Title: Isäntä ja renki
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isäntä ja renki" ***


ISÄNTÄ JA RENKI.

Kirj.

Leo Tolstoi


Suom. Martti Wuori



WSOY, Porvoo, 1895.



I.


Se tapahtui 70-luvulla, talvella, Nikolainpäivän jälkeisenä päivänä.
Pitäjäässä oli juhla ja kauppias Wasili Andrejitsh Brehunov, majatalon
pitäjä, ei voinut olla poikessa, hänen kun kirkonisäntänä piti olla
kirkossa ja sitte kotona ottaa vastaan ja kestitä sukulaisia ja
tuttavia. Mutta niin pian kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet pois,
alkoi Wasili Andrejitsh heti hankkiutua matkalle naapuriin kartanon
omistajan luo, jonka kanssa jo kauan oli eräästä metsästä kauppaa
hieronut. Wasili Andrejitsh teki kiirettä, ett'ei kaupungin
kauppamiehet kerkiäisi ennen häntä tehdä tuota edullista kauppaa. Nuori
kartanon herra pyysi metsästä kymmenen tuhatta ruplaa sen tautta vaan,
että Wasili Andrejitsh tarjosi siitä seitsemän. Metsän oikeasta arvosta
oli se kuitenkin ainoastaan kolmas osa, Wasili Andrejitsh olisi ehkä
tinkinyt vieläkin enemmän hinnasta, sillä metsä oli hänen piirissään ja
hänen ja muiden maakauppiaitten kesken oli jo ammoin olemassa semmoinen
järjestys, ett'ei toinen kauppias korottanut hintaa toisen piirissä;
mutta hän tiesi, että muita metsänostajia oli aikeessa mennä kauppaa
hieromaan Gorjatshkinin metsästä, ja hän päätti heti lähteä ja lopettaa
asia kartanon herran kanssa. Ja sen tautta hän, niinpian kuin juhla oli
ohi, otti arkustaan 700 ruplaa, lisäsi niihin huostassaan olevia kirkon
rahoja 2,300, jotta kaikkiaan oli 3,000 ruplaa, ja ne tarkkaan
luettuaan ja pantuaan lompakkoon oli valmis lähtemään.

Renki Nikita, ainoa Wasili Andrejitshin rengeistä, joka sinä päivänä ei
ollut humalassa, juoksi hevosta valjastamaan. Nikita sen tautta ei
ollut humalassa sinä päivänä, että hän oli juoppo ja nyt paastosta
asti, jota ennen oli viinaan menettänyt sekä takkinsa että saappaansa,
oli vannomalla päättänyt olla juomatta eikä juonutkaan toista
kuukautta. Silläkään kertaa hän ei juonut, vaikka juhlan ensimmäisinä
päivinä viljanaan vuotava viina siihen häntä kovasti viettelikin.

Nikita oli viidenkymmenen vanha mies, naapurikylästä kotoisin. Hän ei
ollut oma isäntänsä, niinkuin hänestä sanottiin, vaan suurimman osan
elämästään hän oli ollut palveluksessa muilla. Joka paikassa pidettiin
häntä arvossa hänen työteliäisyytensä, sukkeluutensa ja voimansa
tähden, pääasiallisesti kuitenkin hänen hyvän, miellyttävän luonteensa
tähden; mutta ei missään hän pysynyt kauempaa aikaa, sillä pari kertaa
vuodessa, jopa välistä useamminkin, hän juopotteli ja silloin sitä
paitsi menetti viinaan kaikki päältään ja kävi raivoisaksi ja
toraisaksi. Wasili Andrejitshkin oli jo muutamia kertoja ajanut hänet
luotaan, mutta ottanut sitte taas takaisin, sillä hän piti arvossa
hänen rehellisyyttään, rakkauttaan eläimiä kohtaan ja ennen kaikkea
vähäpalkkaisuuttaan. Wasili Andrejitsh ei maksanut Nikitalle 80 ruplaa
palkkaa, minkä sellaisen rengin olisi pitänyt saada, vaan noin 40,
jotka antoi hänelle ilman tiliä, vähinerin, ja enimmäkseen tavarassa
kalliista hinnasta puodista eikä rahassa.

Nikitan vaimo, Martta, reima muija, joka ennen oli ollut kaunis nainen,
emännöitsi kotona kasvavan pojan ja kahden tytön kanssa. Nikitaa hän ei
pyytänytkään luoksensa asumaan ensiksikin sentähden, että jo 20 vuotta
eli erään tynnyrintekijän, toisesta kylästä olevan miehen kanssa, joka
majaili samassa talossa, ja toiseksi sentähden, että hän, vaikka
kohtelikin miestään, miten tahtoi, kun tämä oli selvänä, pelkäsi häntä
kuin tulta, kuin hän oli humalapäissään. Nikita oli näet kerran, kun
oli kotona juonut päihinsä, luultavasti kostaakseen vaimolleen kaiken
selvänä kärsineen nöyrtymisensä, murtanut auki hänen kirstunsa, ottanut
sieltä kaikki hänen kalliimmat koristeensa ja kirveellä hakkuupölkyllä
pieniksi pirstaleiksi paloitellut kaikki hänen röijynsä ja hameensa.
Koko Nikitan ansaitsema palkka annettiin hänen vaimolleen eikä Nikita
ollenkaan pannut sitä vastaan. Niinpä nytkin Martta paria päivää ennen
pyhää tuli Wasili Andrejitshin luo ja otti häneltä vehnäjauhoja, teetä,
sokeria ja pullollisen viinaa, kaikkiaan kolmella ruplalla, sekä vielä
viisi ruplaa rahassa. Tästä kaikesta hän vielä kiitti, niinkuin
mistäkin hyvästä työstä, vaikka Wasili Andrejitshin vähintäin olisi
ollut 20 ruplaa maksettava.

