Title: Nenä
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nenä" ***


NENÄ

Kirj.

Nikolai Gogol


Suomennos,



Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama,
1883.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



I.


Huhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus.
Kotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkin
varhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänen
sukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuin
saippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: "myöskin lasketaan
verta". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahville
harras vaimonsa -- arvoisa rouva -- otti juuri uunista paistuneita
leipiä.

"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan", sanoi
Ivan Jakovlevits. "Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulin
kanssa." (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, mutta
hän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, sillä
Praskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)

"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole",
ajatteli vaimo itsekseen, "jääpihän minulle kahvia sen enemmän", ja
heitti yhden leivän pöydälle.

Säädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli,
hännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivälle
suoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesi
totisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteen
puoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa -- ja kummastuksekseen huomaa
jotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koetti
sormellaan: "Sitkeätä!" sanot hän itsekseen. "Mitähän tuo lienee?" Hän
pisti sormensa, veti ulos -- nenä! -- -- Ivan Jakovlevits laski
kätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: "nenä, totta tosiaan!"
Näyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille.
Tämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänen
vaimonsa valloitti.

"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?" tiuskasi tämä vimmoissaan.
"Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olen
kuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskin
kärsittävällä ahneudella."

Ivan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän oli
tullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuin
kollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli joka
sunnuntaina ja keskiviikkona.

"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään ja
asetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minä
sitten sen korjaan."

"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa olla
leikatun nenän?... Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaan
hivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan,
heittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessa
vastata?... Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minä
tietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!"

Ivan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli
-- eikä tiennyt mitä ajatella.

"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt", mutisi hän viimein
kaapaisten kädellään korvantaustaa, "lienenkö minä ollut humalassa, vai
enkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, että
tässä on jotain tavatonta. Sillä leipä -- siinä ei mitään sen
kummempaa, vaan nenä -- siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!"
Ivan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltä
nenän, todistaa hänet syylliseksi, saattoi miehen aivot sekasin, hänen
silmiinsä haamoitti jo somasti hopealla koristettu kaulus, miekka... ja
hän vapisi kiireestä kantapäähän. Vihdoin viimeinkin sai hän käsiinsä
alusvaatteensa, saappaansa, puki ylleen kaiken tuon "joutavan" ja
Praskovja Osipovnan tuskastuttavien saarnojen saattamana läksi kadulle
riepuun kääritty nenä kourassa.

Hän tahtoi pistää sen jonnekkin kenenkään huomaamatta: joko portin
patsaan juurelle tahi jollain tapaa muka vahingossa pudottaa sen
kadulle, samalla suikahtaen itse syrjäkadulle. Kaikeksi onnettomuudeksi
sattui vastaan tulemaan joku tuttava, kysellen: "Minne menet?" tahi
"Kenen partaa näin varhain ajelemaan?" niin ett'ei Ivan Jakovlevits
mitenkään saanut sopivaa hetkeä. Jopa hän kerran pudottikin nenän
maahan, mutta kaukaa jo osoitti eräs vartija kepillään hänelle,
älähtäen: "Nosta ylös, sinä pudotit jotain!" ja Ivan Jakovlevitsin
täytyi kuin täytyikin nostaa nenä maasta ja pistää uudestaan taskuunsa.
Hän vaipui yhä suurempaan epätoivoon, koska ihmisiä rupesi yhä enemmän
vilisemään kadulla sen mukaan kuin makasinit ja puodit avattiin.

Hän päätti mennä Iisakin sillalle tuumaellen eikö hänen sieltä
onnistuisi jollakin viekkaudella pudottaa se Nevaan... Mutta
ansaitsenpa moitetta siitä, etten tähän saakka ole virkkanut mitään
Ivan Jakovlevitsista, tuosta monessa suhteessa arvoisasta miehestä.

Ivan Jakovlevits oli, niinkuin kaikki jollaiset venäläiset
käsityöläiset, kauhea juoppo, ja vaikka hän ajelikin joka päivä muitten
leukoja, oli hänen omansa aina ajelematonna. Hännystakki oli hänellä
(Ivan Jakovlevits ei pitänyt koskaan yllään päällystakkia) kirjava,
toisin sanoen se kyllä oli musta, mutta täynnä tummankeltaisia ja
harmaita pilkkuja; kaulus kiiltävä; vaan kolmen napin sijalla rippuivat
ainoastaan rihmat. Ivan Jakovlevits oli oikea syynikkiläinen, ja kuu
kollegi-assessori Kovalev tapansa mukaan partaa ajeltaessa hänelle
sanoi: "Sinun kätesi, Ivan Jakovlevits, haisahtavat jollekin!" niin
Ivan Jakovlevits vastasi kysymykseen: "Millepä ne haisahtaisivat?" "En
tiedä, veikkonen, mutta haisevatpa vaan", sanoi kollegi-assessori, ja
Ivan Jakovlevits, nuuskaa otettuaan, saippuoitti häneltä palkaksi tästä
leuan ja ylähuulen, korvantaustan ja leuanaluksen, sanalla sanoen --
mistä häntä vaan halutti.

Olipa tämä arvoisa porvari jo Iisakin sillalla. Hän katsahti ensin
ympärilleen, kumartui käsipuun ylitse muka tirkistääkseen sillan alle
tokko siellä paljo kaloja uiskenteli, ja pudotti varovasti rievun nenän
kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin kymmenen puntaa olisi harteilta
vierähtänyt: Ivan Jakovlevits oikein naurahti. Sen sijaan, että olisi
virkamiesten leukoja mennyt ajelemaan, käänsi hän askeleensa
laitokseen, jonka oven päällä oli sanat: "Syötävää ja teetä",
pyytääkseen lasillisen totia, kun hän äkkiä hoksasi sillan päässä
seisovan, ylevän näköisen kvartaalin-tarkastajan [korkeampi
poliisivirkamies] leveine poskipartoineen, kolmikulmaisine hattuineen
ja miekkoineen. Hän jähmettyi; samassa tarkastaja viittasi hänelle
sormellaan ja lausui: "Tuleppas tänne, ystäväni!"

