Title: Lyhyt tarina nuoresta tytöstä
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lyhyt tarina nuoresta tytöstä" ***


LYHYT TARINA NUORESTA TYTÖSTÄ

Kirj.

Marja Salmela



WSOY, Porvoo, 1917.



      _Omistettu Sandra Holpan suurelle suvulle_.



LAPSUUDENTOVERIT.


Ukkossade oli lakannut. Aurinko paistoi ja kepeät kesäpilvet
soutelivat sinisellä taivaalla.

Kyllikki Vaarantaus työnsi ullakkohuoneen parvekkeelle avautuvan oven
auki, hengähti syvään ja jäi sitten kädet kierrettyinä ristiin niskan
taakse katselemaan kesäistä maisemaa.

Miten kaikki kimalteli ja loisti! Heinikkokin kastehelmineen oli
kuin hohtokivin kylvetty! Tuuli oli lakannut ja meri lepäili
auringon loisteessa kirkkaana kuin kuvastin. Silloin tällöin vain
kaislikonrajassa saalista väijyvä hauki loikkauksellaan särki
sen tasaista pintaa. Toiste tuli selältä päin hiljainen tuulen
henki. Kaislikko alkoi kahista, veden vihreä pinta väreili hetken
ja ulapalla nousivat lukemattomat, hopeanhohtavat pikku laineet
kimaltelemaan.

Oliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudesta
riemuitseva maa!

Kyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa,
ojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään ja
hymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkin
parvekkeen lattiata.

Tuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hän
oli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämä
huvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!

Hiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakana
käsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramo
rantaan päin. Hän aikoi uimaan.

Kyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Ja
ilta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.

Hän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.
Sitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.
Palatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen
laulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.

Juuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyi
rouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka,
ihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeet
tekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnon
keskellä.

Kuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuin
lihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.

Kyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.

Olisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonut
tuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteen
kepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannut
kallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoria
jäseniään -- noin -- noin.

-- O-o-h! -- Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuin
syleilläkseen kesäistä maisemaa.

Samassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.

Hyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!

Hän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisen
kesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen,
hänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeat
kalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Hän
tiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.

-- Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! -- ulkoa kuului hätäilevä
ääni, -- oletteko pitänyt huolta tyttöjen pukeutumisesta?

Kyllikki karkasi ulos huoneesta, nojasi portaiden kaidepuuhun ja
laski portaat iloisena alamäkenä. Sitten hän juoksi puutarhaan.

Suuren pihlajan juurelta hän vihdoin löysi oppilaansa. Pari kirjaa
työnnettiin hätäisesti piiloon hänen tullessaan. Tietysti 50-pennin
romaaneja.

Olisihan siitäkin pitänyt sanoa, sillä tytöt eivät koskaan osanneet
läksyjään. Mutta nyt ei siihen ollut aikaa.

-- Onpa sinulla kiire kylään! -- Alma, vanhin tytöistä työnsi
nyrpeissään kengät jalkaansa ullakkohuoneen parvekkeella Kyllikin
suoriessa Eevan hiuksia peilin edessä.

-- Ihan kuin olisit lapsi, säesti Eeva vanhanmakuisasti ja
pisteliäästi.

Kyllikki vain nauroi. Hän oli liian iloinen suuttuakseen. Hänestä
tyttöjen välinpitämättömyys oli aivan käsittämätöntä. Talossa, jonne
tehtiin lähtöä, ei tosin ollut heidän ikäisiään, emäntä vain ja joku
kasvava poikanen, mutta paikka oli vanha herraskartano muistoineen ja
kauneuksineen, upeine kukkaistarhoineen, siimekkäine käytävineen ja
vanhoine, tarinoita humisevine puineen. Eikö sellaisen näkemisestä
kannattanut iloita?

Kyllikki sieppasi Eevan syliinsä ja keikautti pariin kertaan pitkin
huonetta. -- Oh, tytöt, ettekö osaa iloita?

Almalta pääsi nauru: -- Sinä sitä ainakin osaat, vaikka olet köyhä ja
-- --

Polttava puna karahti Kyllikin poskille. Hän sitaisi kiivaasti
silkkinauhan silmukalle Eevan tukkaan. Katse oli tuikea hänen
kääntyessään Almaan. -- Ja, -- hän toisti käskevästi kuin jatkoa
vaatien.

Alma meni hämilleen. Hän ei vastannut.

-- Ja, -- toisti Kyllikki uudelleen. Hän seisoi Alman edessä katse
täynnä jännitettyä mielenkiihkoa. -- Ja mitä? Sano suoraan!

-- Ja vain koti-opettajatar, viskasi Alma ärtyisästi tulemaan.

Se sanottiin niin välittömästi ja arvelematta, että Kyllikin
epäilykset haihtuivat. Puna valahti pois kasvoilta ja katseen terävä
jännitys laukesi.

Se ei siis ollut sitä! Ei kuitenkaan, vaikka hän jo luuli, että nyt
se taas viskataan eteen ja vielä lapsen suusta, jonka ei pitäisi
tietää -- --

Hän huuahti kuin painon alta päästen. Hänen pelkonsa oli oikeastaan
ollut aivan mieletön. Mutta sitä kävi araksi, kun ihmiset aina niin
kerkkäästi tarttuivat asiaan, ja kun itsekin tunsi, että se oli
kohta, joka ei koskaan lakannut aristamasta.

Pihalta kuului kärrynpyörien ratina. Hevonen pysähtyi portaitten
eteen ja alakerrasta kuului rouva Haaramon hoputtava ääni.

Kyllikki Eeva rinnallaan joutui takaistuimelle. Ohjaksia hoitamaan
tottuneena maalaisena hän sai tehtäväkseen ajaa. Mutta Polle, joka
oli taitava ja toimeensa perehtynyt, tahtoi itse määrätä vauhdin.
Kyllikki sai siitä syystä rauhassa ajatella. Ja tämä ihmeellinen
päivä, jolloin hän ensi kertaa eläessään oli pannut alkuperäisten
kanssa yhtäpitäviksi juhlallisesti vahvistetut todistukset postiin
viranhakua varten, antoikin paljon ajatuksen aihetta. Oli aivan
kuin olisi seisonut mäentörmällä, jonne näkyi koko siihen asti
astuttu tie, mutta jossa korkea, ylipääsemätön muuri esti eteenpäin
kurkistamasta.

Totta kai siellä edessäpäin kuitenkin oli hyvää, ehkä sulaa hyvää.
Olihan hän niin ihmeellisesti päässyt eteenpäin näihin asti, hän,
joka kuitenkin -- --

Kyllikki nykäisi äkkiä ja aiheettoman kiivaasti ohjasten periä. Polle
loi nuhtelevan katseen taakseen ja pani Kyllikin samassa katumapäälle.

Polle-parka, eihän siinä hänen syytään ollut! Tuli vain niin
vaikea olla aina, kun ajatukset luiskahtivat varhaisimpaan
lapsuuteen ja siihen kipeään kohtaan, joka yhtenään kiertyi eteen,
usein kun ei ensinkään arvannut sitä odottaakaan. Tänäänkin oli
täytynyt sitä ajatella hakupapereita järjestellessä. Se ehkä
estäisi viransaannistakin. Kaikki muut paperit olivat erinomaiset
hyvät, paremmat kuin hän koskaan oli voinut toivoakaan. Mutta se
papintodistus! Sitä ehkä katselisivat arvelevasti. Puhuttaisiin
huonoista taipumuksista ja kansakoulunopettajan vastuunalaisesta
tehtävästä.

-- Kyllikki, sinä ajat ojaan! -- Eeva karkasi kiinni ohjaksiin, ja
rouva Haaramo rupesi torumaan.

-- En minä! Ei tässä hätää. -- Kyllikki käänsi Pollen valtamaantieltä
kartanoon johtavalle, vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja
kiskaisihe irti ajatuksistaan. -- Mennyt oli mennyttä. Edessäpäin
odotti elämä rikkauksineen.

Polle pisti tapansa mukaan laukaksi päästäkseen vastamäen päälle.
Siitä se hyvämielisenä ja kiireisesti kääntyi kartanon pihaan,
portaitten eteen, missä vantteravartaloinen emäntä myhähtelevänä ja
iloisesti otti vieraitaan vastaan.

Käväistiin pikipäin huoneissa, sitten vieraat saatettiin puutarhaan,
missä katettu kahvipöytä oli odottamassa. Rouvat, joiden miehet
olivat liiketuttavia, pääsivät kohta hyvään puheenalkuun
palvelijoista ja kevätkiireiden vaivalloisuudesta, Kyllikki
tarkasteli puutarhaa tyttöjen kanssa. Hän oli ihailemassa merelle
päin avautuvaa näköalaa, kun kuuli rouva Lehtolan äänen:

-- Ehkä saan esittää -- mieheni sisarenpoika, maisteri Palo.

Palo, Palo, mikä Palo? -- Ennenkuin Kyllikki ennätti kääntyä kuuli
hän vieraan äänen.

-- Täti, olenhan sanonut, etten tahdo arvonimeä, jota en ansaitse.
Minä luen vasta kandidaattitutkintoani.

Veret karkasivat Kyllikin kasvoille. Hän ei enää epäillyt. Se oli
Erkki. Hän tunsi tuon iloisen, soinnukkaan äänen.

Hän kääntyi. -- Erkki, päivää!

-- Kyllikki!

He seisoivat hetken käsi kädessä hymyillen toinen toiselleen.

-- Taitaa olla vanha tuttava? -- Rouva Haaramon ääni oli imelän hapan.

-- Lapsuudentoveri, Kyllikki vahvisti.

-- Kyllikki asui isossa pappilassa, aivan vanhempieni kodin vieressä
meidän käydessä kansakoulua. On kolme vuotta siitä kun viimeksi
tapasimme, jatkoi Erkki.

-- Ei kai neiti Vaarantauksen isä ollut rovasti? -- Rouva Haaramo
näytti melkein hätääntyneeltä.

Kyllikki tunsi taaskin punastuvansa. Hän tapaili sanoja. Mutta
ennenkuin hän ehti vastata, kiiruhti Erkki selittämään, että rovasti
Ask oli ollut Kvllikin kasvatusisä.

Emäntä kehoitteli nuoria ottamaan kahvia. Se oli jo jäähtymisen
vaarassa. Sitten hän rupesi suosittelemaan paikan nähtävyyksiä. Erkki
ottaisi kai ohjatakseen Linnakalliolle, josta oli kaunis näköala.

Lähdettiin heti kun kahvit oli juotu. Kyllikki kulki etumaisena,
Erkki hänen rinnallaan, Alma ja Eeva heidän takanaan huomioita
tehden. Pihalle ajettaessa olivat tytöt ullakkohuoneen ikkunassa
nähneet Erkin ylioppilaslakki päässään. Ja heidän toiveensa illan
suhteen olivat tuon valkolakin johdosta melkoisesti valjenneet. Mutta
nyt heitä harmitti. Heitä oli kohdeltu aivan kuin pikku lapsia. Tuo
ylioppilas ei näkynyt huomaavankaan muita ihmisiä kuin Kyllikin.

-- Kuule, ne puhuvat mäenlaskuista, käpylehmistä ja kuusijuhlista! --
Eeva tuuppasi Almaa kylkeen. -- Ihan kuin pikku lapset!

-- Ja katso, kuinka se hyppelee kulkiessaan! Luulee ehkä olevansa
tanssiaisissa.

-- Ja nyt ne puhuvat siitä, että hän on hakenut virkaa!

Tytöt nykäisivät toisiaan käsipuolesta, kun kuulivat Erkin ja
Kyllikin makeasti nauravan.

-- Mokomakin ilo! Opettajaksi maalaiskansakouluun!

Puiston polku teki käänteen ja tytöt näkivät Kyllikin kasvojen
säteilevän iloa hänen kääntyessään Erkkiin päin.

-- Niin, niin, pian on ehkä seisottava luokan edessä ja vasta sitä
itse istui lasten joukossa! Muistatko Erkki, kun sinä kerran sait
arestia?

-- Ettenkö muistaisi, -- kun se oli ainoa kerta!

-- Sinä olit lyönyt Ahosen Mattia niin, että silmän alle tuli
mustelma ja nenästä vuoti verta. Minä ihan itkin.

-- Sitä verenvuodatustako?

-- Ei, vaan sinun arestiasi. Eihän sinulla ollut tapana tapella. Mikä
sinuun silloin meni? Siitä ei koskaan tullut oikein selvää.

-- Ja nytkö se olisi selvitettävä?

-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oppisin siitä ehkä paremmin
ymmärtämään tulevia oppilaitani.

-- Opettele sinä sitä omin neuvoin. Kun on poikana osannut pitää
suunsa kiinni, tekee sitä miehenäkin.

-- Ettäkö et sano minulle?

-- En sinulle.

Kyllikki käpristi nyrpeissään huuliaan ja kulki kappaleen matkaa
vaijeten Erkin rinnalla. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi
nauramaan:

-- Minä aijoin vähän aikaa olla suuttunut sinulle, mutta en voikaan.
-- Erkki, elämä on niin suloista! -- Hän loi katseen taaksepäin
puutarhaan, josta vielä kuusten tummien oksien alla näkyi muutamia
helakanpunaisia pelargoonioita ja pari ruukuissaan kukkivaa ruusua.
Sitten hän ojensi kätensä koholle ja hengähti syvään.

-- Tunnetko kuinka suloista on elää? Ja eikö sinustakin ruusut kuvaa
oikein täyteläistä, uhkuvaa elämäniloa? Mutta meri-ilma on kuin
elämä itse. Se on jotain vielä paljon parempaa kuin ilo. Se on niin
suolaisen raitista ja samalla niin hivelevän pehmeää, että se tunkee
koko olemuksen läpi. Minä en löydä sellaisia sanoja, joita tahtoisin,
mutta minä tunnen sen niin avartavan ihanasti, että senlaista on
elämä -- suurta, kaunista ja voimakasta.

Erkki katsoi häneen syrjästä. -- Sinulla taitaa olla sekä ajatuksia
että tunteita.

-- Onko se yllätys?

-- Melkein.

-- Kai sekin että minulla on sielu?

-- Niin, niin, ja sieluelämät ja sen semmoiset.

-- Saahan sinulta puhetta kun ei siitä välitä, vaikkei silloin kun
tahtoisi!

-- Täytyy kai härnäillä, kun se niin vähällä onnistuu!

He nauroivat kumpikin kuin kaksi iloista, vallatonta lasta. Sitten
puhe taas luisti yhteisiin muistoihin ja tulevaisuuden moniin
suunnitelmiin. Oltiin nousemassa Linnakallion jyrkkää rinnettä, kun
Erkki yhtäkkiä pysähtyi.

-- Täällä on luola, jota tahtoisin näyttää. Mutta pääsö sinne ei ole
aivan helppo.

Hän laskihe varovaisesti alaspäin liukasta rinnettä myöten, hypähti
kallionreunalta kapealle, luolan suulla olevalle penkereelle ja
kurotti siitä käsiään nostaakseen toisetkin sinne.

Alma ja Eeva nostettiin ensin penkereelle, jolta he rupesivat
laskeutumaan luolaan. Sitten Erkki kääntyi Kyllikkiin.

-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä aijot! Älä hyppää! Tämä on liian
kapea! -- Erkki sai Kyllikin peräytetyksi, ojensi kätensä ja nosti
hänet kallion äärimmäiseltä reunalta rinnalleen penkereelle. Sitten
he laskeutuivat luolaan.

Mutta Kyllikin sydän takoi. Tuo lyhyt hetki, jolloin hän jyrkänteen
partaalta laskeutui Erkin käsivarsien varaan ja tunsi itsensä
niiden kannattamaksi, oli ilmaissut hänelle paljon. Oli kuin sinä
silmänräpäyksenä kaikki se, mitä hän viime vuosina suhteessaan
miehisiin tuttaviinsa oli kokenut, olisi kiitänyt hänen ohitsensa.
Hän muisti tunteensa huumaavien tanssisäveleiden soidessa. Hän
muisti kuinka hän oli nauttinut siitä, että hänestä pidettiin, häntä
ihailtiin. -- Ja nyt! Miten paljon suloisempaa ja kauniimpaa oli se
mitä hän nyt kuin aavistaen tunsi sisimmässään!

Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt miten suuri sija luottamuksella
on rakkauden tunteessa. Rakkaus on sitä kaikkein rajattominta
luottamusta. Rakkaus on luottamuksen hedelmä. Luottamus on rakkauden
luja pohja.

Ja se, jonka käsivarsien turviin ilolla uskoo itsensä
äkkijyrkänteenkin partaalla, hän on rakas.

Kyllikki kulki vaiteliaana Erkin rinnalla luolasta kallionhuippua
kohden. Se suuri ja ihmeellinen, jonka kajastusta hän aavisti, teki
hänet vaiteliaaksi. Hänen sisimmässään vallitsi samanlainen, pyhäinen
rauha kuin luonnossa kesä-aamuin ennen auringon nousua.

-- Sinä et puhu mitään, sanoi Erkki viimein.

-- On niin kaunista.

Erkki oli hetken ääneti. Mutta sitten hän ei enää malttanut vaijeta.

-- Tiedätkö, minun tekisi mieleni sanoa sinua minun meritytökseni,
kun minä löysin sinut täältä merenrannalta -- ja kun sulla on
tuollainen pukukin -- enkä kai voi sanoa meripojaksi, hän lisäsi kuin
peläten alussa sanoneensa liikaa.

Kyllikki ei vastannut. Hän vain katsoi kauas kohti taivaanrantaa,
jossa maa ja taivas yhtyivät kuin toisistaan erossa olleet ystävät.

-- Vaikka paremminhan sopisi sanoa sisäjärveksi, Erkki yhä jatkoi --
tai vielä paremmin, että olet sininen ja valkoinen kuin kesätaivas.

Kyllikki pysähtyi. He olivat kallion ylimmällä huipulla, jossa
saaristomaisema lahtineen, niemineen, selkineen ja saarineen avautui
heidän katseilleen.

Aurinko oli laskemaisillaan. Meri lepäsi pintaansa väräyttämättä.
Lännen ranta hohti kullassa, vastainen puoli oli tummansinisten,
pehmeiden pilvien peitossa. Luonnossa vallitsi kesäisen illan
kirkkaus ja rauha.

Kyllikki katsoi Erkkiin. Heidän katseensa sulivat hetkeksi toinen
toisiinsa, sitten ne kääntyivät taivaan rannalle, jonka autereisen
sumuharson takana kesäisten päivien koitto uinui.



Kynnyksellä.


Pihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen
kuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta
vietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta
ei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä,
värivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen
ystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.

Kun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui
uuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta
kimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko
näytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille
viskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.

Kyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta
ja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä
tehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi
hevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan
paikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle
ja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin
hän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun,
pihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.

Kuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja
juhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa
kultaa minne ikinä hän katsoi!

-- Täällä sitä nyt ollaan. -- Kyytimies talutti hevosen aisoista ja
viskasi päitset rattaiden pohjalle.

Kyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin
tositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli
saada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin
miehistä apua oli saatavissa.

Posket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden
purkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista
tavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit
omassa kodissaan.

Vasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja
matkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan
sitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan
kauniilla paikalla.

Hän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon
kultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä
hänen eteensä. -- Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi
pukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin
oma esine.

Kuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen.
Yksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella
oli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki
kysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin
halvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja
vaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa
kodissa!

Käsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan
veltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun
aurinko iloisesti paistoi huoneeseen.

Hän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja
katsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten
hän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi
sitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai
mitä ja missä hän itse oli.

Senjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä
vilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.

Pihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä
saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi
tässä tällaisessa asussa!

Hän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen
edellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati
ohjelman päivän töille.

Ensi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa
kaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen
koulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin
että opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla,
joka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä
pappilaan.

Kyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan
lähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä,
kun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. "Erkin
merityttö", sanoi hän peiliin katsoessaan. "Sininen ja valkoinen kuin
kesätaivas", kaikui hänen korvissaan.

Mutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa
pappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa
pappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut,
suuresti poikkeava tavallisuudesta. _Hänen_ pappilassaan ei ollut
paljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä.
Lempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen
ainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon
tasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä
ja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset
askeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin
pyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö
oli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden
rikkatunkiolta.

Arkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle
kiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla
kukkivat ruusut.

Kyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli
aivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän
monesti oli saanut kantaa vettä.

Ja kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin
kiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.

-- Vai uusi opettajamme! -- Rovastin katse pyyhkäisi isällisen
lempeästi hänen päälakeaan. -- Käykäähän sisään, -- tänne, tänne,
täältä kai emäntäkin löytyy. -- Rovasti astui edellä tietä näyttäen.

Sali, johon he astuivat, oli suuri ja valoisa. Maljakoissa tuoksuvat
kukat, rehevä kasvisryhmä huoneen perällä ja punertavan harsokankaan
peittämät taulut kiinnittivät ensimmäiseksi Kyllikin huomiota. Nekin
muistuttivat sitä kotia, jota hän oli saanut sanoa omakseen ja joka
hänen mieleensä oli jättänyt pyhän, haihtumattoman jäljen.

Mutta kuva entisyydestä särkyi, kun salin takana olevasta huoneesta
tulla sipsutti pieni tylleröinen, iloisen näköinen nainen.

