Title: Tuskaa - Kuvaus raukoilta rajoilta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuskaa - Kuvaus raukoilta rajoilta" ***


TUSKAA

Kuvaus Raukoilta rajoilta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1907.



I.


Täyttä vauhtia hurisi juna Pohjanmaalle. Toisen luokan vaunussa lojui
huolettomassa asennossa nuori, komea herrasmies. Hän oli laittautunut
aivan ajanmukaisimpaan pukuun, ja hänen hienoista kasvoistaan saattoi
päättää, että hän oli hemmotellen kasvatettu ja ettei hän ollut
puutteen päiviä elämässään nähnyt.

Ulkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuu
heti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansa
lukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukotteli
tyytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitä
mukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istui
vaunussa aivan yksin.

Junan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksuja
lumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.

-- Onpa täällä lunta, -- hän ajatteli. -- Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.

Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.

-- Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä
toisenlaiseen kyytiin, -- ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä,
oikaisten levänneitä jäseniään.

Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen
viransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri
Ulfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän
koskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt
mielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin
elämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä
maasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen
revontulten peittämänä.

Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja
siskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:

"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, -- luulen, että piankin
kyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin..."

Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret
koettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän
ei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja
kansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi
vakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja
leivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta...

Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen
junan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli
asemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire.
Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan
tuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä
Pohjanmaalla.

Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle,
mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti
jytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!

Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa
pohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui
poskipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot
naukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat
tähdet kuin vilussa nekin.

Hän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoi
itsekseen:

-- Onpa... onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta... Ja hetken kuluttua:

-- Se oli Pohjolan tervehdys... niin jäisen kalsea.

Ohi mennessään antautui junailija puheisiin.

"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa", hän sanoi
Waltterille.

"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näe
ympäristöä... Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täällä
Perä-Pohjolassa... Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!"

"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilän
kirkolla."

"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?"

"Täältä olen Oulun paikoilta."

He pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomista
näistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.

"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaan
eikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi", sanoi hän.

"Täytyy tottua."

Waltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; se
oli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka piti
sydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikein
tehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoiset
menemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle...

Hän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyi
vaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleen
lumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia,
ikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan.
Hänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jo
vilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisi
vain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa...

Mutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, ja
samassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi,
jysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatukset
katosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänen
sydämensä...

-- Tämä on sitä suurta Pohjolaa! -- hän ajatteli.

Tuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaa
päästiin, -- niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansa
puskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta...

Hän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuun
kalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeat
valkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin --
olihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivät
ihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaa
vain, joka haastoi selvää suomea...

Kaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hän
antausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Ei
kukaan pelottanut, kaikki sanoivat: "Jaa... sinne menee, että vinkuu...
hevoskyydillä ensin, porolla loppumatka..."

Hän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoi
levähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.



II.


Tähän asti hän oli matkustanut hevoskyydillä, vaikka viimeinen taival
olikin ollut aivan ummessa. Kulku oli ollut uuvuttavan hidasta, kun
hevonen kahlasi verkkaan lumessa, taival tuntunut pitkältä kuin
iankaikkisuus, ja vähäväliä hän oli kärsimättömänä kysynyt
kyytimieheltä:

"Joko olemme puolivälissä taivalta?"

"Olisi jo aikaa oltu, mutta tämä viimeinen näyrä sää peitti jäljen ja
pani paksulta lunta."

Palellutkin oli, sillä pakkanen oli edessä yhä kiihtynyt.

Oli vihoviimein päästy lappalaisen asuntoon, joka oli rakennettu kahden
pitäjän keskipalkoille. Siitä tuli porokyydin alkaa.

Mielihyvän tunne täytti hänen sydämensä hänen työntyessään kotaan ja
nähdessään ihmisiä istuvan tulen ympärillä kiehuvasta padasta
poronlihaa urkkien. Hän oli mielikuvituksessaan usein kuvaillut
lappalaisten elämää, mutta todellisuus näytti nyt aivan erilaiselta.
Mutta ollen rohkea ja puhelias hän toivotti hyvää ehtoota ja kysyi,
saisiko kahvia.

Kodassa olijat katselivat uteliaasti susiturkkiin kääriytynyttä uljasta
nuorta miestä ja tarjoutuivat häntä auttamaan. Hän riisui turkkinsa,
pudisti sen kauluksesta huurretta, haki savukelaatikkonsa ja pani
tupakaksi. Isäntä tarjosi hänelle lieden äärestä oman paikkansa, johon
hän huolettomasti heittäysi pitkäkseen.

Hänen viimeinen kyytimiehensä oli taivalta tultaessa kertonut tämän
lappalaisen, Lassi Holsterin, elämästä. Upporikas kuului olevan, ja
pojillakin oli omat pororaitionsa. Kaksi nuorinta poikaa oli vielä isän
luona.

"Tämä Lassi Holsteri se juuri on eteläisimpiä lappalaisia. Näillä
mailla hän enimmäkseen porokarjoineen oleskeleekin", oli kyytimies
viimeksi sanonut.

Ja heidän alkaessaan lähestyä kotaa hän oli lohduttanut:

"Kyllä siinä kodassa ruokaa on ja juomaa, ja mitä ihminen tarvitsee. On
tämän kautta monta herraa mennyt talvella ja kesällä. Olen minäkin
tähän ennen yhden herran kyydinnyt..."

Waltteri oli asettunut turkkinsa päälle ja loikoi siinä tulen ääressä
jäseniään lämmitellen. Emäntä toimitti hänelle pian kahvia, johon oli
sekoittanut poronjuuston viipaleita.

"Oletteko kaikki tähän perheeseen kuuluvia?" kysyi hän, ympärilleen
katsellen.

Lassi Holsteri kertoi:

"Nämä kaksi miestä tässä minun vieressäni ovat suomalaisia,
naapuripitäjästä, Ovat tässä vain matkansa varrella levähtämässä
niinkuin sinäkin. Tuo tuossa on minun vaimoni, ja tämä on nuorin
poikani."

Nuori metsäherra katseli kysyvin silmin jokaiseen. Isäntä oli
pienoinen, kuivettunut, pikkusilmäinen äijänkäpy, naama kuin parkittu.
Emäntä oli nuoremman näköinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin
kulmikkaat kuin isännän. Nuorin poika oli vikkelä kuin orava,
kymmenvuotias. Nuo kaksi suomalaista tunsi helposti kasvojen muodosta,
vaikka hekin olivat pukeutuneet lappalaiseen tapaan. Mutta emännän
vieressä istui nuori lappalaistyttö, jonka kasvoja Waltteri ei ollut
nähnyt, sillä ne olivat aina pois päin käännetyt. Pitkä, musta palmikko
näkyi kuitenkin, ja sivulta päin vähän punaista poskea...

Isäntä ei ollut maininnut tytön nimeä, vaikka oli esitellyt muut
kodassa olijat. Minkähäntähden?

Waltterin teki mieli kysyä, kuka tyttö oli, mutta hän hillitsi
kuitenkin uteliaisuutensa ja tiedusti sen sijasta:

"Kuinkahan minä nyt tästä edespäin pääsen matkaani jatkamaan? Poron
pulkassa en ole koskaan istunut, eikä minusta taida olla kovin pitkälle
taipaleelle hiihtämäänkään."

"Ovat tästä päässeet muutkin herrat, Lappiin päin pyrkiessään",
lohdutti isäntä. "Mutta tottakai sinä levähdät ennenkun taipaleelle
lähdet?"

"En ole väsynytkään", vastasi hän, vaikka tunsi kankeaa uupumusta
jäsenissään. Hän oli tottunut hienostuneihin tapoihin eikä ollut
koskaan tuntenut tai nähnyt todenteolla rahvaan elämää, joten häntä
tämä kummallinen ympäristö oudostutti ja vieraannutti. Mutta tännehän
hänen mielensä oli palanut, tänne ollut semmoinen kummallinen veto,
etteivät mitkään pelotukset lannistaneet... tänne leivättömään Lappiin,
pakkasten ja susien kotomaahan... Hänen täytyi olla mies, kestää kuin
mies ja mukaantua... vaikka mihin...

Ja palautuen huolettomuuteen, joka oli hänen luonteensa pohjapiirre,
hän tarttui savukelaatikkoonsa ja tarjosi siitä jokaiselle.

Mutta ojentaessaan laatikon outoa tummatukkaista tyttöä kohti hän osui
tarkemmin silmäämään hänen muotoaan. Kasvot olivat tavattoman kauniit
ja säännölliset, ja poskien puna hienoa kuin silkkinen sametti...
Hipiäkin oli valkoinen ja sileä, huulet kuin mansikat ja hampaat aivan
verrattoman tasaiset ja valkoiset...

Tyttö otti ujostelematta savukkeen, sytytti sen pään tulessa ja alkoi
tuprutella sauhuja.

