Title: Hakalan rahat - Näytelmä kahdessa näytöksessä
Author: Suru
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hakalan rahat - Näytelmä kahdessa näytöksessä" ***


HAKALAN RAHAT

Näytelmä kahdessa näytöksessä


Kirj.

SURU



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin,
1905,

Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



HENKILÖT

 Hakala, talollinen.
 Helena, hänen vaimonsa.
 Liinu, heidän tyttärensä.
 Mäkelä, talollinen, Hakalan naapuri.
 Anna, hänen vaimonsa.
 Kalle, heidän poikansa.
 Hanna, Hakalan palvelija.
 Viisu-Sakari.
 Kontti-Maija.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Näyttämö:

Kamari Hakalassa. Tavalliset huonekalut. Esiripun noustessa istuvat
Helena ja Anna pöydän ääressä ja juovat kahvia.


1 KOHTAUS.

_Anna_: Milloinkas sen teidän isännän pitäisi palata
kaupunkimatkaltaan?

_Helena_: Huomenaamuksi arveli ehtivänsä takaisin. Tuossa jo kuuden
aikana läksi.

_Anna_: Taisi olla tärkeitäkin asioita toimitettavana?

_Helena_: Oli... hyvinkin oli tärkeä asia. Muistatte kai sen
Mattila-lurjuksen petoksen?

_Anna_: Sitä takausasiaako tarkotatte?

_Helena_: Sitä juuri! Sehän se lurjus, en mä paremmin tule ja sano,
korupuheilla ja kauniilla lupauksilla houkutteli meidän ukon
takaukseen. Ja kun velan maksuaika läheni, niin livistikin itse
paremmille markkinoille ja jätti velan muiden maksettavaksi.

_Anna_: Jaa'a, jaa'a... piti siinäkin olla ihmisellä sydäntä! Jättää
sellaisen taakan toisen hartioille. Ei sitä nykyaikana enää voi paljoa
luottaa toisiin ihmisiin.

_Helena_: Siltä näyttää. Oli kumminkin onni onnettomuudessa, että
saimme rahat kokoon määräpäiväksi; tiukalle se kyllä otti. Vasaran alle
olisi talomme tavaroineen joutunut. Tuntui aivan kuin olisi kuorma
pudonnut hartioilta saatuamme summan täyteen. -- Kaadanko lisää kahvia?

_Anna_: Ei, kiitoksia! En jaksa enää juoda. -- Mihinkähän päin lie se
Mattila lähtenyt?

_Helena_: Amerikaan varmaankin. Sinnehän ne kavaltajat tavallisesti
karkaavat. Ei siitä varmaa tietoa ole saatu.


2 KOHTAUS.

    Anna. Helena. Liinu. (Tulee).

_Liinu_: Kas! Mäkelän emäntäkin on täällä! Hyvää päivää!

    (Tervehtii.)

_Anna_: Päivää päivää! Mitäs tälle minun miniälleni nyt kuuluu?
Terveisiä Kallelta, tosiaankin... en ollut muistaakaan...

_Liinu_: Kiitoksia, Vaikka enhän minä teidän miniänne ole... tuskinpa
tulenenkaan...

_Anna_: Kuinka niin? Puhui se Kalle minulle väleistänne, vaikka noin
vaan kautta rantain.

_Liinu_: Ei Kalle minusta huoli. Hän on kansanopiston käynyt, minä vaan
tällainen yksinkertainen, oppimaton tyttönen.

_Helena_ (Nauraen) Lapsiahan nämä vielä ovatkin... Olen minäkin heistä
vähän jotain huomannut; kahdenkesken he aina niin suloisesti
hymyilevät...

_Liinu_: Kaikkia vielä! Olemmehan me olleet tovereita jo lapsuudesta
saakka, yhdessä leikkineet ja yhdessä kasvaneet...

_Helena_: Juodaan nyt vielä yhdet kupposet. Juo sinäkin, Liinu.

_Anna_: No pitäneekö tuota nyt vielä maistaa; kaksi kupillista jo
otinkin... (Liinu kaataa kahvia). Kas tuota tyttöä, kun kaasi oikein
kupparin kupillisen.

_Liinu_: Ei liika pahaa tee... jaksaa sitä nyt sen verran.

    (Kaikki juovat).

_Anna_: Mitä sinä nykyjään olet puuhaillut, Liinu?

_Liinu_: Ommellut olen. Paljo sitä meidän väelle vaatetta tarvitsee.
Tämän päivää olin heinänteossa, mutta läksin kesken pois. Heinässä
taitaa Kallekin olla?

