Title: Kivihiilenkaivajat
Author: Zola, Émile
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kivihiilenkaivajat" ***


KIVIHIILENKAIVAJAT

Kirj.

Émile Zola


Suom. Maria Palm

Alkuperäinen teos: Germinal.



Astoria, Oregon,
Lännen Työväen Kustannus-Yhtiön kirjapainossa,
1915.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Eräänä tähdettömänä pikimustana yönä kulki autiolla, avaralla jängällä
suurta valtamaantietä yksinäinen mies Marchiennesta Montsou'hun. Pimeys
oli niin musta, ettei hän edes nähnyt edessään maata, ainoastaan
maaliskuun jäätävä viima kertoi ympäristön avaruudesta, -- se oli oikea
merimyrskytuuli, joka puhalsi suurten rämeitten ja autioitten
erämaitten kylmää. Ei ainoatakaan puuta kuvastunut taivaan taustalle,
tie kulki kuin viivottimella vedettynä kymmenen kilometrin matkan.

Mies oli lähtenyt Marchiennesta kello kahden aikaan astuen pitkin
askelin ja vavisten kylmästä kuluneessa ohuessa mekossaan ja
mancherterihousuissaan. Kainalon alla kantoi hän pienen nyytin, joka
oli käärittynä ruutukkaiseen nenäliinaan ja näytti tuottavan hänelle
paljon vaivaa. Hän vaihtoi sitä kainalosta toiseen, voidakseen pistää
molemmat kätensä yht'aikaa housuntaskuihin; vinhasta länsituulesta
rohtuivat ja kohmettuivat hänen kätensä.

Se oli työttömäksi ja kodittomaksi joutunut työmies. Hänen tyhjissä
aivoissaan nalkutti vain yksi ainoa toivomus, että tuuli lauhtuisi
iltapuoleen.

Siten oli hän astunut tunnin ajan, kun hän äkkiä parin kilometrin
päässä Montsou'sta huomasi vasemmalta kolmen nuotiotulen vilkuttavan
punasta tulta. Aluksi oli hän arkana ja epäilevänä kahden vaiheilla,
mutta lopuksi ei hän voinut vastustaa kiusallista tarvettaan lämmittää
hetkisen kohmettuneita käsiään.

Tie nousi mäkeen. Hän astui vielä pari sataa askelta. Tulet vilkkuivat
yhäti käsittämättömän korkealla, kuin kolme savuavaa kuuta. Mutta
samassa toinen näky alhaalla maassa kiinnitti hänen huomionsa. Suoraan
hänen edessään musteni jokin raskas, suuri, moniosainen rakennus, jonka
yllä kohosi tehdaspiippu; likaisista ikkunoista välkkyi joskus valoa,
viisi, kuusi lyhtyä riippui ulkona mustuneissa patsaissa ja tästä
haavemaisesta möhkäleestä, keskeltä savua ja pimeyttä pöllyttelihe
näkymättömiä höyryjä, ikäänkuin syviä huokauksia.

Kulkuri tunsi kivihiilikaivoksen. Häntä valtasi tavallinen häpeän
tunne: mitä varten mennä sinne? ei hänelle kumminkaan anneta työtä.

Hän kääntyi pois rakennuksilta ja päätti vihdoin lähestyä sitä paikkaa,
missä rautakoreissa paloi kivihiili valaisten ja lämmittäen
työtätekeviä. Maan kaivajat tekivät työtä myötään, sillä vieläkin
olivat täydessä hommassa kulettaen tarpeetonta multaa pois. Nyt hän
kuuli selvään, miten hiilirattaat pyörivät raiteita myöten ja erotti
liikkuvia varjoja, jotka kaatoivat niitä kumoon joka tulen ääreen.

-- Terve, -- sanoi hän lähestyen yhtä hiillospannua.

Siinä seisoi selin häneen vanha ukko sinipunervassa kudotussa nutussa
ja kaniininnahkalakissa. Suuri punanen hevonen seisoi liikkumatta,
aivankuin kivettyneenä odottaen, kunnes kaikki sen tuomat kuudet
rattaat tyhjennettäisiin.

Hinterä, punatukkainen nuorukainen ei pitänyt kiirettä, laiskasti
painaen kädellään vipusinta.

-- Terve, -- vastasi ukko.

Syntyi vaitiolo. Kulkuri tunsi, että häneen katsotaan epäillen ja heti
sanoi nimensä.

-- Nimeni on Etienne Lantier, olen koneenkäyttäjä. Eiköhän täällä olisi
työtä?

Liekit heittivät valoaan häneen; hän oli kaunis, tummatukkainen, noin
kahdenkymmenen yhden vanha nuorukainen, vaikkakin hinterä, mutta
lujarakenteinen.

Rauhoittuneena kulettaja pudisti päätään.

-- Työtäkö koneenkäyttäjälle....? E-hei... Jo eilen kävi kaksi. Ei
täällä ole työtä.

Tuulenpuuska keskeytti hänet. Sitten kysyi Etienne osottaen mäen
juurella oleviin synkkiin rakennuksiin.

"Tuo on varmaankin kaivos?"

Ukko ei voinut vastata kovalta yskänkohtaukselta, joka oli tukahuttaa
hänet. Vihdoin sylkäsi hän ja hänen sylkensä jäi mustana täplänä
punertavalla valolla valaisemaan maahan.

-- Kyllä, Voreux'n kaivos. Ja tuolla, aivan lähellä ovat työväen
asunnot.

Ja hän osotti kädellään pimeydessä häämöttävää kylää; sen katot oli
Etienne jo ennen huomannut. Mutta kuudet rattaat olivat tyhjennetyt ja
hevonen lähti itsestään odottamatta ruoskaa, se veti niitä vaivoin
vastoin tuulta, joka pärrätti sen karvoja. Ukko astui jälestä
taivuttamatta luuvalon särkemiä sääriään.

Nyt näkyi Voreux'n kaivos selvemmin. Lämmitellessään tulen ääressä
katseli Etienne sitä kaikkine sen rakennuksineen: tervakattoisen
lajitteluvajan, kaivostornin, avaran nostokonehallin, sekä pienen
neliskulmaisen tornin pumppukoneineen. Kaivoslaitos, jonka hän siinä
näki syvennyksen pohjassa mataline tiilirakennuksineen, joista
savupiippu kohosi uhkaavana, sarvenmuotoisena, tuntui hänestä ahnaalta,
ilkeännäköiseltä pedolta, joka hymyili siinä nielläkseen ihmisiä.
Tarkastellessaan sitä ajatteli hän itseään ja kuluneen viikon
kulkuri-elämäänsä, jolloin hän turhaan etsi työtä. Hän muisti
rautapajan, missä hän oli antanut päällysmiehelleen korvalle, muisti
miten hänet oli sieltä karkoitettu, kuten aina muualtakin, Lille'stä,
joka paikasta. Lauantaina oli hän tullut Martienne'en, mutta ei
sieltäkään löytynyt työtä. Hän vietti sunnuntaipäivän piiloutuneena
lautakartanolla, mistä vahti oli juuri ajanut hänet kello kaksi yöllä.
Eikä penniäkään eikä leivänkannikkaa taskussa, mitä tehdä keskellä
maantietä, mistä etsiä suojaa vinhaa tuulta vastaan! Niin, tietysti,
tuo oli kaivosrakennus. Nyt hän ymmärsi nuo lakkaamattomat syvät
huokaukset, se oli pumppu.

Työmies, jonka toimena oli kaataa rattaat kumoon, ei kertaakaan
katsahtanut Etienneen. Tämä otti jo nyyttinsä, joka oli pudonnut
maahan, kun kajahti taas kulettajan yskä. Hän astui hitaasti esiin
pimeästä hevosineen, joka taas veti kuusia täysiä rattaita.

-- Onko Montsou'ssa tehtaita? kysyi nuori mies.

Ukko sylki tuikean mustan sylen ja alkoi puhua koettaen voittaa tuulen
äänellään:

-- Oh, eihän tehtaista ole puutetta. Toista oli täällä kolme, neljä
vuotta sitten! Kaikki kihisi ympärillä, ei riittänyt väkeä, emme
koskaan nähneet sellaisia ansiota. Mutta nyt täytyy taas kiristää
nälkävyötä. On vallan kurjaa nähdä, miten työläisiä erotetaan, tehdas
toisensa jälkeen suljetaan.... Ehkei keisari olekaan tähän syynä, mutta
miksi hän lähtee sotimaan Amerikaan? Tässä vielä hevosiakin alkoi
kaatua kolerasta.

He jatkoivat siten lyhyin lausein valituksiaan. Etienne kertoi
tuloksettomasta kiertokulustaan koko viikon. Nälkäänkö piti kuolla?
Tiet pian täyttyisivät kerjäläisistä.

-- Niin -- yhtyi ukko, -- täytyy lopuksi käydä huonosti, eikö ole synti
jumalan edessä heittää kadulle niin monta kristittyä sielua.

-- Päiväkausiin ei näe lihaa!

-- Kunhan olisi edes leipää!

-- Niin, olisipa edes leipää!

Heidän sanansa hävisivät surullisesti vinkuvaan tuulen pyörteeseen.

Ja osottaen Montsou'hun kertoi ukko työoloista siellä, työläisten
erottamisista, eri tehtaista ja lakoista.

-- Me elämme vielä jotenkuten, päätti ukko kertomuksensa. -- Vaikka työ
on supistettu. Mutta tuolla Viktorin kaivoksessa on ainoastaan kaksi
uunia toimessa.

Hän sylkäsi ja koikkelehti taas tyhjine rattaineen uneliaan hevosensa
perässä.

-- Te kai olette Belgiasta? -- kysyi ukko palattuaan jälleen.

-- En, olen etelästä, -- vastasi nuori mies.

Punatukkainen nuorukainen kaadettuaan rattaat istui maahan tyytyväisenä
työn keskeytyksestä, sillä nostokoneessa oli jokin mutteri vioittunut
ja ukko oli tuonut vain kolmet rattaat. Hän oli yhä vaiti kuin villi,
kohotti vain sameat silmänsä lähettäjään, ikäänkuin häntä vaivaisi
tämän puheliaisuus. Ei tämäkään usein puhunut näin paljon. Varmaankin
häntä miellyttivät Etiennen kasvot, tai häntä valtasi eräs niitä
avomielisyyden kohtauksia, jolloin vanhukset alkavat puhua itsekseen.

-- Minä olen Montsou'sta, -- sanoi hän, -- nimeni on Bonnemort [hyvä
kuolema].

-- Se on kai lisänimi? -- kysyi Etienne hämmästyneenä.

Ukko virnisti tyytyväisenä ja viittasi Voreux'hon.

-- Niin, niin. Minut on vedetty kolmasti ylös tuolta, ensi kerralla oli
koko tukkani ja partani hiiltynyt, toisella kertaa oli minussa multaa
kurkkuun saakka ja kolmannella kertaa oli mahani pöhöttynyt vedestä
kuin sammakolla. Mutta kun he näkivät, etten aikonut mennä manalan
majoille, alkoivat he piloillaan kutsua minua Bonnemort.

Hän vilkastui nauraessa, hänen naurunsa kitisi kuin voitelematon
väkipyörä, kunnes se keskeytyi jälleen tärisyttävään yskään. Hän oli
pienenläntä paksuniskainen, ulospäin käännettyine kantapäineen, pitkine
polviin saakka ulottuvine käsivarsineen, jotka päättyivät
neliskulmaisiin kämmeniin. Samoinkuin hänen hevosensa ei hänkään
näköjään kiinnittänyt huomiota kylmään tai tuuleen, joka vinkui
korvissa.

Etienne katsoi ukkoon ja mustaan täplään maassa hänen sylestään ja
sanoi:

-- Oletko kauan työskennellyt kaivoksessa?

Bonnemort huitasi kädellään.

-- Kauanko? Kyllä. En ollut vielä täyttänyt kahdeksaa vuotta, kun
lähdin tuonne alas Voreaux'hon ja nyt olen viisikymmentäkahdeksan.
Laskekaa itse. Olen siellä ollut mukana kaikissa töissä, aluksi
kaivospoikana ja vartuttuani hiilirattaiden lykkääjänä, sen jälkeen
olen kahdeksantoista vuotta ollut hiilenhakkaajana. Sitten tekivät
minusta kirottujen jalkojeni tähden mullan kuljettajan, tienrakentajan
ja korjaajan, kunnes olivat pakotetut lähettämään minut taas ilmoille,
koska lääkäri sanoi, että muuten jäisin sinne ijäksi. Nyt olen jo viisi
vuotta kulettajana. Mitä ajattelette? viisikymmentä vuotta
kaivostyössä, siitä neljäkymmentäviisi maan alla!

Hänen puhuessa valaisivat hänen kalpeita kasvojaan hiilet, jotka
putoilivat korista.

-- Minulle sanotaan, että minun täytyisi levätä, -- jatkoi hän. --
Mutta sitä en tahdo, en ole niin tuhma kuin he luulevat! Kestän kyllä
vielä kaksi vuotta, silloin täytän kuusikymmentä ja saan eläkettä sata
kahdeksankymmentä frankia. Jos siirtyisin pois jo nyt, niin he
antaisivat vain sata viisikymmentä. Sellaisia perhanan roistoja ne
ovat! Muuten olen aivan terve, paitsi jaloistani. Nähkääs, se on vesi,
joka on ryöppynyt nahkani alle, koska olin tullut niin kosteaksi noilla
maanalaisilla alueilla. Toisinaan ei voi liikuttaa käpälääkään
huutamatta.

Yskä keskeytti taas hänen puheensa.

-- Ja siksikö te noin yskitte? -- kysyi Etienne.

Mutta hän pudisti kieltävästi päätään.

-- En, en, olen pari kuukautta sitten vilustunut. Ennen en koskaan
yskinyt, mutta en voi siitä päästä. Pahinta, että sylen....

-- Onko se verta? -- uskalsi Etienne vihdoin kysyä.

Bonnemort pyyhki kädellään suutaan.

-- Se on hiiltä. Minussa oi sitä varasto, riittää  lämmitykseen
vanhoilla päivillä. Ja kuitenkin jo on viisi vuotta, kun en siellä
ollut. Vannaankin on melkoinen varasto. Noh, sehän säilyttää ruumiin.

-- Niin, niin, -- jatkoi hän hetken kuluttua, -- koko sukumme
työskentelee kivihiilikaivantoyhtiön hyväksi Montsou'ssa sen
perustamisesta asti, josta on jo sata vuotta. Isoisäni Gillon Maheu,
joka siihen aikaan oli viidentoista vanha poika; löysi runsaan hiilen
Requillart'issa, missä oli yhtiön ensimmäinen kaivanto, nyt se on jo
hyljätty. Isäni, Nikolai Maheu, kuoli Vojeux'issä neljänkymmenen
ikäisenä hautaantuneena maanvieremän alle, multa söi hänen luunsa ja
imi hänen verensä. Kaikki kolme veljeä ja enoa myöskin hukkuivat sinne.
Vain minä yksin, Vikentius Maheu, tulin melkein ehjältä sieltä, vain
jalat ovat vähän epäjärjestyksessä. Poikani, Tousen Maheu myöskin
ponnistaa siellä ja pojanpoika ja koko suku. Satakuusi vuotta jo
työskentelevät sekä vanhat että lapset, kaikki yhden isännän hyväksi.
Mitäs tuumitte? Ei kaikki porvarit tunne niin hyvin sukuperäänsä!

-- Onko yhtiönne rikas? -- kysyi Etienne.

Ukko kohautti olkapäitään.

-- On kyllä! Ehkei niin rikas kuin naapurin Anzinin yhtiö. Mutta joka
tapauksessa liikuttaa se miljoonia, niin monta miljoonaa etteivät niitä
voi laskeakaan. Yhdeksäntoista kaivantoa, niistä kolmessatoista tehdään
työtä. Kymmenen tuhatta työläistä, viisi tuhatta tonnia jokapäiväistä
saalista, rautatie kulkee kaikkien kaivantojen läpi, omat työhuoneet,
tehtaat! Kyllä rahaa on!

Alkoi kuulua pyörien vikinää, varmaankin alhaalla oli mutteri korjattu
ja kuljettajat jälleen ryhtyivät työhön.

Valjastaen hevostaan mutisi ukko itsekseen:

-- Kas kun olen rupatellut. Jos herra Hennebeau saa tietää....

-- Onko nuo herra Hennebeaun hevoset?

-- Ei, vastasi ukko, -- herra Hennebeau on vain päätirehtööri. Hän on
myös palkalla kuten me kaikki.

-- No kenelle tuo kaikki kuuluu, -- kysyi nuori mies, osottaen
kädellään ympäristöä pimeässä.

-- Kenelle? Kuka häntä tietää. Jollekin, siellä...

Ja hän viittasi kädellään avaruuteen, missä asui ihmisiä joille he,
Maheut, jo koko ajastajan ovat työskennelleet. Sitä sanoessa vavahti
hänen äänensä arasti, ikäänkuin hän puhuisi jostain tuntemattomasta
pyhäköstä, missä piili jumaluus; he eivät koskaan olleet nähneet tätä
jumalaa, mutta yhä syöttävän sitä ruumiillaan.

-- Kunpa olisi leipää aina riittävästi, -- lausui taas Etienne.

-- Niin juuri, kunhan olisi leipää, niin kaikki olisi hyvin!

Etienne otti nyyttinsä, mutta ei lähtenyt heti. Jäätävä tuuli puistatti
häntä takaa ja edestä poltti tuli hänen rintaansa. Jos sittenkin
yrittäisi kaivokseen, ehkä ukko on erehtynyt. Hän tekisi minkä työn
hyvänsä. Mihin muuten mennä tässä nälän seudussa? Koiranako kuolla
jossain aidan alla? Ja kuitenkin epäröi hän, jokin pelko pidätti hänet,
häntä pelotti tuo pimeydessä häämöttävä kaivanto. Ja Voreux
piiloutuneena kuopan syvyyteen kuten ilkeä eläin, hengitti hitaasti ja
raskaasti, vaivoin, sulattaen ihmislihan, jonka se oli niellyt.



II.


Ruis- ja valkojuurikaspellon ympäröimänä nukkui kylä kaksisataa
neljäkymmentä yön mustan varjon alla. Epäselvästi eroitti pimeässä
pienien talojen neljä ryhmää riveissä ynnä sairaushuoneet, joitten
välillä kulki leveät lehtikujat. Autiolla tasangolla riehui vain
väsymätön tuuli.

Maheun luona toisen kasarmin 16 numerossa, ei kukaan vielä liikkunut.
Ensimäisen kerroksen ainoa huone oli pimeyden vallassa painostaen
ahtaassa läjässä nukkuvia ihmisiä, jotka olivat uupuneet työstä. Vaikka
ulkona oli ankara kylmyys, oli huoneen raskas ilma tukahuttavan lämmin,
kuten makuuhuoneissa, joissa aina haisee ihmiseläimelle, kuinka
puhtaana sitä pidettäisiinkään.

Käkikello alhaalla löi neljä, mutta ei kukaan liikahtanut, kuului vain
hengityksen käheää vikinää ja kaikuvaa kuorsantaa. Mutta äkkiä joku
kohosi, se oli Katarina. Huolimatta väsymyksestä, kuuli hän
tottumuksesta lattian alta kellon neljä lyöntiä, vaikka ei voinut heti
herätä. Vihdoin ojensi hän säärensä peiton alta, löysi tulitikut ja
sytytti kynttilän. Mutta hän jäi istumaan, raskas pää tahtoi väkisinkin
laskeutua taas päänalukseen.

Nyt valaisi kynttilä neliömäisen huoneen, missä oli kaksi ikkunaa ja
kolme vuodetta. Paitsi niitä oli siinä vielä kaappi, pöytä, kaksi
vanhaa tuolia. Siinä kaikki, paitsi vaatteita nauloissa, sekä vesiastia
ja vati ikkunalla. Vasemmalla vuoteessa makasi vanhin kahdenkymmenen
yhden vanha poika Sakarias Jeanlinin, veljensä kanssa, joka oli
yhdentoista vanha; oikealla vuoteessa makasi kaksi pienokaista, kuuden
vanha Lenore ja neljän vanha Henri; kolmannessa vuoteessa makasi
Katarina sisarensa Alziren kanssa, joka yhdeksästä vuodestaan
huolimatta oli niin hento ja pieni, ettei Katarina tuntisikaan häntä
lainkaan, ellei tämän onnettoman lapsen kyttyrä pukkaisi häntä kylkeen.

Lasiovi oli auki ja siitä näkyi käytävän nurkka, missä neljännellä
vuoteella makasivat isä ja äiti ja seisoi kehto, jossa makasi nuorin
kolmikuukautinen lapsi Estelle.

Katarina teki vielä äärimmäisen ponnistuksen. Hän ojentautui ja upotti
molemman käden sormet takkuiseen punaiseen tukkaan, joka peitti hänen
otsansa ja niskansa. Hän oli pieni ja hinterä viidentoista vuotiaaksi,
kapea paita peitti koko hänen ruumiinsa, paljaiksi jäivät ainoastaan
hänen sinertävät jalkansa, ikäänkuin ne olisivat piirretyt hiilellä ja
hienot maitovalkeat käsivarret, jotka kuvastuivat tummaa kasvojen ihoa
vastaan. Hän haukotteli viimeisen kerran avaten suurehkon suunsa
kauniine hampaineen ja kalpeine, vähäverisine ikenineen; harmaat
silmänsä taistelivat vielä unta vastaan, niiden syvyydessä kuvastui
tuskaa ja väsymystä samoin kuin koko hänen alastomassa olennossaan.

Käytävästä kuului jokin ryminä. Maheu mutisi uneliain äänin:

-- Perhana! Jo on aika... Sinäkö sytytit tulen, Katarina?

-- Niin, isä... Kello on jo lyönyt alhaalla.

-- Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän
tanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin... Vai rupeat
laiskottelemaan!

Hän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.
Sanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.

Nuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen
peitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi
sisareen äänettömänä.

-- Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen
veljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.

Hän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain
kirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään.
Tämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan
miten he potkivat paljain säärin.

-- Anna olla, se on tyhmää! -- leksautti Sakarias vihasesti istuutuen.
-- Minä en pidä sellaisista kepposista... Täytyy nousta, pahuus heidät
vieköön!

Hän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli
parran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen.
Paita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi,
vaan siksi, että vilutti.

-- Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä
toruu.

Jeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:

-- Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!

Tyttö naurahti taas. Poika näytti niin pieneltä, kömpelöine jäsenineen
ja englannintaudin laajentamine nivelineen. Tyttö otti hänet syliinsä
ja nosti. Tämä potki kaikin voimin vastaan. Hänen ludot apinakasvonsa
viheriäisine silmineen ja ulkonevine korvineen kalpenivat harmista. Hän
ei sanonut mitään, vaan purasi tyttöä rintaan.

-- Ilkeä poika! -- äännähti tyttö, tukahuttaen huutoa ja laski hänet
lattialle.

Alzire oli ääneti, mutta ei nukkunut. Raajarikkoisen viisain silmin
seurasi hän sisartaan ja veljeään, jotka pukeutuivat uneliaina
vähääkään ujostelematta, kuten yhdessä kasvaneet nuoret eläimet.
Ikkunan luona syntyi taas kinaa, pojat pukkasivat tyttöä, joka peseytyi
liian kauan. Katarina oli ensimäisenä valmis. Hän veti sääriinsä housut
ja mekon yllensä, peittäen hiukset sinisellä huivilla; siinä puvussa
oli hän aivan pojan näköinen, ainoastaan lantioiden heikko keinuminen
paljasti hänen sukupuolensa.

-- Kun ukko tulee, niin saat kiitokset siitä, että vuode on noin
käännetty ylösalasin, sanoi Sakarias vihasesti. -- Minä sanon hänelle
että se on sinun työtäsi.

Ukko oli isoisä Bonnemort, joka teki työtä öisin ja päivällä nukkui.
Vuode ei milloinkaan tuuleentunut, siinä aina kuorsasi joku.

Katarina välittämättä veljensä sanoista, alkoi korjata vuodetta.
Viereisestä asunnosta alkoi kuulua joitakin ääniä. Näissä asunnoissa,
jotka yhtiö oli rakentanut suurimmalla säästäväisyydellä, olivat seinät
niin ohuet, että jokainen pieninkin rähäkkä kuului naapurista. Asuttiin
aivan kylki kyljessä ja jokainen poika tiesi naapureitten perhe-elämän
kaikki yksityisseikat. Portailta kuului raskaat askeleet, sitten kuului
ikäänkuin raskaan pehmeän kappaleen putoaminen ja sitä seuraava
tyydytyksen huokaus.

-- Mainiota! sanoi Katarina. -- Tuskin Levaque on mennyt, kun Bouteloup
on jo siinä hänen sijaisenaan.

Jeanlin hikkasi ja Alziren silmät vilkastuivat.

He tekivät pilaa joka aamu naapuriensa elämästä. Siellä asui
hiilenmurtaja vaimoineen ja piti vuokralaisena mullan kulettajan.
Vaimolla oli niin ollen kaksi miestä, toinen päivällä, toinen yöllä.

-- Philomene yskii, -- lisäsi Katarina hetken kuluttua.

Hän puhui Levaquen vanhimmasta tyttärestä, joka oli yhdeksäntoista
vuoden vanha; tämä oli Sakariaan rakastajatar, josta suhteesta hänellä
oli jo kaksi lasta. Hänellä oli heikko rinta, niin ettei hän voinut
työskennellä maan alla, vaan hoiti hän lajittelukonetta.

-- Kaikkea vielä, Philomene! -- huudahti Sakarias. -- Hän vain makaa
eikä ole millänsäkään... Sikamaista, nukkuu kello kuuteen saakka.

Hän veti housut jalkaansa, kun äkkiä hänelle johtui jotakin mieleen ja
hän paiskasi nopeasti ikkunan auki. Hän kurottautui ikkunasta,
nähdäkseen tulisiko Pierronin asunnosta Voreux'n mestari Dansaert,
jonka sanottiin olevan suhteissa Pierronin vaimon kanssa. Sisar
väitteli vastaan, huutaen, että Pierron oli eilen siirtynyt
päivätyöhön, siis tämän yön ei Dansaert voinut viettää Pierronin vaimon
luona.

He innostuivat väittelystä, kun äkkiä heräsi Estelle ja alkoi itkeä.
Samassa heräsi Maheu ja alkoi sadatella, niin että lapset hiljenivät.

-- Katarina, anna kynttilä tänne! -- huusi Maheu.

Isä hyppäsi vuoteelta, hän oli lyhyt kuin Bonnemort ja muutenkin hänen
näköisensä. Hänen keltainen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Katarina
sill'aikaa meni sukkasillaan alas ruokasaliin, valmistaakseen kahvia.
Perheen ainoat puukengät seisoivat kaapin alla.

-- Älä sinä, vunukka, paaperra! -- huusi Maheu kärsimättömänä lapsen
itkusta. Mutta lapsi pelästyi ja alkoi kirkua vielä pahemmin.

-- Jätä hänet, tiedäthän ettei se vaikene, -- lausui vaimo heräten.

Hän valitti aina, ettei hänen milloinkaan anneta nukkua kyllikseen.
Miksi eivät voisi mennä hiljaa pois? Hän kääriytyi peitteeseen, josta
näkyivät ainoastaan hänen pitkät kasvonsa karkeine piirteineen, joista
tunsi vielä entisen kömpelön kauneuden. Nyt kolmenkymmenen yhdeksän
ikäisenä, hän näytti vanhukselta, ainainen puute ja seitsemän lasta
olivat näännyttäneet hänet. Tuijottaen kattoon keskusteli hän hiljaa
miehensä kanssa, tämän pukeutuessa. Kumpikaan ei välittänyt lapsesta,
joka yhä huusi.

-- Kuule. Sinä tiedät, ettei minulla ole yhtään rahaa ja nyt on vasta
maanantai, saamispäivään asti vielä kuusi päivää. Se on mahdotonta,
täytyyhän jotain keksiä. Kaikki te tuotte kotiin yhteensä yhdeksän
frankia. Mitä minä voin niillä tehdä? Meitähän on kymmenen henkeä.

-- Kuinka! yhdeksän? -- huudahti Maheu. -- Minä ja Sakarias saamme
kukin kolme, se jo tekee kuusi... Katarina ja isä kaksi frankia, -- se
on neljä; neljä ja kuusi on kymmenen... Ja vielä Jeanlin yhden, siis
yksitoista.

-- Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä
päiviä... Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.

-- Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset
neljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.

-- Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää...
Mutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?

-- Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].

-- Osta niillä itsellesi olutta... Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra
Jumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa
kuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai
tänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan,
niin...

Hän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja
avaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset
pyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä
heillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta
kaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan
korottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta.
Lapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen
kehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi raivoissaan:
-- Ota se, muuten minä tapan hänet. Hitto vieköön sellaisia lapsia!

Estella vaikeni, alettuaan imeä ja maiskuttaa suutaan.

-- Eikö Piolainen patruuna kutsunut sinua luoksensa? -- lausui mies
hetken äänettömyyden jälkeen.

Vaimo puristi epäillen huuliaan.

-- Niin, he tapasivat minut kerran jakaessaan vaatteita köyhille...
Koetan viedä Lenoren ja Henrin heidän luokseen tänään. Kumpa
antaisivat minulle viisi frankia.

Taas syntyi äänettömyys. Maheu oli valmis. Hän seisoi hetkisen, sitte
lausui kumealla äänellään:

-- Koeta sentään, miten taidat hankkia jotain päivälliseksi. Puheet
eivät kumminkaan auta. Täytyy mennä työhön.

-- Tietysti, -- myönsi vaimo, -- sammuta kynttilä. Voin ajatella ilman
kynttilääkin.

Mies puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui alas, jonne Sakarias ja
Jeanlin jo olivat menneet.

Katarina oli alhaalla tehnyt tulen hellassa. Se oli pieni hella,
varustettuna molemmin puolin kaapeilla ja keskeltä häkillä. Yhtiö antoi
joka perheelle kahdeksan hehtolitraa huonompia hiiliä, jotka vaivoin
syttyivät palamaan. Siksi Katarina peitti ne iltasin tuhkaan, niin että
hän aamulla tapasi hehkuvat hiilet tuhan alta.

Huone oli jotenkin avara ja hyvin siisti. Seinät vihreiksi maalatut ja
kivilattia puhtaaksi pesty ja siroteltu valkoisella hiekalla. Seinillä
riippui yhtiön lahjoittamia kirjavia kuvia pyhimyksistä, keisari
Napoleon III:nnen ja keisarinnan ynnä sotamiesten kuvia. Puhtaudesta
huolimatta huoneessa haisi sipulille ja ilma oli ummehtunut.

Katarina istui kaapin edessä mietteissään. Kaapissa oli vain
leivänkannikka, melkoinen juustopala ja hiukan voita, mutta piti
valmistaa voileipiä neljälle hengelle. Hän leikkasi leipäpalan, pani
siihen juustoa, toiselle voiteli voita ja pani ne yhteen; se oli
tavallinen aamiainen, jonka jokainen työmies vei mukaansa kaivokseen.
Pian olivat nuo voilevät, joita työmiehet kutsuivat "sytykkeiksi",
valmiina pöydällä tarkassa järjestyksessä, alkaen isommasta isälle ja
päättyen pienimpään Jeanlinille.

Sill'aikaa alkoi vesi kiehua. Kahvia ei enää ollut, vaan piti kaataa
vettä eilisten porojen päälle. Samassa tulivat veljet ja isä.

-- Oho, -- huomautti Sakarias, haistellen juomaa, -- oivallista kahvia,
se ei suinkaan nouse päähän!

-- Hyväkin, että on jotakin kuumaa, -- lausui Maheu nöyränä.

Jeanlin noukki kaikki muruset. Heidän juotua, kaasi Katarina loput
pulloihin. Kaikki joivat seisoalta himmeän kynttilän valossa.

-- No, oletteko valmiit, -- murahti isä. -- Kuhnivat kuin mitkäkin
kapitalistit!

Portaitten yläpäästä kuului äidin ääni:

-- Ottakaa kaikki leipä, minulla on vähän makaroonia lapsille.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Katarina.

Hän peitti taas tulen, asettaen häkille padan liemijätteineen, jotta
isoisä palattuaan saisi jotain lämmintä. Kukin otti puukenkänsä,
ripusti kahvipullon olalle ja pisti voileivät poveensa. Sitten lähtivät
ulos, miehet edellä, tyttö perässä. Katarina sammutti kynttilän ja
lukitsi oven.

He kohtasivat Levaquen, joka tuli viereisestä ovesta. Katarina
hämmästyi, naurahti ja kuiskasi Sakarialle:

-- Katsos tuota! Bouteloup ei edes odota siksi kun mies lähtee kotoa!

Tulet sammuivat ikkunoissa. Vaimot ja pienet lapset jäivät nukkumaan
vuoteisiin, missä nyt oli enemmän tilaa.

Kumisevan kaivoksen luo kulki kylästä jono haamuja. Kivihiilenkaivajat
kulkivat työhön. He värisivät kylmästä työpuseroissaan, mutta astuivat
hitaasti kuin lauma tietä pitkin hajallaan.



III.


Etienne oli vihdoin päättänyt mennä Voreux'n kaivokseen. Kaikki miehet,
joitten puoleen hän kääntyi kysyen työtä, pudistivat päätään ja
sanoivat, että hän odottaisi vanhinta vuorivoutia.

Hän asteli yksin keskellä huonosti valaistuja rakennuksia,
loppumattomine käytävineen, huoneineen ja portaineen. Viimein saapui
hän johonkin, missä oli niin pimeä, että hän kulki kädet eteenpäin
ojennettuina. Äkkiä vilahti pimeässä hänen edessään kaksi suurta
keltaista silmää. Se oli kaivoksen aukko.

Eräs vuorivouti, setä Richome, lihava pitkäviiksinen ukko, joka oli
hyväntahtoisen santarmin näköinen, lähestyi juuri vastaanottokonttoria.

-- Eikö täällä tarvittaisi työmiestä, saman tekevä mihin työhön? --
kysyi Etienne taas.

-- Odottakaa vanhinta vuorivoutia, herra Dansaertia, vastasi Richome.

Neljä lyhtyä valaisi kaivoksen aukon, rautaiset käsipuut, pultit ja
köydet, joilla häkki nousi ja laski. Työ oli juuri uudistunut,
malmilaattoja myöten jyrisivät lakkaamatta rattaat täynnä hiiliä, hääri
työläisiä, jotka niitä lykkäsivät. Lakkaamaton pyrinä peitti kaiken.

Etienne pysähtyi kivettyneenä, huumaantuneena ja soaistuna tästä
kaikesta. Hän värisi vilusta, jäätävä tuuli puhalsi vajassa. Muutaman
askeleen päässä hänestä kiilui koneen teräksiset osat, hän lähestyi
sitä. Se oli kahdenkymmenen metrin päässä kaivosaukosta lujalla
tiilijalustimellaan eikä sen liikkeestä tärisseet edes seinät, vaikka
se oli neljänsadan hevosvoimainen ja täydessä käynnissä. Suuri vipu
kohosi tasaisesti ja laski kuin voideltu ilman sysäyksiä.

Koneenkäyttäjä seisoi ylhäällä moottorin luona, tarkaten merkinantoja,
silmät kiinni kaivoskartassa, jossa oli kuvattuna koko kaivos kaikkine
kerroksineen uurteen muodossa, missä nuoralla liikkui tinapalasia,
jotka kuvasivat nostohäkkejä. Kun kone alkoi käydä, alkoivat molemmat
jättiläiskokoiset pyörät, joilla teräsköysi oli kiedottu, pyöriä
vastakkaisiin suuntiin sellaisella nopeudella, ettei erottanut muuta
kuin tomupilveä.

-- Välttäkää! -- huusi kolme työläistä, yhdestä suusta, kantaen suuria
tikapuita.

He olivat vähällä tallata Etiennen jalkoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat
vähitellen tottua pimeyteen, hän katsoi ylös ja näki, miten köydet
luistivat kolmenkymmenen metrin päässä kuten teräksiset nauhat. Ne
kiitivät ylös, kietoutuivat väkipyörän ympäri ja taas kiitivät alas
kaivoksen pohjaan siepaten häkin. Väkipyörät olivat kiinnitetyt
teräksisiin poikkitelineisiin siihen tapaan kuin kelloja kiinnitetään
kellotapuleissa. Köydet luistivat kevyesti kuin linnut ilman
vähintäkään rähäkkää ihmeellisellä nopeudella. Teräksinen köysi, jolla
nostettiin kahdentoistatuhannen kilogramman paino, liikkui kymmenen
metrin nopeudella sekunnissa.

Etienne palasi hitaasti vastaanottokonttoriin. Häntä puistatti vedosta,
mutta hän seurasi tarkkaavaisena häkkien nousua ja laskua ja rattaitten
lakkaamatonta räminää. Kaivosaukon vieressä oli merkinantolaitos. Se
oli raskas moukari, joka nousi ja laski vivun avulla. Nuora, joka kulki
kaivoksen pohjasta, nosti ja laski sen metallilevyyn. Yksi lyönti
merkitsi -- seis, kaksi laske, kolme -- nosta. Nämä iskut kaikuivat
lakkaamatta, kuten kuokan iskut, peittäen kaiken muun melun, niiden
ohella kilisi vielä selvästi kello. Työmies, joka ohjasi nostokonetta,
lisäsi vielä yleistä melua, huutaen puhetorveen käskyjä
koneenkäyttäjälle.

Kaikesta tästä ymmärsi Etienne vain yhtä: kaivosaukko nieli yhdellä
kertaa kaksikymmentä-kolmekymmentä henkeä. Työmiesten laskeminen oli
alkanut kello neljä. He tulivat vajasta avojaloin, lyhdyt kädessä ja
odottivat pienissä ryhmissä kunnes kokoontuu riittävä määrä. Hiljaa
kuin yövaras kohosi rautahäkki pimeästä: kaikki sen neljä kerrosta
olivat täynnä rattaita hiilineen. Työläiset, seisoen eri silloilla,
odottivat sitä. He vetivät rattaat ulos, työntäen tyhjät sijaan.
Tyhjiin rattaisiin istuivat työmiehet, kuhunkin viisi, yhteensä
neljäkymmentä.

Hiljaa ja epäselvästi kuului joku määräys puhetorveen, neljä kertaa
vedettiin alinta nuoraa, mikä oli merkki "lihasta", s.o. ihmislihan
lastista.

-- Onko siinä syvää? -- kysyi Etienne työmieheltä, joka uneliaan
näköisenä odotti vuoroaan.

-- Viisisataa viisikymmentä metriä, -- vastasi tämä. -- Mutta siinä on
kolme pysäkkiä, ensimäinen kolmensadan kahdenkymmenen metrin
syvyydessä.

Molemmat vaikenivat seuraten silmillään köyttä.

-- Mutta jos se repeytyy?

-- No, jos kerran repeytyy...

Työmies lopetti lauseensa paljon ilmaisevalla eleellä. Tuli hänen
vuoronsa. Hän kiipesi toverineen häkkiin, joka jälleen katosi pimeyteen
ja noin neljän minuutin perästä jälleen oli siinä, valmiina taas
nielemään muutaman kymmenen ihmistä.

Etiennen valtasi taaskin epäilyksen tunne. Hän meni
höyrykattilaosastoon. Avonaisesta ovesta näkyi seitsemän höyrykattilaa
sekä kaksi uunia. Hän ilostui tarjoutuvasta tilaisuudesta lämmitellä ja
meni lähemmäksi uunia. Tällä hetkellä tuli vajaan uusi ryhmä
hiilenkaivajia. He olivat Maheu't ja Levaque't. Edellä kulki
Katarina, joka miehenpukimessaan näytti hyväntahtoiselta pojalta. Hänet
nähdessään vilahti Etiennen päässä taikauskoinen ajatus, että hänen
täytyisi koettaa onnea vielä viimeisen kerran. -- Sanokaa, toveri, eikö
täällä tarvittaisi työmiestä johonkin työhön, mihin tahansa.

Katarina säpsähti odottamattomuudesta ja katsoi häneen ihmeissään.
Mutta Maheu vastasi jo hänen selän takaa jutellen hetkisen. Ei, täällä
oli työmiehiä kylliksi. Tuo vieras nuorukainen herätti hänen
mielenkiintoaan. Kun tämä etääntyi, sanoi Maheu seuralaisilleen:

-- Tuollaista voi sattua kelle hyvänsä... Ei pidä valittaa, ei työtä
ole liikaa...

Kun Maheu tuli vajaan, kaikui sieltä äänekästä naurua. Noin
kolmisenkymmentä henkeä lämmitti selkiään uunin luona ja nauroi
iloisesti. Tänne poikkesivat kaikki varustautuakseen lämmöllä
mennessään alas kosteaan kaivokseen. Tänä aamuna oli erittäin hauskaa:
työläiset tekivät pilaa eräästä kahdeksantoista vuotiaasta
työläisnaisesta, Mouquettesta, joka oli niin paksu, että hänen takkinsa
ja housunsa olivat haljeta. Hänen isänsä oli kuski ja veli
hiilirattaitten lykkääjä. Mutta heillä oli eri työaika, niin että tytön
täytyi tulla yksin kaivokseen. Matkalla -- kesällä pellolla tai
talvella jossain loukossa -- huvittelihe hän tilapäisen rakastajansa
seurassa. Hänen suosiotaan nauttivat melkein vuorotellen kaikki
työmiehet, toverillisesti väistyen toinen toisensa tieltä. Mutta kun
kerran joku sanoi, että oli nähnyt hänet Marchiennen naulasepän
seurassa, oli tyttö haljeta kiukusta. Hän huusi, että hän kunnioittaa
itseään ja antaa kätensä pantiksi, jos joku voi todistaa, että oli
hänet nähnyt toisen eikä hiilenkaivajan seurassa.