Ivan Jakovlevits tunsi puvun ja, otettuaan jo kauempana patalakin
päästään, astui varovasti hänen luokseen lausuen: "Olkaa terveenä,
teidän ylhäisyytenne!"

"Oi, ei tässä ole puhe, veikkonen, ylhäisyydestä -- sanoppas, mitä sinä
teit tuolla sillalla?"

"Jumal'avita, herra, kävin partoja ajelemassa ja katsahdin vaan,
juokseeko virta kovasti."

"Valehtelet, valehtelet! Etpä sillä pääse. Vastaappas vaan."

"Minä olen valmis ajelemaan teidän armollisuutenne partaa kahdesti,
vaikkapa kolmesti viikossa vastustelematta", vastasi Ivan Jakovlevits.

"Äläppäs nyt, veikkonen! Ne ovat loruja vaan. Minulla on kolme
parranajajaa ennestään, ja pitävätpä sitä suurena kunnianaankin. Mutta
sanoppas nyt vaan, mitä sinä siellä teit?"

Ivan Jakovlevits vaaleni... Tähän haihtui kokonaan tapausten juoksu
hämärään, eikä ole mitään tietoa siitä, kuinka sitten kävi.



II.


Kollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi
huuliltaan äänen örrr!... jonka hän aina teki herätessään, voimatta
itsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda
itselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää,
joka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi
kummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen
paikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi
pyyhinliinalla silmiänsä: "totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!"
Hän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän
nähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla!
Kollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään -- ei ole
nenää!... Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi
kiireimmiten ylipoliisimestarille.

Sillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä,
mitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja,
jotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata
niihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät
ovat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit... Tämä
Venäjä on kumminkin sellainen kummallinen maa, että jos sanot
jotain yhdestä kollegi-assessorista, niin kaikki kollegi-assessorit
Riiasta Kamtschatkaan saakka ottavat sen itseensä; se tietääkin
kaikista nimityksistä ja arvonimistä. Kovalev oli kaukaasialainen
kollegi-assessori. Hänellä oli tämä arvonimi ollut vasta kaksi vuotta;
sentähden hän ei voinut sitä hetkeksikään unhottaa; mutta lisätäkseen
kiitollisuuden tunnetta itseensä, hän ei koskaan kollegi-assessoriksi
itseään nimittänyt, vaan aina majuriksi.

"Kuuleppas eukkoseni", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla
muijan, jolla maniskoja oli kaupan, "tuleppas luokseni kotiini;
asuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri
Kovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa." Jos hän taas kohtasi
jonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen,
lisäten: "Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria."
Tämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria
majuriksi nimittämään.

Majuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla.
Hänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät.
Poskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä
läänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin
lääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla
miehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin
pelaavat "bostonia"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse
suoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku
karneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty:
keskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut
Pietariin asioille, suoraan sanoen -- etsimään itselleen sopivata
paikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin,
joll'ei -- tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä
majurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan
sillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa
myötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän
majurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä
sijassa tasaisen, sileän syvennyksen.

Ikäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen
täytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa
liinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi
verta. "Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla
mahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi", ajatteli hän, astuen
tahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut
ketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen;
muutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita;
pöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut
sanomalehdet. "No Jumalan kiitos, ei ole ketään", mutisi Kovalev,
"nytpä saapi tarkastella". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti:
"Piru vieköön, tämä on hävytöntä", lausui hän sylkäisten; "vaikkapa
edes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!"

Harmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten
tavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä.
Äkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen
kasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat
umpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra
virkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja
hämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli -- juuri hänen nenänsä!
Tämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä
kumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten
tahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä
todella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu,
pystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka
vyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli
valtioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri
aamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti
ajurille: "Annas tänne!" astui vaunuihin ja läksi.

Onneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä
hänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se
totta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli
hänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli
saanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi
eivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen
[oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja].
Hän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten
kasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli
kaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti
oli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa
niin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti
aprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta.
Vihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot
olivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin
ajatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.

"Kuinkahan minä lähenisin häntä?" arveli Kovalev. "Kaikesta --
virkanutusta, hatusta -- näkyy, että hän on valtioneuvos. Piru ties
miten tässä on tehtävä!"

Hän alkoi yskiä hänen takanaan; mutta nenä ei vaan muuttanut
hetkeksikään asentoansa.

"Armollinen herra", sanoi Kovalev sisällisesti pakoittaen itseään
rohkeuteen, "armollinen herra..."

"Mitä tahdotte?" sanoi nenä kääntyen.

"Minua kummastuttaa, armollinen herra... minusta näyttää. Teidän
pitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät... missä?...
Ajatelkaahan..."

"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte", lausui nenä.
"Selittäkää asianne!"

"Mitenkä minä hänelle selittäisin!" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten
itsensä, alkoi: "Tosin kyllä, minä... muuten, minä olen majuri.
Myönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku
tuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona
puhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun
ottaa huomioon, että... sitä paitsi, ollessani tuttava useissa
paikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja
muitten.... Päättäkää itse... minä en tiedä armollinen herra (tämän
sanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi... jos tämä
soveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin... Te voitte itse
ymmärtää..."

"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan", vastasi nenä. "Selittäkää
paremmin."

"Armollinen herra", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, "minä en
tiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni,
koko asia aivan selvä... Vai tahdotteko te...? Olettehan te -- minun
oma nenäni!"

Nenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.

"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten
meidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän
virkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen
säätyyn." Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.

Kovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan.
Silloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs
nainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään
solakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin
varrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä.
Heidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka
pitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.

Kovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen,
korjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen
kummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen,
joka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen
valkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa
tuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan
valkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta
äkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä.
Hänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja
kyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle,
sanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt
valtioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja
ettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä... Mutta nenää ei
enää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin
aamutervehdykselle.

Tämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui
hetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö
sattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli
töyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen
päällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa
väriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana
lakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo
edestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä
toisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei
hänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana
ja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin
vesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina
Anitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa
hovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä
sattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä,
joka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa
ottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut,
viittilöipi häntä kädellään luokseen.

"Piru vieköön!" mutisi Kovalev. "Vosikka hoi! Ajappas suoraan
poliisimestarille!"

Kovalev istuutui troskaan ja yhtämittaa huudahteli ajajalle: "Anna
luisua!"

"Onko poliisimestari kotona?" kysyi hän, astuttuaan etehiseen.

"Ei ole, herra", vastasi ovenvartija, "vast'ikään läksi hän kotoa."

"Sepä kaunista!"

"Niin", lisäsi ovenvartija, "ei siitä paljon aikaa ole, mutta mennythän
vaan onpi; jospa olisitte hiukkasta ennen tulleet, niin olisitte ehkä
tavanneet hänet kotona."

Ottamatta vaatetta kasvoiltaan, astui Kovalev takasin vosikalle ja
huudahti epätoivon äänellä: "Anna mennä!"

"Minne?" sanoi vosikka.

"Suoraan eteenpäin."

"Mitenkä suoraan eteenpäin? Tässä on käännös oikeaan tahi vasempaan?"

Tuo kysymys seisotti Kovalev'in ja pakoitti hänet taas ajattelemaan.
Oikeastaan olisi hänen nyt pitänyt muitta mutkitta kysyä neuvoa
järjestys-toimistosta, ei suinkaan sentähden, eikä sillä on
suoranaista tekemistä poliisin kanssa, vaan siitä syystä, että
sen toimet saattoivat olla paljoa nopeampia kuin muitten; suoraa
ajattelemattomuutta olisi ollut mennä etsimään korvausta sen paikan
esimiehiltä, jossa nenä näkyi palvelevan, sillä nenän omista sanoista
oli helppo päättää, ett'ei sille miehelle mikään pyhää ollut ja että
hän siellä voi valehdella samoin kuin hän valehteli vakuuttaessaan,
ett'ei hän ollut häntä koskaan nähnytkään.

Jopa Kovalev oli käskeä ajamaan järjestys-toimistoon, kun hänelle
johtui mieleen, että tuo lurjus, ilkiö, joka ensi kerran kohdatessa
käyttäytyi niin hävyttömällä tavalla, voisi käyttää aikaa hyödykseen ja
suilahtaa kaupungista -- ja silloin tulisivat kaikki etsimiset turhiksi
tahi kestäisivät -- Jumala sen estäköön -- ehkä kokonaisen kuukauden.
Vihdoin näytti ikäänkuin itse taivas olisi tullut hänelle avuksi. Hän
päätti lähteä suoraan sanomalehti-toimistoon ja ajoissa ilmoittaa hänen
ominaisuutensa, että kuka tahansa, joka nenän kohtaisi, heti paikalla
voisi hänet hänelle toimittaa, taikka ainakin ilmaista missä nenä
oleskeli. Niinpä hän nyt, tämän päätettyään, käski vosikan ajaa
sanomalehti-toimistoon, koko matkan yhtä mittaa kolhien häntä
nyrkillään selkään ja äännähdellen: "Pikemmin lurjus, pikemmin
tolvana!"

"Voi teitä, herra!" sanoi vosikka ravistaen päätään ja lyöden
ohjaksilla hevostaan, jolla oli yhtä pitkä karva kuin katurakilla.
Ruoska seisattui viimein ja Kovalev juoksi hengästyneenä pieneen
vastaanotto-huoneesen, jossa harmaapäinen virkamies, vanha hännystakki
yllä, silmälasit silmillä, istui pöydän takana ja kynä hampaissa luki
vasta tuotuja vaskitahoja. "Kuka täällä ottaa ilmoituksia vastaan",
huusi Kovalev, "hyvää huomenta!"

"Terve tullut", sanoi virkamies kohottaen hetkeksi silmänsä ja laskien
ne takasin vieretysten asetettuihin vaskiraharöykkiöihin.

"Minä tahdon painattaa..."

"Sallikaa, pyydän hiukan odottamaan", lausui virkamies, kirjoittaen
yhdellä kädellään numeroja paperille ja muuttaen vasemman käden
sormilla helmilaudassa kaksi helmeä vasemmalle. Lakeija nauhuksineen ja
puvussa, josta voi päättää hänen palvelevan jossain ylimysperheessä,
seisoi kirje kädessä pöydän luona ja rupesi näyttämään omaa
arvostelukykyään lausuen:

"Uskotteko, herra, ett'ei koira maksa kahdeksaa riunaa [10 kopekkaa],
se on minä en siitä maksaisi kahdeksaa rossaa [1/2 kopekkaa], mutta
kreivitär, Jumal'aut', rakastaa sitä -- senpätähden se, joka sen
löytää, saa sata ruplaa! Totta tosiaan, niin aivan kuin me tässä, ovat
ihmisten maut erilaiset; jos kerran olet koirien ihailija, niin pidäkin
jo jahtikoiraa tahi villuria; älä sääli viittä sataa, anna tuhat, että
sitten koira todellakin olisi hyvä."

Arvoisa virkamies kuunteli tuota arvokkaalla katsannolla, samalla aikaa
laskien lukua, montako kirjainta tuodussa lipussa oli. Huoneen seiniä
vasten seisoi kaupittelija: ämmiä ja dvornikkoja [talonvahti
kaupungissa] laput kourissa. Yksi sisälsi että palvelukseen päästetään
uljas kuski; toisessa -- vähän käytetyt vaunut, tuodut Parisista vuonna
1814; siellä kaksi palvelusta, henkiorja, 19-vuotias pesutyöyön
tottunut ja muihinkin toimiin kykenevä tyttö; käytettäväksi kelpaava
troska ilman toista notkurautaa; nuori, tulinen, harmaa, 17-vuotias
hevonen; Lontoosta tuotuja vereksiä nauriin ja retisan siemeniä; huvila
kaikkine mukavuuksineen: kaksi pilttoota hevosia varten ja paikka,
johon sopii istuttaa kaunis koivu- tahi tammi-metsä; siellä oli
ilmoitus niille, jotka haluavat ostaa vanhoja saappaanpohjia,
kehoituksella tulemaan huutokauppaan kello 8:sta 3:een aamua.