Waltteri pani merkille, että tytön käsi oli hyvinmuodostunut, valkoinen
ja puhdas, ja että oikean käden pikku sormessa oli jouhinen sormus.

"Kas Eilaakin, kun polttaa!" huudahti samassa kymmenvuotias poika ja
alkoi sitten hänkin vieraalta tupakkaa pyytää.

"Saako hänelle antaa?" kysyi Waltteri isään kääntyen.

"Ka, anna hänelle vain tuliaisiasi", vastasi isä välinpitämättömästi.

Poika sytytti hyvillään savukkeen ja virkkoi: "Menneentalvellisella
herralla oli paksumpia." Talonisäntä, joka häntä oli kyydinnyt, tuli
samassa ulkoa puhellen:

"Pakkanen tuntuu kiihtyvän... ja taivaan valkeat palavat kuin
tulessa... Pitää tästä panna paluumatkalle... jos olisi poro, niin pian
tästä laskisi rantamaille..."

Hän alkoi valmistautua matkaan arvellen:

"Olisi yöpyäkin sopinut, vaan ei käy jättäminen hevosta seisomaan
pakkaseen."

Kodassa lieden ääressä tuntui lämpöiseltä. Poronjuustokahvi, joka oli
väkevää ja mustaa kuin terva, maistui Waltterista ensin äitelältä ja
karvaalta, mutta lämmitti hyvin ja virkisti mieltä. Hän joikin useita
kupillisia ja kiitellessään sanoi:

"Tässä on nyt ensimäinen ateria näillä mailla ja tämänlaisessa
tilassa... Hyvää on, kyllä tässä elämään pääsee..."

Illempana, kun hänkin oli syönyt aika annoksen poronlihaa, hän kysyi
isännältä:

"Mutta kenet minä saan oppaaksi ja kyytimieheksi tälle seuraavalle
taipaleelle, joka kuuluu olevan niin pitkä ja taloton...?"

Hetken mietittyään aloitti isäntä ikäänkuin omia ajatuksiaan ääneensä
jatkaen:

"Sitä minä tässä jo olen heti tultuasi ruvennut miettimään, miten
parhaiten matkaasi pääsisit jatkamaan. Veres tässä kyllä on jälki --
nuo miehet ovat sitä tämän viimeisen näyrän sään jälkeen tulleet, --
mutta ei sitä hyvä oudon ole osata, kun ei maita tunne eikä merkkiä
tiedä ottaa tunturien huipuista. Minun ei sallisi aikani lähteä, ja tuo
poikakin on vielä nuori -- jos eksymään sattuisi. Mutta hyvä ajokas on
minulla lainata... Tuo Eila se on sinne päin aikonut lähteä... Jos
lähtee, ja kun hänen peräänsä porosi panet, niin jo perille kostut,
saavuttakoon vaikka kehnokin ilma... Eila tuntee näillä paikoin ja
muuallakin kaikki kulkutiet, ja hänellä on myös sellainen ajohärkä,
että jo taival katkeaa."

Isäntä loi puhuessaan Eilaan kysyvän silmäyksen, samoin kuin
Waltterikin.

Waltteri tuli nyt vielä tarkemmin katsoneeksi Eilaan. Hän huomasi, että
Eilalla oli sievä suu, ja tavattoman valkoiset ja tasaiset hampaat
välkkyivät kuin helmet huulten mennessä hymyyn. Eila katsoi
veitikkamaisesti Waltteriin ja sanoi nauraen: "Jos olette yhtä huono
porolla ajaja kuin sekin herra, joka Norjasta kerran ajoi perässäni,
niin... hän ei pysynyt pulkassa ollenkaan. Mutta hän tosin olikin lyhyt
ja lihava kuin pallo, ja te olette pitkä ja siro kuin korpikuusi..."

"No, minä kuitenkin koetan pysyä pulkassa", vastasi Waltteri yhtyen
muiden nauruun.

Hetken kuluttua, kun Eila oli poistunut poroaan katsomaan, kysyi
Waltteri isännältä:

"Kuka hän on, tuo Eila? Kenen tytär? Onko lappalainen? Ei hän näytä
lappalaiselta..."

"Sanotaan olevan sen kuuluisan Kiveliön kävijän tytär. Liekö sitten
hänen vai kenen, en tiedä."

Sen enempää ei isäntä selittänyt.

Waltterille tehtiin kodan parhaalle paikalle vuode, pehmoisille,
liukkaille porontaljoille. Hän veti lämpimän sudennahkaisen turkkinsa
ylleen ja päätti nukkua ja unohtaa koko muun maailman.

Mutta kun kotaan oli tullut hiljaisuus, alkoi hänen mielikuvituksensa
mellastaa kuin öinen kyöpeli.

Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt
häntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja
vanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne
kertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta,
suurenmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta?
Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vain tiesi, että mieli tänne
teki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin. Hän oli nauttinut
kaikesta matkan varrella: vuorisista maisemista, kuun loistosta,
revontulten loimusta ja yhä kiihtyvästä pakkasesta.

Hän ei vielä ollut katunut lähtöään eikä ollut koti-ikävä vaivannut.
Niinhän se vielä oli maailma täällä kuin muuallakin Suomessa. Samoja
männiköitä ja maita, hyvin rakennettuja kyliä joen varrella ja
ystävällisiä ihmisiä. Mutta vuoret olivat niin tavattoman laajoja ja
korkeita alastomine lakineen ja louhikkoisine kylkineen. Ja kummallinen
hämärä oli aina, aamuhämy kiinni iltahämyssä...

Ei hänellä nytkään ollut mitään valittamista eikä vaikeroimista
vastoinkäymisistä. Ei niin mitään! Olihan hän Evollakin ollessaan ja
tehdessään toveriensa kanssa retkiä sydänmaalle päin usein yöpynyt
likaisempaankin paikkaan...

Lapin taivas... revontulet palamassa... poro juoksee, jotta koivet
naksuu... ja pureva pakkanen on... sitä oli hän mielessään kuvaillut
velttoina sumuisina päivinä Helsingin katuja kävellessään.

Ehkäpä nyt näkee senkin, saapi oikein syliin ottaa ja kouralla
tunnustaa...

-- Eila, -- jatkoi hän ajatuksiaan. -- Eila! Mikä nimi se lienee? Kai
lapinkielinen, ja sievältä se korvissa tuntuu. "Kiveliön kävijän"
tytär... Kuka lieneekin, mutta kaunis on, hurja kuin synti...

Ja vaikka hän ummisti silmänsä ja koetti ajatella erästä toista kuvaa,
joka oli jäänyt hänen mieleensä siellä suurkaupungin vilinässä, pyrki
Eila sittenkin sen viereen. Se toinen oli kyllä sievä ja siro ja
lahjakas, mutta ei ollut hänen vartalonsa niin muhkea, ei tukkansa niin
tumman kiiltävä, eivätkä hampaat välkkyneet niin kauniisti ja suloisen,
viehättävän puhtaasti. Sen toisen hampaiden lomissa vilkkui
kultakiilto, ja huulien puna oli veretöntä ja ikäänkuin pois kulunut...
Mutta Eilalla oli kuin... ei hän muistanut koskaan nähneensä niin
sievää suuta eikä niin kauniita, tasaisia ja valkoisia hampaita...

Mikä ääretön sulo saattoi mahtua yhteen ainoaan naisen muotoon!

Ja yön hiljaisuudessa muistui hänelle mieleen, millä häntä toverit
kiusasivat, kun he erojaiskekkereillä istuivat Ylä-Kämpissä
Helsingissä. He olivat sanoneet, että kyllä käy hänelle niinkuin
kaikille muillekin, jotka sinne Lappiin päin ovat menneet... että
rakastuvat... ja sittenkun lapsilauma alkaa lukuisammaksi tulla... niin
menevät avioliittoon...

Häntä melkein nauratti. No, hutikassahan siellä kaikki olivat... Mitäpä
niistä, päihtyneitten laverruksista...

Mutta hän ei vain saanut unta. Muut nukkuivat. Eila nukkui aivan
lähellä. Hän oli kuulevinaan tytön hengityksenkin, eikä hän saanut
tämän kuvaa pois mielestään. Hänen vilkas mielensä kuvaili jo, kuinka
he poroilla ajoivat halki avaran tunturimaailman... Eila edellä, hän
perässä... Eila lauloi. Taivaalla tähdet hyppelivät, tunturien
päällitse loimusivat revontulet, ja vaarojen rinteillä näkyi
porolaumoja...

Hän heräsi haaveistaan, kun kodassa olevat hännättömät porokoirat
karkasivat äristen ja kimakasti haukkuen ovelle...

"Huuti siellä, Tira ja Muju", ärähti niille isäntä, joka samassa
heräsi.