-- No, onko pitkäkoipinen Chaval jo saanut virkaeron? kiusotteli häntä
virnistäen eräs työmies. -- Ja sinä vaihdoit hänet tuohon kääpiöön?
Hänhän tarvitsee tikapuita, ylettyäkseen syleilemään sinua? Minä näin
teidät Requillartissa. Hän seisoi pölkyllä, kautta Jumalan?

-- No, mitä se sinuun kuuluu? -- vastasi Mouquette hyväntahtoisesti. --
Eihän sinun apuasi tarvittu.

Kaikki purskahtivat nauruun tästä raa'asta vitsistä. Mouquette nauroi
itse äänekkäämmin, kävellen heidän keskessään vähän sopimattomassa ja
naurettavassa puvussaan, joka kuvasti selvästi hänen uhkuvia muotojaan.

Mutta yleinen ilo hiljeni yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Nyt kertoi
Mouquette Maheulle, että Florence ei enää tule työhön. Hän löydettiin
kuolleena vuoteeltaan. Joku arveli, että se oli sydämenhalvaus, joku
taas, että hän oli nauttinut likaa viinaa.

Maheu oli epätoivoissaan. Aina joku onnettomuus; nyt heillä ei ole
rattaitten lykkääjää ja kenen nyt saisi äkkiä tilalle! Heitä
työskenteli neljä hiilenhakkaajaa yhdessä, hän, Sakarias, Levaque ja
Chaval. Jos heillä on Katarina yksin lykkäävänä, niin viivästyy työ.

Äkkiä huudahti hän:

-- Mutta missä on se mies, joka haki työtä?

Samassa astui Dansaert vajan ohi. Maheu kertoi hänelle tapahtuman ja
pyysi lupaa saada ottaa työmiehen. Hän painosti sitä, että yhtiö oli jo
kauan sitte halunnut ottaa lykkääjiksi miehiä naisten asemesta, samoin
kuin Anzinissa. Vanhin kaivosvouti hymähti: hän tiesi, että
kivihiilenkaivajat ovat hyvin tyytymättömiä yhtiön aikeesta kieltää
naisilta maanalaisen työn: he ajattelivat enemmän tytärtensä ansiota
kuin siveyttä ja terveyttä. Epäröiden antoi hän suostumuksensa, mutta
ilmoitti olevansa pakotettu kysymään pääinsinöörin, Negrel'in, mieltä.

-- Hän on mahtanut jo aikoja mennä tiehensä, huomautti Sakarias.

-- Ei -- sanoi Katarina -- minä näin, että hän pysähtyi höyrykattilain
luona.

-- Niin juokse hakemaan hänet, nahjus, -- huusi Maheu.

Tyttö riensi etsimään häntä, sivuuttaen työläisiä, jotka laskivat
kaivokseen, jättäen paikkansa tulen luona uusille tulokkaille. Jeanlin
odottamatta isäänsä meni lihavan tyhmähkön pojan Bebert'in ja laihan
kymmenvuotiaan tytön Lydian kanssa hakemaan lamppuansa. Pimeillä
portailla saavuttivat he Mouquetten ja heti alkoi sieltä kuulua naurua
ja huutoja. Mouquette haukkui heitä uhaten lyödä heitä, jos he
nipistävät häntä.

Etienne jutteli höyryosastossa lämmittäjän kanssa, joka ajoi hiiliä
pesään. Häntä värisytti ajatellessaan kylmää säätä, johon hänen täytyy
mennä. Hän oli jo lähtemäisillään, kun jonkun käsi laskeutui hänen
olalleen.

-- Tulkaa! -- sanoi Katarina, täällä on jotakin teille.

Ensin ei hän tahtonut ymmärtää häntä. Sitten valtasi hänet ilon puuska
ja hän puristi lujasti tytön kättä.

-- Kiitos, toveri! Te olette todellakin kelpo poika!

Tyttö nauroi tarkastellessaan häntä liekkien valossa. Häntä huvitti,
että Etienne luuli häntä pojaksi. Etienne nauroi myös ilosta ja
hetkisen seisoivat he siten vastakkain punasessa valossa.

Maheu silläaikaa istuen kirstullaan riisui kenkiään ja villasukkiaan.
Kun Etienne tuli, oli kaikki jo sovittu: kolmekymmentä sou'ta päivässä,
työ raskas, mutta siihen on helppo tottua. Hiilenmurtaja neuvoi häntä
olla riisumatta saappaitaan ja lainasi vanhan nahkalakin, joka suojeli
hänen päätään iskuista. Hän itse ja hänen lapsensa eivät välittäneet
tästä varovaisuudesta. Kirstusta otettiin esille kaikki työkalut,
myöskin Florencen lapio. Lukittuaan heidän kenkänsä, sukkansa ja
Etiennen nyytin, alkoi Maheu rientää.

-- Missä se nauta, Chaval, taas viipyy? Kiemailee jossain likkojen
kanssa. Olemme tänään myöhästyneet kokonaista puoli tuntia.

Sakarias ja Levaque lämmittelivät kaikessa rauhassa uunin luona.
Viimein sanoi Sakarias:

-- Odotatko Chavalia! Hänhän tuli ennen meitä ja laskeutui heti.

-- Kuinka! Sinä tiesit, etkä puhu minulle mitään. Pian sitte, pian!

Katarinan, joka lämmitteli käsiään, täytyi seurata mukana. Etienne
päästi hänet edelle ja meni hänen jälestään. Ja taas kulettiin pimeitä
portaita ja käytäviä, missä paljaat jalat polkivat kuin kuluneet
tohvelit. Etäällä valkeni lyhtyosasto, jonka seinät olivat lasista ja
minkä hyllyillä paloi rivissä davylaisia tarkastettuja varmuuslyhtyjä
kuin kynttilät kirkossa. Jokainen työmies vastaanotti luukusta lyhdyn,
mihin oli merkitty hänen numeronsa, tarkasti ja sulki sen, sillä aikaa
kuin merkittiin aika, jolloin hän laskeutui kaivokseen. Kun uuden
hiilirattaitten lykkääjän vuoro tuli, täytyi Maheu'n auttaa häntä. Sen
jälkeen vaelsivat työmiehet mestarin ohi, joka tarkasti olivatko lyhdyt
hyvin suljetut.

-- Uh, eipä täällä ole lämmin, mutisi Katarina, väristen kylmästä.

Etienne pudisti vain päätään. Hän oli taas kaivosaukon luona
suuressa hallissa, missä tuuli puhalsi vapaasti. Hän oli mielestään
rohkea, mutta hänen selkäänsä karmi tästä vaunujen jyrinästä,
merkinantomoukarin kumeista iskuista, puhetorven huudoista sekä
nähdessään köyden lakkaamatonta vilkkumista, joka hämmästyttävällä
nopeudella kiertyi ja purkautui pyöristä. Häkki nousi ja laski liukuen
kuin villipeto yöllä yhäti niellen ihmisiä, jotka katsoivat
kaivosaukkoon. Tuli heidän vuoronsa; hän oli vaiti levottomuudessaan,
Sakariaan ja Levaquen vitsaillessa hänestä. Nämä eivät hyväksyneet,
että tämä muukalainen oli otettu työhön. Katarina oli iloinen, että
edes isä puhelee hänen kanssaan, selittäen kaikkea mikä ympäröi heidät.

-- Näettekö tuolla ylhäällä häkin yläpuolella suojeluslaitosta. Jos
köysi katkeaa, niin nuo rautapuristimet tarttuvat pylväisiin... mutta
ei ne ole aina toimessa. Kaivos on jaettu kolmeen osastoon, joitten
välillä ylhäältä alas on lautaseiniä; keskeltä kulkee häkki, vasemmalta
portaat...

Mutta hän keskeytti itseänsä ratketen haukkumiseen, uskaltamatta
kuitenkaan korottaa ääntään.

-- Peeveliäkö me tässä seisomme. Ne juukelit tahtovat palelluttaa
ihmisiä!

-- Varo pitkiä korvia! huomautti hyvänsuopaisesti kaivosvouti Richome.
-- Hän oli entinen työmies ja säilytti hyviä välejään entisiin,
tovereihinsa. Hän oli aiheessa myös laskeutua ja seisoi siinä lyhty
kiinnitettynä ha'alla lakkiin.

-- Kaikessa täytyy olla järjestys, jatkoi hän. No, nyt on vuorosi,
kapua väkinesi.

Todellakin häkki odotti heitä, kiinnitettynä lujasti säpillä
paikalleen. Maheu, Levaque ja Katarina istuivat takimmaisiin
rattaisiin. Etienne seurasi heitä, koska rattaissa piti olla tilaa
viidelle. Hyvät paikat olivat jo otetut, jonka vuoksi hänen täytyi
lyöttäytyä nuoren tytön viereen. Tämän kyynärpää osui hänen vatsaansa.
Lyhty oli hänen tiellään. Hänelle neuvottiin kiinnittämään se takin
nappiin, mutta hän ei kuullut ja piti sitä tottumattomasti kädessään.
Ylhäällä ja alhaalla ihmiset jatkoivat sijoittautumistaan kumein meluin
kuten nautakarja, joka ajetaan läävään. Hänestä tuntui että hän istuu
siinä hirmuisen kauan. Vihdoin sattui sysäys ja ympärillä kaikki
ikäänkuin kääntyi nurin, kaikki esineet hävisivät. Hänen sydämensä
hytkähti ja päätä alkoi huimata. Kun he laskeutuivat syvään pimeyteen,
kaikki hämmentyi, eikä hän enää käsittänyt mitään.

-- Niinpä lähdettiin, -- lausui Maheu rauhallisesti. He nähtävästi
kaikki olivat hyvällä tuulella, mutta Etienne ei edes käsittänyt,
laskeutuuko hän vai nousee. Toisinaan tuntui hänestä että hän seisoi
paikallaan, kun häkki laski suoraan. Mutta kun sattui sysäyksiä ja
vavahduksia, oli hän varma, että heti tapahtuu onnettomuus. Hän ei edes
erottanut kaivoksen tukipylväitä litistäessään kasvonsa häkin seinään.
Lyhdyt valaisivat himmeästi ihmisryhmän hänen ympärillään. Vain
kaivosvahdin kirkas lyhty kiilui kuin loistotorni.

-- Aukon poikkileikkaus on neljä metriä, -- jatkoi Maheu, häntä
opastaen. -- Laudoitus olisi pitänyt aikoja korjata, sillä vettä
tunkeutuu kaikkialla... Nyt olemmekin juuri sillä kohdalla. Kuuletteko?

Etienne oli juuri kysynyt itseltään, mikä sohina se mahtoi olla, joka
muistutti sadetta. Ensin löi häkin kattoon muutamia suuria
sadepisaroita, sitten sade kiihtyi ja valui kuin vedenpaisumus.
Varmaankin katossa oli reikä, sillä hieno vedensuihku valui Edennen
olkaan ja selkään. Kylmyys kävi jäätäväksi, äkkiä kiitivät he
kirkkaasti valaistun käytävän ohi, missä hääri joitakin ihmisiä. Ja
taas vajottiin alas pimeyteen.

-- Se oli ensimäinen pysäkki. Nyt olemme kolmensadan kahdenkymmenen
metrin syvyydessä... Katsokaa, kuinka kiidämme.

Vielä kolme pysäkkiä kiiti ohi odottamattoman valon kirkastamina.
Pimeässä rummutti sade lakkaamatta kattoon.

-- Kuinka syvää! -- lausui Etienne.

Hänestä tuntui, että tämä laskeminen jatkuu tuntikausia. Häntä vaivasi
epämukava asento, mutta hän ei rohjennut liikahtaa. Eniten vaivasi
häntä Katarinan kyynärpää. Tämä ei puhunut mitään, hän vain tunsi
lämpöä. Kun häkki vihdoin pysähtyi viidensadan viidenkymmenen neljän
metrin syvyydessä, sai hän ihmeekseen kuulla, että lasku oli kestänyt
tasan yhden minuutin. Salpojen avaamisen melu, sekä tunne lujasta
maaperästä jalkainsa alla palautti hänelle reippaan mielialan ja hän
kääntyi nauraen Katarinan puoleen:

-- Mitä sinulla on nahan alla, kun sinä olet niin lämmin? Sinun
kyynärpääsi on aivan puhkaissut vatsani.

Tyttö nauroi myös. Sepä tyhmyri, kun yhä luulee häntä pojaksi! Missä on
hänen silmänsä?

-- Minun kyynärpääni on varmaankin sattunut silmiisi, -- vastasi tyttö
kaikkien nauraessa, jota naurua Etienne ei ymmärtänyt.

Häkki tyhjeni, työmiehet astuivat suuren pysäkkihuoneen läpi, joka oli
hakattu vuoreen kiviholvineen, ja valaistu kolmella kirkkaalla
lampulla. Malmista valettuja lattiapaaseja myöten lykkäsivät työläiset
melulla täysinäisiä rattaita. Seinistä huokui kellarin kostea haju,
johon sekaantui lähellä olevien tallien lämpö. Tästä alkoi neljä
käytävää.

-- Tätä tietä, -- sanoi Maheu Etiennelle. -- Meidän täytyy vielä astua
kolmatta kilometriä.

Työmiehet hajosivat ryhmittäin kadoten noiden käytävien pimeisiin
aukkoihin. Noin viisitoista henkeä kääntyi vasemmalle: Etienne kulki
viimeisenä Maheun jälessä, edellä kulki Katarina, Sakarias ja Levaque.
Se oli mainio kuletuskäytävä, joka oli hakattu poikittain
hiilikerroksen läpi, mikä laadultaan oli niin oivallinen, että vain
siellä täällä oli tarvinnut panna pystyyn tukipylväitä. He kulkivat
ääneti eteenpäin valaisten tietä pienillä lyhdyillään. Nuori mies
kompastui joka askeleella raiteisiin. Hetki sitte oli häntä alkanut
vaivata joku etäinen melu, ikäänkuin kaukaa lähestyvän rajuilman
humina, joka kumeana kuului jostain maan syvyydestä. Oliko se
maanvieremän jyske ja oliko koko se maakerroksen massa, joka erottaa
heidät päivänvalosta, romahtanut alas? Äkkiä vilahti pimeässä joku valo
ja hän tunsi vuoren vavahtavan. Hänen edellään kulkevat toverit
painautuivat seinään ja Etienne seurasi heidän esimerkkiään. Silloin
kulki heidän sivuitseen suuri valkea hevonen, joka veti koko rivin
hiilirattaita. Etumaisilla istui Bebert, ohjakset kädessä, hänen
toverinsa, Jeanlin, juoksi pitäen kiinni takimaisista.

Jatkettiin matkaa. Pian tulivat he risteyksen luo, josta alkoi kaksi
uutta käytävää ja kohta hajaantuivat työläiset työpaikkoihinsa. Tässä
käytävässä oli tukipylväitä; tammipylväät kannattivat kattoa vuoraten
pehmeän varisevan vuoren. Kannatinten välistä näkyivät liuskakiven
hienot kerrokset, kiilui katinkultaa, mutta suurimmaksi osaksi oli
himmeää hiekkakiveä. Rattaita, milloin tyhjinä, milloin täysinäisinä,
kulki sivuitse melkein lakkaamatta, kadoten pimeyteen haavemaisten
hevosten kulettamina. Ilmanvaihtoluukut paukahdellen sulkeutuivat
hiljaa.

Heidän kulkiessa eteenpäin kävi käytävä yhä kapeammaksi ja
matalammaksi, katto oli paikottain ulkoneva alas, pakottaen kulkijoita
kumartumaan. Etienne löi kovasti päänsä kattoon. Jos ei hänellä olisi
ollut nahkatakkia päässä, olisi hän varmaankin musertanut pääkallonsa.
Hän seurasi kuitenkin tarkoin kaikkialla Maheun liikkeitä, jonka edellä
kulkeva tumma varjo häämöitti lyhtyjen valossa. Ei ainoakaan
työläisistä kertaakaan iskenyt päätään, niin he olivat oppineet jokaisen
puun epätasaisuuden ja vuoren ulkonevat kohdat.

Ei myöskään ollut helppo astua, jalat liukuivat, maaperä kävi yhä
kosteammaksi. Ajoittain kulkivat he aivan kuin suossa kahlaten, niin
että vesi lotisi. Eniten hämmästytti häntä kuitenkin alituinen
lämpömäärän vaihdos. Alhaalla kaivosaukon luona oli hyvin viileä, mutta
pääkuletuskäytävässä, jonka kautta koko laitoksen ilmanvaihto kulki,
puhalsi jäätävä tuuli, joka ajoittain kävi vihuriksi. Mutta heidän
kulkiessa kauemmas sivukäytäviin, jotka saivat vain osan ilmaa, hiljeni
tuuli ja ilma kävi yhä lämpimämmäksi ja tukahduttavaksi.

Maheu ei enää rupatellut. Kääntyessään oikealle ja kääntymättä
Etienneen lausui hän ohimennen:

-- Tuo on Guillaumen kerros.

Siinä oli heidän työpaikkansa.

Kalteva katto oli niin matala että paikottain täytyi kulkea
kyyristyneenä kahden- ja kolmenkymmenen metrin aloja. Laudoitusten
raoista valui vettä. Siten kulkivat he vielä parisataa metriä. Äkkiä
katosivat Sakarias, Levaque ja Katarina hänen näkyvistään johonkin
kapeaan rakoon, joka aukeni hänen eteensä.

-- Täytyy kiivetä tästä ylös -- sanoi Maheu -- kiinnittäkää lyhtynne
nappiin ja tarttukaa käsin kannattimiin.

Sen sanottuaan katosi hänkin. Etiennen täytyi seurata häntä. Tämä kapea
käytävä oli hakattu itse hiilikerrokseen ja sitä käyttivät kaikki
työläiset oikotienä. Sen leveys oli yhden hiilikerroksen leveys, s.o.
kuusikymmentä senttimetriä. Onneksi oli Etienne laiha, muutoin olisi
hän tuskin mahtunut, mutta tottumattomana ponnisti hän kaikin voimin,
kulkien eteenpäin melkein ryömien. Viidentoista metrin päässä oli
ensimäinen sivutie, mutta heidän piti kulkea etemmäksi. Maheu
tovereineen työskenteli kuudennessa sivukäytävässä, helvetissä, kuten
he nimittivät sitä.

Sivukäytävien välillä oli kuusi metriä ja tuntui ettei tämä nouseminen
lopu koskaan. Etienne oli niin uupunut ikäänkuin koko yläpuolella
olevan maan paino lepäisi hänen niskallaan, hänen kätensä ja jalkansa
olivat rikkirevityt, veri oli noussut päähän, niin että luulisi sen
purskahtavan ulos nahan alta, hänen henkeään ahdisti. Eräässä
sivukäytävässä vilahti kaksi haamua, ne olivat Lydia ja Mouquette,
jotka lykkäsivät rattaita. Vielä piti kiivetä kaksi kerrosta ylös. Hiki
valui, peittäen hänen silmänsä ja hän joutui jo epätoivoon, ettei voi
ehtiä toisten perästä. He liukuivat tottunein, notkein liikkein
eteenpäin.

-- No vihdoinkin olemme perillä! kuului Katarinan ääni.

Ja heti kuului paikalta toinen vihainen ääni:

-- Missä hitossa te viivytte? Minun täytyy tulla kaksi kilometriä
Montsou'sta ja kuitenkin saavun ensimäisenä!

Se oli Chaval. Hän oli kahdenkymmenen vanha, pitkä, laiha nuorukainen,
lujine kasvonpiirteineen. Hän kiukutteli koska oli saanut odottaa
heitä. Huomattuaan Etiennen hän huudahti ylenkatseellisesti
hämmästyneenä:

-- Mikä tuo on miehiään?

Maheu kertoi hänelle koko tapauksen ja tämä mutisi hampaittensa
välistä:

-- Vai niin. Nyt alkavat jo pojat riistää leivän tyttöjen suusta!

Ja molemmat nuoret miehet vaihtoivat vihamielisen katseen, tuntien
vaistomaista vihaa toinen toisiinsa, kuten joskus sattuu ensi
katseesta. Etienne tunsi, että Chaval tahtoi loukata häntä, vaikka ei
hän aivan selvästi ymmärtänyt merkitystä. Syntyi vaitiolo, kaikki
ryhtyivät työhön. Kaivos oli vähitellen täyttynyt. Joka käytävän päässä
oli työ alkanut hurista. Ahne kaivos oli niellyt päiväannoksensa; lähes
seitsemänsataa työläistä, jotka nyt häärivät kuin muurahaiset
pesässään, kaivaen maata kuin madot lahonnutta puuta. Kesken näitten
syvyyksien hiljaisuutta voitaisiin kuulla, painaessaan korvansa maahan,
noitten ihmishyönteisten hyörinän, aina köyden narinasta, joka nosti ja
laski häkin, työkalujen kolinaan hiiltä murrettaessa.

Etienne kääntyi ja taas litistettiin hänet Katarinaan. Mutta tällä
kertaa hän tunsi vasta pyöristyvän tytön rinnan ja ymmärsi äkkiä, miksi
hänestä oli huokunut lämpöä laskukoneessa.

-- Sinä siis olet tyttö? -- sopersi hän hämmästyneenä.

-- Siltä näyttää... Pitkänpä ajan tarvitsit keksiäksesi sen! -- vastasi
tyttö iloisesti vähänkään joutumatta hämilleen.



IV.


Neljä hiilemnurtajaa asettui toinen toisensa yläpuolelle kaltevaan
murtopaikkaan. Heidän välillään oli kiinnitetty koukkuihin lautoja,
joihin solui murrettu hiili. Jokainen työmiehistä täytti vain neljä
metriä. Hiilikerros tässä kohden oli niin ohut -- noin viisikymmentä
senttimetriä, -- että he olivat aivan litistyä katon ja maan väliin. He
siirtyivät eteenpäin vain kyynärpäitten ja polvien avulla, eivätkä
voineet kääntyä töyttäämättä olalla seinään. He makasivat kyljellään
niskat nurin väännettyinä ja kädet koholla iskivät lyhytvartisella
kuokalla.

Alinna makasi Sakarias, hänen yläpuolelleen sijoittuivat Levaque ja
Chaval, sekä ylinnä Maheu. Jokainen hakkasi ensin liuskakiveä kerroksen
alla, sitten teki hän kaksi vakoa itse hiilikerrokseen ja vihdoin
iskemällä rautanalkin yläosaan irroitti hiililohkareen. Hiili oli
oivallista, lohkare pudotessaan lohkeni ja vieri työmiehen ruumista
myöten hänen jalkoihinsa. Nämä lohkareet, joita lauta pidätti,
peittivät lopuksi aivan työmiehen, niin että häntä ei näkynyt lainkaan
murtopaikan kapeassa raossa.

Maheun tila oli vaikein. Ylhäällä nousi lämpö aina 35 asteeseen, ilma
oli aivan liikkumaton, niin että oltuaan siinä pitkähkön ajan voisi
aivan tukehtua. Voidakseen nähdä oli hän ripustanut lyhdyn naulaan
aivan päänsä yläpuolelle. Lyhty lämmitti vielä enemmän hänen päätään,
niin että se oli aivan haljeta kuumuudesta. Mutta eniten kaikesta häntä
kiusasi kosteus. Ylhäältä muutaman senttimetrin päässä hänen
kasvoistaan tihkui lakkaamatta vesipisaroita. Kuinka hän käänsikään
päänsä ja väänsi niskansa, pisarat putoilivat itsepäisesti hänen
kasvoihinsa. Neljännestunnin kuluttua oli hän läpimärkä hiestä ja
vedestä ja höyry kohosi pilvenä hänestä. Tänä aamuna kiusalliset
pisarat tippuivat suoraan hänen silmäänsä. Hän kiroili, mutta ei
tahtonut muuttaa paikkaa. Hän iski niin lujaan kuokallaan, että itsekin
vavahti litistettynä kahden hiiliseinän väliin kuin hyttynen
kirjalehtien väliin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kuului vain kuokkien
epätasaiset kumeat iskut, jotka eivät kantaneet kauas. Pimeys tuntui
vielä mustemmalta hiilitomusta, joka seisoi kaasuisessa ilmassa.
Lyhdynvalot metallihuntujen alta tuikkivat himmeinä, punertavina
pilkkuina. Ei voinut erottaa mitään, käytävä kulki ylös leveänä ja
litteänä, ikäänkuin torvi, johon oli kasaantunut kymmenen talven noki.

Sakarias, jonka kädet edellisen illan viftin jälkeen huonosti
tottelivat, vetäytyi pian pois työstä sillä verukkeella, että piti
lyödä uusia kannattimia. Tämä työ teki mahdolliseksi ojentautua
suoraksi sekä vihellellen hiljalleen mietiskellä vähän. Murtajien
takana oli lähes kolme metriä hakattua hiiltä, mutta he eivät
ajatelleetkaan pystyttää kannattimia; vaara ei heitä pelottanut ja aika
oli liian kallis.

-- Hei sinä keikari! huusi hän Etiennelle, -- annappa minulle
kannatinpuut.

Etienne jätti lapion, jota Katarina opetti häntä käyttämään ja meni
hakemaan parruja. Joitakin oli varalta edelliseltä päivältä.
Tavallisesti ottivat työmiehet joka aamu alas laskiessaan muutamia
parruja, jotka oli sahattu mitan jälkeen.

-- No liiku toki, helkkari! -- ärjähti Sakarias, nähdessään kuinka
kömpelösti uusi lykkääjä kömpi hiililohkareitten lomitse kantaen neljää
parrua.

Sakarias teki kuokallaan pienen syvennyksen kattoon, sitte samoin
maahan ja sovitti niihin parrun, joka siten kannatti hiilikerroksen.

Puolipäivän jälkeen saapuivat maankaivajat, jotka kasasivat jääneen
mullan ja kivet ja täyttivät tyhjiin murretut käytävät jättäen vain
ylimmäisen ja alimmaisen rattaitten kulettamiseen.

Maheu lakkasi voihkimasta. Hän oli vihdoinkin saanut lohkareensa irti,
pyyhki kasvonsa hihaansa, kääntyi ja huomatessaan, mitä Sakarias tekee,
suuttui.

-- Anna olla! -- huusi hän tälle. -- Sen voimme toimittaa iltapuolella.
Paras on työskennellä nyt, muuten emme saa tarpeellista määrää rattaita
täyteen.

-- Se lahoo, näetkö, vastasi nuori mies. -- Siihen on tullut rako ja se
voi raueta.

Mutta isä vain kohautti olkapäitään.

-- Kaikkea vielä! Raueta! Onpa sekin, eihän se tapahdu ensi kertaa ja
voimmehan jotenkin pelastua.

Vihdoin vihastui hän ja pakotti pojan tarttumaan kuokkaan.

Toisetkin alkoivat nyt oikaista puutuneita jäseniään. Levaque, joka
makasi selällään, kirosi vasenta peukaloaan, jonka kivilohkare oli
raapaissut veriin. Chaval repi raivoissaan paidan yltään, jääden
ilkialastomaksi jäähdyttääkseen ruumistaan. He olivat kaikki mustat
kuin nuohoojat, hieno hiilitomu peitti ihon ja kostuneena hiestä
virtasi ruumista myöten likasina puroina.

Maheu alkoi ensimäisenä taas hakata, mutta tällä kertaa vähän alempana.
Nyt tippuivat vesipisarat otsaan, niin että hänestä tuntui, että ne
purkaa sen luut.

-- Älkää välittäkö heistä, -- sanoi Katarina Etiennelle, -- he
riitelevät usein.

Ja hän jatkoi neuvoa häntä työssä. Kaikki rattaat lähetetään täältä
ylös sellaisina kuin ne täytettään, erikoisella merkillä varustettuna,
jotta vastaanottaja voisi merkitä ne murtajien laskuun. Siksi täytyi
koettaa täyttää ne hyvin, valiten hyvät hiilet, sillä muuten voidaan ne
hyljätä.

Vähitellen olivat Etiennen silmät tottuneet pimeyteen ja hän katsoi
tyystin tyttöön, joka ei vielä ehtinyt mustua ja näytti niin
valkoiselta ja kalpealta hienoine kasvoineen. Hän ei voinut mitenkään
arvata kuinka vanha tyttö oli. Ulkomuodoltaan näytti hän niin
hinterältä ja laihalta, että voisi antaa hänelle kaksitoista vuotta.
Mutta hänen vapaasta, poikamaisesta käytöksestään ja lapsellisesta
rohkeudestaan päättäen voisi häntä luulla vanhemmaksi. Tyttö ei häntä
miellyttänyt; hän näytti hänestä poikamaiselta valkeine kasvoineen kuin
narrilla myssy päässä. Mutta samalla ei hän voinut olla ihmettelemättä
tuon lapsen näppäryyttä ja voimaa. Hän täytti rattaansa nopeammin kuin
Etienne, näppärästi ja taitavasti käyttäen lapiotaan. Sitten lykkäsi
hän ne kaltevaan sälöpaikkaan varovasti ja varmasti ilman että ne
töykkäsivät mihinkään. Hän sitävastoin kiusaantui, lykkäsi sijoiltaan
ja oli epätoivoissaan.

Tie oli todellakin hyvin epämukava. Murtopaikasta kaltevaan
sälöpaikkaan oli kuusikymmentä metriä. Maankaivajat eivät olleet
ehtineet laajentaa heidän käytäväänsä ja se näytti hyvin kapealta,
epätasaiselta raolta. Muutamin paikoin täysinäiset rattaat tuskin
mahtuivat kulkemaan ja lykkääjän täytyi ryömiä polvillaan perässä,
jottei murskaisi päätään. Sitä paitsi monin paikoin olivat kannattimet
taipuneet ja lohkoivat kuin epävakaiset kainalosauvat. Täytyi olla
varuillaan, jottei tarttuisi noihin parruihin. Ja tästä alituisesta
maanvieremän uhasta, josta paksut tammiparrut rätisivät, selkä
koukistui vaistomaisesti ja pelko täytti mielen.

-- Taas! -- nauraen huudahti Katarina.

Etiennen rattaat olivat taas luisuneet kiskoilta vaikeimmassa kohdassa.
Hänen ei mitenkään onnistunut lykätä suoraan kiskoja myöten, jotka
tuskin näkyivät vetelästä loasta. Hän oli vimmoissaan, kiroili ja
taisteli raivoisasti pyöriä vastaan; mutta kuinka hän ponnistelikin, ei
hän voinut saada niitä jälleen sijoilleen.

-- Malta, sanoi nuori tyttö, -- jos sinä kiivastut, niin et saa mitään
aikaan.

Tyttö laskeutui polvilleen ja ryömi vikkelästi taapäin rattaitten alle;
voimakkain ponnistuksin kohotti hän ne selällään ja asetti kiskoille.
Rattaitten paino oli 700 kiloa. Etienne hämmästyneenä ja hämillään
sopersi anteeksi pyyntöä.

Tyttö opetti häntä miten piti astua hajasäärin etsien tukea molempien
seinien parruista, jottei liukuisi maassa. Vartalon täytyi olla
etukumarassa ja kädet ojossa, siten voi lykätä rattaita koko ruumiinsa
jäntereillä. Etienne katsoi miten hän kulki edellä selkä ojennettuna
melkein vaakasuoraan ja kädet niin matalalla, että hän muistutti
kääpiöelukoita, joita näytetään sirkuksessa.

Hiki valui virtanaan hänestä, hän hengästyi, nivelet rusahtelivat,
mutta hän teki työtä tottuneella välinpitämättömyydellä, valittamatta,
ikäänkuin ihmisten pitäisikin ikänsä noin ryömiä maan kolossa.

Mutta Etiennen ei onnistunut tehdä samoin, saappaat puristivat hänen
jalkojaan, koko ruumista pakotti sellaisesta asemasta alaspainuneine
päineen. Muutaman minuutin kuluttua oli sellainen asento hänelle aivan
kiduttava, hän laskeutui polvilleen ojentautuakseen ja hengähtääkseen
täysin siemauksin.

Sitten kaltevalla pinnalla oli uusi vaikeus laskea rattaat nopeasti
alas. Katarina opetti hänelle tämänkin konstin. Ylhäällä ja alhaalla
luisuvan käytävän kummassakin päässä seisoi kussakin alaikäinen poika,
toinen vastaanotti, toinen hoiti jarrua. Nämä kahden-kolmentoista
vuotiaat pojat vaihtoivat äänekkäästi mitä voimakkaampia sanoja
keskenään, niin että täytyi huutaa täyttä kurkkua ilmoittaakseen heille
rattaitten tulosta. Kun alhaalla oli tyhjät rattaat, antoi vastanottaja
merkin ja lykkääjä kiinnitti rattaansa yhtämittaiseen köyteen; samaan
aikaan irroitti ylhäällä oleva poika jarrun, jolloin täysinäiset
rattaat luisuivat alas, pakottaen painollaan tyhjät nousemaan ylös.

Alhaalla kuletuskäytävässä muodostui rattaista jonoja, joita hevonen
kuletti nostokoneen luo.

-- Hei, te, pojannaskalit! -- huusi Katarina.

Koko sadan metrin pituinen käytävä oli vuorattu laudoilla, niin että
ääni kaikui siinä kuin puhetorvessa.

Pojat varmaankin lepäsivät, sillä ei kumpikaan vastannut. -- Työ
seisattui kaikissa kerroksissa.

-- He peuhaavat varmaankin Mouquetten kanssa, -- kuului hieno lapsen
ääni.

Joka taholta kajahti naurun hohotusta, naislykkääjät nauroivat niin
että olivat pakahtua.

-- Kuka se on? kysyi Etienne Katarinalta.

Katarina kertoi, että se oli Lydia; tuo pieni tyttö, joka pisti nenänsä
joka paikkaan ja joka lapsen kätösillään lykkäsi rattaita yhtä hyvin
kuin aikuisetkin. Mitä Mouquette'en tulee, niin oli se kyllä
uskottavaa.

Vihdoin kuului vastaanottajan huuto, että kiinnitettäisiin rattaita.
Varmaankin kulki alhaalla joku tarkastaja. Kaikissa yhdeksässä
kerroksessa uudistui työ eikä kuulunut muuta kuin poikain ja lykkääjäin
säännölliset huudot. Kun työmiehet tällöin kohtasivat tyttöjä, jotka
melkein ryömivät nelinkontin ahtaissa miehen pukimissa, puhkaten höyryä
kuin hiestynyt hevonen, niin heissä heräsi eläimellisiä vaistoja.

Palatessaan murtopaikkaan tapasi Etienne joka kerta samaa: uupuneet
murtajat hakkasivat raivoisasti kuokillaan ja vuoroin kuului kumeita
iskuja, vuoroin raskaita huokauksia. Kaikki neljä olivat riisuneet pois
vaatteensa ja olivat mustia, liassa päästä jalkoihin. Maheun oli kerran
pitänyt vetää hiilien alta. Sakarias ja Levaque kiroilivat lajia,
vakuuttaen sen käyvän yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jonka vuoksi he
eivät voineet toivoa suurta voittoa. Chaval kääntyi joka kerran
haukkuakseen Etienneä, jonka läsnäolo häntä raivostutti.

-- Senkin nauta! -- haukkui hän. -- Et jaksa senkään vertaa kuin joku
tyttölutka! No! Täyttyykö ne rattaat, hä? Säästätkö käsiäsi. Varo, minä
pidätän kymmenen sous'tasi, jos yhdetkään rattaistamme hyljätään.

Nuori mies vältti vastausta. Hän iloitsi tästäkin pakkotyöstä ja
alistui mielellään toisten haukkumisille.

Mutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa
verille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja
työkunta päätti syödä aamiaisen.

Maheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä
valottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki
vetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään
ja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä
määrin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta
lavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja
kaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan
aamutyöstä.

Katarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli
heittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun.
Paikka siinä oli melkein kuiva.

-- Miksi sinä et syö? -- kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.

Sitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla
rahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.

-- Pannaanko kahtia?

Etienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen
äänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.

-- Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen
puolen, jatkoi tyttö iloisesti.

Hän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä
nielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten
leukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat
heidän välillään.

Katarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä
kauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän
miellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.

-- Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta...
Miksi sinut on karkoitettu?

-- Minä annoin päällikölleni korvalle.

Tyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan
alistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.

-- Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon,
tulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut... Se
on totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten
kimppuun... Sitten olen kaksi päivää sairas.

-- Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.

-- Oh, kyllä minä itseni tunnen!

Ja hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun
viimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti
alkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.

-- Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, -- lisäsi
hän niellen palan. -- Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus
hänelle viisi frankkia.

-- Missä sinun äitisi on?

-- Pariisissa... Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. --

Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen
silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki
edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja
jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli
toinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon
kaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet
lattialla, pullot ja raskaat lyönnit.

-- Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi
säästää hänelle... Varmaankin hän kuolee nälkään.

Hän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.

-- Tahdotko juoda? -- kysyi Katarina, avaten pullonsa. -- Älä pelkää,
se on kahvia, se ei vahingoita sinua.

Etienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta
tyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:

-- No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin... Mutta
nyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.

Ja hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä
kahden lyhdyn valossa.

Miksi tyttö olikaan tuntunut hänestä rumalta? Nyt kun häntä peitti
hiilipöly, josta hän oli musta, tuntui hän erittäin miellyttävältä.
Tummilla kasvoilla, suurehkosta suusta loistivat valkeat hampaat ja
silmät laajenivat ja heijastivat vihertävää valoa kuin kissalla.
Punanen suortuva oli päässyt myssyn alta ja kutitteli hänen korvaansa
pakottaen häntä nauramaan. Nyt hän ei enää näyttänyt pieneltä tytöltä,
hän voi ainakin olla neljäntoista vanha.

-- No, jos sinä niin tahdot, lausui hän, otti kulauksen ja antoi pullon
takaisin.

Tyttö joi toistamiseen ja pakotti Etiennen juomaan lisää. Heitä
molempia huvitti juoda noin vuorotellen pienestä pullosta. Äkkiä pisti
Etiennen mieleen syleillä ja suudella häntä. Tytön huulet olivat
paksuhkot ja punertavat, vaikka vähän tomussa. Mutta hän ei uskaltanut.
Lillessä oli hän ollut tekemisissä raaimpien prostitueerattujen kanssa,
mutta ei tiennyt, voiko samalla tavalla kohdella työntekijätärtä, joka
asui kotona.

-- Sinä olet varmaankin neljäntoista vanha? -- kysyi Etienne,

-- Kuinka? Minä olen jo täyttänyt viisitoista! En tosin ole pitkä,
mutta meillä kaikki tytöt kasvavat hitaasti.

Etienne jatkoi kyselyjään ja tyttö vastasi kaikkiin tyyneesti,
ujostelematta ja olematta julkea. Tyttö oli näköjään selvillä kaikesta,
mikä koski suhteita eri sukupuolien välillä, mutta Etienne huomasi,
että hän itse oli vielä viaton lapsi, jonka sukupuolielämä oli
viivähtänyt raskaan työn ja epäterveellisen ilman tähden, jossa hän
eli. Saattaakseen tytön hämille alkoi Etienne puhua taas Mouquettesta,
mutta Katarina alkoi nauraen, vaikka muuten tyyneellä äänellä kertoa
kauheita asioita. Niin, kyllä tämä osasi keksiä kepposia. Etiennen
kysymykseen, onko hänellä itsellään heilaa, vastasi hän piloillaan,
ettei tahdo tuottaa äidilleen surua, mutta että se ennemmin tai
myöhemmin kyllä tapahtuu.

-- Helpostihan täällä saa rakastajan, kun kaikki työskennellään
yhdessä. Eikö totta?

-- Tietysti. Ja eihän siitä ole kellekään vahinkoa.. Eihän siitä
tarvitse puhua papillekaan.

-- Oh, viisi minä papeista! Toista on Musta mies...

-- Mikä Musta mies?

-- Vanha hiilenkaivaja. Hän tulee kaivokseen ja kuristaa kunniattomia
tyttöjä.

Etienne katsoi häneen luullen, että hän tekee pilkkaa.

-- Ja sinä uskot noita tyhmyyksiä? Sinä varmaankaan et ole oppinut
mitään?

-- Kyllä, osaan lukea ja kirjoittaa... Sitä tarvitaan talossa, sillä
isä ja äiti eivät ole saaneet oppia.

Tosiaankin tyttö oli herttainen. Etienne päätti heti syleillä ja
suudella häntä huulille, mutta ollen arka ei hän osannut toimia
nopeasti. Tuo pojan puku kiihoitti ja pidätti häntä. Hän joi viimeisen
kerran pullosta ja antoi sen takaisin tytölle. Nyt oli sopiva hetki
toimia. Hän katsoi levottomana siihen suuntaan, missä hiilenkaivajat
istuivat, kun äkkiä joku varjo sulki tien.