-- Tässä on vaimoni ja tässä Vaaramäen uusi opettajatar, esitteli
rovasti. Ja niin vastustamaton oli vanhan valkopartaisen rovastin
Ja hänen iloisen pikku vaimonsa ystävällisyys, että Kyllikki pian
unohti mielipahan, jota hän hetkeksi oli tuntenut, kun yhtäläisyys
entisyyden kanssa särkyi.

Salista siirryttiin hetken kuluttua ruokasaliin, jonne rovastinna
kutsui kahvipöydän ääreen. Puhuttiin ensin koulua koskevista
asioista, sitten rovasti rupesi kertomaan paikkakunnan oloista.

Vaaramäen koulu oli etäällä kirkolta. Ja pappilakin oli jäänyt
kirkonkylästä kuin takahankaan. Se oli siitä syystä mukava
levähdyspaikka matkalla Vaaramäeltä kirkolle. Asutus pitäjässä oli
erittäin harvaa. Seurapiiri oli siitä syystä laajalle ulottuva. Ja
ystävällisille seuratavoille panivat Suopohjalaiset paljon arvoa.

Rovastin puhellessa tarkkasi rovastinna äidillisiä huomioita tehden
Kyllikkiä. Tuollainen nuori, elämänhaluinen tyttö piti tietysti
seurustelusta ja vilkkaasta elämästä. Mutta hän tuntui samalla niin
välittömältä, niin lapsellisen suoralta ja luonnolliselta, että
rovastinnan yhtäkkiä kävi sääli häntä.

-- Kirkonkyläläisistä, -- pisti rovastinna miehensä puheen väliin, --
tahtoisin erityisesti suositella teille opettaja Siivosen perhettä.
Rouva Siivonen on älykäs ihminen ja hänen miehensä samoin. He ovat
molemmat erinomaisen kunnon ihmisiä.

-- Eikös sitten kaikki täälläpäin ole sitä? -- Rovasti vilkutti
veitikkamaisesti silmää vaimolleen. -- Eikös kaikki?

Kyllikki nauroi. -- Minä päätän rovastin puheista, että
Suopohjalaisilla on jonkun verran pikkukaupunkilaisten heikkouksia.
Kyläilylle, kohteliaisuuksille ja kaikenlaisille pikku asioille
annetaan paljon arvoa.

-- Ai, ai, ai! -- Rovasti pudisti sormea. -- Vai on tämä meidän uusi
opettajamme sellainen, joka ymmärtää sitäkin mitä ei sanota.

Kyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi
kertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän
aikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin
paljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa
oli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle
ulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan,
mutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se
aivan kuin auttoi eteenpäin.

Kyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat
ja ääni värähti lämpimän innostuneena.

-- Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan.
Minä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille,
-- olenhan itse -- --

Lause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä
syntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.

Rovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn
Kyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa,
oli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua.
Muutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan
loukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen
vastustanut.

-- Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti
vakuuttamaan.

-- Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille,
jatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.

Salatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta
muutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli
peittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan
rovastiin. -- En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin
ainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään
huutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.

-- Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna
nyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt
samoin.

-- Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun
rovasti Ask kuoli.

-- Aukusti Ask! -- Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti
kädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.

-- Oletteko te Aukustin kasvatti, -- se sama, josta hän kirjoitti
meille vähää ennen kuolemaansa?

Rovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli
kertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä
eteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin
epäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.

-- Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin,
kiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan
ylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä
pienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.

Rovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin
pari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä
siitä.

Evästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki
vihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja
mieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä
käynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti
oli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä.
Koulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun
nähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot
muuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta
opettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut
valituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs
kaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin
joutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä
nyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli -- Hilma Heponen, sama
Hilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa
ensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.

Muutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma
koti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.

Iloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään
Kyllikin sisimmässä.

Tie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle
tie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada
puhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti
rovastinnan sanat.

       *       *       *       *       *

Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta.
Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä
kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.

Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin
eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä
salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat
siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.

Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain
epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut.
Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi
tavannut vanhoja hyviä ystäviä.

Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet,
jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma
kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona
ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli
laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista
pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi
kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! -- Kovin mukava,
lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.

Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui
sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan,
jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen
jalkojensa juureen.

Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo,
katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.

Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen
soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta
hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta.
Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain
seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän
sellaisesta pitää!

Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi
tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa,
ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa
ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin
heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän
piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että
lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun
sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä
hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän
kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin
äiti lapsensa.

Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin
äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut
keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen
kokemustensa pistävimmät piikit.

Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin
oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin
katsominen lamautti, -- ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui
hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän
tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka
huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja
tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin
hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät
kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen
lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee
kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen
aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.

Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä.
"Eteenpäin", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, "eteenpäin".
Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen
ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo
vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa
jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet
notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu
rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman
olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen
luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat!
Ja hän osasi. -- Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, -- ja
rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.

Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.

Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt
ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi
ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se,
ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän
pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä
soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä
sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka
Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan
rupesi itkettämään.

Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi
katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.

Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse,
halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen
tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut.
Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen,
jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja
hymyileväksi.

Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä.
Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön,
valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut
voimia.

Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen.
Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani
edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.

Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma
johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla,
vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä
edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli
tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?

Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen
silmiään kirveli.

Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka
kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin
milläkin tavalla.

Tuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan
päälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen
omaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui
askeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen
varjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä,
laiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan
taakan painamana.

Hän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen.
Sitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut
arka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.

Tehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän
ei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin
edessä.

Vasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen
ääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.

Hän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja
varovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin,
yhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.

Hän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma
koulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja
onnea.



Suvisuojan neiti.


Hänen nimensä oli Linda Alm. Mutta häntä kutsuttiin yleisesti
Suvisuojan neidiksi.

Hän oli muuttanut paikkakunnalle kenenkään tietämättä mistä hän
oikeastaan tuli. Hän ei tuntenut ketään, eikä kukaan häntä.
Käydessään ensi kertaa katsomassa seutua hän mielistyi Suvisuojan
huvilaan, teki siitä kauniin talvisin asuttavan kodin ja liitti
siihen maata niin paljon, että siitä tuli erinomainen pikkutila.
Kaupat tehdessään hän maksoi käteisesti ja tinkimättä. Siitä hän sai
varakkaan nimen. Ja sen nimen hän sai pitää.

Jokainen työhön pystyvä otti mielellään työtä Suvisuojassa. Siellä
maksettiin runsaat päiväpalkat ja ruoka oli hyvää. Alussa yritti kuka
hyvänsä sinne. Mutta neiti teki siitä pian lopun. Hän osasi itse
kaikkea. Mutta hän ei puhunut siitä. Se tuli tietoon vasta hänen
korjatessaan kelvotonta työtä. Kirvesmies, joka vähän sen jälkeen,
kun neiti itse oli muuttanut Suvisuojaan, oli tullut tekemään
korjauksia tuvan puolella, joutui ymmälle neidin tarkastaessa hänen
työtään. Ovi oli vino ja portaat korjattu sellaisiksi, että vesi
sateella jäi niihin kuin säiliöön.

Neiti nosti itse raskaan oven saranoilta ja sanoi kuinka se oli
korjattava. Sitten hän rupesi purkamaan portaita. Tehtyään sitä
kappaleen matkaa miehen voimalla ja tottuneen taidolla, antoi hän
työkalut kirvesmiehelle: Korjatkaa ja tehkää kunnollista tai annan
työn toiselle.

Ja samanlaista komentoa seurattiin sekä puutarhassa että pelloilla.

Paikkakunnalle muuttaessaan oli Suvisuojan neidillä matkassaan kaksi
uskottua ihmistä. Toinen oli taloudenhoitaja vanha Leena, toinen
isäntärenki Matti. -- Molemmat huolehtivat kaikesta kuin omastaan.
He tunsivat tarkalleen emäntänsä tavat ja tahdon. Avunpyytäjien
tullessa tiesi Leena milloin ja missä muodossa apu oli annettava.
Ja jos Matti-renki rattaat tyhjinä ajoi tietä pitkin, tarjosi hän
tavallisesti kuten emäntä itse kyytiä hevosettomille, -- etenkin
naisille ja lapsille.

Kun Suvisuojan viljelysmaita kiitettiin niiden mallikelpoisesta
kunnosta, suuntasi emäntä kiitokset Mattiin. Mutta isäntämiehet,
jotka Suvisuojan emännän kanssa olivat keskustelleet maanviljelystä
koskevista asioista, tiesivät, että hänellä silläkin alalla oli
selvät ja tarkat tiedot.

Suvisuoja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, mutta kukaan ei
päässyt kotiutumaan sinne. Se oli jollain näkymättömällä tavalla
perheen varsinaisille jäsenille eristetty pyhäkkö. Ja tämä oli kipeä
kohta Suvisuojalaisille, -- etenkin kun neiti itse harvoin kävi
kylässä.

Suvisuojan neiti hankki itselleen runsaasti sekä ihailijoita että
kadehtijoita. Nuoret kuuluivat poikkeuksetta edellisiin, sillä
nuoret olivat hänen erityisessä suosiossaan. Jos hän vain näki
nuoren yrittelevän ja pyrkivän, oli hän kohta valmis auttamaan. Hän
ei voinut sietää ajatusta, että nuori elämä tuhoutuisi tai kuluisi
hukkaan. Hän tiesi mitä se maksoi.

Ihmiset näkivät hänessä varakkaan tilanomistajan. Hän tiesi
itse olevansa katuva parannuksentekijä. Ihmiset sanoivat häntä
runsaskätiseksi antajaksi, hän tiesi vain maksavansa vanhoja velkoja.
Hänen johdonmukaisesti samanlainen käytöksensä köyhiä kuin rikkaita,
alhaisia kuin ylhäisiä kohtaan herätti monesti huomiota. Hän itse
tiesi vain tasoittelevansa oman vääryytensä jälkiä.

Suvisuojan neiti ajatteli harvoin menneisyyttä, -- oikeastaan
vain silloin, kun se oli tarpeellista ohjaukseksi nykyhetken
velvollisuuksissa. Silloin se kuului hänen katumustöihinsä.

Sinä iltana, jolloin Kyllikki lauloi mieleensä iloa ja uskallusta,
kulki Suvisuojan neiti puutarhassaan. Kuu kumotti koivujen lomasta.
Ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Suvisuojan neiti kulki hitaasti
eteenpäin kukkiensa keskellä. Hänen olennossaan oli kelmeän kuutamon
hiljaisuutta. Entisyys oli hiipinyt hänen rinnalleen ja teki hänet
hiljaiseksi.

Silloin yhtäkkiä kantautuivat kirkkaat, värähtelevät säveleet halki
ilman.

Suvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.

Laulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni
kasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla
kumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.

Suvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat
valkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen
omituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat
laulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa
kytenyt kipinä.

Noin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni,
jota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä,
tuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän
kokemuksiin.

Hänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka
äänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen
perussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin
pyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen.
Sentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.

    "Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut.
    Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan."

Suvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän
tuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa.
Hän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut
monelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja
elämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema
usein toi muassaan.

Hän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista
nuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi
ahdistaa.

    "Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu -- --
    -- -- Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen."

Hänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka
yksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon
säveleitä.

Hän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän
hitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta
naapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä
koulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.

Seuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta
kantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota
pitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi
tuloksettomaksi.

Kuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja
tuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa
hänen tervehtiessään vierasta.

Suvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen
selville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi
terävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku
haihdutti katseen ankaraa arvostelua.

-- Onko tämä minulle? -- Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. --
Miten _hirmuisen_ ystävällistä.

-- Vai oikein _hirmuisen,_ -- Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki
kuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän
hän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin
paljon.

Hänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan
vastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä
ja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä.
Mutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat
tavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. -- Niin nähkääs, eihän sitä tule
vanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan
viran.

-- Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi!
-- Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava
seisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken
vaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet
lähteensilmässä.

Kyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.

Huoneen yksinkertainen, mukavuuksia puuttuva kalustus kiinnitti
Suvisuojan emännän huomiota, mutta samalla myös soma, viihtyisä
järjestely.

Suvisuojan emäntä rupesi kertomaan omasta kodistaan. Sinne oli vain
viiden minutin kävely Vaaramäeltä ja siellä otettiin mielellään
vastaan vieraita. Kaipasihan nuori ihminen joskus toistenkin seuraa.
Ja kun täällä, missä asutus oli harvaa, joku sattui asumaan lähellä,
oli syytä ahkerasti käydä häntä katsomassa.

Kerrottuaan omasta kodistaan Suvisuojan neiti rupesi puhuttamaan
Kyllikkiä. Hänellä oli taito houkutella toisia puhumaan. Ja hän
käytti sitä etenkin tahtoessaan ottaa selkoa lähimmäisistään.

Kyllikki meni suoraa päätä ansaan. Hän kertoi avomielisesti siitä,
miten rajattoman iloinen hän oli kodistaan, mutta myöskin siitä, että
pelkokin jo oli vavauttanut hänen sisintään. Hän kertoi käynnistään
pappilassa ja kirkonkylän kansakoululla ja lopuksi siitä mustasta
varjosta, joka oli tehnyt niin kaamean vaikutuksen häneen.

-- Siivoset ovat erittäin kunnollista väkeä ja herra Seppälä samoin,
neiti Alm huomautti sivuuttaen muun.

Kyllikki ei epäillyt minkäänmoisia sivutarkoituksia. Hän ei ollut
tottunut sellaisiin, jotka laskinluoti kädessään ottavat selkoa
ihmisolennon pohjamuodostuksista. Hän jatkoi yhtä avomielisesti kun
oli alkanutkin.

-- Aivan niin, niin minustakin. Herra Seppälä tuntuu vähän jurolta ja
kömpelöltä, mutta pohjalta paistaa suuri hyvyys.

Suvisuojan neiti vavahti. Hän istui huoneen nurkkauksessa eikä
Kyllikki nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänen tarkka korvansa huomasi
omituisen väreen äänen soinnussa.

-- Joko te noin nuorena osaatte antaa arvoa hyvyydelle? Sitä minä en
osannut. -- Äänessä oli kuin itkua.

Kyllikki jäi vastausta vaille. Mutta hänet vapautti pulasta
etehisestä kuuluva kopina. Hän nousi. Samassa ovi avautui ja pyylevä
rouva purjehti sisaan.

-- Kas vaan, täällä on vieraita! Tervetuloa, tervetuloa
paikkakunnalle! -- Vieras kätteli Kyllikkiä, samalla kun katse kiersi
huonetta pitkin kuin pannen uuden opettajan varallisuussuhteet
vaa'alle. Sitten hän esitti itsensä asioitsija Holpan rouvana. Hän
oli ohi ajaessaan päättänyt pistäytyä tervehtimään uutta opettajaa.
Tiesihän sen miltä mahtoi tuntua oudoissa oloissa. Ja kun pikkukoulu
huomenna alkoi, teki siitäkin syystä mieli tutustua opettajaan.
Hänelläkin oli yksi kouluun tuotava.

-- Tulitte ehkä katsomaan uskaltaako lähettää lasta tänne! --
Kyllikki nauroi.

Sandra Holppa suori leveillä kotitekoisilla pitseillä koristettua
liivin etumusta, samalla kuin hän salavihkaa vilkaisi Kyllikkiin. Hän
ei ollut oikein varma siitä, mihin sanottu tähtäsi.

-- Nähkääs -- kun on äiti -- ja äidin tunteet. -- Minun
Kaarlollanikin on ehdot.

-- Käykö hän kansakoulua?

-- Olisi pitänyt päästä neljännelle luokalle. Mutta entinen opettaja
oli tiukka mies. Hän antoi semmoiset numerot, että kesällä piti
lukea. Ei muuten lasketa luokalta, niin hän sanoi. Mutta eihän ne
pojat kesällä malta.

-- Sillähän se korjautuu, että hän jää kolmannelle luokalle vielä
täksi vuodeksi.

Suvisuojan neiti yskähti kuivasti ja Sandra sävähti punaiseksi.
-- Mokomakin, sihautti hän ajatuksissaan. Pitikö häntä hyvitellä
herkuilla noin niinkuin Suvisuojan neiti, joka vaikka ei muuten
kylässä käynyt jo oli ennättänyt tänne.

-- Ei neiti ole ennättänyt käydä meillä, Sandra sanoi kääntyen
Kyllikistä Suvisuojan neitiin.

-- Harvoinhan minä kylässä käynkin. Suvisuojan neiti nousi tehden
lähtöä. Ja Sandra seurasi esimerkkiä. Hänen hevosensa oli nuori eikä
malttanut kauvan odottaa ja hänen piti vielä pistäytyä toisellakin
puolella.

-- Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen
kynnykseltä.

Kyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.

-- Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.

-- Olimme. -- Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut
sen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden
Kyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla
Suvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria
taipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa
tuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli
suuresti miellyttänyt häntä.

Hän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys
lehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut
emäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella
muistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin
sanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.

Voimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista.
Hän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi _voinut_
olla.

Kukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen,
Kastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki
lehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen
häntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta
ympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki
kahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit
ja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä
vierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka
ollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit
olivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja
koruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut
leimansa.

Suvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle
uunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui
tyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva
köynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui
sitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.

Mutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki
eteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein
pieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta
kätkössä riippui eräässä nurkassa.

Suvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa
kuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen
ulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.

Hän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit,
alapuolella ammottava syvyys.

Linnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja
pelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä.
Mutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään
räpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata
lakea pitkin.

Paikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet
syvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan
peräytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona.
Kukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on
pettänyt.

Suvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun
vanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen
omalla, oudolla murteellaan. Nyt _tapahtuu_ se hänen silmiensä edessä.

Linnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole
peloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty.
Ja hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän
uskaltaa tuskin hengittää.

Rajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta.
Ratsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu
linnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.

Kansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat.
Vanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan.
Voitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta
painua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun
jatkumisesta.

Mutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo
ainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.

-- Noin, noin -- riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut
kokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee
hallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä
hyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.

Hän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.

Ritari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele,
jonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.

Ritari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se
leimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.

Linnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi
sulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut
rakastamaan.

Mutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään,
se vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan
kiviseen permantoon.

Ritarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen
huulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki.
-- Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi,
sinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.

Hän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa
näkyvistä.

Sen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha
ruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee
ikänsä rakkautta, joka _oli hänen,_ mutta jonka _hän surmasi._

       *       *       *       *       *

Suvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se
on kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa
kaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle
rakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.

Suvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista
naapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen.
Se musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan
tieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.



Ompeluseura.


Ompeluseura oli koolla Linnalan suuressa salissa. Sukkapuikot
kilahtelivat, silloin tällöin helähtivät jotkut sakset ja työaseitten
säestämänä luisti puhe eteenpäin kuin vuolas ja tasainen virta.

Emäntä Amalia Ruusurinta katsoi tuon tuostakin levottomasti ja
odottavana ovelle päin. Viimein hän nousi, käytti hyväkseen hetkeä,
jolloin jokaisella näkyi olevan tietty puhetoverinsa, ja pujahti
keittiöön.

Palvelija oli paraikaa järjestämässä talon parhaita kahvikaluja
tarjottimelle. Emäntä loi tarkastavan katseen tarjottimelle. Sitten
hän tarttui pöydällä seisovaan vahakankaalla peitettyyn kiviastiaan
ja rupesi irroittamaan vahakangasta sen suulta. Samassa hän vilkaisi
pihalle, jossa näki hyvän ystävänsä Sandra Holpan pyörähtävän
portista sisään.

-- Älkäähän kiikkuko siinä tiellä, kivahti hän nuorimmaisilleen,
jotka vatsat painettuina pöytää vasten jännitettyinä odottivat mitä
oli ilmestyvä kiviastian sisältä. -- Lähtekää tätiä vastaan ja tuokaa
tänne keittiöön, hän lisäsi lauhkeammin.

Täti oli hengästynyt ja kuuma, kun lapset työntämällä työnsivät hänet
sisään keittiön ovesta. Hän painui ovensuussa olevalle tuolille
puhaltelemaan, otti esille ruusunpunaisella reunustetun nenäliinan ja
rupesi sillä leyhyttelemään kasvojaan. Katse sattui hilloastiaan ja
näytti tiedustelevan syytä sen esille ottamiseen.

Amalia-rouva kiiruhti selittämään, että hän, kun ompeluseuran työt
oli tehty ja kahvit juotu, aikoi pyytää vieraat isännän huoneeseen
syömään hyötymansikkahilloa. Marjoja oli tänä kesänä siunaantunut
enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikkakin liialliset tarjoilut
ompeluseurassa oli kielletty, sopi kai lopuksi syödä vähän hilloa.

Lapsille kihahti vesi suuhun, ja kaksi sormea ojentautui innokkaasti
lähemmä astian reunaan. Mutta äiti ei huomannut niitä. Koko hänen
huomionsa kohdistui Sandraan, joka päästyään hengästyksestään oli
tarttunut puheen päähän kiinni. Sandra oli oikeastaan aikonut tulla
paljoa aikaisemmin Linnalaan, mutta matkan varrella oli täytynyt
poiketa Metsämaahan. Siiriä ei ollut viime aikoina näkynyt missään,
ja se insinööri tai maanmittari tai miksihän karahtierasivat oli
yhtenään ollut siellä. Metsämaan pyykkärieukotkin olivat puhuneet
siitä. Sandra oli sentähden varmasti tuntenut, että nyt sinne kuuluu
jotain.