"Liikkuiko siellä ulkona joku?" tiedusti Waltteri.

"Meni tästä sivu Raitio-Juoso Yllästunturille", vastasi isäntä, komensi
vielä kerran koiriaan ja asettui levolle.

Puoliyön jälkeen Waltterikin nukahti, mutta levottomaan uneen.

Hän heräsi siitä, että Eila seisoi hänen vieressään, kosketti
olkapäähän ja sanoi:

"Jos minun matkassani lähdette, niin herätkää juomaan kahvia."

Eilan ääni oli kirkas kuin kristalli, ja kun ei hänellä ollut lakkia
päässään, näki Waltteri hänen pitkän mustan palmikkonsa ulottuvan
lanteille. Hän näytti olevan herttaisen hyvällä tuulella, aamuvirkkuna,
suu ja silmät hymyssä.

Waltteri hieroi silmiään oikein nähdäkseen, kirposi sitten ponnahtaen
ylös reilusti ja kehaisi:

"No vaikka heti minä olen valmis..."

Sillä välin kun isäntä valmisteli Waltterille poroa valjaisiin,
antautui hän puheisiin Eilan kanssa.

Oliko pitkä taival? Oliko taloton? Kuinka kauan suunnilleen
viivyttäisiin välillä?

"On matkaa, on taivaltakin, mutta puolivälissä on kota. Tämmöisellä
pakkasella katkeaa taival hopusti, sillä minulla on tulinen ajokas,
joka samalla tuntee tämänkin tien."

"Mutta jos minä en pysy pulkassa... putoan pois, jään nietokseen ja
poro karkaa", epäili Waltteri ja loi Eilaan pitkän kysyvän katseen.

"Kyllä aika mies pulkassa pysyy... noin siro ja notkea mies vallankin",
nauroi Eila. "En ole kuullutkaan, että mies pulkasta putoaisi..."

"Vai ei ole Eila semmoista kummaa kuullut", sanoi Waltteri
ajatuksissaan, ja hänelle tuli villi halu lähestyä Eilaa ja suoria
siinä hänet syliinsä...

Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja kysyi sen sijaan:

"Tuleehan Eila aina kirkonkylään asti?"

"Niille paikoin minä tulen, vaan kyllä te jo Karhu-Jaakon kohdalta
osaatte, kun jälelle opastan..."

Waltteri oli noussut seisomaan ja alkoi järjestellä pukuaan.

Eila katsoi häntä kauan ja pitkään ikäänkuin joka jäsenen olisi
tahtonut nähdä ja jokaista poimua hänen vaatteistaan tunnustaa.

"Minäpä olen nähnyt teidän näköisenne miehen kerran ennen", sanoi hän
samassa äkkiä Waltterille juuri silloin kun tämä alkoi silitellä
hiuksiaan.

"Missä Eila on nähnyt?" tiedusti Waltteri uteliaana.

"Enpä sano. Mutta kaukana se on täältä." Ja veitikkamainen hymy leikki
hänen huulillaan, kun hän samassa poistui kodasta, sanoen menevänsä
ajokastansa valjastamaan.

Waltteri katsoi pitkään hänen jälkeensä.

-- Ei ikipäivinä hän ole lappalainen... senhän näkee ruumiin
muodostakin ja erittäinkin kasvoista... ei hän ole suomalainenkaan...
eivät suomalaiset ole noin kauniita.

Kun Waltteri tuli ulos kodasta, puettuna rukkaan ja paulakenkiin, --
sillä turkkinsa ja muut kapineensa täytyi hänen jättää jälestäpäin
tuotaviksi, -- oli vielä varhainen aamu, saattoi olla yökin, sillä
millään taivaanrannalla ei päivän vinkkaa näkynyt. Mutta keskitaivaalla
roihusivat revontulet, paloivat kuin ilmiliekissä ympäristöä valaisten.
Lumi narisi ja naukui jalkain alla, ja viima tuntui poskipäihin
tarttuvan.

Lassi Holsteri seisoi poronsa luona, jonka Waltteria varten oli
valmiiksi valjastanut. Hän alkoi neuvoa miten ajaa... miten temmata
hihnasta ja miten pulkassa istua. Lopulta hän hiljensi äänensä
supatukseksi ja mennen hyvin likelle Waltteria kertoi kuiskaamalla:

"Se on Kiveliön kävijän tytär tuo Eila... sitä ei ole kastettu eikä se
ole ripillä käynyt. Kuuluu nyt olevan isäänsä hakemassa. Mutta kyllä
hän sen vuoksi oikeaan viepi..."

"Kuka on sitten tuo, jota sanotte Kiveliön kävijäksi?" tiedusti
Waltteri kummissaan.

"Ka, mistä minä tiedän. En muuta nimeä ole kuullut. Eikä hänestä kukaan
muukaan tiedä mistä on. Ei hän kuulu olevan missään kirjoissa. Metsissä
on ja elää kesät, talvet... suvet, pakkaset..."

"Ja Eilako olisi hänen lapsensa?"

"Niin on sanottu, ja niin sanoo Eila itsekin..."

Samassa tuli Eilakin ulos kodasta. Pitkä puukko riippui hänen vyöllään,
ja neljän tuulen lakki oli mukavasti kallellaan oikealla. Waltterista
näytti niinkuin hänen silmänsä olisivat tulta iskeneet, kun hän kävi
poronsa luo.

Lassi Holsteri talutti poronsa kodan luo, toimitti Waltterin valmiiksi
pulkkaan istumaan, antoi hihnan käteen, opasteli vieläkin ja neuvoi.

Mutta Eila talutti poronsa sille tielle, joka lähti kodan luota suoraan
koillista kohden, opasti jälelle ja hihkaisten hyppäsi pulkkaansa.

Silloin hellitti Lassi Holsteri poronsa, jota oli sarvista pidättänyt,
ja pyrynä se karkasi Eilan poron jälkeen, jotta pulkka kohona
hyppeli...

Pakkanen tuntui yltyvän, tähdet hyppelivät paikasta toiseen ikäänkuin
lämmintä hakeakseen, ja revontulet roihusivat valjuina... Aamun vinkkaa
ei vielä näkynyt... Lassi seisoi hetken kodan edessä, mutta kun Eilan
poron kello lakkasi kuulumasta, meni hän sisälle ja arveli:

"Hyvinpä he näyttivät menevän. Notkea se olikin tuo herra... niinhän
hän pysyi pulkassa kuin olisi ennenkin siinä istunut."



III.


Suuren, korkean tunturin puuton ja luminen laki välkkyy kuin hopeoitu
kupooli revontulten ja tähtien valossa. Näyttää kuin siitä irtaantuisi
loistavia kipunoita, jotka räiskien hajoavat kylmään avaruuteen.
Taivaan rannat palavat kuin liekeissä, ja kummallisia valjuja, kalpean
kellertäviä valonvinkkoja syttyy ja sammuu taivaan laella...

Tunturin kuvetta hiihtää yksinäinen mies kontti hartioilla. Hän on
tavallista vankemman kokoinen. Kasvoista ei näy muuta kuin suuret
loistavat silmät, sillä muu osa on huurteen ja tuuhean parran peitossa.
Näyttää hänen hiihdostaan, että hän on tottunut suksimies, niin
vikkelään välttää hän eteen sattuvat tunturin rotkot ja kiertää
äkkijyrkät louhikot. Myötäleissä hän päästää suksensa täyteen vauhtiin,
taitavasti kiertäen puut ja syvimmät kuilut.

Hänen pukunsa on omituinen yhdistelmä lappalaisen ja suomalaisen
asusta, mutta puukko, joka riippuu leveässä nahkavyössä, on paljoa
pitempi kuin lappalaisilla ja kokonaan luisessa tupessa. Päässä on
hänellä laaja, pyöreä sudennahkainen lakki, jonka alta näkyy mustia
hiuksia. Pitkä pyssy on hartioilla, ja sompasauvojen yläpäissä on
kiiltävät keihäät.

Saavuttuaan aukealle pohjukalle tunturin kupeelle hän seisahtuu ja
ikäänkuin nuuskii ilmaa joka suunnalle katsellen. Jostakin alhaalta
laaksosta hän on kuulevinaan poron kellon kalkkaisevan, mutta ääni
häipyy pakkaseen ja kiveliöön, joten siitä ei saa selvää.

Hän työntää menemään myötälettä alas, joka jyrkkenee, mitä lähemmäksi
laakson pohjaa tulee. Ja vaikka keli on huono -- pakkasen purema
vitihanki -- saavat sukset jyrkimmillä rinteillä vihaisen vauhdin.
Tanakkana kuin olisi kiinnikasvanut suksiin seisoo mies ja näyttää
nauttivan enenevästä vauhdista...