_Anna_: Siellähän se on. Silloin kun Kalle kansanopistoon aikoi, niin
toiset emännät varoittivat minua häntä sinne laskemasta, sanoivat
miehen siellä tulevan laiskaksi; mutta kyllä se nyt vaan työtä tekee,
kenties enemmän kuin ennen.

_Liinu_: Ne ovat turhia jaarituksia sellaiset. Oppia siellä saa ja
työtä tekemään kehotetaan.

_Anna_: Mutta nyt minun pitäisi tehdä mustalaisen tarina... lähteä, kun
olen saanut suuhuni. Pitää mennä vähän piikoja komentelemaan, ovat,
hylyt, niin laiskanpuoleisia.

_Helena_: No kyllähän ne nyt siellä... ei sitä niin kiirettä vielä ole.

_Anna_: Kyllä minun sentään täytyy lähteä. Muistakaahan nyt tekin
pistäytyä joskus meillä.

_Helena_: Kiitos, kyllähän me...

_Liinu_: Sanokaa Kallelle terveisiä ja käskekää häntä jonkun kerran
käymään.

_Anna_: Eiköhän se poikaveitikka osanne käydä käskemättäkin.

_Liinu_: En ole häntä nähnyt moneen päivään.

_Anna_: No hyvästi nyt vaan! (Kättelee). Voikaa hyvin!

_Helena_ ja _Liinu_: Hyvästi, hyvästi!

    (Anna menee).


3 KOHTAUS.

    Helena. Liinu.

_Helena_: Nyt saisit sinä, Liinu, ommella nuttuni valmiiksi
tänäpäivänä, että saisin sen päälleni aamulla, kun isä tulee kotiin.

_Liinu_: Kyllä sen teen. Ei siinä paljoa enää olekaan työtä.
Tuoneekohan isä minulle sen kankaan kaupungista?

_Helena_: Luultavasti. Ota sinä vaan nyt se ompelus, minä käsken Hannan
korjaamaan kupit pois. (Liina ottaa ompeluksen. Helena huutaa ovelta).
Hanna! Hanna! Minä käyn niityllä katsomassa kuinka työ sujuu.

    (Menee).


4 KOHTAUS.

    Liinu. Hanna. (Tulevat).

_Hanna_: Joko Mäkelän emäntä meni pois?

_Liinu_: Jo meni. Korjaa sinä nyt kupit pois ja pese ne. Minun pitää
ommella tämä äidin nuttu tänäpäivänä valmiiksi.

_Anna_: Jokohan isäntä huomenaamulla palannee kaupungista?

_Liinu_: Kyllä kai.

    (Hanna menee vieden kupit).


5 KOHTAUS.

    Liinu (yksin).

_Liinu_: Saapahan nähdä tuleeko Kalle tänäpäivänä käymään? Hän kyllä
lupasi... Luulin hänen tulleen ylpeämmäksi kun kävi kansanopistossakin,
mutta ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Eilen illalla, kun kävin
Myllypurolla, tapasin hänet metsätiellä. Heti rupesi puhelemaan
kanssani. Kävelimme vähän matkaa puhellen kaikenlaisista. Sitten Kalle
pyysi minua istumaan viereensä eräälle kivelle. Istuttuamme otti Kalle
minua kädestä kiinni... katsoi silmiini niin hellästi... Hän kuiskasi
hiljaa korvaani: "Rakastan sinua, tule omakseni!" Minä hämmästyin ja
sanoin, että olen vielä niin kokematon ja mitä vanhempanikin
sanoisivat. Sitten läksimme taas kävelemään ja hän saattoi minut kotiin
asti... Luulen, että äiti kyllä puolestaan antaa suostumuksensa, ja
ehkäpä isäkin, mitäpäs hänelläkään vastaan olisi... (Äänetönnä,
ajatuksissaan). Mutta eipäs sitä Kallea ala kuulua... (Hyräilee
itsekseen ja alkaa sitten laulaa).

    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
    Kun et tule jo, kun et tule jo!

    Linnut ne laulavat sorjalla suulla,
    Sorjempi kultani ääni on kuulla.
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
    Kun et tule jo, kun et tule jo!

    Tule, tule, kultani, tule kotipuoleen,
    Taikka jo menehdynkin ikävään ja huoleen.
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
    Kun et tule jo, kun et tule jo!

(Hanna tulee).

_Hanna_: Mäkelän Kalle tulee.

_Liinu_: Käske hänen tulla tänne kamariin. (Hanna menee). Tulipas hän
kumminkin!


6 KOHTAUS.

    Liinu. Kalle (tulee).

_Kalle_: Hyvää päivää, Liinu!

_Liinu_: Hyvää päivää, hyvää päivää ja tervetuloa! Käy istumaan!

_Kalle_: Kiitoksia! Saanko tulla vierellesi?

