joka on aivan vastoin luonnon yleistä analogiaa. Jos
sitävastoin katselemme 'pysyväisiä tyyppejä' sen otaksuman kannalta,
jonka mukaan jonakin aikana elävät lajit ovat tuloksia ennen eläneiden
lajien asteittaisesta toisintumisesta -- otaksuma, joka, joskin se on
toteennäyttämätön ja joskin muutamat sen kannattajat ovat tehneet sille
huonon palveluksen, on kumminkin ainoa, jolle fysiologia antaa jotakin
tukea -- näyttää niiden olemassaolo todistavan, että ne muutokset,
joiden alaisina elävät olennot ovat olleet geologisten aikojen
kuluessa, ovat olleet hyvin pieniä verrattuina koko niihin
muutossarjoihin, joiden lävitse ne ovat käyneet".

Joulukuussa v. 1859 tohtori Hooker julkaisi teoksensa "Introduction to
the Australian Fauna". Tämän laajan teoksen ensi osassa hän tunnustaa
lajien polveutumisen ja toisintumisen ja esittää tämän opin tueksi
monia omintakeisia huomautuksia.

"Lajien synnyn" ensi painos ilmestyi 24 päivänä marraskuuta 1859 ja
toinen painos 7 päivänä tammikuuta 1860.


Viitteet:

[1] Kirjassaan "Physicae Auscultationes" (II kirja, VIII luku, s. 2)
Aristoteles huomauttaa, ettei sade suinkaan kostuta maata siksi, että
vilja kasvaisi, yhtä vähän kuin sen tarkotus on turmella maanviljelijän
viljaa, tätä taivasalla puitaessa. Hän sovittaa saman todisteen
elollisiin olentoihin ja lisää (Clair Grecen käännöksen mukaan, joka on
huomauttanut minua tästä kohdasta): "Miksikä siis ei eri (ruumiin)
osilla olisi ainoastaan tällainen satunnainen suhde luonnossa, siten
että kun esim. hampaat ovat muodostuneet tehtävänsä mukaisiksi,
etumaiset teräviksi ja halkaisemiseen soveltuviksi, taemmaiset
tasapäisiksi ja ruoan hienontamiseen sopiviksi, tätä ei ole tehty
tarkotuksella, vaan se on ainoastaan tulos sattumasta. Ja samoin
muihinkin ruumiinosiin nähden, jotka näyttävät osottavan
soveltautumista johonkin tarkotukseen. Missä siis kaikki seikat yhdessä
(se on, jonkin kokonaisuuden kaikki osat) sattuivat olemaan ikäänkuin
jotakin tarkotusta varten tehtyjä, siellä nämä säilyivät, ollen
sisäisestä pakosta tarkotuksenmukaisesti muodostuneet, ja ne seikat,
jotka eivät olleet näin muodostuneet, joutuivat perikatoon ja joutuvat
yhä vielä." Näemme tässä hämärän aavistuksen luonnollisen valinnan
aatteesta, mutta kuinka vähän Aristoteles täysin käsitti tätä aatetta,
sen osottavat hänen huomautuksensa hampaiden muodostumisesta.

[2] Vuoden, jona Lamarck ensi kerran esitti kantansa, olen maininnut
Isid. Geoffroy'n oivallisen historiallisen esityksen mukaan, joka
käsittelee mielipiteitä lajien synnystä ("Hist. Nat. Generale", 2:nen
nide, sivu 405, 1859). Tässä teoksessa tehdään täydellisesti selkoa
Buffon'in johtopäätöksistä. On omituista että isoisäni, toht. Erasmus
Darwin, on ennen Lamarck'ia esittänyt suureksi osaksi samoja
mielipiteitä ja perustellut niitä samoilla väärillä syillä v. 1794
ilmestyneessä teoksessaan "Zoonomia" (I:nen osa, ss. 500-510) Isidore
Geoffroy'n mukaan ei ole mitään epäilystä siitä, että Goethe oli
samanlaisten mielipiteiden jyrkkä kannattaja, kuten erään vuosina
1794-1795 kirjotetun, mutta vasta paljon myöhemmin julkaistun teoksen
johdannosta näkyy: hän on terävästi huomauttanut (Karl Meding, "Goethe
als Naturforscher", s. 34), että tulevaisuudessa luonnontutkijat
kysyvät, kuinka esim. lehmä on saanut sarvensa, eivätkä mihin niitä
käytetään. Varsin omituinen esimerkki siitä, kuinka samanlaisia
mielipiteitä syntyy jotenkin samaan aikaan, on että Goethe Saksassa,
toht. Darwin Englannissa ja Geoffroy Saint-Hilaire Ranskassa (kuten
heti saamme nähdä) tulivat samaan johtopäätökseen lajien synnystä
vuosina 1794-95.

[3] "Se on siis problemi, jonka ratkaisu on jätettävä kokonaan
tulevaisuuden huostaan, joskin tulevaisuus mahdollisesti saattaisi
käyttää hyväkseen hänen aatteitaan."

[4] "Ovat pysyväisiä kussakin lajissa, niin kauan kuin se elää samoissa
olosuhteissa: ne muuttuvat, jos ympäröivissä olosuhteissa tapahtuu
muutoksia." "Kesyttömien eläinten _tarkastelu_ siis jo osottaa lajeissa
_rajotetiua_ muuntelevaisuutta. Kesyyntyneistä metsäneläimistä ja
metsistyneistä kotieläimistä saadut _kokemukset_ osottavat sitä
vieläkin selvemmin. Nämä kokemukset todistavat sitäpaitsi, että
syntyneet eroavaisuudet voivat saada _sukueroavaisuuksien_ arvon."

[5] "Salaperäinen, määrittelemätön mahti, toisille järkähtämätön
kohtalo, toisille kaitselmuksen tahto, joka lakkaamatta vaikuttaa
eläviin olentoihin, määräten jokaisena aikakautena, siitä saakka kuin
maailma on ollut olaassa, kunkin olennon muodon, ko'on ja elinajan,
aina sen mukaan mikä tehtävä sille on annettu siinä järjestetyssä
kokonaisuudessa, jonka osana se on. Tämä mahti saattaa jokaisen jäsenen
sopusointuun kokonaisuuden kanssa sovelluttaessaan sen siihen
tehtävään, mikä sen on täytettävä luonnon yleisessä elimistössä,
tehtävään, joka on sille sen olemassa-olon oikeutus."

[6] Bronn'in teoksessa "Untersuchungen über die Entwickelungsgesetze"
olevista otteista näkyy, että kuuluisa kasvientutkija ja paleontologi
Unger v. 1852 arveli lajien olevan kehityksen ja muutosten alaisia.
Pander'in ja Dalton'in kivettyneitä laiskiaisia käsittelevässä
teoksessa jälkimmäinen on v. 1821 esittänyt samanlaisen arvelun.
Samanlaisia mielipiteitä on sitäpaitsi, kuten tunnettu, Oken esittänyt
hämärässä "Luonnonfilosofiassaan". Ja Godron'in teoksessa "Sur
l'Espece" julkaistuista lausunnoista päättäen näyttävät myöskin St.
Vincent Burdach, Poiret ja Fries myöntäneen, että uusia lajeja syntyy
alinomaa.

Lisään vielä, että niistä kolmestakymmenestäneljästä tässä
historiallisessa katsauksessa mainitusta kirjailijasta, jotka uskovat
lajien muuttuvaisuuden tai ainakaan eivät usko luomistöitä tapahtuneen
yksitellen, kaksikymmentäseitsemän on käsitellyt kirjotuksissaan
luonnonhistorian tai geologian erikoisaloja.

[7] "Kuten näkyy, johtavat tutkimuksemme lajien pysyväisyydestä tai
muuntelusta meidät samoihin ajatuksiin kuin ne, joita Geoffroy
Saint-Hilaire ja Goethe, nuo syystä kuuluisat miehet, ovat lausuneet."



JOHDANTO.


Kulkiessani _Beagle_ laivalla luonnontutkijana hämmästyttivät minua
kovin eräät seikat Etelä-Amerikan elollisten olentojen leviämisessä ja
tämän mantereen nykyisten ja entisten sukupolvien suhtautumisessa
toisiinsa. Nämä seikat näyttivät, kuten tämän teoksen myöhemmistä
luvuista on käyvä selville, luovan jonkin verran valoa lajien syntyyn,
tuohon salaisuuksista salaperäisimpään, kuten sitä eräs suurimmista
filosofeistamme on kutsunut. Palattuani kotiin vuonna 1837 johtui
mieleeni, että tämän kysymyksen selvittämiseksi kenties voisi jotakin
tehdä, kärsivällisesti keräilemällä ja pohtimalla kaikkia niitä
tosiseikkoja, joilla saattaisi olla jotakin yhteyttä sen kanssa.
Pantuani tähän työhön viisi vuotta, rohkenin ryhtyä kysymystä
harkitsemaan, pannen paperille muutamia lyhyitä huomautuksia. Nämä
laajensin sitten vuonna 1844 luonnokseksi, joka sisälsi minusta silloin
todenmukaisilta näyttävät johtopäätökset. Siitä lähtien olen tähän
päivään asti ollut herkeämättä kiintyneenä samaan aineeseen.

Toivon että näiden henkilökohtaisten yksityisseikkojen mainitseminen
suodaan minulle anteeksi, koska olen ne maininnut vain osottaakseni,
etten liian hätäisesti ole ryhtynyt tehtävääni.

Työni on nyt (1859) miltei lopussa. Kun sen täydentäminen kuitenkin
vielä vie minulta useita vuosia lisää ja kun ei terveyteni suinkaan ole
vankka, on minua vaadittu julkaisemaan tämä supistelma. Minulla oli
siihen sitäkin enemmän syytä, kun hra Wallace, joka nykyään tutkii
malaijisaariston luonnonhistoriaa, on tullut miltei täydelleen samoihin
yleisiin johtopäätöksiin lajien synnystä kuin minäkin. Vuonna 1858 hän
lähetti minulle muistiinpanonsa tästä aiheesta, pyytäen että
toimittaisin ne Sir Charles Lyell'ille, joka lähetti ne "Linnean
Socitety'lle", ja tämä julkaisi ne aikakauskirjansa kolmannessa
niteessä. Sir Ch. Lyell ja tohtori Hooker, jotka kumpikin tiesivät
teoksestani -- jälkimäinen oli lukenut luonnokseni vuodelta 1844 --
osottivat minulle sen kunnian, että neuvoivat minua julkaisemaan
käsikirjotuksistani joitakuita lyhyitä otteita samanaikaisesti hra
Wallacen oivallisen kirjotelman kanssa.

Tämä supistelma, jonka nyt julkaisen, jää pakostakin vaillinaiseksi. En
voi tähän liittää otteita enkä asiantuntijain lausuntoja erityisten
väitteideni tueksi, mutta uskallan toivoa, että lukijalla on jonkun
verran luottamusta tarkkuuteeni. Erehdyksiä on epäilemättä pujahtanut
joukkoon, vaikka toivon aina olleeni varovainen, luottaessani vain
hyviin todistuslähteisiin. Voin tässä esittää ainoastaan yleiset
johtopäätökset, joihin olen tullut, valaisten niitä vain muutamilla
tosiseikoilla, jotka kuitenkin useimmissa tapauksissa toivoakseni
riittänevät. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tuntea, kuinka
välttämätöntä on myöhemmin julkaista yksityiskohtia myöten kaikki ne
tosiseikat, joihin johtopäätökseni perustuvat; sen toivon voivani tehdä
vastedes toisessa teoksessa. Sillä tiedän varsin hyvin, että tässä
teoksessa tuskin on käsitelty ainoatakaan kohtaa, jonka rinnalle ei
voisi asettaa tosiseikkoja, jotka usein näyttävät vievän suorastaan
vastakkaisiin johtopäätöksiin. Oikea tulos on saavutettavissa vain
siten, että tosiseikat ja todisteet otetaan kokonaisuudessaan
tarkasteltaviksi ja punnittaviksi puolelta ja toiselta kussakin eri
kysymyksessä. Mutta se on tässä mahdotonta.

Pahottelen että tilan puute riistää minulta tyydytyksen lausua
kiitokseni siitä suosiollisesta avusta, jota olen saanut hyvin monilta
luonnontutkijoilta, -- useat näistä minulle henkilökohtaisesti
tuntemattomia. En voi kuitenkaan olla käyttämättä tilaisuutta
lausuakseni syvän kiitollisuuteni tohtori Hookerille, joka viimeisten
viidentoista vuoden aikana on minua kaikin mahdollisin tavoin auttanut
laajoilla tietovaroillaan ja erinomaisella arvostelukyvyllään.

Mitä lajien syntyyn tulee, on helppo käsittää että luonnontutkija,
tarkastellessaan elollisten olentojen keskinäistä sukulaisuutta, niiden
embryologisia suhteita, niiden maantieteellistä levenemistä, niiden
esiintymistä määrätyssä järjestyksessä eri geologisissa kerroksissa ja
muita sellaisia seikkoja, saattaa tulla siihen johtopäätökseen,
etteivät lajit ole luodut riippumatta toisistaan, vaan polveutuvat,
kuten muunnoksetkin, toisista lajeista. Kaikesta huolimatta sellainen
johtopäätös, vaikka kuinkakin hyvin perusteltu, lienee riittämätön,
kunnes on voitu näyttää toteen, kuinka nuo lukemattomat lajit ovat niin
toisintuneet, että ovat saavuttaneet sen täydellisyyden rakenteessaan
ja soveltautumiskyvyssään olosuhteisiin, joka syystä herättää
ihailuamme. Luonnontutkijat vetoavat alituisesti ulkonaisiin
olosuhteisiin, kuten ilmastoon, ravintoon j.n.e., pitäen niitä ainoina
muutosten syinä. Rajotetussa merkityksessä tämä voinee olla totta,
kuten jäljestäpäin tulemme näkemään. Mutta nurinkurista olisi lukea
pelkkien ulkonaisten olosuhteiden syyksi esim. tikan jalkojen, pyrstön,
nokan ja kielen rakenne, joka niin ihmetyttävästi soveltuu hyönteisten
pyydystämiseen puunkuoren alta. Samoin on laita mistelin, joka imee
ravintonsa määrätyistä puista, joiden siemeniä määrättyjen lintujen on
kuljetettava, ja jonka yksineuvoiset kukat ehdottomasti vaativat
määrättyjen hyönteisten toimintaa siitepölyn kuljettamiseen kukasta
kukkaan; nurinkurista olisi selittää tämän loiskasvin rakenteen ja sen
suhteen erilaisiin elollisiin olioihin johtuvan ulkonaisista
olosuhteista tai tottumuksesta taikkapa kasvin omasta tahdosta.

On senvuoksi erittäin tärkeätä saada selvä käsitys elollisten olentojen
muuntumis- ja soveltautumistavoista. Alkaessani tehdä huomioitani
näytti minusta todennäköiseltä, että kotieläinten ja viljelyskasvien
huolellinen tutkiminen tarjoisi paraan mahdollisuuden ratkaista tämä
pulmallinen kysymys. Enkä siinä pettynytkään. Tässä kuten muissakin
vaikeissa tapauksissa olen kerran toisensa perästä huomannut, että
tietomme kotieläinten ja viljelyskasvien joukossa tapahtuvasta
muuntumisesta, niin puutteellinen kuin se onkin, tarjoo parhaan ja
varmimman johtolangan. Uskallan sen vuoksi lausua vakaumuksenani, että
tällaiset tutkimukset ovat suuriarvoisia, vaikka luonnontutkijat
ovatkin niitä hyvin yleisesti laiminlyöneet.

Lähtien näistä näkökohdista omistan tämän teoksen ensimäisen luvun
kesytys- ja viljelystilassa tapahtuvalle muuntumiselle. Tulemme siitä
näkemään, että perinnölliset muutokset ovat suureksi osaksi ainakin
mahdollisia ja näemme myöskin -- mikä on ainakin yhtä tärkeätä --
kuinka paljon ihminen kykenee valinnallaan vähitellen suurentamaan
vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Siirryn sitten lajien muuntelevaisuuteen
luonnontilassa. Ikävä kyllä on minun pakko käsitellä tätä aihetta aivan
liian lyhyesti, se kun on tarkasti käsiteltävissä vain esittämällä
pitkiä tosiseikkaluetteloja. Pystymme kumminkin tutkimaan, mitkä
olosuhteet ovat muuntuvaisuudelle suotuisimmat. Seuraavassa luvussa
tulee tarkastettavaksi maailman kaikkien elollisten olentojen
keskinäinen "taistelu olemassa-olostaan" joka välttämättä johtuu niiden
suuresta lisääntymisestä geometrisena sarjana. Siinä on Malthuksen oppi
sovellettuna koko eläin- ja kasvikuntaan. Koska kutakin lajia syntyy
paljo useampia yksilöitä kuin elämään voi jäädä ja kun sen johdosta
käydään yhä uudistuvaa "taistelua olemassa-olosta", johtuu tästä, että
jokaisella olennolla, joka vaikka kuinkakin vähän rakenteeltaan eroaa
edukseen muista, on monimutkaisten ja toisinaan vaihtelevien
elinehtojen alaisena suurempi mahdollisuus jäädä elämään ja siten
joutua _luonnon valitsemaksi_. Voimakkaan perinnöllisyyslain
vaikutuksesta jokainen valittu muunnos taas pyrkii jättämään perinnöksi
jälkeläisilleen uuden muuttuneen muotonsa.

Itse pääaihetta, luonnollista valintaa, aion käsitellä laajahkosti
neljännessä luvussa. Näemme siinä, kuinka luonnollinen valinta melkein
välttämättä aiheuttaa vähemmän kehittyneiden elämänmuotojen sammumisen,
johtaen siihen, mitä olen kutsunut _luonteen erilaistumiseksi_.
Seuraavassa luvussa käsittelen muuntumisen monimutkaisia ja vähän
tunnettuja lakeja; viidessä seuraavassa silmäänpistävimpiä ja
tärkeimpiä vaikeuksia, jotka johtuvat tämän teorian omaksumisesta:
ensinnäkin muuttumisessa esiintyviä vaikeuksia, eli miten
yksinkertainen olento tai yksinkertainen elin saattaa muuttua ja
täydellistyä korkealle kehittyneeksi olennoksi tai taiten rakennetuksi
elimeksi; toiseksi kysymystä -- vaistosta eli eläinten sielunkyvyistä;
kolmanneksi hybridismiä eli lajien hedelmättömyyttä ja muunnosten
hedelmällisyyttä, niiden keskenään risteytyessä; ja neljänneksi
geologisten todisteiden epätäydellisyyttä. Seuraavassa luvussa
tarkastelen elollisten olentojen geologista jaksollisuutta aikojen
kuluessa, kahdennessa- ja kolmannessatoista luvussa niiden
maantieteellistä levenemistä eri alueilla; neljännessätoista luvussa
niiden luokitusta eli niiden keskinäistä sukulaisuutta sekä
täysinkehittyneessä että sikiötilassa. Viimeisessä luvussa luon lyhyen
jälkikatsauksen koko teokseen sekä teen muutamia loppuhuomautuksia.

Ottaen lukuun perinpohjaisen tietämättömyytemme kaikkien ympärillämme
elävien olentojen keskinäisistä suhteista ei ole kummasteltavaa, että
moni lajien ja muunnosten syntyä koskeva seikka vielä jää selitystä
vaille. Kuka voi selittää, miksi toinen laji on laajalle levinnyt ja
lukuisa, kun taas toinen samansukuinen laji on rajottunut ahtaalle
alalle ja harvinainen? Ja kuitenkin nämä suhteet ovat erittäin tärkeät,
sillä ne määräävät kunkin tämän maailman olennon nykyisen hyvinvoinnin
ja, kuten luulen, vastaisen menestyksen ja mukautumisen. Vielä
vaillinaisemmat ovat tietomme niiden elollisten olentojen keskinäisistä
suhteista, jotka ovat eläneet maapallon historian monien menneiden
geologisten aikakausien kuluessa. Vaikka paljon jääkin epäselväksi ja
tulee kauan epäselvänä pysymään, olen huolellisimpien tutkimusten ja
tasapuolisimman arvostelun jälkeen, mihin olen kyennyt, tullut siihen
varmaan vakaumukseen, että useimpien luonnontutkijain näihin asti ja
minunkin aikaisemmin kannattamani mielipide -- että jokainen laji on
luotu riippumatta muista -- on väärä. Olen varmasti vakuutettu siitä,
etteivät lajit ole muuttumattomia, vaan että samaan sukuun (genus)
kuuluvat lajit ovat yhden, tavallisesti jo sukupuuttoon hävinneen lajin
suoraan polveutuvia jälkeläisiä, samoinkuin jonkun lajin tunnustetut
muunnokset ovat tämän lajin jälkeläisiä. Lopuksi olen vakuutettu siitä,
että valinta on ollut muutosten tärkeimpänä, vaikkakaan ei
yksinomaisena syynä.



I LUKU.

MUUNTELU KESYTYS- JA VILJELYSTILASSA.

Muuntelevaisuuden syyt. -- Elintapojen ja eri osien käytön tai käytön
puutteen vaikutukset. -- Vuorosuhteellinen muuntelu. -- Perinnöllisyys.
-- Kesytys- ja viljelysmuunnosten luonne. -- Lajien ja muunnosten
toisistaan erottamisen vaikeus. -- Kesytys- ja viljelysmuunnosten synty
yhdestä tai useammasta lajista. -- Kotikyyhkyset, niiden eroavaisuudet
ja alkuperä. -- Muinoin noudatetut valintaperiaatteet ja niiden
vaikutukset. -- Tarkotusperäinen ja tarkotukseton valinta. --
Kesytys- ja viljelysmuotojemme tuntematon alkuperä. -- ihmisen
vallassa olevalle valinnalle suotuisat olosuhteet.



MUUNTELEVAISUUDEN SYYT.


Verratessamme toisiinsa vanhempien viljelyskasviemme ja kotieläimiemme
saman muunnoksen tai alamuunnoksen yksilöitä, pistää silmään ensinnä
eräs seikka, nimittäin se, että ne yleensä eroavat toisistaan enemmän
kuin jonkin lajin tai muunnoksen yksilöt luonnontilassa. Ja kun otamme
huomioon, miten monenlaiset viljelyskasvit ja kotieläimet, jotka ovat
eläneet kaikkina aikoina ja mitä erilaisimmissa ilmanaloissa ja
hoidossa, ovat muuntuneet, olemme valmiit tekemään sen johtopäätöksen,
että tämä suuri muuntelevaisuus on syntynyt olosuhteissa, jotka eivät
ole olleet niin yhdenmukaiset ja jotka samalla ovat olleet jonkin
verran erilaiset kuin ne, joiden alaisina kantalajit ovat eläneet
luonnontilassa. Jotakin todenmukaisuutta on senvuoksi Andrew Knight'in
esittämässä mielipiteessä, että tämä muuntelevaisuus osaksi johtuu
ylenmääräisestä ravinnosta. Tuntuu ilmeiseltä, että elollisten
olentojen on muutamien sukupolvien aikana oltava uusien olosuhteiden
vaikutusten alaisina, jotta suurempi määrä muuntelevaisuutta voisi
syntyä, ja että, sittenkuin elimistö kerran on ruvennut muuntelemaan,
muuntelua tavallisesti jatkuu läpi useiden sukupolvien. Ei tunneta
ainoatakaan sellaista tapausta, että muunteleva elimistö olisi
viljelyksen alaisena lakannut muuntelemasta. Vanhimmat
viljelyskasvimme, kuten vehnä, tuottavat yhä vielä uusia muunnoksia.
Vanhimmat kotieläimemme voivat vielä nopeasti jalostua ja muuttua.

Mikäli kauan asiaa tutkittuani kykenen päättämään, näyttävät elinehdot
vaikuttavan kahdella tavalla, joko suoranaisesti koko elimistöön
tai joihinkin sen osiin taikka välillisesti, vaikuttamalla
siitosjärjestelmään. Mitä suoranaiseen vaikutukseen tulee, on meidän
otettava huomioon että siinä, (kuten professori Weismann äskettäin on
lausunut ja kuten minäkin ohimennen olen osottanut teoksessani
"Variation under Domestication") aina on olemassa kaksi tekijää:
elimistön luonne ja elinehtojen laatu. Edellinen näyttää olevan paljon
tärkeämpi, sillä miltei samanlaisia muunnoksia syntyy joskus, mikäli
voimme päättää, erilaatuisissa olosuhteissa. Toisaalta taas
syntyy erilaisia muunnoksia olosuhteissa, jotka näyttävät miltei
yhdenmukaisilta. Vaikutukset jälkeläisiin ovat joko pysyväisiä tai
tilapäisiä. Niitä voi pitää pysyväisinä, kun kaikki tai miltei kaikki
jälkeläiset muuttuvat samalla tavalla, ollessaan useiden sukupolvien
aikana eräiden elinehtojen alaisina. On hyvin vaikeata ratkaista,
kuinka paljon pysyväisiä muutoksia on täten syntynyt. Ei voi kuitenkaan
olla epäilystä useiden vähäpätöisten muutosten syistä, sellaisista kuin
ko'on aiheutuminen ravinnon määrästä, värin taas ravinnon laadusta,
nahan ja karvan paksuuden ilmastosta j.n.e. Jokaisella niistä
lukemattomista muunteluista, joita näemme siipikarjamme
höyhenpeitteessä, täytyy olla vaikuttava syynsä. Ja jos tuo sama syy
olisi vaikuttamassa pitkän sukupolvi-jonon kuluessa useihin yksilöihin,
muuttuisivat luultavasti kaikki samaan suuntaan. Sellaiset tosiseikat
kuin kasveissa tavattavat monimutkaiset ja eriskummalliset
kasvannaiset, jotka monenmuotoisina aiheutuvat jonkun äkämiä
synnyttävän hyönteisen pienen pienestä myrkkypisarasta, osottavat
meille, mitkä omituiset muodostukset voivat olla tuloksena kasvimehun
kemiallisesta muutoksesta.

Tilapäinen muuntelevaisuus on paljon yleisempi tulos muuttuneista
elinehdoista kuin pysyväinen muuntelevaisuus, ja sillä on kenties ollut
tärkeämpi tehtävä kotoisten rotujemme muodostumisessa. Me näemme
tilapäistä muuntelevaisuutta niissä lukemattomissa pienissä
erikoisuuksissa, jotka erottavat toisistaan saman lajin yksilöt ja
joita ei voi selittää vanhemmilta tai joiltakin kaukaisemmilta
esi-isiltä perityiksi. Selväpiirteisiä eroavaisuuksia esiintyy
toisinaan saman poikueen poikasissa ja saman hedelmän siemenistä
kasvaneissa taimissa. Pitkien väliaikojen perästä syntyy miljoonien
samassa maassa kasvaneiden ja miltei samalla ravinnolla eläneiden
yksilöiden joukossa niin ilmeisiä rakenteen-poikkeavaisuuksia, että
niitä voi nimittää epämuodostumiksi, ja epämuodostumille ja
vähäisemmille muunteluille ei saata panna mitään varmaa rajaa. Kaikkia
tällaisia lukuisien yhdessä elävien yksilöiden joukossa esiintyviä
muutoksia, ilmetkööt joko aivan heikkoina tai voimakkaampina, voidaan
pitää elinehtojen tilapäisenä vaikutuksena kuhunkin yksilölliseen
elimistöön, jotenkin samoin kuin vilustuminen vaikuttaa eri ihmisiin
epämääräisellä tavalla, aiheuttaen yskää, reumatismia tai eri elinten
tulehdusta, aina kunkin ruumiinlaadun mukaan.

Mitä muuttuneiden elinehtojen välilliseen vaikutukseen tulee. joka
tapahtuu siitosjärjestelmän välityksellä, voimme olettaa
muuntelevaisuuden johtuvan osaksi tämän järjestelmän tavattomasta
herkkyydestä kaikille elinehtojen muutoksille, ja osaksi siitä
yhtäläisyydestä, joka on olemassa -- kuten Kölreuter y.m. ovat
huomauttaneet -- eri lajien ristisiitoksesta johtuvan muuntelevaisuuden
ja sen muuntelevaisuuden välillä, joka on huomattavissa uusissa ja
luonnottomissa olosuhteissa kasvaneissa kasveissa ja eläimissä. Monet
seikat osottavat selvästi, kuinka erinomaisen herkkä siitosjärjestelmä
on aivan pienillekin ympäröivissä olosuhteissa tapahtuville
muutoksille. Ei mikään ole helpompaa kuin jonkun eläimen kesyttäminen,
mutta tuskin mikään vaikeampaa, kuin saada se esteettömästi
lisääntymään vankeudessa, silloinkin kun uros ja naaras pariutuvat.
Kuinka paljo eläimiä onkaan, jotka eivät tahdo lisääntyä, vaikka
elävätkin melkein vapaina syntymäseudussaan. Tämä on yleensä, vaikka
väärin, luettu vaistojen turmeltumisen syyksi. Monet viljelyskasvit
kasvavat mitä rehevimmin ja tekevät kuitenkin harvoin tai eivät koskaan
siementä. Toisinaan on huomattu jonkin mitättömän muutoksen, kuten
kasvin jonakin kasvukautenansa saaman pienemmän tai suuremman
vesimäärän, ratkaisevan, tuottaako kasvi siemeniä vai eikö. En voi
tässä luetella muistiinpanojani ja muualla julkaisemiani tapauksia,
jotka koskevat tätä merkillistä seikkaa, mutta osottaakseni, kuinka
omituisia ne lait ovat, jotka ratkaisevat eläinten lisääntymisen
vankeudessa, mainitsen että tropillisista seuduista kotoisin olevat
petoeläimet lisääntyvät tässä maassa esteettömästi vankeudessa,
lukuunottamatta kanta-astujia eli karhun heimoon kuuluvia, jotka
harvoin sikiävät, kun taas petolinnut aniharvoin, tuskinpa koskaan
munivat hedelmöitettyjä munia. Monien ulkomaisten kasvien siitepöly on
aivan arvotonta, samanlaatuista kun hedelmättömimpien sekasikiökasvien.
Nähdessämme toisaalta kesytettyjen eläinten ja viljelyskasvien, usein
heikkoina ja sairaalloisinakin, sikiävän esteettömästi vankeudessa ja
nähdessämme taas toisaalta yksilöitä, jotka, nuorina tultuaan täysin
kesytetyiksi, ovat pitkäikäisiä ja terveitä, (josta voisin antaa
lukuisia esimerkkejä) mutta joiden siitosjärjestelmä kuitenkin
tutkimattomista syistä on niin häiriintynyt, etteivät ne ole
siitoskykyisiä ei meidän pidä kummastella sitä, että tämä järjestelmä
vankeudessa toimii epäsäännöllisesti, synnyttäen jälkeläisiä,
jotka jossakin määrin eroavat vanhemmistaan. Saatan lisätä, että
samoinkuin muutamat elävät olennot lisääntyvät esteettömästi mitä
luonnottomimmissa olosuhteissa, kuten esim. arkuissa pidetyt kaniinit
ja kärpät, osottaen etteivät niiden siitoselimet helposti joudu
häiriöön, samoin jotkut eläimet ja kasvit kestävät kesytyksen ja
viljelyksen ja muuntuvat vain hiukkasen, kenties tuskin enemmän kuin
luonnontilassakaan.

Jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet kaiken muuntelun olevan.
yhteydessä siitostoimen kanssa, mutta se on varmaankin erehdys.
Olen eräässä toisessa teoksessani julkaissut pitkän luettelon
"leikkikasveista" (sporting plants), kuten niitä puutarhurit kutsuvat.
Ne ovat kasveja, jotka äkkiarvaamatta ovat tuottaneet yhden ainoan
uudenluontoisen ja saman kasvin muista silmuista toisinaan suuresti
eroavan silmun. Näitä silmu-muunnoksia, kuten niitä saattaa nimittää,
voidaan lisätä oksittamisen kautta, vesasta y.m. ja joskus siemenestä.
Niitä tavataan harvoin luonnossa, mutta ne eivät ole ollenkaan
harvinaisia viljelyskasveissa. Kun on nähty yhden ainoan silmun
tuhansien joukossa, jotka vuodesta vuoteen ovat puhjenneet
samasta puusta samanlaisissa olosuhteissa, yht'äkkiä muuttuvan
uudenluontoiseksi, ja kun taas erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden eri
puiden silmut toisinaan ovat luoneet melkein saman muunnoksen -- esim.
persikkapuiden silmut ovat tuottaneet nektaripersikan tai tavallisten
ruusujen silmut sammalruusuja -- huomaamme selvästi, ettei elinehtojen
laadulla ole yhtä ratkaisevaa merkitystä kunkin yksityisen muunnoksen
muodostumisessa kuin itse elimistön luonteella. Niiden laadulla ei
kenties ole sen suurempaa merkitystä kuin kipinän laadulla, joka
sytyttää jonkun palavan aineen palamaan, on merkitystä liekkien laatuun
nähden.



ELIMISTÖN OSIEN KÄYTÖN JA KÄYTÖN PUUTTEEN VAIKUTUKSET. --
VUOROSUHTEELLINEN MUUNTELU. -- PERINNÖLLISYYS.


Muuntuneet elintavat aikaansaavat periytyviä vaikutuksia; niinpä esim.
kasvien siirtäminen toisesta ilmanalasta toiseen muuttaa niiden
kukinta-ajan. Paljon selvempänä näyttäytyvät elimistön osien käytön ja
käytön puutteen vaikutukset eläimissä. Tarkastaessani ankkaa havaitsen,
että sen siipiluut ovat koko luurankoon verraten kevyemmät ja sen
sääriluut raskaammat kuin sorsan. Ja tämän muutoksen syynä on
epäilemättä se, että ankka lentää paljon vähemmän ja kävelee enemmän
kuin sen kesyttömät vanhemmat. Utareiden voimakas perinnöllinen kehitys
lehmillä ja vuohilla niissä seuduissa, joissa näitä eläimiä
säännöllisesti lypsetään, verrattuna näiden elinten kehitykseen muissa
seuduissa, on kenties toinen esimerkki käytön vaikutuksesta. Emme voi
mainita ainoatakaan kotieläintämme, jolla ei jossakin seudussa olisi
riippuvat korvat. Ja todennäköiseltä tuntuu lausuttu olettamus, että
tämä korvalihasten velttous johtuu käytön puutteesta, kun kotieläimiä
harvoin uhkaa vaara.

Monet lait sääntelevät muuntelua. Jotkut niistä ovat hämärästi
huomattavissa ja tulevat myöhemmin lyhyesti käsiteltäviksi. Tahdon
tässä vaan viitata siihen, mitä voidaan kutsua vuorosuhteelliseksi
muunteluksi. Tärkeät muutokset sikiössä tai toukassa jättävät
otaksuttavasti perinnöksi muutoksia täysin kehittyneeseen eläimeen.
Epämuodostumissa ovat vuorosuhteet aivan eri osien välillä sangen
omituisia. Isidore Geoffroy St. Hilairen suuressa teoksessa on annettu
tästä monta esimerkkiä. Eläinten kasvattajat arvelevat, että pitkiä
jäseniä miltei aina seuraa pidentynyt pää. Jotkut esimerkit
vuorosuhteellisuudesta ovat kerrassaan eriskummallisia. Niinpä ovat
kauttaaltaan valkoiset ja sinisilmäiset kissat yleensä kuuroja;
äskettäin on Mr. Tait kuitenkin tehnyt sen huomion, että tämä rajottuu
uroksiin. Väri ja ruumiinrakenteen erikoisuudet käyvät käsikädessä.
Siitä voisi mainita useita huomattavia tapauksia eläin- ja
kasvimaailmasta. Heusinger'in keräämistä tosiseikoista käy ilmi, että
valkoisia lampaita ja sikoja vahingoittavat eräät kasvit, kun taas
tummanväriset yksilöt säästyvät tältä haitalta. Professori Wyman on
äskettäin ilmottanut minulle mainion esimerkin tästä. Hänen
tiedustellessaan muutamilta Virginian maanviljelijöiltä, mistä johtui,
että kaikki heidän sikansa olivat mustia, selittivät he hänelle, että
kaikki heidän sikansa söivät värijuurta (Lachnantes), joka värjäsi
niiden luut vaaleanpunaisiksi ja joka myös aiheutti sorkkien
lohkeilemisen kaikilta muilta paitsi mustilta eläimiltä. Ja eräs n.k.
craeker'eista (Virginian valtionmaan asuttajista) lisäsi: "Me
valitsemme poikueesta mustat kasvatettaviksi, koska ainoastaan niiden
eloonjäämisestä on hyviä toiveita". Karvattomilla koirilla on
epätäydelliset hampaat; pitkä- ja karkeakarvaiset märehtijät saavat
helposti, niin vakuutetaan, pitkät sarvet tai useampia sarvia;
höyhenjalkaisilla kyyhkysillä on räpylä ulkovarpaiden välissä;
lyhytnokkaisilla kyyhkysillä on pienet jalat ja pitkänokkaisilla
suuret. Jos siis ihminen ryhtyy harjottamaan siitosvalintaa kehittäen
jotakin erikois-ominaisuutta, tulee hän varmaan useinkin toisintaneeksi
muitakin rakenteen-osia, riippuen vuorosuhteellisuuden salaperäisistä
laeista.

Muuntelevaisuuden erilaisten, tuntemattomien tai vain hämärästi
käsitettyjen lakien tulokset ovat suunnattoman monimutkaiset ja
monenkaltaiset. Maksaa vaivan huolellisesti tutkia muutamista vanhoista
viljelyskasveistamme, kuten hyasintista, perunasta, georginista y.m.
kirjotettuja tutkielmia ja on todella hämmästyttävää, kuinka
lukemattomissa kohdissa muunnokset ja alamuunnokset vähässä määrin
eroavat toisistaan rakenteeltaan ja elimistönsä laadulta. Koko elimistö
näyttää tulleen muodostuvaiseksi, se erkanee lievästi vanhempien
perusmuodosta.

Jokainen muutos, joka ei ole perinnöllinen, on meille merkityksetön.
Mutta perinnöllisten rakenteen-eroavaisuuksien, sekä lievempien että
fysiologisesti sangen merkityksellisten, lukumäärä ja moninaisuus on
ääretön. Tohtori Prosper Lucas'in tutkimus, joka käsittää kaksi laajaa
nidosta, on täydellisin ja paras tätä ainetta käsittelevä teos. Ei
kukaan eläinten kasvattaja epäile perinnöllisyystaipumuksen voimaa;
hänen perususkonaan on, että samallainen tuottaa samallaisen;
ainoastaan teoretikot ovat koettaneet tehdä tämän lain epäilyksen
alaiseksi. Kun joku rakenteen poikkeavaisuus usein esiintyy ja kun
näemme sen isässä ja lapsessa, voi tämä johtua siitäkin, että molempiin
on vaikuttanut sama syy. Mutta kun yksilöjen joukossa, jotka nähtävästi
ovat samojen elinehtojen alaisia, jostakin tavattomasta olosuhteiden
yhtymisestä (combination) johtuva harvinainen poikkeus ilmenee isässä
-- sanokaamme kerran useiden miljoonain yksilöiden joukossa -- ja tämä
poikkeus uudelleen esiintyy lapsessa, niin jo pelkkä todennäköisyyskin
pakottaa meidät lukemaan sen perinnöllisyyden syyksi. Jokainen on
varmaan kuullut albinismin, piikkinahkaisuuden, ruumiin karvaisuuden
y.m. tapauksista, jotka esiintyvät saman perheen muutamissa jäsenissä.
Jos siis omituiset ja harvinaiset poikkeukset usein menevät perintönä,
voi helposti otaksua vähemmän omituisten ja tavallisempien
poikkeustenkin olevan perinnöllisiä. Oikea tapa katsella asiaa olisi
kenties se, että pitäisi jokaisen ominaisuuden periytymistä sääntönä ja
periytymättä jäämistä poikkeuksena.

Perinnöllisyyttä hallitsevat lait ovat enimmäkseen tuntemattomia. Ei
kukaan voi sanoa, miksi jokin saman lajin eri yksilöille taikkapa eri
lajeille yhteinen erikoisominaisuus toisinaan periytyy, toisinaan taas
jää periytymättä, miksi lapsi usein tulee muutamilta ominaisuuksiltaan
iso-isäänsä tai iso-äitiinsä tai kaukaisempiin esi-isiinsä, miksi joku
erikoisuus siirtyy yhdestä sukupuolesta molempiin sukupuoliin tai vain
toiseen sukupuoleen, ja jälkimäisessä tapauksessa tavallisimmin, mutta
ei aina, samaan sukupuoleen. Jotakin merkitsee sekin seikka, että
erikoisuudet, jotka esiintyvät kotieläintemme uroksissa, usein
siirtyvät, joko yksinomaan tai ainakin suurimmaksi osaksi ainoastaan
uroksiin. Mutta vielä tärkeämpi sääntö, jonka paikkansapitävyyttä
luullakseni ei ole syytä epäillä, on se, että minä ikäkautena joku
erikoisuus ilmeneekin, sillä on taipumuksena uudestaan ilmetä
jälkeläisissä samalla iällä, joskus tosin aikaisemminkin. Monissa
tapauksissa ei voisi toisin ollakaan; niinpä nautaeläinten sarvissa
esiintyvät erikoisuudet voivat ilmetä jälkeläisissä vasta kun nämä ovat
tulemassa täysikasvuisiksi; ja samoin tiedetään silkkimadossa
esiintyvien omituisuuksien näyttäytyvän vastaavalla toukka- tai
kotelo-asteella. Mutta perinnölliset taudit ja jotkut muut seikat
saavat minut otaksumaan, että sääntö ulottuu laajemmallekin ja että,
silloinkin kun ei ole nähtävää syytä, miksi jokin erikoisuus esiintyisi
jollakin määrätyllä iällä, sillä kuitenkin on taipumus esiintyä
jälkeläisessä samalla ikäkaudella, millä se ensiksi vanhemmassa ilmeni.
Luullakseni tällä säännöllä on mitä tärkein merkitys sikiö-opin
(embryologian) lakeja selitettäessä. Nämä huomautukset tarkottavat
tietysti ainoastaan omituisuuden ensi ilmenemistä, eivätkä sitä
alkusyytä, joka on voinut olla vaikuttamassa jo uroksen tai naaraksen
siitossoluissa, kuten esim. sarvien lisääntynyt pituus ilmenee
lyhytsarvisen lehmän ja pitkäsarvisen sonnin jälkeläisessä vasta
myöhemmällä iällä, vaikka syy tietysti jo piilee uroksen
siemenaineessa.

Koska olen viitannut elävien olentojen taipumukseen palautua
esivanhempien luontoisiksi, mainitsen samalla erään luonnontutkijan
usein lausuman väitteen, -- että kotieläimemme metsistyessään
vähitellen, mutta poikkeuksetta palautuvat alkuperäisen sukunsa
luonteeseen. Tämän nojalla on koetettu todistaa, ettei kesytetyistä
roduista voi tehdä mitään johtopäätöksiä luonnontilassa eläviin
lajeihin nähden. Olen turhaan yrittänyt päästä selville siitä,
mihin ratkaiseviin tosiseikkoihin tuo niin usein ja niin rohkeasti
lausuttu väite perustuu. Lienee hyvin vaikeata todistaa se todeksi.
Voimme huoletta päättää, että sangen monet selväpiirteisimmistä
kotimuunnoksistamme eivät mitenkään voisi elää luonnontilassa. Monissa
tapauksissa emme tiedä, millainen alkuperäinen suku oli, emmekä siis
voi sanoa, onko tapahtunut miltei täydellinen esivanhempiin
palautuminen vai eikö. Jotta risteytymisen vaikutukset estyisivät,
pitäisi päästää vain yksi ainoa muunnos elämään vapaana uudessa
kotiseudussaan. Koska nyt muunnoksemme todella toisinaan muutamilta
ominaisuuksiltaan tulevat esivanhempien muotoisiksi, näyttää minusta
otaksuttavalta, että jos meidän onnistuisi viljellä esim. eri
kaalirotuja useita sukupolvia hyvin laihassa maaperässä, ne suureksi
osaksi taikkapa kokonaankin palaisivat alkuperäiseen kesyttömään
sukuunsa, jolloin tosin laihan maaperän "pysyväinen" vaikutus olisi
osaksi otettava lukuun. Onnistuisiko koe vai eikö, ei merkitse paljoa
todistelujohdollemme; sillä itse kokeen kautta olisivat elinehdot
muuttuneet. Jos olisi toteen näytettävissä, että kotimuunnoksemme
osottavat vahvaa taipumusta palautumaan esivanhempiinsa, s.o.
kadottamaan saavutetut ominaisuutensa, eläessään samoissa
olosuhteissa ja muodostaessaan tarpeeksi lukuisan joukon, niin
että vapaa keskinäinen risteytyminen tasottaa kaikki lievät
rakenteenpoikkeavaisuudet -- siinä tapauksessa myönnän, ettemme voisi
kotimuunnoksista tehdä mitään johtopäätöksiä lajeihin nähden. Mutta
tämän mielipiteen tueksi ei ole olemassa todennäköisyyden varjoakaan.
Se väite, ettemme saata pitkittää kuorma- ja ratsuhevostemme, pitkä- ja
lyhytsarvisten nautaeläintemme, erisukuisen siipikarjamme ja ravinnoksi
kelpaavien kasviemme kasvattamista sukupolvi sukupolvelta miten
pitkälle tahansa -- se väite on vastoin kaikkea kokemusta.



KOTIMUUNNOSTEN LUONNE. MUUNNOSTEN JA LAJIEN TOISISTAAN EROTTAMISEN
VAIKEUS. -- KOTIMUUNNOSTEN SYNTY YHDESTÄ TAI USEAMMASTA LAJISTA.


Kun tarkastamme kesytettyjen eläintemme ja viljelyskasviemme
perinnöllisiä muunnoksia eli rotuja ja vertaamme niitä lähisukuisiin
lajeihin, huomaamme tavallisesti -- kuten jo on mainittu, -- jokaisessa
kotirodussa vähemmän luonteen yhdenmukaisuutta kuin todellisissa
lajeissa. Kotiroduilla on usein jonkun verran epämuotoinen luonne.
Tällä tarkotan sitä, että ne, vaikka yleensä eroavatkin toisistaan ja
muista suvun la'eista vain muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, eroavat
suunnattomasti joltakin yksityiseltä osaltaan sekä toisistaan että
varsinkin siitä luonnonlajista, jolle ne ovat lähintä sukua.
Lukuunottamatta tätä (ja myöskin risteytettyjen muunnosten täydellistä
hedelmällisyyttä -- seikka, joka myöhemmin tulee puheeksi) samanlajiset
kotirodut eroavat toisistaan samoinkuin lähisukuiset saman suvun lajit
luonnontilassa; useimmissa tapauksissa eroavaisuudet vaan ovat
vähäpätöisempiä. Tämä myönnettänee todeksi, sillä jotkut pätevät
asiantuntijat pitävät kotieläin- ja viljelyskasvirotujamme eri
alkulajien jälkeläisenä, toiset yhtä pätevät asiantuntijat taas
pelkkinä muunnoksina. Jos olisi olemassa jokin selväpiirteinen ero
kesytys ja viljelysrotujen sekä lajien välillä, ei olisi mitään aihetta
tähän niin usein uudistuvaan epävarmuuteen. On usein lausuttu, etteivät
kotieläin- ja viljelysrodut eroa toisistaan sukutunnusmerkeiltään.
Voisimme osottaa, ettei tämä väite pidä paikkaansa; mutta
luonnontutkijat määrittelevät sukutunnusmerkit hyvin eri tavalla ja
kaikki sellaiset arvioimiset ovat nykyisin vain kokemukseen perustuvia.
Myöhemmin, kun on tullut selitetyksi, mitenkä suvut luonnontilassa
syntyvät, tulemme näkemään, ettei meillä ole mitään oikeutta odottaa
usein löytävämme sukutunnusmerkillisiä eroavaisuuksia kesytetyissä
roduissa.

Koettaessamme arvioida lähisukuisten kotirotujen
rakenteen-eroavaisuuksien suuruutta joudumme heti ymmälle, koska emme
tiedä, polveutuvatko rodut yhdestä vai useammasta alkulajista. Olisi
erittäin mielenkiintoista, jos tämä kysymys saataisiin selvitetyksi,
jos esim. voitaisiin osottaa, että vinttikoira, verikoira, terrieri,
spanieli ja bulldoggi, joiden kaikkein tiedämme lisääntyvän
samanmuotoisina, olisivat yhden ainoan lajin jälkeläisiä: olisivathan
sellaiset tosiasiat omiansa herättämään meissä epäilystä monien
lähisukuisten, eri maanosissa elävien luonnonlajien -- esim. monien
kettulajien -- muuttumattomuuteen. Omasta puolestani en usko -- syistä,
jotka kohta olen esittävä -- että eri koirarotujemme välillä huomattava
koko eroavaisuusmäärä on syntynyt kesytystilassa. Uskon että pieni osa
eroavaisuuksia johtuu siitä, että rodut polveutuvat eri lajeista. Mutta
mitä eräiden muiden kesyjen lajien selväpiirteisiin rotuihin tulee, on
todennäköistä tai miltei varmaa, että kaikki polveutuvat yhdestä
ainoasta kesyttömästä lajista.

On usein otaksuttu, että ihminen on valinnut kesytettäväkseen sellaisia
eläimiä ja kasveja, joilla on ollut tavaton luontainen taipumus
muuntelemaan ja kestämään eri ilmastoja. Kieltämättä nämä kyvyt ovat
paljo lisänneet useimpien kesytys- ja viljelystuotteidemme arvoa. Mutta
kuinka saattoi metsäläinen, kun hän ensinnä kesytti jonkun eläimen,
tietää, muuntelisiko se seuraavissa sukupolvissa ja kestäisikö se muita
ilmastoja? Onko aasin tai hanhen vähäinen muuntelevaisuus tai poron
vähäinen kyky kestää lämmintä ja kameelin kylmää estänyt niiden
kesyttämistä? Jos otettaisiin kesytettäviksi muita luonnontilassa
eläviä eläimiä ja kasveja yhtä paljon luvultaan kuin kesytys ja
viljelystuotteitamme nykyään on olemassa sekä yhtä moniin eri luokkiin
ja seutuihin kuuluvia ja jos nämä saataisiin lisääntymään yhtä monien
sukupolvien kuluessa, en epäile että ne muuntelisivat yhtä paljon kuin
kesytys- ja viljelystuotteidemme alkulajit ovat muunnelleet.

Mitä useimpiin jo muinoin kesytettyihin ja viljeltyihin eläimiimme ja
kasveihimme tulee, ei ole mahdollista päättää mitään varmaa siitä,
polveutuvatko ne yhdestä vai useammasta kesyttömästä lajista. Ne, jotka
uskovat kotieläintemme polveutuvan useasta lajista, esittävät
päätodisteenaan sen, että jo kaikkein vanhimpina aikoina, Egyptin
muistomerkeissä ja Sveitsin paalurakennuksissa, tapaamme paljon rotujen
erilaisuutta, ja että jotkut noista muinaisista roduista suuresti
muistuttavat vielä eläviä rotuja tai ovat samoja kuin ne. Mutta tämä
seikka vaan siirtää kauas taaksepäin sivistyksen historian ja osottaa,
että eläimiä on kesytetty paljon varhaisempina aikakausina, kuin tähän
saakka on oletettu. Sveitsin järviasukkaat viljelivät useita vehnä- ja
ohralajeja, hernettä, unikkoa öljyn vuoksi ja pellavaa, ja heillä oli
useita kesytettyjä eläimiä. He kävivät myöskin kauppaa muiden kansojen
kanssa. Tämä kaikki osottaa selvästi, kuten Heer on huomauttanut, että
he jo näin varhaisella ajalla olivat päässeet huomattavan pitkälle
sivistyksessä; ja tämä seikka puolestaan edellyttää pitkällistä
edelläkäynyttä vähemmän edistyneen sivistyksen aikakautta, jolloin
kesytetyt eläimet, ollen eri heimojen hallussa eri alueilla, ovat
voineet muunnella ja synnyttää uusia rotuja. Sittenkuin on löydetty
piikiviaseita päällimäisistä kerrostumista maailman eri osissa, uskovat
kaikki geologit raakalaisihmisen eläneen äärettömän kaukaisena
aikakautena. Ja me tiedämme, että nykyaikana tuskin on ainoatakaan
raakalaisheimoa, joka ei ainakin olisi kesyttänyt koiraa.

Useimpien kotieläintemme alkuperä pysyy luultavasti ainiaaksi hämäränä.
Kumminkin tahdon tässä mainita, että tutkittuani koko maailman kesyjä
koiria ja huolellisesti koottuani kaikki tunnetut tosiasiat olen
tullut siihen johtopäätökseen, että ihminen on kesyttänyt useita
koiransukuisia villejä lajeja ja että näiden verta, joissakin
tapauksissa sekaantuneena, virtaa kesyjen koirarotujemme suonissa.
Lampaiden ja vuohien alkuperästä en voi lausua mitään varmaa
mielipidettä. Päättäen Blyth'iltä saamistarni tiedoista
kyttyräselkäisen intialaisen nautakarjan elintavoista, äänestä,
ruumiinlaadusta ja rakenteesta on melkein varmaa, että se polveutuu eri
alkujuuresta kun meidän europalainen karjamme; ja useat pätevät
asiantuntijat uskovat, että jälkimäiselläkin on ollut kaksi tai kolme
kesytöntä esi-isää -- joko niitä sitten voi kutsua lajeiksi tai ei
Tämän johtopäätöksen, samoinkuin myös kyttyräkarjan ja tavallisen
nautakarjan lajierotusta koskevan, on katsottava perustuvan professori
Rutimeyerin oivallisiin tutkimuksiin. Mitä hevoseen tulee, olen --
syistä, joita en voi tässä luetella -- taipuvainen, joskin epäillen,
vastoin useiden tiedemiesten arveluja uskomaan, että kaikki rodut
kuuluvat samaan lajiin. Elätettyäni melkein kaikkia englantilaisia
kanarotuja, kasvatettuani ja risteytettyäni niitä ja tutkittuani niiden
luurankoja näyttää minusta melkein varmalta, että kaikki ovat
kesyttömän intialaisen kanan (Gallus bankiva) jälkeläisiä. Ja tämä on
Blyth'in ja muidenkin mielipide, jotka ovat tutkineet tätä lintua
Intiassa. Mitä taas ankkoihin ja kaniineihin tulee, joiden muutamat
rodut kyllä eroavat paljon toisistaan, on päivän selvää, että kaikki
polveutuvat tavallisesta villisorsasta ja villistä kaniinista.

Opin kotoisten eri rotujemme polveutumisesta eri alkulajeista ovat
muutamat kirjailijat vieneet mielettömään äärimäisyyteen. He uskovat,
että jokaisella rodulla, joka lisääntyy samanmuotoisena, olkoot
erottavat ominaisuudet kuinka pienet tahansa, on ollut kesytön
alkumuotonsa. Sen mukaan olisi Europassa täytynyt olla parikymmentä
villiä nautalajia, yhtä monta lammaslajia ja useita vuohilajeja, ja
yksin Isossa-Britanniassakin olisi niitä täytynyt olla useita. Eräs
kirjailija arvelee muinoin olleen yksitoista villiä Isolle-Britannialle
ominaista lammaslajia! Kun otamme huomioon, ettei Britanniassa nykyään
ole ainoatakaan tälle maalle erikoista imettäväistä, että Ranskassa on
vain harvoja Saksan eläimistä eroavia ja että samoin on laita
Unkarissa, Espanjassa j.n.e., vaan että sitävastoin kussakin näistä
maista on useita eri nauta-, lammas- y.m. rotuja, niin meidän täytyy
olettaa että kotieläinrodut ovat syntyneet Europassa. Sillä mistäpä
muualta ne olisivat tulleet? Samoin Itä-Intiassa. Myöskin mitä koko
maailman kesyihin koirarotuihin tulee, joiden oletan polveutuvan
useista villeistä lajeista, ei voi olla epäilystä siitä, että niissä on
ollut suunnaton määrä perinnöllistä muuntelevaisuutta. Sillä kukapa
olisi halukas uskomaan, että luonnontilassa koskaan on elänyt aivan
samankaltaisia eläimiä kuin italialainen vinttikoira, verikoira,
bulldoggi, mopsi tai Blenheimin spanieli y.m., jotka niin suuresti
eroavat kaikista kesyttömistä koiransukuisista? On usein sitovitta
todisteitta väitetty, että kaikki koirarotumme ovat syntyneet muutamien
harvojen alkulajien välillä tapahtuneesta ristisiitoksesta. Mutta
risteyttämällä voimme ainoastaan luoda muotoja, jotka jollakin tavoin
ovat vanhempiensa välimuotoja. Ja jos selitämme eri koirarotujemme
synnyn tämän tapahtuman kautta, niin meidän täytyy olettaa useiden
äärimäismuotojen, kuten italialaisen vinttikoiran, verikoiran,
bulldoggin y.m. ennen olleen olemassa kesyttömässä tilassa. Sitäpaitsi
on suuresti liioteltu eri rotujen luomisen mahdollisuutta
ristisiitoksen kautta. Tosin tunnetaan useita tapauksia, jotka
osottavat, että rotua voidaan muuttaa tilapäisen risteytyksen kautta,
jos tätä on tukemassa niiden eläinten huolellinen valinta, jotka
omistavat halutut ominaisuudet. Mutta lienee sangen vaikeata saada
aikaan rotua, joka olisi kahden aivan eri rodun keskivälillä. Sir J.
Sebright on varta vasten tehnyt kokeita tällä alalla ja epäonnistunut.
Kahden puhtaan rodun ensi risteytyksestä syntyneet jälkeläiset ovat
kyllä mukiinmeneviä ja toisinaan (kuten olen huomannut kyyhkysistä)
luonteeltaan aivan yhdenmuotoisia, ja kaikki näyttää kylläkin
yksinkertaiselta. Mutta kun näitä sekasikiöitä on risteytetty keskenään
muutamissa sukupolvissa, on niissä tuskin kahta samanlaista, ja silloin
käy tehtävän vaikeus selville.



KOTIKYYHKYSRODUT, NIIDEN EROAVAISUUDET JA ALKUPERÄ.


Ollen sitä mieltä, että on aina paras tutkia jotakin erikoista ryhmää,
olen tarkasti harkittuani valinnut siihen tarkotukseen kotikyyhkyset.
Olen kasvattanut kaikkia rotuja, joita saatoin ostaa tai muuten hankkia
ja minulle on suosiollisesti lähetetty nahkoja eri maailman kulmilta,
eritotenkin ovat niitä lähettäneet W. Elliot Intiasta ja C. Murray
Persiasta. Paljon tutkielmia on julkaistu eri kielillä kyyhkysistä ja
monet niistä, ollen sangen vanhoja, ovat hyvin huomattavia. Olen
asettunut yhteyteen useiden etevien kyyhkyskasvattajain kanssa ja minun
on sallittu liittyä kahden Lontoon kyyhkysklubin jäseneksi.
Kyyhkysrotujen erilaisuus on jotakin hämmästyttävää. Verratkaapa
englantilaista kirjekyyhkystä lyhytotsaiseen kuperkeikkakyyhkyseen ja
huomatkaa nokkien ihmeellinen erilaisuus, jota seuraa vastaava
pääkallojen erilaisuus. Kirjekyyhkynen, varsinkin uroslintu, on myös
huomattava päänahan omituisesti kehittyneen lihapöhöttymän vuoksi, ja
tätä seuraavat suuresti pitentyneet silmäluomet, avarat sierainaukot ja
suuri suuaukko. Lyhytotsaisella kuperkeikkakyyhkysellä on nokka
ulkopiirteiltään melkein samanlainen kuin peipolla, ja tavallisella
kuperkeikkakyyhkysellä on kummallinen perinnäinen tapa lentää korkealle
taajassa parvessa ja heittää päistikkaa kuperkeikkoja ilmassa.
Espanjankyyhkynen on kookas lintu, pitkä- ja jykevänokkainen sekä
suurijalkainen; muutamilla espanjankyyhkysten alaroduilla on hyvin
pitkä kaula, toisilla hyvin pitkät siivet ja pyrstö, toisilla erittäin
lyhyt pyrstö. Numidian-kyyhkynen on sukua kirjekyyhkyselle,
mutta pitkän nokan sijasta sillä on hyvin lyhyt ja leveä nokka.
Kupukyyhkysellä on hyvin pitkulainen ruumis, pitkät siivet ja sääret,
ja sen suunnattomasti kehittynyt kupu, jota se pöyhkeästi pullistaa, on
omansa herättämään sekä hämmästystä että naurua. Lyhytnokkaisella
kyyhkysellä on lyhyt, kartiomainen nokka, rinnassa rivi vastakkaisia
höyheniä, ja sillä on tapana alituiseen hieman paisuttaa nielun ylintä
osaa. Peruukkikyyhkysellä ovat niskahöyhenet kääntyneet siten
taaksepäin, että ne muodostavat ikäänkuin päähineen, ja sillä on
kokoonsa nähden pitkät siipi- ja pyrstösulat. Rumpalikyyhkysen ja
naurukyyhkysen kuherrus on, kuten niiden nimet ilmaisevat, hyvin
erilaista kun muiden rotujen. Riikinkukkokyyhkysellä on kolme- jopa
neljäkymmentäkin pyrstösulkaa kahden tai neljäntoista asemasta, joka on
tavallinen määrä kaikilla laajan kyyhkyssuvun jäsenillä; sulat ovat
levällään ja niin pystyssä, että hyvärotuisilla yksilöillä pää ja
pyrstö koskettavat toisiaan; rasvarauhanen on aivan ehtynyt. Voisi
vielä luetella muita vähemmän selväpiirteisiä rotuja. Eri rotujen
luurangoissa eroaa naamaluiden kehitys suunnattomasti pituuden,
leveyden ja kaarevuuden puolesta. Alaleuan haarakkeen muoto, kuten
leveys ja pituuskin vaihtelee hyvin huomattavasti. Häntä- ja
ristinikamain lukumäärä vaihtelee, samoin kylkiluiden lukumäärä ja
niiden suhteellinen leveys ja syrjähaarakkeiden olemassa-olo tai
puuttuminen. Rintalastan aukkojen koko ja muoto on sangen vaihteleva ja
samoin on hankaluun molempien haarakkeiden suhteellisen ko'on ja niiden
muodostaman kulman suuruuden laita. Suuaukon suhteellinen laajuus,
silmäluomien, sierainaukkojen ja kielen suhteellinen pituus
(viimemainittu ei aina ole suorassa suhteessa nokanpituuteen), kuvun ja
nielun yläosan suuruus, rasvarauhasen kehittyminen tai ehtyminen,
ensimäisten siipi- ja pyrstösulkien lukumäärä, siiven ja pyrstön
suhteellinen pituus toisiinsa ja ruumiiseen verrattuna, koiven ja jalan
suhteellinen pituus, sarveissuomujen luku varpaissa, varpaiden
välinahan kehitys -- kaikki nämä ovat seikkoja, jotka vaihtelevat.
Aika, jolloin lintu saa täyden höyhenpeitteen, vaihtelee, samoin
vaihtelee laadultaan untuva, jonka peittämät äsken munasta tulleet
poikaset ovat. Munien muoto ja koko vaihtelee. Lentotapa ja muutamien
rotujen ääni ja luonteenlaatu vaihtelevat huomattavasti. Vihdoin
eroavat muutamien rotujen urokset ja naarakset lievästi toisistaan.

Voisimme siis valita vähintään parikymmentä kyyhkystä, joita
lintujentutkija varmaankin pitäisi selväpiirteisinä lajeina, jos niitä
hänelle näytettäisiin kesyttöminä lintuina. Eikä siinä kyllä! En usko
että kukaan lintujentutkija tässä tapauksessa lukisi englantilaista
kirjekyyhkystä, lyhytotsaista kuperkeikkakyyhkystä, espanjankyyhkystä,
numidiankyyhkystä, kupukyyhkystä ja riikinkukkokyyhkystä edes samaan
sukuunkaan kuuluviksi, varsinkin koska hänelle voitaisiin näyttää
kustakin rodusta useita perinnöllisiä alarotuja, joita hän voisi pitää
lajeina. Mutta niin suuret kuin eri kyyhkysrotujen eroavaisuudet
ovatkin, olen täysin vakuutettu siitä, että luonnontutkijain kesken
yleinen mielipide on oikeassa arvellessaan, että ne kaikki polveutuvat
kalliokyyhkysestä (Columba livia), sisällyttäen tähän nimitykseen eri
maantieteelliset rodut eli alalajit, jotka eroavat toisistaan vain
aivan vähäpätöisissä suhteissa. Koska useat niistä syistä, jotka ovat
johtaneet minut tähän uskoon, ovat johonkin määrin sovitettavissa
muihinkin tapauksiin, tahdon lyhyesti mainita ne tässä. Jolleivät eri
rodut olisi muunnoksia eivätkä saaneet alkuansa kalliokyyhkysestä,
täytyisi niiden polveutua vähintäin seitsemästä tai kahdeksasta
alkulajista; sillä on mahdotonta johtaa nykyisiä kotirotuja
vähempilukuisten rotujen risteyttämisestä. Kuinka esim. saataisiin
ristisiitoksen avulla syntymään kupukyyhkynen, jollei jommallakummalla
vanhemmista olisi luonteenomaista suunnatonta kupua? Oletettujen
esi-isien on kaikkien täytynyt olla kalliokyyhkysiä, s.o. ne eivät ole
vapaaehtoisesti pesineet puihin eivätkä puissa kernaasti istuneet.
Mutta paitsi C. liviaa ja sen maantieteellisiä alalajeja tunnetaan vain
kaksi tai kolme muuta kalliokyyhkyslajia, eikä näillä ole mitään
kotikyyhkysrotujen ominaisuuksia. Tästä syystä oletettujen alkulajien
joko täytyy vieläkin olla elossa seuduissa, joissa ne alkuaan
kesytettiin, mutta olla tuntemattomia lintujentutkijoille -- mikä
tuntuu uskomattomalta niiden kokoon, tapoihin ja huomiota herättäviin
ominaisuuksiin nähden -- tai niiden on täytynyt kuolla sukupuuttoon
kesyttömässä tilassa. Mutta linnut, jotka pesivät äkkijyrkänteillä
ja ovat hyviä lentämään, eivät helposti häviä, ja tavallista
kalliokyyhkystä, jolla on samat elintavat kuin kotikyyhkysroduilla, ei
edes ole voitu hävittää muutamilta pieniltä Britannian saarilta tai
Välimeren rannikoilta. Tästä syystä tuntuu niin monien lajien, joilla
on samat elintavat, kuin kalliokyyhkysellä, oletettu häviäminen sangen
harkitsemattomalta otaksumalta. Sitäpaitsi on useita yllämainittuja
kesytettyjä kyyhkysrotuja kuljetettu kaikkiin maailman osiin, jotenka
muutamien niistä on täytynyt joutua takaisin synnyinseuduilleen. Mutta
ei ainoakaan niistä ole metsistynyt, vaikka pihakyyhkynen, joka on
kalliokyyhkynen hyvin vähän muuttuneessa muodossa, monin paikoin on
uudestaan villiytynyt. Ja vihdoin osottaa kaikki uudempi kokemus, että
on vaikeata saada kesyttömiä eläimiä lisääntymään kesytystilassa; mutta
olettaen kyyhkystemme olevan eri alkuperää täytyisi otaksua, että
muinaisten aikojen puolivillit ihmiset olivat niin täydelleen
kesyttäneet seitsemän tai kahdeksan eri lajia, että ne nyt ovat
vankeudessa täysin hedelmällisiä.

Painava ja moniin muihinkin tapauksiin sovellettava todiste on, että
ylläluetellut rodut, vaikkakin ne yleensä ovat kalliokyyhkysen
kaltaisia ruumiinlaadultaan, elintavoiltaan, ääneltään, väriltään
ja enimmiltä rakenteenosiltaan, siitä huolimatta muilta osiltaan
ovat epäilemättä varsin poikkeavia näistä. Me saamme turhaan
etsiä koko suuresta Columbidae-heimosta sellaista nokkaa kuin
englantilaisen kirjekyyhkysen, lyhytotsaisen kuperkeikkakyyhkysen
tai numidiankyyhkysen, vastakkaisia höyheniä sellaisia kuin
peruukkikyyhkysen, sellaista kupua kuin kupukyyhkysen, sellaisia
pyrstösulkia kuin riikinkukkokyyhkysen. Tämän vuoksi täytyisi otaksua,
ettei puolivillin ihmisen ainoastaan onnistunut täydelleen kesyttää
useita lajeja vaan että hän tieten tahtoen tai sattumalta valitsi
harvinaisen epäsäännöllisiä lajeja, ja edelleen, että nämä lajit
sittemmin ovat hävinneet sukupuuttoon tai kadonneet tuntemattomiin.
Mutta näin monien omituisten seikkojen yhteensattuminen on peräti
epätodenmukaista.

Monet kyyhkysten väriä koskevat seikat ansaitsevat huomiota.
Kalliokyyhkynen on hallavan sininen väriltään ja sillä on valkoinen
yläperä, mutta intialaisella alalajilla (Columba intermedia Strickland)
on tämä osa sinertävä, pyrstön päässä on tumma poikkijuova ja
ulommaisten sulkien päissä on valkoiset poikittaiset juovat. Siivissä
on kaksi mustaa poikkijuovaa. Muutamilla puolikesyillä roduilla ja
joillakin aivan kesyttömillä ovat siivet, paitsi mustia poikkijuovia,
kirjaillut mustalla. Näitä eri tuntomerkkejä ei yht'aikaa tavata
millään muulla lajilla koko heimossa. Jokaisessa kesyrodussa, ottaen
lukuun kaikin puolin hyvärotuiset linnut, esiintyvät kaikki
yllämainitut tuntomerkit. myöskin ulommaiset valkopäiset sulat, silloin
tällöin yht'aikaa täysin kehittyneinä. Sitäpaitsi risteytettäessä
kahteen tai useampiin rotuihin kuuluvia lintuja, joista ei mikään ole
sininen eikä omaa yllälueteltuja merkkejä, sekarotuiset jälkeläiset
ovat hyvin taipuvaisia saamaan mainitut luonteenomaiset tuntomerkit.
Mainitsen tässä yhden ainoan esimerkin useiden merkillepanemieni
tapausten joukosta: risteytin muutamia valkoisia riikinkukkokyyhkysiä,
jotka sikiävät sangen yhdenmuotoisina, muutamien mustien
numidiankyyhkysten kanssa, joiden siniset muunnokset ovat niin
harvinaisia, etten koskaan ole kuullut sellaisia tavatun Englannissa.
Sekasikiöt olivat mustia, ruskeita ja kirjavia. Risteytin myöskin erään
numidiankyyhkysen täpläkyyhkysen kanssa, joka on valkoinen,
punapyrstöinen lintu, otsassa punainen täplä, ja joka tunnetusti sikiää
hyvin yhdenmukaisena. Sekasikiöt olivat tummia ja täplikkäitä.
Sitten risteytin erään numidian- ja täpläkyyhkysen sekasikiön erään
numidian- ja riikinkukkokyyhkysen sekasikiön kanssa, ja ne tuottivat
linnun, joka oli yhtä kauniin sininen valkoisine yläperineen,
kaksinkertaisine mustine siipijuovineen ja poikkijuovaisine,
valkopäisine pyrstösulkineen kuin konsanaan kalliokyyhkynen! Tämä on
selitettävissä hyvin tunnetun, esivanhempien ominaisuuksiin
palautumista koskevan lain avulla, jos myönnämme kaikkien kesyjen
rotujen polveutuvan kalliokyyhkysestä. Mutta jos kiellämme
tämän, täytyy meidän turvautua jompaankumpaan seuraavista hyvin
epätodenmukaisista otaksumista: joko olivat kaikki tai muutamat
oletetuista alkulajeista samanvärisiä ja samalla tavalla kirjailtuja
kuin kalliokyyhkynen, vaikka ei mikään nykyään elävä laji ole sen
värinen, joten kullakin eri rodulla on taipumus palata kantalajinsa
väriin ja kirjailuihin, tai on jokainen, puhtainkin rotu viimeisten
kahdentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen sukupolven aikana
risteytynyt kalliokyyhkysen kanssa. Sanon kahdentoista tai
kahdenkymmenen sukupolven aikana, sillä ei tunneta ainoatakaan
esimerkkiä siitä, että risteytyksestä syntyneet jälkeläiset olisivat
palautuneet vierasveriseen esivanhempaansa näin monia sukupolvia
taemmaksi. Rodussa, jota on risteytetty vain kerran toisen rodun
kanssa, taipumus palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin tulee
luonnollisesti yhä pienemmäksi, koska jokaisessa seuraavassa
sukupolvessa tulee olemaan yhä vähemmän vierasta verta. Mutta kun ei
mitään risteytystä ole tapahtunut ja rodussa on taipumus palata
ominaisuuksiin, jotka ovat kadonneet joissakin edellisissä
sukupolvissa, niin tämä taipumus, huolimatta kaikesta siitä, mikä
näyttää todistavan päinvastaista, saattaa siirtyä heikentymättömänä
lukemattomiin jälkipolviin. Nämä kaksi eri palautumistapausta on usein
sekotettu toisiinsa perinnöllisyydestä puhuttaessa.

Vihdoin ovat sekasikiöt, jotka ovat syntyneet risteytyksestä kaikkien
kyyhkysrotujen välillä, täysin hedelmällisiä; tämän voin päättää omista
havainnoistani, joita olen tätä tarkotusta varten tehnyt mitä
erilaisimmista roduista. Sitävastoin lienee tuskin varmuudella osotettu
todeksi ainoatakaan tapausta, jossa kahden aivan erilaisen eläinlajin
sekasikiöt olisivat olleet täysin hedelmällisiä. Jotkut kirjailijat
arvelevat, että kauan pitkitetty kesytys poistaa lajeista tämän vahvan
taipumuksen hedelmättömyyteen. Koiran ja joidenkuiden muidenkin
kotieläinten historiasta päättäen tämä johtopäätös lienee aivan oikea,
jos se sovitetaan keskenään läheistä sukua oleviin lajeihin. Mutta sen
ulottaminen niin kauas, että oletetaan lajien, jotka alkuaan ovat yhtä
etäällä toisistaan kuin nykyään kirjekyyhkynen, kuperkeikkakyyhkynen,
kupukyyhkynen ja riikinkukkokyyhkynen, tuottavan keskenään täysin
hedelmällisiä jälkeläisiä, olisi toki liian harkitsematonta.

Kaikista edellämainituista syistä, nimittäin: mahdottomuudesta, että
ihminen olisi saanut seitsemän tai kahdeksan oletettua kyyhkyslajia
esteettömästi lisääntymään kesytystilassa; siitä, että oletetut lajit
ovat aivan tuntemattomia kesyttömässä tilassa ja etteivät ne missään
ole metsistyneet; että näissä lajeissa esiintyy moniaita hyvin
epäsäännöllisiä ominaisuuksia, verrattuina muihin kyyhkyslajeihin,
vaikka ne muistuttavat kalliokyyhkystä useimmissa suhteissa;
sinisen värin ja erilaisten mustien merkkien tilapäisestä
jälleen-ilmaantumisesta kaikissa roduissa, sekä puhtaina säilytetyissä
että risteytetyissä; ja vihdoin sekarotuisten jälkeläisten
täydellisestä hedelmällisyydestä -- kaikista näistä syistä yhteensä
katson voivani varmasti päättää, että kaikki kesyt rotumme polveutuvat
kalliokyyhkysestä eli Columba liviasta kaikkine maantieteellisine
alalajeineen.

Tämän käsitykseni tueksi tahdon vielä lisätä seuraavaa: Ensiksikin,
että kesytön C. livia on havaittu kesytykseen sopivaksi Europassa ja
Intiassa ja että se elintapojensa ja suureksi osaksi rakenteensa
puolesta on kaikkien kesyjen rotujen kaltainen. Toiseksi, että vaikka
englantilainen kirjekyyhkynen tai lyhytotsainen kuperkeikkakyyhkynen
eroaa suunnattomasti muutamilta ominaisuuksiltaan kalliokyyhkysestä,
saattaa kuitenkin vertaamalla näiden kahden rodun eri alalajeja,
varsinkin etäisistä seuduista tuotuja, laatia miltei täydellinen
sarja-asteikon niiden ja kalliokyyhkysen välille; samoin saattaa tehdä
muutamissa muissakin tapauksissa, mutta ei kaikkiin rotuihin nähden.
Kolmanneksi ovat ne tuntomerkit, jotka ensi kädessä erottavat eri
rotuja toisistaan, kussakin rodussa sangen vaihtelevaisia,
kuten esim. heltta ja nokan pituus kirjekyyhkysellä, nokan
lyhyys kuperkeikkakyyhkysellä ja pyrstösulkien lukuisuus
riikinkukkokyyhkysellä; tämä seikka tulee selitettäväksi
käsitellessämme siitosvalintaa. Neljänneksi on kyyhkysiä vaalittu ja
hoidettu mitä suurimmalla huolella ja ne ovat olleet monien kansojen
lemmikkejä. Ne ovat tulleet kesytetyiksi tuhansia vuosia sitten eri
osissa maailmaa. Aikaisin tunnettu kyyhkysiä koskeva tiedonanto on
prof. Lepsiuksen ilmotuksen mukaan Egyptin viidennen hallitsijasuvun
ajalta, vuoden 3000 vaiheilta e.Kr. Professori Birch on kuitenkin
kertonut minulle, että kyyhkysiä mainitaan jo eräässä edellisen
hallitsijasuvun aikuisessa ruokalistassa. Rooman vallan aikana
maksettiin Pliniuksen mukaan suunnattomia summia kyyhkysistä. "Onpa
tultu siihen", lausuu hän, "että ollaan selvillä niiden sukupuusta ja
rodusta". V. 1600 tienoilla piti Akber Khan Intiassa kyyhkysiä niin
suuressa arvossa, että hovissa elätettiin kokonaista 20,000 kyyhkystä.
"Iranin ja Turanin ruhtinaat lähettivät hänelle muutamia hyvin
harvinaisia lintuja" kertoo hovihistorioitsija "ja Hänen Majesteettinsa
on risteyttämällä rotuja -- menettely, jota ei tähän saakka ole
harjotettu -- parantanut niitä hämmästyttävästi". Tähän samaan aikaan
olivat hollantilaiset yhtä innokkaita kyyhkysten kasvattajia kuin
muinoin roomalaiset. Tällaisten seikkojen erinomainen tärkeys
selitettäessä sitä suunnatonta muuntelua, mikä kyyhkysissä on
tapahtunut, tulee myöskin selväksi käsitellessämme siitosvalintaa.
Saamme silloin myös nähdä, mistä johtuu se, että eri rodut niin usein
ovat ominaisuuksiltaan jonkun verran epämuotoisia. Eri rotujen
syntymiselle on sekin asianhaara mitä suotuisin, että uros- ja
naaraskyyhkynen helposti solmivat keskenään avion koko elinajakseen ja
eri rotuja siten voidaan pitää samassa kyyhkyslakassa.

Olen käsitellyt kotikyyhkysten otaksuttavaa alkuperää jotenkin
laajasti, -- joskin sittenkin riittämättömän tarkasti, -- syystä, että
alkaessani ensinnä kasvattaa kyyhkysiä, tarkastaessani eri lajeja ja
tietäessäni hyvin, kuinka puhtaina ne sikiävät, minun oli aivan yhtä
vaikea uskoa, että ne kaikki olivat kesytetyiksi tultuaan kehittyneet
samasta kantamuodosta, kuin jonkun luonnontutkijan on vaikea tulla
samaan johtopäätökseen esim. moniin peippolajeihin tai muihin
luonnontilassa eläviin linturyhmiin nähden. Eräs seikka on minua kovin
hämmästyttänyt, nimittäin se, että melkein kaikki eri eläinrotujen
kasvattajat ja kasvien viljelijät, joiden kanssa olen keskustellut tai
joiden kirjotelmia olen lukenut, ovat lujasti vakuutetut siitä, että
kasvattamansa eri rodut polveutuvat yhtä monesta eri alkuperää olevasta
lajista. Jos kysyt joltakin kuuluisalta Herefordkarjan kasvattajalta,
kuten minä olen kysynyt, eikö hänen karjansa saattaisi polveutua n.k.
pitkäsarvisesta karjarodusta tai eivätkö molemmat kenties ole samaa
alkuperää, niin hän nauraa vasten kasvoja sinulle. En ole koskaan
tavannut kyyhkysten, kanojen, ankkojen tai kaniinien kasvattajaa, joka
ei olisi ollut täysin vakuutettu siitä, että kukin päärotu polveutui
eri lajista. Van Mons ei tutkimuksessaan päärynöistä ja omenista
ensinkään näytä uskovan, että eri lajit, esim. Ribston-pippini tai
Codlin-omena, koskaan olisivat voineet saada alkunsa saman puun
siemenistä. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Selitys on
luullakseni yksinkertainen. Kasvattajien alinomaa tarkatessa eri
rotujen välisiä eroavaisuuksia on tietoisuus niistä syöpynyt syvälle
heidän mieleensä. Ja vaikka he hyvin tietävät, että jokainen rotu
muuntelee hiukan, sillä riippuuhan heidän hyötynsä tuollaisten pienten
eroavaisuuksien valitsemisesta, he kuitenkin jättävät yleiset todisteet
huomioon ottamatta eivätkä huoli laskea yhteen sitä eroavaisuuksien
summaa, joka täten syntyy useiden sukupolvien kuluessa. Eikö tämän
pitäisi kehottaa niitä luonnontutkijoita, jotka, tuntien paljon
vähemmän perinnöllisyyden lakeja kuin käytännöllinen kasvattaja ja
tuntematta enempää kuin hänkään pitkien polveutumisjaksojen
välirenkaita, kuitenkin myöntävät monien kesyjen rotujen polveutuvan
samoista vanhemmista -- eikö tämän pitäisi kehottaa heitä
varovaisuuteen, kun he nauravat sitä ajatusta, että luonnontilassa
elävät lajit ovat toisten lajien suoranaisia jälkeläisiä?



ENNEN NOUDATETUT VALINTAPERIAATTEET JA NIIDEN VAIKUTUKSET.


Tarkastakaamme nyt lyhyesti, millä tavoin kotirodut ovat syntyneet joko
yhdestä tai useammasta sukulaislajista. Jokin merkitys lienee
myönnettävä ulkonaisten elinehtojen suoranaiselle ja pysyväiselle
vaikutukselle ja jokin elintapojen vaikutukselle. Mutta olisi liian
rohkeata täten selittää eroavaisuuksia esim. kuorma ja juoksijahevosen,
vinttikoiran ja verikoiran, kirjekyyhkysen ja kuperkeikkakyyhkysen
välillä. Yksi kotirotujen huomattavimpia piirteitä on niissä havaittava
mukautuminen, ei eläimen tai kasvin oman edun, vaan ihmisen hyödyn tai
mielihalun mukaan. Jotkut ihmiselle hyödylliset muunnokset ovat
arvattavasti syntyneet äkkiä, yhdellä askeleella. Niinpä monet
kasvientutkijat uskovat, että korttaohdake väkäsineen, jonka kanssa ei
mikään keksitty kone voi kilpailla, on vain villin Dipsacus-kasvin
muunnos. Ja tämä suuri muutos on äkkiä voinut syntyä jossakin taimessa.
Samoin on luultavasti ollut mäyräkoiran ja samoin tiedetään olleen
ancona-lampaan laita. Mutta verratkaamme toisiinsa kuormahevosta ja
juoksijahevosta, dromedaaria ja kameelia, eri lammasrotuja, jotta
soveltuvat joko viljeltyyn seutuun tai vuoristolaitumelle, joista
toisen rodun villa on hyvää yhteen, toisin rodun villa toiseen
tarkotukseen; verratkaamme toisiinsa monia koirarotuja, jotka kukin eri
tavalla ovat ihmiselle hyödyksi; verratkaamme taistelukukkoa, joka on
niin hellittämätön tappelussa, toisiin rotuihin, jotka eivät ole
ensinkään riidanhaluisia, ainaisiin munijoihin, jotka eivät koskaan
viitsi hautoa, ja bantam-kukkoon, joka on niin pieni ja siro;
verratkaamme vihdoin toisiinsa pelto-, kyökki-, hedelmä- ja
koristekasvien monia rotuja, jotka ovat ihmiselle mitä hyödyllisimpiä
eri vuodenaikoina ja eri tarkotuksiin tai jotka niin suuresti
viehättävät hänen silmäänsä. Silloin meidän täytyy huomata muutakin
kuin pelkkää muuntelevaisuutta. Me emme voi olettaa, että kaikki nämä
muunnokset ovat syntyneet äkisti yhtä täydellisinä ja yhtä
hyödyllisinä, kuin me nyt näemme niiden olevan; monissa tapauksissa
todella tiedämme, ettei niin ole ollut laita. Ratkaisun avaimena on
ihmisen vallassa oleva kartuttava siitosvalinta. Luonto luo vähittäisiä
muutoksia. Ihminen kartuttaa niitä johonkin itselleen hyödylliseen
suuntaan. Tässä mielessä voi sanoa hänen muodostaneen itselleen
hyödyllisiä rotuja.

Tämän valinta-aatteen suuri tehokkaisuus ei ole pelkkä otaksuma. On
varmaa, että monet etevimmistä eläinten-kasvattajistamme ovat yhden
ainoan ihmis-iän kuluessa saaneet karja- ja lammasrotunsa suuressa
määrin muuttumaan. Täysin käsittääkseen sitä, mitä he ovat
aikaansaaneet, on miltei välttämätöntä lukea muutamia tätä ainetta
koskevista lukuisista tutkielmista ja omin silmin tarkastella itse
eläimiä. Eläinten kasvattajat puhuvat tavallisesti eläimen elimistöstä
ikäänkuin jostakin muovailtavasta, jota he voivat miltei mielin määrin
muodostella. Jos tila myöntäisi, voisin tähän lainata lukuisia kohtia
erittäin pätevien asiantuntijain lausunnoista. Youatt, joka oli
paremmin perehtynyt maataloudellisiin teoksiin kuin kukaan muu ja joka
itse oli erinomainen eläintentuntija, puhuu valintaprinsipistä
ikäänkuin jostakin, joka tekee maanviljelijän kykeneväksi, ei vain
muodostelemaan, vaan tykkänään muuttamaan karjansa luonteen. Se on
taikasauva, jolla hän loihtii eloon haluamansa muodon tai lajin. Lordi
Somerville sanoo, puhuessaan siitä, mitä kasvattajat ovat tehneet
lampaista: "Näyttää siltä kuin he olisivat piirustaneet seinälle
itsessään täydellisen muodon ja sitten antaneet sille elämän". Saksissa
on valinta-periaate merinolampaisiin nähden niin tunnustettu, että sitä
noudatetaan ammattimaisesti: lampaat asetetaan pöydälle ja tutkitaan,
niinkuin taiteentuntija tutkii jotakin taideteosta. Tämä tapahtuu
kolmasti, useiden kuukausien väliajoilla, ja lampaat merkitään ja
luokitellaan joka kerta, niin että kaikkein parhaat lopuksi valitaan
siitostarkotukseen.

Kuinka huomattavia tuloksia englantilaiset kasvattajat ovat tähän
saakka jo aikaansaaneet, näkyy niistä suunnattomista hinnoista, joita
maksetaan eläimistä, joilla on hyvä sukupuu, ja näitä on viety maasta
kaikkiin maailman ääriin. Jalostusta ei yleensä suinkaan saada aikaan
eri rotujen ristisiitoksella. Kaikki parhaat kasvattajat ovat jyrkästi
tätä menettelyä vastaan, paitsi toisinaan lähisukuisten alarotujen
välillä; ja kun risteytys on tapahtunut, niin mitä tarkin valinta on
vielä paljo välttämättömämpi kuin tavallisesti. Jos valinta perustuisi
ainoastaan siihen, että olisi erotettava jokin selvä muunnos ja
kasvatettava sitä, niin periaate olisi niin ilmeinen, että siitä tuskin
kannattaisi puhua. Mutta sen suuri tärkeys perustuu vaikutuksiin, jotka
syntyvät, kun sukupolvi sukupolvelta kartutetaan määrättyyn suuntaan
eroavaisuuksia, joita tottumaton silmä ei huomaa ensinkään,
eroavaisuuksia, joita turhaan olen yrittänyt yksitellen huomata.
Tuhannen joukossa ei ole yhtä ihmistä, jolla on kyllin tarkka silmä ja
riittävästi arvostelukykyä tullakseen oivalliseksi kasvattajaksi. Jos
jollekin on suotu nämä ominaisuudet ja jos hän tutkii alaansa
vuosikausia, omistaen sille koko elämänsä järkähtämättömällä
lujuudella, niin hän menestyy ja saa aikaan suuria parannuksia. Mutta
jos häneltä puuttuu yksikin näistä ominaisuuksista, niin hän varmasti
epäonnistuu. Harvat uskonevat, kuinka paljon luontaista taipumusta ja
vuosikausien harjaantumista vaaditaan tullakseen taitavaksi
kyyhkyskasvattajaksikin.

Samoja periaatteita noudatetaan puutarhaviljelyksessä, siinä vaan
ovat muuntelut usein äkillisempiä. Ei kukaan usko parhaiden
puutarhatuotteidemme syntyneen yhdellä ainoalla muutoksella
alkumuodosta. Muutamissa tapauksissa voimme todistaa, että niin ei ole
ollut laita, koska on tehty tarkkoja muistiinpanoja. Pienoisena
esimerkkinä mainittakoon tavallisen karviaismarjan yhä kasvava koko. Me
havaitsemme hämmästyttävää jalostumista monissa koristekasveissa, kun
vertaamme nykyisiä kasveja vain kaksi- tai kolmekymmentä vuotta sitte
tehtyihin kuviin, jotka esittävät samoja kasveja. Kun joku kasvirotu
kerran on jotenkin valmiiksi kehittynyt, eivät siementenkerääjät enää
valikoi erilleen paraita kasveja, vaan kitkevät pois taimilavoistaan
"irtolaiset", kuten he nimittävät niitä kasveja, jotka jotenkin
poikkeavat säädetystä muodosta. Myöskin eläimiin nähden noudatetaan
tällaista valintaa, sillä kukapa olisi niin välinpitämätön, että
käyttäisi siitokseen huonoimpia eläinyksilöitään.

Kasveissa huomaa siitosvalinnan kautta karttuneet vaikutukset vielä
erään toisenkin keinon avulla, nimittäin tarkastamalla saman lajin eri
kukkamuunnosten erilaisuutta kukkatarhassa, vertaamalla lehtien,
siemenkotelojen, juurimukulain tai muiden arvokkaiden osien
erilaisuutta kyökkikasvitarhassa samojen muunnosten kukkiin sekä
vertaamalla saman lajin hedelmämuunnosten erilaisuutta
hedelmäpuutarhassa vastaaviin lehti- ja kukkamuunnoksiin. Katsokaapa
kuinka erilaisia ovat kaalikasvin lehdet ja kuinka tavattoman
yhtäläisiä kukat! Kuinka erilaisia ovat orvokin kukat ja
kuinka samanlaisia lehdet! Kuinka paljon eroavatkaan eri
karviaismarjalajien hedelmät toisistaan kooltaan, väriltään, muodoltaan
ja karvaisuudeltaan, ja kumminkin ilmenee kukissa hyvin vähän
eroavaisuutta! Ei niin, että muunnokset, jotka eroavat toisistaan
suuresti jossakin suhteessa, eivät eroisi ensinkään muissa suhteissa;
näin on -- puhun tehtyäni huolellisia havaintoja -- tuskin koskaan
laita.

Muuntelussa esiintyvä vuorosuhteellisuuden laki, jonka tärkeyttä ei
koskaan ole väheksittävä, saa varmasti aikaan muutamia eroavaisuuksia.
Mutta sitä yleistä sääntöä ei saata epäillä, että lehdissä, kukissa tai
hedelmissä tavattavien pienten muunnosten jatkuva valinta on tuottava
rotuja, jotka eroavat toisistaan pääasiallisesti juuri näiltä osiltaan.

Voidaan tehdä se vastaväite, että valintaperiaatetta on määräperäisesti
toteutettu käytännössä tuskin kolmea neljännestä vuosisataa. Totta on,
että siihen on kiinnitetty enemmän huomiota juuri viime aikoina, ja
paljon tutkimuksia on kirjotettu tästä aineesta. Ja tulokset ovatkin
sitä mukaa olleet ripeämmät ja merkittävämmät. Mutta ei ole suinkaan
totta, että tämä periaate olisi nykyajan keksintö. Voisin mainita
useita kohtia sangen vanhoista teoksista, joissa tämän periaatteen koko
tärkeys on tunnustettu. Englannin historian raakoina, barbarisina
aikakausina tuotettiin maahan usein valioeläimiä ja julkaistiin lakeja
niiden maastaviennin ehkäisemiseksi: oli säädetty että hevoset,
jotka olivat alle määrätyn ko'on, olivat tapettavat, -- seikka,
jota voi verrata taimitarhanhoitajain "irtolaisten" hävittämiseen.
Valinta-aatteen olen tavannut selvästi mainittuna eräässä vanhassa
kiinalaisessa tietokirjassa ja jotkut Rooman klassillisista
kirjailijoista ovat säätäneet siitä tarkkoja sääntöjä. Raamatun
Genesis-kirjasta näkyy, että jo tuona varhaisena aikana kiinnitettiin
huomiota kotieläinten väriin. Nykyiset villit risteyttävät usein
koiriansa kesyttömien koiransukuisten eläinten kanssa parantaakseen
rotua, ja niin tehtiin muinoinkin, kuten jotkut kohdat Pliniuksen
teoksissa todistavat. Etelä-Afrikan villit valjastavat vetojuhtansa
väri-yhtäläisyyden mukaan yhteen, ja samoin jotkut eskimoheimot
vetokoiransa. Livingstone kertoo sisä-Afrikan neekerien, jotka eivät
ole tulleet mihinkään tekemisiin europalaisten kanssa, pitävän suuressa
arvossa hyviä kotieläinrotuja. Muutamat näistä tosiseikoista eivät
tosin osota todellista valintaa, mutta ne osottavat, että kotieläinten
siitokseen kiinnitettiin paljon huomiota jo vanhoina aikoina ja
kiinnitetään nykyään alhaisimpienkin villikansojen keskuudessa. Ja
olisihan todella merkillistä, jollei siitokseen olisi kiinnitetty
huomiota, sillä onhan hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyminen
niin ilmeistä.



ITSETIEDOTON VALINTA.


Taitavat kasvattajat koettavat nykyaikana tarkotusperäisellä
valinnalla, määrättyä päämaalia silmällä pitäen, luoda uusia muotoja
eli alarotuja, joiden on voitettava kaikki kaltaisensa seudullaan.
Mutta meille on tärkeämpi eräs toinen valinnan muoto, jota saattaa
kutsua itsetiedottomaksi, ja joka on tuloksena siitä, että jokainen
tahtoo omistaa ja siitokseen käyttää paraita eläinyksilöitä. Niinpä se,
joka tahtoo omistaa pointereita, koettaa tietysti hankkia niin hyviä
koiria kuin suinkin ja käyttää sitten siitokseen paraita koiriaan,
vaikkei hän toivo eikä luule voivansa pysyväisesti jalostaa rotua.
Kuitenkin voimme olettaa, että tällainen menettely, läpi vuosisatojen
pitkitettynä, jalostaisi ja toisintaisi minkä rodun tahansa, samoinkuin
Bakewell, Collins y.m. samalla, mutta vaan määräperäisemmällä
menettelyllä jo elinaikanaan suuresti muuttivat nautakarjansa muotoa ja
ominaisuuksia. Tällaiset hitaat ja huomaamattomat muutokset eivät
milloinkaan olisi havaittavissa, jollei kysymyksenalaisista roduista
olisi vertailua varten olemassa kauan sitten tehtyjä tarkkoja
mittauksia ja huolellisia kuvia. Joskus voi tavata vielä
jalostamattomia tai vähän muuttuneita saman rodun yksilöitä vähemmän
sivistyneissä seuduissa, joissa niiden jalostus ei ole niin pitkälle
edistynyt. On syytä uskoa, että Kaarle kuninkaan spanieli on
itsetiedottoman siitosvalinnan kautta suuresti muuttunut tämän
kuninkaan ajoista. Muutamat sangen pätevät asiantuntijat ovat
vakuutetut siitä, että setteri polveutuu suoraan tästä spanielista ja
on todennäköisesti vähitellen kehittynyt siitä. On tunnettua, että
englantilainen pointeri on paljon muuttunut viime vuosisadan kuluessa
ja muutokseen luullaan etupäässä vaikuttaneen englantilaisen
kettukoiran kanssa tapahtuneen ristisiitoksen. Meille on kuitenkin
tärkeintä se seikka, että muutos on aikaansaatu itsetiedottomasti ja
asteittain, mutta on kumminkin ollut niin perinpohjainen, että vaikka
vanha espanjalainen pointeri varmasti on tullut Espanjasta, ei tässä
maassa tavata -- mikäli Mr. Borrow on minulle kertonut -- mitään meidän
pointerimme tapaista kotoista koirarotua.

Samanlaisen valintamenetelmän ja huolellisen harjottelun kautta ovat
englantilaiset kilpahevoset tulleet niin paljon nopeammiksi ja
kookkaammiksi arabialaista kantalajiaan, että arabialaiset hevoset ovat
Goodwood'in kilpa-ajosäännöissä asetetut edullisempaan asemaan, mitä
kannettavaan taakkaan tulee. Lordi Spencer y.m. ovat osottaneet, että
englantilaisen nautakarjan paino ja varhaisempi kypsyys on lisääntynyt
tämän maan entiseen karjakantaan verraten. Vertaamalla erinäisissä
vanhoissa kirjotuksissa luettavia tiedonantoja kirje- ja
kuperkeikkakyyhkysistä Britanniassa, Intiassa ja Persiassa voimme
seurata niiden asteittaista, huomaamatonta kehitystä, jonka kautta ne
ovat tulleet niin suuresti eroamaan kalliokyyhkysestä.

Youatt antaa oivallisen esimerkin pitkitetyn valinnan seurauksista,
valinnan, jota voidaan pitää itsetiedottomana, koska kasvattajat eivät
olleet milloinkaan odottaneet eivätkä edes toivoneetkaan saavuttavansa
niitä tuloksia, jotka olivat seurauksena -- nimittäin kahden eri kannan
luomista: Kaksi Mr. Buckleyn ja Mr. Burgess'in hallussa ollutta
Leicester-lammasrotua ovat, kuten Youatt huomauttaa, "Mr. Bakewell'in
viisikymmentä vuotta takaperin omistaman kantarodun puhdasta perua.
Kenelläkään, joka vähänkin tuntee asiaa, ei ole pienintäkään epäilystä
siitä, että kummankaan katraan omistaja olisi päästänyt Bakewell'in
katraan puhtaan veren sekottumaan, ja siitä huolimatta on erotus
molempien välillä niin suuri, että ne näyttävät aivan eri
muunnoksilta."

Jos olisikin olemassa niin alhaisella kannalla olevia metsäläisiä,
ettei heillä olisi aavistustakaan siitä, että heidän kotieläintensä
ominaisuudet periytyvät niiden jälkeläisiin, niin he ainakin koettavat
huolellisesti säilyttää jokaisen eläimen, joka on heille hyödyllinen
johonkin erikoiseen tarkotukseen, nälänhädän ja muiden onnettomuuksien
sattuessa, jotka niin helposti kohtaavat metsäläisiä. Siten tällaiset
valioeläimet tulevat jättämään enemmän jälkeläisiä kuin huonommat,
joten tässä tapauksessa olisi kysymys jonkunlaisesta jatkuvasta
siitosvalinnasta. Me näemme Tulimaan raakalaistenkin panevan arvoa
eläimiinsä, he kun nälänhädän aikoina tappavat ja syövät vanhat
naisensa, pitäen heitä vähemmänarvoisina kuin koiriaan.

Kasveissa tämä jalostuminen, jonka aiheuttaa paraiden yksilöiden
satunnainen säilyminen -- olkootpa nuo yksilöt niin eroavia, että niitä
heti niiden esiintyessä voidaan pitää erityisinä muunnoksina tai älkööt
ja olkoonpa kahta tai useampia eri lajeja tai rotuja sekotettu
toisiinsa tai älköön -- kasveissa tämä jalostuminen on selvästi
havaittavissa lisääntyneestä ko'osta ja kauneudesta, joka pistää
silmäämme orvokin, ruusun, pelargoniumin, georginin y.m. kasvien
muunnoksissa, verratessamme niitä vanhempiin muunnoksiin ja
kantalajeihin. Ei kukaan odottane koskaan saavansa ensiluokkaista
orvokkia tai georginia viljelemättömän kasvin siemenestä. Ei kukaan
uskone voivansa kasvattaa ensiluokkaista mehupäärynää villin
päärynäpuun siemenestä, joskin hänen onnistuisi kasvattaa sellainen
kitukasvuisesta, metsistyneestä taimesta, joka on alkuperältään
puutarhalajia. Vaikka päärynää viljeltiin jo klassillisina aikoina,
näyttää se Pliniuksen kuvauksista päättäen silloin olleen varsin
vähä-arvoinen hedelmä. Puutarhaviljelyskirjallisuudessa olen nähnyt
kovin ihmeteltävän puutarhurien ihmeellistä taitoa, kun he ovat
aikaansaaneet niin loistavia tuloksia niin arvottomista aineksista.
Mutta menettely on ollut yksinkertainen ja sen noudattaminen, mitä
päämäärään tulee, miltei itsetiedoton. Se on perustunut siihen, että
aina on viljelty parhaaksi tunnettua muunnosta, kylväen sen siemeniä,
ja että hiukan paremman muunnoksen ilmaantuessa on valittu se j.n.e.
Mutta klassillisen ajan puutarhurit, jotka viljelivät parasta päärynää,
mikä heidän saatavissaan oli, eivät koskaan aavistaneet, kuinka
oivallisia hedelmiä me saisimme syödä; tosin mekin saamme erinomaisista
hedelmistämme jonkun verran kiittää heitä siitä, että ovat valinneet ja
säilyttäneet paraat muunnokset, mitä saattoivat tavata.

Ne suuret muutokset, jotka siten ovat hitaan ja itsetiedottoman
valinnan kautta syntyneet, selittävät luullakseni sen tunnetun
tosiseikan, ettemme useinkaan enää voi luonnossa tuntea pitemmän aikaa
viljeltyjen kukka- ja kyökkikasviemme kantalajeja emmekä siis tiedä,
mitä ne olivat. Jos on kulunut vuosisatoja ja vuosituhansia, ennenkuin
useimmat kasvimme ovat kehittyneet ja jalostuneet nykyiselle
asteelleen, voimme käsittää, miks'ei Australia, Hyväntoivonniemi eikä
mikään muukaan, aivan sivistymättömien kansojen asuma seutu ole
tarjonnut meille ainoatakaan viljelyksen arvoista kasvia. Se ei johdu
siitä, ettei näissä maissa, jotka ovat niin rikkaat lajeista, omituisen
sattuman kautta olisi olemassa mitään hyödyllisten kasvien alkulajeja,
vaan siitä, ettei kotoperäisiä kasveja ole jatkuvalla valinnalla
jalostettu täydellisyyden asteelle, joka olisi verrattavissa siihen,
minkä kasvit ovat vanhoissa sivistysmaissa saavuttaneet.

Mitä sivistymättömien kansojen pitämiin kotieläimiin tulee, on
huomattava, että niiden melkein aina on taisteltava ravinnostansa,
ainakin muutamina vuodenaikoina. Ja kahdesta maasta, joissa olosuhteet
ovat aivan erilaiset, voivat samaan lajiin kuuluvat, mutta
ruumiinlaadultaan, tai rakenteeltaan hieman eroavat yksilöt usein
menestyä paremmin toisessa kuin toisessa. Siten saattaa "luonnollisen
valinnan" kautta muodostua kaksi alarotua, kuten myöhemmin tulee
tarkemmin selitettäväksi. Tämä selittänee osaltaan, miksi villikansojen
kasvattamat muunnokset, kuten jotkut kirjailijat ovat huomauttaneet,
ominaisuuksiltaan useinkin enemmän lähentelevät todellisia lajeja kuin
sivistyneissä maissa kasvatetut muunnokset.

Tässä esitetty käsitys siitä tärkeästä vaikutuksesta, mikä ihmisen
toimittamalla valinnalla on ollut, selittää mistä johtuu, että
kotirotumme rakenteessaan ja elintavoissaan osottavat mukautumista
ihmisen tarpeisiin tai mielihaluihin. Voimme luullakseni tämän kautta
myöskin käsittää kotirotujemme useinkin epämuotoisen rakenteen
samoinkuin senkin, että niiden ulkopuolisissa ominaisuuksissa
esiintyvät eroavaisuudet ovat niin suuret ja sisäosissa ja -elimissä
esiintyvät eroavaisuudet verrattain pienet. Ihminen voi tuskin -- tai
ainoastaan suurella vaikeudella -- valikoida muita kuin ulkonaisia,
näkyviä rakenteenpoikkeavaisuuksia; ja harvoin hän todella välittääkään
sisäisistä. Hän voi kohdistaa valintansa ainoastaan luonnon hänelle
ensin tarjoamiin vähäisiin muutoksiin. Ei kukaan ihminen olisi koskaan
yrittänyt luoda riikinkukkokyyhkystä, näkemättä ensin kyyhkystä, jonka
pyrstö oli kehittynyt hiukan omituisella tavalla, taikkapa
kupukyyhkystä, näkemättä kyyhkystä, jonka kupu oli hiukan tavallista
suurempaa kokoa; ja kuta epäsäännöllisempi ja tavattomampi jokin
ominaisuus ensi kertaa esiintyessään oli, sitä enemmin se oli omansa
kiinnittämään hänen huomiotaan. Sellainen lausetapa kuin "yrittää
luoda" onkin epäilemättä riikinkukkokyyhkyseen nähden ja useissa
muissakin tapauksissa aivan väärä. Se ihminen, joka ensinnä valitsi
tavallista hieman suuripyrstöisemmän kyyhkysen, ei voinut aavistaakaan
millaiseksi tämän kyyhkysen jälkeläiset muuttuisivat pitkällisen,
osaksi itsetiedottoman, osaksi määräperäisen valinnan kautta. Kenties
kaikkien riikinkukkokyyhkysten kantalinnulla oli ainoastaan neljätoista
hieman hajallaan olevaa pyrstösulkaa, samoinkuin nykyisellä
javalaisella riikinkukkokyyhkysellä tai muilla eri kyyhkysroduilla,
joilla on laskettu olevan seitsemäntoistakin pyrstösulkaa. Kenties
ensimäinen kupukyyhkynen ei paisuttanut kupuaan enempää kuin nykyään
lyhytnokkakyyhkynen nielunsa yläosaa -- tapa, johon ei kukaan
kyyhkystenkasvattaja kiinnitä huomiota, koska se ei kuulu
rotumerkkeihin.

Älköön luultako, että tarvitaan suurta rakenteen poikkeavaisuutta
kiinnittämään suosijan silmää. Hän huomaa äärettömän pienet
eroavaisuudet, ja inhimilliseen luontoon kuuluu jokaisen, vaikka
kuinkakin vähäpätöisen uutuuden arvossapitäminen, jonka itse omistaa.
Ei myöskään ole määriteltävä sitä arvoa, mikä ennen olisi pantu saman
lajin yksilöissä tavattaviin lieviin eroavaisuuksiin, sen arvon mukaan,
mikä niihin nyt pannaan, sittenkuin eri rodut ovat todella
vakaantuneet, Kyyhkysissä tiedetään nykyäänkin toisinaan ilmenevän
monia pieniä eroavaisuuksia, mutta nämä hyljätään vikoina tai
poikkeuksina rodun täydellisestä perikuvasta. Tavallinen hanhi
ei ole synnyttänyt mitään selväpiirteistä muunnosta. Siitä syystä
Toulousen-hanhi ja tavallinen hanhi, jotka eroavat toisistaan vaan
väriltään, tuolta kaikkein epävakaisimmalta tunnusmerkiltä, ovat
äskettäin siipikarjanäyttelyissämme asetetut näytteille eri rotuina.

Nämä näkökohdat näyttävät selittävän miksi -- kuten joskus on
huomautettu -- tuskin tiedämme mitään ainoankaan kotirotumme synnystä
ja vaiheista. Mutta oikeastaan voidaankaan tuskin rodulla sanoa olevan
mitään näkyvää syntyä, enempää kuin esim. jollakin kielimurteellakaan.
Joku säilyttää ja kasvattaa rakenteeltaan hiukan poikkeavaa yksilöä tai
huolehtii tavallista enemmän parhaiden eläintensä parittamisesta, siten
jalostaen niitä, ja jalostetut eläimet leviävät hitaasti lähimpään
ympäristöön. Mutta niillä on tuskin vielä mitään erityistä nimeä, ja
kun niitä ei suurestikaan pidetä arvossa, ei niiden vaiheisiin
kiinnitetä paljoakaan huomiota. Kun ne edelleen ovat jalostuneet saman
hitaan ja asteittaisen kehityskulun kautta, leviävät ne laajemmalle,
tulevat tunnetuiksi jonakin erikoisena ja arvokkaana ja saavat kenties
vasta tällöin nimen paikkakuntansa mukaan. Puolivilleissä maissa,
joissa yhdysliike on rajotettu, uuden alarodun leviäminen edistyy
sangen hitaasti. Niin pian kuin arvokkaat ominaisuudet ovat tulleet
tunnetuiksi, pyrkii itsetiedoton siitosvalinta -- kuten olen sitä
kutsunut -- vähitellen kartuttamaan rodun luonteenomaisia piirteitä,
mitkä nämä sitten lienevätkin, toisina aikakausina kenties enemmän kuin
toisina, riippuen siitä, kuinka rotu kulloinkin on maineessa, ja
toisella alueella kenties enemmän kuin toisella, riippuen asukasten
sivistyskannasta. Mutta se mahdollisuus on hyvin pieni, että
tällaisista hitaista, vaihtelevista ja huomaamattomista muutoksista
säilyisi jotakin kertomusta.



IHMISEN VALINTAVALLALLE SUOTUISIA OLOSUHTEITA.


Tahdon nyt lausua muutaman sanan olosuhteista, jotka ovat suotuisia --
tai epäsuotuisia -- ihmisen valintavallalle. Suuri määrä
muuntelevaisuutta on ilmeisesti suotuisa asianhaara, se kun tarjoo
valinnalle runsaasti aineksia. Ei niin, etteivät pelkät yksilölliset
eroavaisuudetkin, niitä huolellisesti kartutettaessa, riittäisi luomaan
suuria muunnoksia melkein mihin haluttuun suuntaan tahansa. Mutta koska
muutoksia, jotka ovat ihmiselle ilmeisesti hyödyllisiä tai mieluisia,
ilmaantuu vain silloin tällöin, on niiden ilmaantumismahdollisuus sitä
taatumpi, mitä suurempi yksilöiden lukumäärä on. Suuri yksilöluku siis
on mitä tärkein menestyksen ehto. Tältä näkökannalta Marshall huomautti
taannoin, puhuessaan lampaista muutamissa osissa Yorkshirea, että
"koska ne yleensä ovat köyhän kansan hallussa ja useimmiten pienissä
laumoissa, eivät ne koskaan voi jalostua". Sen vuoksi esim.
puutarhurien, joilla on suuret määrät samaa kasvia, yleensä onnistuu
paljon paremmin kuin amatöörien luoda uusia ja arvokkaita muunnoksia.
Suurta eläin- ja kasviyksilöjoukkoa voidaan kasvattaa vain siellä,
missä niillä on suotuisat levenemisehdot. Kun yksilöitä on niukalti,
sallitaan kaikkien pariutua, olkoot laadultaan millaisia tahansa, ja
tämä ehkäisee suuresti valintaa. Mutta tärkeintä on kenties se, että
ihminen pitää eläintä tai kasvia niin suuressa arvossa, että hän
kiinnittää mitä tarkinta huomiota pienimpiinkin sen ominaisuuksissa
tai rakenteessa ilmeneviin poikkeuksiin. Missä ei tällaista
tarkkaavaisuutta ole, siellä ei ole mitään aikaansaatavissa. Olen
nähnyt painokkaasti huomautettavan, kuinka onnellista oli, että
mansikka alkoi juuri silloin muunnella, kun puutarhurit alkoivat
kiinnittää huomiota tähän kasviin. Epäilemättä mansikka oli aina
muunnellut siitä pitäen, kuin sitä oli alettu viljellä, vaikka lievät
muuntelut olivat jääneet huomaamatta. Mutta niin pian kuin puutarhurit
alkoivat valikoida erilleen kasviyksilöitä, joilla oli hieman
suuremmat, varhaisemmat ja paremmat hedelmät, ja kasvattaa niistä
taimia, sitten jälleen valikoiden parhaat taimet ja kasvattaen niitä,
silloin syntyvät (osaksi eri lajien välisen ristisiitoksen avulla) nuo
monet erinomaiset mansikkamuunnokset, jotka ovat ilmaantuneet viime
puolivuosisadan kuluessa.

Eläimiin nähden on ristisiitosten ehkäisemisen helppoudella tärkeä
merkitys uusien rotujen muodostamisessa, ainakin maassa, jossa
ennestään on muita rotuja. Tässä suhteessa on maa-alueiden aitauksella
merkityksensä. Kuljeksivat villikansat tai avoimien tasankojen asukkaat
omistavat harvoin useampia kuin yhden rodun samaa lajia. Kyyhkysiä
voidaan parittaa elinkaudeksi, ja tämä on suuri etu kyyhkyshoidon
harrastajalle, sillä siten useimmat samaan lakkaan suljetut rodut
saattavat säilyä puhtaina ja jalostua, ja tämä asianhaara onkin varmaan
suuresti edistänyt uusien rotujen muodostumista. Lisättäköön vielä,
että kyyhkyset lisääntyvät runsaasti ja nopeasti, ja huonommat yksilöt
voidaan huoletta hävittää, koska ne tapettuina kelpaavat ruoaksi.
Kissoja sitävastoin ei ole helppo parittaa niiden taipumuksen vuoksi
öisiin retkeilyihin, ja vaikka naiset ja lapset pitävät niistä niin
paljon, näemme harvoin jonkun kauan säilyneen erikoisen rodun; ne
rodut, joita toisinaan näemme, ovat miltei aina tuotetut jostakin
muusta maasta. Vaikka en epäilekään, että toiset kotieläimet
muuntelevat vähemmän kuin toiset, johtunee kuitenkin kissojen, aasien,
riikinkukkojen, hanhien y.m. joukossa tavattavien eri rotujen
harvinaisuus ensi sijassa siitä, ettei valintaa ole harjotettu.
Kissojen joukossa ei sitä ole harjotettu siitä syystä, että niitä on
vaikea parittaa, aasien siitä syystä, että ne yleensä ovat köyhien
ihmisten omia, joilla ei ole varaa pitää niitä useita, ja että
siitokseen on kiinnitetty vähän huomiota, sillä viime aikoina tämä
eläin on muutamissa Espanjan ja Yhdysvaltojen osissa hämmästyttävästi
muuttunut ja jalostunut huolellisen valinnan johdosta. Riikinkukkojen
joukossa ei valintaa ole tapahtunut syystä, ettei niitä ole varsin
helppo kasvattaa ja ettei niitä yleensä kasvateta suurissa parvissa.
Hanhien joukossa vihdoin siitä syystä, että niitä pidetään arvossa vain
lihansa ja höyhentensä vuoksi. Mutta hanhella näyttääkin niissä
olosuhteissa, joihin se on joutunut kesytettynä, olevan kovin
taipumaton elimistö, joskin se on lievästi muunnellut, kuten toisessa
paikassa olen huomauttanut, Muutamat kirjailijat ovat väittäneet, että
muuntelun määrä on kotikasvateissamme pian kohonnut korkeimmilleen eikä
voi siitä sitten enää nousta. Olisi kumminkin jotenkin pikaista
otaksua, että raja jo on saavutettu ainoassakaan tapauksessa, sillä
melkein kaikki eläimemme ja kasvimme ovat suuresti jalostuneet monin
tavoin viime aikojen kuluessa; ja tämä merkitsee sitä, että ne ovat
muunnelleet. Olisi yhtä pikaista päättää, että ominaisuudet, jotka nyt
ovat saavuttaneet äärimäisen rajansa, eivät voisi uudelleen muunnella
uusissa olosuhteissa, oltuaan useat vuosisadat pysyväisiä. Epäilemättä
Wallace kuitenkin on oikeassa lausuessaan, että tämä raja lopuksi
saavutetaan. Niinpä jokaisen maa-eläimen nopeudella täytyy olla
rajansa, koska sitä määrää voitettava kitka, kuljetettava ruumiinpaino
ja lihassyiden supistumisvoima. Tärkein on meille kumminkin se seikka,
että samaan lajiin kuuluvat kotimuunnokset eroavat toisistaan miltei
jokaiselta ominaisuudeltaan, johon ihminen on kiinnittänyt huomiotaan
ja kohdistanut valintansa, enemmän kuin saman suvun lajit. Isidore
Geoffroy St. Hilaire on osottanut tämän todeksi mitä ruumiin kokoon
tulee, ja samoin on värin sekä otaksuttavasti karvanpituuden laita.
Mitä nopeuteen tulee, joka riippuu monista ruumiinominaisuuksista, oli
"Eclipse" paljon nopeampi ja kuormahevonen on verrattoman paljon
väkevämpi, kuin mitkään kaksi muuta hevosen sukuun kuuluvaa lajia.
Samoin eroavat kasveissa eri papu- ja maissimuunnosten siemenet
toisistaan kenties enemmän kooltaan kuin minkään muun samoihin kahteen
heimoon kuuluvan suvun eri lajien siemenet. Sama pitää paikkansa
useiden luumumuunnosten hedelmiin ja vielä enemmän melooniin, kuten
moniin muihinkin samallaisiin tapauksiin nähden.

Toistakaamme vielä supistetussa muodossa, mitä olemme lausuneet
kotieläin- ja viljelyskasvirotujemme synnystä. Muuttuneet elinehdot
ovat mitä tärkeimmät aiheuttaessaan muuntelevaisuutta, vaikuttamalla
suoranaisesti elimistöön ja epäsuorasti siitosjärjestelmään. Ei ole
luultavaa, että muuntelevaisuus on kaikissa olosuhteissa synnynnäinen
ja välttämätön ominaisuus. Perinnöllisyyden ja esivanhempiin
palautumis-taipumuksen suurempi tai pienempi voimakkuus määräävät,
jäävätkö muunnokset pysyväisiksi. Muuntelevaisuutta hallitsevat monet
tuntemattomat lait, joista kasvun vuorosuhteellisuus on kenties
tärkein. Jokin merkitys, vaan emme tiedä kuinka suuri, lienee
myönnettävä elinehtojen välittömälle vaikutukselle. Jokin, kenties
suurikin merkitys lienee myöskin myönnettävä elimien lisääntyneelle
käytölle tai käytön puutteelle. Lopputulos tulee siten olemaan
tavattoman monimutkainen. Muutamissa tapauksissa näyttää eri alkuperää
olevien lajien risteyttämisellä olleen tärkeä osansa rotujemme
syntymisessä. Kun eri rotuja on kerran muodostunut jossakin maassa, on
niiden välillä tapahtunut tilapäinen ristisiitos, valinnan ohella,
epäilemättä ollut tehokkaana apuna uusien alarotujen muodostumiseen.
Mutta risteytyksen tärkeyttä on paljon liioteltu sekä eläimiin että
siemenestä leviäviin kasveihin nähden. Niille kasveille sitävastoin,
joita tilapäisesti levitetään istukkaista, silmikoista y.m., on
risteytys suunnattoman tärkeätä, koska viljelijä voi niiden suhteen
jättää huomioonottamatta sekä laji- että rotu-sekasikiöiden äärettömän
muuntelevaisuuden ja lajisekasikiöiden hedelmättömyyden. Mutta kasvit,
jotka eivät leviä siemenestä, merkitsevät meille vähän, sillä ne ovat
ainoastaan lyhytikäisiä. Kaikkien näiden muutoksia aiheuttavien syiden
joukossa näyttää kartuttava siitosvalinta, joko määräperäisesti ja
nopeasti tai itsetiedottomasti ja hitaasti, mutta silti tehokkaasti
harjotettuna, olleen vallitsevana voimana.



II LUKU.

MUUNTELU LUONNOSSA.

Muuntelevaisuus. -- Yksilölliset eroavaisuudet. -- Epävarmat lajit. --
Laajalla alueella tavattavat, alueellaan laajalti levinneet ja yleiset
lajit muuntelevat eniten. -- Laajempien sukujen lajit muuntelevat
jokaisella seudulla enemmän kuin pienempien sukujen lajit. -- Monet
laajempien sukujen lajit muistuttavat muunnoksia siinä, että ne ovat
läheisesti, mutta eri tavalla toisillensa sukua ja että niillä on
rajotettu levenemisalue.


Ennenkuin ryhdymme sovelluttamaan niitä johtopäätöksiä, joihin olemme
tulleet edellisessä luvussa, luonnontilassa eläviin elollisiin
olentoihin, on meidän lyhyesti selvitettävä, ovatko nämä minkään
muuntelun alaisia. Voidaksemme käsitellä tätä kysymystä tarpeellisella
tarkkuudella, pitäisi meidän esittää pitkä luettelo kuivia
tosiseikkoja; nämä tahdon kumminkin säästää vastaiseen teokseeni. En
myöskään tahdo tässä selvitellä "laji"-käsitteestä annettuja eri
määritelmiä. Ei mikään näistä määritelmistä ole tyydyttänyt kaikkia
luonnontutkijoita, mutta kumminkin jokainen luonnontutkija tietää
osapuilleen, mitä hän lajilla tarkottaa. Yleensä tähän nimitykseen
sisältyy erikoisen luomistoimen tuntematon aines. "Muunnos"-käsite on
melkein yhtä vaikea määritellä, mutta siihen sisältyy miltei
poikkeuksetta alkuperän yhteisyys, vaikka tämä harvoin onkin
todistettavissa. On myöskin olemassa niin kutsuttuja epämuodostuksia
(monstrositeetteja), mutta nämä liittyvät asteittaisesti muunnoksiin.
Epämuodostuksilla tarkotetaan minun ymmärtääkseni melkoista
poikkeavaisuutta yleisestä rakenteesta, poikkeavaisuutta, joka
tavallisesti on lajille haitallinen tai ainakin hyödytön. Muutamat
kirjailijat käyttävät "muunnos"-sanaa teknillisessä merkityksessä,
tarkottaen sillä ulkonaisten olosuhteiden suoranaisesti aiheuttamaa
muutosta; tällaisia "muunnoksia" ei pidetä perinnöllisinä. Mutta kukapa
voi väittää, ettei Itämeren murtovesiennäkinkenkäin kääpiömäisyys,
Alppien huipuilla tavattavien kääpiökasvien koko tai kaukaisen pohjolan
eläinten tuuheampi turkki joissakin tapauksissa periydy ainakin
muutamiin sukupolviin. Ja arvatenkin noita muotoja silloin
kutsuttaisiin muunnoksiksi.

On epäiltävää, tokko sellaiset äkilliset ja huomattavat
rakenteen-poikkeukset, joita toisinaan näemme kotikasvateissamme,
etenkin kasveissa, koskaan pysyväisesti lisääntyvät luonnontilassa.
Jokaisen elollisen olennon miltei jokainen osa soveltuu niin
ihmeteltävästi olennon monimutkaisiin elinehtoihin, että ajatus, että
yksikään osa olisi äkkiä syntynyt täysin valmiina, tuntuu yhtä
mahdottomalta kuin se, että ihmisen olisi onnistunut keksiä
monimutkainen kone alunpitäen täysinvalmiissa muodossa. Kesytys- ja
viljelystuotteissa tavataan kyllä joskus epämuodostuksia, jotka
muistuttavat aivan erilaatuisten eläinten säännöllistä rakennetta.
Niinpä toisinaan on syntynyt sikoja, joilla on ollut jonkunlainen
elefantinkärsä. Jos jollakin saman suvun lajilla luonnostaan
olisi tällainen kärsä, voitaisiin osottaa sen saaneen alkunsa
monstrositeettina. Mutta tähän saakka en uutterasta etsimisestä
huolimatta ole onnistunut löytämään epämuodostumia, jotka
muistuttaisivat lähisukuisten muotojen säännöllistä rakennetta, ja vain
tämä seikka tulee tässä kyseeseen. Jos tuollaisia epämuotoisia olentoja
milloinkaan esiintyy luonnontilassa ja jos ne, -- kuten ei aina ole
laita -- ovat siitoskykyisiä, niin ne, ollen harvinaisia ja yksitellen
esiintyviä, säilyvät ainoastaan erikoisen suotuisissa olosuhteissa.
Mutta tähän yksityisten ja satunnaisten muunnosten säilymiseen on
minulla oleva tilaisuus uudelleen palata eräässä teokseni myöhemmässä
luvussa.



YKSILÖLLISIÄ EROAVAISUUKSIA.


Yksilöllisiksi eroavaisuuksiksi voimme nimittää monia vähäisiä
eroavaisuuksia, jotka esiintyvät samojen vanhempain jälkeläisissä tai
joiden voipi olettaa saaneen näistä alkunsa, koska näitä eroavaisuuksia
havaitaan samalla rajotetulla alueella asuvissa, samaan lajiin
kuuluvissa yksilöissä. Eihän kukaan väittäne kaikkien saman lajin
yksilöiden olevan aivan samaan kaavaan valettuja. Nämä yksilölliset
eroavaisuudet ovat meille mitä tärkeimmät, sillä ne ovat, niinkuin
jokainen tietää, usein perinnöllisiä. Täten ne tarjoovat luonnolliselle
valinnalle aineksia, joihin se voi vaikuttaa ja joita se voi kartuttaa,
samoinkuin ihminen kartuttaa määrättyyn suuntaan kotikasvateissaan
esiintyviä yksilöllisiä eroavaisuuksia. Nämä eroavaisuudet esiintyvät
ylipäänsä niissä rakenteen osissa, joita luonnontutkijat pitävät
vähäpätöisinä. Mutta voisinpa luetella suuren joukon tosiseikkoja
esimerkkeinä siitä, että sellaisetkin osat, joita sekä fysiologiselta
että luokituksen kannalta on pidettävä tärkeinä, toisinaan muuntelevat
saman lajin yksilöissä. Olen vakuutettu siitä, että kokeneintakin
luonnontutkijaa hämmästyttäisi se tärkeissäkin rakenteenosissa
esiintyvien muuntelevaisuustapausten runsaus, josta hän saattaisi
kerätä luotettaviin lähteisiin perustuvia esimerkkejä, kuten minä
vuosien kuluessa olen kerännyt. Muuten on huomattavaa, etteivät
systematikot suinkaan ole hyvillään tavatessaan muuntelevaisuutta
tärkeissä ominaisuuksissa ja että vain harvoilla on kärsivällisyyttä
tyystin tutkia tärkeitä sisäelimiä, vertaamalla toisiinsa useita saman
lajin eri yksilöitä. Eihän olisi mitenkään arvannut olettaa, että esim.
hyönteisten päähermojen haarautuminen lähellä suurta keskushermosolmua
muuntelisi saman lajin eri yksilöillä, vaan olisi luullut tällaisten
muutosten syntyvän vain hitaasti ja vähitellen. Kumminkin on Sir J.
Lubbock osottanut Coccushyönteisellä olevan näissä päähermoissa
joltistakin muuntelevaisuutta, jota voisi verrata puunrungon
epäsäännölliseen haarautumiseen. Sitäpaitsi on tämä sama
filosofi-luonnontutkija osottanut, että muutamien hyönteistoukkien
lihakset eivät suinkaan ole yhdenmuotoisia. Väittäessään, etteivät
tärkeät elimet milloinkaan muuntele, tekevät luonnontutkijat toisinaan
kehäpäätelmiä; he näet pitävät (kuten jotkut heistä ovat rehellisesti
tunnustaneetkin) juuri niitä osia tärkeinä, jotka eivät muuntele. Ja
tällä kannalla ollen ei koskaan voikaan löytää esimerkkejä tärkeän osan
muuntelemisesta.

Yksilöllisten eroavaisuuksien yhteydessä on mainittava eräs kohta, joka
on sangen sekava. Tarkotan "proteisiksi" eli polymorfisiksi kutsuttuja
sukuja, joiden lajeissa esiintyy järjestymätön määrä muunnoksia. Moniin
näihin muotoihin nähden tuskin kaksi luonnontutkijaa on yhtä mieltä
siitä, ovatko ne luettavat lajeiksi vai muunnoksiksi. Mainittakoon
esimerkkeinä kasveista Rubus, Rosa ja Hieracium, eläimistä useat
hyönteisten ja lonkerojalkaisten (Brachiopoda) suvut. Useimmissa
polymorfisissa suvuissa on muutamilla lajeilla vakaantuneet ja määrätyt
tunnusmerkit. Lajit, jotka jossakin seudussa ovat polymorfisia,
näyttävät muutamin harvoin poikkeuksin olevan polymorfisia muissakin
seuduissa, näyttävätpä, päättäen lonkerojalkaisista, olleen sellaisia
entisinäkin aikakausina. Nämä tosiseikat ovat hyvin hämmentäviä, sillä
ne näyttävät osottavan, että tällainen muuntelevaisuus on riippumaton
elinehdoista. Olen taipuvainen arvelemaan, että ainakin muutamissa
näistä polymorfisista suvuista tapaamme eroavaisuuksia, jotka eivät ole
lajille hyödyksi eivätkä haitaksi, ja jotka siis eivät, kuten myöhemmin
saamme nähdä, ole luonnollisen valinnan kautta syntyneet ja
vakaantuneet.

Saman lajin yksilöissä esiintyy usein, niinkuin jokainen tietää,
muuntelusta riippumatta suuria rakenteeneroavaisuuksia, kuten useiden
eläinten kahdessa eri sukupuolessa, hyönteisten hedelmättömien
naaraiden eli työläisten kahdessa tai kolmessa luokassa ja useiden
alhaisempien eläinten kehittymättömässä tilassa ja toukka-asteella. On
olemassa muitakin kaksimuotoisuus- ja kolmimuotoisuus-tapauksia sekä
eläimissä että kasveissa, Niinpä Wallace, joka hiljattain on
kiinnittänyt huomiota tähän kysymykseen, on osottanut, että useiden
Itä-Intian saariston perhoslajien naarakset säännöllisesti esiintyvät
kahtena tai kolmena melkoisesti eroavana muotona, joita eivät yhdistä
välittävät muunnokset. Fritz Müller on esittänyt samallaisia, mutta
paljon eriskummallisempia tapauksia, joita havaitaan muutamien
brasilialaisten äyriäisten uroksissa. Niinpä erään Tanais-lajin
urospuoli säännöllisesti esiintyy kahtena eri muotona: toisella näistä
on vahvat ja erimuotoiset sakset, ja toisella ovat tuntosarvet paljon
runsaammilla bajakarvoilla varustetut. Vaikka nämä kaksi- tai
kolmimuotoiset eläin- ja kasvilajit eivät nykyään useimmissa
tapauksissa liitykään toisiinsa minkään väliasteiden välityksellä, on
luultavaa, että ne muinoin ovat tällä tavoin toisiinsa liittyneet.
Wallace kertookin eräästä perhosesta, jota on samalla saarella suuri
joukko välimuotojen toisiinsa liittämiä muunnoksia, lausuen että ketjun
äärimäiset renkaat muistuttavat suuresti erään toisessa osassa
Itä-Intian saaristoa asustavan dimorfisen sukulaislajin kahta muotoa.
Muurahaisissakin ovat eri työmuurahaisluokat aivan erilaiset, mutta
muutamissa tapauksissa, kuten vast'edes saamme nähdä, nämä luokat
liittyvät toisiinsa hienovivahteisten muunnosten välityksellä. Sama on
useiden dimorfisten kasvien laita, kuten itse olen huomannut. Ensi
katsannolla näyttää varmaan sangen merkilliseltä, että sama
naarasperhonen synnyttää samalla kertaa kolme erilaista naarasmuotoa ja
yhden urosmuodon ja että kaksineuvoinen kasvi tuottaa samasta
hedelmästä kolme erilaista kaksineuvoista muotoa, jotka sisältävät
kolme erilaista naarasmuotoa ja kolme, jopa kuusikin erilaista
urosmuotoa. Kuitenkin kaikitenkin nämä tapaukset ovat vaan sen yleisen
tosiseikan huipennusta, että naaras synnyttää uroksia ja naaraksia,
jotka toisinaan eroavat toisistaan ihmeellisellä tavalla.



EPÄVARMOJA LAJEJA.


Muodot, joilla on huomattavassa määrässä lajin luonne, mutta jotka
kumminkin ovat niin toisten muotojen kaltaisia tai liittyvät niin
läheisesti niihin välimuotojen kautta, etteivät luonnontutkijat
mielellään lue niitä eri lajeiksi, ovat meille monessa suhteessa
tärkeimmät. Meillä on täysi syy uskoa, että monet näistä epävarmoista
ja toisilleen lähisukuisista muodoista ovat säilyttäneet ominaisuutensa
muuttumattomina pitkät ajat -- mikäli tiedämme, yhtä kauan kuin selvät
aito lajit. Tavallista on, että luonnontutkija, jos hän voi
välimuotojen avulla yhdistää toisiinsa kaksi muotoa, pitää toista
muotoa toisen muunnoksena, lukien yleisemmän, toisinaan myöskin ensiksi
tieteellisesti esitetyn muodon lajiksi ja toisen muunnokseksi. Mutta
joskus sattuu tapauksia -- en tahdo niitä tässä erikseen luetella --
jolloin on hyvin vaikea ratkaista, onko jokin muoto luettava toisen
muunnokseksi, silloinkin kun ne läheisesti liittyvät toisiinsa
välimuotojen kautta; eikä välimuotojen yleisesti otaksuttu
sekasikiö-luonne aina poista tätä vaikeutta. Hyvin monissa tapauksissa
luetaan kumminkin toinen muoto toisen muunnokseksi, ei siksi, että
välimuodot todella olisivat löydetyt, vaan siksi, että analogia johtaa
tarkastajan otaksumaan näiden joko vielä olevan jossakin olemassa tai
että niitä ennen muinoin on ollut olemassa. Ja näin avautuu ovi
selkoisen selälleen epäilyksille ja arveluille.

Kun siis on päätettävä, onko jokin muoto luettava lajiksi vai
muunnokseksi, näyttää terveen arvostelukyvyn ja laajan kokemuksen
omaavien luonnontutkijain mielipide ainoalta seurattavalta oppaalta.
Meidän täytyy kumminkin useissa tapauksissa ratkaista luonnontutkijain
enemmistön mukaan, sillä harvoja selväpiirteisiä ja hyvin tunnettuja
muunnoksia voidaan mainita, joita eivät ainakin muutamat pätevät
asiantuntijat olisi lukeneet lajeiksi.

Että tällaiset epävarmat muutokset eivät suinkaan ole harvinaisia, ei
ole kiellettävissä. Verratessamme eri kasvientutkijain esittämiä
Ison-Britannian, Ranskan tai Yhdysvaltojen kasvioita, näemme kuinka
hämmästyttävän monia muotoja toiset kasvintutkijat pitävät lajeina,
toiset pelkkinä muunnoksina. H.G. Watson, jolle olen kiitollisuuden
velassa monesta avustuksesta, on minulle merkinnyt 182 brittiläistä
kasvia, joita tavallisesti pidetään muunnoksina, mutta joita kaikkia
kasvientutkijat ovat toisinaan pitäneet lajeina. Ja kumminkin hän on
tätä luetteloa laatiessaan jättänyt huomioon ottamatta monet vähäiset
muunnokset, jotka useat kasvientutkijat ovat lukeneet lajeiksi, sekä
tykkänään sivuuttanut monet kovin pölymorfiset suvut. Babington
mainitsee niistä suvuista, joihin kuuluvat polymorfisimmat muodot, 251
lajia, kun Bentham sitävastoin mainitsee ainoastaan 112 -- siis 139:n
epäilyksenalaisen lajin erotus! Niiden eläinten joukossa, jotka
pariutuvat jokaista siitosta varten, ja jotka viettävät hyvin
kuljeksivaa elämää, on harvoin samassa maassa tavattavissa epävarmoja
muotoja, joita toinen eläintieteilijä pitäisi lajeina ja toinen
muunnoksina, mutta eristetyillä alueilla ne ovat tavallisia. Monet
Pohjois-Amerikan ja Europan linnut ja hyönteiset, jotka hyvin vähän
eroavat toisistaan, on toinen etevä luonnontutkija lukenut
epäilyksettömiksi lajeiksi ja toinen muunnoksiksi eli, kuten näitä
usein nimitetään, maantieteellisiksi roduiksi! Useissa arvokkaissa
kirjotuksissaan Itä-Intian saariston saarilla asustavista eri
eläimistä, varsinkin perhosista (Lepidoptera) Wallace osottaa, että ne
voidaan ryhmittää neljään luokkaan: muunteleviin muotoihin,
paikallismuotoihin, maantieteellisiin rotuihin eli alalajeihin ja
varsinaisiin edustaviin lajeihin. Ensinmainitut, muuntelevaiset,
muodot, muuntelevat suuresti samalla saarella. Paikallismuodot ovat
jotakuinkin vakaisia ja joka saarella erilaisia; mutta kaikkia eri
saarilla olevia muotoja verrattaissa eroavaisuudet näyttäytyvät niin
vähäisiksi ja asteittaisiksi, että niitä on mahdoton määritellä tai
kuvata, vaikka äärimäiset muodot samalla ovat täysin vakaantuneita ja
eristyneitä paikallismuotoja. Mutta kun niitä eivät erota toisistaan
mitkään selväpiirteiset luonteenominaisuudet, "on kunkin yksilöllinen
mielipide ainoana mahdollisena ohjeena määriteltäessä, mitä niistä on
pidettävä lajeina ja mitä muunnoksina". Edustavat lajit vihdoin
täyttävät jokaisen saaren luonnon-taloudessa saman sijan kuin
paikallismuodot ja alalajit; mutta koska niitä erottavat toisistaan
suuremmat eroavaisuudet kuin ne, jotka erottavat toisistaan
paikallismuotoja ja alalajeja, lukevat luonnontutkijat ne melkein
yleisesti todellisiksi lajeiksi. Kuitenkaan ei saata mainita mitään
varmaa tunnusmerkkiä, josta voisi tuntea muuntelevat muodot,
paikallismuodot, alalajit ja edustavat lajit.

Kun monta vuotta sitten vertailin ja näin muiden vertailevan
Galapagos-saariston saarten lintuja toisiinsa ja Amerikan mannermaan
lintuihin, huomasin hämmästyksekseni, kuinka läpeensä horjuva ja
mielivaltainen se jakoperuste on, jonka mukaan lajit ja muunnokset
erotetaan toisistaan. Pienen Madeiraryhmän pikku saarilla on paljon
hyönteisiä, joita Wallaston'in oivallisessa teoksessa mainitaan
muunnoksina, mutta jotka moni hyönteistutkija varmaankin lukisi
erityisten lajien joukkoon. Myöskin Irlannissa on joitakuita eläimiä,
joita nykyään yleensä pidetään muunnoksina, mutta joita muutamat
eläintieteilijät ovat ennen lukeneet lajeiksi. Monet kokeneet
lintujentutkijat pitävät brittiläistä punariekkoamme (red grouse) vain
selväpiirteisenä muunnoksena eräästä norjalaisesta lajista, kun taas
useimmat pitävät sitä epäilyksettömänä, Isolle-Britannialle ominaisena
lajina. Suuri etäisyys kahden epävarman muodon kotiseutujen välillä
saattaa monet luonnontutkijat lukemaan mainitut muodot eri lajeiksi.
Mutta täydellä syyllä on kysytty: mikä etäisyys sitten on riittävä? Jos
Amerikan ja Europan välinen etäisyys on kyllin suuri, riittääkö Europan
ja Azorien, Europan ja Madeiran, tai Europan ja Kanarian saarten
välinen, tai näiden pienten saaristojen eri pikkusaarten välinen
etäisyys?

B.D. Walsh, Yhdysvalloissa elävä erittäin etevä hyönteistutkija, on
kuvaillut muunnoksia ja lajeja, joita hän nimittää phytophagisiksi,
kasvinsyöjiksi. Useimmat kasvinsyöjät hyönteiset saavat ravintonsa
yhdestä ainoasta kasvilajista tai kasviryhmästä; toiset taas käyttävät
ravinnokseen erotuksetta useanlaatuisia kasveja eivätkä sittenkään
muuntele. Muutamissa tapauksissa on Walsh kuitenkin huomannut
erilaisista kasveista elävissä hyönteisissä ilmenevän joko
toukka-asteella tai kehkeytyneellä asteella, taikkapa kummallakin,
lieviä, mutta pysyväisiä eroavaisuuksia värissä, ko'ossa tai
eritysten laadussa. Muutamissa tapauksissa on huomattu ainoastaan
urosten, toisissa tapauksissa sekä urosten että naarasten hiukan
eroavan toisistaan. Kun eroavaisuudet ovat selväpiirteisempiä ja
koskevat molempia sukupuolia ja kaikkia ikäkausia, lukevat kaikki
hyönteistutkijat tällaiset muodot lajeiksi. Mutta kukaan havaintojen
tekijä ei voi toiselle ratkaisevasti todistaa, vaikka tämä todistus
hänelle itselleen kelpaisikin, mitä näistä phytophagisista muodoista on
kutsuttava lajeiksi ja mitä muunnoksiksi. Walsh lukee muunnoksiksi ne
muodot, joiden voi olettaa esteettömästi risteytyvän keskenään ja
lajeiksi ne, jotka näyttävät menettäneen tämän kykynsä. Koska
eroavaisuudet johtuvat siitä, että hyönteiset ovat kauan eläneet eri
kasveista, ei voi odottaa enää löytyvän välimuotoja, jotka liittäisivät
eri muodot toisiinsa. Siten luonnontieteilijältä puuttuu paras osviitta
ratkaistakseen, ovatko epävarmat muodot luettavat lajeiksi vai
muunnoksiksi. Samoin on myöskin välttämättömästi läheisten
sukulais-eläimistöjen laita, jotka asustavat eri mantereilla tai
saarilla. Kun sitävastoin joku eläin tai kasvi on levinnyt samalle
mantereelle tai useille saman saariston saarille, esiintyen eri
muotoisena eri alueilla, on aina toivoa sellaisten välimuotojen
löytymisestä, jotka liittävät toisiinsa äärimäiset jäsenet; ja näitä on
silloin pidettävä pelkkinä muunnoksina.

Jotkut luonnontutkijat väittävät, ettei eläimistä koskaan esiinny
muunnoksia. Mutta nämä luonnontutkijat pitävätkin pienintäkin
eroavaisuutta lajinomaisena tunnuksena, ja kun sama yhteinen muoto
tavataan kahdessa eri maassa tai kahdessa geologisessa muodostumassa,
niin he arvelevat kahden eri lajin kätkeytyvän samaan asuun.
"Laji"-nimitys tulee siten olemaan pelkkä hyödytön abstraktio, johon
sisältyy ja liittyy erityinen luomistoimi. Tosin kyllä monet hyvin
päteväin asiantuntijain muunnoksina pitämät muodot ovat luonteeltaan
niin täydelleen lajien kaltaisia, että toiset yhtä pätevät
asiantuntijat ovat ne sellaisiksi lukeneetkin. Mutta väittely siitä,
onko niitä kutsuttava lajeiksi vaiko muuunoksiksi, on tyhjää ilman
pieksemistä niin kauan kuin ei ole yleisesti hyväksytty mitään
määritelmää näille nimityksille.