Hiljaisena ja yksinäisenä on koko ympäröivä kiveliö, kuin tainnoksissa.
Ei elävää olentoa näy. Ei pyrähdä lintuparvea lentoon; ei näy lumessa
viekkaan, vaanivan ahmankaan jälkiä. Taivaalta välistä revontulten
syttyessä ja sammuessa tunturien taakse kuuluu rätinää ja hienoa
sähinää...

Mutta mies hiihtää varmaa suuntaa kohti suoraan etelään, eivätkä näytä
hänen jättiläisjänteensä vielä vähääkään hiihdosta väsyneiltä.

Hänen päästyään poikki korven, joka on laakson pohjassa ja jossa tiheä
varvikko on tehnyt kiusaa hiihdolle, alkaa maa taas kohota, samalla kun
puut ja pensaat harvenemistaan harvenevat. Siinä nousee taas edessä
puuton, korkea vaaran laki, jonka ylintä huippua kohden hiihtäjä
näyttää pyrkivän. Aamun ensimäinen kajastus pohottaa jo eteläisellä
taivaanrannalla, kun hiihtäjä pysähtyy laen huipulle. Taas silmäilee
hän ympärilleen, nuuskii ja vainustelee ikäänkuin jotakin hajua
sieraimiinsa hakien. Ja hän tunteekin hajun ja höpisee itsekseen: "No
suunnillepa minä osasin." Hyvin kaukaa näyttää toisen vaaran laidasta
nousevan savua, jota hiljainen tuulen henki kuljettaa pohjoiseen päin,
vaarojen laelle sitä kooten.

Hiihtäjä pistää uuden mällin poskeensa, korjaa suksensa varpaallisia ja
potkaisee menemään myötälettä alas siihen suuntaan, jolta on tuntenut
savun hajun vastaansa tuoksahtavan.

Yksinäistä hiihtäjää sanotaan Lapissa Kiveliön kävijäksi, eikä hänelle
muuta nimeä kukaan tiedä. Nyt hän on matkalla Norjasta ja suuntaa
kulkuaan lappalaisen Lassi Holsterin kodalle.

Poromiehiä on kokoontunut Lassi Holsterin kotaan, niin että se on
ahdinkoon asti väkeä täynnä. Jalkaniekkakahvipannuja on tulella useita,
ja iso musta pata, täynnä kiehuvaa poronlihaa. Miehet juttelevat minkä
mitäkin. Puhelevat tästä pakkastalvesta, ja joku tietää kertoa sydäntä
särkeviä tapauksia kaukaisimmasta Lapista, missä on ihmisiä paleltunut
kuoliaaksi pakkasen käsiin.

"Eikö lie jäänyt sille tielleen Kiveliön kävijäkin, koska ei ole näillä
mailla näkynyt kaikkena talvena", sanoo muuan mustapartainen
pienenlainen mies, poromies hänkin, mutta ei lappalaisen puvussa.

"Tuskinpa vain. Onhan se välisti ennenkin ollut talvikaudet kateissa,
on vuosikausia, ja taas ilmestynyt kuin tunturista", arvelee siihen
toinen mies.

Ja kun kerran on tullut puhe Kiveliön kävijästä, alkaa siinä kukin
muistella kuulemiaan ja näkemiään.

"Mutta siitä ei ole tullut tietoa, mistä se sen Eilan oikeastaan on
saanut. Inarissa minulle kerrottiin, että Norjan puolelta on lapsen
varastanut tai ryöstänyt, vaan ei ole siitäkään sen selvempää tullut
eikä otettu, vaikka lienee tuon aikoinaan kuullut vallesmannikin",
kertoo muuan.

"Niin olen minäkin kuullut, mutta kuullut olen toisenkinlaisen tarinan.
On puhuttu niinkin, että hänellä on vaimo ja perhe Norjan puolella ja
että Eila on kuin onkin hänen oikea lapsensa..."

"Olen minäkin sitä kuullut..."

"Ja ettei hän itsekään ole kirjaton, vaan jolloinkin nuoruudessaan on
päässyt karkuun jostakin linnasta, johon ikuiseksi oli tuomittu..."

"Onhan hänestä jos minkälaista kertomusta. Olkoonpa mikä hyvänsä, vaan
tarkka on pyssymies, semmoinen, ettei uskoisi, jos ei omin silmin olisi
nähnyt..."

Vanha lappalaisukko, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi hänkin nyt
puhua:

"Tuhansien porojen hengestä saamme olla kiitollisia Kiveliön kävijälle,
sillä kymmeniä ahmoja, porojemme verivihollisia, ampuu hän
vuosittain..."

"No se kyllä on tosi..."

"Eikä jouda siinä ahma-irvistelijä länkkyjään lyömään, kun Kiveliön
kävijä jälille osuu... Ja ei se mies kenenkään rauhaa häiritse..."

"Ei vainkaan. Yövyppäs kuusen juurelle tulipalopakkasessa, vaikka talo
on vieressä..."

"Niinhän hän tekee..."

"Joo. Aina hän näyttää karttavan ihmisiä ja ihmisasuntoja..."

"Siinäpä sen näkee, ettei sillä ole oikein puhdas tunto. Ja miksi ei
kenellekään puhu, vaan aina miesjoukossakin istua toljottaa äänetönnä
maahan katsoen..."

"Se on hänen luontoaan."

Muuan nuori lappalainen kertoo:

"Minä sen kerran näin Kiveliön kävijän kesäasunnon. Vaan en ole hänestä
kenellekään huolinut kertoa."

"No minkälainen oli?" kysyttiin monesta suusta.

"Oli se vähä kummahko, ja aivan sattumalta sille jouduin. Toissa kesänä
se oli. Menimme Torasjärvelle kalan pyyntiin, ja minun juolahti
mieleeni, että menen yli Karhujupukan laen, jotta jos sattuisi
kohtaamaan haukan pesiä... Karumallinen vaara se onkin, se
Karhujupukka... Onko teistä kukaan sen laella käynyt?"

Ei ollut kukaan käynyt. Karhujupukan seutuvilla eivät porotkaan
viihtyneet, se kun oli huono jäkälämaa, ja sen vuoksi oli vanhojakin
miehiä, jotka eivät olleet käyneet Karhujupukalla.

"En minä semmoista vaaran lakea ole ennen enkä jälkeen nähnyt. Suuria
paasia päällekkäin poikittain ja pitkittäin, ja semmoisia pimeitä
vinkaloita ja loukkoja, että oikein vistottaa, kun menee. Minä yhtä
solaa myöten kävelen ja luulen, että se toisessa päässä aukenee, niin
ei muuta kuin sola alkaa kaveta ja painua syvemmälle ja pimenemistään
pimetä... Vähän matkan päässä sola aukeni ja siinä istui tulen ääressä
Kiveliön kävijä kaloja paistellen..."

"No voi saakeli... ei olla kuultukaan..."

"Minäkin säpsähdin ja ajattelin, että mitä tuo vielä tekee,
vaan ei ollut milläänkään... Ei kysynyt, mihin olen menossa tai mikä
minut sinne johdatti... Arveli vain, että 'sinä taidat olla sen
Jouvi-lappalaisen poika'. Vastasin, että 'se minä olen ja lähdin tänne
kotkan pesiä hakemaan'..."

"No mitä hän siihen?"

"Ei muuta kuin sanoi, että Tievavaaroilla hän oli nähnyt keväällä
kotkia... Enkä minäkään sen enempää tiedustellut, vaan läksin samaa
tietä takaisin... Mutta en ole kenellekään kertonut. Ajatellut olen,
että jos pahana pitää, niin minkä vielä tekee..."

"Eipähän ollut meillekään milläänkään, kun kerran kohtasimme
sydäntalven aikana hänet Saivovaaran kupeelta kuusimajasta nukkumasta.
Antoi ryypyt, ei muuta."

"Siivohan se on mies."

"Niin näyttää, mutta on sillä semmoista villiä kiiltoa silmissään, että
enpä minä hänen vihollisensa tahtoisi olla..."

Niin miehet siinä kahvia juodessaan aamuvarhaisella juttelivat... Oli
Lassi Holsterin emäntäkin kuunnellut miesten puheita ja sekausi
kysymään:

"Sattuiko siellä kuulemaan uudesta metsänhoitajasta mitään, joka tästä
ennen joulun pyhiä meni?"

"On kuultu. On nähtykin", tiesi muuan nuori poromies, joka oli
talokkaan poika, mutta talvisin hiihteli poroissa.

"Ne tästä Eilan kanssa lähtivät. Sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut
poron pulkassa istunut..."

"Mainio mies näyttää olevan. Jos sen tapaisena pysyy, niin ei semmoista
herraa ole Lapissa koskaan käynyt... Minäkin kun menin luppokirjaa
pyytämään kruununmetsään, niin sanoi, että ota sinä vain ajoporoillesi
luppoja mistä saat... ja antoi sikaarin vielä... Hauska mies
kerrassaan... Ja taitaa olla aika vekkulikin... Kovin se oli ollut
tuttavana Eilan kanssa... vaikka mitäpä se meihin kuuluu..."