-- Ja kuuluiko? -- Amalia Ruusurinta oli niin jännityksessä, että
pisti hillokauhan ensin suuhunsa, sitten takaisin astiaan.

-- Tulin kuin tilattuna, -- juuri kun sormuksia oli vaihdettu.
Kihlakortit pannaan tänään postiin.

-- Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. -- Amalia
holautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.

-- Hei, hei, onpas teillä hauskaa! -- Keittiön kynnykselle astui
lyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät
ja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.

-- Kas Hilma! No terve, terve. -- Sandra kävi kattelemaan ja Amalia
työnsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei
välittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.

Sandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian
johdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.

-- Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista
liiemmästi anneta!

Sandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla
nykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen
opettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis,
hyvä-ääninen ja vaikka mitä!

-- Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin
etevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!

-- Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä.
Hän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.

Hilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon
vanhemman näköinen?

-- Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, -- vain
opettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella
ole lainkaan.

Amalia Ruusurinta oli nyt saanut tarjouksensa kuntoon ja rupesi
vaatimaan vieraitaan saliin. Rovastinna oli äskettäin kehoittanut
seuralaisia ahkeraan työhön. Odotettiin ankaraa talvea. Ja kalliin
ajan johdosta oli puutettakin paljon.

-- Mene sinä, joka olet emäntä, toimitteli Sandra. -- Kyllä mekin
kohta tulemme. -- Hän veti Hilmaa käsipuolesta keittiön viereiseen
huoneeseen ja suhautti hänelle salavihkaa korvaan:

-- Tiedätkös, Martta Siivonen meinaa varmaan sitä Eemelilleen?

-- Kyllikkiäkö? Eemeli on totisesti liian hyvä --

-- Sh, sh! -- Mennään nyt! -- Sandra avasi oven saliin, purjehti
sisään ja loi kynnykseltä nopean katseen huonetta pitkin.

Rovastinna istui tavanmukaisella paikallaan sohvan nurkassa. Toisessa
nurkassa istui Martta Siivonen, jota kunnioitettiin paikkakunnan
vanhimpana opettajattarena ja vanhimman opettajan vaimona. Vähän
matkan päässä istui rovasti keinutuolissa. Hän jutteli iloisesti
muutamien nuorten talontyttärien kanssa. Mistä he puhelivat oli
mahdoton kuulla, sillä pastorska Saha, joka istui huoneen toisella
puolella emäntäparven keskellä, puhui vilkkaasti ja kovaäänisesti.
Hän puhui säästäväisyydestä. Se oli puoli, jota kasvatuksessa
kokonaan laiminlyötiin.

Pastorska Saha käytti aina lyhyitä, täsmällisiä lauseita. Hän
oli entinen opettajatar. Joskin hän naimisiin mennessään oli
eronnut opettajatoimestaan, oli hän selvillä siitä, että hänen
kasvattajatehtävänsä hänen uudessa asemassaan oli tullut entistä
laajakantoisemmaksi. Sentähden hän käytti tilaisuuksia hyväkseen.

Sandra Holppa väistyi kunnioittavasti huoneen toiselle puolelle. Hän
tunsi epämieluisella tavalla jonkinmoista puutetta tietopuolisessa
kasvatuksessaan aina, kun pastorska tai Martta Siivonen pohtivat
kasvatusopillisia kysymyksiä.

Lahtelan emännän vieressä oli tyhjä tuoli. Sandra otti sen haltuunsa,
ja sai samassa kun istuutui kerrotuksi Metsämaan Siirin kihlauksesta.

-- Vai kihloissa! -- Viesti vieri eteenpäin salaman nopeudella, ja
kohta oli sekä kihlaus että kihlautuneet yleisen arvostelun alaisena.

Sandra tiesi kertoa että morsiamella oli kirstut täynnä kapioita ja
että sulhasella oli virka. Häät olivat siis tulossa. Ja ne tulisivat
suuret ja komeat, talon arvon mukaiset. Paikkakuntalaistenkin pitäisi
ajoissa ajatella mitä heidän sopisi tehdä juhlan kunniaksi. Laulua
ainakin olisi hankittava ja hyvää.

-- Jo minä Siirille lupailinkin, että kyllä hommaan.

-- Vai hommaat! -- Martta Siivosen katse sipaisi ohimennen Sandraa.
Sanat lausuttiin yksikantaan ja painolla. Pieni pilkallinen hymy
väräytti Martan suupieliä.

Sandra ymmärsi koskettaneensa arkaan kohtaan. -- Tietäähän sen
jokainen kuka meillä laulua hommaa, hän kiiruhti selvittämään. --
Mutta siinä minä missä muutkin, -- jollei nyt syrjään sysätä, kun
paikkakunnalle on tullut uudet ja ihmeelliset kyvyt.

Martta Siivonen laski ompeluksen kädestään. Hänen älykkäät,
harmaanvihertävät silmänsä tähtäytyivät terävinä kuin naskalit
Sandraan. -- Jos tarkoitat neiti Vaarantausta, niin saattaa tässä
monikin käydä tarpeettomaksi. Se tyttö laulaa kerrassaan ihanasti.
Eemeli jo sanoi, että kyllä nyt kelpaa laulua johtaa.

Amalia Ruusurinta, joka huomasi yhteentörmäyksen olevan tulossa,
kiiruhti selittämään että uutta opettajaa ei tietenkään kutsuttaisi
häihin, hänhän vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Mutta Martta
Siivonen kertoi, että Metsämaalaiset heillä olivat tutustuneet
uuteen opettajaan ja kovin ihastuneet häneen. He olivat kehoittaneet
häntä pian tulemaan Metsämaahan, jonka johdosta Eemeli oli päättänyt
ajelluttaa neiti Vaarantausta sinne.

Sandra loi merkitsevän katseen Hilmaan. Tumma puna kohosi tämän
kasvoille ja hän painoi päänsä syvemmälle kuin ompelustaan
tarkastaakseen.

Samassa ovi avautui ja Kyllikki Vaarantausta astui saliin.

Syntyi hieman hämminkiä. Muutamat joukossa katsoivat säikähtyneinä
toinen toiseensa, ja emäntä kiiruhti hätäisen ystävällisesti
toivottamaan vierasta tervetulleeksi. Linnalassa oli jo miltei
paheksittu sitä, ettei opettaja ennen ollut käynyt.

Ja nytkin hän tuli näin myöhään, vaikka koululla tänä päivänä oli
lupa.

Kyllikki lensi punaiseksi. Hänellä olisi ollut paljonkin jolla
puolustautua. Hänellä oli ollut suursiivous ja ikkunain sisällepano
omissa huoneissaan. Hän oli vasta äskettäin saanut apulaisen, pikku
Annin, ja tämän kera oli hän varhaisesta aamusta alkaen ollut työssä.
Mutta hänen oli mahdoton vedota tähän. Hän tiesi vastenmielisesti
lähteneensä Linnalaan. Metsässäkin hän oli viivytellyt poimimalla
syksyn punaamia lehtiä.

-- Anteeksi, mutta minä en yleensä pidä ompeluseuroista.

Amalia Ruusurinta tyrmistyi. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi,
katsoi vain Sandraan päin.

Martta Siivonen tuli Kyllikille avuksi. -- Tässä on paikka, sanoi hän
tehden tilaa vierellään ja viitaten Kyllikkiä siihen.

Hieno puna poskillaan Kyllikki painui tuolille Martta-rouvan
viereen ja tarttui innokkaasti työhön. Rovasti ja rovastinna
katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ajattelivat kumpikin rovasti
Ask-vainajaa. Ei ollut ihme, että hän oli kiinnittänyt huomiota
tuollaiseen tyttöön. Vahinko vain, ettei hän itse saanut iloita
holhokkinsa menestymisestä. Ja vahinko, että hänen äkkikuolemansa ja
ihmisten ilkeämieliset puheet olivat aikaansaaneet sen, että tyttö jo
oppiaikansa alkupäässä jäi osattomaksi kuin lintu paljaalle oksalle.

Rovastinnan katse kääntyi Kyllikkiin. Tämä teki paraikaa
Martta-rouvalle tiliä sekä taloustoimista että koulutyöstä,
kasvoillaan hänelle ominainen iloisenkirkas säteily. -- Oli siinä
tytössä silmäruokaa! Mutta oli muutakin. Tarmoa oli kysytty kun
opiskelun ohella oli täytynyt itse ansaita, olla työssä kesät,
talvet, yöt, päivät, jotta pääsisi seminaarin läpi niin vähin veloin
kuin mahdollista.

Martta Siivonen huomasi rovastinnan katseen. Hänenkin silmänsä
kiintyivät hetkeksi mielihyvällä Kyllikkiin. Hän ajatteli Eemeliään.
Harvat pitivät Eemelistä. He eivät nähneet hänessä sitä mitä äiti
näki. Mutta ehkäpä tämä tyttö näkisi. Hän ei ollut ainoastaan iloinen
ja kaunis. Hänellä oli sydän paikallaan paremmin kuin monella muulla.

Martta ajatteli lämpimiä, äidillisiä ajatuksia. -- Mitä sanotte, täti
Siivonen, olenko järjestänyt asiat hullusti päin?

Kyllikin kysymys herätti Martan hänen ajatuksistaan. Hän ei
oikeastaan tiennyt mitä Kyllikki viimeksi oli kertonut, mutta hän
kiiruhti vakuuttamaan että työ oli oikein ja järkevästi suunniteltu.
Rovasti ja rovastinna olivat samaa mieltä. He olivat syrjästä
kuunnelleet Kyllikin selostusta ja kiiruhtivat vakuuttamaan, että oli
syytä onnitella sekä nuorta opettajaa että paikkakuntaa, joka oli
saanut nuoren, innokkaan työntekijän entisten lisäksi.

Sandra Holppa nousi äkkiä ja työnsi oven etehiseen auki. Hänestä oli
tukehduttavan kuuma huoneessa. Ja keskustelu häistä oli katkennut
aivan kesken.

Pastorska oli toista mieltä. Hän vetäisi taskustaan pienen
sanomalehden ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli löytänyt erittäin
ytimekkään kirjoituksen epäkohdista nykyaikaisessa kasvatuksessa ja
pyysi ompeluseuralaisia kiinnittämään huomiota siinä esitettyihin
totuuksiin.

Vasta kun kahvitarjotin kannettiin saliin keskeytyi pastorskan luku.
Työt, joita tähän asti oli ahkeraan valmisteltu, siirrettiin syrjään,
tehtiin tilaa kahvikupeille ja valmistauduttiin viettämään suloista
lepohetkeä.

Kyllikki käytti hetkeä hyväkseen. Kenenkään huomaamatta hän pääsi
livahtamaan viereiseen nurkkahuoneeseen.

-- Oh! -- Hän painoi käden povelleen ja huoahti helpoituksesta.

Oli kuin henki olisi salpautunut tuolla toisten joukossa. Kotoa
lähtiessään oli hän ollut täynnä iloa ja elämän halua. Hän oli
hautonut mielessään kaikenmoisia iloisia työsuunnitelmia. Kun
hänen koulunsa oli kaukana kirkolta, jäivät sen puolelaiset ilman
kirkonkyläläisten etuja. Hän tahtoi sentähden työssään ajatella
ei ainoastaan lapsia, vaan myöskin paikkakuntalaisia. Hän aikoi
perustaa pienen lauluseuran ja koota siihen nuoria niin paljon kuin
mahdollista. Ehkä he myöskin voisivat saada pienen kirjaston toimeen.
Mielellään hän sitä hoitaisi. Niinä iltoina, jolloin kirjasto olisi
auki, saisi kai sali olla lukutupana. Hän varaisi silloin aikaa
seurusteluun ja keskusteluihin. Lisäksi hän ehkä voisi koota nuoria
tyttöjä luokseen, he lukisivat yhdessä jotain oikein hauskaa kirjaa
ja keskustelisivat kysymyksistä, jotka koskevat nuoria ja nuorten
elämää.

Tätä hän oli ajatellut matkalla tänne. Mutta nyt tuntui siltä kuin
sekä hänen toimintahalunsa että hänen iloinen uskonsa tulevaisuuteen
olisi ollut aivan lamassa. Tuntui niin tukahduttavan raskaalta.

Hän painui hiljaa läheiseen keinutuoliin.

Kun saisikin olla yksin täällä! Ystävällisiähän kaikki olivat
hänelle. Mutta hänen tuli sittenkin niin paha olla tällaisessa
suuressa seurassa. Tuntui aivan toisenlaiselta hänen ollessaan yksin
esimerkiksi pappilassa. Siellä tuntui niin turvalliselta. Hän tiesi
että pappilalaiset tahtoivat ja tarkoittivat hänen parastaan. Mutta
näin seurassa tuntui siltä, kuin suhde heihinkin olisi muuttunut. Oli
kuin olisi hänen pitänyt pyytää toisilta anteeksi sitä, että rovastin
väki oli niin ystävällistä hänelle.

Pitäjäläiset eivät varmaankaan pitäneet hänestä. Heillä oli kyllä
lipeät ja ystävälliset sanat kielellään, mutta sanoissa ei ollut
totuuden makua.

Tai johtuiko tämä pahantuntemus vain tietoisuudesta, että joukossa
oli eräs, jolla oli sekä halua että aihetta puhua pahaa hänestä?
"Herrojen hempukka" ja "onkeensa pyydystäjä" saattoi Hilma milloin
hyvänsä sanoa. Ja se sana kiertäisi tietysti pitkin pitäjätä.

Kyllikille tuli vedet silmiin. Hän ei koskaan ollut tahtonut eikä
tarkoittanut pahaa. Elämän ilo oli vain siihen aikaan pulpahdellut
hänen sisimmässään niin voimakkaana ja yli äyräitten tulvivana, että
se oli valanut kuin sähköä koko hänen olentoonsa. Se oli pannut
silmät pakostakin säteilemään. Se ilo se häntä oli innostanut noilla
yhteisillä hiihtoretkilläkin, jotka sekä Hilmalle, hänelle että
Korkelalle olivat muodostuneet niin kohtalokkaiksi.

Hilma oli kai luullut kiemailuksi, mielistelyksi ja vaikka miksi,
mutta tiesihän hän itse.

Hän painoi päänsä hetkeksi käsien varaan ja veri karkasi poskipäihin.
Hän punastui itseään. Vaikka hänen tahtonsa ja tarkoituksensa oli
ollut viaton, oli hänessä sittenkin ollut syytä. Kun toiset puhuivat
hänelle Korkelan rakkaudesta, nauroi hän vain. "Tykätköön", hän sanoi
suoraan. Se oli hänestä sulaa leikkiä. Ja hauskaa leikkiä. Ei hän
silloin ymmärtänyt, että siitä koituisi kipeitä haavoja sekä toiselle
että toiselle.

Sandra-rouvan sametilla reunustettu hameenlieve suhahti oven suussa.
-- Vai täällä opettaja istuu yksikseen!

Kyllikki aikoi nousta, mutta Sandra oli jo asettunut sohvan nurkkaan
ja painoi ystävällisen pakoittavasti Kyllikin takaisin keinutuoliin.
Sitten hän alkoi puhua häistä. Hän ei nyt osannut muuta ajatellakaan.
Ja hauskaa ajateltavaa se olikin. Se lauluasiahan vain tuotti vähän
huolta, kun ei ollut oikein sopivaa johtajaa.

-- Eikö herra Seppälä johda?

-- Niin miks'ei, johtaa niin kuin johtaa. Kuulittehan jo koulun
alkajaispäivänä.

Kyllikki myönsi että tilaisuuteen valitut laulut oikeastaan
olivat olleet liian vaikeat nuorille, tottumattomille laulajille.
Mutta herra Seppälä itse näkyi olevan hienon musiikin ihailija ja
erinomaisen innostunut johtamaan laulua. Ja se oli mainiota. Jota
enemmän laulajia ja lauluseuroja, sitä parempi. Kyllikki oli itsekin
tuuminut oman kuoron perustamista tälle puolikunnalle.

Sandra Holppa hätkähti ja painautui syvemmälle sohvan nurkkaukseensa.
Hän oli niin äkkiä päässyt toiveittensa perille, että päätä aivan
huimasi. Hän oli kuin liian huimaavassa mäenlaskussa. Teki mieli
jarruttaa.

Vitkalleen ja niin levollisesti kuin hän taisi rupesi hän kertomaan
Siivosista. Eemeli ihastuisi tietysti, jos joku toinen paikkakunnalla
rupeaisi laulua johtamaan. Mutta Martan suhteen oli toisin. Hän oli
hullunkurisen arka Eemelistään, luuli aina ettei pojalle annettu
tarpeeksi arvoa ja tahtoi joka kohdassa olla häntä eteenpäin
työntämässä. -- Tiesi kai neiti Vaarantaus, ettei Eemeli ollut
opettaja Siivosen poika. Nimikin sen ilmaisi. Taisi kuitenkin olla
kunniallisesta avioliitosta.

Kyllikin kasvoille karahti polttava puna. Hän pani vastaan koko
tahtonsa voimalla, mutta sitä pahemmin poltti.

Sandra-rouva jatkoi kertomustaan.

Martta oli tietysti ollut hyvin nuori ja ajattelematon mennessään
ensi kertaa naimisiin. Sandra ei tietänyt minkälainen mies lie ollut.
Kauniin kehuivat toiset olleen. Mutta ei sitä Eemelistä päättäen
olisi uskonut. Ja kun hän muutenkin oli sellainen jörö ja kömpelö, ei
ollut ihmettä jos äidin aina täytyi olla eteenpäin työntämässä.

-- Minusta herra Seppälä tuntuu olevan hyväsydäminen ja pohjaltaan
hienotunteinen mies. He ovat kaikki olleet erittäin ystävällisiä
minulle --

Martta Siivosen tulo katkaisi Kyllikin sanat kesken. Martta tuli sekä
omasta että toisten puolesta tiedustelemaan, eikö neiti Vaarantaus
tahtoisi ilahduttaa ompeluseuralaisia pienellä laululla.

-- Jahah -- vai niin! Kas vain! Toivottua on! -- Sandra Holpalla oli
suu imelässä hymyssä. -- Neiti Vaarantaus kertoi juuri aikovansa
perustaa oman lauluseuran paikkakunnalle.

Äidillinen säteily katosi Martta Siivosen kasvoilta. -- Vai oman
lauluseuran, hän sanoi harvakseen.

-- Niin, enhän minä vielä --

Sandra Holppa keskeytti. -- Neiti Vaarantaus on oppinut johtamaan.
Hän johti jo seminaarissa ollessaan. Hänen mielestään me lauloimme
liian vaikeita lauluja koulun alkajaisissa.

-- No mutta rouva Holppa! -- Kyllikki puhui syyllisen hätääntyneenä.

-- Sanoitko niin? -- Martta Siivosen ääni painui käheäksi.

-- Kyllä. Mutta hyvä täti Siivonen, te saatte aivan väärän käsityksen
--

Kyllikki ei saanut lopettaa lausettaan. Martta Siivonen oli jo
kääntänyt hänelle selkänsä ja oli poistumaisillaan huoneesta, selkä
peloittavan suorana ja ryhdikkäänä.

Emäntä tuli samassa kutsumaan Kyllikkiä saliin. Hän oli kuullut,
ettei uusi opettaja mielellään juonut kahvia. Siksi hän oli ottanut
esille parasta marjamehua. Sitä täytyi välttämättä maistaa. Ja sitten
toivottiin laulua. Suvisuojan neitikin oli tullut.

Kyllikki tunsi, että häntä käsipuolesta vedettiin saliin. Siellä
hänen täytyi juoda mehua, vastata kysymyksiin ja totella kun rovasti
kutsui rinnalleen Suvisuojan neidin toiselle puolelle.

Rovasti puheli iloisesti vuoroon toisen, vuoroon toisen naapurinsa
kanssa. Hän oli hyvillään siitä, että Suvisuoja oli kansakoulun
lähimpänä naapurina. Hyvistä naapureista oli yhtä paljon iloa kuin
saattoi olla ikävyyksiä huonoista. Lutherus ei suotta laskenut hyviä
naapureita jokapäiväiseen leipään.

Suvisuojan neiti vastasi kohteliaisuuteen. Hänkin oli huomannut tämän
todeksi sekä kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli asunut muutaman
kilometrin päässä pappilasta, että tänä syksynä jolloin häntä usein
oli ilahduttanut koululta kuuluva kaunis laulu.

Sanat kohisivat koskena Kyllikin korvissa. Hän olisi tahtonut painua
maan alle, päästä puhumasta, kuulemasta ja näkemästä. Mutta minne hän
katsoikin, näki hän edessään Martta Siivosen loukkautuneen suoraksi
oiaistun selän.

Emäntä tarjoili enemmän mehua. Ja Kyllikki joi, joi epätoivoisena
edes voittaakseen aikaa. Hän kuuli rovastin taas puhuvan laulusta.
Ja Suvisuojan neiti yhtyi pyyntöön. Hänen ei sopinut kieltäytyä, ei
mitenkään. Mutta kuinka voisi hän laulaakaan?

Hän joi hitaasti, pienin kulauksin, laski lopuksi lasin arvelevasti
pöydälle ja kääntyi sitten hitaasti kuin venytellen viime
silmänräpäyksiä emännän puoleen kiittämään.