Huone, jossa tämä kirjava seura oli, ei suinkaan suuri ollut ja ilma
siinä oli hirveän raskas; kollegi-assessori Kovalev ei kumminkaan
voinut hajua tuntea, kun hänen kasvonsa peitossa olivat ja itse nenä
siihen aikaan, Jumal'ties, missä lienee ollutkaan.

"Hyvä herra, sallikaa minun kysyä... minulla on erittäin tärkeä asia",
sanoi hän viimein tuskastuen odotukseen.

"Heti paikalla, heti paikalla! Kaksi ruplaa neljäkymmentäkolme
kopekkaa! Kohta, kohta! Rupla kuusikymmentäneljä kopekkaa", jutteli
harmaasilmäinen herra, viskoen akoille ja dvornikoille vasten silmiä
heidän lappunsa: "Mitä teille on tarvis?" sanoi hän viimein kääntyen
Kovalev'iin.

"Minä pyydän...", sanoi Kovalev, "tapahtui hävyttömyys eli ilkityö --
minä en ole saanut tähän saakka selville. Minä pyydän vaan teitä
julkaisemaan, että se, joka toimittaa minulle tämän lurjuksen, saa
kohtuullisen palkkion."

"Sallikaa minun kysyä, mikä on nimenne?"

"Miksikä nimeäni? En minä sitä voi ilmaista. Minulla on paljo tuttavia.
Tschehtirev, valtioneuvoksen rouva, Palageja Grigorjevna Podtotschin,
staapiupseerin rouva... Annas kun saavat tietää, Jumala varjelkoon! Te
voitte vaan kirjoittaa kollegi-assessori tahi vielä paremmin: mies,
jolla on majurin arvo."

"No onko tuo karkulainen teidän henkiorjanne?"

"Mikä henkiorja! Eihän tuo mikään niin suuri ilkityö olisikaan! Minulla
pakeni -- nenä..."

"Hm! kummallinen nimi! Ja suurenko summan tuo Nenä teiltä varasti?"

"Nenä, se on... älkää te luulko... Nenä, minun oma nenäni katosi, eikä
ole mitään tietoa, minne. Itse piru tahtoi tehdä pilaa kanssani."

"Mitenkä se katosi? Minä en voi ymmärtää!"

"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin
kaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän
teitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä
pikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka
minä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään
pikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa -- eikä kukaan
huomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos
Tschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna,
staapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin
hyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin... Enhän minä voi
heille näyttäytyäkään."

Virkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä
huulistaan voi päättää.

"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle", sanoi
hän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.

"Kuinka? Mitenkä?"

"Siten -- lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa
kirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin... Muutenkin jo kuuluu
moitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia
valheita."

"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään
semmoista ole."

"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli
samallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt,
toi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi,
että oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen
kummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin
rahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista."

"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis
melkein sama, kuin itsestäni."

"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan."

"Mutta kun minulta todella katosi nenä!"

"Jos se katosi, niin on teidän kääntyminen lääkärin puoleen. Sanotaan,
että niitä on semmoisia, jotka voivat asettaa mimmoisen nenän tahansa.
Muuten minä huomaan, että te olette leikkisä mies ja teette mielellänne
seurassa pilaa."

"Minä kiroan teitä, niin totta kuin Jumala on pyhä! Koska tämä niin
pitkälle on mennyt, niin minä näytän teille."

"Älkää vaivatko itseänne!" jatkoi virkamies vetäen nuuskaa sieramiinsa,
"tahikka, joll'ei teille siitä vaivaa ole", lisäsi hän uteliaalla
liikahduksella, "niin kyllähän olisin halukas katsomaan."

Kollegi-assessori otti liinan kasvoiltaan.

"No totta toisen kerran, ihme ja kumma", lausui virkamies, "aivan
tasainen paikka, ihan kuin vastapaistettu kakkara. Niin uskomattoman
tasainen."

"No, rupeatteko nyt väittämään vastaan? Te näette itsekin, ett'ei saata
olla sitä sanomalehdessä julkaisematta. Minä tulen teille erittäin
kiitolliseksi, ja olen iloinen että tämä tapaus on saattanut minulle
onnen tutustua teihin." Niinkuin tuosta näkyy päätti majuri tällä
kertaa käyttää hiukan viekkauttakin.

"Helppohan tuo julaista olisi", sanoi virkamies, "mutta minä en näe
teille siitä mitään hyötyä olevan. Jos tahdotte, niin antakaa
semmoisen, jolla on terävä kynä, kertoa tämä, niinkuin harvinainen
luonnon-ilmiö ainakin, ja painattakaa se 'Pohjan Mehiläiseen' (nyt hän
otti vielä kerran nuuskaa) nuorison hyödyksi (hän pyyhki nenäänsä) tahi
muuten yleisön huviksi."

Kollegi-assessori vaipui täydelliseen toivottomuuteen. Hän käänsi
silmänsä alas sanomalehteen, jossa oli ilmoitus näytännöistä; jopa
hänen kasvonsa olivat valmiit hymyilemään, huomattuaan erään soman
näyttelijättären nimen, ja hänen kätensä meni jo taskuun saadakseen
tietää, oliko hänellä muassa sininen paperiraha [viisi ruplaa], sillä
staapiupseerien piti Kovalevin mielestä istua nojatuolissa; mutta
muisto nenästä pilasi kaikki.

Itse virkamiestäkin näkyi Kovalev'in tukala tila liikuttavan. Tahtoen
huojentaa edes jonkun verran hänen tuskaansa, piti hän sopivana
ilmaista osanottavaisuuttaan muutamilla sanoilla:

"Minun todellakin käy sääliksi, että teille tämmöinen onnettomuus on
tapahtunut. Ettekö tahdo ottaa nuuskaa rohkaistukseksi; tämä parantaa
päänsäryt ja lauhduttaa surulliset ajatukset; moneen muuhunkin tautiin
on tämä hyvää." Sen sanottuaan virkamies tarjosi Kovalev'ille
nuuskarasiasta, näpsästi asetettuaan hienon naisen kuvalla koristetun
kannen sen alle.

Tämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. "Minä en ymmärrä,
kuinka te tässä leikille sijaa löydätte", sanoi hän närkästyen, "ettekö
näe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru
vieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka
huonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia."

Tämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti
nyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.

Kovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös
venytti itseään ja haukotellen lausui! "Kas nytpä parin tunnin nukahdus
hyvää tekee!"

Eipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut
laisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten
suosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista.
"Kas sekös tavaraa", oli hänellä tapana sanoa, "eipä ole mitään sen
mukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu
aina, putoaa -- ei mene rikki."

Viskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei
päivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo
määränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori
saattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten
viisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan
temmata.

Hän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan
vasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut
suuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut
häntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen
virkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että
näytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski
ober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa.
Viskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että
hän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai
ainoastaan sanotuksi: "Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne
jälkeen ei voi mitään lisätä..." ja meni tiehensä.

Hän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä.
Surulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten
epäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän
nahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten
selällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan
paikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja
hän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: "Aina sinä, sika,
tyhyyksiin aikaasi kulutat!"

Ivan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla
häärien majurin kampsuja riisumaan.

Astuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena
kiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: "Jumalani,
Jumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi
käden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan
se on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se
kelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan
se sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka
olisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä
minkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle
rossaakaan!... Mutta eihän se voi olla mahdollista", lisäsi hän vähän
aprikoituaan, "mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole
mitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan
näyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan,
jolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu
siitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse."

Tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri
itseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen
uskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni
varovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä
ilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin,
huudahtaen: "Voi tuota ilettävää näköä!"

Tuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi,
hopealusikka, kello tahi muu sellainen esine -- mutta... kadota, ja
miksi? erittäinkin omassa kortteerissa!... Majuri Kovalev arveli,
harkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän
ei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka
tahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin
mielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva
kerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan
tyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita
lausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen
tarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva
kostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai
tähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut
otaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen
luonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa
keskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli
paikallaan -- sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi
hän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian
kiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko
tuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja
näyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa
keskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi,
että etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse
Ivankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen.
Ensi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen
tuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies
seisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.

Eipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului
tuntematon ääni ja sanat: "Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?"

"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä", sanoi Kovalev, hypäten
jaloilleen ja avaten oven.

Sisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta
eipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka
kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.

"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?"

"Olen kyllä."

"Se on löydetty nyt!"

"Mitä puhutte?" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän
katsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa
tarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista
vapiseva kynttelin valo heijasti. "Millä tavoin?"

"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän
istahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja
sitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että
minäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi
olivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä,
näetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen
sittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa
nenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe
liioin mitään."

Kovalev riemuitsi. "Missä hän on? Missä? Minä juoksen heti paikalla..."

"Älkää vaivatko itseänne. Minä tiesin, että hän on teille tarpeen ja
toin hänet muassani. Kummallisin seikka tässä on se, että kaikkeen on
syypää parturi Vosnesenskoi kadulta, joka nyt istuu lukon takana. Minä
jo kauan aikaa sitten huomasin hänet juopoksi ja varkaaksi, ja vielä
kaksi päivää sitten nyhtäsi hän eräästä puodista tusinan nappeja. Nenä
itse on ihan samallainen kuin se oli ennenkin." Tämän sanottuaan
tarkastaja työnsi kätensä taskuunsa ja veti sieltä esiin paperiin
käärityn nenän.

"Niin, hän se on!" huudahti Kovalev, "totta tosiaan, oma nenäni! Juokaa
kanssani tänään kupillinen teetä."

"Pitäisin sitä mitä suurimpana kunnianani, mutta en voi mitenkään,
sillä minun täytyy pistäytyä tuonne rangaistuslaitokseen... Hirveästi
ovat kaikkien ruokatavarain hinnat nousseet... Minulla on kotona
elätettävänä anoppi, se on, vaimoni äiti, ja lapset; vanhimmasta on
sangen suuret toiveet, erittäin viisas poika; mutta ei ole varoja
minkäänlaista korkeampaa kasvatusta varten..."

Kollegi-assessori jäi tarkastajan mentyä muutamaksi minutiksi aivan
hämmennyksiin ja hetken perästä tuskin sai näkö- ja tunto-aistinsa
takasin, ja tähän tilaan saattoi hänet odottamaton ilo. Hän otti
varovasti kadoksissa olleen nenän molempaan näppiinsä ja katseli sitä
vielä kerran tarkasti.

"Totta tosiaan, sama nenä!" puhui hän. "Tuossahan vasemmalla puolella
on tuo näpykkäkin, joka siihen eilen ilmaantui". Majuri milt'ei
naurahtanut ilosta.

Mutta maailmassa ei mikään ole pysyväistä, niinpä riemukin seuraavalla
minutilla ensimmäisen jälkeen jo oli laimeampi; kolmannella se jo
heikkoni koko lailla -- ja viimein -- huomaamatta haihtui sielun
tavalliseen tyyneyteen, niinkuin saari, jonka veteen pudotettu kivi
siihen muodostaa, vähitellen tasoittuu sileälle pinnalle. Kovalev
rupesi tuumailemaan ja hoksasi, ett'ei asia sillä ollutkaan tehty: nenä
on kyllä löydetty, mutta pitäähän se asettaa, sovittaa paikalleen.

"Mutta jos se ei pysykään siinä?"

Tämä kysymys saattoi majurin vaalenemaan.