"Eipä vain kuulukaan", myönsivät toiset, mutta Holsterin emäntä arveli:

"Niin minustakin näytti silmistään se herra, että kyllä se mies monen
tytön pään pyörälle panee..."

"Komea on mies. Ja minulle kertoi, että hyvin hän täällä viihtyy eikä
kaipaa suureen maailmaan ollenkaan."

"Taitaa olla hyvin varakaskin", puhui Lassi Holsterin emäntä kiitellen.
"Kun Lassi hänelle lainasi poron, tässä kun Eilan kanssa lähtivät, niin
ei ollut mitään puhetta kyytipalkasta, mutta sitten kun Säikkärä-Mikon
matkassa lähetti poron takaisin, niin Lassille kivan kyytipalkan oli
Mikolle matkaan pannut ja minulle kaksi koreaa päähuivia ja pojalle
tuossa puserovaatteen... Ei ole tästä niin hyväntahtoista herraa ennen
Lappiin päin mennyt..."

"Mitä se hänen varoissaan tuntuu!"

"Karhu-Jaakko sanoi Eilallekin antaneen kulta-'minnen'. Sormessa oli
Eilalla ollut."

Niin oltiin juttelemassa, kun kotaan samassa työntyi Kiveliön kävijä,
hiukset ja hartiat valkoisen huurteen peittäminä.

"Terve taloon!" sanoi hän jymisevällä äänellä ja alkoi vähentää painoa
hartioiltaan.

Vaikka Kiveliön kävijää ei ollut niillä seuduin nähty pitkään aikaan,
ei kukaan kysynyt mistä päin hän tuli. Lassin emäntä vain toimitti
vierasta tulen ääreen ja kahvia tarjotessaan sanoi:

"Näkee tuotakin miestä taas pitkästä ajasta."

"Eipä ole tällä lumella Kiveliön kävijää näissä maissa näkynyt",
uskalsivat muutkin jatkaa.

Kiveliön kävijä näytti tällä kertaa puheliaammalta kuin ennen ja
ikäänkuin vapautuneen juroudestaan, sillä saatuaan partansa puhtaaksi
kuurasta sanoi hän melkein iloisesti:

"Norjassahan näkyi aika niin hupaisesti kuluvan. Olin siellä valaksen
pyydyssä..."

Siihen hän kuitenkin pysähdytti kertomisensa, ja näytti kuin hän olisi
katunut avomielisyyttään. Kasvoille ja silmiin ilmautui entinen jurous,
eikä kukaan tahtonut sen enempää udella, sillä tiedettiin jo
vanhastaan, ettei hän mitään kyselemällä kertonut.

Nyt, kun hän oli riisunut peskinsä, tuli hänen tavattoman vankka
vartensa paremmin näkyviin. Rinta oli leveä ja kaareva, ja kylkiluut
pohottivat puseron alta kuin ammeen vanteet. Kämmenet olivat leveät ja
karvaiset kuin karhulla, ja käsien ranteet kuin tavallisen miehen
haukiset. Pitkässä mustassa parrassa näkyi joitakuita valkeita jouhia,
jotka kuitenkin vain kaunistivat kokonaisuutta. Hänen ollessaan omiin
ajatuksiinsa vaipuneena ei hänen katseessaan näkynyt jälkeäkään
metsissä elävän raa'an miehen villistä ilmeestä; pikemmin niissä
kuvastui mietiskelevän ja surullisen mielen ilme.

Mutta kun miehet olivat syöneet, alkoivat he varustella matkaan.
Talvinen aamukin alkoi vaisusti vaaleta, ja revontulien loimu oli
sammunut. Tähtien välke kävi valjummaksi, ja taivas tummeni. Etelän
taivaanrannalta vilahti kapea juova kirkasta aamuvinkkaa, joka tiesi
auringon siellä olevan, mutta vielä ei se näyttänyt kultaansa tänne
Lapin porstuaan.

"Onko Eila tänä talvena täällä käynyt?" kysyi Kiveliön kävijä, kun
vieraat olivat poistuneet.

"On pari kolme kertaa käynyt, ja sinua on kysellyt", vastasi Holsterin
emäntä.

Kiveliön kävijä ei enempää tiedustellut, vaan näytti omiin
mietteisiinsä vaipuneelta. Mutta kun emäntä kehoitti häntä lisää kahvia
juomaan ja poronjuustoa maistamaan, kysyi hän äkkiä:

"Yksinkö Eila kävi?"

"Yksin kävi", vastasi emäntä, kääntyen tuleen päin.

"Oliko koira matkassa?"

"Sitä en muista."

"Olihan Kairi matkassa... Ettekö muista, kuinka se metsäherra sitä
hyväili ja kehui kauniiksi", alkoi Lassin poika selitellä. "Se oli hyvä
herra, antoi minullekin paperosseja ja poron tiu'un."

"Ole nyt tuossa selittelemättä!" tiuskasi hänelle äiti.

Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan kieltoa, kertoi kaikki tietonsa ja
lopuksi sanoi ikäänkuin vielä kehuakseen herran hyväntahtoisuutta:

"Eilallekin kuuluu antaneen kultaminnen..."

"Mistä sinä sen tiedät?" tokaisi taas äiti.

Äänettömänä kuunteli Kiveliön kävijä pojan kertomusta. Emäntä näki
kerran hänen sieraimiensa nousevan levottomammin ja silmissä välähtävän
kirkkaan tulen, mutta ei kuullut mitään puhuvan.

Ja hetken kuluttua hän laskeusi kyljelleen nuotion viereen ja nukkui
siihen pian, tulen valaistessa hänen mustia, pitkiä hiuksiaan.



IV.


Korkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen
saivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit
luovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!

Se on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja
varjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä
kiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun
alas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla
ja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä
paistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen
männyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää
siinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas
laaksoon päin.

Järven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä,
mutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua
pitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee
kaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.

He pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä
saivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.

"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää
kota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja",
sanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.

Waltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena
Eilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee
Eilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat
kasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy
hänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin
lumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.

"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni,
rakastettuni", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.

Eilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy
herttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:

"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt,
ellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua
ikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen
unohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi
mieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan
sinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet
päivät... aina... aina... Et usko -- mutta minun korvissani soi
lakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi... Ja
minä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja
lämmittää..."

"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa
yöllä eikä päivällä... Sinä hurmasit minut heti..."

He työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty
järvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.

Yö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät
nytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa...

Kummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja
omituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa
voivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen
kiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan
kukkulain... Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka
potkaisi veneenkaaren laitaan...

Sanatonna häntä Waltteri katseli... katseli... Yhä villimpi riemu
täytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset
muistot... kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja
lupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa?
Valetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero!
Siellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä
rennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan
sydämessä.

"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin,
vaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin", lausui
Waltteri kuin itsekseen.

"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä.
Sano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua
turvatonta ja orpoa rakastat?" virkkoi Eila hymyssä suin.

"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa,
sillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka
maailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni
leikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu..."

Eilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot
käsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: "Niin... niin, sillä lailla
minäkin sinua rakastan..."

He nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti.
Vetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi
kerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan
niinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut
hallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen
sievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.

Waltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään
päänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan
hommia.

Sitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt
kummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa
poroilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut
vastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja --
lupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta
seuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi
hänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen
haaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä
ja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja
unholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?

Silloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain
hymyillyt... hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja
surua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi
että odottavan suruiseksi.

Mättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan
kanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena
haaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen
tytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä
rohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin
hohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo
pyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä
yönä...

Miksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä
tarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin
hänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset,
irstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta
lempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti
erehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen,
etteivät he uskoneet puhdasta olevankaan...

Taikka hän itse oli erilainen kuin muut ihmiset, hän mietiskeli. Häntä
eivät olleet koskaan miellyttäneet hurjat illatsut, ja silloinkin kun
hän niihin joutui, pieksi katumus mieltä, ja soimasi tunto raskaasti...

Ehkäpä se olikin Eila, joka oli häntä tänne tahtonut! Mistä oli tullut
se kummallinen halu, se ihmeellinen ikävä, nähdä näitä raukkoja rajoja
ja Lapin taivasta. Oliko ollut sielun syvyydessä joku salainen aavistus
Eilasta, kaipuu ja ikävä, joka johti hänet tänne -- tänne karuun
kiveliöön? Taivaan ja maan välillä sanotaan olevan voimia ja kuiskeita,
sielujen yhteyttä, joita ei ihmisjärki ole koskaan selittänyt...