Ja nyt, nyt --! Täytyikö hänen todellakin nyt kääntyä päin
kokoontuneisiin, kuulla ystävällisiä sanoja, uudistettuja pyyntöjä ja
sitten kiusattuna kuin kidutuspihdissä astua laulamaan?

Silloin viime silmänräpäyksessä tuli apu. Ovi avautui hitaasti, ja
ujosti niijaileva tyttönen pysähtyi kynnykselle.

Tulija oli Anni, sama pikku Anni, joka oli jäänyt koululle
kotimieheksi Kyllikin lähtiessä omasta, rauhallisesta kodista tänne
toisten kiusattavaksi.

Kyllikki tuli niin iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli siepata
Anni syliin. Mutta Anni seisoi suorana kuin sotilas esimiehensä
edessä ja ilmoitti koululle tulleen vieraita.

-- Vieraita, vai vieraita! udeltiin eri tahoilta. Emäntä arvaili
sukulaisvieraiksi.

-- Ei, ei! -- Taas nousi paha, petollinen puna poskille. Jokainen
tuollainen arvelu tuntui kuin viittaukselta. Ihmiset olivat niin
halukkaat kajoomaan juuri siihen, jota heiltä tahtoi salata.

Pikku Anni kiiruhti toimekkaasti ja visusti selittämään, että tulija
oli vieras nuori herra. Hän oli tullut polkupyörällä.

Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Siltä Kyllikistä ainakin tuntui.
Hätäisesti ja hämillään hän pani työnsä kokoon, lupasi itse pian
joutua ja hoputti Annia lähtemään edeltäpäin. Kukaties minkälainen
maan kuljeksija oli jäänyt yksin taloon.

-- Kas vain, nuoria herroja vieraiksi, Amalia Ruusurinta sanoi
palatessaan etehisestä vierastaan saattamasta.

-- Ei kai siinä ole mitään pahaa? -- Rovastinnan muutoin lempeä ääni
tuntui terävältä.

-- Ei pahaa, ei, kiiruhti Amalia Ruusurinta vakuuttamaan.

Pastorskasta asialla kuitenkin oli monta puolta. Nuoret osasivat
harvoin olla tarpeeksi varovaisia. Santerikin oli sitä mieltä.

Sandra Holppa yhtyi pastorskaan. Hänestä neiti Vaarantauksella oli
tavallistakin enemmän syytä varovaisuuteen. Hänellä oli luonnostaan
rohkea käytös, eivätkä taipumuksetkaan taitaneet olla parhaimpia. Jo
hänen seminaarissa ollessaan oli hänestä nähty, ettei vesa kauaksi
kannostaan joudu.

Hilma Heponen punastui, rypisti hieman kulmakarvojaan ja kiinnitti
kaiken huomion työhönsä.

Rovasti nousi pahastuneena. Hän oli odottanut parempaa
ompeluseuralaisilta. Oli tunnotonta näin käydä nuoren poissaolevan
naisen ja hänen kunniansa kimppuun. Kansakouluopettajan työ oli
siksi vaikeata ja raskasta itsessään, ettei tarvinnut käydä taakkaa
lisäämään panetteluilla ja juorupuheilla.

Rovastinna pani työnsä kokoon. Työajaksi säädetyt tunnit olivat ohi
ja rovastilla oli kotona kiireisiä töitä. Hän oli lähtenyt matkaan
ainoastaan vaimonsa kyytimieheksi, kun ei huonolla kelillä tahtonut
laskea häntä yksin tulemaan.

Neiti Alm, Suvisuojan emäntäkin teki lähtöä.

Emäntä vuoroin pahoitteli, vuoroin pyyteli jäämään. Hän oli työajan
päätyttyä aikonut pyytää vieraansa isännän huoneeseen. Sinne oli
hankittu uudet kotikutoiset huonekalunpäälliset, -- samanlaiset
kuin ne, jotka pastorska oli kutonut miehelleen. Juhlan kunniaksi
olisi siellä tarjottu hyötymansikkahilloa. Mutta nyt jäi sekä hillo
syömättä että uudet päälliset näkemättä.

-- Jääväthän tänne Sandra Holppa ja Hilma Heponen sekä syömään että
katselemaan, sanoi Martta Siivonen etehisen kynnykseltä. -- Hänkin
tahtoi päästä kotiin.



Kaksin.


Kyllikki seisoi keittiössään hellan ääressä tuon tuostakin
kärsimättömästi nostaen kahvipannun kantta nähdäkseen eikö kahvi jo
kiehunut. Pöydän päässä astiakaappia vastaan painautuneena popsi
pikku Anni kauniinväristä marjapuuroa. Kyllikki antoi hänelle
muutamia määräyksiä toimitettavista tehtävistä, nosti uudelleen
kahvipannun kantta ja vilkaisi sitten kärsimättömästi keittiöstä
huoneeseen johtavalle ovelle.

Hän oli päättänyt mennä sisälle vasta kahvi matkassaan. Joutipahan
vieras olemaan vähän yksinkin. Mutta mielessä kyti malttamaton
toivo saada kahvi valmiiksi, päästä sinne sisälle ja saada nähdä
_hänen_ istuvan siinä pöydän ääressä ihailemassa Kyllikin kaunista
kotimaisemaa.

Puolijuoksua oli Kyllikki kiiruhtanut kotiin ompeluseurasta, pitkin
matkaa aprikoiden kuka siellä saattoi olla häntä odottamassa. Vähän
oli mielessä tuikahtanut toivo että jos, jos kuitenkin olisi -- --?
Mutta sitten oli taas tuntunut mahdottomalta. Jos Erkki olisi
maanmittari, metsäherra tai kauppa-asioissa kulkeva, voisi hän tulla
milloin hyvänsä. Mutta Erkillä oli lukunsa, vieläpä kiireiset. Ja
ainakin kevätlukukaudella hän aikoi olla Helsingissä. Mikäpä hänet
nyt tänne toisi!

Ja sitten se kuitenkin oli Erkki, -- lapsuusajan mäenlaskutoveri,
jonka kanssa hän pienenä joka päivä oli juossut kouluun ja sieltä
takaisin, -- se Erkki, jonka hän kesällä niin odottamatta oli
tavannut ja jonka käsivarsien kannattamana hän oli oppinut sen suuren
ihmeellisen salaisuuden, -- elämän suurimman.

Oh kuinka noita poskia poltti! Tuo hellakin hehkui niin kauheasti.

Kahvipannu pärskäytti hellalle yli äyräitten pursuavaa sisältöään.
Kyllikki nosti pannun hellanreunalle selviämään, pyöräytti kupit
tarjottimelle, johon oli levittänyt kauneimman tarjotinliinansa, ja
korjasi vielä viimeiseksi kaappiin pöydälle jäänyttä päivällisruokaa.
Sitten hän kaasi kahvia kuppeihin ja vei sisään.

Erkki istui pöydän ääressä selkä käännettynä oveen päin. Mutta
Kyllikin avatessa oven hän nousi ja tuli vastaan. Hän oli niin
totisen näköinen, että Kyllikin tuli oikein paha olla.

Olisikohan Erkki pannut yksinolonsa pahaksi? Tai sitä ehkä että
Kyllikki aikaisemmin oli häntä torunut?

Kyllikin tuli hätä. Hänellä ei ollut ystäviä poisantamiseen asti.

Kun hän vain ei olisi torunut liiaksi!

Erkki otti tarjottimen hänen käsistään ja laski sen pöydälle. --
Ymmärränhän minä, sanoi hän totisena, -- että oli vähän noloa kun
kesken ompeluseuran tultiin ilmoittamaan sinulle, että nuori herra
oli sinua hakemassa.

Kyllikki tarttui kiihkeästi sanoihin. Ei, ei Erkki ei voinut sitä
ymmärtää. Hän ei itsekään ennen olisi sitä ymmärtänyt. Hui, hai
ihmisten mielistä, kun tunto on puhdas, arveli hän ennen. Mutta
täällä hän oli käynyt kumman araksi. -- Sinä et tiedä minkälaisia
ihmiset täälläpäin ovat! Monesti aivan pelottaa. On kuin useimmat
heistä katsoisivat karsaasti minuun.

Erkki loi pitkän, tutkivan katseen Kyllikkiin. Hän ei ymmärtänyt
että kukaan saattoi katsoa karsaasti tuollaiseen. Eivätkö he nähneet
kuinka kirkas tuo katse oli, miten lapsekkaan ihastuttavat poskien
hymykuopat ja miten hennot ja itsepuolustukseen heikot olivat nuo
pienet kädet, jotka nyt niin lujusti ja päättävästi pitelivät tuolin
kaidetta.

Erkin täytyi hymähtää. -- Etkö ensinkään ole tavannut miesväkeä?
He kai ainakin ovat olleet suopeita sinulle, -- arvattavasti
ihastuneitakin.

-- Sinä olet tyhmä! Että viitsitkin! -- Kyllikki nosti Erkin
kahvikupin takaisin tarjottimelle ja kysyi saiko tarjota lisää.
Mutta Erkki ei hellittänyt. Hän tahtoi kuulla kaikesta mikä koski
Kyllikkiä. Ja kai hänellä oli oikeus kysyä?

Kyllikki kaasi kahvia Erkin kuppiin, vilkaisi huolettomasti ulos
ikkunasta ja viskasi ohimennen tulemaan että olihan täällä yksi aivan
erinomaisen ystävällinen. Erkkikin ihastuisi jos tuntisi.

-- Ei ole sanottu. Kuka hän on?

-- Se on -- se on -- meidän vanha rovastimme.

Molemmilta pääsi nauru, -- Kyllikiltä veitikkamaisen iloinen.

Erkki ei luvannut enää uskoa Kyllikin olojen ahtauteen. Ahtaissa
oloissa elävä ei nauranut noin.

Kyllikki kapusi sohvansa lämpimämpään nurkkaan, otti pienen
sohvatyynyn syliinsä ja nojasi miettivästi siihen. -- Sinä olet huono
ihmistuntija, Erkki, hän sanoi päättävästi. -- Muuten ymmärtäisit
että iloisuutenikin tavallaan on todistus vaikeuksista. Katsos, juuri
kun on vaikeata aina olla sellaisten kanssa, jotka eivät ymmärrä
eivätkä tunne, ja kun sitten pääsee vanhan, hyvän ystävän seuraan --

-- Olenko minä vanha, hyvä ystäväsi, Kyllikki? katkaisi Erkki.

Kyllikki joutui vähän hämilleen. Mutta mitäpä muuta Erkki oli kuin
hyvä ystävä, niin monet mäetkin kun he olivat laskeneet yhdessä.

-- Hyvä, hyvä! Kerrohan eteenpäin! Minä tahdon kuulla elämästäsi
täällä niin paljon kuin mahdollista.

Ja Kyllikki rupesi kertomaan. Hän esitti Holpat ja Ruusurinnat,
Siivoset ja Hilma Heposen. Hän kuvasi pappilan hienot, ystävälliset
vanhukset ja Suvisuojan neidin, läheisimmän naapurinsa ja "pitäjän
hienoimman naisen". Suvisuojassa hän oli käynyt vain kerran. Mutta
neiti Alm oli hyvinkin usein pistäytynyt koululle ja vielä useammin
hän oli lähettänyt kaikenmoisia hauskoja terveisiä Suvisuojasta,
milloin marjoja puutarhasta, milloin ihastuttavia kukkasia tai
kauniin, hyvälle tuoksuvan kakun. Suvisuojan neiti oli henkilö josta
täytyi pitää. Mutta kaikkein, kaikkein enimmin Kyllikki kuitenkin
piti koulustaan ja omasta kodistaan. Työ ja koti olivat hänen
suunnattoman suuri rikkautensa.

Erkki Palo keikautteli harvakseen toisen polven päälle kiertämäänsä
säärtä ja vilkaisi välistä ulos ikkunasta ilta-auringon valossa
loistavaan syysmaisemaan. Enimmäkseen hän kuitenkin katseli Kyllikkiä.

Tuossa ohimojen kohdalla kiertyi aaltoileva tummanruskea tukka
mukavasti pikku kiharaksi, joka uudelleen pistihe esiin aivan korvan
juuressa. Se kihara näytti yhtä iloisen vallattomalta kuin Kyllikki
itse.

Entä nuo pienet, pehmeät ja kuitenkin lujat kädet!

Erkki ei koskaan ennen ollut huomannut, miten paljon käsien muoto ja
liikkeet saattoivat ilmaista! Ihan samanlaista ristiriitaakin, jota
saattoi olla ihmisen sisimmässä! Nyt esimerkiksi ne pienuudestaan
huolimatta näyttivät oikein nuortean lujilta ja voimakkailta. Mutta
sitten ne yhtäkkiä muuttuivat niin avuttoman hennoiksi, että panivat
sydämen aivan vavahtamaan.

Kuinka turvattoman pieniltä ne nyt juuri näyttivät!

Erkin täytyi tehdä lujaa vastarintaa itselleen voidakseen olla
taittumatta niihin. Hän nousi äkkiä ikkunan äärestä ja rupesi
kiivaasti astumaan edestakaisin lattiata pitkin. Häntä ei
miellyttänyt kuulla siitä suuresta, rikkaasta oman kodin onnesta,
jonka Kyllikki täällä oli löytänyt.

Mutta nyt, mistä Kyllikki nyt puhuikaan? Eikö juuri siitä samasta,
jota hän itse vastikään oli ajatellut, -- tuosta omituisesta
vastakkaisuudesta ja kaksinaiselämästä, jota ei voinut ymmärtää
eikä itselleen selvittää, mutta joka oli olemassa ja jolla varmaan
oli sekä juurensa että selityksensä. -- Hän, Kyllikki, oli päivin
innostunut opettajatar, jolla oli valoisat ajatukset ja rohkeat
tulevaisuuden tuumat. Mutta illoin muuttui mieli. Hän tunsi olevansa
yksinjäänyt orpo, joka, vaikka olikin saanut päivänpaistetta
osakseen, tunsi olevansa sidottu synkkään, käsittämättömään kohtaloon.

Erkin mieltä karmaisi. -- Kukapa ei olisi kokenut tuollaista, hän
sanoi miltei tylyn jyrkästi. -- Se oli vain illan pimeydestä johtuvaa
herkkämielisyyttä.

Mutta Kyllikki intti vastaan. Hän siirsihe pois sohvan nurkasta,
astui lattiata yhä mittailevan Erkin ohi ja asettui ikkunaan. --
Ennen oli mielestäni kaikki yksinkertaista, selvää ja mutkatonta.
Kun olin surullinen, tiesin että sitä olin ja miksi. Samoin iloisena
ollessani. Ja iloinen olinkin enimmäkseen. Sen sinä tiedät. Suru ei
oikeastaan pystynyt minuun senjälkeen kun --

Hän ei tiennyt mitenkä jatkaa. Hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi,
että Erkki kai ei tietänytkään mitään hänen elämänsä pimeästä
alkuperästä. Hän oli syntynyt toisessa pitäjässä ja oli jo iso tyttö,
kun hän rovasti Askin kasvattina muutti Erkin syntymäpitäjään.

-- Senjälkeen kun elämä oikein alkoi, hän viimein hiljaa lisäsi.

-- Oikeastaan olen täällä onnellisempi kuin koskaan ennen, jatkoi hän
hetken kuluttua. -- Minulla on kerrankin oma koti ja oma tyydyttävä
työala. Ja sittenkin olen hetkittäin surullinen. Usein juuri silloin,
kun tunnen miten rakastan tätä kotia ja että tahtoisin jäädä tänne,
on kuin ääni sisimmässäni huutaisi: pakene, pakene.

Silloin ei Erkki enään voinut hillitä itseään. -- Kyllikki, Kyllikki,
tietäisit miten iloiseksi sinä teet minut!

-- Silläkö että tahdon paeta?

-- Niin juuri. Silloin ei sinulla ole liian hyvä täällä. Silloin
voit lähteä täältä, kun opettaja sinussa on saanut tyydytyksensä ja
kun tahdot kuulla sitä ääntä, joka kuiskaa: ajattele omaa onneasi ja
pakene. -- Kyllikki, rakas, reipas leikkitoverini, tahdotko silloin
lähteä siihen kotiin, jonka minä sinulle rakennan?

Kyllikki oli kääntynyt selin Erkkiin. Hän seisoi ikkunan ääressä ja
katsoi ulos.

-- Sanoinhan minä, että oli yksi --

Erkki vavahti. -- Yksi, joka --? Minä en ymmärrä.

-- Yksi täälläpäin olevista, joka oli hyvin ihastuttava, -- Kyllikki
koetti tehdä äänensä kylmäksi.

-- Eikö se siis ollutkaan rovasti? Leikkinäsikö sinä oletkin pitänyt
minua?

Ei kuulunut vastausta.

-- Oliko vai ei? Sano!

Samassa kääntyi Kyllikki päin Erkkiä, silmät olivat kyynelissä, mutta
suu nauroi. -- Oma, rakas Erkkini!

Hän tunsi Kyllikin kädet kaulallaan, ja rajaton riemu valtasi hänet.

-- Kyllikki, Kyllikki, sinä rakas vallaton veitikka!

Sydän sykki sydäntä vastaan ja huulet painuivat toisiinsa.

Mutta yhtäkkiä riuhtaisi Kyllikki itsensä Erkin syleilystä. Se mustan
musta ja raskas, josta hän ei päässyt eroon, joka oli hänen katkera
synnyinlahjansa, astui heidän välilleen. Se oli sanottava, vaikka se
oli sydänhaavan uudelleen auki repimistä. Se oli armotonta itsensä
alasti riisumista. Se oli selän kääntämistä kirkkaalle, kimmeltävälle
onnelle. Mutta se oli sanottava. Erkin täytyi tietää kenen hän otti.

Ja Kyllikki -- sanoi sen, -- väräjävin huulin mutta selvään ja
suorasti. Hän oli avioton lapsi. Torpan tyttö oli hänen äitinsä,
isäänsä hän ei tuntenut.

-- Ja tästäkö minun rakkauteni muuttuisi? -- Kyllikki, minä _tiesin_
sen. Kun koulussa annoin Ahosen Matille selkään, tein sen siksi, että
hän viskasi sinulle sen nimen, joka niin kauheasti leimaa kantajansa.
Kyllikki, sinä olet oma, rakas Kyllikkini! Etkö tunne sitä?

Kyllikki tunsi itsensä uudelleen Erkin käsivarsien ympäröimänä ja
rakkauden sepittämät sanat painuivat parantavana lääkkeenä hänen
sydämensä kipeimpään haavaan.

-- -- Vasta kun lamppu oli sytytetty ja iloinen tuli räiskyi takassa,
malttoivat he vakavasti ruveta keskustelemaan. Keskustelu koski
kihlauksen julkaisua. Erkki olisi suonut sen heti tapahtuvaksi, mutta
Kyllikki ei tahtonut sitä. Opettajatar hänessä pani vastaan. Hän ei
oppilaitten eikä yleisön silmissä tahtonut joutua opettajaksi, joka
kulki sulhanen mielessään, ja jolle työ oli tilapäinen sivuasia. Hän
tahtoi ehjästi ja kokonaan antautua opettajatoimelleen niin kauan
kuin se hänellä oli. Hän tahtoi saada lapset tuntemaan että hän
ajatteli heitä, rakasti heitä ja tahtoi heidän parastaan. Nyt kun
hänellä oli Erkin rakkaus, tunsi hän itsensä kykenevämmäksi siihen
kuin koskaan ennen. Onni antoi voimia. Onni teki rikkaaksi myöskin
antamisessa.

Odottaminen oli parasta heille itselleenkin. He olivat kumpikin
nuoria. Toisen velvollisuus oli ajatella lukujaan, toisen
opettajatyötään.

Erkki sulki Kyllikin suun suutelolla. Hän ei olisi uskonut että
tuollaiseen pikku päähän mahtui niin paljon elämän viisautta.

He olivat vielä pohtimassa julkaisukysymystä, kun ulkoa kuuluva
kopina keskeytti heidät. Kyllikki muisti verhottomia ikkunoitaan ja
kavahti säikähtyneenä pystyyn.

-- Tule tänne toiseen huoneeseen, missä ei lamppu pala. Hilma Heponen
on varmaan tullut kotiin.

Hilma Heponen? Erkki ei aluksi ymmärtänyt mitä Kyllikki tarkoitti.
Mutta sitten hän muisti Kyllikin kuvaukset ja Hilma Heposen.

Hänhän oli se opettajatar, joka ei ollut oikein hyvissä väleissä
Kyllikkiin?

-- Ei se ollut Hilman syytä yksin, kiiruhti Kyllikki selittämään. --
Tänään ymmärrän paremmin kuin koskaan ennen miten pahasti tein. --

Äänen sointu oli lämmin ja hyväilevä. Kyllikki painautui lähemmä
Erkkiä. -- Minä tahtoisin kertoa sinulle niin paljon.

Taas kuului kolinaa. Nyt saattoivat selvästi kuulla askeleita
portaissa.

-- Erkki, Erkki mene! -- Kyllikki avasi oven koulusaliin ja työnsi
hänet pimeään luokkahuoneeseen.

-- Mitä kummassa? -- Erkin ääni oli kärsimätön.

-- Mene, -- minä pyydän! Hilma, tai rouva Holppa tai joku muu tulee.
Ja he tiesivät, että sinä tulit jo aamupäivällä.