_Liinu_: Tule vaan jos tahdot.

_Kalle_ (Istuutuu Liinun viereen). Missä teidän kaikki väki on, kun en
tullessani nähnyt muita kuin Hannan?

_Liinu_: Isä on kaupungissa, äiti meni käymään niityllä.

_Kalle_: Joko olet puhunut vanhemmillesi aikeistamme?

_Liinu_: Kyllä puhuin äidilleni. Isäkin luultavasti antaa
suostumuksensa... Hän on ollut nyt vähän iloisempi, kun hän pääsi irti
siitä takausasiasta. Mutta jos sinun vanhempasi ei suostu?

_Kalle_: Ole huoletta! Kun kaksi rakastavaista tahtovat yhteen mennä,
ei sitä voi estää muu kuin kuolema. Vai mitä arvelet, Liinuseni?

_Liinu_ (Huokaa surullisena).

_Kalle_: Miksi niin surullisena huokaat, mikä mieltäsi painaa? Sano
vaan minulle, jos sinua jokin suru painaa?

_Liinu_: Mitäpä surua minulla olisi, muuten vaan olin niin
ajatuksissani.

_Kalle_: Minusta tuntuu niin onnelliselta, kun saan olla sinun luonasi.
Sinun seurasi on minua aina viehättänyt. Sinun sinisilmiäsi katsellessa
unohdan kaiken muun...

_Liinu_: Onnellinen olen minäkin sinun seurassasi, Kalle...

_Kalle_: Kohta vietämme kihlajaisemme, jos sinulla ei ole mitään sitä
vastaan.

_Liinu_: Ei omasta puolestani mitään. Vaan täytyyhän minun kumminkin
ensin saada selvä vastaus vanhemmiltani. Heidän suostumuksestaan olen
kumminkin melkein varma.

_Kalle_: Silloin ei onnestamme puutu mitään. Ei mikään voi sitä
häiritä. (Kiertää kätensä Liinun kaulaan). Yhdessä kuljemme tämän
elämän läpi, yhdessä kestämme sen vaarat ja vastukset... Yhdessä
nautimme onnesta...

    (Suutelee Liinua).

7 KOHTAUS.

     Liinu. Kalle. Helena (tulee). Sitten Hakala.

_Helena_: Isä tuli jo kotiin. Mitenkähän hän näin aikaiseen on
joutunut? -- Kas, Kallekin on täällä! (Tervehtii). Terve, terve! -- En
ymmärrä, miten hän nyt jo olisi ehtinyt käydä kaupungissa... Etteipä
hänelle vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa... (Hakala tulee sisään
surullisena). Kuinka näin aikaiseen jouduit? (Hakala on ääneti). Mikä
sinulle on tullut? Onko sinulle sattunut joku vahinko?

_Hakala_: Suuri vahinko... korvaamaton vahinko!

_Liinu_ (Hämmästyen): Mitä sinä puhut, isä?

_Kalle_: Mitä teille on tapahtunut?

_Hakala_: Nyt on Hakala mennyttä miestä! Olen joutunut
keppikerjäläiseksi... mierontie on avoinna edessämme... Oo kuitenkin
kohtalon kovuutta!

    (Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).

_Liinu_ ja _Helena_ (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!

_Helena_: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!

_Hakala_: En ymmärrä oikein itsekään.

_Liinu_: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä
pahaa sinulle on tapahtunut?

_Hakala_: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä
kuulemasta. -- Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni
pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä... se läksi hurjasti
laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin
alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen
edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani...
Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa
rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani... mutta... sitä ei ollutkaan
taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään.
Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen
paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään
isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään
huomannut mitään... kirosin itsekseni kovaa onneani... Läksin Korven
Matin luo... häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran
lanttia kukkarossani.

    (Ryyppää).

_Liinu_: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!

_Hakala_: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa
tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja
tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä...

_Helena_: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.

    (Itkee).

_Kalle_: Minä lähden ja koetan ottaa selvää rahoista. Jos joku olisi ne
löytänyt, voidaanhan ne vielä takaisin saada. Koetan parastani.

    (Menee).

_Hakala_: En usko, että ne enään takaisin tulevat. Ne ovat olleet ja
menneet! Maailma on avoin edessämme... saamme kulkea niin pitkälle kuin
tietä piisaa.

_Liinu_: Älä ole niin epätoivoinen isä kulta, voivathan ne asiat vielä
korjautua.

_Hakala_: Ei ne korjaudu... sinä et näitä käsitä, Liinu. Ota sinä
Hakala vaan ryyppy murheeseen! Et tiedä silloin maailman suruista.
(Juo). Et näe ihmisten naurua. Juo, juo vaan, juo, kunnes menet
tainnoksiin, kunnes kuolet. Mattila, saatana, kun olisi käsissäni, niin
kyllä sen roiston pieksäsin, pieksäsin, jumal'auta! Luontoni jo ärtyy!