-- Ollaankos me sinun kanssasi mitä sopimusta tehty? -- sanoi Wasili
Andrejitsh tavallisesti Nikitalle. -- Kun tarvitset, niin ota,
sittepähän sen taas työllä ansaitset. Eikä minun luonani tehdä niinkuin
muualla, että saat palkkaa ja tiliä odottaa ja vielä palkasta
rangaistukseksi osa poisluetaan. Täällä käypi kaikki rehellisesti. Sinä
kun minulla palvelet, niin en minäkään sinua jätä. Kun hätä tulee, niin
minä kyllä päästän. -- Ja näin puhuessaan Wasili Andrejitsh oli ihan
vakuutettu, että hän oli Nikitan hyväntekijä. Osasipa hän niin varmasti
sen sanoa, että kaikki, Nikitasta alkaen, myönsivät hänen haastavan
oikein.

-- Ka, ymmärränhän minä sen, Wasili Andrejitsh, ja palvelenhan minä
teitä kuin omaa isääni, parastani koetan, varsin hyvin sen ymmärrän, --
vastasi Nikita, varsin hyvin ymmärtäen, että Wasili Andrejitsh petti
häntä, mutta samalla tuntien, ett'ei ollut koettelemistakaan selvitellä
laskujaan, vaan että piti elää siinä niin kauan kuin ei toista paikkaa
ollut ja ottaa mitä annettiin.

Saatuaan isännän käskyn valjastaa hevosen, lähti Nikita nyt, niinkuin
ainakin, iloisesti ja mielellään, astuen reippaasti ja kevyesti hanhen
tavoin käyvillä jaloillaan, liiteriin, otti sieltä naulasta tupsukkaat
suitset ja niitä helisytellen meni sulettuun talliin, jossa seisoi
erillään se hevonen, jonka isäntä oli käskenyt valjastaa.

-- Vai tuli jo sinun ikävä, tuhmuri? -- puheli Nikita vastatessaan
hirnahtamiseen, jolla häntä tervehti keskikokoinen, nöyrä, hiukan
matalalanteinen, tummanruskea orit, joka seisoi yksin tallissa. -- No,
no! Vielä tuossa kerkiät, annahan kun ensin juotan sinua, hölmö, --
puhutteli hän hevosta aivan kuin ymmärtäväistä olentoa ja,
pyyhkäistyään takin liepeellä hevosen pölyistä, keskeltä uurteelle
lihavoittunutta selkää, pani sen kauniisen, nuoreen päähän suitset,
korjasi korvia ja tupsua ja, riimun heitettyään, meni juottamaan.
Varovasti astuttuaan ulos tallista alkoi Rusko tepastella ja vikuroida,
ollen potkaisevinaan takajalallaan Nikitaa, joka hänen kanssaan kilvan
kaivolle juoksi.

-- Kujeile, kujeile, veitikka! -- puheli Nikita, joka tiesi, miten
varovasti Rusko heitteli takajalkaansa sillä ainoastaan koskettaakseen
hänen turkkiaan eikä potkaistakseen, ja joka hyvin rakasti tätä hevosen
kujetta.

Juotuaan kylmää vettä hevonen vähän aikaa seisoi, puhalsi, liikutellen
märkiä huuliaan, joiden karvoista tippui sankoon kimaltelevia
pisaroita, ja kuorsahti.

-- Kun et tahdo, niin ole ilman, sittepähän sen tiedän; eläkä enää
pyydäkään, -- sanoi Nikita ihan vakavasti ja tarkkaan selitellen
Ruskolle, mitä teki. Ja taas juoksi hän liiterin luo, suitsista vetäen
potkivaa ja pelmuavaa iloista nuorta hevosta.

Muita renkejä ei siinä ollut. Oli vaan muudan vieras, keittäjättären
mies, joka oli tullut sinne pyhänä käymään.

-- Menehän, hyvä mies, kysymään, -- sanoi Nikita hänelle, -- minkä
re'en käskee panemaan, suuren vai pienen?

Mies meni taloon ja palasi kohta takaisin ilmoittaen, että käskettiin
panemaan pieni reki. Nikita oli sillä välin jo pannut valjaat hevosen
selkään, kiinnittänyt setolkan ja, kantaen toisella kädellään
köykäistä, maalattua vempelettä, toisella taluttaen hevosta, astui
liiterissä olevan kahden re'en luo.

-- Pannaan pieni sitte, -- sanoi hän ja talutti aisoihin viisaan
hevosen, joka koko ajan kujeili ja oli häntä puraisevinaan. Ja vieraan
miehen auttaessa alkoi hän valjastaa.

Kun kaikki jo oli melkein valmiina ja ohjakset vaan vielä olivat kiinni
pantavat, niin Nikita lähetti vieraan miehen hakemaan liiteristä olkia
ja aitasta säkkivaatteen.

-- Kas niin! No, elä pönkyttele! -- sanoi Nikita, painellen rekeen
vieraan miehen tuomia tuoreita olkia. Ja nyt anna vaate, niin
peitetään. Kas noin, nyt se hyvä tulee, -- sanoi hän, peitellen olkia
ja tukkien niitä joka taholta istuimen ympäri.

-- Suur' kiitos, hyvä mies, sanoi Nikita miehelle, kahden käypi aina
sukkelammin. -- Ja selvitettyään ohjakset, istuutui Nikita pukille ja
antoi lähtemään pyrkivän hyväluontoisen hevosen juosta pihan portille.

-- Nikita kulta, Nikita hoi! -- huusi hänen jälkeensä, juosten
kiireesti ulos talosta, seitsenvuotias poika, jolla oli päällään lyhyt
musta turkki, jalassa valkoiset vilttisaappaat ja päässä karvalakki. --
Ota minut istumaan! pyysi hän lapsen äänellä, pannen juostessaan
turkkinsa nappeja kiinni.

-- No, no, tule, kultaseni, -- sanoi Nikita, seisautti hevosen, otti
talon ilosta loistavan pojan rekeen ja ajoi ulos tielle.