Jo joku aika sitte oli Chaval etäältä seurannut heitä. Nyt hän lähestyi
ja varmistuen siitä, ettei Maheu voinut nähdä, meni hän Katarinan luo,
joka yhä vielä istui maassa, taivutti hänen päänsä taakse ja tyynesti
painoi tämän huulille väkivaltaisen suutelon; sitä tehdessään hän
tahallaan ei ollut välittävinään Etiennestä. Tällä suutelolla hän
ikäänkuin painosti omistusoikeutensa tyttöön ja jonkumoisen
mustasukkaisen päätöksensä olla luovuttamatta häntä kenellekään.

Mutta Katarina suuttui.

-- Anna minun olla! huusi hän. -- Kuuletko, anna olla!

Mutta hän piti vielä hetkisen hänen päätään, katsoen syvään hänen
silmiinsä. Hänen punertavat viiksensä ja partansa hehkuivat lyhdyn
valossa ja kotkan nenä hänen mustilla kasvoillaan teki noidan
vaikutuksen. Vihdoin jätti hän tytön ja poistui sanomatta sanaakaan.

Etienne tunsi kylmiä väreitä. Kuinka tyhmä hän oli, että oli odottanut.
Nyt hän ei tietysti rupea suutelemaan, sillä tyttö voisi ehkä luulla,
että hän otti esimerkin tuosta. Hänen itserakkautensa kärsi ja hänen
tuli paha olla.

-- Miksi sinä valehtelit? -- kysyi hän matalalla äänellä. -- Tuo on
sinun rakastajasi!

-- Ei ole, minä vannon! -- huudahti tyttö. -- Ei meidän välillä ole
mitään. Hän tekee vain pilkkaa. Eikä hän ole edes meikäläisiä, vasta
puoli vuotta sitten; tuli hän Pas-de-Calais'ista.

He nousivat jatkaakseen työtä. Kun tyttö huomasi, että hän on
tyytymätön, tuli hän alakuloiseksi. Tietysti hän on kauniimpi kuin tuo
toinen, ja ehkä Katarina voisi valita hänet. Hänen teki mieli lohduttaa
Etienneä, tehdä hänelle jotain mieliksi.

Etienne tarkasteli ihmetellen lyhtyään, jonka liekki oli sininen ja
keltainen reunoiltaan. Tyttö tahtoi huvittaa häntä ja sanoi
hyväntahtoisesti:

-- Tulehan tänne, minä näytän sinulle jotain.

Hän vei hänet käytävän nurkkaan ja osotti koloa hiilikerroksessa. Siitä
kuului kepeää suhinaa ikäänkuin jonkun linnun hiljaista ruikutusta.

-- Anna tänne kätesi, tunnetko tuulen... Se on räjähdyskaasu.

Etienne oli hämmästynyt. Siinä oli se hirveä voima, joka voi
räjähdyttää kaikki ilmaan.

Katarina nauroi ja selitti hänelle, että tänään on sitä erittäin paljon
ja siksi lyhtyjen liekkikin on sininen.

-- Lakkaatteko lörpöttelemästä, laiskurit! -- huusi Maheun raaka ääni.

Katarina ja Etienne riensivät täyttämään rattaansa ja kumartuneina
lykkäsivät niitä laskupaikkaan. Ja heistä alkoi taas hiki valua
virtanaan ja luut rusahdella.

Murtopaikalla kihisi entinen työ. Murtajat usein söivät kiireesti
aamiaisensa, jotteivät paleltuisi. Maaten kyljellään hakkasivat he
entistä voimakkaammin ajatellen vain kuinka saisivat täytetyksi
useampia rattaita. Kaikki muu väistyi syrjään tämän ahneen ansiokiihkon
tieltä. He eivät enää tunteneet vettä, joka valui heidän ruumistaan
myöten, eivät tunteneet suonenvetoa, joka koukisti heidän jäseniään
luonnottomassa asennossa, tai tukahduttavaa pimeyttä, jossa he kävivät
verettömiksi ja kadottivat elämänvoimansa, kuten kasvit, jotka ovat
muutetut kellariin. Mutta aikaa myöten kävi ilma yhä pahemmaksi
lyhdyistä, hengityksestä, räjähdyskaasusta, joka hämähäkin verkon
tavoin vaivasi silmiä ja jonka ilmanvaihtokoneet vain öisin
puhdistivat. Ja työläiset yhä vain hakkasivat kuokillaan syvissä
myyränkoloissa maanpinnan alla ahdistetuin hengityksin.



V.


Katsomatta kelloon, joka oli jäänyt takkiin, taukosi Maheu hakkaamasta
ja sanoi:

-- Kello on kohta yksi... Sakarias, oletko valmis?

Tämä oli jo jonkun aikaa pystyttänyt parruja. Nyt makasi hän selällään
katsoen avaruuteen. Isän ääni herätti hänet mietteistään.

-- Riittää täksi kertaa. Huomenna nähdään.

Hän nousi ja meni murtopaikkaan. Levaque ja Chaval heittivät kuokkansa.
Täytyi vähän levähtää. He pyyhkivät käsillään hikeä katsahtaen kattoon,
mihin oli muodostunut rakoja.

-- Hiton hiili sattuikin osallemme. Sehän vallan narisee. Mutta eipä
siitä sanota mitään sopimuksessa, vihotteli Chaval.

-- Tiettyhän se on, että he ovat roistoja, yhtyi Levaque. -- Sitä
parempi heille, jos multa meidät hautaa.

Sakarias nauroi. Hän välitti viisi työstä ja kaikesta, mutta häntä
huvitti kuulla, kun yhtiötä haukuttiin, Maheu alkoi tapansa mukaan
tyyneesti selittää, että maan laatu vaihtuu joka kahdenkymmenen metrin
päässä. Täytyy olla oikeudenmukainen, eihän sitä ennakolta osaa arvata.
Mutta kun toiset jatkoivat päällikkönsä haukkumista, kävi hän
levottomaksi.

-- Hiljaa... Riittää! mutisi hän katsoen ympärilleen.

-- Taidat olla oikeassa, myönsi Levaque, laskien ääntään, -- se ei ole
viisasta.

He pelkäsivät kaikki kauheasti spioneja, ei edes täällä maan syvyydessä
pelko jättänyt heitä, ikäänkuin yhtiön hiilillä olisi korvat.

-- Saat nähdä, sanoi Chaval tahallaan äänekkäästi, -- jos tuo Dansaert
sika vielä puhuttelee minua samassa äänilajissa kuin tuonnottain, niin
saa hän maistaa kuokkaani... Minähän en kiellä häntä tuhlaamasta rahaa
hienohipiäisiin kaunottariin.

Sakarias nauroi täyttä kurkkua. He tekivät usein pilaa Dansaertin
suhteesta Pierronin vaimoon. Katarinakin käytävän päässä nauroi koko
sydämestään. Muutamin sanoin selitti hän Etiennelle mistä on kysymys.
Mutta Maheu alkoi suuttua, peittämättä pelkoaan.

-- Oletko vaiti! Hauku kun olet yksin niin paljon kuin haluat, jos
tahdot joutua kiikkiin.

Samassa kuului yläkäytävästä askelten ääntä. Ja melkein heti tuli
näkyviin pääinsinööri, pikku Negrel, kuten työmiehet kutsuivat häntä,
pääkaivosvoudin Dansaertin seurassa.

-- Enkö sanonut! -- sopersi Maheu. Hehän aina ilmestyvät äkkiä,
ikäänkuin nousisivat maasta.

Herra Hennebeaun sisarenpoika, Paul Negrel, oli kaunis nuori
mies, ijältään noin kahdenkymmenen kuuden vanha, laiha ja
kihara-tummatukkainen. Suippokärkinen nenä ja vilkkaat silmät tekivät
hänet kärpämnäköiseiksi. Hän oli kohtelias, hiukan ylimielinen ollen
työmiehiä kohtaan jyrkkä ja käskevä. Hän oli samoin puettu ja nokinen
kuin nekin. Herättääkseen työmiesten kunnioitusta, osotti hän
hämmästyttävää rohkeutta kulkien vaarallisilla paikoilla, laskeutuen
ensimäisenä räjähdys- ja vieremäpaikkoihin.

-- Täälläkö, Dansaert? -- kysyi hän.

Pääkaivosvouti, leveänaamainen belgialainen, paksuine lihallisine
nenineen, vastasi liioitellulla kohteliaisuudella:

-- Niin, herra Negrel... Tässä on mies, joka tänä aamuna otettiin.

Molemmat tunkeutuivat murtopaikkaan ja kutsuivat Etiennen luoksensa.
Insinööri kohotti lyhtynsä ja katsoi tyystin häneen, kysymättä mitään.

-- No olkoon, -- sanoi hän viimein, -- mutta toistan etten pidä siitä,
että otetaan ketä hyvänsä maantieltä... Älkää toiste tehkö sitä.

Hänelle tahdottiin selittää, että nyt on suuri työnpuute, että yhtiö on
tahtonut ottaa tyttöjen sijaan miehiä hiilirattaitten lykkääjiksi,
mutta hän ei enää kuullut. Hän tarkasti kattoa, sill'aikaa kun murtajat
tarttuivat taas kuokkiinsa. Äkkiä huudahti hän:

-- Mutta, Maheu, mitä te ajattelette? Tehän voitte kaikki hautaantua
tähän paikkaan.

-- Eikö mitä, kyllä se kestää, vastasi työmies tyynesti.

-- Kestää! Mutta maahan on jo alkanut laskea; te asetatte parruja
kahden metrin päähän toinen toisestaan, ei aina sitäkään. Oh, te olette
kaikki samallaisia. Te tahdotte mieluummin, että niskanne vääntyisi
nurin, mutta ette voi jättää hiiliä, pystyttääksenne riittävästi
kannattimia! Korjatkaa heti kaikki. Pankaa kannattimia kaksi kertaa
useampia, kuuletteko?

Työmiehet alkoivat murista, tiesiväthän he itsekin, olivatko he
vaarassa. Mutta silloin hän raivostui.

-- Mutta vastaatteko te seurauksista, jos päänne murskaantuvat? Ei,
vaan yhtiö saa maksaa kaikesta, maksaa teille ja eläkkeitä
vaimoillenne... Kyllä minä teidät tunnen, saadaksenne parit rattaat
lisää olette valmiit antamaan vaikka päänne ja henkenne.

Maheun valtasi vihastuminen, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi
tyynesti:

-- Jos meille maksettaisiin enemmän, niin kyllä panisimme kannattimia.

Insinööri kohautti olkapäitään. Vasta pois mennessään lausui hän:

-- Vielä on teillä tunti aikaa, ryhtykää kaikki työhön. Ilmoitan teille
ennakolta, että murtotyömiehiltä lasketaan kolme frankia sakkoa.

Murtajien murina oli vastauksena hänen sanoihinsa, mutta sotilasmaisen
kurin hallitsemina pidättäytyivät he mielenosotuksesta, tottuneina
alistumaan toinen toiselleen, alkaen nuorimmasta ajopojasta ja päättyen
pääkaivosvoutiin. Chaval ja Levaque polkivat vimmoissaan jalkaansa,
mutta Maheu pidätti heidät katseellaan. Sakarias taas kohautti
huolettomana olkapäitään.

Mutta eniten oli Etienne kiihoittunut. Siitä hetkestä asti kun hän oli
tullut tähän helvettiin, alkoi hänessä vähitellen kyteä äreys. Hän
katsahti Katarinaan, joka seisoi nöyränä alaspainetuin päin. Oliko
mahdollista täyttää tuo kuolettava työ täydellisessä pimeydessä,
voimatta edes ansaita sen verran, että riittäisi jokapäiväiseen
leipään!

Sillä välin poistui Negrel ynnä Dansaert, joka vain nyökäytti päätään
kaikkeen, mitä hän sanoi. Äkkiä alkoivat he taas puhua äänekkäästi. He
pysähtyivät tarkastamaan käytävää. Murtajien täytyi huolehtia käytävien
kannattimista kymmenen metriä työpaikastaan.

-- Enkö sanonut, että he eivät välitä ihmiselämän hukasta! -- huusi
insinööri. Ja mitä pirua tekin katsotte?

-- Katsonhan minä... sopersi kaivos vouti. -- Mutta väsyyhän aina
toistamasta samaa.

-- Maheu! Maheu! -- huusi Negrel vihaisesti.

Kaikki hiilenkaivajat laskeutuivat käyttävään.

-- No katsokaahan tuota! -- puhui hän. -- Kestääkö tuo mielestänne?
Kaikki on tehty hutiloimalla... Katsokaa kuinka poikkipuu on pistetty,
ei ole edes sovitettu liitteisiin... Nyt ymmärrän, miksi korjaustyöt
meille maksavat niin paljon. Teille se on samantekevää, kumpa kestäisi
niin kauan kuin te siitä vastaatte! Mutta yhtiön täytyy hankkia koko
armeijakunta toimittaakseen korjaustyöt...

Chaval aikoi vastata, mutta hän ei sallinut.

-- Vait, minä tiedän mitä te tahdotte sanoa. Että teille maksettaisiin
enemmän, eikö niin? Mutta minä varoitan teitä, että te voitte saavuttaa
vain sitä, että vähennetään palkkionne hiilirattaista, jos teille
tullaan maksamaan parruista. Niin saamme nähdä mitä te siitä hyödytte..
Mutta nyt korjatkaa heti kaikki tuo. Huomenna tulen katsomaan.

Hän poistui, mutta työmiehet jäivät täydelliseen hämmästykseen uudesta
uhkauksesta. Dansaert, joka insinöörin edessä oli osottanut sellaista
nöyryyttä, jäi hänestä jälelle, hyökätäkseen työmiesten kimppuun.

-- Senkin laiskurit, teidän tähtenne saan minä moitteita! -- huusi hän
työmiehille. -- Katsokaa! Älkää luulko, että pääsette ainoastaan
kolmella frankilla!

Kun hän oli mennyt, niin ei Maheukaan enää voinut hillitä itseään:

-- Kaikkea sitä pitää tapahtua! Minä tahdon pysyä tyynenä, sillä muuten
ei voi sopia mistään. Mutta tässä on jo liikaa, tästä voi kuka tahansa
raivostua. Onko se järkeä, alentaa maksumme rattaista ja maksaa
kannatinparruista erikseen! Se on taas uusi keksintö, että meille
maksettaisiin vähemmän. Kirotut saakelit!

Hän etsi keneen hän voisi purkaa vihansa ja huomattuaan Katarinan ja
Etiennen seisovan toimettomina syrjässä, ärjähti:

-- Tuokaa minulle parruja, perhanat! Ettekö osaa tehdä mitään, vai mitä
kuhnailette. Kun annan teille aimo löylyn, niin saatte nähdä!!

Etienne meni hakemaan parruja. Tuo raakuus ei häntä lainkaan loukannut.
Hänessä kuohui päällikköjä vastaan, niin että työmiehet tuntuivat
hänestä liian hiljaisilta.

Levaque ja Chaval purkivat vihansa kirouksiin. Mutta ryhtyivät kaikki,
Sakariaskin, työhön. Puolentunnin ajan kuului ainoastaan puun ryskettä
ja vasaran kumeita iskuja. Kaikki olivat vaiti purkaen vihansa vuoreen,
jonka he olisivat siirtäneet olkapäillään, jos olisivat voineet.

-- Nyt saa riittää! -- huusi vihdoin Maheu, uupuneena väsymyksestä ja
vihasta. -- Puoli kaksi. Sattuipa helkkarin päivä! Emme ansainneet
viittäkäänkymmentä sous'ta... Minä menen, en jaksa enää.

Vaikka oli vielä puoli tuntia työaikaa, pukeutui hän. Toiset seurasivat
hänen esimerkkiään. He eivät voineet rauhallisesti katsoa
murtopaikkaansa. Katarina aikoi lykätä rattaita, mutta he kutsuivat
hänet pois, tytön ahkeruus ärsytti nyt heitä. Ja kaikki kuusi raatajaa
lähti taas samaa tietä nostokoneen luo, työkalut kainalossa.

Tien risteyksessä Katarina ja Etienne jäivät toisista jälelle. He
tapasivat pikku Lydian, joka kertoi mitä heillä oli tapahtunut.
Mouquette oli äkkiä saanut nenävuodon ja juoksi jonnekin hakemaan
vettä. He jatkoivat matkaa, mutta Lydia jatkoi taas väsyneenä kädet
ojossa ja hajareisin lykätä rattaita. Hän muistutti laihaa mustaa
muurahaista, joka kantoi ylivoimaisen kuorman. Katarina ja Etienne
lähtivät juoksemaan, kumartuneina, jotteivät iskisi kattoon. Toisinaan
pysähtyivät he, jottei selkä syttyisi, sanoivat he nauraen, sillä
heidän oli lämmin.

Tultuaan alas, jäivät he yksin. Heidän ilonsa hävisi samassa. He
menivät eteenpäin väsynein askelin, tyttö edellä, mies perästä. Lyhdyt
savusivat niin, että Etienne tuskin näki Katarinaa, joka kulki
ikäänkuin sumussa.

Häntä vaivasi omituinen tunne, ajatellessaan, että Katarina oli tyttö,
ja oli tyhmää hänen puoleltaan olla syleilemättä häntä, mutta muisto
siitä toisesta pidätti hänet. Tietysti oli hän valehdellut, tuo toinen
oli kyllä hänen rakastajansa, se on varmaa. Ja Etienne tunsi vihaa
häntä kohtaan, ikäänkuin tyttö olisi pettänyt hänet. Mutta Katarina
sillä välin kääntyi joka askeleella hänen puoleensa, varotti tien
epätasaisuuksista, ikäänkuin kehottaen olemaan kohtelias. Oltiinhan
siinä aivan yksin, voisi jutella vähän ja olla ystäviä! Vihdoin he
tulivat kuletuskäytävään. Etienne tunsi helpotuksen, tyttö taas
viimeisen kerran katsahti häneen kaiholla, -- heille ei enää
tarjoutuisi tällaista onnellista tilaisuutta.

Ympärillä jyrisi maanalainen elämä, yhäti häärivät kaivosvoudit,
rattaitten jonot kolisivat. Heidän täytyi painautua seinää vastaan,
antaen tietä ihmisille ja hevosille, jotka hengittivät suoraan päin
kasvoja.

Jeanlin huusi heille jonkin haukkumisen, mutta he eivät pyörien
rätinältä kuulleet sitä. He kulkivat yhä eteenpäin. Katarinakin oli
vaiennut. Etienne ei tuntenut tietä ja ajatteli että tyttö tahallaan
vie hänet eksyksiin maanalaisia risteileviä käytäviä myöten. Eniten
kärsi hän kylmästä, joka yhä kiihtyi sitä myöten kun he lähestyivät
kaivosaukkoa. Hän oli jo kadottanut kaiken toivon päästä ulos täältä,
kun äkkiä he saapuivat kaivoshalliin.

Chaval katsoi epäilevästi heihin. Toiset olivat myöskin siinä, hikisinä
kylmässä tuulessa; he olivat vaiti, koettaen painaa vihansa alas. He
olivat tulleet liian aikaiseen, eikä heitä tahdottu nostaa, sitä
suuremmalla syyllä, koska juuri aijottiin kaikella varovaisuudella
laskea hevonen alas. Täytyi odottaa puolen tuntia. Lastaajat työnsivät
rattaita häkkiin, niin että rautaketjut jyrisivät ja nostokone kiiti
ylös rankkasateessa, joka valui aukon ammottavasta reijästä. Alhaalla
kaikki tuo vesi juoksi kymmenen metrin syvyiseen laskukaivoon, josta
levisi kosteutta ympärille.

Kolmen suuren lyhdyn punertava liekki ja suuret liikkuvat varjot
seinillä antoivat tälle maanalaiselle huoneelle synkän näön,
muistuttaen jotakin ryöväriluolaa lähellä kohisevaa virtaa.

Maheu yritti viimeisen kerran. Hän lähestyi Pierronia, joka oli alkanut
työnsä kello kuusi.

-- Etkö sinä voisi nostaa meidät?

Mutta lastaaja, kaunis nuorukainen leppeine kasvonilmeineen, kieltäytyi
pelästyneenä:

-- Se on mahdotonta. Kysy voutia... Minua sakotetaan.

Työmiehet murisivat. Katarina lähestyi Etienneä ja kuiskasi hänelle:

-- Tule, minä näytän sinulle tallin. Siellä on niin herttaista!

He pujahtivat salaa, sillä pääsö talliin oli kielletty. Talli sijaitsi
vasemmalla, lyhyehkön käytävän päässä. Se oli hakattu kallioon,
tiilisine holvineen, 25 metriä leveä ja neljä korkea; sinne mahtui
kaksikymmentä hevosta. Tallissa oli todellakin herttaista, tuoreet
oljet tuoksuivat ja eläimistä huokui lämpöä. Yksi ainoa lyhty valaisi
himmeästi. Hevoset käänsivät päänsä veltosti, katsahtaen suurin
lapsellisin silmin ja jatkoivat taas syödä kaurojaan hitaasti, kuin
terveet ja kylläiset työläiset, joita kaikki vaalivat.

Katarina luki ääneen hevosten nimet sinkkilaatoista, kun äkkiä hän
huudahti. Hänen eteensä nousi jokin olento. Mouquette nousi oljilta.
missä hän oli maannut. Maanantaisin oli hän erittäin väsynyt
sunnuntaitapausten jälkeen ja silloin löi hän nyrkillään nenään ja
juoksi pois työstä sillä tekosyyllä, että hänen täytyy hakea vettä. --
Hän saapui tavallisesti tänne ja nukkui pehmeällä alustalla. Hänen
isänsä hemmotteli häntä eikä kieltänyt häneltä mitään, vaikka itse oli
vaarassa saada harmia tyttärensä tähden.

Samassa tuli Mouque. Se oli lyhyt, kalju, hyvin vanhentunut, mutta
kuitenkin lihava viisikymmenvuotias ukko. Siitä asti kun hänet oli
määrätty tallirengiksi, oli hän ottanut tavaksi purra tupakkaa, purren
niin innokkaasti, että ikenet olivat veressä.

Nähdessään tyttärensä seuraa, tuli hän ärtyiseksi.

-- Mitä teillä täällä on tekemistä? huusi hän. -- Menkää tiehenne! Etkö
häpeä tuoda miestä tänne!

Mouquettesta oli tuo koko hauskaa, hän nauroi koko sydämestään. Etienne
sitä vastoin joutui hämilleen ja riensi ulos, Katarina hymyillen
seurasi häntä.

Kun he palasivat kaivoshalliin, saapuivat sinne myös Bebert ja Jeanlin
hiilirattaitten jonoineen. Nostokoneen toiminnassa oli sattunut pysäys
ja nuori tyttö meni silittämään hevosta. Se oli Bataille, valkea vanha
hevonen, vanhin kaivoksessa, se oli viettänyt maan alla jo kymmenen
vuotta, seisonut samassa tallinnurkassa, tehnyt samaa työtä samoissa
pimeissä käytävissä, kymmeneen vuoteen se ei ollut nähnyt päivänvaloa.
Se oli lihonnut. Sen karva kiilsi ja yleensä oli se hyvännäköinen.
Se näytti viettävän täällä viisaan elämää, kaukana maaelämän
onnettomuuksista. Aikaa myöten oli se saavuttanut suuren näppäryyden.
Se tunsi niin hyvin tien, jota astui joka päivä, että itse työnsi
päällään ilmanvaihtoluukkuja ja taivutti päänsä siellä, missä katto oli
hyvin matala. Se osasi varmaankin myös laskea matkojaan, sillä
kulettuaan tavallisen määrän, kieltäytyi se lähtemästä uudelleen
matkalle ja se täytyi pakosta viedä talliin. Nyt vanhoilla päivillä
tuntuivat sen kissansilmät surumielisiltä. Mahdollisesti näki se
unelmissaan Marchiennen myllyn, Scarpe joen rannalla, jonka
läheisyydessä se oli syntynyt, missä rannat aina viheriöivät ja raikas
tuuli puhalsi. Ylhäällä oli jokin, joka paistoi ja lämmitti, jokin
suuri lamppu, mutta eläimen heikko muisti ei voinut selvästi herättää
sitä mielessään. Ja hevonen seisoi alaspainunein päin, vapisevin
jaloin, turhaan koettaen muistaa aurinkoa.

Kaivosaukossa jatkuivat valmistelut, vihdoin iski moukari neljä kertaa,
laskettiin hevonen. Siitä oltiin aina levottomia. Sattui että hevonen
saapui perille kuolleena säikähdyksestä. Se sidottiin ylhäällä, jolloin
se potki hurjasti, mutta kun se tunsi maan putoavan jalkojensa alta,
kävi se äkkiä hiljaiseksi ja makasi liikkumatta kuin kivettynyt,
katsoen suurin silmin pimeyteen.

Tällä kertaa oli hevonen suurta kokoa, niin että sitoessa oli täytynyt
vetää sen pää sivulle, jottei se sattuisi seinään. Laskeminen jatkui
kolme minuuttia, sitä hidastutettiin tahalla. Mutta alhaalla kasvoi
levottomuus. Oliko se jätetty keskelle tietä sinne pimeyteen? Vihdoin
näyttäytyi se liikkumattomana kauhusta laajennetuin silmin. Se oli
kolmevuotias ruuna, nimeltä Trompette.

-- Hiljaa! -- sanoi Mouque. Hänen toimenaan oli ottaa hevonen vastaan.
-- Tuokaa se tänne, mutta älkää irroittako siteistä.

Trompette makasi kivialustalla liikkumattomana möhkäleenä. Siltä
varmaankin tuntui kaikki kauhealta unelta, sekä musta kuilu, että
synkkä halli, jota täytti jyske ja melu.

Sitä alettiin irroittaa, kun Bataille hitaasti saapui sen luo. Se oli
juuri riisuttu valjaista ja se jo etäältä kurotti kaulaansa,
haistellakseen tuota uutta toveria, joka äkkiä oli pudonnut maan
päältä. Työmiehet väistyivät hohottaen. No haisiko se hyvältä? Mutta
Bataille ei kuullut heidän pilkkasanojaan, se vilkastui yhä enemmän.
Uusi tulokas oli varmaankin tuonut mukanaan raittiin ilman tuoksua,
unohdetun auringon ja ruohon tuoksua. Äkkiä hirnahti se kuuluvasti ja
sen äänessä kuului iloa ja ikäänkuin tukahdutettua itkua. Se oli
tervehdys toverille, joka hetkeksi oli herättänyt kaikki nuo unohdetut
asiat ja se oli säälin ilmaisua uutta vankia kohtaan, joka vasta
kuolleena palaisi ylös.

-- Kas, kas tuota Bataillea! -- huusivat työmiehet ihastuneina. -- Se
juttelee toverin kanssa.

Trompette oli vapaa siteistä, mutta makasi yhä liikkumattomana
kyljellään, ikäänkuin verkko sitoisi sitä. Vihdoin ruoskan lyönnistä
hypähti se jaloilleen. Ukko Mouque vei molemmat hevoset talliin.

-- No, onko nyt meidän vuoromme? kysyi Maheu.

Häkki oli tyhjennettävä ja vielä oli määräaikaan kymmenen minuuttia.
Vähitellen alkoi työ kaikkialla päättyä, kaikista murtopaikoista saapui
työmiehiä. Siinä seisoi jo noin viisikymmentä henkeä läpimärkinä
vapisten vedossa. Pierron, huolimatta lempeästä ulkonäöstään, antoi
tyttärelleen Lydialle korvalle siitä, että tämä oli liian aikaiseen
jättänyt työn. Sakarias nipisteli salaa Mouquettea lämmitelläkseen.
Mutta yleinen tyytymättömyys kasvoi. Chaval ja Levaque kertoivat, että
insinööri uhkasi vähentää maksua vaunuista ja maksaa erikseen
tukipylväistä. Joka haaralta kaikui vihaisia huudahduksia: tässä
ahtaassa kammiossa melkein kuudensadan metrin syvyydessä alkoi
hiljalleen tyytymättömyys itää. Pian alkoivat äänet käydä yhä
kovemmiksi; nuo ihmiset, jotka olivat likaiset hiilestä ja värisivät
kylmästä, syyttivät yhtiötä, että se puolet työmiehistä tappaa maan
alla ja toisen puolen kiduttaa nälällä. Etienne kuunteli väristen.

-- Pian! Pian! kiiruhti kaivosvouti Richome lastaajia.

Hän joudutti nostoa, ikäänkuin kuulematta työläisiä. Mutta murina alkoi
kuulua yhä kovemmin ja kovemmin, niin että viimein täytyi hänen
sekaantua asiaan. Työläiset huusivat hänen ympärillään, ettei niin voi
aina jatkua, vaan että kerran tuo kaikki menee helvettiin.

-- Sinä olet järkevämpi, Maheu, -- sanoi hän, käske heidän olemaan
vaiti. Jos ei ole voimaa, niin täytyy olla järkeä.

Maheu todellakin alkoi jo vähitellen rauhoittua ja alkoi jo arastaa
seurauksia. Mutta hänen ei tarvinnut sekaantua. Äänet hiljenivät äkkiä
itsestään. Negrel ja Dansaert, palatessaan tarkastuskierrokselta,
näyttäytyivät erään käytävän päässä. Molemmat olivat myös hiestyneet.
Tottuneina alistumaan antoivat työläiset äreästi tietä, insinööri meni
sanaakaan sanomatta ohi. Hän istui toisiin rattaisiin, päävouti
toisiin, viisi moukarin lyöntiä antoi merkin "rasvaisesta lihasta",
kuten sanottiin päällystöä nostettaessa ja häkki katosi näkyvistä syvän
äänettömyyden vallitessa.



VI.


Sälytettynä nostokoneeseen neljän muun työmiehen kera päätti Etienne
itsekseen lähteä taas maanteitä kiertämään. Parempi lähteä nyt heti
kuin toistamiseen laskeutua tuohon helvettiin, missä ei edes voinut
ansaita leipäänsä. Katarina ei tällä kertaa istunut hänen vieressään
levittäen rauhoittavaa lämpöä ja hän koetti olla ajattelematta
tuollaisia tyhmyyksiä. Hän tunsi, ettei hän voi tulla tämän lauman
kaltaiseksi alistuvaisuudessa, hän oli liian kehittynyt siihen, vaan
jos hän jäisi, niin varmaankin lopuksi kuristaisi jonkun päälliköistä.

Äkkiä häikäsi hänen silmiään. He olivat nousseet sellaisella
nopeudella, että päivän valo aivan sokaisi hänet. Hän istui silmiään
räpytellen pelästyneenä kirkkaasta valosta, josta hän jo oli ehtinyt
vierastua. Kuitenkin tunsi hän helposti, kun häkki pysähtyi salpoihin.
Ovi avattiin ja työmiesjoukko virtasi häkistä.

-- Kuulehan, Mouquet, kuiskasi Sakarias vastaanottajan korvaan, --
mennäänkö tänään Vulkaniin?

Vulkan oli tunnettu variété Montsou'ssa.

Mouquet iski silmää ja hihitti hiljaa. Hän oli yhtä lyhyt ja paksu kuin
hänen isänsäkin, mutta oli hävyttömän näköinen kuin sälli, joka ei
surrut huomista päivää. Nyt tuli Mouquette ja veljellisen lempeyden
osoitukseksi antoi hän tälle läiskäyksen.

Etienne tuskin tunsi vastaanotto-huoneen korkeita holvia, jotka lampun
valossa olivat tehneet hänet levottomaksi. Nyt se oli kolea ja
likainen. Pölyisistä ikkunaruuduista tunki harmaa päivänvalo. Vain kone
kiilsi kuten ennenkin; voidellut teräsköydet näyttivät musteeseen
kastetuilta nauhoilta. Pyörät ylhäällä ja jättiläiskokoiset parrut,
jotka niitä kannattivat ja häkit ja vaunut, kaikki tämä raudan paljous
täytti huoneen ja teki sen synkän näköiseksi.

Chaval poikkesi katsomaan merkitsemistaulukkoa vastaanottajan pienessä
lasisessa konttorissa. Hän palasi sieltä raivostuneena. Hän oli saanut
tietää, että kaksi heidän rattaistaan oli hyljätty, toiset siksi, ettei
niissä ollut riittävästi hiiliä ja toiset, ettei hiilet olleet hyviä.

-- Onpa tämä päivää! -- huusi hän. -- Vielä kahtakymmentä sous'ta
vähemmän. Niin käy, kun ottaa kadulta tyhjäntoimittajia, jotka eivät
toimita enempää kuin sika hännällään.

Ja hän heitti salavihkaa silmäyksen Etienneen. Tämä aikoi heti vastata
nyrkillään, mutta sitten muisti, että hänhän lähtee pois eikä kannata
riidellä.

Tästä hän vaan varmistui päätöksessään.

-- Ei alussa keneltäkään työ suju, sanoi Maheu sovittaakseen. --
Huomenna käy paremmin.

Mutta kaikkien sisu kuohui ja he etsivät syytä purkaakseen vihaansa.
Kun he menivät lyhtyosastoon jättämään lyhtynsä, joutui Levaque
sanasotaan lyhtyvartijan kanssa, jota hän syytti siitä, ettei tämä
puhdistanut kunnollisesti hänen lyhtyään. He rauhoittuivat vasta vähän
vajassa, missä tuli paloi vielä. Uuni oli niin hehkuva, että koko vaja
näytti olevan tulen vallassa. Kaikki hohkasivat helpotuksesta kääntäen
selkänsä tuleen, niin että ne höyrysivät. Kun selkää alkoi polttaa,
käänsivät he vatsansa. Mouquette tyynesti päästeli napeista kuivaakseen
paitaansa välittämättä poikain naurusta.

-- Minä lähden, -- sanoi Chaval, sulkien työkalunsa kaappiin.

Kukaan ei liikahtanut. Ainoastaan Mouquetten tuli kiire joutua hänen
seuraansa, sillä heillä oli yhtä matkaa. Taas kajahti yleinen nauru,
sillä kukaan ei ollut tietämätön, ettei Chaval enää hänestä välittänyt.

Katarina kuiskasi jotain isälle. Tämä hämmästyi ensin, mutta nyökkäytti
sitten myöntävästi. Hän kutsui Etiennen luoksensa antaakseen tälle
hänen nyyttinsä.

-- Kuulkaa, sanoi Maheu, jos teillä ei ole penniäkään, niin te varmasti
kuolette nälkään ennen saamispäivää. Tahdotteko, minä koetan hankkia
teille velkaa?

Etienne joutui hämilleen. Hän oli juuri aikeissa vaatia kolmekymmentä
sous'taan mennäkseen täältä. Mutta hän häpesi nuorta tyttöä, joka
katsoa tuijotti häneen. Ehkä tyttö voisi luulla, että hän kantaa kaunaa
häntä vastaan.

-- En luonnollisesti voi mitään luvata, jatkoi Maheu. -- Mutta joka
tapauksessa tahdon yrittää.

Etienne ei sanonut vastaan. Varmasti hän saa kieltävän vastauksen.
Kaikessa tapauksessa tuo ei sido häntä lainkaan, hän voi lähteä heti
saatuaan pahimman nälän tyydytetyksi. Mutta sitten suuttui hän
itsellensä, miksi hän ei kieltäytynyt, nähdessään, miten Katarina
hymyili ilosta, että oli saanut tehdä hänelle palveluksen. Mitä varten
tuo kaikki?

Suljettuaan työkalunsa ja otettuaan puukenkänsä lähti Maheu samoin kuin
kaikki muut työmiehet sen jälkeen kun olivat vähän lämmitelleet.
Etienne seurasi Maheu'ta, Levaque poikineen yhtyi myös seuraan. Kun he
kulkivat lajitteluvajan sivu kuulivat he sieltä äänekästä riitelemistä.

Se oli tilava vaja, missä ilmassa oli aina mustan pölyn pilviä ja jonka
suurista ikkunoista veti alituisesti. Hiilirattaat ajettiin sinne
suoraan vastaanotto-osastosta. Siellä ne kaadettiin kumoon suppiloihin,
jotka olivat varustetut pitkillä uurroksilla. Uurrosten kummallakin
puolen seisoivat korokkeella naislajittelijat lapioineen ja
haravoineen, valitsivat kivet ja puhtaat hiilet työnsivät uurrosta
myöten vaunuihin, jotka seisoivat kiskoilla vajassa.

Philomene Levaque, laiha kalpea ja nöyrä tyttö, joka sylki verta, teki
siinä työtä. Jokin sininen villarääsy peitti hänen päänsä, hänen
kätensä ja käsivartensa olivat mustat hiilestä, hän lajitteli vanhan
noita-akan, Pierronin anopin rinnalla, jota yleensä sanottiin La
Bruleksi [poltettu]. Vanhus oli todellakin noidan näköinen ilkeine
kissansilmineen ja kuten saiturin rahapussi, lujasti yhteen
puserrettuine huulineen. He riitelivät kiivaasti, tyttö syytti
vanhusta, että tämä sysi kaikki kivet hänen puolelleen, niin ettei hän
ehtinyt kymmenessä minuutissa täyttää koria. Heille maksettiin korilta
ja se oli aina heillä riidan aiheena. Hapset liehuivat ja kasvoihin jäi
käsistä mustia jälkiä.

-- Anna hänelle oikein, että tuntuu! -- huusi Sakarias
rakastajattarelleen.

Kaikki naislajittelijat purskahtivat nauramaan. Mutta La Brule hyökkäsi
jo nuoren miehen kimppuun.

-- Sinäkö vielä puutut, senkin heittiö! Pitäisit ennemmin huolta
penikoistasi, jotka olet hankkinut hänelle... Onpa tuokin,
kahdeksantoista vuotias tyttö, joka tuskin jaksaa seistä jaloillaan!

Maheu esti poikaansa menemästä tarkastamaan lähemmältä tuota luurankoa,
kuten hän sanoi. Paikalle riensi eräs päällysmiehistä ja haravat
alkoivat taas nopeasti toimia hiilien kimpussa. Uurrosten yli kumartui
pitkä rivi naisia, jotka riitelivät kivistä.

Ulkona oli tuuli odottamatta tyyntynyt ja harmaalta taivaalta laskeutui
alas kostea kylmyys. Kivihiilenkaivajat kulkivat hajallaan,
käyristyivät ja puristivat kätensä lujasti ristiin rinnoille, niin että
lapaluut ulkonivat ohuitten vaatteitten alta. Päivän valossa näyttivät
he neekerijoukolta, joka oli rypenyt loassa.

-- Tuolla menee Bouteloup, huomautti Sakarias irvistellen.

Levaque vaihtoi ohimennen pari sanaa vuokralaisensa kanssa, joka oli
pitkä kolmenkymmenen viiden vuotias tyynen ja rehellisen näköinen mies.

-- Onko jotain ruokaa kotona, Louis?

-- Taitaa olla.

-- Ei kai vaimoni ole kovin kiukkuinen tänään?

-- Eipähän liene.

Uusi ryhmä työläisiä kulki heitä vastaan. Se oli kello kolmen vuoro.
Tällä kertaa kaivos nieli vielä suuremman joukon kivihiilenkaivajia,
joitten tehtävä oli rakentaa ja alottaa uusia murtopaikkoja. Työt
kaivoksessa eivät koskaan tauonneet: yöt päivät myyrästi siinä ihmisiä
kuudensadan metrin syvyydessä valkojuurikaspeltojen alla.

Pojat kulkivat edellä. Jeanlin kertoi Bebert'ille suunnitelmansa, miten
hän neljällä sous'lla hankkisi itselleen tupakkaa velaksi. Lydia kulki
heistä kohtuullisen välimatkan päässä. Hänen jälessään kulkivat
Katarina, Sakarias ja Etienne. Kukaan ei puhunut. Vasta "Huvi"
ravintolan luona saavuttivat Maheu ja Levaque heidät.

-- Nyt olemme perillä, sanoi Maheu Etiennelle, -- Käykää sisälle.

Joukko hajosi. Katarina pysähtyi hetkeksi, katsahti viimeisen kerran
nuoreen mieheen läpikuultavine, kuin vuorenjärvi vihertävine silmineen,
jotka näyttivät vielä suuremmilta ja kirkkaammilta mustuneilla
kasvoilla. Tyttö hymähti hänelle ja meni toisten kanssa kylään.

Ravintola sijaitsi keskivälillä, kylän ja kaivoksen välisessä
tienristeyksessä. Se oli valkonen kaksinkertainen kivitalo, jonka
ikkunalaudat olivat sinisiksi maalatut. Neliskulmaisessa kyltissä oven
yläpuolella seisoi keltaisilla kirjaimilla: "Huvi", Rasseneur'in
ravintola.

Sen takana oli keilarata, jota aina ympäröi joukko katsojia.

Yhtiö käytti kaikkia keinoja saadakseen tämän maapalan, jota ympäröi
sen laajat maa-alat. Sitä harmitti tämä kapakka, joka oli noussut
keskellä peltoja, aivan Voreux'in luona.

-- Astukaa perälle, toisti Maheu Etiennelle.

Sisältä oli ravintola pieni, valoisa, seinät valkoisiksi maalatut.
Siinä seisoi ainoastaan kolme pöytää, tusina tuoleja ja suuri mäntynen
tiski, millä seisoi noin kymmenkunta olut-tuoppia, kolme viinipulloa,
karahvi sekä pienehkö olut-tynnyri tinahanoineen. Rautaisessa
maalatussa kamiinissa paloivat hiljaa hiilet. Kivilattialle oli
sirotettu hienoa valkosta hiekkaa, joka imi kosteuden ilmasta. Se oli
välttämätön tässä kosteassa seudussa.