    (Iskee pullon laattiaan).

    (Helena ja Liinu kirkasevat ja menevät molemmat itkien ulos).

_Hakala_ (Humalassa): Vielä minä sentään olen herra talossani...
Ette te, saatanat, minua tästä pois saa... ette saa, sanon minä.
Ko-koettakaa vaan -- mi-minä olen Hakala minä! Ja minä teille näytän
roistot, Vai ta-taloni te myötte. Haha-ha. Ei, kyllä minulla vielä on
vo-vo-voi-maa.

    (Vaipuu voimatonna maahan. Helena tulee vähän ajan perästä).

_Helena_: Voi ukkoparkani! -- Herra! Auta meitä onnettomia! Älä lisää
kuormaa kuorman päälle!

    (Itkee).

Esirippu alas.



TOINEN NÄYTÖS.


Näyttämö: Tupa Hakalassa. Ovi vasemmalla. Oikealla pitkä pöytä ja sen
edessä penkki. Vasemmalla seinällä astiahylly. Oikealla ikkuna.


1 KOHTAUS.

    Hakala. Helena (pesee astioita) ja Liinu
    (istuu penkillä kutoen sukkaa).

_Hakala_ (Ottaa hyllyltä tyhjän putelin; itsekseen): Tyhjä on tuokin!
Lähdenpä tästä Korven Matin luo, tottapa hän lie säästänyt jotain
minunkin varalleni. Ei tässä tosin rahoja ole, mutta uskoneehan hän
velaksikin.

    (Ottaa hattunsa ja aikoo lähteä).

_Liinu_: Mihin menet, isä?

_Hakala_: Lähden vähän käymään kylällä.

_Liinu_: Älä mene, minä pyydän, älä mene isä!

_Helena_: Sinulla on pullo povellasi!

_Hakala_: Saan sen kukaties täyteen Korven Matilta.

_Helena_: Jätä jo tuo viinanjuonti! Me syöksymme senkautta aivan
perimmäiseen turmioon.

_Hakala_: Älä siinä tyhjää ruikuta! Tarvitsenhan minäkin jotain
lohdutusta.

_Liinu_: Sinä olet aivan väärässä, isä, jos lohdutusta siitä luulet
saavasi. Paljoa paremmin kestämme koettelemukset, jos et tuota nestettä
nauti.

_Hakala_: Vai muna tässä olisi kanaa viisaampi! Kyllä minä itse tiedän,
mitä teen.

    (Aikoo lähteä).

_Liinu_ (Hypähtää ylös penkiltä ja ottaa isäänsä kädestä kiinni): Älä
mene, isä! Älä tee minua, ainoaa lastasi, onnettomaksi! Jää kotiin!

_Helena_: Etkö yhtään sääli lastasi ja minua?

_Hakala_ (Seisoo miettiväisenä).

_Liinu_: Jätäthän onnemme tähden viinan ostamatta? Jätäthän, isä?

_Hakala_ (Yhä miettiväisenä): Hmh... Jospa te tietäisitte ... hmh...
Mutta koetan tällä kertaa...

_Liinu_ (Katsoo ikkunasta): Kontti-Maijakin näkyy tuolta tulevan tänne.

_Helena_: Mitä silläkin kielikellolla täällä taas on tekemistä?


2 KOHTAUS.

    Edelliset. Maija: (Tulee nyytti kädessään).

_Maija_: Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa taloon!

_Helena_: Päivää! Mistäs päin Maija on matkalla?

_Liinu_ (Helenalle): Minä menen kamariin neulomaan.

    (Menee).

_Maija_ (itsekseen): Kas vaan tytärtä, kun meni niin ylpeästi, ettei
katsonutkaan. (Ääneen). Ympäri kyliä sitä vaan köyhän täytyy kiertää.
Joskus joku hyvä emäntä antaa leipäkannikan... ja onhan noita tähän
asti vähin ollut kehruuksiakin, mutta nyt ovat vähenneet, kun sanovat
Mäkiperän Kaarinan kehräävän parempaa...

_Hakala_: Ja hän soittaa vähemmän suutaan...

_Maija_: Enhän minäkään, Herra paratkoon, ketään puheillani pahenna!
Sanovat että Kaarina kehrää parempaa, mutta olen minäkin jo niin kauan
kehrännyt, että luulisi sen syntyvän. Mäkelässä kävin äsken kysymässä
työtä, mutta emäntä vaan ylpeästi sanoa tokasi "Annoin Kaarinalle".