Kello kävi kolmatta. Oli pakkanen, -- noin 10 astetta, pilvinen ja
tuulinen ilma. Pihalla tuntui tyyneltä, mutta maantiellä puhalteli kova
tuuli. Naapuritalon liiterin katolta tuiskusi kuin lakaisemalla lunta
ja nurkassa, saunan luonna, pyöritteli pyry. Tuskin oli Nikita ajanut
ulos ja kääntänyt hevosen portaiden eteen, kun Wasili Andrejitshkin,
paperossi hampaissa ja lammasnahka-turkissa, joka oli kovaan ja alas
vyöllä vyötetty, astui eteisestä kuistiin, jonka lumiseksi tallattu
lattia vingahteli hänen vilttisaappaittensa alla, ja seisattui
korjaamaan turkkinsa kaulusta. Kauluksen käret hän käänsi sisäänpäin
molemmin puolin punakkaita ja, paitsi viiksiä, sileiksi ajettuja
kasvojaan, ett'ei nahka kastuisi hengittämisestä.

-- Katsos vekkulia, kun jo siihen kerkisi! -- sanoi hän, nähtyään
poikansa istuvan re'essä ja vetäen suunsa nauruun niin, että hänen
valkoiset hampaansa näkyivät, Wasili Andrejitsh oli maistellut
vieraiden kanssa, ja oli sen tähden tavallista enemmän tyytyväinen
kaikkeen, mikä oli hänen omaansa, ja kaikkeen, mitä hän teki. Hänen
kalpea ja laiha vaimonsa, joka oli raskaana ja jonka pää hartioita
myöten oli villahuiviin kääritty niin, että vaan silmät näkyivät, oli
tullut saattamaan ja seisoi hänen takanaan eteisessä.

-- Ottaisit toden perään Nikitan mukaan, -- sanoi hän, arasti astuen
oven takaa esiin. Wasili Andrejitsh ei vastannut mitään, vaan sylkäisi.
-- Rahoja viet, -- jatkoi hänen vaimonsa samaan valittavaan nuottiin.
-- Ja jos vielä Jumalan ilma tulee. Todenperään.

-- Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana
olla? -- sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla,
jolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen
omaa puhettaan.

-- Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! -- sanoi vaimo
uudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.

-- Sekös nyt kiusaa!... Minnekä minä hänet otan?

-- Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, -- sanoi Nikita
iloisesti. -- Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani
-- lisäsi hän kääntyen emäntään päin.

-- Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, --
sanoi emäntä.

-- No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? -- sanoi Nikita
odotellen.

-- Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin
mene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, -- sanoi Wasili Andrejitsh,
jälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan
kainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos
jossakin hyvässä ollutta turkkia.

-- Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! -- huusi Nikita
samalle vieraalle miehelle.

-- Minä itse, minä pitelen! -- sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset
kätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.

-- Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili
Andrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.

-- Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, -- sanoi Nikita ja
juoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä,
pihan poikki tupaan.

-- Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä
pitää! -- sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.

Piika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin
kiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta
hänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja
pehmitteli sitä.

-- Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, -- sanoi Nikita
keittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän
aina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen
vyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin
muutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin
jaksoi.

-- Kas niin, -- sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan
vyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. -- Nyt et pääse
ulos hyppäämään! -- ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi
käsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja
kainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt
on hyvä.

-- Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, -- sanoi keittäjätär, -- kun
ovat saappaasi noin huonot.

Nikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.

-- Pitäisipä panna... Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä
matka! Ja hän juoksi ulos pihalle.

-- Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? -- kysäisi emäntä, kun hän tuli
re'en luo.

-- Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, -- vastasi Nikita, korjaillen
olkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan
olkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.

Wasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine
turkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä.
Kun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja
jätti toisen jalkansa re'estä ulos.



II.


Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle
ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.

-- Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, -- huudahti
Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa,
joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. -- Minä sinut
opetan! Juokse äidin luo, nulikka!

Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte
juoksuun.

Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta
kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että
tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein
kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi
huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi
ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin,
häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko
ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun
hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan
kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.

-- Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, -- sanoi Wasili Andrejitsh
hevosestaan ylpeillen. -- Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa
tunnissa vei perille.

-- Mitäh?

-- Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.

-- Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.

He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi
Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna,
että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin
mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen
päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle
epämiellyttävä.

Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin
välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.

-- No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? -- alkoi Wasili Andrejitsh
uudesta aineesta.

-- Taitaapa olla ostettava, -- vastasi Nikita, avaten kauhtanan
kaulusta ja kumartuen isäntään päin.

Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.

-- Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla
työt teettää, -- sanoi hän.

-- Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili
Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan,
hevoskaupoista.

-- Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, --
sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta
hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili
Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja
hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.

-- Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.
Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.
Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,
-- huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. -- Se on oikea hevonen.

-- On maar', -- sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei
maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti
hänen korvansa ja kasvonsa.

Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi
Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.

Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja
hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.

-- Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? -- kysyi Wasili
Andrejitsh.

Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin
puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta
vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen
peittyneitä.

Nikita mietti hetkisen.

-- Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, -- vastasi hän.

-- Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan
eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki
mieli ajaa suoraan.

-- Kuinka tahdotte, -- sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.

Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan
verran, käänsi hän vasemmalle.

Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi
sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja
puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.

Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili
Andrejitsh sanoi jotakin.

-- Mitä? -- kysyi Nikita, silmiään aukaisten.

Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin
toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli
märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.

-- Mikä nyt on, hä? -- uudisti Nikita kysymyksensä.

-- Hä, hä, -- matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. -- Viittoja ei
näy! Varmaan ollaan eksytty.

-- Seis sitte, niin katsastan tietä, -- sanoi Nikita, hyppäsi keveästi
reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle,
jossa istui.

Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä
yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan
saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla,
mutta tietä ei ollut missään.

-- No? -- sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.

-- Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.

-- Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, -- sanoi
Wasili Andrejitsh.

Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta.
Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen
päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.

-- Oikealle pitää ajaa, -- sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei
ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli
yhä.

-- Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, -- sanoi
Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? -- sanoi hän
osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.

Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. --
Mikä nyt? -- kysyi hän.

-- Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!