Oli miten oli. Mutta sen hän nyt tunsi, että hän rakasti Eilaa koko
sydämensä lämmöllä, eikä hänen tunteissansa ollut ainoastaan rakkautta,
vaan myös jotakin selittämätöntä, surunsekaista sääliä orpoa ja
kuljeksivaa tyttöä kohtaan, hellää hyvyyttä, joka täytti hänen sielunsa
ihanilla unelmilla...

Hän oli varma siitä, että ne olivat parhaimpia tunteita, mitä
ihmisrinta milloinkaan kokee...

"Kuules, Eilaseni, nyt sinun pitää minulle kertoa isästäsi; lupasithan
tuolla taipaleella tullessamme", sanoi hän, nousten istumaan tulen
ääreen.

"Kyllä kerron, -- mutta sanoppa minulle vielä yksi asia", vastasi Eila,
häärätessään vettä järvestä. "Sanoppa minulle, miksi sinä minua
rakastat, vaikka tiedät, että olen oppimaton ja lappalainen, ja vaikka
minulla ei ole kotia missään..."

"Siksi minä sinua rakastankin, että olet orpo ja koditon... siksi, että
sinä olet kuin lumonnut minut, ja siksi, etten koskaan ole nähnyt
semmoista tyttöä kuin sinä... en koskaan..."

"Oletko koskaan rakastanut muita tyttöjä kuin minua? Oletko ollut niin
likellä muita kuin minua?"

Eilan ääni värähti hänen sitä kysyessään, ja oli joku syy, jonka vuoksi
hän ei nyt voinut katsoa Waltteria silmiin. Odottamatta se tuli
Waltterillekin se kysymys, suoraan ja peittelemättä, eikä hänkään
uskaltanut nostaa katsettaan Eilaan päin.

Hetken oli Waltteri vaiti, mutta sitten hän sanoi kuin anteeksi
pyytäen:

"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. -- Enkä
ole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. -- Miksi sitä
tahdot tietää?"

Eila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:

"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta... Etkö
sinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin
nähnyt komeita miehiä... Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin
kuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli
mennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en
välittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut... Isä
olisi tahtonut, mutta minä en... En sallinut hänen koskeakaan
itseeni... niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen
lappalainen... hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin
kaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet
suora ja vilpitön... Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin
minäkin... Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja
unhottaa... nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun
tiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut..."

Eila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä
tutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä,
koko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa,
silmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut
sekä itselleen että Eilalle.

"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti", vastasi Eila raukeana.

Tunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden
laajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä
toiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota
vei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta
oli avara näköala kaikille haaroille -- laajaan leivättömään Lappiin.
Eila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen
ja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja
viisas koira, Eilan Kairi.

"Minä en muusta tiedä", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat
nousemassa tunturin huipulle. "Varhaisin muistoni on lappalaisen
pulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin..."

"Eila raukkani..."

"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden,
välisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin
minua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä
nähnyt... En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua,
ettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on
minut pienenä lapsena löytänyt... ettei minua ole koskaan kastettu,
enkä ole ripillä käynyt..."

He istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila
pillahti itkuun.

"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei
selittänyt mitään, -- naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi
pitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta
nimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa... Hyvä Jumala, kuinka olen
orpo..."

Waltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja
sanoi:

"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi
kyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa..."

"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta...
jos ei kukaan tiedä mistä olen... eikä minun nimeäni ole missään...
eikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin..."

"... niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko
maailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä
välitä... Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin...
metsästelen ja kalastelen... onpa erämaata... onpa kiveliöitä..."

"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin."

"Vaikka niinkin. Tunnen minä jo isommankin maailman..."

Eila kuivasi kyyneleensä, katsoi Waltteriin hellästi ja hyväillen
virkkoi: "Oletko sinä nähnyt isääni?"

"Olen monasti tavoitellut, mutta en ole saanut häntä nähdä."

"Mutta hän on sinut nähnyt. Hän on sen minulle sanonut, ja kun
erkanimme puhui hän: 'Sitä nuorta etelän herraa vältä, sillä on kavalat
silmät ja roiston mieli...' Ja minä pelkään kauheasti hänen saavan
tietää, että olen sinun kanssasi ollut... Välistä on hänen katsantonsa
niin synkkä ja tuima kuin pimein yö... että minua on joskus peloittanut
olla hänen kanssaan kiveliössä..."

"Ei hän meille mitään mahda. Ei ole olemassa maan päällä mitään mahtia,
joka meidät eroittaisi... Ja minä uskon, ettei isäsi niin kova ole, kun
sanon hänelle..."

"Sanotko, että meidän veremme juoksee yhdessä...?"

"Sanon minä senkin. Mitä minä sitä salaisin...! Onhan se meidän
yhteinen tahtomme..."

"On, on. Ja yhä rakkaammaksi sinä tulet minulle joka hetki. Olenko minä
sinulle yhtä rakas?"

"Olet nyt rakkaampikin. Minä en hentoisi sinusta nyt luopua enkä sinua
jättää, vaikka koko maailma minulle tarjottaisiin..."

Ja Waltteri kietoi kätensä Eilan solakan varren ympärille, rinnalleen
pusersi ja korvaan kuiskaili:

"Otan kaikista asioista selvän. Ensi talveksi muutamme kirkonkylään...
Haen tänne vakinaisen viran, ja täällä elämme onnemme elämää, kaukana
kavalasta maailmasta..."

"Niin minäkin olen ajatellut. Kesäisin kuljemme kalassa... Minä
valmistan sinulle vuoteesi, keitän keittosi ja pesen jalkasi...
Palvelen ja rakastan sinua niin... niin... Saatathan sinäkin rakastaa
Eilaasi... saatathan?"

"Saatan... saatan... Ja me laitamme oman pienen kotamme talveksi
kirkonkylään, mutta kesäksi tänne kiveliöön lohirikkaan kosken
reunalle..."

"Niin me teemme, niin me teemme."

Heidän istuessaan kivellä oli Kairi ollut loitompana, kallion nokassa
ympärilleen silmäten. Nyt se päästi pitkän, ulvovan haukunnan itään
päin...

"Se vaanii jotakin... ehkä ahmoja tai susia", arveli Waltteri.

"Ei se noin ulvomalla hauku ahmoja... kyllä se valmistelee ihmisiä",
sanoi Eila, joka tunsi koiransa paremmin. "Nyt lähtekäämme!"

He alkoivat laskeutua alas tunturia; polku kulki kierrellen kohti
laajaa laaksoa, josta alkoi hilloinen jänkkä.

"Isäni uskoo, että sinä petät minut", sanoi Eila yhtäkkiä, kun he
olivat ehtineet jänkän laitaan.

"Kun me vain kohtaisimme hänet... Mutta voithan sinä, Eila, sanoa..."

"Olen hänelle jo päätökseni ilmoittanut enkä ole häntä sitten nähnyt.
Mutta tunnen veressäni, ettei hän ole kaukas ja vaikka missä
kulkisimme, löytää hän meidät..."

"Miksei hän sitten tule luoksemme, jotta saisin hänelle sanoa..."

Hetken he astelivat ääneti. Tuntui kuin molemmat olisivat miettineet
samaa asiaa. Eila sanoi:

"Minusta tuntuu, että hän vihaa sinua -- minun tähteni..."

"Onko hän sinulle sitä sanonut?"

"Ei ole, mutta minä näin sen hänestä, vaikkei hän mitään puhunut..."

"Mutta jos ei hän olekaan sinun isäsi..."

"Minä soisin, ettei hän olisi."

Taas he vaikenivat, kulkivat puhelematta pitkän matkaa. Ehtivät
keskelle jänkkää, jossa hillot keltaisina ja punertavina mättäiltään
loistivat. He viivähtivät hetkisen marjaisimmilla paikoilla ja poimivat
hilloja tuohiroppeisiin.

"Olipa miten oli, mutta minulta ei kukaan sinua enää ryöstä", sanoi
Waltteri kuin päätökseksi kaikkeen, mitä olivat puhelleet.

"Viet minut matkassasi, vaikka mihin menisit!"

"Vien, enkä koskaan sinusta eroa... kallis Lapin aarteeni!"

He ehtivät vaaran laelle, mistä näki alhaalla joen varrella olevan
kirkon ja kylän sen ympärillä somine pienine viljelyksineen. Siinä tuli
heidän erota muutamaksi viikoksi. Waltterin tie vei kirkonkylään, mutta
Eila läksi koirineen sitä ilmansuuntaa kohden, missä tiesi Karhu-Jaakon
asunnon olevan.



V.


On taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika.
Sydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on
ollut.

Waltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on
ollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä
hän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.

Emäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla
väsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät
vielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita
hänellä siellä on ollut.

Siellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi
suhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne
hetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha
aatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet
ja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen
rakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt
Waltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden
sanoja. -- Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja
palaamaan uudelleen "oikeaan" elämään, kehoitti äiti tekemään vain
niinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella
sielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin
sydän neuvoi ja tunto käski.