-- Olutta, sanoi Maheu pitkälle valkotukkaiselle tytölle, joka
toisinaan palveli ravintolassa. -- Onko Rasseneur kotona?

Tyttö kiersi hanaa ja vastasi, että hän pian palaa. Maheu joi yhteen
vetoon puolet tuoppia huuhtoakseen hiilipölyn, joka oli tarttunut hänen
kurkkuunsa. Hän ei tarjonnut mitään toverilleen. Paitsi heitä oli
ravintolassa vielä yksi vieras, samallainen likanen ja hiestynyt
hiilenkaivaja, joka joi oluensa äänettömänä ajatuksissaan. Pistäysi
vielä yksi työmies, joka joi tilaamansa oluen ja meni sanomatta
sanaakaan.

Suurkokoinen tukeva, noin kolmenkymmenen kahdeksan ikäinen mies
pyöreine ajettuine kasvoineen, astui huoneeseen. Se oli Rasseneur, joka
ennen hänkin oli ollut hiilenmurtaja, mutta jonka yhtiö oli erottanut
osallisuudesta lakkoon. Hän oli ollut kelpo työmies, osasi hyvin puhua
ja oli aina kaikkien tyytymättömien johtaja. Hänen vaimonsa oli jo
ennen harjoittanut olut- ja viinamyyntiä, kuten monet työmiesten
vaimot. Kun hänet oli heitetty kadulle, rupesi hän itse
ravintoloitsijaksi, hankki rahaa ja avasi kapakan aivan Voreux'ia
vastapäätä yhtiön kiusaksi. Nyt kävi hänen liikkeensä hyvin; työmiehiä
virtasi hänen luoksensa kaikilta haaroilta, niin että hän hyötyi siitä
vihasta, jota hän ennen oli kiihottanut heissä.

-- Olen ottanut työhön tänä aamuna tämän nuorukaisen, selitti Maheu
heti, -- onko sinulla joku huoneistasi vapaa ja voitko antaa hänelle
velkaa saamispäivään?

Rasseneurin leveät kasvot saivat heti surullisen ja samalla epäilevän
ilmeen. Hän heitti tutkivan silmäyksen Etienneen ja vastasi osottamatta
edes kohteliaisuuden vuoksi vähääkään myötätuntoa:

-- Mahdotonta. Molemmat huoneet on kiinni.

Vaikka Etienne oli odottanut kieltävää, vastausta, tuli hän kuitenkin
siitä pahoilleen, hän ihmetteli itsekin, miksi hänen on niin
vastahakoista ajatella lähtöä. Mutta olkoon menneeksi, hän lähtee
kuitenkin niin pian kuin saa kolmekymmentä sous'taan. Hiilenkaivaja
poistui juotuaan tuoppinsa. Saapui toisia kostuttamaan kurkkua ja
juotuaan lähtivät yhtä nopeasti pois. He huuhtoivat ainoastaan
kurkkuaan, ilman nautintoa, ääneti tyydyttäen välttämätöntä tarvettaan.

-- No, onko mitään uutta? -- kysyi Rasseneur puoliääneen kääntyen
Maheun puoleen, joka pienin kulauksin joi oluensa pohjaan.

Tämä varmistuneena ettei huoneessa ollut muita paitsi Etienne, kertoi
aamupäivätapauksen kaivoksessa.

Ravintoloitsija punastui vihasta; hän suuttui nopeasti ja hänen
silmänsä paloivat.

-- Jos he uskaltavat vähentää palkkoja, niin piru perii heidät.

Häntä häiritsi vähän Etiennen läsnäolo, mutta hän jatkoi puhumistaan
toisinaan heittäen häneen kieron silmäyksen. Hän puhui viittauksilla
nimittämättä tirehtöriä, Hennebeau'ta, tai hänen vaimoaan ja
sisarenpoikaa Negreliä. Hän toisti, ettei niin voinut jatkua, että
jonakin kauniina aamuna kaikki käy hullusti... Puute oli hyvin tuntuva.
Hän luetteli tehtaita, jotka suljettiin ja joista työläiset tulivat
joutilaiksi. Hän oli jo kuukauden ajan antanut pois yli kolme kiloa
leipää. Edellisenä päivänä oli hän kuullut, että Deneulin, jolla oli
kaivantoja läheisyydessä, ei voisi kestää. Sitä paitsi oli hän saanut
Lillestä kirjeen tarkkoine selontekoineen, jotka tekivät levottomaksi.

-- Se on, ymmärrätkö, siltä henkilöltä, jonka sinä näit täällä eräänä
iltana, kuiskasi hän.

Mutta tässä hänet keskeytettiin. Huoneeseen tuli hänen vaimonsa, pitkä
laiha nainen, jolla oli pitkä nenä ja punaset posket. Politiikassa oli
hän miestään vapaamielisempi.

-- Kirje on Pluchart'ilta, lausui vaimo. -- Olisipa hän täällä, niin
asiat varmaankin kääntyisivät paremmin.

Etienne oli kuunnellut tarkoin kiihottuen pelkästä ajatuksesta heidän
kärsimyksistään ja mahdollisuudesta kostaa. Pluchartin nimen
kuullessaan säpsähti hän ja huudahti huomaamattaan:

-- Minä tunnen Pluchart'in.

Kaikki kääntyivät häneen jonka vuoksi hänen täytyi selittää.

-- Niin, minä olen koneenkäyttäjä ja hän oli mestari työhuoneessani
Lillessa. Hyvin hyvä mies, minä olen usein keskustellut hänen kanssaan.

Rasseneur mittasi hänet taas katseellaan. Hänen kasvojensa ilme muuttui
nopeasti, nyt hän katsoi nuorukaiseen myötätunnolla. Viimein kääntyi
hän vaimonsa puoleen:

-- Maheu on tuonut luokseni uuden lykkääjänsä ja pyytää antamaan
hänelle huoneen ylhäällä ja uskomaan velkaa pari viikkoa saamispäivään
saakka.

Silmänräpäyksessä oli asia sovittu. Löytyi vapaa huone, sillä sen
asukas oli juuri sinä aamuna muuttanut. Ravintoloitsija puhui yhä
kiihkeämmin, yhä toistaen, ettei hän vaadi mahdottomia isänniltä. Mutta
hänen vaimonsa vain kohautti olkapäitään, hän ei tyytynyt siihen, vaan
piti jokaisen hänen mielestään saada se, mihin kullakin on oikeus.

-- No, hyvästi, keskeytti Maheu, -- kaikesta tuosta huolimatta täytyy
kuitenkin laskeutua alas kaivokseen ja niin kauan kuin sitä täytyy
tehdä, tulee aina joitakin jäämään sinne. Katso kuinka reippaaksi sinä
olet tullut näinä kolmena vuotena sitten kun lopetit työnteon.

-- Niin, minä olen hyvin voimistunut, myönsi Rasseneur tyytyväisenä.

Etienne kiitti Maheuta lämpimästi kaikesta, mitä tämä oli hänen
hyväkseen tehnyt. Mutta tämä vain nyökkäytti päätään sanomatta
sanaakaan. Saatettuaan hänet ovelle Etienne katsoi, miten tämä kulki
hitaasti ja vaivaloisesti mäkeä ylös matkalla työväenkylään. Emäntä
tarjosi uusille vieraille pyytäen Etienneä odottamaan hetkisen, kunnes
hän vie hänet huoneeseensa, missä hän voi peseytyä. Pitäisikö hänen nyt
jäädä? Hän oli taas kahdenvaiheilla, kaihosi vapautta, vapaata
maleksimistaan valtamaantietä pitkin, kirkkaan auringon hyväilemänä,
jolloin tieto siitä, ettei ole kenenkään alamainen teki nälänkin
kevyeksi.

Hänestä tuntui, että jo oli kulunut vuosia siitä kun hän oli saapunut
tänne tuulen pauhatessa ja sitten ryöminyt nelinkontin maanalaisissa
käytävissä. Oli sietämätöntä ajatella, että täytyisi taas alottaa
kaikki uudelleen, se oli liian raskasta, se oli väärin. Hänen
inhimillinen itsetietoisuutensa kiihottui ajatellessa, että täytyisi
muuttua sokeaksi ja sorretuksi eläimeksi.

Tätä ajatellessa liukui Etiennen katse vaistomaisesti yli ympäröivän
seudun. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä erottaa sitä selvemmin.
Näköala, joka avautui hänen eteensä hämmästytti hänet, hän oli
kuvitellut seutua aivan toisellaiseksi silloin kun Bonnemort pimeässä
oli kädenviittauksella osottanut sitä. Suoraan edessään näki hän
rotkossa Voreux'in tiilikivisine ja puisine rakennuksineen; hän
näki mustan lajitteluvajan ja kattotiilillä peitetyn tornin,
vaaleanpunaisen piipun, sekä koneosaston, kaikki pakattuna yhteen
läjään epämiellyttävän näköisenä. Ympärillä levisi suuri tasanko, joka
näytti suurelta pikimustalta järveltä, missä aaltomaisesti kohosivat
hiilikasat ja niitten yllä korkeilla telineillä kiskorivit. Tasangon
yhdessä osassa oli niin suuri hirsiläjä, että voisi luulla koko metsän
tuoduksi sinne. Oikealla katusulun tavoin kohosi jättiläismäinen
multakumpu; sen toista reunaa peitti jo ruoho, toiselta puolen oli se
jo vuoden ajan kytenyt, niin että siitä aina kohosi sakea savu.
Etempänä näkyivät avarat riisi- ja valkojuurikaspellot, jotka olivat
paljaat tähän vuoden aikaan, rämeet niukkoine kasvullisuuksineen,
joitakin vaivaisia pajuja ja harvoja poppelia etäisellä niityllä. Vielä
etäämpänä näkyi valkosia pilkkuja, ne olivat kaupungit Marchienne
pohjoisessa ja Montsou etelässä. Lännessä aivan taivaan rannalla siinti
kapeana sinipunasena juovana Vandame-metsä. Talvihämärän vähäisessä
valossa tuntui hänestä, että koko tasanko oli mustunut Voreux'in
naapuruudesta, hieno hiilitomu oli peittänyt puut, tiet ja pellon.

Eniten hämmästytti häntä Scrape-joki, joka oli muutettu kanavaksi.
Yöllä hän ei ollut lainkaan nähnyt sitä. Tämä kanava virtasi suoraan
Voreux'sta Marchienne'en kuten kymmenen kilometrin pituinen hopeanauha.
Sitten hävisi se etäisyyteen kuten leveä lehtikuja, jonka molemmin
puolin oli istutettu tuuheita puita ja jonka pinnalla liukui punasia
purjeveneitä. Aivan kaivoksen luona oli laivasilta, missä seisoi
laivoja, niihin kuletettiin siltaa myöten vaunuja täynnä hiiliä.
Kaivoksen toisella puolen joki teki jyrkän mutkan kulkien suoperäisen
alangon läpi.

Etiennen katse siirtyi joelta työväen kylän punasiin kattoihin. Sen
jälkeen katsoi hän taas Voreux'ta, sen rumia rakennuksia ja
tiilikasoja, jotka poltettiin siinä. Puuaidan takana risteilivät yhtiön
rautatiekiskot, joita käytettiin kaivoksen palvelukseen.

Tällä hetkellä luultavasti laskettiin kaivokseen viimeisen ryhmän
työläisiä. Rautatiekiskoilla vikisivät vaunujen pyörät työläisten
lykätessä niitä. Nyt ei ympäristö tuntunut enää salaperäiseltä, eikä
siinä ollut käsittämättömiä ääniä ja tulia. Päivän valettua himmenivät
koksi- ja sulatus-uunit. Kuului ainoastaan pumpun tasainen huohotus
ikäänkuin ahneen ihmis-syöjän hengitys.

Silloin teki Etienne nopeasti päätöksensä. Ehkä hän luuli näkevänsä
Katarinan kirkkaat silmät kylän portilla. Tai ehkä häneen tarttui
yleinen tyytymättömyys, joka alkoi vallata Voreux'n. Hän ei ymmärtänyt
oikein itsekään, mikä pakotti hänet päättämään, hän tiesi vain, että
hän menee kaivokseen kärsiäkseen ja taistellakseen, hän ajatteli
raivolla niitä ihmisiä, joista Bonnemort oli hänelle puhunut, tuota
luhistunutta epäjumalaa, jolle kymmenet tuhannet työmiehet antaa
lihansa tietämättä edes, mikä epäjumala se on.



TOINEN OSA



I.


Gregoires'ien kartano, Piolaine, sijaitsi kaksi kilometriä itään
Montsou'sta Joisellen tien varrella. Se oli suuri neliskulmainen talo,
joka oli rakennettu seitsemänsata-luvun alussa ilman erikoista tyyliä.
Ennen oli kartanolle kuulunut laajoja maa-aloja, joista nyt oli enää
jälellä noin kolmekymmentä hehtaaria, jota tiheä muuri ympäröi.
Erittäin kuuluisia olivat hedelmäpuutarha ja kyökkitarha erinomaisista
hedelmistään ja vihanneksistaan, joita pidettiin seudun paraimpina.
Vanha lehmuskuja kulki kartanolta aina rautatieasemaan saakka. Se oli
seudun huomattavimpia merkillisyyksiä, sillä siinä oli vähän puita.

Tänä aamuna oli Gregoire-pariskunta noussut kello kahdeksan aamulla.
Tavallisesti nousivat he vasta kello yhdeksän, sillä he nauttivat
paljosta nukkumisesta, mutta öinen myrsky oli hermostuttanut heidät.

Gregoiren mennessä ulos katsomaan oliko tuuli tehnyt jotain vahinkoa,
meni hänen vaimonsa mukavissa aamupukimissaan keittiöön. Hän oli pieni
lihavanlainen, joka viidestäkymmenestä vuodestaan ja harmaasta
tukastaan huolimatta oli säilyttänyt nukenilmeen kasvoissaan.

-- Melaine, sanoi hän keittäjättärelle, paistakaappa nyt heti makea
kakku. Taikina on varmaankin jo kystä. Neiti nousee vasta puolen tunnin
kuluttua, niin ehtii kakku hänen aamusuklaatilleen. Se olisi hauska
yllätys hänelle.

Keittäjätär, laiha nainen, joka oli ollut heidän palveluksessaan jo
kolmekymmentä vuotta, naurahti hyväksyvästi:

-- Niin, niin, siitä tulee mainio yllätys. Uuni on lämmin ja Honorine
voi auttaa minua.

Honorine oli kahdenkymmenen vanha tyttö, joka jo lapsena oli otettu
taloon ja palveli nyt sisäkkönä. Paitsi näitä kahta naista oli talossa
vain yksi miespalvelija, kuski, joka toimitti kaikki raskaat työt.
Puutarhuri vaimoineen piti huolen hedelmistä, vihanneksista ja
siipikarjasta.

Rouva Gregoire oli jo vuoteessaan keksinyt kakkuyllätyksen ja jäi
katsomaan, miten sitä pannaan uuniin. Heidän keittiönsä oli hyvin suuri
ja siisti, niin että heti näki, kuinka tärkeä merkitys sillä oli.
Hyllyillä kiilsi koko joukko keitto- ja paistinastioita y.m.
keittiökaluja. Ilmassa tunsi miellyttävää ruuan hajua. Kaapit ja
laatikot olivat täynnä kaikellaisia varastoja.

-- No tehkää se oikein kauniin näköiseksi, sanoi hän mennessään
ruokasaliin.

Vaikka talossa oli lämmönjohtaja, niin siitä huolimatta paloi
ruokasalin kamiinissa tuli. Sisustus oli yksinkertainen: suuri pöytä,
tuolit, punanen astiakaappi, vain kaksi matalaa nojatuolia puhui
komeuden halusta ja pitkistä tunneista, joita siinä vietettiin
kylläisten päivällisten jälkeen. Gregoire'illa ei ollut tapana siirtyä
vierashuoneeseen, vaan viettivät he iltansa kodikkaasti siinä.

Gregoire palasi juuri ulkoa, hän näytti kuudenkymmenen ikäiseksi vielä
reippaalta, punaposkiselta, hyväntahtoisine kasvoineen, joita ympäröi
valkoset kutrit. Hän oli puettu parkkumipuseroon.

Hän oli puhutellut kuskia ja puutarhuria. Mitään erikoista ei ollut
tapahtunut. Joka aamu teki hän kiertokulun kartanossaan, josta hän
ammensi kaiken omistajan tyydytyksen.

-- Entä Cecile? kysyi hän. -- Eikö hän aiokaan nousta?

-- En ymmärrä, vastasi vaimo. -- Mutta minä olin kuulevinani liikettä
hänen huoneestaan.

Pöytä oli katettu, kolme kuppia seisoi valkosella pöytäliinalla.
Honorine lähetettiin katsomaan, miten neidin laita on. Tämä palasi heti
ja nauraen puoliääneen kertoi:

-- Oi, jospa herra ja rouva näkisi neitiä!... Hän nukkuu, nukkuu kuin
enkeli... Niin herttaisesti, että nautinnokseen katsoo.

Isä ja äiti liikutettuina vaihtoivat silmäyksen.

-- Tuletko katsomaan? sanoi mies hymyillen.

-- Tulen, vastasi rouva nousten, minun pikkuraukkani.

He nousivat ylös portaita, -- Cecilen makuuhuone oli ainoa komea huone
koko talossa. Sen seinät olivat verhotut vaalean sinisellä silkillä ja
huonekalut kiillotetut valkosiksi. Se oli hemmotellun lapsen oikku,
jonka vanhemmat mielellään täyttivät.

Sängyssä makasi nuori tyttö nojaten poskensa paljaaseen käsivarteen.
Hän ei ollut kaunis, hän oli liian hyvinvoipa ja kehittynyt
kahdeksantoista ikäiseksi, mutta hänellä oli hieno, maidonvalkea iho,
ruskea tukka, pyöreät kasvot sekä pieni pystynenä, joka hävisi poskien
väliin. Peitto oli solahtanut alas ja hän hengitti niin hiljaa, ettei
edes hänen upea rintansa kohonnut.

-- Tuo kirottu tuuli varmaankin ei ollut antanut hänen nukkua, --
kuiskasi äiti.

Isä viittasi, että hän olisi hiljaa. Molemmat lähestyivät hiljaa
vuodetta ja kaikella hellyydellä ihailivat kauan odotettua tytärtään.
Hän oli syntynyt myöhään, silloin kuin he jo olivat kadottaneet toivon
saada lapsia. Hän näytti heistä hurmaavalta eikä lainkaan liian
lihavalta, päin vastoin he yhäti pelkäsivät hänen terveytensä puolesta.
Jokin heikko varjo solui hänen kasvojensa yli. He pelästyivät, että hän
herää ja menivät pois varpaillaan.

-- Hiljaa! kuiskasi isä ovessa. -- Jos hän ei ole nukkunut yöllä, niin
nukkukoon nyt.

-- Tietysti, nukkukoon sydänkäpynen niin kauan kuin tahtoo, -- myönsi
äiti. -- Me voimme odottaa.

He palasivat ruokahuoneeseen ja istuivat nojatuoleihin, palvelijain
lämmittäessä suklaata ja nauraessa neidin hyvälle unelle. Mies luki
lehteä, vaimo kutoi villapeitettä. Ruokasalissa oli hiljaista ja
lämmintä, ei ainoakaan ääni kuulunut sinne.

Gregoiren omaisuuden, joka tuotti heille neljäkymmentä tuhatta frankia
korkoja vuodessa, muodostivat Montsou kaivoksen osakkeet. He kertoivat
mielellään rikkautensa alkuperästä, yhtiön muodostamisen ajoilta.

Kahdeksantoistaluvun alkupuolella olivat kaikki Lillesta Valencienneen
saakka kiihkon vallassa hakien hiiltä. Ensimäisten yrittelijäin, jotka
myöhemmin muodostivat Anzinin yhtiön, onnistuttua, tulivat kaikki
sekasin päästä. Joka kunnassa alettiin kaivaa maata, yhtiöitä kasvoi
kuin sieniä. Kaikista näistä hulluista hiilenetsijöistä oli vapaaherra
Desrumaut innokkain, sivistynein ja lujaluontoisin. Neljäkymmentä
vuotta taisteli hän väsymättä kaikkia esteitä vastaan. Ensimäiset
etsinnöt epäonnistuivat, uusi kaivos oli täytynyt monikuukautisen työn
jälkeen hyljätä; maanvieremät hävittivät hänen kaivantojaan,
odottamattomat vedentulvat tappoivat työläisiä, kymmenet tuhannet
frankit menivät hukkaan. Vihdoin onnistui hänen perustaa yhtiö
Desrumaux, Fauquenoix ja kumpp. Montsou kaivantojen kehittämiseksi.
Kaivos oli alkanut tuottaa, kun kaksi uutta yhtiötä, joista toinen
kuului kreivi Cougnylle ja toinen Cornille ja Jenardille, olivat
vähällä musertaa hänet kilpailullaan. Onneksi tuli 25 p:nä elokuuta v.
1760 laadittua näitten kolmen yhtiön välillä sopimus, joka liitti ne
yhteen. Siten oli Montsou kaivantojen yhtiö muodostunut. Yhteinen
omaisuus jaettiin sen ajan rahayksikön mukaan kahteenkymmeneen neljään
sou'hun, jokainen sou jakaantui kahteentoista osaan -- denier'eihin.
Kun joka denier vastasi kymmentä tuhatta frankkia, niin oli koko pääoma
lähes kolme miljoonaa frankia. Desrumaux, joka jo oli lähellä kuolemaa,
voitti ja hänen osakseen tuli kuusi sou'ta ja kolme denier'iä.

Siihen aikaan kuului Piolaine vapaaherralle. Maatilaan kuului kolme
sataa hehtaaria maata ja maatilanhoitajana oli Leon Gregoiren, Cecilen
isän esi-isä Honore Gregoire. Kun Montsou'n sopimus laadittiin, oli
Honore'lla säästössä viisikymmentä tuhatta frankia. Vavisten ja
epäillen antoi hän perää uskoen horjumattomasti isäntäänsä ja hankki
itselleen yhden denierin kymmenellä tuhannella frankilla. Mutta häntä
yhä vaivasi pelko, että hän on ehkä ryöstänyt lapsensa. Hänen poikansa
Eugene sai todellakin hyvin pieniä tuloja. Sen lisäksi oli hän kyllin
tyhmä jättääkseen virkansa ja hävittääkseen jälelle jääneen isän
perinnön, neljäkymmentä tuhatta frankia, jossain uhkarohkeassa
yrityksessä, niin että hän lopulta oli jotenkin tukalassa tilassa.
Mutta vähitellen alkoivat tulot osuudesta kasvaa ja omaisuutta karttui
jo Felicien aikana, joka oli onnellinen toteuttaakseen isoisänsä
toiveen, hän nim. osti takaisin Piolainen, joka oli paloitettu eri
ostajille. Hän sai sen polkuhinnasta sen jälkeen kuin se oli tullut
kansalliseksi omaisuudeksi. Seuraavat vuodet olivat taas huonoja,
täytyi odottaa kunnes vallankumous saapui. Leon Gregoire sai
ensimäisenä nauttia isoisänsä aran yrityksen runsaita hedelmiä. Tämän
pahaset kymmenen tuhatta kasvoivat yhtiön varojen kasvaessa. Jo v. 1820
tuottivat ne sata prosentia s.o. kymmenen tuhatta frankia. V. 1844 --
kaksikymmentä tuhatta ja v. 1850 -- neljäkymmentä. Ja vihdoin
kahden vuoden kuluessa oli voitto-osuus kasvanut uskomattomasti
viiteenkymmeneen tuhanteen frankiin. Denier'in arvo määrättiin Lillen
pörssissä miljoonaksi ja oli siten sadassa vuodessa noussut
satakertaiseksi.

Gregoire kehoitettiin myymään osake, silloin kuin sen arvo oli yksi
miljoona, mutta hän kieltäytyi hymyillen tapansa mukaan tyyneesti.
Puoli vuotta sen jälkeen syntyi teollisuuspula ja osuuden arvo laski
kuuteen sataan tuhanteen. Mutta Gregoire hymyili kuten ennenkin uskoen
horjumatta kaivantoihinsa. Kyllä se nousee taas, ennemmin romahtaa
jumala taivaista, mutta ei heidän osakkeensa laske. Tähän
horjumattomaan uskoon liittyi syvä kiitollisuuden tunne arvopaperia
kohtaan, josta heidän perheensä on elänyt jo sata vuotta tarvitsematta
tehdä työtä lainkaan. Se oli ikäänkuin kotipyhyys, jota he kaikessa
itsekkyydessään jumaloivat. Ja kehdosta asti sirotteli se heille
lahjojaan; se tuuditti heitä pehmeillä vuoteilla, se ravitsi heitä
kylläisillä aterioilla. Ja sitä oli jatkunut polvesta polveen. Kuinka
siis voisikaan ruveta epäilemään kohtaloa, sen kautta voisikin ehkä
herättää sen epäsuosiota. Heidän uskonsa johtui osaksi taikauskoisesta
pelosta, että tuo miljoona voisi äkkiä hävitä, jos he muuttaisivat sen
rahaksi ja piilottaisivat pöytälaatikkoonsa. Ei, se säilyi paremmin
tuolla maan alla, josta sadat kivihiilenkaivajat, sukupolvet nälkäisiä,
kalvoivat sen esille heidän hyväkseen aina vähän kerrallaan heidän
jokapäiväiseksi tarpeekseen.

Onni seurasi tätä perhettä kaikessa. Vielä aivan nuorina oli Gregoire
nainut Marchiennen apteekkarin tyttären, joka oli ruma tyttö ilman
myötäjäisiä, mutta Gregoire jumaloi häntä ja tämä vastasi samalla. Hän
antautui talousaskareisiin, ihaili miestään ja oli kaikessa samaa
mieltä kuin hän. Siten olivat he eläneet neljäkymmentä vuotta
molemminpuolisessa rakkaudessa ja ainaisissa huolehtimisissa toinen
toisestaan. Se oli rauhallinen olemassaolo, jolloin he hiljalleen
kuluttivat neljäkymmentä tuhatta frangia, tekivät säästöjä ja
kuluttivat Cecileen. Tyttären myöhäinen syntyminen oli joksikin ajaksi
tuonut häiriön heidän laskuihinsa. Mutta he täyttivät tähän päivään
saakka kaikki Cecilen oikut: hankkivat vielä toisen hevosen, kahdet
ajoneuvot ja tilasivat pukuja Pariisista. Siitä oli heillä rajaton ilo,
vaikka itselleen he eivät sallineet mitään komeutta. Kaikkinainen meno,
joka ei tuottanut mitään, tuntui heistä järjettömältä.

Äkkiä avautui ovi ja kuului voimakas huudahdus:

-- Mitä tämä on? Syöttekö aamiaisen ilman minua?

Cecile oli juuri hypähtänyt vuoteeltaan, heittänyt yllensä valkosen
lämpimän aamupuvun ja hiukan silittänyt hiuksiansa.

-- Emmehän toki. Mehän odotimme sinua, näetkö... Lapsiparkani, sinä et
kai saanut nukuttua tuulelta?

Nuori tyttö katsoi hämmästyneenä äitiin.

-- Tuuli. Onko yöllä tuullut. Sitä minä en tiedä, olen nukkunut koko
yön aivan sikeästi.

Tämä tuntui heistä niin naurettavalta, että he kaikki kolme alkoivat
nauraa ja palvelijattaret, jotka toivat aamiaisen, nauroivat myös, niin
huvittavalta tuntui, että neiti oli nukkunut kaksitoista tuntia
yhtenään. Kun kakku tuotiin pöytään sai se kaikki vielä paremmalle
tuulelle.

-- Kuinka, onko se jo paistettu! -- huudahti Cecile. -- Sepä oli
yllätys... Ja aivan lämmin. Mahtaa se maistua suklaan kanssa.

He istuivat vihdoinkin pöytään, missä suklaa höyrysi kupissa eikä
kotvan aikaa puhuttu muuta kuin kakusta. Melaine ja Honorine seisoivat
siinä myös kertoen, miten se paistui vakuuttaen, että oli nautinto
paistaa, kun näkee herrasväen syövän sitä sellaisella nautinnolla.

Koirat alkoivat haukkua ja he luulivat että se oli soitto-opettajatar,
joka maanantaisin ja perjantaisin saapui Marchiennesta. Paitsi häntä
kävi myös kirjallisuuden opettaja. Siihen rajoittui nuoren tytön
opetus. Hän kasvoi ja oppi Piolainessa täydessä tietämättömyydessä,
viskeli kirjoja ikkunasta, jos ne eivät enää häntä huvittaneet.

-- Se on herra Deneulin, sanoi Honorine palatessaan.

Hänen perästään astui saliin itse Deneulin, Gregoiren serkku,
suurkokoinen ja suurääninen mies, joka oli säilyttänyt vanhan ratsuväen
upserin vapaan käytöksen. Vaikka hän oli yli viidenkymmenen, kiiluivat
hänen viiksensä ja lyhyeksi ajeltu tukkansa pikimustina.

-- Niin, tässä minä olen, terve... istukaa vaan!

Koko perhe tervehti häntä. Sitten istuivat kaikki jatkaakseen
keskeytettyä juontiaan.

-- Onko sinulla jotain sanottavaa minulle, kysyin Gregoire.

-- Ei, ei yhtään mitään, -- rauhoitti häntä Deneulin. -- Ratsastin vaan
aamukävelylläni ja sattuessani ajamaan porttinne ohi, päätin pistäytyä
tervehtimään teitä.

Cecile kysyi, miten hänen tyttärensä Jeanne ja Lucie voivat. He voivat
mainiosti. Edellinen harrastaa maalaustaidetta, kuten ennenkin ja
toinen harjoittaa ääntään aamusta iltaan. Hän kertoi sen iloisesti
nauraen, mutta tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän ei olisi oikein
vilpitön, vaan että jokin häiritsisi häntä.

-- Onko kaikki hyvin mitä kaivokseen tulee?

-- Oh, minä ja toverini olemme saaneet kylliksemme tästä pulasta. Nyt
täytyy meidän maksaa entisistä onnellisista vuosista. Liian monta
tehdasta on perustettu, liian monta rautatietä rakennettu, ja liian
paljon pääomaa pantu liikkeeseen toivossa saada runsaan saaliin. Mutta
nyt ovat rahat siinä kiinni eikä ole edes sen vertaa, että panisi
liikkeeseen... Onneksi ei asiat vielä ole aivan huonosti ja minä
suoriudun kyllä hyvin asiasta.

Hän oli samoin kuin hänen serkkunsa saanut periä yhden denier'in. Mutta
ollen kovin yritteliäs halusi hän hankkia kuninkaallisen omaisuuden ja
myi heti osakkeensa, kun sen arvo oli noussut miljoonaan. Monta
kuukautta oli hän hautonut erästä suunnitelmaa. Hänen vaimonsa oli
perinyt sedältään vain pienen Vandamen kaivosalueen, missä oli kaksi
kaivosta -- Jean-Bart ja Gaston-Marie, mutta ne olivat niin huonossa
kunnossa, että tuotanto tuskin peitti kulut. Hän haaveili Jean-Bartin
saattamisesta kuntoon, aikoen hankkia uuden koneiston ja laajentaa
kaivosaukkoa voidakseen käyttää enemmän työväkeä, mutta Gaston-Marien
aikoi hän jättää vedenpumppaamisen tarkoituksiin. Silloin voisi
lapioida kultaa, vakuutti hän. Suunnitelma oli kyllä oikea, mutta se
oli niellyt koko hänen miljoonansa ja tuo teollisuuspula oli sattunut
juuri kun koitti aika ruveta saamaan voittoja. Sitä paitsi oli hän
huono isäntä; työmiehiä kohtaan oli väliin kiihkeä, väliin hyvä.
Vaimonsa kuoleman jälkeen ryöstettiin häntä mitä julmimmalla tavalla ja
tyttärilleen antoi hän täyden vapauden. Vanhin aikoi ruveta
näyttelijättäreksi ja nuorin lähetti maalauksiaan näyttelyihin, joista
ne oli jo kolmasti hyljätty. Molemmat säilyttivät huolettomuutensa
huolimatta uhkaavasta hävityksestä, joka päinvastoin kehitti heistä
erinomaisia taloudenhoitajattaria.

-- Näetkö, Leon, jatkoi Deneulin epävarmalla äänellä, -- sinä teit
väärin kun et myynyt osakettasi samaan aikaan kuin minä. Nyt laskee
paperien arvo tuntuvasti ja sinä voit paljon hävittää... Jospa olisit
uskonut minulle rahasi, niin olisitpa nähnyt, mitä meidän Vandamesta
olisi tullut.

Gregoire joi kiirehtimättä suklaansa ja vastasi sitten:

-- Ei koskaan. Sinä tiedät hyvin etten tahdo keinotella. Minä vietän
rauhallista elämää, olisi liian järjetöntä vaivata päätä asiahuolilla.
Ja mitä tulee Montsou'hun, niin laskekoon osakkeitten arvo, kyllä
meille riittää? Ei kannata olla liian ahne. Saat nähdä, että Montsou
alkaa pian taas edistyä ja tulee kannattamaan Cecilen lapsia ja lapsen
lapsia.

Deneulin kuunteli häntä hymyillen hämillään.

-- Siis, jos minä pyytäisin sinua panemaan satatuhatta minun
yritykseeni, niin sinä kieltäytyisit?

Mutta huomatessaan Gregoirien levottomat kasvot, katui hän että oli
liian pikaisesti iskenyt asiaan ja päätti lykätä lainayrityksensä
tuonnemmaksi.

-- No, se oli leikkiä, rauhoitti hän heitä, -- laskin vain leikkiä.
Mahdollisesti sinä olet oikeassa; rahat, jotka ansaituttaa toisilla, on
varmin tulolähde, siitä ihmiset eniten lihoo.

Puhe siirtyi toisille aloille. Cecile alkoi taas puhua serkuistaan,
sillä he huvittivat häntä huomattavasti, vaikka hän samalla tunsi
olevansa loukattu heidän taipumuksistaan. Rouva Gregoire lupasi viedä
Cecilen jonakin auringonpaisteisena päivänä rakkaitten lapsukaisten
luo. Gregoire itse ei ottanut osaa keskusteluun, istuen hajamielisenä,
ääneti. Äkkiä lausui hän:

-- Sinun asemassasi minä en enempää niskoittelisi, vaan alkaisin hieroa
sovintoa Montsou'n kanssa. He ovat hyvin halukkaita siihen ja varmasti
saisit rahasi takaisin.

Hän tarkoitti vanhaa vihamielistä kilpailua, joka vallitsi Montsou'n
ja Vandamen välillä. Huolimatta viimemainitun vähäpätöisestä
merkityksestä, oli mahtava naapuri raivoissaan nähdessään tämän viiden
neliökilometrin kaivannon keskellä avaria alojaan kuudessakymmenessä
seitsemässä kunnassa. Se oli turhaan koettanut tappaa sitä ja nyt
keinotteli se koettaen saada sen haltuunsa polkuhinnasta, kun se oli
häviön partaalla. Taistelu jatkui ilman sovintoja, vaikka tirehtöörit
ja insinöörit näön vuoksi säilyttivät kohteliaan ystävällisiä suhteita.

Deneulinin silmät syttyivät.

-- Ei koskaan! -- huudahti hän. -- Niin kauan kuin elän, ei Montsou saa
Vandamea.

-- Olin torstaina Hennebeau'n luona päivällisillä ja näin kyllä, miten
hän koetti päästä suosiooni. Jo viime syksyllä, kun kaikki nuo herrat
tirehtöörit olivat kokoontuneet tänne, koettivat he kaikin tavoin
hyvitellä minua... Kyllä minä tunnen heidät kaikki, nuo markiisit ja
kreivit, kenraalit ja ministerit! Ne ovat pelkkiä maantien rosvoja,
jotka ovat valmiit riistämään viimeisen paidankin, jos joutuu heidän
kynsiinsä.

Hän puhui pitkältä päästyään vauhtiin. Gregoire ei puolustanut
hallintoaan, jonka muodosti v. 1760 sopimuksen mukaan kuusi valittua
tirehtööriä, jotka itsevaltaisesti johtivat yhtiön asioita. Yhden
kuollessa valitsivat jälelle jääneet viisi toisen sijalle rikkaimpien
ja vaikutusvaltaisimpien osakkaitten keskuudesta. Piolainen omistaja
arveli, että nämä herrat rahanahneudessaan toisinaan menivät yli
kaikkien rajojen.

Melaine tuli korjaamaan pöydältä. Pihalla alkoivat koirat taas haukkua.
Honorine aikoi mennä ovelle, mutta Cecile, jonka oli kuuma ja
tukahduttava istua paljon syömisen jälkeen, nousi pöydästä sanoen:

-- Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.

Deneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi
hymyillen:

-- No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.

-- Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. -- Se on vain
ehdotus... täytyy miettiä asiaa.

-- Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.

-- Luulempa, että täti ja sisaren poika... Minä en voi kuvitella, miten
rouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.

Mutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta
naisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.
Häntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.
Deneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.

-- Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.

-- Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko,
jonka me tapasimme... Saako hän tulla tänne?

Hetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei
erittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo
mukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja
haluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.

-- Laskekaa heidät sisään, Honorine.

Huoneeseen tuli Maheu'n vaimo pienokaisineen, jotka olivat nälkäiset ja
viluiset ja pelästyivät aivan tultuaan tähän lämpimään huoneeseen,
missä tuoksui niin hyvin kakulle.



II.


Ikkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän
kalpeat valonsäteet. Ummehtunut ilma alkoi käydä yhä raskaammaksi.
Kaikki nukkuivat: Lenore ja Henri sylitysten, Alzire taapäin
taivutetuin päin ja isoisä Bonnemort, joka yksin makasi Sakarian ja
Jeanlinin vuoteessa, kuorsasi suu auki. Konttorista ei myöskään
kuulunut hengästystäkään, äiti oli myös vaipunut uneen, samoin kuin
lapsikin kylläisenä ja tyytyväisenä äidin rinnalla.

Käkikello alhaalla löi kuusi. Kylässä alettiin taas lyödä ovia ja
kolista puukengillä -- hiililajittelijat kulkivat työhön. Sitten oli
taas kaikki hiljaa kello seitsemään.

Äkkiä kajahti jossain lyönti korvalle ja sitä seuraava parku, josta
Alzire heräsi; Hän arvasi heti, mitä kello oli ja juoksi avojaloin
herättämään äitiä.

-- Äiti, äiti! nouse, kello on paljo. Sinunhan piti mennä tänään...
Hiljaa, sinä painat Estellan kuoliaaksi, ja hän veti lapsen esiin,
jonka äiti oli vähällä tukahuttaa allensa.

-- Herranen aika! -- mutisi Maheun vaimo hieroen silmiään, -- minä olen
niin väsynyt, että nukkuisin vaikka koko päivän. Pue Lenorea ja Henriä,
minä otan heidät mukaani, Estelle jää sinun kanssasi.

Hän peseytyi nopeasti, puki yllensä vanhan sinisen hameen, joka oli
siistimpi, ja harmaan villaröijyn, jonka hän edellisenä päivänä oli
paikannut.

-- Mitä me saamme syödäksemme tänään, herra jumala! -- sopersi hän
taas.

Hän meni alas, mutta Alzire palasi makuuhuoneeseen ja otti mukaansa
Estellan, joka oli alkanut huutaa. Hän oli tottunut vaalimaan pientä
lasta, kahdeksan vuoden vanhana oli hän jo pieni nainen, joka osasi
rauhoittaa ja ilahuttaa lasta. Hän pani pienokaisen vuoteeseensa, joka
vielä oli lämmin ja tuuditti sen antaen sormensa imettäväksi. Tuskin
oli pienokainen hiljennyt, kun syntyi uusi melu ja Alziren täytyi
välittää Lenoren ja Henrin riitaa. Nämä olivat hyvässä sovussa
ainoastaan silloin kun he nukkuivat. Niin pian kuin tyttö oli herännyt
kestitsi hän veljeään lyönneillään. Poika, joka oli sisartaan kahta
vuotta nuorempi, alistui nöyränä hänen lyönneilleen. Molemmilla oli
liian suuret, ikäänkuin turvonneet päät ja takkuinen keltanen tukka.
Alziren täytyi vetää sisar jaloista ja uhata selkäsaunalla. Sitten pesi
ja puki hän heidät silloin tällöin antaen heille korvalle.
Ikkunaluukkuja ei avattu, ettei Bonnemort häiriytyisi unessaan. Hän
kuorsasi raskaasti lasten melusta huolimatta.

-- Minä olen valmis. Joko te siellä pian joudutte! -- huusi Maheun
vaimo alhaalta.

Hän avasi luukut, sytytti tulen pannen hiiliä lisää. Hän toivoi, ettei
ukko ollut syönyt kaikkea lientä. Mutta kattila oli kuin nuoltu. Hän
keitti kourallisen makaroneja, joita hän oli kätkenyt varalle. Täytyy
syödä ne vedessä ilman voita. Eikä mitään muutakaan enää ollut
kaapissa, ei leivänmurusta eikä edes luuta, jota voisi kalvaa. Miten
olla, jos Maigrat ei anna velkaa tai jos Gregoiren herrasväki ei anna
hänelle rahaa? Täytyihän saada miehille ja tytölle ruokaa, kun he
tulevat työstä; onnettomuudeksi eivät ihmiset ole vielä oppineet
elämään ilman ruokaa.