Monet näistä selväpiirteisistä muunnoksista tai epävarmoista
lajeista ansaitsevat täyden huomion; on näet tuotu esiin useita
mieltäkiinnittäviä todisteita, jotka koskevat maantieteellistä
levenemistä, analogista muuntelua, sekasikiöisyyttä y.m. ja näiden
todisteiden avulla on koetettu määrätä, kumpaanko ryhmään muodot ovat
luettavat. Tila ei kuitenkaan salli lähemmin selvitellä näitä seikkoja.
Tarkka tutkimus epäilemättä monessa tapauksessa johtaa luonnontutkijat
yksimielisyyteen siitä, mihin luokkaan epävarmat muodot ovat luettavat.
Kumminkin on myönnettävä, että juuri paraiten tunnetuissa maissa
tapaamme niitä lukuisimmin. Olen hämmästyksekseni huomannut, että jos
joku luonnontilassa elävä eläin tai kasvi on ihmiselle erittäin
hyödyllinen tai jostakin syystä erikoisesti kiinnittää hänen
huomiotaan, niin siitä miltei aina tavataan muunnoksia. Näitä
muunnoksia monet kirjailijat sitäpaitsi pitävät lajeina. Kuinka
tarkasti onkaan tavallista tammea tutkittu ja kuitenkin eräs
saksalainen kirjailija saa syntymään enemmän kuin tusinan lajeja
muodoista, joita muut kasvientutkijat miltei yleisesti ovat pitäneet
muunnoksina! Ja Englannissa voimme vedota suurimpiin kasvitieteen
auktoriteetteihin tai käytännön miehiin tahtoessamme osottaa tammen
muodot pedunculata ja sessiliflora joko selviksi aito lajeiksi tai
pelkiksi muunnoksiksi.

Tahdon tässä viitata erääseen huomattavaan, A. de Candollen äskettäin
julkaisemaan tutkielmaan, joka käsittelee kaikkia maailmassa tavattavia
tammia. Ei kenelläkään ole milloinkaan ollut runsaampaa ainehistoa
käytettävänään, erottaakseen toisistaan eri lajit, eikä kukaan olisi
voinut käyttää sitä suuremmalla innolla ja terävänäköisyydellä. Alussa
hän luettelee yksitellen kaikki ne monet rakenteenosat, jotka
muuntelevat eri lajeilla, sekä antaa numeroihin perustuvan laskelman
muuntelujen suhteellisesta yleisyydestä. Hän luettelee enemmän kuin
tusinan tuntomerkkejä, joiden voi huomata muuntelevan samassa
oksassakin, joskus iän ja kehitysasteen mukaan, joskus ilman mitään
osotettavissa olevaa syytä. Tälläiset ominaisuudet eivät tietysti ole
lajinomaisia, mutta ne ovat, kuten Asa Gray on huomauttanut
selostaessaan tätä kirjotusta, sellaisia, jotka yleensä sisältyvät
laji-määritelmiin. De Candolle lausuu sitten lukevansa lajeiksi
sellaiset muodot, jotka eroavat toisistaan niiden ominaisuuksien
puolesta, jotka eivät koskaan samassa puussa muuntele, ja joiden ei ole
huomattu liittyvän toisiinsa minkään välimuotojen kautta. Tämän
selvittelyn jälkeen, joka on tuloksena näin suuresta työstä, huomauttaa
hän painokkaasti: "Väärässä ovat siis ne, jotka toistavat, että
useimmilla lajeillamme on selvät rajansa ja että epävarmat lajit ovat
pienenä vähemmistönä. Tämä näytti pitävän paikkansa niin kauan kuin
suku oli vaillinaisesti tunnettu ja sen lajeihin-jako perustui
muutamiin harvoihin yksilöihin, ollen siis väliaikainen. Mutta mikäli
opimme tarkemmin tuntemaan näitä lajeja, esiintyy uusia välimuotoja ja
syntyy uusia epäilyksiä lajien rajoihin nähden." Hän lisää vielä, että
paraiten tunnetuista lajeista tavataan suurin joukko spontanisia
muunnoksia ja alamuunnoksia. Niinpä _Quercus robur'ista_ on
kahdeksankolmatta muunnosta, joista kaikki paitsi kuusi ryhmittyvät
kolmen alalajin ympärille, nimittäin _Q. pedunculatan, Q. sessilifloran
ja Q. pubescens'in_. Näitä kolmea alalajia yhdistävät muodot ovat
verrattain harvinaisia. Ja jos, huomauttaa taaskin Asa Gray, nämä
nykyään harvinaiset yhdistävät muodot kokonaan häviäisivät
sukupuuttoon, niin nuo kolme alalajia olisivat aivan samassa suhteessa
toisiinsa kuin nuo neljä tai viisi toistaiseksi oletettua lajia, jotka
läheisesti ryhmittyvät tyypillisen _Quercus robur'in_ ympärille.
Lopuksi de Candolle olettaa, että niistä kolmestasadasta lajista, jotka
hänen tutkielmassaan luetaan tammen sukuun kuuluviksi, vähintään kaksi
kolmannesta on ainoastaan väliaikaisesti määriteltyjä lajeja, s.o. ei
tiedetä, täyttävätkö ne tarkalleen ennen mainitun todellisten lajien
määritelmän. On lisättävä, ettei de Candolle enää usko lajien olevan
muuttumattomia luomia, vaan arvelee että kehitysteoria on kaikkein
luonnollisin ja "kaikkein yhtäpitävin paleontologian ja kasvi- ja
eläinmaantieteen tunnettujen tosiseikkojen kanssa, mitä sekä
anatomiseen rakenteeseen että luokitukseen tulee".

Kun nuori luonnontutkija ryhtyy tutkimaan hänelle aivan tuntematonta
elimistöryhmää, niin hänet ensimmältä panee ymmälle kysymys, mitä
eroavaisuuksia on pidettävä lajinomaisina ja mitä muunnosmaisina, sillä
hänellä ei ole mitään tietoa siitä, minkä verran ja minkä laatuista
muuntelevaisuutta kysymyksenalaisessa ryhmässä on; ja tämä osottaa
kuinka yleistä ainakin jossakin määrässä esiintyvä muuntelevaisuus on.
Mutta jos hän tyytyy tarkkaamaan yhtä ainoata, yhdellä ainoalla
alueella tavattavaa luokkaa, selvenee hänelle piankin, mihin useimmat
epävarmoista muodoista ovat luettavat. Hän on yleensä taipuisa saamaan
paljon lajeja, sillä hänen huomionsa kiintyy, samoinkuin jo
mainitsemamme kyyhkysten tai siipikarjan kasvattajan, eroavaisuuksien
suureen lukumäärään niissä muodoissa, joita hän pitemmältä tarkastelee;
sitäpaitsi häneltä puuttuu yleisiä tietoja muissa ryhmissä ja muilla
alueilla tavattavista samanlaatuisista muunnoksista, joiden avulla
voisi oikaista ensi vaikutelmiaan. Laajentaessaan havaintojensa piiriä,
kohtaa hän uusia, pulmallisia tapauksia, sillä tällöin hän kohtaa
suuren joukon lähisukuisia muotoja. Mutta jos havaintojen piiri
laajenee hyvin suureksi, niin hänen lopulta tavallisesti onnistuu
päästä selvyyteen; jotta näin kävisi, täytyy hänen kuitenkin myöntää
suuri sija muuntelulle, jolloin hän usein saa osakseen vastaväitteitä
muiden luonnontutkijain taholta. Jos hän joutuu tutkimaan sellaisista
maista peräisin olevia sukulaismuotoja, jotka eivät nykyään ole
yhtenäisenä mantereena, jolloin hän ei voi toivoa tapaavansa yhdistäviä
välimuotoja, on hänen pakko turvautua melkein yksinomaan analogiaan ja
vaikeudet kasvavat silloin huippuunsa.

Varmaa on, ettei mitään selvää rajaviivaa ole tähän saakka onnistuttu
vetämään lajien ja alalajien välille s.o. muotojen, jotka muutamien
luonnontutkijain mielestä suuresti lähenevät, joskaan eivät täysin
saavuta lajien arvoa -- taikkapa alalajien ja selväpiirteisten
muunnosten tai lievempien muunnosten ja yksilöllisten eroavaisuuksien
välille. Nämä eroavaisuudet häipyvät toisiinsa huomaamattomin
vivahduksin, muodostaen sarjan, joka herättää mielessä ajatuksen
todella tapahtuneesta siirtymisestä.

Mielestäni ovat senvuoksi yksilölliset eroavaisuudet, vaikka ne
systematikolle tarjoavatkin vain vähän mielenkiintoa, meille mitä
tärkeimmät, koska ne ovat ikäänkuin ensi askeleina sellaisia lieviä
muunnoksia kohti, joiden vasta katsotaan ansaitsevan mainitsemista
luonnonhistoriallisissa teoksissa. Muunnoksia, jotka ovat jonkun verran
selvempiä ja pysyväisempiä, pidän askeleina hyvin selväpiirteisiä
ja pysyväisiä muunnoksia kohti; viimemainittujen taas katson
johtavan alalajeihin ja näiden taas lajeihin. Siirtyminen yhdestä
eroavaisuus-asteesta toiseen saattaa useissa tapauksissa olla
yksinkertaisena tuloksena elimistön luonteesta ja niistä erilaisista
ulkonaisista olosuhteista, joiden alaisena se kauan on ollut. Mutta
mitä tärkeämpiin ja suurempaa soveltautumiskykyä osottaviin
ominaisuuksiin tulee, on siirtyminen toisesta eroavaisuus-asteesta
toiseen varmasti luettava luonnollisen valinnan (jota myöhemmin tulemme
selittämään) kartuttavan vaikutuksen ja erinäisten elimistön-osien
lisääntyneen tai vähentyneen käytön syyksi. Selväpiirteistä muunnosta
voisi senvuoksi kutsua alulla olevaksi lajiksi. Mutta siitä, onko tämä
arveluni paikkansapitävä, päätettäköön niiden tosiseikkojen ja
tarkastelujen painavuuden nojalla, joita tässä teoksessa tulemme
esittämään.

Ei ole tarvis otaksua kaikkien muunnosten tai alulla olevien lajien
lopulta kehittyvän todellisiksi lajeiksi. Ne voivat hävitä sukupuuttoon
tai pysyä muunnoksina pitkät ajat, kuten Wollaston on osottanut olevan
eräiden Madeiralla tavattavien kivettyneiden maakotilaiden muunnosten
ja kuten Caston de Saporta on osottanut olevan kasvien laidan. Jos
muunnos kehittyy sellaiseen kukoistukseen, että se lukumäärältään
voittaa kantalajinsa, pidetään sitä tässä tapauksessa lajina ja
kantalajia muunnoksena. Se saattaa myöskin syrjäyttää kantalajinsa,
hävittäen sen kokonaan sukupuuttoon, tai molemmat voivat jäädä elämään
rinnakkain itsenäisinä lajina. Mutta myöhemmin saamme uudelleen palata
tähän asiaan.

Näistä huomautuksista käynee selville, että pidän "laji" nimitystä
mielivaltaisena, hyvin yhdennäköisten yksilöiden muodostamalle ryhmälle
mukavuuden vuoksi annettuna nimenä, sekä myöskin, ettei "laji"
oleellisesti eroa "muunnoksesta", joka nimitys annetaan vähemmän
selvästi eroavalle ja epävakaisemmille muodoille. "Muunnos" taas on,
verrattuna "yksilöllisiin eroavaisuuksiin" yhtä mielivaltainen,
mukavuuden vuoksi käytetty nimitys.



LAAJALLA ALUEELLA TAVATTAVAT, ALUEELLAAN LAAJALTI LEVINNEET JA YLEISET
LAJIT MUUNTELEVAT ENITEN.


Teoretisten näkökohtien ohjaamana johduin ajattelemaan, että
järjestämällä taulukkoihin muutamien tarkasti tutkittujen kasvistojen
kaikki muunnokset voisi kenties tulla mielenkiintoisiin johtopäätöksiin
enimmin muuntelevien lajien luonteesta ja suhteista. Ensimmältä tämä
näytti kylläkin helpolta. Mutta H.C. Watson, jolle olen niin paljon
velassa arvokkaasta opastuksesta ja avusta, sai minut pian vakuutetuksi
siitä, että tehtävä tuottaisi paljon vaikeuksia ja saman osotti minulle
sittemmin myöskin tohtori Hooker vielä ratkaisevammin. Jätän
selvityksen näistä vaikeuksista sekä muuntelevien lajien suhteellista
lukumäärää osottavien taulukkojen julkaisemisen toiseen myöhemmin
ilmestyvään teokseeni. Tohtori Hooker'in luvalla lisään, että hän
huolellisesti luettuaan käsikirjotukseni ja tutkittuaan taulukkoni
pitää seuraavaa esitystä hyvin perusteltuna. Koko kysymys, jota tässä
on pakko käsitellä kaikessa lyhykäisyydessä, on kumminkin jotenkin
mutkikas, eikä sen käsittelyssä voi olla viittaamatta seikkoihin, jotka
vasta myöhemmin tulevat puheeksi, kuten "taisteluun olemassa-olosta",
"ominaisuuksien erilaistumiseen" y.m.

Alphonse de Candolle y.m. ovat osottaneet, että kasveista, joilla on
hyvin laaja levenemisalue, yleensä esiintyy muunnoksia. Tämä onkin
odotettavissa, koska ne tällöin ovat erilaisten ulkonaisten
olosuhteiden alaisina ja joutuvat kilpailemaan muiden olentoryhmien
kanssa (joka, kuten myöhemmin tulemme näkemään, on yhtä tärkeä, ellei
vielä tärkeämpi asianhaara). Mutta taulukkoni osottavat edelleen, että
rajotetulla alueella yleisimpinä tavattavat lajit, s.o. ne, joihin
kuuluu suurin lukumäärä yksilöitä, sekä lajit, jotka alueellaan ovat
enimmin levinneet (ja tämä on eri asia kuin laajalla alueella
tavattavat ja myöskin jonkun verran eri asia kuin yleiset lajit)
useimmiten ovat kylliksi selväpiirteisiä ansaitakseen mainitsemista
kasvitieteellisissä teoksissa. Siten juuri kukoistavimmat eli, kuten
voimme niitä nimittää, vallitsevat lajit, -- nimittäin ne, jotka
tavataan laajalla alueella, jotka omalla alueellaan ovat laajimmalle
levinneet ja joiden yksilöluku on suurin -- useimmiten tuottavat
selväpiirteisiä muunnoksia eli alulla olevia lajeja, joina minä niitä
pidän. Tämän saattoi kenties ennakolta arvatakin. Sillä koska
muunnosten välttämättä on taisteltava alueensa muiden asujanten kanssa,
tullakseen johonkin määrin pysyväisiksi, ovat ne lajit, jotka ovat
päässeet vallitseviksi, paraiten omansa tuottamaan jälkeläisiä, jotka
edelleen perivät, joskin hieman muuttuneina, ne edulliset ominaisuudet,
joiden avulla niiden vanhemmat saavuttivat vallitsevan asemansa
maamiestensä joukossa. Kun tässä puhumme vallitsevasta asemasta,
huomattakoon, että tarkotamme ainoastaan sellaisia muotoja, jotka
joutuvat kilpailemaan toistensa kanssa ja eritoten saman suvun tai
luokan jäseniä, joilla on miltei samanlaiset elintavat. Mitä yksilöiden
lukuisuuteen ja lajin yleisyyteen tulee, koskee vertailu tietysti
ainoastaan saman ryhmän jäseniä. Jotakin ylemmistä kasveista voidaan
nimittää vallitsevaksi, jos sitä on useampia yksilöitä ja jos se on
alueellaan laajemmalle levinnyt kuin muut saman alueen kasvit, jotka
elävät lähipitäen samanlaisten elinehtojen alaisina, eikä tällainen
kasvi ole vähemmän vallitseva sen vuoksi, että jotkut rihmalevät tai
loissienet ovat äärettömän paljon lukuisammat yksilöistä ja laajemmalle
levinneet. Jos sitävastoin rihmalevät tai loissienet voittavat muut
sukulaisensa yllämainituissa suhteissa, ovat ne silloin vallitsevina
omassa luokassaan.



ALUEEN LAAJEMPIEN SUKUJEN LAJIT MUUNTELEVAT USEAMMIN KUIN PIENEMPIEN
SUKUJEN LAJIT.


Jos jaetaan jonkun alueen kasvit sen mukaan, kuin ne jossakin kasviossa
ovat esitetyt, kahteen ryhmään siten, että toiseen ryhmään asetetaan
kaikki laajempiin sukuihin kuuluvat (s.o. useita lajeja sisältävät) ja
toiseen pienempiin sukuihin kuuluvat kasvit, havaitaan edellisten
joukkoon kuuluvan hiukan useampia hyvin yleisiä ja alueellaan laajalle
levinneitä eli vallitsevia lajeja. Tätä saattoi ennakolta olettaakin,
sillä pelkästään se seikka, että jollakin alueella kasvaa useita
samansukuisia lajeja, osottaa alueella vallitsevissa organisissa tai
epäorganisissa elinehdoissa olevan jotakin suvun menestymiselle
suotuisaa. Ja tämän vuoksi saatoimme olettaa tapaavamme laajoissa
suvuissa suhteellisesti suuremman luvun vallitsevia lajeja. Kumminkin
pyrkivät niin monet seikat hämmentämään tätä tulosta, että olen
hämmästynyt huomatessani taulukkojen osottavan pienenkin enemmistön
olevan laajempien sukujen puolella. Tahdon tässä viitata vaan kahteen
sellaiseen syyhyn. Sekä suolattoman että suolaisen veden kasveilla on
tavallisesti hyvin laajat kasvualueet, ja ne ovat alueillansa hyvin
levinneitä; tämä seikka näyttää kumminkin olevan yhteydessä näiden
kasvien kasvupaikkojen laadun kanssa ja sillä on vähän tai ei mitään
tekemistä niiden sukujen suuruuden kanssa, joihin kasvit kuuluvat.
Alhaisemmalla kehitysasteella olevat kasvit taas ovat paljon
laajemmalle levinneitä kuin ylemmällä asteella olevat, eikä tämäkään
seikka ole missään läheisessä suhteessa suvun suuruuteen. Syy, miksi
alhaiselimistöiset kasvit ovat laajalle levinneitä, tulee
selvitettäväksi maantieteellistä levenemistä käsittelevässä luvussa.

Pitäen lajeja ainoastaan selväpiirteisinä ja tarkasti määriteltävinä
muunnoksina johduin tekemään sen ennakko-otaksuman, että laajempien
sukujen lajeista jokaisella alueella esiintyy muunnoksia useammin kuin
pienempien sukujen lajeista. Sillä missä tahansa on muodostunut useita
lähisukuisia (s.o. samaan sukuun kuuluvia) lajeja, siellä
säännöllisesti on parhaillaan muodostumassa paljon muunnoksia ja alulla
olevia lajeja. Missä paljon suuria puita kasvaa, siellä odotamme
tapaavamme myöskin vesoja. Siellä, missä suvusta on muuntelun kautta
muodostunut useita lajeja, ovat olosuhteet olleet muuntelulle
suotuisat; ja tästä syystä voimme otaksua, että olosuhteet edelleenkin
ovat muuntelulle suotuisat. Jos sitävastoin pidämme jokaista lajia
erikoisen luomistyön tuloksena, ei ole olemassa mitään nähtävää syytä,
miksi monilajisessa ryhmässä esiintyy enemmän muunnoksia kuin
harvalajisessa.

Todistaakseni tämän otaksuman oikeaksi, olen jakanut kahdentoista eri
maan kasvit ja kahden alueen kovakuoriaiset kahteen miltei yhtä suureen
ryhmään, joista toinen käsittää laajempien ja toinen pienempien sukujen
lajit, ja jokaisessa tapauksessa on osottautunut, että laajempien
sukujen taholla on esiintynyt muunnoksia suhteellisesti useammista
lajeista kuin pienempien sukujen taholla. Sitäpaitsi niissä laajojen
sukujen lajeissa, joista muunnoksia esiintyy, on muunnosten
keskimääräinen lukuisuus poikkeuksetta suurempi kuin pienten sukujen
lajeissa. Näihin tuloksiin tulemme silloinkin, kun teemme toisenlaisen
jaotuksen, kokonaan poistaen taulukoista kaikki pienimmät suvut, joissa
lajeja on vain yhdestä neljään. Nämä tosiseikat antavat ilmeisesti
tukea sille mielipiteelle, että lajit ovat ainoastaan selväpiirteisiä
ja vakaantuneita muunnoksia. Sillä missä tahansa samasta suvusta on
syntynyt useita lajeja, eli missä, jos saamme käyttää tällaista
lausetapaa, lajituotanto on ollut toimessa, siellä meidän täytyy tavata
se yhä vieläkin toimivana, etenkin kun meillä on täysi syy uskoa uusien
lajien muodostuvan hitaasti. Ja tämä pitää varmasti paikkansa, jos
pidetään muunnoksia alulla olevina lajeina; taulukkoni näet osottavat
selvästi yleisen säännön olevan sen, että missä tahansa on muodostunut
useita lajeja jostakin suvusta, siellä tämän suvun lajeista esiintyy
joukko muunnoksia, s.o. alulla olevia lajeja, joiden luku kohoo yli
keskimäärän. Ei niin, että kaikki laajat suvut muuntelisivat nykyään
suuresti ja että niiden lajien lukumäärä siten olisi kasvamassa tai
etteivät mitkään pienet suvut muuntelisi ja kasvaisi. Jos niin olisi
asianlaita, niin se olisi teorialleni hyvin onnetonta, koska geologia
selvästi kertoo meille, että pienet suvut ovat usein aikojen kuluessa
suuresti kasvaneet ja että laajat suvut ovat usein, saavutettuaan
suurimman laajuutensa, rappeutuneet ja hävinneet. Tahdomme tässä
ainoastaan osottaa, että suvusta, josta on muodostunut useita lajeja,
niitä yhä vieläkin muodostuu verrattain lukuisasti. Ja tämä pitää
varmasti paikkansa.



MONET LAAJEMPIIN SUKUIHIN KUULUVAT LAJIT MUISTUTTAVAT MUUNNOKSIA SIINÄ,
ETTÄ OVAT TOISILLEEN LÄHEISESTI, MUTTA ERI TAVOIN SUKUA JA ETTÄ NIILLÄ
ON RAJOTETTU LEVENEMISALUE.


Laajojen sukujen lajeilla ja näiden lajien tunnustetuilla muunnoksilla
on muitakin huomiota ansaitsevia yhtymäkohtia. Olemme nähneet, ettei
ole olemassa mitään pettämätöntä tunnusta, jonka avulla voisi erottaa
lajin selväpiirteisestä muunnoksesta ja että, milloin ei ole löydetty
epävarmoja muotoja yhdistäviä välirenkaita, luonnontutkijain on pakko
ratkaista asia näiden muotojen välillä huomattavan eroavaisuusmäärän
mukaan, analogian avulla päättäen, riittääkö tämä eroavaisuusmäärä
kohottamaan toisen tai molemmat lajien arvoon. Eroavaisuusmäärä on siis
hyvin tärkeä tunnusmerkki määrätessä, onko kaksi muotoa luettava
lajeiksi vai muunnoksiksi. Nyt on Fries huomauttanut lajien välisen
eroavaisuusmäärän olevan kasveissa laajoissa suvuissa usein erittäin
pienen ja samaa on Westwood huomauttanut hyönteisistä. Olen koettanut
tarkastaa tätä seikkaa keskimäärälaskujen avulla, ja mikäli
riittämättömistä tuloksista voi päättää, ne näyttävät vahvistavan tätä
väitettä. Olen myöskin neuvotellut muutamien tarkkasilmäisten ja
kokeneiden havainnontekijäin kanssa, ja asiaa harkittuaan he ovat
yhtyneet samaan mielipiteeseen. Tässä suhteessa laajempien sukujen
lajit siis muistuttavat muunnoksia enemmän kuin pienempien sukujen
lajit. Toisin sanoen, laajemmissa suvuissa, joissa parhaillaan on
muodostumassa keskimääräistä suurempi joukko muunnoksia eli alulla
olevia lajeja, monet jo valmiiksi muodostuneista lajeista yhä johonkin
määrin muistuttavat muunnoksia siinä suhteessa, että niiden keskinäiset
eroavaisuudet ovat tavallista pienemmät.

Sitäpaitsi laajempien sukujen lajit ovat sukua toisilleen samalla
tavoin kuin jonkin lajin muunnokset ovat toisilleen sukua. Ei yksikään
luonnontutkija väitä kaikkien suvun lajien eroavan toisistaan yhtä
suuresti; suvut voidaan tavallisesti jakaa alasukuihin tai osastoihin
(sections) tai vielä pienempiinkin ryhmiin. Kuten Fries on sattuvasti
huomauttanut, on pieniä lajiryhmiä tavallisesti seuralaistähtien tavoin
ryhmittynyt sikermiksi toisten lajien ympärille.

Ja mitä muuta ovat muunnoksetkaan kuin muotoryhmiä, jotka eri tavoin
ovat sukua toisilleen, muodostaen sikermiä toisten muotojen, s.o.
kantalajiensa ympärille. Epäilemättä muunnosten ja lajien välillä on
olemassa eräs mitä tärkein eroavaisuuskohta, nim. se, että muunnokset
eroavat toisistaan ja kantalajistaan paljon vähemmän kuin saman suvun
lajit eroavat toisistaan. Mutta kun myöhemmin käsittelemme
"ominaisuuksien erilaistumisen" lakia, saamme nähdä, miten tämä seikka
on selitettävissä ja kuinka muunnosten väliset pienemmät eroavaisuudet
pyrkivät kasvamaan suuremmiksi lajien välisiksi eroavaisuuksiksi.

Eräs toinenkin kohta ansaitsee huomiota. Muunnokset rajottuvat yleensä
hyvin ahtaalle alalle, mikä oikeastaan onkin itsestään selvää, sillä
jos muunnoksen huomattaisiin olevan laajemmalle levinneen kuin sen
oletetun kantalajin, niin niiden nimitykset vaihtuisivat. Mutta on
syytä uskoa, että lajeilla, jotka ovat hyvin läheistä sukua muille
lajeille ja siinä kohden muistuttavat muunnoksia, usein on hyvin ahdas
levenemisalue. Niinpä H.C. Watson on merkinnyt minulle hyvin
järjestetyssä kasviossa nimeltä "London Catalogue of plants" (4:s
painos) 63 kasvia, jotka siinä on luettu lajeiksi, mutta joiden hän
katsoo olevan niin läheistä sukua muille lajeille, että niiden lajiarvo
hänestä on epävarma. Näiden 63 oletetun lajin levenemisalueet
käsittävät keskimäärin yli 6,9 niistä piireistä, joihin Watson on
jakanut Ison-Britannian. Nyt on tässä samassa luettelossa mainittu 53
tunnustettua muunnosta, ja näiden levenemisalueet käsittävät yli 7,7
piiriä, kun taas lajit, joihin nämät muunnokset kuuluvat, käsittävät
14,3 piiriä. Tunnustetuilla muunnoksilla on siis melkein yhtä ahdas
keskimääräinen levenemisalue kuin lähisukuisilla muodoilla, jotka
Watson merkitsi epävarmoiksi lajeiksi, mutta jotka Britannian
kasvientutkijat melkein yleisesti ovat lukeneet aito lajeiksi.



JÄLKIKATSAUS.


Muunnokset eivät ole erotettavissa lajeista, paitsi yhdistäviä
välimuotoja tavattaessa ja erään niiden välisen epämääräisen
eroavaisuusmäärän nojalla. Sillä jos kaksi muotoa eroaa toisistaan
hyvin vähän, luetaan ne yleensä muunnoksiksi, vaikkei niitä
voitaisikaan läheisesti liittää toisiinsa. Mutta kuinka suuri sen
eroavaisuusmäärän tulee olla, joka riittää kohottamaan kaksi muotoa
lajien arvoon, sitä ei voi tarkasti määritellä. Suvuissa, joiden
lajiluku jollakin alueella on keskimäärää suurempi on näiden lajien
muunnostenkin luku keskimäärää suurempi. Laajoissa suvuissa ovat lajit
läheisesti, mutta eri tavoin sukua keskenänsä, muodostaen pieniä ryhmiä
toisten lajien ympärille. Lajeilla, jotka ovat hyvin läheistä sukua
muille lajeille, on ilmeisesti rajotettu levenemisalue. Kaikissa näissä
suhteissa laajojen sukujen lajit osottavat suurta yhdenmukaisuutta
muunnosten kanssa. Ja me voimme hyvin käsittää tämän yhdenmukaisuuden,
jos lajit joskus ovat olleet olemassa muunnoksina ja siten saaneet
alkunsa, kun taas tämä yhdenmukaisuus on aivan käsittämätön, jos lajit
ovat toisistaan riippumattomia luomia.

Olemme myöä nähneet, että jokaisessa luokassa laajempien sukujen
kukoistavimmat eli vallitsevat lajit tuottavat keskimäärin lukuisimmin
muunnoksia; muunnoksilla taas on taipumus -- kuten myöhemmin tulemme
näkemään -- muodostua uusiksi erikoisiksi lajeiksi. Siten laajemmat
suvut pyrkivät yhä laajenemaan ja kaikkialla luonnossa pyrkivät ne
elämänmuodot, jotka ovat vallitsevina, tulemaan yhä vallitsevammiksi,
jättäessään paljon toisintuneita, vallitsevia jälkeläisiä. Mutta
laajemmilla suvuilla on myös taipumus vähitellen pirstautua pienemmiksi
suvuiksi, kuten myöhemmin tulemme tarkemmin selittämään. Ja siten
elämänmuodot kaikkialla kautta maailman jakautuvat ryhmiin, jotka ovat
toisten ryhmien alaisia.



III LUKU.

TAISTELU OLEMASSA-OLOSTA.

Sen suhde luonnolliseen valintaan. -- Nimitystä käytetty laajassa
merkityksessä. -- Geometrisena sarjana tapahtuva lisääntyminen. --
Kotiutuneiden kasvien ja eläinten nopea lisääntyminen. -- Lisääntymistä
ehkäiseviä seikkoja. -- Yleinen kilpailu. -- Ilmaston vaikutukset. --
Yksilöjen lukuisuuden suoma turva. -- Eläinten ja kasvien monimutkaiset
keskinäiset suhteet kaikkialla luonnossa. -- Ankarinta taistelua
olemasta-olosta käydään saman lajin yksilöjen ja muunnosten välillä;
usein vallitsee ankara taistelu myöskin saman suvun lajien välillä. --
Elimistön suhde muihin elimistöihin on tärkein kaikista suhteista.


Ennenkuin ryhdymme tämän luvun varsinaiseen aiheeseen, täytyy minun
tehdä muutamia alustavia huomautuksia, osottaakseni missä suhteessa
taistelu olemassa-olosta on luonnolliseen valintaan. Edellisessä
luvussa olemme nähneet, että luonnontilassa elävissä elollisissa
olennoissa ilmenee jonkun verran yksilöllistä muuntelevaisuutta; tätä
ei tietääkseni koskaan ole kiellettykään. Meille on vähäpätöistä,
kutsutaanko lukuisia epävarmoja muotoja lajeiksi, alalajeiksi tai
muunnoksiksi, ja mihin arvoluokkaan esim. Britannian kasviston
kaksi- tai kolmesataa epävarmaa muotoa asetetaan, kunhan myönnetään,
että on olemassa joitakin selväpiirteisiä muunnoksia. Mutta
yksilöllisen muuntelevaisuuden ja muutamien selväpiirteisten muunnosten
pelkkä olemassaolo ei paljoakaan auta meitä ymmärtämään, kuinka lajit
syntyvät luonnossa, joskin ne muodostavat lajien syntymiselle
välttämättömän perustan. Kuinka ovat nuo erinomaisen täsmälliset
mukautumiset -- toisen elimistönosan mukautuminen toisen elimistönosan
mukaan ja valitseviin elinehtoihin sekä eri elimellisten olioiden
mukautuminen toistensa mukaan -- saavuttaneet täydellisyytensä? Me
näemme tämän sopuisan mukautumisen selvimmin tikassa ja mistelikasvissa
ja miltei yhtä selvästi alhaisimmassa loiseläimessäkin, joka
takertuu jonkun nelijalkaisen karvoihin tai linnun höyheniin,
sukeltajakuoriaisen rakenteessa, haivenilla varustetussa siemenessä,
jota pieninkin tuulenpuuska lennättää -- sanalla sanoen, me näemme
sopuisaa mukautumista kaikkialla, elollisen maailman joka osassa.

Mistä sitten johtuu, voitanee taaskin kysyä, että muunnokset, joita
olen kutsunut alulla oleviksi lajeiksi, lopuksi muuttuvat selviksi aito
lajeiksi, jotka useimmiten ilmeisesti eroavat toisistaan paljon enemmän
kuin saman lajin muunnokset? Kuinka syntyvät nuo lajiryhmät, jotka
muodostavat n.k. erikoiset suvut ja jotka eroavat toisistaan enemmän
kuin saman suvun lajit? Kaiken tämän aiheuttaa, kuten seuraavassa
luvussa selvemmin saamme nähdä, _taistelu olemassa-olosta_. Tästä
taistelusta johtuu, että muuntelut, jotka -- miten vähäpätöisiä ja
mistä syistä aiheutuneita lienevätkin -- johonkin määrin ovat edullisia
yksilöille näiden suunnattoman monimutkaisissa suhteissa muihin
elollisiin olentoihin ja ulkonaisiin elinehtoihin, auttavat yksilöiden
säilymistä ja periytyvät tavallisesti jälkeläisiin. Jälkeläisillä on
siten paremmat eloonjäämisen mahdollisuudet, sillä niistä monista lajin
yksilöistä, joita määrä-ajoin syntyy, voi ainoastaan pieni osa jäädä
eloon. Olen kutsunut tätä lakia, jonka mukaan jokainen pieninkin muutos
säilyy, jos se vaan on hyödyllinen, _luonnolliseksi valinnaksi_,
osottaakseni sen suhdetta ihmisen vallassa olevaan valintaan. Mutta
Herbert Spencer'in usein käyttämä lausetapa "_kelvollisinten
eloonjääminen_" on täsmällisempi ja toisinaan yhtä sopiva. Olemme
nähneet, että ihminen voi valinnallaan varmasti saavuttaa suuria
tuloksia ja että hän voi mukaannuttaa elollisia olentoja omiin
tarpeisiinsa, kartuttamalla pieniä, mutta hyödyllisiä muunteluja, joita
luonto hänelle on tarjonnut. Mutta luonnollinen valinta on, kuten
myöhemmin tulemme näkemään, voima, joka on lakkaamatta valmis toimimaan
ja joka on äärettömän paljon mahtavampi ihmisen heikkoja ponnistuksia,
samoinkuin luonnon työt voittavat taiteen saavutukset.

Selvitelkäämme nyt vähän yksityiskohtaisemmin olemassaolo-taistelua.
Vastaisessa teoksessani tämä aihe tulee laajemman käsittelyn alaiseksi,
jonka se hyvin ansaitsee. Vanhempi De Candolle ja Lyell ovat laajoissa
ja filosofisissa esityksissään toteennäyttäneet, että elolliset olennot
ovat ankarassa kilpailussa keskenään. Mitä kasveihin tulee, ei
kukaan ole käsitellyt tätä aihetta nerokkaammin ja suuremmalla
asiantuntemuksella kuin Manchesterin tuomiorovasti W. Herbert, mikä
nähtävästi johtuu hänen perinpohjaisesta perehtymisestään
puutarhanviljelykseen. Ei mikään ole helpompaa, kuin sanoissa hyväksyä
universalisen olemisen taistelun totuus, eikä mikään vaikeampaa -- niin
ainakin minusta on näyttänyt -- kuin alituisesti pitää tämä totuus
mielessään. Mutta jollei se ole syvälle mieleemme syöpynyt, käsitämme
vain hämärästi tai aivan väärin koko luonnon talouden kaikkine
levenemistä, harvinaisuutta, häviämistä ja muuntelua koskevine
tosiseikkoineen. Luonto näyttää meistä säteilevän iloa, näemme sen
usein uhkuvan ravinnon yltäkylläisyyttä, mutta useinkaan emme näe
taikkapa unohdamme, miten linnut, jotka huolettomina ympärillämme
visertävät, enimmäkseen elävät hyönteisillä tai siemenillä, siten alati
hävittäen elämää, taikkapa unohdamme, kuinka paljon näitä laulajia tai
niiden munia tai poikasia joutuu petolintujen ja petoeläinten
saaliiksi. Me emme aina pidä mielessämme, että vaikka ruokaa tällä
haavaa olisikin yltäkyllin, ei näin ole laita joka vuonna ja kaikkina
vuodenaikoina.



NIMITYSTÄ "TAISTELU OLEMASSA-OLOSTA" KÄYTETTY LAAJASSA MERKITYKSESSÄ.


Minun on heti alussa huomautettava, että käytän tätä nimitystä laajassa
ja kuvaannollisessa merkityksessä, sisällyttäen siihen toisen olennon
riippuvaisuuden toisesta ja, mikä on tärkeämpää, ei vaan yksilön
elämän, vaan myöskin suvun säilymisen.

Kahden koiransukuisen eläimen voidaan sanoa täydellä todella
taistelevan ravinnosta ja elämästä nälänhädän aikana. Mutta sanotaanpa
myöskin erämaan laidassa kasvavan kasvin taistelevan elämästänsä
kuivuutta vastaan, vaikka oikeammin pitäisi sanoa, että kasvin elämä on
riippuvainen kosteudesta. Kasvin, joka vuosittain valmistaa tuhannen
siementä, joista keskimäärin ainoastaan yksi pääsee kehittymään,
voidaan paremmalla syyllä sanoa taistelevan saman- tai erisukuisten
kasvien kanssa, jotka jo ennestään peittävät maan. Misteli-kasvi on
riippuvainen omenapuusta ja muutamista muista puista, mutta vain
etäisessä merkityksessä voidaan sanoa mistelin ja näiden puiden
taistelevan keskenänsä; jos nimittäin näitä loiskasveja kasvaa liian
paljon samassa puussa, niin puu kuihtuu ja kuolee. Useiden
mistelitaimien, jotka kasvavat taajassa samalla oksalla, voidaan
paremmalla syyllä sanoa taistelevan keskenään. Koska mistelin siemeniä
kylvävät linnut, riippuu sen olemassa-olo näistä, ja sen voidaan
kuvaannollisesti sanoa taistelevan muiden hedelmääkantavien kasvien
kanssa, houkutellessaan lintuja syömään ja siten kylvämään sen
siemeniä. Näissä eri merkityksissä, jotka koskettavat toisiaan, käytän
mukavuuden vuoksi yleistä nimitystä "taistelu olemassa-olosta".



GEOMETRISENA SARJANA TAPAHTUVA LISÄÄNTYMINEN.


Olemassaolo-taistelu on välttämätön seuraus kaikkien elollisten
olentojen suuresta lisääntymistaipumuksesta. Jokaisen olennon, joka
luonnollisena elinaikanaan tuottaa useita munia tai siemeniä, täytyy
joutua kärsimään hävitystä jonakin ikäkautenaan, jonakin vuodenaikana
taikkapa satunnaisesti jonakin vuonna, muuten sen lukumäärä karttuisi
geometrisena sarjana tapahtuvan lisääntymisen johdosta nopeasti niin
suunnattoman suureksi, ettei mikään alue voisi elättää sen jälkeisöä.
Kun näin syntyy useampia yksilöitä kuin voi jäädä elämään, on tästä
aina seurauksena taistelu olemassa-olosta joko kahden samaan lajiin
kuuluvan yksilön, eri lajeihin kuuluvien yksilöiden tai yksilön ja
ulkonaisten olosuhteiden välillä. Tässä meitä kohtaa Malthuksen oppi,
sovellettuna monin verroin ankarampana koko kasvi- ja eläinkuntaan.
Sillä tässä tapauksessa ei voi tulla kysymykseen mikään ravinnon
keinotekoinen kartuttaminen eikä harkittu pidättäytyminen aviosta.
Olkoonpa, että muutamien lajien lukumäärä tällä haavaa onkin enemmän
tai vähemmän ripeästi kasvamassa; kaikille se ei ole mahdollista, sillä
maailma ei voisi tarjota niille tilaa.

Ei ole mitään poikkeusta siitä säännöstä, että jokainen elollinen
olento lisääntyy luonnollisella tavalla niin runsaasti, että jollei
mikään hävitys sitä kohtaisi, koko maa pian peittyisi yhden ainoan
parin jälkeläisistä. Hitaasti lisääntyvä ihminenkin kartuttaa
kahdessakymmenessäviidessä vuodessa lukumääränsä kaksinkertaiseksi ja
tämän suhteen mukaisesti ei kuluisi tuhattakaan vuotta, ennenkuin hänen
jälkeläisillään ei kirjaimellisesti puhuen enää olisi seisomasijaa maan
päällä. Linné on laskenut, että jos joku yksivuotinen kasvi tuottaisi
ainoastaan kaksi siementä -- ja näin niukasti lisääntyvää kasvia ei ole
ainoatakaan -- ja niiden taimet seuraavana vuonna tuottaisivat kaksi
siementä j.n.e., niin kahdenkymmenen vuoden kuluttua olisi miljoona
kasvia. Elefanttia pidetään hitaimmin sikiävänä kaikista tunnetuista
eläimistä. Olen ottanut arvioidakseni sen luonnollisen lisääntymisen
todenmukaisen vähintäisluvun. Lienee varminta olettaa, että se alkaa
siittää kolmenkymmenen vuotiaasta ja jatkaa siittämistä yhdeksänkymmen
vuotiaaksi, tuottaen tällävälin kuusi poikasta ja eläen sadan vuoden
vanhaksi. Jos näin on laita, olisi yhdellä elefanttiparilla 740 tai 750
vuoden kuluttua lähes yhdeksäntoista miljoonaa elossa-olevaa
jälkeläistä.

Mutta meillä on tästä asiasta parempiakin todisteita kuin pelkkiä
teoretisia laskelmia, nimittäin lukuisia kertomuksia luonnontilassa
elävien eri eläinten hämmästyttävän nopeasta lisääntymisestä, kun
olosuhteet ovat olleet niille suotuisat kahtena tai kolmena vuonna.
Vielä sattuvampana todisteena ovat useat kotieläimemme, jotka ovat
metsistyneet eri maanosissa; jolleivät kertomukset hitaasti sikiävien
nautaeläinten ja hevosten nopeasta lisääntymisestä Etelä-Amerikassa ja
viime aikoina Australiassa olisi sitovasti todistettuja, olisivat ne
uskomattomia. Samoin on kasvien laita. Voisi kertoa tapauksia muualta
tuoduista kasveista, jotka vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa ovat
levinneet yli kokonaisten saarten. Useat kasvit, kuten artisokka ja
eräs suuri ohdake, jotka nykyään ovat La Platan avaroilla tasangoilla
yleisimmin levinneet; peittäen maan pintaa penikulmamäärin ja melkein
kokonaan syrjäyttäen kaikki muut kasvit, ovat Europasta tuotuja. Ja
Intiassa on kasveja, jotka nyt, kuten olen tohtori Falconer'ilta
kuullut, ovat levinneinä Kap Comor'ilta Himalajaan saakka, vaikka ovat
tuodut Amerikasta tämän maanosan löydön jälkeen. Sellaisissa
tapauksissa -- ja lukemattomia muita voisi mainita -- ei kukaan
olettane eläinten tai kasvien hedelmällisyyden äkkiä joksikin ajaksi
huomattavasti lisääntyneen. Ilmeinen selitys on se, että elinehdot ovat
olleet erittäin suotuisat, että sen johdosta on vähemmän tuhoutunut
vanhoja ja nuoria yksilöitä ja että melkein kaikki nuoret yksilöt ovat
päässeet sikiämään. Geometrisena sarjana lisääntyminen, jonka tulos ei
koskaan voi olla hämmästyttämättä, selittää yksinkertaisesti niiden
erinomaisen nopean lisääntymisen ja laajan levenemisen uusilla
asuinsijoillaan.

Luonnontilassa melkein jokainen täysikasvuinen kasvi tuottaa vuosittain
siemeniä ja eläinten joukossa on hyvin harvoja, jotka eivät vuosittain
pariudu. Voimme senvuoksi huoletta väittää, että kaikki kasvit ja
eläimet pyrkivät lisääntymään geometrisena sarjana, että ne kaikki
nopeasti kansottaisivat jokaisen asuinpaikan, jossa ne voivat elää, ja
että jonakin ikäkautena tapahtuvan tuhoutumisen täytyy rajottaa tätä
lisääntymistaipumusta. Läheinen suhteemme suurempiin kotieläimiimme on
luullakseni omansa johtamaan meidät harhaan. Me emme näe minkään suuren
hävityksen niitä kohtaavan, mutta me emme ota huomioon sitä, että niitä
joka vuosi teurastetaan tuhansittain ravinnoksi ja että luonnontilassa
varmaankin yhtä suuri lukumäärä tavalla tai toisella saisi surmansa.

Ainoa seikka, mikä erottaa toisistaan sellaiset elimistöt, jotka
vuosittain tuottavat tuhansittain munia tai siemeniä ja sellaiset,
jotka tuottavat vain aniharvoja, on se, että hitaasti sikiävät
elimistöt tarvitsevat muutamia vuosia enemmän kansottaakseen,
olosuhteiden ollessa suotuisia, kokonaisen alueen, olkoonpa tämä kuinka
suuri tahansa. Kondori-kotka munii ainoastaan pari munaa ja strutsi
parikymmentä, ja kuitenkin kondori saattaa samalla alueella olla
strutsia lukuisampi. Myrskylintu (Procellaria glacialis) munii vain
yhden munan, mutta siitä huolimatta sen arvellaan olevan maailman
lukuisimman lintulajin. Toinen kärpänen munii sadottain munia ja toinen
-- kuten esim. hippobosca -- yhden ainoan munan, mutta tämä seikka ei
ratkaise sitä, kuinka monta yksilöä kumpaakin lajia sopii elämään
samalla alueella. Suurella munaluvulla on jotakin merkitystä niille
lajeille, jotka ovat riippuvaisia vaihtelevasta ravintomäärästä, se kun
tekee niiden nopean lisääntymisen mahdolliseksi. Mutta todella tärkeä
merkitys on suurella muna- tai siemenluvulla silloin, kun se korvaa
jonakin ikäkautena tapahtuvan suuren tuhoutumisen; tämä ikäkausi on
kaikkein useimmissa tapauksissa hyvin varhainen. Jos eläin voi jollakin
keinolla suojella muniaan tai poikasiaan, saattaa vähäinenkin lukumäärä
täysin riittää ylläpitämään kantasuvun. Mutta jos munia tai poikasia
tuhoutuu paljon, täytyy eläimen siittää niitä lukuisasti, muutoin
kuolee laji sukupuuttoon. Puulajin, joka eläisi keskimäärin tuhannen
vuoden vanhaksi, täysilukuisena säilymiseen olisi kylliksi, jos puu
tuottaisi yhden ainoan siemenen tuhannessa vuodessa, jollei tämä siemen
koskaan tuhoutuisi, ja jos sopiva itämispaikka olisi sille taattu.
Siten jokaisen eläimen tai kasvin keskimääräluku on kaikissa
tapauksissa ainoastaan välillisesti riippuvainen sen munien tai
siementen luvusta.

Luontoa tarkastaessa on mitä tärkeintä aina pitää mielessä edellisessä
puheena olleet seikat. Älkäämme koskaan unohtako, että jok'ainoa
elollinen olento niin sanoakseni kaikin voimin pyrkii kartuttamaan
lukuaan, että jokainen olento jonakin ikäkautenaan taistelee
olemassa-olostaan, että ankara hävitys välttämättä kohtaa joko nuoria
tai vanhoja olentoja jokaisessa sukupolvessa tai väliaikojen perästä
uudistuen. Poistakaamme joku este, lieventäkäämme hävitystä vain
hiukankin, niin lajien lukumäärä lisääntyy melkein heti hyvinkin
tuntuvasti.



LISÄÄNTYMISTÄ EHKÄISEVIÄ SEIKKOJA.


Syyt, jotka ehkäisevät jokaisen lajin luonnollista
lisääntymistaipumusta, ovat sangen hämärät. Katso elinvoimaisinta
lajia! Mitä suuremmaksi sen luku kasvaa, sitä suurempi on sen pyrkimys
yhä edelleen lisääntymään. Me emme tarkalleen tunne ehkäiseviä syitä
ainoassakaan tapauksessa. Tämä seikka ei hämmästytä ketään, joka
ajattelee, kuinka tietämättömiä tässä suhteessa olemme, mitä
ihmiseenkin tulee, joka kuitenkin on meille verrattomasti tunnetumpi
kuin mikään muu eläinkunnan laji. Tätä kysymystä lisääntymistä
ehkäisevistä seikoista ovat useat kirjailijat taidolla käsitelleet, ja
vastaisuudessa toivon minäkin voivani laajemmin selvitellä sitä,
varsinkin mitä Etelä-Amerikan villeihin eläimiin tulee. Tässä tahdon
vain tehdä muutamia huomautuksia, johdattaakseni lukijan mieleen
muutamia kysymyksen pääkohtia. Munat tahi hyvin nuoret eläimet
näyttävät yleensä, joskaan eivät poikkeuksetta, kärsivän enin. Kasvien
siemeniä tuhoutuu suuret määrät, mutta muutamista tekemistäni
huomioista päättäen näyttävät taimet kärsivän enin, versoessaan maassa,
jossa jo ennestään on taajassa muita kasveja. Taimia hävittävät myöskin
suuressa määrin erilaiset viholliset. Niinpä merkitsin kolmen jalan
pituisella ja kahden jalan levyisellä turvekappaleella, joka oli
eristetty kaivamalla sen ympäri oja ja jossa ei voinut olla mitään
haittaa muista kasveista, kaikki kotimaisiin ruoholajeihimme kuuluvat
taimet, sitä myöten kuin ne nousivat maan pinnalle, ja havaitsin
tällöin, että 357:stä taimesta hävisi kokonaista 295, jonka häviön
etupäässä saivat aikaan nilviäiset ja hyönteiset. Jos annetaan nurmen,
jota pitkät ajat on niitetty, kasvaa -- ja samantekevää on, jos
eläimet ovat sen tyystin kalunneet -- niin elinvoimaisemmat kasvit
vähitellen tappavat vähemmän elinvoimaiset, vaikkapa nämä olisivat
täysikasvuisiakin. Niinpä kahdestakymmenestä pienellä neljän jalan
pituisella ja kolmen jalan levyisellä niitetyllä nurmipalasella
kasvavasta lajista hävisi yhdeksän, kun muut lajit saivat esteettömästi
kasvaa.

Ravintomäärä, joka on tarjona kullekin lajille, määrää tietysti
lajin lisääntymismahdollisuuden äärimäisen rajan. Mutta lajin
keskimäärälukuisuuden määrää sangen useissa tapauksissa, ei saatavissa
oleva ravinto, vaan muiden eläinten saaliiksi joutuminen. Niinpä voi
tuskin olla epäilystä siitä, että peltopyiden, metsäkanojen ja jänisten
lukumäärä jokaisella laajalla maatilalla riippuu etupäässä pienempien
petoeläinten hävittämisestä. Jollei ainoatakaan otusta ammuttaisi
Englannissa lähimmän kahdenkymmenen vuoden kuluessa ja jollei saman
ajan kuluessa hävitettäisi ainoatakaan petoeläintä, olisi kaiken
todennäköisyyden mukaan riistaa vähemmän kuin nykyään, huolimatta
siitä, että satoja tuhansia otuksia ammutaan vuosittain. Toisaalta on
olemassa tapauksia, joissa ei ainoakaan eläinyksilö joudu petojen
saaliiksi; niin on esim. elefantin laita, sillä Intian tiikerikin
uskaltaa hyvin harvoin hyökätä nuoren elefantin kimppuun, jota emänsä
suojelee.

Ilmastolla on tärkeä osansa lajin keskilukuisuuden määräämisessä ja
ajottaiset erittäin kylmät tai kuivat vuodenajat näyttävät olevan
kaikkein tehokkaimmat esteet. Talven 1854-55 otaksun hävittäneen
maatilallani, päättäen etupäässä seuraavana keväänä havaitsemastani
suuresta pesien vähentymisestä, neljä viidesosaa linnuista; ja tämä on
hirvittävä hävitys, kun muistamme, että kulkutautien ihmisten
keskuudessa aiheuttama 10 % kuolevaisuus jo on harvinaisen ankara.
Ilmastolla ei ensi katsannolla näytä olevan mitään vaikutusta
olemassaolo-taisteluun; mutta sikäli kuin ilmaston vaikutukset
etupäässä aiheuttavat ravinnon vähenemisen, aikaansaavat ne mitä
ankarimman taistelun niiden joko samaan tai eri lajeihin kuuluvien
yksilöiden välillä, jotka elävät samanlaisella ravinnolla. Silloinkin
kun ilmasto, kuten esim. kova pakkanen, vaikuttaa suoranaisesti,
kärsivät eniten vähimmän elinvoimaiset eläimet tai ne, jotka ovat
saaneet niukemmalta ravintoa talven tullessa. Matkustaessamme etelästä
pohjoiseen tai kosteasta seudusta kuivaan, näemme aina muutamien lajien
käyvän yhä harvinaisemmiksi ja vihdoin kokonaan häviävän; ja koska
ilmaston muuttuminen on selvästi havaittavissa, olemme taipuvaiset
lukemaan kaiken sen suoranaisen vaikutuksen syyksi. Mutta tämä
mielipide on väärä. Me unohdamme, että jokaista lajia sielläkin, missä
se on erittäin runsaslukuinen, aina jonakin ikäkautenaan kohtaa
suunnaton hävitys vihollisten ja kilpailijain taholta, jotka
taistelevat sen kanssa olinpaikasta ja ravinnosta. Ja jos joku lievä
ilmastonmuutos on vähimmässäkin määrässä edullinen näille vihollisille
tai kilpailijoille, niin niiden luku kasvaa ja lajin lukumäärän täytyy
vähetä, koska jokaisella alueella jo on täysi asukasmääränsä. Kun
matkustaessamme etelään päin näemme jonkun lajin vähenevän luvultaan,
voimme olla varmat siitä, että tähän on aivan yhtä paljon syynä se,
että olosuhteet ovat muille lajeille suotuisat, kuin se, että ne tälle
yhdelle lajille ovat epäsuotuisat. Samoin on laita matkustaessamme
pohjoiseen päin, joskaan ei aivan yhtä suuressa määrässä; sillä
kaikkien lajien luku ja siis kilpailijainkin luku vähänee, kuta
pohjoisemmaksi tulemme. Kulkiessamme pohjoista kohti tai kiivetessämme
ylös vuorta tapaamme paljon useammin kitukasvuisia muotoja, joihin
ilmaston _suoranainen_ vaikutus on syynä, kuin kulkiessamme etelään tai
laskeutuessamme alas vuorta. Kun saavumme napaseutuihin, ikuisen lumen
peittämille huipuille tai täydellisiin erämaihin, käydään taistelua
elämästä melkein yksinomaan luonnonvoimia vastaan.

Että ilmasto yleensä vaikuttaa epäsuorasti, suosimalla muita lajeja,
sen näemme selvästi lukemattomista kasveista, jotka puutarhoissamme
voivat aivan hyvin kestää ilmanalamme, mutta jotka eivät koskaan
kotiudu luontoon, koska ne eivät voi kilpailla kotoisten kasviemme
kanssa eivätkä vastustaa kotimaisten eläintemme hävitystä.

Kun laji erittäin suotuisien olosuhteiden johdosta kasvaa tavattoman
lukuisaksi pienellä alalla, ovat usein seurauksena kulkutaudit, -- näin
näyttää ainakin olevan riistaeläintemme laita; ja tässä on rajottava
este, joka ei riipu olemisen taistelusta. Mutta muutamiin näistä n.k.
kulkutaudeistakin näyttävät olevan syynä loismadot, jotka jostakin
syystä, mahdollisesti osaksi siitä, että ne helposti leviävät taajassa
elävien eläinten joukossa, ovat olleet suhteettoman suotuisassa
asemassa. Tällöin voimme puhua taistelusta loiseläimen ja sen elättäjän
välillä.

Toisinaan taas on aivan välttämätöntä lajin säilymiselle, että
yksilöiden lukumäärä on suuri vihollisiin verraten. Niinpä voimme
helposti korjata pelloltamme runsaasti viljaa ja siemennauriita, koska
siemeniä on ylenmäärin verrattuna niiden lintujen lukuun, jotka niillä
elävät; eikä lintujen lukumäärä voi kasvaa siemenvarastoa vastaavaksi,
vaikka niillä yhtenä vuodenaikana onkin yltäkylläisesti ravintoa, koska
talviaika ehkäisee niiden lisääntymistä. Mutta jokainen, joka on
yrittänyt saada siemeniä muutamista harvoista vehnänkorsista tai muista
samantapaisista kasveista puutarhassaan, tietää kuinka vaikeata tämä
on; minä olen tällaisissa tapauksissa menettänyt joka ainoan siemenen.
Yksilöiden lukuisuuden tärkeys lajien säilymiselle selittää luullakseni
muutamia luonnossa havaittavia omituisia seikkoja, kuten esim. sen,
että hyvin harvinaiset kasvit ovat usein erinomaisen runsaslukuisia
niillä harvoilla paikoilla, missä niitä kasvaa, ja että muutamia
seurakasveja (social plants) tavataan levenemisalueensa äärimäisillä
rajoillakin seurakasveina, s.o. suurena yksilöryhmänä. Sellaisissa
tapauksissa voimme uskoa kasvin voivan elää vain siellä, missä
elinehdot ovat sille niin suotuisat, että paljon yksilöitä voi elää
yhdessä, siten pelastaen lajin täydellisestä häviöstä. Tahtoisin
lisätä, että risteytymisen hyvillä vaikutuksilla ja ahtaan
sisäsiitoksen huonoilla vaikutuksilla epäilemättä on osansa monissa
tällaisissa tapauksissa. En tahdo kuitenkaan tässä lähemmin kajota
tähän seikkaan.



KAIKKIEN ELÄINTEN JA KASVIEN MONIMUTKAISET KESKINÄISET SUHTEET
TAISTELUSSA OLEMASSA-OLOSTA.


Monet tunnetut tapaukset osottavat, kuinka monimutkaisia ja
odottamattomia ovat suhteet elollisten olentojen välillä, joiden on
taisteltava keskenään samalla alueella. Tahdon antaa tässä yhden ainoan
esimerkin, joka huolimatta yksinkertaisuudestaan herätti minussa
mielenkiintoa. Erään sukulaiseni Staffordshiressa sijaitsevalla
maatilalla, joka oli tutkimuksilleni erinomaisen otollinen, oli laaja,
peräti hedelmätön nummi, johon ei ihmiskäsi milloinkaan ollut koskenut.
Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli siitä aidalla erotettu monta
sataa acrea aivan samanluontoista maata ja istutettu siihen
skotlantilaisia mäntyjä. Nummen istutetun osan kasvistossa tapahtunut
muutos oli mitä huomattavin, suurempi kuin tavallisesti siirryttäessä
toiselta aivan erilaisesta maaperältä toiselle. Ei siinä kyllin, että
nummikasvien lukuisuussuhteet olivat täydelleen muuttuneet, vaan
istutuksilla versoi kaksitoista kasvilajia (lukuunottamatta heinä- ja
sarakasveja), joita ei ollut tavattavissa nummella. Hyönteisiin täytyi
vaikutuksen olla vielä suurempi, sillä kuusi hyönteissyöjä-lintua,
joita ei ollut nähtävissä nummella, oli hyvin yleisiä istutuksilla.
Nummella eleli kaksi tai kolme muuta hyönteissyöjä-lintua. Tässä
näemme, kuinka tehokas vaikutus oli ollut yhden ainoan puulajin
tuomisella alueelle, huolimatta siitä, ettei tämän ohella mitään muuta
oltu tehty kuin että maa-ala oli aidattu, joten karja ei päässyt sinne.
Mutta kuinka tärkeä merkitys aitaamisella on, sen näin selvästi lähellä
Farnham'ia Surreyn kreivikunnassa. Täällä on avaroita nummia ja vain
siellä täällä etäisten kukkulain laella on joitakuita ryhmiä vanhoja
skotlantilaisia mäntyjä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on aidattu
laajoja aloja ja itsestään kylväytyneitä mäntyjä on nyt nousemassa
maasta joukottain, kasvaen niin taajassa, etteivät kaikki jaksa jäädä
elämään. Todettuani, ettei näitä nuoria puita oltu kylvetty eikä
istutettu, hämmästytti niiden lukuisuus minua niin, että nousin useille
ylävämmille paikoille, mistä saatoin tarkastaa useita satoja acreja
aitaamatonta nummea, enkä tosiaankaan nähnyt siellä ainoatakaan
skotlantilaista mäntyä, lukuunottamatta noita vanhoja istutettuja
ryhmiä. Mutta läheltä tarkastaessani maata kanervanvarpujen välissä,
huomasin siinä kasvavan kosolta taimia ja pieniä puita, jotka kuitenkin
karja myötäänsä oli pureksinut poikki. Neliöyardin suuruisella alalla,
joka oli muutaman sadan yardin päässä eräästä vanhasta mäntyryhmästä,
laskin kolmekymmentäkaksi pientä puuta. Yksi niistä, jossa oli 26
vuosirengasta, oli monen vuoden kuluessa koettanut nostaa päänsä
kanervanvarpujen yläpuolelle, mutta onnistumatta. Ei ollut siis mikään
kumma, että maa, pian sen jälkeen kuin se oli aidattu, oli ylt'yleensä
reheväkasvuisten mäntyjen peitossa. Ja kuitenkin nummi oli niin peräti
hedelmätöntä ja niin avara, ettei olisi uskonut karjan voivan käyttää
sitä laitumenaan niin tyystin ja niin tehokkaasti.

Tässä näemme karjan vaikuttavan määräävästi skotlantilaisen männyn
olemassa-oloon; muutamissa maailman osissa taas hyönteiset vaikuttavat
määräävästi karjan olemassa-oloon. Paraguay tarjoo kenties omituisimman
esimerkin tästä. Siellä ei nimittäin koskaan ole tavattu metsistyneitä
nautaeläimiä, hevosia tai koiria, vaikka näitä eläimiä tavataan
laumottain kesyttöminä etelässä ja pohjoisessa. Azara ja Rengger ovat
osottaneet tähän olevan syynä erään Paraguayssa lukuisana esiintyvän
kärpäslajin, joka laskee munansa äskensyntyneiden eläinten napaan.
Näiden kärpästen lisääntymistä, lukuisia kun ovat, täytyy olla
ehkäisemässä jonkun seikan, luultavasti muiden loishyönteisten.
Jos siis jotkin hyönteissyöjä-linnut vähenisivät Paraguayssa,
lisääntyisivät luultavasti loishyönteiset. Tämä vähentäisi
napakärpästen lukua -- ja silloin nautaeläimet ja hevoset pääsisivät
metsistymään, mikä taas varmaan suuresti muuttaisi kasvistoa, (kuten
todella olen pannut merkille eräissä Etelä-Amerikan osissa). Tämä taas
vaikuttaisi suuresti hyönteisiin ja nämä vuorostaan -- kuten äsken
näimme tapahtuneen Staffordshiressa -- hyönteissyöjä-lintuihin j.n.e.
yhä jatkuvassa ja monimutkaisemmaksi käyvässä kiertokulussa. Luonnossa
eivät suhteet tosin ole yhtä yksinkertaisia kuin tässä oletetut. Yhä
uudelleen taistellaan taistelu toisensa jäljestä vaihtelevalla
menestyksellä, mutta siitä huolimatta voimat pysyvät niin tarkasti
tasapainossa, että luonnon ulkomuoto pysyy pitkien aikakausien
kuluessa muuttumattomana, joskin vähäpätöisinkin pikkuseikka
varmaan auttaisi toisen elollisen olennon saamaan voiton toisesta.
Ja kumminkin me perinpohjaisessa tietämättömyydessämme ja
itsevarmuudessamme ihmettelemme, kun kuulemme jonkun elimellisen
olennon sukupuuttoon-häviämisestä, ja kun emme käsitä syytä siihen,
loihdimme esiin mullistuksia autioksi hävittämään maailmaa tai keksimme
lakeja elämänmuotojen kestäväisyydestä.

En voi olla mainitsematta vieläkin muutamia esimerkkejä, jotka
osottavat, kuinka monimutkaisten suhteitten kudos kietoo toisiinsa
eläimiä ja kasveja, jotka ovat etäällä toisistaan luonnon asteikossa.
Minulla on myöhemmin oleva tilaisuus osottaa, etteivät hyönteiset
koskaan käy puutarhassani kasvavan ulkomaisen Lobelia fulgens'in
kukissa ja ettei se sen vuoksi, riippuen sen kukkien erikoisesta
rakenteesta, koskaan tuota siemeniä. Melkein kaikki Orchis-lajit
tarvitsevat hyönteisiä kuljettamaan niiden siitepölymyhkyjä ja
siten hedelmöittämään niitä. Kokeita tekemällä olen havainnut
kimalaisten olevan melkein välttämättömiä orvokin (Viola tricolor)
hedelmöittymiselle, sillä muut mehiläislajit eivät käy tässä kukassa.
Olen myöskin huomannut mehiläisten käyntien olevan tarpeen muutamien
apilalajien hedelmöittymiseen. Niinpä kaksikymmentä valkoapilan
(Trifolium repens) mykeröä antoi minulle 2,290 siementä, kun taas
toiset kaksikymmentä, joita varjeltiin mehiläisiltä, eivät antaneet
ainoatakaan siementä. Sata puna-apilan (Trifolium pratense) mykeröä
antoi samoin 2,700 siementä ja sama lukumäärä mykeröitä, joihin
kimalaiset eivät päässeet, ei ainoatakaan. Puna-apilassa käyvät
ainoastaan kimalaiset, koska muut mehiläissukuiset eivät ulotu imemään
sen kukista mettä. On arveltu koiperhosten voivan hedelmöittää apilaa;
epäilen kuitenkin, voivatko ne sitä tehdä, mitä puna-apilaan tulee,
koska niiden paino ei ole tarpeeksi suuri painaakseen alas teriön
siipiä. Sen vuoksi on hyvin todennäköistä, että jos koko kimalaisten
suku kuolisi sukupuuttoon tai tulisi hyvin harvinaiseksi Englannissa,
orvokki ja puna-apilakin tulisivat hyvin harvinaisiksi tai häviäisivät
kokonaan. Jokaisen alueen kimalaisten luku riippuu suuressa määrin
peltohiirien luvusta, jotka hävittävät niiden mesikakkuja ja pesiä;
kenraali Newman, joka on pitkät ajat tutkinut kimalaisten elintapoja,
arvelee että "enemmän kuin kaksi kolmannesta niistä siten häviää koko
Englannissa". Mutta hiirien lukuisuus on, niinkuin jokainen tietää,
suuressa määrin riippuvainen kissojen lukuisuudesta. Kenraali Newman
sanookin: "Kylien ja pienten kaupunkien lähistöllä olen tavannut
kimalaisten pesiä runsaammin kuin muualla, minkä luen hiiriä
hävittävien kissojen ansioksi". On siis vallan uskottavaa, että jos
kissansukuisia eläimiä on runsaasti jollakin seudulla, tämä seikka voi
määrätä, vaikuttamalla ensin hiirien ja näiden kautta mehiläisten
lukuisuuteen, eräiden kukkien lukuisuuden tällä seudulla!

Jokaisen lajin lisääntymistä ehkäisevät todennäköisesti monet eri
ikäkausina ja eri vuodenaikoina vaikuttavat seikat. Joku tai jotkut
näistä esteistä ovat tavallisesti voimakkaimmat, mutta kaikki ne
yhdessä määräävät lajin keskilukuisuuden, jopa sen olemassa-olonkin.
Muutamissa tapauksissa voidaan osottaa aivan erilaisten esteiden
vaikuttavan samaan lajiin eri seuduilla. Kun katselemme tiheäkasvuista
piennarta peittäviä ruohoja ja pensaita, olemme taipuvaiset pitämään
niiden suhteellista lukuisuutta ja lajeja n.k. sattuman aiheuttamana.
Mutta kuinka väärä onkaan tämä arvelu! Jokainen lienee kuullut
kerrottavan, että kun Amerikassa on kaadettu metsää, nousee paikalle
aivan uusi kasvullisuus. Mutta onpa huomattu, että eteläisissä
Yhdysvalloissa muinaisten intiaanikaupunkien raunioilla, joiden on
ennen täytynyt olla vapaina puista, taas ilmenee sama kaunis lajien
moninaisuus ja samat keskinäiset suhteet, kuin ympäröivässä
koskemattomassa metsässä. Mitä taisteluita onkaan käyty vuosisatojen
kuluessa eri puulajien välillä, joista jokainen vuosittain varistaa
tuhansittain siemeniä! Mitä sotaa tämän ja tuon hyönteisen välillä,
hyönteisten, nilviäisten ja muiden eläinten sekä toisaalta petolintujen
ja -eläinten välillä -- kaikkien pyrkiessä lisääntymään, kaikkien
eläessä toinen toisistaan tai puista, niiden siemenistä ja taimista,
taikkapa muista kasveista, jotka alussa peittivät maan ja estivät
puiden kasvun! Heitä ilmaan pivollinen höyheniä, niin kaikki putoavat
maahan määrättyjen lakien mukaan. Kuinka yksinkertainen onkaan tämä
problemi verrattuna siihen, jonka muodostaa niiden lukemattomien
kasvien ja eläinten vaikutus ja vastavaikutus, jotka ovat vuosisatojen
kuluessa määränneet vanhoilla intiaanikaupunkien raunioilla nykyään
kasvavien puiden suhteellisen lukumäärän ja lajit!

Toisen elimellisen olennon riippuvaisuus toisesta, kuten esim. loisen
riippuvaisuus elättäjästään, liittää tavallisesti toisiinsa olennolta,
jotka ovat etäällä toisistaan luonnon asteikossa. Toisinaan on näin
myöskin sellaisten olentojen laita, joiden voidaan todella sanoa
taistelevan keskenänsä olemassa-olosta, kuten esim. heinäsirkkojen ja
ruoholla elävien nelijalkaisten. Mutta taistelu on miltei aina ankarin
samaan lajiin kuuluvien yksilöiden välillä, sillä ne asustavat samoilla
seuduilla, elävät samalla ravinnolla ja ovat alttiina samoille
vaaroille. Saman lajin muunnosten välillä on taistelu tavallisesti
miltei yhtä ankara ja me näemme sen toisinaan pian saavan ratkaisunsa.
Jos esim. kylvetään eri vehnämuunnoksia sekaisin ja täten saatu
sekavilja kylvetään uudelleen, niin jotkut muunnoksista, jotka
paraiten soveltuvat maaperään tai ilmanalaan tai ovat luonnostaan
hedelmällisempiä, voittavat muut, antaen enemmän siemeniä, ja siten
muutamassa vuodessa kokonaan syrjäyttävät muut muunnokset. Voidakseen
viljellä sekaisin niin peräti läheisiä muunnoksia kuin erivärisiä
hajuherneitä, on pakko korjata ne joka vuosi erikseen ja sitten
sekottaa siemenet sopivassa suhteessa, muuten heikommat lajit yhä
vähenevät ja lopuksi häviävät. Samoin on lammasmuunnosten laita.
Väitetään, että muutamat vuoristomuunnokset tappavat toiset
vuoristomuunnokset nälkään, joten niitä ei voi pitää yhdessä. Seuraus
on ollut sama, kun on pidetty yhdessä eri verijuotikas-muunnoksia.
Saattaa myöskin epäillä, ovatko jonkun viljelyskasvimme tai
kotieläimemme muunnokset niin täsmälleen yhtä voimakkaita ja
elintavoiltaan ja elimistönlaadultaan niin samanlaisia, että sekotetun
kannan alkuperäiset suhteet (olettaen, että risteytyminen olisi
estetty) pysyisivät samanlaisina viiden tai kuuden sukupolvenkaan ajan,
jos muunnosten sallittaisiin taistella keskenään, samoinkuin olennot
luonnontilassa taistelevat, ja jollei siemeniä tai poikasia vuosittain
pysytettäisi sopivassa suhteessa.



TAISTELU OLEMASSA-OLOSTA ON ANKARIN SAMAN LAJIN YKSILÖIDEN JA
MUUNNOSTEN VÄLILLÄ.


Koska saman suvun lajeilla tavallisesti, vaikkei suinkaan
poikkeuksetta, on paljon yhtäläisyyttä elintavoissa ja elimistön
laadussa sekä aina rakenteessa, on taistelu niiden välillä yleensä
ankarampi, jos ne joutuvat kilpailemaan keskenään, kuin eri sukuihin
kuuluvien lajien välillä. Me näemme tämän siitä, että erään
pääskyslajin hiljattain tapahtunut leviäminen eräihin Yhdysvaltojen
osiin on aikaansaanut toisen pääskyslajin vähenemisen. Rosorastaan
viimeaikainen lisääntyminen eräissä Skotlannin osissa on aikaansaanut
laulurastaan vähenemisen. Kuinka usein kuulemmekaan, että jokin
rottalaji on anastanut toisen lajin paikan mitä erilaisimmassa
ilmanalassa. Venäjällä on pieni aasialainen russakka kaikkialla
karkottanut tieltään suuren sukulaisensa. Australiassa on maahantuotu
mehiläinen nopeasti sukupuuttoon hävittämässä pienen pistimettömän
kotimaisen mehiläisen. Erään peltosenappi-lajin tiedetään syrjäyttävän
kaikki muut lajit; ja niin edelleen. Me voimme hämärästi käsittää,
miksi kilpailun täytyy olla ankarin sukulaismuotojen välillä, jotka
täyttävät miltei saman sijan luonnon taloudessa. Mutta me emme kenties
ainoassakaan tapauksessa voisi tarkalleen sanoa, miksi tämä laji on
saanut voiton tuosta toisesta elämän suuressa taistelussa.

Siitä, mitä edellisessä on huomautettu, voidaan vetää se tärkeä
johtopäätös, että mitä läheisin, joskin usein näkymätön suhde vallitsee
jokaisen elollisen olennon rakenteen ja muiden elollisten olentojen
välillä, joiden kanssa sen on taisteltava ruo'asta tai asuinpaikasta,
joiden saaliiksi joutumista sen on vältettävä tai joita se itse pyytää
saaliikseen. Tämä käy selvästi ilmi tiikerin hampaista ja kynsistä,
samoinkuin tiikerin karvoihin tarrautuvan loiseläimen jaloista ja
kynsistä. Voikukan haivenilla varustetussa hedelmässä ja vesikuoriaisen
litteissä, ripsillä varustetuissa jaloissa näyttää tämä suhde ensi
katsannolla rajottuvan ilman ja veden elementteihin. Mutta haivenella
varustetusta hedelmästä johtuva hyöty on epäilemättä mitä läheisimmässä
suhteessa maahan, jonka muut kasvit jo ennestään tiheästi peittävät,
sillä tällaiset hedelmät voivat levitä kauas ja pudota ennestään
valtaamattomaan maahan. Ja vesikuoriaisen jalkojen rakenne, joka niin
mainiosti soveltuu sukeltamiseen, auttaa sitä taistelemaan muita
vesihyönteisiä vastaan, pyydystämään saalistaan ja välttämään muiden
eläinten saaliiksi joutumisen.

Useiden kasvien siemenissä oleva ravintovarasto ei ensi katsannolla
näytä olevan missään suhteessa muihin kasveihin. Mutta tällaisista
siemenistä syntyneiden nuorten kasvien, esim. pitkän ruohon sekaan
kylvettyjen herneiden ja papujen voimakkaasta kasvusta voi päättää,
että siemenravinnon päätarkotuksena on edistää taimien kasvua näiden
taistellessa muita kasveja vastaan, jotka rehevinä kasvavat ympärillä.

Tarkasta jotakin kasvia levenemisalueellaan -- miksi ei se kartuta
lukuaan kaksin- tai nelinkertaiseksi? Me tiedämme, että se voi varsin
hyvin kestää vähän enemmän kuumuutta tai kylmyyttä, kosteutta tai
kuivuutta, sillä muualla se kasvaa hiukan kuumemmilla tai kylmemmillä,
kosteammilla tai kuivemmilla seuduilla. Tällaisessa tapauksessa on
meille selvää, että jos mielikuvituksessamme haluaisimme antaa kasville
enemmän lisääntymisvoimaa, niin meidän täytyisi suoda sille jokin etu
kilpailijoittensa ja sitä ahdistavien eläinten rinnalla. Kasvin
maantieteellisen levenemisalueen rajoilla olisi sille eduksi, jos sen
elimistö mukautuisi seudun ilmastoon. Mutta meillä on syytä uskoa, että
vain harvoilla kasveilla tai eläimillä on niin laaja levenemisalue,
että pelkkä ilmaston ankaruus ne hävittäisi. Vasta saavuttuamme elämän
äärimäisille rajamaille, napaseutuihin tai kaikkein autioimpiin
erämaihin, lakkaa kilpailu. Huolimatta siitä, että jokin maa saattaa
olla äärettömän kylmä tai kuiva, vallitsee siellä kilpailu muutamien
lajien tai muutamien samanlajisten yksilöiden välillä lämpöisimmistä
tai kosteimmista paikoista.

Tästä näemme, että kasvin tai eläimen joutuessa uuteen maahan ja uusien
kilpailijain keskuuteen, sen elinehdot yleensä oleellisesti muuttuvat,
vaikka ilmasto olisikin aivan sama kuin sen entisessä kotiseudussa. Jos
haluaisimme sen keskimääräluvun kasvavan uudessa kotiseudussa, täytyisi
meidän antaa sen toisintua eri tavalla, kuin mikä oli tarpeen sen
kotimaassa, sillä meidän täytyisi suoda sille jokin etu uuden erilaisen
kilpailija- ja vihollisjoukon rinnalla.

Kelpaahan meidän kuvitella, että voisimme täten suoda jollekin lajille
jonkun edun muiden rinnalla. Mutta tuskin ainoassakaan tapauksessa
tietäisimme, mitä meidän olisi tehtävä. Tämän seikan pitäisi vakuuttaa
meidät siitä, kuinka peräti vähän tiedämme elollisten olentojen
keskinäisistä suhteista -- vakaumus, joka on yhtä tarpeellinen, kuin se
on vaikea saavuttaa. Ainoa, mitä voimme, on pitää aina mielessämme,
että jokaisen elollisen olennon pyrkimyksenä on lisääntyä geometrisena
sarjana, että jokaisen olennon jonakin ikäkautenaan, jonakin
vuodenaikana, jokaisessa sukupolvessa tai ajottain on taisteltava
elämästään ja jouduttava kärsimään suurta hävitystä. Kun ajattelemme
tätä taistelua, olkoon lohdutuksenamme se varma tieto, ettei luonnon
taistelu ole keskeytymätön, ettei siinä tunneta mitään pelkoa, että
kuolema on tavallisesti pikainen, ja että voimakkaat, terveet ja
onnelliset jäävät elämään ja lisääntymään.



IV LUKU.

LUONNOLLINEN VALINTA ELI KELVOLLISINTEN ELOONJÄÄMINEN.

Luonnollinen valinta. -- Sen tehoavaisuus, verrattuna ihmisen
toimittamaan valintaan. -- Sen vaikutus vähäpätöisiin ominaisuuksiin.
-- Sen vaikutus kaikkiin ikäkausiin ja kumpaankin sukupuoleen. --
Sukupuolivalinta. -- Risteymisen yleisyys saman lajin yksilöiden
välillä. -- Luonnollista valintaa suosivia seikkoja, kuten
risteytyminen, eristys, yksilöiden lukuisuus. -- Hidas vaikutus. --
Luonnollisen valinnan aiheuttama sukupuuttoon kuoleminen. --
Ominaisuuksien erilaistuminen ja sen suhde pienellä alueella elävien
asujanten erilaisuuteen sekä kotiutumiseen. -- Luonnollisen valinnan
vaikutus ominaisuuksien erilaistumisen ja sukupuuttoon kuolemisen
kautta yhteisten esivanhempien jälkeläisiin. -- Luonnollinen valinta
selittää kaikkien elimellisten olentojen ryhmityksen. -- Elimistössä
tapahtuva edistys. -- Alhaisten muotojen säilyminen. -- Ominaisuuksien
yhtäläistyminen. -- Lajien ääretön lisääntyminen. -- Jälkikatsaus.


Mikä vaikutus on edellisessä luvussa lyhyesti selvittelemällämme
taistelulla olemassa-olosta muunteluun? Vaikuttaako valinnan laki,
jonka olemme nähneet olevan niin voimakkaan aseen ihmisen kädessä,
myöskin luonnontilassa? Luulen voivani osottaa, että se vaikuttaa
luonnossa mitä tehokkaimmin. Ottakaamme lukuun nuo monen monituiset
lievät muuntelut ja yksilölliset eroavaisuudet, joita emme tapaa vain
kesytys- ja viljelystuotteissamme, vaan, joskin vähemmässä määrin,
myöskin luonnossa, sekä sitäpaitsi perinnöllisyystaipumuksen
voimakkuus. Voimme täydellä syyllä sanoa, että koko elimistö tulee
ollessaan viljelyksen alaisena jossakin määrin plastilliseksi. Mutta
muuntelevaisuus, jota tapaamme miltei kaikissa kotikasvateissamme, ei
ole ihmisen välittömästi aikaansaama, kuten Hooker ja Asa Gray aivan
oikein ovat huomauttaneet. Ihminen ei voi luoda muunnoksia eikä
myöskään estää niitä ilmestymästä; hän voi ainoastaan säilyttää ja
edelleen kehittää muunnoksia, milloin niitä esiintyy. Tahtomattaan hän
asettaa elollisia olentoja uusien ja muuttuvien elinehtojen alaisiksi,
ja tästä on seurauksena muuntelevaisuus; mutta samallaisia elinehtojen
muutoksia voi esiintyä ja esiintyykin myöskin luonnossa. Pitäkäämme
myöskin mielessämme, kuinka suunnattoman monimutkaisia ja toisistaan
riippuvaisia kaikkien elollisten olentojen keskinäiset suhteet sekä
niiden suhteet ulkonaisiin elinehtoihin ovat ja mitkä äärettömän
vaihtelevat rakenteenerilaisuudet voivat senvuoksi olla hyödyksi eri
olennoille olosuhteiden vaihdellessa. Voimmeko siis pitää
epätodenmukaisena -- koska kerran näemme esiintyneen ihmiselle
epäämättömän hyödyllisiä muunteluja -- myöskin sellaisten muuntelujen
esiintymisen mahdollisuutta, jotka jollakin tavoin olisivat hyödyksi
olennolle itsellensä suuressa ja monimutkaisessa elämäntaistelussa? Jos
sellaisia esiintyy, saatammeko (muistaen että yksilöitä syntyy paljon
enemmän kuin niitä voi jäädä elämään) epäillä, että niillä yksilöillä,
joilla on jokin, vaikka vähäinenkin etu muiden rinnalla, on paras
mahdollisuus jäädä eloon ja jatkamaan sukuansa? Toisaalta saatamme olla
varmat siitä, että jokainen vähimmässäkin määrässä vahingollinen muutos
joutuu säälimättömän häviön alaiseksi. Tätä suotuisten yksilöllisten
eroavaisuuksien ja muuntelujen säilymistä ja haitallisten häviämistä
olen kutsunut luonnolliseksi valinnaksi eli kelvollisimpain
eloonjäämiseksi. Muunteluihin, jotka eivät ole hyödyllisiä eivätkä
vahingollisia, ei luonnollinen valinta vaikuta; ne joko jäävät
epävakaiseksi ainekseksi, kuten kenties on polymorfisten lajien laita,
taikka vakiintuvat lopulta, riippuen elimistön ja olosuhteiden
laadusta.

Muutamat kirjailijat ovat käsittäneet väärin tai vastustaneet
"_luonnollisen valinnan_" nimitystä. Jotkut taas ovat kuvitelleet
luonnollisen valinnan aikaansaavan muuntelua, kun se sitävastoin
ainoastaan säilyttää sellaisia muunteluja, jotka aiheutuvat olennon
elinehdoista ja ovat sille suotuisia näissä elinehdoissa. Ei kellään
ole mitään muistuttamista siihen, että maatalouden tutkijat puhuvat
ihmisen toimittaman valinnan tehokkaasta vaikutuksesta; ja tässähän
tapauksessa täytyy ensin ilmaantua luonnon tarjoamia yksilöllisiä
eroavaisuuksia, joita ihminen sitten valikoi jotakin tarkotusperää
silmällä pitäen. Jotkut ovat väittäneet, että "valinta"-nimitykseen
muka sisältyisi muuntuvien eläinten harjottama itsetietoinen
valinta, ja on myöskin huomautettu, että koska kasveilla ei
ole mitään tahtoa, niin luonnollinen valinta ei ole sovitettavissa
niihin. Sanan kirjaimellisessa merkityksessä "luonnollinen valinta" on
epäilemättä väärä nimitys. Mutta kenellä on milloinkaan ollut
muistuttamista sitä vastaan, että kemistit puhuvat eri aineiden
"valinnais-sukulaisuuksista". Eikä kuitenkaan tarkasti puhuen voida
sanoa hapon "valitsevan" emästä, johon se mieluimmin yhdistyy. On
sanottu, että puhun luonnollisesta valinnasta ikäänkuin jostakin
toimivasta voimasta tai jumaluudesta, mutta onko kellään muistuttamista
tähtientutkijaa vastaan, joka puhuu taivaankappalten liikkeitä
hallitsevasta vetovoimasta? Jokainen tietää, mitä tällaiset
kuvaannolliset lausetavat tarkottavat ja mitä niihin sisältyy, ja ne
ovat miltei välttämättömiä lyhyyden vuoksi. Yhtä vaikeata on olla
henkilöllistyttämättä "luonto"-sanaa; mutta luonnolla tarkotan
ainoastaan monien eri luonnonlakien yhdistynyttä toimintaa ja tulosta,
ja laeilla taas tarkotan sitä tapausten seurauksellisuutta, jonka
olemme panneet merkille. Kun vähänkin on asioihin perehtynyt, jäävät
tuollaiset pintapuoliset vastaväitteet tekemättä.

Me opimme paraiten ymmärtämään luonnollisen valinnan todennäköisen
kulun, jos oletamme sellaisen tapauksen, että ulkonaiset olosuhteet,
esim. ilmasto, jollakin alueella lievästi muuttuvat. Sen asujanten
lukusuhteissa tapahtuu tällöin melkein viipymättä muutoksia, ja jotkut
lajit otaksuttavasti häviävät sukupuuttoon. Nähtyämme miten läheiset ja
monimutkaiset suhteet vallitsevat jokaisen alueen asujanten välillä
voimme päättää jokaisen muutoksen, joka tapahtuu eräiden asujanten
lukuisuussuhteissa, tuntuvasti vaikuttavan toisiin, riippumatta
ilmastonmuutoksesta sinänsä. Jos aluetta eivät rajota mitkään
luonnonesteet, muuttaa sille varmaankin uusia muotoja, ja tämäkin
seikka on omansa tuottamaan tuntuvaa hämmennystä muutamien entisten
asujanten keskinäisiin suhteisiin. Muistettakoon, kuinka voimakas
vaikutus yhden ainoan puun tai imettäväisen maahantuonnilla on
osottautunut olevan. Mutta jos on kyseessä saari tai esteiden osaksi
ympäröimä alue, jonne eivät uudet ja paremmin soveltautuneet muodot
pääse vapaasti siirtymään, tapaamme luonnon taloudessa aukkopaikkoja,
jotka varmaankin olisivat paremmin täytetyt, jos muutamat
alkuperäisistä asujamista olisivat jollakin tavoin toisintuneet. Sillä
jos alue olisi ollut avoinna maahanmuutolle, olisivat uudet tulokkaat
vallanneet juuri nämä sijat. Sellaisissa tapauksissa lievät muutokset,
jotka jotenkin suosisivat jonkun lajin yksilöitä, paremmin sovelluttaen
ne muuttuneisiin olosuhteisiin, olisivat taipuvaisia säilymään, ja
luonnollisella valinnalla olisi silloin runsaasti tilaisuutta
parantelutyöhönsä.

Kuten ensi luvussa olemme osottaneet, on meillä täysi syy uskoa
elinehtojen muutosten synnyttävän taipumusta lisääntyvään
muuntelevaisuuteen. Edellämainitussa tapauksessa elinehdot ovat
muuttuneet ja tämä on ilmeisesti luonnolliselle valinnalle eduksi,
koska siten tarjoutuu paremmat mahdollisuudet hyödyllisten
muuntelujen ilmaantumiseen. Jollei sellaisia ilmaannu, ei luonnollinen
valinta voi mitään aikaansaada. Älköön milloinkaan unohdettako, että
"muuntelu"-nimitykseen sisältyvät pelkät yksilölliset eroavaisuudetkin.
Samoinkuin ihminen voi saavuttaa suuria tuloksia kartuttamalla
määrättyyn suuntaan kotieläimissään ja viljelyskasveissaan esiintyviä
yksilöllisiä eroavaisuuksia, samoin voi luonnollinen valintakin
aikaansaada suuria, mutta vaan paljon helpommin, koska sillä on
verrattomasti pitempi vaikutusaika käytettävänään. Eikä luullakseni
mikään suuri ulkonainen muutos, kuten ilmaston muutos, tai mikään
maahanmuuttoa ehkäisevä täydellinen eristys ole välttämätön, jotta
luonnon taloudessa syntyisi uusia avonaisia sijoja, jotka luonnollinen
valinta sitten voisi täyttää parantamalla muutamia muuntelevista
asujamista. Sillä koska siinä taistelussa, jota jokaisen alueen kaikki
asujamet käyvät toisiaan vastaan, taistelijain voimat ovat tarkalleen
tasapainossa, riittävät usein jonkun lajin rakenteessa tai elintavoissa
tapahtuneet äärettömän vähäiset muutokset antamaan sille etusijan
muiden rinnalla. Ja jatkuvat, samaan suuntaan käyvät muuntelut usein
yhä lisäävät tätä etevämmyyttä, niin kauan kuin laji elää samoissa
olosuhteissa ja voi käyttää hyväksensä samoja keinoja elantonsa
hankkimiseen ja itsensä puolustamiseen. Ei voida mainita ainoatakaan
aluetta, jonka kaikki kotoiset asukkaat olisivat nykyään niin
täydellisesti soveltautuneet toisiinsa ja niihin ulkonaisiin
olosuhteisiin, joissa ne elävät, ettei yksikään niistä voisi yhä
paremmin niihin soveltautua ja yhä kehittyä. Sillä kaikilla alueilla on
alkuperäisten muotojen täytynyt antaa kotiutuneille muodoille sen
verran perää, että ainakin muutamat muukalaiset ovat saaneet lujan
jalansijan maassa. Ja koska muukalaiset ovat siten jokaisessa maassa
voittaneet muutamat kotoiset muodot, voimme varmuudella päättää, että
kotoisten muotojen olisi ollut mahdollista parantua edukseen, niin että
olisivat paremmin voineet vastustaa tunkeilijoita.

Koska ihminenkin voi saavuttaa ja varmasti on saavuttanutkin
suuria tuloksia sekä tarkotusperäisillä että itsetiedottomilla
valintakeinoillaan, niin mitäpä kykeneekään luonnollinen valinta
aikaansaamaan! Ihminen voi vaikuttaa ainoastaan ulkonaisiin,
näkyviin ominaisuuksiin; luonto -- jos minun sallittanee
henkilöllistyttää luonnollinen säilyminen eli kelvollisimpien
eloonjääminen -- ei välitä mitään ulkomuodosta, paitsi mikäli se on
edullinen jollekin olennolle. Se voi vaikuttaa jokaiseen sisä-elimeen,
jokaiseen rakenteen-eroavaisuuden vivahdukseen, koko elinkoneistoon.
Ihmisen valintaa ohjaa vain hänen oma etunsa, luonnon valintaa vain
vaalimansa olennon etu. Jokaista valitsemaansa ominaisuutta se
harjottamistaan harjottaa -- sitähän edellyttää jo tämän ominaisuuden
valitseminenkin. Ihminen kasvattaa samassa maassa monien ilmanalojen
syntyasukkaita; hän harjottaa harvoin jokaista valitsemaansa
ominaisuutta jollakin erikoisella ja sopivalla tavalla; hän syöttää
pitkä- ja lyhytnokkaista kyyhkystä samalla ruo'alla; hän ei eri tavalla
harjota pitkäselkäistä ja pitkäraajaista nelijalkaista. Hän asettaa
pitkävillaisia ja lyhytvillaisia lampaita saman ilmaston alaiseksi. Hän
ei anna voimakkaimpien urosten taistella naaraista. Hän ei armotta
hävitä kaikkia huonoimpia eläimiä, vaan suojelee, mikäli voi, kaikkia
kasvattejansa kunakin vuodenaikana. Hän alottaa usein valintansa
puolittain epämuotoisista muodoista tai ainakin jostakin toisinnosta,
joka on kyllin silmäänpistävä, herättääkseen hänen huomiotaan tai
ollakseen selvästi hyödyllinen. Luonnossa voivat pienimmätkin rakenteen
tai ruumiinlaadun eroavaisuudet saada herkän vaa'an painumaan elämän
taistelussa ja siten säilyä. Kuinka haparoivia ovatkaan ihmisen
pyrinnöt ja ponnistukset, kuinka lyhyt hänen aikansa ja kuinka
mitättömiä sen vuoksi hänen saavuttamansa tulokset, verrattuina luonnon
kokonaisten geologisten aikakausien kuluessa kartuttamiin tuloksiin.
Voimmeko siis kummastella sitä, että luonnon tuotteet ovat paljon
"aito"-luonteisempia kuin ihmisen kasvattamat, että ne ovat
verrattomasti paremmin soveltautuneet mitä monimutkaisimpiin
elinehtoihin ja että niissä ilmeisesti on paljon suuremman mestaruuden
leima.

Kuvaannollisesti puhuen voimme sanoa luonnollisen valinnan joka päivä
ja hetki kaikkialla maailmassa vaanivan pienimpiäkin muunteluja,
hyljäten huonot, säilyttäen ja kartuttaen hyviä, äänettömästi ja
huomaamatta työskennellen, milloin suinkin ja missä suinkin tilaisuutta
tarjoutuu, jokaisen elollisen olennon parantamiseksi suhteessaan
organisiin ja epäorganisiin elinehtoihinsa. Me emme ensinkään huomaa
näitä hitaita muutoksia niiden tapahtuessa, kunnes ajan sormi osottaa
kulunutta ajanjaksoa; ja niin heikko on silloin katseemme tunkeutumaan
ammoin kuluneihin geologisiin aikakausiin, että huomaamme vain
nykyisten elämänmuotojen eroavan muinaisista.

Jotta lajissa syntyisi suurempaa muuntelevaisuutta, täytyy muunnoksen,
kerran muodostuttuaan, uudelleen muunnella -- vaikkapa kenties vasta
pitkänkin ajanjakson kuluttua -- tai siinä täytyy esiintyä yksilöllisiä
eroavaisuuksia, jotka ovat laadultaan yhtä edullisia kuin entiset;
näiden on jälleen säilyttävä, ja niin yhä edelleen. Koska näemme
samanlaatuisten yksilöllisten eroavaisuuksien alinomaa uudistuvan,
voitanee tuskin pitää tätä otaksumaa perusteettomana. Mutta me voimme
arvostella sen paikkansa-pitäväisyyttä ainoastaan tarkastamalla, missä
määrin se on sopusoinnussa luonnon yleisten ilmiöiden kanssa ja
selittää niitä. Pelkkä otaksuma on toisaalta sekin yleinen usko, että
mahdollisen muuntelevaisuuden korkein määrä on tarkasti rajotettu.

Vaikka luonnollinen valinta voi toimia ainoastaan vaikuttamalla kunkin
olennon hyväksi, voi se kuitenkin vaikuttaa ominaisuuksiin ja
rakenteenosiin, joita olemme taipuvaiset pitämään hyvin vähäpätöisinä.
Nähdessämme kuinka lehtiäsyövät hyönteiset ovat vihreitä ja
puunkuorella elävät harmaatäpläisiä, kuinka kiiruna on talvella
valkoinen ja skotlantilainen riekko nummenvärinen, täytyy meidän uskoa,
että nämä värit ovat hyödyksi näille linnuille ja hyönteisille,
suojellen niitä vaaroilta. Jollei riekkoja joutuisi tuhon omiksi
jonakin ikäkautena, niin niiden luku lisääntyisi äärettömästi.
Tiedämme, että petolinnut ahdistavat niitä, ja tiedämme myös, että
haukat keksivät saaliinsa silmällään, (muutamissa seuduissa
mannermaalla varotetaankin pitämästä valkoisia kyyhkyisiä, koska ne
värinsä vuoksi helpommin joutuvat haukkojen saaliiksi). Luonnollinen
valinta lienee siis määrännyt jokaiselle riekkolajille ominaisen
värinsä ja säilyttänyt tämän värin sellaisena, miksi se kerran on
vakaantunut. Älkäämme myöskään luulko, että jonkun määrätyn-värisen
eläimen satunnaisella tuhoutumisella on ainoastaan vähän vaikutusta;
muistakaamme, kuinka tärkeätä on hävittää valkoisesta lammaskatraasta
jokainen karitsa, jossa on vähänkin mustaa. Olemme nähneet, kuinka
Virginiassa "värijuurta" syövien sikojen väri ratkaisee, jäävätkö ne
elämään vai kuolevatko. Kasveissa ovat sellaiset seikat kuin hedelmän
karvaisuus ja hedelmälihan väri kasvientutkijoista sangen vähäpätöisiä
ominaisuuksia. Tästä huolimatta eräs etevä puutarhan viljelijä nimeltä
Downing kertoo meille, että Yhdysvalloissa sileäpintaiset hedelmät
kärsivät paljon enemmän haittaa eräästä kärsäkäskuoriaisesta kuin
karvaiset ja että purppuranväriset luumut ovat paljon arempia eräälle
taudille kuin keltaiset luumut, kun taas eräs toinen tauti useammin
tapaa keltaisia persikoita kuin muunvärisiä. Jos kerran tällaisilla
pienillä eroavaisuuksilla on suuri vaikutus eri muunnosten viljelyksen
menestymiseen, huolimatta kaikesta keinotekoisesta avustuksesta, niin
luonnontilassa, kun puiden on taisteltava muita puita ja kokonaista
vihollisjoukkoa vastaan, tällaiset eroavaisuudet varmaan ratkaisevat,
mikä hedelmämuunnos, sileäpintainen vaiko karvapeitteinen, kelta- vai
punalihainenko on menestyvä.

Mitä moniin pieniin lajien välillä vallitseviin eroavaisuuksiin tulee,
jotka, mikäli tietämättömyytemme sallii meidän niistä mitään päättää,
näyttävät aivan merkityksettömiltä, emme saa unohtaa että ilmasto,
ravinto y.m. seikat ovat epäilemättä niihin suoranaisesti jollakin
tavoin vaikuttaneet. On myöskin muistettava, että kun jokin elimistön
osa muuntelee ja luonnollinen valinta kartuttaa muunteluja, niin
vuorosuhteellisuuslain mukaan silloin syntyy muita, usein sangen
odottamattomia muutoksia.

Viljelys- ja kesytystilassa näemme niillä muunteluilla, jotka
ilmaantuvat jonakin määrättynä ikäkautena, olevan taipumuksena
uudelleen ilmaantua jälkeläisissä samana ikäkautena; tällaisia
muunteluja esiintyy esim. monien keittiö- ja peltokasvi-muunnosten
siementen muodossa, ko'ossa ja maussa, silkkimatojen toukka- ja
koteloasteella, siipikarjan munissa ja niiden poikasten untuvanvärissä
sekä lammas- ja nautalajiemme sarvissa, kun eläimet ovat tulemassa
täysi-ikäisiksi. Aivan samoin vaikuttaa luonnollinen valinta elollisiin
olentoihin luonnontilassa ja muodostelee niitä kunakin ikäkautena,
kartuttaen muunnoksia, jotka ovat tässä iässä hyödyllisiä ja jotka
periytyvät jälkeläisiin vastaavassa iässä. Jos kasville on hyödyksi,
että tuuli sirottelee sen siemeniä yhä laajemmalle, en käsitä,
miksei luonnollinen valinta voisi yhtähyvin aikaansaada tätä,
kuin puuvillanviljelijä voi valinnallaan kartuttaa ja parantaa
puuvillapensastensa koteloissa olevaa villaa. Luonnollinen
valinta voi muodostella ja sovelluttaa toukan olosuhteisiin,
jotka ovat kokonaan erilaiset kuin ne, missä täysinkehittynyt
hyönteinen elää, ja nämä muutokset voivat vuorosuhteellisuuden kautta
vaikuttaa täysinkehittyneen hyönteisen rakenteeseen. Samoin voivat
täysikasvuisessa hyönteisessä esiintyvät muuntelut vuorostaan vaikuttaa
toukan rakenteeseen; mutta luonnollinen valinta on joka tapauksessa
takeena siitä, etteivät nämä muuntelut ole vahingollisia, sillä jos ne
olisivat sellaisia, häviäisi koko laji sukupuuttoon.

Luonnollinen valinta muovailee poikasta vanhemman mukaan ja vanhempaa
poikasen mukaan. Yhteiskunnittain elävien eläimien kunkin yksilön
rakenteen se sovelluttaa koko yhteiskunnan edun mukaan, jos yhteiskunta
hyötyy valitusta muutoksesta. Mutta toisen lajin hyväksi ei
luonnollinen valinta voi muuttaa lajin rakennetta antamatta sille
itselleen jotakin etua, sillä vaikka luonnonhistoriallisissa teoksissa
tavataan kertomuksia tällaisista tapauksista, en tiedä ainoatakaan
tapausta, joka kestäisi tarkastusta. Rakenteen-osa, jota eläin käyttää
yhden ainoan kerran elämässään, voi, jos se on eläimelle erittäin
tärkeä, luonnollisen valinnan vaikutuksesta muuttua kuinka paljon
tahansa, kuten esim. muutamilla hyönteisillä tavattavat suuret
leukanivelet, joita ne käyttävät kotelonsa avaamiseen, taikkapa munien
särkemiseen tarvittava kova nokankärki sellaisilla linnuilla, joiden
emät eivät kuori muniansa. Väitetään, että paraista lyhytnokkaisista
kuperkeikkakyyhkysistä kuolisi munaan useampia kuin mitä pääsee munasta
ulos, jolleivät kasvattajat olisi apuna kuorimisessa. Jos nyt luonnon
olisi muodostettava täysikasvuisen kyyhkysen nokka hyvin lyhyeksi
linnun omaksi hyödyksi, olisi muutosprosessi sangen hidas ja sen
kestäessä tapahtuisi samalla kaikkien niiden munassa olevien nuorten
lintujen mitä ankarin valinta, joilla olisi voimakkaimmat ja kovimmat
nokat, sillä kaikki heikkonokkaiset tuhoutuisivat auttamattomasti;
taikkapa saattaisi myöskin käydä niin, että luonto valitsisi heikommat
ja helpommin särkyvät munat, sillä tiedämmehän munankuoren paksuuden
muuntelevan, samoinkuin jokaisen muunkin rakenteen.

Tässä lienee paikallaan huomauttaa siitä, että kaikkien olioiden täytyy
joutua monen satunnaisenkin hävityksen alaisiksi, jolla on vain vähän
tai ei ensinkään vaikutusta luonnollisen valinnan menoon. Niinpä
suunnaton joukko munia ja siemeniä joutuu vuosittain eläinten ruo'aksi,
ja nämä saattaisivat muuttua luonnollisen valinnan vaikutuksesta
ainoastaan muuntelemalla tavalla, joka suojelisi niitä niiden
vihollisilta. Kuitenkin monet näistä munista tai siemenistä olisivat
kenties, jolleivät olisi tuhoutuneet, synnyttäneet yksilöitä, jotka
olisivat olleet paremmin soveltuneita elinehtoihinsa kuin mitkään
niistä, jotka sattuivat jäämään eloon. Samoin täytyy suuren joukon
täysinkehittyneitä eläimiä ja kasveja, joko sitten ovat paraiten
elinehtoihinsa soveltuneita tai eivät, vuosittain tuhoutua
satunnaisista syistä, joita eivät jotkut rakenteen tai elimistönlaadun
muutokset, jotka muilla tavoin olisivat olleet suotuisia lajille,
olisi voineet vähimmässäkään määrässä ehkäistä. Mutta olkoonpa
täysinkehittyneiden yksilöiden hävitys kuinka ankara tahansa, kunhan
vain ei niiden yksilöiden lukumäärä, jotka voivut alueella elää,
sellaisista syistä pysy aivan alhaisena, tai olkoonpa munien ja
siementen tuhoutuminen niin suuri, että ainoastaan sadas tai tuhannes
osa pääsee kehittymään -- sittenkin pyrkivät eloonjääneistä paraiten
soveltautuneet yksilöt, jos muuntelevaisuutta suotuisaan suuntaan on
olemassa, jatkamaan sukuansa lukuisammin kuin huonommin soveltautuneet.
Jos sitävastoin lukumäärä mainituista syistä pysyy aivan alhaisena,
kuten usein tapahtuu, on luonnollinen valinta voimaton vaikuttamaan
mihinkään suotuisaan suuntaan; mutta tämä ei kumoa sen tehokasta
vaikutusta toisina aikoina ja toisin keinoin; sillä meillä ei suinkaan
ole syytä olettaa, että useissa saman alueen lajeissa samaan aikaan
tapahtuisi toisintumista ja kehitystä.



SUKUPUOLIVALINTA.


Samoinkuin kesytys- ja viljelystilassa toisessa sukupuolessa usein
esiintyy sille erikoisia ominaisuuksia, jotka vakiintuvat siinä
perinnöllisiksi, samoin epäilemättä käy luonnossakin. Siten kummallekin
sukupuolelle käy mahdolliseksi luonnollisen valinnan avulla muodostua
erilaisten elintapojensa mukaan, kuten joskus on laita; taikkapa
toiselle sukupuolelle muodostua toisen sukupuolen mukaan, kuten
yleisesti tapahtuu. Tämä antaa minulle aihetta lausua muutaman sanan
siitä, mitä nimitän sukupuolivalinnaksi. Tämä valinnan muoto ei perustu
siihen olemisen taisteluun, jonka aiheuttavat suhteet muihin elollisiin
olentoihin tai ulkonaisiin elinehtoihin, vaan toisen sukupuolen
yksilöiden (tavallisesti urosten) välillä tapahtuvaan taisteluun toisen
sukupuolen omistuksesta. Taistelun tuloksena ei ole tappiolle joutuneen
kilpailijan kuolema, vaan tämän jälkeläisten vähälukuisuus tai
täydellinen jälkeisön puute. Sukupuolivalinta ei siis ole yhtä ankara
kuin luonnollinen valinta. Yleensä elinvoimaisimmat urokset, s.o. ne,
jotka paraiten soveltuvat paikkaansa luonnossa, jättävät enin
jälkeläisiä. Mutta useissa tapauksissa ei voitto niinkään suuresti
riipu yleisestä elinvoimasta, vaan erityisistä, ainoastaan urospuolelle
kuuluvista aseista. Sarvettomalla uroshirvellä tai kannuksettomalla
kukolla olisi vähän toiveita lukuisain jälkeläisten jättämisestä.
Samoinkuin raaka kukkotaistelija kehittää rotuansa huolellisesti
valitsemalla siitokseen paraat kukkonsa, samoin voisi varmaan
sukupuolivalintakin, aina suoden voittajan siittää, antaa rodulle
rajattoman rohkeuden, pitkät kannukset sekä siivet, jotka ovat
voimakkaat iskemään. Kuinka alas luonnon asteikossa tämä taistelulaki
ulottuu, en tiedä. Urosalligatorien kerrotaan taistelevan naaraista
mylvien ja vinhasti kiertäen niiden ympäri kuin intiaanit
sotatanssissa. Uroslohien on havaittu taistelevan päivät pitkät.
Urostamminkaisilla on usein haavoja muiden urosten vahvojen
leukapielten jäljeltä. Verraton havaintojen tekijä M. Fabre on usein
nähnyt eräiden ampiaislahkoon kuuluvien urosten taistelevan naaraasta,
joka näennäisesti sivullisena katselee taistelua, sitten poistuakseen
voittajan kanssa. Ankarin on taistelu kenties moniavioisten eläinten
urosten välillä, ja nämä näyttävät useimmiten olevan varustetut
erikoisilla aseilla. Raatelevien eläinten urokset ovat jo sinänsä hyvin
asestetut, joskin ne, kuten monet muutkin, ovat sukupuolivalinnan
johdosta saaneet erikoisia puolustuskeinoja, sellaisia kuin ovat
leijonan harja ja uroslohen väkäinen leuka; taistelussa saattaa näet
kilpi olla voiton saamiseen yhtä tärkeä kuin keihäs tai miekka.

Lintujen kesken kiista on usein rauhallisempaa laatua. Kaikki, jotka
ovat kiinnittäneet huomiotansa näihin seikkoihin, ovat yhtä mieltä
siitä, että mitä kiihkein kilpakosinta vallitsee useiden lintulajien
urosten välillä, jotka laulamalla koettavat houkutella luoksensa
naarasta. Paratiisilinnut, Guianan kalliorastaat ja jotkut muut
kokoontuvat parviin ja uros toisensa jälkeen astuu sitten esille
pöyhkeilemään uljaalla höyhenpuvullaan, levitellen sitä mitä
huolellisemmin ja parhaansa mukaan sitä pöyhistellen. Ne esittävät
myöskin omituisia, hullunkurisia temppuja naarasten edessä, jotka
seisottuaan katsojina, lopulta valitsevat viehättävimmän esiintyjän.
Ken on läheltä tarkannut vankeudessa eläviä lintuja, tietää niiden
usein osottavan yksilöllistä mieltymystä tai vastenmielisyyttä; niinpä
Sir R. Heron kertoo, kuinka eräällä täplikkäällä riikinkukolla oli
tavaton vetovoima kaikkiin hänen kanoihinsa. En voi tässä puuttua
kaikkiin tärkeihin yksityisseikkoihin; mutta jos kerran ihminen
lyhyessä ajassa kykenee antamaan bantamkanoillensa kauniin muodon ja
siron ryhdin, jotka viehättävät hänen kauneudenkäsitystään, ei minusta
ole mitään syytä epäillä naaraslintujen voivan aikaansaada huomattavia
tuloksia, valitsemalla tuhansien sukupolvien kuluessa oman
kauneudenkäsityksensä mukaan kauneimmat urokset. Muutamat yleisesti
tunnetut lait, jotka koskevat uros- ja naaraslintujen höyhenpeitettä,
verrattuna poikasten höyhenpeitteeseen, voidaan osaksi selittää
johtuneiksi sukupuolivalinnan vaikutuksesta eri ikäkausina esiintyviin
muunteluihin, jotka ovat periytyneet joko yksinomaan uroksiin tai
molempiin sukupuoliin vastaavina ikäkausina. Mutta tilanpuute estää
minua tässä lähemmin koskettelemasta tätä kysymystä.

Arvelen siis, että kun jonkin eläinlajin uroksilla ja naaraksilla on
samat yleiset elintavat, mutta ne eroavat rakenteeltaan, väriltään tai
koristuksiltaan, niin tällaiset eroavaisuudet johtuvat etupäässä
sukupuolivalinnasta, s.o. joillakin urosyksilöillä on monet sukupolvet
peräkkäin ollut jokin pieni etevämmyys muiden urosten rinnalla, mitä
aseisiin, puolustuskeinoihin tai ulkomuodon viehättäväisyyteen tulee,
ja tämä ominaisuus on mennyt perintönä ainoastaan urospuolisiin
jälkeläisiin. Kumminkaan en tahdo lukea kaikkia sukupuolieroavaisuuksia
tämän valinnan ansioksi, sillä me näemme kotieläimissämmekin syntyvän
ainoastaan urospuolelle kuuluvia erikoisuuksia, joita ei ihmisen
valinta näytä kartuttaneen. Villin kalkkunakukon rinnassa oleva
karvatöyhtö ei voi olla miksikään hyödyksi ja on epäiltävää, onko se
mikään kaunistus naaraslinnun silmissä; jos töyhtö olisi syntynyt
kesytystilassa, olisi sitä varmaankin kutsuttu epämuodostumaksi.



ESIMERKKEJÄ LUONNOLLISEN VALINNAN VAIKUTUKSESTA ELI KELVOLLISINTEN
ELOONJÄÄMISESTÄ.


Tehdäkseni selväksi sen tavan, millä luonnollinen valinta luuloni
mukaan vaikuttaa, sallittakoon minun ottaa pari kuviteltua esimerkkiä.
Olettakaamme että susi, joka pyydystää saaliikseen eri eläimiä,
saavuttaa jotkut niistä viekkaudellaan, toiset voimallaan ja kolmannet
nopeudellaan. Ja olettakaamme että nopein riista, esim. jokin
kaurislaji on jonkun alueella tapahtuneen muutoksen johdosta
lisääntynyt, tai että muu riista on vähissä sinä vuodenaikana, jona
ruo'an hankkiminen on sudelle vaikeinta. Sellaisten olosuhteiden
vallitessa nopeimmilla ja kevytrakenteisimmilla susilla on parhaat
mahdollisuudet jäädä elämään ja siten säilyä eli tulla valituiksi
siitokseen -- edellyttäen, että niillä on kylliksi voimaa nujertaakseen
saaliinsa, kun niiden tänä tai jonakin muuna vuodenaikana on pakko
pyydystää muuta riistaa. Ei ole mielestäni mitään syytä epäillä
tuloksen olevan tällaisen, sillä emmehän epäile, että ihminen voi
kehittää vinttikoiriensa nopeutta huolellisella ja määräperäisellä
valinnalla taikkapa sellaisella itsetiedottomalla valinnalla, joka on
seurauksena siitä, että jokainen haluaa omistaa paraita koiria,
ollenkaan yrittämättä muuntaa rotua. Saatan vielä lisätä, että Piercen
kertoman mukaan Catskill-vuorilla Yhdysvalloissa on kaksi
susimuunnosta, toinen kevyt vinttikoiran muotoinen, joka ahdistaa
kaurista ja toinen järeämpi ja lyhytjalkaisempi, joka tavallisemmin
hyökkää lammaslaumojen kimppuun.

Huomattakoon, että äskeisissä esimerkissä puhuin kevytrakenteisimpien
susiyksilöiden, enkä jonkun erikoisen, selväpiirteisen toisinnon
säilymisestä. Tämän teoksen aikaisemmissa painoksissa esitin asian
toisinaan siten, ikäänkuin tämä jälkimäinen vaihtopuoli olisi hyvin
tavallinen. Huomasin sittemmin yksilöllisten eroavaisuuksien suuren
tärkeyden ja tämä johti minut perinpohjin selvittelemään ihmisen
toimittaman itsetiedottoman valinnan tuloksia, valinnan, joka perustuu
kaikkien enemmän tai vähemmän arvokasten yksilöiden säilyttämiseen ja
huonompien hävittämiseen. Huomasin myöskin, että jonkun satunnaisen
rakenteen-eroavaisuuden, esim. jonkun epämuodostuman säilyminen on
luonnontilassa harvinainen tapaus, ja että se, jos se aluksi säilyykin,
pian häviää myöhemmän, tavallisten yksilöiden kanssa tapahtuvan
risteytymisen johdosta. Mutta vasta luettuani erään erittäin arvokkaan
kirjotuksen "North British Reviewissa" (1867) oivalsin täydelleen,
kuinka harvoin yksinäiset muunnokset, olkootpa lieviä tai
selväpiirteisiä, voivat jäädä pysyväisiksi. Kirjottaja ottaa
esimerkiksi eläinparin, joka elämänsä aikana siittää kaksisataa
jälkeläistä, joista keskimäärin ainoastaan kaksi jää eloon jatkamaan
sukuaan, muiden saatua surmansa eri syistä. Tämä on jotenkin korkea
arviomäärä useimpiin ylempiin eläimiin, mutta ei suinkaan moniin
alhaisempiin elimistöihin nähden. Kirjottaja osottaa sitten, että jos
syntyisi yksinäinen, jollakin tavoin muunteleva yksilö, ja jos sillä
olisi kahta vertaa suurempi elämisen mahdollisuus kuin muilla
yksilöillä, niin sen eloonjäämisen mahdollisuus sittenkin olisi tuiki
vähäinen. Olettaen että se jäisi eloon ja lisääntyisi ja että puolet
sen jälkeläisistä perisivät suotuisan muutoksen, olisi jälkeläisillä
kuitenkin, kuten kirjottaja edelleen osottaa, ainoastaan hiukan parempi
eloonjäämisen ja suvun jatkamisen mahdollisuus; ja tämä mahdollisuus
yhä vähenisi seuraavissa sukupolvissa. Näiden huomautusten pätevyyttä
ei luullakseni voida evätä. Jos esim. jokin lintulaji voisi helpommin
hankkia ravintonsa, jos sen nokka olisi käyrä, ja jos syntyisi joku
tuollainen käyränokkainen lintu, joka sen johdosta hyvin menestyisi,
olisi kuitenkin tällä ainoalla yksilöllä vain pieni mahdollisuus
levittää lajiansa niin, että se syrjäyttäisi yleisen muodon. Mutta voi
tuskin olla epäilystä, päättäen siitä mitä näemme tapahtuvan
kesytystilassa, että tämä olisi seurauksena, jos lukuisat enemmän tai
vähemmän käyränokkaiset yksilöt sukupolvi sukupolvelta säilyisivät ja
jos vielä lukuisammat suoranokkaiset joutuisivat tuhon omiksi.

Älkäämme kuitenkaan jättäkö huomioon ottamatta, että muutamat
selväpiirteiset muuntelut, joita ei kenenkään mieleen juolahda pitää
pelkkinä yksilöllisinä eroavaisuuksina, usein palautuvat, koska
samallainen elimistö on ollut samallaisen vaikutuksen alaisena --
seikka, josta kotikasvattimme tarjoavat useita esimerkkejä. Sellaisissa
tapauksissa muunteleva yksilö, jollei se olekaan jättänyt
jälkeläisilleen perinnöksi äsken saavuttamiansa ominaisuuksia,
epäilemättä jättää niille perinnöksi yhä vahvemman taipumuksen
muuntelemaan samalla tavoin, niin kauan kuin vallitsevat olosuhteet
pysyvät samoina. Voi tuskin myöskään olla epäilystä siitä, että
taipumus samalla tavalla muuntelemaan on usein ollut niin vahva, että
kaikki saman lajin yksilöt ovat toisintuneet samanlaisiksi, minkään
valintamuodon auttamatta tätä toisintumista. Myöskin on saattanut
ainoastaan kolmas, viides tai kymmenes osa yksilöitä tulla muutoksesta
osalliseksi -- seikka, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Niinpä
Graba arvelee noin viidennen osan Fär-saarten riskilöistä muodostavan
niin selväpiirteisen muunnoksen, että se ennen yleisesti luettiin
erityiseksi Uria lacrymans nimiseksi lajiksi. Tällaisissa tapauksissa
alkuperäisen muodon piankin syrjäyttää toisintunut muoto kelvollisinten
yksilöiden eloonjäämisen johdosta, jos muutos on laadultaan edullinen.

Otan vielä vastedes puheeksi sen seikan, miten ristisiitoksen
vaikutukset poistavat kaikenlaisia muunteluja. Huomautettakoon
tässä kumminkin, että useimmat eläimet ja kasvit pysyttelevät
kotiseudussaan eivätkä tarpeettomasti vaella sieltä pois; tämän näemme
muuttolinnuistakin, jotka melkein aina palaavat samoille seuduille.
Senvuoksi jokainen äskenmuodostunut muunnos on yleensä aluksi
paikallinen; tämä näyttää olevan yleisenä sääntönä luonnontilassa
tavattaviin muunnoksiin nähden, joten samoin toisintuneet yksilöt
piankin ovat kerääntyneinä pieneen ryhmään ja usein siittävät
jälkeläisiä keskenänsä. Jos uusi muunnos menestyy taistelussaan
elämästä, leviää se keskusalueeltaan, kilpaillen muuttumattomien
yksilöiden kanssa ja voittaen nämä yhä laajenevan piirinsä rajamailla.

Maksanee vaivan antaa toinen, mutkikkaampi esimerkki luonnollisen
valinnan vaikutuksesta. Muutamat kasvit erittävät makeata nestettä,
nähtävästi poistaakseen kasvimehustaan jotakin vahingollista ainetta.
Tämä erittäminen tapahtuu esim. muutamissa palkokasveissa korvakkeiden
juurella olevista rauhasista ja tavallisessa laakerissa lehtien
nurjalta puolelta. Tätä nestettä, vaikka sitä onkin niukalti, etsivät
hyönteiset ahnaasti, mutta niiden vierailut eivät mitenkään ole
kasville hyödyksi. Olettakaamme nyt, että tätä nestettä eli mettä
erittyisi kukkien sisästä joissakin kasveissa, kuuluivatpa nämä mihin
lajiin tahansa. Etsiessään mettä hyönteiset pölyttyisivät siitepölystä
ja kuljettaisivat sitä usein kukasta kukkaan. Kahden samaan lajiin
kuuluvan eri yksilön kukat risteytyisivät siten, ja risteytymisestä --
kuten täysin voidaan todistaa -- syntyy voimakkaita taimia, joilla on
paraat mahdollisuudet kukoistaa ja jäädä eloon. Kasveissa, jotka
tuottaisivat suurimmilla rauhasilla eli mesinystyröillä varustettuja,
runsaimmin mettä erittäviä kukkia, kävisivät hyönteiset useimmin ja ne
risteytyisivät useimmin; ja siten ne aikaa myöten pääsisivät voitolle
ja muodostaisivat paikallisen muunnoksen. Kukat, joiden heteet ja emit
olisivat niin sijotetut, että ne soveltuisivat kukissa käyvien
hyönteisten kokoon ja tapoihin, siten johonkin määrin helpottaen
siitepölyn kuljetusta, tulisivat myöskin olemaan suotuisassa asemassa.
Olettakaamme sellainen tapaus, että hyönteiset kävisivät kukissa
kootakseen siitepölyä meden asemasta. Koska siitepöly on muodostunut
ainoastaan hedelmöittämistä varten, niin sen hävittäminen näyttäisi
olevan kasville tappio. Jos kuitenkin siitepölyä keräävät hyönteiset
kuljettaisivat -- aluksi satunnaisesti, sitten säännöllisesti -- hiukan
tätä pölyä kukasta kukkaan, niin olisi, vaikkapa yhdeksän kymmenesosaa
pölystä joutuisi hukkaan, kasville suurta hyötyä tällaisesta ryöstöstä;
ja yksilöt, jotka tuottaisivat yhä enemmän siitepölyä, tulisivat
valituiksi.

Kun nyt kasvimme, edellämainitun tapahtumakulun kauan jatkuttua, olisi
tullut hyvin houkuttelevaksi hyönteisille, kuljettaisivat ne
tahtomattaan siitepölyä kukasta kukkaan säännöllisesti; ja että ne sen
todella tekevätkin, sen voisin helposti osottaa monilla vakuuttavilla
tosiasioilla. Tahdon mainita vain yhden, joka samalla olkoon
esimerkkinä sukupuolieron ensi asteesta kasveissa. Muutamilla
rautatammilla on ainoastaan hedekukkia, joissa on neljä pienehkön
määrän siitepölyä tuottavaa hedettä ja surkastunut emi; toisilla
rautatammilla on ainoastaan emikukkia; näillä on täydellinen emi ja
neljä hedettä, joiden kurtistuneista ponsista ei voi löytää siitepölyn
hiukkastakaan. Tavattuani emikukkia kantavan puun täsmälleen
kuudenkymmenen yardin päässä eräästä hedekukkia kantavasta puusta,
panin kahdenkymmenen eri oksista otetun kukan luotit mikroskoopin alle,
ja havaitsin joka ainoassa muutamia siitepölyhiukkasia, muutamissa
varsin runsaastikin. Koska tuuli oli useampia päiviä puhaltanut
emikukkia kantavasta puusta hedekukkia kantavaan puuhun päin, ei
siitepöly ollut voinut sen mukana kulkeutua. Sää oli ollut kylmä ja
myrskyinen ja sen vuoksi mehiläisille epäsuotuisa, mutta siitä
huolimatta jokainen tarkastamani emikukka oli todella hedelmöittynyt
mehiläisten avulla, jotka olivat lentäneet puusta puuhun etsiessään
mettä. Mutta palataksemme kuviteltuun tapaukseemme: niin pian kuin
kasvi on tullut niin houkuttelevaksi hyönteisille, että ne
säännöllisesti kuljettavat siitepölyä kukasta kukkaan, saattaa alkaa
toisenlainen tapahtumakulku. Jokainen luonnontutkija myöntää n.k.
"fysiologisen työnjaon" edullisuuden; meillä on senvuoksi syytä uskoa,
että kasville on edullista tuottaa heteitä ainoastaan yhdessä kukassa
tai yhdessä kasviyksilössä ja emiä toisessa kukassa tai kasviyksilössä.
Viljellyissä ja uusien elinehtojen alaisiksi joutuneissa kasveissa
tulevat toisinaan milloin uroselimet, milloin naaraselimet enemmän tai
vähemmän siitokseen kykenemättömiksi. Jos nyt otaksumme samoin olevan
laidan luonnontilassa, vaikkapa kuinka vähäisessä määrässä, niin koska
siitepöly jo ennestään säännöllisesti kulkeutuisi kukasta kukkaan ja
koska kasvimme sukupuolten täydellisempi eroaminen olisi sille
edullinen työnjako-aatteen kannalta, tulisi luonto suosimaan ja
siitokseen valitsemaan yksilöitä, joissa tämä taipumus yhä vahvistuisi,
kunnes vihdoin olisi jouduttu sukupuolten täydelliseen eroon. Veisi
liiaksi tilaa, jos koettaisin osottaa kaikki ne asteet -- dimorphismin
y.m. -- joiden kautta kehitys nykyään on erilajisissa kasveissa
ilmeisesti kulkemassa sukupuolten eroa kohti. Lisään vaan, että
muutamat Pohjois-Amerikan rautatammilajeista ovat -- mikäli Asa Gray
kertoo, jonkinlaisessa välitilassa, eli kuten hän lausuu, enemmän tai
vähemmän "kaksikotisesti sekasopuisia".

Palatkaamme nyt medellä eläviin hyönteisiin. Olettakaamme että kasvi,
jonka mesimäärää olemme hitaasti kartuttaneet jatkuvan siitosvalinnan
kautta, on yleinen laji, ja että muutamat hyönteiset pääasiallisesti
elävät sen medellä. Voisin esittää useita tosiseikkoja, jotka
osottavat, kuinka tarkkoja mehiläiset ovat ajastaan, esim. sen, että
niillä on tapana puhkaista reikä eräiden kukkien kantaan ja imeä siitä
mettä, vaikka ne vaan hiukkasta suuremmalla vaivalla voisivat päästä
kukkaan sen suusta. Näin ollen on hyvin uskottavaa, että yksilölliset
imukärsän kaarevuudessa, pituudessa y.m. esiintyvät eroavaisuudet,
jotka meiltä jäävät huomaamatta vähäpätöisyytensä tähden, voivat
määrätyissä olosuhteissa olla hyödyksi joillekin mehiläis- tai muille
hyönteisyksilöille siten, että nämä yksilöt voivat hankkia ravintonsa
nopeammin kuin muut; ja siten myöskin yhteiskunnat, joihin ne kuuluvat,
tulevat menestymään ja tuottamaan monta parvea, jotka perivät samat
ominaisuudet. Tavallisen puna-apilan (Trifolium pratense) ja Trifolium
incarnatum'in teriön torvet eivät ensi katsannolla näytä eroavan
toisistaan pituudeltaan; kuitenkin mehiläinen voi helposti imeä mettä
T. incarnatum'ista, mutta ei tavallisesta puna-apilasta, jossa käyvät
ainoastaan kimalaiset, joten kokonaiset puna-apilaniityt turhaan
tarjoavat mehiläiselle runsaita aarteitaan. On varmaa, että mehiläiset
pitävät kovin tästä mehusta, sillä olen monasti, vaikka tosin
ainoastaan syksyllä, nähnyt useiden mehiläisten imevän sitä rei'istä,
joita kimalaiset ovat purreet torven juureen. Molempien apilalajien
teriön torven pituudessa huomattava eroavaisuus, jolla on ratkaiseva
merkitys mehiläisten kukissa käynteihin nähden, on ilmeisesti varsin
mitätön. Sillä olen kuullut vakuutettavan, että kun puna-apila on
niitetty, jälkikasvun kukat ovat hiukan pienempiä ja että näissä käy
paljon mehiläisiä. En tiedä, onko tämä tiedonanto oikea, enkä myöskään,
voiko luottaa erääseen toiseen tiedonantoon, että Ligurian mehiläinen,
jota yleensä pidetään ainoastaan tavallisen mehiläisen muunnoksena ja
joka esteettömästi risteytyy sen kanssa, ulottuisi imemään mettä
puna-apilasta. Seudulla, missä on runsaasti puna-apilaa, olisi
sen vuoksi hieman tavallista pitempi ja toisin muodostunut
imukärsä mehiläiselle suureksi eduksi. Ja koska tämän apilalajin
hedelmöittyminen on kokonaan kukissa käyvien mehiläisensukuisten
hyönteisten varassa, niin olisi toisaalta, jos kimalaiset sattuisivat
seudulta vähenemään, kasville suurta etua lyhyemmästä tai syvemmälle
jakautuneesta teriöstä, joka tekisi mehiläisille mahdolliseksi
imeä mettä sen kukista. Täten voin käsittää, kuinka kukka ja
mehiläiset voivat, joko samalla haavaa taikka toinen ensin ja toinen
sitten, vähitellen muuttua ja soveltautua toistensa mukaan mitä
täydellisimmin kaikkien niiden yksilöiden jatkuvan säilymisen
johdosta, joissa esiintyy lievää, molemminpuolisesti suotuisia
rakenteen-poikkeavaisuuksia.

Tiedän hyvin, että ylläolevilla kuvitelluilla esimerkeillä valaisemaani
luonnollisen valinnan oppia vastaan voidaan tehdä samoja vastaväitteitä
kuin mitä aluksi tehtiin Charles Lyell'in suuremmoisia ajatuksia
vastaan, "maan nykyisistä muutoksista, mikäli ne luovat valoa
geologiaan." Nykyään kuitenkin harvoin kuulemme väitettävän
mitättömiksi tai merkityksettömiksi niitä voimia, joiden yhä vieläkin
näemme olevan työssä, kun niiden avulla selitetään syvimpienkin
laaksojen uurtumista tai pitkien sisämaan vuorenselänteiden
muodostumista. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan säilyttämällä
ja kehittämällä vähäisiä perinnöllisiä toisintoja, joista jokainen on
säilyneelle olennolle hyödyllinen. Ja samoinkuin uudenaikainen
geologia on melkein julistanut pannaan sellaiset mielipiteet kuin että
esim. jokin suuri laakso on syntynyt siten, että yksi ainoa
vedenpaisumusaalto on sen uurtanut, samoin on luonnollisen valinnan
oppi julistava pannaan uskon, että uusia elollisia olentoja muka syntyy
jatkuvan luomisen kautta tai että suuria äkillisiä muutoksia tapahtuu
niiden rakenteessa.



YKSILÖIDEN RISTEYTYMISESTÄ.


Minun on tässä tehtävä pieni poikkeus aineestani. On tietysti selvää,
että yksineuvoisten eläinten ja kasvien joukossa kahden yksilön aina
täytyy yhtyä jokaista siitosta varten (lukuunottamatta omituisia ja
hieman hämäriä parthenogenesis-tapauksia.) Mutta kaksineuvoisiin nähden
ei asian laita ole läheskään sama. Kuitenkin on syytä uskoa kaikkien
kaksineuvoisten joukossa tapahtuvan sellaistakin, että kaksi yksilöä
joko tilapäisesti tai säännöllisesti yhtyy jatkaakseen sukuansa. Tämän
mielipiteen ovat jo kauan sitten epäröiden esittäneet Sprengel, Knight
ja Kölreuter. Saamme heti nähdä sen tärkeyden. Minun on kuitenkin pakko
tässä käsitellä tätä seikkaa hyvin lyhyesti, vaikka minulla onkin
aineksia varattu laajaan esitykseen. Kaikki luurankoiset, kaikki
hyönteiset ja jotkut muut laajat eläinryhmät pariutuvat jokaista
siitosta varten. Nykyajan tutkimus on suuresti supistanut oletettujen
kaksineuvoisten eläinten lukua, ja todellisista kaksineuvoisista
pariutuu suuri joukko, s.o. kaksi yksilöä yhtyy säännöllisesti
siittääkseen -- muusta ei meidän tällä erää tarvitse pitää lukua.
Vielä jää kuitenkin jäljelle paljon kaksineuvoisia eläimiä, jotka
epäilemättä eivät tavallisesti pariudu, ja kasvien suuri enemmistö on
kaksineuvoisia. Mutta, kysyttänee kenties, onko sitten syytä olettaa,
että kaksi kaksineuvoista yksilöä koskaan yhtyisi siittämistä varten?
Koska minun on mahdotonta tässä puuttua yksityisseikkoihin, täytyy
minun tyytyä vaan muutamiin yleisiin huomautuksiin.

Ensinnäkin olen kerännyt suuren joukon tosiasioita ja tehnyt monia
kokeita, jotka pitäen yhtä eläinten-kasvattajien kesken melkein yleisen
mielipiteen kanssa osottavat, että eri kasvi- ja eläinmuunnosten
välillä tai saman muunnoksen erirotuisten yksilöiden välillä tapahtunut
ristisiitos lisää jälkeläisten elinvoimaa ja hedelmällisyyttä ja että
toisaalta ahdas sisäsiitos vähentää elinvoimaa ja hedelmällisyyttä.
Pelkästään nämä tosiasiat saavat minut uskomaan, että on olemassa
yleinen luonnonlaki, jonka mukaan ei mikään elollinen olento hedelmöitä
itseään ikuisesti sukupolvesta sukupolveen, vaan että risteytyminen
toisen yksilön kanssa on ajottain -- kenties pitkien väliaikojen
jäljestä -- välttämätön.

Olettaen luonnonlain olevan tällaisen, voimme luullakseni käsittää
useita laajoja tosiasiaryhmiä, jotka, kuten seuraavassa esittämäni,
ovat muilta näkökannoilta selittämättömiä. Jokainen kasvien
ristisiitosta harjottava tietää, kuinka epäsuotuisaa kukan
hedelmöittymiselle on sen joutuminen alttiiksi kosteudelle; mutta
kuinka monien kukkien ponnet ja luotit siitä huolimatta ovatkaan
täydellisesti alttiina ilman vaikutuksille! Jos tilapäinen
risteytyminen on välttämätön, huolimatta siitä, että kasvin
omat ponnet ja emi ovat niin lähellä toisiaan, että ne tekevät
itsensä-hedelmöittämisen miltei varmaksi, niin vieraan siitepölyn
täysin esteetön pääsy kukkaan selittää, miksi mainitut elimet ovat
alttiina ilman vaikutuksille. Monien kasvien siitoselimet taas ovat
tyyten peitossa, kuten laajan papilionaceae- eli hernekukkaisten
heimon; mutta näissä ilmeneekin miltei aina kauniita ja omituisia,
hyönteisten vierailuja suosivia soveltautumistapauksia. Niin tärkeitä
ovat hyönteisten vierailut monille hernekasveille, että kasvien
hedelmällisyys suuresti vähenee, jos nämä vierailut estetään. Mutta
hyönteisten on tuskin mahdollista lennellä kukasta kukkaan
kuljettamatta -- kasvin suureksi hyödyksi -- siitepölyä kukasta
toiseen. Hyönteiset tekevät tässä saman työn kuin puutarhurin
kameelinkarvapensseli, ja hedelmöittymisen aikaansaamiseksihan ei
tarvita muuta, kuin että koskettaa samalla pensselillä ensin toisen
kukan ponsia ja sitten toisen luottia. Älköön kuitenkaan luultako
mehiläisten näin aikaansaavan monilukuisia eri lajien sekasikiöitä;
sillä jos kasvin omaa ja toisen lajin siitepölyä joutuu samalle
luotille, on edellinen niin paljon tehokkaampaa, että se aina
täydellisesti tekee tyhjäksi vieraan siitepölyn vaikutuksen, kuten
Gärtner on osottanut.

Sellainen järjestelmä, että kukan heteet äkkiä ponnahtavat emiä vasten
tai toinen toisensa jälkeen hitaasti kallistuvat sitä kohti, näyttää
yksinomaan tarkottavan kasvien itsensä-hedelmöittämistä; ja siihen
tarkotukseen se epäilemättä onkin hyödyllinen. Mutta usein tarvitaan
hyönteisten toimintaa, jotta heteet ponnahtaisivat emiä vasten.
Kölreuter on osottanut, että näin on esim. happomarjapensaan laita. Ja
tiedämmehän hyvin, että juuri tästä suvusta, jolla näyttää olevan aivan
erikoinen laite itsensä-hedelmöittämistä varten, on tuskin mahdollista
saada sekottumattomia taimia, jos läheissukuisia muotoja tai muunnoksia
istutetaan lähelle toisiaan; niin helposti ne luonnostaan risteytyvät.
Lukuisissa muissa tapauksissa ei itsensä-hedelmöittämistä suinkaan ole
suosittu, vieläpä on olemassa erityisiä laitteita, jotka tykkänään
estävät luotin saamasta siitepölyä omasta kukastaan, seikka, jonka
voisin osottaa Sprengelin ja muiden teosten, samoinkuin omien
huomioittenikin perustuksella. Lobelia fulgens'illa esim. on todella
soma ja huolekkaasti laadittu laite, joka pyyhkäisee pois kaikki
lukemattomat siitepölyhiukkaset jokaisen kukan yhteenliittyneistä
ponsista, ennenkuin saman kukan luotti on valmis ottamaan ne vastaan;
ja kosk'ei tässä kukassa, ainakaan minun puutarhassani, milloinkaan käy
hyönteisiä, ei se milloinkaan itsestään tee siementä; panemalla toisen
kukan siitepölyä toisen luotille saan kuitenkin syntymään runsaasti
taimia. Toinen Lobelia-laji, jossa mehiläiset käyvät, siementää
runsaasti puutarhassani. Useissa muissa tapauksissa, joissa ei ole
mitään erityistä laitetta estämässä luottia saamasta siitepölyä samasta
kukasta, joko -- kuten Sprengel ja äskettäin Hildebrand y.m. ovat
osottaneet ja kuten omasta puolestanikin voin vahvistaa -- halkeavat
ponnet ennenkuin luotti on valmis hedelmöittymiseen, tai on luotti
valmis ennen saman kukan siitepölyn valmistumista; siten n.k.
dichogamiset kasvit itse asiassa ovat yksineuvoisia ja niiden on
säännöllisesti risteydyttävä. Samoin on molemminpuolisesti
dimorphisten ja trimorphisten kasvien laita, joihin on ennen
viitattu. Kuinka ihmeellisiä nämä tosiseikat ovatkaan! Kuinka
ihmeellistä onkaan, että vaikka saman kukan siitepöly ja luotin pinta
ovat niin lähellä toisiaan, että tarkotuksena luulisi juuri olevan
itsensä-hedelmöittämisen, nämä kuitenkin niin monissa tapauksissa ovat
toisilleen hyödyttömät! Ja kuinka yksinkertaisesti ovat nämä tosiseikat
selitettävissä siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen
toisen yksilön kanssa on hyödyllinen tai välttämätön!

Jos eräiden kaalin, retiisin, sipulin ja muiden kasvien muunnosten
sallitaan siementää lähellä toisiaan, olen havainnut siten syntyneiden
taimien suuren enemmistön tulevan sekasikiöitä. Niinpä sain 233
kaalintainta muutamista toisiaan lähellä kasvavista eri muunnoksista;
näistä oli ainoastaan 78 sekottumattomia, eivätkä kaikki nekään aivan
täydelleen. Ja kuitenkin ympäröivät jokaisen kaalinkukan emiä, ei
ainoastaan sen kuusi omaa hedettä, vaan myöskin monien muiden samassa
kasvissa olevien kukkien heteet, ja jokaisen kukan siitepöly joutuu
helposti sen omalle luotille hyönteisten avuttakin; olen näet
huomannut, että kasvit, joita on huolellisesti suojeltu hyönteisiltä,
ovat tuottaneet täyden määrän lituja. Mistä sitten johtuu, että niin
suuri määrä taimista tulee sekasikiöitä? Sen täytyy johtua siitä, että
eri _muunnoksen_ siitepölyllä on tehokkaampi vaikutus kuin kukan omalla
siitepölyllä; tässä näemme sovellettuna sen yleisen luonnonlain, jonka
mukaan kelvollisia olentoja syntyy saman lajin eri yksilöiden
risteytymisestä. Eri _lajien_ risteytyessä on asian laita
päinvastainen, sillä kasvin oma siitepöly on miltei aina vierasta
siitepölyä tehokkaampaa; mutta tähän kysymykseen palaamme myöhemmin.

Kun on kysymys suurista puista, joita peittävät lukemattomat kukkaset,
voidaan väittää, että siitepöly harvoin voi kulkeutua puusta puuhun,
korkeintaan ainoastaan kukasta kukkaan samassa puussa; ja saman puun
kukkasia voidaan ainoastaan rajotetussa merkityksessä pitää eri
yksilöinä. Tämä väite on mielestäni perusteltu, mutta uskon että
luonto, antamalla puille vahvan taipumuksen tuottaa yksineuvoisia
kukkia, on suuressa määrin huolehtinut tämän vastuksen poistamisesta.
Sukupuolten ollessa erillään täytyy siitepölyn -- olkoonpa niinkin,
että sama puu tuottaa hede- ja emikukkia -- säännöllisesti kulkeutua
kukasta kukkaan, ja täten siitepölyllä on parempi mahdollisuus
toisinaan kulkeutua puusta puuhun. Olen huomannut, että kaikkiin
luokkiin kuuluvilla puilla maassamme on useammin kuin muilla kasveilla
yksineuvoiset kukat. Pyynnöstäni on toht. Hooker tehnyt luettelon Uuden
Seelannin ja toht. Asa Gray Yhdysvaltojen puista, ja tulos on se, minkä
olin ennakolta arvannutkin. Sitävastoin ei sääntö Hookerin ilmotuksen
mukaan pidä paikkaansa Australiassa; mutta jos useimmat Australian puut
ovat dichogamisia, on tulos sama kuin jos niillä olisi yksineuvoiset
kukat. Olen tehnyt nämä puita koskevat huomautukset ainoastaan
johtaakseni huomion tähän kysymykseen.

Siirtykäämme nyt hetkeksi eläimiin. Muutamat maalla elävät lajit, kuten
maanilviäiset ja kastemadot, ovat kaksineuvoisia, mutta pariutuvat
kaikki. Tähän saakka en ole löytänyt ainoatakaan maalla elävää eläintä,
joka voisi hedelmöittää itsensä. Tämä merkillepantava tosiseikka, joka
muodostaa niin jyrkän vastakohdan maakasveille, on ymmärrettävissä
siltä näkökannalta, että aika-ajottainen risteytyminen on välttämätön;
sillä hedelmöittävän aineen laadun vuoksi ei ole olemassa mitään
keinoa, joka olisi verrattavissa tuulen tai hyönteisten välitykseen
kasvien siitoksessa ja tekisi maaeläimille mahdolliseksi tilapäisesti
risteytyä kahden yksilön yhtymättä. Vesieläinten joukossa on monia
itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia, mutta veden virtauksethan
tarjoovatkin mainion välityksen tilapäiselle risteytymiselle.

Yhtä vähän kuin kasveissa on minun tähän saakka onnistunut
eläimissäkään tavata (neuvoteltuani myöskin professori Huxleyn kanssa,
joka on yksi etevimpiä asiantuntijoita,) ainoatakaan kaksineuvoista,
jonka siitoselimet olisivat niin täydelleen peitossa, että pääsy
ulkoapäin tai toisen yksilön tilapäinen vaikutus voitaisin osottaa
fysillisesti mahdottomaksi. Siimajalkaiset (Cirrhipedia) näyttivät
minusta kauan aikaa tarjoavan tässä suhteessa varsin vaikean pulman;
mutta minulla on ollut tilaisuus suotuisan sattuman avulla todeta,
että kaksi yksilöä toisinaan risteytyy, vaikka molemmat ovatkin
itseään-hedelmöittäviä kaksineuvoisia.