_Hakala_: Ei ole meilläkään kehruuta antaa.

_Maija_ (itsekseen): Kas, kas kun pöyhkeilee, mutta kohta et liijoin
ylpeile.

_Hakala_: Mitä...?

_Maija_: Sanoin vaan, että eihän ne isännät niistä asioista huolta
pidä.

_Helena_: Istu tuossa penkillä, niin minä käyn katsomassa, olisivatko
jo jollekulle antaneet kehruukset.

    (Menee. Hetken äänettömyys).

_Maija_: Keltähän se lienee Mäkelä ostanut uuden hevosensa? Komea se
vaan näkyy olevan.

_Hakala_: Onko Mäkelä ostanut hevosen?

_Maija_: Ettekö sitä tiedä! Ja on siihen taloon ostettu paljon
muutakin.

_Hakala_: Hyvähän rikkaan on ostaa.

_Maija_: Niin, kyllähän sillä miehellä on rikkautta. Tässä eräänäkin
päivänä näytteli tukkiherralle kehuen mustaa lompakkoaan ja kehui, että
ei tästä talosta vähällä raha lopu.

_Hakala_: Mitä sinä puhut?... Mustaa lompakkoaan?...

_Maija_: Niin.

_Hakala_: Puhutko sinä totta, akka?

_Maija_: Milloin minä olisin valehdellut? Sitä ei voi kukaan sanoa.

_Hakala_: Näitkö lompakon läheltä? Oliko se kulunut?

_Maija_: Kyllä kai se oli kulunutkin...

_Hakala_ (itsekseen): Minä epäilen... olisikohan Mäkelä ... (Ääneen).
Voitko olla kellekään virkkamatta, mitä sinulle sanon?

_Maija_: Kuinka voitte epäilläkään minua, vanhaa ihmistä?

_Hakala_: Ei sinun kieleesi ole paljon luottamista.

_Maija_: Mutta uskokaa pois, isäntä, minä en sano kellekään
kuolevaiselle, jos minulle jonkun salaisuuden uskotte..

_Hakala_: Olisikohan Mäkelä?... Ei, sitä en osaa uskoa!

_Maija_: Kyllä sitä vaan niin viekkaalta mieheltä syntyy vaikka mitä.

_Hakala_: Hmh... hmh... Voihan se kyllä olla mahdollista... ja varmaan
onkin Mäkelällä ollut minun lompakkoni, sillä ei ole sillä miehellä
ennen lompakkoa näkynyt...


4 KOHTAUS.

    Edelliset. Helena (tulee).

_Helena_: Hanna oli jo antanut villat Mäkiperän Kaarinalle.

_Maija_: Kas vaan tuota tytönletukkaa. Kuinka tekin annatte piijalle
niin suuren vallan, että saa tehdä mitä tahtoo?

_Helena_: Hän on ymmärtäväinen tyttö... toimittaa kaikki asiat
huolellisesti.

_Maija_: No, enhän sille sitte mitään mahda. Lähden tästä edemmäksi,
mutta kyllä...

_Hakala_: Tule huomenna käymään täällä. Minulla on sinulle tärkeä asia
puhuttavana. Tuosta saat lantin. (Antaa Maijalle rahan). Mutta muista
tulla!

_Maija_: Kyllä, kyllä! Kiitoksia vaan! Kyllä tulen. (Mennessään
itsekseen). Eipäs edes kahville pyytänyt jäämään!


5 KOHTAUS.

    Hakala. Helena.

_Helena_: Mitä varten sinä sitä kutsuit huomenna? En viitsisi alinomaan
kuunnella hänen jaarituksiaan ja panettelujaan.

_Hakala_: Anna nyt minun olla rauhassa ja miettiä... Et sinä kumminkaan
ymmärrä...

_Helena_: Saat kyllä minun puolestani olla rauhassa.

    (Menee).

_Hakala_ (Yksin): Musta lompakko... Vähän kulunut. Merkit lyövät
yhteen. Voisikohan tuota Maijaa uskoa? Mutta jos oikein tarkkaan mietin
asiaa, niin voihan siinä olla perää. Mäkelähän ajoi jonkun matkan
päässä kaatumapaikasta vastaani ja tuskinpa siitä muita olisi ehtinyt
kulkea. Mutta miten saisin asian todistetuksi? Mäkelä pitää panna
tiukalle ja ottaa tarkka selko asiasta. Ensin käyn ilmoittamassa asian
nimismiehelle ja voi sinuas Mäkelä, jos et hyvällä anna rahojani
takaisin. Paha sinut perii. Enkä asiasta suinkaan rupea sopimaan, sillä
minulla on ollut siitä siksi paljon harmia... En... Saattaapa se vielä
Mäkelä joutua paljon huonompaan asemaan kuin minä nyt olen. Mutta oma
syy... mitäpäs menee salaamaan löydettyjä rahoja... ja vielä sellaisen
summan!... Ja sitten vielä kaiken lisäksi pöyhkeilee rahoilla ja kehuu,
että ei hänen talostaan raha lopu. Mutta saattaa se loppua!