Selittämättömän kauhun valtaamana hypähti hän pöydän ääreen ja nosti
eteensä peilin, ett'ei vahingossa asettaisi nenää väärälleen. Hänen
kätensä vapisivat. Varovasti, huolellisesti asetti hän nenän entiselle
paikalleen. Voi kauhua! Nenä ei pysykään kiinni!... Hän laski sen
suunsa eteen, lämmitteli sitä hengityksellään ja kohotti sen taasen
poskien väliselle tasaiselle paikalle; mutta nenä ei vaan juurru
kiinni.

"No, no siinä, pidä kiinni, hullu!" jutteli hän nenälle, vaan tämä oli
kuin puusta tehty ja putosi pöydälle mätkähdyksellä semmoisella, että
olisi luullut sitä korkkipalaseksi. Majurin naama vääristyi ikäänkuin
suonen vedosta. "Mutta eiköhän se juurru kiinni?" tuumaili hän kauhusta
vaaleana. Vaikka hän olisi kuinka monta kertaa asettanut sen omalle
paikalleen -- olivat hänen vaivansa turhat, niinkuin ennenkin.

Hän huusi Ivania ja lähetti hänet lääkäriä hakemaan, joka asui talon
paraimmassa kortteerissa, ensi kerroksessa. Tämä lääkäri oli
ulkomuodoltaan komea mies, hänellä oli jyhkeät, pikimustat poskiparrat,
nuori, terve rouva, söi aamulliseksi tuoreita omenia ja piti suutansa
tavattoman puhtaana, huuhdellen sitä joka aamu melkein kolme
neljännestä tuntia ja hivuttaen hampaitaan viidenlaisilla harjasilla.
Lääkäri tuli heti paikalla. Kysyttyään joko siitä oli pitkä aika kun
onnettomuus tapahtui, kohotti hän majuria leuasta ja antoi hänelle
keskisormellaan siihen paikkaan, jossa ennen nenä oli ollut,
näppäyksen, niin että majurin täytyi temmata päänsä taaksepäin
semmoisella voimalla, jotta se komahti seinään. Lääkäri sanoi, ett'ei
tuo merkinnyt mitään ja neuvottuaan majuria tulemaan vähän kauemmas
seinästä, käski hänen kääntää päänsä ensin oikealle ja koettaen sitä
paikkaa, jossa nenä ennen oli ollut, myhähti: "hm!" ja sitten käski
hänen kääntää päänsä vasemmalle ja päästi äänen "hm!" sekä lopuksi
antoi keskisormellaan näppäyksen, niin että majuri Kovalev tempasi
päänsä ikäänkuin hevonen, jolta tahdotaan hampaita katsoa. Tämmöisen
tutkimuksen tehtyään lääkäri ravisti päätään lausuen: "Ei, ei sovi.
Parempi on että jäätte nenättömäksi, sillä saattaa käydä vielä
pahemmin. Sen kyllä voi liittää siihen; vaikkapa liittäisin heti
paikalla; mutta minä vakuutan, että näin on paljoa parempi."

"Tämäpä hyvä! mitenkä minä nenättömäksi voin jäädä?" sanoi Kovalev.
"Pahemmaksi ei asia enää voi tulla, kuin se nyt on. Tämähän on piru
ties mitä! Minne voin näyttäytyä, tämmöisen irvinaaman kanssa? Minulla
on ylhäisiä tuttavia; tänä iltanakin minun pitää olla kahdessa talossa.
Minulla on paljo ystäviä: valtioneuvoksen rouva Tschehtirev,
Padtotschin, staapiupseerin rouva... vaikk'ei minulla hänelle viimeisen
tekonsa tähden muuta asiaa olekaan kuin poliisin kautta... Olkaa niin
hyvä", jatkoi Kovalev rukoilevalla äänellä, "eikö löydy keinoa?
Asettakaa jollakin tavalla se siihen kiinni; vaikk'ei niin hyvinkään,
kunhan vaan kestäisi, voinhan minä kädelläni suojella sitä
vaarallisissa tiloissa. Muuten minä en tanssikaan, että jollakin
varomattomalla liikkeellä voisin sitä vahingoittaa. Mitä
kiitollisuuteen tulee, teidän vaivojenne tähden, voitte olla varma,
että minkä minun varani myöten antavat..."

"Uskokaa", sanoi tohtori ei juuri kovalla, joll'ei vienollakaan,
äänellä hyvin sävyisästi ja lempeästi, "etten minä parantele sairaita
voiton tähden. Se on vasten minun tapaani ja mielipiteitäni. Totta on,
että minä otan vaivoistani jotain, mutta ainoastaan sentähden, ett'en
kiellollani ketään loukkaisi. Minä kyllä voin asettaa nenän paikalleen,
mutta minä vakuutan kunniani kautta, joll'ette sanaani usko, että asia
tulee siitä vaan pahemmaksi. Paljo parempi on, jos antautte luonnon
vaikutuksen alle. Peskää useammin itseänne kylmällä vedellä, ja minä
vakuutan, että te nenätönnä tulette olemaan yhtä terve, kuin jos teillä
nenä olisi. Nenän neuvon minä teitä taas pahemaan sprii-astiaan tahi,
vielä parempi, kaatamaan astiaan kaksi ruokalusikallista väkevää viinaa
ja kuumennettua etikkaa -- silloin voitte saada nenästänne melkoisen
rahasumman. Minä itse ostan sen, joll'ette liian paljo siitä vaadi."

"En, en! En missään tapauksessa myy sitä!" kiljasi epätoivoissaan
majuri Kovalev, "kadotkoon ennen!"

"No, suokaa anteeksi!" lausui tohtori kumartaen, "minä tahdoin olla
teitte hyödyksi... Mitäpä minä sille sitte voin! Ainakin näette hyvän
tahtoni." Tämän sanottuaan tohtori majesteetillisen näköisenä läksi
huoneesta. Kovalev ei eroittanut edes hänen kasvojaankaan ja, syvässä
tunnottomuudessa ollen, näki ainoastaan tohtorin mustan hännystakin
hihoista esiinpistävät, puhtaat ja lumivalkeat mansetit.