Useimpia luonnontutkijoita on varmaankin kummastuttanut se omituinen
säännöttömyys, että sekä eläimissä että kasveissa samaan heimoon, jopa
samaan sukuunkin kuuluvista lajeista toiset ovat kaksineuvoisia, toiset
taas yksineuvoisia, vaikka ovatkin hyvin yhdenkaltaisia miltei koko
elimistöltään. Mutta jos kaikki kaksineuvoiset todella tilapäisesti
risteytyvät, on erotus niiden ja yksineuvoisten lajien välillä, mitä
funktioon tulee, varsin pieni.

Siitä, mitä edellisessä on esitetty ja monista keräämistäni
yksityisistä tosiseikoista, joita en tässä voi ryhtyä mainitsemaan, käy
siis ilmi, että eri yksilöiden välillä tapahtuva tilapäinen
risteytyminen on sekä eläin- että kasvikunnassa hyvin tavallinen,
joskaan ei universalinen luonnonlaki.



ASIANHAAROJA, JOTKA SUOSIVAT UUSIEN MUOTOJEN SYNTYMISTÄ LUONNOLLISEN
VALINNAN KAUTTA.


Tämä kysymys on erittäin monimutkainen. Suuri muuntelevaisuus -- johon
aina sisältyvät myöskin yksilölliset eroavaisuudet -- on ilmeisesti
suotuisa asianhaara. Suuri yksilöluku korvaa yksilöiden vähemmän
muuntelevaisuuden, koska se antaa paremmat takeet edullisten muunnosten
syntymisestä kunakin ajanjaksona, ja sillä on luullakseni sangen tärkeä
merkitys tuloksiin nähden. Vaikka luonto suokin luonnolliselle
valinnalle pitkän työskentely-ajan, ei tämä sille suotu aika kumminkaan
ole rajattoman pitkä; sillä koska kaikki elolliset olennot pyrkivät
valtaamaan jokaisen sijan luonnon taloudessa, häviää laji, joka ei
muutu ja parane samassa määrässä kuin sen kilpailijat, sukupuuttoon.
Jolleivät ainakin muutamat jälkeläisistä peri suotuisia muunteluja, ei
luonnollinen valinta voi mitään aikaansaada. Taipumus esivanhempain
kannalle palaamiseen saattaa usein hidastuttaa ja ehkäistä työtä; mutta
koska tämä taipumus ei ole estänyt ihmistä valinnan avulla
muodostamasta lukuisia kotirotuja, niin miksi se olisi voitokkaampi
luonnollista valintaa?

Määräperäistä valintaa harjottaessaan kasvattaja pitää silmällä jotakin
vissiä tarkotusta, ja jos yksilöt saisivat vapaasti risteytyä, menisi
hänen työnsä kokonaan hukkaan. Mutta kun useilla ihmisillä on
lähipitäin sama käsitys täydellisyydestä ja kun kaikki, yrittämättä
muuttaa rotua, koettavat saada haltuunsa ja käyttää siitokseen paraita
eläimiä, seuraa tästä itsetiedottomasta valinnasta hitaasti mutta
varmasti rodun parantuminen, vaikkei valittuja yksilöitä olekaan
erotettu erikseen. Samoin käy luonnossakin. Sillä rajotetulla alueella,
missä jokin paikka luonnon taloudessa ei vielä ole täydelleen vallattu,
ovat kaikki oikeaan suuntaan, vaikkakin eri tavoin muuntelevat yksilöt
taipuvaiset säilymään. Mutta jos alue on laaja, on miltei varmaa, että
elinehdot sen eri osissa ovat erilaiset; ja jos samat lajit muuntelevat
alueen eri osissa, risteytyvät äskenmuodostuneet muunnokset kunkin
piirin rajoilla. Saamme kuitenkin kuudennessa luvussa nähdä, että
piirien välimailla asustavien sekamuunnosten on pakko aikaa myöten
väistyä jonkun naapurimuunnoksen tieltä. Risteytyminen on yleistä
etupäässä niiden eläinten joukossa, jotka yhtyvät jokaista siitosta
varten, viettävät kuljeksivaa elämää eivätkä lisäänny erittäin
nopeasti. Tällaisten eläinten, esim. lintujen joukossa tavattavien
muunnosten voi senvuoksi olettaa rajottuvan eristetyille alueille -- ja
näin olen huomannut todellisuudessa olevankin laidan. Kaksineuvoisista
elimistöistä, jotka risteytyvät ainoastaan tilapäisesti, sekä
eläimistä, jotka tosin yhtyvät jokaista siitosta varten, mutta jotka
eivät kuljeksi paljon ja lisääntyvät nopeasti, voinee jollakin seudulla
nopeasti muodostua uusi parantunut muunnos, ja tämä voi siellä aluksi
pysyä yhdessä kohti ja sittemmin levitä ympäristöön, yksilöiden
pariutuessa etupäässä keskenään. Tämän vuoksi taintenkasvattajat
ottavat siemenensä mieluummin suuresta kasvijoukosta, koska
sekasiitoksen mahdollisuus tällöin on pienempi.

Älkäämme luulko, että niissäkään eläimissä, jotka yhtyvät jokaista
siitosta varten eivätkä lisäänny nopeasti, vapaa risteytyminen aina
hävittää luonnollisen valinnan vaikutukset; voisin esittää melkoisen
joukon tosiseikkoja, jotka osottavat, että kaksi saman eläinlajin
muunnosta voi kauan säilyä sekottumatta samalla alueella, jos ne
oleskelevat eri paikoilla, sikiävät hiukan eri vuodenaikoina tai jos
kummankin muunnoksen yksilöt mieluummin pariutuvat keskenään.

Risteytymisellä on hyvin tärkeä tehtävä luonnossa, koska se säilyttää
saman lajin tai saman muunnoksen yksilöt luonteeltaan yhdenmukaisina.
On siis selvää, että se vaikuttaa paljon tehokkaammin niihin eläimiin,
jotka yhtyvät jokaista siitosta varten. Mutta, kuten jo on mainittu,
meillä on syytä uskoa, että tilapäisiä risteytymisiä tapahtuu kaikkien
eläinten ja kasvien joukossa. Silloinkin kun niitä tapahtuu pitkien
väliaikojen kuluttua, ovat risteytymisestä syntyneet jälkeläiset siksi
paljon kauan jatkuneesta itsesiitoksesta syntyneitä jälkeläisiä
elinvoimaisempia ja hedelmällisempiä, että niillä on parempi
eloonjäämisen ja sukunsa lisäämisen mahdollisuus. Siten risteytymisten
vaikutus tulee ajan pitkään olemaan suuri, tapahtukoot ne vaikka
pitkienkin väliaikojen jälestä. Mitä hyvin alhaisiin eliöihin tulee,
jotka eivät sukupuolisesti lisäänny eli pariudu, ja jotka siis eivät
voi risteytyä, voi ominaisuuksien yhdenmukaisuus säilyä niissä,
elinehtojen pysyessä samoina, ainoastaan perinnöllisyyslain ja
luonnollisen valinnan avulla, joka hävittää kaikki oikeasta tyypistä
poikkeavat yksilöt. Jos elinehdot muuttuvat ja muoto sen johdosta
toisintuu, voivat toisintuneet jälkeläiset saavuttaa ominaisuuksien
yhdenmukaisuuden ainoastaan sen kautta, että luonnollinen valinta
säilyttää samallaiset suotuisat muuntelut.

Myöskin eristys on tärkeänä tekijänä lajien toisintumisessa
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Rajotetulla ja eristetyllä
alueella ovat tavallisesti organiset ja epäorganiset elinehdot melkein
yhdenmukaiset, jollei alue ole kovin laaja, joten luonnollinen valinta
pyrkii toisintamaan kaikkia saman lajin muuntelevia yksilöitä samalla
tavalla. Siten estyy myöskin risteytyminen ympäristön asujanten kanssa.
Moritz Wagner on hiljattain julkaissut mieltäkiinnittävän tutkielman
tästä aiheesta ja osottanut siinä, että eristys on todennäköisesti
tehokkaampana esteenä äsken muodostuneiden muunnosten risteytymiselle,
kuin mitä minäkään olin olettanut. Mutta ennenmainituista syistä en voi
mitenkään yhtyä tämän luonnontutkijan mielipiteeseen, että vaellukset
ja eristys muka ovat välttämättömiä, jotta voisi muodostua uusia
lajeja. Eristyksellä on myöskin suuri merkitys estäessään paremmin
soveltautuneiden elimistöjen maahansiirtymistä sellaisten ulkonaisten
olosuhteiden muutosten kuin ilmastonmuutosten, maankohoamisen y.m.
tapahduttua; sen kautta uudet sijat seudun luonnontaloudessa jäävät
avoimiksi, kunnes vanhojen asujanten toisinnot ne täyttävät. Ja vihdoin
eristys suo uudelle muunnokselle aikaa hitaasti kehittymään, mikä
saattaa toisinaan olla hyvin tärkeätä. Jos kuitenkin eristetty alue,
jota rajottavat ympäröivät esteet, tai jolla vallitsevat aivan
erikoiset ulkonaiset olosuhteet, on hyvin pieni, on asukkaiden
yhteislukukin pieni, ja tämä puolestaan hidastuttaa uusien lajien
syntymistä luonnollisen valinnan avulla, vähentämällä suotuisien
muunnosten syntymisen mahdollisuutta.

Ajan pituus ei itsessään vaikuta mitään luonnollisen valinnan hyväksi
tai sitä vastaan. Mainitsen tämän, koska on väärin väitetty, että muka
olettaisin ajalla olevan tuiki tärkeän tehtävän lajien toisintumisessa,
ikäänkuin kaikkien elämänmuotojen täytyisi muuttua jonkun sisäisen lain
pakosta. Ajan pituus on ainoastaan sikäli tärkeä -- ja sen merkitys
tässä suhteessa on suuri -- että se antaa paremman mahdollisuuden
hyödyllisten muunnosten syntymiseen sekä niiden valituiksi tulemiseen,
kehittymiseen ja vakaantumiseen. Samalla se on omansa kartuttamaan
ulkonaisten elinehtojen suoranaista vaikutusta kunkin elimistön
laatuun.

Jos käännämme katseemme luontoon, todistaaksemme nämä huomautukset
tosiksi, ja tarkastamme jotakin pientä aluetta, esim. jotakin
valtameren saarta, huomaamme, että vaikka sillä elävien lajien
lukumäärä onkin pieni, kuten maantieteellistä levenemistä
käsittelevässä luvussa saamme nähdä, ovat suhteellisesti hyvin monet
näistä lajeista endemisiä, -- s.o. ne ovat syntyneet siellä, eivätkä
missään muualla maailmassa. Siksi valtameren saari ensi silmäyksellä
näyttää erittäin suotuisalta uusien lajien syntymispaikalta. Mutta me
voimme tässä pettyä, sillä saadaksemme varmuuden siitä, onko pieni
eristetty alue tai laaja avoin alue, kuten mannermaa, ollut suotuisampi
uusien elimellisten muotojen syntymiselle, täytyisi meidän verrata
niitä toisiinsa yhtä pitkien aikojen kuluessa, ja siihen emme kykene.

Vaikka eristyksellä on hyvin suuri merkitys uusien lajien syntymiselle,
olen ylipäänsä taipuvainen uskomaan, että alueen laajuudella on vielä
tärkeämpi merkitys, varsinkin jotta voisi kehittyä lajeja, jotka
kykenevät kauan säilymään ja leviämään laajalle. Suurella ja
avonaisella alueella ei ainoastaan ole parempi mahdollisuus suotuisien
muunnosten syntymiseen, koska samaan lajiin kuuluvien yksilöiden luku
siellä on suurempi, vaan elinehdotkin ovat paljon monimutkaisemmat jo
ennestään olemassa olevien lajien lukuisuuden vuoksi; ja jos muutamat
näistä monista lajeista kehittyvät paremmiksi, on muidenkin joko
parannuttava samassa suhteessa tai jouduttava häviöön. Jokainen uusi
muoto voi myöskin, tuntuvasti parannuttuaan, levitä yli laajan ja
yhtenäisen alueen, ja se joutuu silloin kilpailuun useiden muiden
muotojen kanssa. Sitäpaitsi suuret alueet, vaikka nykyään ovatkin
yhtenäisiä, ovat aikaisempien maanpinnan kohoamisten tai laskeutumisten
johdosta saattaneet olla katkonaisia. Teen siis edellisestä sen
johtopäätöksen, että vaikka pienet eristetyt alueet ovatkin muutamissa
suhteissa olleet erittäin suotuisia uusien lajien syntymiselle, on
laajoilla alueilla toisintuminen kumminkin ollut nopeampaa ja, mikä on
tärkeämpää, uudet laajoilla alueilla syntyneet muodot, jotka jo ovat
päässeet voitolle monista kilpailijoistaan, ovat juuri sellaisia, jotka
leviävät laajimmalle ja synnyttävät lukuisimmin uusia muunnoksia ja
lajeja.

Tältä kannalta lähtien ovat kenties käsitettävissä muutamat tosiseikat,
joita tulemme uudelleen koskettamaan maantieteellistä levenemistä
käsittelevässä luvussa; esim. se seikka, että pienen Australian
mantereen elimistöt nykyään väistyvät suuremman europalais-aasialaisen
mantereen elimistöjen tieltä. Samoin sekin, että suuri joukko
manner-elimistöjä on kotiutunut saarille. Pienellä saarella on kilpailu
olemassa-olosta tietenkin ollut vähemmän ankara, ja siellä on
toisintuminen ja sukupuuttoon häviäminen ollut vähäisempi. Sen vuoksi
voimme ymmärtää, miksi Madeiran kasvisto -- kuten Oswald Heer kertoo --
muistuttaa jossakin määrin sukupuuttoon hävinnyttä tertiäri-ajan
kasvistoa Europassa. Kaikki suolattomat vesistöt yhteensä muodostavat
mereen tai kuivaan maahan verraten ainoastaan pienen alan. Sen vuoksi
on suolattoman veden elimistöjen kesken vallinnut kilpailu ollut
vähemmän ankara kuin muualla; uusia muotoja on syntynyt hitaammin ja
vanhat muodot ovat hitaammin hävinneet. Suolattomissa vesistöissä
tapaamme seitsemän ganoidien (kiillesuomuisten kalojen) sukua, jotka
ovat jätteitä eräästä muinoin vallitsevana olleesta lahkosta; ja
suolattomassa vedessä tapaamme muutamia kaikkein poikkeuksellisimmista
muodoista, mitä maailmassa nykyään tunnetaan, kuten ornithorhynchus- ja
lepidosiren-muodot, jotka samoinkuin kivettymät jossakin määrin
liittävät toisiinsa lahkoja, jotka nykyään ovat hyvin etäällä
toisistaan luonnon asteikossa. Näitä poikkeuksellisia muotoja saattaa
kutsua eläviksi kivettymiksi. Ne ovat säilyneet elossa nykypäiviin
asti, koska ovat eläneet rajotetulla alueella ja koska kilpailu, joka
niiden on ollut kestettävä, on ollut luonteeltaan vähemmän vaihteleva
ja sen vuoksi vähemmän ankara.

Mainitsen vielä lyhyesti, mikäli kysymyksen tavaton monimutkaisuus sen
sallii, ne asianhaarat, jotka ovat suotuisia tai epäsuotuisia
luonnollisen valinnan kautta tapahtuvalle uusien lajien syntymiselle.
Mitä tulee maa-olentoihin, teen sen johtopäätöksen, että monien
pinnanhuojumisten alaisena ollut laaja mannermaa-alue on ollut
suotuisin lukuisten uusien muotojen syntymiselle, muotojen, jotka ovat
olleet omansa säilymään kauan ja leviämään laajalle. Alueen ollessa
mannermaana ovat sen asujamiston muodostaneet lukuisat yksilöt ja
lajit, ja keskinäinen kilpailu on ollut ankara. Mantereen jakautuessa
maanpinnan laskeutumisen johdosta suuriksi saariksi, on jokaiselle
saarelle yhä jäänyt lukuisasti saman-lajisia yksilöitä. Risteytyminen
kunkin uuden lajin levenemisalueen rajoilla on ehkäistynyt. Ulkonaisten
muutosten johdosta on maahansiirtyminen estynyt, jotenka uudet sijat
jokaisen saaren luonnonvaltiossa ovat joutuneet vanhojen asujanten
toisintojen täytettäviksi; ja jokaisen saaren muunnoksille on suotu
aikaa toisintua ja täydellistyä. Jos saaret ovat uuden maanpinnan
kohoamisen johdosta uudelleen yhdistyneet mantereksi, on taaskin
syntynyt sangen ankara kilpailu: luonnon parhaiten suosimat ja
parhaimmiksi kehittyneet muunnokset ovat levinneet, vähemmän
kehittyneitä muotoja on paljon hävinnyt sukupuuttoon ja uudelleen
yhdistyneen mannermaan eri asujanten suhdeluvut ovat uudelleen
muuttuneet. Ja luonnollisella valinnalla on taaskin ollut oivallinen
tilaisuus yhä kehittää asujamia ja siten luoda uusia lajeja.

Myönnän kernaasti, että luonnollinen valinta yleensä toimii erittäin
hitaasti. Se voi vaikuttaa ainoastaan silloin, kun jonkun piirin
luonnonvaltiossa on sijoja, jotka soveltuvat paremmin joidenkin
alueella elävien lajien toisintojen täytettäviksi. Sellaisten sijojen
olemassa-olo johtuu usein ulkonaisista luonnonmuutoksista, jotka
yleensä tapahtuvat hyvin hitaasti, sekä paremmin soveltautuneiden
muotojen maahanmuuton ehkäistymisestä. Kun muutamat vanhoista
asujamista ovat toisintuneet, hämmentyvät usein muiden asujanten
keskinäiset suhteet, ja tämä seikka on omansa valmistamaan uusia sijoja
paremmin soveltautuneiden muotojen täytettäviksi; mutta kaikki tämä
tapahtuu hyvin hitaasti. Vaikka kaikki saman lajin yksilöt hieman
eroavatkin toisistaan, kestää usein kauan, ennenkuin elimistön eri
osissa esiintyy suotuisia eroavaisuuksia. Tulosta hidastuttaa suuresti
vapaa risteytyminen. Mutta nämä kaikki seikathan riittävät täydelleen
tyhjäksi tekemään luonnollisen valinnan vaikutuksen! huudahtaa kenties
moni. Minä en sitä usko. Mutta minä uskon, että luonnollinen valinta
yleensä vaikuttaa hyvin hitaasti, ainoastaan pitkien väliaikojen
perästä ja ainoastaan muutamiin harvoihin saman seudun asujamista.
Uskon edelleen, että nämä hitaasti saavutetut, usein keskeytyneen
kehityksen tulokset hyvin pitävät yhtä sen kanssa, mitä geologia meille
kertoo maailman asujanten muuttumistavasta.

Olkoonpa valinnan prosessi kuinka hidas tahansa, en käsitä, miksei,
katsoen siihen että heikko ihminenkin voi aikaansaada suuria
keinotekoisella valinnallaan, tuloksena luonnon pitkien aikakausien
kuluessa harjottamasta valinnasta eli kelvollisten eloonjäämisestä
olisi voinut syntyä kuinka suuria muutoksia ja kuinka kauniita ja
monimutkaisia soveltautumisia tahansa, joita tapaamme kaikkien
elollisten olentojen suhteissa toisiinsa ja ulkonaisiin elinehtoihin.



LUONNOLLISESTA VALINNASTA JOHTUVA SUKUPUUTTOON HÄVIÄMINEN.


Tätä seikkaa tulemme perinpohjaisemmin selvittelemään geologiaa
käsittelevässä luvussa. Tässäkin siihen kuitenkin on viitattava, koska
se on läheisessä yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa. Luonnollisen
valinnan vaikutus perustuu ainoastaan siihen, että se säilyttää
jollakin tavoin edullisia toisintoja, jotka siten jäävät pysyväisiksi.
Kaikkien elimellisten olentojen suuren, geometrisena sarjana tapahtuvan
lisääntymisen vuoksi on kullakin alueella täysi asukasmääränsä; ja
tästä on seurauksena, että suosittujen muotojen lisääntyessä vähemmän
suositut yleensä vähenevät ja tulevat harvinaisiksi. Ja harvinaisuus
on, kuten geologia meille kertoo, sukupuuttoon häviämisen enne. Me
näemme, että jokaista muotoa, jota edustavat vain muutamat yksilöt,
uhkaa täydellinen sukupuuttoon häviö, milloin vuodenaikojen luonteessa
sattuu suuria häiriöitä tai milloin vihollisten luku tilapäisesti
kasvaa. Mutta voimmepa mennä vieläkin pitemmälle ja väittää, että sitä
myöten kuin uusia muotoja syntyy, täytyy monien vanhojen muotojen
hävitä -- jollemme oleta lajinomaisten muotojen voivan karttua
luvultaan äärettömiin saakka. Geologia taas kertoo meille selvästi,
ettei lajinomaisten muotojen luku voi kasvaa äärettömiin. Koetamme nyt
osottaa, mistä syystä maailmassa tavattavien lajien luku ei ole
kasvanut suunnattoman suureksi.

Olemme nähneet lajeilla, joihin kuuluu runsaimmin yksilöitä, olevan
paraan mahdollisuuden tuottaa suotuisia muunnoksia jonakin tiettynä
aikana. Todistuksena tästä ovat toisessa luvussa esitetyt tosiseikat,
jotka osottavat yleisten ja laajalle levinneiden eli vallitsevien
lajien tarjoavan suurimman luvun havaittuja muunnoksia. Harvinaiset
lajit näin ollen toisintuvat eli paranevat hitaammin jonkun tietyn ajan
kuluessa. Taistellessaan olemassa-olosta yleisempien lajien
toisintuneiden ja parantuneiden jälkeläisten kanssa ne tämän vuoksi
joutuvat alakynteen.

Välttämättömänä johtopäätöksenä edellä sanotusta näyttää minusta olevan
se, että kun aikojen kuluessa muodostuu uusia lajeja luonnollisen
valinnan kautta, käyvät toiset yhä harvinaisemmiksi ja kuolevat lopulta
sukupuuttoon. Muodot, jotka lähinnä kilpailevat toisintuvien ja
kehittyvien muotojen kanssa, tulevat tietysti kärsimään enin. Ja me
olemme nähneet (olemisen taistelua käsittelevässä luvussa), että juuri
läheisimmät sukulaismuodot -- saman lajin muunnokset ja samansukuiset
tai läheistä sukua olevat lajit --, ollen rakenteeltaan,
elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan miltei samanlaisia, yleensä
joutuvat ankarimpaan kilpailuun toistensa kanssa. Sen vuoksi jokainen
uusi muunnos tai laji ahdistaa muodostumiskautenaan ankarimmin
läheisimpiä heimolaisiaan, pyrkien hävittämään ne. Sama hävitys kohtaa
kotikasvattejamme sen johdosta, että ihminen valitsee jalostuneet
muodot. Voisin antaa monia omituisia esimerkkejä siitä, kuinka nopeasti
uudet karja-, lammas- y.m. eläinrodut ja uudet kukkamuunnokset
anastavat vanhempien ja vähemmänarvoisten lajien tilan. Niinpä on
historiallisesti tunnettua, että Yorkshiren vanhan mustan karjarodun
tunki tieltään pitkäsarvinen karjarotu ja tämän vuorostaan
(käyttääkseni erään maatalouskirjailijan sanoja) "hävitti lyhytsarvinen
karjarotu ikäänkuin jokin surmaava rutto".



OMINAISUUKSIEN ERILAISTUMINEN.


Sillä aatteella, jota nimitän "ominaisuuksien erilaistumiseksi" on
erittäin suuri merkitys ja uskon sen selittävän useita tärkeitä
tosiseikkoja. On varmaa, että selväpiirteisetkin muunnokset, vaikka
niillä olisikin jonkun verran lajin luonnetta -- minkä on useissa
tapauksissa osottanut toivoton epätietoisuus siitä, miksi ne ovat
luettavat -- eroavat toisistaan paljon vähemmän kuin selvät aito lajit.
Tästä huolimatta ovat mielestäni muunnokset muodostumistilassa olevia
lajeja eli, kuten olen niitä nimittänyt, alulla olevia lajeja. Millä
tavoin sitten nuo vähäisemmät muunnosten välillä huomattavat
eroavaisuudet karttuvat suuremmiksi lajien-välisiksi eroavaisuuksiksi?
Että näin tavallisesti tapahtuu, sen voimme päättää siitä, että
useimmat luonnossa tavattavat lukemattomat lajit osottavat
selväpiirteisiä eroavaisuuksia, kun taas muunnokset, nuo vastaisten
selväpiirteisten lajien oletetut alkutyypit ja esivanhemmat, osottavat
lieviä ja vaivoin määriteltäviä eroavaisuuksia. Pelkkä "sattuma",
käyttääksemme tätä sanaa, voi aiheuttaa sen, että jokin muunnos eroo
vanhemmistaan joltakin ominaisuudeltaan ja että tämän muunnoksen
jälkeläiset edelleen eroovat kantamuodostaan vielä suuremmassa määrässä
juuri samalta ominaisuudeltaan. Mutta tällainen sattuma yksin ei
mitenkään selitä niin yleistä ja suurta eroavaisuusmäärää kuin se, mikä
erottaa toisistaan saman suvun eri lajit.

Kuten muulloinkin, olen etsinyt valaistusta tähänkin asiaan
kotikasvateistamme. Havaitsemme niissä jotakin tähän verrattavaa.
Myönnettänee, etteivät niin erilaiset rodut kuin lyhytsarvinen
nautakarja ja Herefordin karja, kilpa- ja kuormahevoset, eri
kyyhkysrodut y.m. mitenkään ole voineet muodostua ainoastaan sattumalta
esiintyneiden samallaisten muuntelujen karttumisesta sukupolvi
sukupolvelta. Sattuu esim. niin, että jonkun kyyhkysharrastelijan
huomiota herättää tavallista hiukan lyhytnokkaisempi kyyhkynen, kun
taas toisen harrastelijan huomiota herättää hiukan pitkähkönokkainen
kyyhkynen. Ja koska, kuten yleisesti tunnettua on, "harrastelijat eivät
ihaile keskinkertaisuutta vaan rakastavat äärimäisyyksiä", niin he yhä
edelleen valikoivat ja käyttävät siitokseen -- kuten todellisuudessa on
ollut kuperkeikkakyyhkysen alarotujen laita -- yhä lyhytnokkaisempia
tai yhä pitkänokkaisempia kyyhkysiä. Olettakaamme edelleen, että joskus
muinaisaikana joku kansa tai jonkun seudun väestö halusi nopeampia
hevosia, kun taas toiset halusivat voimakkaampia ja jykevämpiä. Alussa
eroavaisuuksien täytyi olla hyvin vähäpätöisiä. Kun kumminkin aikojen
kuluessa toisaalla yhä nopeampia, toisaalla yhä voimakkaampia hevosia
valitessa eroavaisuudet suurenivat, muodostui kaksi alarotua. Vihdoin
vuosisatojen kuluttua näistä alaroduista muodostui kaksi vakaantunutta
ja toisistaan selvästi eroavaa rotua. Eroavaisuuksien suuretessa ei
enää käytetty siitokseen huonompia eläimiä, jotka, olematta erityisen
nopeita tai erityisen voimakkaita, olivat luonteeltaan molempien
keskivälillä, jotenka nämä olivat tuomitut häviämään. Tässä siis näemme
erilaistumislain vaikuttavan ihmisen harjottaman valinnan tuloksiin;
näemme sen alussa aikaansaavan tuskin huomattavia eroavaisuuksia,
näemme eroavaisuuksien sitten yhä kasvavan ja rotujen yhä enemmän
eroavan ominaisuuksiltaan sekä toisistaan että yhteisistä
kantavanhemmistaan.

Mutta kuinka, kysyttänee kenties, on mikään tällainen erilaistumislaki
sovitettavissa luontoon? Minä uskon, että tämä laki voi vaikuttaa ja
todella vaikuttaakin luonnossa mitä tehokkaimmin (joskin kauan olin
epätietoinen siitä, millä tavoin) siitä yksinkertaisesta syystä, että
kuta erilaisemmiksi jonkun lajin jälkeläiset tulevat rakenteeltaan,
elimistönlaadultaan ja elintavoiltaan, sitä paremmin ne kykenevät
anastamaan itselleen useita ja sangen erilaisia sijoja luonnon
taloudessa ja siten lukumäärältänsä karttumaan.

Me voimme nähdä tämän selvästi eläimistä, joilla on yksinkertaiset
elintavat. Ottakaamme esimerkiksi jokin nelijalkainen petoeläin, jonka
yksilöiden lukumäärä jossakin seudussa on aikoja sitten kasvanut niin
suureksi, kuin mainittu seutu voi elättää. Jollei seudun olosuhteissa
tapahdu mitään muutoksia on sillä, edellyttäen ettei mikään ehkäise sen
luonnollista sikiämiskykyä, ainoastaan siinä tapauksessa lisääntymisen
mahdollisuutta, että sen muuntelevat jälkeläiset anastavat muiden
eläinten siihen saakka hallussaan pitämiä sijoja, jotkut esim. siten,
että saattavat ravinnokseen käyttää uudenlaatuisia, joko eläviä tai
kuolleita otuksia, toiset siten, että asustavat uusilla paikoilla,
kiipeilevät puissa, oleskelevat vedessä, tai jotkut kenties siten, että
muuttuvat vähemmän raateleviksi. Kuta erilaisemmiksi elintavoiltaan ja
rakenteeltaan petoeläimen jälkeläiset tulevat, sitä useampia sijoja ne
kykenevät anastamaan. Se, mikä pitää paikkansa yhteen eläinlajiin
nähden, pitää myöskin paikkansa kaikkiin eläinlajeihin nähden kaikkina
aikoina -- nimittäin jos ne muuntelevat, sillä muutoin ei luonnollinen
valinta voi aikaansaada mitään. Samoin on kasvienkin laita. On kokeilla
näytetty toteen, että jos toiseen maatilkkuun kylvetään yhtä ainoata
heinälajia ja toiseen samallaiseen tilkkuun useita erisukuisia
heinälajeja, on jälkimäisessä tapauksessa kasviyksilöiden lukumäärä ja
kuivien heinien paino suurempi kuin edellisessä. Sama havainto on
tehty, kun on kylvetty samanlaatuisiin maa-aloihin yhtä ainoata
vehnämuunnosta tai useita vehnämuunnoksia sekaisin. Jos siis jokin
heinälaji muuntelemistaan muuntelee ja muunnoksista kerta toisensa
jäljestä valitaan ne, jotka eroavat toisistaan samalla tavoin kuin eri
heinälajit ja suvut, joskin hyvin lievästi, niin saadaan samalla
maapalasella kasvamaan yhä suurempi joukko tämän lajin kasviyksilöitä
ja niiden toisintuneita jälkeläisiä. Tiedämme jokaisen heinälajin
ja -muunnoksen vuosittain kylvävän lukemattoman joukon siemeniä,
joten voisi siis sanoa sen yrittävän kartuttaa lukuaan äärettömiin.
Monien tuhansien sukupolvien kuluessa olisi näin ollen jokaisen
heinälajin selvimmin eroavilla muunnoksilla paras menestymis- ja
lisääntymismahdollisuus ja siten myös paras mahdollisuus tunkea
tieltään vähemmän selvästi eroavat muunnokset; ja kun muunnokset ovat
tulleet toisistaan hyvin selvästi eroaviksi, myönnetään niille lajien
arvo.

Monet seikat luonnossa osottavat, että kuta enemmän jonkin alueen
asukkaat eroavat rakenteeltaan, sitä suuremman määrän elämää alue voi
ylläpitää. Aivan pienen maa-alueen asujamissa tapaamme aina suurta
erilaisuutta, varsinkin jos maa-alue on aivan avoimena maahanmuutolle,
joten taistelu yksilöiden välillä siellä on hyvin ankara. Niinpä
havaitsin neljän jalan pituisella ja kolmen jalan levyisellä
turvekappaleella, jossa olosuhteet olivat vuodet päästään olleet aivan
samat, kaksikymmentä kasvilajia, jotka kuuluivat kahdeksaantoista
sukuun ja kahdeksaan lahkoon, mikä osottaa kuinka paljon nämä kasvit
erosivat toisistaan. Samoin on kasvien ja hyönteisten laita, jotka
elävät pienillä ja kauttaaltaan yhdenmukaisilla saarilla sekä myöskin
pienissä suolattomissa vesilammikoissa. Maanviljelijät tietävät
saavansa runsaimpia satoja vuoroviljelemällä kasveja, jotka kuuluvat
mitä erilaisimpiin lahkoihin; luonto taas harjottaa jonkunlaista
samanaikaista vuoroviljelystä. Jonkun pienen maakappaleen ympärillä
elävistä eläimistä ja kasveista voisivat useimmat elää tällä
maakappaleella (jollei se laadultaan ole aivan erikoinen) ja ne niin
sanoakseni pyrkivät kaikin voimin elämään siellä; mutta siinä, missä ne
joutuvat kovimpaan kilpailuun, siinä rakenteen erikaltaisuudesta
johtuvat edut ja tätä seuraavat elintapojen ja elimistön laadun
erilaisuudet vaikuttavat, että asujamet, jotka paraiten kykenevät
tunkeutumaan toistensa alueille, kuuluvat eri sukuihin ja lahkoihin.

Samaa havaitsemme kasveista, jotka ihmisen toimesta ovat kotiutuneet
vieraisiin maihin. Saattaisi luulla kasvien, jotka pääsevät kotiutumaan
johonkin maahan, yleensä olevan läheistä sukua kotoperäisille
kasveille. Näitähän pidetään omaa maatansa varten erityisesti luotuina
ja sovellettuina. Saattaisi kenties myöskin luulla kotiutuneiden
kasvien kuuluvan joihinkin sellaisiin ryhmiin, jotka olisivat
erityisesti soveltuneita elämään määrätyillä asuinsijoilla uudessa
kotiseudussaan. Mutta asian laita on aivan toinen. Alph. de Candolle
onkin aivan oikein huomauttanut laajassa ja erinomaisessa teoksessaan,
että kasvistot uusien kasvien kotiutumisen kautta voittavat paljon
enemmän uusia sukuja kuin uusia lajeja, kotoisiin sukuihin ja lajeihin
verraten. Mainitsen yhden ainoan esimerkin: Toht. Asa Grayn teoksen
"Manual of the Flora of the Northern United States" viimeisessä
painoksessa luetellaan 260 kotiutunutta kasvia, ja nämä kuuluvat 162
sukuun. Näemme siis näiden kotiutuneiden kasvien olevan hyvin
erilaatuisia. Ne eroavat sitäpaitsi suuresti kotoperäisistä, sillä
näissä 162 kotiutuneessa suvussa on kokonaista 100 sukua, jotka eivät
ole kotoperäisiä. Yhdysvalloissa nykyään elävät suvut ovat siis saaneet
suuren suhteellisen lisäyksen.

Tarkastaessamme, minkälaatuisia ne kasvit ja eläimet ovat, jotka
jossakin maassa ovat menestyksellä taistelleet kotoperäisten kanssa ja
sinne kotiutunut, voimme saada jonkummoisen käsityksen siitä,
millaisiksi muutamain kotoisista lajeista olisi ollut toisinnuttava,
saavuttaakseen etusijan alueen muiden kasvien rinnalla; ja me voimme
ainakin päättää, että rakenteen erilaistuminen siihen määrään saakka,
että olisi muodostunut uusia suku-eroavaisuuksia, olisi ollut niille
hyödyllinen.

Rakenteen erilaistumisesta on saman seudun asujamilla sama etu, mikä
yksilön ruumiinelimillä on fysiologisesta työnjaosta -- seikka, jonka
Milne Edwards on selvästi osottanut. Ei kukaan fysiologi epäile, että
vatsa, joka on soveltautunut sulattamaan yksinomaan kasviravintoa tai
yksinomaan lihaa, voi paraiten käyttää näitä ravintoaineita hyödykseen.
Samoin on jokaisen seudun yleisen luonnontalouden laita; mitä enemmän
ja mitä täydellisemmin seudulla elävät eläimet ja kasvit eroavat
elintavoiltaan, sitä suurempi yksilöluku voi siellä saada elantonsa.
Joukko eläimiä, joiden elimistö on vain vähän eroava, kestäisi tuskin
kilpailua toisen rakenteeltaan täydellisemmin eroavan eläinjoukon
kanssa. Saattanee esim. epäillä, voisivatko Australian pussieläimet,
jotka jakautuvat toisistaan vaan vähän eroaviin ryhmiin ja, kuten
Waterhouse y.m. ovat huomauttaneet, heikosti edustavat meidän
petoeläimiämme, märehtijöitämme ja jyrsijöitämme, menestyksellä
kilpailla näiden kehittyneiden eläinlahkojemme kanssa. Australian
imettäväisissä näemme erilaistumisprosessin varhaisella ja
epätäydellisellä kehitysasteellaan.



LUONNOLLISEN VALINNAN TODENNÄKÖISET, OMINAISUUKSIEN ERILAISTUMISESTA JA
SUKUPUUTTOON HÄVIÄMISESTÄ JOHTUVAT VAIKUTUKSET YHTEISTEN ESIVANHEMPIEN
JÄLKELÄISIIN.


Sen nojalla, mitä edellisessä on hyvin suppeasti esitetty, voimme
otaksua jokaisen lajin toisintuneiden jälkeläisten menestyvän sitä
paremmin, kuta erilaisemmiksi ne rakenteeltaan kehittyvät ja kuta
paremmin ne siten kykenevät tunkeutumaan muiden olentojen hallitsemille
tiloille. Katsokaamme nyt, kuinka tämä ominaisuuksien erilaistumisesta
johtuvan hyödyn aate pyrkii vaikuttamaan yhdessä luonnollisen valinnan
ja sukupuuttoon-häviämisen kanssa.

Oheen liitetty kuvio [täytynyt jättää pois] auttaa meitä ymmärtämään
tätä jotenkin mutkallista kysymystä. Kirjaimet A--L esittävät
alueellaan laajan suvun lajeja; nämä lajit muistuttavat toisiaan eri
määrässä, kuten luonnossa yleensä on laita; kuviossamme tämä on
osotettu siten, että kirjaimet ovat eri matkojen päässä toisistaan.
Sanon "laajan suvun", koska suhteellisesti useammat lajit muuntelevat
laajoissa suvuissa kuin pienissä, kuten toisessa luvussa näimme; ja
laajojen sukujen muuntelevista lajeista esiintyy enemmän muunnoksia.
Olemme myöskin nähneet, että yleisimmät ja laajimmalle levinneet lajit
muuntelevat enemmän kuin harvinaiset ja ahtaalle alalle rajottuvat
lajit. Esittäköön A yleistä, laajalle levinnyttä ja muuntelevaa, omalla
alueellaan suureen sukuun kuuluvaa lajia. A:sta lähtevät, eri suuntiin
haarautuvat eripituiset pisteviivat esittäkööt sen muuntelevia
jälkeläisiä. Oletamme muuntelujen olevan erittäin vähäisiä, mutta mitä
erilaatuisimpia; ne eivät kaikki esiinny samalla haavaa, vaan usein
pitkien väliaikojen jäljestä, eikä kaikkien elinaika ole yhtä pitkä.
Vain ne muuntelut, jotka ovat jollakin tavoin hyödyllisiä, säilyvät eli
tulevat luonnon valitsemiksi. Ja tässä osottautuu ominaisuuksien
erilaistumisesta johtuva hyöty; sillä tämä tavallisesti johtaa enin
eroavien muuntelujen (joita esittävät kuviossamme ulommaiset
pisteviivat), säilymiseen ja karttumiseen luonnollisen valinnan
vaikutuksesta. Siinä kohdassa, missä pisteviiva leikkaa vaakasuoraa
viivaa ja on merkitty pienellä, numerolla varustetulla kirjaimella,
oletamme muuntumismäärän karttuneen kyllin suureksi, riittääkseen
muodostamaan siksi selväpiirteisen muunnoksen, että sitä pidettäisiin
mainitsemisen arvoisena jossakin systematisessa teoksessa.

Vaakasuorien viivojen välit kuviossa esittävät tuhansia tai vieläkin
useampia sukupolvia. Tuhannen sukupolven jäljestä oletamme lajin A
tuottaneen kaksi jotenkin selväpiirteistä muunnosta, nimittäin
muunnokset a1 ja m1. Nämä kaksi muunnosta ovat tavallisesti yhä vielä
samojen elinehtojen alaisina kuin ne, mitkä tekivät niiden vanhemmat
muuntelevaisiksi, ja taipumus muuntelevaisuuteen on itsessään
perinnöllinen; tämän johdosta nekin ovat taipuvaisia muuntelemaan, ja
tavallisesti melkein samalla tavalla kuin niiden vanhemmat. Sitäpaitsi
nämä kaksi muunnosta, ollen ainoastaan lievästi toisintuneita muotoja,
taipuvat perimään samat edulliset ominaisuudet, mitkä tekivät niiden
vanhemmat alueensa muita asukkaita lukuisammiksi. Ja kaikki nämä
asianhaarat suosivat uusien muunnosten syntymistä.

Jos nyt nämä kaksi muunnosta ovat muuntelevaisia, säilyvät tavallisesti
eroavimmat niiden muunteluista seuraavien tuhannen sukupolven ajan.
Tämän ajan kuluttua oletamme kuvion a1 muunnoksen tuottaneen muunnoksen
a2, joka erilaistumisen aatteen mukaan eroo enemmän A:sta kuin muunnos
a1. Muunnoksen m1 oletamme tuottaneen kaksi muunnosta, nimittäin m2 ja
s2, jotka eroavat toisistaan ja vielä huomattavammin yhteisestä
esivanhemmastaan A:sta. Voimme seurata tätä kehitystä aste asteelta
kuinka pitkälle tahansa; muutamat muunnokset ovat jokaisen tuhannen
sukupolven kuluttua synnyttäneet yhden ainoan, mutta yhä enemmän
erilaistuneen muunnoksen, toiset ovat synnyttäneet kaksi tai kolme
muunnosta, muutamat taas eivät ole synnyttäneet ainoatakaan. Siten
yhteisen vanhemman A:n muunnokset eli toisintuneet jälkeläiset
tavallisesti yhä kasvavat luvultaan ja erilaistuvat ominaisuuksiltaan.
Kuviossa on tämä kehitys esitetty kymmenenteen tuhannenteen sukupolveen
saakka, sekä suppeammassa ja yksinkertaistutetussa muodossa
neljänteentoista tuhannenteen polveen saakka.

Minun on tässä kuitenkin huomautettava, etten suinkaan oleta kehitystä
niin säännölliseksi kuin kuviossa esitetty, joskin sekin on tehty
jonkun verran epäsäännölliseksi, enkä myöskään oleta sen tapahtuvan
niin yhdenjaksoisesti. On paljon todennäköisempää, että kukin muoto
säilyy pitkät ajat muuttumatta ja sitten jälleen toisintuu. En myöskään
oleta enin erilaistuneiden muunnosten aina säilyvän; välimuotokin voi
usein säilyä kauan ja voi synnyttää (tai olla synnyttämättä) useamman
kuin yhden toisintuneen jälkeläisen. Sillä luonnollinen valinta toimii
aina sen mukaan, minkä laatuisia muista olennoista tyhjät tai niiden
vaillinaisesti täyttämät sijat ovat; ja tämä riippuu äärettömän
monimutkaisista suhteista. Mutta yleisenä sääntönä on, että kuta
erilaisemmiksi rakenteeltaan jonkun lajin jälkeläiset tulevat, sitä
useampia sijoja ne kykenevät valtaamaan ja sitä enemmän niiden
toisintunut jälkeisö lisääntyy. Kuviossamme katkaisevat
polveutumisviivan pienet säännöllisten välimatkojen päässä olevat,
numeroilla varustetut kirjaimet, osottaen niitä toisiaan seuraavia
muotoja, jotka ovat tulleet kyllin eriäviksi, jotta niitä voidaan
katsoa muunnoksiksi; mutta nämä katkokohdat ovat kuviteltuja ja niitä
olisi voinut asettaa mihin tahansa, kunhan välimatkat ovat tarpeeksi
pitkiä osottaakseen, että muuntelun aiheuttama erilaistuminen on ollut
melkoinen.

Koska kaikki yleisen ja laajalle levinneen, suureen sukuun kuuluvan
lajin jälkeläiset ovat taipuvaisia perimään samat edulliset
ominaisuudet, mitkä antoivat niiden vanhemmille menestystä elämässä,
niin ne tavallisesti yhä lisääntyvät luvultaan ja yhä enemmän
erilaistuvat luonteeltaan; tätä osottavat kuviossamme A:sta lähtevät
haarautumat. Polveutumis-kuvion viimeisten ja oivallisimmiksi
kehittyneiden haarautumien jälkeisö on todennäköisesti usein anastava
aikaisempien ja vähemmän kehittyneiden haarautumien tilan ja siten
hävittävä ne. Tämä seikka on osotettu kuviossamme siten, että muutamat
alemmista haarautumista eivät ulotu ylempiin vaakasuoriin viivoihin
asti. Joissakin tapauksissa toisintumisprosessi epäilemättä rajottuu
yhteen ainoaan polveutumisviivaan eikä toisintuneiden jälkeläisten luku
lisäänny, vaikka erilaistumista aiheuttavan toisintumisen määrä on
saattanut karttua suureksi. Tällainen tapaus olisi esitettynä
kuviossamme, jos poistettaisiin kaikki muut A:sta lähtevät viivat
paitsi a1 ja a10. Juuri tällä tavoin ovat nähtävästi englantilainen
kilpahevonen ja englantilainen pointeri hitaasti etenemistään edenneet
alkuperäisestä kantamuodostaan, luomatta mitään uutta haarautumaa tai
rotua.

Kymmenentuhannen sukupolven perästä oletamme lajin A luoneen kolme
muotoa a10, f10 ja m10, jotka erilaistuttuaan ominaisuuksiltaan
sukupolvi sukupolvelta ovat tulleet suuresti, mutta kenties eri tavalla
toisistaan ja yhteisistä esivanhemmistaan eriäviksi. Jos oletamme sen
muuttumismäärän, jota jokaisen vaakasuoran viivan väli kuviossamme
esittää, erittäin pieneksi, saattavat nämä kolme muotoa yhä vielä olla
ainoastaan selväpiirteisiä muunnoksia; mutta meidän on vain oletettava
toisintumiskulussa nähtävät askeleet lukuisammiksi tai pitemmiksi,
jotta näistä muodoista sukeutuisi epävarmoja tai selviä lajeja. Siten
tämä kuvio valaisee aste asteelta tapahtunutta kehitystä, jonka kautta
pienet muunnoksia erottavat eroavaisuudet ovat kasvaneet suuremmiksi
lajeja erottaviksi eroavaisuuksiksi. Jatkamalla samaa muuntumismenoa
läpi vieläkin pitemmän sukupolvijonon, saamme, (kuten kuviomme osottaa
suppealla ja yksinkertaisemmalla tavalla), kahdeksan kirjaimilla
a11 -- m14 merkittyä lajia, jotka kaikki polveutuvat A:sta. Tällä tavoin
arvelen lajien monistuvan ja sukujen muodostuvan.

Suuressa suvussa muuntelee todennäköisesti useampi kuin yksi laji.
Kuviossa olen olettanut, että toinen laji I on samanlaisten asteiden
kautta kuljettuaan kymmenentuhannen sukupolven jäljestä synnyttänyt
joko kaksi selväpiirteistä muunnosta w10 ja z10 taikkapa kaksi lajia,
riippuu siitä, kuinka suurta muuntumismäärää oletetaan vaakasuorien
viivojen välien esittävän. Neljäntoistatuhannen sukupolven jäljestä
oletamme syntyneen kuusi uutta lajia, jotka ovat merkityt kirjaimilla
w14 -- z14. Jokaisessa suvussa lajit, jotka jo ennestään ovat hyvin
eriäviä luonteeltaan, tavallisesti pyrkivät synnyttämään lukuisimmin
toisintuneita jälkeläisiä, sillä näillä lajeilla on paras toivo saada
vallatuksi uusia ja hyvin eroavia sijoja luonnon taloudessa. Siksi olen
esittänyt kuviossa äärimäisenä olevan lajin A ja miltei äärimäisen
lajin I sellaisiksi, jotka ovat suuresti muunnelleet ja synnyttäneet
uusia muunnoksia ja lajeja. Kantasukumme muut yhdeksän lajia (merkityt
kirjaimilla B--H ja K--L) voivat vielä pitkien, mutta eripituisten
aikakausien kuluessa synnyttää muuttumattomia jälkeläisiä. Tätä
osottavat kuviossa eri korkeudelle ulottuvat pisteviivat.

Mutta kuviossamme esitetyn toisintumiskulun kestäessä on toisellakin
mainitsemistamme laeista, sukupuuttoon kuolemisella, ollut
tärkeä osansa. Koska luonnollinen valinta vaikuttaa jokaisella
täysinasutetulla alueella siten, että valituksi tulee se muoto, jolla
on olemisen taistelussa jokin etu ennen muita muotoja, on jokaisen
lajin parantuneiden jälkeläisten alituisena pyrkimyksenä jokaisella
polveutumisasteellaan raivata tieltään ja hävittää sukupuuttoon
edeltäjänsä ja kantavanhempansa. On nimittäin muistettava, että
kilpailu on yleensä ankarin niiden muotojen välillä, jotka ovat
elintavoiltaan, elimistönlaadultaan ja rakenteeltaan toisiaan lähinnä.
Sen vuoksi kaikki aikaisempien ja myöhempien asteiden välimuodot, s.o
saman lajin enemmän ja vähemmän kehittyneiden asteiden väliset muodot,
samoinkuin alkuperäinen kantalaji itsekin, ovat yleensä taipuvaisia
häviämään. Sama on todennäköisesti kokonaisten rinnakkaisten
polveutumisjonojen laita, joille myöhemmät parantuneet polveutumisjonot
tuottavat tappion. Jos kumminkin lajin toisintunut jälkeisö joutuu
johonkin toiseen seutuun tai nopeasti soveltautuu aivan uuteen
olinasemaan, missä jälkeläiset ja kantamuoto eivät joudu kilpailuun,
voivat molemmat edeskinpäin pysyä elossa.

Jos siis oletetaan kuviomme esittävän melkoista toisintumismäärää, ovat
laji A ja kaikki aikaisemmat muutokset hävinneet sukupuuttoon ja niiden
sijalle on tullut kahdeksan uutta lajia (a14 -- m14) sekä lajin I sijalle
kuusi uutta lajia (n14 -- z14).

Mutta voimmepa mennä vielä pitemmälle. Oletimme sukumme alkuperäisten
lajien olevan eri määrässä toistensa kaltaisia, kuten niin usein on
luonnossa laita, joten laji A on läheisempää sukua B:lle, C:lle ja
D:lle kuin muille lajeille ja laji I läheisempää sukua G:lle, H:lle,
K:lle ja L:lle kuin muille. Oletimme myöskin näiden kahden lajin A:n ja
I:n olevan hyvin yleisiä ja laajalle levinneitä lajeja, joten niillä
alkuaan täytyi olla jokin etu useimpien muiden saman suvun lajien
rinnalla. Niiden toisintuneet jälkeläiset, joita neljännessätoista
tuhannennessa sukupolvessa on 14, ovat todennäköisesti perineet jotakin
samoista eduista. Ne ovat myöskin jokaisella polveutumisasteellaan
monin tavoin toisintuneet ja parantuneet, joten ne ovat soveltautuneet
moniin niille suotuisiin paikkoihin seutunsa luonnontaloudessa. Näyttää
siis hyvin todenmukaiselta, etteivät ne ole anastaneet paikkoja
ainoastaan vanhemmiltaan A:lta ja I:ltä, siten hävittäen nämä
sukupuuttoon, vaan myöskin muutamilta niistä alkuperäisistä lajeista,
jotka olivat sangen läheistä sukua niiden esivanhemmille. Hyvin harvat
alkuperäisistä lajeista ovat senvuoksi tuottaneet jälkeläisiä aina
neljänteentoista tuhannenteen sukupolveen saakka. Otaksukaamme vain
yhden ainoan, F:n, kahdesta lajista E ja F, jotka olivat etäisintä
sukua muille yhdeksälle alkuperäiselle lajille, tuottaneen jälkeläisiä
tälle viimeiselle polveutumisasteelle saakka.

Uusia, yhdestätoista alkuperäisestä lajista polveutuneita
lajeja on nyt kuviossamme viisitoista. Luonnollisen valinnan
erilaistuttamispyrkimyksen johdosta on lajien a14 ja z14 välillä
äärimäinen ominaisuuksien erilaisuuden määrä paljon suurempi kuin enin
eroavien lajien välillä noista alkuperäisistä yhdeksästä lajista. Uudet
lajit ovat sitäpaitsi sukua toisilleen hyvin eri tavoilla. A:n
kahdeksasta jälkeläisestä on kolme kirjaimilla a14, q14, p14 merkittyä
lajia läheistä sukua toisilleen, koska ovat myöhään haarautuneet
a10:stä; b14 ja f14, koska ovat aikaisemmin eronneet a5:stä, ovat
edellisistä kolmesta lajista jonkun vervan eroavampia; ja lopuksi ovat
o14, e14 ja m14 läheistä sukua toisilleen, mutta koska ne ovat
erilaistuneet heti toisintumisprosessin alkaessa, niin ne ovat hyvin
erilaisia kuin muut viisi lajia ja ne saattavat muodostaa alasuvun
taikkapa aivan erityisen suvunkin.

I:n kuusi jälkeläistä muodostaa kaksi alasukua tai sukua. Mutta koska
kantalaji I erosi suuresti A:sta, ollen miltei kauimpana siitä
alkuperäisessä suvussa, niin nuo kuusi I:n jälkeläistä eroavat
melkoisesti yksistään perinnöllisyydenkin vuoksi A:n kahdeksasta
jälkeläisestä. Sitäpaitsi oletamme molempien ryhmien yhä edelleen
erilaistuneen eri suuntiin. Myöskin välilajit, (huomattakoon tämä
tarkasti), jotka yhdistivät alkuperäiset lajit A:n ja I:n, ovat kaikki
muut paitsi F kuolleet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä.
Täten nuo kuusi uutta I:stä polveutuvaa lajia sekä toisaalta nuo
kahdeksan A:sta polveutuvaa lajia ovat luettavat aivan erikoisiksi
suvuiksi taikkapa eri alaheimoiksi.

Täten arvelen kahdesta tai useammasta saman suvun lajista jälkeläisten
toisintumisen kautta syntyvän kaksi tai useampia sukuja. Ja noiden
kahden tai useamman kantalajin oletamme polveutuneen yhdestä ainoasta
jonkun aikaisemman suvun lajista. Kuviossamme tämä on osotettu suurten
kirjainten alla olevilla katkoviivoilla, jotka, yhtyen alempana
kantahaaroiksi, johtavat samaan pisteeseen. Tämä piste esittää lajia,
joka on uusien alasukujemme ja sukujemme oletettu kantaisä.

Maksaa vaivan hiukan tarkastaa, minkä luontoiseksi on tullut uusi laji
F14, jonka emme oleta suuresti erilaistuneen, vaan säilyttäneen F:n
muodon joko muuttumattomana tai ainoastaan lievästi toisintuneena.
Tässä tapauksessa sen sukulaisuussuhteet muihin neljääntoista uuteen
lajiin ovat omituista ja monimutkaista laatua. Polveutuen muodosta,
jolla oli sijansa nyt sukupuuttoon hävinneiksi ja tuntemattomiksi
oletettujen kantalajien A:n ja I:n välillä, se on luonteeltaan johonkin
määrin näistä kahdesta lajista polveutuneiden ryhmien keskivälillä.
Mutta koska nämä kaksi ryhmää ovat yhä edelleen eronneet luonteeltaan
vanhempainsa tyypistä, ei uusi laji F14 ole suorastaan välimuotona
niille, vaan kummankin ryhmän yleistyypille. Jokainen luonnontutkija
voi kyllä johdattaa mieleensä tällaisia tapauksia.

Jokaisen vaakasuoran viivan on kuviossamme oletettu esittävän tuhatta
sukupolvea, mutta jokainen tällainen viiva saattaa esittää miljoonaa ja
vieläkin useampia sukupolvia; vieläpä se saattaa esittää osaa
maankuoremme toisiaan seuraavista kerrostumista sukupuuttoon kuolleine
elimellisine jätteineen. Palaamme tähän asiaan, kun tulemme geologiaa
käsittelevään lukuumme, ja saamme luullakseni silloin nähdä kuviomme
luovan valoa sukupuuttoon kuolleiden olioiden heimolaisuussuhteisiin,
olioiden, jotka, vaikka kuuluvatkin samoihin lahkoihin, heimoihin tai
sukuihin kuin nykyään elävät, kuitenkin ovat usein luonteeltaan
johonkin määrin elossa olevien ryhmien välimuotoja. Ja tämän voimme
hyvin käsittää, koska sukupuuttoon hävinneet lajit elivät hyvin
etäisinä ajanjaksoina, jolloin polveutumishaarautumat eivät vielä
olleet erinneet kovin etäälle toisistaan. En näe olevan mitään syytä,
miksi toisintumisprosessi olisi rajotettava ainoastaan sukujen
muodostumiseen. Jos oletamme, että muuntumismäärä, jota kuviossamme
jokainen haarautuvien pisteviivojen muodostama ryhmä esittää, on ollut
hyvin suuri, muodostavat muodot a14 -- p14, b14 -- f14 ja o14 -- m14 kolme
hyvin selvästi toisistaan eroavaa sukua. Saamme silloin myös kaksi
hyvin selväpiirteistä I:stä polveutuvaa sukua, jotka suuresti eroavat
A:n jälkeläisistä. Nämä kaksi sukuryhmää muodostavat siten kaksi eri
heimoa tai lahkoa, riippuen siitä, kuinka suureksi kuviossa esitetty
erilaistuminen on oletettu. Ja molemmat uudet heimot tai lahkot
polveutuvat kahdesta alkuperäisen suvun lajista, ja näiden taas
oletamme polveutuvan jostakin vielä vanhemmasta, tuntemattomasta
muodosta.

Olemme nähneet laajempiin sukuihin kuuluvien lajien kaikkialla useimmin
osottavan muunnoksia eli alulla olevia lajeja. Tätä saattoi odottaakin,
sillä koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu siihen, että
jollakin muodolla on elämän taistelussa jokin etevämmyys muiden
rinnalla, niin valinta etupäässä vaikuttaa muotoihin, joilla jo
ennestään on jokin etu puolellaan; ja ryhmän laajuus jo osottaa, että
sen lajit ovat perineet yhteisiltä esivanhemmiltaan jonkin yhteisen
edun. Taistelu uusien ja toisintuneiden jälkeläisten tuottamisesta
tapahtuu sen vuoksi etupäässä laajempien ryhmien välillä, jotka kaikki
pyrkivät lisääntymään luvultaan. Toinen laaja ryhmä voittaa hitaasti
toisen laajan ryhmän, supistaa sen lukumäärää ja vähentää siten sen
mahdollisuutta vastaiseen muuntelemiseen ja kehittymiseen. Samassa
laajassa ryhmässä taasen myöhäisemmät ja täydellistyneemmät alaryhmät
pyrkivät alinomaa, haarautumalla ja valtaamalla useita uusia sijoja
luonnon taloudessa, tunkemaan tieltään ja hävittämään aikaisempia ja
vähemmän kehittyneitä alaryhmiä. Pienet ja pirstautuneet ryhmät ja
alaryhmät häviävät lopulta kokonaan. Tulevaisuuteen nähden voimme
ennustaa niiden olentoryhmien, jotka nykyään ovat laajoja ja voittoisia
sekä vähimmin pirstautuneita, s.o. joiden jäseniä on vähimmin hävinnyt
sukupuuttoon, yhä edelleen lisääntyvän pitkät ajat eteenpäin. Mutta
mikä ryhmä lopulta pääsee voitolle, sitä ei kukaan voi ennakolta sanoa;
tiedämmehän, että monet aikaisemmin mitä laajimmiksi kehittyneet ryhmät
nyt ovat sukupuuttoon kuolleita. Jos katsahdamme vielä kauemmaksi
tulevaisuuteen, voimme ennustaa, että monet pienemmät ryhmät laajempien
ryhmien jatkuvan, alituisen kasvamisen vuoksi täydelleen häviävät,
jättämättä mitään toisintuneita jälkeläisiä; näin ollen vain ani harvat
kunakin aikana elävistä lajeista tuottavat jälkeläisiä etäiseen
tulevaisuuteen saakka. Palaan tähän asiaan luokitusta käsittelevässä
luvussamme. Lisään vaan, että tämän mukaan vain ani harvat vanhemmista
lajeista ovat jättäneet jälkeläisiä nykyaikaan saakka. Ja koska kaikki
saman lajin jälkeläiset muodostavat luokan, voimme ymmärtää, miksi
jokaisessa eläin- ja kasvikunnan pääjaotuksessa on niin harvoja
luokkia. Vaikka vain harvat vanhimmista lajeista ovat jättäneet
toisintuneita jälkeläisiä, on maa kuitenkin kaukaisina geologisina
aikakausina saattanut olla moniin eri sukuihin, heimoihin, lahkoihin ja
luokkiin kuuluvien lajien miltei yhtä tiheästi kansoittama kuin se
nykyään on.



MIHIN MÄÄRÄÄN SAAKKA ELIMISTÖT PYRKIVÄT EDISTYMÄÄN.


Luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se säilyttää ja
kartuttaa muunteluja, jotka ovat olennolle hyödyllisiä niissä
organisissa ja epäorganisissa olosuhteissa, joissa se elää.
Lopputuloksena tästä on, että jokainen olento pyrkii yhä paremmin
soveltautumaan elinehtoihinsa. Tämä kehittyminen johtaa välttämättä
asteittaiseen, koko maailman useimpien elollisten olentojen
elimistöissä tapahtuvaan edistymiseen. Johdumme tosin tässä hyvin
pulmalliseen asiaan, koska kukaan luonnontutkija ei ole voinut
määritellä muita luonnontutkijoita tyydyttävällä tavalla, mitä
elimistön edistyksellä tarkotetaan. Luurankoisissa tulee ilmeisesti
kysymykseen älynkehitys ja läheneminen ihmisen rakennetta. Voisi
ajatella, että niiden muutosten suuruus, joiden kautta eri osien ja
elinten kehitys kulkee sikiötilasta täysi-ikäisyyteen, riittäisi
vertailun mittapuuksi. Mutta on tapauksia, -- esim. muutamien
loisäyriäisten joukossa, -- joissa eräät osat myöhemmin tulevat
vähemmän täydellisiksi, joten täysi-ikäisen eläimen ei voi sanoa olevan
korkeammalla kannalla kuin toukan. Laajimmalle sovitettavalta ja
parhaalta näyttää von Baerin mittapuu, nimittäin elollisen olennon eri
osien erilaistuminen (täysinkehittyneessä tilassa, tahtoisin puolestani
lisätä) sekä niiden erikoistuminen (specialisation) eri funktioihin,
eli, kuten Milne Edwards lausuisi, fysiologisen työnjaon täydellisyys.
Huomaamme kuitenkin, kuinka hämärä tämä asia on, jos esim. tarkastamme
kaloja. Muutamat luonnontutkijat pitävät korkeimmalla kannalla olevina
näiden joukossa niitä, jotka enin lähenevät amphibioita, kuten esim.
haikalat, kun taas toiset pitävät korkeimmalla kannalla olevina
tavallisia teleostisia eli luukaloja, koska ne ovat enin kalanmuotoisia
ja eroavat eniten muista luurankoisista luokista. Huomaamme asian
hämäryyden vielä paremmin, jos käännämme katseemme kasveihin, joihin ei
tietysti missään tapauksessa käy sovittaminen älyn mittapuuta. Muutamat
kasvientutkijat lukevat ne kasvit korkeimmiksi, joilla on kaikki
elimet, kuten verhiö, teriö, hetiö ja emiö täysin kehittyneinä
jokaisessa kukassa, kun taas toiset kasvientutkijat, luullakseni
oikeammin, pitävät niitä kasveja korkeimpina, joiden eri elimet ovat
suuresti toisintuneet ja luvultaan supistuneet.

Jos panemme elimistön edistyksen mitaksi jokaisen täysinkehittyneen
olennon eri elinten erilaistumis- ja spesialistumismäärän, (ja tähän
myöskin sisältyy aivojen kehitys älyllisiä tarkotusperiä varten) niin
luonnollinen valinta selvästi johtaa korkeampaa kehitystä kohti. Kaikki
fysiologithan myöntävät elinten spesialistumisen olevan jokaiselle
olennolle eduksi, koska elimet täten paremmin toimittavat tehtävänsä.
Erikoistumista kohti tähtäävien muuntelujen kartuttaminen on täten
luonnollisen valinnan päämääränä. Mutta muistaessamme, että kaikki
elolliset olennot pyrkivät nopeasti lisääntymään ja valtaamaan jokaisen
täyttämättömän tai vaillinaisesti täytetyn sijan luonnon taloudessa,
huomaamme toisaalta, että luonnollinen valinta varsin hyvin voi
vähitellen sovelluttaa olennon olosuhteisiin, joissa jotkin elimet ovat
sille tarpeettomia ja hyödyttömiä; sellaisissa tapauksissa elimistön
kehityksessä tapahtuu taka-askel. Onko elollisten olentojen
organisationi kokonaisuudessaan edistynyt etäisimmistä geologisista
aikakausista nykyaikaan saakka lukien, sen kysymyksen voimme sopivammin
ottaa pohdittavaksemme geologista järjestystä käsittelevässä
luvussamme.

Voidaan väittää, että jos kerran kaikki elolliset olennot täten
pyrkivät kehittymään korkeammalle asteelle, miksi sitten kaikkialla
maailmassa yhä vieläkin on suuri joukko kaikkein alhaisimpia muotoja ja
miksi jokaisessa suuressa luokassa jotkut muodot ovat paljon
korkeammalle kehittyneitä kuin muut. Miksi eivät korkeammalle
kehittyneet muodot ole kaikkialla syrjäyttäneet ja hävittäneet
sukupuuttoon alhaisempia muotoja? Lamarck'ista, joka uskoi kaikissa
elollisissa olennoissa olevan synnynnäisen ja välttämättömän
pyrkimyksen täydellisyyteen, oli tämä pulma niin vaikea, että se sai
hänet olettamaan uusia, yksinkertaisia muotoja alinomaa syntyvän
itsestään sikiämällä (generatio spontanea). Tiede ei vielä tähän saakka
ole todistanut tätä uskoa todeksi, mitä tulevaisuus sitten
paljastaneekin. Meidän teoriamme kannalta ei alhaisten elimistöjen
jatkuva olemassa-olo tarjoa mitään vaikeutta, sillä luonnollinen
valinta eli kelvollisinten eloonjääminen ei ehdottomasti sisällä
kehitystä eteenpäin -- se ainoastaan käyttää hyväkseen sellaisia
muunteluja, joita syntyy ja jotka ovat jokaiselle olennolle hyödyksi
sen monimutkaisissa elämänsuhteissa. Ja saattaapa kysyä, mitä hyötyä --
mikäli me voimme ymmärtää -- infusori-eläimellä, sisälmysmadolla
taikkapa kastemadollakaan olisi korkealle kehittyneestä elimistöstä.
Jollei niillä siitä ole mitään hyötyä, niin luonnollinen valinta jättää
nämä muodot kehittämättä tai kehittää niitä vain hiukkasen, ja ne
voivat pysyä äärettömän pitkät ajat nykyisellä alhaisella asteellaan.
Geologia kertoo meille joidenkin alhaisimmista muodoista, kuten
infusorioiden ja rhizopodien, pysyneen suunnattoman pitkät ajat miltei
samalla asteella, kuin ne nykyään ovat. Olisi kuitenkin aivan liian
varomatonta olettaa, etteivät useimmat monista nykyään elävistä
alhaisista muodoista ole ensinkään edistyneet siitä pitäen kuin elämä
ensinnä sai alkunsa. Jokaisen luonnontutkijan, joka on leikellyt
muutamiakin näitä nykyään sangen alhaisina pidettyjä olennoita,
on täytynyt hämmästyä niiden todella ihmeellistä ja kaunista
elimistön-muodostusta.

Miltei samat huomautukset voidaan tehdä samassa laajassa ryhmässä
esiintyviin elimistönmuodostuksen eri asteisiin nähden, esim.
imettäväisten ja kalojen elimistöihin nähden luurankoisten ryhmässä,
ihmisen ja nokkaeläimen (Ornithorhynchus) elimistöihin nähden
imettäväisten ryhmässä sekä haikalan ja suikulaisen (Amphioxus)
elimistöihin nähden kalojen ryhmässä; viimemainittu kala lähenee
rakenteensa äärettömän yksinkertaisuuden puolesta luurangottomia
luokkia. Mutta imettäväiset ja kalathan tuskin joutuvat kilpailemaan
keskenään. Koko imettäväisten luokan tai muutamien sen jäsenten
edistyminen kaikkien korkeimmalle asteelle ei johda siihen, että ne
anastaisivat kalojen paikan. Fysiologit arvelevat, että aivot
tarvitsevat lämmintä verivirtaa toimiakseen vilkkaasti, ja
lämminverisyys taas edellyttää ilmahengitystä; täten vedessä elävillä
lämminverisillä imettäväisillä on se haitta, että niiden tavan takaa on
noustava pinnalle hengittämään. Mitä kaloihin tulee, ei haikalan heimon
pyrkimyksenä ole syrjäyttää suikulaista, sillä tämän ainoana kumppanina
ja kilpailijana Etelä-Brasilian hedelmättömällä hiekkarannikolla on,
mikäli Fritz Müller on minulle kertonut, eräs epämuotoinen nivelmato
(annelidi). Imettäväisten kolme alinta luokkaa, pussieläimet,
nokkaeläimet ja jyrsijät oleskelevat Etelä-Amerikassa samoilla
seuduilla kuin lukuisat apinat, eivätkä nähtävästi joudu paljo näiden
kanssa tekemisiin. Joskin elollisen luonnon organisationi
kokonaisuudessaan on edistynyt ja yhä edistyy kautta koko maailman,
tulee asteikko aina osottamaan monia eri täydellisyyden asteita. Sillä
muutamien kokonaisten luokkien tai kunkin luokan erinäisten jäsenten
edistyminen korkealle asteelle ei suinkaan välttämättä johda niiden
ryhmien häviämiseen, joiden kanssa ne eivät joudu ankaraan
kilpailuun. Muutamissa tapauksissa, kuten myöhemmin saamme nähdä,
alhaiselimistöiset muodot näyttävät säilyneen nykypäiviin saakka,
syystä että ne ovat asustaneet rajotetuilla ja erikoisilla
asuinpaikoilla, missä eivät ole joutuneet kovin ankaraan kilpailuun ja
missä niiden niukka lukumäärä on hidastuttanut suotuisien muunnosten
syntymistä.

Uskon siis olevan montakin syytä siihen, että kaikkialla maan pinnalla
tapaamme suuren joukon alhaiselimistöisiä muotoja. Joissakin
tapauksissa ei kenties ole milloinkaan ilmaantunut suotuisia toisintoja
tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, joihin luonnollinen valinta olisi
voinut vaikuttaa ja joita se olisi voinut kartuttaa. Ainoassakaan
tapauksessa ei aika nähtävästi ole ollut riittävän pitkä mahdollisimman
suuren kehitysmäärän saavuttamiseksi. Muutamissa harvoissa tapauksissa
on sattunut sellaista, mitä meidän on nimitettävä elimistön
taantumiseksi. Mutta pääsyynä on se, että elinehtojen ollessa hyvin
yksinkertaisia ei kehittyneestä elimistöstä olisi mitään apua --
saattaisipa siitä olla haittaakin, koska se laadultaan arempana
pikemmin joutuisi epäkuntoon ja vahingoittuisi.

Luodessamme silmäyksen kaiken elämän ensi alkuun, jolloin saatamme
uskoa elimellisten olentojen olleen rakenteeltaan mitä
yksinkertaisimpia, nousee kysymys: kuinka edistyminen ja elimistön
osien erilaistuminen kaikkein ensinnä sai alkunsa? Herbert Spencer
vastaisi arvattavasti, että niinpian kuin yksinkertainen yksisoluinen
elimistö kasvamalla tai jakaantumlla muodostui useampisoluiseksi tai
kiinnittyi johonkin sitä kannattavaan pintaan, astui voimaan hänen
lakinsa, että "kaikenlaatuiset homologiset yhteydet erilaistuvat mikäli
niiden suhteet vaikuttaviin voimiin tulevat erilaisiksi". Mutta koskei
meillä ole mitään tosiseikkoja oppainamme, on tämän kysymyksen
mietiskeleminen jotenkin hyödytöntä. Väärin olisi kuitenkin luulla,
ettei ole ollut mitään taistelua olemassaolosta eikä siis mitään
luonnollista valintaakaan ennenkuin on syntynyt useita muotoja. Yhdestä
ainoasta eristetyllä asuinpaikalla elävästä lajista syntyneet
muunnokset voivat olla hyödyllisiä ja kaikki yksilöt saattavat sen
johdosta toisintua tai voi syntyä kaksi eriävää muotoa. Mutta, niinkuin
jo lausuin johdannon lopulla, katsoen siihen, että tiedämme niin peräti
vähän maan asukkaiden keskinäisistä suhteista nykyään ja varsinkin
menneinä aikoina, ei kenenkään pidä kummastella sitä, että moni kohta
lajien synnyssä yhä jää selittämättömäksi.



OMINAISUUKSIEN YHTÄLÄISTYMINEN.


H.C. Watsonin mielestä olen arvioinut liian suureksi ominaisuuksien
erilaistumisen merkityksen (jota hän nähtävästi ei kuitenkaan kiellä)
ja hänestä on myöskin "yhtäläistymisellä" ollut merkityksensä. Jos
kaksi lajia, jotka kuuluvat kahteen toisilleen läheiseen sukuun, ovat
kumpikin tuottaneet suuren joukon uusia eriäviä muotoja, on
ajateltavissa, että nämä saattavat niin suuresti lähetä toisiaan, että
ne voidaan luokittaa samaan sukuun. Täten kahden eri suvun jälkeläiset
ovat yhtyneet yhdeksi suvuksi. Useimmissa tapauksissa olisi kuitenkin
liian hätäistä pitää suurta, yleistä rakenteenyhtäläisyyttä, joka
esiintyy toisistaan hyvin eroavien muotojen toisintaneissa
jälkeläisissä, ominaisuuksien yhtäläistymisen aiheuttamana. Kristallin
muodon määräävät pelkästään molekulariset voimat, eikä ole
kummasteltavaa, että erilaatuiset substansit toisinaan voivat muodostua
samanmuotoisiksi. Mutta kun on kysymys elollisista olennoista, on
meidän pidettävä mielessämme, että kunkin muoto riippuu äärettömän
monimutkaisista suhteista. Ensinnäkin se riippuu esiintyneistä
muunteluista, joiden syyt ovat aivan liian monimutkaisia voidaksemme
seurata niitä perille saakka; toiseksi säilyneiden eli valituiksi
tulleiden muuntelujen laadusta, joka puolestaan riippuu ympäröivistä
ulkonaisista olosuhteista ja vieläkin enemmän ympäröivistä
elimistöistä, joiden kanssa jokaisen olennon täytyy joutua
kilpailemaan; ja vihdoin se riippuu lukemattomien esivanhempien
jättämästä perinnöstä, esivanhempien, joiden kaikkien muodon ovat
määränneet yhtä monimutkaiset suhteet. Tuntuu uskomattomalta, että
kahden alunpitäin selvästi toisistaan eroavan elimistön jälkeläiset
myöhemmin siinä määrin lähenisivät toisiaan, että niiden koko elimistö
olisi miltei identinen. Jos tällaista olisi tapahtunut, tapaisimme
uudelleen saman muodon, riippumatta sukulaisuussiteistä, toisistaan
etäällä olevissa geologisissa muodostumisissa. Mutta tosiseikat
vastustavat tätä olettamusta.

Watson on myöskin väittänyt, että luonnollisen valinnan jatkuva
vaikutus muka pyrkisi yhdessä ominaisuuksien erilaistumisen kanssa
luomaan äärettömän joukon lajinomaisia muotoja. Mitä epäorganisiin
elinehtoihin tulee, on todennäköistä, että riittävä luku lajeja piankin
soveltautuisi kaikkiin lämmön, kosteuden y.m. erotuksiin. Mutta minä
olen ehdottomasti sitä mieltä, että elimellisten olentojen
keskinäiset suhteet ovat tärkeämmät, ja kun jossakin seudussa
lajien lukumäärä kasvamistaan kasvaa, tulevat organiset elinehdot
välttämättä yhä monimutkaisemmiksi. Ensi katsannolla ei hyödyllisten
rakenteen-erilaistumisten määrällä siis näytä olevan mitään rajaa, eikä
sen vuoksi myöskään mitään rajaa niiden lajien lukumäärällä, jotka
täten voivat syntyä. Me emme voi tietää, onko rikaslajisimmallakaan
alueella täysi määränsä lajinomaisia muotoja: Hyväntoivon niemelle ja
Australiaan, jotka kumpikin ovat niin hämmästyttävän rikkaat lajeista,
ovat monet Europan kasvit kotiutuneet. Mutta geologia osottaa meille,
ettei simpukkain lajiluku ole sanottavasti tai ollenkaan kasvanut
varhaisimmalta tertiärikaudelta eikä imettäväisten lajiluku saman
aikakauden keskivaiheilta alkaen. Mikä siis ehkäisee lajien lukumäärän
rajatonta karttumista? Sillä elämän määrällä (en tarkota lajinomaisten
muotojen lukumäärää), jonka jokin alue voi ylläpitää, täytyy olla
rajansa, se kun niin suuresti on riippuvainen fysikalisista
olosuhteista. Jos siis alueella elää hyvin monta lajia, niin edustavat
jokaista tai miltei jokaista lajia vain harvat yksilöt. Ja sellaiset
lajit kuolevat helposti sukupuuttoon, kun vuodenaikojen luonteessa
esiintyy satunnaisia häiriöitä tai kun vihollisten lukumäärä
satunnaisesti kasvaa. Sukupuuttoon häviäminen on sellaisissa
tapauksissa nopea, kun taas uusien lajien syntyminen aina on hidasta.
Jos kuvittelemme sellaisen äärimäisen tapauksen, että Englannissa olisi
lajeja yhtä paljon kuin yksilöitäkin, hävittäisi ensimäinen ankara
talvi tai hyvin kuiva kesä tuhansia lajeja sukupuuttoon. Harvinaisista
lajeista (ja jokainen laji tulee harvinaiseksi, jos lajien lukumäärä
suunnattomasti kasvaa alueella) esiintyy tuon usein selittämämme lain
vaikutuksesta vain harvoja suotuisia muunnoksia tietyn ajan
kuluessa, ja siten uusien lajinomaisten muotojen syntyminen
hidastuu. Kun jokin laji tulee hyvin harvinaiseksi, edistää läheinen
sisäsiitos sen sukupuuttoon häviämistä; on arveltu tämän olevan syynä
Liettuan villihärän, Skotlannin punahirven ja Norjan karhun y.m.
suvunhuonontumiseen. Ja vihdoin -- mikä luullakseni on tärkeintä
-- vallitseva laji, joka jo on kukistanut monta kilpailijaa
kotiseudussaan, pyrkii leviämään ja syrjäyttämään yhä useampia lajeja.
Alphonse de Candolle on osottanut, että laajalle levinneillä lajeilla
tavallisesti on taipumus levitä _hyvin_ laajalle. Ne sen vuoksi
pyrkivät syrjäyttämään ja hävittämään sukupuuttoon useita lajeja
useilla alueilla, siten ehkäisten lajinomaisten muotojen ylenmääräistä
lisääntymistä kaikkialla maapallolla. Tohtori Hooker on äskettäin
osottanut, että Australian kaakkoiskulmassa, missä ilmeisesti on paljon
kaikista maailman osista kotoisin olevia tungettelijoita, kotoisten
australialaisten lajien lukumäärä on suuresti vähentynyt.
En tahdo mennä sanomaan, kuinka paljon painoa on pantava kuhunkin
näistä seikoista erikseen, mutta yhdessä ne kaikki välttämättä
rajottavat jokaisessa maassa lajinomaisten muotojen rajatonta
lisääntymispyrkimystä.



JÄLKIKATSAUS.


Jos elolliset olennot elinehtojen vaihtuessa osottavat yksilöllisiä
eroavaisuuksia rakenteensa miltei jokaisessa osassa (ja että näin on
asian laita, sitä ei voida kieltää) ja jos olioiden geometriseen
sarjaan verrattavan lisääntyväisyyden johdosta ankaraa taistelua
elämästä aina taistellaan jonakin ikäkautena, vuodenaikana tai vuotena
(jota seikkaa ei myöskään mitenkään voida kieltää), niin olisihan
silloin, katsoen niiden suhteiden äärettömään monimutkaisuuteen, jotka
yhdistävät kaikkia elollisia olentoja toisiinsa ja elinehtoihinsa ja
jotka aiheuttavat ääretöntä rakenteen, elimistönlaadun ja elintapojen
erilaisuutta olentojen eduksi -- olisihan silloin sangen kummallista,
jollei koskaan esiintyisi olentojen omalle menestymiselle suotuisia
toisintoja, samoinkuin on esiintynyt niin monia ihmiselle hyödyllisiä
toisintoja. Mutta jos nyt joskus esiintyy jollekin elolliselle
olennolle hyödyllisiä muunteluja, niin täten muuntuneilla yksilöillä
varmaankin on paras säilymisen mahdollisuus elämän taistelussa; ja
voimakkaan perinnöllisyyslain mukaisesti tällaiset yksilöt pyrkivät
synnyttämään samanlaatuisia jälkeläisiä. Tätä säilymisen lakia eli
kelvollisinten eloonjäämistä olen kutsunut _luonnolliseksi valinnaksi_.
Se johtaa siihen, että jokainen olento paremmin mukautuu organisiin ja
epäorganisiin elinehtoihinsa, ja senvuoksi useimmissa tapauksissa
myöskin siihen, mitä on pidettävä elimistön edistymisenä. Tästä
huolimatta alhaiset ja yksinkertaiset muodot säilyvät kauan, jos ne
hyvin soveltuvat yksinkertaisiin elinehtoihinsa.

Sen lain mukaisesti, että ominaisuudet periytyvät vastaavassa iässä,
luonnollinen valinta voi muuntaa munan, siemenen, poikasen tai taimen
yhtä helposti kuin täysinkehittyneen olennon. Moniin eläimiin nähden on
sukupuolivalinta ollut apuna tavalliselle valinnalle, takaamalla
elinvoimaisimmille ja paraiten soveltautuneille uroksille suurimman
määrän jälkeläisiä. Sukupuolivalinta antaa uroksille myöskin sellaisia
ominaisuuksia, jotka ovat hyödyksi yksistään niille niiden taistellessa
tai kilpaillessa toisten urosten kanssa. Nämä ominaisuudet periytyvät
joko toiseen tai kumpaankin sukupuoleen, riippuen siitä, kumpiko
perinnöllisyyden muoto on vallalla.

Onko luonnollinen valinta todella aikaansaanut tämän sovelluttaessaan
eri elämänmuotoja elinehtoihinsa ja asemiinsa, sitä seikkaa on
arvosteltava punnitsemalla seuraavissa luvuissa esiintuotavien
todisteiden yleistä pätevyyttä. Olemme kuitenkin jo nähneet, kuinka se
aikaansaa sukupuuttoon kuolemista, ja geologia osottaa selvästi, kuinka
suuri vaikutus sukupuuttoon kuolemisella on ollut maapallon
historiassa. Luonnollinen valinta johtaa myöskin ominaisuuksien
erilaistumiseen, sillä kuta enemmän elolliset olennot erilaistuvat
rakenteeltaan, elintavoiltaan ja elimistön-laadultaan, sitä suurempi
joukko voi saada elantonsa määrätyllä alueella -- siitä saamme
todistuksen katsahtaessamme jollakin pienellä maakappaleella eläviin
asujamiin tai vieraisiin maihin kotiutuneihin eläimiin ja kasveihin.
Kuta erilaisemmiksi jonkun lajin jälkeläiset siis muuttuvat
toisintuessaan ja kaikkien lajien lakkaamatta taistellessa keskenään
lukumääränsä kartuttamisesta, sitä paremmat menestymisen toiveet niillä
on elämän taistelussa. Siten pienet eroavaisuudet, jotka erottavat
toisistaan saman lajin muunnoksia, pyrkivät yhä kasvamaan, kunnes ne
vetävät vertoja niille eroavaisuuksille, jotka erottavat toisistaan
saman suvun eri lajeja, jopa eri sukujakin.

Olemme nähneet yleisten, alueellaan laajalti levinneiden ja avaralla
alueella tavattavien lajien, jotka kuuluvat luokkansa laajimpiin
sukuihin, muuntelevan eniten, ja näillä lajeilla on taipumuksena jättää
perinnöksi toisintuneille jälkeläisilleen sama etevämmyys, joka on
tehnyt ne vallitseviksi alueellaan. Luonnollinen valinta johtaa, kuten
äsken huomautimme, ominaisuuksien erilaistumiseen ja vähemmän
kehittyneiden, välittävien elämänmuotojen runsaaseen tuhoutumiseen.
Tämä selittänee maailman lukemattomien, kaikkiin luokkiin kuuluvien
elimellisten olentojen sukulaisuussuhteet sekä niiden yleensä
selväpiirteiset eroavaisuudet. On todellakin ihmeellistä -- vaikka
tosin asian ihmeellisyys helposti jää meiltä huomaamatta, koska olemme
siihen niin tottuneet -- että eläimet ja kasvit ovat kautta kaikkien
aikojen ja kaikkialla maailmassa toisilleen sukua, muodostaen ryhmiä ja
alaryhmiä -- nimittäin siten, että saman lajin muunnokset ovat
toisilleen läheisintä sukua, että saman suvun lajit ovat vähemmän ja
eri määrässä sukua, muodostaen alasukuja, että eri sukujen lajit ovat
paljon etäisempää sukua ja että suvut ovat toisilleen sukua eri
määrässä, muodostaen alaheimoja, heimoja, lahkoja, alaluokkia ja
luokkia. Minkään luokan alaiset eri ryhmät eivät ole keskenään
rinnakkaisia, vaan ryhmittyvät joidenkin pisteiden ympärille ja nämä
pisteet taas ryhmittyvät toisten pisteiden ympärille j.n.e. miltei
loppumattomiin. Jos lajit olisivat luodut riippumatta toisistaan, ei
tällainen jaotus olisi mitenkään selitettävissä. Mutta se on
selitettävissä perinnöllisyyden ja luonnollisen valinnan monimutkaisen,
sukupuuttoon häviämistä ja ominaisuuksien erilaistumista aiheuttavan
vaikutuksen avulla, joka on havainnollisesti osotettuna kuviossamme.

Samaan luokkaan kuuluvien olentojen sukulaisuutta on joskus esitetty
käyttämällä vertauskuvana suurta puuta. Uskon että tämä vertauskuva
suuressa määrin vastaa todellista asianlaitaa. Vihreät silmikoivat
vesat kuvaavat elossa olevia lajeja ja entisinä vuosina syntyneet vesat
sukupuuttoon kuolleiden lajien pitkää jonoa. Jokaisena kasvukautena
koettavat kasvavat vesat haarautua joka taholle ja kasvaa ympärillä
olevia vesoja ylemmäksi sekä surmata ne, samalla tavalla kuin lajit ja
lajiryhmät ovat kaikkina aikoina kukistaneet muita lajeja suuressa
elämäntaistelussa. Suuret haarat, jotka jakautuvat suuriksi oksiksi,
sekä nämä oksat, jotka jakautuvat pienemmiksi oksiksi j.n.e. olivat
nekin muinoin, kun puu oli nuori, silmikoivia vesoja; ja tämä
haarautuvien oksien välittämä yhteys entisten ja nykyisten silmikkojen
välillä kuvaa varsin hyvin kaikkien kuolleiden ja elossa olevien lajien
jakautumista ryhmiin ja alaryhmiin. Monista vesoista, jotka versoivat
silloin, kun puu vasta oli ainoastaan pensas, on enää elossa vaan pari
kolme, jotka nyt ovat kasvaneet suuriksi oksiksi ja kannattavat muita
oksia. Samoin ovat hyvin harvat niistä lajeista, jotka elivät etäisinä
geologisina aikakausina, jättäneet eläviä ja muuntuneita jälkeläisiä.
Puun varhaisimmasta kasvuajasta alkaen ovat monet haarat ja oksat
kuivuneet ja pudonneet pois, ja nämä oksat ovat omansa esittämään niitä
kokonaisia lahkoja, heimoja ja sukuja, joilla ei nykyään ole mitään
elossa olevia edustajia ja joita tunnetaan ainoastaan kivettyminä.
Samoinkuin siellä täällä vielä näemme hoikan yksinäisen oksan, jonka
latvassa vielä on eloa, kasvavan puun alhaalla olevasta haarasta,
samoin toisinaan näemme eläimen -- sentapaisen kuin ornithorhynchus tai
lepidosireni -- joka sukulaisuussuhteidensa välityksellä jossakin
määrin liittää yhteen kaksi suurta elämänhaaraa ja joka nähtävästi on
säilynyt tuhoisalta kilpailulta sen kautta, että se on elänyt
suojatussa paikassa. Samoinkuin silmikot kasvaessaan luovat uusia
silmikoita ja nämä, jos ovat elinvoimaisia, haarautuvat ja tukahuttavat
latvoillaan monet heikommat oksat, samoin uskon olevan suuren
elämänpuun laidan, joka täyttää maankuoren kuolleilla ja katkenneilla
oksillaan ja joka ikuisesti haarautuvilla kauneilla oksillaan peittää
maan pintaa.



V LUKU.

MUUNTELUN LAKEJA.


Muuttuneiden elinehtojen vaikutukset. -- Harjotus ja harjotuksen puute
yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa; lento- ja näköelimet. --
Ilmastoonmukautuminen. -- Muutosten vuorosuhteellisuus. --
Kasvunkorvaus ja kasvunsäästö. -- Vääriä vuorosuhteita. -- Monistuneet,
surkastuneet ja alhaiselimistöiset rakennelmat ovat muuntelevaisia. --
Omituisesti kehittyneet elimistönosat ovat hyvin muuntelevaisia;
laji-ominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin suku-ominaisuudet;
toisarvoiset sukupuoli-ominaisuudet ovat muuntelevaisia. -- Saman suvun
lajit tuottavat samanlaisia toisintoja. -- Ammoin kadonneiden
ominaisuuksien palautuminen. -- Jälkikatsaus.


Olen tähän asti joskus puhunut muunteluista, -- jotka ovat niin
tavallisia ja niin monenlaatuisia kesytyksen ja viljelyksen alaisissa
elollisissa olennoissa ja vähäisemmässä määrässä myöskin luonnontilassa
elävissä -- ikäänkuin ne olisivat sattuman aiheuttamia. "Sattuma" on
tietysti tässä aivan väärä sana, mutta se on omansa selvästi osottamaan
meidän tietämättömyyttämme kunkin yksityisen muuntelun syystä. Jotkut
tutkijat arvelevat, että siitosjärjestelmä yhtä hyvin on omansa luomaan
yksilöllisiä eroavaisuuksia tai vähäisiä rakenteenpoikkeavaisuuksia
kuin muodostamaan sikiön vanhempiensa kaltaiseksi. Mutta se seikka,
että toisinnot ja epämuodostumat ovat tavallisempia kesytys- ja
viljelystilassa kuin luonnossa, ynnä niiden lajien suurempi
muuntelevaisuus, joilla on laajempi levenemisalue, kuin niiden, joiden
alue on ahtaampi, saattaa minut päättämään, että muuntelevaisuus on
riippuvainen niistä elinehdoista, joiden alaisena kukin laji on ollut
polvesta polveen pitkien aikojen kuluessa. Ensimäisessä luvussa koetin
osottaa, että muuttuneet elinehdot vaikuttavat kahdella tavalla,
nimittäin suoranaisesti koko elimistöön tai muutamiin sen osiin ja
välillisesti siitosjärjestelmän kautta. Kummassakin tapauksessa on
vaikuttamassa kaksi tekijää, nim. elimistön laatu -- joka näistä
kahdesta on paljo tärkeämpi -- ja elinehtojen laatu. Muuttuneiden
elinehtojen suoranaisen vaikutuksen tulokset ovat joko pysyväisiä tai
tilapäisiä. Jälkimäisessä tapauksessa elimistö näyttää muuttuvan
plastilliseksi ja me havaitsemme siinä paljon epävakaista
muuntelevaisuutta. Edellisessä tapauksessa on taas elimistön laatu
sellainen, että se, määrättyihin olosuhteisiin jouduttuaan, helposti
mukautuu niihin, ja kaikki tai melkein kaikki yksilöt toisintuvat
samallaisiksi.

On hyvin vaikeata ratkaista, missä määrin elinehtojen, kuten ilmaston,
ravinnon y.m. muutokset ovat vaikuttaneet pysyväisellä tavalla. On
syytä uskoa, että vaikutukset ovat aikojen kuluessa olleet suuremmat
kuin miksi ne voidaan selvästi todistaa. Mutta me saatamme olla varmat
siitä, että ne monimutkaiset rakenteen-soveltautumiset, joita
kaikkialla luonnossa tapaamme eri elollisten olentojen kesken, eivät
voi olla tämän vaikutuksen aiheuttamia. Seuraavissa tapauksissa
elinehdot näyttävät aikaansaaneen joitakin vähäisiä pysyväisiä
vaikutuksia: E. Forbes vakuuttaa niiden simpukoiden, jotka elävät
levenemis-alueensa etelärajoilla sekä niiden, jotka elävät matalassa
vedessä, olevan kirkkaamman värisiä kuin samoihin lajeihin kuuluvien
simpukkain, jotka elävät pohjoisempana ja syvemmällä; mutta tämä ei
varmaankaan aina pitäne paikkaansa. Gould arvelee, että samat
lintulajit ovat loistavamman värisiä sellaisissa seuduissa, joissa
ilmakehä on kirkas, kuin lähellä rannikkoa tai saarilla; ja Wollaston
on vakuutetta siitä, että meren läheisyys vaikuttaa hyönteisten
väreihin. Moquin-Tandon luettelee joukon kasveja, joilla merenrannikon
läheisyydessä kasvaessaan on jonkun verran lihakkaat lehdet, vaikkeivät
kasvit sisämaassa ole mehevälehtisiä. Nämä lievästi muuntelevat
elimistöt ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne osottavat samanlaisia
ominaisuuksia lajeissa, jotka ovat samanlaisten elinehtojen alaisina.

Kun muuntelu on hyvin vähäiseksi hyödyksi jollekin olennolle, emme voi
sanoa, missä määrin se on luettava luonnollisen valinnan kartuttavan
vaikutuksen ja missä määrin elinehtojen pysyväisen vaikutuksen
ansioksi. Turkisten kauppiaat tietävät, että samaan lajiin kuuluvilla
eläimillä on sitä tuuheampi ja parempi turkki, mitä pohjoisempana ne
elävät. Mutta kukapa voi sanoa, missä määrin tämä erotus johtuu siitä,
että lämpimimmällä turkilla varustetut eläimet ovat sukupolvesta
sukupolveen olleet suotuisassa asemassa ja säilyneet, ja missä määrin
ankaran ilmanalan suoranaisesta vaikutuksesta? Sillä voisihan ajatella,
että ilmanala jollakin tavoin suoranaisesti vaikuttaa nelijalkaisten
kotieläintemme karvapeitteeseen.

Voisin mainita esimerkkejä samankaltaisista muunnoksista, jotka ovat
syntyneet samasta lajista mahdollisimman erilaisissa ulkonaisissa
olosuhteissa, ja toisaalta erikaltaisista muunnoksista, jotka ovat
syntyneet näennäisesti samoissa ulkonaisissa olosuhteissa. Jokainen
luonnontutkija tuntee myöskin lukemattomia tapauksia, joissa lajit
pysyvät samanlaisina eivätkä ollenkaan muuntele, vaikka ne elävät mitä
vastakkaisimmissa ilmastoissa. Tällaiset seikat saavat minut panemaan
vähemmän painoa ulkonaisten olosuhteiden suoranaiseen vaikutukseen kuin
muuntelemistaipumukseen, jonka syyt ovat meille kokonaan tuntemattomat.

Eräässä mielessä voipi sanoa, että elinehdot eivät ainoastaan joko
suoranaisesti tai epäsuorasti aiheuta muuntelevaisuutta, vaan että
niihin myöskin sisältyy luonnollinen valinta, koska näet elinehdot
määräävät, jääkö tämä tai tuo muunnos eloon vai eikö. Mutta ihmisen
toimiessa valitsijana havaitsemme selvästi erotuksen näiden kahden
muutosten-aiheuttajan välillä; muuntelevaisuutta on johonkin määrin
olemassa, mutta muunteluja kehittää määrättyyn suuntaan ihmisen tahto,
ja tällä ihmisen toiminnalla on sama vaikutus kuin kelvollisinten
eloonjäämisellä luonnontilassa.



HARJOTUKSEN JA SEN PUUTTEEN VAIKUTUKSET.


Ne tosiasiat, joihin teoksemme ensimäisessä luvussa on viitattu,
osottavat mielestäni epäämättömästi, että eräät kotieläintemme
ruumiinosat ovat käytännössä vahvistuneet ja kasvaneet ja
harjotuksen puutteessa surkastuneet, sekä että tällaiset muutokset
ovat perinnöllisiä. Vapaassa luonnossa meillä ei ole mitään
vertailuasteikkoa arvostellaksemme pitkä-aikaisen käytön tai käytön
puutteen vaikutuksia, sillä emmehän tunne kantamuotoja; mutta monilla
eläimillä on sellaisia muodostumia, että ne ovat paraiten
selitettävissä harjotuksen puutteen aiheuttamiksi. Kuten professori
Owen on huomauttanut, ei luonnossa saata olla mitään sen suurempaa
poikkeusta yleisestä säännöstä kuin lentoon-kykenemätön lintu, mutta
siitä huolimatta on olemassa muutamia tällaisia lintuja. Etelä-Amerikan
paksupää sorsa voi ainoastaan räpistellä pitkin veden pintaa, ja sen
siivet ovat jotenkin samanlaiset kuin kesyn Aulesburyn ankan.
Huomattava seikka on, että poikalinnut, mikäli Cunningham kertoo, ovat
lentokykyisiä, kun sitävastoin täysikasvuiset linnut ovat kadottaneet
lentokykynsä. Kun suuremmat maassa elävät linnut harvoin kohoavat
lentoon, paitsi vaaran uhatessa, on luultavaa, että eräiden sellaisten
lintujen miltei täydellinen siivettömyys, jotka asustavat tai ovat
aikaisemmin asustaneet valtameren saarilla, jossa ei mitään petoeläimiä
ole, johtuu käytön puutteesta. Strutsi tosin asustaa mannermaalla, ja
sitä uhkaavat vaarat, joista se ei voi pelastua lentoon kohoamalla,
mutta se voi puolustautua miltei yhtä tehokkaasti kuin monet
nelijalkaiset eläimet potkimalla jaloillaan. Saatamme otaksua, että
strutsin esivanhempien elintavat olivat samanlaiset kuin trapin ja että
sen ruumiinko'on ja painon vähitellen polvi polvelta lisääntyessä jalat
tulivat yhä enemmän ja siivet yhä vähemmän käytäntöön, kunnes ne
tulivat lentoon kelvottomiksi.

Kirby on huomauttanut (ja saman seikan olen minäkin pannut merkille),
että monien urossittiäisten etumaiset nilkat usein ovat katkenneet. Hän
tarkasti seitsemäätoista kokoelmassaan olevaa lajia, eikä yhdelläkään
niistä ollut tynkääkään jälellä. Onites apelles lajilta ovat nilkat
niin usein poissa, että on arveltu tämän hyönteisen olevan kokonaan
niitä vailla. Muutamissa muissa suvuissa ne ovat olemassa, mutta
ainoastaan surkastuneina. Ateucukselta eli egyptiläisten pyhältä
kuoriaiselta ne puuttuvat kokonaan. Satunnaisia silpoutumisia ei
kaiketi pidetä perinnöllisinä; mutta Brown-Sequard'in merkillepanemien
huomattavien tapausten, jotka osottavat leikkausten perinnöllisiä
vaikutuksia merisiossa, pitäisi kuitenkin kehottaa meitä varovaisuuteen
kieltäessämme tämän taipumuksen. Kumminkin lienee varminta pitää
Ateucuksen etumaisten nilkkojen täydellistä puuttumista ja niiden
muutamissa muissa suvuissa ilmenevää surkastumista, ei periytyneenä
silpoutumisena, vaan pitkällisen käytännön puutteen seurauksena. Sillä
koska nilkat yleensä puuttuvat niin monilta sittiäisiltä, on selvää,
että nämä hyönteiset jo varhaisessa iässä ovat ne kadottaneet, ettei
nilkoilla siis saata olla suurta merkitystä hyönteisille ja etteivät
elimet saata olla paljoa käytännössä.

Muutamissa tapauksissa voisimme helposti erehtyä panemaan käytön
puutteen syyksi rakenteen-toisintumisia, jotka kumminkin kokonaan tai
pääasiallisesti aiheutuvat luonnollisesta valinnasta. Wollaston on
tehnyt sen merkillisen havainnon, että 550:stä Madeiralla elävästä
kuoriaislajista (nykyään tunnetaan useampiakin) 200:lla on niin
vajavaiset siivet, etteivät hyönteiset voi lentää ja että
kahdenkymmenenyhdeksän endemisen suvun joukossa on kokonaista
kaksikymmentäkolme, joiden kaikki lajit ovat lentoon kykenemättömiä.
Erinäiset seikat -- nimittäin, että useissa maailmanosissa tuuli usein
kuljettaa kuoriaisia merelle, jossa ne saavat surmansa; että Madeiran
kuoriaiset yleensä, kuten Wollaston on havainnut, makaavat piilossa,
kunnes tuuli tyyntyy ja aurinko paistaa; että siivettömiä kuoriaisia on
suhteellisesti enemmän alastomilla Desertas-saarilla kuin itse
Madeiralla; ja varsinkin se merkillinen, Wollastonin varmasti
vakuuttama seikka, että eräät laajat hyönteisryhmät, joiden välttämättä
täytyy käyttää siipiään ja jotka muualla ovat tavattoman lukuisia,
puuttuvat Madeiralla melkein kokonaan -- kaikki nämä eri seikat saavat
minut uskomaan, että monien Madeiran kuoriaisten siivettömyys etupäässä
on luonnollisen valinnan aiheuttama, otaksuttavasti yhteydessä
käytön puutteen kanssa. Sillä polvesta polveen on jokaisella
kuoriaisyksilöllä, joka on vähimmän käyttänyt siipiään, joko siitä
syystä, että siivet ovat olleet vaikkapa vain hiukankin vaillinaisemmin
kehittyneet, tai että yksilö on ollut elintavoiltaan laiskempi kuin
muut -- jokaisella tällaisella yksilöllä on ollut parhaat eloonjäämisen
takeet, koska tuuli ei ole kuljettanut sitä merelle. Toisaalta ovat ne
kuoriaiset, jotka ovat olleet halukkaimpia lentämään, useimmin tuulen
puhaltamina ajautuneet merelle ja saaneet surmansa.

Niillä Madeiran hyönteisillä, jotka eivät elä maassa ja joiden, kuten
esim. eräiden kukkasista elävien perhosten ja kuoriaisten, täytyy
alinomaa käyttää siipiään elantonsa hankkimiseen, eivät siivet --
arvelee Wollaston -- suinkaan ole surkastuneet, vaan päinvastoin
suurenneetkin. Tämä sopii aivan hyvin yhteen luonnollisen valinnan
vaikutuksen kanssa. Sillä uuden hyönteislajin tullessa saarelle täytyi
luonnollisen valinnan pyrkimyksenä olla joko suurentaa tai pienentää
sen siipiä, riippuen siitä, säilyikö suurempi joukko yksilöitä sen
vuoksi, että nämä kykenivät menestyksellä taistelemaan tuulta vastaan,
vaiko sen vuoksi, että luopuivat koko yrityksestä, ja käyttivät
siipiään harvoin tai eivät milloinkaan. Näiden hyönteisten laita on
ollut sama kuin merimiesten, jotka ovat joutuneet haaksirikkoon lähellä
rannikkoa: hyville uimareille on ollut onneksi, jos ovat jaksaneet uida
niin pitkälle kuin suinkin, kun taas huonoille uimareille olisi ollut
parempi, jos eivät olisi osanneet ensinkään uida ja olisivat
pysytelleet laivahylyssä.

Maanmyyrien ja muutamien maatakaivavien jyrsijöiden silmät ovat
kooltaan surkastuneet ja toisinaan aivan nahan ja karvojen peitossa.
Tähän silmien tilaan on otaksuttavasti syynä käytön puutteen aiheuttama
vähitellen tapahtunut surkastuminen, jota luonnollinen valinta kenties
on ollut auttamassa. Eräs etelä-amerikalainen jyrsijä, tuko-tuko eli
ctenomys, viettää vieläkin maanalaisempaa elämää kuin maamyyrä, ja
muuan espanjalainen, joka oli paljon pyydystellyt näitä eläimiä, kertoi
niiden usein olevan sokeita. Eräs tällainen eläin, joka oli minulla
aljona, olikin todella sokea, ja leikkaus osotti, että sokeuden syynä
oli silmäluomien alaisen kalvon tulehdus. Koska usein uudistuva
silmätulehdus on jokaiselle eläimelle haitallinen ja koska maanalaista
elämää viettävät eläimet eivät varmaankaan tarvitse silmiä, lienee
silmien ko'on pienentyminen sekä silmäluomien umpeenkasvaminen ja
karvottuminen sellaisessa tapauksessa hyödyksi. Ja jos näin on laita,
edistää luonnollinen valinta käytön puutteen aikaansaamaa vaikutusta.

Tunnettua on, että useat Krainin ja Kentuckyn luolissa asustavat, aivan
eri luokkiin kuuluvat eläimet ovat sokeita. Muutamilla äyriäisillä on
silmänvarret jäljellä, vaikka silmä itse on hävinnyt -- kaukoputken
jalusta on jälellä, vaikka kaukoputki linseineen onkin poissa. Koska on
vaikeata olettaa, että silmät, joskin tarpeettomat, saattaisivat olla
millään tavoin haitaksi pimeydessä eläville eläimille, on niiden
katoaminen luettava käytön puutteen syyksi. Eräällä näistä sokeista
eläinlajeista, nim. luolarotalla (Neotoma), joita professori Silliman
sai kiinni kaksi noin puolen engl. penikulman päässä luolan suusta, ei
siis syvimmästä syvyydestä, oli kirkkaat, suuret silmät. Ja professori
Silliman kertoi minulle, että sittenkuin näitä eläimiä oli pidetty noin
kuukauden ajan vähitellen lisätyssä valossa, ne kykenivät himmeästi
erottamaan esineitä.

On vaikeata kuvitella yhdenkaltaisempia elinehtoja kuin ne, jotka
vallitsevat syvissä kalkkikiviluolissa jotenkin samanlaisissa
ilmastoissa; sen vanhan katsantokannan mukaan, että sokeat eläimet muka
ovat erityisesti luodut elämään Amerikan ja Europan luolissa, saattaisi
odottaa, että niiden elimistöt olisivat hyvin yhtäläiset ja läheistä
sukua toisilleen. Näin ei kumminkaan suinkaan ole laita, kuten
havaitsemme katsahtaessamme kumpaankin eläimistöön kokonaisuudessaan.
Mitä erityisesti hyönteisiin tulee, huomauttaa Schiödte: "Me emme sen
vuoksi voi pitää koko ilmiötä muuna kuin puhtaasti paikallisena, ja
sitä yhtäläisyyttä, mikä ilmenee muutamissa Kentuckyn mammuttiluolan ja
Krainin luolien eläin-muodoissa, meidän täytyy pitää ainoastaan hyvin
yksinkertaisena ilmauksena Europan ja Pohjois-Amerikan eläimistöjen
välillä yleensä vallitsevasta yhtäläisyydestä." Minun mielipiteeni
mukaan meidän täytyy olettaa, että Amerikan luolaeläimet, joilla alussa
useimmissa tapauksissa oli tavallinen näkövoima, vähitellen polvi
polvelta siirtyivät ulkomaailmasta yhä syvemmälle Kentuckyn luoliin, ja
että Europan luolaeläinten laita oli sama. Meillä on jonkunmoisia
todistuksia tästä elintapojen vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta;
Schiödte huomauttaa näet edelleen: "Me pidämme senvuoksi näitä
maanalaisia elimistöjä pieninä lähiseudun maantieteellisesti rajotetun
eläimistön haarautumina, jotka ovat tunkeutuneet maan sisustaan ja
tottuneet ympäröiviin olosuhteisiin sitä myöten kuin ne ovat
tunkeutuneet pimeyteen. Eläimet, jotka eivät paljoa eriä tavallisista
muodoista, välittävät siirtymistä valosta pimeyteen. Niitä seuraavat
hämärää varten muodostuneet eläimet, ja näitä vihdoin täydellisessä
pimeydessä elämään tarkotetut eläimet, joiden muodostus on aivan
erikoinen." Pidettäköön mielessä, että nämä Schiödten huomautukset
eivät tarkota samoja, vaan eri lajeja. Kun eläin lukemattomien
sukupolvien jäljestä on saapunut luolan syvimpiin perukkoihin, on --
meidän mielipiteemme mukaan -- käytön puute enemmän tai vähemmän
täydellisesti hävittänyt siltä silmät ja luonnollinen valinta on usein
aikaansaanut muita muutoksia, kuten tuntosarvien pitenemisen,
korvaukseksi näön menettämisestä. Huolimatta tällaisista muutoksista
saatamme odottaa yhä vielä tapaavamme sukulaisuutta Amerikan
luolaeläinten ja tämän mantereen muiden asujanten välillä, samoinkuin
Europan luolaeläinten ja sen muiden asujanten välillä. Professori
Danalta olen kuullut, että näin onkin muutamien Amerikan luolaeläinten
laita, ja useat Europan luolahyönteiset ovat hyvin läheistä sukua
ympäristön hyönteisille. On vaikeata löytää mitään järjellistä
selitystä molempien mannermaiden sokeiden luolaeläinten ja näiden
mannerten muiden asujanten keskinäiseen sukulaisuuteen, jos lähdetään
siitä vallitsevasta mielipiteestä, että olennot ovat erikseen luodut.
Me voimme päättää erinäisten vanhan ja uuden maailman luola-asujanten
olevan läheistä sukua toisilleen, koska molempien mantereiden useimmat
muutkin olennot ovat toisilleen läheistä sukua. Koska erästä sokeata
Bathyscia-lajia tavataan runsaasti varjoisilla kallioilla kaukana
luolista, ei tämän suvun luolalajien näön katoaminen otaksuttavasti
ensinkään johdu pimeästä asuinpaikasta; onhan näet luonnollista, että
hyönteinen, joka jo on kadottanut näkönsä, helposti soveltautuu elämään
pimeissä luolissa. Eräs toinen sokea suku (Anophthalmus) on sikäli
erikoisesti merkille pantava, että sen lajeja, kuten Murray huomauttaa,
on tähän saakka tavattu ainoastaan luolissa; kumminkin ovat Europan ja
Amerikan eri luolissa asustavat lajit erilaisia. Mutta onhan
mahdollista, että näiden eri lajien esivanhemmat ovat muinoin, kun ne
vielä olivat silmillä varustetut, olleet levinneinä yli molempien
mannerten, ja että ne sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon muualla
paitsi nykyisissä suljetuissa asuinpaikoissaan. Lainkaan
kummastelematta sitä, että useat luolaeläimet ovat hyvin
poikkeuksellisia, kuten Agassiz huomauttaa sokean Amblyopsis kalan
olevan, ja kuten on sokean europalaisen sammakkoeläimen Proteuksen
laita, ihmettelen päinvastoin, ettei luolissa ole säilynyt useampia
jätteitä vanhoista elämänmuodoista, katsoen siihen, ettei näiden
pimeiden tyyssijojen harvalukuisten asujanten liene ollut kestettävä
varsin ankaraa kilpailua.



ILMASTOON-MUKAUTUMINEN.


Kasvien tottumukset ovat perinnöllisiä, mitä tulee esim.
kukinta-aikaan, nukkumisaikaan, sademäärään, jonka siemenet tarvitsevat
itääkseen j.n.e. Tämän johdosta minun on sanottava muutama sana
ilmastoon-mukautumisesta. Koska on hyvin tavallista, että samaan sukuun
kuuluvia eri lajeja elää kylmissä ja kuumissa maissa, niin täytyy, jos
kerran kaikki saman suvun lajit polveutuvat yhdestä ainoasta
kantamuodosta, ilmastoon-mukautumisen tapahtua helposti pitkän
polveutumisajan kuluessa. On tunnettua, että jokainen laji on
soveltautunut oman kotiseutunsa ilmastoon: napaseudun taikkapa lauhkean
vyöhykkeenkään lajit eivät voi kestää tropillista ilmanalaa ja
päinvastoin. Samoin monet mehevät kasvit eivät voi kestää kosteata
ilmastoa. Mutta lajien soveltautumista sen maan ilmastoon, jossa ne
elävät, on usein liioteltu. Me saatamme havaita tämän siitä, ettemme
useinkaan voi ennakolta sanoa, kestääkö maahan tuotu kasvi ilmastoamme
vai eikö, sekä siitä, että suuri joukko eläimiä ja kasveja on tuotu
maahamme eri maista, ja että ne viihtyvät täällä hyvin. Meillä on syytä
uskoa, että lajien levenemistä rajottaa luonnontilassa kilpailu muiden
elollisten olentojen kanssa aivan yhtä suuressa, ellei suuremmassakin
määrin kuin soveltautuminen erityiseen ilmastoon. Kuinka tahansa tämän
soveltautumisen laita useimmissa tapauksissa lieneekin, tapahtukoonpa
se enemmän tai vähemmän tarkasti, voimme todistaa, että ainakin
muutamat lajit ovat luonnossa johonkin määrin mukautuneet eri
ilmastoihin. Niinpä petäjät ja rhododendronit, joita tohtori Hooker
kasvatti Himalajalta keräämistään saman lajin, mutta eri korkeuksilla
kasvavien puiden siemenistä, osottautuivat eri määrässä kykeneviksi
kestämään maamme kylmyyttä. Thvaites on kertonut minulle tehneensä
samallaisia huomioita Ceylonilla; H.C. Watson on havainnut samaa
Azoreilta Englantiin tuotuihin kasvilajeihin nähden, ja minä voisin
lisäksi mainita eräitä muitakin tapauksia. Mitä eläimiin tulee, voisin
kertoa useita luotettaviin lähteisiin perustuvia esimerkkejä siitä,
että lajit ovat historiallisina aikoina suuresti laajentaneet alueitaan
lämpimämmistä vyöhykkeistä kylmempiin ja päinvastoin. Mutta emmehän
varmasti tiedä, ovatko nämä eläimet olleet tarkasti mukautuneet
kotiseutunsa ilmastoon, joskin yleensä oletamme, että niin on ollut
laita. Emme myöskään tiedä, ovatko ne sittemmin erityisesti mukautuneet
uusien kotiseutujensa ilmastoihin, niin että myöhemmin soveltuivat
näihin ilmastoihin paremmin kuin alunpitäen.

Koska meidän on otaksuttava metsäläisihmisen kesyttäneen kotieläimemme
sen vuoksi, että ne olivat hänelle hyödyllisiä ja helposti lisääntyivät
vankeudessa, eikä sen vuoksi, että -- kuten vasta myöhemmin tapahtui --
huomattiin voitavan kuljettaa niitä moniin eri seutuihin, voimme katsoa
kotieläimiemme yleisen, tavattoman kyvyn kestää mitä erilaisimpia
ilmastoja sekä vielä enemmän niiden täydellisen hedelmällisyyden
todistavan, että suuri joukko muitakin nykyään luonnontilassa eläviä
eläimiä helposti tottuisi kestämään mitä erilaisimpia ilmastoja.
Älkäämme kuitenkaan panko liian suurta painoa näiden seikkojen
todistusvoimaan, koska monet kotieläimemme todennäköisesti polveutuvat
useammista kesyttömistä roduista: Niinpä kesyissä koiraroduissamme
saattaa olla verensekotusta kuuman vyöhykkeen ja napaseudun sudesta.
Rottaa ja hiirtä ei voida pitää kotieläiminä, mutta ne ovat siirtyneet
ihmisen mukana useihin maailman osiin ja ovat nykyään laajemmalle
levinneet kuin mitkään muut jyrsijät, eläen pohjoisessa Fär-saarten,
etelässä Falkland-saarten kylmässä ilmastossa ja monilla saarilla
kuumassa vyöhykkeessä. Mukautumista johonkin erityiseen ilmanalaan on
senvuoksi pidettävä ominaisuutena, joka helposti kehkeytyy useimmille
eläimille yhteisestä synnynnäisestä elimistönlaadun taipuisuudesta.
Ihmisen ja kotieläimen kykyä kestää mitä erilaisimpia ilmanaloja sekä
sitä seikkaa, että sukupuuttoon hävinneet norsu- ja sarvikuonolajit
ovat muinoin kestäneet jääkauden ilmastoa, kun sitä vastoin nykyään
elävät lajit ovat kaikki tropillisia tai subtropillisia, ei tule siis
pitää minään poikkeuksina, vaan esimerkkeinä hyvin yleisestä
ruumiinlaadun taipuvaisuudesta, jota erikoiset olosuhteet ovat
kehittäneet.

Missä määrin lajien mukautuminen johonkin erikoiseen ilmastoon aiheutuu
pelkästä tottumuksesta ja missä määrin siitä, että luonto on valinnut
sellaiset muunnokset, joilla jo syntymästään on ollut eroava
ruumiinrakenne, sekä missä määrin molemmista edellämainituista syistä
yhdessä, on hämärä kysymys. Sekä analogia että maataloustieteellisissä
teoksissa ja jo vanhoissa kiinalaisissa tietokirjoissa annetut
alituiset kehotukset noudattamaan varovaisuutta eläimiä seudusta
toiseen siirrettäessä saavat minut uskomaan, että tottumuksella on
jonkun verran vaikutusta. Ja koska ei ole todennäköistä, että ihmisen
olisi onnistunut valita niin monta rotua ja alarotua, joiden jokaisen
rakenne olisi ollut eläimen omaan kotiseutuun erikoisesti soveltuva, on
tuloksen täytynyt olla tottumuksen aikaansaama. Toisaalta luonnollisen
valinnan välttämättä täytyy pyrkiä säilyttämään ne yksilöt, joilla on
syntymästään sellainen rakenne, joka parhaiten soveltuu yksilöiden
kotiseutuun. Monenmoisia viljelyskasveja käsittelevissä tutkimuksissa
sanotaan toisten kasvien paremmin kestävän eräitä ilmastoja kuin
toisten. Tämä nähdään selvästi Yhdysvalloissa julkaistuista
hedelmäpuu-tutkimuksista, joissa eräitä muunnoksia tavallisesti
suositellaan viljeltäviksi pohjoisvaltiossa, toisia taas
etelävaltioissa; ja koska useimmat näistä muunnoksista ovat myöhäistä
alkuperää, eivät niiden elimistönlaadun eroavaisuudet saata riippua
tottumuksesta. Jerusalemin artisokka, joka ei Englannissa milloinkaan
leviä siemenestä ja josta sen vuoksi ei ole syntynyt uusia muunnoksia,
on myöskin mainittu todistuksena siitä, ettei ilmastoon-mukautuminen
ole mahdollista, sillä tämä kasvi on yhä vielä yhtä arka kuin konsanaan
ennen. Saman väitteen todistukseksi on myöskin usein, ja vielä
painokkaammin mainittu turkinpapu; mutta niin kauan kuin ei kukaan ole
kylvänyt papujansa parinkymmenen sukupolven aikana niin aikaisin
keväällä, että halla on hävittänyt niistä suuren osan, ja sitten
kerännyt siemeniä harvoista eloonjääneistä, huolellisesti varoen
satunnaisia risteytymisiä ja sitten taas ottaen siemeniä näistä
taimista noudattamalla samaa huolellisuutta -- niin kauan ei voi sanoa,
että olisi yritettykään tehdä mitään koetta. Älkäämme myöskään luulko,
ettei turkinpavuntaimien laadussa milloinkaan ilmene mitään
eroavaisuuksia, sillä on olemassa eräs tiedonanto, jonka mukaan toiset
taimet ovat paljon kestävämpiä kuin toiset, ja samasta seikasta olen
itsekin havainnut sattuvia esimerkkejä.

Kaikesta edellisestä voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että
tottumuksella sekä harjotuksella ja harjotuksen puutteella on
muutamissa tapauksissa ollut tärkeä tehtävä elimistöjen laadun ja
rakenteen toisintumisessa, mutta että tuloksiin on tärkeänä ja joskus
ylivoimaisenakin tekijänä vaikuttanut synnynnäisten muunnosten
luonnollinen valinta.



VUOROSUHTEELLINEN MUUNTELU.


Vuorosuhteellisella muuntelulla tarkotan sitä, että koko elimistö
muodostaa kasvu- ja kehitysaikanaan niin kiinteän kokonaisuuden, että
kun jossakin sen osassa esiintyy lieviä muunteluja, ja nämä muuntelut
luonnollisen valinnan vaikutuksesta vahvenevat, niin tapahtuu muissakin
osissa muutoksia. Tämä seikka on hyvin tärkeä, mutta käsityksemme siitä
on peräti vaillinainen ja aivan erilaatuisia tosiseikkaryhmiä voidaan
tässä epäilemättä helposti sekottaa toisiinsa. Saamme kohta nähdä, että
usein voidaan väärin pitää vuorosuhteellisuutena sellaista, mikä on
aivan yksinkertaisesti perinnöllisyyttä. Eräs kaikkein selvimpiä
todellisia vuorosuhteellisuustapauksia on se, että poikasissa tai
toukissa esiintyneet rakenteen-muuntelut ovat taipuvaisia vaikuttamaan
täysin kehittyneen eläimen rakenteeseen. Homologiset ruumiinosat, jotka
varhaisessa sikiötilassa ovat rakenteeltaan samanlaisia, ja joihin
samat olosuhteet vaikuttavat, näyttävät olevan varsin taipuvaisia
muuntelemaan samalla tavalla. Niinpä näemme ruumiin oikean ja vasemman
puolen muuntelevan samalla tavalla, niin myös etu- ja takajalkojen
vieläpä leukanivelten ja raajojen; useat anatomit pitävätkin alaleukaa
ja raajoja homologisina osina. En epäile sitä, että luonnollinen
valinta suuremmassa tai pienemmässä määrässä hallitsee näitä
taipumuksia: niinpä oli muinoin olemassa hirviheimo, jolla ainoastaan
toisella puolella oli yksi sarvenhaara; ja jos tämä olisi ollut suvulle
hyödyksi, olisi luonnollinen valinta todennäköisesti sen pysyttänyt.

Kuten jotkut tiedemiehet ovat huomauttaneet, on homologisilla
elimistönosilla taipumuksena kasvettua yhteen, seikka, joka usein
tavataan epämuotoisissa kasveissa. Säännöllisissäkin rakennelmissa on
homologisten osien yhteenkasvettuminen perin tavallista, kuten esim.
terälehtien yhtyminen torveksi. Kovat osat näyttävät vaikuttavan
läheisten pehmeiden osien muotoon; muutamat tiedemiehet ovat sitä
mieltä, että lintujen lantionmuodon eroavaisuus aiheuttaa huomattavan
eroavaisuuden niiden munuaisten muodossa. Toiset arvelevat, että äidin
lantionmuoto puristuksen kautta vaikuttaa ihmislapsen päänmuotoon.
Schlegelin mukaan määräävät käärmeen ruumiinmuoto ja nielemistapa
useiden mitä tärkeimpien sisälmysten aseman ja muodon.

Vuorosuhteellisuuden yhdistävän siteen laatu on usein aivan hämärä. Is.
Geoffroy St. Hilaire on aivan oikein huomauttanut, että jotkut
epämuodostumat esiintyvät usein ja jotkut taas esiintyvät harvoin
toistensa seurassa, meidän voimatta mitenkään selittää syytä tähän.
Mikäpä voi olla omituisempaa kuin kissoissa huomattava kauttaaltaan
valkoisen värin, sinisten silmien ja kuurouden suhde toisiinsa,
taikkapa kilpikonnan värin suhde naarassukuisuuteen; kyyhkysissä
höyhenellisten jalkojen suhde ulommaisten varpaiden välinahkaan, sekä
äsken munasta tulleiden kyyhkysenpoikasten suuremman tai pienemmän
untuvallisuuden suhde niiden höyhenpeitteen myöhempään väriin; taikkapa
myös alastomassa turkkilaisessa koirassa huomattava karvan ja hampaiden
suhde toisiinsa, joskin tässä homologisuus todennäköisesti on
vaikuttamassa. Viimemainittuun vuorosuhteellisuustapaukseen katsoen
voitanee tuskin pitää sattumana, että ne kaksi imettäväislahkoa,
jotka ruumiinpeitteeltään ovat epänormalisimmat, nimittäin Cetacea
(valaat) ja Edentata (vyötiäiset, muurahaiskävyt y.m.) ovat myöskin
hammasmuodostukseltaan epänormalisimmat. Tästä säännöstä on kumminkin,
kuten Mivart on huomauttanut, niin monta poikkeusta, että sen arvo on
vähäinen.

En tunne mitään tapausta, joka paremmin olisi omansa osottamaan
vuorosuhteellisuuden ja muuntelun lakien tärkeyden, hyödystä ja siis
myös luonnollisesta valinnasta riippumatta, kuin muutamissa Compositae
ja Umbelliferae heimojen kasveissa havaittava laita- ja kehräkukkien
eroavaisuus. Jokainen tuntee esim. satakaunon kehrä- ja laitakukkien
eroavaisuuden; tätä eroavaisuutta seuraa usein siitoselinten osittainen
tai täydellinen surkastuminen. Mutta muutamissa tällaisissa kasveissa
eroavat myöskin hedelmät muodoltaan ja muovailultaan. On joskus arveltu
näiden eroavaisuuksien johtuvan siitä, että kehto puristaa kukkia tai
että kukat puristavat toisiansa, ja muutamien Compositae heimon kasvien
laitakukkien hedelmien muoto puolustaakin tätä ajatusta. Mutta mikäli
tohtori Hooker on minulle kertonut, eivät Umbelliferae heimon
tiheäsarjaisimmat lajit suinkaan ole niitä, joiden kehrä- ja laitakukat
useimmin eroavat toisistaan. Saattaisi ajatella, että laitakukkien
terälehtien kehitys aikaansaa tämän surkastumisen siten, että nämä
imevät ravintoa siitoselimistä; mutta tämä tuskin voi olla ainoana
syynä, sillä muutamissa Compositae heimoon kuuluvissa kasveissa
kehrä- ja laitakukkien hedelmät eroavat toisistaan, terälehtien
osottamatta mitään eroavaisuutta. On mahdollista, että nämä
eroavaisuudet riippuvat siitä, että ravintoa virtaa hiukan eri määrässä
kehrä- ja laitakukkiin; tiedämmehän ainakin, että vastakohtaisissa
kukissa keskustaa lähinnä olevat kukat ovat taipuvaisimpia
peloria-muodostukseen, s.o. muodostumaan epänormalisen säteittäisiksi.
Esimerkkinä tästä seikasta ja sattuvana vuorosuhteellisuustapauksena
mainittakoon lisäksi, että useissa pelargonioissa sarjan kehräkukan
kaksi ylintä terälehteä usein kadottavat tummemman väriset pilkkunsa,
ja terälehdessä oleva mesipesäke on tällöin aivan surkastunut;
kehräkukka tulee silloin peloriseksi eli säännölliseksi. Kun väripilkku
puuttuu ainoastaan yhdestä tai kahdesta ylimmästä terälehdestä, ei
mesipesäke ole tyyten surkastunut, mutta on suuresti lyhentynyt.

Mitä teriön kehitykseen tulee, on mielestäni Sprengelin mielipide,
että laitakukkien tehtävänä on houkutella hyönteisiä, joiden toiminta
on suureksi eduksi tai oikeammin välttämätön näiden kasvien
hedelmöittymiselle, hyvin todennäköinen; ja jos näin on laita,
on luonnollinen valinta voinut vaikuttaa tähän kehitykseen.
Mutta mitä hedelmiin tulee, näyttää mahdottomalta, että niiden
muodon-eroavaisuudet, joita ei aina vastaa teriöiden eroavaisuus,
olisivat jollakin tavoin hyödyllisiä. Ja Umbelliferae heimoon
kuuluvissa kasveissa ovat nämä eroavaisuudet kumminkin niin huomattavat
-- hedelmät ovat näet joskus laitakukissa orthospermisiä ja
kehräkukissa coelospermisiä -- että vanhempi De Candolle perusti tämän
kasviheimon pääjaotukset tällaisiin ominaisuuksiin. Saattaa siis olla
olemassa systematikkojen tärkeinä pitämiä rakenteen-eroavaisuuksia,
jotka kokonaan johtuvat muuntelun ja vuorosuhteellisuuden laeista,
olematta, mikäli kykenemme arvostelemaan, pienimmäksikään hyödyksi
lajille.

Me voimme usein väärin pitää vuorosuhteellisen muuntelun aiheuttamina
sellaisiakin rakennelmia, jotka ovat yhteisiä kokonaisille lajiryhmille
ja jotka itse asiassa johtuvat pelkästään perinnöllisyydestä. Jonkin
kaukaisen esi-isän rakenteessa on luonnollisen valinnan vaikutuksesta
saattanut esiintyä jokin muutos ja tuhansien sukupolvien jäljestä on
jälkeläisissä tästä riippumatta esiintynyt toinen rakenteen muutos;
nämä rakenteen muutokset ovat periytyneet kokonaiseen jälkeläisryhmään,
jonka jäsenillä on erilaiset elintavat, ja niiden on luonnollisesti
arveltu olevan jossakin välttämättömässä suhteessa toisiinsa. Muutamat
muut vuorosuhteellisuudet johtuvat nähtävästi siitä ainoasta tavasta,
millä luonnollinen valinta voi vaikuttaa. Niinpä on Alph. de Caudolle
huomauttanut, ettei siivellisiä siemeniä koskaan tavata aukeamattomissa
hedelmissä. Selittäisin tämän säännön siten, että siementen on ollut
mahdotonta vähitellen kehittyä siivellisiksi luonnollisen valinnan
vaikutuksesta, jolleivät siemenlokerot ole olleet aukeavaisia, sillä
ainoastaan tässä tapauksessa saattavat siemenet, jotka hiukan paremmin
kuin muut soveltuvat tuulen lennätettäviksi, saavuttaa jonkinmoisen
etusijan muiden, laajaan levenemiseen vähemmän soveliaiden siementen
rinnalla.



KASVUNKORVAUS JA KASVUNSÄÄSTÖ.


Vanhempi Geoffroy ja Goethe esittivät miltei samaan aikaan lakinsa
kasvunkorvauksesta eli kasvuntasauksesta, lain, jonka mukaan, kuten
Goethe lausui, "luonto, tuhlatakseen yhtäällä, on pakotettu säästämään
toisaalla." Uskon tämän lain johonkin määrin pitävän paikkansa
kotikasvatteihimme nähden; jos ravintoa virtaa runsaasti johonkin
elimistön osaan tai elimeen, sitä harvoin ainakaan runsaasti virtaa
toiseen osaan. Niinpä on vaikeata saada lehmä samalla lypsämään
runsaasti maitoa ja hyvin lihomaan. Samat kaalimuunnokset eivät samalla
haavaa tuota runsaasti ravitsevia lehtiä ja öljyä-sisältäviä siemeniä.
Hedelmiemme siementen surkastuessa paranevat itse hedelmät suuresti
ko'oltaan ja laadultaan. Kun kesyillä kanalinnuillamme on suuri
höyhentöyhtö päälaella, on harja pienennyt, ja kun "parta" on suuri,
ovat heltat pienenneet. Luonnontilassa oleviin lajeihin nähden voidaan
tuskin väittää lain olevan kaikkialle sovellettavissa; kumminkin monet
teräväsilmäiset huomioidentekijät, etenkin kasvientutkijat, uskovat sen
oikeaksi. En tahdo tässä kumminkaan mainita mitään esimerkkejä, koska
mielestäni on tuskin mahdollista ratkaista, milloin jokin osa on
voimakkaasti kehittynyt luonnollisen valinnan vaikutuksesta, toisen
viereisen osan surkastuessa samasta syystä tai käytännön puutteessa, ja
milloin taas vaikutukset johtuvat siitä, että ravinnon virtaaminen
johonkin osaan lakkaa toisen, viereisen osan ylenmääräisen kasvamisen
vuoksi.

Arvelen myöskin, että muutamat esiintuoduista kasvunkorvaus-tapauksista
ynnä jotkut muutkin tosiasiat ovat johdettavissa eräästä yleisemmästä
laista, nimittäin siitä, että luonnollisen valinnan alituisena huolena
on säästää jokaista elimistönosaa. Jos jokin rakennelma, joka ennen on
ollut hyödyllinen, elinehtojen muututtua käy vähemmän hyödylliseksi,
suosii luonnollinen valinta sen pienenemistä, koska yksilön edun
mukaista on, ettei ravintoa mene hukkaan hyödyttömän rakennelman
voimassapitämiseksi. Tämän kautta saatan käsittää erään seikan, joka
minua suuresti hämmästytti tutkiessani siimajalkaisia ja jonka johdosta
voisin mainita useita muitakin samantapaisia esimerkkejä. Kun näet
siimajalkainen elää loisena toisessa siimajalkaisessa, ollen siten
suojattuna, kadottaa se enemmän tai vähemmän täydellisesti oman
suojakilpensä. Niin on uros-iblan sekä varsin omituisella tavalla
proteolepaseläimen laita: kaikilla muilla siimajalkaisilla on näet
kilpi muodostanut suunnattomasti kehittyneen pään kolmesta erittäin
tärkeästä etunivelestä ja varustettu suurilla hermoilla ja
lihaksilla, kun sitävastoin loisena elävällä ja siten suojatulla
proteolepas-eläimellä pään koko etuosa on surkastunut pelkäksi
kiinnipitoelimiksi muodostuneiden tuntosarvien kantoihin kiintyväksi
rudimentiksi. Suuren ja monimutkaisen, tarpeettomaksi käyneen
rakennelman häviämisestä johtuva säästö on lajin jokaiselle toistansa
seuraavalle yksilölle silminnähtäväksi eduksi, sillä siinä elämän
taistelussa, jota jokaisen eläimen on taisteltava, on kullakin
yksilöllä sitä suurempi itsensä säilyttämisen mahdollisuus, kuta
vähemmän ravintoa menee hukkaan.

Näin luonnollinen valinta pyrkii ajan pitkään vähentämään jokaista
elimistönosaa, niin pian kuin se elinehtojen muututtua käy
tarpeettomaksi, silti suinkaan aiheuttamatta sitä, että joku toinen osa
kehittyy vastaavassa määrässä voimakkaammasti.

Ja päinvastoin voi luonnollinen valinta aivan hyvin saada elimen
voimakkaasti kehittymään, silti välttämättä vaatimatta korvaukseksi
jonkun viereisen osan surkastumista.



MONISTUNEET, SURKASTUNEET JA ALHAISET RAKENNELMAT OVAT MUUNTELEVAISIA.


Kuten Is. Geoffroy St. Hilaire on huomauttanut näyttää sekä muunnoksiin
että lajeihin nähden olevan sääntönä, että milloin jokin osa tai elin
on monistuneena samassa yksilössä (kuten käärmeen nikamat tai
moniheteisten kukkien heteet), niin sen lukumäärä muuntelee, kun
sitävastoin saman osan tai elimen esiintyessä harvalukuisempana sen
lukumäärä on pysyväinen. Sama kirjailija on edelleen huomauttanut,
kuten jotkut kasvientutkijatkin, että monilukuisina esiintyvät osat
ovat erinomaisen taipuvaisia muuntelemaan myöskin sisäiseltä
rakenteeltaan. Ja koska "vegetatiivinen toistuminen", käyttääksemme
prof. Owen'in lausetapaa, on alhaisen organisationin merkki, pitävät
nämä huomautukset yhtä luonnontutkijain yleisen mielipiteen kanssa,
jonka mukaan alhaisella asteella olevat olennot ovat muuntelevaisempia
kuin korkeammalla asteella olevat. "Alhaisuuden" oletan tässä
merkitsevän sitä, että elimistön eri osat ovat ainoastaan vähäisessä
määrässä erilaistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Voimme kenties
käsittää miksi silloin, kun saman elimistönosan on suoritettava eri
tehtäviä, tämä pysyy muuntelevaisena, s.o. miksi luonnollinen valinta
ei ole säilyttänyt tai hyljännyt jokaista pientä muodonpoikkeusta yhtä
huolellisesti kuin silloin, kun osan on palveltava jotakin erikoista
tarkotusta. Veitsi, jolla leikataan kaikenmoisia esineitä, voi olla
melkein minkä muotoinen tahansa, kun sitävastoin johonkin erikoiseen
tarkotukseen aiotun aseen täytyy olla jotakin erikoista muotoa. Älköön
milloinkaan unohdettako, että luonnollinen valinta voi työskennellä
yksinomaan itsekunkin olennon eduksi.

Surkastuneet osat ovat, kuten yleensä myönnetään, sangen alttiita
muunteluun. Palaamme myöhemmin tähän asiaan. Tahdon tässä vaan lisätä,
että niiden muuntelevaisuus näyttää johtuvan siitä, että ne ovat
hyödyttömiä ja ettei luonnollinen valinta sen vuoksi kykene estämään
niiden rakenteessa esiintyviä poikkeavaisuuksia.



ELIMISTÖNOSA, JOKA JOLLAKIN LAJILLA ON TAVATTOMAN VOIMAKKAASTI TAI
OMITUISESTI KEHITTYNYT VERRATTUNA SUKULAISLAJIEN VASTAAVAAN OSAAN,
PYRKII OLEMAAN ERITTÄIN MUUNTELEVAINEN.


Joku vuosi sitten luin hämmästyksellä erään Waterhousen tekemän,
yllämainittua asiaa koskevan huomautuksen. Myöskin prof. Owen näyttää
tulleen jotenkin samaan johtopäätökseen. On turhaa koettaa saada ketään
vakuutetuksi tämän väitteen oikeudesta, esittämättä samalla sen tueksi
runsaasti tosiasioita; näitä olenkin kerännyt, mutta minun ei ole
mahdollista esiintuoda niitä tässä. Voin ainoastaan lausua vakaumukseni
olevan sen, että mainittu sääntö on hyvin yleinen. Tosin tunnen
erinäisiä syitä, jotka voivat tässä kohden antaa aihetta erehdyksiin,
mutta toivon ottaneeni ne kylliksi huomioon. Huomattava on, ettei
sääntö suinkaan koske jokaista, vaikkapa kuinkakin omituisesti
kehittynyttä elimistönosaa, jollei tämä osa ole kehittynyt
tavallisuudesta poikkeavasti ainoastaan yhdessä tai muutamissa
harvoissa lajeissa, verrattuina useiden muiden läheissukuisten lajien
vastaavaan osaan. Niinpä lepakon siipi on mitä epänormalisin rakennelma
imettäväisten luokassa, mutta sääntö ei sovellu siihen, koska koko
lepakkojen ryhmällä on siivet; se soveltuisi siihen ainoastaan silloin,
jos muutamien lajien siivet olisivat kehittyneet eriskummallisella
tavalla verrattuina muiden saman suvun lajien siipiin. Sääntö on
erittäin soveltuva n.k. toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, milloin
nämä ovat kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti. Hunterin käyttämä
nimitys "toisarvoiset sukupuoliominaisuudet" tarkottaa ominaisuuksia,
jotka kuuluvat vain toiselle sukupuolelle, olematta suoranaisessa
yhteydessä siitostoimen kanssa. Sääntö koskee uroksia ja naaraita,
mutta kuitenkin harvemmin naaraita, koska näissä harvoin esiintyy
huomattavia toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia. Se seikka, että sääntö
etenkin koskee toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia, johtunee siitä,
että nämä ominaisuudet, olkootpa sitten kehittyneet tavallisuudesta
poikkeavasti tai eivät, yleensä ovat sangen muuntelevaisia -- seikka,
josta ei voine olla mitään epäilystä. Mutta ettei sääntömme rajotu
ainoastaan toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, käy selvästi ilmi
kaksineuvoisista siimajalkaisista; tutkiessani tätä lahkoa kiinnitin
erityistä huomiota yllämainittuun Waterhousen huomautukseen ja olen
aivan varma siitä, että sääntö miltei aina pitää paikkansa
siimajalkaisiin nähden. Jossakin vastaisessa teoksessa aion julkaista
täydellisen luettelon kaikista huomattavammista tapauksista. Mainitsen
tässä ainoastaan yhden tapauksen, koska se valaisee sääntöä laajimmalle
sovellettuna. Kiinni-istuvien siimajalkaisten (merirokkojen) sulkuläpät
ovat joka suhteessa hyvin tärkeitä rakennelmia, ja ne eroavat
toisistaan sangen vähän eri suvuissakin. Yhden suvun (Pyrgoma) eri
lajeissa nämä läpät osottavat kumminkin ihmeellisen suurta
erilaistumista. Tämän suvun eri lajien vastaavat läpät ovat toisinaan
aivan erilaisia muodoltaan, ja saman lajin yksilöissäkin on
muuntelevaisuus niin suuri, ettei ensinkään liiottele sanoessaan saman
lajin muunnosten eroavan toisistaan tässä suvussa enemmän näiltä
tärkeiltä elimiltään, kuin muihin eri sukuihin kuuluvat lajit eroavat
toisistaan.

Koska samaan lajiin kuuluvat ja samassa maassa elävät lintuyksilöt
muuntelevat sangen vähän, olen etenkin pitänyt silmällä näitä, ja
sääntö näyttää hyvin pitävät paikkansa tähän luokkaan nähden. Sen
soveltumisesta kasveihin en ole voinut päästä selville, ja tämä olisi
saanut uskoni säännön paikkansapitäväisyyten pahasti horjumaan,
ellei kasvien suuri muuntelevaisuus tekisi niiden suhteellisten
muuntelevaisuus-asteiden toisiinsa vertaamista erityisen vaikeaksi.