_Helena_ (Tulee): Mitä sinä täällä niin suurta ääntä pidät? Mäkelän
Kalle tahtoisi vähän puhutella sinua, minä käsken hänet sisään.

    (Menee).

_Hakala_: Mitäs nyt? Jokohan olisi lähettänyt poikansa asioita
korjaamaan?


6 KOHTAUS.

    Hakala. Helena, Liinu ja Kalle (tulevat).

_Kalle_: Hyvää päivää! (Tervehtii Hakalaa). Olisi teille vähän asiaa.
Saanko puhua?

_Hakala_: Antaa kuulua!

_Kalle_: Kuten ehkä jo tiedätte...

_Liinu_ (Hiljaa Kallelle). Minä en ole vielä puhunut hänelle.

_Kalle_: Hmh... Me olemme Liinun kanssa olleet ystäviä jo
lapsuudestamme saakka ja nyt olemme päättäneet molemminpuolisesta
rakkaudesta ottaa toisemme...

_Hakala_ (Erikseen): So-o! Vai sellainen ääni nyt on kellossa!

_Kalle_: Ja tähän pyydämme teidän suostumustanne.

_Hakala_: Vai niin! Mutta minä sanon, että siitä ei tule mitään. Ei,
niin totta kuin minä olen Hakala, siitä ei tule mitään!

_Helena_: Mitä sinä nyt ajattelet?

_Hakala_: Ajattelinpa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään.

_Kalle_: Miksi olette sitten meidän liittoamme vastaan? Me emme voi
elää ilman toisiamme.

_Liinu_ (Nojautuu Kallen rintaa vasten ja rupeaa itkemään).

_Helena_: Minä olen myöntynyt. Etkö sinäkin voisi antaa suostumustasi?
Kalle on kaikinpuolin kelpo poika ja sitäpaitsi on hänellä kylliksi
varoja.

_Hakala_: Olkoonpa hänellä vaikka vielä enemmän varoja, mutta
sittenkään en anna tytärtäni sellaisen miehen pojalle, joka...

_Kalle_: Ei teillä pitäisi olla mitään syytä isääni vastaan.

_Hakala_: Kyllä! Minulla on hyvinkin painavia syitä.

_Kalle_: Mitä?

_Hakala_ (Kiivaasti): Tiedätkö! Hän on löytänyt minun rahani...
salannut ne... ja pidättänyt itsellään!

_Kalle_ (Hämmästyneenä): Ei suinkaan! Varmaankin te olette erehtyneet,
Hakala. Sellaista ei minun isäni voisi tehdä.

_Hakala_ (Kuten ennen): Mutta kumminkin ne hänellä ovat!

_Liinu_: Kuinka voit lausua tuollaista Mäkelästä, isä?

_Helena_: Mäkelä on tuiki rehellinen mies.

_Hakala_: Älkää suututtako minua! Minä tiedän sen varmasti. Kyllä minä
hänelle näytän! Hänen pitää antaa takaisin joka penni...

_Kalle_: Te loukkaatte puheellanne pahoin isäni kunniaa... minunkin
kunniaani, mutta minä annan puolestani kyllä anteeksi.

_Hakala_: Anteeksi! Tarvitsenko tässä sinun anteeksi antoasi!
(Kiivaasti). Ja jos en heti saa rahojani takaisin, niin...

_Kalle_: Minä voin vannoa, että rahat ei ole isälläni. Mistä olettekin
sellaisen päähänpiston saaneet?

_Hakala_ (Ärjyy): Mene ulos siitä senkin heittiö! Kyllä minä teistä
selvän otan.

_Liinu_ (itkee): Olet suuresti erehtynyt, isäni!

_Kalle_ (Lohduttaen): Älä itke, Liinuseni. Minä otan selvän asiasta.
Haen isäni tänne, että hän saisi puhdistautua epäluuloista. Tulen kohta
takaisin.

    (Menee).

_Hakala_: Mene vaan, mutta luulenpa, ettet kovinkaan helpolla saa
isääsi tänne.


7 KOHTAUS.

    Hakala. Helena. Liinu.

_Helena_: Kyllä sinä pahasti loukkasit Mäkelän kunniaa... Jos hän olisi
sinun rahasi löytänyt, ei hän niitä olisi salannut.

_Liinu_: Ei hän olisi voinut...