"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit
Eilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän
sen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain
lapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko
maailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun
rakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi
rakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman
lapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua... Waltteri, poikani, sinä
olet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin...
Ja siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus... Nuku, lapseni! Jumala auttaa
sinua. Hänessä ainoassa on turvamme..."

Niin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä
olivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.

Kun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin
kuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä
silittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja
kallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli
sitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen
morsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta
lisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä...

"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä... johan me sinulle morsianta
ennustimmekin!"

Ei ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja
kun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että
hän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan...

"Pieni tuutinki kai...?"

"Ei sitäkään... Juokaa ja iloitkaa te täällä... Minulla on ystävä, joka
vartoo, ja sen ystävän rakkaus on suurempi kuin kaiken maailman
hyvyydet!"

Silloin he jättivät hänet rauhaan ja sanoivat ikuiset hyvästit...

Hyvästi oli hänkin jättänyt, ja hänestä oli tuntunut, kun hän
lähtiessään asemahuoneen rappusilta katsahti Kansallisteatteriin päin,
ettei hän enää sitä näe...

"No hyvin siellä muuten isossa maailmassa jaksetaan?" jatkaa Holsterin
emäntä. Ja vastausta saamatta hän pitkittää:

"Eipä sitä olisi uskonut, että te niin pitkälle Eilan kanssa, vaan hyvä
tyttö minustakin on Eila. Eikä se hänen syynsä ole, että isä kiveliöitä
kulkee ja metsiä makaa kuin karhu... Jo on viikon päivät Eilan ajokas
ollut täällä odottamassa..."

Kuullessaan Eilan nimeä mainittavan herää Waltterikin mietteistään ja
sanoo kuin itsekseen:

"Eila parka on minua jo varronnut. En ehtinyt niin pian kuin lupasin...
Mutta kohta nyt olen Eilani luona... Missä Eilan ajokas on?"

"Tuossa ne ovat porot mäntytievalla, meidänkin ajokkaamme... Vaan totta
kai nyt yön levähdätte, kun tämmöinen tulipalopakkanen on, jälkikin on
aivan ummessa..."

"Eikö ole ollut sieltäpäin kulkijaa näinä päivinä?"

"Ei ole sitten kun Karhu-Jaakko tänne Eilan poron toi, ja pyrynnyt on
jälkeenpäin joka päivä... Elkää yön selkään lähtekö... Kyllä siellä
Eila hyvin jaksaa, niin kertoi Karhu-Jaakko. Eikä ole minkään
puutetta... on kaikkea yllin kyllin..."

"Kertoiko Jaakko...?"

"Kertoi. Vankka poika kuuluu olevan ja isänsä näköinen, valkoinen kuin
Herran enkeli..."

"Rakas, kallis Eilani!"

Waltteri sanoi sen kuin suurta tuskaa kärsien, ja vaikka hän oli kovin
väsynyt mielenliikutuksesta, matkasta ja yön valvonnasta, hyppäsi hän
seisomaan ja aikoi heti lähteä.

Holsterin emäntä ja Lassi saivat hänet kuitenkin tyytymään, kunnes
joutuisi vahva poronpaistikeitto. Mutta yön selkään hän aikoi lähteä.

"Eilan ajokas on virkku ja virma ja osaa kyllä tämän taipaleen, vaikka
ei ole jälkeäkään", sanoi hän.

"Kyllä kai se tien tietää, vaan raskasta se on kulku umpisella", arveli
siihen Lassi ja lisäsi sitten:

"Kuka olisi uskonut, että teistä semmoinen poromies ja kiveliön kulkija
tulee, kun tähän ensi kerran tulitte ettekä ollut silloin vielä poron
pulkassa istunutkaan..."

"En sitä itsekään silloin uskonut, mutta nyt uskon... Minä rakastan
tätä Lappia ja kaikkia ihmisiä täällä... Jään iäksi päiväksi tänne...
Saan täällä vakinaisen viran... En kaipaa täältä mihinkään..."

Lassin emäntä oli tähän asti ujostellut, ei ollut viitsinyt tiedustella
Eilan ja Waltterin asiasta mitään, uskoen Waltterin pahastuvan, mutta
nyt rohkaisi hän mielensä ja alkoi uteliaana kysellä:

"Oikeinko teillä on naimahomma sen Eilan kanssa, ja hänenkö vuokseen
teillä semmoinen tulinen kiire on?"

"Me olemme jo naimisissa, hyvä emäntä, olemme vannoneet valamme...
meillä on pieni poika... poika raukka, joka odottaa isäänsä..."

Waltteri sanoi sen sillä äänellä ja lämmöllä, että Lassin emännältä
katosivat epäilykset. Mutta saadakseen uteliaisuutensa kaikin puolin
tyydytetyksi kysyi hän varmuuden vuoksi:

"Oikean rouvanko Eilasta meinaatte tehdä?"

"Oikean rouvan, kumppanin ja ystävän... Onko se niin kummaa?"

"Eivätpä ne ole muut herrat sitten huolineet, kun kerran niin on käynyt
kuin Eilallekin..."

"Mitä sinä sekaannut ihmisten asioihin", torui Lassi emäntäänsä.

Mutta vieläkin tuntui emäntä epäilevän ja virkkoi:

"Niin Eilakin uskoo. -- Te olettekin erilainen herra kuin muut. Jo minä
sen silloin näin, kun ensi kerran tähän meidän kotaamme tulitte... Onni
se oli Eilalle, jolla ei ole kotia missään... ja liekö se Kiveliön
kävijä hänen isänsä..."

"Mitä tuossa nyt poriset!" muistutti Lassi taas eukkoaan.

Mutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan
maaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan
Eilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli
synnyttänyt pojan... Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan
ajatellessaan, että hän oli nyt isä... Hänen pieni avuton
poikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin... Mutta nyt hän korjaa
pian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja
ihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja
äidittömäksi...

Mutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä... Mikä mies
hän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin
antautunut...?

"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?" kysäisi hän kesken
mietteitään.

"Ei sitten kun menneenä talvena... eikä ole kuulunut, että olisi
muuallakaan nähty... Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut
ihmiset selvää saa", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:

"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi
Kiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa,
mutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle
merkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä... Niin kertoi se
mies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin..."

Pakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta.
Hän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on
valjastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee,
kun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on
umpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle.
Taival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä
kulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki
luottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on
viimeiset jäljet umpeen puhaltanut...

"Onnessa mene!" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.

Poro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään
Karhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen
vastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro... Tuima
öinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat
palavat... Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä...

Niin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat
hänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi
ainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa
Eilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen... Oli mennyt
luihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse,
jonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän
hylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut...

Ei hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut.
Usein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee
miehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido
erottamattomasti.

Ja hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus
naiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on
ensimäinen... kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän
ajatuksensa naiseen, jota rakastaa...

Olivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: "Voi mies parkaa, kun hukkaat
nuoren elämäsi... kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi..."

Voi niitä raukkoja, joista ei yksikään -- eivät muut kuin äiti, vanha
ja kokenut -- osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut
likainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan... ei
koskaan luovu... He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa
laimenee... Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi...

Se pieni poikaraukka!... Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan
luokse...

Vilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan
pientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä
vartoo...

Taival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa
nopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin
näyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset
valot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen
välissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä...

Hän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa
poro kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken
ympäristönsäkin ja mihin on matkalla...

Tänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin... täällä viettää
onnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa
hellimänä... Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä
etelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori... Ei siinä sielun
jano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä... Voi, Eilan
syli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden
suuri... Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy... Kukaan siellä kotona
ei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli... Ei rohkeinkaan keikari
voisi kuvitella semmoista naista... Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin
suurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy
päivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö...

       *       *       *       *       *

Synkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi
kinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän
tuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että
hän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on
meneteltävä.

Hänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen
teräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä
vierellään ja kädessä suopunki.

Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän
on näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti
välttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten
pamausten herättävän huomiota.

Tultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman
koston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.
Kavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut
Waltterin jälkiä kaiken talvea.

Nyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu
se, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän
seurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on
lähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan
Eilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä
on hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.

Siinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin
aikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä
oli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää,
mistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi
sitten jälkeenpäin... Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan
ja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas... ja
hänen suurta rikostaan.

Mutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä
älyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi -- ja suuren
kostonsa jäävän lopultakin tekemättä... sen suuren koston, jonka vuoksi
hän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää
tienneet kuin hän itse...

Hänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka
väliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän
kuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee,
hänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta
revontulten hulmutessa...

Jo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan... Silloin
hänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin
taipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa...

"Silloin on heidän molempain vuoro tullut", höpisee hän itsekseen.