Kun jossakin lajissa näemme jonkun osan tai elimen kehittyneen
huomattavan voimakkaasti tai omituisella tavalla, otaksumme kernaasti,
että se on tälle lajille erittäin tärkeä. Siitä huolimatta se tässä
tapauksessa on erinomaisen taipuvainen muuntelemaan. Miksi on näin
laita? Siltä kannalta lähtien, että jokainen laji on erikseen luotu
kaikkine osineen, sellaisina kuin ne nyt näemme, en voi keksiä tähän
mitään selitystä. Mutta lähtiessämme siitä mielipiteestä, että
lajiryhmät polveutuvat joistakin muista lajeista ja ovat luonnollisen
valinnan vaikutuksesta muuttuneet, selvenee asia luullakseni jonkun
verran. Sallittakoon minun ensin tehdä muutamia alustavia huomautuksia.
Jos kotieläintemme siitosvalinnassa jokin elimistön osa tai koko eläin
siten laiminlyödään, ettei siihen soviteta mitään valintaa, niin tämä
osa (esim. harja Dorkingin kanoilla) tai koko rotu menettää
yhdenmukaisen luonteensa, ja rodun saattaa silloin sanoa huonontuvan
eli degeneroituvan. Surkastuneissa sekä sellaisissa elimissä, jotka
ovat ainoastaan vähän erikoistuneet johonkin erikoiseen tarkotukseen,
kenties myöskin polymorfisissä ryhmissä havaitsemme miltei samanlaisen
tapauksen, sillä näihin luonnollinen valinta joko ei ole vaikuttanut
tai ei ole päässyt vaikuttamaan täydellä voimallaan, joten elimistö on
jäänyt epävakaiselle kannalle. Tärkeintä on meille kuitenkin tässä
kohden se, että ne kotieläintemme ruumiinosat, jotka nykyään jatkuvan
valinnan vaikutuksesta nopeasti muuttuvat, ovat myöskin erinomaisen
herkkiä muuntelemaan. Tarkastakaa saman kyyhkysrodun yksilöitä,
niin huomaatte kuinka äärettömän paljon eroavaisuutta on
kuperkeikka-kyyhkysten nokissa, kirjekyyhkysten nokissa ja heltoissa,
riikinkukkokyyhkysten ryhdissä ja pyrstössä j.n.e., ja nämä ovat juuri
niitä kohtia, joihin englantilaiset kyyhkystensuosijat nykyään
etupäässä kiinnittävät huomiota. On tunnettua, että samasta
alarodustakin, kuten esim. lyhytotsaisesta kuperkeikkakyyhkysestä, on
vaikeata kasvattaa lähimainkaan virheettömiä lintuja, koska monet
poikkeavat suuresti säädetystä tyypistä. Voi syystä sanoa, että kaksi
vastakkaista pyrkimystä lakkaamatta taistelee keskenään: toisaalla
rodun taipumus palautumaan epätäydellisemmälle kannalle ja
synnynnäinen taipumus luomaan uusia muunnoksia, toisaalla taas
rodun puhtaanapitämistä tarkottava tiukka valinta. Ajan pitkään
pääsee valinta voitolle, eikä meidän tarvitse pelätä sellaista
täydellistä epäonnistumista, että esim. hyvästä lyhytotsaisesta
kuperkeikka-kyyhkys-rodusta sukeutuisi tavallisen kuperkeikkakyyhkysen
kaltainen karkearakenteinen lintu. Mutta niin kauan kuin valintaa
ripeästi jatkuu, voi aina odottaa tapaavansa paljon muuntelevaisuutta
niissä osissa, joissa toisintumista tapahtuu.

Kääntykäämme nyt luontoon. Kun jossakin lajissa jokin osa on muihin
saman suvun lajeihin verraten omituisesti kehittynyt, voimme päättää
tämän lajin erittäin suuresti muunnelleen siitä ajasta pitäen, jolloin
eri lajit haarautuivat suvun yhteisestä kantamuodosta. Tämä aika
ulottuu harvoin äärettömän kauas taaksepäin, koska lajit harvoin
pysyvät elossa yhtä geologista aikakautta kauemmin. Tavattoman suuri
määrä toisintoja edellyttää tavattoman runsasta ja kauan jatkunutta
muuntelevaisuutta, jota luonnollinen valinta on yhäti kartuttanut lajin
hyödyksi. Mutta koska tuon omituisella tavalla kehittyneen osan tai
elimen muuntelevaisuus on ollut niin suuri ja niin yhtämittainen
aikakauden kuluessa, joka ei ulotu äärettömän kauas taaksepäin,
voinemme yleensä odottaa yhä vieläkin tapaavamme tällaisissa osissa
enemmän muuntelevaisuutta kuin elimistön muissa osissa, jotka ovat
paljon pitemmän aikakauden kuluessa pysyneet miltei ennallaan, ja
vakaumukseni on, että näin onkin asian laita. Kumminkaan ei nähdäkseni
ole mitään syytä epäillä, että luonnollisen valinnan ja taantumis- sekä
muuntelevaisuustaipumuksen välillä jatkuva taistelu aikaa myöten
lakkaa, ja että mitä epänormalisimminkin muodostuneet elimet voivat
jäädä pysyväisiksi. Kun siis elin, olkoonpa kuinka epänormalinen
tahansa, on siirtynyt perinnöksi monille toisintuneille jälkeläisille
lähipitäin samanmuotoisena, kuten esim. yölepakon siipi, on sen
teoriamme mukaan täytynyt säilyä miltei samanlaisena suunnattoman
pitkän ajan, eikä se siis ole ollut muuntelevaisempi kuin moni muukaan
rakennelma. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa toisintuminen on
ollut verrattain myöhäistä sekä tavattoman runsasta, saatamme yhä vielä
tavata suuren määrän _generativistä muuntelevaisuutta_, kuten sitä
voisimme nimittää. Sillä näissä tapauksissa on muuntelevaisuus harvoin
ehtinyt vakaantua niiden yksilöiden alinomaisen valinnan kautta, jotka
muuntelevat tarkotuksenmukaisella tavalla sekä niiden yksilöiden
alinomaisen syrjäytymisen kautta, jotka pyrkivät palautumaan
aikaisemmalle vähemmän toisintuneelle kannalle.



LAJIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISEMPIA KUIN SUKUOMINAISUUDET.


Edellisessä selvitelty periaate on sovitettavissa myöskin tässä
puheeksi tulevaan asiaan. On tunnettua, että lajiominaisuudet ovat
muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet. Tahdon selittää yksinkertaisen
esimerkin avulla, mitä tarkotan. Jos laajassa kasvisuvussa muutamilla
lajeilla on siniset ja muutamilla punaiset kukat, on väri ainoastaan
lajiominaisuus, eikä kukaan kummastele, jos muutamista sinikukkaisista
lajeista esiintyy punaisia muunnoksia tai päinvastoin. Mutta jos
kaikilla lajeilla olisi siniset kukat, olisi väri sukuominaisuus, ja
sen muunteleminen olisi harvinaisempaa. Olen valinnut tämän esimerkin
siitä syystä, että tähän ei voida sovittaa sitä selitystä, jonka
useimmat luonnontutkijat antaisivat, nimittäin että lajiominaisuudet
muka sen vuoksi ovat sukuominaisuuksia muuntelevaisemmat, että ne ovat
saadut sellaisista osista, joilla on vähemmän fysiologista arvoa, kuin
niillä, joiden mukaan sukujen jaotus tavallisesti tapahtuu. Uskon tämän
selityksen osaksi pitävän paikkansa, mutta ainoastaan epäsuoralla
tavalla; aion muuten uudelleen palata tähän kohtaan jaotusta
käsittelevässä luvussa. Lienee jotenkin tarpeetonta mainita esimerkkejä
sen väitteen tueksi, että tavalliset lajiominaisuudet ovat
muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet; mutta mitä tärkeihin
ominaisuuksiin tulee, olen tavan takaa luonnonhistoriallisia teoksia
lukiessani tehnyt sen huomion, että kun kirjottaja kummastuneena
huomauttaa jonkun tärkeän osan tai elimen, joka yleensä on hyvin vakaa
suurella lajiryhmällä, _eroavan_ huomattavasti läheissukuisilla
lajeilla, niin tämä osa tai elin usein _muuntelee_ saman lajin
yksilöillä. Ja tämä osottaa, että ominaisuus, joka yleensä on
suvunomainen, aletessaan arvossa ja muuttuessaan lajinomaiseksi usein
tulee muuntelevaiseksi, vaikka sen fysiologinen merkitys saattaakin
pysyä samana. Jotenkin sama on epämuodostumien laita; ainakaan ei Is.
Geoffroy St. Hilaire näytä epäilevän, että kuta enemmän elin
normalisesti eroaa saman ryhmän eri lajeilla, sitä taipuvaisempi se on
kehittymään epäsäännölliseksi yksilöillä. Jos, kuten yleensä arvellaan,
jokainen laji on erikseen luotu, niin miksi se rakenteenosa, joka eroaa
toisen samaan sukuun kuuluvan, erikseen luodun lajin vastaavasta
rakenteenosasta, on muuntelevaisempi kuin ne osat, jotka ovat eri
lajeilla aivan yhdenkaltaisia? Minun nähdäkseni ei tähän ole olemassa
mitään selitystä. Mutta lähtien siltä kannalta, että lajit ovat
ainoastaan varmapiirteisiä ja vakaantuneita muunnoksia, saatamme
odottaa usein tapaavamme yhä jatkuvaa muuntelua niissä rakenteenosissa,
jotka ovat muunnelleet verrattain myöhäisenä aikana ja siten tulleet
toisistaan eriäviksi. Eli toisin sanoen: niitä ominaisuuksia,
joiden puolesta suvun kaikki lajit muistuttavat toisiaan ja joiden
puolesta ne eroavat muiden läheisten sukujen lajeista, kutsutaan
sukuominaisuuksiksi, ja näitä ominaisuuksia voidaan pitää yhteisiltä
kantavanhemmilta perittyinä, sillä harvoinhan lienee tapahtunut niin,
että luonnollinen valinta on muodostanut aivan samanlaisiksi useita eri
lajeja, jotka ovat mukautuneet enemmän tai vähemmän erilaisiin
elintapoihin. Ja koska nämä n.k. sukuominaisuudet ovat periytyneet
niiltä ajoilta, jolloin eri lajit alkoivat haaraantua yhteisistä
esivanhemmistaan, eivätkä siis ole muunnelleet eivätkä tulleet
ensinkään tai ainoastaan hyvin vähän toisistaan eriäviksi, ei ole
todennäköistä, että ne nykyään muuntelisivat. Niitä ominaisuuksia,
joiden puolesta lajit eroavat muista saman suvun lajeista, kutsutaan
lajiominaisuuksiksi. Ja koska nämä lajiominaisuudet ovat muunnelleet ja
tulleet toisistaan eriäviksi siitä ajasta lähtien, jolloin lajit
haaraantuivat yhteisistä esivanhemmista, on todennäköistä, että ne yhä
vieläkin usein ovat johonkin määrin muuntelevaisia -- ainakin
muuntelevaisempia kuin ne elimistön osat, jotka ovat hyvin pitkän
aikakauden kuluessa pysyneet ennallaan.



TOISARVOISET SUKUPUOLIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISIA.


Luullakseni luonnontutkijat ovat valmiit myöntämään, minun
tarvitsematta puuttua yksityisseikkoihin, että toisarvoiset
sukupuoliominaisuudet ovat erittäin muuntelevaisia. Myönnettänee myös,
että samaan ryhmään kuuluvat lajit eroavat toisistaan toisarvoisilta
sukupuoliominaisuuksiltaan enemmän kuin muilta elimistön-osiltaan:
verrattakoon esim. niiden eroavaisuuksien suuruutta, joita tapaamme
kanalintujemme uroksissa, joissa toisarvoiset sukupuoliominaisuudet
ovat voimakkaasti kehittyneet, naaraissa havaittavien eroavaisuuksien
suuruuteen. Näiden ominaisuuksien muuntelevaisuuden alkusyystä emme ole
selvillä; voimme kumminkin käsittää, miksi ne eivät ole vakaantuneet ja
yhdenmukaistuneet niinkuin muut ominaisuudet, ne kun ovat kehittyneet
sukupuolivalinnan vaikutuksesta, joka ei ole yhtä ankara kuin
luonnollinen valinta, koska se ei tuota kuolemaa vähemmän suotuisilla
ominaisuuksilla varustetuille uroksille, vaan ainoastaan aikaansaa sen,
että ne jättävät vähemmän jälkeläisiä. Mutta olkoonpa toisarvoisten
sukupuoliominaisuuksien muuntelevaisuuden syy mikä tahansa, joka
tapauksessa ne, ollen erittäin muuntelevaisia, tarjoavat laajan
vaikutusalan sukupuolivalinnalle, joka siten voi tehdä saman ryhmän
lajit enemmän toisistaan eroaviksi näiltä ominaisuuksiltaan kuin muissa
suhteissa.

On merkillepantava seikka, että saman lajin eri sukupuolissa tavattavat
toisarvoiset eroavaisuudet yleensä esiintyvät juuri niissä
elimistönosissa, joiden puolesta saman suvun eri lajit eroavat
toisistaan. Mainitsen tämän seikan valaisemiseksi kaksi esimerkkiä,
jotka sattuvat olemaan ensimäisinä luettelossani; ja koska
eroavaisuudet näissä tapauksissa ovat hyvin omituisia laadultaan, voi
suhde tuskin olla satunnainen. Laajoilla kovakuoriaisryhmillä on
yhteisenä ominaisuutena sama lukumäärä nilkkaniveliä, mutta nivelten
lukumäärä vaihtelee, kuten Westwood on huomauttanut, Engidae-heimossa;
niiden lukumäärä vaihtelee tässä heimossa myöskin saman lajin eri
sukupuolilla. Hieta-ampiaisella taas on siipisuoniverkon muodostus mitä
tärkein tunnusmerkki, koska se on samanlainen suurilla ryhmillä;
muutamissa suvuissa on kumminkin tämän verkon muodostus eri lajeilla
erilainen, niinkuin myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Sir John
Lubbock on äskettäin huomauttanut, että useat pikkuäyriäiset tarjoavat
oivallisia esimerkkejä samasta säännöstä. "Pontella suvussa esim.
ilmenevät sukupuoliominaisuudet etupäässä etumaisissa tuntosarvissa ja
viidennessä jalkaparissa; myöskin lajieroavaisuudet ilmenevät etupäässä
näissä elimissä". Tämä suhde on minun kannaltani aivan selvä: Minä
uskon kaikkien saman suvun lajien yhtä varmasti polveutuvan samoista
esivanhemmista kuin jokaisen lajin molempien sukupuolten. Jos siis
jokin esivanhempien tai näiden läheisempien jälkeläisten rakenteen-osa
-- olkoonpa tuo osa mikä tahansa -- tulee muuntelevaiseksi, on hyvin
todennäköistä, että luonnollinen tai sukupuolivalinta käyttää hyväkseen
tuon osan muuntelevaisuutta, sovelluttaakseen eri lajit näiden eri
asemiin luonnon taloudessa sekä myöskin sovittaakseen saman lajin eri
sukupuolet toistensa mukaan tai tehdäkseen urokset kykeneviksi
taistelemaan muiden urosten kanssa naarasten omistamisesta.

Lopuksi teen siis sen johtopäätöksen, että kaikki edellisessä esitetyt
seikat -- lajinomaisten eli lajeja toisistaan erottavien ominaisuuksien
suurempi muuntelevaisuus kuin sukuominaisuuksien, jotka ovat kaikille
lajeille yhteisiä; se seikka, että elimistön osa, joka jollakin lajilla
on kehittynyt muihin samansukuisiin lajeihin verraten omituisesti, on
usein erittäin muuntelevainen ja että osa, joka on yhteinen
kokonaiselle lajiryhmälle, olkoonpa kuinka omituisesti kehittynyt
tahansa, muuntelee vähän; että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat
hyvin muuntelevaisia ja eroavat suuresti läheisillä sukulaislajeilla;
ja että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ja yleiset lajieroavaisuudet
tavallisesti esiintyvät samoissa elimistönosissa -- ovat läheisessä
yhteydessä toistensa kanssa. Kaikki nämä seikat aiheutuvat etupäässä
siitä, että samaan ryhmään kuuluvat lajit polveutuvat yhteisistä
esivanhemmista, joilta ne ovat perineet paljon yhteistä, -- että
sellaiset osat, jotka äskettäin ovat suuresti muunnelleet,
todennäköisesti muuntelevat yhä edeskinpäin enemmän kuin sellaiset
osat, jotka kauan ovat periytyneet muuttumattomina, -- että
luonnollinen valinta on sitä perinpohjaisemmin, kuta pitempi kulunut
aika on ollut, saanut voiton taantumis- (reversioni-) taipumuksesta ja
taipumuksesta jatkuvaan muuntelevaisuuteen, että sukupuolivalinta on
vähemmän ankara kuin luonnollinen valinta, -- ja että luonnollinen
valinta ja sukupuolivalinta ovat kehittäneet samoissa elimistönosissa
ilmenneitä muunteluja, sovelluttaen ne toisarvoisiin sukupuoli- tai
muihin yleisiin tarkotuksiin.



ERI LAJIT OSOTTAVAT SAMANLAISIA MUUNTELUJA, NIIN ETTÄ JONKIN LAJIN
MUUNNOS OMAKSUU JOLLEKIN SUKULAISLAJILLE KUULUVAN OMINAISUUDEN TAI
PALAUTUU JOIDENKIN AIKAISEMPIEN ESIVANHEMPAINSA OMINAISUUKSIIN.


Tämän seikan käsitämme paraiten tarkastamalla kotieläinrotujamme. Aivan
erilaiset kyyhkysrodut osottavat toisistaan etäällä olevissa seuduissa
alamuunnoksia, joilla on vastasuuntaiset höyhenet päälaella ja joiden
jalat ovat höyhenpeitteiset -- ominaisuuksia, joita kantalajilla,
kalliokyyhkysellä, ei ole. Nämä ovat muunteluja, jotka ovat yhteisiä
kahdelle tai useammalle rodulle. Kupukyyhkysellä usein tavattavia
neljää- jopa kuuttatoistakin pyrstösulkaa voidaan pitää toisen rodun,
riikinkukkokyyhkysen, säännöllistä rakennetta vastaavana muunteluna.
Kukaan ei tahtone kieltää kaikkien tällaisten samankaltaisten
muuntelujen syynä olevan sen, että eri kyyhkysrodut ovat perineet
yhteisiltä esivanhemmiltaan saman ruumiinrakenteen ja taipumuksen
muuntelemaan, milloin samanlaiset tuntemattomat syyt siihen
vaikuttavat. Kasvikunnassa näemme analogisen muuntelutapauksen
ruotsalaisen turnipsin ja Ruta bagan laajenneessa varressa, eli kuten
tavallisesti sanotaan, juuressa -- kasveissa, joita useat
kasvientutkijat pitävät viljelyksen tuottamina muunnoksina samasta
kantamuodosta. Jollei asianlaita kumminkaan olisi tällainen, on meillä
tässä eräs analoginen muuntelutapaus kahdesta n.k. eri lajista, ja
näihin voidaan lisäksi lukea kolmaskin laji, nim. tavallinen nauris.
Vallitsevan mielipiteen mukaan, että jokainen laji on erikseen luotu,
täytyisi meidän otaksua, ettei todellisena syynä tähän kolmen kasvin
laajenneissa varsissa ilmenevään yhtäläisyyteen ole alkuperän yhteisyys
ja siitä johtunut taipumus muuntelemaan samalla tavalla, vaan kolme eri
luomistointa, jotka ovat toisilleen läheistä sukua. Useita tällaisia
analogisen muuntelun tapauksia on Naudin havainnut laajassa kurpitsan
heimossa ja useat tiedemiehet ovat havainnneet niitä viljalajeissamme.
Samanlaisia tapauksia, joita esiintyy luonnollisten elinehtojen
alaisina elävissä hyönteisissä, on Walsh äskettäin erittäin etevästi
selvitellyt, sovittaen ne lakiinsa yhdenmukaisesta muuntelevaisuudesta.

Toisenlaisen tapauksen tarjoovat meille sitävastoin kyyhkyset, joiden
kaikissa roduissa toisinaan esiintyy hallavansinisiä lintuja, joilla on
kaksi mustaa poikkijuovaa siivissä, valkoinen yläperä ja poikkijuova
pyrstönpäässä, laidimmaisten pyrstösulkien ollessa juurestaan
valkoreunaiset. Koska kaikki nämä tunnusmerkit ovat ominaisia
kantalajille, kalliokyyhkyselle, ei kukaan voine epäillä, että tässä on
kysymyksessä palautumistapaus eikä mikään eri roduista syntynyt uusi,
mutta samankaltainen muunnos. Voimme luullakseni huoletta tehdä tämän
johtopäätöksen, koska olemme nähneet näillä värimerkeillä ilmeisesti
olevan taipumuksena ilmaantua kahden eriävän ja erivärisen rodun
risteytyksestä syntyneissä jälkeläisissä; eikä tässä tapauksessa
ulkonaisissa elinehdoissa ole mitään muuta, mikä aiheuttaisi
hallavansinisen värin uudelleen-ilmenemisen muine värimerkkeineen kuin
risteyksen vaikutus perinnöllisyyden lakeihin.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä, että ominaisuudet saattavat uudelleen
ilmaantua, oltuaan kadoksissa monien, luultavasti satojen sukupolvien
ajan. Mutta silloinkin kun jokin rotu on vain kerran risteytynyt jonkun
muun rodun kanssa, osottavat jälkeläiset useissa sukupolvissa silloin
tällöin ilmenevää taipumusta palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin
-- sanotaanpa aina kahdenteentoista, jopa kahdenteenkymmenenteen
polveen saakka. Kahdentoista sukupolven kuluttua on jälkeläisissä
ensimäisen esi-isän verestä jäljellä ainoastaan 1/2048, käyttääkseni
tavanmukaista laskutapaa; ja kumminkin uskotaan yleisesti, että tämä
vähäinen vieraan veren jäännös säilyttää palautumistaipumuksen. Kun
rotu ei ole risteytynyt, mutta molemmat vanhemmat ovat kadottaneet
jonkun esivanhemmilla olleen ominaisuuden, saattaa, kuten mainittu,
taipumus kadonneen ominaisuuden uudelleen-ilmenemiseen siirtyä miltei
kuinka moniin sukupolviin tahansa, huolimatta kaikesta päinvastaisesta,
mitä näemme. Kun rodusta kadonnut ominaisuus uudelleen ilmenee hyvin
monien sukupolvien perästä, on todenmukaisin olettamus se, että
kysymyksenalainen ominaisuus on salassa piillen säilynyt sukupolvesta
sukupolveen, kunnes se vihdoin on tuntemattomien suotuisien
olosuhteiden johdosta päässyt kehittymään, eikä suinkaan se, että
yksilö äkkiä palautuu satojen sukupolvien takaisen esivanhempansa
muotoon. On luultavaa, että esim. partakyyhkysen rodussa, jossa hyvin
harvoin esiintyy siniharmaita lintuja, jokaisessa sukupolvessa piilee
salainen taipumus siniharmaan höyhenpuvun luomiseen. Tällaisen
taipumuksen siirtymisessä monen moniin sukupolviin ei ole sen suurempaa
abstraktista epätodenmukaisuutta kuin siinäkään, että aivan hyödyttömät
tai surkastuneet elimet täten menevät perintönä. Ja onhan sitäpaitsi
surkastuneen elimen ilmaantumis-_taipumuskin_ toisinaan perinnöllinen.

Koska kaikkien saman suvun lajien oletetaan polveutuvan yhteisestä
kantamuodosta, saattaisi odottaa niiden toisinaan muuntelevan samalla
tavoin, niin että kahden tai useamman lajin muunnokset muistuttaisivat
toisiaan, tai että toisen lajin muunnos muutamilta ominaisuuksiltaan
muistuttaisi toista lajia, joka meidän kannaltamme katsoen on sekin
ainoastaan selväpiirteinen ja pysyväinen muunnos. Mutta ominaisuudet,
jotka ovat yksinomaan samanlaatuisen muuntelun synnyttämiä, lienevät
kumminkin laadultaan vähäarvoisia, sillä kaikkien funktiollisesti
tärkeiden ominaisuuksien säilymisen ratkaisee luonnollinen valinta
lajien erilaisten elämäntapojen mukaisesti. Myöskin saattaisi arvella
saman suvun lajien toisinaan osottavan palautumista kauvan sitten
kadonneihin ominaisuuksiin. Mutta koska emme tunne minkään
luonnontilassa elävän ryhmän yhteistä kantamuotoa, emme voi tehdä
mitään eroa esivanhempien muotoon palautumisesta ja analogisesta
muuntelusta riippuvien ominaisuuksien välillä. Ellemme esim. tietäisi,
ettei kotikyyhkysten kantamuoto, kalliokyyhkynen, ollut höyhenjalkainen
tai ettei sillä ollut vastasuuntaisia höyheniä päälaella, emme voisi
sanoa, johtuvatko tällaiset kotiroduissamme havaittavat ominaisuudet
alkumuotoon palautumisesta vaiko samankaltaisesta muuntelusta; mutta
siniharmaan värin voisimme päättää palautumistapaukseksi niiden
kirjailujen lukuisuudesta, jotka ovat vuorosuhteellisessa yhteydessä
tähän väriin ja jotka todennäköisesti eivät kaikki esiintyisi samalla
haavaa, jos ne olisivat pelkän muuntelun aiheuttamia. Etenkin
tietäisimme tämän siitä, että sininen väri ja nuo eri kirjailut niin
usein esiintyvät, kun erivärisiä lintuja on risteytetty toistensa
kanssa. Vaikka siis luonnontilassa eläviin lajeihin nähden yleensä
täytyykin jäädä epätietoisuuteen siitä, missä tapauksessa on kysymys
palautumisesta aikaisempiin ominaisuuksiin ja missä ainoastaan
samankaltaisista muunteluista, täytyy meidän kuitenkin teoriamme mukaan
olettaa, että lajin muuntelevat jälkeläiset joskus omaksuvat
ominaisuuksia, joita jo ennestään on muilla saman ryhmän jäsenillä. Ja
näin onkin epäilemättä todellisuudessa laita.

Muuntelevien lajien toisistaan erottamisen vaikeus johtuu suuressa
määrin siitä, että muunnokset ikäänkuin jäljittelevät muita saman suvun
lajeja. Voisi laatia melko pitkän luettelon sellaisista muodoista,
jotka ovat kahden muun muodon välimuotoja, jotka nekin vain epäröiden
voidaan lukea lajien joukkoon; ja tämä osottaa -- jollei kaikkia näitä
läheisiä sukulaismuotoja pidetä erikseen luotuina lajeina -- että ne
ovat muunnellessaan omaksuneet muutamia toistensa ominaisuuksia.
Parhaan todistuksen samankaltaisista muunnoksista tarjoovat kumminkin
sellaiset osat tai elimet, jotka yleensä ovat luonteeltaan pysyväisiä,
mutta jotka toisinaan muuntelevat siten, että jonkun verran
muistuttavat jonkun sukulaislajin vastaavaa osaa tai elintä. Olen
kerännyt pitkän luettelon sellaisia tapauksia, mutta ikävä kyllä en voi
tässä, yhtä vähän kuin ennenkään, niitä esiintuoda. En voi muuta kuin
toistaa, että sellaisia tapauksia varmasti on ja että ne minusta
näyttävät olevan hyvin merkillepantavia.

Tahdon kuitenkin mainita erään omituisen ja monimutkaisen tapauksen,
joka tosin ei koske mitään tärkeätä ominaisuutta, mutta joka on
huomattavissa useissa samaan sukuun kuuluvissa lajeissa, sekä
kesytetyissä että osaksi myöskin luonnontilassa elävissä. Tämä tapaus,
joka miltei varmasti on palautumistapaus, on seuraava: Aasilla on
toisinaan jaloissaan hyvin selviä poikittaisia juovia, samantapaisia
kuin sebralla; on väitetty näiden olevan selvimmät varsoilla, ja mikäli
olen asiaa tiedustellut näyttää väite pitävän paikkansa. Lavoilla oleva
juova on usein kaksinkertainen ja pituudeltaan sekä ulkopiirteiltään
hyvin vaihteleva. Erään valkoisen aasin, -- ei kuitenkaan albinon, --
kerrotaan olleen vailla pitkin selkää kulkevaa juovaa ja juovia
lavoilla; tummanvärisillä aaseilla nämä juovat ovat toisinaan hyvin
epäselvät tai kokonaan hävinneet. Kerrotaan, että on nähty Pahasin
kulaani, jolla oli kaksinkertaiset lapajuovat. Mr. Blyth on nähnyt
erään hemionuksen, jolla oli hyvin selvät lapajuovat, vaikkei tällä
lajilla tavallisesti ole niitä ensinkään, ja eversti Poole on
ilmottanut minulle, että tämän lajin varsoilla on tavallisesti
juovikkaat jalat ja heikosti juovikkaat lavat. Kvaggalla, jonka koko
ruumis on juovikas kuten sebran, ei ole jaloissa mitään juovia;
kuitenkin on toht. Gray kuvannut erään kvaggan, jolla on kinterissä
hyvin selvät juovat sebran tapaan.

Mitä hevoseen tulee, olen Englannista kerännyt tapauksia, joissa mitä
erilaisimpiin rotuihin kuuluvilla ja kaikenvärisillä hevosilla on ollut
pitkin selkää kulkeva juova. Poikittaiset juovat eivät ole harvinaisia
ruskeiden ja harmaanruskeiden hevosten jaloissa, ja yhdessä tapauksessa
huomasin tällaiset juovat rautiaalla. Epäselvät lapajuovat nähdään
toisinaan ruskeilla hevosilla; yhdessä tapauksessa näin sellaiset
punaisenruskealla hevosella.

Poikani tutki huolellisesti ja piirusti minulle ruskean belgialaisen
kuormahevosen, jolla oli kaksinkertaiset juovat kummassakin lavassa
sekä jalkajuovat. Itse olen nähnyt ruskean devonshirelais-ponin ja
minulle on huolellisesti kuvailtu pieni walesilainen poni, joilla
kummallakin oli _kolme_ yhdensuuntaista juovaa molemmissa lavoissa.

Luoteis-Intiassa tavattavaan Kattyvar-rotuun kuuluvissa hevosissa on
juovikkaisuus niin tavallista, että juovattomia hevosia ei pidetä
puhdasrotuisina, mikäli eversti Poole, joka Intian hallituksen toimesta
tutki tätä hevosrotua, on minulle kertonut. Pitkin selkää kulkee aina
juova, jalat ovat tavallisesti juovikkaat, lavoissa on tavallisesti
milloin kaksinkertaiset, milloin kolminkertaiset juovat, ja sitäpaitsi
on pään sivuissa toisinaan juovia. Juovat ovat selvimmät varsoilla ja
häviävät toisinaan tyyten vanhoilta hevosilta. Eversti Poole on nähnyt
sekä harmaita että punaisenruskeita Kattyvar-rotuisia hevosia,
jotka varsoina olivat juovikkaita. W.W. Edwards'ilta saamieni
tiedonantojen nojalla pidän myöskin uskottavana, että englantilaisilla
juoksijahevosilla huomattava selkäjuova on selvempi varsoilla kuin
täysikasvuisilla hevosilla. Itse astutin hiljattain punaisenruskealla
englantilaisella juoksijahevosella samanvärisen tamman, (joka on
turkomani-oriin ja flamilaisen tamman jälkeläinen). Varsalla oli viikon
vanhana takaruumiissaan ja otsassaan lukuisia, hyvin kapeita,
sebrantapaisia juovia ja sen jalat olivat heikosti juovikkaat; kaikki
nämä juovat katosivat pian täydellisesti. Tämän enempää yksityiskohtiin
kajoamatta mainitsen ainoastaan, että olen pannut muistiin tapauksia,
joissa jalka- ja hartiajuovat esiintyvät, hyvin erilaisista
hevosroduista ja eri maista, Britanniasta aina Itä-Kiinaan ja Norjasta
pohjoisessa aina Itä-Intian saaristoon saakka etelässä. Kaikissa
maailman osissa näitä juovia tavataan kaikkein useammin ruskeilla ja
harmaanruskeilla hevosilla; sanaan "ruskea" sisältyy tietysti laaja
väriasteikko, mustallevivahtavasta ruskeasta alkaen miltei kermanväriin
saakka.

Tiedän kyllä, että eversti Hamilton Smith, joka on kirjottanut tästä
aiheesta, uskoo eri hevosrotujen polveutuvan eri kantalajeista, joista
yksi, ruskea laji, oli juovikas, ja arvelee kaikkien äsken kuvailtujen
ilmiöiden johtuvan aikaisemmasta risteytymisestä tummanruskean
kantalajin kanssa. Mutta tämän mielipiteen saattaa huoleti hyljätä,
koska on sangen epätodennäköistä, että raskas belgialainen
kuormahevonen, walesilainen poni, norjalainen hevonen, hintelä
Kattyvar-hevonen j.n.e., jotka asustavat aivan eri osissa maapalloa,
olisivat kaikki risteytyneet oletetun kantalajin kanssa.

Ottakaamme nyt puheeksi hevosen sukuun kuuluvien eri lajien
risteytymisen vaikutukset. Rollin vakuuttaa, että tavallisella
muulilla, hevosen ja aasin sekasikiöllä, on hyvin usein juovia
jaloissa; Gossen mukaan on muutamissa Yhdysvaltojen osissa yhdeksällä
muulilla kymmenestä juovikkaat jalat. Itse näin kerran muulin, jonka
jalat olivat niin juovikkaat, että jokainen olisi pitänyt sitä sebran
sekasikiönä, ja W.C. Martin on oivallisessa tutkielmassaan hevosesta
julkaissut kuvan samanlaisesta muulista. Olen nähnyt neljä väritettyä
piirrosta aasin ja sebran sekasikiöstä, jolla oli jaloissa paljon
selvemmät juovat kuin muualla ruumiissa, ja yhdellä niistä oli
kaksinkertaiset lapajuovat. Lordi Morton'in kuuluisalla kvagga-oriin ja
rautiaan tamman sekasikiöllä ja vieläpä eräällä myöhemmin siitetyllä
tämän saman tamman ja erään mustan arabialaisen oriin puhtaalla
jälkeläisellä oli jaloissa selvemmät poikkijuovat kuin puhtaalla
kvaggalla. Erittäin huomattavana tapauksena mainittakoon vihdoin eräs
aasin ja hemionuksen sekasikiö, jonka kuvan tohtori Gray on piirtänyt
(ja hän on minulle kertonut tuntevansa erään toisenkin samanlaisen
tapauksen); huolimatta siitä, että aasilla vain satunnaisesti on juovia
jaloissa ja ettei hemionuksella ole niitä milloinkaan, eipä edes
lapajuoviakaan, olivat tämän sekasikiön kaikki jalat juovikkaat ja
sillä oli lavoilla kolme lyhyttä juovaa, kuten Devonshiren ja Walesin
poneilla, vieläpä muutamia sebrantapaisia juovia molemmin puolin päätä.
Mitä tulee tähän viimemainittuun tapaukseen, olin niin vakuutettu
siitä, ettei ainoakaan värijuova riipu siitä, mitä tavallisesti
kutsutaan sattumaksi, että pelkästään noiden aasin ja hemoniuksen
sekasikiön päässä olevien juovien johdosta kysyin eversti Poolelta,
tavataanko sellaisia juovia milloinkaan yleensä tavattoman juovikkailla
Kattyvar-rotuisilla hevosilla, ja kysymykseeni sain, kuten olemme
nähneet, myöntävän vastauksen.

Mitä on nyt sanottava kaikkien näiden tosiasioiden johdosta? Me näemme
hevosen suvun eri lajien yksinkertaisen muuntumisen kautta tulevan
juovikkaiksi, joko jaloistaan kuten sebra tai lavoistaan kuten aasi.
Hevosessa näemme tämän taipumuksen esiintyvän voimakkaana ruskean värin
ohella -- väri, joka lähentelee suvun muiden lajien yleisväriä. Juovien
ilmenemisen mukana ei seuraa mitään muodonmuutosta tai muuta uutta
ominaisuutta. Voimakkaimpana näemme tämän taipumuksen juovikkaisuuteen
esiintyvän useiden mitä erilaisimpien lajien sekasikiöissä.
Muistelkaamme nyt tämän seikan yhteydessä eri kyyhkysrotuja: ne
polveutuvat kaikki yhdestä kyyhkyslajista (pari kolme alalajia eli
maantieteellistä rotua siihen luettuna), joka on väriltään sinertävä ja
jolla on eräitä poikkijuovia siivissään y.m. kirjailuja; ja kun jokin
rotu yksinkertaisen muuntelun kautta tulee sinertävän väriseksi,
ilmaantuvat nämä juovat ja kirjailut poikkeuksetta uudelleen, mutta
ilman mitään muuta muodon- tai ominaisuuksien muutosta. Vanhimpia ja
puhtaimpia erivärisiä rotuja keskenään risteytettäessä näemme, kuinka
sekasikiöissä esiintyy voimakkaana taipumus sinertävän värin ja
mainittujen juovien sekä kirjailujen uudelleen ilmaantumiseen. Olen
lausunut todennäköisimmän olettamuksen, minkä avulla hyvin vanhojen
luonteenominaisuuksien jälleen-ilmaantuminen on selitettävissä, olevan
sen, että poikasissa säilyy polvesta polveen taipumus ilmisaattamaan
aikoja sitten kadonnut ominaisuus ja että tämä taipumus toisinaan
tuntemattomista syistä pääsee voitolle. Juuri äsken näimme, kuinka
useilla hevosen suvun lajeilla tavattavat juovat ovat selvemmät tai
esiintyvät yleisemmin nuorilla kuin vanhoilla eläimillä. Jos nimitämme
kyyhkysrotuja -- joista muutamat ovat satoja vuosia pysyneet
muuttumatta -- lajeiksi, on niiden laita tässä suhteessa aivan sama
kuin hevosen sukuun kuuluvien lajien. Omasta puolestani uskallan
rohkeasti luoda katseeni taaksepäin monien tuhansien sukupolvien taa ja
kuvittelen mielessäni sebran tapaisesti juovikkaan, mutta kenties aivan
toisin rakennetun eläimen, joka on kesyn hevosemme, (polveutukoon tämä
sitten yhdestä tai useammasta villistä lajista), aasin, hemionuksen,
kvaggan ja sebran yhteinen kantamuoto.

Ne, jotka arvelevat, että kaikki hevosensukuiset lajit ovat erikseen
luodut, väittänevät kenties, että jokainen laji on luomisessa saanut
taipumuksen muuntelemaan, sekä luonnontilassa että kesytettynä
ollessaan, juuri tällä erikoisella tavalla, niin että se usein tulee
juovikkaaksi niinkuin suvun muutkin lajit; ja he väittänevät kenties,
että jokaiseen lajiin on luotu voimakas taipumus synnyttämään
sekasikiöitä, jotka juoviltaan muistuttavat muita samansukuisia lajeja
eivätkä omia vanhempiaan milloin laji on risteytynyt toisen etäisessä
maailmanseudussa elävän lajin kanssa. Tällaisen käsityksen hyväksyminen
olisi mielestäni todellisen (realisen) syyn hylkäämistä epätodellisen
tai ainakin tuntemattoman vuoksi. Se tekee Jumalan työt pelkäksi
ilveilyksi ja narripeliksi. Tahtoisin miltei yhtä kernaasti uskoa
entisajan tietämättömien kosmogonistien kanssa, että kivettyneissä
raakuissa ei ole milloinkaan ollut eloa, vaan että ne ovat luodut
kivestä siinä tarkotuksessa, että jäljittelisivät rannikolla eläviä
raakkueläimiä.



YLEISKATSAUS.


Muuntelun lait ovat meille peräti tuntemattomat. Emme edes yhdessä
tapauksessa sadasta voi väittää tietävämme syytä siihen, miksi tämä tai
tuo elimistön osa on muunnellut. Mutta milloin meillä on tilaisuutta
tehdä vertailuja, voimme havaita samojen lakien vaikuttavan sekä
pienempien, muunnosten-välisten eroavaisuuksien että suurempien,
lajien-välisten eroavaisuuksien syntymiseen. Muuttuneet elinehdot
synnyttävät tavallisesti ainoastaan epävakaista muuntelevaisuutta,
mutta toisinaan ne aikaansaavat suoranaisia ja pysyväisiä muunteluja ja
nämä voivat aikojen kuluessa tulla selvästi huomattaviksi, joskin
meiltä puuttuu riittäviä todistuksia tästä seikasta. Useissa
tapauksissa näyttävät elintavat tehokkaasti vaikuttavan rakenteen
erikoisuuksien syntymiseen, samoinkuin käytäntö elinten voimistumiseen
ja käytännön puute niiden surkastumiseen. Homologiset osat pyrkivät
muuntelemaan samalla tavalla ja niillä on myöskin taipumuksena
kasvettua yhteen. Elimistön kovien ja ulkopuolisten osien muutokset
vaikuttavat toisinaan pehmeämpiin osiin ja sisäosiin. Kun jokin
elimistön osa kehittyy voimakkaasti, pyrkii se kenties hankkimaan
ravintoa lähellä olevista osista; ja jokainen rakenteenosa, joka ei ole
elimistölle haitaksi, säilyy. Varhaisessa iässä esiintyvät
rakenteenmuutokset voivat vaikuttaa myöhemmin kehittyviin osiin;
epäilemättä esiintyy myöskin useissa tapauksissa vuorosuhteellista
muuntelua, jonka luonnetta emme tosin pysty ymmärtämään. Monilukuisina
esiintyvät elimistönosat muuntelevat luvultaan ja rakenteeltaan kenties
siitä syystä, etteivät sellaiset osat ole tarkoin erilaistuneet mitään
erikoista tarkotusta täyttämään, joten luonnollinen valinta ei ole
tarkoin ehkäissyt toisintomuotojen syntymistä. Kenties samasta syystä
ovat alhaisella asteella olevat elolliset olennot muuntelevaisempia
kuin korkeammalla asteella olevat, joiden koko elimistö on enemmän
erilaistunut. Surkastuneet elimet eivät hyödyttömyytensä vuoksi ole
luonnollisen valinnan vaikutuksen alaisia ja ovat senvuoksi
muuntelevaisia. Lajiominaisuudet -- s.o. ne ominaisuudet, jotka ovat
kehittyneet erilaisiksi siitä pitäin kuin saman suvun eri lajit
haaraantuivat yhteisestä kantamuodosta -- ovat muuntelevaisempia kuin
sukuominaisuudet eli ne ominaisuudet, jotka ovat kauan periytyneet
eivätkä ole mainitun ajan kuluessa erilaistuneet. Me olemme näillä
huomautuksilla tarkottaneet ainoastaan yksityisiä osia ja elimiä, jotka
yhä vieläkin ovat hiljattain muunnelleet ja siten tulleet toisistaan
eriäviksi; mutta olemme myöskin nähneet tämän teoksen toisessa luvussa,
että sama periaate pitää paikkansa koko yksilöönkin nähden, sillä
seudussa, missä jostakin suvusta tavataan useita lajeja -- s.o. missä
aikaisemmin on ollut paljon muuntelua ja erilaistumista -- sellaisessa
seudussa ja siellä elävissä lajeissa tapaamme nykyään keskimäärin
runsaammin muunnoksia. Toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat hyvin
muuntelevaisia ja nämä ominaisuudet eroavat paljon saman ryhmän
lajeissa. Samojen elimistönosien muuntelevaisuudesta ovat tavallisesti
kehittyneet sekä saman lajin eri sukupuolten toisarvoiset
sukupuolieroavaisuudet että saman suvun eri lajien välillä huomattavat
eroavaisuudet. Jokaisen osan tai elimen, joka on kehittynyt tavattoman
suureksi tai omituisella tavalla, verrattuna sukulaislajien vastaavaan
osaan tai elimeen, on täytynyt tavattomasti muunnella sen jäljestä kuin
laji syntyi. Tämä selittää meille, miksi mainittu osa tai elin yhä
vieläkin on paljon muuntelevaisempi kuin muut osat: onhan näet muuntelu
sangen pitkällinen ja hidas prosessi, eikä luonnollinen valinta ole
tällaisissa tapauksissa vielä ehtinyt päästä voitolle pyrkimyksestä yhä
jatkuvaan muunteluun ja alkuperäisemmälle kannalle palautumiseen. Mutta
kun laji, jonka jokin elin on omituisesti kehittynyt, on tullut monien
toisintuneiden jälkeläisten kantamuodoksi -- minkä arvelemme täytyvän
tapahtua hyvin hitaasti ja vaativan pitkän ajan -- on luonnollisen
valinnan tässä tapauksessa onnistunut antaa elimelle vakaantunut
muoto, olkoonpa elin kehittynyt kuinka omituisesti tahansa. Lajit,
jotka yhteisiltä esivanhemmiltaan ovat perineet miltei saman
elimistön-rakenteen ja jotka ovat samojen vaikutusten alaisina, ovat
luonnostaan taipuvaisia synnyttämään samankaltaisia muunnoksia tai
myöskin toisinaan palautumaan joihinkin muinaisten kantavanhempainsa
ominaisuuksiin. Vaikkakaan ei mitään uusia tärkeitä toisintomuotoja voi
syntyä reversionista, (esivanhempien kannalle palautumisesta) ja
analogisesta muuntelusta, lisäävät kuitenkin tällaiset toisinnot
luonnon kaunista ja sopusointuista moninaisuutta.

Mikä lieneekin syynä kuhunkin vähäiseen eroavaisuuteen jälkeläisten ja
vanhempien välillä -- ja jokin syy niillä kullakin täytyy olla -- on
meillä aihetta uskoa, että suotuisien eroavaisuuksien alituinen
karttuminen on aikaansaanut kaikki tärkeämmät, kunkin lajin elintapojen
mukaiset rakenteen-toisinnot.



VI LUKU.

LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA VAIKEUKSIA.


Polveutumis- ja toisintumisteoriasta johtuvia vaikeuksia. --
Siirtymämuunnosten puuttuminen tai harvinaisuus. -- Elintapojen
muuttuminen. -- Saman lajin moninaistuneet elintavat. -- Lajeja, joiden
elintavat eroavat suuresti sukulaislajien elintavoista. -- Äärimäisen
täydellisiä elimiä. -- Siirtymätapoja. -- Pulmallisia tapauksia. --
"Natura non facit saltum". -- Vähäpätöisiä elimiä. -- Elimiä, jotka
eivät joka suhteessa ole ehdottoman täydellisiä. -- Tyypin
yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon ehtojen lait sisältyvät luonnollisen
valinnan teoriaan.


Jo aikoja ennenkuin lukija on ehtinyt tähän teokseni kohtaan, on hän
varmaankin kohdannut monta vaikeutta. Jotkut näistä ovat niin vakavaa
laatua, että niitä ajatellessani tuskin voin vielä tänä päivänäkään
olla jonkun verran horjumatta. Mutta mikäli kykenen arvostelemaan, on
suurin osa niistä kumminkin ainoastaan näennäisiä, eivätkä nekään,
jotka ovat todellisia, liene tuhoisia teorialleni.

Nämä vaikeudet ja vastaväitteet ovat pääasiassa seuraavat:

Ensiksikin voipi kysyä, miksi emme kaikkialla tapaa lukemattomia
välimuotoja, jos kerran lajit ovat vähitellen, askel askeleelta
polveutuneet muista lajeista. Miksi ei koko luonto ole sekasorron
tilassa, vaan sen sijaan havaitsemme lajien selvästi eroavan
toisistaan?

Toiseksi: Onko mahdollista, että eläin, jolla on esim. sellainen
rakenne kuin lepakolla, on voinut toisintumalla muodostua jostakin
muusta eläimestä, jolla on ollut aivan eri elintavat ja rakenne? Onko
uskottavaa, että luonnollinen valinta voi luoda toisaalta sellaisen
vähäpätöisen elimen kuin giraffin hännän, jonka ainoana tehtävänä on
toimia kärpäshuiskimena, toisaalta taas niin ihmeellisen elimen kuin
silmän?

Kolmanneksi: Voiko luonnollinen valinta luoda ja muuntaa vaistoja? Mitä
meidän on sanottava vaistosta, joka johtaa mehiläisiä kennojen
rakentamisessa ja joka on käytännössä ennalta ratkaissut älykkäiden
matematikkojen keksinnöt?

Neljänneksi: Kuinka on selitettävissä, että lajit ovat muiden lajien
kanssa risteytyessään hedelmättömiä tai synnyttävät hedelmättömiä
jälkeläisiä, kun sitävastoin eri muunnosten risteytyessä keskenään
niiden hedelmällisyys pysyy heikentymättömänä?

Otamme tässä luvussa puheeksi kaksi ensinmainittua kohtaa. Seuraavassa
luvussa käsittelemme moniaita erilaatuisia vastaväitteitä ja VIII:ssa
ja XI:ssä luvussa vaistoa ja sekasikiöisyyttä.



SIIRTYMÄMUUNNOSTEN PUUTTUMINEN TAI HARVINAISUUS.


Koska luonnollinen valinta perustuu yksinomaan hyödyllisten toisintojen
säilymiseen, pyrkii jokainen uusi muoto sellaisella alueella, jolla
ennestään on täysilukuinen asujamistonsa, syrjäyttämään ja lopuksi
hävittämään sukupuuttoon vähemmän kehittyneen kantamuotonsa tai muut
vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetut muodot, joiden kanssa
se joutuu kilpailemaan. Sukupuuttoon häviäminen ja luonnollinen valinta
käyvät täten käsi kädessä. Jos siis katsomme jokaisen lajin polveutuvan
jostakin tuntemattomasta kantamuodosta, on sekä kantamuodon että
kaikkien välittävien siirtymämuotojen häviäminen juuri tämän uuden
muodon muodostumisesta ja täydellistymisestä aiheutunut.

Mutta koska teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia
siirtymämuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia tällaisia,
sinne hautautuneita muotoja. Lienee soveliainta ottaa tämä kysymys
puheeksi vasta siinä luvussa, jossa käsittelemme geologian kertomuksen
epätäydellisyyttä. Tahdon tässä ainoastaan lausua, että arvelen
vastauksen ylläolevaan kysymykseen olevan sen, että geologian kertomus
on verrattoman paljon epätäydellisempi kuin mitä yleensä otaksutaan.
Maan kuori on suunnattoman suuri museo, mutta sen luonnonhistorialliset
kokoelmat ovat vaillinaiset ja niitä on kertynyt ainoastaan pitkien
väliaikojen kuluttua.

Mutta väitettänee kenties, että milloin useita läheisiä sukulaislajeja
asustaa samalla alueella, meidän välttämättä pitäisi vielä nykyäänkin
tavata tällä alueella lukuisia siirtymämuotoja. Olettakaamme
yksinkertainen tapaus: Matkustaessamme jonkin mantereen poikki
pohjoisesta etelään, tapaamme tavallisesti tuon tuostakin lähisukuisia
tai toisiaan korvaavia lajeja, jotka ilmeisesti täyttävät jotakuinkin
saman sijan maan luonnontaloudessa. Nämä toisiansa korvaavat lajit
kohtaavat usein toisensa ja tunkeutuvat toistensa alueille, ja toisen
käydessä yhä harvinaisemmaksi, käy toinen yhä yleisemmäksi, kunnes se
lopulta kokonaan syrjäyttää toisen. Mutta jos vertaamme toisiinsa
näiden lajien yksilöitä siellä, missä ne asustavat toistensa seassa,
havaitsemme niiden yleensä olevan yhtä selvästi eroavia rakenteensa
jokaisessa yksityiskohdassa kuin lajien levenemisalueiden keskuksissa
asustavat yksilöt. Teoriani mukaan nämä sukulaislajit polveutuvat
yhteisestä kantamuodosta ja kukin niistä on toisintumisprosessin
kestäessä mukautunut oman asuinseutunsa elinehtoihin sekä syrjäyttänyt
ja sukupuuttoon hävittänyt alkuperäisen kantamuotonsa ja kaikki tämän
ja nykyisen muodon väliset siirtymämuunnokset. Sen vuoksi ei meidän
tule odottaa nykyään tapaavamme lukuisia siirtymämuotoja jokaisessa
seudussa, vaikkakin niitä on täytynyt siellä olla olemassa ja on
kenties vieläkin maahan hautautuneina kivettyminä. Mutta miksi emme
tapaa alueiden rajaseuduilla, missä vallitsevat välittävät elinehdot,
toisiinsa läheisesti liittyviä välittäviä muunnoksia? Tämä pulmallinen
kysymys saattoi minut pitkäksi aikaa aivan ymmälle. Mutta luullakseni
se kuitenkin on suureksi osaksi selitettävissä.

Ensinnäkin meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme jonkun
mantereen nykyisestä eheydestä, että se on pitkät ajat ollut eheänä.
Geologia antaa meille aihetta uskoa, että useimmat mantereet ovat
olleet saariksi pirstautuneina vielä myöhemmällä tertiäriajallakin; ja
sellaisilla saarilla on erikseen saattanut kehittyä toisistaan selvästi
eroavia lajeja, jolloin välittävien, rajaseuduilla elävien muunnosten
olemassa-olo on ollut mahdottomuus. Mantereen muodostuksessa ja
ilmastossa tapahtuneiden muutosten johdosta on useiden nykyään
yhtenäisten merialueiden verrattain myöhäisinä aikoina täytynyt olla
paljon vähemmän yhtenäisiä ja erimuotoisia kuin nykyään. En kumminkaan
tahdo koettaa tällä selityksellä päästä vaikeudesta. Uskon näet, että
useita selväpiirteisiä lajeja on muodostunut aivan yhtenäisillä
alueilla, joskaan en epäile, että nykyään eheiden mantereiden
aikaisempi särkyneisyys on suuresti edistänyt uusien lajien
muodostumista, etenkin mitä esteettömästi risteytyviin ja
kuljeskelevaisiin eläimiin tulee.

Tarkastaessamme lajeja, jotka nykyään ovat levinneet laajalle alueelle,
havaitsemme niiden tavallisesti olevan jotenkin lukuisasti edustettuina
suurella osalla levenemisaluettansa ja sitten rajaseuduille tultaessa
jotenkin äkisti käyvän yhä harvinaisemmiksi sekä lopuksi häviävän.
Kahden toisiaan korvaavan lajin välillä oleva neutralinen alue on sen
vuoksi tavallisesti kapea, verrattuna kummankin lajin varsinaiseen
alueeseen. Saman seikan havaitsemme kiivetessämme vuorille, jolloin --
kuten Alph. de Candolle on havainnut -- jokin yleinen alppilaji saattaa
toisinaan aivan silmiinpistävän äkkiä kadota. Saman huomion on E.
Forbes tehnyt naaratessaan meren syvyyksiä pohjaharalla. Tällaisten
seikkojen pitäisi herättämän kummastusta niissä, jotka pitävät ilmastoa
ja ulkonaisia olosuhteita ainoina tärkeinä levenemisen määrääjinä,
sillä muuttuvathan ilmasto sekä syvyys- ja korkeussuhteet vain vähä
vähältä. Kun sitävastoin pidämme mielessämme, että miltei jokainen laji
keskusalueellansakin lisääntyisi äärettömän lukuisaksi, jolleivät muut
kilpailevat lajit tätä lisääntymistä ehkäisisi, ja että miltei kaikki
olennot joko pyydystävät muita tai ovat muiden ahdistamia, sanalla
sanoen, että jokaista elollista olentoa yhdistävät joko suoranaisesti
tai välillisesti mitä tärkeimmät suhteet muihin elollisiin olentoihin
-- kun pidämme mielessämme tämän, silloin havaitsemme, ettei minkään
alueen asujanten leveneminen suinkaan yksinomaan riipu vaihtuvista
ulkonaisista olosuhteista, vaan suureksi osaksi suhteista muihin
lajeihin, joita laji käyttää ravinnokseen, jotka sitä hävittävät tai
joiden kanssa se joutuu kilpailuun. Ja koska nuo lajit ovat jo
selväpiirteisiksi muodostuneita, eivätkä häivy toisiinsa huomaamattomin
vivahduksin, pyrkii jokaisen lajin levenemisalue, ollen riippuvainen
muiden lajien levenemisestä, olemaan jyrkästi rajotettu. Sitäpaitsi on
jokainen laji levenemisalueensa rajaseuduilla, jossa se esiintyy
harvalukuisempana, suuressa vaarassa kokonaan hävitä, milloin sen
vihollisten tai saaliin lukumäärässä taikkapa vuodenaikojen luonteessa
sattuu häiriöitä, ja täten sen maantieteellinen levenemisalue saattaa
tulla vieläkin jyrkemmin rajotetuksi.

Koska sukulaislajit tai toisiaan korvaavat lajit ovat yhtenäisellä
alueella asuessaan yleensä levinneinä siten, että kullakin on laaja
alueensa ja näiden välissä on verrattain kapea neutralinen alue, jossa
laji jotenkin äkkiä tulee yhä harvinaisemmaksi, on otaksuttavaa, että
myöskin muunnokset ovat saman säännön alaisia, koska ne eivät
oleellisesti eroa lajeista. Ja jos oletamme, että jollakin hyvin
laajalla alueella asustaa jokin muunteleva laji, täytyy meidän olettaa,
että kahdella tämän lajin muunnoksella on kummallakin oma laaja
alueensa ja että kolmas muunnos asustaa näiden välillä olevalla
kapealla vyöhykkeellä. Välivyöhykkeellä elävän muunnoksen täytyy siis,
koska sen asuma-alue on kapeampi ja pienempi, olla lukumäärältään
vähäisempi. Ja tämä sääntö, mikäli olen havainnut, todella pitääkin
paikkansa luonnontilassa eläviin muunnoksiin nähden. Olen tavannut
sattuvia esimerkkejä tästä säännöstä niissä välittävissä muunnoksissa,
jotka liittävät toisiinsa Balanus-suvun selväpiirteisiä muunnoksia.
Myöskin Watson'ilta, tohtori Asa Graylta ja Wollaston'ilta saamistani
tiedonannoista päättäen näyttää siltä, että kun on olemassa kahden
muodon välillä olevia muunnoksia, näiden yksilö-lukumäärä yleensä on
paljon pienempi kuin niiden muotojen, joita mainitut muunnokset
liittävät toisiinsa. Jos siis saatamme luottaa näihin tosiseikkoihin ja
päätelmiin ja niiden nojalla tehdä sen johtopäätöksen, että muunnokset,
jotka liittävät toisiinsa kaksi muuta muunnosta, yleensä ovat olleet
lukumäärältään heikompia kuin niiden yhdistämät muodot, silloin voimme
käsittää, miksi välittävät muunnokset eivät ole pitkäikäisiä ja miksi
ne yleensä pikemmin häviävät sukupuuttoon ja katoavat kuin ne muodot,
joita ne alkuansa liittivät toisiinsa. Sillä kuten jo ennen on
huomautettu, jokaista harvalukuisempaa muotoa uhkaa suurempi
sukupuuttoon-häviämisen vaara kuin lukuisampana esiintyvää muotoa; ja
edellämainitussa tapauksessa on välimuoto sitäpaitsi erittäin alttiina
hyökkäyksille sen kummallakin puolella asustavien lähisukuisten
muotojen taholta. Mutta vielä paljon tärkeämpi seikka on, että nuo
kaksi laajemmilla alueilla elävää ja sen vuoksi runsaslukuisempaa
muunnosta ovat sen toisintumisprosessin jatkuessa, jonka kautta
oletamme näiden muunnosten muodostuvan ja kehittyvän kahdeksi eri
lajiksi, paljon edullisemmassa asemassa kuin välimuunnos, joka elää
harvalukuisempana kapealla välivyöhykkeellä. Yleisillä muodoilla on
näet suurempi mahdollisuus tietyn ajan kuluessa tarjota uusia suotuisia
muunnoksia luonnolliselle valinnalle, kuin harvinaisilla muodoilla,
joiden lukumäärä on pienempi. Runsaslukuisemmat muodot pyrkivät siis
elämän taistelussa kukistamaan ja syrjäyttämään harvalukuisemmat
muodot, koska nämä toisintuvat ja kehittyvät hitaammin. Uskon, että
tässä on vaikuttamassa sama laki kuin se, joka selittää miksi yleisistä
lajeista jokaisella alueella esiintyy keskimäärin suurempi joukko
selväpiirteisiä muunnoksia kuin harvinaisemmista lajeista, kuten tämän
teoksen toisessa luvussa osotimme. Tahdon valaista esimerkillä, mitä
tällä tarkotan. Olettakaamme, että jossakin maassa pidetään kolmea eri
lammas-muunnosta, joista yksi on soveltautunut elämään laajassa
vuoristoseudussa, toinen verrattain kapeassa kukkulaseudussa ja kolmas
vuoriston juurella olevilla laajoilla tasangoilla, sekä että näiden eri
alueiden asukkaat koettavat kaikki yhtä suurella tarmolla ja taidolla
kehittää rotuansa valintaa harjottamalla. Tällöin on vuoriston ja
tasankojen suurten laumojen omistajilla paljon suuremmat menestymisen
toiveet kuin välissä sijaitsevan kapean kukkulaseudun pienten laumojen
omistajilla, koska edelliset voivat nopeammin kehittää rotuansa. Täten
parantunut vuoristo- tai tasankorotu pian anastaa vähemmän kehittyneen
kukkularodun paikan, ja nuo kaksi rotua, jotka alun pitäen olivat
lukuisammat, joutuvat läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, välillä
olleen kukkularodun niitä enää toisistaan erottamatta.

Tehdäkseni siis yhteenvedon edellä sanotusta, uskon että lajit ovat
jotenkin tarkkapiirteisiä, eivätkä minään elämänsä kautena tarjoa
nähtäväksi muuntelevien välimuotojen selvittämätöntä kaosta. Tämän
uskon seuraavista syistä:

Ensinnäkin uusia muunnoksia muodostuu hyvin hitaasti, sillä muuntelun
prosessi on hyvin hidas, eikä luonnollinen valinta voi aikaansaada
mitään, ennenkuin suotuisia yksilöllisiä eroavaisuuksia eli toisintoja
esiintyy ja ennenkuin jonkin sijan maan luonnontaloudessa paremmin
täyttää jostakin sen asukkaasta syntynyt muunnos. Tällaisia uusia
sijoja syntyy hitaiden ilmastonmuutosten ja uusien asukkaiden
satunnaisten maahanmuuttojen vaikutuksesta sekä kenties vielä useammin
sen johdosta, että entiset asukkaat hitaasti toisintuvat ja täten
syntyneet uudet muodot ja vanhat muodot molemminpuolisesti vaikuttavat
toisiinsa. Tästä seuraa, että meidän kaikkialla ja kaikkina aikoina
pitäisi tavata ainoastaan harvoja lajeja, jotka osottavat johonkin
määrin pysyväisiä rakenteen-toisintoja. Ja näin varmasti onkin asian
laita.

Toiseksi: Alueiden, jotka nykyään ovat eheitä, on täytynyt usein vielä
myöhäisinäkin aikoina olla pirstautuneina eristettyihin osiin, joissa
useat muodot, varsinkin sellaisiin luokkiin kuuluvat, joissa siitos
aina tapahtuu siten, että eri sukupuolet pariutuvat keskenään, ja jotka
viettävät kuljeskelevaa elämää, ovat voineet eriksensä kehittyä niin
selvästi eroaviksi, että niitä voidaan pitää toisiaan korvaavina
lajeina. Tällaisessa tapauksessa on kullakin eristetyllä maakappaleella
aikaisemmin täytynyt olla olemassa välittäviä muunnoksia, jotka
yhdistivät nuo toisiaan korvaavat lajit niiden yhteiseen kantamuotoon;
mutta nämä välinivelet ovat sittemmin luonnollisen valinnan
vaikutuksesta syrjäytyneet ja hävinneet sukupuuttoon, joten niitä ei
enää tavata elossa-olevina.

Kolmanneksi: Kun aivan eheän alueen kahdessa osassa on muodostunut
kaksi tai useampia muunnoksia, on alueidenvälisellä vyöhykkeellä
todennäköisesti muodostunut välittäviä muunnoksia, mutta yleensä
nämä ovat olleet lyhytikäisiä. Sillä ennenmainituista syistä (nim.
siitä, mitä tiedämme lähisukuisten tai toisiaan korvaavien lajien
sekä tunnustettujen muunnosten nykyisestä levenemisestä) ovat
välivyöhykkeillä elävät välittävät muunnokset lukumäärältään heikompia
kuin niiden toisiinsaliittämät muunnokset. Pelkästään tämänkin vuoksi
välittävät muunnokset ovat vaarassa satunnaisista syistä hävitä
sukupuuttoon; ja luonnollisen valinnan toisintamistyön jatkuessa ne
miltei varmasti joutuvat tappiolle ja väistyvät niiden muotojen tieltä,
joita ne liittävät toisiinsa, koska nämä muodot lukuisampina ollen
yleensä tarjoavat useampia muunnoksia ja siten luonnollisen valinnan
vaikutuksesta yhä kehittyvät, saavuttaen yhä uusia edullisia
ominaisuuksia.

Ja lopuksi: Jos teoriani pitää paikkansa, ei ainoastaan johonkin
erityiseen, vaan kaikkiin aikoihin nähden, on varmasti täytynyt olla
olemassa lukemattomia välittäviä muunnoksia, jotka ovat läheisesti
liittäneet toisiinsa kaikki samaan ryhmään kuuluvat lajit. Mutta, kuten
jo monasti on huomautettu, luonnollinen valinta pyrkii alinomaa
hävittämään kantamuodot ja välinivelet. Tämän, vuoksi löydämme
todistuksia niiden aikaisemmasta olemassa-olosta ainoastaan
kivettyneinä jäännöksinä, joiden muodostama todistusaineisto, kuten
eräässä myöhemmässä luvussa saamme nähdä, on äärettömän vajavainen ja
katkonainen.



ERIKOISEN RAKENTEEN JA ERIKOISET ELINTAVAT OMAAVIEN ELOLLISTEN
OLENTOJEN SYNNYSTÄ JA ASTEITTAISESTA MUUTTUMISESTA.


Mielipiteitteni vastustajien taholta on kysytty, kuinka esim. maalla
elävä petoeläin on voinut muuttua vesieläimeksi ja kuinka tällainen
eläin on siirtymä-asteella ollessaan voinut pysyä elossa. Olisi helppo
osottaa, että nykyäänkin on olemassa petoeläimiä, jotka edustavat
täydellisestä maa-eläimestä täydelliseksi vesieläimeksi kehittymisen
eri siirtymä-asteita; ja koska jokaisen niistä on taisteltava
elämästänsä, on selvää, että kukin on hyvin soveltautunut paikkaansa
luonnossa. Katsokaamme Pohjois-Amerikan Mustela vison'ia, jolla on
räpyläjalat ja joka karvaltaan, lyhyiltä jaloiltaan ja häntänsä
muodolta muistuttaa saukkoa. Kesällä tämä eläin sukellellen pyydystelee
kaloja, mutta koko pitkän talvikauden se, jättäen jäätyneet vesistöt,
pyydystelee, kuten muutkin näädänsukuiset, hiiriä ja muita maaeläimiä.
Jos olisi vedottu toisellaiseen tapaukseen ja kysytty, kuinka
nelijalkainen hyönteissyöjä on voinut muuttua lentäväksi lepakoksi,
olisi kysymykseen paljon vaikeampi vastata. Kumminkaan eivät tällaiset
vaikeudet mielestäni merkitse paljoa.

Ikävä kyllä en voi tässäkään monista keräämistäni oivallisista
esimerkeistä mainita kuin pari tapausta, jotka valaisevat
sukulaislajeissa huomattavaa elintapojen ja rakenteen asteittaista
muuttumista ja samassa lajissa huomattavaa joko pysyväistä tai
tilapäistä elintapojen erilaistumista. Ja minusta näyttää siltä, että
ainoastaan pitkä luettelo tällaisia tapauksia riittäisi vähentämään
jonkin erikoisen tapauksen, kuten äskeisen lepakkoa koskevan, tuottamaa
vaikeutta.

Katsokaamme oravan heimoa! Siinä tarjoutuu nähtäväksemme mitä hienoin
siirtymä-asteikko, alkaen sellaisista eläimistä, joiden hännät ovat
vain hieman litistyneet ja toisista, joilla, kuten Sir. J. Richardson
on huomauttanut, on leveähkö takaruumis ja hieman laajentunut
kuvepoimu, ja päättyen n.k. siipioraviin; näiden raajoja, vieläpä
hännänjuurtakin liittää toisiinsa leveä nahanlaajentuma, joka toimittaa
liitimen virkaa ja sallii niiden liidellä hämmästyttävän pitkiä matkoja
puusta puuhun. Aivan varmaan kunkin oravamuunnoksen rakenne on sille
edullinen sen omalla alueella, auttaen sitä pelastumaan petoeläinten ja
petolintujen saaliiksi joutumasta, keräämään ravintonsa nopeammin ja,
kuten on syytä uskoa, vähentäen satunnaisen putoamisen vaaraa. Mutta
tästä ei suinkaan seuraa, että jokaisen oravan rakenne on kaikissa
olosuhteissa paras, mitä saattaa ajatella. Kuvitelkaamme, että ilmasto
ja kasvullisuus muuttuu, että muita kilpailevia jyrsijöitä tai uusia
petoeläimiä siirtyy alueelle tai että entiset toisintuvat; silloin
meidän kaiken analogian nojalla täytyy uskoa, että ainakin joidenkin
orava-muunnosten lukumäärä vähenee tai että jotkut häviävät
sukupuuttoon, jollei niidenkin rakenteessa tapahdu vastaavaa
toisintumista ja kehitystä. En voi siis nähdä mitään vaikeutta siinä,
että varsinkin elinehtojen muuttuessa yhä leveämmällä kuvepoimulla
varustetut yksilöt ovat polvi polvelta säilyneet, koska jokainen
toisinto on ollut hyödyllinen ja jatkanut sukuaan, kunnes vihdoin
luonnollisen valinnan kartuttavasta vaikutuksesta on syntynyt
täydellinen n.k. siipiorava.

Tarkastakaamme nyt Galeopithacus-eläintä eli n.k. lentävää lemuria,
joka ennen luettiin lepakkoihin, mutta jota nykyään pidetään
hyönteissyöjiin kuuluvana. Tavattoman leveä sivukalvo ulottuu
leukapielistä häntään ja liittyy raajoihin ynnä näiden pitentyneihin
sormiin. Tämä sivukalvo on varustettu pingotusjänteellä. Vaikkeivät
mitkään asteittaiset välimuodot, jotka olisivat soveltautuneet
ilmassa liitämiseen, nykyään yhdistäkään Galeopithacus'ta muihin
hyönteissyöjiin, ei kuitenkaan ole ensinkään vaikeata olettaa, että
aikaisemmin on ollut olemassa tällaisia välimuotoja ja että jokainen
niistä oli kehittynyt samalla tavalla kuin äsken mainitut, ei täysin
liitelykykyiset oravat, s.o. siten että jokainen rakenteen-aste on
ollut omistajalleen hyödyllinen. Minkään voittamattoman vaikeuden en
saata huomata vastustavan sitäkään otaksumaa, että kalvon yhdistämät
sormet ja kyynärvarret ovat voineet suuresti pitentyä luonnollisen
valinnan vaikutuksesta; ja juuri tämä seikka on muuttanut eläimen
lepakoksi, mikäli pidämme silmällä lentoelimiä. Muutamilla lepakoilla,
joiden siipikalvo ulottuu olkapäästä häntään ja liittyy takaraajoihin,
näemme kenties jälkiä liitelyneuvoista, jotka alkuaan pikemmin
soveltuivat ilmassa liukumiseen kuin lentämiseen.

Lintujemme joukossa on toistakymmentä lentoon kykenemätöntä sukua. Jos
nämä olisivat hävinneet sukupuuttoon, niin kukapa rohkenisi olettaa,
että joskus olisi ollut olemassa lintuja, jotka käyttivät siipiänsä
ainoastaan räpistelemiseen, kuten paksupää sorsa (Micropterus Eytonis),
evien tavoin vedessä ja eturaajoina maalla, kuten pingvini, purjeina
kuten strutsi, tai jotka eivät käyttäneet niitä mihinkään tarkotukseen,
kuten Apteryx? Ja kumminkin kaikkien näiden lintujen rakenne on niille
hyödyllinen niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, koska jokaisen
niistä on taisteltava elämästänsä; mutta silti ei sen tarvitse olla
mahdollisimman paras kaikissa mahdollisissa olosuhteissa. Älköön tästä
kumminkaan tehtäkö sitä johtopäätöstä, että mainittujen lintujen
siipienrakenne -- joka kenties on tuloksena käytön puutteesta --
osottaisi niitä kehitysasteita, joiden kautta linnut ovat saavuttaneet
täydellisen lentotaidon; ne osottavat vaan, kuinka monenlaiset
siirtymä-asteet ovat ainakin mahdollisia.

Katsoen siihen, että eräiden vedessä-hengittävien luokkien, kuten
äyriäisten ja nilviäisten, jotkut jäsenet ovat soveltautuneet
maa-elämään, että on olemassa mitä monimuotoisimpia lentäviä lintuja,
imettäväisiä ja hyönteisiä, ja että muinoin on ollut lentäviä
matelijoita, voi ajatella sellaista mahdollisuutta, että lentokalat,
jotka nykyään liitävät pitkiä matkoja ilmassa, hitaasti kohoten
ylöspäin ja tehden kaarroksia räpyttelevien eviensä avulla, olisivat
voineet kehittyä täydellisillä siivillä varustetuiksi eläimiksi. Jos
näin olisi tapahtunut, niin kukapa voisi kuvitella, että ne muinoin
aikaisimmalla siirtymä-asteellaan olivat avoimen valtameren asukkaita,
jotka käyttivät alulla olevia lentoelimiänsä yksinomaan pelastuakseen
muiden kalojen saaliiksi joutumasta?

Nähdessämme rakennelman, joka on kehittynyt sellaiseksi, että se
erittäin täydellisesti täyttää jonkin erikoisen tarkotuksen, kuten
linnun siipi, meidän tulee muistaa että eläimet, jotka ovat edustaneet
varhaisinta siirtymä-astetta, harvoin ovat voineet säilyä nykypäiviin
asti, koska niiden on täytynyt väistyä seuraajiensa tieltä, jotka ovat
luonnollisen valinnan vaikutuksesta asteittaisesti kehittyneet. Lisäksi
voimme päättää, että siirtymä-asteet, jotka yhdistävät toisiinsa hyvin
erilaisiin elintapoihin sovellettuja rakennelmia, varhaisimmalla
kehityskaudella harvoin ovat olleet runsaslukuisia ja esiintyneet
monina alamuotoina. Niinpä ei ole todennäköistä -- palataksemme
äskeiseen lentokala-esimerkkiimme -- että todella lentokykyisistä
kaloista olisi kehittynyt useita alamuotoja, jotka olisivat
soveltautuneet pyydystämään monenlaista eri saalista monin eri tavoin
sekä maalla että vedessä, ennenkuin niiden lentoelimet olisivat
saavuttaneet erittäin korkean täydellisyyden asteen, suoden niille
elämän taistelussa ratkaisevan etevämmyyden muiden eläinten rinnalla.
Koska siis siirtymä-asteella olevien lajien lukumäärä on ollut
vähäisempi kuin sellaisten lajien, joilla on ollut täysin kehittynyt
rakenne, on vähemmän toiveita niiden löytämisestä kivettyminä.

Tahdon tässä antaa pari esimerkkiä saman lajin yksilöiden
moninaistuneista ja muuttuneista elintavoista. Kummassakin tapauksessa
luonnollinen valinta helposti muodostaa eläimen rakenteen sen
muuttuneiden elintapojen mukaiseksi tai sovelluttaa eläimen pelkästään
yhteen ainoaan sen eri elintavoista. On kyllä vaikeata ratkaista -- ja
meille se onkin tässä yhdentekevää --, muuttuvatko yleensä
elintavat ensin ja rakenne niiden mukaan, vai johtavatko lievät
rakenteenmuutokset muuttuneisiin elintapoihin; todennäköisesti kumpikin
muutos usein tapahtuu miltei samanaikaisesti. Mitä muuttuneisiin
elintapoihin tulee, tarvitsee ainoastaan viitata moniin Ison-Britannian
hyönteisiin, jotka nykyään elävät ulkomaisista kasveista tai yksinomaan
keinotekoisesta ravinnosta. Moninaistuneista elintavoista voisi antaa
lukemattomia esimerkkejä. Etelä-Amerikassa olen usein tarkastanut
erästä paarmalintua (Saurophagus sulphuratus), joka milloin tornihaukan
tavoin pysytteleikse yhdessä kohti ilmassa ja sitten siirtyy
leijailemaan toisaalle, milloin taas seisoo hievahtamatta veden
partaalla äkkiä syöksyäkseen veteen niinkuin kuningaskalastajalintu
kalan niskaan. Englannissa näemme pakastiaisen (Parus major)
kiipeilevän oksilla miltei puukiipijän tavalla; toisinaan se tappaa
pikkulintuja niinkuin lepinkäinen, nokkimalla niitä päähän ja monta
kertaa olen nähnyt sen nokallaan takovan marjakuusen siemeniä oksalla,
särkien niitä kuten pähkinähakkeli. Pohjois-Amerikassa näki Hearne
mustan karhun melkein valaan tavalla tuntikausia uiskentelevan vedessä
suu auki ja sieppaavan hyönteisiä vedestä.

Kun toisinaan näemme yksilöiden noudattavan elintapoja, jotka eroavat
lajille ja muille sukulaislajeille ominaisista elintavoista,
saattaisimme odottaa tällaisista yksilöistä joskus voivan syntyä uusia
lajeja, joilla olisi poikkeavat elintavat ja joiden rakenne joko
lievästi tai huomattavasti eroaisi yhteisestä tyypistä. Tällaisia
tapauksia todella näemmekin luonnossa. Voiko olla mitään sattuvampaa
esimerkkiä mukautumisesta kuin tikka, joka kiipeilee puissa ja sieppaa
hyönteisiä puunkuoren halkeamista? Ja kumminkin on Pohjois-Amerikassa
tikkoja, jotka suureksi osaksi elävät hedelmistä, ja toisia,
pitkäsiipisiä tikkoja, jotka sieppaavat hyönteisiä ilmasta. La Platan
tasangoilla, jossa tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, on tikkalaji
(Colaptes campestris), jolla on kaksi varvasta edessä ja kaksi takana,
pitkä teräväkärkinen kieli, suippopäiset pyrstösulat, jotka ovat
tarpeeksi jäykät kannattamaan lintua pystysuorassa asennossa puun
kyljessä, mutta eivät niin jäykät kuin tyypillisillä tikoilla, sekä
suora, vahva nokka. Nokkakaan ei tosin ole yhtä suora ja vahva kuin
tyypillisten tikkojen, mutta kumminkin kylliksi vahva tunkeutuakseen
puuhun. Tämä Colaptes on siis kaikilta oleellisilta rakenteenosiltaan
tikka. Sellaiset vähäpätöisetkin ominaisuudet kuin väritys, äänen käheä
sointu ja aaltomainen lento ilmaisevat selvästi sen heimolaisuuden
tavallisen tikkamme kanssa. Ja kumminkin voin sekä omien huomioitteni
että huolellisen Azaran tekemien havaintojen nojalla vakuuttaa, ettei
tämä lintu monilla laajoilla alueilla ollenkaan kiipeile puissa ja että
se laatii pesänsä rantatörmien koloihin. Muutamilla muilla alueilla
tämä sama tikka sitävastoin, mikäli Hudson kertoo, asustaa puissa ja
hakkaa pesäkolonsa puunrunkoon. Toisena esimerkkinä tikan suvun
muuttuneista elintavoista mainittakoon, että De Saussure kertoo erään
mexikolaisen Colaptes-lajin hakkaavan reikiä terveeseen puuhun,
säilyttääkseen niissä terhovarastojansa.

Myrskylinnut oleskelevat enemmän ilmassa ja ovat enemmän valtameren
lintuja kuin mitkään muut linnut; kuitenkin saattaisi kuka tahansa
erehdyksessä luulla erästä Tulimaan suojaisilla salmilla elävää lajia
(Puffinuria berardi) joksikin ruokki- tai uikkulajiksi sen yleisten
elintapojen, hämmästyttävän sukellustaidon ja uima- ja lentotavan
vuoksi, kun se säikäytettäessä turvautuu siipiinsä. Tästä huolimatta se
on oleellisesti myrskylintu, mutta monet sen elimistön osat ovat
perinpohjin muuttuneet uusien elintapojen mukaisiksi, jota vastoin La
Platan tikkalajin rakenne on vain lievästi muuttunut. Koskikaran
kuollutta ruumista tarkastaessa ei tarkkasilmäisinkään havaintojen
tekijä voisi sen rakenteesta aavistaa sen vedenalaisia elintapoja, ja
kuitenkin tämä rastaiden heimoon kuuluva lintu hankkii ruokansa
sukeltamalla, käyttäen siipiänsä veden alla ja tarttuen varpaillaan
kiinni kiviin. Laajan Hymenoptera (ampiais-) lahkon kaikki jäsenet
elävät maalla paitsi Proctotrupes-suku, jossa Sir John Lubbock on
huomannut vesieläimen tapoja; se oleskelee usein vedessä sukellellen ja
käyttäen sukeltaessaan siipiään eikä jalkojaan ja viipyy jopa neljäkin
tuntia veden alla. Kuitenkaan ei sen rakenteessa esiinny mitään sen
epäsäännöllisten elintapojen mukaista muutosta.

Ken uskoo, että jokainen olento on luotu semmoiseksi, millaisena sen
nyt näemme, sen on täytynyt tuntea hämmästystä toisinaan kohdatessaan
eläimen, jonka rakenne ja elintavat eivät ole sopusoinnussa. Mikäpä
olisi sen ilmeisempää, kuin että sorsien ja hanhien räpyläjalat ovat
muodostuneet uimista varten? Ja kumminkin on olemassa räpyläjalkaisia
ylämaan-hanhia, jotka harvoin laskeutuvat veteen. Eikä kukaan muu kuin
Audubon ole nähnyt fregattilinnun, -- jonka kaikki neljä varvasta ovat
räpylälliset -- laskeutuvan valtameren pinnalle. Toisaalta ovat uikut
ja nokikanat täydellisiä vesilintuja, vaikka niillä räpyläin asemasta
on ainoastaan nahkaliuskat varvasten reunoissa. Mikä näyttää
selvemmältä, kuin että kahlaajien pitkät, räpylättömät varpaat ovat
muodostuneet kävelemistä varten soilla ja veden pinnalla kelluvilla
lehdillä? Mutta tähän lahkoon kuuluvat myöskin liejukana ja ruisrääkkä,
joista edellinen oleskelee miltei yhtä paljon vedessä kuin nokikana ja
jälkimäinen miltei yhtä paljon kuivalla maalla kuin viiriäinen tai
peltopyy. Tällaisissa tapauksissa -- useita muitakin voisi mainita --
ovat elintavat muuttuneet rakenteen muuttumatta niiden mukana. Ylämaan
hanhen räpyläjalkojen voi sanoa funktioltaan, mutta ei rakenteeltaan
muuttuneen aivan rudimentariksiksi. Fregattilinnun räpylät taas, jotka
yhdistävät ainoastaan varpaiden tyviä, osottavat rakenteen alkaneen
muuttua.

Ken uskoo, että kaikki lukemattomat lajit ovat erikoisten luomistöiden
tuloksia, sanonee kenties, että sellaisissa tapauksissa kuin
äskenmainituissa Luoja on nähnyt hyväksi antaa toista rakennetta olevan
olennon astua toisenrakenteisen olennon paikalle; mutta tämä on
mielestäni ainoastaan saman tosiasian ilmaisemista juhlallisemmin
sanoin. Ken uskoo olemassa-olon taistelun ja luonnollisen valinnan
lain, sen täytyy myöntää jokaisen elollisen olennon pyrkivän yhäti
lisääntymään lukumäärältään, ja jos olento hiukankin muuntelee
elintavoiltaan tai rakenteeltaan, siten saavuttaen jonkin etevämmyyden
jonkin muun saman seudun asukkaan rinnalla, anastavan tämän asukkaan
sijan, olkoon tämä sija kuinka erilainen tahansa kuin olennon entinen
asuinpaikka. Ken tämän uskoo, häntä ei hämmästytä se, että on
räpyläjalkaisia hanhia, jotka elävät kuivalla maalla ja räpyläjalkaisia
fregattilintuja, jotka harvoin laskeutuvat veteen; että on
pitkävarpaisia ruisrääkkiä, jotka asustavat vainioilla, sen sijaan että
eläisivät soilla; että tikkoja elää sellaisissa seuduissa, missä tuskin
kasvaa ainoatakaan puuta, ja että on olemassa sukeltavia rastaita ja
ampiaisia sekä myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.



ÄÄRIMÄISEN TÄYDELLISET JA MONIMUTKAISET ELIMET.


Olettamus, että silmä kaikkine jäljittelemättömine laitteineen, joiden
tarkotuksena on sovittaa polttopiste eri etäisyyksille, päästää sisään
erisuuruisia valomääriä ja oikaista sferillisiä ja kromatisia
erehdyksiä, on muodostunut luonnollisen valinnan vaikutuksesta, tuntuu,
tunnustan sen kernaasti, peräti järjenvastaiselta. Kun ensi kerran
lausuttiin, että aurinko seisoo alallaan ja että maa pyörii, julisti
yleinen mielipide tämän opin vääräksi. Mutta jokainen tiedemies tietää,
kuinka vähän vanhaan sananlaskuun _vox popali, vox dei_ (kansan ääni on
Jumalan ääni) on luottamista. Järki sanoo minulle, että jos voidaan
osottaa olevan olemassa lukuisia eri kehitysasteita, alkaen
yksinkertaisesta ja epätäydellisestä näköelimestä ja päättyen
monimutkaiseen ja täydelliseen elimeen, asteita, joista jokainen on
omistajalleen hyödyllinen, kuten varmasti on laita; jos edelleen
voidaan osottaa silmän yhä vielä muuntelevan ja muunnosten olevan
perinnäisiä, kuten niinikään varmasti on laita; ja jos tällaiset
muunnokset ovat hyödyllisiä eläimelle muuttuneissa olosuhteissa --
silloin ei, niin mahdottomalta kuin meistä tuntuukin uskoa täydellisen
ja monimutkaisesti rakennetun silmän voineen muodostua luonnollisen
valinnan vaikutuksesta, tämän vaikeuden voida katsoa kumoavan
teoriaani. Kuinka jokin hermo on tullut valonherkäksi, on kysymys, joka
tuskin koskee meitä tässä sen enempää kuin sekään, kuinka itse elämä on
saanut alkunsa. Tahdon kumminkin huomauttaa, että koska jotkut kaikkein
alhaisimmat elimistöt, joissa ei voi huomata mitään hermoja, ovat
herkkiä valon vaikutuksille, ei näytä mahdottomalta, että jotkut niiden
alkulimassa olevat herkkätuntoiset ainekset keräytyvät yhteen ja
kehittyvät hermoiksi, joilla on tämä erikoinen herkkyys.

Etsiessämme niitä kehitysasteita, joiden kautta jollekin lajille
kuuluva elin on kehittynyt täydellisyyttä kohti, tulisi meidän
oikeastaan yksinomaan kiinnittää katseemme niihin esivanhempiin, joista
laji suoraan polveutuu. Mutta tämä on tuskin milloinkaan mahdollista,
joten meidän on pakko tarkastaa muita samaan ryhmään kuuluvia lajeja ja
sukuja, s.o. saman kantamuodon kollateralisia (sivu-) jälkeläisiä,
nähdäksemme, mitkä kehitysasteet ovat mahdollisia ja ovatko kenties
jotkin kehitysasteet periytyneet jälkeläisiin muuttumattomina tai
lievästi muuttuneina. Toisinaan saattaa mainitun elimen kehityskanta
eri luokissakin valaista niitä askelmia, joita myöten se on kehittynyt
täydellisyyteensä.

Yksinkertaisin elin, jota voidaan silmäksi kutsua, on pigmenttisolujen
ympäröimä ja läpikuultavan nahan peittämä näköhermo, jolla ei ole
mitään linssiä tai muuta säteiden-taittajaa. Voimme kuitenkin
Jourdain'in keralla astua askelen vieläkin alemmas ja tapaamme silloin
pigmenttisolu-yhtymiä, jotka ilmeisesti toimittavat näköelinten virkaa,
vaikka eivät ole varustetut millään hermolla ja lepäävät pelkästään
alkuliman päällä. Yllämainitun tapaisten yksinkertaisten silmien
näkövoima on heikko ja ne kykenevät ainoastaan erottamaan valon
pimeydestä. Muutamilla meritähdillä on hermoa ympäröivässä
pigmenttikerroksessa pieniä syvennyksiä, jotka äskenmainitun
kirjailijan kuvauksen mukaan ovat täynnä läpikuultavaa, hyytelömäistä
ainetta, joka ulkonee kuperapintaisena, samoinkuin korkeampien eläinten
sarveiskalvo. Jourdain arvelee, ettei tämän aineen tarkotuksena ole
kuvan muodostaminen, vaan ainoastaan valonsäteiden keskittäminen ja
niiden havaitsemisen helpottaminen tämän kautta. Tämä valonsäteiden
keskittäminen on ensimäinen ja samalla kaikkein tärkein askel oikean,
kuviamuodostavan silmän muodostumista kohti; sillä meidän on ainoastaan
asetettava valohermon paljaana oleva pää, joka muutamilla alemmilla
eläimillä on syvälle ruumiiseen vajonneena, toisilla taas lähellä sen
pintaa, sopivan välimatkan päähän säteiden-keskittäjästä, jotta
hermonpäähän muodostuisi kuva.

Suuressa Articulata-luokassa voimme lähteä pigmentin verhoomasta
näköhermosta; pigmentti muodostaa toisinaan jonkinmoisen silmäterän,
mutta mitään linssiä tai muuta optillista kojetta ei ole olemassa. Mitä
hyönteisiin tulee, tiedetään nykyään, että niiden suurten,
yhdistyneiden silmien sarveiskalvoissa olevat lukuisat särmät ovat
todellisia linssejä ja että kartiot sulkevat sisäänsä omituisesti
muuntuneita hermosäikeitä. Mutta nämä Articulata-luokassa tavattavat
elimet ovat kehittyneet niin monenmuotoisiksi, että Müller aikaisemmin
muodosti niiden nojalla kolme pääluokkaa seitsemine alajaostoilleen, ja
niiden lisäksi neljännen luokan, johon kuuluvat yhtyneet yksinkertaiset
silmät.

Miettiessämme näitä tosiseikkoja, jotka tässä ovat esitetyt liian
lyhyesti katsoen alhaisempien eläinten silmänkehitysasteikon laajuuteen
ja monimuotoisuuteen, ja muistaessamme, kuinka elossa olevien muotojen
lukumäärän täytyy olla pieni verrattuna sukupuuttoon hävinneisiin, ei
meidän enää ole niin suunnattoman vaikeata uskoa, että luonnollinen
valinta on voinut kehittää pigmentin verhoamasta ja läpikuultavan
kalvon peittämästä näköhermosta niin täydellisen optillisen koneen,
kuin eräiden Articulata-luokan jäsenten silmän.

Ken on valmis myöntämään tämän, hänen ei pitäisi epäröidä astumasta
askelta vieläkin edemmäksi, kun hän luettuaan loppuun tämän teoksen on
tullut huomaamaan, että monen monet tosiseikat, jotka muutoin olisivat
selittämättömiä, ovat selitettävissä luonnollisen valinnan teorian
avulla; hänen tulisi myöntää, että niinkin täydellinen rakennelma kuin
kotkan silmä on voinut täten muodostua, joskaan hän tässä tapauksessa
ei tunne siirtymä-asteita. On väitetty, että olisi täytynyt samalla
haavaa tapahtua useita muutoksia, jotta silmä olisi voinut toisintaa ja
kumminkin säilyä täydellisenä optillisena koneena, sekä ettei
luonnollinen valinta olisi voinut aikaansaada näitä muutoksia. Mutta
kuten kotieläinten muuntelua käsittelevässä teoksessani olen
koettanut osottaa, ei ole välttämätöntä olettaa kaikkia muunnoksia
samanaikaisiksi, jos ne ovat olleet äärettömän vähäisiä ja
asteittaisia. Erilaiset toisintumiset voinevat myöskin palvella samaa
yleistä tarkotusta; niinpä Wallace on huomauttanut, että jos linssin
polttopiste on liian lyhyt tai pitkä, on vika korjattavissa muuttamalla
joko linssin kuperuutta tai sen vahvuutta; jos kuperuus on
epäsäännöllinen, eivätkä säteet yhdy yhteen pisteeseen, on hiukankin
suurempi säännöllisyys omansa parantamaan säännöttömyyttä. Iriksen
supistumisella ja silmän lihasliikkeillä ei ole mitään oleellista
merkitystä näölle, vaan ne ovat ainoastaan parannuksia, jotka voivat
tulla lisäksi ja täydellistyä millä tämän koneen kehitysasteella
tahansa. Eläinkunnan korkeimmassa osastossa, luurankoisten pääjaksossa,
voimme lähteä niin yksinkertaisesta näköelimestä kuin suikulaisen
(Amphioxus) silmästä, joka on pieni, läpikuultavasta nahasta
muodostunut, hermolla varustettu ja pigmentin reunustama pussi,
vailla mitään muuta kojetta. Kalojen ja matelijain luokissa on,
kuten Owen on huomauttanut, diopteristen rakenteiden kehitysasteikko
hyvin laaja. Merkillepantava seikka on, että ihmisenkin kaunis
kristallilinssi pätevän asiantuntijan Virchow'in mukaan muodostuu
sikiössä pussintapaisessa nahkapoimussa lepäävistä kasautuneista
orvaskesisoluista; lasiainen taas muodostuu sikiön nahanalaisista
kudoksista. Mutta tullaksemme oikeisiin johtopäätöksiin siitä, kuinka
silmä kaikkine ihmeellisine, joskaan ei täydellisine ominaisuuksineen
on muodostunut, tulee meidän jättää kaikki kuvittelut sikseen ja
turvautua vain järkeemme. Tunnustan, että vaikeudet ovat minustakin
tuntuneet niin suurilta, etten ensinkään ihmettele, jos muita
epäilyttää ulottaa luonnollisen valinnan lakia näin hämmästyttävän
pitkälle.

Silmää tulee miltei tahtomattaankin verranneeksi kaukoputkeen. Kuten
tiedämme, on tämä kone ihmisneron jatkuvien ponnistusten kautta tullut
yhä täydellisemmäksi ja tämän nojalla päätämme, että silmän kehitys on
ollut johonkin määrin samansuuntainen. Mutta onko tämä johtopäätös
oikeutettu? Onko meillä mitään oikeutta olettaa, että Luoja
työskentelee samoilla älyllisillä voimilla kuin ihminen? Jos tahdomme
verrata silmää optilliseen koneeseen, on meidän kuviteltava mielessämme
paksu kerros läpikuultavaa kudosta, jossa on nesteen täyttämiä tiloja
ja tämän alla valonherkkiä hermoja, sekä oletettava, että tämän
kerroksen jokaisen osan tiheys vähitellen muuttuu, niin että vähitellen
muodostuu eritiheitä ja eripaksuisia kerroksia, jotka ovat eripituisten
välimatkojen päässä toisistaan ja joiden pinnat vähitellen muuttuvat
muodoltaan. Edelleen meidän on oletettava, että on olemassa voima --
luonnollinen valinta eli kelvollisinten eloonjääminen -- joka alinomaa
tarkkaa pienimpiäkin noissa läpikuultavissa kerroksissa tapahtuvia
muutoksia ja huolellisesti säilyttää jokaisen muuntelun, joka
muuttuneissa olosuhteissa on omansa luomaan jollakin tavoin tai
johonkin määrin selvemmän kuvan. Meidän on oletettava tämän koneen
jokaisen uuden kehitysmuodon monistuvan miljoonittain ja jokaisen
näistä säilyvän, kunnes taas on syntynyt uusi parempi muoto, joka
syrjäyttää kaikki entiset. Kaikki nuo vähäiset muutokset saa elävissä
ruumiissa aikaan muuntelu, sikiäminen monistaa ne miltei äärettömiin ja
luonnollinen valinta poimii joukosta erehtymättömällä varmuudella
jokaisen parannuksen. Jos kuvittelemme, että tätä jatkuu miljoonia
vuosia ja että joka vuosi miljoonat erilaatuiset yksilöt joutuvat
tällaisen vaikutuksen alaisiksi, emmeköhän silloin saata uskoa, että
täten voi syntyä elävä optillinen kone, joka on lasista tehtyä konetta
yhtä paljon täydellisempi, kuin Luojan työt ovat täydellisemmät ihmisen
työtä?



SIIRTYMÄTAPOJA.


Jos voitaisiin näyttää toteen, että on olemassa jokin monimutkainen
elin, joka ei mitenkään ole voinut muodostua lukuisien toisiaan
seuraavien vähäisten toisintojen kautta, olisi teoriani ehdottomasti
kumottu. Mutta mitään tällaista tapausta en tiedä. Epäilemättä on kyllä
olemassa useita elimiä, joiden aikaisempia kehitysasteita emme tunne;
näin on varsinkin hyvin eristettyjen lajien laita, joiden ympärillä
sukupuuttoon-häviäminen teoriamme mukaan on ollut suuri. Jos taas on
kysymyksessä elin, joka on yhteinen kokonaisen luokan kaikille
jäsenille, on tämän elimen täytynyt muodostua hyvin varhaisena aikana,
ennenkuin tuon luokan monet eri jäsenet ovat kehittyneet yhteisestä
alkumuodosta. Saadaksemme selville varhaisimmat siirtymäasteet, joiden
kautta kyseessä oleva elin on kehittynyt, meidän siis olisi
tarkastettava hyvin vanhoja alkumuotoja, jotka jo aikoja sitten ovat
hävinneet sukupuuttoon.

Meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole
voinut muodostua jonkinlaisten siirtymä-asteiden kautta. Voisin mainita
lukuisia esimerkkejä alhaisemmista eläimistä, joilla sama elin
toimittaa aivan eri tehtäviä. Niinpä sudenkorennon toukan ja
kivennuoliaisen ruuansulatuskanava toimii sekä hengitys- että
ruuansulatus- ja ulostuselimenä. Lampipolyypin (Hydra) voi kääntää
nurin, niin että sisäpuoli tulee ulospäin ja tällöin sen ulkopinta
alkaa sulattaa ruokaa ja vatsapuoli hengittää. Tällaisissa tapauksissa
luonnollinen valinta voisi, jos siitä olisi olennolle jotakin etua,
erikoistaa koko elimen tai jonkin sen osan, jolla aikaisemmin on ollut
kaksi eri tehtävää, yhtä ainoata tehtävää suorittavaksi ja siten
vähitellen suuresti muuttaa sen luonnetta. Tunnemme useita kasveja,
jotka säännöllisesti yht'aikaa tuottavat eri tavalla rakennettuja
kukkia. Jos tällaiset kasvit alkaisivat tuottaa ainoastaan
yhdenlaatuisia kukkia, tapahtuisi lajin luonteessa verrattain äkkiä
suuri muutos. Kumminkin nuo saman kasvin kaksi kukkamuotoa ovat
todennäköisesti erilaistuneet alkuaan samasta muodosta pienin
asteittaisin muunteluin, jotka eräissä tapauksissa ovat vieläkin
havaittavissa.

Toisinaan taas voi samalla yksilöllä kaksi eri elintä tai sama, mutta
kahdessa hyvin erilaisessa muodossa esiintyvä elin suorittaa saman
tehtävän. Yhtenä esimerkkinä tästä erittäin tärkeästä siirtymä-asteesta
mainittakoon, että on olemassa kiduksilla varustettuja kaloja, jotka,
samalla kuin ne hengittävät kiduksillaan veteen liuennutta ilmaa,
hengittävät uimarakollaan vapaata ilmaa; jälkimäinen elin on jakautunut
tiheäsuonisten seinämien erottamiin lokeroihin ja varustettu
ilmaputkella. Toinen esimerkki mainittakoon kasvikunnasta:
Köynnöskasvit kiipeävät kolmella eri tavalla, nim. spiralinmuotoisesti
köynnöstelemällä, tarttumalla tukeensa herkkätuntoisilla kärhillään tai
työntämällä ilmajuuria. Ylimalkaan kullakin ryhmällä on oma
kiipeämistapansa, mutta muutamissa lajeissa sama yksilö käyttää kahta
jopa kaikkia kolmeakin kiipeämistapaa yht'aikaa. Kaikissa tällaisissa
tapauksissa voisi toinen kahdesta elimestä helposti toisintua ja
kehittyä sellaiseksi, että se suorittaisi koko työn, toisen elimen
avustaessa sitä muuntelun kestäessä, ja tämä toinen elin voisi sitten
joko soveltautua johonkin aivan uuteen tarkotukseen tai kokonaan
hävitä.

Kalojen uimarakko osottaa meille selvästi, kuinka elin voi mukautua
aivan uuteen, sen alkuperäiselle rakenteelle vieraaseen tehtävään:
elin, joka alkuaan on rakennettu uimista varten, on muuttunut
hengityselimeksi. Muutamilla kaloilla se taas on muodostunut
kuuloelinten apuelimeksi. Kaikki fysiologit myöntävät että uimarakko ja
korkeampien luurankoisten keuhkot ovat asemaltaan ja rakenteeltaan
homologisia eli "aatteellisesti samankaltaisia" elimiä, jotenka ei ole
mitään syytä epäillä, että uimarakko todellakin on nisäkkäillä
muuttunut keuhkoiksi eli pelkäksi hengityselimeksi.

Tämän johdosta voimme olettaa kaikkien varsinaisilla keuhkolla
varustettujen luurankoisten polveutuvan luonnollisen sikiämisen tietä
muinaisesta tuntemattomasta alkutyypistä, joka oli varustettu
jonkinlaisella uimarakolla. Tämä selittää meille -- siihen
johtopäätökseen olen tullut Owen'in näitä osia käsittelevää
mielenkiintoista kuvausta lukiessani -- sen omituisen seikan, että
jokaisen nielemämme ruokapalan tai vesitilkan on kuljettava kurkunpään
ohitse, jolloin aina on tarjona se vaara, että se joutuu keuhkoihin,
huolimatta siitä kekseliäästä laitoksesta, joka sulkee ääniraon.
Korkeammilta luurankoisilta ovat kidukset tykkänään kadonneet, mutta
niiden sikiössä osottavat kaulan kummallakin sivulla olevat raot ja
silmukantapaisesti kulkevat verisuonet yhä vieläkin niiden entisen
sijan. Olisi kumminkin ajateltavissa, että luonnollinen valinta olisi
saattanut aste asteelta muodostaa nykyään kokonaan kadonneet kidukset
johonkin erikoiseen tarkotukseen: Landois on näet osottanut, että
hyönteisten siivet ovat kehittyneet ilmaputkista, ja on siis varsin
todennäköistä, että elimet, joiden työnä muinoin oli hengittäminen,
ovat tässä suuressa luokassa todella muuttuneet lentoelimiksi.

Koska elinten siirtymistapausten ollessa kyseessä on tärkeätä pitää
mielessään elinten funktion-muutosten mahdollisuus, tahdon tässä antaa
vielä yhden esimerkin entisten lisäksi. Varrellisilla siimajalkaisilla
on kaksi pienen pientä nahkapoimua, joita nimitän munaohjaksiksi
(ovigerous frena); niiden tehtävänä on pidättää munat tahmean eritteen
avulla munapussissa, kunnes ne ovat siellä auenneet. Näillä
siimajalkaisilla ei ole mitään kiduksia, vaan koko ruumiin ja
munapussin pinta ynnä nuo pienet ohjakset toimittavat niillä
hengityselinten virkaa. Balanidit eli kiintonaiset siimajalkaiset
sitävastoin ovat vailla munaohjaksia ja munat lepäävät irrallaan pussin
pohjalla tarkoin suljetussa kuoressa, mutta niillä on ohjasten paikalla
monipoimuiset kalvot, jotka ovat välittömässä yhteydessä munapussin ja
ruumiin verenkierto-onteloiden kanssa ja joita kaikki luonnontutkijat
pitävät kiduksina. Kukaan ei tahtone kieltää, että toisen heimon
munaohjakset ja toisen kidukset ovat täysin homologisia elimiä; itse
asiassa niiden välillä on olemassa pelkkä aste-erotus. Ei siis ole
mitään epäilystä siitä, että nuo kaksi pientä nahkapoimua, jotka
alkuaan toimittivat munaohjasten virkaa, mutta samalla olivat hyvin
pienenä apuna hengittämisessä, ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta
vähitellen muuttuneet kiduksiksi, yksinkertaisesti vain siten, että
niiden koko on kasvanut ja että niissä kiinniriippuvat rauhaset ovat
hävinneet. Jos kaikki varrelliset siimajalkaiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon -- niiden joukossa onkin sukupuuttoon häviäminen ollut
paljon suurempi kuin kiinni-istuvien siimajalkaisten -- kukapa
saattaisi aavistaa, että jälkimäisen heimon kidukset alkuansa olivat
elimiä, joiden tarkotuksena oli estää munia ennen aikojaan
huuhtoutumasta ulos niitä suojelevasta pussista.

On olemassa toinenkin mahdollinen siirtymätapa, nim. sikiämisajan
siirtyminen tavallista varhaisempaan tai tavallista myöhempään ikään.
Tämän väitteen ovat äskettäin esittäneet professori Cope ja jotkut muut
amerikkalaiset. On tunnettua, että jotkut eläimet ovat siitoskykyisiä
hyvin varhaisessa iässä, jo ennenkuin ne ovat saaneet täysinkehittyneen
ominaisuudet. Jos tämä siitoskyvyn varhaisuus tulisi jossakin lajissa
yleiseksi, tuntuu todennäköiseltä, että eläimen täysinkehittynyt muoto
ennemmin tai myöhemmin kokonaan häviäisi; siinä tapauksessa lajin
yleinen rakenne suuresti muuttuisi ja taantuisi, etenkin jos esim.
toukka paljon eroaisi täysinkehittyneestä muodosta. Monien eläinten
rakenne muuttuu suuresti iän mukana; m.m. on tohtori Murie antanut
sattuvia esimerkkejä hylkeistä tässä suhteessa. Kaikki tiedämme
myöskin, kuinka hirvien sarvet tulevat yhä monihaaraisemmiksi ja kuinka
muutamien lintujen höyhenpuku kehittyy yhä upeammaksi, kuta vanhemmiksi
mainitut eläimet tulevat. Professori Cope mainitsee, että eräiden
sisiliskojen hampaat muuttuvat paljon muodoltansa ikävuosien karttuessa
ja Fritz Müller kertoo, että äyriäisten rakenteessa iän mukana ilmenee
muutoksia, eikä ainoastaan vähäpätöisissä, vaan tärkeissäkin elimissä.
Kaikissa tällaisissa tapauksissa -- joita voisi mainita useita --
siitoskykyisyyden viivästyminen otaksuttavasti muuttaisi lajin luonteen
toisenlaiseksi ainakin täysi-ikäisyyden asteella; epätodenmukaista ei
myöskään ole, että lajin aikaisemmat kehitysasteet yhä lyhenisivät ja
lopulta häviäisivät. Ovatko lajit milloinkaan muuttuneet tällä
verrattain nopealla tavalla, siitä en voi muodostaa mitään varmaa
mielipidettä; mutta jos niin on ollut laita, on todennäköistä, että
nuorten ja täysikasvuisten sekä toisaalta täysikasvuisten ja vanhojen
eläinten välillä huomattavat eroavaisuudet ovat syntyneet aste asteelta
kehittymällä.



LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA ERIKOISIA VAIKEUKSIA.


Joskin meidän on oltava erittäin varovaisia päättäessämme, ettei jokin
elin ole voinut syntyä vähäisten toisiaan seuraavien muutosten kautta,
on kuitenkin kieltämättä olemassa tapauksia, joita on sangen vaikea
selittää.

Erään kaikkein pulmallisimmista tapauksista muodostavat suvuttomat
hyönteiset, joilla usein on erilainen rakenne kuin koiraksilla ja
hedelmällisillä naarailla; tätä tapausta aion kumminkin käsitellä vasta
seuraavassa luvussa. Toisen vaikean erikoistapauksen tarjoavat
sähköelimillä varustetut kalat, koska on mahdotonta käsittää, millä
tavoin nämä omituiset elimet ovat syntyneet. Tätä meidän ei kumminkaan
tule kummastella, sillä emmehän edes tiedä sitäkään, mikä niiden
tarkotuksena on. Gymnotus- ja Torpedo-kaloilla ne epäilemättä ovat
tehokkaina puolustus- ja kenties myöskin saaliintavottamisneuvoina.
Rauskukalan vastaavassa, pyrstössä sijaitsevassa elimessä sitävastoin,
kuten Matteucci on huomauttanut, on vain vähän sähköä, silloinkin kun
kalaa on kovasti ärsytetty, niin vähän, että siitä tuskin on mitään
hyötyä yllämainittuihin tarkotuksiin. Sitäpaitsi rauskukalalla on,
kuten tohtori R. M'Donnell on osottanut, äskenmainitun elimen ohella
vielä toinenkin, lähellä päätä sijaitseva elin, joka tiettävästi ei ole
sähköinen, mutta joka näyttää olevan torpedokalan sähköpatterin
todellinen vastine-elin. Yleensä myönnetään, että nämä elimet ja
tavallinen lihas tarkalleen vastaavat toisiaan, mitä tulee sisäiseen
rakenteeseen, hermojen jakautumiseen ja siihen tapaan, jolla eri
reagentit niihin vaikuttavat. On myöskin erityisesti huomattava, että
lihasten supistumista seuraa sähkön purkautuminen. Tohtori Radcliffe
sanookin nimenomaan: "Torpedokalan sähköelimessä näyttää levon aikana
olevan aivan samanlainen sähkölataus kuin se, joka on olemassa
lihaksessa ja hermossa näiden ollessa levossa, ja torpedokalassa
havaittava sähkönpurkautuminen lieneekin, sen sijaan että olisi sille
jotakin yksinomaista, ainoastaan sen purkautumisen erikoinen muoto,
joka on seurauksena lihaksen ja liikuntohermon toiminnasta." Tämän
pitemmälle emme nykyään selitysyrityksessämme pääse, mutta kun tiedämme
niin vähän näiden elinten tarkotuksista ja kun emme ensinkään tunne
nykyisten sähkökalojen kantavanhempien elintapoja ja rakennetta, olisi
kovin rohkeata väittää, etteivät nämä elimet ole voineet asteittaisesti
kehittyä minkäänlaisten välimuotojen kautta.

Mainitut elimet näyttävät ensi katsannolla tarjoovan toisenkin, vielä
suuremman vaikeuden, koska ne esiintyvät noin tusinalla eri
kalalajilla, joista muutamat ovat toisilleen hyvin etäistä sukua. Kun
sama elin tavataan useilla saman luokan jäsenillä, varsinkin
sellaisilla, joilla on hyvin erilaiset elintavat, voimme yleensä pitää
sitä luokan yhteisen esi-isän jättämänä perintönä; jos elin puuttuu
joiltakin luokan jäseniltä, voimme syynä tähän pitää käytännön puutetta
tai luonnollista valintaa. Jos siis sähköelimet olisivat jonkin
muinaisen esi-isän perintöä, odottaisimme kaikkien sähkökalojen olevan
läheistä sukua toisilleen. Mutta näin ei suinkaan ole asian laita, eikä
geologiakaan mitenkään johda meitä uskomaan, että useimmilla kaloilla
muinoin olisi ollut sähköelimet, jotka niiden toisintuneet jälkeläiset
myöhemmin olisivat kadottaneet. Asiaa lähemmin tarkastaessamme
havaitsemme kuitenkin, että nämä sähköelimet sijaitsevat eri kaloilla
eri ruumiinosissa, että ne eroavat sekä rakenteeltaan että levyjen
asettelulta ja Pacinin mukaan myöskin siihen tapaan nähden, millä
sähkönkiihotus syntyy sekä vihdoin siinä, että ne ovat varustetut
hermoilla, joilla on eri lähtökohta -- joka viimemainittu seikka
kenties onkin kaikkein tärkein eroavaisuus. Eri kalojen sähköelimiä ei
siis voida pitää homologisina, vaan ainoastaan funktioltaan
samankaltaisina eliminä. Tästä seuraa, ettei ole mitään syytä olettaa
niiden olevan yhteisten esivanhempien perintöä; sillä jos niin olisi
laita, niin ne joka suhteessa muistuttaisivat toisiaan tarkalleen.
Täten poistuu meiltä vaikeus, jonka olisi tarjonnut näköään saman
elimen syntyminen useissa toisilleen etäistä sukua olevissa lajeissa;
jäljelle jää ainoastaan toinen vähäisempi vaikeus, joskin suuri sekin:
minkä asteittaisen kehityskulun kautta nuo elimet ovat kussakin eri
kalaryhmässä syntyneet?

Loistoelimet, joita tapaamme muutamilla sangen erilaisiin heimoihin
kuuluvilla hyönteisillä ja jotka sijaitsevat eri ruumiinosissa,
tarjoovat meille nykyisellä tietämättömyyden kannalla ollessamme miltei
aivan samanlaisen vaikeuden kuin sähköelimet. Muitakin samankaltaisia
tapauksia saattaisi mainita; niinpä Orchis ja Asclepias kasveilla,
jotka ovat toisilleen niin etäistä sukua kuin siemenkasvit suinkin
saattavat olla, on näköään samanlainen, sangen omituinen laite:
siitepölymyhky sijaitsee jalustan päässä, joka on varustettu
tahmeata nestettä erittävällä rauhasella; mutta tässäkään
eivät osat ole homologisia. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa
organisationi-asteikossa toisistaan etäällä olevat olennot ovat
varustetut samanlaisilla erikoiselimillä, havaitsemme, että vaikka
elinten yleinen ulkomuoto ja funktio olisikin sama, niissä kumminkin
aina on löydettävissä joitakin peruseroavaisuuksia. Niinpä
cephalopodien eli mustekalojen silmät ihmeellisesti muistuttavat
luurankoisten eläinten silmiä, eikä kumminkaan mikään osa voi
toisilleen näin etäisissä ryhmissä olla yhteisen esi-isän perua. Mivart
on maininnut tämän seikan erikoisen vaikeana tapauksena, mutta minä en
voi käsittää sillä olevan mitään todistusvoimaa, sillä täytyyhän
näköelimen muodostua läpikuultavasta kudoksesta ja olla varustettuna
jonkinlaisella mykiöllä, joka synnyttää kuvan pimeän kammion
takaseinälle. Paitsi tätä pintapuolista yhdenkaltaisuutta on
mustekalojen ja luurankoisten silmässä tuskin mitään yhteistä, kuten
voimme havaita Hensenin oivallisesta mustekalojen näköelimiä
käsittelevästä tutkielmasta. Minun on tässä mahdotonta mennä
yksityisseikkoihin, mutta tahdon kumminkin mainita muutamia
eroavaisuuskohtia. Korkeampien mustekalojen kristallimykiö on
kokoonpantu kahdesta osasta, jotka sijaitsevat toinen toisensa takana
aivankuin kaksi eri mykiötä; molemmat eroavat perinpohjin rakenteeltaan
ja kokoonpanoltaan luurankoisten mykiöstä. Verkkokalvo on täydellisesti
toisenlainen, perusosaset ovat kokonaan toisin järjestyneet ja
silmäkalvojen välissä on suuri hermosolmu. Lihasten keskinäiset suhteet
ovat niin erilaiset kuin ajatella voi ja samoin on laita muissakin
kohdin. Tämän vuoksi ei ole aivan helppoa ratkaista, voiko käyttää edes
samoja nimityksiä puhuessaan mustekalojen ja luurankoisten silmistä.
Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että silmä on
kummassakaan tapauksessa kehittynyt luonnollisen valinnan kautta
toisiaan seuraavista vähäisistä muunteluista; mutta jos tämä olettamus
hyväksytään toisessa tapauksessa, on se ilmeisesti mahdollinen
toisessakin; ja molempien ryhmien näköelimissä voimmekin edellyttää
tapaavamme perinpohjaisia rakenteeneroavaisuuksia, jos kerran omaksumme
edellämainitun mielipiteen niiden muodostumisesta. Samoinkuin kaksi
henkilöä on joskus toisistaan riippumatta tehnyt saman keksinnön,
samoin näyttää luonnollinen valintakin mainituissa eri tapauksissa,
työskennellessään kunkin olennon eduksi ja käyttäessään hyväkseen
kaikkia suotuisia muunteluja, muodostaneen eri elollisten olentojen
elimet funktioltaan samanlaisiksi, rakenteen-yhtäläisyyksien olematta
millään tavoin yhteisten esivanhempien perintöä.

Tarkastaakseen tässä teoksessa esittämiäni johtopäätöksiä on Fritz
Müller suurella huolellisuudella käyttänyt jotenkin samanlaista
todistelujohtoa kuin minäkin. Eräisiin äyriäisheimoihin kuuluu muutamia
lajeja, joilla on ilmanhengitysneuvot ja jotka ovat soveltautuneet
maa-elämään. Kahdessa näistä heimoista, joita Fritz Müller tutki
tarkemmin ja jotka ovat läheistä sukua toisilleen, ovat lajit peräti
yhtäläisiä, mitä tulee kaikkiin tärkeihin ominaisuuksiin, kuten
aistimiin, verenkiertoelimiin, monimutkaisesti rakennetussa vatsassa
sijaitsevien karvatukkojen asemaan ja vettähengittävien kidusten koko
rakenteeseen, jopa niihin mikroskoopillisen pieniin väkäsiinkiin, jotka
puhdistavat kiduksia. Olisi siis saattanut odottaa, että myöskin yhtä
tärkeät ilmanhengitysneuvot olisivat olleet samat edellämainittuihin
kahteen heimoon kuuluvilla maalla-elävillä lajeilla. Sillä miksi tämä
ainoa elin, jonka tehtävä molemmissa heimoissa on sama, olisi
muodostunut eriäväksi, kun kaikki muutkin tärkeät elimet ovat hyvin
samanlaiset tai miltei identiset?

Fritz Müller arvelee, yhtyen minun esittämääni mielipiteeseen, tämän
niin monissa rakenteenkohdissa esiintyvän suuren yhtäläisyyden saavan
selityksensä siitä, että se on yhteisiltä esivanhemmilta peritty.
Mutta koska yllämainittuihin kahteen heimoon kuuluvien lajien
suuri enemmistö, kuten äyriäiset yleensä, elää vedessä, on hyvin
epätodennäköistä, että niiden yhteiset esivanhemmat olisivat
soveltautuneet hengittämään ilmaa. Müller johtui tästä huolellisesti
tutkimaan ilmaa-hengittävien lajien hengityselimiä ja hän huomasi
niiden eroavan toisistaan useissa tärkeissä kohdissa, kuten
ilma-aukkojen asemassa ja niiden avautumis- ja sulkeutumistavassa sekä
muutamissa vähäisemmissä yksityisseikoissa. Tällaiset eroavaisuudet
ovat ymmärrettävissä, jopa odotettavissakin, jos oletamme eri heimoihin
kuuluvien lajien vähitellen yhä enemmän mukautuneen maaelämään ja ilman
hengittämiseen. Sillä kuuluen eri heimoihin näiden lajien on täytynyt
olla jonkun verran erilaisia, ja koska kunkin muuntelun luonteen määrää
kaksi tekijää, elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laatu, eivät lajit
varmaankaan ole voineet muunnella aivan samalla tavalla. Luonnollisen
valinnan on siis, päästäkseen samaan funktiolliseen tulokseen, ollut
muovailtava erilaisia aineksia eli muunteluja; ja näin muodostuneiden
rakenteiden täytyy miltei välttämättömyyden pakosta olla toisistaan
eroavia. Jos oletetaan, että kaikki olennot ovat erikseen luotuja, jää
tapaus kokonaan käsittämättömäksi. Tällä todistelulla näyttää olleen
niin ratkaiseva merkitys Müllerille, että se on saanut hänet omaksumaan
minun tässä teoksessa esittämäni mielipiteet.

Toinenkin etevä eläintutkija, professori Claparede-vainaja, on samaa
todistelua käyttäen tullut samaan tulokseen. Hän osottaa, että on
olemassa eri alaheimoihin ja heimoihin kuuluvia punkkeja (Acaridae),
jotka ovat varustetut jonkinlaisilla karvapihdeillä. Näiden elinten on
täytynyt kehittyä erikseen eri heimossa, koska ne eivät voi olla
yhteisiltä esivanhemmilta perittyjä; eri ryhmissä ne ovatkin
toisintumalla muodostuneet eri elimistä -- etujaloista, takajaloista,
leukanivelistä tai huulista tai takaruumiin alapuolella olevista
lisäkkeistä.

Edellämainituissa tapauksissa havaitsemme näöltään, joskaan ei
kehitykseltään, aivan samanlaisten elinten, jotka kuuluvat toisilleen
hyvin kaukaista tai ei ensinkään sukua oleville olennoille, täyttävän
saman tarkotuksen ja suorittavan saman tehtävän. Toisaalta on luonnossa
yleisenä sääntönä, että sama tarkotus saavutetaan mitä moninaisimmilla
keinoilla, usein silloinkin, kun on kysymys toisilleen läheistä sukua
olevista olennoista. Kuinka erilainen onkaan linnun sulkasiiven ja
lepakon kalvonpeittämän siiven rakenne! Ja vielä paljon erilaisemmat
ovat perhosen neljä siipeä, kärpäsen kaksi siipeä ja kovakuoriaisen
kaksi peitinsiipien suojaamaa siipeä. Kaksikuoristen raakkujen
kuoripuoliskojen ainoana tehtävänä on avautua ja sulkeutua, mutta
kuinka erilainen onkaan niiden lukkolaitos rakenteeltaan, alkaen
Nuculan tarkasti toisiinsa liittyvistä pitkistä hammasriveistä ja
päättyen sorsasimpukan yksinkertaiseen lukkojänteeseen. Siemenet
leviävät eri tavoin: tavattoman pienuutensa avulla; siten, että
siemenkuori on muuttunut kevyeksi ilmapallon tapaiseksi verhoksi; että
siemenet ovat peittyneinä mitä erilaatuisimmista kasvinosista
muodostuneeseen lihaan, joka ollen sekä ravinnoksi kelpaavaa että
silmäänpistävän väristä houkuttelee lintuja; monenlaisten koukkujen,
väkästen ja karkeiden vihneiden avulla, jotka takertuvat nelijalkaisten
karvoihin; siten että ovat varustetut yhtä monenmuotoisilla kuin
hienorakenteisilla siivillä ja haivenilla, joten pieninkin tuulenlöyhkä
niitä lennättää. Tahdon antaa vielä yhden esimerkin, sillä tämä saman
tarkotuksen saavuttaminen mitä erilaisimmilla keinoilla ansaitsee näet
mielestäni sitäkin suuremmalla syyllä huomiota, kun jotkut kirjailijat
väittävät, että elolliset olennot muka ovat luodut erilaisiksi pelkän
vaihtelevaisuuden vuoksi, ikäänkuin leikkikalut jossakin lelukaupassa.
Yksineuvoiset sekä sellaiset kaksineuvoiset kasvit, joiden siitepöly ei
itsestään putoa luotille, tarvitsevat apua hedelmöittyäkseen. Muutamat
lajit hedelmöittyvät siten, että siitepölyhiukkaset, jotka ovat keveitä
ja löyhästi toisissaan kiinni, tuulen kuljettamina aivan sattumalta
joutuvat luotille. Tämä on kaikkein yksinkertaisin ajateltavissa oleva
tapa. Miltei yhtä yksinkertaisesti, mutta aivan eri tavalla tapahtuu
hedelmöittyminen useissa kasveissa, joissa tasamukainen kukka erittää
muutamia harvoja mesipisaroita, siten houkutellen luoksensa hyönteisiä,
jotka kuljettavat siitepölyä ponsista luotille.

Lähtien tästä yksinkertaisesta muodosta voimme aste asteelta siirtyä
lukemattomiin yhä taidokkaampiin rakennelmiin, joilla kaikilla on sama
tarkotus ja jotka toimivat pää-asiassa samalla tavalla, mutta
aikaansaavat muutoksia kukan jokaisessa osassa. Mesi voi olla koottuna
erimuotoisiin säiliöihin, samalla kuin heteet ja emit ovat monin tavoin
muuttuneet, muodostaen toisinaan ansantapaisia kojeita, toisinaan taas
ärtyisyytensä tai joustavuutensa vuoksi kyeten suorittamaan tarkasti
määrättyjä liikkeitä. Tällaisista rakennelmista johdumme vihdoin
sellaiseen harvinaiseen soveltautumistapaukseen kuin tohtori Crugerin
äskettäin kuvaileman Coryanthes-kasvin kukkaan. Tämän Orchidae heimoon
kuuluvan kasvin teriön alahuuli on kovertunut suureksi kehloksi, johon
alituisesti tipahtelee miltei puhtaita vesipisaroita kahdesta sen
yläpuolella olevasta vettä erittävästä torvesta; kun kehlo on
puolillaan vettä, vuotaa vesi ulos toisessa syrjässä olevasta kourusta.
Teriön alahuulen tyvipuoli on kehlon yläpuolella ja on sekin kovertunut
jonkinmoiseksi kammioksi, johon johtaa kaksi sivukäytävää, ja tämän
kammion sisäseinämässä on omituisia lihakkaita harjanteita.
Älykkäinkään ihminen ei voisi aavistaa, mikä tarkotus näillä
kukanosilla on, jollei hän ole sattunut näkemään mitä kaikkea kukassa
tapahtuu. Tohtori Cruger näki suurten kimalaisparvien käyvän tämän
orchis-kasvin jättiläismäisissä kukissa, ei kumminkaan mettä imemässä,
vaan jyrsimässä kehlon yläpuolella olevan kammion seinämässä olevia
lihaharjanteita; tällöin ne usein työnsivät toisensa kehloon, ja kun
kehloon pudonneiden kimalaisten siivet kastuivat, eivät ne päässeet
lentämään sieltä pois, vaan niiden täytyi ryömiä ulos kehlon laidassa
olevan kourun kautta. Tohtori Cruger näki "katkeamattoman jonon"
kimalaisia siten ryömivän ulos kylvystä, johon olivat tahtomattaan
joutuneet. Käytävä on ahdas ja sen kattona ovat siitososat, niin että
kimalainen tunkeutuessaan ulos ensiksi hieroo selkänsä tahmeaan
luottiin ja sitten siitepölymyhkyjen tahmeisiin rauhasiin.
Siitepölymyhkyt takertuvat näin sen kimalaisen selkään, joka
ensimäisenä sattuu ryömimään äskenpuhjenneen kukan käytävästä. Tohtori
Cruger lähetti minulle väkiviinaan pannun kukan ja kimalaisen, jonka
hän oli tappanut ennenkuin se oli kokonaan ryöminyt ulos kukasta, ja
jonka selässä vieläkin oli siihen tahmautunut siitepölymyhky. Kun
kimalainen täten tahrautuneena lentää toiseen kukkaan tai uudelleen
samaan kukkaan, tulee siitepölymyhky välttämättä ensin koskettamaan
tahmeata luottia ja tarttuu siihen kiinni, jolloin kukka on
hedelmöitetty. Vasta nyt oivallamme siis kunkin kukan osan, vettä
erittävien torvien ja puolillaan vettä olevan kehlon tarkotuksen, joka
estää mehiläisiä lentämästä pois ja pakottaa ne ryömimään ulos kourun
kautta sekä hieromaan selkänsä sopivasti asetettuihin
siitepölymyhkyihin ja tahmeaan luottiin.

Eräällä toisella Orchidae heimon kasvilla, Catasetum'illa on aivan
erilainen, mutta saman tarkotuksen täyttävä kukanrakenne. Se on yhtä
omituinen. Mehiläiset käyvät näissä, samoinkuin Coryanthes-kasvin
kukissa, jyrsimässä teriön alahuulta. Tätä tehdessään ne eivät voi olla
koskettamatta pitkää, suippenevaa, herkkätuntoista ulkonemaa eli
"tuntosarvea", kuten sitä nimitän. Kun tätä tuntosarvea kosketetaan,
siirtyy siitä värähtely erääseen kalvoon, joka heti puhkeaa; tällöin
laukeaa eräs jänne, joka lennättää siitepölymyhkyn nuolen tavoin
eteenpäin ja myhkyn tahmea pää tarttuu mehiläisen selkään. Hedekasvin
siitepölymyhky -- tämä Orchis-laji on nimittäin yksineuvoinen -- joutuu
siten mehiläisen mukana emikasvin kukkaan, jossa se joutuu kosketukseen
luotin kanssa, ja tämä on siksi tahmea, että siitepölymyhkyä
kiinnittävät venyvät rihmat katkeavat ja myhky jää kiinni luottiin,
jolloin kukka on hedelmöittynyt.

Nyt voidaan kysyä: Kuinka meidän on edellisissä ja lukemattomissa
muissa tapauksissa käsitettävä tuo aste asteelta kohoava rakenteen
taidokkaisuus ja nuo moninaiset eri keinot saman tarkotuksen
saavuttamiseksi? Vastaus on epäilemättä, kuten jo on huomautettu, se,
että kun kaksi jo ennestänsä jossakin suhteessa lievästi eriävää muotoa
muuntelee, ei muuntelevaisuus ole laadultansa aivan samanlaista,
eivätkä siis ne tuloksetkaan, jotka luonnollinen valinta saavuttaa
tähdätessään samaan yleiseen tarkotusperään, voi olla aivan samat.
Meidän on myöskin pidettävä mielessämme, että jokainen korkealle
kehittynyt elimistö on läpikäynyt monet muutokset ja että jokaisen
muuntuneen rakenteen taipumuksena on mennä perinnöksi, jotenka ei
mikään muuntelu helposti kokonaan häviä, vaan yhä uudelleen muuttuu.
Jokaisen lajin jokaisen osan rakenne on senvuoksi, olkoonpa sen
tarkotus mikä tahansa, niiden monien perittyjen muutosten summa, jotka
laji on läpikäynyt alinomaa mukautuessaan muuttuneisiin elintapoihin ja
elinehtoihin.

Vaikkakin siis monissa tapauksissa on sangen vaikeata lausua edes
arveluakaan siitä, minkä siirtymäasteiden kautta elimet ovat
kehittyneet nykyiselle kannalleen, olen kumminkin, katsoen elossa
olevien ja tunnettujen muotojen hävinneihin ja tuntemattomiin verraten
pieneen lukumäärään, hämmästyksellä huomannut, kuinka harvoin voidaan
mainita elin, johon ei tiedetä minkään siirtymä-asteen johtavan. Varmaa
on, että harvoin, jos milloinkaan, tapaamme ainoallakaan olennolla
uusia elimiä, jotka näyttävät vartavasten jotakin erikoista tarkotusta
varten luoduilta -- kuten jo tuo vanha, joskin hieman liiotteleva
luonnontieteellinen sääntö "Natura non facit saltum" (luonto ei tee
harppausta) osottaakin. Tämän myönnytyksen tapaamme miltei jokaisen
kokeneen luonnontutkijan kirjotuksissa. Milne Edwards on oivallisesti
ilmaissut sen sanoessaan, että luonto on tuhlailevainen luodessaan
muunteluja, mutta saita luodessaan uutta. Kuinka on selitettävä
luomisopin kannalta, että luonnossa on niin paljon vaihtelevaisuutta ja
niin vähän todella uutta? Miksi monien toisistaan riippumattomien
olentojen, joista muka jokainen on erikseen luotu omaan paikkaansa
luonnossa, kaikki osat ja elimet yleensä liittyvät toisiinsa
asteittaisesti? Miksi ei luonto tee äkillisiä harppauksia rakenteesta
toiseen? Luonnollisen valinnan teorian avulla ymmärrämme, miksi ei niin
ole asian laita. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että
se käyttää hyväkseen pieniä toisiaan seuraavia muunteluja, eikä se siis
milloinkaan voi tehdä suuria ja äkillisiä harppauksia, vaan sen täytyy
edetä lyhyin ja varmoin, joskin hitain askelin.



VÄHÄPÄTÖISILTÄ NÄYTTÄVÄT ELIMET LUONNOLLISEN VALINNAN VAIKUTUKSEN
ALAISINA.


Koska luonnollisen valinnan vaikutus perustuu elämään ja kuolemaan --
kelvollisinten yksilöiden eloonjäämiseen ja vähemmän kelvollisten
yksilöiden tuhoutumiseen -- on minusta joskus tuntunut hyvin vaikealta
käsittää, millä tavoin vähemmän tärkeät elimistön osat ovat saaneet
alkunsa ja muodostuneet; tämä vaikeus on miltei yhtä suuri, joskin
erilaatuinen, kuin se, jonka täydelliset ja monimutkaiset elimet
tarjoovat.

Meidän on kumminkin otettava huomioon, että olemme aivan liian
tietämättömiä, mitä jonkin elollisen olennon koko elintoimintaan tulee,
voidaksemme sanoa, mitkä lievät muuntelut ovat tärkeitä ja mitkä eivät.
Olen aikaisemmin antanut esimerkkejä siitä, kuinka luonnollinen valinta
varmasti voi vaikuttaa hyvinkin vähäpätöisiin ominaisuuksiin,
sellaisiin kuin hedelmän karvapeitteeseen ja sen lihan väriin tai
nelijalkaisten eläinten nahan ja karvan väriin, koska nuo ominaisuudet
ovat vuorosuhteessa elimistön rakenteen eroavaisuuksiin tai koska
niistä riippuu hyönteisten hyökkäysten alaiseksi joutuminen. Giraffin
häntä näyttää taidokkaasti laaditulta kärpäshuiskimelta, ja ensi
katsannolla tuntuu uskomattomalta, että se olisi voinut soveltautua
nykyiseen tehtäväänsä vähitellen aste asteelta toisintumalla siten,
että kukin aste yhä paremmin olisi täyttänyt tarkotuksensa niin
mitättömässä tehtävässä kuin kärpästen karkottaminen. Mutta tässäkään
tapauksessa meidän ei ole tehtävä liian äkkipikaisia päätelmiä, sillä
tiedämmehän, että Etelä-Amerikassa nautakarjan ja muiden eläinten
leveneminen ja olemassa-olo riippuu yksinomaan siitä, kykenevätkö ne
vastustamaan ahdistavia hyönteisiä; yksilöt, joilla on joku
puolustuskeino näitä pieniä vihollisia vastaan, voivat levitä uusille
laidunmaille ja siten saavuttaa suuria etuja. Suurempia nelijalkaisia
eivät hyönteiset tosin suorastaan tuhoa (paitsi joissakin harvoissa
tapauksissa), mutta ne ovat niille lakkaamattomana rasituksena, joka
niin riuduttaa eläinten voimat, että ne tulevat alttiimmiksi taudeille
ja vähemmän kykeneviksi etsimään ravintoansa kadon sattuessa tai
pelastautumaan petoeläinten kynsistä.

Eräillä elimillä, jotka nykyään ovat vähäpätöisiä, on todennäköisesti
muutamissa tapauksissa ollut hyvin tärkeä merkitys aikaisemmille
esivanhemmille; varhaisemmalla kehityskaudellaan hitaasti
täydellistyttyään ne ovat siirtyneet nykyisille lajeille miltei
muuttumattomina, vaikka niiden tuottama hyöty nykyään onkin perin
vähäinen; mutta jokaisen todella vahingollisen poikkeuksen niiden
rakenteesta on luonnollinen valinta tietenkin ehkäissyt. Kun tiedämme,
kuinka tärkeä liikuntoelin pyrstö on useimmilla vesieläimillä,
voimme kenties selittää, miksi niin monilla maaeläimillä, joiden
vesieläin-alkuperä ilmenee keuhkoissa eli muuntuneessa uimarakossa, on
tämä elin ja miksi mainitut eläimet käyttävät sitä moniin eri
tarkotuksiin. Kun vesieläimelle on muodostunut hyvin kehittynyt pyrstö,
on se myöhemmin voinut mukautua kaikenmoisiin eri tehtäviin, kuten
kärpäshuiskimiseksi, tarttumaelimeksi tai apukeinoksi käännöksen
tekemisessä, kuten koiralla, joskin sen tuottama apu tässä suhteessa
lienee hyvin pieni, koska jänis, jolla on tuskin ollenkaan häntää, voi
paljon sukkelammin pyörähtää ympäri.

Huomattava on myöskin, että helposti voimme erehtyä, pitäessämme
tärkeinä joitakin ominaisuuksia ja uskoessamme niiden kehittyneen
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Me emme mitenkään saa jättää
huomioon ottamatta muuttuneiden elinehtojen pysyväistä vaikutusta, n.k.
spontanisia eli itsestään tapahtuvia muunteluita, jotka näyttävät hyvin
vähän riippuvan elinehtojen laadusta, kauan sitten kadonneiden
ominaisuuksien palautumistaipumusta, monimutkaisia kasvunlakeja, kuten
vuorosuhteellisuutta, kasvuntasausta, toisen osan puristumista toisen
pakotuksesta j.n.e. sekä lopuksi sukupuolivalintaa, joka usein antaa
toiselle sukupuolelle hyödyllisiä ominaisuuksia, jotka sitten joko
täydellisemmin tai vaillinaisemmin kehittyneinä siirtyvät myöskin
toiselle sukupuolelle, vaikka eivät olekaan sille miksikään hyödyksi.
Tällä epäsuoralla tavalla saavutetut rakennelmat voivat kumminkin,
vaikka eivät aluksi tuotakaan mitään hyötyä, myöhemmin muodostua
hyödyllisiksi muuntuneille jälkeläisille, jotka ovat joutuneet uusiin
olosuhteisiin ja noudattavat uusia elintapoja.

Jos olisi olemassa ainoastaan vihreitä tikkoja emmekä tietäisi mitään
mustista ja kirjavista lajeista, pitäisimme varmaankin vihreätä väriä
kauniina mukautumisena, jonka tarkotuksena olisi suojella tuota puissa
oleskelevaa lintua sen vihollisilta. Se olisi siis meistä tärkeä,
luonnollisen valinnan kautta saavutettu ominaisuus. Itse teossa lienee
tämä väri kumminkin etupäässä sukupuolivalinnan aikaansaama. Eräs
Itä-Intian saaristossa kasvava köynnöspalmu kiipee korkeimpienkin
puiden latvoihin oivallisesti laadittujen väkästen avulla, jotka
lähtevät kimpuntapaisesti oksien päistä. Nämä väkäset ovat epäilemättä
kasville suureksi hyödyksi, mutta koska näemme useissa muissa puissa,
jotka eivät kiipeile, miltei samanlaisia väkäsiä, joiden tarkotuksena
on, kuten okakasvien leveneminen Afrikassa ja Etelä-Amerikassa tekee
uskottavaksi, suojella niitä kasveja syöviltä nelijalkaisilta, lienevät
tuon palmun väkäset alkuaan kehittyneet viimemainittua tarkotusta
varten ja vasta myöhemmin, kasvin edelleen toisintuessa ja muuttuessa
köynnöskasviksi, se lienee käyttänyt niitä hyväkseen kiipeämisessä.
Korppikotkan paljasta päälakea pidetään yleensä suoranaisena
mukautumisena sen elintapoihin, haaskoissa kaivelemiseen, ja niin voi
ollakin, jollei päälaen paljaus kenties johdu mädännäis-aineiden
suoranaisesta vaikutuksesta; mutta meidän on oltava hyvin varovaisia
tällaista väittäessämme, sillä onhan puhtaalla ravinnolla elävän
uroskalkkunan päälaki myöskin paljas. Nuorten imettäväisten
pääkallonsaumoja on mainittu erinomaisena, synnytyksen helpottamista
tarkottavana mukautumisena, ja epäilemättä ne sitä helpottavatkin,
ovatpa kenties synnytykselle välttämättömätkin; mutta koska myöskin
nuorten lintujen ja matelijoiden kalloissa on saumat, vaikka näiden
eläinten on ainoastaan päästävä ulos särjetystä munasta, voimme päättää
tämän kallonrakenteen johtuvan kasvunlaeista, joskin se sittemmin
korkeammilla eläimillä on tullut avuksi synnytyksessä.

Me tunnemme peräti vähän niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet kunkin
vähäisen muuntelun tai yksilöllisen eroavaisuuden; tämän havaitsemme
heti, kun ajattelemme niitä eroavaisuuksia, jotka erottavat toisistansa
eri maissa elävät kotieläinrotumme -- etenkin vähemmän sivistyneissä
maissa, missä määräperäistä valintaa on vain nimeksi harjotettu.
Eläinten, joita villikansat pitävät kotieläiminä eri seuduissa, on
usein taisteltava elannostansa, ja siten ne ovat johonkin määrin
luonnollisen valinnan alaisia. Nautaeläinten alttius hyönteisten
ahdistelulle on riippuvainen niiden väristä, samoin myöskin niiden
alttius eräiden myrkyllisten kasvien vahingolliselle vaikutukselle;
näin ollen värikin on luonnollisen valinnan vaikutuksen alainen.
Muutamat havaintojentekijät ovat vakuutetut siitä, että kostea ilmasto
edistää karvankasvua ja että karvan ja sarvien välillä on olemassa
vuorosuhde. Vuoristorodut eroavat aina alankoroduista; on luultavaa,
että vuoristoseudussa maanpinnan epätasaisuudella on vaikutusta
eläinten takaraajoihin, koska ne saavat kestää suurempia ponnistuksia,
ja mahdollisesti myöskin lantion muotoon; silloin myöskin eturaajat ja
pää joutunevat vaikutuksesta osallisiksi homologisten ruumiinosien
muuntelua koskevan lain mukaan. Lantion muoto saattanee myöskin
puristuksellaan vaikuttaa joihinkin kohdussa olevan sikiön
ruumiinosiin. Hengityksen tuottama ponnistus korkeassa vuoristoseudussa
on omansa laajentamassa rintakehää, ja tässäkin tapauksessa voinee
vuorosuhteellisuudella olla vaikutuksensa muihin ruumiinosiin. Vielä
tärkeämpi vaikutus koko elimistöön on vähentyneellä ruumiinliikunnolla
runsaan ravinnon ohella; tämä on varmasti ollut yhtenä pääsyynä siihen,
että sikarodut ovat olleet niin suuren muuntelun alaisia, kuten H. von
Nathusius on äskettäin oivallisessa tutkimuksessaan osottanut.
Tietämättömyytemme on kumminkin aivan liian suuri voidaksemme arvioida
erinäisten tunnettujen tai tuntemattomien syiden suhteellista
tärkeyttä. Edellä esittämilläni huomautuksilla olen ainoastaan tahtonut
osottaa, että koska emme edes kykene selittämään eri kotieläinrotujemme
luonteellisia eroavaisuuksia, rotujen, joiden kumminkin yleensä
myönnetään syntyneen luonnollisesti sikiämällä yhdestä tai useammasta
kantarodusta, ei meidän tule liiaksi korostaa sitä seikkaa, etteivät
syyt todellisissa lajeissa havaittaviin vähäisiin eroavaisuuksiin ole
meille tarkasti tunnetut.



HYÖTY-OPPI JA MISSÄ MÄÄRIN SE PITÄÄ PAIKKANSA; LUONNOSSA ESIINTYVÄ
KAUNEUS.


Se, mitä edellä olen esittänyt, antaa minulle aihetta lausua muutaman
sanan eräiden luonnontutkijain viime aikoina vastustamasta hyötyopista,
opista, että jokainen rakenteen-osa on muodostunut omistajansa
hyödyksi. Nämä luonnontutkijat arvelevat että moni rakennelma on luotu
kauneuden vuoksi, ihmisen ja Luojan iloksi (viimemainittu seikka on
tosin tieteellisen keskustelun rajojen ulkopuolella), tai pelkän
vaihtelevaisuuden vuoksi -- mielipide, josta jo on ollut puhe. Jos
tällaiset opit pitäisivät paikkansa, olisi teoriani laita varsin
huonosti. Myönnän tosin täydelleen, etteivät monet rakennelmat nykyään
ole omistajalleen miksikään suoranaiseksi hyödyksi eivätkä kenties
milloinkaan ole olleet hyödyksi esivanhemmillekaan; mutta tämä ei
todista sitä, että ne ovat muodostuneet yksistään kauneuden ja
vaihtelevaisuuden vuoksi. Epäilemättä muuttuneiden olosuhteiden
suoranaisella vaikutuksella ja niillä erilaisilla muutoksia
aiheuttavilla syillä, joita äsken luettelimme, on ollut tehonsa,
kenties suurikin, riippumatta mistään siten saavutetusta edusta. Mutta
vielä paljon tärkeämpää on, että jokaisen elollisen olennon elimistö on
pääosiltaan perinnöllisyyden luoma; vaikka jokainen olento epäilemättä
on hyvin sovellettu paikkaansa luonnossa, eivät siis monet rakennelmat
ole missään varsin läheisessä ja suoranaisessa suhteessa olennon
nykyisiin elintapoihin. Niinpä emme juuri saata uskoa, että
ylämaanhanhen tai fregattilinnun räpyläjalat ovat miksikään erikoiseksi
hyödyksi näille linnuille; emme myöskään voi uskoa, että apinan
käsivarressa, hevosen etujalassa, lepakon siivessä ja hylkeen
uimuksessa olevat samanlaiset luut olisivat erikoiseksi hyödyksi
näille eläimille. Me voimme varmuudella pitää näitä rakennelmia
perinnöllisyyden aiheuttamina. Mutta räpyläjalat olivat epäilemättä
ylämaanhanhen ja fregattilinnun esivanhemmille yhtä hyödylliset kuin ne
ovat nykyajan täydellisimmille vesilinnuille. Uskottavaa on myös, ettei
hylkeen esi-isällä ollut uimusta, vaan viidellä varpaalla varustettu
astuma- tai tarttumajalka. Voimmepa tehdä niinkin rohkean olettamuksen,
että oletamme apinan, hevosen ja lepakon raajojen luiden alkuansa
kehittyneen hyötyperiaatteen mukaisesti jonkun koko luokalle yhteisen
kalantapaisen esivanhemman eväluista, todennäköisesti siten, että
luiden lukumäärä on supistunut. On tuskin mahdollista ratkaista,
kuinka suuri merkitys on annettava sellaisille muutosten syille
kuin ulkonaisten olosuhteiden suoranaiselle vaikutukselle, n.k.
spontanisille eli itsestään syntyneille muunteluille ja monimutkaisille
kasvunlaeille; mutta näitä tärkeitä poikkeuksia lukuunottamatta voimme
sanoa jokaisen elollisen olennon rakenteen joko nykyään olevan tai
aikaisemmin olleen suoranaiseksi hyödyksi omistajalleen.