_Hakala_: No, no... Saadaanpas nähdä.

_Helena_: Hän voi vielä vetää sinut käräjiin kunnianloukkauksesta.

_Hakala_ (Vihaisesti): En kärsi kuunnella jaarituksianne... Aina
akkaväki on vastahakoista.

    (Menee ja paiskaa oven kiinni jälestään).


8 KOHTAUS.

    Liinu. Helena.

_Liinu_: Mäkelälläkö olisi rahat? Ei, se ei voi olla mahdollista!
Kuinka isä voi sellaista ajatellakaan?

_Helena_: Kenties Kontti-Maija jotain hänelle juorueli... se kun on
Mäkelän kanssa vihoissa.

_Liinu_: Ja isäkin uskoo sellaista ihmistä, joka jo on juoruillaan
saanut aikaan niin paljon pahaa.

_Helena_: Sanos muuta, lapseni! Ei... Minun täytyy vielä puhua isän
kanssa tästä asiasta.

    (Menee).


9 KOHTAUS.

    Liinu, (sitten) Hanna, (viimein) Sakari.

_Liinu_: Mistä liekin Maija taas sellaista päähänsä saanut. Tietysti
hän sen teki taas paljaasta panettelemisen halusta.

_Hanna_ (Tulee): Viisu-Sakari näkyy tulevan tänne. Hän ei olekaan
pitkään aikaan meillä käynyt.

_Liinu_: Eipä tosiaankaan ole käynyt. Vaikka enpä minä hänen
viisuistaan välitä. Sääli kuitenkin tulee Sakari-parkaa, häntä, hupsua
raukkaa, kun ihmiset niin paljon narraavat.

    (Sakari tulee sisään hassunkurisesti puettuna, laukku selässä).

_Sakari_: Päivää! Ostetaankos nyt lauluja? Sakarilla on oikein kauniita
lauluja.

_Hanna_: Onko Sakarilla "Haamu"?

_Sakari_: On. Antaako Hanna 10 penniä?

_Hanna_: Annan. Mutta Sakarin pitää opettaa minulle nuotti.

_Sakari_: Sillä on se vanha nuotti. (Laulaa vapisevalla äänellä)

    Yksi haamu se seisovi ovella
    Ja hiljalleen kolkutti.
    Yks' kerta, kun avainta liikutti,
    Marianna sen huomasi.

_Hanna_: Tästä saat 10 penniä. (Antaa Sakarille rahan, Sakari antaa
viisun). Laulappas nyt muutakin!

_Sakari_: Eipäs Sakari laulakaan, jos Hanna ei anna rahaa.

_Hanna_: Vieläkö Sakari osaa tanssia?

_Sakari_: Kyllä Sakari tanssii, jos saa 10 penniä. Välistä antavat
herrat Sakarille hopearahankin, kun Sakari oikein kauniisti tanssii
"Hollolan polskaa".

_Hanna_: No kyllä minäkin annan kymmenpennisen, jos vaan tanssit oikein
kauniisti.

    (Sakari rallattaa ja tanssii. Hanna ja Liinu nauravat).

_Sakari_: Kyllä Sakarin jalka vielä kepeästi nousee. -- Ostaa kai
Liinu-neitikin lauluja?

_Liinu_: En välitä nyt lauluista; annan Sakarille kymmenpennisen
ilmaiseksi.

_Sakari_: Sakaripa ei huolikaan rahaa ilmaiseksi.

_Hanna_: Onko Sakari jo tullut niin rikkaaksi?

_Sakari_: Sakari on rikas. Niin rikas kuin herrat.

_Liinu_: Vai niin. Mistä Sakari niin rikkaaksi on tullut?

_Sakari_: Jumala pudotti taivaasta Sakarille rahaa.

    (Hanna nauraa).

_Sakari_: Oikein totta!

_Liinu_: Pudottiko hän paljonkin?

_Sakari_: Paljon! Sakari ei ennen ole niin paljoa nähnytkään.

_Liinu_: Näyttääkö Sakari niitä minulle?

_Sakari_: En näytä, kun Hanna on tuossa.

_Liinu_: Entäs jos Hanna menee pois?

_Sakari_: Sitten näytän.

_Liinu_: Mene, Hanna, pois siksi aikaa.

    (Hanna menee).

_Sakari_: Mutta eikö Liinu sano kellekään?

_Liinu_: No näytähän nyt.

_Sakari_ (Vetää poveltaan lompakon): Tämmöisen Jumala Sakarille
pudotti.

_Liinu_ (itsekseen): Se on isäni lompakko! (Ääneen). Näytäppäs onko
siellä mitään sisässä.

_Sakari_: Ei Sakari näytä. Jumala ottaa sen pois.