-- Tuletteko te sieltä viimein, -- huusi hän vielä kerran. -- Minun
olisi pitänyt jo kauan sitten lähteä.

Kun Alzire ja molemmat pienokaiset tulivat alas, jakoi hän makaroneja
kolmelle pienelle lautaselle. Hänellä itsellään ei muka ollut nälkä?
Vaikka Katarina oli jo edellisenä päivänä keittänyt poroja, kaasi hän
kuumaa vettä pannuun ja joi kaksi suurta kuppia sellaista kahvia, joka
enemmän muistutti likasta vettä kuin juomaa. Mutta pitihän edes sillä
pysyttää voimia.

-- Nukkukoon isoisä niin kauan kuin tahtoo, sanoi hän Alzirelle, --
katso sinä Estellen perään; Jos se rupeaa huutamaan, niin tässä on
sokuripala, sulata se lämpimässä vedessä ja syötä sille lusikalla.
Sinähän olet kiltti tyttö etkä syö sitä itse.

-- Entä koulu, äiti?

-- Niin, koulu, no, se saa jäädä huomiseen. Tänään sinun täytyy auttaa
minua.

-- Valmistanko ruokaa, jos sinä viivyt?

-- Ruokaa... Ei, odota, kunnes tulen.

Alzire oli henkisesti hyvin kehittynyt, kuten kaikki, joilla on
ruumiillinen vika, ja osasi hyvin valmistaa ruokaa. Mutta hän käsitti,
miten oli asian laita eikä enää sanonut mitään.

Koko kylä oli jo noussut, lapsijoukot lähtivät kouluun kolisten
puukengillään. Kello löi kahdeksan ja Levaquen puolelta alkoi puhe
yltyä. Naisten päivä alkoi. He istuivat kahvipannujensa ympärillä kädet
puuskassa ja väsymättä pieksivät kieltään.

Jonkun kalpeat kasvot painautuivat ikkunaruutuun.

-- Kuule, mikä uutinen! -- sanoi naisen ääni.

-- Ei ole aikaa, toiste, -- vastasi Maheun vaimo minun täytyy heti
mennä.

Peläten kiusausta saada juoda kupin kuumaa, työnsi hän lapset ulos ja
lähti itse perästä. Tultuaan kadulle huomasi hän ihmeekseen, että
tuuli oli tyyntynyt. Äkkiä oli tullut suoja, taivas oli tullut
harmaaksi, seinät tahmeiksi, tiet olivat lokaisia ja mustia
hiilipölystä, niin että puukengät upposivat siihen.

Lenore tuli vallattomaksi. Hän tahtoi ottaa lokaa kenkänsä kärjellä
kuin lapiolla ja sai heti läimäyksen äidiltään.

He kulkivat tehdasrakennuksien ohi, kapeita polkuja peltojen yli
oiaistakseen pitkää matkaa ja saapuivat vihdoin maantielle.

Henri oli myös saanut äidiltään korvalle alkaessaan pyörittää palloja
mullasta ja nyt hiljenivät lapset väsyneinä huonosta tiestä ja
matkasta.

Maantie kulki suoraan Marchienneen näyttäen tervatulta nauhalta
keskellä punertavia peltoja. Toisella puolen teki se mutkan kulkien
Montsou'n ohi, joka oli rakennettu mäen rinteelle. Tällaisten teitten
varrelle, joita rakennetaan kaikkialla tehdaskaupungista toiseen, alkaa
ilmestyä rakennus toisensa jälkeen, niin että pian seutu muuttuu
työväen kyläksi. Molemmin puolin tietä oli pieniä tiilitaloja, jotka
olivat maalatut eri värisiksi, jotta olisi edes hiukan vaihtelua tässä
yksitoikkoisessa näköalassa. Siinä oli keltaisia, sinisiä ja mustia
taloja. Viimemainitut luultavasti siksi, että sen värisiksi
kumminkin täytyi ennemmin tai myöhemmin muuttua. Paikottain tapasi
kaksikerroksisen talon, joka kuului jollekin tehtailijalle, ja aikaan
sai edes vähän vaihtelua tässä yksitoikkoisessa talorivissä. Tiilistä
rakennettu kirkko neliskulmaisine tapulineen muistutti myöskin jotakin
sulatusuunia uutta mallia, sillä se oli mustan hiilipölyn peittämä.
Kaikkien noitten sokuri- ja köysitehtaitten sekä myllyjen ohella vilisi
joka askeleella ravintoloita ja oluttupia niin paljon, että tuhatta
taloa kohti oli yli viisisataa kapakkaa.

Kun Maheun vaimo lähestyi yhtiön rakennuksia ja varastohuoneita, alkoi
hän taluttaa lapsia kädestä. He kulkivat nyt Hennebeau'n talon ohi, se
oli rakennettu villan tapaiseksi, tiestä erotti sen aita ja pieni
puisto vaivaisine puineen. Juuri kun he kulkivat ohi pysähtyivät
portilla ajokalut, joista astui kunniamerkeillä koristettu herra ja
nainen turkiksissa, varmaankin vieraita Pariisista, sillä rouva
Hennebeau, joka näkyi eteisessä, huudahti hämmästyksestä.

-- No, astukaa toki, kuhnuset? -- haukkui Maheun vaimo vetäen lapsia
perässään...

He saapuivat Maigrat'in talon luo ja vaimo kävi yhä levottomammaksi.
Maigrat asui aivan Hennebeau'n vieressä, vain muuri erotti hänen pienen
talonsa tirehtörin komeasta rakennuksesta. Siinä oli hänen pitkähköinen
varastohuoneensa ja tien puolessa puoti. Maigratilla oli kaupan vähän
joka lajia, ruokavaroja, hedelmiä, olutta ja astioitakin. Entisiin
aikoihin oli hän Voreux'in päällysmiehenä ja kaupitteli viinaa, mutta
sitten ollen johtajien suosiossa laajensi hän liikkeensä, niin että hän
vähitellen oli tappanut kaiken vähittäiskaupan Montsoussa. Hän osti
tavaroita tukuttain ja laajan työväen ostajapiirin tähden kävi hänelle
mahdolliseksi myydä huokeasta, sekä antaa velaksikin. Mutta hän oli
täydelleen riippuvainen yhtiöstä, joka oli rakentanut hänelle talon ja
varastohuoneen.

-- Tulin taas teidän luoksenne, herra Maigrat, sanoi vaimo nöyrästi
nähdessään puotimiehen ovella.

Tämä katsoi häneen vastaamatta. Hän oli lihava ja korkea mies,
käytöksessään kohtelias, mutta tyly ja ylpeä siitä, ettei hän koskaan
peruuttanut päätöksiään.

-- Ettehän aja minua pois kuten eilen. Täytyyhän meidän saada jotain
syötävää lauvantaihin saakka. Tosin olemme saaneet teiltä velaksi...
kuudenkymmenen frankin edestä kahden vuoden kuluessa...

Hän puhui vaivoin etsien sanoja. Se oli vanha velka, jota oli karttunut
viimeisen lakon aikana. He olivat monasti luvanneet maksaa, mutta eivät
voineet. Sitä paitsi oli heille hiljakkoin sattunut vaikeus -- oli
täytynyt maksaa suutarille kaksikymmentä frankia, sillä hän oli uhannut
kääntyä lain puoleen. Siksi heillä ei ollut nyt mitään.

Maigrat pudisti vain päätään vastaukseksi.

-- Vaikkapa vain kaksi leipää, herra Maigrat. Minä en pyydäkään
kahvia... Vain kaksi kolmen naulan leipää päivässä...

-- Ei! huusi kauppias vihdoin täyttä kurkkua.

Ovessa näyttäytyi hänen vaimonsa, heikko vaivainen olento, joka vietti
päiväkaudet konttorilaskujen ääressä uskaltamatta nostaa päätään. Hän
katosi yhtä pian, kun sai nähdä onnettoman vaimon rukoilevan katseen
puodin kynnyksellä. Kerrottiin, että hän nurisematta luovutti
aviovuoteensa naisostajille. Jos jonkun kivihiilenkaivajan täytyi saada
maksuaika lykätyksi, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin lähettää
kauppiaan luo vaimonsa tai tyttärensä, samantekevä oliko hän kaunis vai
ruma, kunhan hän vain oli taipuvainen.

Maheun vaimoa kiusasi noitten sameitten silmien loukkaava katse. Hän
suuttui, voisipa tuon vielä ymmärtää, jos hän olisi nuori, kuten
muinoin, mutta nyt, kun hänellä jo on ollut seitsemän lasta. Hän
tarttui lapsiinsa ja syöksyi ulos.

-- Siitä ei teille koitu onnea, herra Maigrat, muistakaa se!

Nyt perusti hän koko toivonsa Piolainen herrasväkeen. Jolleivät he anna
viittä frankia, niin täytyy kuolla nälkään. Hän kääntyi vasemmalle
matkalla Joiselle'en. Tienristeyksessä oli tirehtörin asunto. Se oli
oikea palatsi, missä Pariisin herrat, ruhtinaat, kenraalit ja muut
hallituksen jäsenet joka syksy antoivat suuret päivälliset. Matkalla
teki hän laskunsa, miten viisi frankia oli käytettävä: ennen kaikkea
ostaisi hän leipää, sitten kahvia, kapan perunoita, neljänneksen voita
ja ehkä sitten myös vähän sianlihahyytelöä, sillä isä tarvitsi
välttämättä lihaa.

Häntä vastaan tuli pappi Joire Montsousta, hän astui varovasti kantaen
hamettaan, ettei se likaantuisi. Hän oli kaikille ystävällinen, mutta
pysyi syrjässä kaikista asioista säilyttääkseen hyvät välit sekä
isäntiin että työläisiin.

-- Terve, herra pastori.

Mutta tämä ei edes pysähtynyt, vaan hymyillen lapsille astui nopeasti
ohi, niin että Maheun vaimo jäi suu auki seisomaan maantiellä. Hän ei
ollut uskonnollinen, mutta jostain syystä hän oli luullut, että pappi
antaisi hänelle jotain.

Täytyi taas kulkea likasta tietä eteenpäin. Oli jälellä vielä kaksi
kilometriä ja lapset olivat jo aivan väsyksissä riippuen hänen
käsivarsillaan. Tien molemmin puolin oli yhä samallaisia autioita
aloja, joitten välillä oli sammaltuneita aitoja ja savuttuneita
tehdasrakennuksia korkeine savutorvineen. Mutta edempänä laajeni musta
tasanko kuin liikkumaton meri ilman ainoatakaan puuta, vain taivaan
rannalla siinti Vandamen metsä.

-- Kanna minut äiti.

Ja hän kantoi heidät vuorotellen. Tiellä oli vesilätäkköjä ja hän
kokosi hameensa, jottei saapuisi sinne liian likasena. Kolmasti oli hän
vähällä kaatua liukkaaseen lokaan. Vihdoin saapuivat he portaille,
mutta silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa kaksi tavattoman suurta koiraa
haukkuen niin että lapset alkoivat parkua. Kuskin täytyi tulla avuksi
ajamaan ruoskalla koirat pois.

-- Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.

Tultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä
oven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva
nojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.

-- Cecile, sanoi rouva, -- tee nyt tehtäväsi.

Cecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se
hyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he
kutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he
harjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät
että heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he
eivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä
tiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän
sen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja
lapsille.

-- Oi, lapsiraukat! -- huudahti Cecile, -- kuinka he ovat kalpeat ja
viluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.

Myöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään,
katsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös
makuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi
siihen.

-- Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi
Cecile. -- Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.

-- Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, -- te olette kaikki niin
hyviä.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma
viiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä,
ellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen
sieltä ahnein silmin kakkua.

-- Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen
vaitiolon.

-- Oh, hyvä rouva, minulla on koko seitsemän.

Gregoire oli alkanut lukea taas sanomalehteä, mutta tämän kuullessaan
hän melkein hypähti paikaltaan.

-- Seitsemän kappaletta! Mutta miksi, herran nimessä?...

-- Se on järjetöntä, mutisi vanha rouva.

-- Mitä sille voi, -- vastasi Maheun vaimo ikäänkuin pyytäen anteeksi.
-- Ei tullut tuota ajatelleeksi ja niitä yhä vain tipahteli. Ja sitten
tuottaahan nekin kun kasvavat. Eläisimmehän mekin yhtä hyvin kuin
toisetkin ilman isoisää, joka on tullut kaikille taakaksi. Lapsista voi
ainoastaan kaksi poikaa ja vanhin tytär laskeutua kaivokseen. Mutta
syöttää täytyy kaikkia, pienokaisiakin.

-- Oletteko jo kauan työskennelleet kaivoksessa? kysyi rouva Gregoire.

Maheun vannon kasvot kirkastuivat hymystä.

-- Kyllä, kyllä. Minä työskentelin tosin vain, kunnes olin täyttänyt
kaksikymmentä vuotta. Kun sain toisen lapsen, niin sanoi lääkäri, etten
enää nousisi sieltä elävänä, jos laskeutuisin, sillä jotain ruumiissani
oli tullut epäjärjestykseen. Ja olihan kotonakin kyllin tekemistä
naimisissa ollen. Mutta miehen puolelta ovat ne työskennelleet
ikiajoilta saakka, aina siitä saakka kun alettiin kaivannot.

Gregoire katsoi mietteissään naista ja hänen surkuteltavia lapsiaan
vahankalpeine kasvoineen ja haalistuneine hiuksineen, mikä teki heidät
rumiksi ja verettömiksi, kuten ovat tavallisesti ne, jotka eivät
milloinkaan saa syödä kyllikseen. Syntyi taas hiljaisuus eikä kuulunut
muuta kuin tulen räiskettä uunissa. Ilmassakin huokui porvarillista
onnellisuutta.

-- Mutta missä hän viipyy! -- huudahti Cecile kärsimättömänä. --
Melaine, mene ja sano hänelle, että käärö on kaapissa alhaalla,
vasemmalla puolen.

Mutta Gregoire lopetti ääneen mietiskelyjään, joita heräsi hänen
mieleensä näitä nälkäisiä ihmisiä nähdessä.

-- Maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta, hyvä nainen, täytyy
myöntää, etteivät työläisetkään aina ole järkeviä. Sen sijaan, että he
säästäisivät, kuten talonpojat tekevät, niin kivihiilenkaivajat juovat,
tekevät velkoja, niin että lopuksi heillä ei ole, millä elättäisivät
perhettä.

-- Herra on aivan oikeassa, vastasi vaimo, eivät kaikki elä niinkuin
pitäisi. Samaa minäkin sanon aina juopoille, jos alkavat valittaa...
Minun on sentään käynyt hyvin, mieheni ei juo. Luonnollisesti voi
sattua pyhäpäivisin seurassa, että hänkin ottaa vähän liikaa, mutta
siinä kaikki. Joi hänkin ennen naimisiin menoaan kuin porsas, jos saan
luvan sanoa, mutta nyt jumalan kiitos, on kaikki hyvin... Mutta ei
sekään paljoa auta. Sattuu päiviä, kuten tänään esimerkiksi, ettei
löydä ainoatakaan souta, vaikka kääntäisi nurin kaikki laatikot.

Hän tahtoi valmistaa heitä viiden frankin asiaan ja jatkoi
samallaisella hiljaisella äänellä kertoa velastaan, joka alussa oli
niin vähäpätöinen, mutta joka sitten oli kasvanut niin suunnattomasti.
Aluksi maksoivat he saamispäivänä, mutta sattuivat kerran myöhästymään
eivätkä nyt voi sitä peittää. Totta puhuen ei kivihiilenkaivaja voi
tulla toimeen ilman oluttuoppia, täytyyhän hänen huuhtoa kurkkunsa
pölystä. Siitä monet alkavat ja jäävätkin istumaan kapakkaan.
Mahdollisesti kaivajat saavat liian vähän palkkaa, mutta eihän siihen
ole kukaan syynä.

-- Minä luulin, sanoi rouva Gregoire, -- että yhtiö antaa teille vapaan
asunnon ja lämmön.

Vaimo katsahti kirkkaasti palavia hiiliä kamiinissa.

-- Kyllähän me saamme hiiliä, lausui hän, eipä se ole parasta lajia,
mutta palaahan se sentään. Asunnosta maksamme kuusi frankia kuussa,
eihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada
sitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei
voisi löytää ainoatakaan souta.

Herra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo
kyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo
pelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän
naisen tavoin:

-- En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa,
vaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa
siinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?

Tähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.

-- Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella
onnettomuuksien.

Honorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti
esiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi
mainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin.
Hänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada
Maheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.

-- Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, -- sai vaimo vaivoin
sanottua, -- jospa edes saisin viisi frankia.

Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä
koskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui
aivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.

-- Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.

Nuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä
lapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän
leikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.

-- Tässä on teille.

Mutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.

-- Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.

Hänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä
perhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona,
kantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein
kätösin.

Vaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja,
likasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi
kääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin
vakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi
frankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei
kauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi
heti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä
tarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle
terveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.



III.


Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.
Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.
Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut,
kuului sieltä lasten tavailemista.

Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää
toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät
synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen.
Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä,
väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui
vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit,
joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka
äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat
tiejuovat.

Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo,
jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni
poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä.
Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille,
jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi",
mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".

-- Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, -- huudahti vaimo Maheu tultuaan
kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan
nääntyneet ja likaiset.

Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi
oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli
keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen
onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt
röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui
vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.

-- Anna se minulle, -- sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. -- Hän
ei anna meidän puhua sanaakaan.

Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa
puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa
ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen
yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.

-- Kas, kuinka paljon! -- sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.
-- Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?

Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää,
perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.

-- Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, -- täytyy poimia
suolaruohoja ja purjulaukkaa... Minä keitän kyllä miehille, mutta pane
sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia,
älä unohda kahvia!

Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä
tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän
soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.

-- Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole
väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.

Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien
kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista
tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä
ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin
poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä
kiinnitti hänen huomiotaan.

Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin
lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi
hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän
murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina
saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan
nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.

-- Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä...

-- Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.

Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan.
Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei
hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät
päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta
perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.

-- Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin
Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.

Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti
keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti
Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat
lattialla putoovista perunakuorista.

Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä
ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin
puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään
toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä
ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä
syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä.
Kello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään
näkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan
ennen kuin lähti työhön.

Mutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun
toisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi
hetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen
kylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä
koristetulle herralle.

-- Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi
hänelle kahvit. -- Eihän sillä olisi kiirettä.

Hän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty
kaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja
supukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja
ollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha
Brule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä
tehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin
kaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron
kanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja
jolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui
siitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen
huolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen
leväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi
kertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi
peilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän
tuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja
nekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle
laudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta
päivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä
hyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha
vallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman,
eikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein
korvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.

-- Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen
Estellelle.

-- Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. -- Kiitä
luojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.

Vaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka
lauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin
tuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä
riippui peili ja kolme taulua.

Pierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa
työskentelivät kaivoksessa.

-- Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.

-- Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.

-- Ei haittaa.

Eikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän
katseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä
uudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten
huolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt,
joilla pyyhittiin pannuja.

-- Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.

Nytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin
hyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa
kukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita
paljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja
Levaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria
Montsou'ssa.

Pierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret
levittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti
koko kaivannon.

-- Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan
tekemisiin heidän tyttönsä kanssa.

-- Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän
vieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa.
Kun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.

Tuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria
poikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan
luona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt
tarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu,
jälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat
tyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he
eivät enää antaneet perheelle mitään.

-- Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin
vaimo. -- Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja
varmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin... Kyllä
sinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.

Mutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.

-- Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon
heidät... Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille
paljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu...
Ajattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten
hyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?

Vähitellen rauhoittui hän.

-- Niin, niin, saadaampa nähdä... Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet
varmaankin paljon.

Juteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin
valmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä
täällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän
vieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.

Maheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui
Levaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen
lääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä
tohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi
neuvojaan ohimennen.

-- Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, -- minä en voi lainkaan
syödä, särkee koko ruumista... Kuulkaa toki minua.

-- Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. -- Juot
liian paljon kahvia.

-- Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, --
hänen jalkojansa pakottaa.

-- Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!

Molemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin
selkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti
olkapäitään.

-- Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. -- Minulla on tiedätkö
uutinen... Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.

Maheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon
menneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän
astui sisään.

Heidän ruokasalinsa oli tavattoman likainen. Seinissä ja lattialla oli
rasvapilkkuja, kaapissa ja pöydällä makasi ruuan jätteitä. Tulen luona
istui Bouteloup nojaten kyynärpäillään pöytään lopettaen keitettyä
lihapala-annosta. Hän näytti nuorekkaalta kolmenkymmenen viiden
ikäiseltä, ollen harteva ja lihava, hyväntahtoisen näköinen. Hänen
edessään seisoi Achille, Philomenen esikoinen, joka jo oli kolmannella
vuodella ja katsoi rukoilevasti Bouteloup'iin kuin nälkäinen koira.
Bouteloup, joka oli hyvin hellä lapsia kohti, pisti pojan suuhun
silloin tällöin palan lihaa.

-- Odota jahka panen sokuria, sanoi Levaquen vaimo kaataen hienoa,
sokuria suoraan pannuun.

Hän oli kuusi vuotta vanhempi kuin Bouteloup ja oli kauhean näköinen.
Hänen rintansa riippui alas vatsalle ja vatsa ulottui melkein polviin
saakka ja litteissä kasvoissa näkyivät harmahtavat viikset. Bouteloup
oli ottanut hänet ilman pitempää harkintaa, kuten otti hänen liemensä,
mistä hän noukki vaimon hiuksia, ja kuten käytti hänen lakanoitaan
kolme kuukautta kutakin. Vaimo kuului täysihoitoon ja hänen miehellään
oli tapana sanoa, että hyvät raha-asiat tekevät välit hyviksi.

-- Tiedätkö mitä, jatkoi Levaquen vaimo, eilen illalla nähtiin
Pierronin vaimo "Silkkisukan" luona. Ja herra, sinä tiedät kuka, odotti
häntä Rasseneurin takana ja he lähtivät yhdessä pitkin kanavan rantaa.
Hm, mitä sanot siitä? Nainut nainen.

-- Soo, sanoi Maheun vaimo, -- ennen naimisiin menoaan oli Pierronilla
tapana antaa voudille kaniineja, nyt on hänen huokeampi lainata
vaimoaan.

Bouteloup purskahti äänekkääseen nauruun ja pisti Achillen suuhun
leipäpalan, joka oli kastettu kastikkeeseen. Molemmat naiset jatkoivat
panetella Pierronin vaimoa. Mikä hän on olevinaan? Tavallinen
kiemailija, joka ei ole muita kauniimpi, vaan aina huolehtii
kauneudestaan, milloin peseytyy, milloin voitelee itseään ja koristaa.
Mutta sehän on miehen asia, jos se häntä miellyttää. Onhan sellaisia
henkilöitä, jotka ovat valmiit vaikka nuoleskelemaan päällikön lattiaa
saadakseen kuulla kiitokset. Heidät keskeytti naapurin vaimo, joka toi
Philomenen nuoremman yhdeksänkuukautisen tytön Desiree'n. Philomene oli
sopinut, että lapsi tuotaisiin hänen luoksensa kaivokseen, missä hän
imetti sitä aamiaista syödessään.

-- Mutta minä en voi jättää omaani hetkeksikään, sillä se rupeaa heti
huutamaan, sanoi Maheun vaimo katsoessaan nukahtaneeseen Estelle'en.

Mutta hänen ei onnistunut välttää epämieluista keskustelua, jonka
vuoksi Levaquen vaimo oli hänet kutsunut.

-- Eikö olisi aika ratkaista se asia, huomautti tämä.

Aluksi olivat äidit puhumatta asiasta olleet yhtä mieltä, ettei lapset
saisi naida toisiansa. Sakarian äiti ei tahtonut luopua poikansa
palkasta eikä Philomenenkaan äiti tahtonut menettää tyttärensä palkkaa.
Mutta kun lapsi kasvoi ja tarvitsi yhä enemmän ruokaa ja lisäksi tuli
toinen, alkoi hän yhä kiihkeämmin vaatia häitä. Hän ei suinkaan
tahtonut kärsiä tappiota.

-- Sakariahan jo on vapaa sotapalveluksesta, alkoi hän, niin ettei enää
ole esteitä. Milloin siis määräämme?

-- Odottakaamme vielä vähän, lausui Maheu vastahakoisesti. -- Oh kuinka
olen väsynyt tästä kaikesta. Olisivathan voineet odottaa, kunnes
menevät naimisiin. Minä vääntäisin Katarinalta niskan nurin, jos hän
käyttäytyisi noin tyhmästi.

Levaquen vaimo kohautti olkapäitään.

-- Malta vaan, kyllä hänellekin käy kuten kaikille toisillekin.

Vihanneksia, perunoita ja purjulaukkaa oli pöydän toisessa päässä
Levaquen lientä varten. Emäntä ryhtyi kuorimaan niitä ainakin pari
kymmentä kertaa, mutta aina se jäi kesken pelkältä suun soittamiselta.
Hän ryhtyi niihin taas käsiksi, mutta heitti ne samassa rientäen
ikkunan luo.

-- Kas, kas! Sehän on rouva Hennebeau vieraineen. Nyt menevät he
Pierronille.

Molemmat alkoivat taas sättiä Pierronin vaimoa. Kun yhtiö näytti
työväen asuntoja vieraille, niin vietiin he aina hänen luokseen siksi,
että hänellä on siistiä. Eikä vieraille suinkaan kerrota
kaivosvoudista. Kelpasipa pitää puhtaana, kun rakastaja saa
kolmetuhatta frankia, asunnon, lämmöin, vieläpä lahjojakin. Ulkoa on
kyllä puhdasta, mutta sisältä. Ja he kaakattivat koko ajan, minkä
vieraat olivat Pierronilla.

-- Nyt he tulevat, sanoi vihdoin Levaquen vaimo, -- kiertävät ympäri.
Katsoppa, lintuni, he taitavat mennä sinun luoksesi.

Maheun valtasi kauhu. Olikohan Alzire korjannut pöydältä? Eikä
liemikään ole vielä keitetty! Hän sopersi "näkemiin" ja riensi
juoksujalkaa kotiinsa.

Kotona oli kaikki järjestyksessä. Alzire, joka oli pieni järkevä tyttö,
oli sitonut vyölleen vanhan pyyhinliinan ja alkanut vakavan näköisenä
valmistaa ruokaa, kun näki äidin viipyvän. Hän oli poiminut
suolaruohoja ja purjulaukkaa ja kuori parastaikaa vihanneksia sillä
aikaa kun vesi lämpeni suuressa padassa miehille pesuvedeksi. Henri ja
Lenore onneksi olivat hiljaa katsoen vanhaa kalenteria. Ukko Bonnemort
poltti ääneti piippuaan.

Tuskin oli Maheun vaimo ehtinyt kotiin, kun oveen koputettiin.

-- Saako tulla, hyvä vaimo?

Huoneeseen tuli rouva Hennebeau. Hän oli pitkä ja komea valkoverinen
nainen, joka neljänkymmenen vuotiaaksi oli liian lihava ja elähtänyt.
Hän pakotti ystävällisen hymyn kasvoillensa peläten sisimmässään
tahrimasta silkkihamettaan ja mustaa samettisakettiaan.

-- Tulkaa, tulkaa, toisti hän vierailleen, me emme häiritse ketään. No,
eikö täällä ole siistiä? Ja tällä hyvällä naisella on seitsemän lasta.
Ja niin on kaikissa asunnoissa. Kun jo sanoin antaa yhtiö heille koko
talon kuudesta frankista kuukaudessa. Alhaalla on ruokasali, ylhäällä
kaksi makuuhuonetta, kellari ja puisto.

Herra kunniamerkeissä ja nainen turkiksissa, jotka aamujunassa olivat
tulleet Pariisista, eivät tunteneet itseänsä aivan paikallaan tässä
oudossa paikassa.

-- Kas, puistokin! toisti hieno nainen, mutta sehän on suloista! Täällä
on varmaankin hupaista asua.

-- Me annamme heille hiiliä enemmän kuin he tarvitsevat, jatkoi rouva
Hennebeau. -- Kaksi kertaa viikossa käy lääkäri heidän luonaan ja kun
he vanhenevat, saavat he eläkkeen, tarvitsematta lainkaan maksaa mitään
palkastaan siihen.

-- Mutta tämähän on oikea luvattu maa! -- huudahti herra
kunniamerkeissä teennäisellä ihastuksella.

Maheun vaimo syöksyi esiin tuolineen, mutta rouvat eivät tahtoneet
istua. Rouva Hennebeauta alkoi jo kyllästyttää hänen keksimänsä huvitus
esiintyä eläinnäyttelijänä ajanvietoksi, mutta vähitellen alkoi hän
tuntea inhoa tähän erikoiseen puutteen hajuun, joka henki vastaan
puhtaimmistakin taloista, joita hän valitsi näytettäviksi. Kertoessaan
kaikkea tuota toisti hän ainoastaan silloin tällöin kuulemiaan
katkonaisia lauseita, itse hän ei milloinkaan yrittänyt tutustumaan
lähemmin noihin onnettomiin ihmisiin, jotka asuivat aivan hänen
läheisyydessään.

-- Kuinka herttaiset lapset, sanoi nainen, vaikka ne hänestä tuntuivat
vastenmielisiltä suurpäisiltä, takkuisine keltatukkineen.

Maheun vaimon piti sanoa, kuinka vanhoja ne olivat, kohteliaisuudesta
esitettiin hänelle muutamia kysymyksiä Estellen suhteen. Ukko Bonnemort
otti kohteliaisuuden vuoksi piipun suustaan, mutta hänen ulkomuotonsa
herätti kuitenkin levottomuutta, niin oli maanalainen työ hänet
näännyttänyt, hänen jalkansa horjuivat, pää tutisi, kasvot mullan
värisinä. Kun hän sai yskänkohtauksen, niin katsoi hän parhaaksi mennä
ulos, sillä hänen mielestään oli sopimatonta yskiä sellaisessa
seurassa.

Eniten kiitoksia sai Alzire. Kuinka herttainen pikku emäntä
esiliinoilleen! Äitiä onniteltiin tällaisesta tyttärestä... Kyttyrästä
ei kukaan huomauttanut, vaikka katseet puhuivat ihmeellisesti säälistä
ja inhosta pientä raajarikkoa kohtaan.

-- Jos Pariisissa kysytään teiltä meidän työväen asuntoja, niin voitte
kertoa, mitä olette nähneet, lopetti rouva Hennebeau. -- Täällä on aina
yhtä hiljaa kuin nyt ja vallitsevat patriarkaaliset tavat. Kuten näette
ovat kaikki onnellisia ja terveitä. Teidän täytyisi tulla tänne
lepäämään hiljaisuudessa ja hyvässä ilmassa.

-- Mainiota! Mainiota! huudahti mies kunniamerkeissä.

He lähtivät pois aivan ihastuksissaan ikäänkuin olisivat katsoneet
jotain harvinaista museota. Maheun vaimo saatettuaan heidät pysähtyi
kynnykselle katsomaan kuinka he poistuivat keskustellen.

Portilla pidätti Levaquen vaimo Pierronin vaimon, joka uteliaisuudesta
oli rientänyt sinne. Molemmat ihmettelivät ja raivosivat. Aikoivatko
nuo ihmiset yöpyä Maheun luona? Sepä mahtoi olla kaunista.

-- Kuinka paljon he ansaitsevatkaan, niin ovat he aina ilman rahaa.
Mutta ei tuo ole ihmeellistäkään kun on sellaisia paheita.

-- Minä sain juuri tietää, että hän tänä aamuna kävi kerjäämässä
herrasväki Piolainelta ja että Maigrat joka ennen kielsi antamasta
velaksi, antoi nyt. Mutta tiettyhän se on, ettei Maigrat anna ilman
vaan.

-- Luuletko hänen maksavan? ei, kyllä sen saa Katarina maksaa.

-- Mutta eikö sinun mielestäsi hän ollut röyhkeä sanoessaan äsken
minulle, että hän vääntäisi niskan Katarinalta, jos tämä sallisi
itselleen jotain sellaista. Entä se pitkäkoipinen Chaval? Luuletko
ettei hänellä ollut kohtauksia Katarinan kanssa.

-- Hiljaa... siinä ne ovat.

Molemmat naiset katsoivat välinpitämättömän näköisinä vieraitten
ohikulkiessa, mutta sen jälkeen viittasivat Maheun vaimon luoksensa,
jolla yhä vieläkin oli Estelle sylissään. Kaikki kolme katsoivat ääneti
rouva Hennebeau'n ja hänen vieraittensa selkään, jotka yhä etääntyivät.
Tuskin vieraat olivat etääntyneet kolmeakymmentä askelta, kun kielen
pieksäminen uusiintui vielä kivakammin.

-- Eivätpä nuo näytä kysyvän vaatteittensa hintoja. Vaikka eivät taida
itse olla vaatteittensa arvoisia.

-- Se on totta!... Tuota vierasta en tunne, mutta meikäläisestä
rouvasta en antaisi neljääkään souta olkoonpa vaikka vielä lihavampi.
Ja kauniitapa asioita kerrotaan hänestä...

-- Mitä sitten?

-- Hänellä kuuluu olevan rakastajia. Ennen kaikkea insinööri.

-- Tuo kääpiö. Mutta insinöörinhän hän voi pistää vaikka taskuunsa.

-- Mitä siitä. Se häntä miellyttää. Kas kuinka nyrpistää nenäänsä, ei
hänelle kelpaa mikään ja hameen helmallaankin tahtoo näyttää että hän
halveksii häntä.

Herrasväki jatkoi kävelyään hitain askelin. Kun he saapuivat kirkon luo
ajoi heidän luoksensa ajokalut, joista nousi noin neljänkymmenen vanha
mies mustassa takissa, hyvin tummaihoinen ja käskevä ilme kasvoissaan.

-- Mies, kuiskasi Levaquen vaimo ikäänkuin he voisivat kuulla häntä,
sillä pelko, jonka tirehtööri herätti kaikissa kymmenessä tuhannessa
työmiehessä, vaikutti häneenkin. -- Näkee suoraan, että vaimo pelkää
häntä.

Naisten uteliaisuus oli herätetty. Vähitellen tulivat he kaikki ulos
kadulle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Likaiset lapset alkoivat myös
hyppiä kadulla. Hetkeksi näyttäytyi kadun aidan yli opettajan kalpeat
kasvot. Äänten melu muistutti tuulen huminaa.

Suurin ryhmä kokoontui Levaquen oven luo. Ensin tuli kaksi naista,
sitten kymmenen ja sitten kaksikymmentä. Pierronin vaimo vaikeni
varovaisuuden vuoksi, sillä oli liian monta kuulijaa. Maheun vaimo oli
myös ääneti, ilmankos häntä pidettiin kylän järkevimpänä naisena.
Estelle heräsi ja alkoi huutaa. Tyynnyttääkseen häntä Maheun vaimo
avasi röijynsä ja alkoi siinä haettaa lastaan kadulla. Hennebeau antoi
molempia naisia ajoneuvoihin, jotka sen jälkeen ajoi nopeasti pois.
Työläisvaimot huusivat entistä hurjemmin huitoen käsillään, ikäänkuin
koko muurahaiskeko olisi alkanut hyöriä ja pyöriä.

Sillä välin löi kello kolme. Bouteloup ja muut työmiehet lähtivät
työhön. Kirkon luona tien käänteessä näyttäytyivät ensimäiset kaivajat,
jotka palasivat kotiinsa.

He kulkivat hiestyneinä mustanaamaisina, kädet rinnoilla ristissä ja
selät kumarruksissa. Naiset joutuivat hämminkiin rientäen kukin
kotiinsa, sillä paljolta kahvinjuonniltaan ja kielen pieksämiseltään
olivat he laiminlyöneet kotitehtävänsä. Melkein kaikkialta kuului
huudahtuksia:

-- Herranen aika! päivällinen ei ole vielä valmis!



IV.


Kun Maheu palasi kotiin jätettyään Etiennen Rasseneurin luona, tapasi
hän Katarinan, Sakarian ja Jeanlinin istumassa käytävässä syöden.
Tullessaan kaivostöistä olivat työläiset aina niin nälkäiset, että heti
istuivat märkinä kuin olivatkin pöytään, antamatta itselleen aikaa
peseytyä tai muuttaa vaatteita. Eivätkä myöskään odottaneet koskaan
toinen toistaan, pöytä seisoi aina katettuna, jokainen tuli ja söi
silloin kuin ehti työltään.

Maheu huomasi jo ovelta ruuan pöydällä. Hän ei sanonut mitään, mutta
hänen kasvonsa kirkastuivat. Koko aamupäivän oli hän ajatellut
onnistuuko hänen vaimonsa saamaan jotakin. Mutta nyt oli siinä kaikki,
mitä tarvittiin ja vaimo kertoo tietysti myöhemmin, miten hän on sen
hankkinut. Ja hän hymyili iloisena.

Katarina ja Jeanlin lopettivat jo syömisensä ja joivat kahvinsa
seisaaltaan. Mutta Sakarias ei vielä ollut saanut kyllikseen; hän
leikkasi aimo palan leipää ja pani voita päälle. Hän näki kyllä
hyytelön, mutta ei koskenut siihen, sillä sitä riitti vain isälle.
Kaikki joivat vettä, kuten aina ennen palkan saamista.

-- Minulla ei ole olutta, sanoi Maheun vaimo, kun isä oli istunut
syömään. -- Tahdoin säästää rahaa. Mutta jos tahdot, voi Alzire juosta
hakemaan.

Mies katsoi vaimoonsa vielä enemmän hämmästyneenä. Kuinka? Oliko
hänellä rahaakin?

-- Ei, ei, vastasi hän. -- Olen juonut tuopin enkä tarvitse enempää.

Ja Maheu alkoi hyvällä ruokahalulla ahmia leipää, perunoita,
suolaruohoja ja purjulaukkaa, joista oli keitetty lientä. Vaimo siirsi
lähemmäksi voin, hyytelön, lämmitti kahvin.

Sillävälin oli suursiivous alkanut hellan luona lohkaistussa
pesuammeessa. Katarina, joka peseytyi ensimäisenä, täytti sen
lämpimällä vedellä ja riisuutui aivan rauhallisesti alastomaksi. Hän
oli kahdeksan vuotiaasta tottunut siihen eikä pitänyt sitä häpeänä. Hän
kääntyi vain kasvot tuleen päin ja hankasi ahkeraan mustalla
saippualla. Ei kukaan katsonut häneen. Kun hän oli puhdas, nousi hän
alastomana portaita ylös jättäen kaikki märät työvaatteensa läjään
lattialle. Mutta silloin molemmat veljet alkoivat kiistellä. Jeanlin
oli ehtinyt ennemmin pesuammeeseen sillä verukkeella, että Sakarias söi
vielä, mutta tämä pukkasi häntä karjasten että sallii kyllä Katarinan
peseytyä ensin, mutta ei halua suinkaan peseytyä tuollaisen porsaan
jälkeen, jonka jälestä voi kaataa veden koululasten mustepulloihin.
Lopuksi peseytyivät he yhdessä vieläpä auttoivat toinen toistaan.
Sitten juoksivat he alastomina samoin kuin sisarkin ylös portaita.

-- Kas kuinka ovat räiskyttäneen, mutisi Maheu korjaten vaatteet
lattialta ja ripusti ne kuivamaan. Alzire, pyyki...

Melu seinän takaa keskeytti hänet. Miehen ääni kiroili, nainen itki ja
kuului raskaita lyöntejä.

-- Levaque kurittaa vaimoaan, lausui Maheu rauhallisesti lopettaessaan
syöntinsä. -- Merkillistä, Boutelouphan sanoi, että liemi on valmis.

-- Vielä mitä, valmis! sanoi vaimo, -- näin itse miten vihannekset
loikoivat pöydällä kuorimattomina.

Huudot hiljenivät, vihdoin kuului kauhea lyönti, josta seinä tärähti ja
sen jälkeen tuli kaikki hiljaa.

-- No, jos päivällinen ei ole valmis, niin tuo ei ole ihme, vakuutti
Maheu niellessään viimeisen lusikallisen.

Juotuaan vettä päälle ryhtyi hän hyytelöön. Isän syödessä ei saanut
jutella silloin, kun hänen oli nälkä. Hän ei tuntenut Maigratin
hyytelöä, mutta ei kysynyt vaimoltaan mitään. Henri ja Lenore, jotka
leikkivät lattialla lätäköissä, tunsivat lihan hajua ja lähestyen isää
jäivät seisomaan hänen eteensä. He seurasivat silmillään joka palaa
ensin täynnä toivoa kun se erkani lautaselta, mutta sitten pettyneinä
palan kadotessa isän suuhun. Vihdoin huomasi isäkin heidän ahneet
kasvonsa.

-- Ovatko lapset saaneet jotain? kysyi hän.

Vaimo epäröi hetken.

-- Tiedäthän etten pidä tällaisesta epäoikeudettomuudesta. -- Minulta
katoaa ruokahalu, kun he siinä pyörivät ja katsovat suuhuni.