-- Valehtelet! -- sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan
toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.

-- Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, -- sanoi Nikita. --
Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia
läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.

-- Katos, minne eksyttiin! -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Mitenkäs nyt
sitte?

-- Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte
tullaan, -- sanoi Nikita.

Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli
sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat
kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin
pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä
valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja
tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet
alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat
seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat
olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui
käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi
pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.

-- Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä -- No,
hevonen, no, no! -- huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos
reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös
kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.

-- Missäs sitä sitte ollaan? -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Kohtapahan nähdään! -- vastasi Nikita. -- No, ala mennä!
Jonnekinpahan tästä tullaan.

-- Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? -- sanoi Wasili Andrejitsh,
osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.

-- Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, -- sanoi
Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja
tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut
sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä
ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista,
uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut
metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli
muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan
varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden
luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle,
sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli
tie.

-- Nyt sitä tultiin, -- sanoi Nikita, -- vaan tiesi minne.

Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä
he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita,
josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie
myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja
kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli
muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat
ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla
kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli.
Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. --
Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois
korjanneet, -- sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.



III.


Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli
tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen
kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin
juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti
siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja
kylmää.

-- Tämähän on Grishkino, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Niin on, -- vastasi Nikita.

Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin
kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi
määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..

Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui
keskitietä.

-- Kuka siinä ajaa? -- kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan
heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden
sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.

Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla
tunnettu hevosvaras.

-- Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! -- kysyi Esa, joka
haisi kovasti viinalle.

-- Gorjatshkinoonhan se oli aikomus...

-- Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi
ajaa pitänyt.

-- Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, -- sanoi Wasili Andrejitsh
seisauttaen hevosta.

-- Nöyrä hevonenhan tämä on, -- sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen
tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

-- Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

-- Eikä, välttämättä keritä pitää.

-- Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

-- Kenkäs sitte? -- vastasi Nikita. -- Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies,
on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

-- Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja
sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä
kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

-- Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? -- kysyi
Nikita.

-- Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko,
vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie
lähtee.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

-- Olisitte ennemmin yöksi jääneet! -- huusi Esa heidän jälkeensä.
Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta.
Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti
ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli
laannut satamasta.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet
nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien
pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut
tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja
ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta
viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi
hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki
kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien
jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina
milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli
yltyivätkin.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä
näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa
lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt
heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

-- Ajakaa sivu... ai... edellepäin! -- huudettiin reestä.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja
nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta
vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen,
joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti
re'en perällä.

-- Keitä olette? -- huusi Wasili Andrejitsh.

Kuului epäselvä vastaus.

-- Keitä olette, sanon minä.

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut
erottaa mitään, keitä he olivat.

-- Aja! Elä laske edelle!

-- Juhlaväkeä näkyvät olevan.

-- Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan
vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain
juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja
ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja
väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä,
ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen
sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

-- Taaskaan ei ajeta oikein, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Mitenkä niin?

-- Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

-- Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, -- vastasi Nikita lyhyesti,
nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa
kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas
näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

-- Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, -- sanoi hän istuutuen
rekeen.

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

-- Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.
Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, -- sanoi Nikita.

-- Minnekäs sitte ajetaan? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Antaa hevosen kulkea, -- sanoi Nikita. -- Kylläpähän viepi perille.
Antakaa ohjat tänne!

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen
käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan
liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen
alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle
milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella
korvalla.

-- Pitää olla ääneti, -- sanoi Nikita. -- Näetsen mitä tekee. Mene,
mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

-- Sekös on viisas, -- jatkoi Nikita mielissään hevosesta.
Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan
tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin
mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat
silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

-- Tämähän on taas sama Grishkino, -- sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi
lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä
tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi,
lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira
haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja
seisautti portille.

-- Kutsuhan Taras ulos, -- huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli
tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

-- Kuka siellä? -- kysyi ääni sisältä.

-- Kauppias Brehunov, -- vastasi Nikita. -- Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka
tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja
ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha
valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen
pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies,
punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

-- Tehkää niin hyvin, -- sanoi ukko.

-- Me tässä on ajettu eksyksiin, -- sanoi Wasili Andrejitsh; -- oli
aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä
kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

-- Vai niin eksyitte, -- sanoi vanhus. -- Pekka, mene porttia
aukaisemaan, -- kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

-- No, kyllä, -- vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

-- Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

-- Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.

-- Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, --
sanoi ukko.

-- Lämmitellä kyllä voipi, -- sanoi Wasili Andrejitsh, -- pimeämpihän
ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte
sisään lämmittelemään, Nikita.

-- Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, -- sanoi Nikita, joka oli
hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille
kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen
Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan,
liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin
korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat
asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä
raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen
kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka
näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti
haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä,
ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät
itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä
aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

-- Nyt se hyvä tulee, -- sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.
-- Sekös yhä haukkuu! -- lisäsi hän koiralle. -- Ole jo tuossa, hölmö!
Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, -- sanoi hän. -- Eihän tässä varkaita
ole, vaan omia miehiä.

-- Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, --
sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle
jääneen reen.

-- Mitenkä niin neuvonantajat? -- sanoi Nikita.

-- Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii,
haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin
se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että
rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, -- puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan,
Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin
kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita,
jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

-- No, just' niin se on, -- sanoi Nikita.

-- Tuli se maar' vilu tiellä? -- kysäisi Pekka.

-- Eipä tuo ilmankaan ole, -- sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki
porstuan kautta tupaan.



IV.


Talo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen
kuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin.
Siinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin
parikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista
neljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli
nainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli
yksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta
siinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten
ainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli
saava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi
oli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja
pyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja
lapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.

Tuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti
pöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan,
jossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia.
Pöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh,
imien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa
mulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä
valkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko
päällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon,
jyhkeäselkäinen ja -harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta
kotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli
isäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.

Miehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä
juomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona.
Lavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen
ääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle
ja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.

Nikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille
viinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.

-- Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki
onneksi juoda, -- sanoi vaari.

Viina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän
oli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen
takistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja
ikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi
kuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle,
sitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat
uunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua
päällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.

-- Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, -- sanoi vanhin veli,
katsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita
riisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni
pöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti
tuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa
tuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili
Andrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa,
muisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa,
jolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi
juomasta.

-- Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, -- sanoi hän otsaansa rypistäen ja
istui penkille toisen ikkunan luo.

-- Mitenkäs se niin on? -- kysyi vanhin veli.

-- En juo, siinä kaikki -- sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen
kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.

-- Ei sen kelpaa juoda, -- sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien
vesirinkeliä ryypyn jälkeen.

-- No teetä sitte, -- sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan
viluissasi, mies parka? -- Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa
kuhnustelette?

-- Jo on valmis, -- vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella
kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja
jyskäytti pöydälle.

Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä,
miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä
tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä
tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten
oli ajettava.

-- Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä
suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti
ajaneet! -- puheli kylän vanhin.

-- Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, -- kehoitteli muori.

-- Ja aamulla on oikein mainio lähteä, -- vakuutteli vaari.

-- En voi, velikulta, asiat vaativat! -- sanoi Wasili Andrejitsh, --
minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, -- lisäsi hän
muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. -- Ehkä
sitä perille päästään? -- sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.

Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan
jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.

-- Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, -- sanoi hän synkästi. Nikita oli
synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja
ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei
vielä saanut.

-- Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän
kauttahan sitte tie käypi perille asti, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan,
-- sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.

-- Juodaan teetä ja sitte matkalle.

Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan
varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä
käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän
isäntäväelle ja sanoi:

-- Teidän terveydeksenne, -- ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.

-- Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, -- sanoi Wasili
Andrejitsh.

-- Se käypi kyllä laatuun, -- sanoi vanhin poika.

-- Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.

-- Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.

-- Mitä te joutavia, -- sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän
se tehdään.

-- Pekka, mene valjastamaan tamma, -- sanoi vanhin poika.

-- No, kyllä, -- sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta
lakkinsa, juoksi valjastamaan.

Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli
pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari
valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut
lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.

-- Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, -- sanoi vaari.

-- Eivät kelpaakaan, -- sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi
tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi.
Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.

Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa
osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan
myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja
hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta
asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut
pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota
jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi
olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten
mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata
pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi
itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja
että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin
kaikki mierolle joutuvat.

-- Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, -- sanoi kylänvanhin. -- Oli
heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään
ollut.

-- Niinikään sinäkin tahdot, -- kääntyi vaari poikansa puoleen.

Poika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden
keskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä
ennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.

-- Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. -- Antoi isä
kerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet
poikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, --
sanoi hän, hymyillen, suu leveänä. -- Hevonen on valmis! lisäsi hän.

-- Kun on valmis, niin lähdetään, -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Vaan
jakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis
sen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.

-- Niin juonittelee, niin juonittelee, -- valitti vanhus yhä itkevällä
äänellä, -- ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!

Nikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei
kuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen
talonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei
hän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle
kaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä
emäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi
pukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan
sokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki
takinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan
päälleen.

Pukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja
astui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan,
johon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos
pimeälle pihalle.

Turkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli
hymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli
hyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.

Vaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan
valaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja
pihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.

"Onpas nyt ilma!" ajatteli Wasili Andrejitsh; "ehk'ei päästäkään
perille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, -- asiat vaativat. Ja kun jo
kerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa.
Päästään kai, Jumalan avulla." Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei
pitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei
toteltu. "Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille
pääsevät", arveli hän. -- "Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman
puuhitta."

Pekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti,
mutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan
rohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan
mieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa
ja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.



V.


Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä,
istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.

-- Ajakaa edellä! -- huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä,
päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien
tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he
ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne
jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman
riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa
ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja
alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas
saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli
niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä
vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen.
Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin
huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi
jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä
Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen.
Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut
syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi
jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

-- No, Jumalan haltuun!

-- Suur' kiitos, Pekka!

-- Myrsky taivon mustaks' peittää, -- huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

-- Sitäkös on runoniekka, -- sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi
ohjaksia.

-- Oikein soma poika, -- sanoi Nikita.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä
hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui
ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön.
Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen
silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun
hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin
korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine
harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta
hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään
tekemistä.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä
tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se
kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin
että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili
Andrejitsh, -- "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän,
katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä
näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat
vielä noin parikymmentä syltä, -- ei ollut neljättä viittaa eikä
metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja,
viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä
luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia
sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle
suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

-- Taaskin jouduttiin pois tieltä, -- sanoi Wasili Andrejitsh,
seisauttaen hevosen.

Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan,
jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli
irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista
puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän
palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.

-- Oikealle on ajettava, -- sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi
hevosen.

-- Aja sitte oikealle, jos on ajettava, -- sanoi Wasili Andrejitsh,
antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin.
-- Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, -- lisäsi hän.

Nikita ei vastannut mitään.

-- No, oleppas hyvä, ystäväni, -- huusi hän hevoselle, mutta hevonen
astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten
ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.

Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä,
piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas
hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin
pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt
vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa
juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen,
silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi
taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan,
mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen
hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi
luisua jotakin kuilua alas.

-- Tpruu, tpruu, tpruu, -- sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen
pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen
syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.

Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui,
tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.

-- Sitäkös nyt on...! -- sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta
puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.

-- Nikita, Nikita hoi! -- huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta
Nikita ei hänelle vastannut.

Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte
piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi
hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta
ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä
alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä
paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja
astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta
ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän,
ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon
hirnunnan, joka hänet tunsi.

-- Tulen, tulen. Mitä hahatat, -- sanoi hän. Vasta ihan reen luo
tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin,
joka näytti suunnattoman isolta.

-- Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään
vaikka Grishkinoon, -- alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.

-- Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!
Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.
Töintuskin sieltä ylöskapusin.

-- Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa,
-- sanoi Wasili Andrejitsh.

Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin,
riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin
tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa
kengässä olevan rei'än.

Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan.
Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset
käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä.
Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen
pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.

Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin
kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli
mennyt.

-- Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? -- huusi hän.

-- Täällä olen, -- vastasi Wasili Andrejitsh. -- No, kuinka on?

-- Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa
tuulta kohti.

He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas
hengästyneenä re'en luo.

-- No? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.

-- Mitäs nyt sitte tehdään?

-- Paikalla. -- Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.

-- Tule perässä, -- sanoi hän, astuen hevosen edellä.

Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita
käski.

-- Tänne, minun perässäni! -- huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle
ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin
vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut,
niin upposi lumeen valjaita myöten. -- Nouskaa ylös! -- huusi Nikita
Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja
alkoi auttaa vetämään.

-- Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille
tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! -- huusi hän. Hevonen
tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se
liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin
miettien. -- Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita
Ruskoa. -- No, vielä kerta! -- Taas veti Nikita aisasta toiselta ja
Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja
tempaisi sitte yht'äkkiä.

-- No, no, elä pelkää, et uppoa, -- huusi Nikita. Hevonen hyppäsi
kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui
raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.

Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi
niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.

-- Annahan huo'ahtaa, -- sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut
kiinni turkin kauluksen.

-- Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, -- sanoi Nikita; -- minä
talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista
hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja
seisattui.

Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin
olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja
suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän
talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen,
myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin
tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun
Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo
puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät
ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko
painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian
kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään,
pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä
hihnaa.

-- Mitäs sinä teet? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi
pyytäen vastasi Nikita.

-- Eikös sitte minnekään ajeta?

-- Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään
näköinen, -- sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin
valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. -- Yötä pitää olla, --
lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää
rahetta. Länget laukesivat auki.

-- Vaan eikös me palelluta? -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, -- sanoi
Nikita.



VI.


Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla,
varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi
hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen
yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille
paperosseja ja tulitikkuja.

Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön
ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli
yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.

-- No, tule tule, -- sanoi hän, taluttaen sitä aisoista -- Ja tähän
sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, --
puheli hän ja teki, mitä sanoi.

-- Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.

Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton.
Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin
tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.

Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia
olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun
reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi
irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti
lumeen.

-- Nyt tehdään merkki, -- sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta
kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti
keulaan päin. -- Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset
aisoista huomaavat ja kaivavat esille, -- sanoi Nikita. -- Niin vanhat
ihmiset neuvoivat.

Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen
liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa
vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki
sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen
paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi
silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa
oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset
oljet, -- ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti
savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi
vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne
oletkin.

Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin
iloiseksi.

-- Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi.
Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki
ja neuvoa Nikitaa. -- Odotahan minä teen vielä lipun, -- sanoi hän ja
nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään
rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi
huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.

Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä
taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.

-- Sepä on sukkela konsti, -- sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa
tekoaan ja istuutui rekeen.

-- Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, -- sanoi hän.

-- Kyllä minä itselleni paikan löydän, -- vastasi Nikita, -- vaan pitää
ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. -- Antakaahan, -- lisäsi hän
ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin
kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.

-- Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, -- sanoi hän, pannen jälleen
setolkan ja valjaat loimen päälle.

-- Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, -- sanoi
Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.

Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse,
kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan
lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään
itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten,
joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.

Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä
Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan
sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.

Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä
alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan,
tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli.
Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä
sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli
ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen
tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat
ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin,
vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.

"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee
kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä
metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en
sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun
ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin
toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja
kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön
kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", -- ajatteli hän,
tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala
ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja
vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku,
kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella
ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi
liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin
läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän
peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No,
vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan
turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja
hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta
rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa
siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein
käyttäytyä" -- ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen
eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä
vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. --
"Tietäähän sen, -- nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se
meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka,
jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä
olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa
ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton
alla", -- muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen
nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".

"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan
parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia
tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen
liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte
luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja
ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on
Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee
työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". -- Ja ajatus,
että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja,
kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili
Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta
hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella... Jospa olisi Gorjatshkinoon
päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen
silmänsä.

"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä",
-- ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa
vasten ja vihmoi siihen lunta.

"Turhaan tottelin Nikitaa", ajatteli hän. -- "Olisi pitänyt ajaa, niin
olisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin
jouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja
mitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle
ja hölmöille? Pitää e'es tupakoida". Hän istuutui, otti esille
paperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta,
mutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin
hänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin.
Vaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai
kuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla.
Hän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja
haaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä
survaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan
vaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen
sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti
ikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään
oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta.
"Sarastaa", ajatteli hän, -- "varmaan ei ole aamuun enää pitkältä".
Mutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli
noussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä
takaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli
kääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja
hevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili
Andrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita
istui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli
verhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. "Kun ei
vaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. -- Saan vielä
vastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin
häävi", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä
loimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja
kääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. -- "Mitä minä hänet
mukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!" ajatteli Wasili Andrejitsh,
muistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen
keulaan. -- "Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa
istunut", muisti hän, -- "eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin
esille", -- muistui hänelle toinen tapaus mieleen, -- "oli kuollut ja
kankea, kuin jäätynyt raato".

"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään". Ja
pantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos,
vaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän
silmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän
voinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja
taas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän
ylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki
keskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän
ollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita
kertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan
asennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui
jälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja
oli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja
kolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti
hän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä
tuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja
paneutui taas maata.

Kerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua.
Hän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta
vaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin
tuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui
siinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut
Wasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. "Hänellä
ei ole huolta mitään, makaa varmaan", ajatteli Wasili Andrejitsh
harmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen
peitossa olevaa Nikitaa.