Mitä siihen otaksumaan tulee, että elolliset olennot ovat luodut
kauniiksi, jotta tuottaisivat ihmiselle iloa tahdon ensinnä huomauttaa,
että kauneudentajumme perustuu ainoastaan ihmissielun luonteeseen eikä
sitä vastaa mikään ihailulle esineelle kuuluva todellinen ominaisuus,
sekä ettei kauneudentaju ole myötäsyntyinen eikä muuttumaton. Me näemme
tämän esim. siitä, että eri ihmisrotujen miehillä on aivan eri
käsitykset naiskauneudesta. Jos kauniit esineet olisivat luodut
ainoastaan ihmisen huviksi, olisi näytettävä toteen, että maapallolla
oli vähemmän kauneutta, ennenkuin ihminen oli astunut näyttämölle.
Olivatko eoceni-ajan kauniit kartio- ja kierukkakotilot ja
sekundäri-ajan kauniisti muovaillut ammoniitit luodut sitä varten, että
ihminen saisi pitkien ajanjaksojen jälestä ihailla niiden kauneutta
kokoelmissaan? Harvat esineet ovat kauniimpia kuin piikuorilevien
pienen pienet piikotelot: luotiinko nämä sitä varten, että niitä
tutkittaisiin ja ihailtaisiin vahvasti suurentavan mikroskoopin avulla?
Kauneus perustuu tässä ja monissa muissa tapauksissa ilmeisesti
kokonaan rakenteen sopusuhtaisuuteen. Kukat kuuluvat luonnon
kauneimpiin luomiin, mutta nepä ovatkin saaneet vihreistä lehdistä
silmiinpistävästi erottuvan ulkomuotonsa ja siis myöskin kauneutensa
sen vuoksi, että hyönteiset ne helposti huomaisivat. Olen tullut tähän
johtopäätökseen siitä, etten milloinkaan poikkeustapauksessakaan ole
havainnut tuulen avulla hedelmöittyvillä kasveilla kirkkaanväristä
teriötä. Eräät kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia: toiset ovat
avonaisia ja värikkäitä, joten ne houkuttelevat hyönteisiä, toiset ovat
suljettuja, värittömiä ja medettömiä, eikä niissä milloinkaan käy
hyönteisiä. Tästä voimme päättää, että jollei maanpinnalle olisi
kehittynyt hyönteisiä, eivät kasvimmekaan olisi kauniskukkaisia, vaan
tuottaisivat ainoastaan sellaisia mitättömän näköisiä kukkia kuin
männyn, tammen, saarnen, pähkinäpuun, heinien, spenaatin, suolaheinän
ja nokkosen kukat, jotka kaikki hedelmöittyvät tuulen avulla. Sama
pitää paikkansa hedelmiin nähden. Jokainen myöntänee, että kypsä
mansikka tai kirsikka on yhtä viehättävä silmälle kuin sulava suussa ja
että kuusaman ja rautatammen tulipunaiset marjat ovat erinomaisen
kauniita. Mutta tämän kauneuden ainoana tarkotuksena on opastaa lintuja
ja muita eläimiä syömään näitä hedelmiä ja siten levittämään siemeniä.
Teen tämän johtopäätöksen siitä, että olen poikkeuksetta havainnut
siementen aina leviävän täten, ollessaan peitossa jonkinlaisen
hedelmän, s.o. lihakkaan tai sosemaisen aineen sisällä, jos hedelmä on
loistavanvärinen tai silmäänpistävä valkoisen tai mustan värinsä
vuoksi.

Toisaalta myönnän kernaasti, että suuri joukko uroseläimiämme, kuten
kaikki komeimmat lintumme, jotkut kalat, matelijat ja imettäväiset sekä
lukuisat upeaväriset perhoset ovat saaneet kauneutensa itse kauneuden
vuoksi. Mutta tämän on saanut aikaan sukupuolivalinta, s.o. naaraat
ovat aina antaneet etusijan kauneimmille uroksille, eikä tämä kauneus
suinkaan ole ihmisen iloksi luotu. Samoin on lintujen laulun laita.
Kaikesta tästä voimme päättää, että suuressa osassa eläinkuntaa
vallitsee miltei samanlainen mieltymys kauniisiin väreihin ja
sointuviin säveliin. Kun naaras on yhtä kauniinvärinen kuin koiras,
mikä ei ole niinkään harvinaista lintujen ja perhosten joukossa, on
syynä nähtävästi se, että sukupuolivalinnan kautta saavutetut värit
ovat siirtyneet molemmille sukupuolille, eikä yksin uroksille. Kuinka
kauneudentaju yksinkertaisimmassa muodossaan -- s.o. eräiden värien,
muotojen ja sävelten tuottama erikoislaatuinen mielihyvän tunne --
ensinnä kehittyi ihmisen ja alhaisempien eläinten sielussa, on hyvin
hämärä seikka. Yhtä vaikeata on vastata kysymykseen, miksi eräät maut
ja tuoksut ovat miellyttäviä ja toiset epämiellyttäviä. Kaikessa tässä
näyttää tottumuksella olevan osansa, mutta jokin perussyy täytyy olla
olemassa kunkin lajin hermoston laadussa.

Luonnollinen valinta ei voi muuntaa lajia siten, että muuntelu tulisi
pelkästään hyödyttämään jotakin toista lajia, vaikka kaikkialla
luonnossa lajit lakkaamatta käyttävät hyväkseen ja hyötyvät muiden
lajien rakenteesta. Mutta luonnollinen valinta voi luoda ja usein
luokin rakennelmia, jotka ovat suoranaiseksi vahingoksi muille
eläimille, kuten kyykäärmeen myrkkyhammas tai ichneumon-hyönteisen
munanlaskin, jolla se laskee munansa muiden hyönteisten eläviin
ruumiisiin. Jos voitaisiin näyttää toteen, että jonkin lajin jokin
rakenteenosa on muodostunut toisen lajin yksinomaista hyötyä
tarkottavaksi, kumoisi tämä teoriani, sillä sellaista ei luonnollinen
valinta voisi aikaansaada.

Vaikka luonnonhistoriallisista teoksista voidaan löytääkin useita
tämäntapaisia väitteitä, ei niitten joukossa mielestäni ole
ainoatakaan, johon voitaisiin panna jotakin painoa. Kaikki myöntävät,
että kalkkarokäärmeellä on myrkkyhammas puolustaakseen itseään ja
surmatakseen muita eläimiä saaliikseen; jotkut väittävät kumminkin,
että se samalla on omaksi vahingokseen varustettu kalistimella, jotta
tämä varottaisi sen pyydystämiä eläimiä. Minä puolestani olisin miltei
yhtä valmis uskomaan, että kissa valmistuessaan hyökkäämään hiiren
kimppuun kivertää hännänpäänsä varottaakseen kuolemaan tuomittua
hiirtä. Kun kalkkarokäärme käyttää kalistintaan, kun lasisilmäkäärme
pöyhistää kaularöyhelöänsä ja eräs toinen käärmelaji äänekkäästi ja
käheästi sihisten paisuttaa ruumistaan, on paljon todennäköisempää,
että ne tekevät tämän pelottaakseen niitä monia lintuja ja muita
eläimiä, joiden tiedetään ahdistavan kaikkein myrkyllisimpiäkin
käärmelajeja. Käärmeet noudattavat samaa vaistoa kuin kana, joka
pöyhistää höyheniänsä ja levittää siipensä, kun koira lähestyy sen
poikasia. Tila ei kumminkaan salli minun laveammalti puhua niistä
monista keinoista, joilla eläimet koettavat säikyttää luotaan
vihollisiansa.

Luonnollinen valinta ei milloinkaan tuota rakennelmaa, joka on
olennolle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä luonnollisen valinnan
vaikutus perustuu juuri sen kullekin yksilölle tuottamaan hyötyyn.
Kuten Paley on huomauttanut, ei mikään elin ole voinut muodostua sen
vuoksi, että se tuottaisi tuskaa tai vahinkoa omistajalleen. Jos
tarkasti punnitaan kunkin elimistönosan tuottama hyvä ja paha,
huomataan että jokainen osa on kokonaisuudessaan hyödyllinen. Jos jokin
osa aikojen kuluessa ja elinehtojen vaihtuessa tulee vahingolliseksi,
niin se toisintuu, tai jollei niin tapahdu, häviää olento sukupuuttoon,
kuten jo myriadit olennot ovat aikojen kuluessa hävinneet.

Luonnollisen valinnan ainoana pyrkimyksenä on tehdä jokainen elollinen
olento yhtä täydelliseksi tai hiukan täydellisemmäksi kuin muut saman
alueen asukkaat, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Tämän
havaitsemme olevan sen täydellisyyden asteen, joka on luonnontilassa
saavutettavissa. Esim. Uuden Seelannin kotoperäiset lajit ovat
toisiinsa verrattuina täydellisiä, mutta nykyään ne ovat nopeasti
väistymässä Europasta tulleiden kasvi- ja eläinlegioiden tieltä.
Luonnollinen valinta ei siis pyri saavuttamaan ehdotonta
täydellisyyttä; ja mikäli kykenemme arvostelemaan, emme luonnossa aina
tapaakaan näin korkeata täydellisyyden astetta. Kuten Müller
huomauttaa, ei täydellisinkään elin, ihmissilmä, täysin oikaise
valonsäteiden taittumisen synnyttämää kuvanhämmennystä. Ylisteltyään
ihmissilmän ihmeellisiä kykyjä, Helmholz, jonka arvostelun pätevyyttä
ei kukaan tahtone kieltää, lisää seuraavat huomattavat sanat:
"Se epätarkkuus ja epätäydellisyys, jota olemme havainneet silmän
optillisessa koneessa ja hermokalvon kuvassa, ei ole mitään
verrattuna niihin epätarkkuuksiin, joita äsken havaitsimme aistimusten
alalla. Tekisi mieli sanoa, että luonto on huviksensa kasaillut
ristiriitoja, riistääkseen kaiken perustuksen siltä teorialta, jonka
mukaan näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä on olemassa
ennaltavallitseva sopusointu." Samalla kuin ihastuneina tarkastelemme
luonnossa tapaamiamme monen monituisia jäljittelemättömiä rakennelmia,
sanoo järkemme meille -- joskin helposti voimme erehtyä niin toisessa
kuin toisessakin suhteessa -- että jotkut rakennelmat ovat vähemmän
täydellisiä. Sillä voimmeko pitää täydellisenä esim. mehiläisen
pistintä, jota tämä hyönteinen ei voi vetää ulos vastakkaisten väkästen
vuoksi käyttäessään sitä aseena eräänlaatuisia vihollisia vastaan, ja
joka siten välttämättä aikaansaa hyönteisen kuoleman raastamalla siltä
sisälmykset ulos?

Jos oletamme, että mehiläisten kaukaiset esivanhemmat käyttivät
pistintään jonkinlaisena kaivaus- tai sahauskoneena, kuten niin monet
saman suuren lahkon jäsenet, ja että se sittemmin toisintui, joskaan ei
täydellisesti nykyistä tarkotustaan vastaavaksi, samalla kuin myrkky,
jolla alkuansa oli jokin muu tarkotus, esim. äkämien synnyttäminen,
sittemmin väkevöityi -- silloin kenties käsitämme, miksi pistimen
käyttäminen usein aikaansaa hyönteisen kuoleman. Sillä jos pistämiskyky
on hyödyllinen mehiläisyhteiskunnalle kokonaisuudessaan, niin se
täyttää kaikki luonnollisen valinnan vaatimukset, vaikka se tuottaakin
muutamille jäsenille kuoleman. Ihaillessamme sitä todella ihmeellistä
vainua, jonka avulla monien hyönteislajien urokset löytävät naaraansa,
voimme tuskin ihailla sitä, että pelkästään tätä siitostarkotusta
varten syntyy tuhansittain kuhnureita, jotka ovat aivan hyödyttömiä
yhteiskunnalle kaikissa muissa suhteissa ja jotka lopulta joutuvat
uutterien hedelmättömien sisartensa teurastettaviksi. Niin vaikeata
kuin se lieneekin, pitäisi meidän ihailla mehiläiskuningattaren julmaa
vaistomaista vihaa, joka pakottaa sen tuhoamaan nuoret kuningattaret,
omat tyttärensä, heti näiden synnyttyä tai itse saamaan surmansa
taistelussa; sillä epäilemättä tämä tapahtuu yhteiskunnan hyödyksi,
eikä luonnollisen valinnan järkkymätön laki tee mitään eroa
äidinrakkauden ja äidinvihan välillä, joskin jälkimäinen onneksi on
luonnossa peräti harvinainen. Jos taas ihailemme niitä nerokkaita
kojeita, jotka auttavat Orchis-lajien ja monien muiden kasvien
hedelmöittymistä hyönteisten välityksellä, niin voimmeko pitää yhtä
tarkotuksenmukaisena sitä, että havupuittemme on pakko tuottaa sakeita
siitepölypilviä, jotta jotkut harvat hiukkaset sattumalta osuisivat
lentämään siemenaiheelle?



JÄLKIKATSAUS: TYYPIN YHDENMUKAISUUDEN JA ELINEHTOJEN LAIT LUONNOLLISEEN
VALINTAAN SISÄLTYVINÄ.


Olemme tässä luvussa käsitelleet muutamia niistä vaikeuksista, joiden
perusteella teoriaamme voidaan vastustaa. Monet niistä ovat vakavaa
laatua, mutta luullakseni esityksemme on luonut valoa eräisiin
tosiasioihin, jotka luomisopin kannalta, jonka mukaan olennot ovat
erikseen luotuja, jäisivät perin hämäriksi. Olemme nähneet, etteivät
lajit ole minään aikakautena rajattoman muuntelevaisia ja etteivät
niitä liitä toisiinsa kovin lukuisat välimuodot; tähän on osaksi syynä
se, että luonnollisen valinnan prosessi aina on hyvin hidas ja
vaikuttaa kunakin aikana ainoastaan harvoihin muotoihin, osaksi se,
että tuohon samaan prosessiin juuri sisältyy aikaisempien ja
välittäväin muotojen yhäti jatkuva syrjäytyminen ja sukupuuttoon
häviäminen. Läheiset sukulaislajit, jotka nykyään elävät yhtenäisellä
alueella, ovat useinkin muodostuneet aikana, jolloin alue ei vielä
ollut yhtenäinen ja jolloin alueen eri osissa vallitsevat elinehdot
eivät vielä huomattavitta erotuksitta häipyneet toisiinsa. Kun
yhtenäisen alueen kahdessa osassa muodostuu kaksi muunnosta, muodostuu
usein alueiden rajaseudulle kolmas välittävä muunnos, joka on
soveltautunut elämään tuolla seudulla; mutta syistä, jotka ennen olemme
maininneet, on välittävä muunnos usein vähälukuisempi kuin nuo kaksi
muuta muotoa, joiden yhdyssiteenä se on, ja sen vuoksi nuo kaksi
lukuisampaa muotoa ovat muuntelun edelleen jatkuessa paljon
edullisemmassa asemassa kuin vähälukuisempi välittävä muunnos, joten
niiden tavallisesti onnistuu syrjäyttää ja sukupuuttoon hävittää
kilpailijansa.

Olemme nähneet tässä luvussa, kuinka meidän on varottava päättämästä,
etteivät mitkään siirtymäasteet ole olleet mahdollisia, olkoonpa että
kysymyksessä ovat mitä erilaisimmat elintavat, ettei esim. lepakko ole
voinut luonnollisen valinnan perusteella muodostua eläimestä, joka
aluksi ainoastaan liiti ilman halki.

Olemme myöskin nähneet, kuinka laji voi uusiin elinehtoihin jouduttuaan
muuttaa elintapansa tai kuinka sen elintavat saattavat moninaistua
siten, että jotkut niistä suuresti erkanevat sen lähimpien sukulaisten
elintavoista. Näin ollen voimme käsittää -- kun samalla pidämme
mielessämme, että jokainen elollinen olento pyrkii elämään kaikkialla
missä se suinkin voi -- minkä vuoksi on olemassa räpyläjaloilla
varustettuja ylämaanhanhia, maassa eläviä tikkoja, sukeltavia rastaita
ja myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.

Vaikkakin olettamus, että niin monimutkainen elin kuin silmä on
muodostunut luonnollisen valinnan kautta, on omansa panemaan kenen
tahansa epäröimään, ei meistä kuitenkaan ole mikään logillinen
mahdottomuus, että mikä elin tahansa, josta tunnemme pitkän sarjan
toistaan monimutkaisemmin kehittyneitä asteita, voi luonnollisen
valinnan vaikutuksesta saavuttaa kuinka korkean täydellisyyden asteen
tahansa. Sellaisissa tapauksissa taas, joissa emme tunne mitään
välittäviä eli siirtymäasteita, meidän on oltava hyvin varovaisia
päättäessämme, ettei mitään välimuotoja ole voinut olla olemassa, sillä
useiden elinten metamorfosit osottavat, että ihmeelliset
funktionmuutokset ainakin ovat mahdollisia. Niinpä uimarakko on
ilmeisesti muuttunut ilmaa-hengittäviksi keuhkoiksi. Usein on
siirtymistä suuresti helpottanut se, että sama elin on samalla haavaa
suorittanut useampia hyvin erilaisia tehtäviä ja että sittemmin jokin
elimen osa tai elin kokonaisuudessaan on erikoistanut toista tehtävää
varten, tai myöskin se seikka, että kaksi eri elintä on samalla haavaa
suorittanut saman tehtävän, jolloin toinen on toisen avustamana voinut
mukautua uuteen tehtäväänsä.

Olemme nähneet, että kahdelle olennolle, jotka ovat hyvin etäällä
toisistaan luonnon asteikossa, saattaa kummallekin erikseen muodostua
samaa tarkotusta täyttäviä ja ulkonäöltäänkin hyvin samanlaisia elimiä;
mutta kun huolellisesti tutkii tällaisia elimiä, havaitsee miltei aina
oleellisia eroavaisuuksia niiden rakenteessa, mikä seikka aivan
luonnollisesti johtuu luonnollisen valinnan aatteesta. Toisaalta on
yleisenä sääntönä kaikkialla luonnossa, että saman tarkotuksen
saavuttamiseksi on olemassa äärettömän monenkaltaisia rakennelmia, ja
tämäkin seuraa luonnollisesti samasta yleisestä laista.

Useissa tapauksissa olemme aivan liian tietämättömiä voidaksemme
väittää jollakin osalla tai elimellä olevan niin vähän merkitystä lajin
menestykselle, ettei sen rakenne ole voinut vähitellen muuttua
luonnollisen valinnan kartuttavan vaikutuksen johdosta. Joskus taas
toisinnot ovat todennäköisesti muuntelun tai kasvunlakien suoranaisia
tuloksia, riippumatta siitä, onko niillä saavutettu mitään etua. Mutta
voimme olla varmat siitä, että luonnollinen valinta on käyttänyt
hyväkseen ja edelleen muuntanut tällaisiakin rakennelmia, muodostaen ne
lajille edullisiksi uusissa olosuhteissa. Luultavaa on myöskin, että
moni elin, joka aikaisemmin on ollut suurimerkityksellinen, usein on
säilynyt, vaikkakin sen merkitys on supistunut niin vähäiseksi, ettei
elin nykyisessä muodossaan mitenkään olisi voinut kehittyä luonnollisen
valinnan vaikutuksesta -- kuten esim. vesieläinten pyrstö, jonka useat
maalla elävät jälkeläiset ovat perineet. Luonnollinen valinta ei voi
muuntaa lajia siten, että muuntelu koituisi toisen lajin yksinomaiseksi
hyödyksi tai vahingoksi, vaikkakin se voi luoda osia, elimiä
ja eritteitä, jotka saattavat olla sangen hyödyllisiä jopa
välttämättömiäkin tai myös sangen vahingollisia toiselle lajille, mutta
jotka joka tapauksessa samalla ovat hyödyllisiä omistajalleen.
Jokaisella taajaan-asutulla seudulla luonnollinen valinta vaikuttaa
asukasten kilpailun kautta ja johtaa menestykseen olemassa-olon
taistelussa ainoastaan mikäli tällä alueella vallitsevat erikoiset
olosuhteet tulevat kysymykseen. Tämän vuoksi täytyy usein toisen,
tavallisesti pienemmän, alueen asukasten väistyä toisen, tavallisesti
suuremman, alueen asukasten tieltä. Sillä suuremmalla alueella on
yksilöiden lukumäärän ja muotojen moninaisuuden täytynyt olla suurempi
sekä kilpailun ankarampi, joten asukkaat siellä ovat kehittyneet
korkeammalle asteelle. Luonnollinen valinta ei siis välttämättä johda
ehdottomaan täydellisyyteen; ja mikäli rajotettu kykymme sallii meidän
asiaa arvostella, emme voi väittää kaikkialla luonnossa tapaavammekaan
ehdotonta täydellisyyttä.

Luonnollisen valinnan teorian avulla voimme hyvin käsittää vanhan
luonnonhistoriallisen säännön: "Natura non facit saltum" (luonto ei tee
harppauksia). Tämä sääntö ei ole täysin paikkansapitävä, jos
tarkastamme ainoastaan nykyisen maailman asukkaita; mutta jos otamme
lukuun myöskin kaikki entisinä aikoina eläneet olennot, sekä tunnetut
että tuntemattomat, täytyy säännön teoriamme mukaan täysin pitää
paikkansa.

Yleensä myönnetään että kaikkien elollisten olentojen muodon on
määrännyt kaksi suurta lakia, tyypin yhdenmukaisuuden ja olemassa-olon
ehtojen lait. Tyypin yhdenmukaisuudella ymmärretään sitä pääasiallista
rakenteen yhtäpitäväisyyttä, jonka havaitsemme samaan luokkaan
kuuluvissa elollisissa olennoissa ja joka on aivan riippumaton
elinehdoista. Teoriani mukaan selittää alkuperän yhteisyys tyypin
yhdenmukaisuuden. Kuuluisan Cuvier'n usein käyttämä lausetapa
"olemassaolon ehdot", sisältyy täydelleen luonnollisen valinnan
teoriaan. Sillä luonnollinen valinta joko sovelluttaa nykyään kunkin
elollisen olennon sen organisiin ja epäorganisiin elinehtoihin tai on
jo entisinä aikoina sovelluttanut sen niihin. Soveltautumista edistää
usein elinten lisääntynyt käyttö tai niiden käytön puute; usein siihen
vaikuttavat elinehdot suoranaisella tavalla, ja se on jokaisessa
tapauksessa erinäisten muuntelun ja kasvunlakien alainen. Siksipä
olemassa-olon ehtojen laki itse asiassa on korkeampi laki, koska siihen
sisältyy aikaisempien muuntelujen ja soveltautumisten aiheuttama tyypin
yhdenmukaisuus.



VII LUKU.

ERILAATUISIA LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ
VASTAVÄITTEITÄ.


Pitkäikäisyys. -- Toisinnot eivät välttämättä ole samanaikaisia. --
Toisinnot, joista näköjään ei ole mitään suoranaista hyötyä. --
Edistystä osottavaa kehitystä. -- Ominaisuuksia, joiden funktiollinen
merkitys on vähäinen. -- Luonnollisen valinnan oletettu kykenemättömyys
selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita. -- Syyt, jotka
häiritsevät hyödyllisten rakennelmien muodostumista luonnollisen
valinnan kautta. -- Saman luokan jäsenillä tavattavat perin erilaiset
elimet, jotka ovat kehittyneet samasta alusta. -- Mistä syistä suuret
ja äkilliset muutokset eivät ole uskottavia.


Tahdon tässä luvussa käsitellä moniaita erilaatuisia vastaväitteitä,
joita on tehty mielipiteitäni vastaan, koska eräät edellisessä esitetyt
seikat siten käyvät selvemmiksi. Olisi kumminkin hyödytöntä ottaa niitä
kaikkia puheeksi, koska monet niistä ovat sellaisten kirjottajain
tekemiä, jotka eivät ole viitsineet ottaa selvää kysymyksessä olevista
asioista. Niinpä eräskin etevä saksalainen luonnontutkija on väittänyt
teoriani heikoimman puolen olevan sen, että pidän kaikkia elollisia
olentoja epätäydellisinä. Itse asiassa olen ainoastaan lausunut,
etteivät kaikki oiennet ole niin täydellisiä kuin voisivat olla
suhteessaan elinehtoihinsa; tämän osottaa se, että monet kotoperäiset
muodot ovat useissa maailman osissa syrjäytyneet maahan tunkeutuneiden
muukalaisten tieltä. Ja vaikkapa elolliset olennot olisivatkin
jolloinkin olleet täysin elinehtoihinsa soveltuneita, eivät ne ole
voineet pysyä sellaisina, kun elinehdot ovat muuttuneet, jolleivät ne
itsekin ole samalla muuttuneet; eikä kukaan kieltäne, että jokaisen
alueen luonnonsuhteissa, samoinkuin sen asukasten lukumäärässä ja
laadussa, on tapahtunut paljon muutoksia.

Eräs arvostelija on äskettäin esittänyt jonkinmoisella
näennäisellä matematisella tarkkuudella perustellun väitteen, että
pitkäikäisyydestä on kaikille lajeille suurta hyötyä, joten sen, joka
uskoo luonnollisen valinnan, "on laadittava sukupuunsa" sillä tavoin,
että kaikki jälkeläiset elävät kauemmin kuin niiden esivanhemmat. Eikö
arvostelijamme käsitä, että kaksivuotinen kasvi tai jokin alhainen
eläinlaji voi levitä kylmään ilmanalaan, kuolla siellä joka talvi ja
kumminkin luonnollisen valinnan vaikutuksesta saavutettujen etujensa
vuoksi säilyä siellä vuodesta vuoteen muniensa tai siementensä avulla?
E. Ray Lankester on äskettäin käsitellyt tätä asiaa ja hän tekee sen
johtopäätöksen että -- mikäli asian ääretön monimutkaisuus sallii hänen
siitä muodostaa mitään mielipidettä -- iän pituus yleensä riippuu siitä
asemasta, mikä kullakin lajilla on organisationi-asteikossa, sekä
siitokseen ja yleiseen elintoimintaan käytetyn voimankulutuksen
määrästä. Ja todennäköistä on, että luonnollinen valinta on suureksi
osaksi määrännyt nämä ehdot.

On väitetty, että koska eivät mitkään Egyptin eläimet ja kasvit, joista
jotakin tiedämme, ole muuttuneet viimeisten kolmen- tai neljäntuhannen
vuoden kuluessa, eivät todennäköisesti mitkään muutkaan eläimet ja
kasvit ole missään muussa maailman osassa muuttuneet. Mutta kuten E.A.
Lewes on huomauttanut, tällainen johtopäätösten teko todistaa liian
paljon; vanhoihin egyptiläisiin muistomerkkeihin kuvatut tai
balsamoituina löydetyt kotirodut ovat tosin hyvin samanlaisia tai aivan
samoja kuin nykyään elävät, mutta kumminkin kaikki luonnontutkijat
myöntävät, että tällaiset rodut ovat syntyneet alkutyypin toisintumisen
kautta. Paljon paremmalla syyllä olisi voitu vedota niihin moniin
eläimiin, jotka ovat pysyneet muuttumattomina jääkauden alusta alkaen,
sillä nämä ovat olleet suurten ilmastonmuutosten alaisina ja vaeltaneet
pitkiä matkoja, kun sitävastoin Egyptin elinehdot ovat, mikäli
tiedämme, viimeisten vuosituhansien kuluessa pysyneet aivan
samanlaisina. Se seikka, että nämä eläimet ovat jääkauden jälkeen
muuttuneet hyvin vähän tai eivät ensinkään, olisi voinut jotakin
merkitä vastaväitteenä niitä vastaan, jotka uskovat, että on olemassa
synnynnäinen ja välttämätön kehityslaki, mutta se on tehoton
luonnollisen valinnan eli kelvollisinten eloonjäämisen oppia vastaan,
jonka mukaan sattumalta syntyneet edulliset muuntelut tai yksilölliset
eroavaisuudet säilyvät, kumminkin ainoastaan eräissä suotuisissa
olosuhteissa.

Kuuluisa paleontologi Bronn, joka on kääntänyt teokseni saksaksi, kysyy
käännökseen liittämässään loppusanasessa, kuinka jokin muunnos voi
luonnollisen valinnan aatteen mukaan elää rinnan kantalajinsa kanssa.
Jos molemmat ovat soveltautuneet hieman erilaisiin elintapoihin tai
elinehtoihin, niin ne voivat elää toistensa rinnalla, ja jollemme ota
lukuun polymorfisia lajeja, joiden muuntelevaisuus näyttää olevan
erikoista laatua, emmekä pelkästään satunnaisia muunteluja, kuten ko'on
muuntelua, albinismia y.m., tapaamme yleensä -- mikäli minä olen
huomannut -- pysyväisemmät muunnokset erikoisilla, määrätyillä
asuinpaikoilla, kuten ylängöillä tai alangoilla, kosteassa tai kuivassa
seudussa j.n.e. Vieläpä sellaistenkin eläinten muunnokset, jotka
viettävät kuljeskelevaa elämää ja risteytyvät vapaasti, näyttävät
tavallisesti rajottuvan määrätyille alueille.

Bronn väittää vielä, etteivät selvät lajit milloinkaan eroa toisistaan
ainoastaan yhdeltä ainoalta ominaisuudeltaan, vain useilta
elimistönosiltaan, ja hän kysyy, mistä johtuu, että aina monet
elimistönosat ovat samalla kertaa muuntelun ja luonnollisen valinnan
vaikutuksesta muuttuneet? Mutta eihän ole mitenkään välttämätöntä
olettaa, että jonkin olennon kaikki osat ovat muuttuneet samalla
kertaa. Mitä hämmästyttävimpiä toisintoja, jotka oivallisesti
soveltuvat johonkin erityiseen tarkotukseen, voi syntyä toinen toistaan
seuraavien muuntelujen kautta, jos nämä ovat lieviä, ensin yhdessä ja
sitten toisessa osassa; ja kun nuo kaikki muuntelut siirtyvät
jälkeläisiin, näyttää meistä siltä, kuin ne olisivat samalla haavaa
syntyneet. Parhaan vastauksen yllämainittuun vastaväitteeseen tarjoavat
kumminkin ne kotirotumme, jotka etupäässä ihmisen harjottaman valinnan
johdosta ovat toisintuneet jotakin määrättyä tarkotusta täyttämään.
Katsokaamme englantilaista juoksijahevosta ja kuormahevosta,
vinttikoiraa ja englantilaista pihakoiraa! Niiden koko ruumis, jopa
henkisetkin ominaisuudet ovat muuntuneet. Mutta jos voisimme askel
askeleelta seurata niiden muuntumishistoriaa -- jonka viimeiset vaiheet
ovat meille tunnetut -- emme näkisi mitään suuria ja samanaikaisia
muutoksia, vaan havaitsisimme ensin yhden, sitten toisen osan lievästi
muuttuvan ja jalostuvan. Silloinkin kun ihminen on kohdistanut
valintansa yhteen ainoaan ominaisuuteen -- josta viljelyskasvimme
tarjoavat parhaan esimerkin -- havaitsemme aina, että samalla kuin
kysymyksessä oleva kasvinosa, kukka, hedelmä tai lehdet, on suuresti
muuttunut, myöskin muut osat ovat lievästi toisintuneet. Tätä voidaan
osaksi pitää kasvun vuorosuhteellisuuden, osaksi n.k. spontanisen
(itsestään tapahtuvan) muuntelun aiheuttamana.

Paljon painavampi on se Bronnin ja sittemmin myöskin Brocan esittämä
vastaväite, että monet ominaisuudet eivät näytä olevan minkäänlaiseksi
hyödyksi omistajalleen, joten luonnollinen valinta ei ole voinut niihin
vaikuttaa. Bronn mainitsee esimerkkeinä eri jänis- ja hiirilajien
vaihtelevan hännän ja korvien pituuden, useiden eläinten hampaissa
huomattavat monimutkaisesti rakennetut hammaskiillepoimut ja monta
muuta samanlaista tapausta. Samaa asiaa on Nägeli käsitellyt eräässä
kasveja koskevassa etevässä tutkielmassa. Hän myöntää luonnollisen
valinnan aikaansaaneen paljon, mutta väittää kasviheimojen eroavan
etupäässä morfologisilta ominaisuuksiltaan, jotka näyttävät olevan
aivan merkityksettömiä lajien menestymiselle. Hän uskoo senvuoksi, että
on olemassa synnynnäinen pyrkimys edistymiseen ja täydellisemmäksi
kehittymiseen. Nägeli mainitsee solujen järjestymisen solukossa ja
lehtiasennon tapauksina, joihin luonnollinen valinta ei ole voinut
vaikuttaa. Samanlaisina tapauksina olisi voinut mainita kukanosien
vaihtelevan lukumäärän, siemenaiheiden aseman, siemenen muodon, mikäli
se ei edistä leviämistä y.m.

Ylläolevassa väitteessä on paljon huomiota ansaitsevaa. Mutta
ensinnäkin meidän on oltava sangen varovaisia, tahtoessamme ratkaista,
mitkä rakennelmat ovat nykyään ja mitkä ovat aikaisemmin olleet
kullekin lajille hyödyllisiä. Toiseksi meidän on aina pidettävä
mielessämme, että kun jokin elimistön osa on muuntunut, niin ovat
muutkin osat joistakin hämärästi havaittavista syistä muuntuneet;
sellaisia syitä ovat lisääntynyt tai vähentynyt ravinnon virtaaminen
johonkin elimistönosaan, keskinäinen puristus, aikaisemmin kehittyneen
osan vaikutus myöhemmin kehittyneeseen j.n.e.; toiset muutosten syyt
taas johtavat meidät salaperäisiin vuorosuhteellisuustapauksiin, jotka
ovat meille tuiki käsittämättömiä. Kaikkia näitä vaikutuksia voimme
lyhyyden vuoksi nimittää yhteisellä nimellä kasvunlaeiksi. Kolmanneksi
meidän on otettava lukuun myöskin muuttuneiden elinehtojen suoranainen
ja pysyväinen vaikutus sekä n.k. spontaniset muuntelut, jotka varsin
vähän näyttävät riippuvan elinehtojen laadusta. Silmumuuntelut, kuten
sammalruusun ilmaantuminen tavalliseen ruusupensaaseen tai
nektaripersikan ilmaantuminen tavalliseen persikkapuuhun, ovat hyviä
esimerkkejä spontanisesta muuntelusta. Mutta näissäkään tapauksissa
emme voi olla varmat siitä, eikö jokin elinehtojen muutoksen
kasvinesteessä aiheuttama paikallinen muutos ole aikaansaanut
yllämainittuja muunteluita; muistakaamme että esim. pienen pieni
myrkkypisara voi synnyttää monimutkaisia äkämämuodostumia. Jokaisella
pienellä yksilöllisellä eroavaisuudella täytyy olla vaikuttava syynsä
yhtä hyvin kuin sattumalta syntyneillä selväpiirteisemmillä
muunteluillakin. Ja jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jatkuvasti, on
miltei varmaa, että kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samanlaisiksi.

Olen nyttemmin tullut siihen käsitykseen, että olen teokseni
aikaisemmissa painoksissa arvioinut spontanisen muuntelevaisuuden
aiheuttamien toisintojen lukumäärän ja merkityksen liian vähäiseksi.
Mutta mahdotonta on pitää spontanisen muuntelevaisuuden aiheuttamina
kaikkia niitä lukemattomia rakennelmia, jotka ovat niin oivallisesti
soveltautuneet kunkin lajin elintapoihin. Voin yhtä vähän uskoa tätä,
kuin että englantilaisen kilpahevosen tai vinttikoiran erinomaisesti
tehtäväänsä soveltautunut muoto, joka niin ihmetytti vanhempia
luonnontutkijoita ennenkuin luonnollisen valinnan periaate oli
tunnettu, olisi täten selitettävissä.

Maksanee vaivan valaista edellä tehtyjä huomautuksia esimerkeillä.
Mitä erinäisten osien oletettuun hyödyttömyyteen tulee, tarvinnee
tuskin huomauttaa, että korkeammilla ja paraiten tunnetuillakin
eläimillä on monia rakennelmia, jotka ovat niin korkealle kehittyneet,
ettei kukaan epäile niiden tärkeyttä, mutta siitä huolimatta ei tunneta
näiden rakennelmien tarkotusta tai se on vasta äskettäin tullut
tunnetuksi. Koska Bronn mainitsee eri hiirilajien korvien ja
hännän pituuden esimerkkeinä, joskin vähäpätöisinä, sellaisista
rakenteeneroavaisuuksista, joista ei voi olla mitään erityistä hyötyä,
tahdon huomauttaa, että tavallisen hiiremme ulkokorvat ovat toht.
Schobl'in mukaan tavattoman runsaasti hermoilla varustetut, joten ne
epäilemättä toimivat myöskin kosketuseliminä; tämän vuoksi korvien
pituus tuskin lienee aivan merkityksetön seikka. Pian saamme myöskin
nähdä, että häntä on hyvin hyödyllinen muutamille lajeille
tarttumaelimenä, ja tässä suhteessa sen pituudella on suuri merkitys
sen käyttökelpoisuuteen nähden.

Nägelin tutkielman johdosta tahdon lausua muutaman sanan kasveista.
Orchis-lajien kukissa esiintyy suuri joukko omituisia rakennelmia,
joita vielä muutama vuosi sitten pidettiin pelkkinä morfologisina
eroavaisuuksina eikä arveltu niillä olevan mitään erikoista tehtävää.
Mutta nykyään niillä tiedetään olevan mitä tärkein merkitys hyönteisten
avulla tapahtuvassa hedelmöittymisessä, ja ne ovat todennäköisesti
syntyneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Kukaan ei olisi joku
aika sitten voinut kuvitellakaan, että dimorfisten ja trimorfisten
kasvien heteiden ja emien erilaisella pituudella ja niiden asettelulla
olisi jotakin merkitystä, mutta nyt tiedämme, että niin on asian laita.

Eräissä kokonaisissa kasviryhmissä siemenaiheet ovat pystysuorassa,
toisissa ne taas ovat riippuvassa asennossa; muutamissa kasveissa
sitävastoin toiset saman sikiäimen siemenaiheista ovat pystysuorassa,
toiset riippuvassa asennossa. Nämä asennot näyttävät ensi katsannolta
pelkästään morfologisilta eikä niillä näytä olevan mitään fysiologista
merkitystä; kumminkin olen tohtori Hooker'ilta saanut tietää, että
muutamissa tapauksissa ainoastaan saman sikiäimen ylemmät siemenaiheet,
toisissa tapauksissa ainoastaan alemmat siemenaiheet hedelmöittyvät, ja
hän arvelee tämän mahdollisesti riippuvan siitä, miltä taholta
siitosputket tulevat sikiäimeen. Jos näin on laita, johtunee
siemenaiheiden asento silloinkin kun saman sikiäimen siemenaiheista
toiset ovat pystysuorassa, toiset riippuvassa asennossa, luonnollisesta
valinnasta, joka on säilyttänyt kaikki hedelmöittymistä ja siementen
muodostumista suosivat vähäiset asennonmuuntelut.

Useat eri lahkoihin kuuluvat kasvit tuottavat kahdenlaisia kukkia:
toiset ovat avonaisia ja tavallista rakennetta, toiset suljettuja ja
epätäydellisiä. Nämä kaksi kukkamuotoa eroavat usein ihmeellisesti,
mutta saattaapa nähdä niiden samassakin kasvissa asteittain liittyvän
toisiinsa välimuotojen välityksellä. Tavalliset avonaiset kukat voivat
risteytyä; risteytymisestä johtuvat edut tulevat näin ollen
turvatuiksi. Mutta suljetuilla, epätäydellisillä kukillakin on
silminnähtävästi tärkeä merkityksensä, ne kun suurella varmuudella
tuottavat runsaan siemensadon, käyttäen siihen ihmeen vähän siitepölyä.
Kuten juuri sanoimme, ovat molemmat kukkalaadut rakenteeltaan hyvin
eroavia. Epätäydellisten kukkien terälehdet ovat usein aivan
surkastuneet ja siitepölyhiukkasten läpimitta on pienentynyt. Ononis
columnae kasvin heteistä on joka toinen, siis viisi surkastuneita; ja
muutamilla Viola-lajeilla on kolme surkastunutta hedettä, kun taas
kaksi hedettä on säilyttänyt niille kuuluvan tehtävän, joskin ovat
kooltaan hyvin pieniä. Erään intialaisen orvokkilajin (nimeä en tunne,
koska kasvi ei tähän saakka ole tuottanut minulle mitään täydellisiä
kukkia) kolmenkymmenen suljetun kukan joukossa on kuusi kukkaa, joissa
verholehtien luku on vähentynyt viidestä, mikä on säännöllinen määrä,
kolmeen. Eräässä Malpighiaceae-heimon ryhmässä suljetut kukat ovat A.
de Jussieu'n mukaan vielä enemmän muuntuneet, sillä ne viisi hedettä,
jotka ovat verholehtiä vastassa, ovat pysähtyneet kehityksessään ja
ainoastaan kuudes, erästä terälehteä vastassa oleva hede on kehittynyt;
tätä hedettä ei ole ensinkään näiden lajien tavallisissa kukissa; emin
vartalo on kehityksessään pysähtynyt ja sikiäinten lukumäärä on
vähentynyt kolmesta kahteen. Vaikkakin nyt luonnollinen valinta
hyvinkin lienee kyennyt vähentämään muutamien kukkien kokoa ja
siitepölyn runsautta, kun nämä ovat tulleet tarpeettomiksi kukkien
sulkeutumisen vuoksi, on se tuskin kumminkaan aikaansaanut mitään
edellämainituista erikoisista toisinnoista, vaan niiden on täytynyt
johtua kasvunlaeista sekä siitä, että mainitut kukanosat ovat lakanneet
toimimasta siitepölyn vähenemistään vähetessä ja kukkien yhä enemmän
sulkeutuessa.

Koska on välttämätöntä, että annetaan täysi arvo kasvunlakien tärkeille
vaikutuksille, tahdon edellisten lisäksi vielä antaa muutamia
esimerkkejä toisenlaatuisista muunteluista, nim. samassa kasvissa
esiintyvistä samojen osien ja elinten eroavaisuuksista, jotka johtuvat
näiden osien ja elinten asemasta. Espanjalaisen kastanjan lehtien ja
eräiden mäntylajien neulasten muodostaman erokulman suuruus on
Schachtin lausunnon mukaan miltei vaakasuorissa oksissa erilainen kuin
pystysuorissa. Tavallisen ruutukasvin ja muutamien muiden kasvien
kukinnossa puhkeaa ensin yksi kukka, tavallisesti joko keskimäinen tai
latvimmainen, ja tällä on viisi terä- ja verholehteä sekä
viisilokeroinen sikiäin, kun sitävastoin kaikkien muiden kukkien
vastaavat osat ovat nelilehtisiä. Brittiläisen Adoxan ylimäisessä
kukassa on tavallisesti kaksi verholiuskaa muiden elinten ollessa
nelijakoisia, kun sitävastoin ympäröisissä kukissa tavallisesti on
kolme verholiuskaa ja muut elimet ovat viisijakoisia. Monien
Compositae- ja Umbelliferae-lajien (sekä muutamien muiden kasvien)
laitakukkien teriöt ovat paljon kehittyneemmät kuin kehräkukkien ja
tämä seikka näyttää usein olevan yhteydessä siitoselinten surkastumisen
kanssa. Vielä omituisempaa on, että kehrä- ja laitakukkien siemenet,
kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan eroavat suuresti
muodoltaan, väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan. Carthamus-kasvilla
ja muutamilla muilla Compositae-lajeilla ovat ainoastaan kehräkukkien
siemenet haivenelliset, ja Hyoseris-kasvin mykerö tuottaa kolmenlaisia
siemeniä. Tausch'in mukaan muutamien Umbelliferae-lajien laitakukat
ovat orthospermisia ja kehräkukat coelospermisia -- ominaisuus, jolle
De Candolle antoi erittäin suuren systematisen merkityksen muihin
lajeihin nähden. Professori Braun mainitsee erään Fumariaceae-heimoon
kuuluvan suvun, jonka kukinnon alemmilla kukilla on pitkänpyöreät
juomuiset ja yksisiemeniset pähkylät, ylemmillä kukilla taas suikeat,
kaksilehtiset ja kaksisiemeniset kodat. Tällaisissa tapauksissa --
jollei ole kysymys erittäin täydellisesti kehittyneistä laitakukista,
jotka tuottavat kasville hyötyä, koska ne helposti pistävät hyönteisten
silmään -- ei luonnollinen valinta ole voinut olla vaikuttamassa, tai
jos onkin, niin sen vaikutus on ollut aivan toisarvoista laatua. Kaikki
nämä muuntelut johtuvat mainittujen osien asemasta ja niiden
keskenäisestä vaikutuksesta toisiinsa, ja voi tuskin olla epäilystä
siitä, että jos kaikki saman kasvin kukat ja lehdet olisivat olleet
samoista ulkonaisista ja sisäisistä ehdoista riippuvaisia, kuten
eräissä asemissa olevat kukat ja lehdet, ne olisivat toisintuneet
aivan samanlaisiksi. Tapaamme usein muulloinkin sellaisia
rakenteenmuunteluja, joita kasvitieteilijät tavallisesti pitävät hyvin
tärkeinä, ainoastaan muutamissa saman kasvin yksilön kukissa tai
muutamissa kasviyksilöissä useiden yksilöiden joukossa, jotka kasvavat
aivan toistensa vieressä samojen elinehtojen alaisina. Koska näistä
muunteluista ei näytä olevan kasveille mitään erikoista hyötyä, eivät
ne voi olla luonnollisen valinnan aiheuttamia. Niiden syyt ovat meille
aivan tuntemattomat; emme voi edes selittää näitä muunteluita
turvautumalla johonkin lähinnä tarjoutuvaan syyhyn, kuten selitimme
viimeksimainittujen tapausten johtuvan kysymyksessäolevien kasvinosien
asemasta. Mainitsen vaan muutamia esimerkkejä. On niin tuiki
tavallista, että samassa kasvissa tapaamme neljä-, viisi- ja
useampijakoisia kukkia, ettei minun siitä tarvinne antaa mitään
erityisiä esimerkkejä; mutta koska lukumäärän muuntelut silloin, kun
osia on vähän, ovat verrattain harvinaisia, voinen mainita että De
Candollen mukaan Papaver tracteatum'in kukilla on joko kaksilehtinen
verhiö ja nelilehtinen teriö (mikä on unikoissa tavallista) tai
kolmilehtinen verhiö ja kuusilehtinen teriö. Se tapa, millä terälehdet
ovat laskoksilla silmussa, on useimmissa ryhmissä hyvin vakaa
morfologinen ominaisuus, mutta professori Asa Gray huomauttaa, että
muutamilla Mimulus-lajeilla on melkein yhtä yleisesti silmikkoasento
sekä samanlainen kuin Rhinanthideae ala-heimossa että kuin
Antirrhinideae ala-heimossa, johon jälkimäiseen alaheimoon suku kuuluu.
Aug. Hilaire mainitsee seuraavat tapaukset: Zanthoxylon suku kuuluu
erääseen Rutaceae heimon ryhmään, johon kuuluvilla kasveilla on yksi
ainoa sikiäin, mutta muutamilla tämän ryhmän lajeilla voi samassa
kasvissa, vieläpä samassa röyhyssä tavata sekä yhdellä että kahdella
sikiäimellä varustettuja kukkia. Helianthemum kasvien kota on yksi- tai
kolmilokeroinen ja Helianthemun mutabile kasvilla "on hedelmässään
kapeampi tai leveämpi levy istukan ja hedelmäseinän välissä". Saponaria
officinalis kasvin kukissa toht. Masters on huomannut sekä laita- että
irtonaisia keski-istukoita. Vihdoin löysi St. Hilaire Comphia
oleaeformis kasvin levenemisalueen etelärajalla kaksi muotoa, joiden
hän ensin arveli olevan erikoisia lajeja, mutta huomasi sittemmin
niiden kasvavan samassa pensaassa. Ja hän lisää: "Tässä ovat siis
samassa yksilössä heteet ja emi kiinnittyneet joko samaan pystysuoraan
lapakkoon tai samaan kukkapohjukseen".

Näemme siis, että monet kasveissa huomattavat morfologiset
muutokset ovat johdettavissa kasvunlaeista ja osien keskinäisestä
vuorovaikutuksesta. Mutta mitä Nägelin esittämään oppiin synnynnäisestä
edistymis- ja täydellistymispyrkimyksestä tulee, niin tokkohan voimme
yllämainittujen silmäänpistävien muuntelujen johdosta väittää kasvien
osottavan kehitystä korkeampaa astetta kohti? Päinvastoin tahtoisin
yksistään siitä syystä, että kysymyksessä olevat osat eroavat suuresti
samassa kasvissa, pitää tuollaisia muunteluja hyvin merkityksettöminä
kasville itselleen, mikä merkitys niillä sitten lieneekin meidän
jaotuksillemme. Hyödyttömän osan liittymisen elimistöön voitanee tuskin
katsoa kohottavan elimistöä korkeammalle asteelle. Ja mitä
ennenmainittuihin epätäydellisiin ja suljettuihin kukkiin tulee,
osottavat ne pikemmin taantumusta kuin edistystä, kuten myöskin on
useiden loisina elävien ja surkastuneiden eläinten laita. Me emme tunne
syytä, joka aiheuttaa edellämainitut muuntelut, mutta me voimme
päättää, että jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jotakuinkin
yhdenmukaisesti jonkun ajan kuluessa, olisivat tuloksetkin jotakuinkin
yhdenmukaiset, ja siinä tapauksessa kaikki lajin yksilöt toisintuisivat
samaan suuntaan.

Koska mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä lajien
menestymiselle, ei luonnollinen valinta ole voinut kartuttaa ja lisätä
mitään niissä esiintyneitä lieviä muunteluita. Kun rakennelma, joka on
kehittynyt kauan jatkuneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta, lakkaa
olemasta hyödyllinen lajille, niin se yleensä tulee muuntelevaiseksi --
kuten havaitsemme esim. surkastuneista elimistä --, koska se samalla
lakkaa olemasta luonnollisen valinnan sääntelevän vaikutuksen alaisena.
Mutta kun elimistön tai elinehtojen laatu on synnyttänyt muunteluita,
joilla ei ole merkitystä lajien menestykselle voivat nämä periytyä --
ja ovatkin ilmeisesti periytyneet -- miltei samanlaisina lukuisiin
muilla tavoin muuntuneisiin jälkeläisiin. Useimmille imettäväisille,
linnuille ja matelijoille ei sillä seikalla ole voinut olla suurtakaan
merkitystä, onko niiden ruumis ollut karvojen, höyhenten vaiko suomujen
peittämä, mutta kumminkin on karvapeite siirtynyt perinnöksi miltei
kaikille imettäväisille, höyhenpeite kaikille linnuille ja suomupeite
kaikille varsinaisille matelijoille. Me annamme suuren systematisen
merkityksen jokaiselle rakennelmalle, olkoonpa tämä mikä tahansa, joka
on yhteinen useille sukulaismuodoille, ja senvuoksi sillä usein
arvellaan olevan hyvin tärkeän merkityksen lajin elämälle. Olen
taipuvainen uskomaan, että morfologiset eroavaisuudet, joille me
annamme niin suuren arvon, kuten lehtien asento, kukan ja sikiäimen
jakautuminen, siemenaiheiden asema y.m., useinkin aluksi esiintyivät
epävakaisina muunteluina, jotka ennemmin tai myöhemmin vakaantuivat
elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laadun ja eri yksilöiden
risteytymisen, mutta ei luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Sillä
koska lajien menestys ei riipu näistä morfologisista ominaisuuksista,
eivät mitkään niissä esiintyneet vähäiset poikkeavaisuudet ole voineet
olla luonnollisen valinnan sääntelevän ja kartuttavan vaikutuksen
alaisina. Me johdumme tästä hyvin omituiseen tulokseen, nim. siihen,
että ominaisuudet, joiden elinmerkitys lajille on vähäinen, ovat
systematikolle kaikkein tärkeimmät. Mutta kuten myöhemmin saamme nähdä,
käsitellessämme luokittelun kehitysperiaatetta, ei tämä väite ensinkään
ole niin paradoksillinen, kuin miltä se ensimmältä kenties kuulostaa.

Vaikkakaan meillä ei ole mitään varmoja todistuksia siitä, että
elollisissa olennoissa on olemassa synnynnäinen taipumus
progressiviseen kehitykseen, on tämä kumminkin välttämätön seuraus
luonnollisen valinnan jatkuvasta vaikutuksesta, kuten teokseni
neljännessä luvussa olen koettanut osottaa. Sillä paras määritelmä,
mikä milloinkaan on annettu elimistön kehityksen korkeudesta, on se,
että elimistö on sitä korkeammalle kehittynyt, kuta enemmän sen osat
ovat erikoistuneet. Ja luonnollinen valinta pyrkii juuri tähän, mikäli
osat siten tulevat kykeneviksi tehokkaammin suorittamaan tehtävänsä.

Eräs etevä eläintieteilijä, St. George Mivart, on äskettäin kerännyt
yhteen kaikki sekä minun että muiden esiintuomat vastasyyt, jotka
puhuvat luonnollisen valinnan oppia vastaan, sellaisena kuin Wallace ja
minä sen olemme esittäneet, ja hän on valaissut niitä erinomaisella
taidolla. Täten esitettyinä nuo vastaväitteet muodostavat pelottavan
rintaman ja koska Mivart ei ole katsonut tehtäväänsä kuuluvan kaikkien
niiden seikkojen ja syiden esittämistä, jotka vastustavat hänen
johtopäätöksiään, vaaditaan lukijalta, joka tahtoo tasapuolisesti
punnita sekä teorian puolesta että sitä vastaan puhuvia todisteita,
suurta ajatuksen ja muistin ponnistusta. Käsitellessään erikoisia
tapauksia Mivart sivuuttaa elinten lisääntyneen käytön ja käytön
puutteen vaikutukset, joille minä aina olen antanut suuren merkityksen
ja joita uskon käsitelleeni laajemmin kuin kukaan muu kirjailija
teoksessani "Variation under Domestication". Usein hän myöskin olettaa,
etten anna mitään merkitystä luonnollisesta valinnasta riippumattomalle
muuntelulle, vaikka olen juuri mainittuun teokseeni koonnut suuremman
joukon varmoja tosiasioita tältä alalta, kuin mitä on löydettävissä
mistään minulle tunnetusta teoksesta. Kenties arvostelukykyni ei ole
luotettava, mutta luettuani tarkkaavasti Mivartin kirjan ja
vertailtuani jokaista sen osaa siihen, mitä itse olen sanonut samasta
asiasta, tunsin olevani varmempi kuin milloinkaan ennen niiden
johtopäätösten yleisestä pätevyydestä, joihin tässä teoksessani olen
tullut, joskin ne yksityiskohdissaan saattavat sisältää erehdyksiä,
kuten on luonnollista näin monimutkaisessa asioissa.

Kaikki Mivartin vastaväitteet tulevat puheeksi tässä teokseni
painoksessa, mikäli niitä ei jo ennen ole käsitelty. Moneen lukijaan
näyttää Mivartin esittämä uusi väite, että "luonnollinen valinta on
kykenemätön selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita",
vaikuttaneen yllättävästi. Kysymys on mitä läheisimmässä yhteydessä
ominaisuuksien asteittaisen kehittymisen kanssa, jota usein seuraavat
tehtävänmuutokset, kuten esim. uimarakon muuttuminen keuhkoiksi. Nämä
ovat seikkoja, jotka jo ovat olleet puheena edellisessä luvussa. Siitä
huolimatta tahdon tässä lähemmin tarkastaa Mivartin mainitsemia
tapauksia, valitsemalla niistä ainoastaan tärkeimmät, koska tilan puute
ei salli minun käsitellä kaikkia.

Giraffi on korkean ruumiinsa, pitkän kaulansa ja pitkien
etujalkojensa, päänsä ja kielensä vuoksi koko rakenteeltaan
erinomaisesti soveltautunut syömään lehtiä korkealta puista. Siten se
voi hankkia ruokansa korkeammalta kuin muut samalla seudulla elävät
kavioeläimet ja tästä on sillä nälänhädän aikoina suuri hyöty.
Etelä-Amerikan niata-eläin osottaa meille, kuinka pienilläkin
rakenteeneroavaisuuksilla on tällaisina aikoina ratkaiseva merkitys
eläinten elossa-pysymiseen nähden. Tämä nautaeläin voi nimittäin syödä
ruohoa maasta yhtä hyvin kuin muutkin sen sukulaiset, mutta
esiinpistävän alaleukansa vuoksi se ei usein sattuvina kuivuuden
aikoina voi syödä puiden lehviä, kaisloja y.m., joita tavallinen
nautakarja ja hevoset hädän pakottamina käyttävät ravinnoksensa;
tällaisina aikoina niata-eläimet siis joutuisivat perikatoon, jolleivät
niiden omistajat niitä elättäisi. Ennenkuin tulemme Mivartin
vastaväitteisiin, lienee paikallaan vielä kerran selittää, kuinka
luonnollinen valinta tavallisissa tapauksissa vaikuttaa. Ihminen on
muuttanut eräiden kotieläintensä muotoa, -- kenties kiinnittämättä
huomiota erikoisiin rakenteenkohtiin -- ainoastaan säilyttämällä ja
siitokseen käyttämällä nopeimpia yksilöitä, kun on ollut kysymys
juoksijahevosista ja vinttikoirista; voitokkaimpia lintuja, kun on
kysymys ollut taistelukukoista j.n.e. Samoin lienevät luonnontilassakin
usein säilyneet ne syntymässä olevan giraffilajin yksilöt, jotka
nälänhädän vallitessa ylettyivät syömään vaikkapa vain tuuman tai pari
korkeammalta kuin muut, sillä ruokaa etsiessään niiden on täytynyt
samoilla koko alue ristiin rastiin. Että saman lajin yksilöt usein
lievästi eroavat toisistaan, mitä ruumiinosien suhteelliseen pituuteen
tulee, sen voimme nähdä useista luonnontieteellisistä teoksista, joissa
on julkaistu tarkkoja mittauksia. Nämä pienet suhde-eroavaisuudet,
jotka riippuvat kasvun- ja muuntelun laeista, eivät useimmille lajeille
tuota vähintäkään hyötyä eivätkä merkitse näille mitään. Mutta giraffin
laita lienee ollut toisin, katsoen niihin elinehtoihin, joiden alaisena
se muodostuessaan on todennäköisesti ollut; sillä yleensä lienevät ne
yksilöt jääneet elämään, joiden joku tai jotkut ruumiinosat olivat
tavallista pitemmät. Nämä yksilöt ovat pariutuneet ja jättäneet
jälkeläisiä, jotka joko ovat perineet samat ruumiilliset omituisuudet
tai taipumuksen muuntelemaan samalla tavalla, kun sitävastoin ne
yksilöt, jotka ovat olleet vähemmän suotuisasti kehittyneitä
mainituissa suhteissa, ovat ensi sijassa tuhoutuneet.

Tästä näemme, ettei yksityisten eläinparien eristys ole tarpeellista,
kuten ihmisen määräperäisesti jalostaessa rotua. Luonnollinen valinta
säilyttää ja siten eristää muista kaikki paremmat yksilöt, antaa niiden
vapaasti pariutua keskenänsä, sekä hävittää kaikki huonommat yksilöt.
Jos tätä kehitystä, joka tarkalleen vastaa ihmisen itsetiedotonta
valintaa ja jota ruumiinosien lisääntyneen harjotuksen perinnölliset
vaikutukset epäilemättä osaltaan mitä huomattavimmalla tavalla
edistävät, jatkuu pitkän ajan, näyttää minusta miltei varmalta, että
tavallinen kavioeläin voi täten muuttua giraffiksi.

Tätä johtopäätöstä vastaan Mivart tekee kaksi vastaväitettä. Toinen
niistä on se, että lisääntynyt ruumiinkoko ilmeisesti vaatii suuremman
ravintomäärän, ja hänestä näyttää "hyvin epätietoiselta, riittäisivätkö
lisääntyneestä ruumiinkoosta johtuvat edut korvaamaan sen tuottamia
haittoja sellaisina aikoina, jolloin ravintoa on niukalti". Mutta koska
giraffi todella on hyvin yleinen Etelä-Afrikassa ja koska muutamat
maailman suurimmista antilopi-lajeista, jotka ovat kookkaampia kuin
härkä, ovat siellä hyvin runsaslukuisia, niin mikä estää meitä
olettamasta, että siellä, mitä ruumiinkokoon tulee, aikaisemmin on
ollut olemassa välimuotoja, jotka niinkuin nykyään elävät lajitkin ovat
saaneet kestää ankaroita nälänhädän aikoja. Aivan varmasti on
kehittyvällä giraffilla ollut jotakin etua siitä, että sillä jokaisella
ruumiinkokonsa lisääntymisasteella on ollut käytettävänään
ruokavarasto, jonka muut kavioeläimet ovat jättäneet koskemattomaksi.
Sitäpaitsi meidän on huomattava, että lisääntynyt koko suojelee tätä
eläintä miltei kaikilta muilta petoeläimiltä paitsi leijonalta; ja
tätäkin petoa vastaan on giraffilla suojeluskeino, nimittäin sen pitkä
kaula, joka, kuten Chauncey Wright on huomauttanut, toimittaa
vartiotornin virkaa -- sitä paremmin, kuta pitempi se on. Juuri tästä
syystä, huomauttaa Sir S. Baker, on metsästäjän vaikeampi hiipimällä
lähestyä giraffia kuin mitään muuta otusta. Pitkää kaulaansa giraffi
käyttää myöskin hyökkäys- ja puolustusaseena kiivaasti heiluttamalla
tylsillä sarventyngillä varustettua päätänsä. Harvoin määränneekään
yksi ainoa edullinen ominaisuus jonkin lajin säilymistä, vaan riippunee
se kaikista, sekä suurista että pienistä edullisista ominaisuuksista
yhteensä.

Mivartin toinen vastaväite on se, että jos kerran luonnollisella
valinnalla on niin tehokas vaikutus ja jos siitä, että eläin ylettyy
syömään korkealta puista, on niin suurta etua, niin miksi ei mikään muu
kavioeläin ole saanut pitkää kaulaa ja korkeata ruumista kuten giraffi
ja vähemmässä määrässä kameeli, guanaco ja macrauchenia. Tai miksi ei
mikään tämän ryhmän jäsen ole saanut pitkää kärsää? Mitä Etelä-Afrikaan
tulee, jossa muinoin on elänyt lukuisia giraffilaumoja, ei vastaus ole
vaikea antaa. Asia selviää paraiten esimerkin avulla. Englannissa
näemme jokaisella niityllä, missä puita kasvaa, kuinka hevoset tai
lehmät ovat aivan tasakorkeudelta syöneet puista alemmat oksat
paljaiksi. Mitäpä etua olisi nyt esim. lampailla, jotka käyvät
mainituilla niityillä, siitä että niiden kaula hiukan pitenisi?
Jokaisella alueella on miltei varmasti aina joku eläinlaji, joka
kykenee syömään puista korkeammalta kuin muut; ja miltei yhtä varmaa
on, että ainoastaan tämän eläinlajin kaula on luonnollisen valinnan ja
lisääntyneen käyttämisen vaikutuksesta voinut pitentyä mainitun
tarkotuksen mukaiseksi. Etelä-Afrikassa on kilpailun siitä, mitkä
eläimet kykenevät syömään korkeammalta akasioiden ja muiden siellä
kasvavien puiden lehtiä, täytynyt tapahtua eri giraffiyksilöiden eikä
giraffin ja muiden kaviollisten välillä.

Miksi eivät useammat tähän lahkoon kuuluvat, maailman eri osissa elävät
eläimet ole saaneet joko pitkää kaulaa tai kärsää, siihen ei voi antaa
varmaa vastausta; mutta vastauksen vaatiminen tällaiseen kysymykseen
onkin yhtä järjetöntä kuin sen vaatiminen esim. kysymykseen, miksi ei
jokin historiallinen tapaus ole tapahtunut tässä vaan tuossa maassa. Me
emme tunne niitä ehtoja, jotka määräävät kunkin lajin levenemisen ja
lukumäärän, emmekä me voi edes lausua arveluitakaan siitä, mitkä
rakenteenmuutokset olisivat omansa edistämään sen levenemistä jollakin
uudella alueella. Kumminkin voimme osapuilleen käsittää, mitkä eri syyt
ovat saattaneet ehkäistä pitkän kaulan tai kärsän kehittymistä.
Ylettyäkseen syömään lehtiä huomattavan korkealta (kiipeämättä, johon
kavioeläinten rakenne varsin huonosti soveltuu) tarvitsee eläimellä
olla hyvin suurikokoinen ruumis. Mutta me tiedämme, että eräillä
alueilla, esim. Etelä-Amerikassa, luonnon rehevyydestä huolimatta on
tavattoman vähän suuria nelijalkaisia, kun sitävastoin Etelä-Afrikassa
on niitä verrattoman paljon runsaammin. Me emme tiedä, mikä on syynä
tähän emmekä myöskään sitä, miksi myöhempi tertiäri-aika oli niille
paljon edullisempi kuin nykyaika. Olkootpa syyt mitkä tahansa, sen
ainakin voimme havaita, että eräät alueet ja aikakaudet ovat olleet
paljon suotuisampia kuin toiset giraffin tapaisten suurten
nelijalkaisten kehittymiselle.

Jotta eläimelle kehittyisi jokin erikoisesti muodostunut ja suurentunut
rakenteenosa, on miltei välttämätöntä, että eräät muutkin osat
muuntuvat ja soveltautuvat sen mukaisiksi. Vaikka jokainen ruumiinosa
lievästi muuntelee, ei silti ole sanottu, että nuo tärkeät ruumiinosat
aina muuntelevat oikeaan suuntaan ja riittävässä määrässä. Me tiedämme
eri kotieläinlajiemme ruumiinosien muuntelevan eri tavalla ja eri
määrässä, ja toisten lajien olevan paljon muuntelevaisempia kuin
toisten. Ja jos suotuisia muunteluita syntyisikin, ei silti ole varmaa,
että luonnollinen valinta voi niihin vaikuttaa, luoden rakennelman,
joka ilmeisesti on lajille hyödyllinen. Jos esim. jollakin alueella
elävien yksilöiden lukumäärä on etupäässä riippuvainen petoeläinten
aikaansaamasta hävityksestä, ulkonaisista ja sisällisistä loiseläimistä
y.m., kuten usein näyttää olevan laita, silloin luonnollinen valinta ei
kykene aikaansaamaan suuria tai toimii hyvin hitaasti, muuntaessaan
jotakin erikoista rakennelmaa, jonka tarkotuksena on ravinnon
hankkiminen. Luonnollisen valinnan prosessi on kuin onkin hyvin hidas,
ja samojen suotuisien olosuhteiden täytyy vallita kauan, jotta joitakin
huomattavia vaikutuksia syntyisi. Ainoastaan tällaisia yleisiä ja
epämääräisiä syitä esittämällä voimme selittää, miksi eivät
kavioeläimet useammissa maapallon osissa ole saaneet pitkää kaulaa tai
muuta keinoa voidakseen syödä puiden ylemmistä oksista.

Samanlaatuisia vastaväitteitä kuin edellämainitut ovat monet muutkin
kirjailijat esittäneet. Kaikissa heidän mainitsemissaan tapauksissa
ovat todennäköisesti, paitsi jo mainittuja syitä, erinäiset muutkin
syyt ehkäisseet sellaisten rakennelmien muodostumista luonnollisen
valinnan vaikutuksesta, joita olisimme valmiit pitämään lajille
hyödyllisinä. Eräs kirjailija kysyy, miksi ei strutsi ole saanut
lentokykyä? Mutta jos hetkisen mietimme asiaa, havaitsemme kuinka
suunnattoman ravintomäärän tämä erämaanlintu tarvitsisi, jotta sillä
olisi voimaa kannattaa jättiläisruumistaan ilmassa. Valtameren saarilla
asustaa lepakoita ja hylkeitä, mutta ei mitään maalla eläviä
imettäväisiä; koska kumminkin muutamat näistä lepakoista muodostavat
erityisiä lajeja on niiden kauan täytynyt elää nykyisessä
kotiseudussaan. Sir C. Lyell kysyy senvuoksi ja mainitseekin
vastaukseksi muutamia syitä, miksi ei hylkeistä ja lepakoista ole
noilla saarilla syntynyt maaelämään soveltautuneita muotoja.
Hylkeidenhän olisi siinä tapauksessa ensin täytynyt muuttua
raateleviksi, melkoisen kookkaiksi maaeläimiksi ja lepakkojen taas
maalla eläviksi hyönteissyöjiksi. Edellisiltä puuttuisi siellä
saalista. Lepakot käyttäisivät ravinnokseen maassa eläviä hyönteisiä,
mutta näitä pyydystävät uutterasti myöskin matelijat ja linnut, joita
jo ennestään runsaasti asustaa valtameren saarilla. Ainoastaan
määrätyt, erikoiset ehdot ovat edullisia muuttuvalle lajille.
Täydellinen maaeläin voi, aluksi satunnaisesti pyydystelemällä saalista
matalassa vedessä ja sitten joissa tai järvissä, vihdoin muuttua
täydelliseksi vesieläimeksi, joka ei karta avointa valtamertakaan.
Mutta valtameren saarilla ei ole olemassa sellaisia suotuisia
elinehtoja, jotka olisivat omansa muuttamaan hylkeet vähitellen
takaisin maaeläimiksi. Lepakot ovat, kuten aikaisemmin on osotettu,
todenmukaisesti saaneet siipensä siten, että ne aluksi ovat
siipioravien tavalla liitäneet ilmassa puusta puuhun, joko
pelastuakseen vihollistensa kynsistä tai välttyäkseen putoamasta. Mutta
kun ne kerran ovat saavuttaneet oikean lentokyvyn, ei tämä kyky ole
voinut, ainakaan edellämainittujen tarkotusten vuoksi, taantua takaisin
epätäydellisemmälle asteelleen, ilmassa liitämiseksi. Lepakkojen
siivet olisivat tosin, kuten useiden lintujen, voineet käytännön
puutteessa suuresti pienentyä tai kokonaan hävitä. Mutta tässä
tapauksessa lepakkojen olisi ensin täytynyt kehittyä nopeiksi,
ainoastaan takaraajojaan käyttäviksi maassajuoksijoiksi, voidakseen
kilpailla lintujen ja muiden maassa elävien eläinten kanssa; ja
tällaiseen muutokseen näyttää lepakoilla olevan hyvin pienet
edellytykset. Nämä pelkkiin olettamuksiin perustuvat huomautukset olen
tehnyt ainoastaan osottaakseni, että rakenteen muutos, jonka jokaisen
asteen tulee olla lajille edullinen, on hyvin monimutkainen asia ja
ettei ole ensinkään ihmeteltävää, jollei jossakin erikoisessa
tapauksessa ole tällaista muutosta tapahtunut.

On myöskin usein kysytty, miksi eivät toisten eläinten henkiset kyvyt
ole kehittyneet yhtä korkealle kuin toisten, vaikka niiden kehittyminen
olisi ollut kaikille eduksi. Miksi eivät apinat ole saavuttaneet
ihmisen henkisiä kykyjä? Vastaukseksi voisi mainita useita syitä, mutta
koska ne ovat ainoastaan olettamuksia ja koska niiden suhteellista
todennäköisyyttä ei voi arvostella, olisi turhaa niitä esittää.
Viimemainittuun kysymykseen ei toki pitäisi vaatia mitään varmaa
vastausta, sillä eihän kukaan voi selittää esim. sitä, miksi toinen
kahdesta metsäläisrodusta on kohonnut korkeammalle sivistysasteelle
kuin toinen, mikä ilmeisesti edellyttää korkeampaa aivojen kehitystä.

Palatkaamme Mivartin muihin vastaväitteisiin. Hyönteiset muistuttavat
usein eräitä esineitä, kuten vihreitä tai lakastuneita lehtiä, kuivia
oksia, jäkälänkappaleita, kukkia, kasvien okaita, lintujen ulostuksia
tai muita eläviä hyönteisiä (viimemainittuun kohtaan aion myöhemmin
uudelleen palata). Tämä suojeleva yhdennäköisyys on usein ihmeteltävä
eikä rajotu pelkästään väriin, vaan ulottuu myöskin muotoon, jopa
hyönteisten asentoihinkin. Toukat, jotka kuivien oksien tavoin
liikkumattomina törröttävät pensaissa, joissa ne elävät, tarjoavat
oivallisen esimerkin tällaisesta yhdennäköisyydestä. Ne tapaukset,
joissa hyönteiset muistuttavat sellaisia esineitä kuin lintujen
ulostuksia, ovat harvinaisia ja poikkeuksellisia. Mivart huomauttaa
näiden yhdennäköisyyksien johdosta: "Koska Darwinin teorian mukaan on
olemassa alituinen taipumus epämääräiseen muunteluun ja koska noiden
äärettömän pienten alkumuunteluiden täytyy tapahtua _kaikkiin
suuntiin_, täytyy niiden pyrkiä tasottamaan toisensa ja aluksi
muodostamaan niin epävakaisia toisintoja, että on vaikeata jollei
mahdotonta käsittää, kuinka sellaisista äärettömän pienten
alkumuunteluiden epämääräisistä vivahduksista koskaan voisi kehittyä
niin selvä yhdennäköisyys jonkun lehden, bamburuo'on tai muun esineen
kanssa, että luonnollinen valinta voisi tarttua toimeen ja tehdä
muuntelun pysyväiseksi."

Mutta kaikissa edellämainituissa tapauksissa oli epäilemättä
hyönteisten ollessa alkuasteellaan jokin ylimalkainen ja satunnainen
yhdennäköisyys olemassa niiden ja jonkun hyönteisten oleskelupaikalla
yleisesti tavattavan esineen välillä. Tämä ei ole ensinkään
epätodennäköistä, katsoen ympäröivien esineiden miltei äärettömään
lukumäärään ja olemassa-olevien hyönteisten suureen erilaisuuteen, mitä
väriin ja muotoon tulee. Koska jonkunmoinen ylimalkainen yhdennäköisyys
on tarpeen lähtökohdaksi, voimme käsittää, miksi eivät suuremmat ja
korkeammalla kannalla olevat eläimet (minun tietääkseni yhtä ainoata
kalalajia lukuunottamatta) ole suojeltuja siten, että muistuttaisivat
joitakin erityisiä esineitä, vaan siten, että ne muistuttavat,
etupäässä väriltään, sitä ympäristöä kokonaisuudessaan, jossa ne
elävät. Jos oletetaan, että hyönteinen sattui alussa jonkun verran
muistuttamaan kuivaa oksaa tai kuihtunutta lehteä ja että se lievästi
muunteli eri suuntiin, silloin olivat kaikki ne muuntelut omansa
säilymään, jotka tekivät hyönteisen hiukankin enemmän sellaisten
esineiden näköiseksi ja siten suojelivat sitä vihollisilta, jotavastoin
muut muuntelut saivat jäädä oman onnensa nojaan ja lopulta hävisivät.
Mivartin vastaväitteellä olisi epäilemättä merkitystä, jos tahtoisimme
selittää yllämainitut yhdennäköisyydet aiheutuneiksi pelkästä
epävakaisesta muuntelevaisuudesta, riippumatta luonnollisesta
valinnasta. Mutta koska asian laita ei ole tällainen, ovat ne
merkityksettömiä. En myöskään käsitä, mitä merkitystä olisi sillä
Mivartin mainitsemalla vaikeudella, joka koskee "niitä viimeisteleviä
siveltimenvetoja, jotka tekevät yhdennäköisyyden täydelliseksi". Hän
tarkottaa tällä sellaisia tapauksia kuin esim. Wallacen mainitsemaa
keppihyönteistä (Ceroxylus laceratus), "joka muistuttaa maassa matavan
sammalen eli jungermannian peittämää keppiä". Yhdennäköisyys oli niin
suuri, että eräs dyaki-alkuasukas väitti lehtimäisiä kasvannaisia
oikeaksi sammaleksi. Hyönteisiä pyydystelevät linnut ja muut
viholliset, joiden näkö on luultavasti tarkempi kuin meidän, ja
jokainen askel suurempaa yhdennäköisyyttä kohti, joka auttoi hyönteistä
välttämään vihollistensa huomiota, oli omansa edistämään sen
säilymistä; ja kuta täydellisempi yhdennäköisyys oli, sitä parempi
hyönteiselle. Katsoen lajien välillä havaittavien eroavaisuuksien
laatuun siinä ryhmässä, johon mainittu Ceroxylus kuuluu, ei ole
ensinkään epätodennäköistä, että tämän hyönteisen ihossa olevat
epäsäännöllisyydet ovat muunnelleet ja että nämä ovat siten saaneet
enemmän tai vähemmän vihreän värin. Sillä jokaisessa ryhmässä ovat ne
ominaisuudet, jotka eroavat ryhmän eri lajeilla, kaikkein alttiimmat
muuntelemaan, kun sitävastoin sukuominaisuudet eli kaikille lajeille
yhteiset ominaisuudet ovat pysyväisimmät.

Grönlannin valas on maailman ihmeellisimpiä eläimiä ja sen
sarveishetulat ovat sen merkillisimpiä omituisuuksia. Hetuloita on
rivissä yläleuan kummallakin puolella noin 800 ja ne sijaitsevat toinen
toistensa takana kohtisuorassa suun pituusviivaa vastaan. Päärivien
sisäpuolella on muutamia sivurivejä.

Hetuloiden alapäät ja sisäsyrjät ovat pirstautuneet jäykiksi
harjaksiksi, jotka täyttävät koko jättiläismäisen kidan ja joiden
tehtävänä on siivilöidä vettä ja siten pidättää ne pienet eläimet,
joista tämä suuri eläin saa ravintonsa. Grönlannin valaan pisimmät,
keskimäiset hetulat ovat 10, 12, jopa 15 jalkaa pitkiä, mutta eri
valaslajeilla vaihtelee hetuloiden pituus asteittaisesti. Erään lajin
keskimäiset hetulat ovat Scoresbyn mukaan 4 jalkaa, erään toisen 3
jalkaa, erään kolmannen 18 tuumaa ja Baloenoptera rostratan ainoastaan
noin 9 tuumaa pitkiä. Sitäpaitsi hetuloiden sarveisaine on laadultaan
erilaista eri lajeilla.

Mivart huomauttaa näistä hetuloista, että "jos ne kerran olisivat
saavuttaneet sellaisen ko'on ja kehityksen, että niistä olisi jotakin
hyötyä, silloin luonnollinen valinta yksinänsä olisi omansa edistämään
niiden säilymistä ja kohtuullista suurenemista. Mutta mikä olisi pannut
alulle tämän hyödyllisen kehityksen?" Tähän voisi vastata: eikö olisi
ajateltavissa, että hetulavalaan aikaisempien esivanhempien suu on
ollut jotenkin samanrakenteinen kuin sorsan sarveissälöillä varustettu
nokka? Sorsat hankkivat ruokansa, samoinkuin valaatkin, siivilöimällä
vettä ja mutaa, ja senvuoksi on tätä heimoa joskus kutsuttukin nimellä
_Criblatores_, siivilöitsijät. Toivoakseni ei sanojani selitetä siten,
että muka olen sanonut valaiden esivanhemmilla todella olleen suussansa
sarveissälöt niinkuin sorsalla. Tahdon vaan osottaa, ettei tämä ole
mahdotonta ja että Grönlannin valaan suunnattomat hetulat ovat voineet
kehittyä tuollaisista sälöistä vähitellen, aste asteelta, jokaisen
asteen ollessa omistajalleen hyödyllinen.

Lapasorsan (Spatula clypeata) nokka on rakenteeltaan vielä
ihmeellisempi ja monimutkaisempi kuin valaan suu. Kummassakin
yläleukapielessä on (minun tutkimassani eksemplarissa) 188 ohuen,
joustavan sälön muodostama kammantapainen rivi, jossa sälöt ovat
vinosti poikkileikatut niin että päättyvät terävästi ja ovat
poikittaisessa asennossa nokan pituusviivaa vastaan. Ne lähtevät
kitalaesta ja niitä kiinnittää taipuisa kalvo yläleuan reunaan.
Keskimäiset sälöt ovat pisimmät; ne ovat noin 1/3 tuumaa pitkät ja
pistävät esiin noin 0,14 tuumaa yläleuan reunasta. Niiden juurella on
lyhyt sivurivi viistoon poikittaisia sälöjä. Mainituissa suhteissa
sälöt muistuttavat valaan suussa olevia hetuloita. Sitävastoin nokan
kärkipuolessa olevat sälöt eroavat paljon valaan hetuloista, koska ne
suuntautuvat sisäänpäin eivätkä suoraan alaspäin. Lapasorsan pään
pituus on noin 1/18 osaa kohtalaisen Baloenoptera rostratan pään
pituudesta, joskin jälkimäisen pää on suhteellisesti verrattoman paljon
jykevämpi. Mainitun valaslajin hetulat ovat ainoastaan yhdeksän tuumaa
pitkiä. Jos olettaisimme että lapasorsan pää olisi yhtä pitkä kuin
Baloenopteran, olisivat sarveissälöt kuuden tuuman pituisia -- siis
kaksi kolmannesta mainitun valaslajin hetuloiden pituudesta. Lapasorsan
alaleuka on varustettu yhtä pitkillä, mutta hienommilla sarveissälöillä
kuin yläleuka; siinä suhteessa se eroaa huomattavasti valaan
alaleuasta, jossa ei ole mitään hetuloita. Mutta toisaalta näiden
alaleuan sälöjen päät haarautuvat harjasmaisiksi kärjiksi, joten ne
omituisesti muistuttavat valaan hetuloita. Eräällä myrskylintujen
heimoon kuuluvalla Prion nimisellä suvulla on ainoastaan yläleuka
varustettu sälöillä, jotka ovat hyvin kehittyneet ja pistävät esiin
yläleuan reunan alapuolelle, joten tämän linnun nokka siinä suhteessa
muistuttaa valaan suuta.

Lapasorsan korkealle kehittyneestä nokanrakenteesta johdumme
(kuten Salvin'ilta saamistani tiedonannoista ja eksemplareista olen
havainnut) Merganetta armatan ja eräissä suhteissa Aix sponsan nokan
välityksellä suuremmitta harppauksitta, mikäli pidämme silmällä nokan
soveltuvaisuutta siivilöimiseen, tavallisen heinäsorsan nokkaan.
Viimemainitun lajin sarveissälöt ovat lujasti kiinnitetyt yläleuan
syrjiin; niitä on ainoastaan noin 50 kummallakin puolella eivätkä ne
pistä ensinkään esiin nokanreunan alapuolelle. Niiden päät ovat
nelikulmaisia ja niitä peittää läpikuultava kovanpuoleinen kudos,
nähtävästi ruoan hienontumista varten. Alaleuan reunoissa on suuri
joukko hienoja poikittaisia kohokkeita, jotka pistävät siitä vain
hiukkasen esiin. Vaikka heinäsorsan nokka siis paljo huonommin soveltuu
siivilöimiseen kuin lapasorsan, käyttää tämä lintu alinomaa nokkaansa
tähän tarkotukseen, kuten on yleisesti tunnettua. Mikäli olen
Salvin'ilta kuullut, on olemassa muita lajeja, joiden nokka on paljon
vähemmän kehittynyt kuin heinäsorsan. En kumminkaan tiedä, käyttävätkö
ne nokkaansa veden siivilöimiseen.

Käykäämme nyt tarkastamaan erästä toista saman heimon ryhmää.
Egyptiläisen hanhen (Chenalopex) nokka muistuttaa hyvin paljon
tavallisen heinäsorsan nokkaa, mutta sen sarveissälöt eivät ole yhtä
lukuisat, ne eivät erotu yhtä selvästi toisistaan eivätkä pistä yhtä
kauas sisäänpäin. Ja kumminkin tämä hanhi käyttää -- kuten E.
Bartlett'ilta olen saanut kuulla -- nokkaansa niinkuin sorsa,
pursuttaen veden ulos suupielistään. Sen pääravintona on kumminkin
ruoho, jota se katkoo nokallaan niinkuin tavallinen hanhi. Jälkimäisen
linnun yläleuan sälöt ovat paljon karkeammat kuin tavallisen sorsan,
melkein yhteensulautuneet, niitä on noin 27 kummallakin puolella ja
sälörivi päättyy nokan tyvipuolessa hammasmaisiin nystermiin. Myöskin
kitalaki on kovien hammasmaisten nystermien peittämä. Alaleuan syrjät
ovat varustetut paljon ulkonevammilla, karkeammilla ja terävämmillä
hampailla kuin sorsan. Tavallinen hanhi ei siivilöi vettä, vaan käyttää
nokkaansa yksinomaan ruohon nyhtämiseen ja katkaisemiseen, johon se
soveltuu niin hyvin, että tuskin mikään muu eläin voi purra ruohon
lyhyemmäksi kuin hanhi. Bartlett'ilta saamani tiedonannon mukaan on
olemassa toisia hanhilajeja, joiden hammassälöt ovat vähemmän
kehittyneet kuin tavallisen hanhen.

Näemme siis, että sorsan heimon jäsen, jonka nokan rakenne on
samanlainen kuin tavallisen hanhen ja soveltautunut yksinomaan ruohon
puremiseen tai vieläpä sellainenkin jäsen, jonka nokan sarveissälöt
ovat vielä vähemmän kehittyneet kuin hanhen, voi vähäisten muutosten
kautta muuttua egyptiläisen hanhen tapaiseksi, sitten tavallisen
heinäsorsan tapaiseksi ja vihdoin lapasorsan tapaiseksi lajiksi, joka
on varustettu miltei yksinomaan veden siivilöimiseen soveltautuneella
nokalla; sillä tämä lintu voi tuskin muutoin kuin nokkansa käyrällä
kärjellä siepata ja pureskella kiinteätä ruokaa. Hanhen nokka voisi
myös, kuten tahdon vielä lisätä, pienten muutosten kautta muuttua
sellaiseksi nokaksi, jossa on esiinpistävät taaskäänteiset hammassälöt,
kuten koskelolla (eräällä tämän heimon linnulla) on, jonkalaista nokkaa
käytetään aivan toisenlaiseen tarkotukseen kuin edellistä, nimittäin
elävien kalojen pyydystämiseen.

Palatkaamme valaisiin. Hyperoodon bidens nimiseltä lajilta puuttuu
oikeita, kunnollisia hampaita, mutta -- kertoo Lacepede -- sen
kitalaessa on pieniä epätasaisia ja kovia sarveiskyhmyjä, jotka tekevät
tämän karkeaksi. Ei ole siis ensinkään epätodennäköistä, että jokin
aikaisempi valasmuoto oli varustettu tuollaisilla kitalaessa olevilla
sarveiskyhmyillä, jotka kumminkin olivat säännöllisemmässä
järjestyksessä ja jotka, kuten hanhen nokassa olevat nystermät, olivat
sille avuksi sen siepatessa ja pureskellessa ruokaansa. Jos voidaan
olettaa tällaista, silloin tuskin voitanee väittää mahdottomaksi, että
nämä kyhmyt ovat muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta
voineet kehittyä yhtä täydellisiksi sarveissälöiksi kuin egyptiläisen
hanhen, jolloin niitä on voitu käyttää sekä ruoan sieppaamiseen että
veden siivilöimiseen; että ne siitä ovat edelleen voineet kehittyä
samantapaisiksi kuin heinäsorsan nokassa olevat sälöt sekä vihdoin yhtä
taidokkaasti rakennetuiksi kuin lapasorsan, jolloin niiden tehtäväksi
on tullut yksinomaan veden siivilöiminen. Tämä kehitysaste, jolla
sarveissälöt ovat noin 2/3 Baloenoptera rostratan hetuloiden
pituudesta, on alkuna kehitykselle, joka johtaa vielä nykyään elävien
valaiden edustamien väliasteiden kautta Grönlannin valaan suunnattomiin
hetulakiskoihin. Eikä ole vähintäkään syytä epäillä, että tämän
kehitysasteikon jokainen aste on, osien tehtävien muuttuessa sitä
mukaan kuin kehitys on kulkenut eteenpäin, ollut yhtä hyödyllinen
eräille muinaisille valaslaeille kuin nykyisten sorsan heimoon
kuuluvien lintujen nokissa huomattavat kehitysasteet ovat näille.
Meidän on muistettava, että jokaisen sorsalajin on taisteltava ankaraa
taistelua olemassaolostansa ja että jokaisen ruumiinosan rakenteen
täytyy olla hyvin soveltautunut lajin elinehtoihin.

Kampelat ovat merkillisiä epäsuhteellisen ruumiinsa puolesta. Ne
lepäävät toisella kyljellään, useimmat lajit vasemmalla, mutta jotkut
oikealla; sattumalta tavataan täysikasvuisia yksilöitä, jotka lepäävät
päinvastaisella kyljellä kuin muut lajin yksilöt. Alapuoli eli se
puoli, jolla kala makaa, muistuttaa ensi katsannolla tavallisen kalan
vatsapuolta. Se on väriltään valkoinen ja monessa suhteessa vähemmän
kehittynyt kuin yläpuoli, ja parilliset evät ovat pienempää kokoa.
Omituisimmat ovat kumminkin silmät, sillä molemmat sijaitsevat sillä
puolella päätä, joka on ylöspäin kääntynyt. Aikaisimmassa nuoruudessa
ovat silmät molemmin puolin päätä ja koko ruumis on silloin
sopusuhtainen sekä molemmat kyljet samanväriset. Pian alkaa kumminkin
alapuolelle kuuluva silmä lähestyä toista, hitaasti siirtyen otsan
ylitse, eikä, kuten ennen luultiin, suoraan pään lävitse. On selvää,
että jollei toinen silmä siten siirtyisi toiselle puolen päätä, ei kala
voisi sitä käyttää maatessaan tavanmukaisessa asennossaan toisella
kyljellään. Paitsi tätä voisi hiekkainen pohja helposti raappia
alapuolella olevaa silmää. Se seikka, että useat kampelan heimon lajit
ovat peräti yleisiä, osottaa että kampeloiden litteä ja epäsuhtainen
rakenne on erinomaisesti soveltautunut niiden elintapoihin. Tämän
rakenteen pääedut näyttävät olevan siinä, että se suojelee kaloja
niiden vihollisilta ja tekee niille helpoksi ruoan hankkimisen meren
pohjasta. Heimon eri jäsenissä ilmenee kumminkin, kuten Schiödte
huomauttaa, pitkä sarja eri siirtymä-asteita, alkaen Hippoglossus
pinguis nimisestä lajista, joka ei paljoakaan muuta muotoaan
mätimunasta lähdettyään, ja päättyen maariankaloihin, jotka ovat
täydellisesti kääntyneet toiselle kyljelleen.

Mivart on ottanut puheeksi edellämainitun tapauksen. Hän huomauttaa
että silmien asennon äkillinen, spontaninen muuttuminen on tuskin
ajateltavissa, ja siitä minä olen täysin yhtä mieltä hänen kanssansa.
Hän lisää sitten: "Jos siirtyminen on tapahtunut vähitellen, ei
suinkaan ole selvää, kuinka sellainen toisen silmän siirtyminen, jonka
kautta silmien välimatka on lyhennyt ainoastaan pienen pieneltä
murto-osaltaan, on voinut tuottaa lajille etua. Pikemmin näyttää siltä,
ettei sellainen alkava muuttuminen olisi sille vahingoksi". Mivart
olisi kumminkin löytänyt selityksen tähän seikkaan Malmin v. 1867
julkaisemissa oivallisissa havainnoissa. Kampelanpoikaset, joilla vielä
on sopusuhtainen ruumis ja silmät molemmin puolin päätä, eivät kauan
voi pysytteleidä kohtisuorassa asennossa tavattoman korkean ruumiinsa
ja pienikokoisten parillisten eviensä vuoksi sekä siitä syystä, ettei
niillä ole uimarakkoa. Siksi ne hyvin pian väsyvät ja kellahtavat
kyljelleen pohjaan. Malm on huomannut että ne maatessaan usein
kiertävät alempaa silmäänsä, nähdäkseen ylöspäin, ja sen ne tekevät
niin voimakkaasti että silmä lujasti puristautuu silmäkuopan yläreunaa
vastaan. Selvästi saattoi nähdä, kuinka silmien välinen otsanosa
tällöin supistui. Kerran Malm näki erään kampelanpoikasen kohottavan ja
alentavan silmäänsä niin paljon, että liikkeen kautta syntynyt
kulmansuuruus teki noin 70°.

Meidän on muistettava, että pääkallo on tässä varhaisessa iässä
rustoinen ja taipuisa, jotenka se helposti antaa perää lihasten
ponnistuksille. Tunnettua on myöskin, että korkeampien eläinten kallo
vielä varhaisimman nuoruusiän jälkeenkin antaa perään ja muuttuu
muodoltaan, jos nahka tai lihakset sairauden tai jonkin tapaturman
johdosta pysyväisesti supistuvat. Jos pitkäkorvaisten kaniinien toinen
korva riippuu eteen- tai taaksepäin, venyttää sen paino pääkallon luut
samaan suuntaan, kuten eräs julkaisemani kuva osottaa. Malm mainitsee
että ahvenen, lohen ja eräiden muiden sopusuhtaisten kalojen poikasilla
on tapana toisinaan maata pohjassa toisella kyljellään. Hän on
huomannut niiden silloin usein jännittävän silmäänsä, ylöspäin
nähdäkseen, ja niiden pääkallon vääntyvän silloin hieman vääräksi. Pian
nämä kalat kumminkin oppivat pysytteleimään kohtisuorassa asennossa,
joten kyljellään makaamisesta ei jää mitään pysyväistä vaikutusta.
Kampeloiden laita on päinvastainen. Kuta vanhemmiksi ne tulevat, sitä
enemmän ne alkavat maata kyljellään ruumiinsa yhä lisääntyvän litteyden
vuoksi, ja tästä johtuu kestävä vaikutus, joka pyrkii muuttamaan pään
muotoa ja silmien asentoa. Analogian nojalla voimme otaksua
perinnöllisyydenkin edistävän tätä ruumiin vääntymistaipumusta.
Schiödte arvelee -- päinvastoin kuin useat muut luonnontutkijat --
etteivät kampelat ole täysin sopusuhtaisia sikiöinäkään. Jos tässä
arvelussa on perää, voimme kenties käsittää, miksi eräiden
kampelalajien poikaset tavallisesti kellahtavat vasemmalle kyljelleen,
toisten oikealle kyljelleen. Malm lisää vielä yllämainitun väitteen
tueksi, että täysikasvuinen Trachypterus arcticus joka ei kuulu
kampeloihin, lepää pohjassa vasemmalla kyljellään ja ui vedessä ruumis
viistossa asennossa, ja että tämän kalan oikea ja vasen päänpuolisko
ovat hieman erilaiset. Tohtori Günther, etevin kalojen-tuntijamme,
huomauttaa, julkaistuaan otteen Malmin kirjotuksesta, että "kirjottaja
selittää hyvin yksinkertaisella tavalla kampeloiden epäsäännöllisen
rakenteen".

Silmän siirtymisen ensi asteet -- jotka Mivartin mielestä olisivat
vahingollisia -- ovat siis johdettavissa tuosta kalan sekä yksilölle
että lajille hyötyä tuottavasta tavasta, että se maatessaan toisella
kyljellään pohjassa yrittää katsella ylöspäin molemmilla silmillään.
Käytön perinnöllisiin vaikutuksiin on myöskin luettava se seikka, että
eräillä kampelalajeilla on suu siirtynyt pään silmättömälle puolelle ja
että leukaluut ovat tällä puolella vahvemmat ja tehtäväänsä
pystyvämmät; tämä näet tekee -- arvelee tohtori Traquair -- kalalle
helpoksi syödä pohjasta. Käytön puute taas on syynä siihen, että
ruumiin koko alapuoli parillisine evineen on vähemmän kehittynyt;
Yarrell arvelee kumminkin mainittujen evien pienentyneen ko'on olevan
eduksi kaloille, koska "näillä evillä on paljon vähemmän liikkumistilaa
kuin suuremmilla yläpuolisilla evillä". Käytön puutteesta johtuvaksi
voitanee kenties selittää myöskin se, että santikka-kalalla on
yläpuolisissa leukapuoliskoissaan vähempi luku hampaita, ainoastaan
4-7, alapuolisissa sitävastoin 25-30. Siitä, että useampien kalojen ja
monien muiden eläinten vatsapuoli on väritön, voimme hyvällä syyllä
päättää kampeloiden alapuolen -- joko oikean tai vasemman --
värittömyyteen olevan syynä sen, ettei tämä puoli ole saanut valoa.
Kumminkaan ei ole otaksuttavaa, että valon vaikutus olisi syynä
maariankalan yläpuolen omituiseen täplikkäisyyteen, joka tekee sen niin
meren hiekkapohjan väriseksi, tai muutamien lajien kykyyn muuttaa
värinsä ympäröivän pinnan mukaiseksi -- jonka seikan Pouchet on
äskettäin osottanut --, taikkapa piikkikampelan yläpuolen
luunystyröihin. Luonnollinen valinta on nähtävästi ollut vaikuttamassa
näihinkin seikkoihin, samoinkuin se on sovelluttanut kalan yleisen
ruumiinmuodon ja monet muut erikoisuudet sen elintapoihin. Meidän on
muistettava, että luonnollinen valinta -- kuten jo ennenkin olen
terottanut mieleen -- vahvistaa elimistönosien käytön ja kenties käytön
puutteenkin aikaansaamia perinnöllisiä vaikutuksia. Sillä kaikki
oikeaan suuntaan tapahtuvat spontaniset muuntelut säilyvät sen
vaikutuksesta, samoin myöskin ne yksilöt, jotka perivät jonkin
elimistönosan lisääntyneestä, hyödyllisestä käytöstä johtuvat
vaikutukset korkeimmilleen kehittyneinä. Kuinka paljon jokaisessa
erikoisessa tapauksessa on laskettava käytön ja kuinka paljon
luonnollisen valinnan vaikutuksen ansioksi, näyttää olevan mahdotonta
sanoa.

Tahdon antaa toisenkin esimerkin rakennelmasta, joka ilmeisesti saa
kiittää synnystänsä yksinomaan käyttöä eli tapaa. Muutamien
amerikkalaisten apinalajien hännänpää on muuttunut ihmeteltävän
täydelliseksi tarttuma-elimeksi, joka ikäänkuin toimittaa viidennen
käden virkaa. Eräs kirjottaja, joka on jokaisessa yksityiskohdassa
Mivartin kannalla, huomauttaa tästä elimestä: "On mahdotonta uskoa,
että ensi alullaan oleva lievä taipumus käyttää elintä tarttuma-elimenä
voisi säilyttää niiden yksilöiden elämän, joilla on tämä taipumus, tai
antaa niille suurempia takeita jälkeläisten synnyttämisestä ja
kasvattamisesta". Mutta eihän ole ensinkään välttämätöntä uskoakaan
mitään tällaista. Hyvin todennäköisesti riittää tällaisen muutoksen
aikaansaamaan pelkkä tapakin, joka tosin jo sinänsä edellyttää, että se
tuottaa jotakin, joko suurempaa tai pienempää hyötyä. Brehm näki erään
afrikalaisen apinan (Cercopithecus) poikasten riippuvan emänsä vatsan
alla käsillään samalla kuin niiden hännät olivat kiertyneinä emän
hännän ympärille. Professori Henslow'illa oli vankina muutamia
peltohiiriä (Mus messorius), joiden häntä ei ole rakenteeltaan
muodostunut tarttuma-elimeksi. Kumminkin hän huomasi usein, että hiiret
kiversivät häntänsä häkkiin asetetun pensaan oksien ympäri, käyttäen
häntäänsä apuna kiipeillessään. Samanlaisen tiedonannon olen saanut
tohtori Güntheriltä, joka on nähnyt hiiren riippuvan hännästänsä. Jos
peltohiiri olisi varsinainen puissa-elävä eläin, olisi sen häntä
kenties muodostunut tarttuma-elimeksi, samoinkuin useiden tämän
lahkon jäsenten. Miksi ei Cercopithecus lajin häntä ole muodostunut
tarttuma-elimeksi, huolimatta sen poikasten tavoista, on vaikeata
sanoa. On kumminkin mahdollista, että tämän apinan pitkä häntä tuottaa
eläimelle suurempaa hyötyä pitäessään eläintä tasapainossa, sen
tehdessä valtavia hyppyjään, kuin tarttuma-elimenä.

Maitorauhaset ovat kaikille imettäväisten luokan jäsenille yhteiset ja
niiden olemassa-ololle välttämättömät. Niiden on senvuoksi täytynyt
kehittyä äärettömän kaukaisena aikana, eikä meillä saata olla mitään
varmaa tietoa niiden kehittymistavasta. Mivart kysyy: "Tokkohan on
ajateltavissa, että jonkun eläimen poikanen säästyi tuhoutumasta sen
vuoksi, että se sattumalta imi pisaran tuskin ravinnoksi kelpaavaa
nestettä jostakin emänsä tilapäisesti ylenmäärin ravintoa saaneesta
ihorauhasesta. Ja vaikkapa asian laita olisi ollutkin tällainen, niin
mitä takeita on ollut sellaisen muuntelun jatkumisesta?" Asia ei
kumminkaan ole tässä esitetty oikein. Useimmat luonnontutkijat
myöntävät, että imettäväiset polveutuvat pussieläimistä, ja siinä
tapauksessa maitorauhasten on täytynyt aluksi kehittyä pussin sisällä.
Eräiden kalojen (Hippocampus) mätimunat aukeavat ja poikaset
kasvavat jonkun ajan samantapaisessa pussissa; eräs amerikalainen
luonnontutkija, Lockwood, arvelee sen nojalla, mitä hän on nähnyt,
poikasten käyttävän ravintonaan pussin ihorauhasista erittyvää
nestettä. Eikö siis ole ainakin mahdollista, että imettäväisten
aikaisimmat esivanhemmat, joita vielä tuskin voidaan tällä nimellä
kutsua, ovat voineet elättää poikasiaan yllämainitulla tavalla? Siinä
tapauksessa ne yksilöt, jotka erittivät nestettä, joka oli johonkin
määrin tai jollakin tavoin ravitsevampaa kuin muiden, ollen miltei
maidon kaltaista, ovat ajan pitkään kasvattaneet suuremman joukon
hyvinravittuja jälkeläisiä kuin ne, jotka erittivät huonompaa nestettä;
ja tällä tavoin ihorauhaset ovat kehittyneet yhä tehokkaammin
toimiviksi maitorauhasiksi. Laajakantoisen erikoistumislain kanssa on
sopusoinnussa, että pussin sisäpuolella olevat rauhaset kehittyivät
eräillä tienoin muita täydellisemmiksi; ne muodostivat silloin nisän,
aluksi ilman nänniä, jollaisen vieläkin näemme imettäväisten luokan
alimmalla asteella olevalla nokkaeläimellä. En tahdo ottaa
ratkaistakseni, mikä on saanut maitorauhaset täydellisemmin
erikoistumaan eräillä tienoin, onko sen osaksi aiheuttanut
kasvuntasaus, käytön vaikutukset vaiko luonnollinen valinta.

Maitorauhasten kehityksestä ei olisi ollut mitään hyötyä eikä
luonnollinen valinta olisi voinut siihen mitään vaikuttaa, jolleivät
poikaset olisi samalla kyenneet käyttämään hyväkseen niiden erittämää
nestettä. Kuinka nuoret imettäväiset ovat vaistomaisesti oppineet
imemään nisää, ei ole vaikeampi käsittää kuin sitäkään, kuinka munassa
olevat kananpoikaset ovat oppineet särkemään munankuoren tähän
tarkotukseen erikoisesti soveltautuneella nokallaan tai kuinka ne
muutama tunti sen jälkeen, kuin ovat päässeet munasta, ovat oppineet
nokkimaan jyviä. Todenmukaisin ratkaisu näyttää olevan se, että tavan
alkuna on ollut edistyneemmällä iällä saavutettu kokemus, ja että tapa
sitten on jälkeläisiin periytyneenä siirtynyt varhaisempaan ikään.
Nuoren kengurun ei kumminkaan sanota imevän, vaan ainoastaan riippuvan
emänsä nisästä, koska emällä on kyky ruiskuttaa maitoa avuttoman,
keskentekoisen poikasensa suuhun. Mivart huomauttaa tämän johdosta:
"Jollei olisi olemassa erityistä suojalaitetta täytyisi poikasen
ehdottomasti tukehtua henkitorveen tunkeutuvan maidon johdosta. Mutta
sellainen suojalaite on olemassa. Kurkunpää on sillä tavoin pitentynyt,
että se ulettuu nenäontelon taka-aukkoon saakka, jotenka ilmalla on
vapaa tie keuhkoihin, samalla kuin maito vahinkoa tuottamatta valuu
alas tämän pitentyneen henkitorven kummaltakin puolelta saapuen
onnellisesti sen takana olevaan nieluun." Mivart kysyy sitten, kuinka
luonnollinen valinta on hävittänyt "tämän ainakin täysin haitattoman ja
vaarattoman rakennelman" täysi-ikäiseltä kengurulta (ja useimmilta
muilta imettäväisiltä, olettaen että ne polveutuvat jostakin
pussieläin-muodosta.) Selitykseksi voisi esittää sen otaksuman, että
ääni, jolla on hyvin tärkeä merkitys useimmille eläimille, tuskin
pääsisi kyllin voimakkaasti kuuluville kurkunpään päättyessä
nenäonteloon. Sitäpaitsi on professori Flower lausunut minulle sen
arvelun, että mainittu rakennelma olisi suureksi haitaksi eläimen
niellessä kiinteässä muodossa olevaa ruokaa.

Siirrymme nyt hetkiseksi eläinkunnan alhaisimpiin ryhmiin.
Piikkinahkaiset (meritähdet, merisiilit y.m.) ovat varustetut
omituisilla elimillä, n.k. pihtijaloilla. Nämä ovat, ollessaan hyvin
kehittyneitä, kolmihaaraisia pihtejä, s.o. pihtejä, joissa on kolme
sahalaitaista haaraa, joiden hampaat tarkasti liittyvät toistensa
lomiin ja ovat kiinnitetyt taipuvan, lihaksien liikuttaman varren
päähän. Nämä pihdit voivat tarttua lujasti mihin esineeseen tahansa.
Alexander Agassiz on havainnut Echinuksen eli merisiilin nopeasti
kuljettavan ulostusten kappaleita pihdistä pihtiin eräitä ruumiissaan
olevia juovia myöten, jotteivät ulostukset mädättäisi sen kuorta.
Kumminkaan ei ole mitään epäilystä siitä, että näillä pihdeillä on
muitakin tehtäviä kuin lian poistaminen ruumiista, ja yksi näistä
tehtävistä on nähtävästi niiden käyttäminen puolustusaseina.

Kuten usein ennenkin, kysyy Mivart näiden elinten johdosta: "Mitä
hyötyä olisi sellaisten rakennelmien _ensimäisistä aiheellisista
alkeista_ ja kuinka sellaiset idullaan olevat elinten-alut olisivat
voineet turvata ainoankaan piikkinahkaisen elämän?" Mivart lisää ettei
"tarttumiskyvyn _äkillinenkään_ kehitys olisi ollut hyödyksi ilman
mainittua vapaasti liikkuvaa vartta eikä tämä olisi voinut toimia ilman
sen päässä olevia pihtejä, ja mitkään vähäiset epämääräiset muutokset
eivät olisi voineet samalla haavaa kehittää näitä monimutkaisella
tavalla toisiinsaliittyviä rakennelmia. Tätä ei saata kieltää
lausumatta hämmästyttävää paradoksia." Niin paradoksilliselta kuin
se Mivartista kuuluneekin, on kumminkin monilla meritähdillä
kolmihaaraiset tarttumapihdit, jotka ovat liikkumattomasti yhtyneet
juurestaan, mutta silti tarttumakykyiset. Tämän saattaa käsittää, jos
ne ainakin osaksi toimivat puolustusaseina. Agassiz, jolle olen
suuressa kiitollisuuden velassa hänen ystävällisistä tätä kysymystä
koskevista tiedonannoistaan, on ilmoittanut minulle, että on olemassa
toisia meritähtiä, joiden kolmesta tarttumapihdistä yksi on muodostunut
molempien muiden tueksi, sekä myöskin sukuja, joilta kolmas
tarttumapihti on tykkänään hävinnyt. Echinoneus-eläimen kuoressa on
Perrier'in mukaan kahdenlaisia pihtijalkoja, joista toiset muistuttavat
Echinuksen, toiset Spatanguksen pihtijalkoja. Tällaiset tapaukset ovat
aina mielenkiintoisia, koska ne selittävät näennäisesti äkilliset
siirtymiset, osottaen että toinen elimen kahdesta muodosta on
kehityksessään pysähtynyt.

Mitä näiden omituisten elinten kehitykseen tulee, päättää Agassiz omien
ja Müllerin tutkimusten nojalla, että sekä meritähtien että merisiilien
pihtijalkoja on epäämättömästi pidettävä muuntuneina piikkeinä. Tämän
voi havaita sekä niiden kehittymistavasta yksilöllä että eri lajeissa
ja suvuissa esiintyvästä laajasta ja täydellisestä astesarjasta, alkaen
yksinkertaisista kyhmyistä, jotka vähitellen kehittyvät tavallisiksi
piikeiksi ja siitä edelleen täydellisiksi kolmihaaraisiksi
pihtijaloiksi. Asteittaisuutta on olemassa myöskin siinä tavassa, millä
tavalliset piikit ja pihtijalat niitä tukevine kalkkisauvasineen
niveltyvät kuoreen. Eräissä meritähtisuvuissa ovat havaittavissa "juuri
ne yhdistelmät, jotka ovat tarpeen sen seikan toteennäyttämiseksi, että
pihtijalat ovat ainoastaan muuntuneita haarautuneita piikkejä". Niinpä
on olemassa kiintonaisia piikkejä, joiden kannan lähelle on liittynyt
kolme yhtä etäällä toisistaan olevaa pykäläreunaista liikkuvaa haaraa;
ja ylempänä on samassa piikissä jälleen kolme liikkuvaa haaraa. Kun nyt
jälkimäiset lähtevät piikin latvasta muodostavat ne itse asiassa
karkean pihtijalan, ja sellaisia voi nähdä samassa piikissä samalla
haavaa kolmen alemman haaran kanssa. Tässä tapauksessa ovat pihtijalan
haarat ja piikin liikkuvat haarat luonteeltaan selvästi identiset.
Yleensä pidetään tavallisia piikkejä puolustusaseina; jos näin on
laita, ei ole mitään syytä epäillä, että myöskin sahareunaisilla ja
liikkuvilla haaroilla varustetuilla pihdeillä on sama tarkotus; ja ne
voivat täyttää tämän tarkotuksen sitäkin paremmin, mikäli ne yhtymällä
toisiinsa toimivat tarttuma- ja sieppaamisneuvoina. Näin jokainen
kehitysaste, alkaen tavallisesta kiintonaisesta piikistä ja päättyen
kiintonaiseen pihtijalkaan, on eläimelle hyödyllinen.

Muutamilla meritähtilajeilla nämä elimet, sen sijaan että olisivat
kiinnitetyt liikkumattomaan tukeen, ovat taipuvan ja lihaksilla
varustetun, joskin lyhyen varren päässä; tällöin niillä varmaankin on
jokin muukin tehtävä kuin puolustusneuvojen. Merisiileissä voi seurata
askel askeleelta sitä kehitystä, jonka kautta kiintonainen piikki tulee
nivelellä kuoreen liittyväksi ja siten liikkuvaksi. Toivoisin, että
tila sallisi minun tässä perinpohjaisemmin selostaa Agassiz'in
mielenkiintoisia huomioita pihtijalkojen kehittymisestä. Kaikki
mahdolliset kehitysasteet -- lisää hän vielä -- ovat havaittavissa
myöskin meritähtien pihtijalkojen ja käärmetähtien, erään toisen
piikkinahkaisryhmän, väkästen välillä; samoin myöskin merisiilien
pihtijalkojen ja samaan suureen pääjaksoon kuuluvien merimakkaroiden
(Holothuriae), kalkkiankkurien välillä.

Muutamat eläinyhteiskunnat eli zoophytit, kuten niitä on kutsuttu,
nimittäin sammal eläimet, ovat varustetut omituisilla elimillä, joita
nimitetään avikularioiksi. Näiden elinten rakenne vaihtelee melkoisesti
eri lajeilla. Täydellisimmällä asteellaan ne omituisesti muistuttavat
pienoiskokoista korppikotkanpäätä nokkineen, joka on kaulan varassa ja
liikkuva, kuten alaleukakin. Eräällä tarkastamallani lajilla kaikki
saman haaran avikulariot usein liikkuivat yhtaikaa edestakaisin
leukapielet levällään, tehden noin 90° kulman viiden sekunnin kuluessa,
ja niiden liike sai koko sammaleläin-yhteiskunnan värisemään. Kun
koskettaa leukoja neulalla, tarttuvat ne siihen niin lujasti, että
siten voi panna koko haaran värisemään.

Mivart mainitsee tämän tapauksen osottaakseen, kuinka vaikeata muka on
uskoa, että sellaiset elimet kuin sammaleläinten avikulariot ja
piikkinahkaisten pihtijalat, joita hän pitää "oleellisesti
samankaltaisina" olisivat voineet kehittyä luonnollisen valinnan
vaikutuksesta niin etäällä toisistaan olevissa eläinkunnan luokissa.
Mutta mitä rakenteeseen tulee, en voi nähdä mitään samankaltaisuutta
kolmihaaraisten pihtijalkojen ja avikularioiden välillä. Jälkimäiset
muistuttavat jonkunverran enemmän äyriäisten saksia, ja Mivart olisi
voinut yhtä hyvällä syyllä mainita tämän yhdenkaltaisuuden erikoisena
vaikeutena -- tai vaikkapa yhdennäköisyyden avikularioiden ja
linnunpään välillä. Luonnontutkijat Busk, tohtori Smitt ja tohtori
Nitsche, jotka ovat tarkoin tutkineet tätä ryhmää, arvelevat
avikularioiden vastaavan yksilöitä ja niiden kammioita niissä
yhteiskunnissa, joista zoophytit ovat kokoonpannut; kammion liikkuva
huuli eli kansi vastaa avikularion liikkuvaa alaleukaa. Busk ei
kumminkaan tunne mitään nykyään eläviä välimuotoja itse eläimille ja
avikularioille. On senvuoksi mahdotonta mennä lausumaan mitään arveluja
siitä, millaisten hyödyllisten väliasteiden kautta toinen olisi voinut
muuttua toiseksi. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei tällaisia
väliasteita ole ollut olemassa.

Koska äyriäisten pihdit jonkun verran muistuttavat sammaleläinten
avikularioita -- molemmat kun toimivat nipistiminä -- maksanee vaivan
osottaa, että edellisistä on vieläkin olemassa pitkä sarja hyödyllisiä
astemuotoja. Ensimäisellä ja yksinkertaisimmalla asteella mainitun
elimen viimeinen nivel sulkeutuu joko viimeistä-edellisen leveän
nivelen tasapäistä kärkeä tai koko sen sivua vastaan, ollen siten
kykenevä tarttumaan kiinni esineeseen, mutta elin toimii vielä samalla
jalkana. Seuraavalla asteella leveän viimeistä-edellisen nivelen toinen
kulma on hieman ulkoneva, toisinaan epäsäännöllisen hampaallinen, ja
viimeinen nivel sulkeutuu hampaita vastaan. Tämän ulkoneman koon
kasvaessa ja sen sekä viimeisen nivelen muodon lievästi toisintuessa ja
kehittyessä sakset tulevat yhä täydellisemmiksi, kunnes vihdoin
joudumme niin täydellisiin tarttuma-elimiin kuin ravun sakset ovat: ja
tällaista asteittaista kehitystä voimmekin todellisuudessa seurata.

Avikularioiden ohella sammal-eläimillä on toisetkin omituiset elimet,
n.k. vibrakelit. Nämä ovat tavallisesti pitkiä liikkuvia ja
herkkätuntoisia harjaksia. Eräällä tutkimallani lajilla vibrakelit
olivat hieman käyrät ja ulkosyrjältään sahalaitaiset ja kaikki saman
eläinjoukon vibrakelit liikkuivat usein yht'aikaa, niin että ne pitkien
airojen tavoin nopeasti pyyhkäisivät erään roskan mikroskooppini
objektilasilta. Kun eräs roska pantiin vibrakelien päälle, takertui se
niihin kiinni ja ne ponnistelivat voimakkaasti vapautuakseen siitä.
Vibrakelien arvellaan toimivan puolustuseliminä ja niiden saattaa
nähdä, huomauttaa Busk, "hitaasti ja huolellisesti pyyhkivän
sammaleläinjoukon pintaa poistaen kaiken mikä saattaisi vahingoittaa
kammioiden arkoja asukkaita, kun niiden lonkerot pistäytyvät
ulos." Avikulariot, samoinkuin vibrakelit, toimivat nähtävästi
puolustuseliminä, mutta sen ohella ne myöskin pyydystävät ja surmaavat
pieniä eläimiä, joiden sitten veden virtausten mukana arvellaan
kulkeutuvan yksilöeläinten lonkeroiden ulottuville. Muutamat lajit ovat
varustetut sekä avikularioilla että vibrakeleilla ja toiset taas
yksinomaan vibrakeleilla.

On vaikeata kuvitella kahta ulkonäöltään erilaisempaa esinettä kuin
harjasmainen vibrakeli ja linnunpään muotoinen avikulario. Kumminkin
nämä elimet ovat miltei varmasti homologisia ja kehittyneet samasta
yhteisestä alusta, nimittäin yksilöeläimestä ja sen kammiosta. Tämä
selittää, miksi nämä elimet eräissä tapauksissa välimuotojen
välityksellä liittyvät toisiinsa, kuten Busk tietää kertoa; niinpä
eräiden Lepralia-lajien avikulariossa liikkuva "leuka" on niin ohennut,
että se muistuttaa harjasta ja ainoastaan kiinteän "yläleuan" olemassa
olo osottaa sen avikularioksi. Vibrakelit ovat voineet suorastaan
kehittyä kammioiden kansista käymättä avikulario-asteen lävitse; mutta
todennäköisempää on, että ne ovat käyneet tämän asteen lävitse, koska
muuttumisen aikaisimmilla asteilla kammion muut osat ja sisässä oleva
yksilöeläin olisivat tuskin voineet heti hävitä. Usein vibrakelien
juurella on syvennyksellä varustettu tuki, joka näyttää vastaavan
avikularion kiinteätä "nokkaa", mutta muutamilta lajeilta tämä tuki
kokonaan puuttuu. Jos tämä käsitys vibrakelien muodostuksesta on oikea,
on niiden muodostus mielenkiintoinen. Sillä jos oletamme, että
avikularioilla varustetut lajit olisivat hävinneet sukupuuttoon, ei
vilkkainkaan mielikuvitus olisi koskaan voinut kuvitella, että
vibrakelit olivat aikaisemmassa muodossaan olleet linnunpäätä tai
omituista päähinettä tai laatikkoa muistuttavia elimiä. On
mielenkiintoista nähdä kahden näin tavattoman erilaisen elimen
kehittyneen samasta alusta; ja koska kammion liikkuvan huulen tehtävänä
on suojella yksilöeläintä, ei ole ensinkään vaikeata otaksua, että
kaikkien niiden kehitysasteiden, joiden kautta huuli ensin muuttuu
avikularion alaleuaksi ja sitten pidentyneeksi harjakseksi, täytyi olla
erilaisina suojeluskeinoina eri olosuhteissa.

Kasvikunnasta Mivart mainitsee kaksi tapausta, nimittäin
orchis-kasvien kukanrakenteen ja kiipeilevien kasvien liikunnot.
Edellisen johdosta hän lausuu että "yritys selittää sen syntyä on aivan
epätyydyttävä ja aivan riittämätön selittämään noita äärettömän pieniä
rakennelman-alkeita, jotka vasta sitten voivat tulla hyödyllisiksi, kun
ne ovat melkoisesti kehittyneet." Koska olen laajasti käsitellyt tätä
asiaa eräässä toisessa teoksessani, tahdon tässä esittää vain
muutamia yksityiskohtia, jotka koskevat erästä orchis-kukkien
silmäänpistävimmistä omituisuuksista, nim. niiden siitepölymyhkyjä.
Hyvin kehittyneen siitepölymyhkyn muodostaa joukko siitepölyhiukkasia,
jotka ovat joustavan varren latvassa ja tämä varsi taas on kiinnitetty
hyvin tahmeasta aineesta muodostuneeseen kantaan. Nämä laitteet
vaikuttavat, että hyönteiset voivat kuljettaa siitepölymyhkyjä toisesta
kukasta toisen kukan luottiin. Muutamien orchis-lajien siitepölymyhkyt
ovat varrettomat, ja hiukkasia yhdistävät toisiinsa ainoastaan hienot
rihmat, mutta koska tällaisia on muillakin kuin orchis-kasveilla, ei
meidän tarvitse tässä ottaa niitä huomioon. Mainittakoon kumminkin,
että orchis-kasvien alinta kehityskantaa edustavasta Cypripedium
kasvista voimme nähdä, kuinka nämä rihmat aluksi kehittyvät. Muilla
orchis-lajeilla yhtyvät rihmat siitepölymyhkyn toisessa päässä, ja näin
on muodostunut ensimäinen alku varren kehitykselle. Että varsi,
silloinkin kun se on melkoisen pitkä ja kehittynyt, on näin saanut
alkunsa, siitä antavat meille hyvän todistuksen ne kesken kehitystään
pysähtyneet siitepölyhiukkaset, joita toisinaan tavataan vajonneina
siitintukun kiinteisiin keskiosiin.

Mitä toiseen pääomituisuuteen, nim. tuohon tahmean aineen muodostamaan
pieneen kantaan tulee, johon varren pää on kiinnitetty, voidaan mainita
pitkä sarja eri kehitysasteita, joista jokainen on kasville
hyödyllinen. Useimmissa muihin lahkoihin kuuluvissa kasveissa erittää
luotti hiukkasen tahmeata ainetta. Muutamien orchis-lajien kukista
erittyy samanlaista ainetta, mutta paljon runsaammin, ja ainoastaan
yhdestä kukan kolmesta luotista; tämä luotti on hedelmätön, kenties
runsaan erittymisen vaikutuksesta. Kun hyönteinen käy tällaisessa
kukassa, tarttuu siihen joku määrä tuota tahmeata ainetta ja samalla se
vie mukaansa muutamia siitepölyhiukkasia. Tältä yksinkertaiselta
asteelta, joka ei paljoakaan eroa hyvin monien tavallisten kukkien
rakenteesta, johdutaan lukemattomien siirtymämuotojen kautta lajeihin,
joissa siitepölymyhky päättyy hyvin lyhyeen, vapaaseen varteen, sekä
toisiin, joissa varsi on lujasti kiinnitetty tahmeaan aineeseen ja
joissa itse tuo hedelmätön luotti on suuresti muuntunut. Jälkimäinen
tapaus edustaa siitepölymyhkyn korkeinta kehitysastetta. Ken ottaa
huolellisesti tutkiakseen orchis-lajien kukkia, ei voi kieltää mainitun
kehitysasteikon olemassa-oloa. Asteikko alkaa siitepölymassasta, jonka
hiukkasia ainoastaan hienot rihmaset pitävät koossa, samalla kuin
luotti ainoastaan hiukan eroaa tavallisen kukan luotista, ja päättyy
erittäin monimutkaiseen siitepölymyhkyyn, joka on ihmeteltävästi
soveltautunut edistämään hyönteisten toimittamaa siitepölyn kuljetusta.
Se, joka ottaa tarkastaakseen näitä kukkia, ei myöskään voi kieltää,
että kaikki nuo eri lajeissa huomattavat kehitysasteet ovat
ihmeteltävän hyvin, katsoen kunkin kukan yleiseen rakenteeseen,
soveltautuneet edistämään erilaisten hyönteisten avulla tapahtuvaa
hedelmöittymistä. Tässä kuten useimmissa muissakin tapauksissa voisimme
ulottaa tutkimuksemme vielä kauemmaksi taaksepäin ja kysyä, kuinka
tavallisen kukan luotti on tullut tahmeaksi. Mutta koska emme tunne
minkään olioryhmän elämänvaiheita kokonaisuudessaan, on tällaisten
kysymysten tekeminen yhtä hyödytöntä, kuin on turhaa koettaa niihin
vastata.

Siirtykäämme nyt kiipeileviin kasveihin. Nämä voidaan järjestää
pitkäksi sarjaksi, alkaen sellaisista kasveista, jotka yksinkertaisesti
kiertyvät jonkun tuen ympärille ja päättyen lehdillään kiipeileviin
sekä kärhillä varustettuihin kasveihin. Molemmilla jälkimäisillä on
varsi tavallisesti, joskaan ei aina, kadottanut köynnöstymiskykynsä,
mutta säilyttänyt kiertymiskykynsä, mikä kyky on myöskin kärhillä.
Asteittaiset muuntelut lehdillään kiipeilevistä kasveista kärhillä
varustettuihin ovat erittäin hienovivahteisia, ja eräät kasvit voidaan
erotuksetta lukea kumpaan luokkaan tahansa. Mutta siirryttäessä
yksinkertaisista köynnöskasveista lehdillään kiipeileviin kasveihin
tulee eräs tärkeä ominaisuus lisäksi, nimittäin herkkyys kosketukselle,
mikä vaikuttaa sen, että lehtien ruodit ja kukkien perät tai näiden
kärhimuunnokset kosketuksen aikaansaaman kiihotuksen vaikutuksesta
kiertyvät tuen ympärille. Ken ottaa lukeakseen näitä kasveja
käsittelevän tutkielmani, lienee valmis myöntämään, että kaikki nuo
monet yksinkertaisten köynnöskasvien ja kärhikasvien väliset
tehtävän- ja rakenteenmuuntelut ovat kussakin tapauksessa lajille
erittäin hyödyllisiä. Niinpä köynnöskasvin muuttuminen lehdillään
kiipeilevaksi on tälle kasville ilmeiseksi hyödyksi; ja todennäköistä
on, että jokainen pitkäruotinen lehdillä varustettu köynnöskasvi olisi
kehittynyt lehdillään kiipeilevaksi, jos vaan sen lehtiruodit olisivat
vähäisessäkään määrässä omanneet tarpeellisen herkkyyden kosketukselle.

Koska köynnöstyminen on yksinkertaisin keino kiivetä ylöspäin tukea
myöten ja muodostaa sarjamme alimman asteen, nousee luonnollisesti
kysymys, kuinka kasvit ensinnä saavuttivat tämän, aluksi heikon, mutta
sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta kehittyneen ja
lisääntyneen kyvyn. Köynnöstymiskyky riippuu ensinnäkin siitä, että
kasvien runko on nuorena hyvin taipuisa (mikä ominaisuus kumminkin on
myöskin useilla ei-kiipeilevillä kasveilla), ja toiseksi sen
alituisesta kiertymisestä kaikkiin suuntiin, yhteen toisensa jäljestä
määrätyssä järjestyksessä. Tämän liikkeen kautta kallistuu runko joka
taholle ja kiertyy kiertymistään ympäri. Kun rungon alaosa koskettaa
jotakin esinettä ja sen johdosta jää liikkumattomaksi, jatkaa yläosa
yhä taipumistaan ja kiertymistään ja köynnöstyy siten välttämättä tuen
ympärille. Kiertymisliike lakkaa kunkin vesan aikaisimman kasvukauden
päätyttyä. Koska useissa toisilleen hyvin etäistä sukua olevissa
heimoissa yksityisillä lajeilla ja suvuilla on kiertymiskyky, jonka
kautta ne ovat tulleet köynnöskasveiksi, on niiden kunkin erikseen
täytynyt saavuttaa tämä kyky, eivätkä ne ole voineet periä sitä
yhteisiltä esivanhemmilta. Tämä seikka sai minut otaksumaan, ettei
lievä taipumus tämäntapaiseen liikkeeseen suinkaan ole mitään
harvinaista sellaisissakaan kasveissa, mitkä eivät ole kiipeileviä, ja
että tämä taipumus on tarjonnut luonnolliselle valinnalle aineksia,
joihin se on voinut vaikuttaa ja joita se on voinut kehittää. Tätä
otaksuessani tunsin ainoastaan yhden epätäydellisen tapauksen, nim.
sen, että erään Maurandian nuoret kukanperät kiertyivät hiukkasen ja
epäsäännöllisesti, kuten köynnöskasvien rungot, mutta käyttämättä tätä
ominaisuuttaan millään tavoin hyväkseen. Pian tämän jälkeen Fritz
Müller havaitsi, että erään Alisman ja erään Linumin (kasveja, jotka
eivät kiipeile ja jotka luontaisjärjestelmässä ovat hyvin etäällä
toisistaan) nuoret rungot selvästi, joskin epäsäännöllisesti
kiertyivät; ja Müller lisää, että on syytä luulla asianlaidan olevan
saman muutamiin muihinkin kasveihin nähden. Nämä vähäiset liikunnot
eivät näytä olevan kysymyksenalaisille kasveille miksikään hyödyksi.
Ainakaan ei niistä ole vähintäkään hyötyä kiipeämiseen nähden --
seikka, josta juuri tässä on kysymys. Siitä huolimatta nämä kasvit
antavat meille aihetta olettaa, että jos niiden runko olisi ollut
taipuisa ja jos niillä niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, olisi
ollut hyötyä ylöspäin kasvamisesta, silloin olisi luonnollinen valinta
voinut vahvistaa ja käyttää hyväkseen niiden heikkoa, epäsäännöllistä
kiertymistaipumusta, kunnes ne olisivat kehittyneet täydellisiksi
köynnöskasveiksi.

Lehtiruotien ja kukanperien sekä kärhenkantojen herkkätuntoisuuteen
nähden pitävät paikkansa miltei samat huomautukset kuin köynnöskasvien
kiertymisliikuntoihin nähden. Koska suuren suurella joukolla aivan eri
ryhmiin kuuluvia kasveja on tällainen herkkätuntoisuus, voi odottaa
tapaavansa sen oireita myöskin sellaisissa kasveissa, jotka eivät
kiipeile. Näin onkin laita. Tein sen huomion, että mainitun Maurandian
nuoret kukanperät hieman käyristyivät sille puolelle, jolta niitä
kosketettiin. Morren havaitsi muutamien Oxalis-lajien lehtien ja
lehtiruotien liikkuvan niitä hiljaa useita kertoja peräkkäin
kosketeltaessa tai kasvia pudistettaessa, etenkin kun kasvi pantiin
lämpimään auringonpaisteeseen. Uudistin samat kokeet muutamilla muilla
Oxalis-lajeilla ja tulos oli sama; muutamissa lajeissa voi selvästi
havaita liikkeen, mutta se oli paraiten huomattavissa nuorissa
lehdissä; toisissa taas oli liike peräti vähäpätöinen. Paljon
tärkeämpää on kumminkin, että etevän asiantuntijan Hofmeisterin
lausunnon mukaan kaikkien kasvien nuoret vesat ja lehdet liikkuvat
mainitulla tavalla, kun niitä pudistetaan. Ja kuten tunnettua, ovat
kiipeilevien kasvienkin lehtiruodit ja kukanperät sekä kärhet
ainoastaan varhaisimpana kasvukautenaan herkkätuntoisia.

Lienee tuskin mahdollista, että yllämainituilla kosketuksen tai
pudistnmisen aikaansaamilla vähäpätöisillä liikkeillä, joita
havaitsemme kasvien nuorissa, kasvavissa elimissä, olisi jotakin
funktiollista merkitystä näille kasveille. Mutta kasveilla on myöskin
erinäisten kiihotinten vaikutuksesta riippuva liikuntokyky, jolla on
selvästi huomattava merkitys, kuten esim. kyky liikkua valoon päin tai,
mikä tapahtuu harvemmin, siitä poispäin; samoin kyky liikkua
painovoiman vastaiseen suuntaan tai, harvemmin, samaan suuntaan kuin
painovoima. Kun jonkun elimen hermoja ja lihaksia kiihotetaan sähköllä
tai strykniinillä, voidaan siten aikaansaatuja liikkeitä pitää
kiihotuksen satunnaisina tuloksina, sillä hermot ja lihakset eivät ole
saaneet mitään erikoista herkkyyttä juuri näille kiihottimille. Myöskin
kasvien laita näyttää olevan siten, että niiden omatessa kyvyn liikkua
eräiden kiihotinten vaikutuksesta, kosketus tai ravistaminen aikaansaa
niissä satunnaisen kiihotuksen. Ei siis ole ensinkään vaikeata otaksua,
että luonnollinen valinta on käyttänyt hyväkseen ja lisännyt tätä
lehdillään kiipeilevissä ja kärhikasveissa ilmenevää taipumusta.
Kumminkin on todennäköistä -- syistä, jotka olen esittänyt
ennenmainitussa tutkielmassani -- että näin on ollut ainoastaan niiden
kasvien laita, jotka jo ovat saavuttaneet kiertymiskyvyn ja siis
muuttuneet köynnöskasveiksi.

Olen jo yrittänyt selittää, kuinka kasvit muuttuvat köynnöskasveiksi --
nimittäin siten, että niiden taipumus suorittamaan vähäisiä
epäsäännöllisiä kiertymisliikkeitä, jotka aluksi eivät tuottaneet
niille mitään hyötyä, on kehittynyt voimakkaammaksi. Nämä liikunnot,
samoinkuin myös kosketuksen ja ravistamisen synnyttämät, ovat
satunnaisena tuloksena kasvin liikkumiskyvystä, jonka se on saavuttanut
muiden sille hyödyllisten tarkotusten vuoksi. En tahdo ottaa
ratkaistakseni, ovatko perinnöllisiksi muuttuneet elintapojen
vaikutukset köynnöskasvien aste asteelta kehittyessä avustaneet tässä
luonnollista valintaa. Kumminkin on tunnettua, että eräät säännöllisten
väliaikojen päästä uudistuvat liikunnot, kuten esim. kasvien "uni",
ovat tottumuksesta riippuvaisia.

Olen nyt kenties liiankin laajaperäisesti käsitellyt tapauksia, jotka
muuan etevä luonnontutkija on esittänyt muka todistuksina siitä, ettei
luonnollinen valinta pysty selittämään hyödyllisten rakennelmien
alkuasteita, ja toivon osottaneeni, etteivät nämä tapaukset tuota
mitään suuria vaikeuksia. Tällöin on minulla ollut tilaisuutta
laajahkosti käsitellä rakennelmien asteittaista kehitystä, joka usein
on yhteydessä muuttuneiden tehtävien kanssa -- tärkeä seikka, jota ei
tämän teoksen edellisissä painoksissa ole kyllin perinpohjaisesti
käsitelty. Tahdon nyt aivan lyhyesti vielä palata edellä esitettyihin
tapauksiin.

Mitä giraffiin tulee, on tämä merkillinen nelijalkainen helposti voinut
muodostua jostakin sukupuuttoon hävinneestä, korkearuumiisesta
märehtijästä siten, että ne yksilöt, joilla oli pisimmät kaulat, raajat
j.n.e., ja jotka ylettyivät syömään tavallista hieman korkeammalta,
polvesta polveen jäivät eloon ja että ne yksilöt, jotka eivät
ylettyneet syömään yhtä korkealta, alinomaa tuhoutuivat. Mutta myöskin
kaikkien näiden ruumiinosien jatkuva harjottaminen on perinnöllisyyden
ohella tärkeällä tavalla edistänyt niiden rinnakkaista kehitystä. Mitä
taas niihin hyönteisiin tulee, jotka muistuttavat erilaisia esineitä,
ei ole ensinkään mahdotonta, että pelkästään satunnainen yhdennäköisyys
jonkin tavallisen esineen kanssa on kussakin tapauksessa tarjonnut
luonnolliselle valinnalle sen pohjan, jolle se on voinut perustaa
työnsä, ja että sellaisten lievien muuntelujen tilapäinen säilyminen,
jotka tekivät yhdennäköisyyden vieläkin suuremmaksi, on sittemmin
täydellistänyt luonnollisen valinnan vaikutusta. Tätä on sitten
jatkunut niin kauan kuin muuntelua on kestänyt ja kunnes yhä
täydellisempi yhdennäköisyys pelasti hyönteisen joutumasta
tarkkanäköisten vihollistensa saaliiksi. Eräissä valaslajeissa on
olemassa taipumus pienten, epäsäännöllisten, kitalaesta pistävien
sarveispiikkien muodostumiseen ja luonnollinen valinta näyttää aivan
hyvin kyenneen säilyttämään kaikki suotuisat muuntelut, kunnes piikit
olivat muodostuneet ensin sentapaisiksi sälömäisiksi kyhmyiksi eli
hampaiksi kuin hanhen nokassa havaittavat, sitten samantapaisiksi
lyhyiksi sarvessälöiksi kuin heinäsorsan, senjälkeen yhtä täydellisiksi
sälöiksi kuin lapasorsan, ja vihdoin sellaisiksi jättiläismäisiksi
hetuloiksi, joita Grönlannin valaalla on suussansa. Sorsan heimossa on
sälöillä aluksi hammasten tehtävä, sitten niitä käytetään osaksi
hampaina, osaksi siivilöimislaitteena, ja lopuksi miltei yksinomaan
jälkimäisenä.

Mikäli voimme arvostella, on tavalla eli käytännöllä ollut hyvin vähän,
jos mitään vaikutusta sellaisten rakennelmien kuin yllämainittujen
sarveissälöjen tai hetuloiden kehitykseen, Sen sijaan on kampelan
alemmanpuolisen silmän siirtyminen pään yläpuolelle ja eräiden
imettäväisten hännän muodostuminen tarttumaelimeksi epäilemättä miltei
yksinomaan käytännön ja sen ohella perinnöllisyyden aiheuttama. Mitä
korkeampien eläinten nisiin tulee, on otaksuttavinta, että pussieläimen
pussin pinta aluksi oli kokonaan ravitsevaa nestettä erittävien
ihorauhasten peittämä ja että näiden rauhasten toiminta vilkastui
luonnollisen valinnan vaikutuksesta, samalla kuin ne keskittyivät
rajotetulle alalle, muodostaen siten nisän. Ei ole ensinkään vaikeampaa
käsittää, kuinka jonkun muinaisen piikkinahkaislajin puolustusaseina
käytetyt haarapiikit luonnollisen valinnan vaikutuksesta ovat
kehittynet kolmihaaraisiksi pihtijaloiksi kuin että äyriäisten
sakset ovat kehittyneet lievien, hyödyllisten muuntelujen kautta
aluksi yksinomaan liikuntoelimenä käytetyn elimen viimeisestä ja
viimeisenedellisestä nivelestä. Sammaleläinten näöltään niin erilaiset
avikulariot ja vibrakelit ovat kehittyneet samasta alkumuodosta ja
voimme hyvin käsittää että jälkimäisten asteittaiset muuntelut ovat
olleet hyödyllisiä. Orchis-lajien siitepölymyhkyissä voimme havaita
niiden rihmasten, joiden tehtävänä aluksi oli sitoa toisiinsa
siitepölyhiukkaset, vähitellen yhtyvän myhkyä kannattavaksi varreksi.
Samoin voimme seurata sitä asteittaista kehitystä, jonka kautta se
tahmea aine, jota tavallisten kukkien luotit erittävät ja jolla
vieläkin on miltei -- mutta ei aivan -- sama tarkotus, tuli
kiinnitetyksi mainitun varren vapaaseen päähän. Kaikki tuon kehityksen
asteet ovat olleet kysymyksessä-oleville kasveille hyödyllisiä. Mitä
köynnöskasveihin tulee, ei minun tarvinne enää toistaa sitä, mitä juuri
äsken olen sanonut.

On usein kysytty, mikseivät eräät lajit, jos luonnollinen valinta
kerran on niin tehokas, ole saaneet tätä tai tuota rakennelmaa, joka
olisi ollut niille silminnähtävän hyödyllinen. Mutta onhan järjetöntä
vaatia varmaa vastausta tällaisiin kysymyksiin, sillä emmehän tunne
minkään lajin entisiä vaiheita emmekä niitäkään ehtoja, jotka nykyisin
määräävät niiden luvun ja levenemisen. Useimmissa tapauksissa voimme
esittää ainoastaan yleisiä syitä, ja vain muutamissa harvoissa
tapauksissa myöskin erikoisia syitä. Niinpä ovat useat rinnakkaiset
muuntelut miltei välttämättömiä, jotta laji voisi mukautua uusiin
elinehtoihinsa, ja usein kysymyksessä olevat elimistönosat eivät
kenties ole muunnelleet oikeaan suuntaan tai tarpeellisessa määrässä.
Useiden lajien lisääntymistä ovat varmaankin saattaneet ehkäistä
hävittävät vaikutukset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä niiden
rakennelmien kanssa, jotka mielestämme olisivat olleet lajille
hyödyllisiä ja joiden sen vuoksi olisi pitänyt olla saavutettavissa
luonnollisen valinnan kautta. Tässä tapauksessa ei luonnollinen valinta
ole voinut aikaansaada noita rakennelmia, koska ne eivät olisi voineet
mitään vaikuttaa olemassaolo-taistelussa. Monesti joku rakennelma
tarvitsee kehittyäkseen monimutkaisia ja kauan vallitsevia, useinkin
aivan erikoisenlaatuisia elinehtoja, ja harvoin lienee sattunut niin,
että elinehdot ovat joka suhteessa olleet suotuisia. Se luulo, että
jonkin rakennelman, jota me -- usein tässä erehtyen -- pitäisimme
lajille hyödyllisenä, olisi pitänyt kaikissa olosuhteissa syntyä
luonnollisen valinnan vaikutuksesta, on ristiriidassa sen tavan kanssa,
millä luonnollinen valinta käsityksemme mukaan vaikuttaa. Mivart ei
kiellä, että luonnollinen valinta on aikaansaanut jotakin, mutta
hänestä se on "todistettavasti riittämätön" selittämään niitä ilmiöitä,
jotka minä selitän sen aiheuttamiksi. Olemme nyt tarkastaneet hänen
päätodisteitaan ja muut otamme myöhemmin puheeksi. Niiden todistusvoima
on mielestäni vähäinen niihin todisteihin verrattuina, joita voidaan
esittää luonnollisen valinnan puolesta, ottaen huomioon muut sitä
edistävät, usein mainitut vaikuttimet.

Minun on lisättävä, että muutamat tässä esittämistäni tosiasioista
ja todisteista ovat samassa tarkotuksessa esitetyt eräässä
"Medico-Chirurgical Review'issa" äskettäin julkaistussa kirjotuksessa.

Nykyään miltei kaikki luonnontutkijat myöntävät kehityksen jossakin
muodossa. Mivart arvelee lajien muuttuvan "sisäisestä pakosta tai
taipumuksesta", josta emme muka mitään tiedä. Että lajeilla on kyky
muuttua, sen myöntävät kaikki kehitysopin kannattajat; mutta mielestäni
on tarpeetonta puhua mistään muusta sisäisestä pakosta tai
taipumuksesta kuin siitä tavallisesta muuntelutaipumuksesta, joka
ihmisen toimittaman valinnan avulla on luonut monet hyvinsoveltautuneet
kotirodut ja joka luonnollisen valinnan avulla on yhtä hyvin kyennyt
asteittaisesti kehittämään luonnonrodut eli lajit. Lopullisena
tuloksena on yleensä, kuten jo on selitetty, ollut organisationissa
tapahtunut edistys, joissakin harvoissa tapauksissa kumminkin
taantumus.