-- Mutta ovathan he saaneet jo, huusi vaimo harmissaan. -- Jos katsoo
heitä, niin saisi antaa sinun ja meidän kaikkien osat heille ja he
sittenkin vielä pyytäisivät, kunnes halkeisivat. Eikö totta, Alzire, me
olemme syöneet hyytelöä?

-- Tietysti, äiti, vastasi pieni tyttö varmasti; tällaisissa
tapauksissa osasi hän teeskennellä yhtä hyvin kuin täysikasvuiset.

Lenore ja Henri seisoivat liikkumatta hämmästyneenä tällaisesta
valheesta. Miksi heitä lyötiin, jos he eivät puhuneet totta. Heidän
lapsen sydämensä täyttyivät katkeruudesta ja he tahtoivat puolustautua.

-- Menkää, menkää! -- toisti äiti ajaen heidät pöydän toiseen päähän.
-- Hävetkää töki riippua aina isän lautasessa. Ja vaikka hyytelö
olisikin yksin Isälle, niin mitä siitä? Hänhän tekee työtä, ja te vain
syötte, laiskurit!

Mutta Maheu kutsui heidät luoksensa. Hän asetti kummankin lapsen
polvilleen ja jakoi vuoroonsa. Lapset nielivät sen ihastuksissaan.

Kun hän oli lopettanut, sanoi hän vaimolle:

-- Älä vielä kaada kahvia, tahdon ensin peseytyä... Auta minua
kaatamaan pois tuo likanen vesi.

He kaatoivat veden ojaan oven luona. Ylhäältä astui portaita alas
Jeanlin, joka jo oli pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Ne oli hän perinyt
veljeltään ja olivat hänelle liian suuret. Hän aikoi puikahtaa
huomaamatta ovesta ulos, mutta hänen äitinsä huomasi hänet.

-- Mihin sinä menet?

-. Ulos.

-- Mihin? Muista poimia salaattia illaksi. Kuuletko? Ellet tuo, niin
saat nähdä mitä saat.

-- Kyllä, kyllä.

Jeanlin lähti läppäämään puukengillään, kädet housuntaskuissaan ja
keinuttaen vartaloaan kuin vanha hiilenkaivaja. Sitten lähti Sakarias,
joka oli pukeutunut mustaan sinijuovaiseen nuttuun. Isä huusi hänelle,
ettei hän viipyisi liian myöhään, mutta tämä vain keikautti päätään ja
lähti menemään piippu suunkolossa.

Pesuamme täytettiin taas lämpimällä vedellä ja Maheu alkoi hitaasti
riisuutua. Äiti antoi merkin ja Alzire vei heti Henrin ja Lenoren ulos
leikkimään, sillä isän oli tapana sanoa, että hän ei ole lapsi, jotta
peseytyisi seurassa.

-- Mitä sinä teet siellä? huusi Maheun vaimo ylös.

-- Paikkaan hamettani, jonka repäsin eilen, vastasi Katarina.

-- Vai niin... Älä tule alas, isä peseytyy.

Nyt jäivät mies ja vaimo kahden. Vaimo pani vihdoin lapsen pois
sylistään auttaakseen miestään peseytymisessä. Maheu saiputti ensin
hiuksensa harmaalla saippualla. Tämän saippuan alituisesta
käyttämisestä haalistuivat hiukset tullen kellertäviksi. Sitten kapusi
hän ammeeseen ja alkoi kaikin voimin hieroa rintaa, vatsaa, käsiään ja
sääriään. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään.

-- Kun sinä tulit, niin minä näin kasvoistasi, että olit levoton, mutta
huomattuasi ruuan pöydällä kirkastuivat kasvosi. Ajattele, Piolainen
herrasväki ei antanut minulle penniäkään. Tosin he olivat hyvin
ystävällisiä, antoivat vaatteita lapsille ja minun oli vaikea pyytää.

Hän keskeytti hetkeksi korjatakseen Estellen tuolille, ettei lapsi
putoaisi. Isä odotti kärsivällisesti jatkoa, vaikka tämä asia suuresti
jännitti häntä.

-- Ajattele, Maigrat'han kielsi aivan jyrkästi ja ajoi ulos kuin
koiran... Voit käsittää, kuinka hauskaa minulla mahtoi olla!... On
kyllä lämmin villavaatteissa, mutta eihän niistä voi laittaa ruokaa.

Mies kohotti päätään, mutta oli yhä edelleen vaiti. Hän ei ollut saanut
Piolainesta eikä Maigratilta, mutta mistä tuo kaikki oli? Vaimo
sill'aikaa alkoi hangata hänen selkäänsä, mistä hän oli kovin
mielissään.

-- Silloin menin takaisin Maigrat'in luo ja päästin kieleni siteistä.
Sanoin, että hän on sydämetön, että hänelle käy onnettomasti, jos
maailmassa on lainkaan oikeutta. Hän sanoi, että olen itsepäinen
peikko, mutta kyllä hän kieppuili kuin piru ennen jumalanpalvelusta.

Kertoessaan hankasi hän yhä miehensä selkää aivan kuin lauantaisin
hankasi pataansa.

-- Mutta nyt kuitenkin tulee meillä olemaan leipää lauantaihin, hän
antoi minulle velaksi viisi frankia. Vielä otin häneltä kahvia,
sikuria, voita, aioin myös ottaa perunoita ja silavaa, mutta silloin
hän alkoi tehdä tenää. Silloin ostin hyytelöä seitsemällä sous'lla ja
kahdeksalla sous'lla perunoita, minulle jäi vielä kolme frankia,
viisitoista sous'ta. Enkö ole saanut paljon aikaan tänään?

Nyt pyyhki hän miestään, joka tunsi itsensä onnelliseksi eikä ajatellut
lainkaan, että velka oli maksettava. Nauraen iloisesti sulki hän
vaimonsa syliinsä.

-- Älä, tuhmahan sinä olet! minähän tulen aivan märäksi. Pelkään
Maigrat'in aikeita...

Hän aikoi sanoa Katarinasta, mutta keskeytti. Miksi hän tekisi miestään
levottomaksi? Siitä tulisi ainaisia huolia.

-- Mitä aikeita?

-- Petkuttaa meitä, tietysti. Katarinan täytyy tarkistaa laskut.

Maheu syleili häntä taas tahtomatta lainkaan hellittää huolimatta tämän
vastustuksesta. Siten päättyi peseytyminen aina koko työväen kylässä.
Se oli hänen mielestään ainoa miellyttävä hetki koko päivässä. Hän
nimitti sitä jälkiruuaksi. Vaimo työnsi hänet nauraen pois luotaan.

-- Älähän nyt... Katso, Estelle näkee... Anna minä käännän hänet edes
selin.

-- Mitä se kolmenkuukautinen nupukka ymmärtää.

Vihdoin alkoi Maheu pukeutua, toisin sanoin veti hän vaan housut
sääriinsä. Häntä miellytti istua pesun jälkeen hetkisen alastomana
vyötäisiin saakka. Hänen ihossaan, joka oli kalpea kuin tytöillä, oli
hiilen jättämiä naarmuja, joita kaivajat kutsuivat "rokonarviksi."
Näistä oli hän erittäin ylpeä ja näytti mielellään leveätä marmorista
rintaansa, jossa risteili sinisiä suonia. Kesäsin oli kaikilla
kaivajilla tapana sellaisessa asussa mennä ulos vilpottelemaan ja
nytkin huolimatta kosteasta ilmasta lähti hän hetkeksi kuistille ja
vaihtoi pari vitsikästä sanaa naapurin kanssa, joka samoin seisoi
avorinnoin portaillaan.

Kahvia juodessaan kertoi Maheu insinöörin suuttumuksesta kaivoksessa.
Nyt oli hän aivan rauhoittunut ja nyökäytti vain päätään vaimonsa
neuvoille. Tämä vakuutti yhä, ettei voita mitään, jos rupeaa
riitelemään yhtiön kanssa. Sitten kertoi vaimo rouva Hennebeau'n
käynnistä. Molemmat olivat sisimmässään ylpeitä tästä vierailusta,
vaikkeivät ilmaisseetkaan sitä.

-- Saako tulla? kuului Katarinan ääni ylhäältä.

-- Kyllä, kyllä, isä kuivaa itseään.

Nuori tyttö oli pukeutunut pyhävaatteisiinsa, vanhaan siniseen
leninkiin, joka oli hyvin kulunut poimukohdista. Päässä oli hänellä
musta tyllihattu.

-- Kas tuota, kun on pukenut! Mihin olet menossa?

-- Montsouhun ostamaan uutta nauhaa hattuuni... Vanhan olen ottanut
pois, se on liian likainen.

-- Onko sinulla sitten rahaa?

-- Ei, mutta Mouquette on luvannut antaa lainaksi kymmenen sous'ta.

Äiti antoi hänen mennä, mutta ovella pysäytti hänet ja sanoi:

-- Kuule, älä vaan osta nauhaasi Maigrat'ilta... Hän petkuttaisi sinua
luullen että meillä on kultakasoja.

Isä, joka oli asettunut tulen ääreen, saadakseen tukkansa pikemmin
kuiville, huusi tytön jälkeen:

-- Muista tulla ajoissa kotiin, ettet jäisi pimeään maleksimaan.

Iltapäivällä työskenteli Maheu puistossaan. Hän oli jo istuttanut
perunoita, herneitä ja papuja ja edellisenä iltana oli hän alkanut
istuttaa kaalia ja salaattia. Tämä pieni maatilkka antoi heille
vihanneksia, ainoastaan perunoita ei tahtonut riittää. Hänen hommatessa
siinä, tuli Levaque polttamaan piippuaan. Hän katsoi salavihkaan
roomalaisten salaattiin, jonka Bouteloup oli istuttanut. Ellei heidän
vuokralaisensa olisi kaivanut niin ahkeraan, niin ei puistossa kasvaisi
muuta kuin nokkosia. Naapurit alkoivat jutella aidan yli. Levaquen
mieli ei ollut aivan rauhallinen sen jälkeen kun hän oli lyönyt
vaimoaan ja hän alkoi kutsua Maheuta Rasseneurille. Ei kai hän pelkää
ottaa pientä tappituikkua? Sitten pelaisivat keilapeliä, juttelisivat
tovereitten kanssa ja palaisivat illalliselle. Siten viettivät
tavallisesti hiilenkaivajat aikaansa palattuaan kaivannolta. Siinä ei
tietysti ollut mitään paheksuttavaa, mutta Maheu teki tenää. Jos jättää
salaatin, niin kuivaa se kokonaan. Itse asiassa kieltäytyi hän
järkevyydestä, sillä hän ei tahtonut pyytää vaimoltaan ainoatakaan
sou'ta.

Kello löi viisi. Pierronin vaimo poikkesi kysymään oliko Lydia juossut
pois Jeanlinin kanssa. Levaque sanoi, että siltä näyttää. sillä Bebert
oli myös jonnekin kadonnut ja nuo hulivilit ovat aina yksissä hommissa.
Maheu rauhoitti heitä, että ehkä lapset poimivat salaattia. Siten
alkoivat molemmat miehet laskea raakaa, vaikkakin hyväntahtoista
leikkiä nuoren naisen kanssa. Tämä ei suuttunut eikä myöskään mennyt
pois, sillä itse asiassa häntä imartelivat nuo kömpelöt sanat,
vaikkakin hän huusi heille täyttä kurkkua. Kaikki naiset alkoivat taas
soittaa suutaan. Koulu oli suljettu ja kaikki lapset huusivat ja
melusivat kadulla. Miehet ryhmittyivät myös kolmin neljin polttamaan
piippua ja vaihtamaan ajatuksiaan.

Levaque aikoi tunnustaa, kuinka jäntevä Pierronin vaimon käsivarsi oli.
mutta silloin tämä suuttui tosissaan ja juoksi pois. Silloin Levaquekin
päätti mennä yksin Rasseneurin luo.

Alkoi hämärtää. Maheun vaimo sytytti lampun ja alkoi sättiä ettei
Katarina eivätkä pojat tule koskaan kotiin ajoissa. Ei koskaan voi
ruveta yhdessä illalliselle. Eikä ole salaattiakaan. Se sopisi
mainiosti muhennukseen, joka oli valmistettu perunoista, purjulaukasta
ja ruokaruohoista. Koko talo haisi paistetulle sipulille, mistä tuntee
köyhän majan.

Mahon palasi pimeän tullen puistosta, istui tuolille ja nojaten seinään
nukkui. Niin pian kuin hän illalla istui, vaipui hän uneen. Kello löi
seitsemän, Henri ja Lenore tahtoivat välttämättä auttaa Alzirea pöydän
kattamisessa ja lopuksi särkivät yhden lautasen. Ukko Bonnemort tuli
kotiin ja alkoi jouduttaa illallista, sillä hänen piti palata pian
kaivokseen.

-- Syökäämme sitten, sanoi Maheun vaimo herätettyään miehensä. -- Kyllä
he löytävät kotiin, eiväthän he ole pieniä. Harmittaa vain, ettei ole
salaattia.



V.


Syötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa,
josta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen
vaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän
ollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan
voinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli
lyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä
hengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein
makuulle.

Ilta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan,
ilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi
hämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.

Etienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka
näytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty
lyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat
sieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin
lajittelijoitten kanssa.

Ensimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui
häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen
kanssa.

-- Selkärangaton matelija! huusi eukko. -- Sinä vain ryömit noitten
roistojen edessä, jotka juovat vertamme.

Pierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:

-- Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei
kiitos.

-- No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. -- Piru vieköön
kun ei tyttäreni totellut minua!... He ovat tappaneet mieheni ja sinä
kai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä
kostan!

Äänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään.
Vanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja
laihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän
tunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.

-- Tuletkos? kysyi tämä. -- Syömme voileivän ja sitten hopsis
Vulkaniin.

-- Heti, mutta minulla on vähän asioita.

-- Mitä sitten?

Hän kääntyi ja huomasi Philomenen, joka tuli lajitteluvajasta.

-- Vai niin, mumisi hän ikäänkuin arvaisi, mistä on kysymys. -- No,
minä menen edeltä.

-- Mene, minä saavutan sinut.

Mouquet lähti, kohtasi vanhan Mouquet'in; isä ja poika nyökkäsivät
ääneti toinen toisilleen ja menivät eri teitä.

Sakarias vei Philomenen sivutielle kanavan luo. Nainen ei tahtonut,
hänen oli kiire, he riitelivät kuten kauan naimisissa ollut pari. Eipä
ollut hauskaa tavata aina ulkona etenkin talvella, kun maa on kostea
eikä voi piilottautua ruispeltoon.

-- No eihän ole kysymys siitä, sanoi Sakarias: kärsimättömästi. -- Minä
tahdon puhua kanssasi...

Hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja vei hänet mukanaan. Kun
he olivat laskeneet mäeltä, kysyi Sakarias, onko hänellä rahaa.

-- Mihin sinä niitä tarvitset? kysyi tämä.

Sakarias hämmästyi, keksi jonkun kahden frankin velan, josta hänen
vanhempansa suuttuisivat.

-- Älä lavertele! Minähän näin Mouquet'in ja te varmaankin menette taas
Vulkaniin noitten ilkeitten laulajattarien luo.

Sakarias väitti vastaan, vakuutti, löi rintaansa, vannoi. Mutta kun
toinen vain pudisti päätään, sanoi hän äkkiä.

-- No niin, tule mukaan, jos se sinua huvittaa. Näetkö, et sinä ole
lainkaan tielläni. Viisi minä laulajattarista. Tule.

-- Entä lapsi? -- sanoi Philomene. -- Eihän lapselta pääse mihinkään
eikä sen huudolta. Anna minun mennä kotiin.

Mutta Sakarias ei päästänyt häntä yhä pyytäen. Sitä vielä puuttuisi,
että Mouquet, jolle hän on antanut sanansa, pilkkaisi häntä. Eihän mies
voinut kanan tavoin joka ilta kellottaa sängyssään. Philomene taipui.
Hän kaivot puseronsa poimusta muutamia kymmeniä sous'n lanttia. Se oli
hänen ansionsa ylityöstä, mitkä rovot hän piilotti äidiltään.

-- Näetkö, minulla on viisi, sanoi hän. -- Sinulle voin antaa kolme.
Mutta vanno, että taivutat äitisi suostumaan avioliittoomme. Minä en
enää voi niin elää! Äitini haukkuu minua jokaisesta palasta, jonka
panen suuhuni.. No, vanno ensin, ennenkuin annan rahat.

Hän puhui tapansa mukaan hiljaisella, sairaaloisella äänellä, vailla
intohimoa, aivan väsyneenä elämän tavastaan. Sakarias vannoi ja
vakuutti, että se on päätetty asia. Kun kolme rahakappaletta oli hänen
kädessään, syleili hän Philomenea, suuteli ja kutitti ja olisi mennyt
vielä pitemmälle ellei tämä olisi päättäväisenä riuhtaissut itsensä
irti. Philomene palasi yksin työväenkylään, mutta Sakarias kiiti
peltojen yli saavuttaakseen toverinsa.

Etienne seurasi heitä etäältä tietämättä, mitä oli kysymyksessä, hän
luuli sen tavalliseksi kohtaamiseksi. Kaivantotytöthän kehittyvät hyvin
aikaseen ja hän muisteli Lillen työläisnaisia, joita hän odotti tehtaan
nurkan takana, noita tyttöjoukkoja, jotka olivat heitetyt oman onnensa
nojaan ja puutteen ahdistamina olivat jo neljäntoista iässä aivan
turmeltuneet. Toinen kohtaus hämmästytti häntä vielä enemmän. Hän
pysähtyi.

Kaivoskummun juurella kahden suuren kiven kolossa istui pieni Jeanlin
ja kummallakin puolen Lydia ja Bebert ja riitelivät.

-- Vai niin, onko se vähän? Jos tahdotte, niin läimäytän vielä
korvalle. Kuka on kaiken tuon keksinyt, hä?

Jeanlin oli tosiaankin keksinyt jotain. Kolmisin olivat he tunnin ajan
kierrelleet ketoja kanavan rannikolla poimien salaattia, jolloin hän
keksi, etteivät he kotona voi syödä niin paljon salaattia. He lähtivät
Montsouhun kaupittelemaan sitä herrasväelle. Bebert'in jätti hän
vartioimaan varastoa, mutta Lydian käski kulkemaan talosta taloon
tarjoten salaattia. Hän vakuutti, että tytöltä aina kauppa sujuu.
Kauppainnossaan oli hän myynyt kaikki ja tyttö oli ansainnut yksitoista
sous'ta. Nyt he kolmisin jakoivat voitot.

-- Se on väärin! julisti Bebert, -- se on jaettava kolmen kesken. Jos
sinä otat itsellesi seitsemän sous'ta, niin ei meidän osallemme jää
muuta kuin kaksi kummallekin.

-- Mitä sanot? Väärinkö? huusi Jeanlin raivoissaan. -- Minähän olen
poiminutkin eniten.

Tavallisesti antoi Bebert tällaisissa tapauksissa myöden, sillä hän
tunsi ystäväänsä kohti arkaa kunnioitusta ja luottamusta ja siksi aina
sai tyytyä huonompaan. Vaikka hän oli Jeanlinia vanhempi ja
voimakkaampi, salli hän tämän lyödäkin itseään. Mutta tällä kertaa oli
niin paljon rahan näkeminen kiihottanut häntäkin.

-- Eikö totta, Lydia, hän tahtoo ottaa osamme... Jos hän ei jaa tasan,
niin sanomme hänen äidilleen.

Jeanlin pui nyrkkiään hänen nenänsä edessä.

-- Sanoppa vielä kerran. Koetappa! Minä sanon itse teidän
vanhemmillenne, että olette myyneet äidin salaatin. Ja kuinka sinä
pässinpää luulet voivan jakaa yksitoista sous'ta tasan kolmeen osaan?
Koeta itse, sinä viisastelija. Sekää, tässä on kaksi sous'ta
kummallekin. Ottakaa pian, muuten piiloitan ne kaikki taskuuni.

Bebert oli voitettu ja otti kaksi sous'ta. Lydia ei sanonut mitään, hän
pelkäsi Jeanlinia ja samalla tunsi hellyyttä häntä kohtaan kuten lyöty
aviovaimo. Kun Jeanlin tahtoi antaa hänelle kaksi sous'ta, ojensi hän
nöyränä kätensä. Mutta Jeanlin muisti äkkiä jotain.

-- Mitä sinä niillä teet? Äitisi ottaa ne heti sinulta, ellet osaa
piilottaa. Ennemmin minä säilytän ne sinun varallesi. Kun tarvitset,
niin kysy minulta.

Ja kaikki yhdeksän sous'ta katosivat hänen taskuunsa. Jottei tyttö
voisi vastata, syleili hän häntä ja nauraen tekivät he yhdessä
kuperikeikkaa kummulta alas. Jeanlin kutsui Lydiaa pikku vaimokseen ja
he leikkivät yhdessä "rakastelemista", matkien aikuisia, joitten tekoja
he seurasivat aina salaa nurkan takaa.

Behert ei saanut koskaan ottaa osaa näihin leikkeihin. Niin pian kun
hän lähestyi Lydiaa, sai hän aika iskun Jeanlinilta. Siksi oli hän
alati kiukuissaan ja koetti jollain säikähyttää tai häiritä heitä,
sillä he eivät lainkaan ujostelleet häntä.

-- Hei, katsokaa, tuolla seisoo mies ja katsoo, teihini huusi hän.

Tällä kertaa ei hän valehdellut, sillä Etienne seisoi lähellä. Lapset
hyppäsivät ja juoksivat nopeasti pois, mutta Etienne kääntyi nauraen
pois ja lähti kulkemaan kanavaa myöten. Aikaseenpa nuokin nulikat
alkavat, mutta mitä tehdä, kun eivät muuta saa oppia aikuisilta. Ja
kuitenkin on surullista nähdä sellaisia lapsia.

Kulkien edelleen kohtasi hän yhä pariskuntia. Hän läheni Requillart'ia,
missä rakastavaiset Montsou'sta yhtyivät vanhan kaivoksen raunioilla.
Se oli yleinen kohtaamisen paikka. Samoin tässä autiossa nurkassa tytöt
toivat esikoisen maailmaan elleivät rohjenneet tehdä sitä kotona. Aita
oli lahonut, niin että saattoi vakaasti liikkua rajan yli. Siellä
täällä seisoi joku parru jälellä entisestä vajasta, vanhoja
hiilirattaita lojui läjässä tiellä. Ja näitten lahoneitten raunioitten
väliltä kohosi sieltä täältä nuori ruoho tai iti puun alku.

Tytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä
hän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa
välitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni
kutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä
lapsia.

Täällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut
asuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa
voisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä
hän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa
huoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka
vuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta
lämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän
hoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in
raunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi
viereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.

Siten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa.
Mouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään,
ei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten
partasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli
nöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli
hän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla
sinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja
kokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua
varovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin.
Vähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he
enää häirinneet toisiaan.

Vihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten
puutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin
kirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se
on! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi
huhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle
mielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen
asuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.

Joka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan
tavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon,
tuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät
yhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä
aikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle,
silloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa
painaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja
suutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin
tuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten
juuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut
vaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen
hiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika
silloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta
edes jäähyväiset.

Mutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort
pölkyltä ja sanoi Mouque'lle:

-- Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko "Punatukkaista"?

Mouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:

-- Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!

Etienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi,
vaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti
hän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon
surua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että
tulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia
työnorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen
synkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset
kulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla
voittaa intohimot järjen.

Etiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta
hänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan
nuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen
seuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan
nurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja
Chaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään
ja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen
ajatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat
vain siksi, että heitä pyydettäisiin.

Kun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä
myöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli
alkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä
pitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei
hän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei
hänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten
tykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma
tapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten
naisten seurassa kahvipannun ääressä.

Mutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan
tarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen
sijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei
suostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä
johtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle
onnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.

Hän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo
Montsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette
kahvilan ovelta.

-- Hei Katarina, mihin sellainen kiire?

Se oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei
nuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea
leikkiä.

-- Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.

Katarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan
kotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli
jo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä
Piquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun
viikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista
sattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.

-- Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien,
että hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän
kiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän
maksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta
kun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi
Katarina taas.

-- Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo...

-- Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä
on parhaimmat koko Montsou'ssa.

Kun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen
pari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin
krapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin
pilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät
pimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata
ja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja
nuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin...

Chaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet
riipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi.
Tyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle
polulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval
oli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle
lempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä
hänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän
vallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat
Katarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi
todellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren
miehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.

Katarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo
ja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.

-- Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!

Häntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta
naista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen
antautumaan.

-- Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori... Odota...
sitten...

Mutta Chaval lausui:

-- Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.

Eikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja
tyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn
alistuvaisuuden uhrina.

Etienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun
he olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet.
Hän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten
saappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän
käännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta
nähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä
tytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään
ja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä
viivytyksestä.

Silloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän
kasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä
kangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei
aluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä
hameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa?
Mutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät
silmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka!
Selittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia
tyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!

Katarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku
seuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja
Katarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt
jälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja
hänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan
todistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä
Katarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut
rakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut
tehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä,
sill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui
nyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.

Kävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät
Voreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan
luona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen
täytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi
tuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli
säälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut
mennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa
heidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon
neljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan
kotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa
Marchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta
palatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.

Vasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen
itselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi
seuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään
näkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät
työmiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.

Rasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi
päivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään,
heitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama
avara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen
veristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki
peittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja
paloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen
kaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät
herenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.



KOLMAS OSA.



I.


Toisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä
meni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut
hänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun
keskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi
vuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää
hiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se
oli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän
siitä.

Päivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin
muut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää,
jotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka
aamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni
kotiin nukkumaan, ja kotimatkalla -- Bouteloup'n, joka kulki työhön.
Hänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi
vilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan
avojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.

Nyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n
kadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa
lätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden
kilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman
lyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina
samaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan
Mouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin,
joka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian,
jotka lykkäsivät hiilivaunuja.

Eikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin
alussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut
putkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut
pistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki
selvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä
vaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin
pian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua
pidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut
toista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan
osannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän
tunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet
kuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan
valittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä
suhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän
ymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana
hiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua
koneeksi.

Eniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin
suoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin
muutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen
lukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan
asioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä
hämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia
kehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon
nuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn
kimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin
tullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä
Maheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen
tehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että
työ tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä
kannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel
ilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että
Etiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet
tyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin
keinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen
tyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat
nyrkkiin.

Sakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he
eräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse
asiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen
oli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen
etevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui
mielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan
samat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä
kohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa,
sillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän
kauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen
vihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen
tyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta
samalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti
vastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen
kenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse.
Työn jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka
jälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen
suutelon koko kylän nähden.

Etienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti
toisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö
vastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta
hämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen.
Silloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet
keskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka
on tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan
puhuneet keskenään.

Tuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä
nuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta
ilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä
enemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän
talven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas
kaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi
Voreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan
ylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja
leivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä
auringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin
rassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän
värisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri
hulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli
kohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät,
kummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.

Nyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla.
Hän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän
pesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja
Philomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina
Lydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain
upeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä
aina siellä täällä rukiin seassa.

Etienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän
kimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari
kertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa
vilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät
tähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin
tuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin
iltansa Rasseneurilla "Huvissa."

-- Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään,
jalkani ovat väsyneet.

Ja hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten
päänsä seinään.

-- Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?

-- Kiitos, en.

Etienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli
koneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen
vanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja
pienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä
punertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen
ulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat
teräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli
ainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä
puhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä
juttuja.

Kivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä
vieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului
toiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut
rangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli
yksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet
rahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku
oli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen
nimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä
kärsimystoverin.

Ensi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai
kuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan
nuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan
lääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota
Venäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän
liikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen
ammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän
eli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen
jälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt
hedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja
ainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen
omaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri
Ranskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli
hänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli
hän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin
viikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että
päällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.

-- Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.

-- Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään,
melkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.

Etienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet
tytön kanssa ruispellolla lähellä "Silkkisukkaa". Mutta Suvarin vain
kohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä
varten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä
vaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa
itseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut
ystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.

Joka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne
hetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin
kulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen
hienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen
katseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten
valtaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä
ikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä
tapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti
talossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut
nimeksi "Puola", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä
istuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi
häntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin
sulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen
itsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita
selkäkarvoja myöten.

-- Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana,

Ravintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.

-- Vai niin, huudahti ravintoloitsija. -- Mitä hän kirjoittaa?

Etienne oli kahtena viimeisenä kuukautena ollut vilkkaassa
kirjeenvaihdossa Lillen konemestarin kanssa, jolle hän ilmoitti
saaneensa työtä Montsou'n kaivoksessa ja tämä oli heti päättänyt
järjestää hänen kauttaan agitationia kivihiilenkaivajien kesken.

-- Hän kirjoittaa, että kansainvälinen liitto laajenee, eri haaroilta
liitytään siihen.

-- Mitä sinä sanot heidän yhdistyksestään? kysyi Rasseneur Suvarinilta.

Tämä puhalsi savun ilmaan ja silitellen Puolan päätä lausui
tavallisella tyynellä äänellään:

-- Pelkkiä tyhmyyksiä.

Etienne tulistui. Synnynnäinen kapinanhenki ajoi hänet työn taisteluun
pääomaa vastaan, vaikka tietämättömyydessään hän rakensi ilmalinnoja.
Tällä kertaa oli kysymys kansainvälisestä työväenliitosta, kuuluisasta
Internationalesta, joka hiljattain oli perustettu Lontoossa. Eikö se
ollut suuremmoinen aate, jonka kautta koituisi oikeuden voitto? Ei ole
enää mitään rajoja, koko maailman työläiset nousevat, yhdistyvät
taatakseen työläiselle hänen työnsä palkkion. Kuinka yksinkertainen,
mutta suuremmoinen järjestö se onkaan, alinna osasto, joka edustaa
kuntaa, sitten liitto, joka yhdistäisi saman maakunnan osastot, sitten
kansallisuus, ja vihdoin ylinnä ihmiskunta, jonka muodostaisi yleinen
neuvosto, missä kaikkien kansakuntien kirjeenvaihtajat olisivat
edustettuina. Puolen vuoden kuluessa voitaisiin valloittaa maailma ja
kirjoittaa isännille lakeja, jos he aikoisivat vastustaa.

-- Tyhmyyksiä, toisti Suvarin. -- Teidän Kaarlo Marx ei ole ehtinyt sen
pitemmälle, vaan uskoo luonnon voimien vaikuttavan. Ei mitään
politiikkaa eikä salaliittoja eikö niin? Kaikki tehdään aivan
julkisesti ainoana tarkoituksena saada palkat kohoamaan. Hiiteen tuo
teidän kehityksenne! Täytyy sytyttää teidän kaupunkinne kaikista
maailman neljästä kulmasta, lyödä ihmiset kuoliaaksi, hävittää kaikki
maan tasalle, niin sitten kun ei tästä mädäntyneestä maailmasta enää
ole korttakaan jälellä, voi mahdollisesti kasvaa jotakin parempaa
sijaan.

Etienne nauroi. Hän ei paljoa välittänyt toverinsa sanoista, sillä hän
luuli tämän ilman aikojaan pieksävän kieltään. Rasseneur, joka oli
käytännöllisempi ja järkevämpi, ei edes suuttunut. Mitään vastaamatta
kääntyi hän Etiennen puoleen tahtoen tietää yksityisseikkoja.

-- Aijatko siis perustaa osaston tänne Montsou'hun?

Se oli Pluchart'in hartain toivomus. Hän oli pohjoisliiton sihteeri ja
koetti etupäässä osoittaa, minkä palveluksen liitto toimittaisi
kivihiilenkaivajille, jos he sattuisivat tekemään lakon. Etienne
arveli, että lakko voisi pian puhjeta, vaikkapa yksin kannatinpaalujen
pystyttämisestä. Jos vain yhtiö esittäisi jonkun uuden vaatimuksen,
tulisivat kaikki kaivokset kuohuksiin.

-- Pahinta on jäsenmaksut, -- huomautti Rasseneur järkevästi. -- Puoli
frankia vuodessa yhteiseen kassaan ja kaksi frankia osaston kassaan ei
juuri näytä olevan paljon, mutta olen vakuutettu, että enemmistö
kieltäytyy maksamasta sitä.

-- Sitä suuremmalla syyllä täytyisi perustaa vielä täällä säästökassa,
josta saisimme kannatusta taistelun aikana. Joka tapauksensa täytyy
sitä ajatella. Minä kyllä olen valmis, kunpa olisivat toisetkin.

Syntyi äänettömyys. Paloöljylamppu tiskillä savusi. Avonaisesta ovesta
kuului selvään lämmittäjän lapion iskut hänen ajaessa hiiliä uuniin
Voreux'ssa.

-- Kaikki on käynyt niin kalliiksi, yhtyi puheeseen rouva Rasseneur;
joka oli tullut huoneeseen ja kuunteli synkän näköisenä. -- Uskotteko,
että tänään sain maksaa munista kaksikymmentäkaksi sous'ta... Ei riitä
enää kärsivällisyyttä, vaikka kaikki menisi menojaan...

Tästä asiasta olivat kaikki kolme miestä yhtämieltä. He alkoivat puhua
toinen toisensa jälkeen toivottomalla äänellä kertoen toinen toisilleen
valituksiaan. Työläiset eivät voineet enää kestää, vallankumous oli
tehnyt heidän tilansa vain entistä kurjemmaksi, sillä porvarit olivat
anastaneet itselleen kaikki v. 1789 vallankumouksen jälkeen. Totta
puhuen ei työläisten osalle tullut mitään yleisen rikkauden ja
hyvinvoinnin kasvaessa viimeisenä satana vuotena. Oli julistettu, että
he ovat vapaat eikä sen enempää heistä välitetty, vaikka he
menehtyisivät. Ja mitä tekevät vapaudellaan? Voivat vapaasti kuolla
nälkään! Ei siitä paljoakaan liho, jos antaa äänensä jollekin
keikarille, joka loistelee parlamentissa eikä muista heitä,
äänestäjiään, lainkaan. Ei, tavalla tai toisella täytyy siinä tehdä
muutos. Kysymys siitä miten se on tehtävä, on toisarvoinen,
rauhallistako tietä, vaiko murhan ja palon kautta, mutta joka
tapauksessa on jotain välttämättömästi saavutettava. Ellei vanhukset
sitä saa nähdä, niin ainakin lapset saavat nähdä. Ennenkuin tämä
vuosisata päättyy, saa mailina nähdä uuden vallankumouksen, tällä
kertaa työväen vallankumouksen, joka rakentaa maailman kokonaan uusille
oikeudenmukaisille ja puhtaille perusteille.

-- Täytyy tulla murros, toisti rouva Rasseneur voimakkaasti.

-- Niin, niin, huudahtivat kaikki kolme, täytyy tulla murros.

Suvarin hyväili Puolan korvaa, niin että se mielihyvästä rypisteli
nenäänsä.

-- Voiko koskaan kohottaa työpalkkoja? lausui hän hiljaa ikäänkuin
itsekseen. -- Rautaisen lain kautta pysyy se alhaalla äärimmäisellä
rajalla, niin että työmiehelle riittää ainoastaan leipäpalaan ja lasten
siittämiseen. Jos se alenee siitä, alkaa työmiehiä kuolla ja työvoiman
kysynnän kautta tulevat palkat kohoamaan. Jos ne kohoaa liian
korkealle, niin laskeutuu ne taas yhtä pian työvoiman tarjonnan kautta.
Se on tyhjän vatsan painolaki, tuomio ikuiseen nälkäpakkoon.

Kun hän puhui noin valaisten sosialismia tieteelliseltä kannalta,
kävivät Etienne ja Rasseneur levottomiksi ja hämmästyivät hänen
toivottomista väitteistään, joihin he eivät tainneet vastata.

-- Ymmärrättekö, jatkoi hän katsoen heihin tavallisella tyyneydellään,
-- täytyy hävittää kaikki, muuten nälkä palaa taas. Anarkia yksin voi
auttaa, täytyy huuhtoa maa verellä, puhdistaa tulella! Sitten nähdään.

-- Herra Suvarin on aivan oikeassa -- lausui emäntä, sillä huolimatta
tulisesta vallankumouksellisuudestaan pysyi hän aina kohteliaana.

Mutta Etienneä harmitti oma tietämättömyys. Hän nousi lausuen.

-- Emmekö lähtisi nukkumaan. Mitä tässä puhuisikaan, niin tosiasiaksi
jää kuitenkin, että minun täytyy huomenna nousta kello kolme.

Suvarin sammutti savukkeen pätkänsä ja laski kaniinin hellästi
lattialle. Rasseneur sulki oven ja he erosivat ääneti. Korvissa soi ja
päät olivat raskaat tärkeistä ja polttavista ajatuksista.

Joka ilta toistui tuollaista keskustelua tyhjässä huoneessa yhden
oluthaarikan ääressä, jota Etienne joi. Hämärät ja sekavat ajatukset
hänen päässään alkoivat vähitellen selvitä. Häntä poltti tiedon jano,
mutta pitkään aikaan ei hän uskaltanut pyytää naapuriltaan kirjoja.
Onnettomuudeksi tällä oli melkein yksinomaan venäläisiä ja saksalaisia
kirjoja. Vihdoin onnistui hän saamaan ranskalaisen kirjan, joka kertoi
osuuskunnista, vaikka Suvarin kutsui sitä tyhmyyksiksi. Sitä paitsi
luki hän joka päivä. "Taistelu" lehteä, jota Suvarin tilasi Genevestä.
Mutta jokapäiväisistä keskusteluista huolimatta pysyi Suvarin yhtä
umpimielisenä. Hän teki vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi satunnainen
vieras maailmassa, hänellä ei ollut vakinaista olinpaikkaa maapallolla,
oli vailla harrastuksia, omaisuutta tai tunteita.

Heinäkuun alussa alkoi Etiennen tila käydä paremmaksi. Silloin sattui
tapaus, joka keskeytti heidän maanalaisen elämänsä yksitoikkoisuuden.
Hiilenmurtajat, jotka työskentelivät Guillaumen murtopaikassa, olivat
äkkiä havainneet hiililajien täydellisen sekottumisen, mikä aina oli
lähellä halkeamaa. Todellakin pian havaittiin halkeama. Insinöörit
eivät lainkaan aavistaneet keltaisen halkeaman olemassaoloa huolimatta
tarkoista maaperän tutkimuksista. Koko kaivos tuli tästä kuohuksiin,
Ylt'ympäri puhuttiin ainoastaan kadonneesta hiilikerroksesta, joka
varmaankin oli laskeutunut alemmaksi toisella puolen halkeamaa. Vanhat
hiilenkaivajat metsästäjäkoirain tavoin laajensivat sieraimiaan etsien
hiiltä. Mutta sillä välin eivät työläiset voineet istua kädet ristissä
odottaen hiilikerroksen ilmenevän ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa uusista
murtopaikoista.

Kerran heidän tullessa työstä ehdotti Maheu, että Etienne liittyisi
heidän murtotyökuntaansa, koska Levaque oli liittynyt toiseen
työkuntaan. Päävouti ja insinööri suostuivat siihen, sillä he olivat
hyvin tyytyväiset nuoreen mieheen. Etienne myöntyi ilolla tähän
tarjoukseen arvokkaammasta työtä, häh tunsi itsensä onnelliseksi Maheun
hyvästä kohtelusta.

Jo samana iltana palasivat he kaivokseen ottamaan selvää ehdoista.
Tarjolla olevat paikat olivat Filonnierre'n murtopaikassa, Voreux'in
pohjoisimmassa osassa. Mutta ne näyttivät olevan hyvin epäedullisia,
sillä Maheu vain pudisti päätään Etiennen lukiessa ehtoja. Seuraavana
päivänä menivät he tarkastamaan paikkaa, joka oli kaukana
kaivosaukosta: vuori oli kapera, joka helposti voisi haudata heidät
allensa, ja hiililaji oli kovaa. Mutta kuitenkin, jos tahtoi syödä,
täytyi tehdä työtä. Siksi lähtivät he seuraavana sunnuntaina
huutokauppaan, joka toimitettiin vajassa piiri-insinöörin poissa
ollessa, kaivoksen insinöörin ja päävoudin läsnäollessa... Nurkassa
seisoi pieni lava ja sen edessä tunkeili viisi-, kuusisataa
kivihiilenkaivajaa. Huutokauppa toimitettiin nopeaan, kuului vain
kumeita ääniä, jotka huusivat lukuja.

Maheu alkoi jo pelätä, ettei hänen onnistu saamaan ainoatakaan
neljästäkymmenestä paikasta, jotka olivat tarjolla. Kilpailijat
alensivat hintoja pelästyneinä uhkaavista huhuista lähestyvästä
murrosajasta ja työn seisauttamisesta. Insinööri Negrel ei pitänyt
kiirettä, nähdessään tuollaista intoa, vaan odotti alinta mahdollista
tarjousta. Eräästä paikasta takertui Maheu erääseen toveriinsa, joka ei
myöskään tahtonut siitä luopua. He vähensivät vuorotellen yhden
centimen hiilirattaita kohti. Vihdoin voitti kuitenkin Maheu, mutta hän
olikin mennyt niin pitkälle, että vouti Richommekin, joka seisoi
takana, pukkasi häntä kylkeen ja mutisi hampaitten välistä, ettei niin
alhaisella palkalla voi pysyä hengissä.