Siten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin
parikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. -- "Nyt tulee
varmaan jo kohta aamu", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen
ympärilleen. "Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki.
Mutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin
olla. Ja sitte pannaan valjaisin". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin,
ett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja
tahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi
varovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan,
ennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa,
jossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän
nähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia
sytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli
paksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan
sillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta
kymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.

"Onpas tämä yö pitkä!" -- ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien
vilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja
peitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli
selvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen.
Ääni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä
tasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi
ulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se,
leukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin
tarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa,
niin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei
Wasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua.
Vaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja
rikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen
ajatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt
yöksi Grishkinoon.

"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita
kylliksi. -- Äh, kun pääsisi nukkumaan", puheli hän itsekseen. --
"Juopuneiden sanotaan paleltuvan", ajatteli hän, -- "ja minä join". --
Ja hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko
pelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei
voinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi
nousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon,
jota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille
paperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan
kolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.

-- Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! -- haukkui hän tietämättä
itse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata
tulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon
taskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää
pysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten
ja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.

"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on
nousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä", juolahti hänelle yht'äkkiä
mieleen. -- "Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän", ajatteli hän
Nikitaa, "kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä
säälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää"...

Ja päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi
hypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle
ja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän
putosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja
noustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain
selkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari
kertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan
nojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta.
Survaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui
ja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.

-- Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan,
-- huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat
liepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä
oletti metsän ja vahtikojun olevan.



VII.


Nikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi
sinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki
ihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin
hänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa
päiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka
isäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut
liikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen
luultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen
silloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin
sekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja
kahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa
ja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi,
sillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa
tilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä
pitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi
hänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja
hän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi
jo yhä kylmemmäksi.

Se ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin
epämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä
näyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut
alituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon
hän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että
hän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän
palveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä,
Hänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi
kuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän
vääryyttä kellekään.

"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille
tekee? Uuteenkin pitää tottua."

"Synnit?" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan
menettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei
käynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli
nuhdellut häntä ripittäessään. "Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan
olenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo
minut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?"

Niin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja,
ratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja
muistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän
muisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa
juomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman
poikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka
käännellessään narisutti rekeä. "Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla
tyytyväinen, että tielle läksit", ajatteli hän, "semmoisesta elämästä
ei tee mieli kuolla -- toista on meikäläinen." Ja kaikki nämä muistot
ja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja
hän nukkui.

Kun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja
reen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että
jalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin
pakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen
niistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa
läpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh
olisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän
sillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.

Mutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun.
Jäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä
ihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä
entiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan
lumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut
millä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet
häntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. -- Hän
seisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta
korviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.

Hän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään
lämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko
ruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa
tajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi
olevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon
vielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä,
hoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn,
aina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan
juo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille
tynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, -- niin
se on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa
maailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi
lapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät
ja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi
elämä, -- niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan
tainnuksiin.



VIII.


Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja
lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti
metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli
ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta,
kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä
alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä
oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka
vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.

Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä
mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta
muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa
kohdalla.

Yht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä
alkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä
kylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan,
ei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli
kasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle
suunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin
vavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä,
että hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä
kuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi
yhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.

Jälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui
vakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin
samallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho
pelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki
jälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja
katseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla
kenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli
silminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. "Hukkaan minä
tässä joudun", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi
hän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon,
jossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas
katoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain
haukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja
ja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan
kuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.

Yht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki
alkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui
hevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto
kävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei
voinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli
kuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi
kutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.

"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!" sanoi Wasili Andrejitsh
itsekseen.

Mutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa
sitä.

"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni", -- sanoi hän itselleen, vaan
samalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei
huomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen
ruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja
kosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja
toivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi
yksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.

Yht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon
ja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti
alas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon
hän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle
loimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas
hevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti
kerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään
kiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä
jättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi
hevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas,
ett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän
vajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan
paikalleen. "Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat", ajatteli
hän, "mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä
minulle? Niin ei voi olla!" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen
mielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli
ohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi
sellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen
todellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: "Eikö tämä
kaikki sittenkin ole vain unta?" ja tahtoi herätä; mutta se ei
ollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa
lunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli
aivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo
marunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit
ja ymmärryksen sumentava kuolema.

"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!" hän huudahti muistellen
samalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa
maalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli
ostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin
hänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin
syttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä
samaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle
kiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli
ehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja
kynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa
olivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään
auttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja
toisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan
olemaan mitään yhteyttä.

"En saa menettää rohkeuttani", sanoi hän itselleen. "Minun täytyy
seurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä". Ja hän lähti
liikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti,
alkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja
kaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää,
näkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. "Olen mennyttä miestä",
ajatteli Wasili Andrejitsh, "minä kadotan vielä nämä jäljet". Mutta
siinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain
tummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki
ylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna
ja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää
aikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne
tänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi
ilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen,
missä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut
hänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut
hevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.



IX.


Kun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä
kiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada
hengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan;
mutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä:
Wasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko
oli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli
se juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen
selässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon
lumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että
tuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei
saisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä.
Siksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön.
Niin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan,
karisti hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön
kiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos
rekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön.
Ensimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa
hevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi
Ruskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi
korjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän
näki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli
peittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella
vaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä
edessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä
Wasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.

Wasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.

-- Mitä sinä? -- kysyi hän. -- Mitä sinä sanot?

-- Kuo-oo-len nyt, -- sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä
sanotuksi. -- Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle -- yhden
tekevä.

-- Mitä, oletko paleltunut? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Tunnen kuoleman tulevan... Anteeksi, Kristuksen tähden... -- sanoi
Nikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan
olisi kärpäsiä ajanut.

Wasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta,
astui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi
kättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös
turkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan
päältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi
turkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä
ei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella
ruumiillaan.

Korjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja
painaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin,
nojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja
tuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi
ensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun
silminnähtävästi alkoi lämmetä.