Mivart on myöskin taipuvainen uskomaan -- ja monet luonnontutkijat ovat
hänen kanssaan yhtä mieltä -- että uusia lajeja ilmestyy "äkkiä ja
kerta kaikkiaan tapahtuvan muuntelun kautta". Hän arvelee esim., että
sukupuuttoon kuolleen kolmivarpaisen Hipparionin ja hevosen väliset
eroavaisuudet syntyivät yht'äkkiä. Hänestä on vaikeata uskoa, että
"linnun siipi on kehittynyt millään muulla tavalla kuin verrattain
äkillisen, laadultaan selväpiirteisen ja huomattavan muuntelun kautta";
ja arvatenkin hänellä on sama ajatus myöskin lepakkojen ja
pterodaktylien siivistä. Tämä otaksuma, jonka mukaan elimistöjaksoissa
olisi suuria aukkoja ja paljon katkonaisuutta, tuntuu minusta tuiki
epätodenmukaiselta.

Jokainen, joka uskoo kehityksen tapahtuneen hitaasti ja asteittaisesti,
on tietysti valmis myöntämään, että on saattanut tapahtua
lajinmuutoksia, jotka ovat olleet yhtä jyrkkiä ja suuria kuin mikä
tahansa yksityinen muutos, jonka tapaamme luonnossa ja vieläpä
kesytystilassakin. Mutta koska lajit ovat muuntelevaisempia
kesytettyinä tai viljeltyinä kuin luonnollisen elinehtojensa alaisina,
ei ole todennäköistä, että luonnossa on usein tapahtunut sellaisia
suuria ja jyrkkiä muutoksia, jollaisia tiedetään toisinaan syntyvän
kesytetyissä ja viljellyissä lajeissa. Jälkimäisistä muunteluista
voidaan useita pitää reversioni- eli palautumistapauksina; ja ne
ominaisuudet, jotka tällöin palautuvat, ovat todennäköisesti useinkin
saavutetut aluksi aste asteelta. Vielä useampia täytyy pitää
epämuodostumina, kuten esim. kuusisormisia tai harjasihoisia ihmisiä,
Ancona-lampaita, Niata-karjaa y.m.; ja koska ne ominaisuuksiltaan
suuresti eroavat luonnonlajeista, eivät ne paljoakaan valaise
kyseessäolevaa asiaa. Jollemme ota lukuun tämänlaatuisia
muuntelutapauksia, lienee olemassa ainoastaan harvoja äkillisiä
muunteluita ja kun niitä luonnossa tavataan, voidaan niitä korkeintaan
pitää epävarmoina lajeina, jotka ovat läheistä sukua kantamuodolleen.

Ne syyt, joiden vuoksi epäilen luonnonlajien muuttuneen yhtä jyrkästi
kuin toisinaan kotirodut, ja joiden vuoksi en ensinkään usko niiden
muuttuneen Mivartin otaksumalla ihmeellisellä tavalla, ovat seuraavat:
Kokemuksemme mukaan kotiroduissamme esiintyy jyrkkiä ja selväpiirteisiä
muutoksia vain yksitellen ja jotenkin pitkien väliaikojen päästä. Jos
sellaisia esiintyisi luonnossa, häviävät ne helposti satunnaisten,
tuhoavien voimien tai myöhemmän ristisiitoksen vaikutuksesta; ja samoin
tiedämme käyvän kesytystilassakin, ellei ihminen omista erikoista
huolenpitoa tällaisille muunteluille ja eristä niitä muiden joukosta.
Jos siis oletamme jonkin uuden lajin äkkiä syntyvän Mivartin
otaksumalla tavalla, täytyy meidän myöskin vastoin kaikkea analogiaa
olettaa, että samalle alueelle yht'äkkiä ilmestyy useita omituisesti
muuttuneita yksilöitä. Tämän pulman vältämme -- samoinkuin kysymyksen
ollessa ihmisen toimittamasta itsetiedottomasta valinnasta --
omaksumalla opin asteittaisesta kehityksestä, joka perustuu siihen,
että suuri joukko suotuisaan suuntaan enemmän tai vähemmän muuntelevia
yksilöitä säilyy ja että suuri joukko päinvastaiseen suuntaan
muuntelevia tuhoutuu.

Voi tuskin olla epäilystä siitä, että monet lajit ovat kehittyneet
peräti asteittaisella tavalla. Monien luonnontilassa elävien laajojen
heimojen lajit jopa suvutkin liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että
niitä useinkin on vaikea erottaa toisistaan. Jokaisella mantereella
tapaamme, kulkiessamme pohjoisesta etelään, alankoseuduilta
ylänköseuduille j.n.e., runsaasti läheissukuisia eli toisiaan vastaavia
lajeja, samoin tapaamme niitä eräillä toisistaan erotetuilla
mantereilla, joiden on täytynyt olettaa aikaisemmin olleen yhteydessä
keskenään. Tehdessäni nämä ynnä alempana seuraavat huomautukset, minun
on pakko viitata seikkoihin, jotka tulevat vasta myöhemmin
käsiteltäviksi. Jos luomme katseemme jotakin mannermaata ympäröiviin
monilukuisiin saariin, havaitsemme että hyvin monet niiden asujamista
voidaan lukea ainoastaan epävarmojen lajien joukkoon. Samoin on laita,
jos luomme katseemme menneisiin aikoihin ja vertaamme äskettäin elävien
ilmoilta poistuneita lajeja nykyisiin; tai jos vertaamme saman
geologisen muodostuman eri kerroksiin hautautuneita kivettyneitä
lajeja. On aivan ilmeistä, että monen monituiset lajit ovat mitä
läheisimmässä sukulaisuussuhteessa muihin vielä eläviin tai vielä
hiljan elossa olleisiin lajeihin; ja sellaisten lajien voitanee
tuskin väittää kehittyneen jyrkällä ja äkillisellä tavalla. Meidän ei
myöskään pidä unohtaa, että tarkastaessamme eri lajien sijasta
samansukuisten lajien erikoisia osia voimme havaita lukuisien ja ihmeen
hienovivahteisten välimuotojen liittävän toisiinsa hyvin erilaisia
rakennelmia.

Monet laajat tosiseikkaryhmät ovat käsitettävissä ainoastaan siltä
näkökannalta, että lajit ovat kehittyneet hyvin hitain askelin. Niinpä
se seikka, että laajempiin sukuihin kuuluvat lajit ovat toisilleen
läheisempää sukua ja osottavat suuremman joukon muunnoksia kuin
pienempiin sukuihin kuuluvat lajit. Edelliset ryhmittyvät sitäpaitsi
pieniin sikermiin, samoinkuin muunnokset lajien ympärille, ja ovat
muissakin suhteissa verrattavissa muunnoksiin, kuten teoksemme toisessa
luvussa on osotettu. Samalta näkökannalta voimme käsittää, mistä syystä
lajiominaisuudet ja sellaiset elimistön osat, jotka ovat poikkeavalla
tavalla tai tavattoman voimakkaasti kehittyneet, ovat muuntelevaisempia
kuin muut osat. Voisin mainita edellisten lisäksi useita muitakin
samankaltaisia tosiseikkoja, jotka kaikki viittaavat samaan suuntaan.

Vaikka on miltei varmaa, että hyvin monet lajit ovat kehittyneet
askelin, jotka eivät ole olleet suurempia kuin ne, jotka erottavat
toisistaan lieviä muunnoksia, voidaan tietysti kumminkin väittää, että
jotkut lajit ovat kehittyneet muista eroavalla, äkillisellä tavalla.
Mutta tällaisen otaksuman tueksi olisi esitettävä painavia todistuksia.
Tuskin mitään huomiota ansaitsevat ne epämääräiset ja eräissä suhteissa
väärät verrantotapaukset, joita on esitetty tämän mielipiteen tueksi ja
joiden paikkansa-pitämättömyyden Chauncey Wright on osottanut, kuten
esim. vertailut epäorganisten aineiden äkilliseen kiteytymiseen tai
soikkopallon (steroidin) keikahtamiseen asennosta toiseen. Ensi
katsannolla näyttää kyllä eräs seikka, nimittäin geologisissa
kerrostumissa huomattava uusien ja selvästi eroavien lajien äkillinen
ilmestyminen, antavan tukea sille arvelulle, että lajit ovat
kehittyneet äkkiä. Mutta tämän todistuksen arvo riippuu kokonaan siitä,
kuinka täydellinen se kertomus on, jonka geologia antaa meille noista
maapallon historian etäisistä ajoista. Jos tuo kertomus todellakin on
niin katkonainen kuin monet geologit väittävät, ei ole ensinkään kumma,
jos näyttää siltä kuin uudet elämänmuodot olisivat äkkiä kehittyneet.

Ellemme myönnä mahdollisiksi sellaisia suunnattomia muutoksia, joita
Mivart väittää tapahtuneen, kuten esim. lintujen tai lepakkojen siipien
äkillistä kehittymistä tai Hipparionin äkillistä muuttumista hevoseksi,
voi äkillisten muutosten usko tuskin millään tavoin valaista
yhdistävien nivelten puuttumista geologisissa kerrostumissa. Sen sijaan
embryologia (sikiö-oppi) vastustaa jyrkästi tällaisten äkillisten
muutosten mahdollisuutta. On tunnettua, ettei lintujen ja lepakkojen
siivissä ja hevosen jaloissa voi huomata mitään erotusta varhaisella
sikiö-asteella ja että eroavaisuudet ilmaantuvat vasta myöhemmin pienen
pienin astein. Kaikenlaiset sikiössä huomattavat yhtäläisyydet saavat,
kuten myöhemmin tulemme näkemään, selityksensä siitä, että nykyisten
lajiemme esipolvet ovat muuntuneet yksilöiden aikaisimman nuoruuskauden
jälkeisenä aikana ja jättäneet saavuttamansa uudet ominaisuudet
jälkeläisilleen perinnöksi vastaavassa iässä. Muutoksella ei tämän
vuoksi ole ollut juuri mitään vaikutusta sikiöön, ja tämä on jäänyt
lajin muinaisen tilan todistuskappaleeksi. Siitä johtuu, että nykyään
elävät lajit aikaisemmilla kehitysasteillaan niin yleisesti ovat
samankaltaisia kuin vanhat sukupuuttoon kuolleet samaan luokkaan
kuuluvat muodot. Jos omaksumme tämän kannan sikiöyhtäläisyyksien
merkityksestä, on uskomatonta, että mikään eläin olisi ollut sellaisten
äkillisten ja jyrkkien muutosten alaisena, kuin mistä äsken on ollut
puhe, osottamatta jälkeäkään mistään äkillisestä muuntelusta
sikiö-asteella, jolla sen rakenteen jokainen osa on kehittynyt
huomaamattoman pienin askelin.

Ken uskoo jonkun vanhan muodon sisäisestä pakosta tai taipumuksesta
äkkiä kehittyneen esim. siivelliseksi, hänen on myöskin miltei
välttämättä vastoin kaikkea analogiaa oletettava useiden yksilöiden
muunnelleen samalla haavaa. Mutta tällaiset jyrkät ja suuret
rakenteenmuutokset ovat kieltämättä jotakin aivan toista kuin ne
muuntelut, joiden alaisina useimmat lajit ilmeisesti ovat olleet. Hänen
on edelleen pakko uskoa että äkkiä on syntynyt useita olennon muiden
elimistönosien ja ympäröivien elinehtojen mukaan oivallisesti
mukautuneita rakennelmia; eikä hänellä ole esitettävänään selityksen
varjoakaan, joka tekisi tällaisen monimutkaisen ja ihmeellisen
keskinäisen mukautumisen käsitettäväksi. Hänen on pakko myöntää,
etteivät nuo suuret äkilliset muutokset ole jättäneet mitään jälkiä
sikiöön. Kaiken tällaisen olettaminen merkitsee mielestäni poistumista
tieteen pohjalta ja astumista ihmeiden valtakuntaan.



VIII LUKU.

VAISTO.


Vaistot ovat verrattavissa tottumuksiin, mutta eri alkuperää. --
Vaistojen asteittainen kehitys. -- Lehtitäit ja muurahaiset. -- Vaistot
ovat muuntuvaisia. -- Kotieläinten vaistot ja niiden alkuperä. -- Käen,
molothrus-linnun, strutsin ja loismehiläisten vaistot. -- Orjia-pitävät
muurahaiset -- Mehiläinen ja sen solunrakennusvaisto. -- Vaiston- ja
rakenteenmuutosten ei ehdottomasti tarvitse olla samanaikuisia. --
Vaikeuksia, joita oppi vaistojen luontaisesta valinnasta tuottaa. --
Suvuttomat eli hedelmättömät hyönteiset. -- Yleiskatsaus.


Monet vaistot ovat niin ihmeellisiä, että niiden kehittyminen voinee
lukijasta tuntua vaikeudelta, joka riittää kumoamaan koko teoriani.
Tahdon jo ennakolta huomauttaa, ettei tehtäväni ensinkään ole
sielullisten kykyjen synnyn, enempää kuin itse elämänkään synnyn
selvittäminen. Kysymyksessä ovat ainoastaan vaiston ja eläinten muiden,
samaan luokkaan luettavien sielunkykyjen erilaisuudet.

En yritä antaa mitään määritelmää vaistosta. Olisi helppo osottaa, että
tämä nimitys käsittää useita erilaisia sieluntoimintoja. Mutta
jokainenhan ymmärtää, mitä tarkotetaan, kun sanotaan vaiston ohjaavan
käkeä muuttamaan ja munimaan munansa toisten lintujen pesiin. Kun
eläin, varsinkin nuori eläin, aivan ilman mitään kokemusta suorittaa
jonkin teon, jonka suorittamiseen me ihmiset tarvitsisimme kokemusta,
ja kun monet yksilöt suorittavat tuon teon samalla tavalla,
tietämättään miksi niin tekevät, sanotaan tämän tapahtuvan vaistosta.
Voisin kumminkin osottaa, ettei kumpikaan näistä tunnusmerkeistä ole
yleispätevä. Mainittuihin tekoihin sisältyy näet usein, kuten Pierre
Huber lausuu, jokin pieni annos järkeä ja arvostelukykyä, silloinkin
kun on kysymys varsin alhaisella asteella olevista eläimistä.

Frederick Cuvier ja muutamat vanhemmat metafysikot ovat verranneet
vaistoa tottumukseen. Tämä vertaus antaa kyllä kenties selvän
käsityksen siitä sieluntilasta, jonka vallitessa teko suoritetaan,
mutta ei välttämättä teon alkuperästä. Kuinka itsetiedottomasti
suoritammekaan monet tavanmukaiset teot, vieläpä monesti aivan vastoin
itsetietoista tahtoamme! Mutta kumminkin voimme hallita niitä tahtomme
ja järkemme avulla. Tottumukset liittyvät helposti toisiin
tottumuksiin, tiettyihin ajankohtiin ja ruumiintiloihin. Kerran
synnyttyään ne usein säilyvät muuttumattomina kautta elämän. Voisin
viitata moniaihin muihinkin vaistoissa ja tottumuksissa ilmeneviin
yhtäläisyyksiin. Samoinkuin jotain tuttua laulua laulaessa sävel
liittyy säveleen, samoin vaistoissakin eri toiminnot liittyvät
toisiinsa jonkunmoisessa rytmissä. Jos jokin henkilö keskeytetään hänen
laulaessaan tai lukiessaan jotakin ulkoa opittua, täytyy hänen
tavallisesti palata taaksepäin saadakseen jälleen kiinni ajatustensa
langasta. P. Huber havaitsi samaa eräästä toukkalajista, joka kutoo
hyvin monimutkaisen verkon. Jos hän otti verkosta jonkin tällaisen
toukan, joka oli suorittanut kudonta-työnsä, sanokaamme esim.
kuudenteen asteeseen saakka, ja pani sen toiseen verkkoon, jossa työ
oli suoritettu ainoastaan kolmanteen asteeseen saakka, niin toukka
yksinkertaisesti suoritti uudelleen työn neljännen, viidennen ja
kuudennen asteen. Jos toukka sitävastoin otettiin verkosta, jossa
kudonta oli suoritettu esim. kolmanteen asteeseen saakka, ja pantiin
toiseen, jossa työ on päätetty kuudenteen asteeseen, joten jo suuri osa
työtä oli sen puolesta suoritettu, niin se ei suinkaan käyttänyt
hyväkseen valmiiksi suoritettua työtä, vaan oli hyvin hämmentynyt ja
sen näytti olevan pakko, lopettaakseen verkkonsa, alkaa kolmannesta
asteesta, yrittäen siten uudelleen suorittaa jo valmiiksi tehdyn työn.

Jos oletamme jonkin tavanmukaisen toiminnon muuttuvan perinnölliseksi
-- kuten todistettavasti joskus tapahtuu -- silloin on tuo toiminto,
joka alkuaan oli ainoastaan tottumusta, niin lähellä vaistoa, ettei
sitä saata tästä erottaa. Jos Mozart, joka kolmivuotiaana soitti pianoa
hyvin vähän harjotusta saatuaan, olisi soittanut sävelen ilman
vähintäkään harjotusta, voisi todellakin sanoa hänen tehneen sen
vaistosta. Mutta olisi suuri erehdys luulla useimpien vaistojen saaneen
alkunsa siten, että eräässä sukupolvessa syntynyt tottumus on polvesta
polveen siirtynyt perinnöksi jälkeläisille. Selvästi voidaan osottaa,
että kaikkein ihmeellisimmät vaistot, mitä tunnemme, nimittäin
mehiläisen ja useiden muurahaislajien vaistot, eivät ole mitenkään
saattaneet syntyä tottumuksesta.

Kaikki myöntänevät, että vaistot ovat jokaisen lajin menestykselle
vallitsevissa elinehdoissa yhtä tärkeitä kuin ruumiilliset rakennelmat.
Elinehtojen muuttuessa on ainakin mahdollista, että lievät vaistojen
muuntelut saattavat olla lajille hyödyksi; ja jos voidaan osottaa, että
vaistot hiukkasenkaan muuntelevat, ei minusta ole ensinkään vaikeata
olettaa, että luonnollinen valinta säilyttää ja kehittämistään kehittää
vaiston muunteluita, mikäli ne ovat lajille hyödyllisiä. Näin ovat
luullakseni monimutkaisimmat ja ihmeellisimmät vaistot saaneet alkunsa.
Samoinkuin ruumiillisten rakennelmien muunnelmat syntyvät ja kasvavat
käytön eli tavan vaikutuksesta sekä kuihtuvat tai häviävät käytön
puutteessa, samoin on epäilemättä ollut vaistojenkin laita. Käytön
vaikutuksilla uskon kumminkin olevan vain toisarvoisen merkityksen
verrattuna siihen vaikutukseen, mikä luonnollisella valinnalla on
vaiston n.s. spontanisiin muunteluihin, s.o. muunteluihin, jotka ovat
syntyneet samoista tuntemattomista syistä kuin ruumiinrakenteessa
esiintyvät vähäiset poikkeavaisuudet.

Mikään monimutkainen vaisto ei voi syntyä luonnollisen valinnan kautta
muutoin kuin monien vähäisten, mutta hyödyllisten muuntelujen hitaan,
asteittaisen karttumisen kautta. Emme siis voi luonnossa tavata, yhtä
vähän kuin kysymyksen ollessa ruumiinrakennelmista, niitä todellisia
siirtymä-asteita, joiden kautta jokainen monimutkainen vaisto on
kehittynyt -- sillä nämä olisivat tavattavissa ainoastaan kunkin lajin
suoraan ylenevissä esipolvissa --, mutta meidän pitäisi voida tavata
joitakin todistuksia tällaisista siirtymä-asteista rinnakkaispolvissa.
Ainakin meidän pitäisi voida osottaa, että jonkinlaiset astevivahtelut
ovat mahdollisia; ja tämän me epäilemättä voimmekin. Olen
hämmästyksellä huomannut, kuinka usein voimme tavata siirtymä-asteita,
jotka johtavat mitä monimutkaisimpiin vaistoihin, huolimatta siitä että
hyvin vähän huomiota on kiinnitetty muissa maanosissa kuin Europassa ja
Pohjois-Amerikassa elävien eläinten vaistoihin ja ettei sukupuuttoon
kuolleiden lajien vaistoja ensinkään tunneta. Vaistojen muuttumista voi
toisinaan helpottaa se, että sama laji noudattaa eri vaistoja eri
ikäkausinaan, eri vuodenaikoina, eri olosuhteissa j.n.e. Tässä
tapauksessa luonnollinen valinta saattaa säilyttää jonkun näistä eri
vaistoista. Ja tällaisia esimerkkejä samassa lajissa havaittavasta
vaistojen erilaisuudesta voidaan kyllä osottaa luonnossa esiintyvän.

Samoinkuin ruumiinrakennelmat, ovat kunkin lajin vaistot -- teoriani
kanssa yhtäpitävästi -- hyödyksi sille itselleen, eivätkä ole
milloinkaan syntyneet hyödyttämään yksinomaan jotakin muuta olentoa,
mikäli voimme asiata arvostella. Yksi selvimpiä tuntemiani esimerkkejä
siitä, että eläin ilmeisesti suorittaa jonkin toiminnon yksinomaan
toisen olennon hyväksi, on se Huberin ensinnä tekemä huomio, että
lehtitäit vapaaehtoisesti antavat makeata eritettään muurahaisille.
Että ne tekevät tämän vapaaehtoisesti, sen osottavat seuraavat
tosiasiat: Poistin eräästä suolaruohosta, jossa oli toistakymmentä
lehtitäitä yhdessä kasassa, kaikki muurahaiset ja estin ne pääsemästä
siihen useiden tuntien aikana. Nyt olin varma siitä, että lehtitäillä
olisi tarve ulostaa. Tarkastin niitä jonkun aikaa suurennuslasilla,
mutta ei ainoakaan ulostanut; sitten kutkutin ja sivelin niitä
karvalla, koettaen mikäli mahdollista tehdä tämän samalla tavalla kuin
muurahaiset koskettavat niitä tuntosarvillaan, mutta tällöinkään ei
ainoakaan ulostanut. Tämän jälkeen päästin erään muurahaisen niiden
luokse, ja se näytti päättäen siitä innosta, millä se liikkui, heti
oivallisesti käsittävän, minkä runsaan maitovaraston se oli tavannut.
Se alkoi kosketella tuntosarvillaan lehtitäiden takaruumista, toisen
toisensa perästä, ja jokainen näistä tunnettuaan kosketuksen heti nosti
takaruumiinsa ja ulosti kirkkaan pisaran makeata nestettä, jonka
muurahainen ahneesti söi. Aivan nuoretkin lehtitäit menettelivät täten,
osottaen sillä, että teko oli vaistomainen, eikä mikään kokemuksen
tulos. Huberin tekemät huomiot osottavat selvästi, etteivät lehtitäit
tunne mitään vastenmielisyyttä muurahaisia kohtaan. Jollei jälkimäisiä
ole saapuvilla, niiden täytyy lopulta heittää ulostuksensa. Mutta koska
niiden ulostukset ovat tavattoman tahmeat, on lehtitäille epäilemättä
mukavaa, että ulostukset tulevat poistetuiksi; ne eivät siis
todennäköisesti ulosta yksinomaan muurahaisten hyväksi. Vaikkakaan ei
voida todistaa, että mikään eläin suorittaisi jonkun toiminnon
yksinomaan toisen lajin hyväksi, koettaa kumminkin jokainen hyötyä
muiden vaistoista, samoinkuin jokainen koettaa hyötyä toisen lajin
heikommasta ruumiinrakenteesta. Kaikkia vaistojakaan ei siis voi pitää
ehdottomasti täydellisinä. Koska kumminkaan ei ole välttämätöntä
esiintuoda yksityisseikkoja tämän ja muiden samantapaisten seikkojen
valaisemiseksi, jätän ne tässä mainitsematta.

Koska vaistojen välttämättä täytyy luonnontilassa jonkun verran
muunnella ja muuntelujen täytyy olla perinnöllisiä, jotta luonnollinen
valinta voisi vaistoihin vaikuttaa, pitäisi minun oikeastaan mainita
mahdollisimman paljon esimerkkejä tällaisista vaistojen muunteluista.
Tilan puute kumminkin estää minua sitä tekemästä. Voin ainoastaan
vakuuttaa, että vaistot varmasti muuntelevat -- esim. vaellusvaisto,
mitä vaellusten laajuuteen ja suuntaan tulee, vieläpä sitenkin, että se
kokonaan häviää. Sama on pesänrakennusvaraston laita, sillä lintujen
pesät vaihtelevat usein, riippuen pesän paikasta, seudun luonnosta ja
lämpösuhteista, mutta usein myöskin meille aivan tuntemattomista
syistä. Audubon on maininnut useita merkillisiä esimerkkejä siitä, että
saman lintulajin pesät eroavat toisistaan Yhdysvaltojen pohjois- ja
eteläosissa. On kysytty, miksi ei mehiläisille ole "suotu kykyä käyttää
mitään muita aineksia kuin vahaa, kun tätä ei ole saatavissa", jos
kerran vaistot ovat muuntelevaisia. Mutta mitäpä muita aineksia
mehiläiset voisivat käyttää? Olen itse nähnyt niiden käyttävän valmista
vahaa, jota oli kovennettu sinooperivärillä tai jota oli pehmennetty
silavalla. Andrew Knight on havainnut mehiläistensä käyttävän
vaivalloisesti kerättävän iskosvahan asemasta vahasta ja tärpätistä
sekotettua tahdasta, jolla hän oli peittänyt puitten kuoressa olevia
vikaantumia. Äskettäin on osotettu mehiläisten, sen sijaan että
etsisivät siitepölyä, halukkaasti käyttävän aivan erilaista ainetta,
nimittäin kaurajauhoja. Jonkun erikoisen vihollisen pelko on varmasti
vaistomainen ominaisuus, kuten voi havaita pesivistä linnusta, joskin
sitä kartuttaa kokemus ja saman vihollisen pelon näkeminen muissa
eläimissä. Ihmisen pelko kehittyy hitaasti, kuten olen toisessa
paikassa osottanut, eri eläimissä, jotka asustavat autioilla saarilla.
Esimerkin samasta seikasta näemme Englannissakin, sillä ovathan
suuremmat lintumme arempia kuin pikkulinnut, syystä että ihminen on
niitä enemmän ahdistanut. Voimme täydellä varmuudella katsoa suurten
lintujemme arkuuden johtuvan tästä syystä, sillä asumattomilla saarilla
eivät suuret linnut ole sen arempia kuin pienetkään; ja harakka, joka
Englannissa on niin arka, on Norjassa kesy lintu, samoinkuin varis
Egyptissä.

Monia tosiseikkoja voisin mainita osotukseksi siitä, että
samansukuisten, luonnontilassa syntyneidenkin, eläinten henkiset
ominaisuudet ovat muuntelevaisia. Voisin myöskin mainita useita
esimerkkejä kesyttömissä eläimissä ilmenneistä satunnaisista ja
omituisista tavoista, jotka siinä tapauksessa, että olisivat lajille
hyödyllisiä, voisivat luonnollisen valinnan kautta kehittyä uusiksi
vaistoiksi. Oivallan varsin hyvin, etteivät tällaiset yleiset väitteet
kykene lukijaa suurestikaan vakuuttamaan, jollei niitten tueksi mainita
yksityiskohtaisia tapauksia. Kumminkin voin ainoastaan toistaa
vakuutukseni, etten puhu ilman sitovia todistuksia.



TAVAN TAI VAISTON PERINNÖLLISIÄ MUUTOKSIA KOTIELÄIMISSÄ.


Jos tarkastelemme eräitä kesytetyissä eläimissä ilmeneviä tapauksia,
varmistuu uskomme, että perinnölliset vaistonmuuntelut ovat
luonnontilassakin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Voimme niitä
tarkastellessamme havaita, kuinka tottumukset ja n.s. spontanisten
muuntelujen valinta ovat muuntaneet kotieläintemme henkisiä
ominaisuuksia. On tunnettua, kuinka suuresti kotieläinten henkiset
ominaisuudet vaihtelevat. Niinpä esim. toinen kissa on luonnostaan
halukas pyytämään rottia, toinen taas hiiriä, ja tällaisten
ominaisuuksien tiedetään olevan perinnöllisiä. St. John kertoo, kuinka
eräs kissa kantoi kotiin metsälintuja, toinen jäniksiä ja kaniineja ja
kolmas pyydysteli vesiperäisillä mailla, saaden miltei joka yö kiinni
lehtokurppia tai vikloja. Voisin mainita suuren joukon omituisia,
varmoista lähteistä peräisin olevia esimerkkejä siitä, että erilaiset
luonteenlaadun ja maun vivahdukset ja myöskin mitä eriskummallisimmat
temput, jotka liittyvät eräisiin sieluntiloihin tai ajankohtiin,
menevät perinnöksi. Katsokaamme koiraroduissa esiintyviä tunnettuja
tapauksia. On aivan varmaa, että nuoret pointerit (olen itse nähnyt
oivallisen esimerkin siitä) toisinaan "seisovat", jopa saavat
toverinsakin seisomaan heti ensi kertaa metsällä ollessaan; ammutun
riistan noutaminen on varmasti johonkin määrin perinnöllinen ominaisuus
riistannoutajakoirilla (retrievers) ja samoin paimenkoirat noudattavat
perittyä taipumustaan kaartaessaan lauman, sen sijaan että hyökkäisivät
sitä kohti. Tällaiset toiminnot, joita nuoret eläimet suorittavat ilman
edelläkäypää kokemusta, kaikki yksilöt miltei samalla tavalla, ja joita
kukin rotu suorittaa kiihkeällä halulla, tietämättä niiden tarkotusta
-- sillä esim. nuori pointeri tietää yhtävähän "seisovansa" auttaakseen
isäntäänsä, kuin valkoinen kaaliperhonen tietää, miksi se laskee
munansa kaalinlehtiin -- tällaiset toiminnot eivät käsittääkseni
oleellisesti eroa todellisista vaistoista. Jos näkisimme jonkin
susilajin penikkain ilman minkäänlaista opetusta pysähtyvän
liikkumattomaksi kuin kuvapatsas heti saaliin vainuttuaan ja sitten
hitaasti ryömivän eteenpäin omituisin liikkein, tai jos näkisimme
toisen susilajin saartavan hirvilauman, sen sijaan että hyökkäisi sen
kimppuun, ja ajavan sen johonkin etäiseen paikkaan, niin varmaankin
nimittäisimme näitä tekoja vaistomaisiksi. Kotieläinten vaistot eivät
tosin ole läheskään niin syvään syöpyneitä kuin kesyttömien eläinten
vaistot, mutta niihin ei olekaan vaikuttanut läheskään yhtä ankara
valinta kuin jälkimäisiin ja ne ovat periytyneet jälkeläisiin
verrattoman paljon lyhyemmän ajan kuluessa ja epävakaisemmissa
olosuhteissa.

Kuinka voimakkaina kotieläinten vaistot, tavat ja luonteenlaatu
periytyvät ja kuinka omituisesti ne sekottuvat toisiinsa, huomataan
selvästi eri koirarotuja keskenään paritettaessa. Niinpä tiedetään,
että vinttikoirien risteyttäminen härkäkoiran eli bulldoggin kanssa on
antanut vinttikoirille rohkeutta ja itsepäisyyttä, ja nämä ominaisuudet
ovat periytyneet moniin sukupolviin; samoin on risteytys vinttikoiran
kanssa antanut kokonaiselle paimenkoirasuvulle taipumuksen jäniksen
ajamiseen. Ristisiitoksen seurauksina ilmetessään kotieläinten vaistot
muistuttavat kesyttömien eläinten vaistoja, jotka nekin omituisesti
sekottuvat ja pitkiksi ajoiksi osottavat jälkiä jommankumman vanhemman
vaistoista. Niinpä Le Roy kertoo erään koiran, jonka iso-isän isä oli
susi, ilmaisseen villin sukuperänsä yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin
siten, ettei se kutsuttaessa tullut suoraa suuntaa isäntänsä luokse.

Kotieläinten vaistoja käsitetään toisinaan toiminnoiksi, jotka ovat
tulleet perinnöllisiksi ainoastaan pitkällisestä ja pakollisesta
tottumuksesta. Mutta tämä ei ole totta. Kenenkään päähän ei olisi
pistänyt eikä kukaan luultavasti olisi voinutkaan opettaa
kuperkeikkakyyhkystä heittämään kuperkeikkoja -- joita olen nähnyt
nuorten poikasten suorittavan, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet
vanhempien kyyhkysten heittävän kuperkeikkoja. On luultavaa, että
aluksi jokin kyyhkynen osotti vähäistä taipumusta tähän omituiseen
tapaan ja että parhaiden yksilöiden pitkällinen, polvi polvelta
jatkunut valinta on tehnyt kuperkeikkakyyhkysen siksi, mikä se
nyt on; lähellä Glasgow'ta on, mikäli olen Brent'iltä kuullut,
kotikuperkeikkakyyhkysiä, jotka eivät voi lentää kahdeksantoista tuuman
korkeuteen nakkautumatta nurinniskoin. On epäiltävää, olisiko kenenkään
mieleen juolahtanut opettaa koiraa "seisomaan", jollei joku koira olisi
osottanut tähän taipumusta; tämän taipumuksen tiedetään toisinaan
ilmenevän puhdasrotuisessa terrierissäkin, kuten itse olen kerran
nähnyt. "Seisominen" on todennäköisesti, kuten monet ovat arvelleet,
ainoastaan se pysähdys, jolla eläin valmistautuu hyppäämään saaliinsa
kimppuun, äärimmilleen kehittyneenä. Kun ensi taipumus seisomiseen oli
ilmennyt, saattoivat määräperäinen valinta ja polvesta polveen
pitkitetyn pakollisen harjotuksen perinnölliset vaikutukset piankin
työn päätökseen; ja itsetiedotonta valintaa jatkuu yhä edelleen, kun
jokainen, yrittämättä parantaa rotua, koettaa hankkia itselleen
metsästyskoiria, jotka "seisovat" paraiten. Muutamissa tapauksissa on
sitävastoin pelkkä tapa sinänsä ollut riittävä. Tuskin mitään eläintä
on vaikeampi kesyttää kuin villin kaniinin poikasta ja tuskin mikään
eläin on kesympi kuin kesyn kaniinin poikanen. Kotikaniinien valintaa
harjotettaessa lienee tuskin useinkaan yksinomaan pidetty silmällä
niiden kesyyttä. Tuo perinnöllinen kehitys äärimäisestä kesyttömyydestä
äärimäiseen kesyyteen lienee siis ainakin suurimmaksi osaksi luettava
tottumuksen ja pitkällisen vankeuden ansioksi.

Luontaiset vaistot häviävät usein kesytystilassa. Merkillisenä
esimerkkinä tästä ovat ne siipikarjarodut, jotka hyvin harvoin tai
eivät milloinkaan haudo muniaan. Ainoastaan jokapäiväinen tottumus
estää meitä näkemästä, kuinka suuresti ja kuinka pysyväisesti
kotieläintemme henkiset ominaisuudet ovat muuttuneet. Saattaa tuskin
epäillä, että rakkaus ihmiseen on muuttunut koirassa vaistomaiseksi
ominaisuudeksi. Kaikki sudet, ketut, shakaalit ja kissalajit ovat
kesyinä tavattoman innokkaita ahdistamaan kanoja, lampaita ja sikoja ja
sama parantumaton taipumus on huomattu olevan koirilla, joita
penikkoina on tuotu sellaisista maista kuin Tulimaasta ja Australiasta,
missä eivät alkuasukkaat pidä näitä kotieläimiä. Kuinka harvoin
sitävastoin tarvitseekaan opettaa meidän "sivistyneitä" koiriamme
olemaan hätyyttämättä kanoja, lampaita ja sikoja. Epäilemättä ne joskus
sen tekevät, mutta saavat silloin selkäänsä ja jos selkäsauna ei niitä
paranna, niin ne hävitetään. Täten tapa ja johonkin määrin valinta ovat
todennäköisesti kumpikin perinnäisesti sivistäneet koiriamme.
Tottumuksesta ovat kananpoikaset kokonaan kadottaneet pelkonsa koiraa
ja kissaa kohtaan, joka epäilemättä oli niissä aluksi vaistomainen;
kapteeni Hutton on näet kertonut minulle, että kotikanan kantalajin
Gallus bankivan poikaset, joita Intiassa on haudotettu kotikanalla,
ovat alussa tavattoman kesyttömiä. Samoin on fasaaninpoikasten laita,
joita Englannissa on haudotettu kanalla. Kesyjen kanalintujen poikaset
eivät suinkaan ole kadottaneet kaikkea pelkoa, vaan ainoastaan pelkonsa
koiraa ja kissaa kohtaan, sillä kun emo päästää vaaraa ilmottavan
kaakatuksensa, niin ne (varsinkin kalkkunanpoikaset) juoksevat esiin
emon siipien alta ja piiloutuvat ympäröivään ruohoon tai pensaikkoon;
tämän ne ilmeisesti tekevät siinä vaistomaisessa tarkotuksessa, että
emo voisi lentää pois, kuten näemme kesyttömien maassa-elävien lintujen
tekevän. Mutta tämä kananpoikasissamme säilynyt vaisto on
kesytystilassa tullut tarpeettomaksi, sillä kanaemo on puuttuvan
harjotuksen johdosta miltei tyyten kadottanut lentokykynsä.

Voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että kesytystilassa on syntynyt
uusia vaistoja ja hävinnyt luonnonvaistoja, osaksi tottumuksesta,
osaksi siten, että ihminen on polvi polvelta valinnallaan kehittänyt
erikoisia sielullisia tottumuksia ja toimintoja, jotka ensi aluksi
ilmaantuivat sattumalta, käyttääksemme tätä sanaa, koska emme tiedä
mainita mitään muuta syytä. Muutamissa tapauksissa on pelkkä pakollinen
tottumus riittänyt aikaansaamaan perinnöllisiä sielullisia muutoksia;
toisissa taas pakollinen tottumus ei ole aikaansaanut mitään ja kaikki
on ollut tuloksena valinnasta, jota on harjotettu sekä määräperäisesti
että itsetiedottomasti. Mutta useimmissa tapauksissa ovat sekä tottumus
että valinta osaltansa myötävaikuttaneet.


ERIKOISIA VAISTOJA.

Saamme kenties parhaan käsityksen siitä, kuinka vaistot ovat
luonnontilassa muuntuneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jos
lähemmin tarkastamme muutamia erikoisia tapauksia. Otan puheeksi
ainoastaan kolme tapausta: käen vaiston, joka saa sen munimaan munansa
muiden lintujen pesiin, eräiden muurahaisten orjanotto-vaiston ja
mehiläisen solunrakennuskyvyn. Kahta viimemainittua vaistoa ovat
luonnontutkijat syystä pitäneet ihmeellisimpinä kaikista tuntemistamme
vaistoista.

_Käen vaistot_. -- Muutamat luonnontutkijat arvelevat käen vaiston
välittömäksi syyksi sitä, ettei se muni muniaan päivittäin, vaan kunkin
seuraavan munan parin kolmen päivän väliajan perästä. Jos se siis
tekisi oman pesän ja hautoisi itse munansa, täytyisi sen joko jättää
ensin munitut munat joksikin aikaa hautomatta tai olisi samassa pesässä
yhtaikaa munia ja eri-ikäisiä poikasia. Jos asian laita olisi
tällainen, tulisi munimis- ja munien kuorimisaika haitallisen
pitkälliseksi, etenkin kun käki muuttaa hyvin varhain, ja ensin
kuoritut poikaset joutuisivat todennäköisesti koiraksen yksin
elätettäviksi. Juuri näin onkin amerikalaisen käen laita; se rakentaa
oman pesän ja sillä on samalla aikaa munia ja poikasia, joita se kuorii
munasta, sitä myöten kuin ne kehittyvät. On väitetty amerikalaisen käen
joskus munivan munansa muiden lintujen pesiin, mutta on myöskin
vastustettu tätä väitettä. Äskettäin kertoi minulle kumminkin tohtori
Merrell, Iowasta, kerran löytäneensä Illinois'issa hohkanärhen
(Garrulus cristatus) pesästä käenpoikasen yhdessä närhenpoikasen
kanssa; ja koska molemmilla oli miltei täydellinen höyhenpeite, ei
niiden lajista saattanut erehtyä. Voisin myöskin mainita useita
esimerkkejä eri linnuista, joiden tiedetään toisinaan munivan muiden
lintujen pesiin. Olettakaamme nyt, että europalaisen käen muinaisilla
esivanhemmilla oli samanlaiset elintavat kuin amerikalaiselle käellä ja
että se toisinaan muni muiden lintujen pesiin. Jos tämä tilapäinen tapa
tuotti hyötyä vanhalle linnulle, joko sallimalla sen muuttaa
aikaisemmin tai jostakin muusta syystä, tai jos toisen lajin
harhaanmenneen vaiston hyväkseen-käyttäminen teki käenpoikaset
voimakkaammiksi kuin miksi ne olisivat kehittyneet oman emänsä
huomassa, jota tuskin saattoi olla rasittamatta se, että sillä oli
samaan aikaan munia ja eri-ikäisiä poikasia -- silloin joko vanhat
linnut tai poikaset saavuttivat sen kautta etua. Ja analogia tekee
uskottavaksi, että siten kasvatetut poikaset jälleen perinnöllisyyden
vaikutuksesta saattoivat noudattaa emänsä satunnaista, hairahtunutta
tapaa munia munansa muiden lintujen pesiin ja siten suuremmalla
menestyksellä kasvattaa poikasensa. Tällaisesta jatkuvasta tavasta on
luullakseni käkemme omituinen vaisto syntynyt. Äskettäin on sitäpaitsi
Adolf Müller epäämättömän varmasti todistanut käen toisinaan munivan
munansa paljaalle maalle, hautovan niitä ja ruokkivan poikasensa. Tämä
harvinainen tapaus on todennäköisesti ilmaus alkuperäisen, aikoja
sitten menetetyn pesänrakennusvaiston palautumisesta.

On väitetty, etten ole ottanut huomioon käen muita vaistoja ja
rakenteen-mukautumisia, joiden oletetaan välttämättä olevan
kysymyksessä olevan vaiston kanssa rinnakkaisia. Mutta onhan hyödytöntä
lausua arveluita jostakin vaistosta, jonka tunnemme ainoastaan yhdellä
ainoalla lajilla, sillä tähän saakka emme ole voineet nojautua
mihinkään tosiasioihin. Aivan viime aikoihin saakka on tunnettu
ainoastaan europalaisen ja amerikalaisen käen vaistot, joista
jälkimäisellä ei ole europalaisen käen loistapoja; saamme kiittää
Ramsayn tekemiä havaintoja siitä, että nykyään tiedämme jotakin
kolmesta australialaisesta lajista, jotka myöskin munivat munansa
muiden lintujen pesiin. Käen vaistoihin nähden on meidän kiinnitettävä
huomiota etupäässä seuraavaan kolmeen seikkaan: Ensinnä siihen, että
tavallinen käki harvoja poikkeuksia lukuunottamatta munii ainoastaan
yhden munan samaan pesään, joten suuri ja ahmatti käenpoika saa
runsaasti ruokaa. Toiseksi, että munat ovat peräti pieniä, leivosen
munan kokoisia, vaikka käki on noin neljä kertaa leivosen kokoinen.
Että munan pienuus on todellinen soveltaumistapaus, voimme päättää
siitä, että oman pesänsä laativa amerikalainen käki munii kokoansa
vastaavia munia. Kolmanneksi on huomattava, että käenpoikasella jo pian
syntymänsä jälkeen on tarpeeksi voimaa ja tarkotukseen soveltuva nokka,
voidakseen noudattaa vaistoansa ja heittää ulos kasvinveljensä, jotka
sitten kuolevat viluun ja nälkään. Tätä on -- rohkeasti kylläkin --
kutsuttu armeliaaksi järjestykseksi, jonka tarkotus on, että nuori käki
saisi riittävästi ruokaa ja että sen kasvinveljet tuhoutuisivat,
ennenkuin tunto vielä on niillä suuresti kehittynyt!

Siirtykäämme nyt australialaisiin lajeihin. Vaikka nämä yleensä munivat
ainoastaan yhden munan kuhunkin pesään, ei ole harvinaista, että
samasta pesästä löytää kaksi, jopa kolmekin munaa. Vaskikäen munien
koko vaihtelee suuresti, pituudeltaan ne ovat kahdeksasta kymmeneen
linjaan. Jos nyt tällä lajilla olisi ollut jotakin etua vielä
pienempien munien munimisesta, joko siten, että munien pienuus olisi
voinut pettää eräitä kasvatusvanhempia tai, mikä on todennäköisempää,
että hautomisaika olisi lyhennyt (väitetään näet munien suuruuden
olevan suhteessa hautomisajan pituuteen), silloin ei ole ensinkään
vaikeata uskoa, että olisi voinut muodostua rotu tai laji, joka olisi
muninut yhä pienempiä munia, koska nämä suuremmalla varmuudella
olisivat tulleet haudotuiksi ja niistä syntyneet poikaset
kasvatetuiksi. Ramsay huomauttaa, että kaksi Australian käkilajeista
avonaiseen pesään muniessaan ilmeisesti osottaa suosivansa sellaisten
lintujen pesiä, joiden munat ovat samanvärisiä kuin niiden omat munat.
Europalaisella käelläkin on jonkun verran samaa vaistoa, mutta usein se
myöskin toimii vastoin tuota vaistoa, esim. muniessaan himmeän ja
epäselvänvärisen munansa rautiaisen pesään, jolla on kirkkaanväriset
sinivihreät munat. Jos käkemme poikkeuksetta noudattaisi mainittua
vaistoa, olisi sekin varmaan luettu niihin käen vaistoihin, joiden
oletetaan kaikkien täytyneen kehittyä yhtä rinnan. Australialaisen
vaskikäen munat vaihtelevat Ramsayn mukaan tavattomasti väriltään,
joten tässäkin suhteessa, samoinkuin kokoonkin nähden, luonnollinen
valinta olisi voinut turvata ja vakaannuttaa jonkin suotuisan
muuntelun.

Europalaisen käen poikanen heittää tavallisesti kolme päivää sen
jälkeen kun se on päässyt munasta pesästä kasvatusvanhempiensa
poikaset. Koska käki on tässä iässä vielä peräti avuton, oletti Gould
aikaisemmin, että tämän pesästä-heittämisen suorittivat käen
kasvatusvanhemmat. Äskettäin hän kumminkin on saanut kuulla luotettavan
kertomuksen, että on todella nähty erään käenpoikasen, joka vielä oli
sokea eikä kyennyt pitämään päätään pystyssä, heittävän pesästä
kasvinveljensä. Tapauksen näkijä pani erään näistä takaisin pesään, ja
käki heitti uudelleen sen pesästä. Jos käenpoikaselle on tärkeätä heti
munasta päästyään saada niin runsaasti ravintoa kuin mahdollista, kuten
asian laita todennäköisesti on, niin ei mielestäni ole ensinkään
vaikeata otaksua mainitun omituisen ja ilkeän vaiston kehittyneen
siten, että käki vähitellen, polvi polvelta, on saavuttanut tuohon
tekoon tarvittavan sokean kiihkon, voiman ja rakenteen; sillä ne
käenpoikaset, joilla tällaiset tavat ja tällainen rakenne olivat
parhaiten kehittyneinä, tulivat suuremmalla varmuudella kasvatetuiksi.
Ensimäisenä askeleena varsinaisen vaiston kehittymiseen on saattanut
olla pelkkä tarkotukseton levottomuus, joka ilmeni käenpoikasessa, kun
se oli jonkun verran varttunut iältään ja voimiltaan; myöhemmin tästä
sitten kehittyi tapa, joka siirtyi varhaisempaan ikään. Mielestäni ei
tässä ole sen suurempaa vaikeutta kuin siinäkään, että muiden lintujen
kuorimattomat pojat ovat saaneet munansärkemisvaiston tai että
käärmeenpoikasille on -- kuten Owen on huomauttanut -- kehittynyt
yläleukaan väliaikainen, terävä hammas sitkeän munankuoren
rikkipuremista varten. Sillä jos kerran jokainen elimistönosa on
kaikkina ikäkausina altis yksilöllisille muunteluille ja jos
muunteluiden taipumuksena on periytyä vastaavassa tai varhaisemmassa
iässä -- joita olettamuksia ei voida väittää vääriksi -- täytyy
poikasten vaistojen ja rakenteen yhtä varmasti kuin täysi-ikäisten
eläintenkin voida vähitellen muuntua; molemmat tapaukset joko seisovat
tai sortuvat yhdessä luonnollisen valinnan koko opin kanssa.

Eräillä Molothrus-lajeilla (selvästi muista eroava amerikalainen
lintusuku, joka on sukua meidän kottaraisillemme) on samanlaisia
loistapoja kuin käellä, ja eri lajit muodostavat mielenkiintoisen
astesarjan, mitä näiden vaistojen kehitykseen tulee. Etevä
huomioidentekijä Hudson kertoo että Molothrus badius lajin urokset ja
naarakset milloin elävät sekaisin parvissa, milloin taas parittain. Ne
joko rakentavat oman pesän tai anastavat sen joltakin muulta linnulta
ja heittävät joskus poikaset pesästä. Ne hautovat tavallisesti itse
munansa ja kasvattavat poikasensa; mutta Hudson arvelee, että niillä
todennäköisesti toisinaan on loistapoja, sillä hän on nähnyt poikasten
seuraavan vieraaseen lajiin kuuluvia vanhoja lintuja kirkuen ruokaa.
Erään toisen Molothrus-lajin, M. bonariensis, loistavat ovat paljon
pitemmälle kehittyneet kuin äskenmainitun, mutta eivät suinkaan nekään
täydelliset. Mikäli tiedetään, munii tämä lintu poikkeuksetta munansa
muiden lintujen pesiin; mutta, merkillistä kyllä, muutamat linnut
toisinaan alkavat yhdessä rakentaa epäsäännöllistä, resuista pesää
johonkin omituisen huonosti valittuun paikkaan, esim. suuren ohdakkeen
lehdille. Kumminkaan ne eivät koskaan, mikäli Hudson on havainnut,
rakenna pesää valmiiksi. Ne munivat usein vieraaseen pesään niin paljon
munia -- noin viisitoista, jopa kaksikymmentä -- että ainoastaan
muutamat niistä voivat tulla kuorituiksi. Sitäpaitsi niillä on
omituinen tapa nokkia reikiä joko oman lajinsa tai toisten lintujen
muniin, joita he tapaavat anastamassaan pesässä. Usein ne myöskin
munivat paljaalle maalle, jossa munat joutuvat hukkaan. Kolmannella
lajilla, M. pecoris, ovat vaistot kehittyneet yhtä täydellisiksi kuin
käen, sillä se ei koskaan muni kasvatuspesään muuta kuin yhden munan,
joten poikanen varmasti tulee kasvatetuksi. Hudson on kehitysopin
jyrkkä vastustaja, mutta Molothrus bonariensis lajin vaillinaisesti
kehittyneet vaistot näyttävät häntä niin suuresti hämmästyttäneen, että
hän, lainaten minun sanani, kysyy: "Eikö meidän kenties olekaan
pidettävä näitä tapoja varta vasten annettuina eli luotuina vaistoina,
vaan saman yleisen lain, nimittäin muuttumisen lain, vähäisinä
seurauksina?"

Kuten sanottu, munivat monet linnut toisinaan munansa muiden lintujen
pesiin. Tämä tapa ei ole aivan outo kanalinnuillekaan, ja se myöskin
johonkin määrin valaisee strutsin omituista vaistoa. Tässä suvussa
useat naaraslinnut liittoutuvat yhteen, munien ensin muutaman munan
yhteen, sitten toiseen pesään j.n.e., ja koirakset sitten hautovat
munat. Tämä vaisto saa luullakseni selityksensä siitä, että naarakset
munivat suuren määrän munia, mutta parin kolmen päivän väliajoilla
niinkuin käki. Mutta samoinkuin Molothrus bonariensis lajin, ei
amerikalaisen strutsinkaan vaisto ole vielä kehittynyt täydelliseksi;
hämmästyttävän suuren määrän munia tapaa sirotettuina hajalleen
tasangoille, niin että päivän kestävällä haeskeluretkellä poimin
kokonaista kaksikymmentä hukkaanmennyttä munaa.

Monet mehiläiset ovat loisia ja laskevat säännöllisesti munansa muiden
mehiläislajien pesiin. Tämä tapaus on vielä merkillisempi kuin käkeä
koskeva, sillä eivät ainoastaan näiden mehiläisten vaistot, vaan niiden
rakennekin on muuntunut niiden loistapojen mukaiseksi; niillä ei näet
ole siitepölyn keräämisneuvoja, jotka olisivat niille välttämättömät,
jos ne itse keräisivät ravinnon poikasilleen. Eräät Sphegidae-lajit
(ampiaisen tapaisia hyönteisiä) ovat niinikään loisia; M. Fabre on
äskettäin esittänyt päteviä syitä arvelulleen, että vaikkakin Tachytes
nigra tavallisesti kaivaa oman kolonsa ja kerää siihen rammoiksi
purtuja eläimiä toukkiensa ravinnoksi, niin se kumminkin, löydettyään
johonkin Sphex-lajiin kuuluvan hyönteisen valmiiksi laaditun ja
muonavaroilla täytetyn kolon, anastaa sen ja muuttuu tällöin loiseksi.
Tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin Molothrus-lintuun ja käkeen
nähden, ei mielestäni ole ensinkään vaikeata olettaa luonnollisen
valinnan tekevän tilapäisen tavan pysyväiseksi, jos siitä on lajille
etua ja jolleivät ne hyönteiset, joilta pesä ja ruokavarat
häikäilemättä riistetään, sen kautta häviä sukupuuttoon.

_Orjainotto-vaisto_. -- Tämän merkillisen vaiston havaitsi ensinnä
Pierre Huber, joka on vielä teräväsilmäisempi havaintojen tekijä kuin
kuuluisa isänsä, Formica (Polyerges) rufescens'issa. Tämä muurahaislaji
on kokonaan riippuvainen orjistaan; ilman niiden apua laji varmaankin
häviäisi sukupuuttoon yhdessä vuodessa. Koirakset ja hedelmälliset
naaraat eivät tee minkäänlaista työtä, eivätkä työmuurahaiset eli
hedelmättömät naaraatkaan tee mitään muuta työtä kuin vangitsevat
orjia, vaikka ne tässä ovatkin erittäin tarmokkaita ja rohkeita. Ne
eivät kykene rakentamaan omaa pesäänsä eivätkä ruokkimaan toukkiaan.
Kun vanha pesä huomataan epämukavaksi ja muurahaisten on muutettava,
määräävät orjat muuton ja kuljettavat isäntänsä leukapieltensä välissä.
Isännät ovat niin peräti avuttomia, että kun Huber sulki kolmekymmentä
niistä erikseen, päästämättä niiden joukkoon yhtäkään orjaa, mutta
panemalla niille paljon sellaista ruokaa, josta ne enin pitävät, sekä
joukkoon niiden omia toukkia ja koteloita, kiihottaakseen niitä työhön,
ne eivät tehneet mitään; ne eivät edes kyenneet syömään ja monet
kuolivat nälkään. Huber päästi sitten niiden joukkoon yhden ainoan
orjan (F. fusca) ja tämä ryhtyi heti työhön; se syötti ja pelasti vielä
elossa olevat, rakensi muutamia kammioita, vaali toukkia ja järjesti
kaikki kuntoon. Voiko olla mitään sen ihmeellisempää kuin nämä
varmoihin todistuksiin perustuvat huomiot? Jollemme tuntisi mitään
muuta orjia-pitävää muurahaislajia, olisi toivotonta mietiskellä, miten
niin ihmeellinen vaisto on voinut kehittyä täydelliseksi.

P. Huber oli myöskin ensimäinen, joka havaitsi Formica sanguinean
orjia-pitäväksi muurahaiseksi. Tätä lajia tavataan Englannin
eteläosissa ja sen tapoja on tarkannut "British Museum'in"
palveluksessa oleva F. Smith, jolle olen suuressa kiitollisuuden
velassa sekä tätä että muita seikkoja koskevista tiedonannoista. Vaikka
täysin luotinkin Huber'in ja Smith'in tiedonantoihin, koetin asettua
epäilijän kannalle, koska kelle tahansa on anteeksiannettavaa,
jollei hän ilman muuta usko niin eriskummallisen vaiston kuin
orjainotto-vaiston olemassa-oloa. Tahdon siis mainita ne havainnot,
joita tein muutamista vähäisistä yksityisseikoista. Avasin neljätoista
F. sanguinean pesää ja löysin kaikista muutamia orjia. Orjalajin (F.
fusca) koiraksia ja hedelmällisiä naaraita tavataan ainoastaan niiden
omissa yhteiskunnissa, eikä niitä ole milloinkaan F. sanguinean
pesissä. Orjat ovat mustia eivätkä puoleksikaan niin kookkaita kuin
niiden punaiset isännät, joten ulkomuodon eroavaisuus on suuri. Kun
pesää hiukkasen sohrii, tulevat orjat toisinaan esiin, ovat kuten
niiden isännätkin hyvin kiihkoissaan ja puolustavat pesää. Kun kekoa
kovasti pöyhitään, niin että toukat ja kotelot paljastuvat,
työskentelevät orjat tarmokkaasti isäntiensä kanssa, kuljettaen toukkia
ja koteloita pois turvalliseen paikkaan. On siis selvää, että orjat
tuntevat olevansa aivan kotonaan. Kolmena vuotena peräkkäin, kesä- ja
heinäkuussa, pidin Surrey'ssa ja Sussex'issa tuntikausia silmällä
eräitä kekoja, enkä kertaakaan nähnyt orjan tulevan pesään tai lähtevän
siitä. Koska orjien lukumäärä näinä kuukausina on hyvin pieni, arvelin
niiden mahdollisesti käyttäytyvän toisin silloin kun niiden lukumäärä
on suurempi; mutta Smith on ilmottanut minulle tarkanneensa eri
vuorokauden aikoina touko-, kesä- ja elokuussa kekoja sekä Surrey'ssa
että Hampshiressä, näkemättä milloinkaan orjien lähtevän pesästä tai
tulevan pesään, vaikka niiden lukumäärä on elokuussa suuri. Hän pitää
niitä senvuoksi yksinomaan kotiorjina. Sitävastoin nähdään isäntien
alinomaa kantavan kekoon rakennusaineita ja kaikenlaista ruokaa.
Vuonna 1860 löysin kumminkin heinäkuussa erään yhteiskunnan,
jossa oli tavattoman suuri määrä orjia ja huomasin muutamien orjien
lähtevän pesästä isäntiensä joukossa ja kulkevan samaa polkua
kahdenkymmenenviiden yardin päässä olevan suuren männyn juurelle, jonka
runkoa myöten ne yhdessä kiipesivät ylös luultavasti kirvoja tai
kilpitäitä etsimään. Huber, jolla on ollut runsaasti tilaisuutta
huomioiden tekemiseen, kertoo orjamuurahaisten Sveitsissä tavallisesti
työskentelevän isäntiensä kanssa pesän rakentamisessa; ne yksin avaavat
ja sulkevat ovet aamuin illoin, ja Huber mainitsee erityisesti niiden
päätehtävänä olevan kirvojen etsimisen. Tämä kummassakin maassa
huomattava isäntien ja orjien tapojen erilaisuus riippunee kenties
yksinomaan siitä, että Sveitsissä muurahaiset pitävät enemmän orjia
kuin Englannissa.

Eräänä päivänä onnistui minun tarkastella F. sanguinean muuttoa
toisesta pesästä toiseen, ja oli hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka
isännät varovaisesti kuljettivat orjia suussaan, sensijaan että nämä
olisivat kuljettaneet isäntiään, kuten F. rufescens lajin orjat. Eräänä
toisena päivänä kiinnitti huomiotani noin parikymmentä orjanryöstäjää,
jotka liikuskelivat samalla paikalla eivätkä silminnähtävästi olleet
ruo'an haussa. Ne lähestyivät erästä riippumatonta orjamuurahaisten (F.
fusca) yhteiskuntaa, josta ne tuimasti torjuttiin takaisin; usein
kolmekin jälkimäiseen lajiin kuuluvaa muurahaista riippui F. sanguinean
jaloista. Jälkimäiset surmasivat säälimättä pienet vihollisensa
ja kuljettivat niiden ruumiit ruo'aksi pesäänsä, joka oli
kahdenkymmenenyhdeksän yardin päässä; orjanottajain ei kumminkaan
onnistunut saada mitään koteloita, joista olisivat voineet kasvattaa
orjia. Kaivoin sitten toisesta pesästä muutamia F. fuscan koteloita ja
panin ne maahan eräälle paljaalle paikalle lähelle taistelutannerta;
tyrannit tarttuivat niihin innokkaasti ja raahasivat ne pois,
kuvitellen kenties lopuksi kumminkin voittaneensa äskeisessä
taistelussaan.

Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F.
flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia,
jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia
pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se
on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti
käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni
riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F.
sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta
tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset
hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin
utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot,
joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan
koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että
muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti
innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat
kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan
maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta
neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset
muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja
kuljettivat pois kotelot.

Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin
joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen
mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä
ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista
kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä
yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F.
sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää
hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla
aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista
juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi
liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa,
nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.

Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka
olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun
vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean
ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa
tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse
pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi
itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista
orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän
orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja
mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja
isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa
näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja
isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät
tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään;
molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja
siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa
tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään
rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen.
Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin
Sveitsissä.

En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on
syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia,
kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon
läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita
alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten
tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja
tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet
hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt -- s.o.
jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä
kuin niiden siittämisestä -- on luonnollinen valinta voinut
kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden
ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan
toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt
-- vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin
brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän
apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä -- on luonnollinen
valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa -- edellyttäen että
jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen -- kunnes vihdoin on
kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen
kuin Formica rufescens.

_Mehiläisen solunrakennusvaisto_. -- En aio tässä puuttua vähäpätöisiin
yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne
johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei
tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin
oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua.
Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä
ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi,
että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin
mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista
vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin
vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta
säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn
pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia
vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne
osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes
voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole
läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä
ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten
vaistojen avulla.

Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut
solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin
soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää
ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä
asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta
työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme
kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä,
toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan
myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita
vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka
ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua,
kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne
liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi
pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme
vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen
solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen
toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen
täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat
mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti
selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja
kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa
miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista,
joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria
hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin
samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi.
Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut
niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo
olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu,
sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi
leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen
solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai
useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se
rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin
tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei
yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi
on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun
kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen
soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla
kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä
rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä
naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan
samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin
jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.

Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi
pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan,
samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen,
niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin
kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille
Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi
seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja
ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:

Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen
yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on
säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan
päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman
välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien
viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa
olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi
kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön
muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden
sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa,
joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof.
Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että
mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että,
mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa
käytännössä toteutettuna.

Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät
itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin
tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin
kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa
solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi
ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja
että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun,
nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että
Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella
rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi --
mikä on kaikkein vaikeinta -- että se jollakin tavoin voisi tarkasti
arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava
työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa;
nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se
aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat
toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla.
Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä
-- tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua
pesän laadinnassa -- ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen
valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.

Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten
Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin
pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat
heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne
syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes
niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen
pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin
samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin
mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita
mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne
olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että
silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o.
jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun
niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne
muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä
oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet
rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin
että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon
suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa
ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin
suoraviivaisille asemasivuille.

Panin sitten pesään paksun, suunnikkaanmuotoisen levyn asemasta ohuen
ja kapean, ainoastaan veitsenterän vahvuisen ja sinooperipunaisella
värjätyn vahasuikaleen. Mehiläiset alkoivat heti kummaltakin puolelta
kaivaa pieniä kulhoja lähelle toisiaan, samoinkuin ennenkin. Mutta
vahasuikale oli niin ohut, että mehiläiset olisivat puhkaisseet sen,
jos ne olisivat kaivaneet kulhonsa yhtä syviksi kuin edellisessä
kokeessa. Mehiläiset eivät kumminkaan tehneet tätä, vaan lopettivat
kaivertamisensa oikealla ajalla, joten kulhot jäivät tasapohjaisiksi ja
mataliksi; ja nämä tasaiset, kovertamatta jätetyn, ohuen vahalevyn
muodostamat pohjat sijaitsivat, mikäli silmällä saattoi erottaa,
tarkalleen vahasuikaleen vastakkaisilla puolilla olevien kulhojen
välisellä oletetulla leikkaustasolla. Muutamin paikoin oli
vastakkaisten kulhojen väliin jäänyt ainoastaan pieniä, toisin paikoin
taas suuria vinoneliönmuotoisen levyn osia; mutta työ, ollen suoritettu
luonnottomissa olosuhteissa, ei ollutkaan tarkasti tehty. Mehiläisten
oli täytynyt työskennellä jotenkin samalla tavalla kummallakin puolella
vahasuikaletta, kaivaessaan siihen pyöreitä reikiä ja syventäessään
näitä, koska ne lopettaessaan työnsä voivat jättää tasaiset levyt
kulhojen väliin näiden leikkauspintojen kohdalle.

Katsoen siihen että ohut vaha on hyvin taipuisaa, ei mielestäni ole
kovinkaan ihmeellistä, että mehiläiset työskennellessään kummallakin
puolella vahasuikaletta huomasivat, koska ne olivat jyrsineet vahan
sopivan ohueksi ja silloin lakkasivat työstänsä. Tavallisista kennoista
olen luullut huomanneeni, ettei mehiläisten aina onnistu työskennellä
yhtä nopeasti vastakkaisilla puolilla; olen nimittäin huomannut
äskenalotetun solun pohjana puolivalmiita vinoneliöitä, jotka toiselta
puolelta, jolla mehiläiset nähtävästi olivat työskennelleet liian
nopeasti, olivat hiukan koveria sekä vastakkaiselta puolelta, jolla
mehiläiset olivat työskennelleet hitaammin, kuperia. Kerran, kun tämä
oli hyvin selvään huomattavissa, panin kennon takaisin pesään ja annoin
mehiläisten jatkaa työtänsä kotvan aikaa; tarkastaessani sitten
uudelleen solua havaitsin, että vinoneliölevy oli laadittu valmiiksi ja
oli nyt _aivan tasainen_. Koska tuo pieni levy oli äärettömän ohut, oli
aivan mahdotonta, että mehiläiset olisivat aikaansaaneet tämän
jyrsimällä kuperaa puolta. Arvelen että mehiläiset sellaisessa
tapauksessa työntävät ja taivuttavat notkeata ja lämmintä vahaa
kummaltakin puolelta (olen koettanut itse tehdä tätä ja havainnut sen
helposti käyvän päinsä), kunnes se on oikeassa asemassa solujen
välissä.

Koe, jonka tein punaiseksi värjätyllä vahalla, osottaa että jos
mehiläiset rakentaisivat itselleen ohuen vahaseinän, niin ne
kykenisivät laatimaan solunsa oikean muotoisiksi työskentelemällä
oikean matkan päässä toisistaan, kovertamalla vahaa samalla
nopeudella ja yrittämällä kaivaa yhtäsuuria pallonmuotoisia
syvennyksiä, sallimatta milloinkaan pallonkehien leikata toisiaan. Ja
tarkastaessamme rakenteilla olevan kennon reunaa voimmekin selvästi
havaita, kuinka mehiläiset laativat kennon ympärille karkean
vahaseinän, jota ne kovertavat kummaltakin puolelta, aina liikkuen
ympyrässä syventäessään kutakin solua. Ne eivät laadi milloinkaan
solun kolmisivuista pyramiidinmuotoista pohjaa kerrassaan
valmiiksi, vaan ainoastaan sen yhden tai kuten voi sattua, ne kaksi
suunnikkaanmuotoista levyä, jotka ovat rakenteilla olevan kennon
äärimäisellä reunalla. Ne eivät myöskään milloinkaan laadi valmiiksi
suunnikkaanmuotoisten levyjen yläsyrjiä, ennenkuin kuusisärmiön sivut
ovat alotetut. Nämä havaintoni eroavat osaksi niistä, joita syystä
arvossapidetty luonnontutkija Huber vanhempi on tehnyt, mutta olen
vakuutettu niiden oikeudesta. Jos tila sallisi, voisin osottaa niiden
myöskin pitävän yhtä teoriani kanssa.

Huberin väite, että kaikkein ensimäinen solu koverretaan pienestä
tasasivuisesta vahalevystä, ei, mikäli olen havainnut, ole täysin
oikea. Tahtomatta puuttua yksityisseikkoihin mainitsen vaan, että
ensimäinen solu aina alotetaan pienestä vahakupposesta. Me havaitsemme,
kuinka tärkeä osa kovertamisella on solujen laadinnassa; mutta olisi
suuri erehdys luulla, etteivät mehiläiset osaa rakentaa karkeata
vahaseinää, joka on oikeassa asemassa, s.o. pitkin leikkaustasoa,
toisiinsa liittyvien pallojen välissä. Minulla on useita
kennokappaleita, jotka selvästi osottavat niiden siihen kykenevän.
Voipa kennoa ympäröivässä karkeassa vahaseinässä havaita taitteita,
jotka asemaltaan vastaavat tulevien solujen vinoneliönmuotoisia
pohjalevyjä. Mutta karkea vahaseinä on kumminkin lopuksi kovertamalla
ohennettava kummaltakin puolelta. Mehiläisten rakennustapa on
omituinen. Ne laativat ensin karkean vahaseinän, joka on kymmenen tai
kaksikymmentä kertaa paksumpi kuin se äärettömän ohut seinä, joka
lopulta jää jäljelle. Voimme käsittää niiden työskentelytavan, jos
oletamme että muurarit ensin laativat leveän sementtivallin ja sitten
alkavat kummaltakin puolelta lohkoa sitä läheltä maata, kunnes jäljelle
on jäänyt hyvin ohut seinä, muurarien alinomaa kasatessa poislohottua
sementtiä ja lisäksi uutta sementtiä vallin harjalle. Täten syntyisi
ohut, yhä ylöspäin kohoava seinä, jonka harjalla aina olisi
suunnattoman leveä muurilista. Koska kaikkien solujen, sekä
äskenalotettujen että valmiiksirakennettujen, yläpuolella aina on vahva
muurilista, voivat mehiläiset kiipeillä ja tungeskella kennon harjalla
vahingoittamatta kuusisärmiöiden ohuita seinämiä. Professori Miller on
vakuuttanut minulle näiden seinien vaihtelevan suuresti paksuudeltaan.
Kaksitoista mittausta, jotka tehtiin läheltä kennon reunaa,
osotti niiden olevan keskimäärin 1/352 engl. tuuman paksuisia;
vinoneliönmuotoiset pohjalevyt olivat sitävastoin noin kolmasosaa
paksumpia, kuten osotti kahdenkymmenenyhden mittauksen keskimäärä,
1/229 engl. tuumaa. Yllämainitulla omituisella rakennustavalla
mehiläiset voivat laatia kennonsa lujaksi, samalla noudattaen
äärimäistä säästäväisyyttä vahan käyttämisessä.

Se tapa, millä mehiläiset rakentavat solunsa, näyttää ensi katsannolla
sitäkin vaikeammalta käsittää, kun tiedämme suuren joukon mehiläisiä
olevan laatimassa kutakin solua. Mehiläinen rakentaa ensin lyhyen ajan
yhtä solua, siirtyen sitten toiseen, jopa niinkin -- kuten Hubert
mainitsee -- että parikymmentä mehiläistä on rakentamassa ensimäisen
solun alkuakin. Olin tilaisuudessa havaitsemaan tämän siten, että
sivelin yhden kuusisärmiön syrjiin tai rakenteilla olevan kennon
reunoihin äärettömän ohuelti sulatettua sinooperilla värjättyä vahaa.
Huomasin näet tällöin aina, että mehiläiset olivat irrottaneet punaisen
vahan ja kiinnittäneet värihiukkaset ympärillä olevien solujen
reunoihin, ohentaen värin yhtä kevyesti kuin maalari olisi tehnyt sen
siveltimellään. Kennon rakentaminen näyttää olevan jonkinmoista
tasapainotyötä monien mehiläisten välillä, jotka kaikki vaistomaisesti
työskentelevät saman suhteellisen välimatkan päässä toisistaan, kaikki
koettavat muovailla yhtäläisiä palloja, sitten rakentaen tai jättäen
kovertamatta pallojen välille väliseinät. Oli todella omituista
havaita, kuinka mehiläiset vaikeissa tapauksissa, esim. kahden
kennonkappaleen kulmittaisesti yhtyessä, hajottivat ja rakensivat
uudelleen eri tavalla saman solun, usein palaten muotoon, jonka ne
ensin olivat hyljänneet.

Kun nyt luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se
vahvistaa lieviä rakenteen- ja vaistonmuunteluita, joista jokainen on
yksilölle hyödyllinen vallitsevissa elinehdoissa, voidaan täydellä
syyllä kysyä, millä tavoin nuo rakennusvaistojen muuntelut, jotka
muodostavat pitkän, aste asteelta kehittyvän sarjan ja jotka kaikki
tähtäävät nykyistä rakennustavan täydellisyyttä kohti, ovat voineet
tuottaa etua mehiläisen esivanhemmille. Luullakseni ei vastaus ole
vaikea antaa: solut, jotka ovat rakennetut siten kuin mehiläisen ja
ampiaisen, tulevat lujempia ja säästävät paljon työtä ja tilaa sekä
rakennusaineita. Vahanvalmistukseen nähden on huomattava, että
mehiläisillä usein on kova puute medestä. Tegetmeier on ilmottanut
minulle kokeilla todistetun, että mehiläispesäkunta kuluttaa noin
kaksi- tai viisitoista naulaa kuivaa sokeria erittääkseen naulan vahaa.
Suunnattomat määrät nestemäistä mettä on siis mehiläispesäkunnan
kerättävä ja kulutettava, voidakseen erittää riittävän määrän kennojen
valmistamiseen tarvittavaa vahaa. Sitäpaitsi on monien mehiläisten
oltava toimettomina päiväkausia vahaa erittäessään. Suuri hunajamäärä
on ehdottoman tarpeellinen, jotta suuri pesäkunta voisi elää talven
yli, ja suuri mehiläismäärä on, kuten tunnettu, pesän säilymisen
parhaana takeena. Sen vuoksi täytyy vahansäästöllä, joka puolestaan
edellyttää hunajan ja sen keräämiseen menevän ajan säästöä, olla tärkeä
merkitys jokaisen mehiläisperheen menestymiselle. Tietysti lajin
menestys voi riippua myöskin vihollisten tai loisten lukumäärästä tai
aivan erityisistä syistä ja siten olla aivan riippumaton siitä
hunajamäärästä, minkä mehiläiset voivat kerätä. Mutta olettakaamme,
että jälkimäinen asianhaara ratkaisisi, niinkuin usein lienee
tapahtunutkin, saattaako jokin kimalaisillemme sukua oleva laji
runsaslukuisena elää jollakin seudulla; ja olettakaamme edelleen että
pesäkunta eläisi talven yli ja tarvitsi siis hunajavaraston. Silloin ei
voi olla vähintäkään epäilystä siitä, että kuvitellulle kimalaisellemme
olisi suureksi eduksi, jos sen vaistot lievästi muuttuisivat, ohjaten
sitä rakentamaan solunsa niin lähekkäin, että ne hieman leikkaisivat
toisiaan, sillä jo yksikin seinä, joka olisi yhteinen kahdelle solulle,
säästäisi hiukan työtä ja vahaa. Kimalaisillemme olisi siis
edullisempaa laatia kennonsa yhä säännöllisemmiksi, yhä lähemmäksi
toisiaan ja yhdistää ne tiheäksi ryhmäksi kuten Meliponan kennot; sillä
tässä tapauksessa suuri osa kutakin solua rajottavasta pinnasta
rajottaisi samalla viereisiä soluja ja näin säästyisi paljon työtä ja
vahaa. Meliponan olisi taas samasta syystä edullista rakentaa solunsa
lähemmäksi toisiaan ja kaikin tavoin säännöllisemmiksi kuin nykyään,
sillä silloin pallonmuotoiset pinnat kokonaan katoisivat ja jättäisivät
tilaa tasaisille pinnoille; Meliponan laatima kenno olisi siinä
tapauksessa yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen. Tätä edemmäksi
rakennustavan täydellisyydessä luonnollinen valinta ei voisi johtaa,
sillä, mikäli ymmärrämme, kotimehiläisen kenno on ehdottoman
täydellinen, mitä työn ja vahan säästöön tulee.

Uskon siis, että ihmeellisin kaikista vaistoista, kotimehiläisen
solunrakennusvaisto, on selitettävissä siten, että luonnollinen valinta
on käyttänyt hyväkseen yksinkertaisempien vaistojen lukuisia, toisiaan
seuraavia lieviä toisintoja. Luonnollinen valinta on vähä vähältä
johtanut mehiläisiä laatimaan samanlaisia pallonmuotoisia soluja
määrätyn matkan päähän toisistaan kahteen kerrokseen ja rakentamaan ja
kovertamaan leikkauspinnan kohdalle vahaseinän; mehiläiset eivät
tietysti ole ensinkään tienneet laativansa solunsa määrätyn matkan
päähän toisistaan, yhtä vähän kuin niillä on käsitystä kuusikulmaisten
särmiöiden ja näiden jalustana olevien vinoneliölevyjen eri kulmista.
Luonnollisen valinnan pyrkimyksenä on ollut sellaisten solujen
rakentaminen, jotka olisivat kylliksi lujia ja toukille sopivan
kokoisia ja muotoisia, säästäen samalla niin paljon kuin mahdollista
työtä ja vahaa. Se parvi, joka rakensi parhaat solut vähimmällä
työllä ja kulutti vähimmän hunajaa vahan valmistukseen, onnistui
parhaiten ja jätti saavuttamansa säästämisvaiston perinnöksi uusille
parville, joilla vuorostaan oli parhaat menestyksen takeet
olemassaolo-taistelussa.



LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIAA VASTAAN TEHTYJÄ VASTAVÄITTEITÄ, MIKÄLI SE
KOSKEE VAISTOJA; SUVUTTOMAT JA HEDELMÄTTÖMÄT HYÖNTEISET.


Edellämainittua, vaistojen alkuperää koskevaa mielipidettä vastaan on
väitetty, että rakenteen ja vaiston muunteluiden on täytynyt tapahtua
samalla haavaa ja tarkasti toisiinsa soveltautuen, koska toisen
muuttuminen ilman toisessa heti tapahtuvaa vastaavaa muutosta olisi
ollut turmioksi. Tämä väite perustuu kokonaan siihen olettamukseen,
että vaistojen ja rakenteen muuntelut ovat äkillisiä. Ottakaamme
esimerkiksi jo aikaisemmin mainittu pakastiainen (Parus major). Tämä
lintu pitää usein varpaittensa välissä oksalla marjakuusen siemeniä ja
hakkaa niitä nokallaan, kunnes saa niistä sydämen esille. Mikäpä
erikoisen suuri vaikeus olisi nyt siinä, että luonnollinen valinta
säilyttäisi kaikki nokan muodon lievät yksilölliset muuntelut,
jotka olisivat yhä paremmin soveltautuneet siementen särkemiseen,
kunnes olisi muodostunut nokka, joka olisi tähän tarkotukseen yhtä
soveltuva kuin pähkinähakkisen, samallakuin tapa, pakko tai
spontaninen maunmuutos olisi saanut linnun muuttumaan yhä enemmän
siementensyöjäksi? Tässä tapauksessa oletamme luonnollisen valinnan
hitaasti muuntavan nokkaa vähitellen muuttuvien elintapojen tai maun
mukaiseksi; mutta jos oletamme pakastiaisen jalkojen muuntelevan
ja kasvavan suuremmiksi, joko nokan muuttumisen aiheuttaman
vuorosuhteellisuuden tai jonkun muun tuntemattoman syyn vaikutuksesta,
niin ei ole mahdotonta, että suuremmiksi kasvaneet jalat tekisivät
linnusta yhä enemmän kiipeilijän, kunnes se olisi saavuttanut
pähkinähakkelin huomattavan kiipeämisvaiston ja -kyvyn. Tässä
tapauksessa taas asteittainen rakenteenmuuttuminen johtaisi
vaistomaisten tapojen muuttumiseen. Vielä eräs tapaus. Harvat vaistot
ovat merkillisempiä kuin se, joka saa Itä-Intian saarten tervapääskysen
kokonaan laatimaan pesänsä kovettuneesta syljestä. Jotkut linnut
rakentavat pesänsä mudasta, jota niiden arvellaan liottavan syljellään,
ja eräs pohjoisamerikalainen tervapääskyslaji tekee pesänsä, kuten itse
olen nähnyt, tikuista, liimaten ne yhteen syljellä, jota paikottain on
oikein läämältä. Onko siis niin kovin epätodennäköistä, että
luonnollinen valinta on pääskysyksilöistä, jotka erittivät yhä enemmän
sylkeä, lopuksi luonut lajin, jonka vaistot saavat sen karttamaan
kaikkea muuta rakennusainesta ja rakentamaan pesänsä yksinomaan
kovettuneesta syljestä? Ja sama on useiden muiden tapausten laita.
Kumminkin on myönnettävä, että monesti emme kykene sanomaan, kumpi
ensin on muuntunut, vaisto vaiko rakenne.

Epäilemättä luonnollisen valinnan teoriaa voisi vastustaa mainitsemalla
useita vaistoja, joita on hyvin vaikea selittää -- tapauksia, joissa
emme voi käsittää, millä tavoin vaisto on saanut alkunsa; tapauksia,
joissa ei tunneta minkään välittävien asteiden olemassa-oloa;
tapauksia, joissa vaistojen merkitys on niin vähäpätöinen, että
luonnollinen valinta on tuskin voinut niihin vaikuttaa; ja vihdoin
tapauksia, joissa havaitsemme miltei samoja vaistoja eläimissä, jotka
ovat niin etäällä toisistaan luonnonasteikossa, ettemme voi selittää
vaistojen yhtäläisyyttä yhteisten esivanhempien perinnöksi, ja meidän
siis täytyy otaksua niiden syntyneen toisistaan riippumatta
luonnollisen valinnan vaikutuksesta. En aio tässä puuttua kaikkiin
näihin tapauksiin, vaan tyydyn mainitsemaan ainoastaan erään vaikeuden,
joka minusta ensin näytti voittamattomalta ja todella teorialleni
tuhoisalta. Tarkotan hyönteisyhteiskuntien suvuttomia eli hedelmättömiä
hyönteisiä. Nämä suvuttomat hyönteiset eroavat nimittäin suuresti
rakenteeltaan ja vaistoiltaan sekä uroksista että hedelmällisistä
naaraista ja kumminkaan ne, ollen hedelmättömiä, eivät voi lisätä
sukuaan.

Asia ansaitsisi laajemmankin käsittelyn, mutta tahdon tässä ottaa
puheeksi yhden ainoan tapauksen, hedelmättömät eli työmuurahaiset.
Kuinka työmuurahaiset ovat tulleet hedelmättömiksi, on vaikea käsittää,
mutta ei kumminkaan sen vaikeampi kuin mikään muukaan hämmästyttävä
rakenteenmuutos. On näet todistettu, että jotkut hyönteiset ja muut
niveljalkaiset (Articulata) joskus ovat hedelmättömiä; ja jos tällaiset
hyönteiset olisivat sattuneet olemaan yhteiskunnissa eläviä ja jos
yhteiskunnalle olisi ollut edullista, että joka vuosi olisi syntynyt
joukko työkykyisiä, mutta siitokseen kykenemättömiä yksilöitä, ei
käsittääkseni se otaksuma, että luonnollinen valinta voisi aikaansaada
tämän, tuota mitään erikoista vaikeutta. Mutta siirtykäämme tästä
varsinaiseen ja suurempaan vaikeuteen, joka on siinä, että
työmuurahaiset eroavat suuresti sekä uroksista että hedelmällisistä
naaraista rakenteeltaan, rintakuoren muodolta, siinä että niiltä
puuttuvat siivet ja toisinaan silmät, sekä vaistoiltaan. Mitä
vaistoihin yksinään tulee, antaisi kotimehiläinen paremman esimerkin
työläisten ja täydellisten naaraiden ihmeellisestä erilaisuudesta tässä
suhteessa. Jos työmuurahainen tai jokin muu suvuton hyönteinen olisi
tavallinen eläin, olettaisin empimättä kaikkien sen ominaisuuksien
hitaasti kehittyneen luonnollisen valinnan perusteella, nimittäin
siten, että syntyi suotuisaan suuntaan lievästi muuntelevia yksilöitä,
jotka jättivät muutokset perinnöksi jälkeläisilleen; nämä taas
muuntelivat ja joutuivat valituiksi j.n.e. Mutta työmuurahainen on
hyönteinen, joka suuresti eroaa vanhemmistaan, ja kumminkin
se on aivan hedelmätön, joten se ei milloinkaan voinut jättää
perinnöksi jälkeläisilleen vähitellen kehittyneitä rakenteen- tai
vaistonmuunteluita. Voidaan syystä kysyä, kuinka tämä tapaus ja
luonnollisen valinnan teoria ovat toisiinsa sovitettavissa.

Muistakaamme ensinnäkin, että sekä kotikasvattimme että luonnontilassa
elävät olennot tarjoavat meille lukemattomia esimerkkejä kaikenlaisista
perinnöllisistä rakenteeneroavaisuuksista, jotka ovat suhteessa
määrättyihin ikäkausiin ja jompaankumpaan sukupuoleen. On
eroavaisuuksia, jotka kuuluvat toiselle sukupuolelle ainoastaan sen
lyhyen ajan, jona siitoselimistö on toimivana, kuten monien lintujen
hääpuku ja uroslohen koukkuinen alaleuka. Eri karjarotujen sarvissa
huomaamme lieviä eroavaisuuksia, jotka ovat suhteessa urospuolen
keinotekoiseen sukupuoliseen epätäydellisyyteen; sillä eräiden rotujen
härillä on suhteellisesti suuremmat sarvet kuin toisten rotujen härillä
rotujen sonneihin ja lehmiin verraten. Ei siis mielestäni ole vaikeata
olettaa, että jokin ominaisuus on vuorosuhteessa hyönteisyhteiskuntien
eräiden jäsenten hedelmättömyyteen. Vaikeampaa on käsittää, kuinka
sellaiset vuorosuhteelliset rakenteentoisinnot ovat vähitellen
kehittyneet luonnollisen valinnan perusteella.

Mutta tämä vaikeus, joka ensimältä näyttää voittamattomalta, vähenee,
jopa luullakseni kokonaan häviää, kun muistamme että luonnollinen
valinta voi yhtä hyvin kohdistua koko perheeseen kuin yksilöönkin ja
siten saavuttaa päämääränsä. Karjankasvattajat haluavat, että
teuraseläinten liha olisi hyvin rasvajuovaista; tuollainen eläin
teurastetaan, mutta kasvattaja luottaa rotuun ja onnistuu. Valinnan
tehokkaisuus on niin luotettava, että todennäköisesti voitaisiin
muodostaa karjarotu, jonka härillä aina olisi tavattoman pitkät sarvet,
jos tarkasti pidettäisiin silmällä, mitkä sonnit ja lehmät paritettuina
tuottaisivat pitkäsarvisimpia härkiä, huolimatta siitä, ettei yksikään
härkä voisi jatkaa sukuaan. Vielä parempi on seuraava esimerkki: Verlot
kertoo, että muutamat yksivuotiset leukoijamuunnokset, joita on kauan
ja huolellisesti valikoitu, tuottavat aina suuren määrän kerrotuilla ja
aivan hedelmättömillä kukilla varustettuja taimia, mutta samalla
myöskin muutamia yksinkertaisilla ja hedelmällisillä kukilla
varustettuja. Jälkimäisiä, joiden yksinomaisella avulla muunnos pysyy
elossa, voidaan verrata muurahaisten hedelmällisiin koiraksiin ja
naaraihin, ja kerrotuilla hedelmättömillä kukilla varustettuja
kasveja taas muurahaisyhteiskunnan suvuttomiin jäseniin. Samoinkuin
leukoija-muunnoksissa, on yhteiskunta-hyönteisissäkin valinta
kohdistunut koko perheeseen, eikä yksilöön, sitä tietä pyrkien
tarkotuksensa perille. Tästä voimme päättää, että lievät rakenteen- tai
vaistonmuuntelut, jotka ovat vuorosuhteessa yhteiskunnan eräiden
jäsenten hedelmättömyyteen, ovat osottautuneet edullisiksi. Sen vuoksi
hedelmälliset koirakset ja naaraat ovat hyvin menestyneet ja jättäneet
hedelmällisille jälkeläisilleen perinnöksi taipumuksen tuottamaan
samoin muuntuneita hedelmättömiä jäseniä. Tätä on täytynyt jatkua kauan
aikaa, kunnes on syntynyt tuo suunnaton eroavaisuus, jonka havaitsemme
monien yhteiskunnittain elävien hyönteisten hedelmällisten ja
hedelmättömien naarasten välillä.

Emme kumminkaan ole vielä koskettaneet itse vaikeuden ydintä, nimittäin
sitä, että eräiden muurahaislajien suvuttomat jäsenet eivät eroa
ainoastaan hedelmällisistä naaraista ja koiraksista, vaan eroavat vielä
keskenäänkin usein aivan uskomattomassa määrässä, jakautuen kahteen
jopa kolmeen eri kastiin. Lisäksi kastit eivät yleensä liity toisiinsa
asteittaisena sarjana, vaan ovat täysin selvärajaisia, eroten
toisistaan yhtä paljon kuin mitkä kaksi saman suvun lajia tai pikemmin
kaksi saman heimon sukua tahansa. Niinpä Eciton suvulla on työtätekeviä
ja sotaa käyviä suvuttomia jäseniä, joiden leuat ja vaistot ovat
tavattomasti eroavia. Cryptocerus suvun eräällä työläiskastilla on
päässään ihmeellinen kilpi, jonka tarkotus on aivan tuntematon. Eräs
mexikolaisen Myrmecocystus suvun työläiskasti ei milloinkaan lähde
pesästä, näitä työläisiä syöttävät toiseen kastiin kuuluvat
työmuurahaiset ja niillä on suunnattomasti kehittynyt takaruumis, joka
erittää jonkinlaista hunajaa; tämä vastaa lehtitäiden erittämää
nestettä, lehtitäiden, joita europalaiset muurahaisemme vartioivat ja
vangitsevat ja joita voimme kutsua niiden kotikarjaksi.

Moni kenties arvelee, että liiaksi luotan luonnollisen valinnan lakiin,
kun en myönnä tällaisten ihmeellisten ja varmojen tosiseikkojen
kerrassaan kumoavan teoriaani. Kun on kyseessä yksinkertaisempi tapaus,
suvuttomat hyönteiset, jotka kuuluvat kaikki samaan kastiin, ja joiden
uskon luonnollisen valinnan vaikutuksesta tulleen hedelmällisistä
koiraksista ja naaraista eroaviksi, voimme tavallisten muuntelujen
tarjoaman analogian nojalla päättää, etteivät nuo toisiaan seuraavat
lievät ja edulliset muuntelut aluksi esiintyneet kaikissa saman pesän
suvuttomissa jäsenissä, vaan ainoastaan muutamissa; ja samoin voimme
päättää, että niiden yhteiskuntien eloonjäämisen johdosta, joiden
naaraat synnyttivät lukuisimpia mainitulla edullisella tavalla
muuntuneita suvuttomia hyönteisiä, kaikki suvuttomat hyönteiset lopuksi
tulivat tällaisiksi. Tästä päättäen meidän pitäisi toisinaan samasta
pesästä löytää suvuttomia hyönteisiä, joiden rakenne osottaisi
asteittaista vaihtelua; ja tällaisia todella tapaammekin, vieläpä
varsin usein, katsoen siihen, että hyvin harvoja Europan ulkopuolella
eläviä suvuttomia hyönteisiä on huolellisesti tutkittu. F. Smith on
osottanut useiden Ison-Britannian muurahaisten suvuttomien jäsenten
eroavan toisistaan hämmästyttävässä määrässä kooltaan ja joskus
väriltään ja äärimäisten muotojen olevan yhdistettävissä toisiinsa
samasta pesästä otetuilla yksilöillä. Olen itsekin vertaillut toisiinsa
tämänlaatuisia täydellisiä astesarjoja. Toisinaan sattuu niin, että
suuremmat tai pienemmät työhyönteiset ovat lukuisimmat, toisinaan taas
sekä suuret että pienet ovat lukuisia, keskikokoisten ollessa
harvinaisia. Formica flavalla on suuria ja pieniä työmuurahaisia ja
joitakuita harvoja keskikokoisia. Tämän lajin suurilla työmuurahaisilla
on F. Smith havainnut olevan pikkusilmät (ocelli), jotka, vaikkakin
ovat pienet, ovat selvästi erotettavissa, jotavastoin pienten
työmuurahaisten pikkusilmät ovat surkastuneet. Tarkasti leikeltyäni
useita yksilöitä voin vahvistaa, että näiden pienten työmuurahaisten
pikkusilmät ovat paljon surkastuneemmat, kuin mitä pelkästään
niiden pienen koon nojalla voisi päättää; ja uskon täydelleen,
joskaan en rohkene sitä nimenomaan väittää, että keskikokoisten
työmuurahaisten silmät ovat keskilaatua. Samassa pesässä on siis kaksi
työmuurahaiskuntaa, joiden hedelmättömät jäsenet eivät eroa ainoastaan
kooltaan, vaan näköelimiltäänkin, ja joita liittävät toisiinsa muutamat
välimuotoa olevat jäsenet. Tahtoisin vielä lisätä, että jos nuo pienet
työmuurahaiset olisivat olleet yhteiskunnalle hyödyllisimmät ja jos ne
koirakset ja naaraat aina olisivat tulleet valituiksi, jotka
synnyttivät yhä enemmän pieniä työmuurahaisia, kunnes kaikki
työmuurahaiset olivat muuttuneet tällaisiksi, olisi meillä silloin
muurahaislaji, jonka suvuttomat jäsenet olisivat miltei samanlaisia
kuin Myrmican suvuttomat jäsenet. Sillä Myrmican suvuttomilla jäsenillä
ei ole pikkusilmä-aiheitakaan, vaikka tämän suvun koiraksilla ja
naarailla on hyvinkehittyneet pikkusilmät.

Mainitsen vielä erään tapauksen: Koska olin varma siitä, että saman
lajin suvuttomien kastien välillä toisinaan olisi tavattavissa
asteittaisia välimuotoja, olin erittäin iloinen kun F. Smith tarjoutui
lähettämään minulle suuren joukon samasta pesästä otettuja
länsiafrikalaisen Anomma muurahaisen kappaleita. Lukija oivaltaa
kenties parhaiten näiden työmuurahaisten suuren eroavaisuuden, jollen
mainitse mitään mittoja, vaan esitän asian tarkasti paikkansapitävällä
vertauksella: Eroavaisuus on sama, kuin jos näkisimme joukon työmiehiä
taloa rakentamassa, joista monet olisivat viiden jalan ja neljän tuuman
mittaisia, monet taas kuusitoista jalkaa pitkiä; kuvitelkaamme lisäksi,
että suurilla työmiehillä olisi, ei kolme, vaan neljä kertaa niin suuri
pää kuin pikku miehillä ja lähes viisi kertaa niin suuret leuat.
Sitäpaitsi erikokoisten työmuurahaisten leuat olivat muodoltaan sekä
hammasten muodolta ja luvulta tavattoman eroavia. Tärkeintä on
kumminkin, että vaikka työmuurahaiset voidaan ryhmittää erikokoisiin
kasteihin, ne kumminkin välimuotojen välityksellä liittyvät
huomaamattomasti toisiinsa, vieläpä mitä niiden suuresti eroavaan
leuanrakenteeseen tulee. Jälkimäisestä seikasta voin puhua täydellä
varmuudella, koska Sir J. Lubbock on camera lucidan avulla kuvannut
erikokoisilta työmuurahaisilta irrottamani leukapielet. Bates on
mielenkiintoisessa kirjassaan "Naturalist on the Amazons" kuvannut
samanlaisia tapauksia.

Nämä tosiasiat silmäini edessä uskon että luonnollinen valinta voi
vaikuttamalla siitoskykyisiin muurahaisiin eli vanhempiin muodostaa
lajin, joka säännöllisesti synnyttää suvuttomia jäseniä, jotka kaikki
ovat suurikokoisia ja joilla on samanmuotoiset leukapielet tai jotka
kaikki ovat pienikokoisia ja joiden leukapielet ovat hyvin erilaiset;
tai vihdoin -- ja tämä on suurin vaikeus -- työmuurahaisjoukon, jonka
jäsenet ovat samankokoisia ja -rakenteisia ja samalla toisen joukon,
jonka jäsenet eroavat kooltaan ja rakenteeltaan. Ensin on muodostunut
asteittainen sarja, kuten näemme Anomma muurahaisesta, ja sitten on
äärimäisiä muotoja syntynyt yhä runsaammin niiden vanhempien
eloonjäämisen johdosta, jotka ovat niitä synnyttäneet, kunnes
välimuotoja ei enää ole syntynyt ollenkaan.

Wallace on selittänyt samoin erään toisen yhtä vaikean tapauksen,
nimittäin sen, että eräät Tyynenmeren saariston perhoset säännöllisesti
esiintyvät kahtena, jopa kolmenakin naarasmuotona. Ja Fritz Müller
selittää samoin eräiden brasilialaisten äyriäisten esiintymisen kahtena
hyvin erilaisena koirasmuotona. Näihin seikkoihin meidän ei kumminkaan
tässä tarvitse puuttua.

Olen nyt selittänyt, mistä arvelen johtuvan sen ihmeellisen seikan,
että samassa pesässä elää kaksi selväpiirteistä hedelmättömien
työläisten muodostamaa kastia, jotka kumpikin suuresti eroavat
toisistaan ja vanhemmistaan. Me käsitämme, että niiden syntymisen on
täytynyt olla muurahaisyhteiskunnalle hyödyksi, samoinkuin työnjaon
periaate on hyödyllinen kultuuri-ihmiselle. Muurahaiset työskentelevät
tosin perinnäisten vaistojensa kehotuksesta ja niiden työaseina ovat
perityt elimet, jotavastoin ihminen työskentelee hankkimiensa tietojen
ja tehtaissa valmistettujen työaseiden avulla. Mutta minun täytyy
tunnustaa, että huolimatta luottamuksestani luonnolliseen valintaan en
olisi milloinkaan aavistanut tämän lain olevan niin peräti voimakkaan,
elleivät mainitut suvuttomat hyönteiset olisi tehneet sitä minulle
selväksi. Olen sen vuoksi käsitellyt tätä seikkaa hieman laajahkosti,
joskaan en sittenkään kyllin laajasti, osottaakseni luonnollisen
valinnan tehon, ja vielä siitäkin syystä, että tämä on kaikkein pahin
erikoinen vaikeus, joka teoriaani on kohdannut. Tapaus on sitäpaitsi
toisessakin suhteessa hyvin mielenkiintoinen: se osottaa että lukuisien
pienten spontanisten ja jollakin tavoin edullisten muuntelujen
kokoutuminen voi yhtä hyvin eläimissä kuin kasveissakin aikaansaada
kuinka suuria muunteluita tahansa, käytännön ja elintapojen ensinkään
asiaan vaikuttamatta. Sillä mitkään erikoiset, ainoastaan työläisille
eli hedelmättömille naaraille kuuluvat elintavat eivät olisi voineet,
vaikka niitä olisi noudatettu kuinka kauan tahansa, vaikuttaa
koiraksiin ja hedelmällisiin naaraihin, jotka yksin jättävät
jälkeläisiä. Kumma kyllä ei kukaan ole tähän saakka käyttänyt tätä
suvuttomien hyönteisten tarjoamaa oivallista tapausta todistaakseen
vääräksi Lamarckin tunnetun opin perityistä elintavoista.



JÄLKIKATSAUS.


Olen koettanut tässä luvussa lyhyesti osottaa, että kotieläintemme
henkiset ominaisuudet muuntelevat ja että muuntelut ovat perinnöllisiä.
Vielä lyhyemmin olen yrittänyt osottaa, että vaistot lievästi
muuntelevat luonnontilassa. Ei kukaan kieltäne, että vaistoilla on
jokaiselle eläimelle mitä tärkein merkitys. Ei ole senvuoksi olemassa
mitään todellista vaikeutta, joka estäisi luonnollista valintaa
elinehtojen muuttuessa kartuttamasta lieviä vaistonmuutoksia, jotka
ovat jollakin tavoin hyödyllisiä, kuinka suuriksi tahansa. Monessa
tapauksessa ovat elintavat tai käytäntö ja käytännön puute
todennäköisesti olleet myötävaikuttamassa. En väitä, että tässä luvussa
esitetyt tosiseikat suuresti vahvistaisivat teoriaani; mutta mikäli
kykenen arvostelemaan, ei mikään puheena olleista vaikeuksista voine
sitä kumotakaan. Sitävastoin se seikka, etteivät vaistot aina ole
ehdottoman täydellisiä ja helposti hairahtuvat; että ei voida osottaa
mitään vaistoa, joka olisi syntynyt muiden eläinten hyväksi, joskin
eläimet käyttävät hyväkseen toistensa vaistoja; että luonnonhistorian
sääntö "Natura non facit saltum" soveltuu yhtä hyvin vaistoihin kuin
ruumiinrakenteeseen ja on helposti selitettävissä edellä esitettyjen
mielipiteiden avulla, mutta muuten jää selitystä vaille -- kaikki tämä
on omansa tukemaan luonnollisen valinnan oppia.

Tätä oppia tukevat myöskin muutamat muut seikat, jotka koskevat
vaistoja, esim. se yleinen tapaus, että läheiset, mutta selvästi
eroavat sukulaislajit, jotka elävät maapallon eri osissa ja jotenkin
erilaisten elinehtojen alaisina, usein kumminkin säilyttävät samat
vaistot. Perinnöllisyyden lain avulla voimme käsittää, miksi esim.
tropillisen Etelä-Amerikan rastas vuoraa pesänsä savella aivan samalla
erikoisella tavalla kuin brittiläinen rastaamme. Samoin sen, miksi
Afrikan ja Intian savilinnuilla on sama omituinen vaisto: ne sulkevat
emälinnun puun koloon, jonka suun ne muuraavat kiinni, jättäen
ainoastaan pienen reiän, josta ne ruokkivat hautovaa emää ja poikasia.

Samoin myös sen, miksi Pohjois-Amerikan peukaloisten (Troglodytes)
urokset laativat "kukonpesiä" ja oleksivat niissä, samoinkuin
meikäläisen lajin urokset -- tapa, jota ei ole millään muilla
tunnetuilla linnuilla. Ja lopuksi -- olkoonpa niinkin, ettei tämä ole
mikään logillinen todistusperuste -- tyydyttää mielikuvitustani paljon
enemmän pitää sellaisia vaistoja kuin käenpoikasen, joka heittää
kasvatussisarensa pesästä, orjia pitävien muurahaisten tai
ichneumonidien, jotka saavat ravintonsa elävien toukkien ruumiista --
ei erityisesti annettuina eli luotuina vaistoina, vaan yhden ainoan
yleisen lain vähäisinä seurauksina, lain, joka johtaa kaikkien
elollisten olentojen edistymiseen: moninaistumisen ja muuntelun lain,
joka määrää voimakkaimmat elämään ja heikoimmat sortumaan.



IX LUKU.

SEKASIKIÖISYYS (hybridismi).


Erotus ensi risteytymisten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden välillä.
-- Hedelmättömyys on asteittaista, ei yleistä; sitä edistää ahdas
sukusiitos ja vähentää kesytys. -- Lakeja, jotka hallitsevat
sekasikiöiden hedelmättömyyttä. -- Hedelmättömyys ei ole mikään
olennoille erikoisesti annettu ominaisuus, vaan riippuu muista
asianhaaroista, eikä luonnollinen valinta ole sitä aikaansaanut. --
Ensi risteytymisten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden syyt. --
Vastaavaisuus, joka ilmenee muuttuneiden elinehtojen ja risteytyksen
vaikutuksissa. -- Dimorfismi ja trimorfismi. -- Keskenään
risteytettyjen muunnosten ja niiden sekajälkeläisten hedelmällisyys ei
ole yleinen. -- Lajien ja muunnosten sekajälkeläiset toisiinsa
verrattuina hedelmällisyyteen katsomatta. -- Yleiskatsaus.


Luonnontutkijat ovat yleensä sitä mieltä, että lajien hedelmättömyys,
niiden keskenään risteytyessä, on niille erikoisesti annettu
ominaisuus, jonka tarkotuksena on estää lajeja sekaantumasta
toisiinsa. Tämä mielipide tuntuu ensi katsannolla sangen
uskottavalta, sillä yhdessä elävät lajit olisivat tuskin voineet pysyä
sekaantumatta, jos ne olisivat saaneet esteettömästi risteytyä
keskenään. Kysymys on meille monessa suhteessa tärkeä, etenkin
koska lajien ensi risteytymisten hedelmättömyys ja niiden
sekasikiöjälkeläisten hedelmättömyys ei saata olla seurauksena
edullisten hedelmättömyysasteiden jatkuvasta säilymisestä. Se on
satunnainen tulos erilajisten vanhempien siitoselimistön
erilaisuudesta.

Tätä kysymystä käsiteltäessä on tavallisesti sekotettu toisiinsa kaksi
eri seikkaa, joiden välillä yleensä on olemassa oleellinen erotus,
nimittäin lajien hedelmättömyys, niiden ensi kertaa risteytyessä, ja
ristisiitoksesta syntyneiden sekasikiöiden hedelmättömyys.

Puhtaiden lajien siitoselimet ovat tietysti täydessä kunnossa, mutta
kumminkin niiden risteytymisestä syntyy vain harvoja tai ei ensinkään
jälkeläisiä. Sekasikiöiden siitoselimet sitävastoin ovat tehtäväänsä
kykenemättömät, kuten selvästi voi havaita sekä eläinten että kasvien
urospuolisesta siemenaineesta, joskin muodostuselimet ovat
rakenteeltaan täydelliset, ainakin mikäli mikroskoopilla voi havaita.
Edellisessä tapauksessa uroksen ja naaraksen siitossolut, joista sikiö
on muodostuva, ovat täydelliset; jälkimäisessä tapauksessa ne joko
eivät ole ensinkään tai vain vaillinaisesti kehittyneet. On tärkeätä
tehdä tämä erotus, kun tahtoo tutkia hedelmättömyyden syytä kummassakin
tapauksessa. Erotus on kenties siitä syystä jäänyt huomaamatta, että
kummassakin tapauksessa on pidetty hedelmättömyyttä erikoisesti
annettuna ominaisuutena, jota järkemme muka ei kykene käsittämään.

Muunnosten -- s.o. muotojen, joiden tiedetään tai arvellaan polveutuvan
yhteisistä vanhemmista -- hedelmällisyys niiden keskenään risteytyessä,
samoin kuin niiden sekajälkeläisten hedelmällisyys on meille yhtä
tärkeä seikka kuin lajien hedelmättömyys, koska se näyttää panevan
leveän ja selvän rajan muunnosten ja lajien välille.

_Eri hedelmättömyysasteita_. -- Ottakaamme ensin puheeksi keskenään
risteytyneiden lajien ja niiden sekasikiöjälkeläisten hedelmättömyys.
Tutkiessaan Kölreuterin ja Gärtnerin, noiden tunnollisten ja etevien
tiedemiesten kirjotelmia ja teoksia, miesten, jotka omistivat miltei
koko elämänsä tämän kysymyksen selville saamiseen, ei voi olla saamatta
varmaa vakaumusta, että sekasikiöt hyvin yleisesti ovat johonkin määrin
hedelmättömiä. Kölreuter väittää niiden olevan poikkeuksetta
hedelmättömiä, mutta tässä hän ratkaisee vaikeuden leikkaamalla solmun
poikki, sillä havaittuaan kymmenen tapauksen joukosta kaksi muotoa
täysin hedelmällisiksi keskenään, hän empimättä lukee ne muunnoksiksi,
vaikka useimmat tiedemiehet pitävät niitä selvinä lajeina. Myöskin
Gärtner pitää sekasikiöiden hedelmättömyyttä poikkeuksettomana, ja hän
väittää etteivät kasvit ainoassakaan Gärtnerin tutkimista kymmenestä
tapauksesta ole täysin hedelmällisiä. Mutta osottaakseen, että jokin
määrä hedelmättömyyttä on olemassa, hänen on pakko, kuten useissa
muissakin tapauksissa, huolellisesti laskea siemenet. Hän vertaa aina
kahden lajin ensi risteytyksen tuottamien siementen ja sekajälkeläisten
tuottamien siementen maksimilukua siihen keskimäärään, jonka kumpikin
puhdas kantalaji luonnontilassa tuottaa. Mutta tällöin hän helposti voi
tulla erehdyttäviin tuloksiin. Sillä kun kasvi on risteytettävä, on se
"kuohittava", ja mikä vielä tärkeämpää, se on eristettävä niin,
etteivät hyönteiset pääse kuljettamaan siihen muiden kasvien
siitepölyä. Miltei kaikki ne kasvit, joilla Gärtner kokeili, olivat
istutetut ruukkuihin ja niitä säilytettiin eräässä hänen talossaan
olevassa huoneessa. Tällaiset toimenpiteet vaikuttavat epäilemättä
haitallisesti kasvien hedelmällisyyteen. Gärtner luettelee taulukossaan
parikymmentä kasvia, jotka hän "kuohitsi" ja keinotekoisesti
hedelmöitti niiden omalla siitepölyllä; puolet näistä kasveista
(joukossa ei ollut ensinkään palkokasveja, joiden keinotekoinen
hedelmöittäminen tunnetusti tuottaa vaikeuksia) olivat jonkun verran
menettäneet hedelmällisyyttään. Koska Gärtner sen ohessa useaan kertaan
risteytti keskenänsä sellaisia muotoja kuin puna- ja sinialpeja
(Anagallis arvensis ja A. coerulea), joita etevämmät kasvientutkijat
pitävät saman lajin muunnoksina, havaiten ne täysin hedelmättömiksi
keskenään, on syytä epäillä, ovatko monet lajit risteytettyinä todella
niin hedelmättömiä, kuin yleensä arvellaan.

Varmaa on, että useiden muotojen hedelmättömyys, niiden risteytyessä
keskenään, on niin eriasteista ja vaihtelee niin huomaamattomin
vivahduksin ja toisaalta vaikuttavat niin monet asianhaarat
haitallisesti puhtaidenkin lajien hedelmällisyyteen, että käytännössä
on hyvin vaikea sanoa, missä hedelmättömyys alkaa ja hedelmällisyys
loppuu. Voitanee tuskin pyytää parempaa todistusta tästä kuin se, että
Kölreuter ja Gärtner, kaksi etevintä havaintojentekijää, mitä
milloinkaan on elänyt, ovat tulleet aivan vastakkaisiin tuloksiin
samoihin muotoihin nähden. On myöskin hyvin opettavaista verrata
etevimpien kasvientutkijaimme esittämiä todisteita siitä, ovatko jotkin
muodot luettavat muunnoksiksi vaiko lajeiksi, niihin hedelmällisyyttä
koskeviin todisteihin, joita eri sekasiitoksen-harjottajat ovat
esittäneet tai joita sama havaintojentekijä on esittänyt eri vuosina
tehtyjen kokeiden nojalla. Tilan puute estää minua menemästä
yksityisseikkoihin, mutta tuollainen vertailu osottaa, ettei
hedelmällisyys tai hedelmättömyys ole mikään varma tunnusmerkki, jonka
avulla voi erottaa lajin muunnoksesta. Hedelmällisyys ja hedelmättömyys
on asteittaista ja sen todistusvoima on yhtä epävarma kuin muidenkin
rakenteen tai konstitutionin eroavaisuuksien. Huolimatta siitä, että
Gärtner sai eräistä sekasikiöistä kasvatetuksi kuusi tai seitsemän,
jopa eräässä tapauksessa kymmenenkin sukupolvea, huolellisesti estäen
ne risteytymästä kummankaan puhtaan kantalajin kanssa, vakuuttaa hän
varmasti, ettei sekasikiöiden hedelmällisyys milloinkaan enene
myöhemmissä sukupolvissa, vaan päinvastoin suuresti ja nopeasti
vähenee. Tämän johdosta on huomautettava, että kun jokin rakenteen tai
laadun poikkeavaisuus on yhteinen kummallekin vanhemmalle, niin se
usein periytyy jälkeläisiin lisääntyneenä; ja sekasikiön kumpikin
sukupuolinen aines on jo alunpitäen jonkun verran heikentynyttä. Mutta
luullakseni sekasikiöiden hedelmällisyys on miltei kaikissa noissa
tapauksissa heikentynyt eräästä toisesta, tästä riippumattomasta
syystä, nimittäin liian ahtaasta sukusiitoksesta. Olen tehnyt niin
monia kokeita ja merkinnyt muistiin niin monia tosiasioita, jotka
osottavat tilapäisen risteytymisen eri yksilön tai muunnoksen kanssa
lisäävän jälkeläisten elinvoimaa ja hedelmällisyyttä ja hyvin ahtaan
sukusiitoksen sitä vähentävän, etten voi epäillä tämän johtopäätöksen
oikeutta. Kokeilijat kasvattavat harvoin sekasikiöitä suurin määrin; ja
koska samassa puutarhassa tavallisesti kasvaa niiden kantalajeja ja
muita samansukuisia sekalajeja, ovat hyönteisten vierailut
kukkimisaikana tarkoin estettävät. Jos sekakasvit näin jätetään oman
onnensa nojaan, niin ne tavallisesti hedelmöittyvät omien kukkiensa
siitepölystä, ja on todennäköistä, että tämä vaikuttaa haitallisesti
niiden hedelmällisyyteen, joka jo alunpitäen on heikko niiden
hybridisen alkuperän vuoksi. Tätä vakaumustani vahvistaa Gärtnerin
usein uudistama huomiota ansaitseva väite, että vähemmän
hedelmällistenkin sekasikiöiden hedelmällisyys toisinaan
silminnähtävästi polvi polvelta lisääntyy, jos niitä keinotekoisesti
hedelmöitetään toisen samanlaisen sekasikiön siitepölyllä, huolimatta
keinotekoisen hedelmöittämisen usein huonosta vaikutuksesta. Omasta
kokemuksestani tiedän, että kukkia keinotekoisesti hedelmöittäessään
tulee yhtä usein sattumalta ottaneeksi siitepölyä toisen kukan
heteistä, kuin hedelmöitettävän kukan omista heteistä, jolloin siis
tapahtuu risteytys eri kukkien välillä, jos kohta kukat usein
kuuluvatkin samaan kasviin. Sitäpaitsi täytyy olettaa, että sellainen
huolellinen kokeilija kuin Gärtner aina, kun monimutkaiset kokeet ovat
olleet kysymyksessä, on toimittanut "kuohitsemisen" sekakasveissaan,
jotenka niiden on täytynyt hedelmöittyä toisen kukan siitepölystä, joko
saman kasvin tai jonkin muun samanlaisen sekasikiön. Se omituinen
seikka, että _keinotekoisesti hedelmöitettyjen_ sekasikiöiden
hedelmällisyys polvi polvelta lisääntyy, kun sitävastoin itsestään
hedelmöittyvien vähenee, saanee siis selityksensä siitä, että
edellisissä tapauksessa liian ahdas sukusiitos estyy.

Tarkastakaamme nyt niitä tuloksia, joihin kolmas kokenut sekasiitoksen
harjottaja, Rev. W. Herbert on tullut. Hän pitää yhtä tiukasti kiinni
tekemästään johtopäätöksestä, että muutamat sekalajiset kasvit ovat
keskenään täysin hedelmällisiä -- s.o. yhtä hedelmällisiä kuin niiden
kantalajit -- kuin Kölreuter ja Gärtner siitä, että eri lajien suurempi
tai pienempi keskinäinen hedelmättömyys on yleinen luonnonlaki. Herbert
on kokeillut osaksi aivan samoilla lajeilla kuin Gärtner. Tulosten
erilaisuuden selittää luullakseni osaksi Herbertin suuri
puutarhurintaito ja se seikka, että hänellä oli käytettävänään
ansareita. Hänen monista tärkeistä lausunnoistaan mainittakoon
ainoastaan hänen tekemänsä huomio, että "jokainen Crinum capense'n
kodassa oleva Crinum revolutum'in siitepölyllä hedelmöitetty siemenaihe
tuotti kasvin, minkä en koskaan ole havainnut tapahtuvan sen
luonnollisesti hedelmöittyessä". Tässä siis kahden eri lajin ensi
risteytymisen hedelmällisyys oli täydellinen, vieläpä tavallista
runsaampikin.

Tämä Crinum-tapaus antaa minulle aiheen erään omituisen seikan
mainitsemiseen. Eräiden Lobelia-, Verbascum- ja Passiflora-lajien
kasviyksilöitä voidaan helposti hedelmöittää toisen lajin siitepölyllä,
mutta ei kasviyksilön omalla, vaikka viimemainittu onkin aivan
tervettä, koska sillä voidaan hedelmöittää muita yksilöitä ja lajeja.
Kaikilla Hippeastrumsuvun, Corydalissuvun -- kuten professori
Hildebrand on osottanut -- ja eräiden Orchis-lajien yksilöillä -- kuten
Scott ja Fritz Müller ovat osottaneet -- on tämä omituisuus. Eräiden
lajien epänormaliset yksilöt ja joidenkuiden lajien kaikki yksilöt ovat
siis todellakin paljon helpommin risteytettävissä, kuin hedelmöittyvät
omasta siitepölystään! Mainitaksemme yhden esimerkin: Eräs Hippeastrum
aulicum'in sipuli tuotti neljä kukkaa. Kolme näistä Herbert hedelmöitti
niiden omalla siitepölyllä ja neljäs hedelmöitettiin sittemmin
siitepölyllä, joka oli saatu kolmesta eri lajista polveutuvasta
sekasikiöstä. Tulos oli se, että "kolmen ensinmainitun kukan sikiäimet
pian lakkasivat kasvamasta ja jonkun päivän perästä kuihtuivat
kokonaan, jotavastoin sekasikiön siitepölyllä hedelmöitetystä
sikiäimestä kehittyi elinvoimainen kota, joka pian joutui
täysikasvuiseksi ja tuotti hyviä siemeniä, jotka puolestaan
esteettömästi kehittyivät". Herbert teki useiden vuosien kuluessa
samanlaisia kokeita ja aina samalla tuloksella. Tällaiset tapaukset
osottavat, kuinka vähäpätöisistä ja salaperäisistä syistä lajin
pienempi tai suurempi hedelmällisyys toisinaan riippuu.

Vaikka puutarhurien käytännölliset kokeet eivät olekaan tehdyt
tieteellisellä tarkkuudella, ansaitsevat ne kumminkin jonkunverran
huomiota. On tunnettua, kuinka monimutkaisin tavoin Pelargoniumin,
Fuchsian, Calceolarian, Petunian ja Rhododendronin y.m. sukujen lajeja
on risteytetty, mutta kumminkin monet näistä sekalajeista tuottavat
runsaasti siemeniä. Niinpä Herbert vakuuttaa, että eräs Calceolaria
integrifolian ja C. plantaginean sekasikiö, huolimatta siitä että
näiden lajien yleiset elintavat ovat perin erilaiset, "on
lisääntyväisyydeltään niin täydellinen, kuin jos se olisi jokin Chilen
vuorilta kotoisin oleva luonnonlaji". Olen koettanut tiedustelemalla
saada selvää, missä määrin muutamat monimutkaisista ristisiitoksista
syntyneet Rhododendronin sekalajit ovat hedelmällisiä, ja olen saanut
sen vakaumuksen, että ne ovat täysin hedelmällisiä. Niinpä C. Noble
ilmottaa minulle kasvattavansa oksastamista varten erästä Rhododendron
ponticum'in ja R. catawbiense'n sekalajia ja hän sanoo, että tämä
sekalaji "tuottaa tavattoman runsaasti siemeniä". Jos sekasikiöiden
hedelmällisyys todellakin, kuten Gärtner arvelee, polvi polvelta
vähentyisi silloinkin kun niille on valmistettu suotuisat
olosuhteet, täytyisi asian olla puutarhureille tuttu. Sillä laajan
puutarhaviljelyksen harjottajat kasvattavat samaa sekalajia suuria
sarkoja, ja ainoastaan tällaisessa tapauksessa olosuhteet ovat
kasveille suotuisat, koska eri yksilöiden on mahdollista vapaasti
risteytyä keskenään ja ahtaan sukusiitoksen vahingolliset vaikutukset
siten välttyvät. Ken tahansa voi helposti saada varmuuden hyönteisten
toiminnan tehokkaisuudesta tutkimalla sekalajisten rhododendronien
hedelmättömimpiä lajeja, jotka eivät tuota ensinkään siitepölyä, sillä
hän on havaitseva niiden luoteilla runsaasti siitepölyä, joka on tuotu
muista kukista.

Eläimillä on huolellisia kokeita tehty paljon vähemmän. Jos voimme
luottaa systematisiin jaotuksiimme, s.o. jos eläinsuvut eroavat
toisistaan saman verran kuin kasvisuvut, näyttää siltä, että eläimet,
jotka ovat etäällä toisistaan järjestelmässä, ovat helpommin
risteytettävissä kuin kasvit, mutta eläinten sekasikiöt ovat
luullakseni hedelmättömämpiä kuin kasvien. On kumminkin otettava
huomioon, että koska vain harvat eläimet lisääntyvät esteettömästi
vankeudessa, on vain harvoja kokeita kunnolla tehty. Niinpä
kanarialintua on paritettu yhdeksän peipposlajin kanssa, mutta koska ei
yksikään näistä esteettömästi lisäänny vankeudessa, ei mikään oikeuta
meitä odottamaan, että niiden ja kanarialinnun ensi ristisiitos tahi
sekasikiöt olisivat täysin hedelmällisiä. Mitä taas tulee
hedelmällisempien sekasikiöiden hedelmällisyyteen myöhemmissä
sukupolvissa, tiedän tuskin ainoatakaan esimerkkiä siitä, että samalla
haavaa olisi eri vanhemmista kasvatettu kaksi eri perhettä samaa
sekasikiölajia ahtaan sukusiitoksen huonojen vaikutusten
ehkäisemiseksi. Päinvastoin on tavallisesti polvi polvelta paritettu
keskenään sisaruksia huolimatta siitä että kaikki eläintenkasvattajat
tästä alinomaa varottavat. Ei siis ole ensinkään kumma, että
sekasikiöiden synnynnäinen taipumus hedelmättömyyteen on yhä
vahvistunut.

Vaikka tunnen tuskin ainoatakaan täysin luotettavaksi todistettua
tapausta, joka osottaisi eläinten sekasikiöiden olevan täysin
hedelmällisiä, on minulla syytä uskoa, että Cervulus vaginalis ja C.
Reevesii lajien ja Phasianus colchicus ja P. torquatus lajien
sekasikiöt ovat täysin hedelmällisiä. Quatrefages kertoo Parisissa
todetun, että kahden kehrääjäperhosen (Bombyx cynthia ja arrindia)
sekasikiöt olivat hedelmällisiä keskenänsä kahdeksan sukupolvea
peräkkäin. Äskettäin on tehty se huomio, että jos kaksi toisistaan niin
selvästi eroavaa lajia kuin jänis ja kaniini saadaan pariutumaan
keskenään, niin ne synnyttävät jälkeläisiä, jotka ovat hyvin
hedelmällisiä pariutuessaan jommankumman kantalajinsa kanssa.
Tavallisen hanhen ja kiinanhanhen (Anser cygnoides) -- jotka ovat
toisistaan niin selvästi eroavia lajeja, että ne tavallisesti luetaan
eri suvuiksi -- sekasikiöt ovat meillä usein pariutuneet jommankumman
puhtaan kantalajin kanssa ja yhdessä ainoassa tapauksessa ne ovat
pariutuneet keskenänsä. Tämän parituksen toimitti Eyton, joka kasvatti
kaksi sekasikiötä samoista vanhemmista, mutta eri poikueista. Tästä
lintuparista hän sai kokonaista kahdeksan sekasikiötä samasta pesästä.
Intiassa lienevät nämä sekarotuiset hanhet kumminkin paljon
hedelmällisempiä, koska kaksi pätevää asiantuntijaa, Blyth ja kapteeni
Hutton ovat minulle vakuuttaneet, että eri osissa maata kasvatetaan
kokonaisia laumoja tällaisia sekarotuisia hanhia. Ja koska niitä
pidetään hyödyn vuoksi seuduilla, missä ei kumpaakaan puhdasta
kantalajia ole olemassa, niin ne varmaankin ovat hyvin tai kenties
täysin hedelmällisiä.

Eri kotieläinrotumme ovat keskenään risteytyessään täysin
hedelmällisiä, vaikka ne useassa tapauksessa polveutuvat kahdesta tai
useammasta kesyttömästä lajista. Tästä voimme päättää, että joko niiden
kantalajit alunpitäin synnyttivät täysin hedelmällisiä sekasikiöitä
keskenään pariutuessaan tai että niiden sekasikiö-jälkeläiset myöhemmin
kesytettyinä tulivat täysin hedelmällisiksi. Jälkimäinen olettamus,
jonka ensinnä esitti Pallas, tuntuu paljon todenmukaisemmalta ja sen
oikeudesta tuskin saattaa olla epäilystä. Niinpä on miltei varmaa,
että eri koirarotumme polveutuvat useista kesyttömistä roduista; mutta
siitä huolimatta kaikki rodut, lukuunottamatta kenties joitakuita
Etelä-Amerikan kotoperäisiä kesyjä koiria, ovat keskenään täysin
hedelmällisiä; mutta analogian nojalla epäilen suuresti, tokko niiden
kantalajit alunpitäen esteettömästi risteytyivät keskenään tuottaen
aivan hedelmällisiä jälkeläisiä. Äskettäin olen saanut varmoja
todisteita siitä, että indialaisen zebu-härän ja tavallisen nautakarjan
ristisiitoksesta syntyneet jälkeläiset ovat keskenään täysin
hedelmällisiä; ja kuitenkin Rüllmeyerin tekemät huomiot näiden
eläimnuotojen tärkeistä luuston-eroavaisuuksista, samoinkuin Blythin
huomiot niiden elintapojen, äänen ja ruumiinlaadun eroavaisuuksista
osottavat, että niitä on pidettävä selvästi eroavina lajeina. Sama
pitää paikkansa eri sikarotuihin nähden. Meidän on siis joko luovuttava
siitä uskosta, että lajit ovat risteytettyinä aina hedelmättömiä tai on
meidän pidettävä tätä eläinten hedelmättömyyttä ominaisuutena, joka ei
ole järkähtämättömästi muuttumaton, vaan on kesytyksen kautta
voitettavissa.

Sen nojalla, mitä varmat tosiasiat puhuvat kasvien ja eläinten
risteytymisestä, on meidän siis tehtävä se johtopäätös, että
jonkinmääräinen hedelmättömyys on hyvin tavallista sekä ensi
ristisiitoksessa että sekasikiössä, mutta että emme voi, ainakaan
nykyisten tietojemme perusteella, pitää sitä ehdottoman yleisenä.



LAIT, JOTKA MÄÄRÄÄVÄT ENSI RISTISIITOKSEN JA SEKASIKIÖIDEN
HEDELMÄTTÖMYYDEN.


Tarkastakaamme nyt hiukan yksityiskohtaisemmin niitä lakeja, jotka
määräävät ensi risteytymisten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden.
Päätehtävänämme on tutkia, ilmaisevatko nämä lait sitä, että lajeille
on varta vasten annettu tämä ominaisuus risteytymisen ja toisiinsa
sekaantumisen ja siitä johtuvan täydellisen hämmingin ehkäisemiseksi.
Seuraavassa esitetyt johtopäätökset perustuvat etupäässä Gärtnerin
oivalliseen teokseen, joka käsittelee kasvien sekasiitosta. Olen
huolellisesti koettanut tutkia, missä määrin nämä lait soveltuvat
eläimiin, ja katsoen siihen, kuinka niukat tietomme eläinten
sekasikiöistä ovat, olen hämmästynyt huomatessani, kuinka yleisesti
samat säännöt pitävät paikkansa niin eläin- kuin kasvikuntaankin
nähden.

On jo huomautettu, kuinka hedelmällisyys vaihtelee asteittaisesti
sekä ensi ristisiitoksessa että sekasikiöissä täydellisestä
hedelmättömyydestä täydelliseen hedelmällisyyteen. On ihmeellistä
huomata, kuinka monella omituisella tavalla tämä vaihtelu ilmenee;
tässä voimme kuitenkin esittää ainoastaan tosiasioiden pääpiirteet. Kun
kasvin luotille tulee jonkin toiseen heimoon kuuluvan kasvin
siitepölyä, ei tällä ole sen enempää vaikutusta kuin epäorganisilla
tomuhiukkasilla. Jos sitten panemme toisen samaan sukuun kuuluvan
kasvin siitepölyä toisen kasvin luotille, joudumme tältä ehdottoman
hedelmällisyyden asteelta vähitellen, siementen lukumäärän
muodostaessa täydellisen astesarjan, lähes, jopa aivan täydelliseen
hedelmällisyyteen; muutamissa epänormaalisissa tapauksissa, on
hedelmällisyys kuten olemme nähneet, vielä suurempi kuin kasvin oman
siitepölyn aiheuttama. Sekalajisten kasvien joukossa on joitakuita,
jotka eivät koskaan ole tuottaneet eivätkä todennäköisesti koskaan tule
tuottamaan ainoatakaan hedelmällistä siementä, eivät silloinkaan, kun
siitepöly on jommankumman puhtaan kantalajin. Muutamissa näistä
tapauksista on kumminkin huomattava heikko hedelmällisyyden oire siinä,
että jommankumman puhtaan kantalajin siitepöly saa sekakasvin kukan
kuihtumaan aikaisemmin kuin muuten olisi tapahtunut; kukan
aikainen kuihtuminen on näet, kuten tunnettu, merkki alkaneesta
hedelmöittymisestä. Tältä täydellisen hedelmättömyyden asteelta lähtien
johdumme aste asteelta itseään hedelmöittäviin sekakasveihin, jotka
tuottavat yhä suuremman määrän siemeniä, ja vihdoin täydelliseen
hedelmällisyyteen.

Sellaisista lajeista kasvatetut sekalajit, joita on hyvin vaikea
risteyttää ja jotka harvoin tuottavat mitään jälkeläisiä, ovat yleensä
hyvin hedelmättömiä; mutta ensi risteytyksen aikaansaamisen vaikeus ja
siitä syntyneiden sekasikiöiden hedelmättömyys -- kaksi eri seikkaa,
jotka tavallisesti sekotetaan toisiinsa -- eivät suinkaan ole
tarkalleen suorassa suhteessa toisiinsa. On monia tapauksia -- esim.
Verbascum suvussa -- joissa kaksi puhdasta lajia tavattoman helposti
risteytyvät ja tuottavat lukuisasti sekalajisia jälkeläisiä, mutta
jälkeläiset siitä huolimatta ovat sangen hedelmättömiä. Toisaalta on
lajeja, joita hyvin harvoin ja suurella vaikeudella saadaan
risteytymään, mutta joiden jälkeläiset, kun niitä vihdoin on saatu
syntymään, ovat hyvin hedelmällisiä. Nämä kaksi vastakkaista tapausta
voivat esiintyä saman suvunkin piirissä, kuten esim. Dianthus suvussa.

Epäsuotuisat olosuhteet vaikuttavat sekä ensi risteytyksen että
sekasikiöiden hedelmällisyyteen paljon haitallisemmin kuin puhtaiden
lajien hedelmällisyyteen. Mutta ensi risteytymisen hedelmällisyys on
myöskin luonnostaan muuntelevainen, sillä se ei aina esiinny
samanasteisena, kun samat kaksi lajia risteytyvät samojen olosuhteiden
vallitessa. Se riippuu osaksi niiden yksilöiden elimistön laadusta,
jotka sattumalta on valittu koetta varten. Samoin on sekasikiöiden
laita, sillä niidenkin hedelmällisyysasteen on havaittu suuresti
eroavan eri yksilöissä, jotka ovat kasvatetut saman sikiäimen
siemenistä ja jotka ovat olleet samojen elinehtojen alaisina.

N.k. systematisella sukulaisuudella tarkotetaan lajien välistä yleistä
samankaltaisuutta rakenteessa ja laadussa. Ensi risteytymisten ja
niiden tuottamien sekasikiöiden hedelmällisyys riippuu suuressa määrin
lajien systematisesta sukulaisuudesta. Tämä käy selvästi ilmi siitä,
ettei sekasikiöitä ole milloinkaan saatu syntymään sellaisista
lajeista, jotka systematikot lukevat eri heimoihin, sekä toisaalta
siitä, että hyvin läheistä sukua olevat lajit yleensä risteytyvät
helposti. Mutta systematinen sukulaisuus ja risteytymisen helppous
eivät suinkaan tarkalleen vastaa toisiaan. Voimme mainita suuren joukon
esimerkkejä siitä, että hyvin lähisukuiset lajit eivät tahdo risteytyä
keskenään, tai ovat risteytettävissä vain äärimäisellä vaikeudella, ja
toisaalta sangen etäistä sukua olevista lajeista, jotka risteytyvät
perin helposti. Samassa heimossa saattaa olla suku, kuten esim.
Dianthus, jonka hyvin monet lajit erittäin helposti risteytyvät, ja
toinen, esim. Silene, jonka aivan lähisukuisista lajeista ei
uutterimmilla yrityksilläkään ole saatu syntymään yhtäkään ainoata
sekasikiötä. Saman eroavaisuuden tapaamme saman suvunkin piirissä.
Niinpä useita Nicotiana-lajeja on risteytetty enemmän kuin tuskin
minkään muun suvun lajeja; mutta siitä huolimatta Gärtner havaitsi,
että Nicotiana acuminata, joka ei ole mikään erikoisen selväpiirteinen
laji, itsepintaisesti teki tyhjiksi kaikki hedelmöittämiskokeet, joita
tehtiin kahdeksalla muulla Nicotiana-lajilla. Ja monia muita
samanlaisia tapauksia voitaisiin mainita.

Ei kukaan ole kyennyt osottamaan, millainen ja kuinka suuri jonkin
ulkonaisen eroavaisuuden on oltava riittääkseen estämään kahden lajin
risteytyksen. Kasveja, jotka ovat mitä erilaisimpia elintavoiltaan ja
yleiseltä ulkomuodoltaan ja joiden jokaisessa kukanosassa, vieläpä
siitepölyssä, hedelmässä ja sirkkalehdissä on selvästi huomattavia
eroavaisuuksia, voidaan todistettavasti risteyttää. Yksi- ja
monivuotisia kasveja, lehtensä pudottavia ja ikivihreitä puita,
erilaisilla paikoilla kasvavia ja peräti erilaisiin ilmastoihin
soveltautuneita kasveja voidaan usein helposti risteyttää.

Vastavuoroisella ristisiitoksella tarkotan esim. sellaista tapausta,
että ensin on aasintamma astutettu hevos-oriilla ja sitten hevostamma
aasi-oriilla; näiden kahden lajin voidaan tällöin sanoa olevan
vastavuoroisesti risteytettyjä. Vastavuoroisten risteytysten välillä on
usein, mitä risteytyksen helppouteen tulee, mahdollisimman suuri
erotus. Tällaisten tapausten merkitys on erittäin tärkeä, koska ne
osottavat, että kahden lajin kyky risteytyä keskenään on usein kokonaan
riippumaton niiden systematisesta sukulaisuudesta, s.o. kaikista muista
rakenteen ja laadun eroavaisuuksista, paitsi niiden siitoselimistöstä.
Kahden lajin välillä toimitettujen vastavuoroisten risteytysten
tulosten erilaisuuden huomasi Kölreuter jo aikoja sitten. Mirabilis
jalapa lajia -- mainitsemme vain yhden esimerkin -- voidaan helposti
hedelmöittää Mirabilis longifloran siitepölyllä ja siten saadut
jälkeläiset ovat jotakuinkin hedelmällisiä; sitävastoin koetti
Kölreuter enemmän kuin kaksi sataa kertaa kahdeksana vuonna peräkkäin
hedelmöittää M. longifloraa M. jalapan siitepölyllä, mutta aina
turhaan. Voisimme mainita muitakin yhtä sattuvia esimerkkejä. Thuret on
huomannut samaa eräistä ruskolevälajeista. Gärtner on sitäpaitsi
havainnut, että vastavuoroisissa risteyksissä havaittava eroavaisuus
hedelmöittymisen helppouteen nähden on pienemmässä määrässä tuiki
yleistä. Hän on havainnut sitä aivan läheisiä sukulaismuotojakin
risteytettäissä (kuten Mathiola annua ja M. glabra), joita useat
kasvientutkijat pitävät ainoastaan muunnoksina. Merkillepantava on
myöskin, että vaikka sekasikiöt, joita on saatu vastavuoroisilla
risteytyksillä (jolloin ne tietysti ovat syntyneet aivan samoista
lajeista, siten että toista lajia on ensin käytetty isänä ja sitten
äitinä) harvoin eroavat ulkonaisilta ominaisuuksiltaan, ne kumminkin
tavallisesti jonkun verran eroavat hedelmällisyydeltään, jopa joskus
suurestikin.

Voisin mainita useita muitakin merkillisiä lakeja, jotka Gärtner on
pannut merkille. Niinpä eräillä lajeilla on huomattava kyky risteytyä
toisten lajien kanssa, kun taas toisilla saman suvun lajeilla on
huomattava kyky jättää ulkomuotonsa perinnöksi sekalajisille
jälkeläisilleen; mutta näiden molempien kykyjen ei suinkaan välttämättä
tarvitse käydä käsi kädessä. On olemassa eräitä sekasikiöitä, jotka
aina kovin muistuttavat jompaakumpaa vanhempaansa, sen sijaan että
niiden ulkomuoto, kuten tavallista on, olisi välimuoto kummastakin, ja
vaikka tällaiset sekasikiöt ulkonaisesti ovatkin kovin toisen puhtaan
kantalajin kaltaisia, ovat ne harvoilla poikkeuksilla perin
hedelmättömiä. Sellaisten sekasikiöiden joukossa, jotka tavallisesti
ovat rakenteeltaan molempien vanhempainsa välimuotoja, syntyy toisinaan
poikkeuksellisia ja abnormeja yksilöitä, jotka suuresti muistuttavat
jompaakumpaa vanhemmistaan. Nämä sekasikiöt ovat miltei aina aivan
hedelmättömiä, silloinkin kun muut saman siemenkodan siemenistä
kasvatetut kasvit ovat jotenkin hedelmällisiä.

Tarkastaessamme edellä mainittuja lakeja, jotka määräävät ensi
risteytysten ja sekasikiöiden hedelmällisyyttä, havaitsemme että kun
muodot, joita täytyy pitää selväpiirteisinä lajeina, risteytyvät, niin
niiden hedelmällisyys vaihtelee täydellisestä hedelmättömyydestä
täydelliseen hedelmällisyyteen, jopa muutamissa olosuhteissa tavallista
runsaampaankin hedelmällisyyteen; että niiden hedelmällisyys, paitsi
sitä että se on erittäin herkkä suotuisien ja epäsuotuisien elinehtojen
vaikutuksille, on luonnostaan muuntelevainen; ettei se suinkaan aina
ole yhtä suuri ensi risteytyksessä ja tästä risteytyksestä syntyneissä
sekasikiöissä; ettei sekasikiöiden hedelmällisyys ole missään suhteessa
niiden ja jommankumman vanhemman suurempaan tai pienempään ulkonaiseen
yhdennäköisyyteen; ja vihdoin, että kahden lajin välillä toimitetun
ensi risteytyksen helppous ei aina riipu niiden systematisesta
sukulaisuudesta tai niiden ulkonaisesta yhdennäköisyydestä.
Viimemainittu seikka käy selvästi ilmi samojen lajien kesken
toimitettujen vastavuoroisten risteytysten tuloksista, sillä yleensä on
jonkunverran erotusta siinä, kumpaa lajia käytetään isänä ja kumpaa
äitinä, ja toisinaan on risteytyksen aikaansaamisen helppoudessa suuri
erotus. Sitäpaitsi vastavuoroisesta risteytyksestä syntyneiden
sekasikiöiden hedelmällisyys usein eroaa.

Ilmaisevatko nämä monimutkaiset ja omituiset lait nyt sitä, että
lajeille on varta vasten annettu hedelmättömyyden lahja, jotta niiden
toisiinsa-sekaantuminen luonnossa estyisi? En sitä usko. Sillä miksi
olisi hedelmättömyys niin äärettömän eriasteista eri lajeja
risteytettäessä, joille kaikille luulisi olevan yhtä tärkeätä,
että niiden toisiinsa-sekaantuminen tulisi estetyksi? Miksi
hedelmällisyysaste olisi luonnostaan muuntelevainen saman lajin
yksilöissä? Miksi muutamat lajit risteytyvät helposti ja kumminkin
tuottavat hedelmättömiä jälkeläisiä ja miksi toiset lajit risteytyvät
äärettömän vastahakoisesti ja kumminkin tuottavat varsin hedelmällisiä
jälkeläisiä? Miksi samojen lajien vastavuoroisten risteytysten tulokset
usein niin suuresti erkanevat? Miksi, voidaan myöskin kysyä, on
sallittu syntyä sekasikiöitä? Tuntuisi kummalliselta, että lajeille
olisi suotu erityinen kyky tuottaa sekasikiö-jälkeläisiä, ja että
näiden jatkuva lisääntyminen sitten olisi tahdottu ehkäistä suuremmalla
tai pienemmällä hedelmättömyydellä, joka ei ole missään tarkassa
suhteessa vanhempien ensi risteytymisen helppouteen.

Mainitut säännöt ja tosiasiat näyttävätkin minusta päinvastoin selvästi
osottavan, että sekä ensi risteytymisten että sekasikiöiden
hedelmättömyys on yksinkertaisesti jotakin satunnaista eli niiden
siitoselimistössä piilevistä tuntemattomista syistä johtuvaa; ovathan
näet eroavaisuudet niin erikoista ja rajotettua laatua, että
vastavuoroisten risteytysten tapahtuessa toisen lajin urospuolinen
sukupuoliaines usein esteettömästi vaikuttaa toisen naaraspuolisen
sukupuoliainekseen, mutta ei päinvastoin. Lienee paikallaan hieman
tarkemmin esimerkillä selittää, mitä tarkotan sillä, että
hedelmällisyys on muista asianhaaroista riippuva satunnainen ilmiö,
eikä mikään varta vasten luotu ominaisuus. Koska kasvilajin kyvyllä
oksastamisen avulla liittyä toiseen ei ole mitään merkitystä sen
menestykselle luonnontilassa, ei kukaan olettane että tämä kyky olisi
erikoisesti sille annettu ominaisuus, vaan kaikki myöntänevät sen
satunnaiseksi ominaisuudeksi, joka riippuu kummallekin kyseessä
olevalle kasville ominaisista kasvunlaeista. Välistä voimme havaita
syyn, miksi ei jokin puu tahdo liittyä toiseen; syynä on milloin
kasvunnopeuden, milloin puuaineen kovuuden, milloin taas
mahlanjuoksuajan tai mahlan laadun eroavaisuus j.n.e. Mutta hyvin
monesti emme voi havaita minkäänlaista syytä. Suuri eroavaisuus
kummankin kasvin ko'ossa tai se, että toinen on puu-, toinen
ruohokasvi, tai että kasvit ovat mukautuneet aivan erilaisiin
ilmastoihin, ei aina estä oksastamista. Samoinkuin sekasiitoksen,
riippuu oksastamisenkin menestyminen lajien systematisesta
sukulaisuudesta, sillä kukaan ei vielä ole kyennyt oksastamaan puuta
johonkin eri heimoon kuuluvaan puuhun; sitävastoin voidaan läheisiä
sukulaislajeja ja saman lajin muunnoksia yleensä, joskaan ei
poikkeuksetta, helposti liittää toisiinsa oksastamalla. Mutta
oksastamisen, yhtä vähän kuin sekasiitoksenkaan, menestyminen ei
suinkaan ehdottomasti riipu systematisesta sukulaisuudesta. Vaikkakin
monia saman heimon sukuja on oksastamalla liitetty toisiinsa,
eivät useinkaan jotkut muut samaan sukuun kuuluvat lajit tahdo
oksastua toisiinsa. Päärynäpuun vesan voi paljon helpommin
oksastaa kuitteni-puuhun, joka luetaan erityiseksi suvuksi, kuin
omenapuuhun, joka on saman suvun laji kuin päärynä. Sitäpaitsi eri
päärynämuunnoksista toiset oksastuvat helpommin kuittenipuuhun kuin
toiset ja samoin myös eri aprikoosi- ja persikkamuunnoksista toiset
helpommin liittyvät eräisiin luumumuunnoksiin kuin toiset.