Erkki koetti vastustaa, mutta Kyllikki työnsi hänet takaisin saliin.
-- Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni sinulle. -- Sanat kuiskattiin
hätäisesti Erkin korvaan. Sitten Kyllikki sulki oven ja Erkki seisoi
yksin pimeässä.

Hetken kuluttua hän äänistä kuuli, että tulijoita oli kaksi. Pian
senjälkeen hän kuuli nimetkin, ensin Hilman sitten rouva Holpan.

-- Onpa täällä valaistua ja hauskaa! --

Rouva Holpan katse kiersi uteliaana huonetta pitkin. --

Ihan on kuin olisi vieraita talossa.

Kyllikki nauroi makeasti. Tiesiväthän he että hänellä oli ollut
vieras, oikeinpa päivällisvieras -- ensi kertaa tässä talossa. Oliko
ihme jos tulet vieläkin tuikkivat.

-- Ai, ai, vai oli se herra oikein päivällisillä! Taisi olla hyvä
ystävä! Vahinko ettei satuttu näkemään. -- Sandra puhui suu imelässä
hymyssä.

Kyllikki käännähti äkkiä poispäin vieraistaan ja rupesi korjaamaan
kokoon pöydällä olevia kahvikaluja. Sandra ja Hilma vilkaisivat
merkitsevästi toisiinsa ja Hilma nyökkäsi päällään koulusaliin päin.

Samassa Kyllikki käännähti.

-- Tuota -- noin -- niin, tapaili Sandra hämillään.

Hilma kiiruhti hänelle avuksi. He olivat oikeastaan tulleet puhumaan
siitä lauluasiasta. Sitä oli Linnalassa perinpohjin pohdittu. Martta
Siivonen oli loukkaantunut eikä Eemeli enää missään tapauksessa
ottaisi johtaakseen laulua. Sentähden oli paras, että Kyllikki otti
koko homman huolekseen. Hänet kutsuttaisiin joka tapauksessa häihin.
Se tiedettiin.

Kuin aikoja takaperin unohtunut asia sukelsi aamupäiväinen
ompeluseura Kyllikin muistoon. Samalla hän muisti mielipahansa ja
häntä alkoi harmittaa.

-- Rouva Holppa, te teitte kerrassaan pahasti tänään! Te lavertelitte
minun aikeistani, mutta omat asiat ja aikeet teillä oli mielessä.
Minut työnsitte vain edellänne jonkunmoisena uranaukaisijana.

Rouva Holppa hätääntyi. Hän ei ollut aikonut kerrassa mitään pahaa,
ei kerrassaan mitään. Hän oli vain niin innostuksissaan häistä ja
teki mieli saada asiat paraimmalle tolalle, sentähden hän oli tullut
keikauttaneeksi sanansa siihen suuntaan minne ajatuksetkin menivät.

Kyllikki katsoi hetken tiukasti häneen.

-- Rehellisesti sanoen: minä suutuin.

-- Unohdetaan, unohdetaan, hätäili Sandra. -- Antaahan tuollainen
nuori, ystävällinen opettaja anteeksi. Eikä sitten puhuta koko
asiasta tään enempää.

Kyllikki arveli hetken. Hänen suuttumuksensa tuntui hänestä siksi
oikeutetulta, ettei vielä tehnyt mieli antaa anteeksi. Mutta kuinka
voisi hän panna vastaankaan? Suuri onni oli suuri sovittaja.
Onnellisen oli mahdoton kantaa kaunaa ja katkeraa mieltä. Hän tunsi
sen.

Hän naurahti. -- Täytyy kai minun antaa anteeksi, -- siitä
yksinkertaisesta syystä, etten _voi_ olla suuttunut.

Hilma Heponen huomasi onnen säteilyn Kyllikin olemuksessa. Hän teki
johtopäätöksiä. Sekä vanhat että verekset asiat johtuivat hänen
mieleensä. Korkela seminaarissa, -- Eemeli Seppälä aluksi täällä,
-- nyt kolmas, muutamien viikkojen kuluttua neljäs -- sellainen oli
Kyllikki.

Mustasukkaisuus, kateus ja viha nousivat hänen sisimmässään kuin
pedot saaliinajoon.

Hilma oikaisihe ja antoi merkin Sandralle. Heidän oli jo aika lähteä.

Samassa kun ovi heidän jälkeensä painui kiinni, kaikui hilpeä,
hillitty "hurraa" koulusalin ovella. Pimeään tulvehti äkkiä kirkasta
valoa ja kädet ojennettuina Erkkiä kohden julisti Kyllikki arestin
päättyneeksi.



Haavoja.


Martta Siivonen istui välikamarissa kangaspuitten ääressä.
Ikkunalaudalla heloitti vielä syksymyöhällä kukkiva iloisenvärinen
pelargoonia ja Matti-kissa kehräsi tyytyväisenä auringonpaisteessa.
Mutta Martan otsa oli rypyssä. Hänen kasvoillaan oli paljon valvoneen
raukeutta, ja silmien ilme oli kärsivä.

Ompeluseurasta asti hän oli kulkenut kuin haava rinnassaan. Joka
valkenevana aamuna hän päätti mielessään: tänään minä valmistan
Eemeliä siihen mikä on tulossa, joka ilta vakuutti hän itselleen,
että se juuri tänään oli ollut mahdotonta.

Eemeli oli näihin aikoihin ollut erittäin hyvällä tuulella. Hän
laski usein leikkiä ja sanoa vihjaisi silloin tällöin jotain neiti
Vaarantauksesta, jonka hyvä ääni totisesti oli toivottu lisä
paikkakunnan kuoroon.

-- Hän on ihastunut, poika poloinen, ihastunut siihen kelvottomaan
ja kiemailevaan, vaikeroi Martta sisimmässään. Mutta kun hän yritti
sanoa jotain, kuoli sana jo ennen syntymistään. Oli kuin häntä olisi
vaadittu pistämään puukko oman poikansa poveen. Eikä hän voinut.

Jota useammin Martta käänteli ja katseli asiaa eri puolilta, sen
katkerammaksi kävi se hänelle. Hän syytti itseään, Jumalaa ja joka
ihmistä. Oli kuin kaikki olisivat liittoutuneet hänen Eemeliään
vastaan. Jos Eemeli jotain yritti, aina asia jollain tavoin ajautui
karille. Pikku poikana ei hän onnistunut lukualalla. Vanhempana,
kun hän yritti maanviljelyskoulussa, nousi tie sielläkin pystyyn.
Käytännölliset työt luistivat hyvin, mutta luvut tekivät kiusaa.
Eemelillä oli huono muisti. Hän muisti vain sen, mitä hän itse
käytännössä oli oppinut. Mutta hänellä oli sitä mistä elämässä oli
kaikkein suurin puute: hyvyyttä. Miksi ei tälle annettu arvoa? Miksi
nuoret häijysti nauroivat hänelle? Ja miksi ihmiset pilanteollaan
lisäsivät hänen kömpelöä arkuuttaan?

Martta joutui aivan raivoon ajatellessaan Eemeliään. Eemeli oli
hänen elämänsä arka kohta. Ja siihen kohtaan oli nyt isketty
kovin, armottomin käsin. Siinä asiassa missä Eemeli oli oppinut
olemaan etumaisena, missä hän tähän asti oli saanut rohkaisua ja
tunnustusta osakseen, juuri siinä oli hänet nyt sysätty syrjään. Hän,
paikkakunnan tunnetusti paras laulaja, ei muka enään kelvannut laulua
johtamaan.

Martta painoi polkusimia niin, että kangaspuut liitteissään
rusahtivat, ja viskasi sitten sukkulan voimalla kankaan läpi. Tänä
iltana ainakin täytyi hänen puhua asiasta Eemelille. Laulajat olivat
päättäneet kokoontua kirkonkylän kansakoululle, ja ensimmäinen
harjoitus oli määrätty huomispäiväksi, jolloin kouluilla oli lupa.
Eemeli oli sitä ennen saatava sellaiseen päätökseen, että hän itse
kunniakkaasti vetäytyisi syrjään. Kyllikki ei ainakaan saisi sitä
voittoa, että hän rohkeasti pääsisi tuuppautumaan toisen tielle.

Taas riipaisi Martan sisintä kipeästi.

Kun sen iskun piti tulla juuri siltä kohdalta! Sehän se niin kipeästi
koski. Hän ei ymmärtänyt miksi Jumalakaan sitä salli.

Hänen mieleensä johtui ilta, jolloin Kyllikki ensi kertaa oli tullut
heille. Eemeli oli silloin niittämässä heinää koulun pihamaalla.
Siinä oli voimakaskasvuista heinää, jota niitettiin jo toiseen
kertaan. Kyllikki tuli portista. Hänellä oli kädet täynnä kukkia,
joita hän oli saanut pappilasta. Suu nauroi, silmät nauroi. Hän oli
sulaa kesää ja päivänpaistetta. Vasta illalla hän pääsi lähtemään
Vaaramäelle. Eemeli lähti saattamaan omalla hevosellaan, ja kun
rattaat pyörähtivät pihasta, hipaisi iloinen toivo ensi kertaa Martan
sisintä.

Matti-kissa liikahti akkunanlaudalla ja työnsi pelargooniata. Martta
nousi apuun ja tuli silloin vilkaisseeksi pihalle. Siellä näki hän
Eemelin tulevan. Pojalla oli lakki toisella korvalla ja astunta oli
hiukan horjahtelevaa.

Oli kuin sydän Martan rinnassa olisi lakannut lyömästä. Tällaista oli
sattunut vain kahdesti ennen: niinä molempina kertoina jolloin Eemeli
oli saanut rukkaset.

Eemelissä oli niin paljon hyvää, hellää ja arkisuuden yläpuolelle
tavoittelevaa. Ja äiti tiesi, että kun tuota hienoa ja arkaa oli
loukattu, tahtoi poika unohtaa.

Martta pyyhkäsi kangaspuilta keittiöön. Samassa Eemelikin tuli
sisään, tiuskasi ovensuussa vastaan tulevalle palvelijalle ja
retkahti sitten pirtin penkille istumaan.

-- Tiedätkö äiti mitä kylältä kuulin? Hemmetissä kuinka ne akat
soittivat suutaan! Se laulu oli niin kaunista, etten minä ikinä enää
aukaise omaa suutani.

Silloin Martta ymmärsi.

-- Kylän juoruakat ne sellaista lauloivat ja se sirosuinen
opettajatar heidän kanssaan! Hahhah-haa!

Oli kuin verikarpalot olisivat pyrkineet tihkumaan Martan silmistä.

-- Ja tiedätkös millaiset sen laulun sanat olivat? "Ei osaa mitään,
ei ymmärrä mitään, äiti vain työntää eteenpäin" --

-- Älä nyt, äiti pyyteli. -- Lähde nukkumaan. Minä saatan.

Mutta Eemeli ei ollut halukas lähtemään. Hän ärjyi, nauroi
pilkallista naurua, joka repi Martan rinnan kuin verille ja lopuksi
hän rupesi itkemään. Se teki hänet voimattomaksi, ja silloin sai äiti
hänet vihdoinkin makuulle.

Itse ei Martta sinä yönä ummistanut silmäänsä. Hän kertasi koko
kuluneen elämänsä.

Kuudentoista vanha hän oli, kun ensi kertaa meni naimisiin.
Morsiushuntu runollisuudellaan viehätti häntä siihen. Sulhanen
oli sitäpaitsi kaunis. Että hän oli maailmanrantoja kiertänyt ja
harvinaisen vähälahjainen, ei johtunut kuustoistavuotiaan mieleen.

Kun Eemeli syntyi, oli Martta ainoastaan seitsemäntoista vanha.
Vuoden kuluttua hän jo oli leski.

Martta pyyhkäisi hikisenkylmällä kädellä otsaansa.

Kuinka sitä noin saattoikaan joutua keskelle elämän pyörteitä,
ennenkuin itse vielä oli ihmiseksi kypsynyt!

Mutta siinäpähän sitä kypsyi. Leskeksi joutumisestaan hän oikeastaan
laski elämänsä alun. Silloin hän rupesi ajattelemaan. Ja ajatellun
perustuksella hän alkoi toimia. Vanhemmat ottivat Eemelin luokseen,
hän itse haki oppilaaksi seminaariin.

Saatuaan oman kodin ja oman koulun otti hän pojan luokseen. Siihen
aikaan hän alkoi huomata, että lapsi kehittyi hitaasti. Pitkäaikainen
ero oli teroittanut hänen huomiokykyään, ja ne tiedot, joita hän oli
koonnut itselleen, olivat syventäneet hänen käsitystään.

Kerran hän uskoi huolensa eräälle hyvälle ystävälle. Tämä viittasi
isän vähälahjaisuuteen ja hänen epäsäännölliseen elämäänsä. Sen
jälkeen Martasta tuntui siltä kuin hän itse olisi ollut syypää joka
kolaukseen, joka sattui Eemeliin.

Pojan osa oli todella liian kova. Hänellä ei ollut isän kauneutta
eikä äidin ajatuksen terävyyttä. Hänellä oli vain sitä, jolle ei
kukaan antanut mitään arvoa: sydämen hyvyyttä. Martta viskelihe
edestakaisin vuoteella. Ei hän toden totta olisi halunnut uusiin
naimisiin, ellei hän olisi tutustunut Juho Siivoseen. Mutta Juho
voitti hänet juuri siltä kohdalta, joka hänellä oli sekä kipein että
tärkein. Martta tiesi Juhossa saavansa hyvän isän Eemelille.

Ja hyvä hän oli ollutkin. Ensin hän pani pojan lyseoon, sitten
seminaariin. Mutta kun ei lukualalla onnistunut, yritettiin
käytännöllisellä. Ja kun Martta sai pienen perinnön, ostettiin
sillä Eemelille oma paikka koulun läheisyydessä. Pienihän se oli,
mutta olipahan kuitenkin oma pirtti omalla pohjalla. Ja se olikin
alunpitäen huomattavasti lisännyt Eemelille ihmisten arvonantoa.

Mutta nyt Martta suri sen paikan pienuutta. Jos edes olisi ollut
maata enemmän, olisi Eemeli käynyt tilallisesta ja silloin ei häntä
niinkään vain olisi syrjään työnnetty. Se, joka taisi helisyttää
rahoja taskussaan ja osasi käyttää suuria sanoja, sehän se elämässä
eteenpäin pääsi.

Mutta Eemeli ei osannut toista eikä toista. Ja sentähden ihmiset
häntä potkivat, polkivat ja syrjäyttivät.

Hermostuneena ja kalpeana Martta nousi vuoteeltaan. Lauluharjoituksen
peljätty päivä oli vaiennut eikä hän vielä tietänyt mitä Eemeli
aikoi. Hän ei edes tietänyt miten päästä selville siitä. Poika oli
aina ollut umpimielinen ja luo-laskematon, kun hänelle surua sattui.

Martta kiinnitti toivonsa aamiaisaikaan. Pöydässä voisi ehkä puhua
asiasta aivan ylimalkaisesti ja ohimennen.

Mutta Eemeli ei tullutkaan aamiaispöytään. Syötyään Martta lähti
Omalle pirtille, mutta ovet olivat lukossa eikä kukaan vastannut
hänen kolkutukseensa.

Raskain mielin Martta rupesi huoneita siivoomaan. Saatuaan muun
kuntoon hän yksitellen nosti kukat vierashuoneesta keittiöön ja
pyyhki pölyt niistä. Hän oli paraillaan ruiskuttamassa vettä
kukille, kun kuuli Eemelin äänen pihalta. Häneltä pääsi helpoituksen
huokaus, mutta kohta senjälkeen sydän hätäisesti rupesi läpättämään.
Miten, miten se oli sanottava? Eemeli aukaisi samassa oven.
Kynnykseltä loi hän pikaisen katseen ympärilleen, kukkiin, äitiin
ja vierashuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Sitten hän rähähti
nauramaan.

-- Hah-hah-haa! Täällä järjestellään kuin juhlaa varten.

-- Täytyyhän sitä, vaikka sydän olisi kuinka sairas hyvänsä.

-- Sairas? Milloinka sinä olet ruvennut sairastamaan sydäntautia?

-- Silloin kun poikani rintaan tuli haava. --

Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta Eemeli kuuli sen.

-- Haava! Että viitsitkin! Kyllä koira haavansa nuolee.

-- Koirako! Voi, oma poika kultani!

-- Sinun kultasi! Siinä sinä sanoit totuuden. Sinun eikä kenenkään
muun. -- Ääni värisi kuin itkussa.

Martalta pääsi nyyhkytys. -- Voi rakas poikani, sinä rakastit häntä!

Silloin jysähti Eemelin jalka lattiaan.

-- Vai rakastin! Hulluko sinä olet! -- Hän rähähti uudelleen
nauramaan.

Martalta oli kukka-astia pudota lattialle. Hänen kätensä vapisivat ja
heikotti niin että täytyi käydä istumaan. Mutta samassa kun hän oli
painunut tuolille, karkasi hän uudelleen pystyyn. Etehisen puolelta
kuului liikettä. Laulajat olivat ehkä jo tulossa eikä asia ollut tään
selvempi.

Eemeli siirsihe välihuoneen kynnykselle ja kurkisti siitä etehiseen
päin. Ovi sinne oli auki ja raosta näki hän miehisen vieraan astuvan
saliin. Vieras oli outo Martalle, mutta hän näki että tämä kasvot
paistavassa hymyssä kiiruhti Eemeliä vastaan.

Martalta pääsi helpoituksen huokaus. Hän sitaisi talousliinan
vyöltään, korjasi nutturalta putoamassa olevia hiuksiaan ja kiiruhti
Eemelin jälessä saliin tervehtimään.

Hartaasti pudisti hän vieraan kättä. Harvoin oli tulija niin
tervetullut kuin tämä vieras Suopohjan kansakoululle. Martta sanoi
sen suoraan.

Hän muisti kuulleensa herra Korkelan ja Eemelin tutustumisesta
Helsingissä. Mutta että he saisivat tervehtiä herra Korkelaa täällä
Suopohjan perukoilla, sitä hän ei ollut voinut aavistaa.

Kyösti Korkela hykersi hyvillä mielin käsiään. Kelpasi tulla taloon,
jossa otettiin vastaan näin ystävällisesti. Mutta hänen täytyi
suoraan tunnustaa, että hänen matkansa tarkoitus oli itsekäs. Hän oli
nimittäin ruvennut ajattelemaan uran muutosta. Konttoristin paikka
ei luvannut suuria tulevaisuuden varalle, nykyisin semminkään, kun
oltiin kallistumassa siihen suuntaan, ettei se ollut mies eikä mikään
jolla ei ollut omaa maata.

Eemeli ihastui tätä kuullessaan, hymähti hyvämielisesti, toisti
moneen kertaan "vai niin, vai niin", ja ajatteli Omaa pirttiä.

Niin, sinnepäin sitä oltiin menossa, vahvisti Korkela. Ja nyt
kun hänen raha-asiansa pienen perinnön kautta olivat kääntyneet
paremmalle kannalle, oli hän päättänyt ruveta maamieheksi. Mutta
Etelä-Suomessa oli maa kovin kallista. Täytyi lähteä tarkastamaan
syrjäseutuja, eikö niistä löytyisi sopivaa ja sopivalla hinnalla.

-- Teillä, Seppälä, on kokemusta näissä asioissa. Sentähden tulinkin
ensi töikseni tänne.

-- Mitäpä minulla on, -- pirttipahanen ja vähän peltoa ympärillä. --
Eemeli katseli vaatimattomasti saappaankärkiinsä, mutta neuvonantajan
asema hiveli hänen mieltään.

-- Huvila, huvila, Korkela oikaisi. -- Niin sitä nykyään sanotaan.
-- Hän nousi, hieroskeli käsiään, vilkaisi maita arvostelevasti ulos
ikkunasta ja tiedusteli eikö jo sopinut lähteä katsomaan Eemelin
omaa pirttiä. Hän tahtoi nimittäin niin pian kuin mahdollista koota
tietoja itselleen.

Mutta silloin puuttui Martta puheeseen. Hän ei voinut laskea
tervetullutta vierasta talosta, tarjoamatta hänelle edes kupillisen
kahvia. Hän pyörähti siksi keittiöön katsomaan oliko pannu jo
tulella. Sitten hän välihuoneessa askarrellessaan hyvillä mielin
kuunteli Korkelan ja Eemelin keskustelua.

Korkela selitti mitä kaikkea hän aikoi tehdä saatuaan asiat hyvään
alkuun. Suurtilaa hän ei voinut ostaa eikä olisi tehnyt mielikään.
Pikkutilallisilla oli nykyään parhaat päivät. Niistä oli muodostuva
se maan mahtava kantajoukko, josta oli turvaa ja hyötyä maalle
enemmän kuin entisaikoina laiskoina vetelehtivistä maanpuolustajista.
Mutta kun ei pikkutilallinen voinut saada suuria summia irti, täytyi
yrittää monella alalla. Hän aikoi siitä syystä ruveta harrastamaan
sekä kanain että kaniinin hoitoa. Ja ehkäpä mehiläisetkin ottaisivat
menestyäkseen, jos oikein yrittäisi.