Seuraavana päivänä päätti hän ennen kanteen nostamista kirjoittaa
staapiupseerin rouvalle, eikö tämä suostuisi oikeuteen menemättä
korvaamaan hänelle hänen vahinkonsa. Kirjeen sisältö oli seuraava:

    Kunnioitettava rouva
        Aleksandra Grigorjevna!

    En voi ymmärtää Teidän kummallista menettelyänne. Olkaa varma
    siitä, että tällä käytöksellänne ette mitään voita, ettekä saa
    minua pakoitetuksi ottamaan vaimokseni tytärtänne. Uskokaa, että
    juttu minun nenästäni on kokonaan selville saatu samoin kuin
    sekin, että asia on pääasiassa Teidän toimeenpanemanne, eikä
    kenenkään muun. Sen äkkinäinen eroaminen oikeasta paikastaan,
    sen karkaaminen ja muutteleminen ensin virkamieheksi ja viimein
    alkuperäiseen muotoonsa, ei ole mitään muuta kuin seurauksia
    Teidän ja niitten toimeenpanemasta noitumisesta, jotka
    harjoittelevat niitä teidän mielestänne kunniallisia askareita.
    Minä puolestani pidän velvollisuutenani ilmoittaa Teille
    ajoissa, että jos ei mainitsemani nenä tänään vielä ole pantu
    omalle paikalleen, minä olen pakoitettu hakemaan lain suojaa
    ja puolustusta.

    Muuten täydellisestä kunnioituksesta Teihin on minulla kunnia
    olla

                                      nöyrin palvelijanne
                                        Platon Kovalev.

Vastaus:

    Kunnioitettava herra
        Platon Kusmits.

    Suuresti kummastelen teidän kirjettänne. Minä lausun suoraan,
    ett'en odottanut Teiltä tuommoisia epäkohteliaita moitteita.
    Minä vakuutan, ett'en ole koskaan tuota virkamiestä, josta
    puhutte, kotiini vastaanottanut, en sala- enkä julki puvussa.
    Onhan minun luonani tosin kyllä ollut Philip Ivanovits
    Potanschikov. Ja vaikka hän, käytökseltään siivo ja tiedoiltaan
    etevä ja oppinut mies, pyysi tyttäreni kättä, en minä koskaan ole
    hänelle antanut pienintäkään aihetta toivoon. Te mainitsette
    vielä jotain nenästä. Jos sillä tarkoitatte, että minä muka
    antaisin Teille pitkän nenän, se on, antaisin teille muodollisen
    kiellon, kummastuttaa minua, että Te siitä puhutte, vaikka
    tiedätte että minä aina olen ollut ihan vastaista mieltä, ja jos
    Te vielä nytkin kositte tytärtäni laillisella tavalla, olen
    valmis heti paikalla Teille mieliksi tekemään, jotta se
    todistaisi ainiaan elävintä myötätuntoisuuttani Teihin, ja
    siinä toivossa jään aina valmiiksi palvelijaksenne.

                                      Aleksandra Podtotschin.

"Ei", virkkoi Kovalev tämän kirjeen luettuaan, "hän on toden totta
viaton. Ei hän voi olla syyllinen. Kirje on kirjoitettu niin, ett'ei
sitä voi sillä tavoin syyllinen ja rikoksellinen kirjoittaa."
Kollegi-assessori oli tottunut semmoisiin asioihin, sillä hän oli
ollut lähetettynä useampia kertoja Kaukasoon tutkintoa pitämään.

"Mitenkä sitten, millä ihmeen tavalla tässä on käynyt? Piru itse tämän
yksin voi selittää!" sanoi hän viimein laskien kätensä alas.

Sillä välin levisi huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta koko
pääkaupunkiin ja tietysti, niinkuin tavallista, kaikellaisilla
lisäyksillä. Nytpä kaikkien huomio kääntyi tähän ihmeesen; vast'ikään
oli yleisö ollut kiintyneenä kokemuksiin magnetismin vaikutuksesta.
Sitä paitsi kertomus tanssivista tuoleista Konjuschennoi-kadun varrella
oli vielä vireänä muistissa; eipä siis ihme että pian ruvettiin
kertomaan kollegi-assessori Kovalev'in nenän tarkalleen kello kolme
käyskentelevän Nevskillä. Uteliaita kokoontui joka päivä joukottain.
Joku tiesi kertoa, että nenä oli muka Junker'in makasiinissa -- ja
Junkerin eteen ilmaantui semmoinen tungos ja ahdinko, että poliisin
täytyi ryhtyä asiaan. Eräs arvoisan näköinen poskiparrakas
keinottelija, joka tavallisesti teaterien edessä myyskenteli
kaikellaisia kuivia paistoksia, teetti varta vasten puusta mukavia,
kestäviä rahia, joille kehoitti uteliaita nousemaan, vaatien tuosta
ainoastaan kahdeksankymmentä kopekkaa. Eräs täysinpalvellut översti
läksi tahallaan tätä varten tavallista aikaisemmin liikkeelle kotoaan
ja tunkihe suurella vaivalla väkijoukon läpi; mutta suurimmaksi
kummastuksekseen näki makasiinin ikkunassa nenän sijassa tavallisen
villavaatteen ja kivipiirroksen sukkaaneulovasta tytöstä, jota puun
takaa katseli pienipartainen keikari liivit hajallaan, kuvan, joka jo
oli rippunut samalla paikalla enemmän kuin kymmenen vuotta.
Poiskääntyessään lausui hän harmissaan: "Kuinka rohjetaan tämmöisillä
tyhmyyksillä ja väärillä huhuilla hämmentää kansaa?" Sitten levisi
huhu, ett'ei majuri Kovalev'in nenä kävellytkään Nevskillä, vaan
Taurian puutarhassa, että hän muka jo aikaa sitten oli siellä
ollut, että Hosrev-Mirfa, siellä asuessaan, oli ihmetellyt tätä
luonnonleikkiä. Muutamat Kirurgian Akademian ylioppilaat läksivät
sinne. Eräs ylhäinen, arvoisa rouva pyysi erityisellä kirjeellä
puutarhan hoitajaa näyttämään hänen lapsilleen tätä harvinaista
ilmiötä, jos mahdollista opettavaisten ja nuorisolle hyödyllisten
selitysten kanssa.