Samoinkuin Gärtner havaitsi samojen kahden lajin yksilöissä
synnynnäistä eroavaisuutta, mitä risteytymishelppouteen tuli, samoin
arvelee Sageret kahden lajin eri yksilöiden eroavan toisistaan
oksastamisen helppouteen nähden. Ja kuten vastavuoroisissa
risteytyksissä risteyttämisen helppous ei suinkaan ole aina yhtä suuri,
samoin on oksastamisenkin laita; niinpä ei esim. tavallista
karviaismarjapensasta voi oksastaa viinimarjapensaaseen, jotavastoin
jälkimäinen voidaan, joskin vaivoin, oksastaa edelliseen.

Olemme nähneet että siitoselimiltään epätäydellisesti kehittyneiden
sekasikiöiden hedelmättömyys ja kahden puhtaan lajin, joiden
siitoselimet ovat täydessä kunnossa, risteyttämisen vaikeus ovat kaksi
eri asiaa, mutta että kumminkin molemmat tapaukset suureksi osaksi ovat
rinnakkaiset. Jotakin samantapaista havaitsemme oksastamisessakin.
Thouin huomasi, että kolme Robinia-lajia, jotka tuottivat kasvaessaan
omilla juurillaan runsaasti siemeniä ja jotka jotenkin helposti
saatiin oksastetuiksi neljänteen lajiin, oksastettuina muuttuivat
hedelmättömiksi. Sitävastoin eräät Sorbus-lajit tuottivat muihin
lajeihin oksastettuina kaksi kertaa niin paljon hedelmiä kuin omilta
juuriltaan. Jälkimäinen seikka palauttaa mieleemme sen ennenmainitun
omituisen tapauksen, että Hippeastrum, Passiflora y.m. tuottavat paljon
runsaammin siemeniä hedelmöityttyään vieraiden lajien siitepölystä kuin
omasta siitepölystään.

Vaikkakin siis on olemassa selvä ja suuri erotus oksastetun vesan
kiinnikasvettumisessa toisen puun runkoon ja siitoksessa tapahtuvassa
siitepölyn ja siemenaiheen yhtymisessä, havaitsemme kumminkin eri
lajien oksastamisen ja risteyttämisen tuloksissa jonkinlaista
vastaavaisuutta. Ja samoinkuin meidän täytyy katsoa niiden omituisten
ja monimutkaisten lakien, jotka määräävät oksastamisen suhteellisen
helppouden tai vaikeuden, käyvän yhteen eri puiden kasvusystemissä
piilevien tuntemattomien eroavaisuuksien kanssa, samoin uskon niiden
vielä monimutkaisempien lakien, jotka määräävät ensi risteytysten
helppouden, perustuvan siitoselimistössä piileviin eroavaisuuksiin.
Kuten sopii odottaa, ovat nämä eroavaisuudet jonkinmoisessa suhteessa
"systematiseen sukulaisuuteen", jolla tahdotaan osottaa kaikenlaatuista
elollisten olentojen välistä yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Tosiasiat
eivät mitenkään todista sitä, että joko oksastamisen tai risteyttämisen
suurempi tai pienempi vaikeus olisi varta vasten annettu ominaisuus,
vaikkakin tämä vaikeus, mitä risteytykseen tulee, on yhtä
suurimerkityksellinen lajinomaisten muotojen pysyväisyydelle ja
vakaisuudelle kuin se oksastamiseen nähden on merkityksetön niiden
menestymiselle.



ENSI RISTEYTYSTEN JA SEKASIKIÖIDEN HEDELMÄTTÖMYYDEN ALKUPERÄ JA SYYT.


Aikaisemmin tuntui minusta kuten muistakin todennäköiseltä, että ensi
risteytysten ja sekasikiöiden hedelmättömyys on vähitellen syntynyt
siten, että luonnollinen valinta on säilyttänyt lievästi vähentyneet
hedelmällisyysasteet, jotka samoinkuin kaikki muutkin vaihtelut
itsestään esiintyivät jonkin muunnoksen muutamissa yksilöissä, kun
niitä oli risteytetty jonkin toisen muunnoksen yksilöiden kanssa. Sillä
olisihan ilmeisesti eduksi kahdelle muunnokselle tai kahdelle lajiksi
kehittymäisillään olevalle muodolle, jos ne voisivat säilyä
sekottumasta, aivan samoinkuin ihmisenkin harjottaessa samalla haavaa
kahden eri muunnoksen valintaa hänen on välttämättä pidettävä ne
toisistaan erillään. Mutta ensinnäkin voidaan huomauttaa, että lajit,
jotka elävät eri asuinpaikoilla, usein ovat risteytettyinä
hedelmättömiä; tällaisilla eri paikoilla elävillä lajeille ei tietysti
voisi olla mitään etua hedelmättömyydestä, eikä niiden hedelmättömyys
siis voi olla luonnollisen valinnan aikaansaama. Tätä vastaan voitanee
tosin väittää, että kun kaksi samoilla asuinpaikoilla elävää lajia
kerran on tullut keskenään hedelmättömiksi, on tästä välttämättömänä
seurauksena niiden hedelmättömyys muidenkin lajien kanssa. Toiseksi on
se seikka, että vastavuoroisissa risteytyksissä toisen muodon
urospuolen siemen usein on aivan tehotonta hedelmöittämään toista
muotoa, samalla kuin jälkimäisen urospuolen siemen esteettömästi voi
hedelmöittää edellisen muodon, miltei yhtä sovittamaton luonnollisen
valinnan kuin erikoisen luomisen opin kanssa, sillä tuskinpa
siitoselimistön kehittymisestä tällaiseksi olisi mitään etua
kummallekaan lajille.

Jos otaksumme luonnollisen valinnan aikaansaaneen lajien keskinäisen
hedelmättömyyden, on suurimpana vaikeutena se, että on olemassa monia
eri asteita alkaen lievästi vähentyneestä hedelmällisyydestä ja
päättyen täydelliseen hedelmättömyyteen. Myönnettäköön, että lajiksi
kehittyvällä muodolla olisi etua siitä, että se olisi tullut johonkin
määrin hedelmättömäksi risteytyessään kantamuotonsa tai jonkin muun
muunnoksen kanssa, koska siten syntyisi vähemmän sekarotuisia ja
huonontuneita jälkeläisiä, joiden veri voisi sekaantua uuteen
muodostumassa olevaan lajiin. Mutta ken ottaa miettiäkseen, millä
tavoin tämä hedelmättömyyden ensi alku olisi luonnollisen valinnan
vaikutuksesta voinut kehittyä sille korkealle asteelle, joka on
tavallinen niin monissa lajeissa ja joka eri sukuihin ja heimoihin
luetuissa lajeissa on yleisesti vallitsevana, huomaa kuinka
monimutkainen asia on. Tarkoin asiaa harkittuani tuntuu minusta siltä,
ettei luonnollinen valinta ole voinut tätä hedelmättömyyttä
aikaansaada. Olettakaamme että kaksi lajia, mitkä tahansa,
risteytyessään tuottaisi harvoja ja hedelmättömiä jälkeläisiä. Mikä nyt
voisi suosia niiden yksilöiden eloonjäämistä, joiden hedelmättömyys,
niiden risteytyessä toisen lajin yksilöiden kanssa, olisi hiukan
suurempi kuin muiden, ja jotka siten olisivat yhtä pientä askelta
lähempänä täydellistä hedelmättömyyttä? Jos nojaudumme luonnollisen
valinnan teoriaan, täytyy meidän olettaa, että useissa lajeissa olisi
alinomaa esiintynyt tällaista lähenemistä, sillä onhan suuri joukko
lajeja keskenään hedelmättömiä. On kyllä uskottavaa, että luonnollinen
valinta on kartuttanut hedelmättömissä suvuttomissa hyönteisissä
esiintyneitä rakenteen ja hedelmällisyysasteen muunteluita, koska nämä
muuntelut ovat välillisesti hyödyttäneet koko sitä yhteiskuntaa, johon
mainitut hyönteiset kuuluvat ja asettaneet sen muita saman
hyönteislajin yhteiskuntia edullisempaan asemaan. Mutta eläinyksilön,
joka ei kuulu mihinkään yhteiskuntaan, muuttuminen lievästi
hedelmättömäksi jonkin toisen muunnoksen kanssa ei tuota yksilölle
itselleen mitään etua, se ei hyödytä muita saman muunnoksen yksilöitä
eikä edistä niiden säilymistä.

Tarpeetonta lienee kumminkin käsitellä tätä asiaa yksityiskohtaisesti,
koska kasvit tarjoavat meille sitovia todistuksia siitä, että lajien
hedelmättömyyden täytyy johtua laista, jolla ei ole luonnollisen
valinnan kanssa mitään tekemistä. Sekä Gärtner että Kölreuter ovat
osottaneet, että lukuisia lajeja käsittävät suvut ovat järjestettävissä
asteittaisiksi sarjoiksi, joissa lajit risteytettyinä tuottavat yhä
vähemmän siemeniä, päättyen vihdoin lajeihin, jotka eivät tuota
ainoatakaan siementä ja joihin vieraan lajin siitepöly vaikuttaa
ainoastaan sen verran, että alkio turpoaa. On selvää, ettei valinta
enää voisi kohdistua niihin yksilöihin, jotka ovat niin hedelmättömiä,
etteivät ensinkään tuota siemeniä. Tämä hedelmättömyyden korkein aste
ei siis voi olla luonnollisen valinnan avulla saavutettu, ja koska eri
hedelmättömyysasteita sääntelevät lait ovat niin yhdenmukaisia kautta
koko kasvi- ja eläinkunnan, voimme päättää, että hedelmättömyyden syy,
olkoonpa mikä tahansa, on sama tai lähipitäin sama jokaisessa
tapauksessa.

Tarkastakaamme nyt hieman lähemmin niiden lajienvälisten
eroavaisuuksien laatua, jotka todennäköisesti aiheuttavat ensi
risteytysten ja sekasikiöiden hedelmättömyyden. Mitä ensi risteytyksiin
tulee, riippuu yhtymisen aikaansaamisen suurempi tai pienempi vaikeus
ja yhtymisen suhteellinen hedelmällisyys nähtävästi eri syistä.
Toisinaan on varmaankin olemassa fysillinen este, joka tekee
urospuoliselle ainekselle mahdottomaksi tunkeutua munasoluun saakka.
Näin lienee esim. sellaisten kasvien laita, joiden vartalo on liian
pitkä, jotta siitepölyhiukkaset voisivat työntää putkensa sikiäimeen
asti. On myöskin havaittu, että kun toisen lajin siitepölyä pannaan
toisen, sille etäistä sukua olevan kasvin luotille, niin, vaikka
siitepölyhiukkaset työntävätkin putkia, nämä eivät tunkeudu
luotinpinnan lävitse. Toisissa tapauksissa urospuolinen aines taas voi
saavuttaa munasolun, mutta on kykenemätön aikaansaamaan alkion
kehittymistä, kuten näyttää olleen laita eräissä kokeissa, joita Thuret
teki ruskolevillä. Näihin tosiseikkoihin ei voi antaa mitään selitystä,
yhtä vähän kuin siihenkään, miksi ei eräitä puulajeja voi oksastaa
toisiinsa. Vihdoin on olemassa sellaisia tapauksia, että alkio
kehittyy, mutta kuolee aikaisin. Tähän seikkaan ei ole kiinnitetty
tarpeeksi huomiota; mutta niiden havaintojen nojalla, joista kokenut
fasaanien ja kanarialintujen risteyttäjä Hewitt on minulle kertonut,
uskon sikiön aikaisen kuoleman hyvin usein olevan syynä ensi
risteytysten hedelmättömyyteen. Salter on äskettäin julkaissut tulokset
tutkimuksesta, joka käsitti 500 kolmen Gallus-lajin ja niiden
sekasikiöiden eri risteytyksistä syntynyttä munaa. Suurin osa näistä
munista oli hedelmöittynyt ja useimmissa hedelmöittyneissä munissa oli
sikiö osaksi kehittynyt ja sitten kuollut, tai oli täysin kehittynyt,
vaan ei ollut kyennyt särkemään munankuorta. Niistä poikasista, jotka
syntyivät munista, kuoli enemmän kuin neljä viidesosaa jo ensi päivinä
tai ainakin ensi viikkoina "ilman mitään huomattavaa syytä ja
nähtävästi ainoastaan puuttuvan elinvoiman vuoksi"; noista 500 munasta
kehittyi täysikasvuisiksi ainoastaan kaksitoista poikasta. Kasvien
risteytyksestä syntyvät sikiöt kuolevat nähtävästi usein samalla
tavalla; ainakin tiedetään, että hyvin selvästi eroavien lajien
sekasikiöt ovat toisinaan heikkoja ja kääpiömäisiä ja kuolevat varhain.
Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Max Wichurun äskettäin esittämät
tapaukset, jotka koskevat pajulajien sekasikiöitä. Mainittakoon vielä,
että muutamissa parthenogenesis-tapauksissa, esim. silkkiperhosen
hedelmöittämättömissä munissa olevat sikiöt läpikäyvät aikaisimmat
kehitysasteensa ja kuolevat sittemmin, aivan samoin kuin eri lajien
risteytyksestä syntyneet sikiöt. Kun en vielä tiennyt näistä
tosiseikoista, en ollut halukas uskomaan sekasikiö-embryoiden usein
aikaista kuolemaa; sillä sekasikiöt, kun ne kerran ovat syntyneet, ovat
tavallisesti terveitä ja pitkäikäisiä, kuten havaitsemme esim.
tavallisesta muulista. Kumminkin sekasikiöt elävät ennen ja jälkeen
syntymänsä aivan eri olosuhteissa. Jos ne ovat syntyneet ja elävät
seudussa, jossa niiden molemmat vanhemmat elävät, ovat niiden elinehdot
yleensä niille suotuisat. Mutta sekasikiö perii ainoastaan puolet
emonsa luonteesta ja laadusta, se voi tämän vuoksi ennen syntymäänsä,
niin kauan kun se saa ravintonsa emon kohdussa tai emon tuottamassa
munassa tai siemenessä, elää sille johonkin määrin epäsuotuisissa
elinehdoissa ja saa senvuoksi helposti varhaisen lopun, varsinkin koska
kaikki hyvin nuoret olennot ovat tavattoman herkkiä vahingollisten ja
luonnottomien elinehtojen vaikutuksille. Mutta perältäkin lienee
pikemmin syynä jokin epätäydellisyys munasolun hedelmöittymisessä,
josta on ollut seurauksena sikiön epätäydellinen kehittyminen, kuin ne
elinehdot, joiden alaisena se sittemmin on ollut.

Mitä sekasikiöiden hedelmättömyyteen tulee, on asianlaita hieman
toinen, koska näiden sukupuolielimet ovat vaillinaisesti kehittyneet.
Olen useammin kuin kerran huomauttanut, kuinka monet tosiasiat
osottavat, että eläinten ja kasvien joutuessa pois luonnollisista
elinehdoistaan niiden siitoselimistö hyvin helposti tästä kärsii
vakavia vaurioita. Juuri tämä seikka on suurena esteenä eläinten
kesyttämiselle. Tästä aiheutuneella ja sekasikiöiden hedelmättömyydellä
on useita vertauskohtia. Kummassakin tapauksessa hedelmättömyys on
riippumaton yleisestä terveydentilasta ja sen lisäilmiönä on usein
tavaton koko ja reheväkasvuisuus. Kummassakin tapauksessa
hedelmättömyyden aste vaihtelee ja urospuolinen aines on yleensä
alttiimpi hedelmättömyyteen kuin naaraspuolinen; toisinaan on taas
naaraspuolinen siihen alttiimpi. Kummassakin tapauksessa tämä taipumus
on johonkin määrin riippuvainen systematisesta sukulaisuudesta, sillä
kokonaiset kasvi- ja eläinryhmät menettävät hedelmällisyytensä
jouduttuaan samoihin luonnottomiin elinehtoihin ja kokonaiset
lajiryhmät ovat taipuvaisia synnyttämään hedelmättömiä jälkeläisiä.
Toisaalta saattaa jossakin ryhmässä jokin yksityinen laji kestää suuria
elinehtojen muutoksia sen hedelmällisyyden tästä kärsimättä mitään
haittaa; ja jossakin ryhmässä saattavat eräät lajit synnyttää
harvinaisen hedelmällisiä sekasikiöitä. Ei kukaan voi kokeilematta
ennakolta sanoa, sikiääkö jokin eläin vankeudessa tai tuottaako jokin
ulkomainen kasvi viljeltynä runsaasti siemeniä; eikä kukaan voi
kokeilematta sanoa, synnyttääkö jonkin suvun kaksi lajia enemmän tai
vähemmän hedelmättömiä sekasikiöitä. Ja lopuksi, kun elolliset olennot
useiden sukupolvien kestäessä elävät olosuhteissa, jotka eivät ole
niiden luonnon mukaisia, ovat ne äärettömän alttiita muuntelemaan, mikä
näyttää osaksi johtuvan siitä, että niiden siitoselimistö on tästä
erikoisesti kärsinyt, joskaan ei niin paljon, että siitä olisi ollut
seurauksena hedelmättömyys. Samoin on sekasikiöiden laita, sillä
niidenkin jälkeläiset ovat tavattoman alttiita muuntelemaan polvi
polvelta, kuten jokainen tällä alalla kokeillut on havainnut.

Näemme siis, että kun elolliset olennot joutuvat uusien ja
luonnottomien elinehtojen alaisiksi ja kun sekasikiöitä syntyy kahden
lajin luonnottomasta risteytymisestä, kärsii siitoselimistö riippumatta
yleisestä terveydentilasta kummassakin tapauksessa hyvin samanlaisia
vaurioita. Edellisessä tapauksessa elinehdot ovat tulleet
järkytetyiksi, joskin usein niin lievästi, ettemme sitä huomaa;
jälkimäisessä ulkonaiset ehdot ovat pysyneet samoina, mutta elimistö on
tullut järkytetyksi sen johdosta, että kaksi erilaista rakennetta ja
elimistöä, käsittäen tietysti myöskin siitoselimistön, on yhtynyt
yhdeksi. Sillä onhan tuskin mahdollista, että kaksi elimistöä voisi
yhtyä yhdeksi siten, ettei tästä koituisi mitään häiriöitä eri
elimistönosien ja elinten kehitykselle ja aikakautiselle toiminnalle
tai niihin suhteisiin, joissa osat ja elimet ovat toisiinsa ja
ulkonaisiin elinehtoihin. Kun sekasikiöt ovat keskenänsä hedelmällisiä,
perivät jälkeläiset polvesta polveen saman sekaantuneen elimistön, eikä
meidän senvuoksi tule ihmetellä sitä, ettei niiden hedelmättömyys
vähene, joskin se on johonkin määrin muuntelevainen; vieläpä se saattaa
lisääntyäkin, mikä tavallisesti, kuten aikaisemmin olemme selittäneet,
on seurauksena liian ahtaasta sukusiitoksesta. Edellämainittua
ajatusta, että sekasikiöiden hedelmättömyyteen on syynä kahden
elimistön-laadun sekaantuminen yhdeksi, on Max Wichura pontevasti
kannattanut.

Tunnustettava on kumminkin, ettei tämäkään käsitys sekasikiöiden
hedelmättömyyden syistä, yhtä vähän kuin mikään muukaan, voi selvittää
meille eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja, esim. vastavuoroisista
risteytyksistä syntyneiden sekasikiöiden erilaista hedelmällisyyttä,
jotka satunnaisesti ja poikkeuksellisesti suuresti muistuttavat
jompaakumpaa vanhempaansa. En tahdokaan uskotella itselleni, että
edellä tehdyt huomautukset paljastaisivat asian ytimen. Ei ole olemassa
mitään selitystä siihen, miksi elimistö luonnottomien elinehtojen
alaisena muuttuu hedelmättömäksi. Olen ainoastaan yrittänyt osottaa,
että hedelmättömyys on kahdessa toisilleen eräissä suhteissa sukua
olevassa tapauksessa yhteisenä tuloksena -- toisessa tapauksessa
seurauksena siitä elinehdot ovat tulleet järkytetyiksi, toisessa siitä,
elimistö on tullut järkytetyksi kahden elimistön sekaantuessa yhdeksi.

Samallainen rinnakkaisuus vallitsee eräässä edelliselle sukua olevassa,
mutta kumminkin hyvin erilaisessa ilmiöryhmässä. Vanha, jotenkin
yleisesti tunnustettu ja sangen moniin -- muualla esittämiini --
todisteihin perustuva usko on, että lievät elinehtojen muutokset
ovat edullisia kaikille elollisille olennoille. Tämä usko on
maanviljelijöillä ja puutarhureilla, jotka tavan takaa muuttavat
siemen-, mukula- y.m. kasveja toisesta maaperästä tai ilmastosta
toiseen ja jälleen takaisin. Eläinten toipuessa sairaudesta on miltei
mikä tahansa niiden elintavoissa tapahtunut muutos erittäin
terveellinen niille. Mitä selvimpiä todisteita on olemassa myöskin
siitä, että sekä eläin- että kasvikunnassa johonkin määrin erilaisten
saman lajin yksilöiden risteytymisestä syntyy elinvoimaisia ja
hedelmällisiä jälkeläisiä ja että läheisimpien sukulaisten kesken
polvesta polveen jatketusta sukusiitoksesta, näiden eläessä samojen
elinehtojen alaisina, miltei aina on seurauksena ko'on pieneneminen,
heikkous ja hedelmättömyys.

Näyttää siis siltä, että toisaalta lievät elinehtojen muutokset ovat
eduksi kaikille elollisille olennoille ja että toisaalta "lievä"
risteytyminen, s.o. risteytyminen saman lajin koirasten ja naarasten
välillä, jotka ovat eläneet hieman erilaisissa olosuhteissa tai
ovat lievästi muuntuneet, antaa jälkeläisille elinvoimaa ja
hedelmällisyyttä. Kun sitävastoin eläimet, jotka kauan ovat tottuneet
elämään muuttumattomien elinehtojen alaisina luonnontilassa, joutuvat
esim. vankeuteen ja tämän johdosta melkoisesti muuttuneihin
olosuhteisiin, niin ne hyvin usein tulevat enemmän tai vähemmän
hedelmättömiksi; ja me tiedämme, että kun kaksi muotoa, jotka ovat
kehittyneet hyvin erilaisiksi, erikoisiksi lajeiksi, risteytyy, ovat
jälkeläiset aina enemmän tai vähemmän hedelmättömiä. Olen aivan varma
siitä, ettei tämä kaksinkertainen parallelismi suinkaan ole mitään
satunnaista tai kuviteltua. Ken kykenee selittämään, miksi norsu ja
monet muut eläimet menettävät siitoskykynsä silloinkin kun niitä
pidetään vain osittaisessa vankeudessa niiden kotiseudulla, kykenee
myös selittämään perimmäisen syyn siihen, miksi sekasikiöt ovat niin
yleisesti hedelmättömiä. Hän kykenee myös selittämään, miksi muutamien
kotieläintemme eri rodut, jotka ovat usein joutuneet uusien ja
muuttuneiden elinehtojen alaisiksi, ovat keskenään täysin
hedelmällisiä, vaikka ne polveutuvat eri lajeista, jotka luultavasti
olisivat olleet hedelmättömiä, jos ne muinoin olisivat keskenänsä
risteytyneet. Edellämainittuja kahta rinnakkaisilmiöiden ryhmää näyttää
liittävän toisiinsa jokin yleinen, mutta tuntematon yhdysside, joka on
olennaisesti sukua elämän prinsiipille. Tämä prinsiippi on Herbert
Spencerin mukaan se, että elämä on eri voimien taukoamatonta vaikutusta
ja vastavaikutusta tai on näistä riippuvainen, voimien, jotka, kuten
kaikki luonnossa, alinomaa pyrkivät tasapainoon; ja kun jokin muutos on
tätä pyrkimystä lievästi järkyttänyt, niin elinvoima tästä vahvistuu.



VASTAVUOROINEN DIMORFISMI JA TRIMORFISMI.


Otamme seuraavassa lyhyesti puheeksi vastavuoroisen dimorfismin ja
trimorfismin, joka jonkin verran valaisee sekasikiöisyyttä. Useilla eri
lahkoihin kuuluvilla kasveilla on kaksi muotoa, joiden lukumäärä on
jotenkin yhtä suuri ja jotka eivät eroa toisistaan missään muussa
suhteessa kuin siitoselimiltään; toisella muodolla on pitkä emi ja
lyhyet heteet, toisella lyhyt emi ja pitkät heteet; kummallakin on
erikokoiset siitepölyhiukkaset. Trimorfisilla (kolmimuotoisilla)
kasveilla on kolme muotoa, jotka samoin eroavat eminsä ja heteidensä
pituuden, siitepölyhiukkasten ko'on ja värin puolesta ja eräissä muissa
suhteista; ja koska kullakin kolmella muodolla on kahdenlaisia heteitä,
on kaikilla kolmella muodolla yhteensä kuudenlaisia heteitä ja
kolmenlaisia emiä. Nämä elimet ovat pituudeltaan sellaisessa suhteessa
toisiinsa, että kahden muodon heteistä puolet ylettyvät samalle
korkeudelle kuin kolmannen muodon luotti. Nyt olen osottanut -- ja muut
havaintojen tekijät ovat tulleet samoihin tuloksiin kuin minäkin --
että on välttämätöntä pölyttää toisen muodon luotti toisen muodon
vastaavan korkuisista heteistä otetulla siitepölyllä, jotta näiden
kasvien siitos tulisi täysin hedelmällisiksi. Kaksimuotoisiin lajeihin
nähden on siis olemassa kaksi siitosta -- nimittäkäämme niitä
"oikeiksi" (legitimate) --, jotka ovat täysin hedelmällisiä; toiset
kaksi, joita nimitämme "vääriksi" (illegitimate), ovat enemmän tai
vähemmän hedelmättömiä. Kolmimuotoisilla lajeilla on kuusi oikeata eli
täysin hedelmällistä siitosta ja kaksitoista väärää eli enemmän tai
vähemmän hedelmätöntä.

Heikko hedelmällisyys, joka on havaittavissa useissa kaksi- ja
kolmimuotoisissa kasveissa, kun niitä "väärin" hedelmöitetään, s.o. kun
siitepöly ei ole otettu samanpituisista heteistä kuin emiö, vaihtelee
suuresti asteeltaan, aina täydelliseen hedelmättömyyteen saakka, aivan
samalla tavoin kuin eri lajeja keskenään risteytettäessä. Samoinkuin
hedelmättömyyden aste riippuu jälkimäisessä tapauksessa tavattoman
paljon elinehtojen suotuisuudesta, samoin olen havainnut olevan
"väärien" siitosten laidan. On tunnettua että kun kukan luotille ensin
pannaan vieraan lajin siitepölyä ja myöhemmin, vaikkapa vasta melkoisen
pitkän ajan kuluttua, sen omaa siitepölyä, niin jälkimäinen on niin
paljon tehokkaampaa, että se tavallisesti tekee vieraan siitepölyn
tehottomaksi. Samoin on saman lajin eri kukkamuotojen siitepölyn laita,
sillä siitepöly, joka on otettu samanpituisista heteistä kuin emi, on
eripituisista heteistä otettua siitepölyä paljon tehokkaampaa, kun
kumpaakin pannaan samalle luotille. Havaitsin tämän hedelmöittäessäni
useita kukkia ensin "väärin" ja sitten vuorokauden kuluttua "oikein"
erään erikoisen värimuunnnoksen siitepölyllä. Kaikki taimet olivat
tuota samaa värimuunnosta, mikä osottaa että samanpituisista heteistä
otettu siitepöly, vaikka sitä oli pantu luotille vasta vuorokautta
myöhemmin, oli täydellisesti tehnyt tyhjäksi tai ehkäissyt
eripituisista heteistä otetun siitepölyn vaikutuksen. Ja kuten
kahta eri lajia vastavuoroisesti risteytettäessä kummankin
risteytyksen tulokset usein ovat hyvin erilaiset, on asianlaita sama
myöskin kolmimuotoisissa kasveissa. Niinpä Lythrum salicarian
keskipituisella vartalolla varustettu muoto hedelmöittyi hyvin helposti
lyhytvartaloisen muodon pitempien heteiden siitepölystä, tuottaen
paljon siemeniä, jotavastoin jälkimäinen muoto ei antanut ainoatakaan
siementä, kun sen luotti pölytettiin keskipituisella vartalolla
varustetun muodon pitempien heteiden siitepölyllä.

Kaikissa näissä ja muutamissa muissa suhteissa, joita voisimme lisäksi
mainita, on saman lajin eri muotojen laita, niiden "väärin"
sekaantuessa, sama kuin kahden eri lajin keskenään risteytyessä. Tein
tämän vuoksi neljän vuoden kuluessa tarkkoja havaintoja useista
taimista, jotka olivat syntyneet erilaisista vääristä siitoksista.
Päätulos tekemistäni huomioista oli se, että tällaiset taimet eivät ole
täysin hedelmällisiä. Kaksimuotoisista lajeista on mahdollista
kasvattaa sekä pitkävartaloisia että lyhytvartaloisia, väärästä
siitoksesta syntyneitä muotoja ja kolmimuotoisista lajeista sekä
pitkä-, keski- että lyhytvartaloisia "vääriä" muotoja. Näitä voidaan
sitten "oikealla" tavalla sopivasti hedelmöittää toistensa kanssa.
Tämän tapahduttua luulisi niiden tuottavan yhtä paljon siemeniä kuin
niiden vanhemmat oikein hedelmöitettyinä. Mutta niin ei ole laita. Ne
ovat kaikki enemmän tai vähemmän hedelmättömiä; ovatpa jotkut niin
peräti hedelmättömiä, etteivät ne neljän vuoden kuluessa tuottaneet
ainoatakaan siementä eikä edes siemenkotaakaan. Näiden väärästä
siitoksesta syntyneiden kasvien hedelmättömyyttä, niiden
hedelmöittyessä oikealla tavalla, voi tarkalleen verrata sekasikiöiden
hedelmättömyyteen, näiden risteytyessä keskenään. Kun taas sekasikiö
risteytyy jommankumman puhtaan kantalajin kanssa, vähenee tavallisesti
hedelmättömyys suuresti, ja samoin on laita, kun väärästä siitoksesta
syntynyt kasvi hedelmöittyy "oikean" kasvin siitepölystä. Samoinkuin
sekasikiöiden suhteellinen hedelmättömyys ei aina vastaa kantalajien
ensi risteyksen vaikeutta, samoin havaitsin eräiden väärästä
siitoksesta syntyneiden kasvien olevan tavattoman hedelmättömiä,
vaikkei sen siitoksen hedelmällisyys, josta ne olivat syntyneet,
suinkaan ollut erittäin heikko. Samasta siemenkodasta syntyneiden
sekasikiöiden hedelmättömyysaste on usein luonnostaan hyvin
muuntelevainen, ja sama seikka pistää selvästi silmään myöskin
väärästä siitoksesta syntyneissä kasveissa. Ja vihdoin ovat monet
sekasikiökasvit hyvin runsaskukkaisia ja säännöllisesti kukkivia, kun
sitävastoin toiset, hedelmättömät, tuottavat vähän kukkia ja ovat
heikkoja, surkeita kääpiöitä. Aivan sama on useiden kaksi- ja
kolmimuotoisten kasvien "väärien" jälkeläisten laita.

Sanalla sanoen, mitä suurin yhtäpitäväisyys on olemassa sekasikiöiden
ja väärästä siitoksesta syntyneiden kaksi- ja kolmimuotoisten kasvien
luonteessa ja ominaisuuksissa. Liiottelematta voineekin sanoa
jälkimäisten olevan sekasikiöitä, jotka ovat syntyneet saman lajin
rajojen sisäpuolella eräiden muotojen sopimattomasta yhtymisestä, kun
taas tavalliset sekasikiöt syntyvät n.k. eri lajien sopimattomasta
yhtymisestä. Olemme myöskin jo nähneet, että ensi risteytysten ja
dimorfisten ja trimorfisten muotojen ensi kertaa tapahtuvien väärien
yhtymisten välillä on kaikissa suhteissa olemassa mitä suurin
yhtäläisyys. Asia käy kenties selvemmäksi esimerkin avulla.
Olettakaamme, että kasvientutkija olisi löytänyt kaksi selväpiirteistä
muunnosta kolmimuotoisen Lythrum salicarian pitkäemistä muotoa (joita
kyllä on olemassa) ja että hän päättäisi niitä risteyttämällä koettaa,
ovatko ne eri lajeja. Päästäkseen suurempaan varmuuteen asiasta hän
kasvattaisi kasveja noista luulotelluista sekasikiösiemenistä ja
havaitsisi silloin tainten tulevan surkean kääpiömäisiä ja peräti
hedelmättömiä ja kaikissa suhteissa olevan tavallisten sekasikiöiden
kaltaisia. Hän voisi nyt väittää todella toteennäyttäneensä, että
molemmat muunnokset ovat yhtä selviä lajeja kuin mitkä muut lajit
tahansa. Mutta siinä hän olisi aivan väärässä.

Edellisessä esitetyt kaksi- ja kolmimuotoisia lajeja koskevat
tosiseikat ovat tärkeitä ensinnäkin siitä syystä, että ne osottavat
meille, ettei tuo fysiologinen todiste, hedelmällisyyden vähentyminen,
joka on huomattavissa sekä ensi risteytyksissä että sekasikiöissä, ole
mikään varma lajierotuksen tunnusmerkki; toiseksi, koska voimme niistä
tehdä sen johtopäätöksen, että on olemassa jokin tuntematon yhdysside
"väärien" yhtymisten ja niiden jälkeläisten hedelmättömyyden välillä,
mikä antaa meille aihetta olettaa, että samanlainen yhdysside on myös
olemassa ensi risteytysten hedelmättömyyden ja sekasikiöiden
hedelmättömyyden välillä; kolmanneksi, koska havaitsemme -- ja tämä
näyttää mielestäni olevan erikoisen tärkeätä -- että voi olla olemassa
kaksi tai kolme saman lajin muotoa, jotka eivät missään suhteessa eroa
rakenteeltaan tai laadultaan, mikäli niiden suhde ulkonaisiin
elinehtoihin on kysymyksessä, mutta jotka kumminkin eräillä tavoilla
yhtyneinä ovat hedelmättömiä. Meidän on näet pidettävä mielessämme,
että hedelmättömyys on seurauksena samanmuotoisten yksilöiden, esim.
kahden pitkävartaloisen muodon, sukupuoliainesten yhtymisestä,
jotavastoin siitos, ollakseen hedelmällinen, aina vaatii kahden
erilaisen muodon sukupuoliainesten yhtymistä. Näyttää siis ensi
katsannolla siltä, kuin asian laita tässä tapauksessa olisi aivan
päinvastainen kuin muuten saman lajin yksilöiden kesken tapahtuvassa
siitoksessa ja eri lajien risteytymisessä. On kumminkin epäiltävää,
tokko todellakin näin on laita. Mutta en tahdo tässä pitemmältä puuttua
tähän hämärään kysymykseen.

Kumminkin voimme, tarkastettuamme kaksi- ja kolmimuotoisia kasveja,
pitää todennäköisenä, että keskenään risteytettyjen eri lajien
hedelmättömyys johtuu yksinomaan niiden sukupuoliainesten laadusta,
eikä mistään rakenteen tai yleisen laadun eroavaisuudesta. Samaan
johtopäätökseen tulemme tarkastaessamme sellaisia vastavuoroisia
risteytyksiä, joissa toisen lajin urosta ei saada yhtymään tai vaan
vaikeudella saadaan yhtymään toisen lajin naaraksen kanssa, jotavastoin
päinvastainen risteytys käy hyvin helposti päinsä. Myöskin sellainen
kokenut havaintojen tekijä kuin Gärtner on tullut siihen
johtopäätökseen, että lajit ovat risteytettyinä hedelmättömiä
siitoselimistöön rajottuvien eroavaisuuksien vuoksi.



KESKENÄÄN RISTEYTETTYJEN MUUNNOSTEN JA NIIDEN JÄLKELÄISTEN
HEDELMÄLLISYYS EI OLE YLEINEN.


Voidaan kenties väittää, että lajien ja muunnosten välillä täytyy olla
olemassa oleellinen erotus, koska jälkimäiset, erotkootpa kuinka paljon
tahansa ulkonäöltään, kumminkin risteytyvät aivan helposti ja
synnyttävät täysin hedelmällisiä jälkeläisiä. Myönnän kernaasti, että
tämä yleensä on sääntönä, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia, jotka
seuraavassa tulen esittämään. Asialla on kumminkin vaikeutensa; sillä
jos pidämme silmällä luonnossa syntyneitä muunnoksia, havaitsemme että
kun kaksi tähän saakka muunnoksina pidettyä muotoa huomataan keskenään
jonkun verran hedelmättömiksi, niin useimmat luonnontutkijat heti
siirtävät ne lajien joukkoon. Niinpä Gärtner sanoo sinisen ja punaisen
alpi-kasvin, joita useimmat luonnontutkijat pitävät muunnoksina, olevan
keskenään risteytettyinä aivan hedelmättömiä, jonka vuoksi hän pitää
niitä epäilyksettöminä lajeina. Kun tehdään tällaisia kehäpäätelmiä,
silloin kyllä on kaikkien luonnossa syntyneiden muunnosten keskinäinen
hedelmällisyys taattu!

Siirtyessämme muunnoksiin, jotka ovat tai joiden oletetaan syntyneen
kesytystilassa, on edessämme sama pulma. Sillä kun esim. on tehty se
huomio, etteivät jotkin Etelä-Amerikan kotoperäiset koirarodut helposti
risteydy europalaisten koirien kanssa, selittää jokainen tämän siten,
että mainitut koirat johtavat alkunsa eri lajista, ja tämä selitys
lieneekin oikea. Merkillepantavaa on kumminkin monien ulkonäöltään
aivan erilaisten kotirotujen, esim. eri kyyhkysrotujen ja kaalirotujen,
täydellinen keskinäinen hedelmällisyys, etenkin koska monet lajit,
jotka mitä läheisimmin muistuttavat toisiaan, ovat keskenään täysin
hedelmättömiä. Tosin on olemassa asianhaaroja, jotka tekevät
kotimuunnosten keskinäisen hedelmällisyyden vähemmän merkillisiksi.
Ensinnäkin on huomattava, ettei ulkonaisten eroavaisuuksien suuruus ole
mikään varma merkki kahden lajin keskinäisestä hedelmättömyydestä,
joten tuollaiset eroavaisuudet eivät siis muunnoksiinkaan nähden ole
mikään varma merkki. Varmaa on, että lajien keskinäisen
hedelmättömyyden syy piilee yksinomaan niiden sukupuolisen laadun
eroavaisuuksissa. Nyt ovat ne vaihtelevat elinehdot, joiden alaisina
kesytetyt eläimet ja viljelyskasvit ovat eläneet, olleet niin vähän
omansa muuntamaan siitoselimistöä sellaiseen suuntaan, joka johtaisi
keskinäiseen hedelmättömyyteen, että hyvällä syyllä voimme yhtyä
Pallas'in päinvastaiseen mielipiteeseen, että nuo elinehdot yleensä
tekevät tyhjäksi hedelmättömyystaipumuksen; sellaisten lajien
jälkeläiset, jotka luonnontilassa todennäköisesti ovat olleet keskenään
risteytettyinä johonkin määrin hedelmättömiä, tulevat siis kesytettyinä
täysin hedelmällisiksi keskenään. Kasveillekaan ei viljelys suinkaan
ole antanut taipumusta eri lajien keskinäiseen hedelmättömyyteen, vaan
on vaikuttanut niihin aivan päinvastaisella tavalla; monissa
todistetuissa tapauksissa, joihin jo aikaisemmin on viitattu, kasvit
ovat tulleet kykenemättömiksi itsesiitokseen, mutta säilyttäneet
edelleen kykynsä hedelmöittää muita lajeja ja hedelmöittyä muiden
lajien siitepölystä. Jos hyväksymme Pallas'in mielipiteen, että
pitkäaikainen kesytys poistaa hedelmättömyyden, jota tuskin
voitaneekaan kieltää, tuntuu perin epätodennäköiseltä, että samanlaiset
elinehdot voisivat kauan jatkuessaan myöskin aiheuttaa tämän
taipumuksen, joskin hedelmättömyys voi eräissä tapauksissa, kun ovat
kysymyksessä lajit, joilla on erikoinen rakenne, tilapäisesti aiheutua
sellaisista elinehdoista. Voimme näin ollen luullakseni käsittää, miksi
ei kotieläimistä ole syntynyt keskenään hedelmättömiä muunnoksia ja
miksi viljelyskasvien joukossa on huomattavissa ainoastaan harvoja
tällaisia tapauksia, jotka heti seuraavassa tulemme mainitsemaan.

Käsiteltävänä olevan asian todellinen vaikeus ei nähdäkseni ole siinä,
etteivät kesyt muunnokset ole tulleet keskenään hedelmättömiksi, vaan
siinä, että luonnossa elävät muunnokset niin yleisesti ovat tulleet
keskenään hedelmättömiksi, niin pian kuin ne ovat pysyväisesti
muuntuneet siksi paljon, että ne kohoavat lajien arvoon. Me emme
suinkaan lähimainkaan tarkalleen tunne syytä tähän, mikä ei
olekaan ihmeteltävää katsoen perinpohjaiseen tietämättömyyteemme
siitoselimistön normalisesta ja epänormalisesta toiminnasta. Mutta me
käsitämme, että lajit, joiden on ollut taisteltava olemassaolostaan
lukuisia kilpailijoita vastaan, ovat pitkien ajanjaksojen kuluessa
eläneet yhdenmukaisempien elinehtojen alaisina kuin kotimuunnokset; ja
tämä seikka on saattanut paljon vaikuttaa tulosten erilaisuuteen.
Tiedämmehän, kuinka yleisesti villit eläimet ja kasvit muuttuvat
hedelmättömiksi joutuessaan luonnollisista olosuhteistaan vankeuteen;
ja sellaisten elollisten olentojen, jotka aina ovat eläneet
luonnollisissa olosuhteissa, siitoselimistö lienee yhtä herkkä myöskin
luonnottoman risteytyksen vaikutuksille. Sitävastoin kesytyksen ja
viljelyksen tuotteet eivät alkuaankaan olleet erittäin herkkiä
elinehtojen muutoksille -- minkä jo yksistään niiden kesyttäminen ja
viljeleminen osottaa -- ja nykyään ne yleensä kestävät uudistuvia
elinehtojen muutoksia hedelmällisyyden tästä vähenemättä; on siis
helppo otaksua niiden synnyttävän muunnoksia, joiden siitoselimistö ei
ole erittäin herkkä kärsimään vaurioita muunnosten risteytyessä muiden
samalla tavalla syntyneiden muunnosten kanssa.

Olen tätä ennen puhunut saman lajin muunnosten keskinäisestä
hedelmällisyydestä ikäänkuin ne risteytyessään olisivat poikkeuksetta
hedelmällisiä. On kumminkin mahdotonta sulkea silmäänsä siltä
ilmeiseltä tosiasialta, että joissakuissa tapauksissa, jotka tässä
tahdon lyhyesti mainita, on olemassa jokin määrä hedelmättömyyttä.
Todistukset ovat ainakin yhtä sitovat kuin ne, joiden nojalla uskomme
monien lajien olevan keskenään hedelmättömiä. Sitäpaitsi ne tulevat
vastustajien taholta, jotka kaikissa muissa tapauksissa pitävät
hedelmällisyyttä ja hedelmättömyyttä lajierotuksen varmoina tunnuksina.
Gärtner kasvatti useiden vuosien kuluessa puutarhassaan erästä
kääpiömaissilajia, jolla oli keltaiset siemenet, ja tämän lähellä
erästä toista suurikokoista muunnosta, jolla oli punaiset siemenet; ja
vaikka näillä kasveilla oli kaksineuvoiset kukat, eivät ne milloinkaan
itsestään risteytyneet. Hän hedelmöitti sitten kolmetoista toisen
muunnoksen kukintoa toisen siitepölyllä, mutta ainoastaan yksi kukinto
tuotti siemeniä, sekin ainoastaan viisi. Keinotekoinen hedelmöitys ei
tässä tapauksessa voinut olla kukille turmiollinen, koska kasvit olivat
yksineuvoisia. Luullakseni ei kukaan ole pitänyt näitä maissimuunnoksia
eri lajeina, ja merkillepantavaa on, että siemenistä kasvatetut
sekakasvit olivat _täysin_ hedelmällisiä, joten ei Gärtnerkään tohtinut
väittää mainittuja muunnoksia eri lajeiksi.

Girou de Buzareingues risteytti keskenään kolmea kurkkumuunnosta,
joilla kuten maissilla on kaksineuvoiset kukat, ja hän sanoo niiden
keskinäisen hedelmöittämisen olevan sitä vaikeampaa, kuta suuremmat
eroavaisuudet ovat. En tiedä, kuinka luotettavia nämä kokeet ovat,
mutta Sageret, joka yleensä perustaa jaotuksensa hedelmättömyyden
tarjoomiin todisteihin, pitää mainittuja muotoja muunnoksina, ja samaan
johtopäätökseen on myöskin Naudin tullut.

Seuraava tapaus on paljon merkillisempi ja näyttää ensi katsannolla
uskomattomalta. Kumminkin se on todistettu hämmästyttävän monilla
kokeilla, joita sellainen etevä havaintojen tekijä kuin Gärtner on
vuosikausia tehnyt yhdeksällä Verbascum-lajilla. Keltaiset ja valkoiset
muunnokset tuottavat keskenään risteytettyinä vähemmän siemeniä kuin
saman lajin samanväriset muunnokset. Sitäpaitsi Gärtner vakuuttaa, että
kun toisen lajin keltaisia ja valkoisia muunnoksia risteytetään toisen
lajin keltaisten ja valkoisten muunnosten kanssa, niin samanväristen
kukkien välillä tapahtuneet risteytykset tuottavat enemmän siemeniä
kuin eriväristen kukkien välillä tapahtuneet risteytykset. Myöskin
Scott on kokeillut Verbascum-lajeilla ja -muunnoksilla. Ja vaikkei hän
olekaan voinut vahvistaa niitä tuloksia, joihin Gärtner on tullut eri
lajien risteytykseen nähden, on hän havainnut saman lajin eriväristen
muunnosten risteytettyinä tuottavan vähemmän siemeniä -- suhteessa
86:100 -- kuin samanväristen. Eivätkä nämä muunnokset kumminkaan eroa
mitenkään muuten kuin kukkiensa väriltä, voidaanpa toisen muunnoksen
siemenestä joskus kasvattaa toisenvärinen muunnos.

Kölreuter, jonka havaintojen tarkkuuden kaikki myöhemmät tutkijat ovat
vahvistaneet, on tehnyt sen merkillisen huomion, että eräs tavallisen
tupakan muunnos oli muita muunnoksia hedelmällisempi erään selvästi
eroavan lajin kanssa risteytettynä. Hän kokeili viidellä muodolla,
joita yleensä pidetään muunnoksina -- minkä hän totesi kaikkein
tarkimman kokeen, nimittäin vastavuoroisten risteytysten avulla -- ja
havaitsi niiden sekajälkeläisten olevan täysin hedelmällisiä. Mutta
yksi näistä viidestä muunnoksesta tuotti aina risteytettynä Nicotiana
glutinosan kanssa, käytettiinpä sitä "isänä" tai "äitinä",
sekasikiöitä, jotka eivät olleet yhtä hedelmättömiä kuin ne
jälkeläiset, jotka syntyivät noiden neljän muun muodon ja Nicotiana
glutinosan risteytyksestä. Tuon yhden muunnoksen siitoselimistön on
siis täytynyt jollakin tavoin ja johonkin määrin muuntua.

Ei voida siis enää väittää muunnosten olevan risteytettyinä
poikkeuksetta hedelmällisiä. Koska on hyvin vaikeata päästä varmuuteen
luonnontilassa elävien muunnosten hedelmättömyydestä -- sillä jos jokin
muunnos osottautuu johonkin määrin hedelmättömäksi, niin se miltei aina
luetaan lajiksi -- ja koska ihminen kiinnittää huomiota ainoastaan
ulkonaisiin ominaisuuksiin kotieläintensä ja viljelyskasviensa
muunnoksissa eivätkä tällaiset muunnokset ole kovinkaan kauan eläneet
muuttumattomissa olosuhteissa, voimme tehdä sen johtopäätöksen, ettei
risteytyksen hedelmällisyys ole mikään muunnosten ja lajien
peruseroavaisuus. Lajien keskinäistä hedelmättömyyttä ei siis suinkaan
ole pidettävä minään erikoisena saavutuksena tai lahjana, vaan
satunnaisena tuloksena niiden siitosaineksissa tapahtuneista
tuntematonta laatua olevista muutoksista.



LAJIEN JA MUUNNOSTEN SEKAJÄLKELÄISET TOISIINSA VERRATTUINA
HEDELMÄLLISYYTEEN KATSOMATTA.


Riippumatta hedelmällisyyskysymyksestä voidaan risteytettyjen lajien ja
muunnosten jälkeläisiä verrata toisiinsa muutamissa muissakin
suhteissa. Gärtner'in, joka hartaasti halusi vetää selvän rajan lajien
ja muunnosten välille, onnistui löytää ainoastaan hyvin harvoja ja
nähtävästi sangen vähäpätöisiä eroavaisuuksia lajien sekasikiöiden ja
muunnosten sekajälkeläisten välillä. Sen sijaan kummatkin kovin
muistuttavat toisiansa monissa tärkeissä suhteissa.

Käsittelen seuraavassa tätä kysymystä aivan lyhyesti. Tärkein
eroavaisuus on se, että sekamuunnokset ovat ensi polvessa
muuntelevaisempia kuin lajien sekasikiöt. Kumminkin Gärtner myöntää
kauan viljelyksen alla olleiden lajien sekasikiöiden usein olevan
muuntelevaisia ensi polvessa, ja itse olen nähnyt sattuvia esimerkkejä
tästä. Gärtner myöntää vielä, että hyvin läheisten sukulaislajien
sekasikiöt ovat muuntelevaisempia kuin hyvin selvästi eroavien lajien
sekasikiöt, ja tämä osottaa muuntelevaisuusmäärän erotuksen olevan
asteittaisen. Kun sekamuunnokset ja hedelmällisemmät sekasikiöt ovat
lisänneet sukuansa muutamia polvia, huomataan kummassakin tapauksessa
jälkeläisissä tavatonta muuntelevaisuutta, mutta on myös olemassa
joitakuita esimerkkejä siitä, että sekä sekasikiöt että sekamuunnokset
ovat kauan säilyttäneet luonteensa muuttumattomana. Kumminkin lienee
sekamuunnosten muuntelevaisuus myöhemmissä polvissa suurempi kuin
sekasikiöiden.

Tämä sekamuunnosten suurempi muuntelevaisuus ei olekaan ensinkään
oudostuttavaa. Sillä sekamuunnosten vanhemmathan ovat muunnoksia,
vieläpä enimmäkseen kesyjä ja viljeltyjä muunnoksia (koska
luonnonmuunnoksilla on tehty hyvin harvoja kokeita), ja tämä tietää
sitä, että niissä vielä äskettäin on esiintynyt muuntelevaisuutta,
joka voi edelleenkin jatkua, lisäten risteytyksen aiheuttamaa
muuntelevaisuutta. Omituinen ja merkillepantava seikka on sekasikiöiden
vähäinen muuntelevaisuus ensi polvessa, vastakohtana myöhemmissä
polvissa esiintyvälle suuremmalle muuntelevaisuudelle. Se tukee
minun omaksumaani mielipidettä, että yhtenä syynä tavalliseen
muuntelevaisuuteen on se, että siitoselimistö, ollen äärettömän herkkä
muuttuneiden elinehtojen vaikutuksille, ei muuttuneissa olosuhteissa
kykene suorittamaan tehtäväänsä: tuottamaan kaikissa suhteissa
kantamuodon kaltaisia jälkeläisiä. Sekasikiöt polveutuvat ensi polvessa
sellaisista lajeista (lukuunottamatta kauan kesyinä pidettyjä ja
viljeltyjä lajeja), joiden siitoselimistö ei ole kärsinyt mitään
vaurioita, ja senvuoksi ne eivät ole muuntelevaisia; mutta
sekasikiöiden oma siitoselimistö on kärsinyt tuntuvia vaurioita, ja
siksi niiden jälkeläiset ovat erittäin muuntelevaisia.

Mutta palatkaamme vertailuumme. Gärtner lausuu, että sekamuunnoksilla
on suurempi taipumus kuin sekasikiöillä palautua jommankumman
kantavanhempansa muotoon; jos tässä on perää, lienee kumminkin
kysymyksessä ainoastaan aste-eroavaisuus. Paitsi tätä Gärtner
nimenomaan huomauttaa, että vanhojen viljelyskasvien sekasikiöillä on
suurempi taipumus kantamuotoon palautumiseen kuin luonnontilassa
elävien lajien sekasikiöillä. Tämä kenties selittää, miksi eri tutkijat
ovat tulleet niin omituisen eriäviin tuloksiin tässä asiassa. Niinpä
Max Wichura, joka on kokeillut viljelemättömillä pajulajeilla, epäilee
tokko sekasikiöt milloinkaan palautuvat kantalajiensa muotoon,
jotavastoin Naudin, joka on kokeillut etupäässä viljelyskasveilla,
väittää kiven kovaan sekasikiöiden palautumistaipumuksen miltei
yleiseksi. Gärtner lausuu vielä että kun kaksi lajia, jotka ovat mitä
läheisintä sukua toisilleen, risteytetään kolmannen kanssa, niin
sekasikiöt eroavat toisistaan suuresti; jos sitävastoin risteytetään
jonkin lajin kaksi hyvin eroavaa muunnosta toisen lajin kanssa, niin
sekasikiöt eivät paljoa eroa toisistaan. Tämä väite perustuu kumminkin,
mikäli tiedän, yhteen ainoaan kokeeseen, ja se näyttää olevan aivan
ristiriidassa eräiden Kölreuterin tekemien kokeiden tulosten kanssa.

Tässä ovat nyt kaikki nuo vähäpätöiset eroavaisuudet, jotka Gärtner on
voinut havaita sekasikiöiden ja sekamuunnosten välillä. Mitä taas
niihin yhtäläisyyksiin tulee, jotka yhdistävät sekamuunnokset ja
sekasikiöt vanhempiinsa, -- etenkin läheisistä sukulaislajeista
syntyneet sekasikiöt -- riippuu niiden laatu ja suuruus Gärtnerin
mukaan samoista laeista. Kahden lajin risteytyessä toisella on välistä
suurempi kyky painaa leimansa sikiöön. Minun uskoni on, että
kasvimuunnosten laita on sama; ja myöskin eläinten joukossa lienee
usein toisella muunnoksella suurempi periytymiskyky kuin toisella.
Vastavuoroisista risteytyksistä syntyneet sekasikiö-kasvit ovat yleensä
hyvin toistensa kaltaisia, ja samoin ovat myöskin vastavuoroisista
risteytyksistä syntyneet kasvien sekamuunnokset. Sekä sekasikiöt että
sekamuunnokset voidaan saada palautumaan jompaankumpaan puhtaaseen
kantamuotoonsa, kun niitä polvi polvelta yhä risteytetään tämän muodon
kanssa.

Edellä olevat huomautukset pitänevät paikkansa niin hyvin eläimiin kuin
kasveihinkin nähden; mutta eläimiin nähden on kysymys monimutkaisempi,
osaksi toisarvoisten sukupuoliominaisuuksien, mutta varsinkin sen
vuoksi, että kyky painaa leimansa jälkeläisiin esiintyy toisessa
sukupuolessa voimakkaampana kuin toisessa sekä lajien risteytyessä
keskenään että toisen muunnoksen risteytyessä toisen kanssa. Uskon
niiden tiedemiesten olevan oikeassa, jotka väittävät, että aasin
periytyväisyyskyky on suurempi kuin hevosen, jotenka sekä muuli että
muuliaasi muistuttavat enemmän aasia kuin hevosta, mutta että aasioriin
periytyväisyyskyky on voimakkaampi kuin aasitamman, jotenka aasioriin
ja hevostamman varsa, muuli, muistuttaa enemmän aasia kuin hevosoriin
ja aasitamman varsa, muuliaasi.

Monet tiedemiehet ovat panneet paljon painoa siihen oletettuun
seikkaan, että muka yksistään muunnosten sekajälkeläiset tulevat
enemmän jommankumman vanhempansa kaltaisia, eivätkä yhdistä itseensä
yhtä paljon molempien vanhempainsa ominaisuuksia; mutta sama on
toisinaan myöskin sekasikiöiden laita, joskin, myönnän sen, paljon
harvemmin kuin sekamuunnosten. Päättäin muistiinmerkitsemistäni
tapauksista, joissa risteytyksestä syntyneet eläimet ovat suuresti
jommankumman vanhempansa näköisiä, näyttää niissä yhdennäköisyys
etupäässä rajottuvan äkkiä ilmenneihin ominaisuuksiin, jotka miltei
kuuluvat epämuotoisuuksiin -- sellaisiin kuin albinismi, melanismi,
hännän tai sarvien puuttuminen, liikasormet ja -varpaat --, eivätkä ne
kuulu sellaisiin ominaisuuksiin, jotka ovat hitaasti kehittyneet
luonnollisen valinnan vaikutukset. Lisäksi tuntuu otaksuttavalta, että
sekamuunnoksilla, jotka polveutuvat usein äkisti syntyneistä ja
puolittain epämuotoista laatua olevista muunnoksista, on paljon
suurempi taipumus äkkiä täydellisesti palautumaan jommankumman
kantavanhempansa muotoon, kuin sekasikiöillä, jotka polveutuvat
hitaasti ja luonnollisesti kehittyneistä lajeista. Mutta ylipäänsä olen
täysin yhtä mieltä tohtori Prosper Lucas'in kanssa, joka kerättyään ja
järjestettyään suunnattoman joukon eläimiä koskevia tosiseikkoja tulee
siihen johtopäätökseen, että lait, jotka määräävät lapsen ja vanhempien
yhdennäköisyyden, ovat samat, riippumatta vanhempien suuremmasta tai
pienemmästä yhdennäköisyydestä eli siitä, onko risteytys tapahtunut
saman muunnoksen, eri muunnosten tai eri lajien yksilöiden välillä.

Lukuunottamatta hedelmällisyys- tai hedelmättömyyskysymystä näyttää
risteytettyjen lajien ja muunnosten välillä vallitsevan kaikissa muissa
suhteissa suuri yleinen yhtäläisyys. Jos arvelemme jokaisen lajin
syntyneen erikoisen luomistoimen kautta ja muunnosten syntyneen
toisarvoisten lakien vaikutuksesta, niin tämä yhtäläisyys on
hämmästyttävä. Mutta se on täysin sopusoinnussa sen mielipiteen kanssa,
ettei lajeilla ja muunnoksilla ole mitään oleellista erotusta.



YLEISKATSAUS.


Ensi risteytymiset sellaisten muotojen välillä, jotka niin selvästi
eroavat toisistaan, että niitä voidaan pitää eri lajeina, ja niiden
sekasikiöt ovat hyvin yleisesti, joskaan eivät aina, hedelmättömiä.
Hedelmättömyys on hyvin eriasteista ja useinkin se esiintyy niin
lievänä, että kaikkein huolellisimmat havaintojentekijät ovat tulleet
aivan päinvastaisiin tuloksiin, kun he sen nojalla ovat päätelleet,
ovatko jotkin muodot katsottavat muunnoksiksi vaiko lajeiksi.
Hedelmättömyys on saman lajin yksilössä synnynnäisesti muuntelevainen
ja se on hyvin altis suotuisien ja epäsuotuisien olosuhteiden
vaikutuksille. Hedelmättömyysaste ei aina ole riippuvainen
systematisesta sukulaisuudesta, sen määräävät eräät omituiset ja
monimutkaiset lait. Kahden lajin vastavuoroiset risteytykset ovat
tavallisesti eri määrässä hedelmättömiä, ja toisinaan on erotus
hyvinkin suuri. Ensi risteytyksen ja siitä syntyneiden sekasikiöiden
hedelmättömyyskään ei aina ole yhtä suuri.

Samoinkuin puiden oksastuksessa huomattava lajien ja muunnosten
erilainen kiinnikasvettumiskyky riippuu kasvullisen rakenteen
eroavaisuuksista, joiden laatu yleensä on meille tuntematon, samoin
risteytyksessäkin se suurempi tai pienempi helppous, jolla toinen laji
yhtyy toiseen, riippuu lajien siitososissa piilevistä tuntemattomista
eroavaisuuksista. On yhtä vähän syytä luulla, että lajit ovat varta
vasten saaneet eriasteisen keskinäisen hedelmättömyytensä, jotta niiden
risteytyminen ja sekaantuminen luonnossa estyisi, kuin että puut ovat
saaneet suuremman tai pienemmän kyvyn vastustaa oksastamista, jotta ne
eivät kasvettuisi yhteen metsissämme.

Ensi risteytysten ja niiden sekasikiö-jälkeläisten hedelmättömyys ei
ole luonnollisen valinnan aikaansaama. Ensi risteytysten hedelmättömyys
näyttää riippuvan eri asianhaaroista, joissakin tapauksissa sikiön
aikaisesta kuolemasta. Sekasikiöiden hedelmättömyys johtuu nähtävästi
siitä, että niiden koko organisationi on kärsinyt häiriöitä kahden
erilaisen muodon yhtymisen vuoksi, ja niiden hedelmättömyys on läheistä
sukua sille hedelmättömyydelle, jota usein huomataan puhtaissakin
lajeissa, kun ne ovat joutuneet uusiin ja luonnottomiin olosuhteisiin.
Ken kykenee selittämään jälkimäisen tapauksen, kykenee myöskin
selittämään sekasikiöiden hedelmättömyyden. Tälle mielipiteelle antaa
voimakasta tukea eräs toisellainenkin rinnakkaisilmiö: se, että lievät
elinehtojen muutokset lisäävät kaikkien elollisten olentojen elinvoimaa
ja hedelmällisyyttä ja että sellaisten muotojen risteytyminen, jotka
ovat eläneet hieman erilaisissa olosuhteissa tai jotka ovat
muunnelleet, vaikuttaa edullisesti jälkeläisten ruumiinkokoon,
elinvoimaan ja hedelmällisyyteen. Kaksi- ja kolmimuotoisten kasvien
"väärien" siitosten ja niistä syntyneiden jälkeläisten hedelmättömyys
tekee kenties todennäköiseksi, että ensi risteytysten ja niiden
jälkeläisten suhteellisen hedelmällisyyden välillä aina on olemassa
jokin tuntematon yhdysside. Tarkastaessamme näitä dimorfismia koskevia
tosiseikkoja ynnä vastavuoroisten risteytysten tuloksia emme voi
olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että risteytettyjen lajien
hedelmättömyyden alkusyy on sukupuoliainesten eroavaisuudessa. Mutta
miksi eri lajien sukupuoliainekset ovat niin yleisesti enemmän
tai vähemmän muuntuneet, siten aiheuttaen lajien keskinäisen
hedelmättömyyden, sitä emme tiedä. Kumminkin tämä seikka näyttää olevan
jossakin läheisessä suhteessa siihen, että lajit ovat kauan aikaa
olleet miltei muuttumattomien elinehtojen alaisina.

Ei ole ensinkään hämmästyttävää, että kahden lajin risteyttämisen
vaikeus ja niiden sekasikiö-jälkeläisten hedelmättömyys useimmiten
vastaavat toisiaan, silloinkin kun ne johtuvat eri syistä: molemmat
seikat riippuvat niiden eroavaisuuksien suuruudesta, jotka erottavat
risteytetyt lajit toisistaan. Ei ole myöskään hämmästyttävää, että ensi
risteytyksen aikaansaamisen helppous ja siitä syntyneiden sekasikiöiden
hedelmällisyys sekä oksastamisen helppous -- joskin viimemainittu
seikka ilmeisesti riippuu aivan eri asianhaaroista kuin edellämainitut
-- jossakin määrin käy rinnan kokeilun alaisina olevien muotojen
systematisen sukulaisuuden kanssa; sisältyyhän näet systematiseen
sukulaisuuteen kaikenlaisia yhdenkaltaisuuksia.

Sellaisten muotojen ensi risteytykset, jotka tiedetään muunnoksiksi tai
jotka ovat siksi paljon toistensa kaltaisia, että niitä voidaan pitää
muunnoksina, ja näistä syntyneet jälkeläiset ovat yleensä
hedelmällisiä, mutta eivät kuitenkaan poikkeuksetta, niinkuin usein
väitetään. Tämä miltei yleinen ja täydellinen hedelmällisyys ei olekaan
mitään ihmeellistä, katsoen siihen että niin helposti voimme erehtyä
tekemään kehäpäätelmiä, kun on kysymys luonnontilassa elävistä
muunnoksista, ja katsoen siihen että suurin osa kesyistä ja
viljellyistä muunnoksista on syntynyt ainoastaan ulkonaisiin
eroavaisuuksiin kohdistuvan valinnan kautta ja etteivät nämä muunnokset
ole kauan eläneet yhdenmukaisissa olosuhteissa. Älkäämme myöskään
jättäkö huomioon ottamatta sitä, että pitkällinen kesytys ja viljelys
pyrkii poistamaan hedelmättömyyden, jotenka siis ei suinkaan ole
luultavaa, että se voisi aiheuttaa tämän saman ominaisuuden.
Hedelmällisyyttä lukuunottamatta sekasikiöt ja sekamuunnokset
muistuttavat toisiaan mitä läheisimmin kaikissa muissa suhteissa:
muuntelevaisuudessa, siinä, että ne yhä uudelleen risteytettyinä toisen
puhtaan kantamuodon kanssa lopuksi palautuvat tähän muotoon sekä siinä,
että ne perivät kummankin vanhempansa ominaisuudet.

Vaikkakaan emme siis tunne ensi risteytysten ja sekasikiöiden
hedelmättömyyden alkusyytä, yhtä vähän kuin tiedämme, miksi
luontaisista olosuhteistaan siirretyt eläimet ja kasvit muuttuvat
hedelmättömiksi, eivät tässä luvussa esitetyt tosiasiat mielestäni
vastusta sitä olettamusta, että lajit ovat alkuaan olleet muunnoksia.



X LUKU.

GEOLOGIAN KERTOMUKSEN EPÄTÄYDELLISYYS.


Miksi nykyään puuttuu välimuotoja. -- Sukupuuttoon kuolleiden
välittävien muunnosten luonne ja lukumäärä. -- Kuluneen ajan pituus
päättäen kulutuksen (denudationin) ja kerrostumisen nopeudesta. --
Kuluneen ajan pituus vuosissa määrättynä. -- Paleontologisten
kokoelmiemme köyhyys. -- Geologisten muodostumien katkonaisuus. --
Graniittimaisten vuorilajien kulutus. -- Välittävien muunnosten
puuttuminen jokaisesta muodostumasta -- Lajiryhmien äkillinen
ilmaantuminen. -- Niiden äkillinen ilmaantuminen vanhimmissa
tunnetuissa kivettymiä-sisältävissä kerrostumissa. -- Asuttavaksi
soveltuneen maapallon ikä.


Kuudennessa luvussa olen lyhyesti maininnut ne pääasialliset
vastaväitteet, joita voidaan tehdä teoksessani esitettyjä mielipiteitä
vastaan. Useimpia niistä olemme jo käsitelleet. Sangen pulmallisen
vaikeuden tarjoaa lajinomaisten muotojen selväpiirteisyys ja se seikka,
etteivät nämä muodot liity toisiinsa lukemattomien välimuotojen
välityksellä. Osotin syyt. miksei tuollaisia välimuotoja nykyään
yleisesti esiinny sielläkään, missä olosuhteet näyttäisivät siihen
suotuisimmilta, nimittäin laajoilla, eheillä mantereilla, joilla
vallitsevat asteittaisesti vaihtelevat ulkonaiset olosuhteet. Koetin
osottaa, että kunkin lajin elämä on riippuvaisempi muiden jo
selväpiirteisiksi vakaantuneiden elollisten muotojen olemassa-olosta
kuin ilmastosuhteista ja että todella määräävät elinehdot eivät
vaihtele yhtä huomaamattomin vivahduksin kuin lämpö tai kosteus. Koetin
myöskin osottaa, että koska välittävät muunnokset ovat vähälukuisempia
kuin ne muodot, jotka ne liittävät toisiinsa, niin välittävät muodot
yleensä tuhoutuvat ja häviävät sukupuuttoon toisintumisen ja kehityksen
jatkuessa. Pääsyynä siihen, ettei lukemattomia välimuotoja nykyään
esiinny kaikkialla luonnossa, on kumminkin itse luonnollinen valinta,
joka aikaansaa, että uudet muodot lakkaamatta syrjäyttävät ja korvaavat
kantamuotonsa. Mutta samoinkuin tämä sukupuuttoon häviäminen on ollut
äärettömän runsasta, samoin on aikaisemmin eläneiden välittävien
muunnosten lukumäärän täytynyt olla todella äärettömän suuri. Miksi ei
sitten jokainen geologinen muodostuma ja jokainen geologinen sarja ole
täynnä tuollaisia välimuotoja? Geologia ei tosiaankaan osota meille
mitään tuollaista asteittaisesti toisiinsa liittyvien elollisten
muotojen ketjua: ja tämä on kenties lähinnä tarjoutuva ja painavin
vastaväite, joka voidaan tehdä teoriaamme vastaan. Selitys on
luullakseni etsittävä geologian kertomuksen tavattomasta
epätäydellisyydestä.

Ensinnäkin meidän on aina pidettävä mielessä, millaisia välimuotoja
teoriamme mukaan on muinoin täytynyt olla olemassa. Katsellessani kahta
sukulaislajia, mitä tahansa, on minun ollut vaikea olla kuvittelematta
mielessäni muotoja, jotka ovat niiden _suoranaisia_ välimuotoja. Tämä
on kumminkin aivan väärin; meidän olisi sen sijaan aina etsittävä
kunkin lajin ja yhteisen tuntemattoman kantalajin välimuotoja, ja
kantalaji on tavallisesti muutamissa suhteissa eronnut kaikista
toisintuneista jälkeläisistään. Mainittakoon yksi ainoa yksinkertainen
esimerkki: Riikinkukkokyyhkynen ja kupukyyhkynen polveutuvat kumpikin
kalliokyyhkysestä. Jos omistaisimme kaikki olemassa-olleet välimuodot,
olisi meillä sarja tavattoman läheisesti toisiinsa liittyviä kummankin
kyyhkysrodun ja kalliokyyhkysen välimuotoja. Mutta meillä ei olisi
mitään suoranaisia välittäviä muunnoksia, jotka yhdistäisivät toisiinsa
riikinkukkokyyhkysen ja kupukyyhkysen: ei esim. mitään sellaista
muotoa, jossa yhtyisi hieman viuhkamaisesti levennyt pyrstö ja hieman
laajennut kupu, nuo kummankin rodun luonteenomaiset tunnusmerkit.
Sitäpaitsi molemmat rodut ovat niin suuresti toisintuneet, että jollei
meillä olisi mitään historiallisia tai epäsuoria todistuksia niiden
alkuperästä, olisi mahdotonta vertaamalla niiden rakennetta
kalliokyyhkysen rakenteeseen päättää, polveutuvatko ne tästä vai
jostakin muusta sukulaislajista, esim. Columba oenas lajista.

Samoin, jos luonnonlajien joukossa katselemme hyvin selvästi eroavia
sukulaismuotoja, kuten esim. hevosta ja tapiiria, ei meillä ole mitään
syytä olettaa, että milloinkaan on ollut olemassa suoranaisia
välimuotoja, jotka yhdistivät kummankin lajin yhteiseen kantamuotoon.
Yhteisen kantamuodon elimistön rakenteella on ollut paljon yleistä
yhtäläisyyttä tapiirin ja hevosen kanssa. Mutta joissakin suhteissa
kantamuodon rakenne on saattanut huomattavasti erota kummankin
jälkeläisen rakenteesta, jopa kenties enemmän kuin nämä eroavat
toisistaan. Tämän vuoksi emme kykenisi missään tällaisessa tapauksessa
saamaan selville kahden tai useamman lajin kantamuotoa, vaikka tarkasti
vertaisimme kantamuodon rakennetta sen toisintuneiden jälkeläisten
rakenteeseen, jollei meillä ole katkeamatonta sarjaa välimuotoja.

Aivan mahdotonta ei teoriamme mukaan ole, että kahdesta elossa-olevasta
muodosta toinen polveutuu toisesta, esim. hevonen tapiirista; ja tässä
tapauksessa on kahden elossa-olevan muodon välillä ollut olemassa
_suoranaisia_ välimuotoja. Mutta tällainen tapaus edellyttää, että
toinen muoto on hyvin pitkän ajan pysynyt muuttumattomana sillävälin
kuin sen jälkeläiset ovat suuresti muuttuneet. Ja kilpailun laki, joka
vallitsee eliöiden kesken ja lapsen ja vanhemman välillä, tekee
tällaisen tapauksen hyvin harvinaiseksi, koska uudet, edistyneet muodot
aina pyrkivät syrjäyttämään vanhat, kehittymättömät muodot.

Luonnollisen valinnan teorian mukaan kaikkia elossa olevia lajeja ovat
liittäneet suvun kantalajiin välimuodot, joiden eroavaisuudet eivät ole
olleet suuremmat kuin ne eroavaisuudet, joita nykyään havaitsemme saman
lajin luonnossa ja kesytystilassa syntyneiden eri muunnosten välillä.
Ja nämä kantalajit, jotka nykyään tavallisesti ovat sukupuuttoon
hävinneet, ovat samalla tavoin vuorostaan liittyneet vanhempiin
muotoihin ja niin yhä edelleen siten, että kaikkien alkuperä
lopulta johtaa koko luokan yhteiseen esi-isään. Niiden väli- ja
siirtymämuotojen lukumäärän, jotka ovat liittäneet toisiinsa kaikki
elossa-olevat ja sukupuuttoon kuolleet lajit, on siis täytynyt olla
arvaamattoman suuri. Mutta jos teoriamme pitää paikkansa, on niitä
varmasti täytynyt elää maan päällä.



KULUNEEN AJAN PITUUS PÄÄTTÄEN KERROSTUMISEN JA KULUTUKSEN
(DENUDATIONIN) NOPEUDESTA.


Paitsi sitä, että meiltä puuttuu kivettyneitä jäännöksiä noista
äärettömän lukuisista välimuodoista, voidaan vielä väittää, ettei
kulunut aika olisi riittänyt synnyttämään niin suuria organisia
muutoksia, koska kaikki muutokset ovat tapahtuneet hitaasti. Minun on
tuskin mahdollista osottaa lukijalle, joka ei ole varsinainen geologi,
tosiasioita, jotka antaisivat heikonkaan käsityksen kuluneen ajan
pituudesta. Se, joka luettuaan Sir Charles Lyell'in suurenmoisen
teoksen "Principles of Geology" -- jonka tulevaisuuden historioitsijat
ovat tunnustavat aikaansaaneen vallankumouksen luonnontieteiden alalla
-- ei myönnä, että kuluneet aikakaudet ovat olleet äärettömän pitkät,
sen on parasta heti sulkea tämä teokseni. En suinkaan tahdo sanoa, että
riittää, jos tutkimme "Geologian perusteita" tai eri tiedemiesten
kirjottamia erikoistutkimuksia, jotka käsittelevät erikoisia
muodostumia ja joissa kukin kirjoittaja koettaa antaa jonkin, jos kohta
vaillinaisen käsityksen eri muodostumien, vieläpä kerrostumienkin
iästä. Parhaan käsityksen kuluneen ajan pituudesta saamme tarkatessamme
työskenteleviä voimia ja havaitessamme, kuinka syvältä kuluttavat
voimat ovat uurtaneet maanpintaa ja kuinka runsaasti sedimenttiä on
sille kerrostunut. Kuten Lyell aivan oikein on huomauttanut, on
kerrostuneiden muodostumiemme laajuus ja paksuus tuloksena vastaavasta
kulutuksesta, jonka alaisena maankuori muualla on ollut. Meidän on siis
tarkastettava toistensa päälle kasautuneiden kerrostumien muodostamia
röykkiöitä, tarkastettava jokia, jotka kuljettavat mukanaan lietettä,
ja aaltoja, jotka hivuttavat meren rantakallioita, saadaksemme
jonkinmoisen käsityksen kuluneen ajan pituudesta, jonka muistomerkkejä
näemme kaikkialla ympärillämme.

Kulkiessamme pitkin rannikkoa, jonka muodostavat kohtalaisen kovat
kalliot, voimme havaita kuinka kulutus tapahtuu. Useimmiten huuhtelee
nousuvesi kallioita kahdesti vuorokaudessa, silloinkin lyhyen ajan, ja
aallot kuluttavat niitä vain silloin kun ne kuljettavat mukanaan
hiekkaa tai pieniä kiviä, sillä on hyvin luultavaa, että puhdas vesi ei
ensinkään kuluta kalliota. Vihdoin on vesi uurtanut kallion perustan,
suunnattomia lohkareita sortuu mereen ja nämä lohkareet ovat atomi
atomilta hivutettavat, kunnes ne ovat niin pienentyneet, että aallot
voivat niitä vyörytellä, vähitellen jauhaen ne pieniksi kiviksi,
hiekaksi tai mudaksi. Mutta kuinka usein näemmekään peräytyvien
rantakallioiden juurella pyöreitä kallionlohkareita, joita paksulta
peittävät merikasvit ja -eläimet, osottaen kuinka harvoin aallot niitä
vierittävät. Sitäpaitsi, jos kuljemme muutaman engl. penikulman pitkin
jotakin kalliorantaa, joka on veden hävittävän kulutuksen alaisena,
havaitsemme kalliossa vain paikotellen pitkin rannikkoa tai jonkun
ulkonevan kallionkärjen ympärillä merkkejä nykyään tapahtuvasta
hävityksestä. Kallion pinta ja kasvusto osottavat, että vuosia on
kulunut siitä kuin aallot ovat muilla paikoin huuhdelleet
rantakallioiden juurta.

Äskettäin ovat kumminkin Ramsay ja monet muut etevät tiedemiehet,
Jukes, Geikie, Groll y.m., opettaneet meille, että ilman kulutus on
paljon tärkeämpi voima kuin rannikkokulutus eli aaltojen voima. Koko
maan pinta on alttiina ilman ja sadeveden sekä siihen liuenneen
hiilihapon kemialliselle vaikutukselle ja kylmemmissä maissa sitäpaitsi
pakkasen vaikutukselle.

Irtautuneet ainejoukot kuljettaa rankkasade alas loiviakin rinteitä ja
tuuli lakaisee niitä mukanaan, varsinkin kuivissa seuduissa, paljon
suurempia määriä kuin luulisikaan. Joet ja virrat kuljettavat niitä
sitten edelleen ja jos ne ovat vuolaita, syventävät ne uomaansa ja
jauhavat irtautuneet kappaleet hienoiksi. Sadepäivinä näemme
sellaisessakin seudussa, jossa maanpinta on loivasti aaltoileva,
sadeveden vaikutuksen niissä lietteisissä purosissa, joita virtaa alas
pitkin joka rinnettä. Ramsay ja Whitaker ovat tehneet sen merkillisen
huomion, etteivät Wealden'in piirissä tavattavat äyräsjonot ja
samanlaiset, koko Englannin poikki ulottuvat jonot, joita ennen
pidettiin vanhoina merenrannikkoina, voi olla tällaisia, koska kukin
äyräsjono on samaa muodostumaa, jotavastoin rantaäyräämme ovat
kaikkialla muodostuneet toisiaan leikkaavista eri muodostumista.

Koska näin on laita, täytyy meidän olettaa äyräiden syntyneen etupäässä
siten, että kalliot, jotka ne muodostavat, ovat kestäneet ilman
kulutuksen paremmin kuin niitä ympäröivä maanpinta, joka on vähitellen
laskeutunut, kovemman vuorilajin muodostamien kallioäyrästen jäädessä
paikoilleen. Mikään ei ole omansa paremmin vakuuttamaan meitä kuluneen
ajan äärettömästä pituudesta -- sen käsityksen mukaan mikä meillä on
ajan pituudesta -- kuin se havainto, että ilman ja sadeveden vaikutus,
jonka voima näyttää niin vähäiseltä ja joka näyttää vaikuttavan niin
hitaasti, on aikaansaanut niin suuria tuloksia.

Kun näin olemme saaneet käsityksen siitä hitaudesta, millä ilma,
sadevesi ja meren aallot kuluttavat maakerroksia, on meidän,
päästäksemme selville kuluneen ajan pituudesta, hyvä tarkastella
toisaalta niitä kalliojoukkioita, jotka ovat mainittujen voimien
vaikutuksesta murenneet ja levinneet laajoille alueille, toisaalta
sedimentaristen muodostumien paksuutta. Muistan kuinka hämmästynyt olin
tarkastellessani tuliperäisiä saaria, joiden rantakalliot meren aallot
olivat uurtaneet tuhannen tai parintuhannen jalan korkuisiksi
pystysuoriksi kivipylväiksi; sillä laavarinteet, jotka viettävät
loivasti mereen, syystä että laava muinoin oli sulassa tilassa,
osottivat jo ensi silmäyksellä, kuinka kauas avoimeen mereen kovat
kalliokerrokset olivat ennen ulottuneet.

Samaa kertovat vieläkin selvemmin ne suuret halkeamat, joita myöten
kerrostumat ovat toisella puolella kohonneet tahi toisella puolella
vajonneet tuhansia jalkoja; sillä senjälkeen kun maan kuori murtui --
eikä ole mitään erotusta tapahtuiko kohoaminen nopeasti tahi kuten
useimmat geologit nyt otaksuvat hyvin hitaasti ja nytkähdyksittäin --
on pinta niin kokonaan tasottunut, että ei näy mitään ulkonaista jälkeä
tästä laajalle ulottuvasta siirroksesta. Cravenhalkeama esimerkiksi
ulottuu kolmenkymmenen englannin peninkulman pituudelta ja pitkin tätä
viivaa ovat kerrokset toisella puolella halkeamaa kohonneet 600:sta
3000:teen jalkaan korkeammalle. Professori Ramsay on julkaissut
kertomuksen tällaisesta murtumasta Anglesean saarella, jossa siirros
oli 2300 jalkaa, ja hän on ilmottanut minulle että Merionethshiressä on
1200 jalan siirros, ja kuitenkaan ei näissä tapauksissa löydy mitään
maan pinnalla, joka osottaisi tällaisia äärettömiä siirroksia
tapahtuneen; kalliot murtuman molemmin puolin ovat silinneet
tasaisiksi.

Toiselta puolen ovat myöskin sedimentariset kerrokset kaikkialla
maapallolla tavattoman paksuja. Kordiljeeri-vuorilla arvioin erään
konglomeraattikerroksen noin kymmenentuhannen jalan vahvuiseksi; ja
vaikka konglomeraatit ovat todennäköisesti kerrostuneet paljon
nopeammin kuin hienommat sedimentit, ovat ne kumminkin, ollen
muodostuneet kuluneista ja pyöristyneistä vierinkivistä, joista
jokaisessa näkyy ajan hampaan jälki, omansa selvästi osottamaan, kuinka
hitaasti ainejoukkioiden on täytynyt kasautua. Professori Ramsay on
antanut minulle seuraavat, useimmiten todellisiin mittauksiin
perustuvat tiedot toisiaan seuraavien muodostumien suurimmasta
paksuudesta _eri_ osissa Britanniaa:

    Palaiozoinen sarja (lukuunottamatta tuliperäisiä
    kerroksia) ............ 57,154 jalkaa
    Sekundarinen sarja .... 13,190   "
    Tertiarinen sarja .....  2,140   "

-- siis yhteensä 72,484 jalkaa, s.o. lähes 13 3/4 engl. penikulmaa.
Jotkut muodostumista, joita Englannissa edustavat ohuet kerrokset, ovat
Europan mannermaalla tuhansien jalkojen paksuisia. Sitäpaitsi useimmat
geologit ovat sitä mieltä, että kunkin toistaan seuraavan muodostuman
välillä on ollut äärettömän pitkiä "tyhjiä" ajanjaksoja. Britannian
sedimentaristen vuorilajien korkea röykkiö antaa siis ainoastaan
vaillinaisen käsityksen siitä ajasta, joka on kulunut niiden
kerrostumiseen. Kun otamme huomioon nämä eri asianhaarat, herää meissä
sama voimattomuuden tunne kuin turhaan yrittäessämme selvittää
itsellemme ikuisuuden käsitettä.

Tämä vaikutelma on kumminkin osaksi väärä. Croll huomauttaa eräässä
mielenkiintoisessa kirjotuksessa, että me emme erehdy siinä, että
muodostaisimme liian suuren käsityksen geologisten aikakausien
pituudesta, vaan arvioidessamme niitä vuosissa. Kun geologit
tarkastelevat laajoja ja monimutkaisia ilmiöitä ja sitten niitä lukuja,
jotka edustavat useita miljoonia vuosia, herättävät kummatkin mielessä
aivan eri vaikutelman ja ollaan heti valmiita väittämään lukuja liian
alhaisiksi. Mitä ilman ja sadeveden kulutukseen tulee, osottaa Croll
laskemalla sen tunnetun lietemäärän, jonka eräät joet vuosittain
kuljettavat mukanaan, suhteessaan jokialueiden suuruuteen, että 1000
jalan paksuinen kiinteä kallio vähitellen kuluisi pois tasaisesti koko
alueen laajuudelta kuudessa miljoonassa vuodessa. Tulos näyttää
hämmästyttävältä ja eräät seikat saavat meidät epäilemään sitä liian
suureksi, mutta vaikkapa ottaisimme vain puolet tai neljännen osan, on
se sittenkin hämmästyttävä. Harvat meistä kumminkaan tietävät, mitä
miljoona oikeastaan merkitsee. Croll antaa seuraavan esimerkin: Ota
kapea paperinliuskare, joka on 88 jalkaa 4 tuumaa pitkä, kiinnitä se
suuren salin seinälle ja erota sitten merkillä liuskareen toisesta
päästä kymmenesosa tuumaa. Tämä kymmenesosa tuumaa esittää sataa vuotta
ja koko liuskare miljoonaa vuotta. Mutta muistakaamme, mitä jo satakin
vuotta merkitsee, kun on kysymys elollisista olioista. Monet taitavat
kasvattajat ovat ihmisiän kuluessa niin suuresti muuntaneet eräitä
korkeammista eläimistämme, jotka lisääntyvät paljon hitaammin kuin
useimmat alhaiset eläimet, että heidän jalostamiaan eläimiä voidaan
syystä pitää uutena alarotuna. Harvat kasvattajat ovat tarpeellisella
huolella kehittäneet rotuansa enemmän kuin puolen vuosisadan ajan,
joten sata vuotta vastaa kahden kasvattajan perättäistä työtä. Ei ole
otaksuttavaa, että lajit luonnontilassa milloinkaan muuttuvat niin
nopeasti kuin kotieläimet määräperäisen valinnan alaisina. Joka
suhteessa paremman vertauskohdan tarjoisivat ne tulokset, jotka ovat
seurauksena itsetiedottomasta valinnasta, s.o. hyödyllisimpien tai
kauneimpien eläinten säilyttämisestä, joka ei tarkota rodun
muuntamista. Mutta tämän itsetiedottomankin valinnan vaikutuksesta ovat
monet rodut huomattavasti muuttuneet parissa kolmessa vuosisadassa.

Lajit muuttuvat otaksuttavasti paljon hitaammin ja samalla alueella
tapahtuu samanaikuisia muutoksia vain muutamissa lajeissa. Tämä hitaus
johtuu siitä, että kaikki saman alueen asukkaat ovat jo niin hyvin
mukautuneet toistensa mukaan, ettei luonnon taloudessa ilmaannu uusia
sijoja ennenkuin pitkien väliaikojen jäljestä joidenkin fysillisten
muutosten tai uusien muotojen maahanmuuton aiheuttamina. Sitäpaitsi ei
aina heti esiinny oikeanlaatuisia muunteluja tai yksilöllisiä
eroavaisuuksia, jotka voisivat paremmin sovelluttaa jotkut asukkaista
uusiin sijoihin muuttuneissa olosuhteissa. Ikävä kyllä meillä ei ole
mitään keinoa, millä voisimme vuosissa määrätä, kuinka pitkän ajan
jonkin lajin toisintuminen vaatii; mutta tähän aikakysymykseen on
meidän vielä uudelleen palattava.



PALEONTOLOGISTEN KOKOELMIEN KÖYHYYS.


Luokaamme nyt silmäys rikkaimpiin geologisiin kokoelmiimme. Kuinka
mitättömän vähän nähtävyyksiä ne meille tarjoovatkaan! Että kokoelmamme
ovat vaillinaiset, sen myöntää jokainen. Meidän ei koskaan tulisi
unohtaa sitä, mitä etevä paleontologi Edward Forbes on lausunut: että
hyvin monet kivettyneet lajit ovat meille tunnettuja ainoastaan
yksityisten särkyneiden kappaleiden tai muutamien harvojen samalta
paikalta kerättyjen kappaleiden perustalla. Ainoastaan pieni osa maan
pintaa on geologisesti tutkittu eikä ainoatakaan osaa siitä
tarpeellisella huolellisuudella, kuten jokavuotiset Europassa tehdyt
tärkeät löydöt todistavat. Ei mikään kokonaan pehmeä elimistö voi
säilyä. Kotilot ja luut mätänevät maatessaan merenpohjalla, jolle ei
laskeudu mitään lietettä. Olemme arvattavasti aivan väärässä, jos
oletamme että lietettä laskeutuu koko merenpohjalle kylliksi nopeasti,
jotta se voisi haudata ja säilyttää fossiliset jäännökset. Suunnattoman
laajoilla aloilla valtamerta osottaa veden sininen väri sen puhtauden.
Monet tunnetut tapaukset, joissa jotakin muodostumaa tasaisesti peittää
myöhempi, äärettömän pitkän väliajan kuluttua muodostunut kerros,
alemman muodostuman osottamatta mitään kulutuksen merkkejä, näyttävät
olevan selitettävissä ainoastaan siten, että merenpohja usein pitkät
aikakaudet pysyy aivan muuttumattomana. Ne jäännökset, jotka
hautautuvat hiekkaan tai soraan, liukenevat kerrosten kohottua pinnalle
läpivaluvan hiilihappopitoisen sadeveden vaikutuksesta. Jotkut niistä
monenlaatuisista eläimistä, jotka elävät rannikoilla nousu- ja
pakoveden välimailla, näyttävät harvoin säilyvän. Niinpä eri
Chthamalinoe-lajit (eräs kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimo)
peittävät kallioita kaikkialla maailmassa lukemattomin joukoin; ne ovat
kaikki rannikko-eliöitä, lukuunottamatta erästä Välimeren-lajia,
joka asustaa syvässä vedessä, ja tämä on löydetty kivettyneenä
Sisiliasta, jotavastoin ei mitään muuta lajia ole löydetty mistään
tertiarimuodostumasta, vaikka tiedetään Chthamalus-suvun eläneen
liitukaudella. Vihdoin ovat monet suuret kerrostumat, jotka ovat
vaatineet äärettömän pitkän ajan kasautuakseen, aivan tyhjät
kivettymistä meidän voimatta havaita syytä tähän. Omituisimpia
esimerkkejä tästä on Flysch-muodostuma, joka saviliuskeesta ja
hiekkakivestä kokoonpantuna ulottuu usein kuudenkin tuhannen jalan
syvyisenä ja ainakin 300 engl. penikulman pituisena Wienistä Sveitsiin.
Vaikka tämä laaja muodostuma on erittäin tarkoin tutkittu, ei siitä ole
löydetty mitään kivettymiä, lukuunottamatta harvoja kasvijäännöksiä.

Mitä sekundari- ja palaiozoisen ajan maa-eliöihin tulee, on tarpeetonta
huomauttaa todisteiden olevan äärettömän katkonaisia. Viime aikoihin
saakka ei esim. ole tunnettu ainoatakaan kumpaankaan näistä äärettömän
pitkistä aikakausista kuuluvaa maakotiloa, lukuunottamatta erästä
lajia, jonka Sir Lyell ja toht. Dawson löysivät Pohjois-Amerikan
kivihiilikerroksista; nyttemmin on kuitenkin maakotiloita löydetty
lias-muodostumasta. Mitä imettäväisten jäännöksiin tulee, osottaa
silmäys Lyellin käsikirjassa julkaistuun tauluun paljon paremmin kuin
sivumäärät yksityiskohtaisia tietoja, kuinka satunnaista ja harvinaista
niiden säilyminen on. Niiden harvinaisuus ei olekaan hämmästyttävää
katsoen siihen, kuinka suuri suhteellinen määrä tertiari-ajan
imettäväisten luita on löydetty joko luolista tai suolattoman veden
kerrostumista ja ettei tunneta ainoatakaan sekundari- tai palaiozoisten
muodostumien aikaista luolaa tai suolattoman veden kerrostumaa.

Mutta geologian kertomuksen epätäydellisyyteen on sitäpaitsi olemassa
eräs paljon tärkeämpi syy kuin mikään edellisistä, nimittäin se, että
eri kerrostumia erottavat toisistaan äärettömän pitkät väliajat. Tätä
mielipidettä ovat pontevasti kannattaneet monet geologit ja
paleontologit, jotka kuten E. Forbes eivät ensinkään usko lajien
muuttumista. Kun näemme muodostumat kuvattuina tauluissa tai kun
tarkastamme niitä luonnossa, on meidän vaikeata olla uskomatta, että ne
välittömästi seuraavat toisiaan. Mutta me tiedämme esim. Sir R.
Murchison'in suuresta Venäjää koskevasta teoksesta, mitä ammottavia
aukkoja tuossa maassa on toistensa päälle kasautuneiden kerrosten
välillä; sama on laita Pohjois-Amerikassa ja monissa muissa osissa
maailmaa. Etevinkään geologi, jonka huomio olisi rajottunut yksinomaan
jompaankumpaan näistä laajoista alueista, ei voisi ensinkään aavistaa,
että aikakausina, jolloin hänen omassa maassaan ei ole muodostunut
mitään kerrostumia, on muualla maailmassa kasautunut suuret määrät
sedimenttiä, joka kätkee poveensa uusia ja erikoisia elämänmuotoja. Ja
jos kullakin eri alueella tuskin voidaan muodostaa mitään käsitystä sen
ajan pituudesta, joka on kulunut toisiaan seuraavien muodostumien
kasautumisen välillä, voimme otaksua ettei aikaa missään voida
varmuudella määrätä. Lukuisat ja suuret muutokset toisiaan
seuraavien muodostumien mineralogisessa kokoonpanossa, jotka
tavallisesti edellyttävät suuria muutoksia niitä ympäröivien seutujen
maantieteellisessä muodossa, joista sedimentti on peräisin, pitävät
yhtä sen otaksuman kanssa, että eri muodostumien välit edustavat
suunnattoman pitkiä ajanjaksoja.

On luullakseni selitettävissä, miksi geologiset muodostumat ovat
jokaisessa seudussa miltei aina katkonaisia, s.o. eivät seuraa toisiaan
tarkassa järjestyksessä. Tutkiessani useiden satojen engl. penikulmien
pituudelta Etelä-Amerikan rannikkoja, jotka verraten myöhäisinä aikoina
ovat kohonneet satoja jalkoja, pisti ennen muuta silmääni se seikka,
etten tavannut mitään myöhäisiä maatumia, jotka olisivat olleet
kylliksi laajalle ulottuvia säilyäkseen edes lyhyen geologisen
aikakauden. Pitkin länsirannikkoa, jolla asustaa omituinen
merieläimistö, ovat tertiarimaatumat niin heikosti kehittyneitä,
etteivät ne luultavasti tule kaukaiseen tulevaisuuteen säilyttämään
mitään kertomusta toisiaan seuraavista erikoisista merieläimistöistä.
Jos hiukan mietimme asiaa, selvenee meille, miksei Etelä-Amerikan
kohoavalla länsirannikolla missään tapaa laajalle ulottuvia
muodostumia, jotka kätkisivät poveensa myöhäisen tertiari-ajan
jäännöksiä, vaikka sinne aikojen kuluessa on täytynyt laskeutua
runsaasti lietettä, päättäen siitä, että rantakalliot ovat tavattomasti
kuluneet ja mereen laskee mutaisia virtoja. Selitys on epäilemättä se,
että littoraliset ja sublittoraliset kerrostumat myötäänsä kuluvat
pois, niin pian kuin ne maan hitaan, vähitellen tapahtuvan nousun
johdosta ovat joutuneet aallokon vaikutuksen alaisiksi.

On luultavaa, että pohjalle laskeutuvan lietteen täytyy muodostaa hyvin
paksuja, kiinteitä ja laajalle ulottuvia maatumia, jotta nämä voisivat
kestää aaltojen lakkaamatonta hivutusta heti maan kohottua ja
myöhempinä maanpinnan laskeutumis- ja kohoamiskausina, samoinkuin myös
myöhempää ilmastollista kulutusta. Sellaisia paksuja ja laajoja
sedimenttikerrostumia voi syntyä kahdella tavalla. Niitä voi
muodostua joko meren syvimmissä syvyyksissä, missä elämänmuodot eivät
ole niin lukuisia kuin matalammassa vedessä, joten ne kohottuaan
antavat ainoastaan vaillinaisen kuvan ympäristön elimistöistä
kerrostumiskaudella, tai voi sedimenttiä laskeutua matalalle pohjalle
kuinka paksuja ja laajoja kerrostumia tahansa, jos pohja alinomaa
hitaasti laskeutuu. Jälkimäisessä tapauksessa, niinkauan kuin pohja
laskeutuu jotenkin samassa suhteessa kuin sedimenttiä kasautuu, pysyy
meri matalana ja siis suotuisana olinpaikkana monille ja vaihteleville
muodoille, joten voi syntyä kivettymistä rikas muodostuma, joka
pinnalle kohottuaan on kylliksi paksu kestääkseen suurta kulutusta.

Olen vakuutettu siitä, että miltei kaikki vanhat ja suurimmalta
osaltaan kivettymistä rikkaat muodostumat ovat muodostuneet
laskeutumiskausina. Sen jälkeen kuin vuonna 1845 esitin mielipiteeni
tästä asiasta, olen seurannut geologian alalla tapahtunutta edistystä
ja hämmästyksellä havainnut, kuinka tiedemiehet tutkiessaan jotakin
erikoista muodostumaa, ovat toinen toisensa jälkeen, tulleet siihen
johtopäätökseen, että kyseessä-oleva muodostuma on syntynyt
laskeutumiskaudella. Lisäksi tahdon mainita, että yksi ainoa vanha
tertiarimuodostuma Etelä-Amerikan länsirannikolla, joka on ollut
kylliksi vahva kestääkseen tähänastisen kulutuksen, mutta joka tuskin
on säilyvä kaukaiseen geologiseen tulevaisuuteen saakka, on kerrostunut
merenpohjan aletessa, siten saavuttaen huomattavan paksuuden. Kaikki
geologiset tosiasiat kertovat meille selvästi, että jokaisella alueella
on tapahtunut lukuisia maankohoamisia ja laskeutumisia ja nämä
pinnanhuojumiset ovat nähtävästi kohdanneet laajoja alueita.
Kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat olleet kyllin vahvoja ja
laajoja kestääkseen vastaisen kulutuksen, on siis kerrostunut laajoille
aloille laskeutumiskausina, mutta ainoastaan siellä, missä sedimenttiä
laskeutui siksi runsaasti, että meri pysyi matalana ja että jäännökset
hautautuivat, ennenkuin ne olivat ehtineet mädätä. Jos sitävastoin
meren pohja pysyi kohdallaan, ei matalille paikoille, jotka ovat
eliöille suotuisimpia, voinut laskeutua _paksuja_, kerrostumia. Vielä
vähemmin saattoi näin tapahtua maan vuorottaisen laskeutumisen ja
kohoomisen aikoina; eli tarkemmin sanoen, ne kerrostumat, jotka
laskeutumisen aikana kasautuivat, hävisivät tavallisesti kohottuaan
pinnalle ja jouduttuaan alttiiksi rannikkoa huuhtelevien aaltojen
kulutukselle.

Nämä huomautukset koskevat etupäässä littoralisia ja sublittoralisia
kerrostumia. Kun on kysymyksessä avara ja matala merialue, kuten suuri
osa Itä-Intian saaristoa, jossa veden syvyys vaihtelee 30:stä 40:een
tai 60:een syleen, on pohjankohoamisen aikana saattanut kerrostua laaja
muodostuma, joka hitaasti kohotessaan ei kumminkaan ole kärsinyt suurta
kulutusta. Mutta muodostuman paksuus ei voi olla suuri, sillä pohjan
kohoamisen vuoksi sen täytyy olla pienempi kuin se syvyys, missä se
syntyi. Kerrostuma ei myöskään voi olla taajaan pakkautunut eikä päällä
olevien kerrosten peittämä, joten ilmastollinen kulutus ja meren
aaltojen hivutus vastaisten pinnanhuojumisten aikana voi sen helposti
hävittää. Hopkins on kumminkin arvellut, että jos joku alueen osa
kohoamisen jälkeen uudelleen laskeutuisi, ennenkuin kulutus on sen
hävittänyt, voisi kohoamisen aikana muodostunut ohutkin kerrostuma
peityttyään uusien suojelevien kerrostumien alle säilyä pitkät ajat.

Hopkins lausuu myös sen arvelun, että sedimenttikerrokset, joiden
ulottuvaisuus vaakasuoraan suuntaan on ollut melkoinen, ovat harvoin
kokonaan hävinneet. Mutta kaikki geologit, lukuunottamatta niitä
harvoja, jotka uskovat että nykyiset liuskeemme ja plutoniset kalliomme
muinoin muodostivat maapallon alkuperäisen ytimen, myöntävät että
jälkimäisiä kallioita peittävät kerrokset ovat äärettömän laajoilta
aloilta kuluneet pois. Sillä on tuskin mahdollista, että sellaiset
kalliot olisivat tiivistyneet ja kiteytyneet, jos ne olisivat olleet
peittämättömiä. Mutta jos metamorfinen vaikutus tapahtui valtamerien
syvyyksissä, ei se kerros, joka muinoin suojeli kalliota, saattanut
olla paksu. Jos myönnämme, että gneissin, graniitin, dioriitin y.m.
muinoin täytyi olla niitä peittävän kerroksen alla, kuinka voimme
selittää, että monilla kohdin maapalloa näemme laajoilla alueilla näitä
vuorilajeja paljaina, jollemme oleta, että ne ovat sittemmin täydelleen
paljastuneet kaikista päällä olevista kerroksista? Että on olemassa
laajoja tällaisia alueita, on epäilemätöntä. Humboldtin kuvauksen
mukaan on Parimen graniittialue vähintäin yhdeksäntoista kertaa
Sveitsin kokoinen. Boue värittää kartassaan erään tällaisten
vuorilajien muodostaman alueen Amazonvirran eteläpuolella yhtä suureksi
kuin Espanjan, Ranskan, Italian, osan Saksaa ja Brittein saarten
muodostama alue on yhteensä. Tätä aluetta ei ole tarkoin tutkittu,
mutta matkailijain yhtäpitävistä kertomuksista päättäen graniittialue
on hyvin laaja. Niinpä von Eschwege esittää näistä kallioista
yksityiskohtaisen läpileikkauksen, joka ulottuu Rio Janeirosta 260
maantieteellistä penikulmaa sisämaahan suorana viivana. Minä matkustin
150 penikulmaa toiseen suuntaan enkä nähnyt mitään muuta kuin
graniittimaisia vuorilajeja. Olen tarkastellut lukuisia kivinäytteitä,
joita oli kerätty pitkin koko rannikkoa Rio Janeiron läheisyydestä La
Platan suuhun saakka -- 1,100 maantieteellisen penikulman matkalta --
ja ne kuuluivat kaikki tähän ryhmään. Sisämaassa pitkin Plata-virran
koko pohjoisrantaa näin myöhäisten tertiarikerrosten ohella ainoastaan
pienen kappaleen lievästi metamorfista kalliota, joka olisi
saattanut muodostaa osan graniittimaisia vuorilajeja peittävistä
kerroksista. Kääntäkäämme katseemme meille hyvin tunnettuun seutuun,
Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, sellaisena kuin tuo seutu on esitetty
professori H.D. Roger'in oivallisessa kartassa. Olen arvioinut eri
vuorilajialueiden suuruuden leikkaamalla ne irti kartasta ja
punnitsemalla paperin ja olen havainnut, että metamorfiset
(lukuunottamatta "puoli-metamorfisia") ja graniittimaiset vuorilajit
ovat suhteessa 19:12,5 kaikkiin uudempiin palaiozoisiin muodostumiin
yhteensä. Monilla seuduilla huomattaisiin metamorfisten ja
graniittimaisten vuorilajien ulottuvan paljon laajemmalle kuin miltä
näyttää, jos poistettaisiin kaikki sedimentariset kerrokset, jotka
epätasaisesti lepäävät niiden päällä ja jotka eivät ole voineet
muodostaa osaa siitä alkuperäisestä verhosta, jonka alla ne
kiteytyivät. On siis todennäköistä että muutamissa maapallon osissa
kokonaiset muodostumat ovat täydelleen kuluneet pois, niin ettei niistä
ole jäänyt tähteitäkään jälelle.

Eräästä seikasta on ohimennen huomautettava. Kohoamiskausina laajenee
usein maan ja sen lähellä olevien vedenalaisten matalikkojen pinta-ala
ja siten muodostuu usein uusia olinpaikkoja, jotka kuten aikaisemmin on
selitetty, ovat suotuisia uusien muunnosten ja lajien syntymiselle;
mutta sellaisina aikakausina tavallisesti syntyy aukkoja geologian
kertomukseen. Laskeutumiskausina asutun alueen pinta-ala ja asukasten
luku sen sijaan vähenee (paitsi mannermaan rannoilla, kun se äskettäin
on pirstoutunut saaristoksi) ja sen johdosta syntyy vain harvoja uusia
muunnoksia tai lajeja, vaikka sukupuuttoon kuoleminen onkin suuri. Ja
juuri tällaisina laskeutumiskausina ovat kivettymistä rikkaimmat
muodostumat kerrostuneet.



MIKSI EI MISSÄÄN YKSITYISESSÄ MUODOSTUMASSA TAVATA LUKUISIA
SIIRTYMÄMUOTOJA.


Ottaen huomioon edellisessä esitetyt eri asianhaarat ei voi epäillä,
että geologian kertomus on kokonaisuudessaan äärettömän epätäydellinen.
Mutta jos rajotamme huomiomme yhteen ainoaan erikoiseen muodostumaan,
käy paljon vaikeammaksi käsittää, miksi emme siitä löydä läheisesti
toisiinsa liittyviä muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden
alussa ja lopussa eläneet lajit. Tunnemme eräitä sellaisia tapauksia,
joissa samasta lajista esiintyy muunnoksia muodostuman ala- ja
yläosassa. Niinpä Trautschold mainitsee joukon esimerkkejä
ammoniiteistä ja Hilgendorf on esittänyt erään sangen merkillisen
tapauksen, kymmenen toisiinsa asteittaisesti liittyvän Planorbis
multiformis lajin muunnoksen löydön Sveitsissä erään suolattoman veden
muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista. Vaikka jokaisen
muodostuman kerrostuminen kieltämättä on vaatinut äärettömän monia
vuosia, voimme mainita eräitä syitä siihen, miksi ei kukin muodostuma
tavallisesti sisällä asteittaista sarjaa välimuotoja, jotka
liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit.
Kuitenkaan en voi panna kovin suurta painoa seuraavassa esitettäviin
asianhaaroihin.

Vaikka jokainen muodostuma voi käsittää hyvin pitkän jonon vuosia, on
jokaisen muodostuman kerrostumisaika todennäköisesti lyhyt siihen
aikaan verraten, jonka lajin muuttuminen toiseksi vaatii. Tiedän, että
kaksi paleontologia, joiden mielipiteille on annettava suuri arvo,
Bronn ja Woodward, arvelevat kunkin muodostuman keski-iän olevan kaksi
tai kolme kertaa niin pitkä kuin lajinomaisten muotojen keski-ikä.
Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa voittamattomia vaikeuksia,
jotka tekevät mahdottomaksi päättää mitään varmaa tästä asiasta. Kun
näemme jonkun lajin ensi kerran esiintyvän jonkin muodostuman keskellä,
emme suinkaan saa vielä tästä päättää, ettei sitä ole ennen muualla
ollut olemassa. Samoin, jos havaitsemme lajin katoavan ennenkuin
viimeiset kerrokset ovat kasautuneet, emme saa olettaa sen silloin
kuolleen sukupuuttoon. Me unohdamme, kuinka pieni Europan pinta-ala on
verrattuna muuhun maailmaan, eivätkä saman muodostuman eri kerrokset
kaikkialla Europassakaan aivan tarkalleen vastaa toisiaan.

Voimme varmuudella päättää, että kaikenlaisten merieläinten joukossa on
tapahtunut paljon ilmastollisten ja muiden muutosten aiheuttamia
siirtymisiä uusille alueille, ja kun näemme jonkin lajin ensi kerran
ilmaantuvan jossakin muodostumassa, on todennäköistä, että se on
siirtynyt alueelle muualta. Niinpä on tunnettua, että eräät lajit
esiintyvät jonkunverran aikaisemmin Pohjois-Amerikan kuin Europan
palaiozoisissa kerroksissa, koska niiden siirtyminen Amerikan meristä
Europan meriin nähtävästi on vaatinut aikaa. Tutkittaessa myöhäisempiä
kerrostumia maapallon eri osissa on kaikkialla havaittu sellaista, että
jotkut vielä elävät lajit ovat yleisiä jossakin kerrostumassa, mutta
ovat kuolleet sukupuuttoon ympäröivästä merestä, tai päinvastoin, että
jotkut lajit ovat runsaslukuisia läheisessä meressä, mutta harvinaisia
tai kokonaan puuttuvat kyseessä olevasta kerrostumasta. On erittäin
opettavaista tarkata Europan asukasten joukossa todettujen jääkaudella
tapahtuneiden siirtymisten määrää, kaudella, joka muodostaa ainoastaan
osan kokonaisesta geologisesta aikakaudesta, ottaen samalla lukuun
maanpinnan muutokset, ilmaston perinpohjaisen muuttumisen ja pitkän
ajan, jotka jääkausi käsittää. On kumminkin epäiltävää, tokko missään
maapallon osassa _kivettyneitä jäännöksiä sisältävien_ sedimentaristen
kerrostumien kasvaminen jatkui samalla alueella koko tämän aikakauden
kuluessa. Ei esim. ole luultavaa, että sedimenttiä laskeutui koko tämän
aikakauden kuluessa Mississippin suistomaan seuduille sellaisiin
syvyyksiin, joissa meri-eliöt parhaiten viihtyvät, sillä me
tiedämme, että muissa Amerikan osissa tällä aikakaudella tapahtui
suuria maantieteellisiä muutoksia. Ja geologi, joka kaukaisessa
tulevaisuudessa tutkii näitä kerroksia, voi helposti johtua tekemään
sen johtopäätöksen, että hautautuneiden kivettymien keskimääräinen
elinaika on ollut jääkautta lyhempi, vaikka se todellisuudessa on ollut
paljoa pitempi, koska se ulottuu jääkautta aikaisemmasta ajasta
nykypäiviin saakka.

Jotta olisi syntynyt täydellinen astesarja saman muodostuman ylä- ja
alakerroksiin hautautuneiden muotojen välille, olisi kerrostuman
täytynyt yhtämittaisesti kasvaa pitkän aikakauden kuluessa, riittävän
pitkän, vastatakseen hidasta muuntumista. Kerrostuman täytyisi
siis olla hyvin paksu ja muuttuvien lajien olisi täytynyt elää
samassa seudussa koko ajan. Mutta olemme jo nähneet, että paksu,
kauttaaltaan kivettymiä-sisältävä muodostuma voi kerrostua ainoastaan
laskeutumiskautena; ja jotta syvyys pysyisi jokseenkin samana, mikä on
välttämätöntä, jotta samat merilajit voisivat elää samalla alueella,
täytyisi laskeutuneen sedimenttimäärän jotenkin vastata pohjan
laskeutumista. Mutta maan laskeutuessa saattaa se alue, josta
sedimentti on peräisin, helposti vaipua ja siten voi sedimentin määrä
vähentyä, pohjan laskeutumisen edelleen jatkuessa. Itse asiassa lienee
hyvin harvinainen sattuma, että sedimenttimäärä jotenkin vastaa
pohjanlaskeutumista, sillä useampi kuin yksi paleontologi on tehnyt sen
havainnon, että hyvin paksut kerrostumat ovat tavallisesti köyhät
organisista jäännöksistä, paitsi ylä- tai alarajoillaan.

Näyttää siltä, ettei mikään yksityinen muodostuma, yhtä vähän kuin
jossakin maassa tavattava koko muodostumasarjakaan, ole yhtäjaksoisesti
kerrostunut. Kun näemme, kuten usein on laita, jonkun muodostuman,
jonka kerrokset ovat hyvin erilaista mineralogista kokoonpanoa, voimme
täydellä syyllä otaksua, että kerrostuminen on ollut enemmän tai
vähemmän katkonaista. Eikä jonkun muodostuman tarkinkaan tutkiminen
anna meille mitään käsitystä siitä, kuinka pitkä aika sen
kerrostumiseen on kulunut. Voisimme mainita useita esimerkkejä vain
muutaman jalan paksuisista kerroksista, joita muualla vastaavat
tuhansien aikojen paksuiset muodostumat, joiden kasautumiseen on
täytynyt mennä äärettömän pitkä aika. Eikä kukaan, jolle tämä seikka
olisi tuntematon, voisi aavistaa kuinka pitkää aikakautta tuo ohuempi
muodostuma edustaa. Voisimme myös mainita monia tapauksia, joissa
jonkin muodostuman alakerrokset ovat kohonneet, kuluneet ja vajonneet
ja sitten uudelleen joutuneet saman muodostuman ylempien kerrosten
peittoon -- tapauksia, jotka osottavat kuinka pitkiä, mutta kumminkin
helposti huomaamatta jääviä väliaikoja sen kerrostumisessa on ollut.
Toisissa tapauksissa todistavat suuret kivettyneet puut, jotka vielä
seisovat pystyssä kasvuasennossaan, meille selvää selvemmin monista
pitkistä väliajoista ja kerrostumisen kestäessä tapahtuneista
pinnanmuutoksista, joita ei olisi voinut aavistaa, jolleivät puut olisi
säilyneet. Niinpä Sir C. Lyell ja toht. Dawson löysivät Uudessa
Skotlannissa 1400 jalan syvyisiä kivihiilikerroksia, joissa vanhat
puiden juuria sisältävät kerrokset olivat kuudellakymmenelläkahdeksalla
eri korkeudella. Kun samaa lajia tavataan muodostuman ala-, keski- ja
yläosissa, on siis todennäköistä, ettei se ole elänyt samalla paikalla
koko kerrostumiskautta, vaan kadonnut ja uudelleen ilmaantunut, kenties
useita kertoja, saman geologisen aikakauden kuluessa. Jos siis laji
suuresti muuttuisi jonkin geologisen muodostuman kerrostuessa, ei kukin
kerros sisältäisi kaikkia niitä hienovivahteisia välimuotoja, joiden
teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa, vaan äkillisiä, joskin
lieviä muodonmuutoksia.

On tärkeätä muistaa, ettei luonnontutkijalla ole mitään kultaista
sääntöä, jonka avulla hän voisi erottaa lajit muunnoksista.
Luonnontutkijat myöntävät että jokainen laji on hieman muuntelevainen,
mutta kun he huomaavat kahden muodon välillä suurempaa eroavaisuutta,
pitävät he molempia lajeina, jolleivät he voi liittää niitä toisiinsa
mitä hienoimpien asteittaisten välimuotojen välityksellä. Ja tällaisia
välimuotoja voimme harvoin toivoa tapaavamme jossakin geologisessa
kerroksessa. Olettakaamme kaksi lajia B ja C ja kolmas muoto A, joka
tavataan vanhemmassa alla olevassa kerroksessa. Vaikka A olisikin B:n
ja C:n täydellinen välimuoto, pidettäisiin sitä yksinkertaisesti
kolmantena erikoisena lajina, jollei sitä voitaisi liittää
jompaankumpaan tai kumpaankin lajiin läheisesti toisiinsa liittyvien
välimuotojen välityksellä. Älkäämme myöskään unohtako että A, kuten on
aikaisemmin selitetty, saattaa olla B:n ja C:n todellinen kantamuoto,
mutta ettei sen siltä välttämättä tarvitse joka suhteessa olla niiden
tarkka välimuoto. Me saattaisimme siis löytää kantalajin ja sen
toisintuneita jälkeläisiä saman muodostuman ala- ja yläkerroksista,
mutta jollemme löytäisi lukuisia siirtymä-asteita, emme voisi huomata
niiden veriheimolaisuutta ja pitäisimme niitä sen vuoksi eri lajeina.

On yleisesti tiettyä, kuinka tavattoman pieniin eroavaisuuksiin monet
paleontologit ovat perustaneet lajijaotuksensa. Ja he ovat tähän sitä
kärkkäämpiä, jos yksilöt ovat peräisin saman muodostuman eri
kerroksesta. Jotkut kokeneet kotiloiden tutkijat alentavat nyt
muunnosten arvoon monet muodot, joita D'Orbigny y.m. ovat pitäneet aito
lajeina. Ja tämäkin antaa meille jonkimmoisen todistuksen muutoksista,
joita meidän teoriamme mukaan pitäisi löytää. Myöhäisemmät
tertiarikerrostumat kätkevät monia kotiloita, joita luonnontutkijain
enemmistö pitää samoina kuin nykyiset lajit; mutta jotkut etevät
luonnontutkijat, kuten Agassiz ja Pictet, väittävät kaikkien näiden
tertiarilajien olevan nykyisistä eroavia lajeja, joskin he myöntävät
erotuksen hyvin vähäiseksi. Jollemme siis usko, että mielikuvitus on
johtanut nämä etevät luonnontutkijat harhaan ja että nämä myöhäiset
tertiarilajit eivät todella osota minkäänlaisia eroavaisuuksia
vastaavista elävistä lajeista, tai jollemme vastoin useimpien
luonnontutkijain arvelua oleta, että kaikki nämä tertiarilajit todella
selvästi eroavat nykyisistä, on meillä tässä todistus edellyttämiemme
lievien muunteluiden yleisyydestä. Jos luomme katseemme pitempiin
ajanjaksoihin, saman suuren muodostuman toisiaan seuraaviin eri
kerroksiin, havaitsemme että niihin hautautuneet kivettymät, vaikka
niitä yleensä pidetään eri lajeina, kumminkin ovat paljon läheisempää
sukua toisilleen kuin ne lajit, jotka ovat löydetyt toisistaan
etäämpänä olevista muodostumista. Tässäkin meillä siis on varma
todistus muutoksista teoriamme edellyttämään suuntaan. Viimemainittuun
seikkaan palaan kumminkin uudelleen seuraavassa luvussa.

Mitä sellaisiin eläimiin ja kasveihin tulee, jotka lisääntyvät nopeasti
eivätkä paljoa vaeltele, on syytä otaksua, kuten aikaisemmin olemme
nähneet, että niiden muunnokset aluksi ovat paikallisia ja etteivät
sellaiset paikalliset muunnokset leviä laajalle eivätkä syrjäytä
kantamuotojaan, ennenkuin ne ovat jossakin suhteessa melkoisesti
muuntuneet ja täydellistyneet. Tämän johdosta on vähän toiveita siitä,
että jossakin seudussa olevasta muodostumasta löytyisivät joidenkin
kahden muodon kaikki aikaisimmat siirtymä-asteet, sillä oletammehan
toisiaan seuraavien muunteluiden olleen paikallisia ja rajottuneen
tietylle alalle. Useimmat merieläimet ovat levinneet laajalle; ja
kasveista olemme nähneet, että ne lajit, joiden levenemisalue on
laajin, osottavat useimmin muunnoksia. On siis todennäköistä, että
kotiloiden ja muiden merieliöiden joukossa ne, joiden levenemisalue on
ollut laajin, ulottuen paljon laajemmalle kuin Europan tunnetut
geologiset muodostumat, ovat useimmin synnyttäneet aluksi paikallisia
muunnoksia ja vihdoin uusia lajeja. Ja tämäkin seikka on omansa
vähentämään sitä mahdollisuutta, että voisimme seurata siirtymä-asteita
jossakin geologisessa muodostumassa.

Tämä on tärkeämpi havainto, joka johtaa samaan tulokseen kuin toht.
Falconer'in äskettäin esittämä väite, että aikakausi, jonka kuluessa
kukin laji oli muuntelun alaisena, on, vaikka se vuosissa laskien onkin
pitkä, luultavasti kuitenkin lyhyt verrattuna siihen, jonka kuluessa
laji pysyi aivan muuttumattomana.

Ei tule unohtaa, että vielä tänä päivänäkin voidaan harvoin, vaikka
tutkijalla olisikin käytettävänään täydellisiä yksilöitä, yhdistää
toisiinsa kaksi muotoa välimuotojen avulla ja siten osottaa ne samaksi
lajiksi, jollei ole kerätty useita yksilöitä useilta paikoilta. Ja
kivettyneihin lajeihin nähden tämä on harvoin mahdollista. Voimme
kenties parhaiten käsittää, kuinka vähän luultavaa on, että voisimme
liittää toisiinsa lajeja lukuisien, hienovivahteisten kivettyneiden
välimuotojen välityksellä, jos kysymme, voivatko geologit joskus
kaukaisessa tulevaisuudessa todistaa, että meidän eri karja-, lammas-,
hevos- ja koirarotumme polveutuvat yhdestä ainoasta vaiko useista eri
kantaroduista; tai voivatko he osottaa, ovatko eräät Pohjois-Amerikan
rannikoilla elävät merikotilot, joita toiset kotiloiden tutkijat
pitävät eri lajeina kuin niiden europalaisia edustajia, toiset taas
ainoastaan muunnoksina, todella muunnoksia vai ovatko ne, kuten
sanotaan, lajinomaisesti eroavia. Tämän voisi tulevaisuuden geologi
ratkaista ainoastaan siinä tapauksessa, että hän löytäisi lukuisia
asteittaisia kivettyneitä välimuotoja. Ja tällainen onnellinen sattuma
olisi sangen epätodennäköinen.

Tiedemiehet, jotka uskovat lajien olevan muuttumattomia, ovat tavan
takaa väittäneet, ettei geologia tarjoa meille mitään yhdistäviä
renkaita. Tämä väite on aivan varmaan väärä, kuten seuraavassa luvussa
saamme nähdä. Sir J. Lubbock on huomauttanut, että "jokainen laji on
yhdistävä rengas muiden sukulaislajien välillä." Jos otamme suvun,
jossa on parikymmentä lajia, nykyisiä ja sukupuuttoon kuolleita, ja
hävitämme neljä viidennestä niistä, ei kukaan epäile, että jäljellä
olevat lajit ovat paljon etäämpänä toisistaan. Jos suvun äärimäiset
lajit sattuvat näin häviämään, joutuu sukukin etäämmäksi muista
läheisistä suvuista. Geologinen tutkimus ei ole paljastanut äärettömän
lukuisien asteiden olemassa-oloa, asteiden, jotka olisivat yhtä
hienovivahteisia kuin olemassa-olevat muunnokset ja liittäisivät
toisiinsa miltei kaikki nykyään elävät ja sukupuuttoon kuolleet lajit.
Mutta tätä me emme voi odottaakaan. Ja kumminkin on tämä seikka
alinomaa tuotu esiin painavimpana vastaväitteenä mielipiteitäni
vastaan.

Maksanee vaivan vielä lyhyesti valaista edellä tehtyjä, geologian
kertomuksen epätäydellisyyttä koskevia huomautuksia eräällä
esimerkillä. Itä-Intian saaristo on jotenkin samankokoinen kuin Europa
Nordkapista Välimereen ja Isosta-Britanniasta Venäjään ja vetää siis
laajuudeltaan vertoja kaikille niille geologisille muodostumille,
joita on tutkittu jonkinmoisella tarkkuudella, lukuunottamatta
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tavattavia. Olen täysin yhtä mieltä
Godwin-Austen'in kanssa siitä, että Itä-Intian saaristo, sellaisena
kuin se nykyään on lukuisine suurine saarineen, joita erottavat laajat
ja matalat merenselät, luultavasti vastaa Europan muinaista tilaa,
jolloin useimmat muodostumamme kerrostuivat. Itä-Intian saaristo on
elollisista olennoista rikkaimpia seutuja, mutta jos koottaisiin kaikki
lajit, jotka siellä ovat eläneet, niin kuinka vaillinaisesti ne
sittenkin edustaisivat maapallon luonnonhistoriaa!

Mutta meillä on täysi syy uskoa, että saariston maa-eliöt säilyvät
hyvin epätäydellisesti niissä muodostumissa, joita siellä kerrostuu.
Kerroksiin ei hautaudu monia varsinaisia rannikkoeläimiä tai
alastomilla vedenalaisilla kallioilla eläviä eläimiä, ja soraan tai
hiekkaan hautautuneet eivät säily kaukaisiin aikoihin. Siellä, missä
sedimenttiä ei laskeutunut meren pohjalle tai missä sitä ei laskeutunut
kyllin nopeasti estääkseen elimistöjä mätänemästä, ei ole voinut säilyä
mitään jäännöksiä.

Monenlaisista kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat kyllin
paksuja kestääkseen yhtä kauas tulevaisuuteen, kuin sekundari-ajan
muodostumat ovat meistä menneisyydessä, muodostuu saaristossa yleensä
ainoastaan laskeutumiskausina. Näitä laskeutumiskausia erottavat
toisistaan äärettömän pitkät väliajat, joiden kuluessa alue on joko
pysynyt kohdallaan tai kohonnut. Sen kohotessa ovat rannikkoa
huuhtelevat aallot hävittäneet jyrkemmiltä rannoilta kivettymiä
sisältävät muodostumat miltei heti niiden kerrostuttua, kuten nykyään
näemme tapahtuvan Etelä-Amerikan rannikoilla. Ja myöskin saariston
sisällä olevien laajojen ja matalien vesien pohjalle lienee tuskin
voinut kohoamiskausina kerrostua kovinkaan paksuja sedimenttikerroksia
ja nämä voineet peittyä myöhemmillä suojaavilla kerroksilla, niin että
olisi ollut riittäviä takeita niiden säilymisestä hyvin kaukaiseen
tulevaisuuteen. Laskeutumiskausina on elämänmuotojen sukupuuttoon
häviäminen todennäköisesti ollut suuri; kohoamiskausina on ollut paljon
muuntelua, mutta geologiset muistomerkit näiltä kausilta ovat vähemmän
täydelliset.

On epäiltävää, tokko mikään pitkä laskeutumiskausi, joka käsittää koko
saariston tai jonkun osan siitä, ja samanaikainen sedimentin
kerrostuminen kestää _pitemmän_ ajan kuin samat lajimuodot
keskimäärin; ja nämä ehdot ovat välttämättä täytettävät, jotta kaikki
siirtymä-asteet kahden tai useampien lajien välillä säilyisivät.
Jolleivät kaikki sellaiset siirtymä-asteet täydelleen säily, esiintyvät
siirtymämuunnokset ainoastaan yhtä monina uusina, joskin lähisukuisina
lajeina. On myös todennäköistä, että jokaista suurta laskeutumiskautta
ovat keskeyttäneet pinnanhuojumiset ja että lieviä ilmastonmuutoksia on
sattunut noina pitkinä aikakausina; tällaisissa tapauksissa saariston
asukkaat ovat siirtyneet asuinpaikoiltaan eikä missään muodostumassa
ole voinut säilyä aivan yhdenjaksoista kertomusta niiden
toisintumisesta.

Hyvin monet saariston meriasukkaista ovat nyt levinneinä tuhansia
penikulmia ulommaksi sen rajoja; ja analogian nojalla meidän täytyy
uskoa, että etupäässä juuri nämä laajalle levinneet lajit, joskin
ainoastaan muutamat niistä, ovat useimmin tuottaneet uusia muunnoksia.
Muunnokset ovat aluksi paikallisia, mutta jos niillä on jokin
ratkaiseva etevämmyys tai jos ne edelleen toisintuvat ja kehittyvät,
leviävät ne vähitellen ja syrjäyttävät kantamuotonsa. Jos sellaiset
muunnokset ovat palanneet vanhaan kotiseutuunsa, niin koska ne eroavat
entisestä muodostaan miltei yhdenmukaisella, joskin kenties aivan
lievällä tavalla ja koska ne ovat löydetyt saman muodostuman eri
kerroksista, ovat ne monien paleontologien mielestä luettavat uusiksi,
erikoisiksi lajeiksi.

Jos nämä huomautukset sisältävät jonkunverran totta, ei meillä ole
mitään oikeutta odottaa löytävämme geologisista muodostumistamme
ääretöntä määrää noita hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka
teoriamme mukaan ovat yhdistäneet kaikki saman ryhmän entiset ja
nykyiset lajit pitkäksi ja haarautuvaksi elämänketjuksi. Meidän on
ainoastaan etsittävä muutamia renkaita, ja sellaisia me varmaan
löydämmekin -- jotkut niistä toisilleen läheisempää, jotkut etäisempää
sukua. Ja näitä renkaita, olkootpa vaikka kuinka tarkasti toisiinsa
liittyviä, pitävät monet paleontologit eri lajeina, jos ne ovat
löydetyt saman muodostuman eri kerroksista. Mutta minä en olisi
milloinkaan voinut edes aavistaakaan, kuinka köyhä paraiten
säilyneidenkin geologisten kerrosten antama kertomus on, jollei
lukemattomien siirtymämuotojen puuttuminen lajien väliltä, jotka elivät
kunkin muodostuman alku- ja loppukaudella, olisi pannut teoriaani niin
kovalle koetukselle.



KOKONAISTEN LAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ESIINTYMISESTÄ.


Se äkillisyys, millä kokonaiset lajiryhmät esiintyvät eräissä
muodostumissa, on useiden paleontologien -- esim. Agassiz'in, Pictet'in
ja Sedgwick'in -- mielestä vaarallinen vastaväite lajien muuttumisoppia
vastaan. Jos lukuisat lajit, jotka kuuluvat samoihin sukuihin ja
heimoihin, todellakin olisivat yhtäkkiä ilmestyneet maailmaan, olisi
tämä seikka hyvin onneton teorialle luonnollisen valinnan kautta
tapahtuvasta kehityksestä. Sillä muotoryhmän, jonka kaikki muodot,
polveutuen samasta esi-isästä, ovat täten kehittyneet, on täytynyt
kehittyä äärettömän hitaasti; ja esi-isien on täytynyt elää kauan ennen
muuntuneita jälkeläistään. Mutta me arvioimme aina geologian
kertomuksen täydellisyyden liian suureksi ja teemme sen väärän
johtopäätöksen, että koska eräitä sukuja ja heimoja ei ole löydetty
erään kerroksen alapuolelta, ne eivät ole olleet olemassa ennen tuota
kerrosta. Kaikissa tapauksissa voidaan ehdottomasti luottaa
positivisiin geologisiin todistuksiin; mutta negativiset todistukset
ovat arvottomia, kuten kokemus usein on näyttänyt. Me unohdamme
alinomaa, kuinka avara maailma on verrattuna siihen pinta-alaan, jonka
geologiset muodostumat ovat huolellisesti tutkitut; me unohdamme, että
lajiryhmät ovat kauan voineet olla olemassa muualla ja ovat hitaasti
kasvaneet, ennenkuin ne siirtyivät Europan ja Yhdysvaltojen muinaisiin
saaristoihin. Me emme ota kylliksi lukuun niitä väliaikoja, jotka ovat
kuluneet toisiaan seuraavien muodostumiemme kerrostumisen välillä --
aikoja, jotka kenties ovat monessa tapauksessa olleet pitemmät kuin
kunkin muodostuman kerrostumiseen vaadittu aika. Näinä väliaikoina ovat
eri lajit ehtineet kehittyä eri suuntiin yhteisestä kantamuodosta; ja
seuraavassa muodostumassa sellaiset lajiryhmät näyttävät ikäänkuin
äkkiä luoduilta.

Tahdon tässä toistaa erään ennen tekemäni huomautuksen: että elimistön
mukautuminen johonkin uuteen ja erikoiseen elämäntapaan, esim. ilmassa
lentämiseen, vaatinee pitkän aikakausijakson ja että siirtymämuodot sen
vuoksi usein kauan pysyvät rajotettuina määrätylle alueelle; mutta kun
tämä mukautuminen kerran on tapahtunut ja jotkut lajit siten
saavuttaneet suuren etevämmyyden muiden eliöiden rinnalla, verrattain
lyhyt aika on riittävä luomaan useita erilaistuneita muotoja, jotka
leviävät nopeasti ja laajalle kautta maailman. Professori Pictet lausuu
erinomaisessa tätä teostani koskevassa katsauksessaan, tehdessään
huomautuksia aikaisimpia siirtymämuotoja koskevaan esitykseeni ja
ottaen esimerkiksi linnut, ettei hän voi käsittää, kuinka oletetun
alkumuodon eturaajojen toisiaan seuraavat muuntelut ovat voineet
tuottaa mitään etua. Mutta katsokaamme Etelämeren pingvinejä. Eivätkö
näiden lintujen eturaajat juuri ole siinä välitilassa, etteivät ne ole
"oikeita käsivarsia, eivätkä oikeita siipiä"? Kumminkin nämä linnut
puolustavat voitokkaasti paikkaansa elämän taistelussa, sillä niiden
lukumäärä on ääretön ja niitä on monenlaisia. En oleta, että
pingvineissä näkisimme ne todelliset kehitysasteet, jotka lintujen
siivet ovat läpikäyneet. Mutta miksikä olisi niin erikoisen vaikeata
uskoa, että pingvinein toisintuneille jälkeläisille olisi hyödyllistä,
jos ne ensin oppisivat räpistelemään pitkin meren pintaa kuten paksupää
sorsa ja vihdoin kohoamaan sen pinnalta ja liitämään halki ilman?

Tahdon nyt antaa muutamia esimerkkejä valaistakseni edellä olevia
huomautuksia ja osottaakseni kuinka helposti voimme erehtyä
olettaessamme, että kokonaiset lajiryhmät ovat äkkiä syntyneet. Niinkin
lyhyen ajan kuluttua kuin sen, mikä on vierähtänyt Pictet'in
suurenmoisen Paleontologian ensimäisen ja toisen painoksen
julkaisemisen välillä -- julkaistut vuosina 1844-46 ja 1853-57 -- ovat
mielipiteet eri eläinryhmien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä
melkoisesti muuttuneet; ja kolmas painos vaatisi vielä suurempia
muutoksia. Tahdon palauttaa mieleen sen tunnetun tosiseikan, että vielä
joku vuosi sitten ilmestyneissä geologisissa tutkimuksissa oletettiin
imettäväisten ilmaantuneen äkkiä tertiariajan alussa. Nyt tiedämme,
että yksi rikkaimmista kivettyneitä imettäväisiä sisältävistä
kerrostumista kuuluu sekundariajan keskivaiheille; ja todellisia
imettäväisiä on löydetty "uudesta punaisesta hietakivestä" melkein
sekundariajan alkukaudelta. Cuvier väitti, ettei tertiarimuodostumassa
tavata mitään apinoita; mutta nyt on Intiassa, Etelä-Amerikassa ja
Europassa löydetty sukupuuttoon hävinneitä lajeja jo mioceniajalta.
Jollei Yhdysvalloissa olisi "uudessa punaisessa hietakivessä"
harvinaisen sattuman kautta säilynyt jalanjälkiä, niin kukapa olisi
uskaltanut olettaa, että ainakin kolmekymmentä erilaista linnuntapaista
eläintä, joista jotkut olivat äärettömän kookkaita, eli tällä
aikakaudella? Ei luunsiruakaan ole löydetty näistä kerrostumista. Ei
ole kauan siitä, kun luonnontutkijat väittivät, että koko lintujen
luokka ilmestyi äkkiä eoceni-ajalla; mutta nyt on professori Owen
varmasti toteennäyttänyt, että eräs lintu varmasti eli ylemmän vihreän
hiekan kerrostumiskaudella. Ja vielä myöhemmin on Solenhofenin
ooliitti-liuskeista löydetty tuo omituinen Archeopteryx-lintu, jolla on
pitkä sisiliskontapainen pyrstö, jonka kukin nikama on varustettu
parillisilla sulilla, ja kahdella vapaalla kynnellä varustetut siivet.
Tuskin mikään myöhäinen löytö osottaa sitovammin kuin tämä, kuinka
vähän me vielä nykyään tiedämme maapallon muinaisista asukkaista.

Tahdon vielä mainita toisenkin esimerkin, joka on minua suuresti
hämmästyttänyt. Eräässä kirjotelmassani, joka koski kivettyneitä
kiinni-istuvia siimajalkaisia, lausuin että jos kiinni-istuvia
siimajalkaisia olisi ollut sekundariajalla, olisi niitä varmasti
säilynyt ja löydetty. Tämän päätin nykyisten ja tertiariajan
sukupuuttoon hävinneiden lajien suuresta lukumäärästä; useiden lajien
tavattoman suuresta yksilöluvusta kaikkialla maapallolla arktisista
seuduista päiväntasaajalle saakka, lajien, jotka elävät eri
syvyyksissä, nousuveden ylärajoilla aina 50 sylen syvyyteen saakka;
siitä, että lajit ovat niin täydellisesti säilyneet vanhemmissa
tertiarikerroksissa sekä siitä, että siimajalkaisten kuorten
kappaleetkin ovat niin helposti tunnettavia. Ja koska sekundariajan
kerroksista ei oltu löydetty ainoatakaan lajia, päätin tämän suuren
ryhmän äkkiä kehittyneen tertiariajan alussa.

Tämä oli minusta paha pulma, koska arvelin sen olevan yhtenä
lisäesimerkkinä suurten lajiryhmien äkillisestä ilmestymisestä. Mutta
teokseni oli tuskin päässyt julkisuuteen, kun etevä paleontologi
Bosquet lähetti minulle piirustuksen, esittävän täydellisenä säilynyttä
epäilyksettömän kiinni-istuvan siimajalkaisen kappaletta, jonka hän
itse oli kaivanut esiin Belgian liitukerroksista. Ja asia kävi vielä
merkillisemmäksi sen johdosta, että tämä laji kuului Chthamalus sukuun,
joka on hyvin laaja ja kaikkialle levinnyt suku, jonka ainoatakaan
lajia ei vielä oltu löydetty edes tertiarikerroksistakaan. Vielä
myöhemmin on Woodward löytänyt ylemmistä liitukerroksista erään Pyrgoma
suvun lajin, suvun, joka on erään selväpiirteisen kiinni-istuvien
siimajalkaisten alaheimon jäsen. Meillä on siis aivan kylliksi
todisteita tämän ryhmän olemassaolosta sekundariajalla.

Eräs seikka, jonka paleontologit hyvin usein ovat vetäneet esiin
todistuksena kokonaisten lajiryhmien äkillisestä esiintymisestä, on
luukalojen ilmestyminen -- Agassizin mukaan -- liitukauden alussa. Tämä
ryhmä käsittää nykyisten kalalajien suuren enemmistön. Mutta nyt
myönnetään yleisesti, että eräät jura- ja triaskauden muodot ovat
luukaloihin luettavat, jopa on eräs pätevä asiantuntija lukenut tähän
ryhmään joitakuita palaiozoisen ajankin muotoja. Jos luukalat
todellakin olisivat äkkiä ilmestyneet pohjoiselle pallonpuoliskolle
liitukauden alussa, olisi asia hyvin huomiota-ansaitseva, mutta se ei
tuottaisi meille mitään voittamatonta vaikeutta, jollei samalla olisi
voitu osottaa, että lajit kehittyivät samalla aikakaudella äkkiä ja
yhtaikaa myöskin muissa maapallon osissa. Lienee tarpeetonta
huomauttaa, että eteläpuolella päiväntasaajaa tunnetaan tuskin
ainoatakaan kivettynyttä kalaa ja Pictet'in Paleontologiaa silmäillessä
havaitsee, että tunnetaan hyvin harvoja lajeja Europan monista eri
muodostumista. Muutamilla nykyisillä kalaheimoilla on rajotettu
levenemisalue. Luukaloilla on aikaisemmin saattanut niilläkin olla
rajotettu levenemisalue ja ne ovat, kehityttyään suuresti jossakin
meressä, sittemmin saattaneet levitä laajalle. Eikä meillä ole mitään
oikeutta olettaa, että valtameret ovat muinoin aina olleet avoimina
pohjoisesta etelään, niinkuin ne nykyään ovat. Jos Itä-Intian saaristo
olisi manterena, muodostaisivat Intian valtameren troopilliset seudut
vielä tänä päivänäkin suuren täydellisesti suljetun sisämeren, jossa
mikä suuri merieläinryhmä tahansa voisi kasvaa luvultaan, rajottuneena
tähän mereen, kunnes jotkut lajit olisivat mukautuneet kylmempään
ilmastoon ja voisivat kulkien Afrikan ja Australian eteläkärkien ympäri
siirtyä muihin etäisiin meriin.

Katsoen edellä esitettyihin seikkoihin ja tietämättömyyteemme Europan
ja Yhdysvaltojen ulkopuolella olevien maiden geologiasta sekä siihen
paleontologia-tieteen alalla tapahtuneeseen vallankumoukseen, jonka
viimeisten kahdentoista vuoden löydöt ovat aiheuttaneet, on mielestäni
ennenaikaista dogmatisella varmuudella lausua mielipiteitä maailman
elollisten olentojen vuorojärjestyksestä. Se on samaa kuin jos
luonnontutkija, joka on laskenut maihin jollekin hedelmättömälle
paikalle Australian rannalla viideksi minuutiksi, käsittelisi tämän
maanosan eliöiden lukumäärää ja levenemistä.



SUKULAISLAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ILMESTYMISESTÄ ALIMMISSA TUNNETUISSA
KIVETTYMÄPITOISISSA KERROKSISSA.


On olemassa toinenkin samantapainen vaikeus, joka on paljon
vakavampaa laatua. Tarkotan sitä tapaa, millä erinäisiin eläinkunnan
pääjaksoihin kuuluvat lajit äkkiä esiintyvät alimmissa tunnetuissa
kivettymäpitoisissa vuorilajeissa. Useimmat todisteet, jotka ovat
vakuuttaneet minut siitä, että kaikki saman ryhmän nykyään elävät lajit
polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta, koskevat yhtä hyvin
vanhimpia tunnettuja lajeja. Ei esim. saata epäillä, että kaikki
kambrisen ja silurisen aikakauden trilobiitit polveutuvat jostakin
äyriäisestä, jonka on täytynyt elää kauan ennen kambrista aikakautta ja
joka luultavasti erosi suuresti kaikista tunnetuista eläimistä. Jotkut
kaikkein vanhimmista eläimistä kuten Nautilus, Lingula y.m. eivät
paljoa eroa nykyään elävistä lajeista; eikä teoriamme mukaan voida
olettaa, että nämä vanhat lajit olivat kaikkien samoihin ryhmiin
kuuluvien, myöhemmin ilmestyneiden lajien kantamuotoja, sillä ne eivät
vähimmässäkään määrässä ole rakenteeltaan mainittujen lajien
välimuotoja.