Kun he palasivat huutokaupasta, kiroili Etienne niin, että ilma tärisi.
Huomattuaan Chavalin, joka palasi kävelyltään Katarinan seurassa, purki
hän sisuaan vielä voimakkaampiin sanoihin.

-- Perhanan temppuja kiduttaa työväkeä! Nyt pakotetaan jo työläisiä
repimään toinen toisiaan!!

Chaval raivostui. Hän ei olisi ikinä sallinut laskea hintoja niin alas.
Sakariaskin lausui, että se oli hävytöntä. Mutta Etienne sai heidät
vaikenemaan, lausuen raivoissaan hampaita kiristellen:

-- Pian tulee kaikelle tälle loppu! Kerran mekin tulemme isänniksi!

Maheu ei huutokaupan jälkeen ollut lausunut sanaakaan. Mutta nyt hän
ikäänkuin tointui sanoen:

-- Me isänniksi... Piru vieköön! Jo olisikin aika...!



II.


Tuli heinäkuun viimeinen sunnuntai -- Montsou'n markkinapäivä.
Lauantaina olivat kaikki kylän huolelliset emännät toimittaneet
perusteellisen siivoomisen kotonaan ja kaataneet sangottain vettä
seiniin ja kivilattialle. Mutta lattia ei ollut ehtinyt kuivaa,
vaikkakin siihen oli sirotettu valkosta hiekkaa, mikä oli
ylellisyystavaraa heidän laihoihin kassoihinsa nähden. Päivä uhkasi
tulevan hyvin kuumaksi, raskaassa ilmassa tuntui ukkosilman enteitä.

Sunnuntaisin alkoi päivä Maheu'lla aivan nurin kurin. Isä heräsi
viideltä ja kääntelihe kärsimättömänä vuoteessa vihdoin nousten
pukeutumaan, mutta lapsia ei saatu hereille ennen yhdeksää. Maheu lähti
puistoon puhaltamaan äkkiväärästään haikuja ilmaan, sitten toisia
odotellessa meni hän ruokasaliin ottamaan voileipää. Siten kului aamu.
Sitten joutoajan kuluttamiseksi korjasi hän pesuammetta, joka oli
alkanut vuotaa, ripusti kellon alle perintöruhtinaan kuvan, joka oli
lahjoitettu lapsille. Vihdoin alkoivat perheen jäsenet saapua alas,
ukko Bonnemort vei tuolin pihalle lämmitelläkseen auringonpaisteessa,
äiti ja Alzire ryhtyivät keittiön hommiin. Saapui Katarinakin Lenoren
ja Henri'n seurassa, jotka, hän oli pukenut. Kello löi yksitoista.
Talossa tunsi jo kaniinin hajua, sen kiehua popottaessa padassa
perunain kera, kun Sakarias ja Jeanlin viimeisinä saapuivat alas,
vieläkin haukotellen ja uneliain silmin.

Koko kylän väestö oli liikkeellä, kaikki iloitsivat juhlasta ja
hapuilivat päästäkseen pikemmin Montsou'hun. Lapset juoksivat kilpaa.
Miehet kävelivät velttoina paitahihasillaan. Ikkunat ja ovet olivat
selkoselällään, huuto ja melu huoneissa kuului kauas kadulle. Kaikista
keittiöistä haisi kaniinille, joka vei voiton köyhien paistetun
sipulien hajusta.

Maheut söivät kello kaksitoista. Heillä oli hiljempaa kuin muilla.
Vain kadulta kuului naisten kielastavan ovien suussa, lasten
soimaamista, näitten juostessa kotiin tai kotoa sopimattomaan aikaan.
Naapureittensa, Levaquen kanssa Maheut olivat riidassa jo kolmatta
viikkoa Sakarian ja Philomenen häitten takia. Miehet sentään puhuivat
keskenään, mutta naiset eivät olleet kuulevinaan toinen toisiaan. Tämän
riidan tähden olivat välit Pierronin vaimon kanssa käyneet vielä
lähemmiksi. Tänä päivänä vaan Pierronin vaimo ei ollut kotona, hän oli
aamusta lähtenyt erään sukulaisensa luo Marchienneen. Tämä herätti
kaikkien pilkkaa, sillä kaikki tiesivät, että tuolla sukulaisella on
viikset ja että hän on Voreux'in vouti. Maheun vaimo lausui että on
hävytöntä jättää perhe markkinapäivänä.

Tänä päivänä oli heillä paitsi lihotettua kaniinia vielä lihalientä ja
lihaa. Puolenkuukauden palkka oli saatu edellisenä päivänä niin että
heillä ei moneen aikaan oltu nähty sellaisia kemuja. Ei edes pyhän
Barbaran päivänä tuona hiilenkaivajien tavallisena juhlana, jonka he
viettivät kolme päivää, ollut kaniini niin lihava ja maukas. Kymmenen
paria leukoja olivat innokkaassa toimessa alkaen pikku Estellestä, joka
alkoi saada ensimäiset hampaansa, vanhaan Bonnemort'iin, joka oli
kadottamaisillaan kaikki hampaansa. Liha oli niin maukasta, vaikka he
vaivoin sulattivat sitä, sillä he söivät sitä harvoin. He söivät
kaikki, luutkin narskuivat heidän hampaissaan, illalliseen jäi
ainoastaan pieni pala lihaa. Jos tulisi nälkä, sai tyydyttää sen
voileivällä.

Ensimäisenä katosi Jeanlin. Bebert odotti häntä koulun takana. Kahden
saivat he odottaa melkoisen kauan Lydiaa, jota la Brule ei tahtonut
laskea luotaan. Kun tyttö kuitenkin pääsi puikahtamaan kotoa, alkoi
vanhus jankata niin voimakkaasti, että Pierron katsoi parhaaksi paeta
kotoa. Hän käveli tyytyväisen aviomiehen ilme kasvoissaan, joka
aviomies on oikeutettu ilman omantunnon vaivaa suomaan itselleen pienen
huvin hyvin tietäen, että vaimokin huvitteli.

Kaniinin jälkeen lähti ukko Bonnemortkin. Vihdoin päätti Maheukin
mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Hän kysyi vaimoaan eikö hänkin
lähtisi. Mihin hän pääsisi lapsilaumalta. Ehkä sentään hän vähän ajan
perästä lähtisi. Kyllä hän löytää hänet markkinoilla. Kun Maheu tuli
portaille, seisoi hän hetkisen kahdenvaiheilla, mutta sitten poikkesi
kuitenkin naapurin luo katsomaan, josko hevonen jo oli valmis
lähtemään. Hän tapasi siellä Sakarian, joka odotti Philomenea. Levaquen
vaimo alkoi heti jankata tapansa mukaan häistä, huutaen ettei hän salli
niin pilkattavan itseään, vaan että hän vielä näyttää. Maheun vaimolle.
Hän ei ollut velvollinen ruokkimaan tyttäriensä lapsia tämän kävellessä
rakastajansa kanssa. Philomene puki tyynesti hatun päähänsä ja lähti
Sakarian kanssa, joka vakuutti olevansa valmis naimaan vaikka heti, jos
vain äiti myöntää. Levaque puikahti huomaamatta ovesta ja Maheu seurasi
häntä kehottaen Levaquen vaimoa puhumaan vaimonsa kanssa. Bouteloup
istui pöydän ääressä syöden juustopalansa loppuun kieltäytyen
seuraamasta mukaan juomaan oluthaarikkaa. Hän jäi kotiin kuten kunnon
aviomies ainakin.

Vähitellen jätti väki kylän. Miehet lähtivät toinen toisensa jälkeen.
Tytöt odottelivat ovella. Katarina huomasi myöskin Chavalin juuri kun
hänen isänsä kääntyi kirkon kulmasta. Hän riensi häntä vastaan ja he
lähtivät yhdessä Montsou'hun. Äiti, joka oli jäänyt yksin meluavaan
lapsijoukkoon, kaasi vielä kupillisen kuumaa kahvia ja joi sitä vähin
erin. Kylään jäi nyt ainoastaan naiset, jotka istuen korjaamattomien
päivällispöytien ääressä kahvittivat toinen toisiaan.

Maheu oli vakuutettu, ettei Levaque sivuuta "Huvia" ja hän lähti
suoraan Rasseneurin luo. Todellakin Levaque oli jo siellä pelaten
keilapeliä. Vanhus Bonnemort ja Mouque olivat myös siinä. Aurinko,
paahtoi kohtisuoraan, ainoastaan aivan seinän luona oli kapea
varjopaikka, mihin Etienne oli asettunut juomaan oluttansa, ikävissään,
että hänen toverinsa Suvarin oli loirinut omalle puolelleen. Hän
sulkeutui nim, joka sunnuntai huoneessaan ja kirjoitti jotain.

-- Tahdotko mukaan? kysyi Levaque Maheuta.

Tämä kieltäytyi. Oli aivan liian kuuma, hän oli nyt jo kuolla janoon.

-- Rasseneur! -- huusi Etienne, tuoppa vielä tuopillinen, ja kääntyen
Maheun puoleen sanoi:

-- Tänään maksan minä, tiedä se.

Nyt he jo sinuttelivat kaikki toinen toisiaan. Mutta Rasseneur ei
pitänyt kiirettä ja täytyi huutaa kolme kertaa, ennenkuin hänen
vaimonsa vihdoin toi lämmintä olutta. Etienne alkoi matalalla äänellä
moittia isäntäväkeään. Kyllähän he olivat kelpoihmisiä, jotka
ajattelivat järkevästi, mutta olut oli kehno ja samoin ruoka. Hän olisi
jo kymmenesti muuttanut, ellei Montsou'sta olisi niin pitkä matka
työhön. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kyllä muuttaa johonkin
perheeseen.

-- Tietysti, myönsi Maheu veltosti, -- perheessä sinun tulee huokeampi
olla.

Kaikui voimakkaita huutoja, Levaque oli voittanut. Kaikki tulivat
iloisiksi tuosta onnistuneesta pelistä. Vielä enemmän ilostuivat he
nähdessään Mouquette'n hymyilevät kasvot aidan takaa. Hän oli jo kauan
kuljeksinut ympärillä ja uskalsi vihdoin lähestyä kuullessaan naurua.

-- Kas, kuinka sinä olet yksin? huudahti Levaque. -- Missä kaikki sinun
ihailijasi ovat?

-- Olen ajanut ne kaikki pois, vastasi tyttö iloisesti. Etsin uutta.

Kaikki alkoivat pilkalla tarjota itseään. Mutta Mouquette pudisti
hymyillen päätään. Hänen isänsä kuuli tämän kaiken nostamatta edes
katsettaan keiloistaan.

-- No, no, kyllä tiedetään, ketä sinä ajat takaa, jatkoi Levaque
katsahtaen Etienneen, -- mutta hänet täytyy kai sinun ottaa väkisin.

Etienne vilkastui. Mouquette oli todellakin jo jonkun aikaa yrittänyt
alkaa lemmen leikkiä Etiennen kanssa, mutta tämä ei tarttunut onkeen,
sillä tyttö ei häntä lainkaan miellyttänyt. Kuitenkin se huvitti
häntä. Mouquette seisoi vielä jonkun aikaa aidan luona katsoen
Etienneen suurin silmin, sitten kääntyi hän pois ja tullen äkkiä
vakavannäköiseksi lähti kulkemaan auringon paisteessa.

Etienne keskusteli puoliääneen Maheun kanssa vakuuttaen, kuinka
välttämätöntä kaikille hiilenkaivajille olisi perustaa Montsou'ssa
apukassa.

-- Yhtiöhän uskottelee, että se antaa meidän olla täydessä vapaudessa,
niin miksi pelkäisimme. Meillä ei ole muuta kuin eläke, mutta senkin
määrittelee yhtiö mielivaltaisesti. Eikö olisi hyvä sen rinnalle
järjestää avustuskassa, johon voisi turvautua tarpeen tullessa.

Hän meni yksityisseikkoihin, selitti sen järjestämisohjeet luvaten ottaa
itse kaikki järjestääkseen.

-- Kyllä minä suostun, sanoi Maheu vihdoin. Mutta se riippuu
toisista... Koeta saada heidät vakuutetuksi.

Levaque voitti taasen ja pelaajat jättivät pelin juodakseen oluensa.
Maheu kieltäytyi juomasta enempää, päivähän on pitkä, ehtii sitä vielä.
Hän muisti äkkiä Pierronin. Missä hän mahtaa olla? Varmaankin
Lenfant'in kapakassa. Ja hän sai Etiennen ja Levaquen lähtemään
kanssaan Montsou'hun. Rasseneurin luo saapui juuri uusi joukko, joka
alkoi pelin.

Matkalla täytyi poiketa Casimir'iin ja sitten "Edistyksen" ravintolaan.
Toiset kutsuivat heidät ikkunasta, niin eihän saanut kieltäytyä. Joka
kerralla täytyi juoda tuopillinen tai kaksikin, jos he vuorostaan
tahtoivat myös tarjota. He viipyivät siellä kymmenen minuuttia vaihtaen
muutaman sanan ja jatkoivat matkaa huumautumatta oluesta, jota voi
juoda suunnattoman määrän humaltumatta.

Lenfant'in kapakassa tapasivat he todellakin Pierronin, joka oli
lopettamaisillaan toista oluthaarikkaa. Seuran vuoksi joi hän
kolmannenkin. Nyt heitä oli neljä ja he menivät katsomaan, josko
Sakarias oli Tisonin kapakassa. Siellä ei ollut ketään. He ottivat
kukin tuopin odottaakseen häntä hetkisen. Sieltä he lähtivät
Saint-Eloi'n ravintolaan, missä Richomme kestitsi heitä. Sitten
vaelsivat he kapakasta toiseen ilman mitään päämäärää, kierrelläkseen
vain vähän.

-- Emmekö lähtisi Vulkaniin? huudahti Levaque, joka jo oli vähän
liikutettu.

Toiset hämillään nauroivat, mutta seurasivat perästä markkinaväen
tungoksessa. Vulkanin kapean pitkän salin päässä oli laudoista tehty
lava, missä esiintyi viisi laulajatarta, Lillen katunaishylkiöitä,
kaikki inhottavan rumia esiintyen avokaulaisina ja julkeina. Vieraat
saivat, jos tahtoivat ostaa heidän seuraansa kymmenellä sous'lla lavan
takana. Täällä kävi pääasiallisesti nuorta väkeä, hiilirattaitten
lykkääjiä, sekä poikia että tyttöjä, jopa neljäntoista vanhojakin.
Juotiin etupäässä katajaviinaa, harvoin olutta. Ukot saapuivat vain
poikkeustapauksessa tänne, ja etupäässä sellaiset, joitten koti oli
hunningolla.

Niin pian kun he painoivat puuta erikoispöydän ääressä, alkoi Etienne
selittää Levaque'lle kannatuskassa-aatteen. Heränneen tavoin hyökkäsi
hän asiaan koko innolla pitäen sitä kutsumuksenaan.

-- Jokaisen jäsenen täytyy maksaa yksi franki kuussa, -- toisti hän. --
Neljän, viiden vuoden kuluttua säästyy näistä frankeista jo nätti
summa. No, ja kun on rahaa, niin on voimaa, eikö totta? Vai mitä sanot
tästä?

-- Ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, vastasi Levaque
hajamielisenä. -- Puhutaanpa siitä sitten.

Häntä hyvin miellytti yksi laulajattarista, lihava valkoverinen nainen
eikä hän tahtonut mistään hinnasta lähteä. Mutta Maheu ja Pierron eivät
tahtoneet jäädä, vaan lähtivät heti ensimäisen laulun päätyttyä.

Etienne lähti mukaan. Ulkona tapasivat he Mouquetten, joka nähtävästi
seurasi heitä. Hän katsoi Etienneen iloisesti nauraen ikäänkuin kysyen:
"etkö tahdo?", mutta Etienne pääsi hänestä leikinlaskulla. Tyttö käänsi
suuttuneena selkänsä ja hävisi joukkoon.

-- Mutta missä on Chaval? -- kysyi Pierron.

-- Tosiaankin, sanoi Maheu. -- Hän on varmaankin Piquette'n luona.
Menkäämme sinne.

Lähestyessään Piquettea kuulivat he sieltä kinaa ja tappelua. Sakarias
pui nyrkkiään eräälle hartevalle ja veltonnäköiselle naulasepälle,
Chavalin katsoessa heihin sivulta, kädet housuin taskuissa.

-- Siinähän on Chaval, sanoi Maheu tyynesti. -- Hän on Katarinan
kanssa.

Rakastuneet olivat jo kävelleet markkinoilla viisi pitkää tuntia.
Leveällä Montsou-maantiellä, kummun rinteellä, jota ympäröi matalat
kirjavat talot, virtasi lakkaamatta ihmisiä, kuin muurahaisia. Musta
vetelä loka oli nyt kuivunut ja pilvenä pöllytteli ilmassa. Molemmin
puolin olevat kapakat olivat täynnä ihmisiä, niin että pöytiä oli tuotu
uloskin. Siinä kiertokauppiaat tarjosivat peilejä ja liinoja tytöille
ja miehille veitsejä ja lakkeja, paitsi namusia, prenikoita ja
knekkuja. Kirkon luona ammuttiin maaliin. Tien käänteessä Joiselleen
hallintorakennuksen vastapäätä tunkeili väki katsellakseen
kukkotaistelua. Etempänä Maigrat'in luona pelattiin biljardia.
Ulkoilmassa paistettiin silavaa ja perunoita. Väkijoukko söi ja joi
melkein äänettömänä, raskaana paljosta juomisesta ja syömisestä ja
auringon lämmöstä.

Chaval osti Katarinalle peilin yhdeksällätoista sous'illa ja kolmella
frankilla kaulaliinan. Joka kierroksella tapasivat he Bonnemort'in ja
Mouque'n. Ukot olivat myöskin katsomassa markkinoita astuen
vaivaloisesti ja miettiväisen näköisinä. Mutta toisesta kohtaamisesta
he suuttuivat. He huomasivat etäältä, miten Jeanlin opetti Lydiaa ja
Bebert'iä varastamaan kauppiaalta viinapulloja. Katarinan onnistui
ainoastaan suomata veljeään korvalle, mutta Lydia jo oli pötkinyt
tiehensä pitäen saalistaan kainalon alla. Nuo peijakkaat päättäisivät
varmasti elämän uransa vankilassa.

Kun he tulivat "Poikkihakatun pään" kapakan luo, pisti Chavalin päähän
viedä sinne heilansa kuulemaan peippojen kilpailua. Marchiennestä oli
kutsusta saapunut tänne viisitoista naulaseppää tuoden jokainen tusinan
häkkiä. Pienet, pimeät häkit olivat kiinnitetyt aitaan pihalla ja
niissä istuivat soaistut peipot liikkumatta. Täytyi laskea, mikä lintu
laulaisi virtensä useamman kerran tunnin kuluessa. Naulasepät seisoivat
rihvelitauluinensa häkkiensä luona merkiten kuinka monta kertaa heidän
peipponsa laulavat ja pitäen toisia silmällä.

Kilpailu oli alkanut: peipot alkoivat ensin arasti, mutta vähitellen
yhä enemmän innostuen ja kiihottaen toinen toisiaan lauloivat yhä
kiivaammin kuumeisen kilpailukiihkon valtaamina, niin että jotkut siitä
kaatuivat kuoliaina. Sepät kiihoittivat niitä, huusivat, että ne
laulaisivat vielä vähän. Katsojia oli kokoontunut lähes sata henkeä,
jotka kaikki seisoivat ääneti ympärillä kuunnellen intohimoisesti tuota
helvetin musiikkia, jota sata kahdeksankymmentä lintua toimitti,
toistaen kaikki samaa säveltä, mutta eri tahdissa. Voittaja sai
ensimäisen palkinnon -- rautalevykahvipannun.

Katarina ja Chaval olivat jo siellä kun Sakarias saapui Philomenen
kera. He kättelivät ja istuivat samaan pöytään. Mutta Sakarias äkkiä
kuohahti: joku seppä oli nipistänyt Katarinaa jalkaan. Katarina
punehtui ja pyysi häntä rauhoittumaan, peläten tappelua. Hän oli kyllä
huomannut sepän, mutta varovaisuudesta ei puhunut mitään. Mutta hänen
rakastajansa ei siitä paljon piitannut ja kaikki neljä lähtivät ulos,
joten asia näkyi päättyvän siihen. Mutta tuskin olivat he tulleet
Piquette'en kun sama seppä mitä hävyttömimmän näköisenä esiintyi
uhmaten Sakariasta. Sakarian sukukunnia kärsi ja hän hyökkäsi
loukkaajan kimppuun.

-- Hän on sisareni, senkin roikale! Kyllä minä opetan sinua olemaan
hänelle kohtelias!

Toiset riensivät heidän väliinsä, mutta Chaval vain toisti tyynesti:

-- Jätä se minun huolekseni.. Minä viisi hänestä, kuuletko!

Tällä hetkellä saapui Maheu seuralaisineen ja lohdutti Katarinaa ja
Philomenea, jotka jo olivat alkaneet vetistellä. Kaikki alkoivat nauraa
ja seppä oli kadonnut. Haihduttaakseen tapauksen mielestä tarjosi
Chaval kaikille Piquettessä olutta. Etiennen täytyi kilistää Katarinan
kanssa. Kaikki joivat yhdessä, isä, tytär ja tämän rakastaja, poika ja
hänen rakastajattarensa lausuen ystävällisesti "koko seuramme malja!"
Pierron tahtoi myös kestitä vuorostaan ja kaikilla oli hyvin hauskaa,
kun Sakarias taas raivostui huomattuaan toverinsa Mouquet'in. Hän
kutsui häntä mukaansa vaatimaan seppää tilille.

-- Minun täytyy pehmittää hänen selkäänsä, että hän muistaisi minut.
Chaval, jää sinä tänne Philomenen ja Katarinan kanssa, minä palaan
heti.

Nyt tarjosi Maheu vuorostaan. Jos poika niin tahtoo kostaa sisarensa
puolesta, niin eihän sitä vastaan oikeastaan voi mitään sanoa. Mutta
Philomene, joka saatuaan nähdä Mouquet'in oli aivan rauhoittunut,
pudisti vain päätään. Nuo lurjukset lähtevät tietysti suoraa tietä
Vulkaniin.

Markkinailtaa vietettiin tavallisesti tanssisalissa "Ilo". Leski Desir
piti huoneustoa; hän oli viidenkymmenen vanha akka, pyyleä kuin
tynnyri, mutta oli niin reipas ja terve, että kehui itsellään olevan
kuusi rakastajaa, jokaisena arkina yksi ja pyhänä kaikki. Kaikkia
hiilenkaivajia kutsui hän pojikseen ja heltyi ajatuksesta, että jo
kolmekymmentä vuotta hän juottaa heitä oluella. "Ilon" muodosti kaksi
huonetta, ravintola tiskineen ja tarjoilupöytineen ja avara tanssisali,
jonka lattia oli keskeltä laudoista, mutta syrjästä tiileistä.
Juhlapäivinä oli sali koristettu paperikukilla ja kiehkuroilla.
Seinillä riippui suojeluspyhimysten kuvia. Katto oli niin matala, että
kolme soittajaa, jotka istuivat lavalla, saivat varoa iskemästä päätään
siihen. Iltasin ripustettiin lamput kaikkiin neljään nurkkaan.

Tänä sunnuntaina tanssittiin jo kello viidestä asti. Mutta vasta
seitsemän aikaan alkoivat salit täyttyä. Ulkona oli alkanut kova tuuli,
joka pyörrytti tomua paistinpannuihin ja markkinavieraitten silmiin.
Maheu, Etienne ja Pierron poikkesivat myös "Iloon". Siellä näkivät he
Chavalin pyörittävän Katarinaa, Philomenen seisoessa yksin ja
katsellessa vain sivulta. Ei Levaque eikä Sakarias palanneet. Kun
tanssisalissa ei ollut lavitsoja, tuli Katarina tanssien välillä
lepäämään isän luo. Philomene kutsuttiin myös, mutta hän vakuutti, että
seisoo mieluummin. Hämärtyi, soittajat vinguttivat minkä jaksoivat eikä
salissa voinut nähdä muuta kuin joitakin pyöriviä olentoja ja huiskivia
käsiä. Iloisin huudahtuksin tervehdittiin neljää lamppua. Äkkiä nähtiin
selvästi punasia kasvoja, hiestyneitä naamoja ja hulmuavia hameita.
Maheu osoitti Etiennelle Mouquettea, joka lihavana ja palleroisena
pyöri jonkun laihan työmiehen sylissä. Hän oli vihdoin saanut
lohdutuksekseen kiinni erään miehen.

Vihdoin kello kahdeksan saapui tänne koko Maheun perhe. Edellä kulki
Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja perässä Alzire, Henri ja Lenore.
Vaimo tuli suoraan tänne varmana, että hän täällä tapaisi miehensä.
Alkoi saapua toisiakin naisia. Kun Maheun jälestä näkyi saapuvan
Levaquen vaimo Bouteloup'n seurassa, joka talutti Philomenen
pienokaisia, Achille'sta ja Desiree'ta, alettiin ylt'ympäri supatella.
Molemmat naapurivaimot keskustelivat ystävällisesti keskenään. Matkalla
oli heidän välillään tapahtunut juhlallinen välien selvittäminen,
jolloin Maheun vaimo oli suostunut Sakarian avioliittoon. Hän oli
alakuloinen esikoisensa palkan menettämisestä, mutta hän tunnusti että
oikeus sen vaatii. Tehtyään päätöksen koetti hän salata mielipahaansa;
vaikka hänen sydäntään vatvoi ajatellessaan, miten hän nyt tulisi
toimeen.

-- Istu tähän pöytään, naapuri, sanoi Maheun vaimo osottaen vierasta
pöytää.

-- Eikö mieheni ole teidän seurassanne? kysyi Levaquen vaimo.

Toiset vakuuttivat, että hän tulee kohta. Kaikki ryhmittyivät lykäten
molemmat pöydät yhteen. Tilattiin lisää olutta. Huomattuaan äitinsä ja
lapsensa, tuli Philomenekin ja istui seuraan. Hän näytti ilostuvan
saadessaan kuulla, että hänen häänsä on päätetty asia. Kun kaivattiin
Sakariasta, vastasi hän hempeällä äänellään:

-- Minä odotan häntä, hän on tuolla.

Maheu vaihtoi katseen vaimonsa kanssa. Hän oli siis suostunut? Maheu
kävi heti vakavaksi alkaen polttaa. Hänkin tuli levottomaksi huomisesta
päivästä. Sellainen on tuo lasten kiitollisuus, menevät toisensa
jälkeen naimisiin jättäen vanhempansa pulaan.

-- Muistatko, kuiskasi Levaquen vaimo kallistaen päänsä Maheun vaimon
korvaan, -- kuinka sinä sanoit, että kuristaisit Katarinan, jos hän
tekisi tyhmyyksiä?

Chaval vei Katarinan perhepöydän luo ja he seisoen isän takana joivat
haarikoistaan.

-- Tja! vastasin Maheun vaimo alistuvaisen näköisenä, -- niinhän sitä
aina sanotaan. Hyvä on edes, ettei hän vielä voi saada lapsia. Mutta
jos hänkin saisi lapsia ja pitäisi antaa hänet naimisin, niin kuinka me
sitten olisimme?...

Nyt soitettiin polkkaa ja yleisen melun ja rähinän vallitessa kertoi
Maheu ajatuksensa vaimolleen. Miksi he eivät voisi ottaa vuokralaisen,
esim. Etiennen joka juuri etsii perhettä. Tilaa kyllä riittää, kun
Sakarias muuttaa, Silloin he eivät jää aivan tappiolle pojan mentyä.
Maheun vaimon kasvot kirkastuivat, sehän oli loistava ajatus, jos sen
saisi järjestetyksi. Tällä kertaa ovat he pelastetut nälkäkuolemasta.
Hän tuli heti taas iloiseksi niin, että tilasi lisää olutta.

Etienne sillävälin valisti Pierronia selittäen hänelle avustuskassan
aatetta! Tämä oli jo aivan suostumaisillaan kun Etienne varomattomasti
ilmaisi hänelle kassan todellisen tarkoituksen.

-- Ja jos meillä puhkee lakko, sanoi hän, -- niin tiedätkö, kuinka
tärkeä sellainen kassa silloin olisi. Silloin vieköön huuti koko
yhtiön, sillä meillä tulisi olemaan varaa pysyä hengissä ensimäisenä
aikana. Vai? Sinä siis yhdyt, se on päätetty, niinkö?

Pierron kalpeni, ja painoi silmänsä alas.

-- Minä ajattelen vielä, sopersi hän. -- Jos käyttäytyy hyvin, on se
paras säästökassa.

Maheu kääntyi Etienneen ehdottaen hänelle suoraan muuttamaan heille.
Etienne suostui kernaasti, sillä hän oli jo kauan halunnut muuttaa
kylään ollakseen siten lähempänä tovereitaan. Kaikki oli parin sanoin
sovittu, päätettiin vain odottaa Sakarian häitä.

Nyt palasivat vihdoin Sakarias itse, Levaque ja Mouquet. Kaikki kolme
levittivät viinan hajua ja tyttöjen kirpeää myskihajua. He olivat
tuntuvasti humalassa ja saapuivat iloisina pukaten toisiaan ja
virnistellen. Saatuaan tietää että hänet tahdotaan naittaa, purskahti
Sakarias nauramaan. Philomene lausui aivan tyynesti, että hän
mieluummin näki hänen nauravan kuin itkevän. Kun ei enää ollut tuolia
riittävästi, siirtyi Bouteloup antaen tuolillaan tilaa Levaque'lle.
Tämä ihastui äkkiä siitä, että kaikki olivat täällä yhdessä, niin
kodikkaasti ja tilasi kaikille olutta.

-- Helkkari! eihän häitä aina saa juhlia! räyhäsi hän juopuneella
äänellä.

He istuivat siinä kello kymmeneen. Toinen toisensa jälkeen saapui
naisia tapaamaan miehiään viedäkseen heidet kotiin! Heidän perässään
kulki lapsilauma. Äidit päästivät liivin napeista antaen lapsille
rintaa vähääkään ujostelematta. Toisille pienokaisille annettiin
olutta. Desir'in leskeä olut virtasi. Oli niin ahdasta, että istuttiin
kylki kyljessä, tyrkäten toisiaan polvillaan, mutta se ei lainkaan
häirinnyt yleistä iloa. Kaikkien suut ulottuivat korviin saakka. Oli
kuuma kuin pätsissä ja jokainen koetti päästää nappinsa vilpotellakseen
edes vähän. Tanssijoista valui hiki virtanaan heidän pyöriessä pölyssä
ja tomussa. Pojat käyttivät tilaisuutta saadakseen joku naislykkääjä
kompastumaan ja kaatumaan parineen. Jalat tömisivät niin rajusti, että
koko talo uhkasi kaatua.

Joku kertoi ohimennen Pierronille, että hänen tyttärensä Lydia makasi
kadulla keskellä käytävää. Hän oli saanut osansa varastetusta pullosta
ja makasi nyt kuin kuollut. Isän piti kantaa hänet kotiin, mikä
Bebert'in ja Jeanlinin mielestä tuntui hyvin hassulta. Tämä tuli
kaikkien lähtömerkiksi, Maheun ja Levaquen perheet menivät yhdessä.
Kentällä saavuttivat he Bonnemortin ja Mouque'n, jotka ukot myöskin
olivat vihdoin päättäneet lähteä Montsou'sta ja kulkea läppäsivät
kankeilla säärillään. Kaikki yhdessä kulkivat vielä markkinapaikan ohi,
missä vähin erin alettiin sammuttaa tulia ja tyhjien kapakkojen ovista
pulppuili kaadettua olutta. Kylään saavuttiin myöhään eikä ketään
haluttanut syödä illallista. Maheun perheen jäsenet märehtivät
puolinukuksissa aamusta jäänyttä lihaa.

Etienne vei Chavalin mukaansa Rasseneurin luo ottamaan viimeisen tuikun
iltatuimaan.

-- Kernaasti! huudahti Chaval kun Etienne oli hänelle selittänyt
apukassansa aatteen. Anna kourasi tänne! Sinä olet kelpo poika.

Etienne alkoi tulla pöhnään.

-- Niin, niin olkaamme ystäviä! huudahti hän. -- Oikeus ensi sijalle.
Sen puolesta olen valmis luopumaan sekä oluesta että likoista.
Sydämelläni on ainoastaan yksi asia, että tehtäisiin tilit selviksi
noitten saakelin porvarien kanssa!



III.


Elokuun puolivälissä muutti Etienne Maheun luo, joksi ajaksi Sakarias
mentyään naimisiin oli saanut yhtiöltä huoneuston perheelleen.

Ensimäisinä päivinä vaivasi Etienneä Katarinan läheisyys. He olivat
aina yhdessä, sillä hän korvasi nyt vanhinta veljeä ja makasi Jeanlinin
kanssa samassa vuoteessa vastapäätä tytön vuodetta. Hänen piti pukeutua
ja riisuutua tytön nähden ja nähdä tytön pukeutuvan. Kun tyttö oli
paitasillaan näki Etienne hänen maitovalkean, ikäänkuin läpikuultavan
ruumiin. Hän tunsi mielenkiihkoa nähdessään tytön noin valkeana
ikäänkuin hänet olisi pistetty maitoon kaulasta kantapäihin, vain
kaulassa oli ahavoittunut juova ja kädet ja kasvot olivat tärvellyt
hiilitomusta ja harmaasta saippuasta. Hän koetti joka kerran kääntyä
poispäin, mutta vähitellen tuli hän tuntemaan tytön kokonaan, -- ensin
jalat, jotka hän näki alas painuneitten ripsien alta, sitten valkeat
käsivarret ja kaulan hänen aamuisin peseytyessä. Tyttö katsomatta
häneen riisuutui nopeasti ja notkeana ja vikkelänä luiskahti peitteen
alle Alziren viereen, ennenkuin Etienne oli ehtinyt riisua saappaansa.

Vaikka Etienne vilkkuihin häneen tämän riisuutuessa, vältti hän kaikkea
leikkiä ja lähentelemistä. Vanhemmatkin olivat siinä ja sitä paitsi oli
hänen mieleensä jäänyt jokin ystävyyden ja kaunan tunne tyttöä vastaan
ja se sitoi hänen kätensä tässä ainaisessa yhdessäolossa syödessä,
maatessa ja työtä tehdessä. Ainoastaan peseytyminen työn jälkeen oli
järjestetty nyt toisin. Nuori tyttö peseytyi yksin ylhäällä, mutta
miehet vuoron perään alhaalla.

Kuukauden kuluttua eivät Katarina ja Etienne enää välittäneet toinen
toisistaan, vaan astuivat iltasin huoneeseensa puolipukeutuneina.
Tottumus tappoi häpeäntunteen. Heistä oli kaikki aivan luonnollista,
eiväthän he tehneet mitään pahaa. Ja muutoin eiväthän he olleet syypäät
siihen, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuuhuone heille kaikille.

Mutta ajoittain ujostelivat he taas toisiaan. Moneen päivään Etienne ei
kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, mutta sitten äkkiä pisti tämän
valkea ruumis hänen silmiinsä, niin että hänen täytyi kääntyä pois
voittaakseen halunsa syleillä häntä. Toisina iltoina taas tunsi tyttö
näköjään aiheetonta ujoutta, mikä pakotti hänet kiiruhtamaan peitteen
alle ikäänkuin hän tuntisi miehen käsien kosketuksen. Sitten makasivat
he pimeässä kauan saamatta unta silmiin ja uinaillen toinen toisesta.
Seuraavana päivänä tunsivat he jonkullaista levottomuutta ja
tyytymättömyyttä kaivaten niitä iltoja, jolloin he tunsivat vain
toverillista ystävyyttä toinen toisiinsa.

Etiennellä ei ollut muuta valittamista kuin Jeanlinista, joka makasi
käppyrässä potkien häntä säälimättömästi. Mutta yleensä viihtyi Etienne
täällä paremmin kuin Rasseneurilla, vuode oli pehmeämpi ja lakana
vaihdettiin kerran kuukaudessa. Ruoka oli myös parempaa, vaikkakin
harvoin nähtiin lihaa. Mutta siihen sai mukautua, eihän
neljästäkymmenestä viidestä frangista kuussa voinut vaatia kaniinin
lihaa joka päivä. Mutta nämä neljäkymmentä viisi frankia auttoivat
perhettä tulemaan toimeen, vaikkakin veloistaan he eivät voineet
päästä. Ja Maheut olivat hyvin kiitolliset Etiennelle ja koettivat
mahdollisimman hyvin pitää häntä korjaten ja paikaten hänen
vaatteitaan. Hän tunsi naisen vaalivan käden ja eli huolettomasti.

Nyt vasta alkoi Etienne päästä selville ajatuksistaan, joita kihisi
hänen aivoissaan. Kaikellaisia kysymyksiä tunki hänen päähänsä:
miksi toisten täytyi kärsiä puutetta, toisten eläessä kaikessa
ylellisyydessä? Miksi jälkimäiset polkivat edellisiä, niin ettei
heillä ollut toivoakaan koskaan elää ihmisiksi? Ensimäisenä
tuloksena näistä ajatuksista oli, että hänelle selvisi hänen oma
tietämättömyytensä. Salainen häpeäntunne alkoi kalvaa hänen mieltään
hänen tietämättömyydestään. Hän tuskin enää rohkeni puhua kaikista
noista kysymyksistä, jotka jännittivät hänen mieltään, ihmisten
tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta, joka vaatii, että jokainen saisi
osansa elämän hyveistä. Hän hyökkäsi innokkaana kirjojen kimppuun
kuten kaikki sivistymättömät, jotka pitävät lukemista kaiken ylinnä.
Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Pluchart'in kanssa, joka oli
valistuneempi ja paljon lukenut ja tutkinut sosialismin kysymyksiä. Hän
tilasi itselleen kirjoja, joitten lukemisesta hän tuli vielä enemmän
haltioihinsa. Erittäinkin vaikutti häneen eräs lääketieteellinen kirja
"Kivihiilenkaivajan terveysoppi", missä eräs belgialainen lääkäri
helppotajuisesti esitti kaikki taudit, joista kivihiilenkaivajat
kuolevat. Sitä paitsi luki hän joitakin kuivasti esitettyjä kirjoja
kansantaloudesta, sekä useita anarkistisia lentokirjasia ja lehtisiä,
joista hän aivan hämmästyi. Hän painoi mieleensä otteita noista
kirjoista tulevia luulotteluja väittelyjä varten. Suvarin
lainasi hänelle myös joskus kirjoja. Luettuaan hänen kirjansa
osuuskuntayhdistyksistä, haaveili hän koko kuukauden rahojen
hävittämisestä ja koko maailmaa käsittävästä vaihtoyhdistyksestä,
jolloin yhteiskunnallisen elämän perusteena olisi työ. Vähitellen
lakkasi hän häpeämästä omaa tietämättömyyttään, pikemmin hän nyt
ylpeili tiedoistaan.

Näinä ensimäisinä kuukausina velloi Etiennen mieltä mitä jaloimmat
tunteet. Häntä vatvoi jalo viha sortajia vastaan ja innostutti toivo
sorrettujen pikaisesta voitosta. Luonnollisesti ei hän voinut vielä
laatia itselleen erikoista teoriaa. Hänen päässään mylleröivät
Rasseneurin käytännölliset ohjeet ja Suvarinin hävitys-haaveet. Melkein
joka illan vietti hän kuten ennenkin Huvissa keskustellen heidän
molempien kanssa. Palatessaan sieltä kulki hän kuin unessa, hänestä
tuntui, että tuo uudistus tapahtuu rauhallisesti ilman verenvuotoa,
ilman ainoatakaan rikottua ruutua. Muutoin ei hän selvästi
kuvitellutkaan mielessään, miten kaikki tuo tapahtuu, hän toivoi vain,
että kaikki menee hyvin, oli hyvin kohtuullinen, toisinaan toisti
jossain luetun lauseparren, että politiikka on kartoitettava
yhteiskuntakysymyksistä, sillä hänestä tuntui, että tämä lause sopi
erikoisesti uneliaitten hiilenkaivajain järkyttämiseksi.

Nyt valvottiin Maheun luona puolituntia myöhempään kuin tavallisesti.
Etienne alotti keskustelun aina samasta kysymyksestä. Mitä enemmän
hänen kehityksensä laajeni, sitä enemmän vastenmielisyyttä tunsi hän
tuota leväperäisyyttä vastaan, joka vallitsi kylässä. Oltiinko
elukoita, että piti nukkua läjässä, kuin lammaslauma! Ei ollut edes
paikkaa, missä muuttaa paitaa. Kylläpä se on terveellistä! Eipä ihme,
jos nuoriso turmeltuu.