Näihin juttuihin olivat erittäin mieltyneet kaikki nuo maalliset
näytelmäin jokapäiväiset ihailijat, joitten mielitekona on naisten
aivojen sekoittaminen, sillä siihen aikaan näkyvät nämä kokonaan
menettäneen puolustus-kykynsä. Suuri osa arvokkaita, yhteisen hyvän
harrastajoita olivat kovasti pahoillaan. Eräs herra ei sanonut
ymmärtävänsä, kuinka nykyisenä sivistyneenä aikakautena tuommoiset
tyhmät valheet voivat levitä ja lausui kummastelevansa, kuinka
hallitus ei käännä niihin huomiotansa. Tämä herrasmies näkyy
kuuluneen niitten herrojen joukkoon, jotka tahtoisivat kietoa
hallitusta kaikkiin, jokapäiväisiin riitoihin akkojensakin kanssa...
mutta tässä haihtui tapausten juoksu kokonaan hämärään eikä ole
tietoa siitä, kuinka sitten kävi.



III.


Tolkuttomuus vallitsee maailmassa. Välistä ei saa enää uskoa mitään.
Äkkiä sama nenä, joka ajeli valtaneuvoksena ja sai aikaan semmoisen
melun kaupungissa, ilmaantui, ikäänkuin ei se missään olisi ollutkaan,
takasin omalle paikalleen, se on: majuri Kovalev'in molempien poskien
väliin. Tämä tapahtui jo Huhtikuun 7:nä päivänä. Herättyänsä ja
sattumalta vilkaistuansa peiliin näkee hän -- nenän! Koettaa kädellään
-- totta tosiaan nenä! "No, vie sun peeveli!" huudahti Kovalev ja oli
ruveta paljain jaloin "trippatkaa" tanssimaan. Ivan sen kumminkin
sisään astumisellaan keskeytti. Hän käski tuoda heti paikalla itselleen
pesuvettä ja, pestyään itsensä vielä kerran katsahti peiliin -- nenä!
Pyyhittyään itsensä tirkisti vielä kerran -- nenä! "Katsoppas, Ivan,
eikö nenälläni ole näpykkä", sanoi hän ajatellen samalla: "Silloinpa
pula, jos Ivan sanoo: 'Ei ole näpykkää, herra, eikä itse nenääkään'."
Mutta Ivan vastasi: "Ei ole, herra, minkäänlaista näpykkää; puhdas nenä
on!"

"Hyvä, perhana vieköön!" huudahti itsekseen majuri ja solkahutti
sormillaan. Samassa näyttäytyi parturi Ivan Jakovlevits ovelle, peläten
niinkuin kissa, jota vast'ikään on kuritettu rasvan varastamisesta.

"Sanoppas ensin, ovatko kätesi puhtaat!" huusi hänelle jo kaukaa
Kovalev.

"Puhtaat ovat."

"Valehtelet!"

"Jumal'aut', puhtaat, herra."

"No, varo itseäsi."

Kovalev kävi istumaan. Ivan Jakovlevits peitti hänet liina-vaatteella
ja sutasi yhdessä silmänräpäyksessä penselillään koko hänen partansa ja
osan poskiakin vaahtoon, jommoista tarjotaan kauppamiesten
nimipäivillä.

"Katsoppas vaan", sanoi itsekseen Ivan Jakovlevits, katsellen nenää;
kumarsi päänsä sitten toiselle puolelle ja katseli sitä syrjästäpäin:
"Siinä se on nyt! Kummallista totta tosiaan, kun ajattelet", jatkoi hän
ja katsoa tuijotti siihen kauan aikaa. Viimein nosti hän kätensä
keveästi, varovaisuudella, jommoista kukin itsekseen vaan voi kuvailla,
tarttuakseen nenän päähän sormillaan. Ivan Jakovlevitsin järjestelmä
oli sellainen.

"No, no, no, varo itsesi!" kiljasi Kovalev.

Ivan Jakovlevits tempasi kätensä, säikähti ja hämmästyi niin suuresti,
ettei vielä koskaan ollut niin suuresti hämmästynyt. Vihdoin viimeinkin
rupesi hän varovasti raappimaan leuan alustaa ja, vaikka hänen olikin
aivan epämukava ja vaikea ajella partaa kiinni pitämättä siitä ruumiin
osasta, jossa haisti on, sai toki, nojaamalla karkeata yläsormeaan
poskeen ja alaleuan ikeniin, lopuksi, jospa vaivallakin, voitetuksi
kaikki vastukset ja ajelluksi leuan.

Kun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti
vosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän
jo ovelta: "Poika, lasi schukladia!" mutta itse riensi heti peilille --
onpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät
vähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin
liivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston
kansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi
tuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä
peiliin -- nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin
tahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin
Kovalev'illa oli tapana vastata: "Niin, no johan minä sinut tunnen,
koiranleuka!" Matkalla aprikoi hän: "Joll'ei majurikaan hypähdä
paikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että
kaikki on hyvin." Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. "Hyvä, hyvä,
perhana vieköön!" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva
Podtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi
huudahduksia: "Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan."
Hän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin
nuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia
nuuskalla, mutisten itsekseen: "Täss' on teille, akat, naarakset!
Tyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour',
miks'ei!"

Ja siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan
kuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja
mahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen
jälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella,
naurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran
erään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun
ritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei
mihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.

Tämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa
pääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme,
huomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että
ihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja
ilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa -- oli Kovalev'in,
vaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei
sanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä
tarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä
ilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu
omanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä,
eihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua
paistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits... en totta
tosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä,
mahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita
aiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan
mahdotonta, tämä on todellakin... ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan!
Ensiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi... eipä siitä
toiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä
tämä...

Mutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa
yhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa... no, ja missä sitten ei ole
epäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä
kaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin
tapauksia on maailmassa -- harvoin, mutta onpa kumminkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nenä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.