Yö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten
kuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu... Hän kuulee poron yhä
lähenevän... nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä...

Juuri kun Waltteri on kohdalla, sujahtaa taitavalla kädellä heitetty
suopunki hänen kaulaansa... Waltteri tuntee rajun tempauksen, ja
silmänräpäyksessä on hän suistunut pulkasta suulleen kinokseen... Hän
ei ehdi muuta tuntea eikä nähdä kuin että hänen kaulaansa kuristaa,
mutta kuristus heltiää heti. Hän pyrkii pois kinoksesta ja pääsee
seisomaan. Poro on kadonnut, eikä hän kuule kellonkaan kalketta...
Kauhistuksissaan hän koettaa päästä jäljelle, joka pohottaa puiden
välissä, mutta hän uppoaa joka yrityksellä reidenjuureen asti.

Ensin hän ei käsitä, mitä on tapahtunut, mutta päästyään oikein
selville hän ymmärtää, että hänet on heitetty suopunkiin ja temmattu
pois pulkasta...

Asemaansa ja vaaraa, joka häntä uhkaa, ei hän heti tajua, sillä hän
toivoo poron seisahtuvan. Pannen kaikki voimansa liikkeelle ja riisuen
rukkansa hän koettaa kahlaamalla pyrkiä pulkan jälkeä poron perässä.
Mutta lumi pudottaa näin metsällä enemmän kuin aukealla, ja
vaivaloisesti hän pääsee eteenpäin. Sukset ovat olleet köytettyinä
pulkkaan, samoin kuin eväät ja muut pienemmät kapineet...

Hän yrittää konttaamalla pyrkiä eteenpäin; se onnistuukin paremmin, ja
kun hän oikein punnertaa, pääsee hän mielestään pitkän matkaa.
Vähäväliä hän nousee jaloilleen kuunnellakseen poron tiukua, mutta
hänen korvaansa ei satu tutun kellon helinää... hän kuulee vain, kuinka
kylmä, jäinen tunturituuli puhaltaa puunlatvoissa ja metsä valittaa...

Kun taivaan valkeat roihuavat kirkkaammin, saa hänkin taas uusia voimia
ja ryömii eteenpäin, pulkan jälkeä noudattaen. Hän pääsee vähäisen suon
laitaan, missä tuuli puhaltaa kipakammin, ajaen irtainta lunta
edellään. Mutta juuri silloin kun hän ehtii puoliväliin jänkkää,
peittyy pulkan jälki niin, ettei enää ole pienintäkään viivaa
osoittamassa, mistä poro on mennyt...

Epätoivoisena kääntyy hän takaisin siihen paikkaan, johon on rukkansa
jättänyt...

       *       *       *       *       *

Kaksi vuorokautta on Waltteri jo kahlannut kiveliössä, kontannut sinne
tänne, harhaillut eksyksissä.

Nähtyään turhaksi saavuttaa poronsa on hän toivonut, että hän
ponnistaen jaksaa takaisin Lassi Holsterin kodalle. Mutta öinen tuuli
tupruttaa jäljen umpeen, ja kun hän sitten hakee ja kiertelee, näkee
hän joutuneensa omiin jälkiinsä. Väsymys, pakkanen ja nälkä alkavat
ahdistella ja toivo päästä Holsterin kodalle raueta...

Uupuneena hän asettuu hankeen levähtääkseen ja miettiäkseen asemaansa,
joka nyt vasta alkaa toden teolla kauhistaa... Pakkanenkaan ei tunnu
lauhtuvan, ja viima on yhtä vihaista...

On yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti
tummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen
iskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen... Sormenpäitä
kihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja
rinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee
väsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän
päättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen...

Mutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää
jaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen
ajatuksensakaan enää tunnu selviltä... Mutta jahka hän hetken on
levähtänyt...

Miten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne
paistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen... ehkä
ilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on
kuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto,
sähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee
tanssimaan... katselee sievän solakan tytön ja kumartaa... Tanssi
lämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään
isoista, avoimista ikkunoista...

"Sulkekaa ikkunat!" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska.
Waltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka
häntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää
kauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven
rannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja
hän makaa vieressä, pää mättäällä... Silloin näyttää kuin taivaasta
putoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se
tukehduttaa...

Waltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta
nälkää ja vilua...

Hän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja
nyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät...
Hän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin
voimin pois pääse... että... että häntä vaanii paleltuminen ja
kuolema...

Hänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen,
selvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt.
Kuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon
ääni lakannut kuulumasta?

Tunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut
koskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä
varoittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että
hän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!

Tänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan!
Kuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa
sydämelleen?

Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi
Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen
askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin
Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään...
Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen
rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin
tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta
mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi...

Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien
peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen
silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa,
punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän
tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi
takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää
koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän
vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä
loistavat veripunaisilta.



VI.


Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen
näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa
lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu
nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen...

Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä
oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.

"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri
hyvästellessään sanonut.

"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen
vastannut.

Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä
pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin
isälläkin.

Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva
tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan
kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua...

"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila
lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani
rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta..."

Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee
myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii...

Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen
vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun
Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että
Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi.
Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön
kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi
Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas
vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut,
ei kukaan kaivannut, -- ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa
kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa,
joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään
ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät
enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää...

Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän
on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut
Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai
todistuksia hänen syntyperästään.

Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä...

Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan
sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on
melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri
rakkautensa antaa hänelle voimia... Mainitsee hän pelostaan Jaakon
emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.

Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen
mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko,
että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii
hänen henkeään...

"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen
isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.

"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän
häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä
talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.

Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo... On
sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja
Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin
palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta
lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:

"Ovatpa sivakkani tervoissa... kyllä kujan tiedän, kusta kuljen...
olipa umpi tai latu..."

Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen
suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.

"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu... Jos... jos... Silloin
kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin
suuri", sanoo hän.

"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon
emäntä.

Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset
tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta
palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin.
Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut...

Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi,
eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine
silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun
hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut
tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia
mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla
ei ole rajoja.

Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista
puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee
varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin
kodalle.

"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee
Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.

"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii
emäntä.

"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja
potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden,
jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.

Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää,
luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen,
ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen.
Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka
on tuima pakkanen ollut.

Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat
kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina
pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin
silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko
ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on
jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle,
puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin
laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa,
mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla
vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa
kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan
lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan...

Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa
poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin.
Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja
viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.

Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee
Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin,
kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen
ajokkaansa kello... se on Lassi Holsterin ajokkaan...

Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun
revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka
perässä... jonkun peitettynä pulkassa makaavan... ja Lassi Holsterin
hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen...

Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella
heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään... ja näkee
Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään...

Hän polvistuu... suutelee kerran... tuntee rakastettunsa huulten
lämmön... ja tekee nopean päätöksen...

Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri
eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi
jälessä sitä joudutellen.

Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka
levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt
taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo.
Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on
toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle.
Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut
ihmisen jäljiksi... Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä
ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin
kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.

"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja
voimiensa takaa vetää poroa perässään.

"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."

Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo
Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:

"Minä ymmärrän kaikki... Kiveliön kävijä... se hirviö ja mielipuoli on
hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä..."

"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"

"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt..."

Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja
umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että
hän on harhaillut eksyksissä.

Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa
vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.

"Eila parka... kovan onnen tyttö... olit kuin oma lapseni", sanoo
säälien Jaakon emäntä.

Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt
tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa
hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.

"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin
tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt
minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien
syvyydet ja taivaitten korkeudet..."

Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.



VII.


Vasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan...

Hän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa
kohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa
olevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä
kohti ja suutelee...

Rakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt
kaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:

"Eila, rakkaimpani... Missä on pieni poikamme?"

Eila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen.
Waltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään
liikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun... Hän jää
yksikseen Eilan ja lapsen kanssa.

Viereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon
kanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.

"Kaikista näistä päättäen", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja
todisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, "täytyy Eilan olla
pastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja
katosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus... Ingrid Sofia. Mutta
mikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?"

"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun
kaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet
urkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin
ei ole sen enempää välitetty", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.

"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?"
tiedustaa lääkäri.

"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta
paremmin minusta on hullu..."

"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla", sanoo nimismies kuin
ajatuksissaan. "Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta
tyttöä..."

Näinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt
suurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään,
ja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.

Pappi on heidät nyt vihkinyt.

Saatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri
vaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan
vieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn...

Mutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee
pakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta...

Eila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska
painaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin
leimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin,
nimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:

"Haa, sinä kavala heittiö... murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan!
Kostan!"

"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä... Kaikille lappalaisille on annettu
käsky", ilmoittaa nimismies.

Mutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:

"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää..."

Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä
saisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan
itkuun...

Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuskaa - Kuvaus raukoilta rajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.