Martta kuunteli ja hymyili. Ihan kuin Jumalan lähettämänä oli tämä
vieras tullut. Jos hän vielä ottaisi asettuakseen näille tienoille
ja Eemeli saisi toverin, jonka esimerkki olisi häntä eteenpäin
sysäämässä, niin ties minkälaiseen kuntoon Oma pirtti saataisiin ja
mitä kaikkea siitä irti lähtisi! Hävetä saisivat vielä kaikki ne,
jotka nyt olivat Eemeliä syrjään sysäämässä.

Martta vilkaisi seinällä riippuvaan peiliin ja korjasi hieman
pukuaan, samalla kun mielessään suunnitteli päivän ohjelmaa. Nyt kun
herrat ovat juoneet kahvinsa, lähtevät he kai Omaan pirttiin. Siellä
viipyvät he päivällisiin asti. Laulajat kokoontuvat sillä välin ja
Martta ilmoittaa heille, ettei Eemeli tulekaan mukaan. Hänellä on
vieraita. Ja muutenkin hänellä on tärkeitä asioita, joista täytyy
huolehtia.

Pitkän nenän saavat kaikki tyyni, sekä muut että Kyllikki Vaarantaus.
Se hymyhuulinen päänkeikuttaja ansaitsi todella rangaistuksensa.
-- Martta oli pari kertaa ompeluseuran jälkeen nähnyt hänet, ja
molempina kertoina oli hän ollut entistäänkin iloisempi. Hän oli
oikein säteillyt. Voitonriemusta varmaan, päätti Martta mielessään,
ja ylpeänä tietoisuudesta että hän se tästä puoleen täällä johtaa ja
määräilee.

Oli kuin hyinen halla olisi huokunut kylmyyttä Martan rintaan aina
kun ajatus luiskahti tuohon tyttöön.

Martta pyörähti takaisin keittiöön katsomaan kahvia. Herrat kuuluivat
yhä puhelevan salissa. Puhuessaan he olivat niin innostuneet,
etteivät kiinnittäneet huomiota etehisestä kuuluvaan liikkeeseen.
Kyllikki sai yksin riisua päällysvaatteensa. Sitten hän otti
nuottipakettinsa ja koputti hieman arasti ovelle. Kun ei vastausta
kuulunut, avasi hän oven ja astui sisään. Hän pysähtyi kynnykselle.

Ensi hetken hämmästystä seurasi silmänräpäys, jolloin kukin keskitti
ajatuksensa oman hämmennyksensä salaamiseen.

-- Käykää sisään, kehoitti Eemeli arvokkaan jäykästi. -- Ehkä saan
esittää. --

-- Ei tarvita. -- Me olemme vanhoja tuttuja.

Eemeli katsoi kysyvästi Korkelaan, jonka äänensävy ei tuntunut
aivan luontevalta, ja jonka kasvojen ilme näytti omituisen
ylenkatseelliselta. Neiti Vaarantaus oli ilmeisesti hämillään.

-- Minä en voinut aavistaa -- -- Kyllikki alkoi ensimmäisenä puhua.

-- Että tapaisitte minut täällä, Korkela täydensi. -- Yhtä vähän minä
sitä, että te olitte tulossa tänne.

-- Neiti Vaarantaus on opettajana Vaaramäen kansakoululla, -- Eemeli
selitti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön tapaamaan äitiään.

Kahden, kahden näin yhtäkkiä ja juuri nyt jolloin Kyllikki muutenkin
erityisesti oli muistanut tätä asiaa!

Kyllikin korvissa kohisi kovat kosket ja sydän löi läpättämällä.
Yhden ainoan asian hän olisi tahtonut saada sanotuksi tälle miehelle,
mutta voisiko hän -- --?

-- Teillä on oma paikka täällä. Saan onnitella. -- Korkela kumarsi
hieman päätään. -- Paikka kuuluu olevan kaunis.

-- Kaunis on, Kyllikki toisti konemaisesti.

-- Paikkakuntalaisia pitäisi ehkä myöskin onnitella. Lapset mahtavat
oppia _paljon_ teiltä.

Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi sen. Hän nousi kiivaasti.

-- Herra Korkela, te olette katkera minulle ja syyllä. Minä tein
väärin, minä leikittelin, en tarkoittanut pahaa, mutta olin
ajattelematon. Minusta oli hauska olla ihailtuna, enkä ajatellut
muuta. -- Antakaa se minulle anteeksi. -- Juuri viime aikoina olen
entistä enemmän muistanut teitä, -- tarkoitan entisyyttä. Ja nyt kun
sain tilaisuutta täytyi pyytää anteeksi.

Korkela kohautti olkapäitään. Hän katsoi itsepintaisesti Kyllikin ohi
pieneen seinällä riippuvaan tauluun.

-- Katsokaa, sittenkun sitä ymmärtää, -- Kyllikki puhui hiljaa ja
hartaudella, -- kun soisi että kaikki olisi kaunista ja puhdasta,
tahraa ei missään, -- kun tietää mitä rakkaus --

Korkela kääntyi äkkiä Kyllikkiin päin. Hän ei voinut nähdä Kyllikin
silmiä. Katse oli luotu alaspäin, mutta poskilla paloi omituinen puna
ja suun ympärillä väreili voimakas, hillitty liikutus.

Mitä tämä merkitsi? Oliko mahdollista että --?

-- Neiti Vaaarantaus, tahdotteko sanoa, että erehdyitte?

Kyllikki hätääntyi. -- Ei, ei älkää käsittäkö minua väärin! Tein ehkä
taaskin tyhmästi, mutta kun -- Minä tarkoitan -- --

-- Ahaa, minä ymmärrän! Tahdotte sanoa, että kun itse kokemuksesta
tiedätte mitä rakkaus on, on teille valjennut miten veristä
vääryyttä se harjoittaa, joka leikittelee toisen tunteilla, lopulta
viskatakseen hänelle rukkaset vasten silmiä.

-- Minä tahdoin sanoa että ajatteleva, kunnon tyttö ei tee niin. Minä
en ollut ajatteleva silloin.

-- Ettekä kunnon myöskään. Eikö teillä ole rohkeutta myöntää sitä?

-- Ei, sillä se ei ole totta. -- Suuttumuksen puna nousi Kyllikin
poskille. Hän oli tunnustanut sen minkä tiesi pahaksi. Kenenkään ei
tarvinnut ottaa olematonta syytä niskoilleen. -- Tahtoisin tietää
käytättekö samanlaista mittapuuta arvostellessanne miehiä ja heidän
tekojaan?

-- Olettepa te nöyrä parannuksen tekijä! -- Korkelakin kiivastui.
-- Minulla ei sitäpaitsi ole aikaa tällaiseen. Meillä on tärkeitä
asioita herra Seppälän kanssa.

Hän nousi, kumarsi ja kiiruhti pihalle, jossa yhtyi Eemeliin. He
läksivät yhdessä tarkastamaan kansakoulun navettaa, jonne Oman
pirtinkin kaksi lehmää oli sijoitettu. Navetasta käännyttiin
katsomaan muita kansakoululla näytettäviä paikkoja ja sitten
lähdettiin Omaan pirttiin.

Tiellä sinne Eemeli kuin ohimennen huomautti: -- Taidatte olla
hyvinkin vanhoja tuttuja neiti Vaarantauksen kanssa?

Korkela nyökkäsi. -- Tutustuuhan sitä, kun pikkukaupungissa asuu
kokonaisen vuoden saman kadun varrella ja kun tyttö lisäksi on ahne
miesseuralle.

-- Vai on, vai sentapainen!

-- Tietysti, tietysti, niinhän ne naiset enimmäkseen! -- Sitten
Korkela käänsi leikiksi. Häntä rupesi huolettamaan, että tuo kaunis
naikkonen jo oli ennättänyt viritellä ansojaan Oman pirtinkin
kynnykselle.

-- Että minäkö? Ja tuollaiseen! -- No kaikkea? Puhe kääntyi toisaalle
ja kukin teki johtopäätöksiään.

       *       *       *       *       *

Laulajat olivat sillävälin kokoontuneet. Martta julisti juhlallisesti
Eemelin esteet. Kuoro kokoontui. Kyllikki asettui johtajan paikalle,
antoi ääntä ja kohotti tahtipuikkona käyttämäänsä äänirautaa.



Korkea oikeus.


Pastorin pappilassa oltiin aamiaisella. Pastori kuori hermostuneen
kiireisesti ja otsa rypyssä perunoitaan. Pastorska koetti pitää
lapsia hiljaa, jotta isä rauhassa saisi ajatella.

Tänään oli tärkeä päivä. Rovasti oli vanhan vuoden lopulla eronnut
kauan hoitamastaan paikasta kansakoulun johtokunnan esimiehenä, ja
Santeri Saha, pitäjän tarmokas ja johtokykyinen kappalainen, oli
valittu sijalle. Tänään oli johtokunnan määrä ensi kertaa kokoontua
uuden esimiehensä johdolla tämän omassa kodissa, "pikkupappilassa".

Santeri Saha tunsi asemansa velvoituksen. Häneltä odotettiin
paljon ja hän tahtoi vastata toiveita. Mutta tehtävä ei ollut
helppo, etenkin kun kysymys syksyllä valitun uuden opettajattaren
sopivaisuudesta tai sopimattomuudesta oli entistä enemmän
kärjistynyt. Tyytymättömyys puhkeaisi tänään esiin tavalla tai
toisella ainakin johtokuntaan vasta valitun jäsenen rouva Holpan
kautta, joka jo monasti oli pastorskalle kevennellyt sydäntään
pahennusta herättävien olojen johdosta.

-- Ville, mitä vasaranvirkaa sinun kengänkorkosi tekevät? -- Isä loi
tuiman katseen poikaan. Sana sattui terävänä kuin sahan hammas.

-- Olkaapa hiljaa nyt lapset, isällä on tärkeätä ajateltavaa,
äiti selitteli jaellen joukolleen kastiketta perunoihin. Pastori
nousi pöydästä, meni omaan huoneeseensa ja rupesi siellä astumaan
edestakaisin lattiata pitkin ajatellen ja valmistautuen tulossa
olevaa kokousta varten.

Sillä välin laski Sandra Holppa täysin purjein tietä pitkin
pastorin pappilaan. Hänen poskensa olivat sekä pakkasesta että
rivakasta astunnasta tavallistakin punakammat. Yöllä oli satanut
lunta. Sentähden Sandra kannatti samettireunaista hameenlievettään
korkealla, joten alta paistoi erilaisia kerroksia, ensin kappale
karheata, ruohonvihreäistä kotikutoista kangasta, sitten paksut
sinipunertavalla kirjaillut sukat ja lopuksi hyvinrasvatut kengät.

Vastamäki tuli eteen ja Sandra pysähtyi puhaltamaan. Hän otti esille
paksun pumpulisen nenäliinan, niistihe äänekkäästi kuin sieramiaan
päristelevä hevonen ja rupesi sitten harvakseen astumaan eteenpäin.
Tuon tuostakin hän kuitenkin pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Näytti
siltä kuin hän olisi odottanut jotakuta tulossa olevaa.

Hänellä, Sandralla, oli tänään paljonkin ajateltavaa. Hänellä oli
suuri ja tärkeä tehtävä suoritettavana ei ainoastaan johtokuntaan
vasta valittuna jäsenenä, vaan siveyden suojelijana ja pystyssä
pitäjänä. Ja hän tunsi edesvastuunsa.

Outo tunne vavahutti silloin tällöin hänen sydänpohjaansa. Oli kuin
sieltä syvältä olisi tahtonut nousta jotain, joka tahtoi pysäyttää
hänet ja saada hänet heittämään aijetta kesken. Mutta Sandra ei
tahtonut heittää kesken. Se "sirosilmäinen päänkeikuttaja" ansaitsi
todella aika läksytykset. Ja vaikka Sandran kaikki syytökset eivät
olleetkaan aivan pätevästi perusteltuja, oli joukossa raskauttaviakin
asianhaaroja.

Totta oli tietysti kaikki sekin, mitä Hilma oli seminaarin ajoilta
kertonut. Mutta siitä ei tässä tilaisuudessa sopinut puhua.
Sitä vastoin kannatti muistaa opettajan liian tiheitä kyläilyjä
Suvisuojassa ja pappilassa. Ilkeätä oli että nuo paikat sattuivat
olemaan pitäjän enimmin arvossa pidettyjä. Ei sopinut oikein
nimeltä mainita. Mutta jos sanoi "eräissä paikoissa", tuli pahennus
vältetyksi ja pastorskan kautta kiertäisi asia pastorille sellaisena
kuin se oli. Pastori, ankarana tunnon ja järjestyksen miehenä, osaisi
sitä kyllä oikein arvostella. Hän oli muutenkin sitä mieltä, että
rovasti edusti aivan liian leväperäistä kantaa sekä koulu- että
muissa asioissa.

Taas täräytti tuntoa niin kummasti. Tuli mieleen, että eihän se
omakaan nuoruus ollut niin aivan nuhteetonta. Hulluttelu-ikänsä oli
hänelläkin ollut. Mutta kunnialliseen avioliittoon päättyi. Ja nyt se
kaikki oli mennyttä kuin virran vesi. Jälellä oli vain muisto, jonka
avulla tunsi toisten vikuroimiset.

Iloisen kulkusen ääni kilahti samassa Sandra rouvan korvaan. Hän
käännähti ja arveli hetken, sitten hän rupesi rivakasti astumaan
eteenpäin, jott'ei vain näyttäisi siltä kuin hän olisi odottanut.

-- No, eikös rekeen -- Lahtelan isäntä pysäytti hevosensa samassa kun
kohdalle pääsi. -- Meillä kai on sama matkan määrä?

-- Sama, sama, Sandra rouva vahvisteli. -- Mutta pianhan minä tästä
jalkaisinkin -- --

Isäntä tahtoi kuitenkin rekeen ja Sandra suostui. Olihan hänen,
ensikertalaisen, hyvä saada matkan varrella vähän neuvotella puheeksi
tulevista asioista.

Juuri kun Lahtelan isännän reki pyörähti pappilan portista sisälle,
huomasi Sandra toisenkin kokoukseen tulijan. Se oli Ylikylän Riikka,
joka paraikaa vastatuulessa ponnisteli eteenpäin aukean pellon
poikki. Sandra ei kuitenkaan jäänyt häntä odottamaan. Riikka oli
hiljainen ja vaatimaton ihminen, joka harvoin tahtoi saada omaa
ääntään kuuluviin. Hän oli nöyräluontoinen ja jumalisena ihmisenä
harrasti hän oman tahtonsa kuolettamista. Yhteistyöstä Riikan kanssa
Sandralla ei vielä ollut kokemusta, mutta muista asioista hän oli
havainnut, että missä kysyttiin puolensa pitämistä tai toisten
tahtoon suostumista, kuului Riikka suostuvien joukkoon. Sandra
pyörähti siitä syystä Riikasta välittämättä pastorskan puheille.

Riikka Yli-kylä oli ijältään johtokunnan vanhin jäsen. Rovastin
kehoituksesta oli hänet valittu johtokuntaan. Hän itse ei voinut
ymmärtää, mikä oli pannut rovastin pään niin pyörälle, että rupesi
tahtomaan häntä, yksinkertaista ja oppimatonta ihmistä sellaiseen
paikkaan, missä tähdellisiä töitä ja tärkeitä päätöksiä oli
tehtävänä. Lie rovasti ajatellut sitä, että Riikalla itsellään
siihen aikaan oli lapsia koulussa. Ja totta olikin, että hänestä oli
hauskaa ja hyödyllistä olla mukana siinä missä päätettiin hänen ja
toistenkin lapsia läheisesti koskevista asioista. Mutta kun Mari,
nuorin Yli-kylän lapsista, oli lopettanut kansakoulunsa, pyrki Riikka
eroon johtokunnasta. -- Jäähän nyt kuitenkin valvomaan toisten lasten
parasta, oli rovasti silloin leikillä sanonut. Ja Riikka jäi. Mutta
ett'ei siitä toisten lapsille ollut koitunut mitään hyötyä, siitä hän
oli varma. Hän tunsi aina taakaksi asti oman huonoutensa. Ja joka
johtokunnan kokoukseen hän läksi hartaasti rukoillen, että Jumala
varjelisi häntä tekemästä haittaa asian oikealle ja onnelliselle
ratkaisulle.

Nytkin hän taivalteli tuiskun umpeen nietostamaa tietä rukoillen
itselleen ylhäältä ymmärrystä ja viisautta.

    "Aut' että kieleni kelvottomista estän,
    Niin ett'en tieteni mä pahaa lausu kestään!
    Sä kielen liikuta, ett' oikein puhuisin,
    Kun tulee puhua, sen taiten tekisin!"

Tuo virren värssy kai tuli mieleen siitä syystä, että hän äsken oli
sattunut kuulemaan paljonkin tuollaista "kelvotonta" puhetta. Oli
tapahtunut jyrkkä käänne ihmisten ajatuksissa Vaaramäen nuoresta
opettajasta. Ennen kaikki kiittivät, nyt moittivat.

Emännälle kihahti vedet silmiin. Tuli mieleen, että mitä jos ihmiset
noin rupeaisivat parjaamaan ja panettelemaan hänen Mari-tyttöään,
joka nyt ensi kertaa oli poissa kotoa lähikaupungin kutomakoulussa.
Niin olisi tuntunut kuin olisi sydän raastettu rinnasta toisten
tallattavaksi. -- Ja opettaja, joka itse aina oli valmis ajattelemaan
toisten iloa ja parasta! Jouluksikin hän oli hankkinut kaikenmoista
hyvää lähiseudun jokaiseen köyhään kotiin, iloksi sekä vanhemmille
että lapsille. Siltalan Miinakaan ei voinut kyllin kiittää opettajaa,
joka yhtenään kävi tervehtimässä hänen kyttyräselkäistä Siljaansa.
Lapsi oli aivan huomattavasti elpynyt kaikista opettajan hyvistä
antimista. Alkusyksystä hän oli ollut niin huonona, että kuolevan
luultiin. Mutta siitäpä oli ruvennut virkoamaan, kun opettajan
käynnit alkoivat. Hän ihan kuin eli sen odotuksen varassa, että
milloin opettaja taas tulee. -- Vanhimman sisaren Annin, joka kävi
koulua, oli opettaja kokonaan ottanut luokseen. Apulaisekseen sanoi.
Vaikka tiesihän sen minkälaista lapsen työ oli.

Riikka-emäntä oli jo portailla. Hän kopisteli lunta jaloistaan.

"Jeesus puheen', aivoituksen', tahtos jälkeen taivuta!" -- Kädet
painuivat ristiin, ja syvä oman kykenemättömyyden tunne pani
huokauksen rinnasta nousemaan. -- Sitten laskeutui käsi ovenripaan.

Toiset olivat jo saapuvilla Riikan astuessa saliin. Tarjottiin
par'aikaa kahvia. Sen jälkeen alkoi kokous.

Pastori sanoi aluksi muutaman vaatimattoman sanan itsestään ja
toimesta, johon hän nyt vasta-alkavana astui. Sitten hän huomautti,
että tämä kokous ei ollut varsinainen, vaan ylimääräinen. Se oli
kutsuttu kokoon sen johdosta, että toisella opettajattarella ja
muutamilla johtokunnan jäsenillä oli asioita, joita tahtoivat
saada esitetyksi. Tämän johdosta pastori kehoitti opettaja Heposta
esittämään asiansa.

Hilmalla oli eräitä toivomuksia hänen puolellaan tehtävien
parannusten suhteen. Hän esitti ne, ja pastori evästi hänen
toivomuksiaan muutamin valituin huomautuksin. Yleisiä varoja oli
tietysti hoidettava niin tunnollisesti kuin mahdollista, mutta
pikkumainen kitsastelu ei ollut paikallaan. Pastori pyysi siksi
johtokunnan jäseniä lausumaan ajatuksensa asiassa.

Lehtolan isännästä oli pastori sanoillaan hiihtänyt ladun, jota
toistenkin sopi seurata. Säästäväisyys oli hyvä, mutta nyt puheena
oleva muutos oli siksi pieni, että sitä sopi kannattaa.

Sandra-rouva lähetti isännälle hyväksyvän silmäyksen. Isäntä
puolestaan ajatteli, että jos nämä asiat olivatkin pieniä, olivat
sitä suurempia ne, joita isännällä oli Sandran miehen kanssa ja
jotka pian tulisivat ratkaistaviksi. Hyvä oli olla hyvissä väleissä
naispuolella. Sekin saattoi merkitä paljon.

Pyyntöön suostumista kannatettiin yksimielisesti. Senjälkeen
siirryttiin asiasta toiseen, kunnes kaikki käytännölliset kysymykset
olivat selvillä. Silloin piti pastori pienen loman, korjasi pari
kertaa kalvosimiaan ja lausui senjälkeen hartaan toivomuksen, että
kaikki kysymykset, oli ne tärkeitä tai vähäpätöisiä, helppoja tai
vaikeita, ratkaistaisiin yhtä yksimielisesti ja tyynesti kuin tähän
astiset. -- Juuri tänään oli hänen velvollisuutensa kajota erääseen
hyvinkin arkaan kysymykseen. Hänen tietoonsa oli nimittäin tullut,
että pitäjällä liikkui ikäviä huhuja pitäjääseen viime keväänä
valitusta Vaaramäen opettajattaresta. Hän tahtoi nyt johtokunnan
jäseniltä kuulla, olivatko hekin tietoisia tästä ja tiesivätkö ehkä
missä määrin näissä huhuissa oli perää.