-- No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja
lämpene tällä lailla... -- alkoi Wasili Andrejitsh.

Mutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet
kiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän
taukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.

"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän
itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään
vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa,
jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

-- Ollaan vaan tällä lailla! -- puheli hän itsekseen tuntien omituista,
suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen
silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista
lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.

Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.

-- Nikita! -- sanoi hän.

-- Hyvä on, lämmin, -- vastattiin hänelle alhaalta päin.

-- No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit
paleltunut, ja minä... Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä
vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut
enempi sanotuksi.

"No, sama se", ajatteli hän. -- "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", -- ja
hän vaikeni.

Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli
alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että
olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut
hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt
ei hän tuntenut pelkoa mitään.

Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen
kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan,
ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat
jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi
allaan makaavan miehen lämpenemään.

-- Ei se pääse siitä mihinkään, -- puheli hän itsekseen tästä
lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.

Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen
mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka
vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan;
sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja
stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen
laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja
valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi,
sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit,
jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot
hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta
päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän
seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden
kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän
ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo
kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät
kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan
ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole
enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan
laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä
voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan
stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää
ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy
vaimoltaan:

-- No, onko hän käynyt! -- Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. -- Ja hän
kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. -- Ei, ajoi
ohi. -- Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. -- Ei ole. -- Ja hän
makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on
sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se,
jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku
toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu
häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski
käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että
tuo joku tuli häntä hakemaan. -- Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä
huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli
nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, --
ei voi. Jalkaansa, -- ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi.
Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että
se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että
Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on,
kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole
hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee
Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. -- "Nikita elää, siis
minäkin elän", -- sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan
uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen
sieluunsa.

Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja
hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili
Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.

-- "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", --
ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin
nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen _nyt tiedän_." Ja taas kuulee hän sen
häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. -- Tulen, tulen! -- vastaa
koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa
vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.

Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä
tuntenut tässä maailmassa.

Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät
lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan
vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla
makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.



X.


Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi
tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin
myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja
sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja
tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei
hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä
nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan
muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo
olla!" sanoo hän jollekin, -- sille, joka painaa häntä kuormalla
selkään. -- "Ota säkit pois!" -- Mutta kuorma painaa häntä yhä
kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja
muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka
makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi
kertaa kavioillaan rekeä vastaan.

-- Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! -- sanoo Nikita isännälle
varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.

Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja
kylmät ja painavat kuin lyijy.

"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!" -- ajattelee
Nikita.

Hän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja
aukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa
ja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää
kovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä
korkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän.
"Varmaan jo sekin on paleltunut", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella
olivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät
Nikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset
pysytellä jaloillaan.

-- "Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois", -- sanoi Nikita
itsekseen. -- "Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No,
eihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte
pikemmin..." Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu
unheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.

Jo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla
Wasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä
tieltä ja puolen virstan päässä kylästä.

Lumi oli peittänyt reen, mutta aisat ja niissä riippuva huivi olivat
vielä näkyvissä. Rusko seisoi, valjaat ja loimi riipuksissa, ihan
valkoisena mahaa myöten hangessa, kuollut pää painuneena kohmettunutta
kaulaa vastaan. Sen sieraimet olivat täynnä jääpuikkoja, silmät olivat
kuurassa ja niihin oli jäätynyt ikäänkuin kyyneleitä. Se oli tänä
yhtenä yönä laihtunut niin, ett'ei siitä ollut jäljellä muuta kuin luut
ja nahka. Wasili Andrejitsh oli kankea kuin pölkky, ja niinkuin hänen
jalkansa olivat olleet hajallaan, niin hän siitä, sääret haritettuina,
käännettiinkin pois Nikitan päältä. Hänen mulkoilevat haukansilmänsä
olivat hyytyneet ja avoin suunsa tasaisiksi leikattujen viiksien alla
oli täynnä lunta. Nikita oli hengissä, vaikka ihan kohmettunut. Kun hän
herätettiin, niin hän oli vakuutettu, että hän jo oli kuollut ja että
kaikki, mitä hänen kanssaan tehtiin, ei tapahtunut tässä, vaan toisessa
maailmassa. Ja kun hän kuuli miesten, lapioidessaan ja kääntäessään
jähmettyneen isännän hänen päältään, huutavan, niin hän ensin
ihmetteli, että miehet toisessakin maailmassa huutavat samalla lailla.
Mutta kun hän käsitti vielä olevansa täällä, tässä maailmassa, niin hän
pikemmin oli siitä pahoillaan, kuin iloissaan, varsinkin kuin tunsi,
että hänen molempain jalkainsa varpaat olivat paleltuneet.

Nikita makasi sairaalassa kaksi kuukautta. Kolme varvasta häneltä
leikattiin pois, muut paranivat, niin että hän saattoi tehdä työtä. Ja
vielä kaksikymmentä vuotta palveli hän ensin renkinä ja sitte vanhoilla
päivillään vahtina. Hän kuoli vasta tänä vuonna kotonaan ja, niinkuin
toivoi, pyhäinkuvain alla, sytytetty vahakyntteli kädessä. Kuollessaan
hän pyysi anteeksi vanhalta eukoltaan ja antoi hänelle anteeksi hänen
elämänsä tynnyrintekijän kanssa, otti hyvästi pojaltaan ja
lapsenlapsiltaan, ja kuoli todellisesti iloissaan siitä, että vapautti
kuolemallaan poikansa ja miniänsä liiasta leipätaakasta ja nyt
todenperään itse pääsi tästä hänelle jo ikävästä elämästä siihen
toiseen elämään, joka joka vuosi ja hetki kävi hänellä yhä selvemmäksi
ja houkuttelevammaksi. Onko hänen nyt parempi vai pahempi siellä, minne
hän tämän todellisen elämän jälkeen heräsi, pettyikö hän toiveissaan
vai löysi siellä sen, mitä odotti, -- sen me kaikki kohta tulemme
tietämään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isäntä ja renki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.