_Liinu_: Ei hän ota. Näytäthän sinä Liinulle?

_Sakari_ (Avaa lompakon): Katso!

_Liinu_ (itsekseen): Rahat ovat tallella! Minun pitää heti ilmoittaa
isälle. (Menee ovelle ja huutaa:) Isä ja äiti, tulkaa!

_Sakari_: Liinu ei saa sanoa!


10 KOHTAUS.

    Edelliset. Hakala ja Helena (tulevat).

_Hakala_: Mitä nyt?

_Liinu_: Rahat ovat löytyneet! Me emme joudukaan mierontielle!

_Helena_: Rahatko löytyneet?

_Hakala_: Missä ne sitten ovat?

_Liinu_: Sakari on löytänyt rahat. Anna Sakari isälle lompakko! Se on
häneltä pudonnut.

_Sakari_: Ei Sakari anna. Jumala voi rangaista Sakarille.

_Liinu_: Ei hän rankaise, jos Sakari antaa sen isälle.

_Sakari_: Eikö?

_Liinu_: Ei. Hän siunaa Sakaria.

_Sakari_: Sitten Sakari antaa.

    (Antaa lompakon Hakalalle)

_Hakala_: Siis rahani on ovat löytyneet! Ja minä houkkio kun epäilin
Mäkelää!

_Helena_: Minä lähden heti ilmoittamaan Mäkelään.

    (Menee).

_Liinu_: Johan minä sanoin, että Mäkelä ei ole voinut niitä löytää,
sillä hän niitä ei olisi salannut.

_Hakala_: Voi minua houkkiota! Millä voin nyt Mäkelän sovittaa! Kunpa
hän nyt tulisi että saisin edes pyytää anteeksi. -- Olipas se onnen
potkaus! Nyt on Hakala pelastettu mies. Miten voisin parhaiten palkita
tämän Sakarille?

_Liinu_: Minäpä tiedän. Palkinnoksi tästä annetaan Sakarin asua meillä.
Hänen ei sitten tarvitse kuleksia ihmisten narrina. Jäätkö, Sakari,
meille?

_Hakala_: Kernaasti minun puolestani, jos Sakari vaan itse tahtoo.

_Sakari_: Kyllä Sakari jääpi tänne. Sakarilla on täällä niin hyvä olla.

    (Hanna tulee).

_Hanna_: Koko Mäkelän perhe tulee tänne emännän kanssa!

_Liinu_: He tulevat juuri parhaaseen aikaan. Tiedätkö, Hanna, isän
rahat ovat löytyneet!

_Hanna_: No Jumalan kiitos! Vai ovat ne kuitenkin löytyneet!


11 KOHTAUS.

    Edelliset. Mäkelä, Anna, Kalle ja Helena (tulevat).

_Anna_: Hyvää päivää! Täällä tullaan oikein joukolla.

_Hakala_: Päivää, päivää.

    (Tervehtii).

_Mäkelä_: Minä kuulin, että rahanne ovat löytyneet.

_Hakala_: Niin, Sakari oli löytänyt ne. Olkaa hyvät ja käykää istumaan!

    (Kaikki istuutuvat. Kalle menee Liinun luo.)

_Anna_: No olipa se hyvä asia, että ne löytyivät.

_Hakala_: Minun täytyy tunnustaa suurella mielipahalla, että epäilin
teidän, Mäkelä, löytäneet rahat. Uskoin tuota Kontti-Maijaa. Mutta minä
pyydän sydämestäni anteeksi teiltä, Mäkelä ja samoin Kallelta.
Ymmärrättehän, että hukkuva tarttuu oljenkorteenkin.

_Mäkelä_: Sattuuhan sitä ihminen erehtymään. Mielelläni annan teille
kaikki anteeksi.

_Kalle_: Minä myös. Ja samalla pyydän uudestaan suostumustanne meidän
liittoomme.

_Hakala_: Ottakaa vaan toisenne. Äsken kiivaudessani kielsin. Jumala
siunatkoon teitä, lapset.

_Mäkelä_: Minäkin olen heidän liittoonsa suostunut. Toivotan onnea ja
siunausta.

_Kalle_: Siis vietämme heti kihlajaisiamme. (Ottaa Liinua kädestä
kiinni). Nyt olemme onnelliset.

_Helena_: Minä panen heti kahvit tulelle, niin saamme heidän onnekseen
juoda.

_Sakari_: Ja Sakari tanssii oikein kauniin "Hollolan polskan".

_Kalle_: Eläköön Sakari, jonka kautta asiat kääntyivät näin hyvin.

_Kaikki_ Eläköön!

    Esirippu alas.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hakalan rahat - Näytelmä kahdessa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.