Jos teoriamme pitää paikkansa, on siis välttämättä ennen kambrisen
muodostuman kerrostumista täytynyt kulua pitkiä ajanjaksoja, yhtä
pitkiä tai todennäköisesti paljon pitempiä kuin kambrisesta
aikakaudesta nykypäiviin, joina ajanjaksoina maailma on kuhissut eläviä
olentoja. Tässä meitä kohtaa vaikea pulma, sillä näyttää epäiltävältä,
tokko maapallo on ollut näin kauan sellaisessa tilassa, että se on
soveltunut elollisten olentojen asuinpaikaksi. Sir W. Thompson arvelee,
että maankuoren jähmettyminen on tuskin saattanut tapahtua myöhemmin
kuin 20 tai varemmin kuin 400 miljoonaa vuotta sitten, mutta hän
arvelee sen todennäköisesti tapahtuneen vähintäin 98 tai enintäin 200
miljoonaa vuotta sitten. Nämä sangen häilyvät rajat osottavat, kuinka
epävarmoja ajanmäärät ovat, ja tämän lisäksi tulee muita seikkoja,
jotka vaikeuttavat asian ratkaisemista. Croll laskee, että noin 60
miljoonaa vuotta on kulunut kambrisesta aikakaudesta, mutta päättäen
siitä, että elolliset olennot ovat niin vähän muuttuneet jääkauden
alusta, näyttää tämä aika hyvin lyhyeltä niihin moniin ja suuriin
elämänmuotojen muutoksiin katsoen, joita varmasti on tapahtunut
kambrisen aikakauden jäljestä; ja ne 140 miljoonaa vuotta, jotka
olisivat kuluneet ennen tätä aikakautta, olisivat tuskin riittäneet
niiden vaihtelevien elämänmuotojen kehittymiseen, jotka jo
olivat olemassa kambrisella aikakaudella. Kumminkin on maapallo
todennäköisesti, kuten Sir William Thompson väittää, varhaisimpina
aikakausina ollut nopeampien ja rajumpien luonnonmullistusten alaisena
kuin nykyään. Ja sellaiset muutokset ovat olleet omansa aikaansaamaan
yhtä nopeita muutoksia senaikuisissa eliöissä.

Kysymykseen, miksi emme löydä rikkaita kivettymäpitoisia kerrostumia,
jotka kuuluisivat noihin varhaisimpiin, kambrista aikakautta vanhempiin
aikakausiin, en voi antaa mitään tyydyttävää vastausta. Jotkut etevät
geologit, Sir R. Murchison etupäässä, ovat viime aikoihin saakka olleet
vakuutettuja siitä, että alimmissa siluri-kerroksissa tapaamme
varhaisimmat elämänmuodot. Toiset pätevät tiedemiehet, kuten Lyell ja
E. Forbes, ovat tätä johtopäätöstä vastustaneet. Älkäämme unohtako,
että ainoastaan pieni osa maapalloa on tarkoin tunnettu. Ei ole kauan
siitä, kun Barrande löysi uuden, uusista ja omituisista lajeista
rikkaan kerroksen silloin tunnetun silurisen muodostuman alta. Ja nyt
on Hicks Etelä-Walesissa löytänyt vielä alempaa, alemmasta kambrisesta
muodostumasta kerroksia, jotka ovat rikkaita trilobiiteistä ja
sisältävät erilaisia nilviäisiä ja annelidejä. Muutamissa alimmissakin
azoisissa (kivettymiä sisältämättömissä) vuorilajeissa tavattavat
fosfatiset kimpaleet ja maapihka todistavat kenties tähän aikaan
vallinneesta elämästä; ja yleisesti myönnetään Eozoonin olemassaolo
Kanadan Lorens-muodostumassa. Kanadassa on silurisen muodostuman alla
kolme suurta kerrostumaa, joiden alhaisimmista kerroksista Eozoon on
löydetty. Sir W. Logan lausuu näistä kerrostumista, että niiden
"yhteenlaskettu paksuus on kenties paljon suurempi kuin kaikkien
myöhempien vuorilajien palaiozoisen sarjan alusta alkaen". Joudumme
siis taaksepäin niin etäiseen aikaan, että Barranden "alkueläimistön
ilmestyminen voinee joistakin tuntua verrattain myöhäiseltä
tapahtumalta". Eozoon kuuluu yhteen kaikkein alhaiselimistöisimmistä
eläinluokista, mutta edustaa omassa luokassaan korkealle kehittynyttä
elimistöä. Sen lukumäärä oli ääretön ja kuten toht. Dawson on
huomauttanut, se varmaankin pyydysteli muita pienoisia elollisia
olentoja, joita täytyi olla lukuisasti olemassa. Siis se, mitä
kirjoitin vuonna 1859 elollisten olentojen olemassaolosta ennen
kambrista aikakautta, ja minkä Sir W. Logan sittemmin on lausunut
miltei samoilla sanoilla, on osottautunut todeksi. Kumminkin on varsin
vaikeata esittää mitään hyväksyttävää syytä siihen, miksi emme
kambrisen muodostuman alla tapaa paksuja kivettymistä rikkaita
kerrostumia. Ei näytä luultavalta, että vanhimmat kerrokset ovat
kulutuksen vaikutuksesta kokonaan hävinneet tai että metamorfinen
vaikutus on tykkänään tuhonnut niissä olleet kivettymät, sillä siinä
tapauksessa löytäisimme ainoastaan vähäisiä jätteitä lähinnä
seuraavista muodostumista ja nämä olisivat aina osaksi metamorfisessa
tilassa. Mutta kuvaukset Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa äärettömän
laajoilla aloilla tavattavista silurisista muodostumista eivät suinkaan
tue sitä mielipidettä, että kuta vanhempi jokin muodostuma on, sitä
varmemmin se on ollut tavattoman kulutuksen ja muutosten alaisena.

Asiaan emme nykyään voi keksiä mitään selitystä ja tätä seikkaa voidaan
todellakin käyttää painavana todisteena tässä esittämiäni mielipiteitä
vastaan. Osottaakseni, että se kenties vast'edes on jotenkin
selitettävissä, tahdon esittää seuraavan hypotesin. Päättäen Europan ja
Pobjois-Amerikan Yhdysvaltojen eri muodostumissa tavattavien elollisten
jäännösten laadusta, jotka eivät näytä asustaneen syvissä meren
syvyyksissä, ja päättäen siitä sedimenttimäärästä, josta nuo useiden
engl. penikulmien paksuiset muodostumat ovat rakentuneet, voimme
otaksua, että nykyisten Europan ja Pohjois-Amerikan mannerten tienoilla
koko tuona aikana oli suuria saaria tai maa-alueita, joista sedimentti
oli peräisin. Saman mielipiteen ovat sittemmin esittäneet Agassiz y.m.
Mutta me emme tiedä, millainen tila vallitsi toisiaan seuraavien eri
muodostumien väliaikoina, olivatko Europa ja Yhdysvaltojen alue näinä
väliaikoina kuivana maana tai lähellä maata olevana merenpohjana, jolle
sedimenttiä ei kerrostunut, vaiko avoimen ja pohjattoman meren uomana.

Katsellessamme nykyisiä valtameriä, jotka käsittävät kolme kertaa niin
suuren alan kuin maa, näemme niihin sirotettuina paljon saaria. Mutta
tähän saakka tunnemme tuskin ainoatakaan todellista valtamerensaarta
(lukuunottamatta Uutta Seelantia, jos tätä voidaan sellaiseksi kutsua),
joka tarjoisi nähtäväksemme tähteitäkään jostakin palaiozoisesta ja
sekundarisestä muodostumasta. Tästä voimme kenties päättää, että
palaiozoisella ja sekundari-ajalla ei ollut olemassa mitään mannermaita
eikä mannermaa-saaria niillä tienoin, missä valtameret nykyään
leviävät; sillä jos niitä olisi ollut, olisi kaiken todennäköisyyden
mukaan palaiozoisia ja sekundari-muodostumia kerrostunut niistä
liuenneestä sedimentistä; ja nämä sedimenttikerrokset olisivat ainakin
osaksi nousseet päivän valoon pinnankohoamisten johdosta, joita noina
äärettömän pitkinä ajanjaksoina on täytynyt sattua. Jos siis yleensä
voimme tehdä joitakin johtopäätöksiä näistä tosiasioista, voimme
päättää että niillä tienoin, missä valtameremme nykyään leviävät, ovat
valtameret aaltoilleet kaukaisimmasta ajoista saakka, joista meillä on
jotakin tietoa; ja että toisaalta niillä tienoin, missä nykyään on
mantereita, on ollut laajoja maa-alueita, jotka kambrisesta
aikakaudesta saakka ovat epäilemättä olleet suurten kohoamisten ja
vaipumisten alaisina. Värillinen kartta, joka liittyi koralliriuttoja
käsittelevään teokseeni, johti minut olettamaan, että suuret valtameret
ovat yhä vieläkin etupäässä vaipumisalueita, suuret saaristot yhä vielä
huojumisalueita ja mantereet kohoamisalueita. Mutta meillä ei ole
mitään syytä olettaa, että sama tila on vallinnut maailman alusta
saakka. Manteremme näyttävät muodostuneen monien huojumisten kestäessä
vallitsevana olevan kohoamisvoiman vaikutuksesta. Mutta eivätkö
vallitsevan liikunnon alaiset alueet ole saattaneet aikojen kuluessa
muuttua? Kauan ennen kambrista aikakautta on niillä tienoin, missä
nykyään valtameret aaltoilevat, saattanut olla mantereita, ja avoimia
valtameriä on saattanut olla nykyisten mannerten paikoilla. Meillä ei
myöskään ole oikeutta olettaa, että jos esim. Tyynen Valtameren pohja
muuttuisi mantereksi, sieltä löytäisimme sedimentarisia muodostuksia,
jotka olisivat sellaisessa tilassa, että voisimme havaita ne kambrisia
kerroksia vanhemmiksi, olettaen että sellaisia olisi kerrostunut. Sillä
olisihan hyvin mahdollista että kerrostumat, jotka olivat vaipuneet
muutamia engl. penikulmia lähemmäksi maan keskipistettä ja joita
yläpuolella olevan veden ääretön paino oli puristanut, olivat paljon
suuremman metamorfisen vaikutuksen alaisena kuin kerrostumat, jotka
aina ovat olleet lähempänä veden pintaa. Muutamissa maapallon osissa,
esim. Etelä-Amerikassa tavattavat suunnattomat alueet alastomia
metamorfisia vuorilajeja, joiden on täytynyt kuumentua suuren paineen
vaikutuksesta, ovat mielestäni aina näyttäneet vaativan erikoisen
selityksen; ja me näemme kenties näissä laajoissa alueissa kambrisen
aikakauden edellisiä muodostumia täydelleen muuttuneessa ja kuluneessa
tilassa.

Tässä luvussa käsitellyt erinäiset vaikeudet: se, että vaikka
löydämmekin geologisista muodostumistamme useita välimuotoja, jotka
liittävät toisiinsa nykyisiä ja entisiä lajeja, emme löydä niistä
äärettömän lukuisia hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka
liittäisivät ne kaikki toisiinsa; se äkillinen tapa, millä erinäiset
lajiryhmät esiintyvät europalaisissa muodostumissamme; kivettymistä
rikkaiden muodostumien miltei täydellinen puuttuminen kambristen
kerrostumien alapuolelta -- kaikki nämä vaikeudet ovat varsin vakavaa
laatua. Havaitsemme tämän siitäkin, että etevimmät paleontologit, kuten
Cuvier, Agassiz, Barrande, Pictet, Falconer, E. Forbes y.m. ja kaikki
suurimmat geologimme, kuten Lyell, Murchison, Sedgwick y.m. ovat
yksimielisesti, useinpa kiivaastikin, pitäneet kiinni lajien
muuttumattomuudesta. Mutta Sir Charles Lyell on nyt suurella
auktoriteetillään siirtynyt puoltamaan vastakkaista kantaa ja useimpien
geologien ja paleontologien tähänastinen kanta on alkanut ankarasti
horjua. Ne, jotka uskovat, että geologian kertomus on johonkin
määrinkään täydellinen, hylännevät heti teoriani. Omasta puolestani
pidän geologian kertomusta -- seuratakseni Lyell'in vertausta --
epätäydellisenä historiana, joka on kirjotettu muuttuvalla murteella;
ja tästä historiasta meillä on ainoastaan viimeinen nide, joka
käsittelee ainoastaan paria kolmea maata. Tästäkin niteestä on
ainoastaan siellä täällä säilynyt jokin lyhyt luku ja kustakin sivusta
ainoastaan siellä täällä muutamia rivejä. Teoksessa käytetty kieli
muuttuu vähitellen enemmän tai vähemmän luku luvulta, ja sen jokaista
sanaa voimme verrata elämänmuotoihin, jotka ovat hautautuneina toisiaan
seuraaviin muodostumiin ja jotka meistä väärin näyttävät äkkiä
ilmestyneen. Jos asetumme tällaiselle kannalle, vähenevät vaikeudet
suuressa määrin tai häviävät kokonaan.



XI LUKU.

ELOLLISTEN OLENTOJEN GEOLOGISESTA VUOROJÄRJESTYKSESTÄ.


Uudet lajit ilmaantuvat hitaasti ja vähitellen. -- Lajien erilaisesta
muuttumisnopeudesta. -- Lajit, jotka kerran ovat kadonneet, eivät enää
uudelleen ilmaannu. -- Lajiryhmät noudattavat samoja yleisiä lakeja
ilmaantumisessaan ja katoamisessaan kuin yksityiset lajit. --
Sukupuuttoon häviäminen. -- Samanaikuisista, kaikkialla maailmassa
tapahtuneista elämänmuotojen muutoksista. -- Sukupuuttoon kuolleiden
lajien sukulaisuussuhteista toisiinsa ja eläviin lajeihin. --
Muinaisten muotojen kehitysasteesta. -- Samojen tyyppien
toisiansa-seuraamisesta samoilla alueilla. -- Jälkikatsaus X:een ia
XI:een lukuun.


Tarkastakaamme nyt, pitävätkö ne eri tosiasiat ja lait, jotka koskevat
elollisten olentojen geologista _vuorojärjestystä_, enemmän yhtä
sen yleisesti vallitsevan mielipiteen kanssa, että lajit ovat
muuttumattomia, vaiko sen mielipiteen kanssa, että lajit ovat hitaasti
ja asteittaisesti toisintuneet muuntelun ja luonnollisen valinnan
vaikutuksesta.

Uudet lajit ovat ilmaantuneet hyvin hitaasti, toinen toisensa jäljestä,
sekä maalla että vedessä. Lyell on osottanut, että on miltei mahdotonta
väittää sitä vastaan, mitä eri tertiari-kerrokset tässä suhteessa
todistavat. Vuosi vuodelta täyttyvät eri kerrosten väliset aukkopaikat
ja kadonneiden ja elossa-olevien muotojen suhde toisiinsa tulee yhä
asteittaisemmaksi. Muutamissa kaikkien nuorimmissa kerrostumissa, jotka
tosin epäilemättä ovat hyvin vanhoja vuosissa mitattuina, tapaamme
ainoastaan pari sukupuuttoon kuollutta lajia ja ainoastaan pari uutta,
vasta näissä kerrostumissa esiintyvää lajia. Sekundariajan muodostumat
ovat katkonaisempia; mutta kuten Bronn huomauttaa, noiden monien
kuhunkin kerrokseen hautautuneiden lajien ilmaantuminen ei ole, yhtä
vähän kuin niiden katoaminenkaan, tapahtunut samaan aikaan.

Eri sukuihin ja luokkiin kuuluvat lajit eivät ole muuttuneet yhtä
nopeasti eivätkä samassa määrässä. Vanhemmissa tertiarikerroksissa
tavataan vielä muutamia elossa olevia kotilomuotoja monien sukupuuttoon
hävinneiden muotojen joukossa. Falconer mainitsee sattuvan esimerkin
samankaltaisesta tapauksesta; eräs elossa oleva krokodiililaji on
tavattu monien sukupuuttoon hävinneiden imettäväisten ja matelijoiden
joukosta alahimalajalaisissa kerroksissa. Siluriajan Lingula eroaa vain
hiukan tämän suvun elossa olevista lajeista, jotavastoin useimmat muut
siluriajan nilviäiset ja kaikki äyriäiset ovat suuresti muuttuneet.
Maaeläimet näyttävät muuttuneen nopeammin kuin vesieläimet, josta
Sveitsissä on havaittu eräs kuvaava esimerkki. On jonkunverran syytä
arvella, että korkealla asteella olevat eliöt muuttuvat nopeammin kuin
alhaiset, joskin tästä säännöstä on poikkeuksia. Kuten Pictet on
huomauttanut, ei organisten muutosten määrä ole sama jokaisessa
toistansa seuraavassa kerroksessa. Mutta jos vertaamme mitä tahansa
toisilleen läheistä sukua olevia muodostumia, havaitsemme kaikissa
lajeissa tapahtuneen jonkin muutoksen. Kun jokin laji on kerran
hävinnyt maan pinnalta, ei meillä ole mitään syytä uskoa, että sama
laji milloinkaan ilmaantuisi uudelleen. Tärkeimpänä näennäisenä
poikkeuksena tästä ovat M. Barranden n.k. "siirtolat", jotka
tunkeutuvat jonakin aikana keskelle vanhempaa kerrostumaa ja sitten
päästävät entisen eläimistön jälleen ilmaantumaan. Lyell'in selitys,
että tässä on kysymys toisen maantieteellisen alueen eläimistön
väliaikaisesta maahansiirtymisestä, tuntuu tyydyttävältä.

Edellämainitut tosiseikat pitävät varsin hyvin yhtä teoriamme kanssa,
sillä siihen ei sisälly mitään varmaa kehittymislakia, jonka mukaan
jonkin alueen kaikkien asujanten täytyy muuttua äkillisesti tai samalla
haavaa tai samassa määrässä. Toisintumisen täytyy tapahtua hyvin
hitaasti ja se kohtaa yleensä ainoastaan muutamia harvoja lajeja
samalla haavaa, sillä kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton
muiden muuntelevaisuudesta. Riippuu useista monimutkaisista
asianhaaroista -- siitä, ovatko muuntelut suotuisaa laatua,
risteytymisen helppoudesta, seudun vähitellen muuttuvista fysillisistä
elinehdoista, uusien siirtolaisten maahanmuutosta sekä seudun muiden
asujanten laadusta, joiden kanssa muuntelevat lajit joutuvat kilpailuun
-- niissä määrin luonnollinen valinta kartuttaa esiintyviä muunteluita
tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, siten aiheuttaen suuremman tai
pienemmän pysyväisen toisintumisen. Ei siis ole mitään merkillistä,
että toinen laji säilyttää muotonsa paljon kauemmin kuin toinen tai
että se muuttuessaan muuttuu vähemmän. Me havaitsemme eri seutujen
nykyisten asujanten olevan samanlaisissa suhteissa toisiinsa. Niinpä
Madeiran maakotilot ja kovakuoriaiset ovat tulleet hyvin eroaviksi
Europan manterella elävistä läheisimmistä sukulaisistaan, jotavastoin
merikotilot ja linnut ovat pysyneet muuttumattomina. Korkeammalla
kehitysasteella olevien olentojen monimutkaisemmat suhteet organisiin
ja epäorganisiin elinehtoihin selittänevät meille, miksi maalla-elävät
ja korkeammalla asteella olevat eliöt nähtävästi ovat muuttuneet
nopeammin kuin alhaisemmat meri-eliöt. Kun useat jonkin alueen
asujamista ovat toisintuneet ja kehittyneet, voimme käsittää johtuvan
kilpailun laista ja eliöiden olemassa-olon taistelussa mitä
tärkeimmistä suhteista toisiinsa, että jokaista muotoa, joka ei ole
jonkun verran toisintunut ja kehittynyt, uhkaa sukupuuttoon-häviämisen
vaara. Käsitämme siis, että saman seudun kaikkien asujanten lopuksi --
silmälläpitäen tarpeeksi pitkää ajanjaksoa -- täytyy toisintua, koska
ne muussa tapauksessa kuolevat sukupuuttoon.

Saman luokan jäsenissä lienee muutosten keskimääräinen suuruus pitkien,
yhtä kauan kestävien ajanjaksojen kuluessa jotenkin sama. Mutta koska
kulutusta kestäviä ja kivettymistä rikkaita maatumia voi muodostua
ainoastaan sellaisina aikoina, jolloin sedimenttiä vahvalti kerrostuu
laskeutuville alueille, on muodostumiemme miltei välttämättä täytynyt
syntyä vain pitkien ja epäsäännöllisesti uudistuvien väliaikojen
perästä. Tämän vuoksi ei niiden organisten muutosten määrä, joita
maahan hautautuneet kivettymät osottavat, ole toisiansa seuraavissa
kerroksissa yhtä suuri. Tältä näkökannalta yksityinen geologinen
muodostuma ei siis esitä mitään uutta, täydellistä luomisnäytöstä, vaan
ainoastaan satunnaisen, alinomaa hitaasti kehittyvästä draamasta miltei
umpimähkään irti-temmatun kohtauksen.

Me käsitämme hyvin, miksi laji, joka kerran on kadonnut ei milloinkaan
ilmaannu uudelleen, vaikkapa aivan samat organiset ja epäorganiset
elinehdot jälleen palautuisivat. Sillä vaikka toisen lajin jälkeläiset
voivatkin soveltautua täyttämään toisen lajin paikan luonnon taloudessa
ja siten syrjäyttää sen (ja epäilemättä niin onkin lukemattomissa
tapauksissa käynyt), eivät nuo kaksi muotoa, uusi ja vanha, sittenkään
ole samat, koska molemmat miltei varmasti perivät erilaisia
ominaisuuksia erilaisilta kantavanhemmiltaan ja koska alkuaan erilaiset
elimistöt muuntelevat eri tavalla. Jos kaikki riikinkukkokyyhkyset
sattuisivat häviämään maailmasta, on mahdollista, että kasvattajien
onnistuisi luoda uusi rotu, jota olisi vaikea erottaa nykyisestä; mutta
jos myöskin kantalaji, kalliokyyhkynen, häviäisi, -- ja meillä on syytä
uskoa, että kantalajit luonnossa tavallisesti väistyvät ja häviävät
sukupuuttoon parantuneiden jälkeläisten tieltä -- on uskomatonta,
että mistään muusta kyyhkyslajista taikkapa vakaantuneesta
kotikyyhkysrodusta saataisiin kasvatetuksi uusi riikinkukkokyyhkynen,
joka olisi identinen nykyisen rodun kanssa. Sillä toisiaan seuraavat
muuntelut olisivat miltei varmasti jonkun verran erilaisia ja uusi
muunnos perisi todennäköisesti joitakin luonteenomaisia eroavaisuuksia
kantamuodoltaan.

Lajiryhmät, s.o. suvut ja heimot, noudattavat samoja yleisiä sääntöjä
ilmaantumisessaan ja häviämisessään kuin yksityiset lajit, muuttuen
enemmän tai vähemmän nopeasti ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Kun jokin lajiryhmä on kerran kadonnut, ei se milloinkaan ilmaannu
uudelleen s.o. sen olemassa-olo on yhdenjaksoinen, niin kauan kuin sitä
kestää. Tiedän, että tästä säännöstä on näennäisiä poikkeuksia, mutta
nämä poikkeukset ovat hämmästyttävän harvoja, niin harvoja, että E.
Forbes, Pictet ja Woodward (jotka kaikki ovat minun kannattamieni
mielipiteiden jyrkkiä vastustajia) myöntävät säännön pitävän paikkansa.
Ja sääntö on täysin sopusoinnussa teoriani kanssa. Sillä kaikki saman
ryhmän lajit, olkootpa olleet olemassa kuinka kauan tahansa, ovat
toistensa muuntuneita jälkeläisiä ja polveutuvat samoista
kantavanhemmista. Niinpä esim. kaikkien Lingula-suvun lajien, jotka
ovat esiintyneet toinen toisensa jälkeen kautta aikojen, täytyy
muodostaa katkeamaton sukupolvijono vanhimmasta silurisesta kerroksesta
meidän päiviimme saakka.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka toisinaan voi näyttää siltä,
kuin kokonaiset lajiryhmät olisivat äkkiä kehittyneet, ja olen
yrittänyt antaa selityksen tähän seikkaan, joka olisi teorialleni
tuhoisa, jos se pitäisi paikkansa. Mutta tällaiset tapaukset lienevät
poikkeuksellisia; yleisenä sääntönä lienee lajien lukumäärän
asteittainen kasvaminen, kunnes se on kohonnut korkeimmilleen, ja
sitten, ennemmin tai myöhemmin, asteittainen väheneminen. Jos johonkin
sukuun sisältyvää lajien lukumäärä tai johonkin heimoon sisältyvää
sukujen lukumäärää kuvataan pystysuoralla viivalla, joka, vaihdellen
paksuudeltaan, kulkee läpi niiden geologisten kerrosten, joihin lajit
ovat hautautuneina, näyttää joskus väärin siltä, kuin viiva alkaisi
alapäästänsä leveänä eikä teräväkärkisenä; sitten viiva vähitellen
levenee ylöspäin, usein pysyen jonkun matkaa samanlevyisenä ja vihdoin
ohenee ylemmissä kerroksissa, osottaen lajien vähenemistä ja lopuksi
tapahtuvaa sukupuuttoon häviämistä. Tämä lajin lukumäärän asteittainen
väheneminen on täysin sopusoinnussa teoriamme kanssa, sillä jonkin
suvun lajit ja jonkin heimon suvut voivat vain vähitellen ja hitaasti
lisääntyä, koska muuntumisen ja sukulaismuotojen syntymisen välttämättä
täytyy tapahtua hitaasti ja asteittaisesti: laji synnyttää ensin kaksi
tai kolme muunnosta, nämä kehittyvät vähitellen lajeiksi, jotka
vuorostaan yhtä hitaasti tuottavat uusia muunnoksia ja lajeja j.n.e.
kunnes on muodostunut suuri ryhmä, samoinkuin suuren puun kasvaminen
tapahtuu siten, että samasta rungosta haarautuu yhä uusia oksia.



SUKUPUUTTOON KUOLEMISESTA.


Olemme tähän saakka vain ohimennen maininneet lajien ja lajiryhmien
häviämisestä. Luonnollisen valinnan teorian mukaan vanhojen muotojen
sammuminen ja uusien ja parantuneiden muotojen syntyminen ovat
läheisessä yhteydessä. Vanhan arvelun, että aika ajoin tapahtuneet
mullistukset ovat tuhonneet maan päältä kaikki asujamet, ovat hyvin
yleisesti hyljänneet sellaisetkin geologit kuin Elie de Beaumont,
Murchison, Barrande y.m., joiden yleinen katsantokanta muuten olisi
omansa saattamaan heidät tällaiseen johtopäätökseen. Meillä on
päinvastoin täysi syy uskoa, tutkittuamme tertiari-ajan muodostumia,
että lajit ja lajiryhmät katoavat vähitellen, yksi erästänsä, ensin
yhdeltä seudulta, sitten toiselta, ja lopuksi kaikkialta maan päältä.
Vain harvoissa tapauksissa, esim. jonkin kannaksen katkettua, jolloin
suuri joukko uusia asujamia äkkiä on tunkeutunut viereiseen mereen, tai
jonkin saaren vajottua aaltoihin, on sukupuuttoon sammuminen voinut
tapahtua nopeasti. Sekä yksityisten lajien että kokonaisten ryhmien
elinaika on hyvin eripituinen. Jotkin ryhmät ovat, kuten olemme
nähneet, eläneet aina niistä ajoista alkaen, jolloin tiedetään jotakin
elämää olleen olemassa, nykypäiviin saakka; toiset taas ovat hävinneet
ennen paleozoisen kauden loppua. Ei näytä olevan mitään varmaa lakia,
joka määräisi yksityisen lajin tai suvun elinajan. On syytä uskoa, että
kokonaisen ryhmän sukupuuttoon-sammuminen tapahtuu hitaammin kuin sen
syntyminen. Jos siis kuvaamme ryhmän syntymistä ja häviämistä, kuten
aikaisemmin, pystysuoralla viivalla, jonka paksuus vaihtelee,
niin viiva ohenee hitaammin ylöspäin, osottaen ryhmän hidasta
sukupuuttoon-sammumista, kuin alapäätänsä kohden, joka osottaa
lajien ensi ilmaantumista ja niiden lukumäärän varhaisinta
kasvamista. Muutamissa tapauksissa on kumminkin kokonaisten ryhmien
sukupuuttoon-häviäminen ollut ihmeellisen nopea, kuten esim.
ammoniittien häviäminen sekundarikauden lopulla.

Lajien sukupuuttoon-sammuminen on näihin saakka ollut mitä
salaperäisimmän hämärän verhossa. Muutamat tiedemiehet ovat
olettaneet sellaistakin, että lajien elämän pituus on määrätty
samoinkuin yksilöidenkin. Kukaan ei liene ihmetellyt lajien
sukupuuttoon-häviämistä enemmän kuin minä. Olin hyvin hämmästynyt
löytäessäni La Platassa maahan hautautuneen hevosenhampaan Mastodonin,
Megatheriumin, Toxodonin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden hirviöiden
jäännösten joukosta, eläinten jotka kaikki elivät hyvin myöhäisellä
geologisella aikakaudella samaan aikaan kuin yhä vielä elävät kotilot.
Sillä koska hevonen on senjälkeen kuin espanjalaiset toivat sen
Etelä-Amerikaan siellä metsistynyt ja levinnyt yli koko maan tavattoman
runsaslukuisena, kummastelin, mikä oli saattanut hävittää aikaisemman
hevosen sukupuuttoon niin äskettäin ja nähtävästi niin suotuisissa
olosuhteissa. Mutta hämmästykseni oli aiheeton. Professori Owen huomasi
pian, että hammas kuului sukupuuttoon hävinneelle lajille, niin paljon
kuin se muistuttikin nykyisen hevosen hammasta. Jos tämä hevoslaji
olisi vielä elossa, mutta hieman harvinainen, ei kukaan luonnontutkija
kummastelisi sen harvinaisuutta, sillä harvinaisia lajeja on ääretön
joukko kaikissa luokissa ja kaikilla seuduilla. Kysyessämme itseltämme,
miksi tämä tai tuo laji on harvinainen, vastaamme, että sen elinehdot
ovat jollakin tavoin epäsuotuisat, mutta millä tavoin, sitä tuskin
voimme sanoa. Jos oletamme, että tuo kivettynyt hevonen vielä eläisi
harvinaisena lajina, voisimme kaikkien muiden imettäväisten, vieläpä
hitaasti lisääntyvän norsunkin tarjoaman analogian ja sen nojalla, mitä
tiedämme kesyn hevosen kotiutumisesta Etelä-Amerikaan, olla varmat
siitä, että tuo hevonen olisi suotuisampien elinehtojen vallitessa
muutamassa vuodessa kansottanut koko mantereen. Mutta me emme voisi
sanoa, mitkä ne epäsuotuisat elinehdot olivat, jotka estivät sen
lisääntymisen, oliko syynä yksi tai useampia asianhaaroja ja minä
hevosen ikäkautena ja missä määrin kukin niistä vaikutti. Jos elinehdot
olisivat vähitellen muuttuneet yhä epäsuotuisammiksi emme varmastikaan
olisi tätä huomanneet, mutta hevoslaji olisi varmasti tullut yhä
harvinaisemmaksi ja lopulta hävinnyt sukupuuttoon, samalla kuin jokin
onnellisempi kilpailija olisi vallannut sen paikan.

On hyvin vaikeata aina pitää mielessään, että jokaisen olennon
lisääntymistä alituisesti ehkäisevät näkymättömät, sille vihamieliset
voimat, ja että samat näkymättömät voimat varsin hyvin riittävät
tekemään sen harvinaiseksi ja lopuksi hävittämään sen sukupuuttoon.
Tämä seikka on meille niin käsittämätön, että alinomaa kuulee
ihmeteltävän, kuinka sellaiset suuret hirviöt kuin Mastodon ja vielä
vanhemmat Dinosaurit ovat voineet hävitä maailmasta -- ikäänkuin pelkkä
ruumiillinen voima tuottaisi voiton elämän taistelussa. Päinvastoin
suuri ruumiinkoko, kuten Owen on huomauttanut, eräissä tapauksissa
aikaansaa pikaisemman sukupuuttoon-häviämisen, koska se vaatii suuren
ravintomäärän. Jo ennenkuin ihminen asui Intiassa ja Afrikassa, täytyi
jonkin seikan ehkäistä siellä elävän norsun jatkuvaa lisääntymistä.
Eräs pätevä asiantuntija, tohtori Falconer, arvelee että norsun
lisääntymistä Intiassa etupäässä ehkäisevät hyönteiset, jotka sitä
alinomaa kiusaavat ja riuduttavat sen voimia, ja samaa arvelee Bruce
Abessiniassa elävästä afrikalaisesta norsusta. Varmaa on myöskin, että
hyönteiset ja verta-imevät lepakot vaikuttavat määräävästi eräissä
Etelä-Amerikan osissa suurempien maahan kotiutuneiden nelijalkaisten
olemassa-oloon.

Useissa tapauksissa havaitsemme nuoremmista tertiarimuodostumista, että
harvinaisuus on sukupuuttoon-sammumisen oire; ja me tiedämme, että
tapausten kulku on ollut sama niihin eläimiin nähden, jotka ihminen on
hävittänyt sukupuuttoon joko paikallisesti tai kokonaan. Sallittakoon
minun toistaa, mitä olen lausunut v. 1845: ken myöntää, että lajit
yleensä tulevat harvinaisiksi ennen sukupuuttoon-häviämistään eikä
kummastele lajien harvinaisuutta, mutta kumminkin on hyvin ihmeissään,
jos jokin laji lakkaa olemasta, on yhtä epäjohdonmukainen kuin se, joka
myöntää, että sairaus on yksilössä kuoleman edelläkävijä ja joka ei
kummastele sairautta, mutta joka sairaan kuoltua ihmettelee kovin ja
epäilee hänen saaneen väkivaltaisen lopun.

Luonnollisen valinnan teoria perustuu siihen uskoon, että jokainen uusi
muunnos ja lopulta jokainen uusi laji saa alkunsa ja pysyy elossa
jonkun edun vuoksi, joka sillä on muiden kilpailijainsa rinnalla ja
että tästä välttämättä on seurauksena vähemmän suosittujen muotojen
sukupuuttoon-häviäminen. Samoin on kotieläintemme ja viljelyskasviemme
laita; kun uusi ja hieman parempi muunnos on syntynyt, syrjäyttää se
aluksi vähemmän jalostuneet muunnokset lähiseudulla; kun se on
kehittynyt vielä paljon paremmaksi, leviää se kauemmaksikin ja valtaa,
kuten lyhytsarvinen nautakarjamme on tehnyt muiden rotujen paikan
muilla seuduilla. Näin uusien muotojen ilmestyminen ja vanhojen, sekä
luonnollisesti että keinotekoisesti syntyneiden, häviäminen, on
yhteydessä toistensa kanssa. Kukoistavissa ryhmissä on uusien, vissin
ajan kuluessa syntyneiden lajimuotojen lukumäärä todennäköisesti ollut
suurempi kuin sukupuuttoon hävinneiden vanhojen lajimuotojen. Mutta me
tiedämme, ettei lajien luku ole ainakaan myöhäisempinä geologisina
aikakausina lisääntynyt määrättömästi, joten voimme olettaa, mitä
myöhäisempiin aikoihin tulee, uusien muotojen syntymisen aikaansaaneen,
että jotenkin yhtä suuri määrä vanhoja on kuollut sukupuuttoon.

Aikaisemmin olemme selittäneet ja esimerkeillä osottaneet, että
kilpailun yleensä täytyy olla ankarin niiden muotojen välillä, jotka
ovat kaikissa suhteissa hyvin toistensa kaltaisia.

Lajin parantuneet ja toisintuneet jälkeläiset aikaansaavat siis yleensä
kantalajin häviämisen; ja jos jostakin lajista on kehittynyt useita
uusia muotoja, ovat tämän lajin läheisimmät sukulaiset, s.o. saman
suvun muut lajit, suurimmassa sukupuuttoon-häviämisen vaarassa. Näin
siis joukko uusia lajeja, jotka polveutuvat yhdestä lajista, s.o. uusi
suku, syrjäyttää vanhan, samaan heimoon kuuluvan suvun. Mutta usein on
myös täytynyt tapahtua niin, että uusi laji on vallannut paikan
joltakin toiseen ryhmään kuuluvalta lajilta ja aiheuttanut sen
sukupuuttoon-häviämisen. Jos onnellisesta valloittajasta on kehittynyt
useita sukulaismuotoja, täytyy useiden muotojen luovuttaa niille
paikkansa; ja nämä ovat yleensä sukulaismuotoja joita haittaa yhteinen
huonommuus. Mutta kuulukootpa ne lajit, jotka ovat luovuttaneet
paikkansa toisintuneille ja parantuneille lajeille, joko samaan tai eri
ryhmään, säilyy kuitenkin usein muutamia häviölle joutuneen suvun
jäseniä pitkät ajat, koska ne ovat soveltuneet johonkin erikoiseen
elämäntapaan tai koska ne elävät etäisellä ja eristetyllä
asuinpaikalla, jossa ne pelastuvat ankarasta taistelusta. Niinpä
Australian vesissä elää muutamia suuren, sekundari-ajan kerrostumissa
tavattavan kotilosuvun, Trigonian, lajeja; ja meidän suolattomissa
vesissämme elää vielä muutamia suuren ja miltei sukupuuttoon kuolleen
ganoidisen (kiillesuomuisten) kalaryhmän jäseniä. Jonkin ryhmän
täydellinen sukupuuttoon häviäminen tapahtuu siis yleensä hitaammin
kuin sen syntyminen.

Mitä kokonaisten heimojen ja lahkojen näennäisesti äkilliseen
häviämiseen tulee, kuten esim. Trilobiittien häviämiseen paleozoisen
kauden lopulla ja ammoniittien sekundarikauden lopulla, on muistettava,
että, kuten jo on mainittu, toisiaan seuraavia muodostumia
todennäköisesti erottaa pitkä väliaika. Sitäpaitsi, kun äkkiä maahan
siirtynyt tai nopean kehityksen kautta syntynyt monilukuinen ryhmä
uusia lajeja on vallannut jonkin alueen, ovat monet vanhemmat lajit
nähtävästi yhtä nopeasti hävinneet, ja ne muodot, jotka näin ovat
väistyneet toisten tieltä, lienevät yleensä olleet sukulaismuotoja,
joita on nähtävästi haitannut jokin yhteinen huonommuus.

Se tapa, millä yksityiset lajit ja kokonaiset lajiryhmät häviävät
sukupuuttoon, näyttää siis minusta hyvin soveltuvan yhteen
luonnollisen valinnan teorian kanssa. Meidän ei ole kummasteltava
sukupuuttoon-kuolemista. Pikemmin meidän tulisi kummastella sitä, että
itsekylläisyydessämme kuvittelemme käsittävämme niitä monimutkaisia
asianhaaroja, joista kunkin lajin olemassa-olo riippuu. Jos
hetkeksikään unohdamme, että jokainen laji pyrkii lisääntymään
määrättömästi ja että tätä lisääntymistä aina ehkäisee jokin seikka,
jonka kumminkin harvoin havaitsemme, jää koko luonnon talous meille
aivan hämäräksi. Vasta kun voimme varmasti sanoa, miksi tämä laji on
runsaslukuisempi kuin tuo tai miksi tämä laji, mutta ei tuo, voidaan
saada kotiutumaan johonkin tiettyyn maahan -- vasta silloin meillä on
oikeus kummastella sitä, ettemme voi selittää jonkin erikoisen lajin
tai lajiryhmän sukupuuttoon-kuolemisen syytä.



ELÄMÄNMUOTOJEN MUUTTUMINEN MILTEI SAMAAN AIKAAN KAIKKIALLA MAAILMASSA.


Tuskin mikään paleontologinen havainto on silmäänpistävämpi kuin se,
että elämänmuodot muuttuvat miltei samaan aikaan kaikkialla maailmassa.
Europalaisia liitumuodostumiamme tavataan monilla kaukaisilla
seuduilla, missä ei voida havaita sirpalettakaan mineralista liitua,
nim. Pohjois-Amerikassa, ekvatorin seuduilla Etelä-Amerikassa,
Tulimaassa, Hyväntoivonniemellä ja Intian niemimaalla. Näillä etäisillä
seudulla eräiden kerrostumien organiset jäännökset muistuttavat
ilmeisesti liitumuodostumiamme. Ei tosin niin, että tapaisimme niissä
samoja lajeja; sillä eräissä tapauksissa ei ainoakaan laji ole sama
kuin europalaisten liituvuorten, mutta ne kuuluvat samoihin heimoihin,
sukuihin ja alasukuihin ja toisinaan ovat sellaisetkin vähäpätöisyydet
kuin pelkkä ulkonainen muovailu samanlaiset. Sitäpaitsi esiintyy noissa
kaukaisissa maailman seuduissa samassa järjestyksessä toisia muotoja,
joita ei tavata Europan liituvuorissa, vaan niiden ylä- tai alapuolella
olevissa muodostumissa. Muutamissa perättäisissä paleozoisissa
muodostumissa Venäjällä, Länsi-Europassa ja Pohjois-Amerikassa
ovat eräät tiedemiehet havainneet samanlaista elämänmuotojen
rinnakkaisuutta; ja samoin on Lyell'in mukaan Europan ja
Pohjois-Amerikan tertiarimaatumien laita. Vaikka ei otettaisikaan
ollenkaan huomioon niitä harvoja kivettymälajeja, jotka ovat yhteiset
Vanhalle ja Uudelle Maailmalle, on kumminkin paleozoisissa ja
tertiarikerroksissa tavattavien toisiaan seuraavien elämänmuotojen
yleinen rinnakkaisuus ilmeinen ja eri kerrostumien vastaavaisuus on
helposti havaittavissa.

Edellä sanottu koskee kumminkin vain meren asujamistoa. Meillä ei ole
riittäviä todisteita päättääksemme, muuttuvatko maan ja suolattoman
veden asukkaat eri seuduilla samalla rinnakkaisella tavalla. Voimmepa
sitä epäilläkin; sillä jos Megatherium, Mylodon, Macrauchenia ja
Toxodon olisivat tuodut Europaan La Platasta ilmoittamatta ensinkään,
mistä geologisesta muodostumasta ne olivat löydetyt, ei kukaan olisi
voinut aavistaa niiden olleen vielä nykyään eläväin merisimpukkain
aikalaisia; mutta koska nämä eläinhirviöt olivat myöskin Mastodonin ja
hevosen aikalaisia, voidaan ainakin otaksua niiden eläneen jollakin
myöhäisemmällä tertiarikaudella.

Kun sanomme meri-eliöiden muuttuneen samoihin aikoihin kaikkialla
maailmassa, ei suinkaan tule ajatella, että tarkottaisimme samaa
vuotta, samaa vuosisataa taikkapa edes geologisessakaan merkityksessä
aivan samaa aikaa. Sillä jos Europan nykyistä meri-eläimistöä ja
maanosamme pleistoceni-kauden eläimistöä (vuosissa mitaten hyvin
etäinen aika, johon sisältyy koko jääkausi) verrattaisiin
Etelä-Amerikan tai Australian nykyisiin merieläimistöihin, kykenisi
tuskin etevinkään luonnontutkija sanomaan, ovatko Europan nykyiset
vaiko pleistoceni-kauden merenasujamet enemmän eteläisen
pallonpuoliskon merenasujanten kaltaisia. Samoin useat etevät
tiedemiehet väittävät Yhdysvaltojen nykyisten asujanten olevan
läheisempää sukua Europan myöhäisemmän tertiari-kauden asukkaille kuin
sen nykyisille asujamille; jos asian laita on tällainen, on selvää,
että ne kivettymiä sisältävät kerrostumat, joita nykyään muodostuu
Pohjois-Amerikan rannikoilla, voidaan helposti vastaisuudessa rinnastaa
jonkun verran vanhempien europalaisten kerrostumien kanssa. Tästä
huolimatta voi kaukaiseen tulevaisuuteen nähden tuskin olla epäilystä
siitä, että kaikkia nuorempia merimuodostumia, nimittäin Europan,
Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Australian ylempiä pliocenikerrostumia
sekä pleistoceni- ynnä aivan nykyaikaisia kerrostumia tullaan
vastaisuudessa oikein pitämään geologisessa merkityksessä
samanaikaisina, koska ne sisältävät toisilleen johonkin määrin sukua
olevia kivettymäjäännöksiä ja koska ne eivät käsitä niitä muotoja,
joita tavataan ainoastaan alempana olevissa vanhemmissa kerrostumissa.

Se seikka, että elämänmuodot muuttuvat samoihin aikoihin
(ennenmainitussa laajassa merkityksessä) maailman eri osissa,
on suuresti hämmästyttänyt eteviä tutkijoita de Verneuil'iä
ja d'Archiac'ia. Huomautettuaan paleozoisten elämänmuotojen
vastaavaisuudesta Europan eri osissa, he lisäävät: "Kun
hämmästyneinä tästä omituisesta järjestyksestä kiinnitämme huomiomme
Pohjois-Amerikaan ja tapaamme siellä joukon analogisia ilmiöitä,
näyttää selvältä, etteivät kaikki nämä lajien toisinnot, niiden
sukupuuttoon-häviäminen ja uusien ilmestyminen voi johtua pelkästään
merivirtojen vaihteluista tai muista enemmän tai vähemmän paikallisista
ja aikakautisista syistä, vaan että ne riippuvat yleisistä, koko
eläinkuntaa hallitsevista laeista." Myöskin Barrande on erityisesti
huomauttanut juuri samasta seikasta. Aivan aiheetonta onkin etsiä
sellaisia syitä kuin merivirtojen, ilmaston tai muiden fysillisten
elinehtojen vaihteluita selitykseksi näihin kaikkialla maailmassa ja
mitä erilaisimmissa ilmastoissa tapahtuneihin suuriin elämänmuotojen
muutoksiin. Meidän täytyy, kuten Barrande huomauttaa, etsiä jotakin
erikoista lakia. Tämän tulemme selvemmin havaitsemaan käsitellessämme
elollisten olentojen nykyistä levenemistä, ja näemme silloin, kuinka
vähäisessä määrässä asujanten laatu on riippuvainen alueella
vallitsevista fysillisistä elinehdoista.

Tämä tärkeä tosiasia, että elämänmuodot esiintyvät kaikkialla
maailmassa vastaavassa vuorojärjestyksessä, on selitettävissä
luonnollisen valinnan teorian avulla. Uusia lajeja syntyy muodoista,
joilla on jokin etevämmyys vanhempien muotojen rinnalla; ja ne
muodot, jotka jo ennestään ovat vallitsevia tai jotka ovat jossakin
suhteessa muita alueensa muotoja etevämmät, synnyttävät suuremman
määrän uusia muunnoksia eli lajinalkuja. Tämän osottaa meille selvästi
se, että "valtakasvit" s.o. kasvit, jotka ovat yleisimmät ja
laajimmalle levinneet, tuottavat lukuisimmin uusia muunnoksia.
Luonnollista onkin että vallitsevat, muuntelevat ja laajalti levinneet
lajit, jotka ovat jo johonkin määrin tunkeutuneet muiden lajien
alueille, juuri ovat ne, joilla on parhaat toiveet levitä yhä
laajemmalle ja synnyttää uusilla seuduilla uusia muunnoksia ja lajeja.
Leveneminen lienee usein hyvin hidasta, riippuen ilmastollisista ja
maantieteellisistä muutoksista, omituisista sattumista ja siitä, että
uusien lajien on asteittaisesti mukauduttava niihin eri ilmastoihin,
joiden kautta niiden on kuljettava, mutta aikojen kuluessa valtamuodot
levenevät yhä laajemmalle ja pääsevät vihdoin voitolle muista.
Eristetyillä manterilla asuvien maa-asukasten leveneminen on
todennäköisesti hitaampaa kuin yhtenäisen meren asukasten. Maa-eliöiden
vuorojärjestyksessä voimme sen vuoksi odottaa tapaavamme -- niinkuin
todella onkin laita -- vähemmän tarkkaa vastaavaisuutta kuin
meri-eliöiden.

Elämänmuotojen kaikkialla maailmassa vastaava ja sanan laajassa
merkityksessä samanaikainen vuorojärjestys näyttää siis mielestäni
hyvin soveltuvan yhteen sen ajatuksen kanssa, että uudet lajit ovat
muodostuneet laajalle levinneistä ja muuntelevista valtalajeista; nämä
uudet lajit tulevat nekin vallitseviksi, koska ne ovat jossakin
suhteessa etevämpiä kuin niiden jo vallitsevat vanhemmat ja muut lajit,
ja ne levenevät ja muuntelevat yhä, synnyttäen yhä uusia muotoja.
Häviölle joutuneet vanhat muodot, jotka ovat väistyneet uusien
voitokkaiden muotojen tieltä, kuuluvat yleensä samaan sukulaisryhmään,
jonka jäsenet ovat perineet jonkun yhteisen huonommuuden. Kun uudet,
parantuneet ryhmät leviävät kautta koko maailman, katoavat vanhat
ryhmät maailmasta. Ja kaikkialla pyrkivät muodot sekä ilmaantumisessaan
että katoamisessaan noudattamaan vastaavaa vuorojärjestystä.

Tämän yhteydessä on syytä huomauttaa vielä eräästä seikasta. Olen jo
lausunut, miksi arvelen useimpien suurten, kivettymistä rikkaiden
kerrostumiemme muodostuneen merenpohjan laskeumisen ajanjaksoina, ja
että äärettömän pitkien aikojen kuluessa muodostuneet, kivettymistä
tyhjät välikerrostumat ovat syntyneet sellaisina aikoina, jolloin
merenpohja on joko pysynyt entisessä tasossaan tai kohonnut tai jolloin
sedimenttiä on laskeutunut pohjaan niin hitaasti, ettei se ole voinut
haudata ja säilyttää elollisia jäännöksiä. Otaksun jokaisen seudun
asujamiston näinä pitkinä, tyhjinä väliaikoina melkoisesti toisintuneen
ja melkoisen osan siitä hävinneen sukupuuttoon sekä useiden uusien
muotojen muuttaneen seudulle muista maailman osista. Koska meillä on
syytä otaksua samojen maanpinnanliikuntojen käsittäneen laajoja aloja,
on todennäköistä, että aivan samanaikaisia muodostumia on usein
kasaantunut hyvin laajoille aloille samoilla maapallon seuduilla; mutta
meillä ei suinkaan ole mitään oikeutta tehdä sellaista johtopäätöstä,
että näin olisi poikkeuksetta tapahtunut ja että laajat alueet ovat
poikkeuksetta saaneet kokea samoja liikuntoja. Kun kahdessa seudussa on
syntynyt kaksi muodostumaa lähipitäen, mutta ei aivan saman aikakauden
kuluessa, täytyy meidän esitetyistä syistä tavata niissä sama yleinen
elämänmuotojen vuorojärjestys; mutta lajit eivät tarkalleen vastaa
toisiaan, sillä toisessa seudussa on ollut hieman enemmän aikaa lajien
toisintumiseen, sukupuuttoon-sammumiseen ja maahanmuuttoon kuin
toisessa.

Tämänluontoisia tapauksia esiintynee Europassa. Mr. Prestwich osoittaa
oivallisessa, Englannin ja Ranskan eoceni-maatumia käsittelevässä
esityksessään, että molempien maiden toisiaan seuraavissa kerrostumissa
on havaittavissa suuri yleinen vastaavaisuus. Mutta vaikka hän
verratessaan eräitä Englannin eocenikerrostumia vastaaviin Ranskan
kerrostumiin havaitseekin omituisen yhtäpitäväisyyden samoihin sukuihin
kuuluvien lajien lukumäärässä, eroavat kumminkin itse lajit tavalla,
jota molempien alueiden läheisyyteen nähden on hyvin vaikea selittää --
jollemme oleta, että jokin kannas on erottanut toisistaan kaksi
merta, joissa on asunut erilainen, mutta samanaikainen eläimistö.
Lyell on tehnyt samanlaisia havaintoja eräistä nuoremmista
tertiarimuodostumista. Barrande osottaa, että myöskin Böhmin ja
Skandinavian toisiaan seuraavissa siluri-maatumissa on olemassa
silmäänpistävä yleinen vastaavaisuus; kumminkin hän havaitsee lajien
olevan hämmästyttävän eroavia. Jos eri muodostumat eivät ole näissä
seuduissa syntyneet tarkalleen samojen aikakausien kuluessa -- vaan
siten, että jokin toisen seudun muodostuma vastaa tyhjää väliaikaa
toisessa -- ja jos lajit ovat kummassakin seudussa edelleen hitaasti
muuntuneet eri muodostumien kerrostuessa ja niiden välisinä pitkinä
ajanjaksoina, -- siinä tapauksessa kummankin maan eri muodostumat
voitaisiin järjestää elämänmuotojen yleisen vastaavaisuuden mukaan
samaan järjestykseen, ja tämä järjestys näyttäisi silloin väärin
tarkalleen vastaavalta. Mutta siitä huolimatta eivät lajit olisi
tarkalleen samat kummankin seudun näennäisesti vastaavissa kerroksissa.



SUKUPUUTTOON KUOLLEIDEN LAJIEN KESKINÄISESTÄ SUKULAISUUDESTA JA NIIDEN
SUKULAISSUHTEISTA ELÄVIIN MUOTOIHIN.


Tarkastakaamme nyt sukupuuttoon kuolleiden ja elävien lajien
keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Kaikki lajit ryhmittyvät muutamiksi
harvoiksi suuriksi luokiksi, mikä on helposti selitettävissä
polveutumislain avulla. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se
yleensä erkanee elävistä muodoista. Mutta kaikki sukupuuttoon kuolleet
lajit voidaan, kuten Buckland aikoja sitten huomautti, sijottaa joko
vielä nykyään eläviin ryhmiin tai niiden väliin. On varmaa, että
sukupuuttoon kuolleet elämänmuodot auttavat täyttämään elossa olevien
sukujen, heimojen ja lahkojen välillä olevia aukkoja. Mutta koska tämä
seikka on usein jätetty huomioon ottamatta, vieläpä kiellettykin,
lienee paikallaan lausua siitä muutama sana ja mainita muutamia
esimerkkejä. Jos tarkastamme ainoastaan jonkun luokan elossa olevia tai
ainoastaan sen sukupuuttoon kuolleita lajeja, niin kummatkin
muodostavat paljon epätäydellisemmän sarjan kuin jos yhdistämme ne
yhteiseksi järjestelmäksi. Professori Owen'in kirjotelmissa tapaamme
alinomaa lauselman "yleistyneet muodot", käytettynä sukupuuttoon
kuolleista eläimistä, ja Agassiz'in kirjotelmissa lauselman "profetiset
ja syntetiset tyypit"; nämä nimitykset tarkottavat sitä, että
tuollaiset muodot ovat todella välittäviä eli yhteenliittäviä renkaita.
Eräs toinen etevä paleontologi, Gaudry, on erinomaisen sattuvasti
osottanut, että monet hänen Attikasta löytämänsä kivettyneet
imettäväiset täyttävät nykyisten sukujen välillä olevia aukkoja.
Cuvier piti märehtijöitä ja paksunahkaisia jyrkästi eroavina
imettäväislahkoina; mutta sittemmin on kaivettu maasta niin paljon
kivettyneitä yhdysrenkaita, että Owen'in on ollut muutettava koko
luokitus ja asetettava paksunahkaiset ja märehtijät samaan alalahkoon;
niinpä hän esim. on voinut osottaa ne välimuodot, jotka liittävät
toisiinsa kaksi näennäisesti niin etäällä toisistaan olevaa lajia kuin
sian ja kameelin. Kavioeläimet jaetaan nykyään kahteen alaryhmään,
parivarpaallisiin ja paritonvarpaallisiin; mutta Etelä-Amerikan
Macrauchenia liittää johonkin määrin yhteen nämä kaksi suurta ryhmää.
Ei kukaan kieltäne, että Hipparion on nykyisen hevosen ja eräiden
vanhempien kavioeläinten välimuoto. Mikä ihmeellinen yhdysrengas
imettäväisten kehityssarjassa onkaan Etelä-Amerikan Typotherium, kuten
professori Gervais'in sille antama nimikin osottaa -- eläin, jota ei
voida sijottaa mihinkään nykyiseen imettäväislahkoon. Sireni-eläimet
muodostavat hyvin selvästi eroavan imettäväisryhmän, ja nykyään elävien
dugongi ja lamentin-eläinten huomattavimpia erikoisuuksia on
takaraajojen täydellinen puuttuminen; niistä ei ole jäänyt jäljelle
minkäänlaista surkastunutta tynkääkään. Mutta sukupuuttoon kuolleella
Halitherium nimisellä lajilla oli professori Flower'in mukaan luutunut
reisiluu, "joka liittyi selväpiirteiseen lantiossa olevaan
nivelkuoppaan", ja siten se jonkun verran lähentää sirenieläimiä
tavallisiin kavioeläimiin, joille edelliset ovat muissa suhteissa
sukua. Valaat eroavat suuresti kaikista muista imettäväisistä, mutta
professori Huxley pitää tertiari-ajan Zeuglodon'ia ja Squalodon'ia,
jotka muutamat luonnontutkijat ovat lukeneet erikoiseksi lahkoksi,
epäilyksettöminä valaina ja katsoo niiden "muodostavan yhdysrenkaan,
joka liittää valaat vedessä eläviin petoeläimiin".

Onpa äskenmainittu luonnontutkija osottanut vielä senkin, että
toisistaan etäällä olevia lintujen ja matelijoiden luokkia osaksi
lähentävät mitä odottamattomimmalla tavalla toisaalta strutsi ja
sukupuuttoon kuollut Archeopteryx ja toisaalta Dinosaureihin kuuluva
Compsognathus -- ryhmä, joka käsittää kaikkein jättiläismäisimmät
maamatelijat. Mitä luurangottomiin eläimiin tulee, lausuu Barrande --
jota pätevämpää asiantuntijaa emme voisi mainita -- joka päivä saavansa
sen opetuksen, että vaikka paleozoiset eläimet epäilemättä voidaankin
luokittaa nykyään olemassa-oleviin ryhmiin, eivät ryhmät noina etäisinä
aikoina kumminkaan olleet toisistaan niin selvästi eroavia kuin
nykyään.

Muutamat kirjottajat ovat vastustaneet sitä mielipidettä, että
sukupuuttoon hävinneet lajit tai lajiryhmät ovat kahden nykyisen lajin
tai lajiryhmän välimuotoja. Jos tällä sanalla tarkotetaan sitä, että
sukupuuttoon kuollut muoto on kaikilta ominaisuuksiltaan tarkalleen
kahden elävän muodon tai ryhmän keskivälillä oleva muoto, niin
vastaväite pitänee paikkansa. Mutta luonnollisessa järjestelmässä on
elävien lajien välillä varmaankin useita kivettyneitä lajeja ja elävien
sukujen, vieläpä eri heimoihinkin kuuluvien välillä on ainakin muutamia
sukupuuttoon kuolleita lajeja. Varsinkin mitä hyvin jyrkästi eroaviin
ryhmiin, esim. matelijoihin ja kaloihin tulee, näyttää asian laita
yleensä olevan se, että kun ne nykyään eroavat toisistaan, sanokaamme
vaikkapa pariltakymmeneltä rakenteen-ominaisuudeltaan, oli muinaisissa
ryhmissä eroavien ominaisuuksien lukumäärä jonkun verran pienempi,
joten nuo kaksi ryhmää siis olivat jonkunverran lähempänä toisiaan kuin
nykyään.

Yleensä arvellaan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä selvemmin se
joidenkuiden ominaisuuksiensa nojalla liittää toisiinsa nykyään
jyrkästi eroavia ryhmiä. Tämä pitänee kumminkin paikkansa ainoastaan
niihin ryhmiin nähden, joissa on geologisten aikakausien kuluessa
tapahtunut paljon muutoksia; ja lienee vaikeata osottaa tämän väitteen
yleisesti pitävän paikkaansa, koska tavan takaa havaitaan jonkun
nykyajan eläimen, kuten esim. Lepidosiren-eläimen, olevan
sukulaisuussuhteissa hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin. Mutta jos
vertaamme vanhempia matelijoita ja sammakkoeläimiä, vanhempia kaloja,
vanhempia pääjalkaisia (Cephalopoda), ja eoceni-ajan imettäväisiä
samojen luokkien nuorempiin jäseniin, täytyy meidän myöntää väitteessä
olevan jonkun verran perää.

Katsokaamme, missä määrin nämä tosiseikat ja päätelmät pitävät yhtä
teoriamme kanssa, että olennot polveutuvat toisistaan muuntumalla.
Koska asia on hieman monimutkainen, täytyy minun pyytää lukijaa
uudelleen silmäilemään neljännessä luvussa olevaa kuviota. Olettakaamme
että numeroiduilla vinokirjaimilla merkityt pisteet esittävät sukuja ja
niistä lähtevät pisteviivat kunkin suvun lajeja. Kuvio on aivan liian
yksinkertainen, koska siihen on merkitty liian vähän sukuja ja lajeja
mutta tämä ei vaikuta asiaan. Vaakasuorat viivat esittäkööt toisiaan
seuraavia geologisia muodostumia ja olettakaamme, että kaikki ylimmän
viivan alapuolelle jäävät muodot ovat sukupuuttoon kuolleita. Kolme
elossa olevaa muotoa a14, q14 ja p14 muodostavat pienen heimon; b14 ja
f14 edelliselle läheistä sukua olevan heimon eli alaheimon; ja o14,
e14 ja m14 kolmannen heimon. Nämä kolme heimoa muodostavat yhdessä
niiden monien sukupuuttoon hävinneiden sukujen kanssa, jotka eri
polveutumisviivoja myöten lähtevät yhteisestä kantamuodosta A,
lahkon, sillä kaikki ovat perineet jotakin yhteistä muinaisilta
esivanhemmiltaan. Tässä kuviossa aikaisemmin esitetyn lain mukaan, että
olennoilla on jatkuva pyrkimys erilaistumaan rakenteeltaan, eroaa
jokainen muoto yleensä sitä enemmän muinaisista esivanhemmistaan, kuta
nuorempi se on. Tämä selittää meille, miksi vanhimmat kivettymät
eroavat enimmin nykyisistä muodoista. Älkäämme kumminkaan olettako
rakenteen erilaistumista miksikään itsessään välttämättömäksi seikaksi;
se johtuu pelkästään siitä, että lajin jälkeläiset erilaistuessaan
kykenevät valtaamaan monia ja erilaisia sijoja luonnon taloudessa. On
sen vuoksi varsin mahdollista, kuten olemme nähneet muutamista
siluri-ajan muodoista, että laji voi jatkuvasti lievästi toisintua,
sitä mukaa kuin sen elinehdot lievästi muuttuvat, ja kumminkin
säilyttää kautta aikojen samat perusominaisuudet. Tätä esittää
kuviossamme kirjain F14.

Kaikki nuo monet muodot, sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset, jotka
polveutuvat A:sta, muodostavat, kuten mainittu, yhteisen lahkon; ja
tämä lahko on sukupuuttoon häviämisen ja rakenteen erilaistumisen
jatkuvasta vaikutuksesta jakautunut useihin heimoihin ja alaheimoihin,
joista oletamme muutamien kuolleen eri ajanjaksoina ja muutamien
säilyneen nykyaikaan saakka.

Kuviota tarkastaessamme voimme havaita, että jos niistä sukupuuttoon
kuolleista muodoista, joiden oletamme olevan hautautuneina toisiaan
seuraaviin kerrostumiin, löydettäisiin useita syvällä polveutumissarjan
alapäässä eri kohdissa olevia muotoja, eroisivat ylimmällä viivalla
olevat nykyiset heimot vähemmän jyrkästi toisistaan. Jos esim.
kaivettaisiin maasta suvut a1, a5, a10, f8, m3, m8, m9, olisivat
nuo kolme heimoa niin läheisesti liitetyt toisiinsa, että
ne todennäköisesti olisivat yhdistettävät yhdeksi suureksi
heimoksi, jotenkin samoin kuin on käynyt märehtijöiden ja eräiden
paksunahkaisten. Kumminkin olisi se, joka tahtoisi väittää, etteivät
nuo sukupuuttoon kuolleet suvut välimuotoina liitä toisiinsa nykyisen
kolmen heimon elossa olevia sukuja, osaksi oikeassa, sillä ne eivät
yhdistä niitä toisiinsa suoraan, vaan pitkää ja mutkikasta tietä monien
hyvin erilaisten muotojen kautta. Jos niiden geologisten kerrosten
yläpuolelta, joita keskimäiset vaakasuorat viivat esittävät, esim.
viivan VI yläpuolelta, löydettäisiin useita sukupuuttoon kuolleita
muotoja, mutta ei ainoatakaan tämän viivan alapuolelta, olisi
ainoastaan kaksi heimoista yhdistettävä yhdeksi (a14 y.m. ja b14 y.m.);
edelleen jäisi olemaan kaksi heimoa, jotka eroisivat toisistaan
vähemmän jyrkästi kuin ennen kivettymien löytämistä. Jos taas oletamme
että ylimmällä viivalla olevat, kahdeksan suvun (a14 -- m14)
muodostamat kolme heimoa eroavat toisistaan esim. puolelta tusinalta
tärkeältä rakenteenominaisuudeltaan, oli varmaankin niissä heimoissa,
jotka elivät viivalla VI merkittynä aikakautena, eroavien
rakenteenominaisuuksien lukumäärä pienempi; sillä tuolla varhaisella
polveutumisasteella ne ovat varmaankin paljon vähemmän eronneet
yhteisistä esivanhemmistaan. Näin muinaiset ja sukupuuttoon kuolleet
muodot ovat usein rakenteeltansa toisintuneiden jälkeläistensä tai
rinnakkaissukulaistensa välimuotoja suuremmassa tai pienemmässä
määrässä.

Luonnossa täytyy kehityksen olla paljon monimutkaisempi kuin
kuviossamme esitetty, sillä ryhmät ovat olleet paljon lukuisampia,
niiden elinajan pituus on ollut äärettömän epätasainen ja ne ovat
toisintuneet eri määrässä. Koska meillä on hallussamme ainoastaan
viimeinen nide geologian aikakirjoja, ja sekin hyvin katkonaisena, ei
meillä ole mitään oikeutta, paitsi harvinaisissa tapauksissa, toivoa
voivamme täyttää luonnon järjestelmässä olevia ammottavia aukkoja ja
yhdistää toisiinsa eri heimoja ja lahkoja. Meillä on ainoastaan oikeus
olettaa, että ne ryhmät, jotka ovat tunnettujen geologisten aikakausien
kuluessa olleet suurten muutosten alaisina, lähenevät jonkun verran
toisiaan vanhemmissa muodostumissa, joten siis vanhemmat jäsenet
eroavat toisistaan muutamilta ominaisuuksiltaan vähemmän kuin samojen
ryhmien nykyiset jäsenet. Ja näin onkin etevinten paleontologiemme
yhtäpitävien todistusten mukaan usein asianlaita.

Polveutumisteorian avulla voimme siis tyydyttävästi pääkohdissaan
selittää sukupuuttoon kuolleiden ja nykyisten muotojen keskinäiset
sukulaisuussuhteet. Miltä tahansa muulta näkökannalta lähtien niitä ei
voi mitenkään selittää.

Saman teorian mukaan on selvää, että eläimistö on kullakin maapallon
historian suurella aikakaudella yleiseltä luonteeltaan edellisen ja
jälkeentulevan aikakauden eläimistöjen välimuoto. Siten ne lajit, jotka
elivät kuviossa esitetyllä kuudennella polveutumisasteella, ovat
viidennellä asteella eläneiden toisintuneita jälkeläisiä ja
seitsemännellä asteella eläneiden, vielä enemmän toisintuneiden lajien
vanhempia; ne voivat siis tuskin olla muuta kuin lähipitäen ylempänä ja
alempana olevien lajien keskivälillä olevia muotoja. Kumminkin meidän
täytyy ottaa lukuun joidenkuiden aikaisempien muotojen täydellinen
sukupuuttoon-sammuminen ja kussakin seudussa muista seuduista tulleiden
uusien muotojen maahanmuutto sekä toisiaan seuraavien kerrostumien
välisinä pitkinä ja tyhjinä väliaikoina tapahtunut suuri muuntelu.
Ottaen lukuun kaiken tämän voimme epäilemättä pitää kunkin geologisen
aikakauden eläimistöä edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuotona.
Minun tarvitsee vain mainita yksi ainoa esimerkki, nimittäin se, että
paleontologit löydettyään devonisen kerrostuman heti havaitsivat tämän
kerrostuman kivettymien olevan rakenteeltaan sen yläpuolella olevan
kivihiilikerroksen ja alla olevan silurikerroksen kivettymien
välimuotoja. Kumminkaan ei jokaisen eläimistön välttämättä tarvitse
olla sitä aikaisemman ja myöhemmän eläimistön tarkka välimuoto, koska
toisiaan seuraavien muodostumien väliset ajanjaksot ovat olleet
eripituisia.

Se seikka, että jotkut suvut tekevät poikkeuksen säännöstä, ei ole
missään todellisessa ristiriidassa väitteemme kanssa, että jokaisen
aikakauden eläimistö on kokonaisuudessaan lähipitäen edellisen ja
myöhemmän eläimistön välimuoto. Niinpä tohtori Falconer on järjestänyt
mastodon- ja norsulajit kahdeksi sarjaksi, ensiksi niiden keskinäisen
sukulaisuuden ja toiseksi niiden suhteellisen iän mukaan, eivätkä nämä
sarjat pidä yhtä. Ne lajit, jotka jyrkimmin eroavat tuntomerkeiltään
eivät ole vanhempia eivätkä kaikkein nuorimpia; ja ne, jotka ovat
rakenteeltaan äärimäisten välimuotoja, eivät ole niitä ikänsä puolesta.
Mutta vaikka hetkeksi olettaisimmekin, että tässä ja muissa
samanlaisissa tapauksissa lajien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä
kertovat aikakirjat olisivat täydelliset -- mikä ei suinkaan ole asian
laita --, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että toinen toisensa
jälkeen syntyneiden muotojen elinaika olisi yhtä pitkä. Hyvin vanha
muoto on toisinaan voinut elää paljon kauemmin kuin jokin muualla
myöhemmin syntynyt muoto, etenkin kun on kysymys eristetyillä
alueilla eläneistä maa-eliöistä. Niinpä -- siirtyäksemme suurista
olennoista pieniin -- jos elävät ja sukupuuttoon kuolleet
kotikyyhkysrodut järjestettäisiin sarjaksi rakenteenominaisuuksiensa
sukulaisuuden mukaan, ei tämä sarja täydelleen pitäisi yhtä lajien
syntymisajan ja vielä vähemmän niiden katoamisajan kanssa; sillä
kantalaji, kalliokyyhkynen, elää yhä vielä, mutta monet kalliokyyhkysen
ja kirjekyyhkysen välillä olleet muunnokset ovat hävinneet, ja
kirjekyyhkynen, joka tärkeän ominaisuuden, nokan pituuden puolesta on
äärimäinen muoto, on syntynyt aikaisemmin kuin lyhytnokkainen
kuperkeikkakyyhkynen, jonka paikka tässä suhteessa on sarjan
vastakkaisessa päässä.

Läheisessä yhteydessä sen väitteen kanssa, että keskivälillä olevien
kerrosten orgaaniset jäännökset ovat luonteeltaan johonkin määrin
välittäviä, on kaikkien paleontologien myöntämä tosiasia, että kahden
toistansa seuraavan muodostuman kivettymät ovat paljon läheisempää
sukua toisilleen kuin kahden toisistaan etäällä olevan muodostuman.
Pictet mainitsee tästä hyvin tunnettuna esimerkkinä sen, että eri
liitukerroksista löydettyjen organisten jäännösten yleinen
yhdenkaltaisuus on silmäänpistävä huolimatta siitä, että eri kerrokset
sisältävät eri lajeja. Tämä seikka yksinään näyttää yleisyytensä vuoksi
horjuttaneen Pictet'in uskoa lajien muuttumattomuuteen. Ken on
perehtynyt lajien nykyiseen levenemiseen maapallolla, ei yritä selittää
toisiaan seuraavissa muodostumissa olevien eri lajien suurta
yhdenkaltaisuutta sillä, että muinaisten alueiden fysilliset elinehdot
ovat pysyneet jotakuinkin samoina. Muistettakoon että elämänmuodot,
varsinkin meressä elävät, ovat muuttuneet miltei samoihin aikoihin
kaikkialla maailmassa, siis mitä erilaisimmissa ilmastoissa ja
elinehdoissa. Ottakaamme huomioon pleistoceniajan ilmaston suunnattomat
vaihtelut, ajan, joka käsittää koko jääkauden, ja kuinka vähän ne ovat
vaikuttaneet meren asujamiston lajinomaisiin muotoihin.

Polveutumisteorian mukaan on täysin ymmärrettävissä, miksi lähekkäin
olevien muodostumien kivettymät ovat toisilleen läheistä sukua, vaikka
ne luetaankin eri lajeiksi. Koska jokaisen muodostuman kerrostuminen on
usein keskeytynyt ja koska toisiaan seuraavien muodostumien välillä on
ollut pitkiä tyhjiä väliaikoja, emme saa, kuten edellisessä luvussa
olen koettanut osottaa, odottaa missään muodostumassa tapaavamme
kaikkia niitä välimuunnoksia, jotka liittävät toisiinsa aikakauden
alussa ja lopussa ilmestyneet lajit. Mutta me voimme odottaa tapaavamme
väliaikojen jäljestä, jotka vuosissa mitattuina ovat äärettömän pitkiä,
mutta geologisessa merkityksessä ainoastaan kohtalaisen pitkiä,
läheisiä sukulaismuotoja eli, kuten niitä muutamat kirjailijat ovat
nimittäneet, vastaavia lajeja; ja näitä me varmasti löydämmekin.
Lyhyesti sanoen, me löydämme juuri sellaisia todistuksia lajinomaisten
muotojen hitaasta ja tuskin huomattavasta muuttumisesta, kuin meillä on
oikeus odottaa löytävämme.



MUINAISTEN MUOTOJEN KEHITYSASTEESTA VERRATTUNA ELÄVIIN MUOTOIHIN.


Neljännessä luvussa olemme nähneet, että elollisten olentojen
elimistönosien erilaistumis- ja erikoistumismäärä, sittenkun olennot
ovat saavuttaneet täyden kehityksensä, on paras tähän saakka keksitty
mittapuu, jolla voimme arvostella niiden kehityksen täydellisyyttä eli
korkeutta. Olemme myöskin nähneet, että koska osien erilaistuminen
tuottaa etua jokaiselle olennolle, niin luonnollinen valinta pyrkii
kehittämään jokaisen olennon organisationin yhä erikoistuneemmaksi ja
täydellisemmäksi ja tässä merkityksessä yhä korkeammaksi; kumminkin se
voi jättää ennalleen monet olennot, joiden yksinkertainen ja
kehittymätön rakenne soveltuu niiden yksinkertaisiin elinehtoihin voipa
vielä joissakin tapauksissa taannuttaa eli yksinkertaistuttaa
elimistönrakenteen, kumminkin tehden olennot uusiin elintapoihin
paremmin soveltuviksi. Toisessa, yleisemmässä merkityksessä uudet lajit
ovat aina edeltäjiänsä korkeammalla, nimittäin siinä, että ne voittavat
olemassa-olon taistelussa kaikki ne vanhemmat muodot, joiden kanssa ne
joutuvat lähinnä kilpailemaan. Voimme tästä päättää, että jos maailman
eoceni-aikaiset asukkaat joutuisivat kilpailemaan nykyisten asukasten
kanssa jotenkin samanlaisessa ilmastossa, niin edelliset joutuisivat
tappiolle ja häviäisivät sukupuuttoon, ja että samoin kävisi
sekundari-ajan muodoille taistelussa eoceni-ajan muotoja vastaan sekä
paleozoisille muodoille taistelussa sekundari-ajan muotoja vastaan.
Luonnollisen valinnan teorian mukaan pitäisi siis nykyisten lajien olla
muinaisia korkeammalla kehitysasteella sekä elämän taistelussa
osottamansa voitokkaisuuden että elimiensä erikoistumisen vuoksi. Onko
näin laita? Paleontologien suuri enemmistö vastannee tähän myöntämällä,
ja näyttää siltä, että tämä vastaus on myönnettävä oikeaksi, joskin
sitä on vaikea todistaa.

Ei merkitse paljoa, jos tätä johtopäätöstä vastaan väitetään, että
muutamat lonkerojalkaiset (Brachiopoda) ovat vain lievästi muuntuneet
äärettömän kaukaisista geologisista ajoista ja että muutamat maalla
ja suolattomissa vesissä elävät nilviäiset ovat pysyneet miltei
samoina siitä ajasta alkaen, jolloin ne, mikäli tiedetään, ensinnä
ilmestyivät. Mitään voittamatonta vaikeutta ei tuota sekään, etteivät
Foraminifera-eläimet ole, kuten tohtori Carpenter väittää, edistyneet
elimistön-rakenteeltaan laurentinisen kauden jäljestä; sillä muutamat
yksinkertaiset eliöt voivat pysyä yksinkertaisiin elinehtoihinsa
soveltautuneina, ja mitkäpä olisivat paremmin niihin soveltautuneet
kuin nämä alhaiset alkueläimet? Siinä tapauksessa, että teoriaani
välttämättä sisältyisi elimistön-rakenteen edistyminen, olisivat
tuollaiset vastaväitteet sille tuhoisia. Samoin olisi laita, jos
voitaisiin todistaa mainittujen Foraminifera-eläinten syntyneen vasta
laurentinisella ajalla tai lonkerojalkaisten saaneen alkunsa
kambrisella ajalla; sillä tässä tapauksessa nuo eliöt eivät olisi
ehtineet kehittyä sille asteelle, millä ne silloin olivat. Mutta kun ne
ovat kehittyneet jollekin tietylle asteelle, ei jatkuva kehitys ole
luontaisen valinnan teorian mukaan mitenkään välttämätön, joskin niiden
on kunakin toistansa seuraavana aikakautena ollut lievästi
toisinnuttava, säilyttääkseen paikkansa elinehtojen lievästi
muuttuessa. Edellä mainittujen vastaväitteiden oikeutus riippuu
kysymyksestä, tiedämmekö todella, kuinka vanha maailma on ja koska eri
elämänmuodot ovat ensinnä ilmaantuneet; ja tästä kysymyksestä voitanee
kyllä kiistellä.

Onko luonnon organisationi kokonaisuudessaan edistynyt, on monessa
suhteessa vaikeasti ratkaistava ongelma. Geologian aikakirjat, jotka
ovat kaikilta ajoilta epätäydelliset, eivät ulotu kyllin kauas
taaksepäin osottaakseen erehtymättömän selvästi, että luonnon
organisationi on maapallon historian meille tunnettuna aikana suuresti
edistynyt. Luonnontutkijat eivät ole yksimielisiä siitäkään, mitä
nykyisten luokkien jäseniä on pidettävä luokkansa korkeimmalle
kehittyneinä muotoina; jotkut esim. pitävät rustokaloja eli haikaloja
korkeimpina kaloina, koska ne muutamilta tärkeiltä rakenteenosiltaan
lähenevät matelijoita, toiset taas pitävät teleostisia eli luukaloja
korkeimpina.

Ganoidit eli kiillesuomuiset ovat rustokalojen ja luukalojen välimuoto.
Jälkimäiset ovat nykyään lukumäärältään verrattomasti voitolla, mutta
muinoin oli olemassa vaan kiillesuomuisia rustokaloja. Riippuen siitä,
mitä mittapuuta käytetään, voidaan siis sanoa kalojen joko edistyneen
tai taantuneen elimistön-rakenteeltaan. Erilaisten perusmuotojen
toisiinsa vertaaminen tuntuu aivan toivottomalta, sillä kukapa voisi
sanoa, onko esim. mustekala korkeampi kuin mehiläinen -- tuo
hyönteinen, jolla suuren von Baer'in mielestä oli "tosiaankin
korkeammalle kehittynyt elimistö kuin kalalla, joskin toista
tyyppiä"? On varsin luultavaa, että äyriäiset, jotka eivät ole
luokkansa korkeimmalle kehittyneitä, voisivat monimutkaisessa
olemassaolo-taistelussa voittaa pääjalkaiset, korkeimmat nilviäiset; ja
tällaiset äyriäiset, vaikka eivät olekaan korkealle kehittyneet,
tulisivat olemaan hyvin korkealla sijalla luurangottomien eläinten
asteikossa, jos niitä arvosteltaisiin ratkaisevimman perusteen,
olemassaolo-taistelun lain mukaan. Paitsi asian luonnosta johtuvia
vaikeuksia, jotka tekevät vaikeaksi ratkaista, mitkä muodot ovat
organisationiltaan edistyneimmät, on edessämme vielä toinenkin pulma:
meidän ei tulisi verrata ainoastaan jonkin luokan korkeimpia jäseniä
kahdella aikakaudella -- joskin nämä epäilemättä ovat ensi sijassa
otettavat lukuun -- vaan meidän tulisi verrata kaikkia jäseniä, sekä
korkeita että alhaisia, kahdella aikakaudella. Eräällä etäisellä
aikakaudella eli suunnaton joukko korkeimpia ja alhaisimpia nilviäisiä,
pääjalkaisia ja lonkerojalkaisia; nykyään kummankin ryhmän lukumäärä on
suuresti supistunut, jotavastoin muiden nilviäisten, jotka ovat
elimistöltään näiden välimuotoja, on suuresti lisääntynyt. Tämän
johdosta muutamat luonnontutkijat väittävät nilviäisten olleen muinoin
korkeammalle kehittyneitä kuin nykyään. Mutta paljon pätevämmillä
syillä voi väittää päinvastaista, katsoen lonkerojalkaisten lukumäärän
suureen supistumiseen ja siihen, että nykyiset pääjalkaiset, vaikkakin
niiden lukumäärä on vähäinen, ovat elimistöltään korkeammalle
kehittyneet kuin niiden muinaiset edustajat. Meidän olisi myöskin
verrattava korkeiden ja alhaisten luokkien suhdelukuja kahtena eri
aikakautena: jos esim. nykyään olisi viisikymmentätuhatta
luurankoislajia ja jos tietäisimme, että jonakin aikaisempana
aikakautena on ollut ainoastaan kymmenentuhatta luurankoislajia,
täytyisi meidän pitää tätä korkeimman luokan jäsenmäärän kasvamista,
joka samalla tietäisi alhaisempien muotojen suurta vähenemistä,
ehdottomana elollisen maailman organisationissa tapahtuneena
edistyksenä. Näemme siis, kuinka toivottoman vaikeata on, kun
huomioonotettavat asianhaarat ovat näin monimutkaiset, tehdä tarkkoja
vertailuja eri aikakausien vaillinaisesti tunnettujen eläimistöjen
välillä, mitä organisationin kehitykseen tulee.

Käsitämme tämän vaikeuden selvemmin, jos tarkastamme määrättyjen
alueiden nykyistä eläimistöä ja kasvistoa. Siitä suunnattomasta
nopeudesta, jolla europalaiset lajit ovat viime aikoina levinneet
Uudessa Seelannissa, vallaten paikkoja, jotka aikaisemmin olivat
kotoisten lajien hallussa, meidän täytyy päättää, että jos kaikki
Ison-Britannian eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan
elämään saarella, niin suuri joukko brittiläisiä muotoja kotiutuisi
sinne täydellisesti, hävittäen monet kotoiset muodot sukupuuttoon.
Koska sen sijaan tuskin ainoakaan eteläisellä pallonpuoliskolla elävä
laji on metsistynyt missään Europan osassa, voimme epäillä, tokko siinä
tapauksessa, että kaikki Uuden Seelannin eläin- ja kasvilajit
päästettäisiin vapaudessaan elämään Isossa-Britanniassa, monikaan
niistä kykenisi syrjäyttämään kotoisia eläimiämme ja kasvejamme. Tältä
kannalta katsoen Ison-Britannian muodot ovat paljon korkeammalla
kehitysasteella kuin Uuden Seelannin. Mutta etevinkään luonnontutkija
ei olisi tutkimalla molempien maiden lajeja voinut ennakolta arvata
tätä tulosta.

Agassiz ja jotkut muut erittäin pätevät asiantuntijat väittävät
muinaisten eläinten jonkun verran muistuttavan samoihin luokkiin
kuuluvien nykyisten eläinten sikiöitä ja sukupuuttoon-kuolleiden
muotojen geologisen vuorojärjestyksen miltei kulkevan rinnan nykyisten
muotojen embryologisen kehityksen kanssa. Tämä käy erinomaisesti yhteen
teoriamme kanssa. Edempänä koetan osottaa, että täysinkehittynyt eläin
eroaa sikiöstä sen vaoksi, että muuntelut eivät ole kohdanneet eläintä
varhaisimmassa iässä, vaan myöhemmin ja että ne periytyvät jälkeläisiin
vastaavassa iässä. Täten sikiö pysyy miltei muuttumattomana, samalla
kuin täysinkehittynyt olento polvi polvelta yhä enemmän erkanee
kantamuodosta. Sikiössä on siis luonto säilyttänyt jonkinmoisen kuvan
lajin aikaisemmista kehitysasteista. -- Niin oikea kuin tämä käsitys
lieneekin, on kumminkin mahdollista, ettei sitä voida milloinkaan
sitovasti todistaa. Koska esim. vanhimmilla tunnetuilla imettäväisillä,
matelijoilla ja kaloilla on selvät luokkansa tunnusmerkit, joskaan
muutamat näistä vanhoista muodoista eivät eroa toisistaan aivan yhtä
jyrkästi kuin samojen ryhmien tyypilliset jäsenet nykyään, olisi turhaa
etsiä eläimiä joilla olisi luurankoisten sikiöissä havaittavat yhteiset
ominaisuudet, jollei mahdollisesti syvältä alhaisimpien kambristen
muodostumien alapuolelta löydettäisi kivettymistä rikkaita kerroksia --
löytö, josta on hyvin vähän toiveita.



SAMOJEN TYYPPIEN VUOROJÄRJESTYKSESTÄ SAMALLA ALUEELLA MYÖHÄISEMPINÄ
TERTIARIKAUSINA.


Clift osotti useita vuosia sitten, että Australian luolista löydetyt
kivettyneet imettäväiset olivat läheistä sukua tämän manteren
nykyisille pussieläimille. Etelä-Amerikassa on havaittu samantapainen
sukulaisuussuhde, kun useista La Platan osista on löydetty suunnattomia
haarniskakappaleita, joiden oppimattoman silmäkin heti huomaa
muistuttavan vyötiäisen luukilpiä; professori Owen onkin varsin
vakuuttavasti osottanut, että useimmat tässä seudussa niin lukuisat
kivettyneet imettäväiset ovat sukua Etelä-Amerikan nykyisille
imettäväistyypeille. Tämän sukulaisuuden havaitsee vielä selvemmin
siinä oivallisessa kivettymäkokoelmassa, jonka Lund ja Clausen ovat
keränneet Brasilian luolista. Kaikki nämä seikat tekivät minuun niin
vakuuttavan vaikutuksen, että vv. 1839 ja 1845 pontevasti painostin
tätä "tyyppien vuorojärjestyslakia" ja "saman manteren kuolleiden ja
elävien muotojen sukulaisuutta." Professori Owen on sittemmin osottanut
saman lain koskevan vanhan maailman imettäväisiä. Me havaitsemme tämän
lain myöskin Uuden Seelannin jättiläismäisistä, sukupuuttoon kuolleista
linnuista, joiden jäännökset sama tiedemies on jälleen liittänyt
kokoon, ja Brasilian luolista löydetyistä linnuista. Woodward on
osottanut lain sitäpaitsi pitävän paikkansa merikotiloihin nähden,
mutta koska useimmat nilviäiset ovat hyvin laajalle levinneitä, ei sitä
ole helppo niistä huomata. Muitakin tapauksia saattaisi vielä mainita,
esim. Madeiran sukupuuttoon hävinneiden ja nykyisten maakotiloiden
suhteet toisiinsa sekä Aralo-Kaspian meren murtovesien sukupuuttoon
kuolleiden ja elävien vesikotiloiden välillä vallitsevat suhteet.

Mitä siis merkitsee tämä tärkeä laki, että samat tyypit seuraavat
toisiansa samoilla alueilla? Liian rohkeata olisi, jos verrattuamme
Australian nykyistä ilmastoa Etelä-Amerikan samalla leveysasteella
olevien seutujen ilmastoon tahtoisimme selittää näiden kahden
mannermaan asujanten erilaisuuden johtuvan erilaisista fysillisistä
elinehdoista ja toisaalta kunkin mantereen samojen perusmuotojen
yhdenmukaisuuden myöhäisempinä tertiarikausina johtuvan samanlaisista
elinehdoista. Ei myöskään voida väittää miksikään muuttumattomaksi
laiksi, että pussieläinten varsinainen tai yksinomainen kotiseutu on
Australia tai että Edentata-lahkoon kuuluvat eläimet ja muut
amerikalaiset muodot olisivat yksinomaan Etelä-Amerikan tuotteita.
Sillä me tiedämme, että Europassa muinoin eli lukuisasti pussieläimiä,
ja aikaisemmin mainituissa julkaisuissani olen osottanut, että
maa-imettäväisten levenemissuhteet olivat muinoin Amerikassa
toisenlaiset kuin nykyään. Pohjois-Amerikassa asusti muinoin suureksi
osaksi samanlainen eläimistö kuin nykyisessä Etelä-Amerikassa ja
eteläisen manterenpuoliskon eläimistö oli muinoin läheisempää sukua
pohjoisen manterenpuoliskon eläimistölle kuin nykyään. Samoin tiedämme
Falconer'in ja Cautleyn löytöjen nojalla, että pohjois-lntian
imettäväiset olivat muinoin lähempänä Afrikan imettäväisiä. Samanlaisia
tosiasioita voisimme mainita myöskin merieläinten levenemisestä.

Laki samojen tyyppien pitkäaikaisesta, mutta ei muuttumattomasta
jatkuvaisuudesta samoilla alueilla saa ilman muuta selityksensä
polveutumisteorian avulla. Sillä jokaisen maapallon seudun asukkaiden
pyrkimyksenä on ilmeisesti jättää tähän seutuun lähinnä seuraavaksi
ajanjaksoksi niille läheistä sukua olevia, joskin hiukan toisintuneita
jälkeläisiä. Jos toisen manteren asukkaat ovat muinoin suuresti
eronneet toisen manteren asukkaista, täytyy toisintuneiden jälkeläisten
yhä vielä erota toisistaan jotenkin samalla tavalla ja saman verran.
Mutta hyvin pitkien ajanjaksojen kuluttua ja suurten maantieteellisten
muutosten jälkeen, jotka aiheuttavat suuria maahan- ja maastamuuttoja,
väistyvät heikommat muodot vallitsevampien muotojen tieltä, eivätkä
elollisten olentojen levenemissuhteet näin ollen koskaan ole
pysyväisiä.

Joku saattaa kenties ivallisesti kysyä, oletanko Megatheriumin ja
muiden sille sukua olevien suunnattoman suurten hirviöiden, jotka
muinoin elivät Etelä-Amerikassa, jättäneen sellaisia huonontuneita
jälkeläisiä kuin laiskiaisen, vyötiäisen ja muurahaiskarhun. Tällaista
en ensinkään ole tahtonut väittää. Nuo suunnattomat eläimet ovat
tykkänään hävinneet sukupuuttoon, jättämättä mitään jälkeläisiä. Mutta
Brasilian luolissa on paljon sukupuuttoon kuolleita lajeja, jotka ovat
kooltaan ja kaikilta muilta ominaisuuksiltaan läheistä sukua
Etelä-Amerikassa vielä nykyisin eläville lajeille; ja jotkut näistä
kivettymistä voivat olla nykyisten lajien todellisia esi-isiä. Älköön
unohdettako, että teoriamme mukaan kaikki saman suvun lajit ovat saman
lajin jälkeläisiä. Jos siis jostakin geologisesta muodostumasta
löydettäisiin kuusi sukua, joissa kussakin olisi kahdeksan lajia ja jos
seuraavasta muodostumasta jälleen löydettäisiin kuusi edellisille
läheistä eli niitä "edustavaa" sukua, joissa kussakin olisi saman
verran lajeja, voisimme päättää yleensä vain yhden lajin kustakin
vanhemmasta suvusta jättäneen toisintuneita jälkeläisiä, jotka
muodostaisivat uudet, useita lajeja käsittävät suvut; kunkin suvun muut
seitsemän lajia olisivat kuolleet sukupuuttoon jättämättä mitään
jälkeläisiä. Vielä paljon yleisempi olisi sellainen tapaus, että
ainoastaan kaksi tai kolme lajia, jotka kuuluisivat kahteen tai kolmeen
kuudesta vanhemmasta suvusta, olisivat uusien sukujen vanhemmat; muut
lajit ja muut vanhat suvut olisivat siinä tapauksessa kokonaan kuolleet
sukupuuttoon. Häviävissä lahkoissa, sellaisissa kuin Etelä-Amerikan
Edentata, joissa sukujen ja lajien lukumäärä on vähenemässä, jättävät
vielä harvemmat suvut ja lajit jälkeensä toisintuneita veriheimolaisia.



JÄLKIKATSAUS X:EEN JA XI:EEN LUKUUN.


Olen koettanut osottaa, että geologian aikakirjat ovat äärettömän
vaillinaiset; että ainoastaan vähäinen osa maapalloa on tarkoin
geologisesti tutkittu; että ainoastaan määrätyt luokat elollisia
olentoja ovat säilyneet kivettyminä; että museoissamme säilytettyjen
yksilöjen ja lajien lukumäärä ei ole kerrassaan mitään verrattuna
niiden sukupolvien lukumäärään, joiden on täytynyt seurata toinen
toistaan yhden ainoan kerrostuman muodostuessa; että, koska tuskin
muulloin kuin merenpohjan laskeutumiskausina on voinut muodostua
kivettyneistä lajeista rikkaita maatumia, jotka ovat olleet kyllin
paksuja kestääkseen vastaisuudessa vaikuttavia kuluttavia voimia, on
useimpien toisiaan seuraavien kerrostumien välillä täytynyt kulua
pitkiä väliaikoja; että sukupuuttoon-häviäminen on todennäköisesti
ollut suurempi laskeutumiskausina ja että muuntelu on ollut vilkkaampaa
kohoamiskausina, joista geologia antaa meille vaillinaisempia tietoja;
ettei kunkin yksityisen kerroksen muodostuminen ole tapahtunut
keskeytymättä; että se aika, jonka kuluessa kukin kerrostuma on
syntynyt, on kenties lyhyt verrattuna lajinomaisten muotojen
elinaikaan; että maahanmuutoilla on ollut tärkeä osansa uusien lajien
ensi ilmaantumisessa joissakin seuduissa ja muodostumissa; että
laajalle levinneet lajit ovat muunnelleet enin ja ovat useimmin
synnyttäneet uusia lajeja; että muunnokset ovat alussa olleet
paikallisia; ja vihdoin, että, vaikka jokaisen lajin on täytynyt kulkea
monien siirtymäasteiden lävitse, ne aikakaudet, joina se on ollut
muuntelun alaisena, ovat todennäköisesti -- joskin vuosissa mitattuina
pitkät -- olleet lyhyet verrattuina niihin aikakausiin, joina laji on
pysynyt muuttumattomana. Kaikki nämä syyt yhdessä lienevät omansa
suureksi osaksi selittämään, miksi emme, -- joskin tapaamme useita
välirenkaita -- tapaa äärettömän paljon muunnoksia, jotka liittäisivät
toisiinsa kaikki sukupuuttoon kuolleet ja elävät muodot äärettömän
hienoin astevivahduksin. Sitäpaitsi meidän tulee aina pitää
mielessämme, että jokaista kahden muodon liiterengasta, joka
mahdollisesti löydetään, pidetään uutena erikoisena lajina, jollei
kenties koko ketjua voida täydellisesti uudelleen liittää kokoon; sillä
eihän ole olemassa mitään varmaa tunnusta, jonka avulla voisimme
erottaa toisistaan lajit ja muunnokset.

Ken ei myönnä oikeaksi mielipidettämme geologian kertomuksen
vaillinaisuudesta, voi täydellä syyllä hyljätä koko teoriamme. Sillä
hänen täytyy turhaan kysyä itseltään, missä ne lukemattomat
siirtymämuodot ovat, jotka muinoin liittivät toisiinsa saman suuren
muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista löydetyt läheiset
sukulaismuodot eli vastaavat lajit. Hän ei usko, että toisiaan
seuraavia muodostumia erottavat äärettömän pitkät ajanjaksot; hän
saattaa jättää huomioonottamatta, kuinka tärkeä osa maahanmuutolla on
ollut, kun on kysymyksessä jonkin suuren alueen, kuten esim. Europan
muodostumat. Hän voi vedota kokonaisten lajiryhmien äkilliseen -- mutta
usein ainoastaan näennäisesti äkilliseen -- esiintymiseen. Hän voi
kysyä, missä niiden äärettömän lukuisien eliöiden jäännökset ovat,
joiden on täytynyt olla olemassa kauan ennen kambrisen muodostuman
syntymistä. Me tiedämme nykyään, että tuohon aikaan oli olemassa
ainakin yksi eläin. Mutta viimeiseen kysymykseen voin vastata
ainoastaan lausumalla olettamuksen, että valtameremme ovat tosin
äärettömän pitkät ajat aaltoilleet siellä, missä ne nykyäänkin
aaltoilevat ja että kohoavat ja laskeutuvat manteremme ovat jo
kambrisen ajan alusta sijainneet siellä, missä ne nykyään sijaitsevat,
mutta että maailma kauan ennen tuota aikakautta näytti aivan
toisenlaiselta, ja että vanhemmat manteret, jotka olivat muodostuneet
vanhemmista kerroksista kuin mitkään meille tunnetut, ovat enää
olemassa ainoastaan toisenmuotoisiksi muuttuneina jäännöksinä tai ovat
hautautuneet valtamerien alle.

Jos jätämme sikseen nämä vaikeudet, pitää paleontologia muuten
pääpiirteissään oivallisesti yhtä teoriamme kanssa, jonka mukaan lajit
polveutuvat toisista lajeista muuntelun ja luontaisen valinnan
vaikutuksesta toisintuen. Tämä teoria selittää meille, miksi uudet
lajit ilmaantuvat vähitellen ja yksi erältään, miksi ei eri luokkiin
kuuluvien lajien välttämättä tarvitse muuttua samanaikaisesti eikä yhtä
nopeasti ja yhtä suuressa määrässä, vaikkakin ne kaikki ajan pitkään
jonkunverran toisintuvat. Vanhojen muotojen sukupuuttoon häviäminen on
miltei välttämätön seuraus uusien syntymisestä. Me voimme käsittää,
miksi jokin laji kerran kadottuaan ei milloinkaan ilmaannu uudelleen.
Lajiryhmien lukumäärä lisääntyy hitaasti ja niiden elinaika on
eripituinen, sillä toisintuminen tapahtuu välttämättömyyden pakosta
hitaasti ja riippuu useista monimutkaisista asianhaaroista. Laajoihin
ja vallitseviin luokkiin kuuluvien valtalajien pyrkimyksenä on jättää
paljon toisintuneita jälkeläisiä, jotka muodostavat uusia alaryhmiä ja
ryhmiä. Näiden muodostuessa lajit, jotka kuuluvat vähemmän
elinvoimaisiin ryhmiin, ovat yhteisiltä esivanhemmilta perityn
huonommuutensa vuoksi taipuvaisia kuolemaan sukupuuttoon, jättämättä
mitään toisintuneita jälkeläisiä. Mutta kokonaisen lajiryhmän
täydellinen sukupuuttoon häviäminen on usein tapahtunut hyvin hitaasti,
koska muutamat jälkeläiset ovat kauan pysyneet elossa suojatuilla ja
eristetyillä asuinpaikoilla. Kun jokin ryhmä on kerran tykkänään
hävinnyt, ei se milloinkaan ilmaannu uudelleen, koska polveutumisketju
silloin on katkennut.

Me voimme käsittää, miksi vallitsevat muodot, jotka ovat laajalle
levinneitä ja tuottavat runsaimman määrän muunnoksia, pyrkivät
kansottamaan maailman samansukuisilla, mutta toisintuneilla
jälkeläisillään; ja näiden onnistuu yleensä työntää tieltänsä ryhmät,
jotka ovat niitä heikommat olemassaolo-taistelussa. Tämän vuoksi
näyttää pitkien ajanjaksojen kuluttua siltä, kuin maapallon asujamet
olisivat muuttuneet samanaikuisesti.

Me voimme käsittää, miksi kaikki elämänmuodot, sekä entiset että
nykyiset, muodostavat vain muutamia harvoja suuria luokkia. Voimme
käsittää ominaisuuksien jatkuvasta erilaistumispyrkimyksestä johtuvan,
että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä eroaa
nykyään elävistä muodoista. Samoin myös sen, miksi muinaiset
sukupuuttoon hävinneet muodot usein täyttävät nykyisten lajien välillä
olevia aukkoja, joskus sulattaen yhdeksi kaksi ryhmää, jotka ennen on
erotettu toisistaan, mutta useimmiten niitä vain hieman toisiinsa
lähentäen. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä useammin se johonkin
määrin on nykyään eroavien ryhmien välittäjänä, sillä kuta vanhempi se
on, sitä lähempänä se on ja sitä enemmän se siis muistuttaa noiden
sittemmin niin jyrkästi erilleen, kehittyneiden ryhmien yhteistä
kanta-isää. Sukupuuttoon hävinneet muodot ovat harvoin nykyisten
muotojen suoranaisia välimuotoja; ne ovat niiden välittäjinä ainoastaan
pitkää ja mutkallista tietä muiden sukupuuttoon hävinneiden ja eroavien
muotojen kautta. Me käsitämme selvästi, miksi lähekkäin olevien
muodostumien organiset jäännökset ovat toisilleen läheistä sukua, sillä
onhan niillä yhteinen sukujohto. Ja samoin voimme käsittää, miksi väli
muodostuman jäännöksillä on välimuotoluonne.

Maan asukkaat ovat sen historian jokaisena aikakautena voittaneet
elämän taistelussa edeltäjänsä ja ovat siis sikäli näitä korkeammalla
kehitysasteella, jotapaitsi niiden rakenne on yleensä enemmän
erikoistunut; tämä selittänee, miksi paleontologit yleensä arvelevat
luonnon organisation kokonaisuudessaan edistyneen. Sukupuuttoon
hävinneet muinaiset eläimet muistuttavat jonkun verran samaan luokkaan
kuuluvien myöhäisempien eläinlajien sikiöitä, ja tähän ihmeelliseen
tosiasiaan antaa teoriamme yksinkertaisen selityksen. Samojen
rakenteen-perusmuotojen toisiansa-seuraaminen samoilla alueilla
myöhäisempinä geologisina aikakausina menettää salaperäisyytensä ja
tulee ymmärrettäväksi perinnöllisyyslain avulla.

Jos geologian aikakirjat todellakin ovat niin epätäydelliset, kuin
monet arvelevat -- ja varmaa on, ettei ainakaan voida osottaa niiden
olevan paljoa täydellisempää -- menettävät luonnollisen valinnan
teoriaa vastaan tehdyt tärkeimmät vastaväitteet merkityksensä suureksi
osaksi tai kokonaan. Sitävastoin kaikki paleontologian peruslait
osottavat mielestäni selvästi lajien saaneen alkunsa tavallisen
polveutumisen kautta: vanhat muodot ovat syrjäytyneet uusien,
parantuneiden elämänmuotojen tieltä, jotka muuntelu ja kelvollisinten
eloon-jäämisen laki on luonut.



XII LUKU.

MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN.


Fysillisten elinehtojen muutokset eivät voi selittää nykyistä
levenemistä. -- Maantieteellisten esteiden merkitys. -- Saman manteren
eliöiden keskinäinen sukulaisuus. -- Luomiskeskukset. -- Ilmaston ja
pinnanmuutosten sekä satunnaisten syiden aiheuttama leveneminen. --
Jääkaudella tapahtunut leveneminen. -- Jääkausi pohjoisessa ja
etelässä.


Tarkastaessamme elollisten olentojen levenemistä maapallolla teemme
kaikkein ensinnä sen tärkeän huomion, etteivät ilmastolliset eivätkä
muut fysilliset elinehdot voi täysin selittää eri seutujen asukasten
yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Viime aikoina ovat miltei kaikki
tiedemiehet, jotka ovat kysymystä tutkineet, tulleet tähän
johtopäätökseen. Yksistään Amerikan manner riittää todistamaan tämän,
sillä jos erotamme pois mantereen arktiset ja pohjoiset lauhkeat
osat, on kaikkien tiedemiesten yksimielisen mielipiteen mukaan
maantieteellisen levenemisen kaikkein tärkeimpiä perusjaotuksia jako
Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Mutta kulkiessamme yli Amerikan
laajan mannermaan Yhdysvaltojen keskiosista mannermaan äärimäiseen
eteläkärkeen, tapaamme mitä erilaisimpia elinehtoja: kosteita alueita,
kuivia erämaita, korkeita vuoristoja, ruohoaroja, metsiä, soita, järviä
ja suuria jokia miltei kaikenlaisissa ilmastoissa. Vanhassa Maailmassa
tuskin tapaamme ilmastosuhteita tai elinehtoja, joilla ei Uudessa
Maailmassa olisi vastinetta -- ainakin niin läheistä, kuin saman lajin
yksilöt yleensä vaativat. Epäilemättä voidaan Vanhassa Maailmassa
osottaa pieniä alueita, jotka ovat kuumempia kuin mitkään alueet
Uudessa Maailmassa, mutta näiden eläimistö ei eroa ympäröivien alueiden
eläimistöistä; sillä harvoin tapaamme eliöryhmän rajottuneena pienelle
alueelle, jonka elinehdot ainoastaan lievästi eroavat ympäristön
elinehdoista. Mutta kuinka erilaisia ovatkaan Uuden ja Vanhan Maailman
eliöt huolimatta vallitsevien elinehtojen yleisestä vastaavaisuudesta!

Eteläisellä pallonpuoliskolla tapaamme, verratessamme toisiinsa laajoja
alueita Australiassa, Etelä-Afrikassa ja läntisessä Etelä-Amerikassa
25:en ja 35:en leveysasteen välillä seutuja, joissa vallitsevat aivan
samanlaiset elinehdot, mutta kumminkin on mahdotonta osottaa kolmea
eläimistöä ja kasvistoa, jotka enemmän eroisivat toisistaan. Voimme
myöskin verrata toisiinsa Etelä-Amerikassa 35:stä leveysasteesta
etelään ja 25:stä leveysasteesta pohjoiseen eläviä eliöitä, joita siis
erottaa kymmenen leveysasteen levyinen vyöhyke, mutta jotka kumminkin
ovat verrattomasti läheisempää sukua toisilleen kuin Australian tai
Afrikan miltei samanlaisessa ilmastossa eläville eliöille. Samanlaisia
tapauksia voisimme mainita myöskin meren asukkaiden joukosta.

Toinen tärkeä seikka, joka kiinnittää huomiotamme luodessamme
yleiskatsauksen eliöiden maantieteelliseen levenemiseen on se, että
kaikenlaiset rajat ja vapaata siirtymistä ehkäisevät esteet ovat
läheisessä ja tärkeässä suhteessa eri seutujen asukasten
erilaisuuksiin. Tätä osottaa Uuden ja Vanhan Maailman miltei kaikkien
maa-eliöiden suuri erilaisuus, paitsi mannerten pohjois-osissa, missä
manteret miltei yhtyvät ja missä ilmaston ollessa hieman nykyisestä
eroava, pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot ovat voineet vapaasti
siirtyä mantereelta toiselle, kuten nykyään varsinaiset arktiset
muodot. Samaa osottaa Australian, Afrikan ja Etelä-Amerikan
asukasten suuri eroavaisuus samoilla leveysasteilla, sillä nämä
manteret ovat niin eristetyt toisistaan kuin mahdollista. Kullakin
mantereella havaitsemme saman seikan. Korkeiden ja yhdenjaksoisten
vuoristoalueiden, suurten erämaiden, jopa leveiden jokienkin
vastakkaisilla puolilla tapaamme erilaisia asujamia. Mutta koska
vuoriharjanteet, erämaat y.m. eivät ole yhtä ylipääsemättömiä eivätkä
nähtävästi yhtä vanhaa alkuperää kuin mannermaita erottavat valtameret,
ovat eroavaisuudet paljon vähäpätöisemmät kuin ne, jotka ovat ominaisia
eri mannerten asukkaille.

Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain.
Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia
ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat
kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin
osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman
kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että
kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen
leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta
pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen
esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä
saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä
on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina
vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa;
mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko
maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin
erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä
saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään
ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria
tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon
ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme
tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta
vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille
länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten
merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat
monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia
yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja
Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.

Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman
manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit
ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö
pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä
lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan
esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä
olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia,
toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee
lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia
säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta
ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia.
Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji
(amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen
samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä
emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella.
Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet,
joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja
jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat
erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille
huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme
katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa,
vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran.
Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan
rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden
asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia
lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme
amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja
ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman
mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta
ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton
fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä
kysymään, mikä tuo yhdysside on.

Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä
varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan
vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei
samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan
katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta
toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten
fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien
suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen
siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina
ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä,
missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen
säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa
kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat
ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä
merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle
valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja
yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta
kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä,
että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja.
Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne
usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi
ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja
muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä
heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.

Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän
kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on
riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen
vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa
elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri.
Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään
kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka
myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä
tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen
ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin
seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät
olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä
määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä
luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei
samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka,
samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta
paljoa tai ensinkään.

Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla
yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla
maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä
sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien
kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan
peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten
ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista
ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet
mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa
suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä
seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin
yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään
asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla,
sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut
syntyä erilajisista vanhemmista.



LUOMISKESKUKSISTA.


Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon
pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla,
vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin
vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä
niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt
tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt
yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella
selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin
luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo
ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa
tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa
kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen
välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta
toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus
tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä,
että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden
elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan
osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä
imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa.
Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian
nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet
epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji
olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan
Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä?
Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja
kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset
kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon
toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että
imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla
on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja
katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja
silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että
lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole
kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot,
useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut
rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat
tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden
lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan
seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue
on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme
askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan
vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan
aluksi, rajottuneet samaan seutuun.

Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista
on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa
yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin
laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat
sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää,
kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne
maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt
tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet
monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän
on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa
levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa
laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen
tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella
ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman
pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään
kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää
kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo
ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen
tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia,
käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että
samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä
arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa
luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja
kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla
ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen
penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia
tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla
maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen
laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on
mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme
muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä
levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.

Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa
erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko
suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua
yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja
samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa
tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia,
vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus
aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta
seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea
sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän
selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja
muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta,
aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden
jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua
mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä
riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää.
Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei
paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin
syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen
olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."

Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia,
on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä,
nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä
ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten
jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä.
Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan
pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan
seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet
toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden
yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla
toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt
polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa
tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti
pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät
samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta
jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa,
eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua
siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta.
Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen
juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta
eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta
parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta
valinnasta ja harjottamisesta.

Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka
tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle,
on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.



LEVENEMISTAYAT.


Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä
kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon
tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla
valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa
vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on
aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen
valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa
hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt
olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi
merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut
meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on
aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on
aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti
mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei
ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut
nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien
Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan
yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan
yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja
siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren
johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat
luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan
saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä
käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen
mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli
kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin
suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien
eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista
maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei
sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja
ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä
aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten
yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita
nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien
eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä
osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä
lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa
täydelleen myönnetään -- niinkuin kerran on tapahtuva -- että
jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa
myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme
jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa
ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa
useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä
ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä
toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät
levenemisseikat -- kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla
puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan
useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden
nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien
imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka
osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren
syvyys -- nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että
myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia
suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen
kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin
valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet
vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet
mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä
vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat
vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa
mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin
vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista
kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista
röykkiöistä.

Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista
levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava
tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin.
Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin
huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että
meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin
tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia
kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät
meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että
87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan.
Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon
heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja
yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden
vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja
Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä
oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla
siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne
olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä
suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä,
siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua,
mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui,
että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia
siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin
runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät
upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen
ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan
pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja
itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine
marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet
itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa
päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen.
Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut
näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää
vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät
kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli
28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen
kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista
44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää
säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on
mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl.
penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan
voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl.
penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos
maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.

Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka
kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet
laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin
ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit.
Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun
käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten
kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee
vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta,
että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin
hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän
olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon
kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui
42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä
ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin
kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että
jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät
kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen
itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat
kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai -hedelmäiset kasvit,
joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas
levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.

Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia
puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka
sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten
asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien
puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana
kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on
kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä
multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan
irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin
50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta,
joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia;
voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa,
että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa
joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan
elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet
ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat,
mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä
ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.

Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä.
Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky
kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella
olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35
engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen
suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta,
että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun
ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat
vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden
kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä
pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta
ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin
seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä -- kuten
kokeiden avulla olen todennut -- vähimmässäkään määrässä vahingoita
siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on
niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin
tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli
saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman
pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos
ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun
revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt
nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai
kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten
tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä
siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan
siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa;
ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista
tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden
kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein
kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen.
Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan
ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja
pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne
pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät
itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.

Tuuli kuljettaa usein heinäsirkkoja kauas merelle. Itse tavotin erään
370 engl. penikulman päässä Afrikan rannikolta ja olen kuullut muiden
tavottaneen niitä vielä kauempana rannikolta. Rev. R.T. Love on
ilmottanut Sir C. Lyell'ille, että v. 1844 Madeiran saarelle ilmestyi
heinäsirkkoja. Niitä oli äärettömät parvet, joissa heinäsirkat olivat
yhtä taajassa kuin lumihiutaleet raivokkaimmassa lumimyrskyssä, ja
parvet ulottuivat niin kauas kuin kaukoputkella saattoi nähdä. Kolme,
neljä päivää ne hitaasti kiersivät suunnattoman ellipsin muotoista
rataa, jonka lävistäjä oli vähintäin viisi tai kuusi engl. penikulmaa,
ja yöksi ne asettuivat suurempiin puihin, jotka ne kokonaan peittivät.
Ne hävisivät sitten merelle yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin,
eivätkä ole sen koommin vierailleet saarella. Eräissä seuduissa
Natalissa arvelevat jotkut maanviljelijät, joskin ilman riittäviä
todisteita, että suuret heinäsirkkaparvet, jotka siellä usein
vierailevat, jättävät heinäaroille ulostustensa mukana vahingollisia
siemeniä. Tämän johdosta lähetti Mr. Weale minulle kirjeessä pienen
paketin, joka sisälsi kuivaneita heinäsirkan ulostuksia, ja näistä
erotin mikroskoopin avulla useita siemeniä ja kasvatin niistä seitsemän
ruohokasvia, jotka kuuluivat kahteen eriheimoiseen lajiin. Sellainen
heinäsirkkaparvi kuin tuo Madeiralla vieraillut voi siis helposti
välittää eri kasvilajien leviämistä kaukana manteresta oleville
saarille.

Vaikka lintujen nokat ja jalat tavallisesti ovatkin puhtaat, saattaa
niissä kumminkin toisinaan olla kuivanutta multaa ja savea. Kerran
irrotin 61 ja toisen kerran 21 graania kuivanutta savea erään peltopyyn
jalasta, ja savessa oli virnansiemenen kokoinen piikivi. Ja vielä
kuvaavampi esimerkki: Eräs ystäväni lähetti minulle lehtokurpan koiven,
johon oli takertunut pieni ainoastaan yhdeksän graanin painoinen kuiva
multakokkare, ja tässä oli erään kortekasvin (Juncus bufonius) siemen,
joka iti ja kehittyi kasviksi. Mr. Swaysland Brightonista, joka
viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa on tarkasti seurannut
muuttolintujamme, on kertonut minulle usein ampuneensa västäräkkejä ja
taskuja (Saxicolae) heti niiden saavuttua rannoillemme, ennenkuin ne
vielä olivat laskeutuneet maahan, ja hän on usein havainnut niiden
jaloissa pieniä maakokkareita. Monet tapaukset osottavat, kuinka multa
usein sisältää siemeniä. Niinpä prof. Newton lähetti minulle
punajalkaisen peltopyyn (Caccabis rufa) jalan; lintu oli ollut
haavoittunut eikä voinut lentää ja sen jalkaan oli takertunut kova
multakokkare, joka painoi 6 1/2 unssia. Multakokkaretta oli säilytetty
kolme vuotta, mutta kun se muserrettiin hienoksi, kasteltiin ja pantiin
lasikellon alle, nousi siitä kokonaista 82 kasvia. Näiden joukossa oli
12 yksisirkkaista, m.m. tavallinen kaura, ja 70 kaksisirkkaista, jotka
nuorista lehdistä päättäen kuuluivat ainakin kolmeen eri lajiin. Kun
meillä on tällaisia tosiasioita silmäimme edessä, voimmeko epäillä,
että niiden monien lintujen, joita myrsky joka vuosi kuljettaa yli
aavojen valtamerten ja jotka joka vuosi muuttavat -- esim. miljoonat
viiriäiset Välimeren yli -- täytyy toisinaan kuljettaa muutamia
siemeniä, joita on mullan mukana takertunut niiden nokkaan tai
jalkoihin. Myöhemmin palaan vielä uudelleen tähän asiaan.

Jäävuoret kuljettavat, kuten tunnettua, usein mukanaan maata ja kiviä,
vieläpä toisinaan pensaita, puita ja linnun pesiä. On tuskin epäilystä
siitä, että ne, kuten Lyell on arvellut, toisinaan ovat kuljettaneet
siemeniä toisista arktisista tai antarktisista seuduista toisiin ja
jääkaudella toisista lauhkean vyöhykkeen seuduista toisiin. Koska
Azoreilla on suuri joukko Europassa tavattavia kasveja, verrattuna
muihin lähempänä mannerta oleviin Atlantin saariin, ja koska niillä on
leveysasteeseen verraten hieman pohjoinen luonne (kuten H.G. Watson on
huomauttanut), arvelin näiden saarten osaksi saaneen kasvistonsa jäiden
mukana tulleista siemenistä jääkaudella. Pyynnöstäni Sir C. Lyell
kirjoitti Hartung'ille, tiedustellen häneltä oliko hän näillä saarilla
nähnyt yksinäisiä kallionmöhkäleitä ja hän vastasi tavanneensa niillä
suuria irtonaisia graniittilohkareita ja muita vuorilajeja, joita ei
muuten tässä saaristossa tavata. Tästä voimme huoleti tehdä sen
johtopäätöksen, että jäävuoret muinoin toivat muassaan kallioita näille
keskellä valtamerta sijaitseville saarille ja on ainakin mahdollista,
että ne ovat niille kuljettaneet joitakuita pohjoismaisten kasvien
siemeniä.

Ottaen huomioon mainitut eri levenemiskeinot ja muut epäilemättä
vastedes keksittävät tavat, joilla kasvien siemenet ovat vuodesta
vuoteen kymmenien tuhansien vuosien kuluessa levinneet, olisi
mielestäni todella kummallista, jolleivät kasvit olisi siten levinneet
laajalle. Näitä kuljetustapoja kutsutaan toisinaan satunnaisiksi, mutta
tämä ei ole aivan oikea sana: merenvirrat eivät ole satunnaisia eikä
vallitsevien tuulien suunta ole satunnainen. On huomattava, että tuskin
mikään kuljetuskeino voi kuljettaa siemeniä kovin pitkiä matkoja, koska
siemenet menettävät itäväisyytensä, jos ne kovin kauan saavat liota
merivedessä; ne eivät myöskään voi kulkeutua kovin etäälle lintujen
kuvuissa ja suolistossa. Kumminkin voivat siemenet täten tilapäisesti
kulkeutua muutamien satojen engl. penikulmien levyisten merenulappain
ylitse, saarelta toiselle tai mantereelta läheiselle saarelle, mutta ei
mantereelta toiselle merentakaiselle mantereelle. Eri mantereiden
kasvistot eivät tällaisten levenemiskeinojen vaikutuksesta sekaannu
toisiinsa, vaan pysyvät erilaisina, kuten ne nykyäänkin ovat.
Merenvirrat eivät suuntansa vuoksi voi milloinkaan kuljettaa siemeniä
Pohjois-Amerikasta Britanniaan, vaikka ne voivat kuljettaa
ja kuljettavatkin siemeniä Länsi-Intian saaristosta meidän
länsirannikoillemme, missä ne, jolleivät olisikaan menettäneet
itäväisyyttään kauan suolaisessa vedessä liottuaan, eivät voi kestää
meidän ilmastoamme. Miltei joka vuosi ajaa tuuli jonkun maalinnun yli
Atlantin valtameren Pohjois-Amerikasta Irlannin ja Englannin
länsirannikolle. Mutta nämä harvinaiset matkailijat voivat kuljettaa
mukanaan siemeniä vain yhdessä tapauksessa, nimittäin jos niiden
nokkaan tai jalkoihin on tarttunut multaa, mikä on harvinainen sattuma.
Ja kuinka pieni on tässäkin tapauksessa mahdollisuus, että siemen
putoaa suotuisaan maahan ja itää! Mutta joskaan sellainen lajeista
runsas saari kuin Iso-Britannia ei, mikäli tiedetään, ole viimeisten
vuosisatojen kuluessa näiden tilapäisten levenemiskeinojen välityksellä
saanut uusia asukkaita Europasta tai joltakin muulta mantereelta, olisi
suuri erehdys otaksua, ettei joku lajeista köyhä, joskin kauempana
mantereesta sijaitseva saari, voi saada uusia asukkaita samojen
levenemiskeinojen avulla. Satojen siemen- tai eläinlajien joukossa,
jotka kulkeutuvat jollekin saarelle, vaikka tämä olisi lajeista paljon
köyhempi kuin Iso-Britannia, ei kenties ole kuin yksi ainoa, joka niin
soveltuu uuteen kotiseutuunsa, että se sinne kotiutuu. Mutta tällä ei
mitenkään ole todistettu, etteivät siemenet ole voineet levitä
tilapäisin kuljetuskeinoin pitkien geologisten aikakausien kuluessa
saaren vähitellen kohotessa merestä, ennenkuin se oli saanut täyden
asukasmääränsä. Maan ollessa miltei paljaana ja ainoastaan harvojen
hävittävien hyönteisten ja lintujen eläessä saarella tai sen ollessa
kokonaan ilman näitä, miltei jokainen siemen, joka on sattumalta
joutunut saarelle ja soveltuu ilmastoon, itää ja jää elämään.



LEVENEMINEN JÄÄKAUDELLA.


Omituisimpia esimerkkejä siitä, että samoja lajeja elää toisistaan
etäällä olevilla seuduilla, vaikka näyttää mahdottomalta, että ne
olisivat voineet siirtyä seudulta toiselle, ovat eläin- ja kasvilajit,
jotka elävät vuorten huipuilla, joita erottavat toisistaan satojen
penikulmien laajuiset tasangot. On todellakin merkillistä, kuinka monia
samoja kasvilajeja kasvaa Alppien ja Pyreneiden lumiseuduissa ja
Europan pohjoisimmissa seuduissa. Mutta vielä paljon merkillisempää on,
että White Mountains vuorilla Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa kasvavat
lajit ovat aivan samoja kuin Labradarin ja Asa Grayn kertoman mukaan
miltei samoja kuin Europan korkeimmilla vuorilla tavattavat lajit. Jo
vuonna 1747 johtui Gmelin tästä arvelemaan, että monille eri seuduille
on toisistaan riippumatta luotu samoja lajeja. Ja me olisimme kenties
jääneet samaan uskoon, elleivät Agassiz y.m. olisi kääntäneet
huomiotamme jääkauteen, joka, kuten kohta saamme nähdä,
yksinkertaisesti selittää nämä ilmiöt. Meillä on mahdollisimman paljon
sekä organista että epäorganista laatua olevia todisteita siitä, että
Keski-Europassa ja Pohjois-Amerikassa on varsin myöhäisellä
geologisella aikakaudella vallinnut arktinen ilmasto. Palaneen
rakennuksen rauniot eivät puhu selvempää kieltä tulen hävitystyöstä,
kuin Skotlannin ja Walesin vuoristot naarmuisine kylkineen,
sileiksihankautuneine pintoineen ja pystyine kalliomöhkäleineen
kertovat liikkeessä olleista jäätiköistä, jotka täyttivät niiden
laaksot. Niin suuresti on Europan ilmasto muuttunut, että vanhojen
jäätikköjen muodostamia jättiläismäisiä moreneja Pohjois-Italiassa nyt
peittää viiniköynnös ja maissi. Suuressa osassa Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltoja kertovat kaikkialla irtonaiset kivimöhkäleet ja raamuiset
kalliot selvästi aikaisemmasta kylmemmästä ilmastosta.

Jääkauden ilmaston vaikutus Europan asujanten levenemiseen on forbes'in
mukaan pääasiallisesti seuraava. Voidaksemme helpommin seurata
muutoksia, olettakaamme uuden jääkauden lähestyvän ja sitten jälleen
poistuvan, kuten muinoin tapahtui. Kun kylmyys lähestyy ja eteläisemmät
leveysasteet tulevat Pohjolan asukkaille soveltuvammiksi, valtaavat
nämä lauhkean vyöhykkeen seutujen entisten asukasten asuinpaikat.
Jälkimmäiset siirtyvät samalla yhä etelämmäksi, jolleivät niiden
siirtymistä ehkäise luonnonesteet, missä tapauksessa ne tuhoutuvat. Jää
ja lumi verhoavat vuoristot ja entiset alppiasukkaat laskeutuvat
tasangoille. Kun kylmyys on ankarimmillaan, vallitsee Keski-Europassa
Alppeja ja Pyreneiden vuoristoja myöten, vieläpä ulottuen Espanjaan
saakka, arktinen eläimistö ja kasvisto. Myöskin Yhdysvaltojen
nykyisissä lauhkeissa seuduissa elää arktisia eläimiä ja kasveja, jotka
ovat miltei samoja kuin europalaiset lajit, sillä nykyiset napapiirin
asukkaat, joiden olemme otaksuneet siirtyneen etelämmäksi, ovat
huomattavan yhdenmukaisia kaikkialla maailmassa.

Kun lämpö palaa, siirtyvät arktiset muodot uudelleen pohjoista kohti ja
niitä seuraavat kintereillä lauhkeampien seutujen kasvatit. Ja kun lumi
sulaa vuoristojen liepeiltä, valtaavat arktiset muodot paljastuneen ja
kostuneen maaperän, kohoten yhä korkeammalle, sikäli kuin lämpö
lisääntyy ja lumi sulaa, samalla kuin niiden tasangolla asustavat
heimolaiset siirtyvät yhä pohjoista kohti. Kun lämpö on täydelleen
palannut, ovat siis samat lajit, jotka ovat vähän aikaisemmin eläneet
yhdessä kohti Europan ja Pohjois-Amerikan tasangoilla, tavattavissa
Vanhan ja Uuden Maailman arktisissa seuduissa ja moniailla
eristetyillä, toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla.

Tämä selittää, miksi samoja kasveja tavataan niin äärettömän kaukana
toisistaan olevilla seuduilla kuin Yhdysvaltojen ja Europan
vuoristoissa. Se selittää meille myöskin, miksi kunkin vuoristo-alueen
alppikasvit ovat lähimmin sukua arktisille muodoille, joita tavataan
niiden kasvinpaikoilta suoraan -- tai miltei suoraan -- pohjoisessa;
sillä kylmyyden lähestyessä tapahtui siirtyminen yleensä suoraan
etelään ja lämmön palatessa suoraan pohjoista kohti. Niinpä ovat, kuten
H.C. Watson on huomauttanut, Skotlannin alppikasvit ja kuten Ramond on
huomauttanut, Pyreneiden alppikasvit läheisintä sukua pohjoisen
Skandinavian kasveille, Yhdysvaltojen alppikasvit ovat läheisintä sukua
Labradorin kasveille ja Siperian vuoristojen kasvit ovat läheisintä
sukua Siperian napavyöhykkeen kasveille. Tämä käsitys, joka perustuu
varmuudella todistettuun aikaisempaan jääkauteen, näyttää minusta niin
tyydyttävällä tavalla selittävän Europan ja Amerikan arktisten ja
alppilajien levenemisen, että kun muilla seuduilla tapaamme samoja
lajeja toisistaan kaukana olevilla vuorenhuipuilla, voimme miltei
enemmittä todisteitta tehdä sen johtopäätöksen, että kylmempi ilmasto
on aikaisemmin tehnyt mahdolliseksi niiden siirtymisen erottavien
tasankojen ylitse, missä ilmasto nykyään on käynyt niille liian
lämpimäksi.

Arktisten muotojen siirtyessä ensin etelään ja sitten takaisin
pohjoista kohti, sitä mukaa kuin ilmasto muuttui, ne eivät pitkillä
vaelluksillaan ole tulleet kokemaan kovinkaan suuria lämmönvaihteluita.
Ja koska ne ovat siirtyneet lukuisina joukkoina, eivät niiden
keskinäiset suhteet ole paljoakaan hämmentyneet. Nämä muodot eivät siis
ole olleet taipuvaisia suuresti muuntelemaan. Hieman toinen on ollut
vuoristo-asukasten laita, jotka lämmön palattua joutuivat eristettyyn
asemaan, aluksi vuoristojen laiteille ja lopuksi niiden huipuille.
Sillä eihän ole luultavaa, että toisistaan etäällä oleviin
vuoristoseutuihin on jäänyt elämään juuri samoja napapiirin lajeja, ja
sitäpaitsi on sangen todennäköistä, että ne ovat joutuneet entisten
vuoristolajien sekaan, joita oli täytynyt elää vuoristoissa jo ennen
jääkauden alkua ja jotka jääkausi oli kylmimmillään ollessaan joksikin
ajaksi karkottanut tasangoille. Lisäksi eri vuoristojen asukkaat ovat
myöhemmin olleet hieman erilaisten ilmastollisten vaikutusten alaisina.
Niiden keskinäiset suhteet ovat tämän johdosta hämmentyneet ja tämä on
ollut omansa aiheuttamaan niissä muuntelevaisuutta. Ja nämä vuoristojen
asukkaat ovat todella muuntuneetkin. Sillä jos vertaamme toisiinsa
Europan suurten vuoristojen kasveja ja eläimiä, havaitsemme, että
joskin monet lajit ovat säilyneet aivan samoina, ovat jotkut toistensa
muunnoksia, jotkut ovat epävarmoja muotoja tai alalajeja ja jotkut ovat
erikoisia, joskin lähisukuisia lajeja, jotka vastaavat toisiaan eri
vuoristoseuduissa.

Edellisessä olen olettanut, että arktiset muodot olivat kuvitellun
jääkautemme alussa kaikkialla napaseuduissa yhtä yhdenmukaisia kuin ne
ovat nykyään. Mutta yhtä otaksuttavaa on, että monet subarktiset ja
jotkut lauhkean vyöhykkeen muodot olivat samoja kaikkialla maapallolla,
sillä jotkut niistä lajeista, joita nykyään elää Pohjois-Amerikan ja
Europan vuoristojen alemmilla rinteillä ja tasangoilla, ovat samoja.
Voitanee kysyä, kuinka selitän tämän subarktisten ja lauhkean
vyöhykkeen muotojen yhdenmukaisuuden jääkauden alussa kaikkialla
maapallolla. Nykyään Vanhan ja Uuden Maailman subarktisia ja pohjoisen
lauhkean vyöhykkeen eliöitä erottavat toisistaan Atlantin valtameri ja
pohjoinen Tyyni Meri. Kun Vanhan ja Uuden Maailman asukkaat jääkaudella
elivät etelämpänä kuin nykyään, olivat ne vielä täydellisemmin erotetut
toisistaan, koska niitä silloin erottivat vielä leveämmät valtameret.
Voidaan siis kysyä kuinka samat lajit ovat silloin tai aikaisemmin
voineet joutua näille kahdelle mantereelle. Selityksen antaa
luullakseni ennen jääkauden alkua vallinnut ilmasto. Tällöin,
uudemmalla pliocenikaudella, maailman asukasten enemmistön muodostivat
samat lajit kuin nykyään, ja meillä on syytä otaksua ilmaston tuohon
aikaan olleen lämpimämmän kuin nykyisin. Voimme siis otaksua, että
eliöt, jotka nyt elävät 60:n leveysasteen eteläpuolella, elivät
pliocenikaudella napapiiriä lähempänä, 66:lla ja 67:llä leveysasteella,
ja että nykyiset arktiset asujamet silloin elivät vielä lähempänä napaa
sijaitsevilla, saariksi pirstoutuneilla maa-alueilla. Jos tarkastamme
pallokarttaa, havaitsemme että napapiirissä ulottuu maa miltei
yhdenjaksoisena Länsi-Europasta läpi Siperian Itä-Amerikaan saakka. Ja
tämän napapiiriä kiertävän maan yhdenjaksoisuus, joka suotuisamman
ilmaston vallitessa salli vapaan siirtymisen alueelta toiselle,
selittää sen yhdenmukaisuuden, jonka oletamme ennen jääkautta
vallinneen Uuden ja Vanhan maailman subarktisen ja lauhkean vyöhykkeen
asujanten kesken.

Uskon edellämainituista syistä, että mantereemme ovat kauan
sijainneet nykyisillä asemillaan, joskin ne ovat olleet suurten
pinnanhuojahteluiden alaisina, ja olen taipuvainen olettamaan, että
jollakin vielä varhaisemmalla ja lämpimämmällä aikakaudella, kuten
aikaisemmalla pliocenikaudella, tuolla miltei katkeamattomalla napaa
ympäröivällä mantereella eli suuri joukko samoja eläimiä ja kasveja,
jotka ilmaston jäähtyessä vähitellen siirtyivät etelämmäksi jo kauan
ennen jääkauden alkua. Näiden lajien jälkeläisiä tapaamme luullakseni
nykyään, useimmiten muuntuneina, Europan ja Yhdysvaltojen keskiosissa.
Tämä otaksuma selittää, miksi Pohjois-Amerikan ja Europan eliöt ovat
toisilleen sukua, samalla kuin molemmille manterille yhteisiä lajeja on
perin vähän, mikä on sangen merkillistä katsoen mannerten suureen
etäisyyteen toisistaan ja siihen, että niitä erottaa leveä Atlantin
valtameri. Se selittää meille myöskin tuon useiden tiedemiesten tekemän
havainnon, että Europan ja Amerikan eliöt olivat myöhäisemmällä
tertiärikaudella läheisempää sukua toisilleen kuin nykyään. Noilla
lämpimämmillä aikakausilla olivat näet Vanhan ja Uuden Maailman
pohjoisosat miltei katkeamattomassa yhteydessä, koska niitä sillan
tavoin yhdisti maa, jota myöten niiden asukkaat voivat vaeltaa
mantereelta toiselle, kunnes ilmaston kylmyys ehkäisi tämän
siirtymisen.

Kun lämmön vähitellen jäähtyessä plioceniajalla Vanhassa ja Uudessa
Maailmassa asustavat, molemmille manterille yhteiset lajit siirtyivät
napapiiristä etelämmäksi, katkesi pian niiden keskinäinen yhteys
täydelleen. Lauhkeampien seutujen eliöihin nähden on eron täytynyt
tapahtua jo paljon aikaisemmin. Kasvien ja eläinten siirtyessä etelää
kohti ne toisaalla joutuivat laajan Amerikan mantereen alkuperäisten
eliöiden ja toisaalla toisen laajan alueen, Vanhan Maailman, eliöiden
pariin ja joutuivat kilpailuun näiden lajien kanssa. Näin ollen on
kaikki ollut omansa suosimaan suurta muuntelevaisuutta -- paljon
suurempaa, kuin mitä havaitsemme alppilajeissa, jotka paljon myöhemmin
ovat jääneet elämään eristettyä elämäänsä eri vuoristoseuduissa ja
Europan ja Pohjois-Amerikan napaseuduissa. Tämän johdosta tapaamme,
verratessamme toisiinsa Uuden ja Vanhan Maailman lauhkeiden seutujen
nykyisiä asukkaita, hyvin harvoja yhteisiä lajeja (joskin Asa Gray on
äskettäin osottanut yhteisiä kasvilajeja olevan enemmän kuin
aikaisemmin oletettiin), mutta jokaisessa luokassa tapaamme monia
muotoja, joita toiset luonnontutkijat pitävät maantieteellisinä rotuina
ja toiset eri lajeina, sekä suuren joukon lähisukuisia eli vastaavia
muotoja, joita kaikki luonnontutkijat pitävät eri lajeina.

Samoinkuin maalla, siirtyi meressäkin merieläimistö, joka
pliocenikaudella tai vieläkin varhaisemmalla ajalla eli miltei
yhtenäisenä napapiirin katkeamattomilla rannikoilla, hitaasti etelään
päin; ja tämä selittää, jos katselemme asiaa muuntumisteorian kannalta,
miksi toisistaan täydelleen eristetyillä merialueilla nykyään elää
monia lähisukuisia muotoja, ja miksi Pohjois-Amerikan itä- ja
länsirannikon lauhkeassa vyöhykkeessä tavataan toisilleen läheistä
sukua olevia, vielä eläviä tai sukupuuttoon kuolleita muotoja. Samoin
myös sen vielä omituisemman seikan, että Välimeressä ja Japanin
vesistöissä asustaa monia lähisukuisia äyriäislajeja (jotka ovat
esitetyt Danan oivallisessa teoksessa) sekä joitakuita kaloja ja muita
merieläimiä -- vaikka näitä alueita nykyään täydellisesti erottavat
kokonaisen mantereen leveys ja laajat valtameret.

Tapaukset sellaiset kuin Pohjois-Amerikan itä- ja länsirannikon,
Välimeren ja Japanin vesistöjen sekä Pohjois-Amerikan ja Europan
lauhkean vyöhykkeen entisten ja nykyisten asujanten läheinen
sukulaisuus ovat selittämättömiä luomisteorian kannalta. Emme voi
väittää asian johtuvan siitä, että samanlaiset lajit ovat luodut
elämään alueilla, joilla vallitsevat jotenkin samanlaiset fysilliset
elinehdot. Sillä jos vertaamme esim. eräitä Etelä-Amerikan seutuja
eräisiin Etelä-Afrikan tai Australian seutuihin, havaitsemme alueiden
olevan kaikilta fysillisiltä elinehdoiltaan hyvin samankaltaisia, mutta
niiden asujanten siitä huolimatta peräti erilaisia.



JÄÄKAUSIEN VUOROTTELU POHJOISESSA JA ETELÄSSÄ.


Mutta palatkaamme varsinaiseen aiheeseemme. Olen vakuutettu siitä, että
Forbes'in esittämä käsitys on paljon laajemmallekin sovitettavissa.
Europassa tapaamme mitä selvimpiä todisteita jääkaudesta Britannian
länsirannikolta alkaen aina Uralin tienoille ja etelässä aina
Pyreneille asti. Jäätyneinä säilyneet imettäväiset ja vuoristokasvisto
antavat meille aihetta otaksua jääkauden vallinneen myöskin Siperiassa.
Hooker'in mukaan peitti Libanonilla ikuinen lumi muinoin vuoriston
keskiosia ja synnytti jäätiköitä, jotka vyöryivät 4000 jalan matkan
alas laaksoihin. Sama tutkija on äskettäin löytänyt Pohjois-Afrikan
Atlasvuorilta matalalla sijaitsevia suuria moreneja. Pitkin Himalajan
rinteitä on 900 engl. penikulman pituudelta jälkiä aikaisemmin
matalammalla sijainneista jäätiköistä; ja toht. Hooker kertoo nähneensä
Sikkimissä maissin kasvavan muinaisilla jättiläismoreeneilla. Etelään
Aasian mantereesta, päiväntasaajan vastakkaisella puolella, on muinoin,
kuten tiedämme toht. J. Haast'in ja toht. Hector'in etevistä
tutkimuksista, Uudessa Seelannissa ollut äärettömiä matalalla
sijaitsevia jäätiköitä; ja samat kasvilajit, joita toht. Hooker löysi
tältä saarelta toisistaan kaukana olevista vuoristoista, kertovat nekin
aikaisemmasta kylmästä aikakaudesta. Myöskin Rev. W.B. Clarkelta
saamistani tiedonannoista päättäen on Australian lounaiskolkassa
sijaitsevissa vuoristoissa havaittavissa aikaisemman jääkauden jälkiä.

Pohjois-Amerikassa on mantereen itäosissa tavattu jäiden kuljettamia
kallionlohkareita aina 36°-37° tienoille ja Tyynen meren rannikoilla,
jossa ilmasto nykyään on niin erilainen, aina 46° tienoille saakka.
Siirtolohkareita on myöskin tavattu Kalliovuorilla. Etelä-Amerikan
Kordiljereilla ulottuivat jäätiköt muinoin hieman päiväntasaajan
alapuolella paljon matalammalle kuin nykyään. Keskisessä Chilessä olen
tutkinut laajoja moreriimuodostuinia, jotka suurine siirtolohkareineen
kulkevat poikki Portillo-laakson. Ja D. Forbes on kertonut minulle
tavanneensa Kordiljerien eri seuduilla 13° ja 30° välillä 12,000 jalan
korkeudessa syväuurteisia kallioita, jotka muistuttivat hänen Norjassa
näkemiänsä, sekä suuria murtokivisoraröykkiöitä naarmuisine
piikivineen.

Koko tällä alueella ei Kordiljereilla tapaa todellisia jäätiköitä
paljon korkeammillakaan seuduilla. Etelämpänä mantereen kummallakin
puolella 41:ltä leveysasteelta alkaen aina mantereen eteläisimpään
kärkeen saakka ovat lukuisat suunnattoman suuret siirtolohkareet, jotka
jäiden mukana ovat kulkeutuneet kauaksi alkuperäisiltä asemiltaan, mitä
selvin todistus aikaisemmasta jääkaudesta.

Kaikki edellämainitut seikat -- ensinnäkin, että jääkausi on käsittänyt
koko pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon, että tämä kausi on
vallinnut geologisesti katsoen myöhäisellä ajalla kummallakin
pallonpuoliskolla, että se on kummallakin puoliskolla kestänyt pitkän
ajan, kuten sen vaikutukset osottavat, ja että jäätiköitä on vielä
hiljakkoin sijainnut alhaisilla korkeuksilla pitkin koko Kordiljerien
vuorijonoa -- nämä seikat näyttivät mielestäni aikaisemmin välttämättä
vievän siihen johtopäätökseen, että lämpötila oli jääkaudella
laskeutunut kaikkialla koko maapallolla. Nyt on kumminkin Croll eräässä
etevässä kirjotelmasarjassa koettanut todistaa, että ilmaston
jäähtyminen jääkaudella on ollut tuloksena erilaisista fysikalisista
syistä, jotka vuorostaan ovat aiheutuneet maan radan lisääntyneestä
epäkeskisyydestä. Kaikki nämä syyt johtavat samaan tulokseen; mutta
vaikuttavimpana syynä näyttää olleen maan radan lisääntyneen
epäkeskisyyden epäsuora vaikutus merivirtoihin. Croll'in mukaan
palaavat kylmät aikakaudet säännöllisesti kymmenen tai viidentoista
tuhannen vuoden väliaikojen jäljestä, ja nämä ovat aika ajoin, pitkien
väliaikojen jäljestä, tavattoman ankaria, riippuen eräistä
asianhaaroista, joista tärkein Sir C. Lyell'in mukaan on maan ja veden
suhteellinen asema. Croll arvelee viimeisen ankaran jä