Pastorska pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa. Hänellä ei oikeastaan
ollut mitään sanottavaa itse kysymykseen. Hän ei ollut nähnyt mitään
sopimatonta. Mutta hänen kasvattajana täytyi huomauttaa siitä,
miten tärkeää oli että nuorta itsestään paljon luulevaa ihmistä
ajoissa masennettiin. Eräänlainen kasvattajatoimi kuului kieltämättä
johtokunnalle ja siis myöskin jokaiselle sen jäsenelle. Siksi ei
tällaisessa asiassa saanut olla leväperäinen. -- Pastorska toivoi,
että muut, joilla oli tietoja asiassa, nyt valaisisivat kysymystä.

Toinen katsoi toiseensa. Kukaan ei rohjennut alkaa.

-- Rouva Siivonen, te olette sekä johtokunnan jäsenenä että ikään
nähden vanhimpia joukossamme, sanokaa te ajatuksenne asiasta,
kehoitteli pastori.

Martta Siivosen ohuet, lujasti yhteenpuserretut huulet aukenivat
vähitellen ja vaivalla. Kasvoilla risteili suonenvedon tapaisia
värähdyksiä.

-- Mitään asiallista en minä tiedä. Omasta puolestani uskoin alussa
sulaa hyvää neiti Vaarantauksesta, mutta olen tullut vakuutetuksi
siitä, ett'ei hän sitä ansainnut.

Martta-rouva vaikeni ja piti pitkän loman. Muut johtokunnan jäsenet
katsoivat kysyväisesti milloin toisiinsa, milloin Marttaan. Näytti
siltä kuin hän itsekään ei olisi tiennyt pitikö puhua vai vaijeta.
Toiset odottivat.

-- Eivät ainakaan hänen miehiset tuttavansa seminaarin ajoilta
puhu hyvää hänestä, sen minä tiedän. -- Verkalleen auenneet huulet
puristautuivat taas lujasti yhteen, ja Martta siirsi tuolinsa lähemmä
seinää kuin tietoisena siitä, että hän nyt oli suorittanut tehtävänsä.

Lahtelan isäntä kiiruhti sanomaan ett'ei hän omasta puolestaan
tietänyt mitään erikoista. Mutta totta oli, että asiasta puhuttiin
pitäjällä. Ja ehkäpä täälläkin oli niitä, jotka voisivat kertoa
enemmän.

Sandra-rouvan alussa hätääntynyt katse kirkastui. Hänen aikansa
ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Hilma Heponen käytti par'aikaa
puheenvuoroa. Hän, koulun toisena opettajana ei varsinaisesti
tahtonut ottaa osaa tähän keskusteluun. Mutta jos häneltä tietoja
vaadittiin, oli hän valmis vastaamaan.

Silloin Sandra Holppa liikahti, korjasi hameenlievettään, painautui
tanakammasti tuolin selustaan ja rykäsi. Sitten hän pyysi
puheenvuoroa.

-- Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään
asiallista. -- Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole _tahtoneet_
tietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua,
sillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa
asiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.

-- Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme
menossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden
läpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta
kun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi
piiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella
meille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.

Tällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta
totuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti
Vaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.

Sitä ei rouva Holppa _aivan_ varmasti muistanut, eikä Hilma
Heponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat
vakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla.
Hilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.

Tehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle
raskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä
että naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti
Vaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän
oli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva,
jonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli
ollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa,
joten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi.
Kerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä
kävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä
että keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään.
Se olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin
häissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, -- jonka
nimeä Sandra ei tahtonut mainita, -- olisi sanonut hänelle vakavia
varoituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo
näyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat
jo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin
olisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt
paikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden
suosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä
vastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies,
joka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan
korjautumista.

-- Lopuksi, -- Sandra Holppa päätti, -- pyytäisin, niin
ensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja
loukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai
pitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että
koulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee
hyviä tapoja ja kasvatusta.

Sandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi
ajatuksiin painuneena kynänpäätä.

-- Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. -- Mutta
jos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään,
pettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.

-- Niin, hyvä pastori, juuri niin. -- Sandra niisti liikutettuna
nenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden
suojelijana.

-- Siinä mitä on esiintuotu, pastori viimein päätti, on yhtä ja
toista, joka -- joskin on ikävänpuoleista, on siksi epämääräistä,
ett'ei siihen voida kajota. Kieltämätöntä on kuitenkin, että neiti
Vaarantauksella on ollut vieras, jota hän on tahtonut piiloitella,
sekä että hän liian paljon kyläillen, kuten muutenkin käytöksensä
kautta on ollut pahennukseksi. Siksi on mielestäni parasta,
että opettajaa rakkauden hengessä, mutta vakavasti varoitetaan
käyttäytymään seurustelussaan sekä mies- että naistuttaviensa kanssa
niin, ett'ei se loukkaa toisten tunnetta eikä ole haitaksi hänen
työlleen opettajana.

-- Herra pastori!

Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin missä Yli-kylän Riikka istui.
Riikka oli noussut seisomaan. Hän oli kookas ihminen. Kun hän nyt
oikaisihe suoraksi yksinkertaisessa herännäispuvussaan, näytti hän
kerrassaan kunnioitusta herättävältä.

-- Herra pastori! -- Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni. --
Minä olen hidas ajatuksillani, ja vielä vaikeampaa on saada ajatus
selvästi sanotuksi. Mutta kun minulle nyt on selvinnyt mistä tässä
oikeastaan on puhe, vaatii tuntoni minua puhumaan. -- Tässä ollaan
lähimmäistä syyttämässä. Ja mistä? Hänellä on ollut mies luonaan
vieraana eikä ole tahtonut sitä ilmoittaa toisille vierailleen.
-- -- En minä opettajan asioita tunne, mutta sana sanoo ett'ei
rakkaus pahaa ajattele. Ja Lutherus käskee kaikki asiat parhain päin
kääntämään.

-- Totuuden suola on siltä tarpeen, pastori huomautti syrjästä.

-- Eikö voinut se nuori mies olla hänen sulhasensa, Riikka arveli
vähääkään joutumatta tolalta.

-- Siitäkin on sanottu, että opettaja liian paljon kyläilee, on liian
paljon yhdessä Suvisuojan neidin, pappilalaisten ja muidenkin kanssa.
-- Kun en tiedä, niin kysyn, että saako johtokunta määrätä siitäkin
asiasta, kenen kanssa opettaja seurustelee ja miten paljon?

-- Emäntä käsittää väärin, pastori taas yritti, mutta emäntä ei
antanut keskeyttää itseään. Kuunnellessaan oli hänelle selvinnyt
mitä oli sanottava ja sen hän sanoi. -- Siitäkin mainittiin, että
seminaarin aikuiset toverit eivät puhu hyvää opettajasta. Sellaista
sattuu. Saattaa joku minullekin sanoa, että pastori on tiukka mies ja
että opettaja Heponen ärjyy lapsille.

-- Syrjäviittaukset eivät kuulu asiaan! -- Pastori napautti terävästi
kynällään pöytään.

-- Johon minä vastaan -- Riikka jatkoi silmää räpäyttämättä, -- että
pastori tahtoo pitää järjestystä ja siihen toiseen että kenellepä
meistä ei erhettä satu. -- Kun tunto käskee puolustamaan, täytyy
totella. Sen tähden minä nytkin puolustan.

Hän istuutui.

Hetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja
siirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti.
Pastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen
Yli-kylän emännälle.

-- Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?

-- Ei, Riikka sanoi nurkastaan.

-- Raukeaako siis varoituksen anto?

-- Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.

-- Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. -- Kuka
vastustaa varoituksen antamista?

-- Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli
sanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin
sanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti
Mari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.

-- Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. -- Nyt
olisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.

-- Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. -- Tämähän on
papille kuuluvaa.

-- Minusta olisi hienotunteisempaa, jos valitseisimme naisia.

-- Pastorska sitten! -- Lahtelan isäntä nousi. Hänen saappaansa
ulvahtivat taas niin pahasti, että pastorska hermostuneesti nosti
kädet korvilleen.

-- Ja rouva Siivonen toiseksi, -- pastori ehdotti.

-- Kannatetaan, sanoi Sandra Holppa lujasti kuin koko joukon puolesta.

Silloin nousi Riikka Yli-kylä. -- Ja te suostutte? -- Hän katsoi
pitkään ja surullisesti Marttaan, -- te meidän vanhimman opettajan
vaimo ja kolmen tyttären äiti?

Hän pyyhkäsi huivin päähänsä ja poistui hiljaa huoneesta.

Korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa.



Viimeinen pisara.


Kyllikin oppilaat olivat välitunnilla. Pojat rakentelivat lumilinnaa,
tytöt kävelivät leikkikentän toisella puolella kiihtyneesti jutellen
keskenään.

-- Opettaja on kipeä, vakuutti eräs kolmasluokkalainen. -- Näkeehän
sen miten toisenlaiseksi hän on käynyt.

-- Minä luulen, että joku on ollut paha hänelle. -- Pieni
toisluokkalainen puhui kuiskaamalla. -- Kaarlo Ruusurinta viskasi
suuren lumipaakin opettajan seinään ja sanoi: senkin mamseli, onpas
niitä, jotka hänellekin sanovat!

-- Mitäs Kaarlosta! -- Kolmasluokkalainen kohautti olkapäitään. --
Tietäähän sen mitä hän sanoo nyt kun jäi laiskaan. Hän oli niin
vihainen, että karvat nousivat pystyyn.

-- Niin, mutta Kaarlo sanoi, ettei kukaan enää käy täällä.

-- Ja Anni on kertonut, jatkoi kuiskaamalla toinen pikku tyttö, että
rouva Siivonen ja pastorska kerran tulivat koululle kovasti vihaisen
näköisinä. He olivat kauvan opettajan puheilla, eikä opettaja sinä
iltana syönyt ei pienintä leivänmurentakaan. Yöllä kuuli Anni niin
kummallista ääntä opettajan huoneesta. Hän nousi ja meni oven taakse.
Ja silloin opettaja itki, itki niin että sydän oli haljeta.

-- Sh, sh, varoitti eräs suuremmista tytöistä -- puhukaa hiljaa.

-- Opettaja on ikkunassa ja katselee meitä, toinen ilmoitti.

Joukko hajaantui ja kukin koetti näyttää niin huolettomalta kuin
mahdollista.

Kyllikkikin vetäytyi pois ikkunasta. Hän oli huomannut lasten katseet
eikä tahtonut olla tarkastamassa enemmän kuin tarkastettavanakaan.

Hän päätti vastoin tapaansa kiehauttaa itselleen kahvia. Se oli
piristyttävää kuin piiskan sivallus väsyneelle hevoselle. Ja hän
tarvitsi piiskaa päästäksensä mäen päälle.

Matkalla keittiöön hän tuli nähneeksi kuvansa peilistä. Hän pysähtyi.
Viime aikoina hän monesti oli muistanut seinällä näkemäänsä mustaa
varjoa. Hän oli muodostumassa näkemänsä kuvan mukaiseksi. Hän oli
laihtunut. Silmät olivat syvällä ja tummien varjojen ympäröimät.
Kai hän myöskin kulki kumarassa. Hän ei tietänyt sitä. Mutta sen
hän tiesi, että hän kantoi raskasta taakkaa, jonka toiset olivat
sälyttäneet hänen hartioilleen ja joka oli saanut sammutetuksi
hänessä sykähtelevän elämänilon.

Hetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa
voittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään
kimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli
vastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen
päivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei
tarvitse totuutta peljätä.

Kerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että
hän jaksoi laulaakin.

Olihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja
kevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.

Mutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.

Kaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen,
revittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton
ja alastomaksi riisuttu taistelussa.

Hänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle,
ettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.

Kyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään
rohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista
ponnistuksista.

Mutta entä hänen taulunsa?

Hänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta.
Se kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi
siinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta
umpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi
ja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme
luodut elämään. -- Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän
antaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.

Nähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään.
Siinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei
saanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi
lempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin
elämään.

Kuinka Kyllikki oli rakastanut tätä taulua! Onnensa suurimmillaan
ollessa hän oli katsellut sitä sydän täynnä kiitosta siitä
armahtavasta rakkaudesta, joka oli nostanut hänetkin takaisin
elämään, kohti päivää, onnea ja kirkkautta.

Ja nyt näinä vaikeina aikoina hän oli koettanut sanoa itselleen,
että vaikka kaikki muu petti, ei tuo taulu voinut pettää. Se lapsi,
joka kuolleista herätettiin eloon, ei saanut elämäänsä takaisin
tyhjän tähden. Hänellä täytyi olla tehtävänsä. Suuren Mestarin teko
ei voinut olla tarkoituksetonta. Siksi ei mikään ihmisilkeys pääsisi
tuhoamaan elämän onnea, joka oli lahjaksi annettu.

Tästä puhui taulu hänelle nytkin. Hän arveli hetken, päätti sitten
jättää kahvinkeittämisen sikseen ja mennä ulos lasten luokse. Hänellä
oli ollut tapana välitunnilla olla leikkimässä heidän kanssaan. Mutta
viime aikoina oli se usein jäänyt tekemättä. Nyt hän meni.

Lapset eivät huomanneet häntä hänen tullessaan. Tytöt leikkivät
matkan päässä. Kyllikki yhtyi poikiin, jotka olivat lähempänä.

Kaarlo Ruusurinta seisoi selin portaisiin Kyllikin tullessa. -- Pyh,
miesten perään juoksija niinkuin kaikki tytöt! -- Hän puristi lunta
paakiksi ja kääntyi viskatakseen koulun seinään. Silloin näki hän
Kyllikin. Hän lennähti tulipunaiseksi, teki joko säikähdyksestä tai
tahallaan kuperkeikan ja kapusi sitten nolona pystyyn.

Kyllikki jatkoi matkaa tyttöjen luo. Hän kulki kuin unessa. Ja
tuntikin annettiin kuin unessa. Kun se oli loppunut, meni hän
huoneeseensa ja sulki oven. -- Se on lopussa, sanoi hän ääneen ja
vakuuttavasti. -- Minä en voi olla opettajana enää, en ainakaan
täällä.

Silloin hänestä tuntui siltä, että taulu sittenkin oli valehdellut.
Sille lapselle, joka ei saanut kuolla, hänelle ei ollut tilaa
elämässäkään. Hänet herätettiin vain hetken suurta, rikasta riemua
maksamaan katkerilla kärsimyksillä.

Kyllikki painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti rajusti.

-- Erkki, Erkki, pääsi häneltä viimein kuin hätähuuto.

Tämä oma koti, josta hän niin suuresti oli iloinnut, oli tarjonnut
hänelle vain kärsimystä ja surua. Täällä hän oli turvaton orpo, jota
jokapuolelta hätyytettiin kuin pientä lintuparkaa. Siinä kodissa,
jonka Erkki hänelle rakentaisi, ei kukaan saisi tehdä hänelle pahaa.
Siellä Erkki olisi häntä suojelemassa.

Hän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli
loppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.

Hän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.

Pöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli
päällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.

Hän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai
pettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea -- yksin postiakin.
Ja kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain
Erkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä
rakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.

Mutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse
alunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi.
Hän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa
pitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle
hyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä
rumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni
teeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.

Mutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!

Hän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi
mennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.

Silloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä
vapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys --
edeltäkäsin tietty.

Muutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi
revittynä viskattiin keittiön uuniin.

Kohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin
selitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa
kärsimyshistoriasta.

Kyllikki ei tietänyt, saivatko lapset mitään tunnista. Hän ei
jaksanut ajatella heitä. Mutta hän itse näki kaiken kuin omin silmin.
Hän tunsi sen sisimmässään. Hän eli siinä. -- Oma oppilas petti.
Ystävät pakenivat. Mestariaan rakastava Pietari kielsi, vannoi.
-- Hän näki orjantappurakruunun, kuuli huudot ja häväistykset, ja
verisin kirjaimin hän kaiken tämän yläpuolella näki sanat: syytön,
syytön, syytön.

"Kuka teistä nuhtelee minua synnistä?"

Näin hän, Kyllikki, ei voinut sanoa. Ja kuitenkin oli niin katkeran
katkeraa kärsiä syyttömästi.

Kello löi. Kyllikki havahtui ajatuksistaan, lopetti tuntinsa ja laski
lapset kotiin.

Hän oli keittiössä koettaen pakottaa itseään syömään edes vähäsen,
kun hän odottamatta kuuli kolinaa eteisestä.

Hän nousi katsomaan, oliko ehkä joku pojista vielä koulussa. Kun hän
avasi oven etehiseen, ripusti mies paraikaa takkiaan naulaan. Se oli
Erkki. Kyllikkiä huimasi. Ilo oli iskenyt häneen kuin salama. Hän
tapaili ovenpieltä. -- Erkki, sanoi hän, Erkki! -- Hänen huulensa
olivat valkeat ja hän vapisi.

-- Näinkö, -- tällaisenako sinä Kyllikki otat vastaan? -- Erkin otsa
oli pilvessä. Hänen katseensa oli synkkä ja syyttävä.

-- Erkki, sammalsi Kyllikki uudelleen.

-- Niin, Erkki minä olen, juuri se Erkki, jota et odottanut etkä
toivonutkaan tulevaksi. Ja tahdotko tietää miksi olen täällä?
Äitini on hyvin sairas, minä matkustan kotiin. Mutta minun täytyi
tehdä tämä mutka. Sinä et ole kirjoittanut paljon, Kyllikki, ja kun
olet kirjoittanut et ole kertonut olostasi ja elämästäsi täällä.
Siitä puhui minulle eräs maanmittari täältäpäin. Sinä olit johtanut
laulua hänen häissään. Sen hän ensimmäiseksi kertoi. Ja siitä
innostuin kysymään enemmänkin. -- Mittari nauroi. Ihastuneita olivat
kaikki. Helkkarin nätti tyttö olikin. Mutta aika lintu. Siihen
johtopäätökseen olivat paikkakuntalaiset tulleet. -- Minä lupasin
nujertaa häneltä niskat, mutta hän vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä,
että olin yksi onkeen tarttuneista.

-- Erkki, sinä olit valmis uskomaan, -- sinäkin! Ja heti? -- Se
sanottiin vaivalla.

-- En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut
kotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi
sinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?

-- Oliko se Kyösti Korkela? -- Kyllikki puristi ovenpieltä niin että
sormenpäät valkenivat.

-- Kyllikki, hyvästi! -- Erkki viskasi takin päälleen. Mutta
kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

-- Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet
leikkinyt? Sano voitko? -- Se tuli kuin hätähuuto.

Kyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli
kuin mielettömän naurua.

-- Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?

-- Ei mitään. -- Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui
siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni
huoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.

Hevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. --
Kyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin
näkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei
katsonut.

Reki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois
ikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli
hänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.



Taakka nostetaan pois.


Kun korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa, pantiin tuomio toimeen.
Pastorska ja Martta Siivonen toimittivat heille annetun tehtävän.
Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta toimittivat asiasta tietoa
pitkin pitäjätä. Tieto toimitettiin kullekin siinä muodossa kuin
parhaimmaksi nähtiin. Toisille huomautettiin, että Vaaramäen
opettajalla oli heikkoutensa kuten kaikilla. Sentähden oli paras,
etteivät lapset ottaneet kovin paljon esimerkkiä hänestä, niin etevä
kuin hän olikin. Toisille valitettiin että esikuvaksi velvoittavaan
virkaan oli valittu henkilö, jonka syntyperäkin viittasi
epäilyttäviin taipumuksiin, jotka jo olivat pistäneet esiin.

Pappilalaisten ja Suvisuojan neidin suhteen oli asia pulmallinen.
Se olisi oikeastaan ollut heiltä salattava. Mutta sekään ei käynyt
päinsä. Tietoon se kuitenkin tuli. Siksi oli tieto taidolla
toimitettava perille.

Pastori otti asian puheeksi pappilassa. Veljellisesti
keskustellessaan rovastin kanssa hän kertoi, että hänen ikäväkseen
oli täytynyt varoittaa neiti Vaarantausta. Tämä otti opettajatoimensa
hyvin kevyesti, kyläili suorastaan sopimattoman usein eikä muutenkaan
käyttäytynyt kuten opettajan sopi.

Rovastin otsa meni ryppyyn. Hän tahtoi tietää montako tuntia neiti
Vaarantaus kyläilyjensä tähden oli laiminlyönyt. Ja kun ei pastori
sitä tietänyt, ei rovasti vanhana johtokunnan esimiehenä ymmärtänyt
mitä oikeutta johtokunnalla oli puuttua siihen miten opettaja käytti
loma-aikansa.

-- Eikö silloinkaan vaikka hän käyttäisi sitä loukkaavalla ja
sopimattomalla tavalla?

-- Onko jotain sopimatonta tapahtunut?

Pastori tapaili sanoja. Sopimattomuudessakin oli eri asteita. Pastori
puolestaan piti kuria parempana kasvattajana kuin leväperäisyyttä.

Rovasti astuskeli kiivaasti lattiata pitkin. Sitten hän vetäisi
muutamia pitkiä haikuja piipustaan ja puraisi imuketta. Se tiesi
sitä, että hän oli harmistunut.

-- Tänään me lähdemme kansakoululle, hän sanoi vaimolleen samassa kun
pastorin reki pyörähti pihasta.

-- Sitäkö varten, että se lapsi raukka saisi entistä enemmän harmia
meistä. Kateus on kaiken tämän juurena. Ei anneta sille yllykettä.

-- Nuori ihminen, -- ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen?
Minun käy häntä kovin sääli.

-- Ettäkö ei minun käy?

Rovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu
kansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.

Suvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden
päätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain
vihiä siitä.

Samana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään
kansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän
tahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.

Etehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti
peräytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki
Vaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun
iltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut
häntä iloa raikuvalla laulullaan.

Kuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja
tummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne
olivat surun mustareunaisia tiedonantajia.

-- Onko -- onko laululintumme sairastellut? -- Neiti Alm tunsi ettei
äänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. -- Minä jo
rupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.

-- Ei sitä aina jaksa laulaa, -- ei aina seurustellakaan.

-- Tulin ehkä sopimattomasti?

-- Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. -- Kyllikin ääni
värähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen.
Lasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se
eteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.

-- Jollei nyt sovellu --? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.

-- Kiitoksia, minä en _voi_ pyytää sisälle.

Suvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden
silmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän
oli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.

Pitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin.
Hän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia
ja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen,
jonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva
katseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? -- Ja
sisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä
nuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.

Vaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen
opettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla
kuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään.
Häntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja
luottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden
alta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.

Ainoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin
koti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse
kirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja "opettaja" astui sisään.
Eikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin
Siljan vuoteen vieressä.

Anninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti
olevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada
päällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin
matkaa riitti hänellä iloista puhetta, -- enimmäkseen Siljasta ja
niistä lahjoista, joita tämä oli saanut "opettajalta". Silja oli
niin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit
raamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän
ei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka
opettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän
puhutteli sitä välistä "kissaksi", kun se oli pehmeä kuin kissan
selkä, toiste hyväili ja nimitti "Annin opettajaksi".

Kerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti
tarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta
pihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: -- Ai, ai miten huonoksi opettaja
on mennyt, -- melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän
Siljamme.

Kyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän
viime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat
silmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin
painetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä
mennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua
hänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?

-- Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä
aina saada jotain painumaan, -- teille ja minulle mieliksi, -- mutta
vaivaloista se on.

-- Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.

-- Kyllä taitaa lähtö pian tulla. -- Äiti pyyhki silmiään. --
Pääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.

Niin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun
unettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä
vuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena
tulisikaan, -- ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin
lopussa ja lupa oli niin toivottu.

Aune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi
luokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka
tuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja
huvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt
mieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin
asia havaittiin pahaksi.

Kyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas
kuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.

Se oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä
varten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen
lempeän, auttavan katseen kautta, joka -- --

Kyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli
herätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja
odottava elämäntyö!

-- Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun.
-- Kaikki ovat jättäneet minut.

-- Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.

-- Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.

-- Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun
rakkaudestani?

-- Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja
vielä vähemmin parempaan.

-- Minä annan sen elämän _lahjana_.

Kyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut
muotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi
hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen
kyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi
häntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän
levolliseen uneen.

Virkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja
iltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan
juoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.

-- Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.

-- Kuka? -- Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.

-- Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, -- kaukaa tullut.

Hyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. -- Kyllikki nousi pitkin
harppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.

Kun hän ojensi kätensä avatakseen oven, vetäistiin se sisältäpäin
äkkiä auki. Häneltä pääsi ilonhuudahdus. Sitten purkautuivat
kuukausien kuluessa kerääntyneet kyyneleet ystävän sylissä.

       *       *       *       *       *

Aune Kanerva askarteli yksin iltahämärissä Kyllikin keittiössä.
Oli pääsiäispäivän aatto. Ystävät olivat aikaisemmin iloinneet
illasta, jonka hiljaisuudessa saisivat viettää yhdessä, mutta heidän
syödessään päivällistä oli pikku Anni hengästyneenä ja silmät itkusta
turvonneena tullut juosten kotoaan. Hän tuli opettajaa hakemaan.
Silja teki lähtöä.

Häthätää viskasi Kyllikki takin päälleen, pyysi Aunea pitämään huolta
kodista ja lähti sitten juoksujalkaa Annin matkassa. Mutta siitä oli
jo neljättä tuntia eikä Kyllikkiä vielä kuulunut kotiin.

Aune haki puita keittiöstä ja teki valkeata kamarin uuniin. Oltiin
huhtikuun puolivälissä ja maa oli jo paikoittain sulana, mutta ilmat
olivat olleet kylmiä ja jäädyttävä viima puhalteli.

Kunpa vain Kyllikki ei vilustuisi! Hän oli niin kovin heikko nykyään,
ja kiireessä hän oli ottanut vain vähän vaatetta päälleen.

Ja kunpa Erkki pian joko tulisi tai kirjoittaisi! Kyllikin ja hänen
välinsä olivat ensin saatavat selviksi, sitten totuus tulisi ilmi
muissakin asioissa. Ja pian kai tuo tärkein kohta selviäisikin. Aune
oli vakuutettu siitä, sillä jo ensimmäisenä päivänä Vaaramäellä hän
oli kirjoittanut Erkille. Aune vilkaisi uudelleen pihalle nähdäkseen,
eikö Kyllikkiä jo kuulunut. Silloin hän huomasi hienon vieraan neidin
astuvan portista sisään. -- Suvisuojan neiti -- iski Aunen mieleen.

Hän kiiruhti etehiseen, kertoi missä Kyllikki oli ja tiedusteli oliko
vieraalla asiaa, jota hän, Kyllikin ystävä, voisi toimittaa.

Suvisuojan neiti ihastui. Hän puristi kaksin käsin Aunen kättä. Oli
todella aika ystävän tulla tähän taloon. Täällä sellaista tarvittiin.

-- Eikö neiti käy sisään? -- Aune kääntyi kutsuvasti vierashuoneeseen
päin. Mutta Suvisuojan neiti pudisti päätään. Hän oli vain tullut
tuomaan pientä pääsiäiskakkua, jonka hän itse oli leiponut. Ja sitten
hän tahtoi saada sanotuksi Kyllikille, että kyllä tällä oli ystäviä,
joskin he pysyttelivät poissa juuri siksi että olivat ystäviä. Sydän
entistä keveämpänä Aune saattoi vieraansa portille. Sitten hän itse
kääntyi sinne päin, mistä odotti Kyllikkiä tulevaksi.

Kyllikki kulki sillävälin hitain askelin kotiinpäin. Hän palasi
kuolinvuoteen äärestä, ja koko hänen olemuksensa oli sen
pyhyystunteen läpitunkema, joka valtaa ihmisen, ajallisuuden verhon
kohotessa ja sielun siirtyessä rajan toiselle puolelle.

Hän oli vain kerran ennen nähnyt kuolemaa läheltä. Ja se kerta oli
jättänyt kammottavan muiston. Siinä kuoleva vanhus tarrautui elämään
kuin hukkuva pelastusköyteen, ja kun kuolema kaikesta huolimatta
lähestyi, taisteli hän vastaan kuin teuraaksi vietävä eläin.

Mutta nyt, miten suloiselta olikaan kuolema näyttänyt -- Niin on
meidän tupamme kuin taivaan enkeleitä täynnä, sanoi äiti, vaikka
kyyneleet valuivat poskille ja käsi kuivasi tuskan hikeä Siljan
otsalta.

Siljan tuskat olivat suuret. Henkeä ahdisti ja kyssä tuntui
tukehduttavan raskaalta. Mutta kesken tuskien hänen läpikuultavat
kasvonsa loistivat kuin korkeamman valon kirkastamina. -- Suuret
kauniit enkelit nostavat Siljan syliinsä, hän riemuitsi. Ja kun
hengenahdistus kävi vaikeaksi, painuivat kädet ristiin ja Kyllikki
kuuli hänen hiljaa kuiskaavan: rakas Jeesus ota pois tämä kyssä!

Kyllikin sisin värähti. Hänestä tuntui kuin Silja ja hän olisivat
olleet samassa asemassa. Hänelläkin oli oma kyssänsä, taakka, joka
syntymästä saakka kuului hänelle ja josta oli mahdoton päästä eroon.

Mutta kun pääsisi noin kuin Silja! Kun sydän täynnä lapsellista iloa
eloon siirtymisestä tulisi korjatuksi täältä taakkojen maasta!

Hänen kätensä painuivat ristiin, katse kohosi illan kelmeälle
taivaalle ja melkein tietämättä mitä hän teki hän painui tien
varrelle sulana olevalle mättäälle.

-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä ajattelet! -- Aune tuli tienmutkassa
näkyviin.

Kyllikki kavahti säikähtyneenä pystyyn ja koetti puolustaa itseään
sillä, ett'ei hän kauan ollut istunut siinä, oli vain painunut siihen
hetkeksi, kun niin väsytti.

Aune kiidätti häntä puolijuoksua kotiin, kertoi Suvisuojan neidin
käynnistä ja koetti jouduttaa Kyllikkiä vuoteeseen.

Hän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin.
Mutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki
oli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi
Kyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja
mennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä
kaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut
eikä tarkoittanut mitään pahaa.

-- Ole rauhallinen, Kyllikki! -- Aune koetti väkipakolla pitää
ystäväänsä vuoteessa. -- Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä
selviävät.

-- Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. -- Erkki
ei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. -- Mutta oma syyni, kun
pistin hänet pimeään arestiin!

Saatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli
vaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan
hevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli
silloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri
yleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin
huolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa
tapauksissa paljon.

-- Nuoruus ja elämän halu! -- Aune hymähti katkerasti. Jos taudin
meno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa
olivat kumpikin loppuneet.

Ja mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai
siksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?

Eikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?

-- Aune, -- Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, -- luuletko että
voisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.

-- Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet
voimistunut?

-- Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.

Suvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä
osanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita
kohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren
elämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa
puolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut
esimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys
todella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa
sekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman
virkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin
käsiksi?

Itsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.

Hän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut
leimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä
viime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?

-- Hyvä rovasti! -- Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. --
Kuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä
minulle.

-- Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin
muiden. -- Rovastin käsi vapisi.

Kyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten
hän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen
kuullen sanoa sanottavansa.

Kuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin
kasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.

-- Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen
sopimattomasta käytöksestä? -- Se sanottiin vaivalla. -- Yksityisesti
on minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. --
Kuolevaahan uskotaan, eikö niin?

Rovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.

-- Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen
mistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä
on paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. -- Kyllikki nyökkäsi katse
kiinnitettynä tauluunsa. -- Sentähden minä en enää ole katkeralla
mielellä. Sanokaa se heille.

-- Ehkä saatte itse puhua siitä. -- Rovasti laski isällisen hellästi
kätensä sairaan pään päälle. -- Soisin sitä oppilaittennekin tähden.

Se sana täytti maljan liian täydeksi. Se oli kaikkein kipeimmän
haavan uudelleen auki repimistä. Erkin suhteen saattoi Kyllikki
toivoa asioiden selviämistä. Panettelua oli hän omasta puolestaan
valmis kantamaan. Mutta hänen työnsä oli tuhottu, hänen kaunis
elämäntyönsä.

Kyllikki itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Rovasti nousi
hätääntyneenä, otti vesilasin pöydältä ja koetti tarjota Kyllikille.
Mutta Aunen kiiruhtaessa apuun hiipi rovasti hiljaa koulusaliin.
Täällä hän kiivaasti alkoi kulkea edestakaisin lattiata pitkin. Hänen
otsansa oli rypyssä, ja sisimmässään piti hän ankaran nuhdesaarnan
seurakuntansa juoruaville suunsoittajille. Salamurhaajia he olivat,
totisesti salamurhaajia.

Mutta kesken nuhdesaarnan nousi rovastin käsi tuontuostakin silmille.
Hän ajatteli kaunista, kesken katkeavaa elämäntyötä, jota iloisin
toivein ja hyvällä tahdolla oli alotettu. Hän ajatteli orpoa, joka
yksin oli kärsinyt ja taistellut. Kyllikin ijässä rovastin oma
tytär oli korjattu täältä. Mutta hän kuoli äidin syliin, käsivarsi
isän kaulalla. Täällä makasi isätön, äiditön nuori tyttö, jolta
armottomasti oli tuhottu elämä ja onni.

Rovasti näki samassa Aune Kanervan välihuoneen läpi pistäytyvän
keittiöön. Hän päätti siitä Kyllikin rauhoittuneen ja aikoi palata
sairaan luokse. Mutta hänen astuessaan kynnykselle hän näki Hilma
Heposen raottavan huoneen toisella puolella olevaa ovea. Ja Kyllikki,
joka makasi selin rovastiin, viittasi Hilmaa luokseen.

-- Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa.

-- Sinä Kyllikki pyydät minulta anteeksi!

-- Niin, -- Kyllikki korottihe puoleksi istualleen ja tumma puna
lehahti ponnistuksesta hänen poskilleen. -- En minä pyydä anteeksi
sitä entistä. Ei toisen sydän ole toisen vallassa. Mutta minä
olen ollut katkera sinulle, ja sitä minä kadun. -- Ja sitte minä
leikittelin, -- silloin seminaarissa. Minä en ajatellut muuta kuin
hetken hauskuutta. -- Se on nyt kiertynyt eteen itselleni.

-- Kyllikki, Kyllikki, älä puhu niin paljon, Aune hätäili. --
Mielenliikutus ja puhuminen rasittavat sinua.

Mutta Aunen varoitukset olivat turhat. Kyllikin täytyi kerrankin
saada puhua. Tietoisuus siitä, missä hän oli rikkonut, oli raskaasti
painanut häntä. Hän olisi tahtonut saada sanotuksi kaikille nuorille,
kuinka raskaasti pienetkin erheet kostautuvat elämässä. Eikä
sitäpaitsi voinut sanoa pieneksi sitä, että leikitteli sen tunteen
kanssa, joka oli elämän suurin ja pyhin.

Kyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana
seuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin
virkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin
käänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?

-- Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen
Kyllikin kättä omassaan. -- Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni
itseäni siitä.

-- Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä
sinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se
nyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa
sitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset
hyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!

Hilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi
kysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai
pakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän
innostuksen valtaamana.

-- Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, -- sai Hilma
nyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.

-- Ei, ei, -- älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee
elämä.

Kävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä,
koetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen
korahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.

Sydän oli lakannut sykkimästä.

       *       *       *       *       *

Aune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi
tekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi
kokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin
rinnalle.

-- Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me
sanomme? -- Vanhan rovastin ääni vapisi.

Siltalan Miina ja pikku Anni itkivät ääneen ovensuussa.

Silloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi
ne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli
saapunut.

Hän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä
temmattiin auki.

-- Myöhään, myöhään! -- Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen
samassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. -- Hän ei
nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma,
pohjaton surunsa.

Hiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi
kansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän
Erkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.

-- Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.

Erkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen
omaansa nostaen hänet koholle.

-- Minä, minä olen surmannut hänet! -- Erkki vaikeroi kuin lapsi.

-- Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.

-- Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen
päätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei
hän, en minäkään.

-- Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa
itseään silloin, kun olisi pitänyt.

-- Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!

Hän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan
rovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.

-- Sure, mutta sure niinkuin hän! --

Vanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. -- Katso rauhan ilmettä hänen
kasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, -- sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä
korjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.



He toivat kukkia.


Suopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli
tuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt
kaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta.
Elämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu,
joka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.

Monessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä.
Suuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia.
Kaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet
nuoresta opettajasta.

Sandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin
tällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia
Ruusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä
seppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti
asian huolekseen.

Hän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen
Hilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin
kuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein
yksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät
ajat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä
sydän-ystäviä.

Kun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän
Hilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.

Sandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä
pitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä,
sillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan
poikki vastaan.

Hilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli
kansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli
koko tämä matka.

Martta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa
huoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli
arka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.

-- Täti, -- Kyllikki on kuollut.

-- Minä tiedän sen.

-- Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se
on toimitettava. -- Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se
mies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. -- Eikä
Kyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa
pitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.

Martta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri
hänen kasvoillaan nousi ja laski.

-- Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra
Holppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia.
Sentähden tahdoimme saada hänet syrjään. -- Ennenkuin Kyllikki
suostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän
kanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit
jo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä
Eemelistä että teistä kaikista.

-- Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, -- tämä joka niin on repinyt ja
raadellut!

Martta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti
mielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.

-- Täti, vielä yksi vaikea asia! -- Minä tulin pyytämään laulua
Kyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä
haudalle.

Silloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että
Hilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.

-- Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!

-- Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua.
Itku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. -- Enhän sitä
aikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen.
Minulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että
muita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli
hänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos
nyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?

-- Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten
huonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli.
Moninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.

Silloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.

-- Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, -- ja rakastinkin
jo, hän nyyhkytti. --

Hän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua
elämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen
sitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.

Pappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin
hiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet
paljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti
syytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan
ennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa
hiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.

Rovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän
sitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän
kiinnitti suuria, valkeita liljoja.

Rovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen
ja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa
seurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat
syyllisinä.

Iltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan
katse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä.
Hän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun
sai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin
irtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että
Kyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä
mahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.

Muutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan
koolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat
laskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä
johtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa.
Lisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli
tapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä
katkerassa ja halpamaisessa mielessä.

Pastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin
kukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden
katkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta
jatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita.
Hän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.

-- Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja
pyyhki silmiään.

-- Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.

Silloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli
painunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti
ehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin
oli sanonut.

-- En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta
omasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä
eikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä
pannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.

Pastorskalle tuli kova kiire hätistää ovesta kurkistelevat lapset
takaisin lastenkamariin. Pastorin ajatukset luiskahtivat hetkeksi
johonkin toisille tuntemattomaan asiaan. Vasta hetken kuluttua hän
muisti puheenjohtajantoimensa, napautti kynänpäällä pöytään ja kysyi,
oliko muistorahaston perustaminen päätetty.

-- Päätetty, vahvistivat muut. Yli-kylän Riikka yksin ei saanut
itkultaan mitään sanotuksi. Sininen huivi vedettynä silmille hän
itki, ei vain surusta ja kaipauksesta, vaan ilonkin kyyneleitä
Jumalan suurista töistä ihmisten sydämissä.

Kyllikin hautaus oli määrätty vapunpäiväksi, jolloin kaikilla
kouluilla oli lupa.

Vaikka Vaaramäeltä oli toista penikulmaa kirkolle, oli jo sinnekin
kokoontunut lukuisa saattajien joukko. Muutamat tulivat "katsomaan
kaunista kuollutta," toiset saattamaan opettajaa "kunnialla hautaan".
Toiset tulivat kaipuunsa pakottamina.

Kansakoulun pihamaalla ei näkynyt mitään tavanmukaista kuusiaitausta.
Koulurakennus ei muutenkaan näyttänyt kuolintalolta. Kaikki oli
vain kaunistettua kuin suureksi juhlaksi. Viime päivien lämmin
auringonpaiste oli tehnyt ihmeitä. Lasten lakaisemalla pihamaalla oli
se nostanut vaaleanvihertävää nurmea. Koivutkin olivat saaneet pienen
pieniä hiirenkorvia ja tuulenhengessä kepeästi keinuvia, kellahtavan
vihreitä kukkia. Kuusivanhuskin työnteli ilmoille vaaleita,
mehevänvihreitä neulasia.

Kuusen alla seisovassa aitassa oli Kyllikille valmistettu leposija.
Erkin ollessa noutamassa arkkua lähimmältä asemalta olivat Aune, Anni
ja Annin äiti pukeneet aitan. Ulkoapäin oli se nuorten havupuitten
peittämä. Sisäpuoleiset seinät olivat kokonaan kuustenoksien
ja niitten väliin pistettyjen valkoisten kukkien peitossa.
Sisäänkäytävän yläpuolelle oli Aune viheriällä värillä valkealle
pohjalle maalannut sanat: "Hän elää."

Kyllikin maja oli pyhäkkö, jossa arkiset ajatukset riisuttiin
mielestä. Kävijä toisensa jälkeen poistui sieltä painunein päin ja
hartaus sydämessä. Lasten laulaessa kannettiin arkku rattaille.
Sekä hevosella ajavat että jalan kulkijat järjestyivät, ja sitten
lähdettiin matkalle.

Aune ja Erkki ajoivat lähinnä arkkua. He istuivat vaieten toistensa
rinnalla. Ainoastaan kerran, kun auringonsäteet aivan kuin hyväillen
karkeloivat arkun kannella, kuiskasi Aune hiljaa: -- Katso kuinka
kauniisti hänen valkea arkkunsa loistaa.

Mutta ne sanat iskivät keskelle verisintä haavaa.

-- Se on se morsiuspuku, jonka minä hänelle hankin.

Sanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen
toistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.

Aunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen
Erkin kättä kuiskasi: Hän elää.

Aune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin
kookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä
arkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään
Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta,
komeata seppelettä "rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta."

Kaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että
Kyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä
Suopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.

Ruumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja
rovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli
sitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta
sanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt
kotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on
uudet mielet ja uudet kielet.

Kun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja
nyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta
koivusta kevään leivonen ylös pilviin.

Helmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä
hiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat.
Luonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen
kummulla.

Eemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että
lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut
laulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:

    "Valkeus jälkeen synkeyden,
    Onnea jälkeen kyynelten."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lyhyt tarina nuoresta tytöstä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.