-- Se on hiton totta, myönsi Maheu. -- Kunpa olisi enemmän rahaa, niin
voisi elää rehommin. Tietysti ei näin ahtaalla asuminen ole mieluinen
kenellekään. Siitä vain pojat heittäytyvät juoman ja tytöt tuovat
lapsia.

Tämä puheaihe huvitti jokaista ja jokainen lausui siitä sanansa. Lamppu
kärysi myrkyttäen ilmaa, joka ennestäänkin jo oli täynnä sipulinkatkua.
Tiettyhän se on, ettei eletä herrojen päiviä. Työtä saa tehdä kuin
hevonen, ennen vanhaan vain pakkotyöläiset toimittivat sellaista työtä,
missä usein sai heittää henkensäkin eikä kuitenkaan riitä varaa
lihanostoon. Tuskin on leipääkään, velkojen ympärillä, karhutaan,
haukutaan, ikäänkuin ei leipäpalakaan olisi ansaittua, vaan
varastettua. Sunnuntaisin kellotti sängyssä päivän pitkän pelkästä
väsymyksestä. Ainoa huvi on juoda itsensä juovuksiin tai tehdä vaimonsa
äidiksi, mutta ei siitäkään paljon kostunut, oluesta pöhötti vatsa ja
lapset kasvettuaan isoiksi lähtevät kulkemaan omia teitään.

Siitä oli Maheun vaimollakin sanomista.

-- Pahinta on, ettei voi ajatellakaan muutosta. Niin kauan kuin on
nuori, niin toivoo, että koituu paremmat päivät, mutta mitä kauemmin
elää, sen pahempi. Minä en tahdo pahaa kenellekään, mutta toisinaan
minuakin äkämystyttää...

Syntyi hetken vaitiolo, kaikki huokasivat saman tunteen valtaamina.
Vain ukko Bonnemort jos hän sattui olemaan läsnä, katsoi ihmeissään,
sillä hänen aikanaan ei koskaan puhuttu sellaisia. Hiilikasassa
synnyttiin, hiiliä murrettiin elämän ikänsä eikä mitään muuta
ajateltukaan, mutta nyt tuulahti jokin uusi henki ja kivihiilenkaivajat
tahtovat parempaa.

-- Ei kannata olla noin nenäkäs, mumisi hän. Yksi olutlasi on hyvä
kyllä. Ovathan päälliköt tosiaan usein heittiöitä, mutta eihän ilman
päälliköitäkään voi olla. Ei kannata vaivata päätään tuollaisella!

Sitä ei Etienne voinut kestää. Kuinka! Eikö työmies saisi ajatellakaan!
Jospa työmiehet ajattelisi, niin kyllä asiat olisikin toisin.
Bonnemortin aikana työmiehet elivät kaivoksessaan kuin eläimet, kuin
hiilenmurtokoneet, silmät ja korvat tukittuina kaikesta, mitä
maailmassa tapahtui. Rikkaillepa tuo onkin mieleen, tehdäkseen
keskenään yhtiöitä ja riistääkseen työmiestä, syöden hänet elävänä
ilman että tämä edes aavisti sitä. Mutta nyt alkaa kivihiilenkaivaja
vähitellen herätä, kaivoksessa itää ja saappa pian nähdä, mitä kerran
on sieltä nouseva kesken noita peltoja. Nousee miehiä, koko
armeijakunta miehiä, jotka jälleen asettavat oikeuden etusijalle.
Eivätkö kaikki kansalaiset ole yhdenvertaisia vallankumouksen jälkeen?
Koska kaikki äänestävät samalla tavalla, niin miksi työmiehen täytyy
olla työnantajansa orja? Suuret yhtiöt koneineen musertavat kaikki eikä
heitä vastaan voi mitään, ei edes sen vertaa kuin ennen, jolloin saman
ammattikunnan jäsenet puolustivat toinen toisiaan. Mutta nyt
valistuksen kautta on kaikki lentävä helvettiin. Ottaa vaikka heidän
kylänsä esimerkiksi: esi-isät eivät osanneet allekirjoittaa
nimeänsäkään, isät jo osaavat sen ja lapset lukevat ja kirjoittavat
kuin maisterit. Vähitellen kasvoi ja tulentui vilja auringon
paisteessa. Nythän ihminen ei ollut kahlehdittu yhteen paikkaan,
jokainen voi vapaasti valita, missä on parempi, niin miksi ei
puristaisi kätensä nyrkkiin ja koettaisi olla väkevämpi taistelussa?

Mutta Maheu epäili sittenkin.

-- Niinpä niin, mutta tuskin liikahtaakaan paikaltaan, niin saa heti
potkut työstään. Taitaa ukko sentään olla oikeassa, kivihiilenkaivajan
kohtalo on ryömiä maan alla eikä himota toisen makupalaa.

Vaimo, joka pitkän aikaa oli istunut; vaiti, lausui miettiväisenä:

-- Jospa edes olisi perää siinä, mitä papit kirkoissa saarnaavat, että
köyhät tulevat rikkaiksi tulevassa elämässä.

Toisten nauru keskeytti hänet, lapsetkin kohauttivat olkapäitään, sillä
kukaan ei uskonut, eikä toivonut taivaalta mitään, vaikkakin pelkäsivät
mörköjä.

-- Papit! huudahti Maheu. -- Jos papit uskoisivat itse siihen, mitä he
valehtelevat, niin eivät he kasvattaisi mahoja itselleen, vaan
tekisivät enemmän työtä varmistaakseen itselleen hyvän paikan
taivaassa. Ei, kun kerran kuolee, niin on kuollut.

Vaimo huokasi syvään. Hänen kätensä vajosivat voimattomina syliin ja
hän lausui toivottomana:

-- Me olemme näköjään kirotut maailman loppuun saakka.

Kaikki katsoivat surullisesti toinen toisiinsa. Ukko Bonnemort sylki
liinaansa ja Maheu unohti sammuneen piippunsa suunkolossaan. Alzire
kuunteli aikuisten puhetta, mutta hartaampana kuunteli Katarina
kääntämättä silmiään Etiennestä.

-- Loruja! -- puhui nuori mies, -- eikö ilman jumalaa ja taivasta voida
olla onnellisia? Emmekö voisi itse perustaa paratiisin maan päälle.

Ja hän puhui lämpimästi loppumattomiin. Ahdas ilmakehä laajeni ja
valonsäde kirkasti noitten raukkojen synkkää elämää. Rajaton puute,
raskas työ, vetojuhdan elämä, kaikki tuo kaikkosi pois ja edessä
häämötti ihmiselämä. Oikeus laskeutui kirkkaassa taikavalossa taivaasta
maahan. Jos ei jumalaa olekaan, niin oikeus tuo maailmaan veljeyden ja
tasa-arvoisuuden ja tekee ihmiset onnellisiksi. Äkkiä kuin unessa
ilmestyi uusi yhteiskunta, suuri kaupunki, missä jokainen kansalainen
täytti työnsä ja oli osallinen iloista. Vanha laho maailma hävisi, uusi
ihmiskunta, synneistä vapaana yhdistyi yhdeksi työläis-kansaksi, jonka
sääntönä oli -- jokaiselle ansionsa mukaan.

Aluksi ei Maheun vaimo tahtonut kuullakaan noista haaveista, sillä ne
herättivät hänessä pelkoa. Ei, ei, se olisi liian kaunista, ei siitä
saisi ajatellakaan, sillä siitä elämä kävisi vielä raskaammaksi, niin
että tekisi mieli hävittää ja rikkoa kaikki ympärillä, saavuttaakseen
onnea. Kun hän huomasi, että hänen miehensä silmät alkoivat
innostuksesta hehkua ja hän voitettuna alkaa myöntää, keskeytti hän
Etienneä huutaen:

-- Älä sinä, ukko, kuuntele häntä! Etkö sinä näe, että hän kertoo
satuja. Rupeaisivatko porvarit koskaan niin tekemään työtä kuin me?

Mutta vähitellen alkoi lumous vallata hänetkin. Hän hymyili myös, hänen
mielikuvituksensa vilkastui ja siirtyi haaveitten maailmaan. Oli niin
suloista edes hetkeksi unohtaa surullinen todellisuus. Sellaisessa
nautaelämässä täytyi edes olla yksi kolkka, missä voi lohduttaa itseään
saavuttamattomilla haaveiluillaan. Eniten häntä viehätti oikeudenaate,
joka myös sovitti hänet Etiennen kanssa.

-- Niin, niin se on, puhui hän. -- Oikeata asiata olen valmis
puoltamaan, vaikka minut hakattaisiin kappaleiksi? Eikä olisi suinkaan
liikaa, jos mekin vuorostamme saisimme nauttia.

Silloin Maheukin uskalsi innostua.

-- Saakeli, huusi hän. -- Minä en ole rikas, mutta antaisin vaikka
viisi frankia nähdäkseni edes, miten kaikki tuo tapahtuu. Siitäpä vasta
koituisi aika mullistus! Vai? Mutta milloin se tapahtuu ja miten?

Etienne alkoi taas pulma. Vanha maailma rytisee perusteissaan, se
tuskin kestäisi enää montakaan kuukautta, vakuutti hän varmana. Siitä,
miten kaikki olisi tapahtuva, puhui hän epämääräisesti, mutta noitten
taitamattomien olentojen edessä ei hän arastellut ryhtyä selityksiin,
missä hän itsekin sotkeutui. Siinä hän toi esiin kaikki teoriat
yht'aikaa, joista hän johti johtopäätökseksi pikaisen ja helpon voiton.
Kaikki luokkavastakohdat laukesivat veljensuuteloon. Tietysti täytyy
ottaa huomioon tylsämielisiä isäntiä ja porvareita, jotka mahdollisesti
täytyy pakkokeinoin saada järkiinsä. Maheun perhe myönsi kaiken,
nyökkäsivät päätään, uskoen ihmeelliseen muutokseen, kuten kaikki
uuteen uskoon käännetyt, kuten ensimäiset kristityt, jotka odottivat
uuden yhteiskunnan perustamista vanhan raunioilla. Pikku Alzire käsitti
puheesta katkonaisia sanoja ja kuvitteli uuden yhteiskunnan olevan
lämpimän talon, missä lapset voivat syödä ja leikkiä niin paljon kuin
tahtovat. Katarina istui liikkumatta, nojaten leukansa käteen silmät
seivästettyinä Etienneen ja kun tämä vaikeni vavahti hän ikäänkuin hän
värisisi kylmästä.

Äkkiä vilkaisi Maheun vaimo kelloon.

-- Kello on jo yli yhdeksän! Kas sepä kaunista! -- Ja nyt ette pääse
ylös huomenna.

Perhe nousi pöydästä pettyneenä, ahdistetuin rinnoin, ikäänkuin he
juuri olivat rikkaat, mutta äkkiä kadottaneet taas kaikki. Vanhus
Bonnemort lähti kaivokseen mutisten ettei päivällinen tule lainkaan
paremmaksi kaikista noista jutuista. Toiset kapusivat ylös nyt vasta
huomaten että ilma oli ummehtunut ja seinät kosteat.

Usein tulivat naapurit ottaen osaa keskusteluun. Levaque oli ihastunut
omaisuuden tasottamiseen. Pierron kuunteli vain niin kauan kun ei
koskettu yhtiöön, sillä silloin hän ilmoitti olevansa väsynyt ja
laputti kotiinsa. Joskus poikkesi Sakariakin, mutta politiikka nukutti
häntä, jonka vuoksi hän mieluummin lähti Huviin juomaan olutta, Chaval
taasen meni liian pitkälle, hän tahtoi verenvuotoa. Joka illan
vietti hän tunnin ajan Maheun luona. Hänet johti sinne salainen
mustasukkaisuus, sillä hän pelkäsi, että hänen tyttönsä riistetään
häneltä. Hän oli jo alkanut kyllääntyä Katarinaan, mutta nyt kävi tyttö
taas hänelle kalliiksi, koska hänen kanssaan samassa huoneessa asui
mies, joka voisi helposti vallata hänet yöllä.

Etiennen vaikutusvalta kasvoi. Hän oli vähitellen tehnyt koko kylän
vallankumoukselliseksi. Häntä kohdeltiin kunnioituksella ja siksi
saivat hänen sanansa suuremman painon. Maheun vaimo piti häntä suuressa
arvossa, sillä hän maksoi säännöllisesti, ei juonut eikä pelannut
korttia, vaan istui usein nenä kiinni kirjassa.

Syyskuussa onnistui hänen jo toteuttaa hommaamansa säästökassa,
vaikkakin asialla ei vielä ollut vankkaa pohjaa ja jäseninä ainoastaan
kylän työläiset. Mutta hän toivoi, että siihen liittyisivät kaikki
kivihiilenkaivajat, etenkin jollei yhtiö edelleenkään tulisi
sotkeutumaan heidän puuhiinsa. Hänet oli valittu yhdistyksen
kirjuriksi, josta toimesta hän sai pienen palkkionkin. Hän tuli nyt
melkein rikkaaksi. Naineen kivihiilenkaivajan on todellakin melkein
mahdoton tulla toimeen, mutta nuori mies, joka elää siivosti, voi tehdä
säästöjäkin.

Vähitellen tapahtui Etiennessä muutos. Hänessä heräsi halu elää
mukavammin ja pukeutua siistimmin, mikä ennen oli ollut mahdoton hänen
köyhyytensä tähden. Hän tilasi itselleen verkapuvun ja osti hyvät
jalkineet. Hänestä tuli liikkeen johtaja ja hänen ympärilleen
ryhmittyivät kaikki työläiset. Hänen itserakkautensa oli tyydytetty
tästä nopeasta menestymisestä, häntä huumasi tovereitten osottama
kunnioitus ja hän ylpeili ja uskoi vallankumouksen pikaiseen
onnistumiseen.

Sillävälin läheni syksy. Lehdet varisivat puista. Nuoret pojat ja tytöt
eivät enää kohdanneet toisiaan pensaikossa. Taas satoi lakkaamatta ja
vesiränneistä virtasi vettä tynnyreihin. Huoneissa paloi tuli koko
päivän myrkyttäen ummehtunutta ilmaa. Koitti tukala aika.

Eräänä lokakuun yönä Etienne hermostuneena puheistaan ei kauaan aikaan
voinut nukkua. Hän oli nähnyt, kuinka Katarina pujahti peitteen alle ja
sammutti kynttilän. Tyttö näytti myös levottomalta ikäänkuin ujouden
kohtauksen valtaamana, hänen kätensä eivät tahtoneet totella häntä
hänen tehdessään kiirettä, sammutettuaan kynttilän hän jäi makaamaan
liikkumattomana. Mutta Etienne kuuli, ettei hänkään nukkunut. Hän
tunsi, että tyttö ajatteli häntä samoin kuin hänkin ajatteli tytöstä.
Ei vielä koskaan tuo äänetön keskustelu ollut tehnyt heitä noin
levottomiksi. Pari kertaa Etienne aikoi nousta vallatakseen hänet.
Tyhmäähän on noin himoita toinen toistaan koskaan sitä tyydyttämättä.
Ja miksi kiduttaa itseään? Lapset nukkuivat ja Katarina varmaankin
odottaa häntä ja kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ääneti ja
yhteenpuserretuin hampain. Kului tunti. Etienne ei noussut paikaltaan
ja Katarina ei uskaltanut kääntyä kyljelleen peläten kutsua häntä. Mitä
kauemmin he elivät vierekkäin, sitä korkeampana kohosi heitä erottava
muuri, jokin salainen häpeä, epämääräinen ujous, jota he tuskin
itsekään ymmärsivät, esti heidät lähestymästä toisiaan.



IV.


-- Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo
miehelleen, -- niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa
sokuria.

Maheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen
suutarimaksumenossa.

-- Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.

-- Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet
vasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.

Tällä kertaa mies kohotti päänsä.

-- Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli
hyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.

Molemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö
oli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä,
että palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se
pelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta
pidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä
ennestäänkin suuri varasto hiiliä.

-- Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. -- Ota hänet
mukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät
aiotaan pettää.

Maheu nyökäytti päätään.

-- Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin
hallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte
vielä tehdä työtä.

Ukko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna
paikkaan kankeana jaloistaan.

-- Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, -- sääriä pakottaa
kyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään,
jottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä
frankia.

Maheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan
toisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:

-- Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan
majoille!

-- Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, -- huomautti Maheu.

Hän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No.
240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään
pyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan,
jotteivät he jäisi kapakkaan.

Rasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät
huhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi
kannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että
riitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita
uskallettiin lausua julki.

Juuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka
paluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan
luona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt
selville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas,
jokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun
päätöksen.

-- Mitä sinä sanot siitä? -- kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään,
missä ei ollut muuta kuin tupakkaa.

-- Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. -- He tahtovat saattaa meidät
äärimmäisyyteen.

Hän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti
alkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös
heidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen
supistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten
kustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä.
Jonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo
kahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki
ympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut
itse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta
nähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan,
mahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi
valmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta
perustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko
olisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin
se ehtisi karttua suuremmaksi.

Rasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään.
Huoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua
vapaasti.

-- Mitä vielä, -- mutisi ravintoloitsija, -- ei yhtiö ole lainkaan
huvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.

Se oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin
toimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine
saanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen
tyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei
voita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä
hyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista
kateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n
työmiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui
toisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä
poispotkitun vihaa.

-- Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.

Mies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen
kimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.

-- Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.

-- Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on
sanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla
valmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan
oikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä
paljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia.
Mutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen
suureen yhdistykseensä... Tässä on muuten hänen kirjeensä.

Todellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta
Internationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän
täytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan
huolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen
liittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka
puolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä
eikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa
oikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut
kääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien
maitten veljiltään.

-- Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? -- kysyi Rasseneur.

-- Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. -- Ja
tiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä
äärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki
tarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.

Ravintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin
ylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin
leipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta
englantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei
nyt ole mihinkään!

Tällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi
kertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä
tulee riitaan kapitalia vastaan.

-- Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.

Tämä vastasi tavallisella ylenkatseella.

-- Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!

Kaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:

-- Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät,
toiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos
sitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia.
Alottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo
kidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!

Ja hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta
ovesta.

Kohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta
emännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin
hän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä
Montsou'hun.

Palkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin
markkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä.
Rahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat
ulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt
koskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja
oluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat
tavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää
rohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian
päälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.

Lähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset
jostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään
tavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista
kapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.

-- Onko siis totta? -- kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi
Piquet'in ravintolan luona. -- He ovat siis tehneet tuon katalan työn.

Chaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen
Etienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska
hän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka
pöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan,
kuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä
mustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin,
haukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli
äitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön
syleilyyn kiihkeän himon valtaamana.

Maheu teki hänelle toisen kysymyksen.

-- Joko on tullut Voreux'n vuoro?

Chaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja
Etienne päättivät mennä konttoriin.

Konttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä
jaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi
työläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle
työläiselle, joka seisoi lakki kädessä.

Penkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä
oli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat
sanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet
selkäänsä.

Nytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen
nuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea.
Nuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.

-- Lueppa meille tuo, -- sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään
ollut erittäin luja lukutaidossa.

Etienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten
työläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön
kannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda
mihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin
tulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka
kuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin
tullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin
tullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai
viiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta
ja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä
selostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi
maksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa
tulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se
astuu voimaan vasta maanantaina, 1 p:nä joulukuuta.

-- Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, -- eihän
tässä voi kuulla omaa ääntäänkään.

Etienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen
äänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan
tuijottivat yhäti vielä paperiin.

-- Saakeli soikoon! mumisi Maheu.

He istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa
huomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä.
Eivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä
kymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi
varastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa
huolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan
vähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.

-- Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. -- Me olisimme nautoja, jos me
taipuisimme tähän!

Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka
murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten
jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.

-- Maheu tovereineen, -- sanoi konttoristi, -- Filonnie'ren murtopaikka
7... 135 frankia.

Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin
voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka
murtopaîkasta.

Rahastonhoitaja maksoi summan.

-- Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin,
ettekö erehdy?

Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi
hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin
vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja
kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei
hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on
neljä -- hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.

-- En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. -- On laskettava pois kaksi
sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää -- siis yhteensä yhdeksän
työpäivää.

Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän
saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin
yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä.
Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja
noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.

-- Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. --
Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.

Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa
ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja
ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän
väliin puolitoistasataa frankia.

-- No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi --
Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.

Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä
hänet.

-- Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu,
niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen
luoksensa, hän on nyt yksin.

Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen,
missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri,
pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään
pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin,
että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli
hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä
neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni
äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa
politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin
pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen
mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja
hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.

-- Tietysti, herra sihteeri... se on tietty, herra sihteeri, minä
vakuutan...

Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä
valtoihinsa:

-- Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi,
mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen,
että koko kylä on tartutettu... Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy
koukistaa selkäänsä ja kiittää.

Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui
mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet.
Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman
huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn
pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka
painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista.
Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo
vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.

Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan.
Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat
tyhjin käsin.

-- Sepä mainiota! -- huudahti hän. -- Entä kahvini, sokurini ja liha?
Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?

Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat
kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään.
Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle
viisikymmentä frankia.

-- Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.

Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja
alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää
puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät
hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy
kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä,
että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että
korvia särki.

Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet
kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa
hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan
ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.

Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen,
toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.

-- Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!

-- Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!

-- Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.

Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri
joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes
ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee
Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi
Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin
rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä
päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty
useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena
tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin
oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.

-- Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän
kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla
hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.

Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo
palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä
harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten
herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä
kerran tulee köyhienkin vuoro!

Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat
kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran
hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo
oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää
heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään
taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.

Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää
väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena.
Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo
lakkoa, niin se saa sen.



V.


Kului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa
ratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.

Maheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen
uhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä
ärtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei
saapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja
sairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se
ollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin
uhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi
mustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka
sängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti
raivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa
ja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli
kaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei
hän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen
kanssaan suhteisiin.

Parin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli
kauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että
hän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa
Vandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja
kuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika
selkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko
moista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin
paljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja
hän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen
ja raskaan työn lapsuudesta asti.

Kun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo
vuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:

-- Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin
että tulet muistamaan sen elämänikäsi.

-- Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä
paikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille
ryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä
kosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen
lähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran
mukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt
kuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa
välittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi,
kuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes
enää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän
sinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan
kuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin
jostain kolosta.

Pelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin
paalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja
tuskin pysyi koossa.

Maheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja
työmiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne
juuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti
etäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt
kaivoksen.

-- Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.

Hänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.

-- Se on maanvieremä!... Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä
käytävää alas.

Kaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt
hyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He
juoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen
juostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä
murtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he
saapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan,
estäen toinen toistaan.

Jeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois,
sillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän
juosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien
ilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän
hyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty,
sillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon
pysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä
Bebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä
jotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan
näköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä,
kuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen
polveutuvan eläimestä.

Iltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä
pysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:

-- Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.

Mutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita,
joita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille
äkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen.
Ensimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää
ystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille
kärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut
vieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin
kaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti
Bataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon
rohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.

-- Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.

Kun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:

-- Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä
sattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi
loukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää
luukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko
huomannut mitään?

-- En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.

Jono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas
ja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä
siitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.

Jeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen
suota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että
kannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui
paikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti
kotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös
tutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta
hevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi
hävisivät maanvieremän alle.

Täräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi
työmiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat
lyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja,
jotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.

Ne, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa
tovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat.
Heti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla.
Siis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun
multakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.

Bebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: -- Jeanlin jäi
sinne! Jeanlin jäi sinne!

Samassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut
toivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.

Katarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle,
alkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät
vaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.

Vouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei
insinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli
korva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan
miehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo
parikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin
oli poika musertunut kuoliaaksi.

-- Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien
pelastamiseksi. -- Sitten ehdimme jaaritella.

Kivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla
ja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla,
Sakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi
kotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa,
mutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui,
että kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei
Katarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He
tahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque
tehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut
mitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa
olivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa
multaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli
kiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.

-- Hiljaa! kehotti Richomme. -- Taidamme olla perillä... Kunpa emme
satuttaisi heitä.

Korahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset
olivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja
äkkiä hiljenivät.

Kaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat
kaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui
joku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis
vapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi
siihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä
lämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.

-- Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt
etsikäämme pian poika!

Maheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla
viileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että
Jeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret
murskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja
lähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain
kirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat
taas itkeä ääneen.

Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin
kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen
istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin
rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa
punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä
kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat
tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia
kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.

Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä
häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa
istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua
pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut
osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä
sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he
tulisivat päivän valoon.

Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia,
löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis
kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni.
Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi
matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen
päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja
pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen
puoliääneen.

Lääkäri vain katsahti Chicot'hon ja lausui:

-- Loppunut! Voitte pestä hänet..

Kaksi työntarkastajaa riisui ja pesi sienellä ruumiin, joka oli aivan
musta hiilentomusta ja hiestä.

-- Pää on ehjä, jatkoi lääkäri laskettuaan polvilleen Jeanlinin eteen,
-- rinta samoin... Mutta jalat, jalat ovat rikki...

Hän riisui itse lapsen, riisui myssym, takin, veti housut jaloista ja
paidan yltä käännellen poikaa imettäjän taitavuudella. Ja nyt makasi
pieni alaston inehmoinen hänen edessään laihana kuin mato, likasena
hiilipölystä, keltasesta mullasta ja veritahroista. Ei voinut mitään
nähdä, ennenkuin pesi hänet. Pesusta näytti hän tulevan vieläkin
laihemmaksi, niin että kalpean ihon läpi näkyivät luut. Hirveätä oli
nähdä tuota onnetonta olentoa, osattoman rodun jälkeläistä, tuota
pientä näännytettyä lasta, jonka vuorimassat olivat melkein runnelleet
kuoliaaksi.

Jeanlin tointui ja alkoi vaikeroida. Maheu seisoi hänen jaloissaan ja
katsoi poikaansa kääntämättä silmiään pois. Suuret kyynelkarpalot
vierivät hänen silmistään.

-- Oletko sinä hänen isänsä? -- kysyi lääkäri, kohottaen päätään. --
Älä itke, eihän hän ole kuollut... Parempi, jos auttaisit minua vähän.

Hän löysi kaksi yksinkertaista luurikkoa. Mutia oikea sääri teki hänet
levottomaksi, mahdollisesti täytyisi leikata se.

Nyt tuli paikalle insinööri Negrel ja Dansaert, joille oli ilmoitettu
asiasta, Richommen seurassa. Edellinen kuunteli voudin kertomusta
harmistuneen näköisenä. Ja huudahti kuohuksissaan: -- aina tuo kirottu
paalutus! Eikö ole satoja kertoja varoitettu, että se tulisi maksamaan
ihmishengen. Ja vielä nuo naudat tahtovat ruveta lakkoon, jos heidät
pakotettaisiin paaluttamaan huolellisesti! Pahinta oli, että yhtiön nyt
täytyy maksaa tapahtumasta. Mahtaa herra Hennebeau ilostua!

Kuka tuo oli? kysyi hän Dansaert'ilta, joka ääneti seisoi raidilla
peitetyn ruumiin ääressä.

-- Chicot, paraita työmiehiämme, vastasi päävouti. -- Hänellä on kolme
lasta... mies parka!

Tohtori Vanderhaghen pyysi, että Jeanlin heti vietäisiin vanhempain
luo. Kello löi kuusi, alkoi jo hämärtää ja olisi aika ajatella
ruumiinkin viemistä. Insinöörin käskystä valjastettiin kuormavaunujen
eteen ja tuotiin paarit. Lapsi pantiin paareille ja kuormavaunuille
ruumis matrassille.

Oven luona olivat yhä vieläkin hiilirattaitten lykkääjät ja
kivihiilenkaivajat, kaikki tahtoivat omin silmin saada nähdä
haavoittuneita. Kun huoneen ovi avattiin, syntyi joukossa äänettömyys.
Taas syntyi jono: edellä vaunut, sitten paarit ja perässä ihmisjoukko.
Hitaasti kulki jono mäkeä ylös kylään päin. Marraskuun ensimäiset
pakkaset olivat tehneet tasangon paljaaksi, yö laskeutui maahan kuin
kuolleen kaapu.

Etienne kehoitti Maheu'ta lähettämään Katarinaa edelle valmistamaan
äitiä, jottei isku tulisi liian odottamattomana. Isä, joka kulki kuin
unessa paarien jälestä, nyökkäsi ääneti päätään. Nuori tyttö lähti
juoksemaan, sillä heidän kotinsa oli jo lähellä. Mutta kylässä
aavistettiin jo noitten tuttujen mustien vaunujen lähenemisestä. Naiset
juoksivat raitille paljain päin. Pian oli heitä kolmekymmentä, hetken
perästä viisikymmentä, kaikki saman kauhun vallassa. Siis on
kuolleitakin? Mutta kuka? He olivat hetkeksi lohtuneet Levaquen
kertomuksesta, mutta nyt olivat he sitä suuremman epätoivon vallassa
kuvitellen mielessään mitä tärisyttävimpiä tapauksia. He eivät enää
tahtoneet uskoa, että on kuollut vain yksi mies, vaan kymmenen, vaikka
vaunut kulettivat heitä noin yksitellen.

Kun Katarina saapui kotiin, vaivasi Maheun vaimoa jo synkkä levottomuus
ja tuskin tyttö oli ehtinyt avata suunsa, kun hän jo huusi:

-- Isä on kuollut!

Turhaan koetti nuori tyttö väittää vastaan, puhuen Jeanlinista.
Välittämättä hänestä syöksyi vaimo ulos. Kun vaunut etäältä kirkon
takaa tulivat näkyviin, oli hän pyörtyä ja pysähtyi kalman kalpeana.

Vaunut ajoivat ohi ja samassa huomasi vaimo miehensä, joka kulki
paarien jälessä. Kun paarit laskettiin hänen ovensa eteen ja hän sai
nähdä Jeanlinin elävänä, vaikka viottunein säärin, tointui hän ja äkkiä
valtasi hänet vimmattu raivo. Hänen silmänsä olivat kuivat kyyneleistä,
kun hän huusi:

-- Tää on jo kaiken huippu! Nyt jo aletaan tehdä lapsistamme
raajarikkoja!... Herra jumala, molemmat jalat! Mitä minä nyt hänen
kanssaan?

-- Hiljaa! sanoi tohtori Vanderhaghen, joka oli myös seurannut mukana
sitoakseen Jeanlinin. -- Olisiko parempi, jos hän olisi jäänyt sinne?

Mutta vaimo huusi välittämättä hänestä ja Alzire, Lenore ja Henry
parkuivat minkä jaksoivat. Vaimo auttoi tohtoria siirtämään sairasta
huoneeseen ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi, kuitenkaan lakkaamatta
sättimästä. Mistä hän ottaisi rahaa ruokkiakseen vaivaisia! Eikö ollut
kylliksi ukosta, nyt vielä poika kadotti jalkansa. Hänen sättimiseen ja
vaikeroimiseen sekaantuivat tuskan huudot läheisestä talosta, missä
Chicot'n vaimo ja lapset itkivät kadotettua isäänsä. Tuli pimeä yö,
kivihiilenkaivajat rupesivat vihdoin ruualle, koko kylä tuli
hiljaiseksi, vain onnettomien naisten huudot rikkoivat hiljaisuuden.

Kului kolme viikkoa. Oli onnistuttu välttää sahauttamasta Jeanlinin
säärtä, mutta hän jäi ontuvaksi. Pitkien saivartelujen jälkeen oli
yhtiö vihdoin myöntänyt Maheulle viidenkymmenen frankin korvauksen.
Sitä paitsi lupasi se antaa pojalle työtä ylhäällä, kun hän parantuisi.
Mutta kurjaa oli sittenkin heidän elämänsä. Isään oli tapaus
vaikuttanut niin voimakkaasti, että hän sairastui kuumeeseen.

Vasta torstaina seuraavalla viikolla palasi Maheu työhön. Illalla johti
Etienne puheen joulukuun ensimäiseen päivään, joka oli lähellä lausuen
vakavia arveluitaan siitä, panisiko yhtiö uhkauksensa toimeen. Oltiin
ylhäällä kello kymmeneen saakka, odottaen Katarinaa, joka viivästyi
Chavalin seurassa. Hän ei palannut ja Maheun vaimo paiskasi
sydämistyneenä oven kiinni.

Katarina ei palannut seuraavanakaan päivänä. Vasta iltapäivällä töitten
jälkeen saivat Maheut tietää, että Chaval oli jättänyt Katarinan
luoksensa. Hän oli niin kiusannut tyttöä, että tämä oli päättänyt
mieluummin jäädä hänen luoksensa. Välttääkseen sättimistä oli Chaval
lähtenyt Voreux'n kaivoksesta Deneulinin kaivokseen työhön, jonne
myöskin Katarinakin palkkautui rattaitten lykkääjäksi. Muutoin asuivat
he entisessä paikassa Montsou'ssa Piquetten luona.

Aluksi aikoi Maheu heti mennä rusikoimaan Chavalia, sekä potkaista
tyttö kotiin. Mutta sitten tyyntyi hän pian ajatellen ettei
kannattanut, niinhän aina käy, kun annetaan tytönheitukkojen vapaasti
mennä juoksemaan miesten kintereillä. Paras oli tyynesti odottaa häitä.
Mutta hänen vaimonsa ei mukautunut siihen yhtä kylmäverisesti.

-- Olenko minä rääkännyt häntä, kun hän rupesi tuon Chavalin kanssa
suhteisiin? -- huusi hän Etiennelle, joka kuunteli häntä. -- Tehän
olette rehellinen mies, sanokaa! Eikö hänellä ollut täysi vapautensa?
Herra Jumala, kaikkienhan täytyy sitä läpikäydä. Minä itse olin raskas,
kun isä nai minut. Mutta minä en hyljännyt vanhempiani, enkä koskaan
ollut niin halpamainen, että olisin antanut ansioni miehelle, joka sitä
ei tarvitse. Se on kovin ilkeästi. Parempi olisi ollut jäädä ilman
lapsia.

Etienne nyökäytti vain ääneti päätään.

-- Tyttö juoksenteli joka ilta mihin tahtoi, jatkoi äiti. -- Ja mikä
kiire hänellä oli, eikö hän voinut odottaa, kunnes minä antaisin hänet
miehelään, olisi siksi auttanut meidät pulasta. Sehän onkin lasten
velvollisuus.

Alzire nyökäytti päätään. Lenore ja Henri hiljaa itkivät nähdessään
äidin noin sättivän ja luettelevan kaikki onnettomuudet: ensiksi
Sakarian naimisiin meno, sitten vanha Bonnemort, joka on kahlehdittu
tuoliinsa, sitten Jeanlin, joka ei voi lähteä ulos ennenkuin kymmenen
päivän kuluttua, sillä luut eivät vielä ole kasvaneet umpeen. Ja nyt
tuo Katarina-lutka, joka on lopullisesti saattanut heidät häviöön. Nyt
tekee isä yksin työtä. Voiko seitsemän henkeä, paitsi Estelleä, elää
kolmella frankilla, jotka isä ansaitsee? Parempi olisi kaikkien
hukuttautua kanavaan.

-- Turhaan sinä kiihottelet, eihän sillä auta, -- keskeytti Maheu hänet
kumealla äänellä. -- Ehkemme vielä joudu hukkaan.

Etienne, joka oli katsonut alas lattiaan, kohotti nyt silmänsä ja
ikäänkuin unesta heränneenä lausui:

-- Jo on aika, niin!



NELJÄS OSA.



I.


Eräänä maanantaina oli Hennebeaun herrasväki kutsunut Gregoire'n
herrasväen luoksensa aamiaiselle. Oli päätetty tehdä yhdessä
kävelyretki. Aamiaisen jälkeen lupasi Paul Negrel näyttää naisille
Saint Thomasin kaivoksen, joka oli saatettu uuteen kuntoon. Mutta
oikeastaan sekä aamiainen että kävelyretki oli tekosyy, rouva
Hennebeau'n ystävällinen keksintö tarkoituksessa jouduttaa Cecilen ja
Paulin häitä.

Mutta äkkiä juuri samana maanantaiaamuna kello neljä oli puhjennut
lakko. Kun yhtiö joulukuun 1 p:nä oli saattanut käytäntöön uuden
maksutavan, olivat kivihiilenkaivajat näköjään aivan rauhalliset.
Kahden viikon kuluttua, maksupäivänä, he eivät tehneet minkäänlaisia
vastaväitteitä. Tirehtööristä alkaen alimpaan kaivosvoutiin luulivat
kaikki, että työläiset taipuivat maksuehtoihin. Sitä suuremmaksi tuli
heidän hämmästyksensä kun äkkiä tuona maanantaiaamuna syttyi sota, joka
todisti hyvästä johdosta ja järjestymisestä.

Kello viisi herätti Dansaert Hennebeau'n ilmoittaakseen hänelle, ettei
ainoakaan työmies mennyt töihin Voreux'hon. Hän oli kulkenut kylän
No. 240 poikki, mutta kaikki sen asukkaat makasivat sikeässä unessa
suljettujen ikkunoitten ja ovien takana. Tuskin oli tirehtööri ehtinyt
nousta, kun hänen päänsä yli alkoi tihuttaa sähkösanomia ja
sananlennättäjiä saapui joka neljännestunnin kuluttua. Aluksi toivoi
hän, että levottomuudet rajoittuisivat vain Voreux'hon, mutta hetki
hetkeltä kävivät sanomat yhä uhkaavimmiksi. Mirou'hon, Crevecoeur'iin
ja Madeleine'en olivat saapuneet ainoastaan tallirengit. Victoire'n ja
Feutry-Cantel'iin, noihin luotettavimpiin kaivoksiin, ei saapunut muuta
kuin kolmasosa työläisiä. Ainoastaan Saint Thomas'sa olivat kaikki
työläiset työssä, se näköjään jäisi liikkeen ulkopuolelle. Kello
yhdeksään saakka oli tirehtööri kiinni sanellen sähkösanomia kaikille
haaroille: Lillen prefektille, yhtiön hallinnon jäsenille, ilmoittaen
edeltäpäin viranomaisille ja pyytäen toimintamääräyksiä. Hän oli
lähettänyt Negrel'in kiertämään naapurikaivoksia hankkiakseen tarkempia
tietoja.

Äkkiä muisti Hennebeau aamiaisen. Hän oli jo aikeissa lähettää kuskin
Gregoirien luo, mutta jokin päättämättömyys valtasi hänet, joka hetki
sitten oli jaellut lyhyitä sotilaallisia määräyksiä taistelun varalta.
Hän nousi yläkertaan vaimonsa pukuhuoneeseen, missä palvelijatar suki
tämän päätä.

-- Vai niin, he tekivät lakon, sanoi rouva tyynesti, kun mies oli
alkanut kysyä häneltä neuvoa, -- Entä sitten, mitä me siitä? Emme kai
lakkaa syömästä sen tähden?

Rouva oli itsepäinen eikä auttanut, vaikka herra Hennebeau vakuutti,
että aamiainen olisi kaikissa tapauksissa häiritty eikä Saint
Thomas'een voisi lähteä missään tapauksessa. Mutta rouvalla oli valmis
vastaus kaikelle. Miksi antaa valmiin aamiaisen mennä hukkaan? Ja
voisihan jättää retken tekemättä, jos se ei ole viisasta.

-- Sitäpaitsi tiedättehän, -- lisäsi hän. kun kamarineitsyt oli
poistunut huoneesta, -- miksi olen kutsunut noita herttaisia ihmisiä
luoksemme. Näistä häistä pitäisi teidän olla enemmän huvitettu kuin
työmiesten tyhmyyksistä... Sanalla sanoen, minä niin tahdon ja älkää
hermostuttako minua. --

Mies katsoi häneen pidättäen mielenliikutustaan, mutta hänen
tyyneistä kasvoistaan, joita hän oli tottunut hallitsemaan, voitaisiin
huomata sydämen tuskan salaisia merkkejä. Nainen istui hänen edessään
pooli-pukimissaan, pyyleänä ja yhä vielä kauniina ja lumoovana.
Hetken tunsi mies halua vallata hänet, painaa päänsä hänen valkoseen
rintaansa, sillä sekä nainen että koko huoneen aistikas sisustus ja
hermoja kutkuttava myskin haju taivutti siihen. Mutta hän peräytyi: jo
kymmenen vuotta oli heillä ollut eri sänkykamarit.

-- Hyvä on, sanoi hän poismennessään, -- älkäämme peruuttako mitään.

Hennebeau oli syntynyt Ardennessa. Hänen lapsuutensa oli ollut iloton.
Köyhänä orpona oli hän joutunut Pariisin kadulle ja suurilla
vaikeuksilla saattoi hän lopettaa nuorisokoulun. Kahdenkymmenen neljän
ikäisenä oli lähtenyt Grand-Combe'en Sainte-Barben vuori-insinööriksi.
Kolme vuotta myöhemmin tuli hän Marlesien kaivosten piiri-insinööriksi
Pas-de-Calais'sa. Siellä hän oli nainut erään rikkaan kehruutehtaan
omistajan tyttären. Viisitoista vuotta olivat puolisot tässä pienessä
maaseutukaupungissa eikä mikään häirinnyt heidän yksitoikkoista
elämäänsä, ei edes lapsen syntyminen.

Aikaa myöten kehittyi rouva Hennebeau'ssa ärtyisyys miestänsä kohti,
niin että lopuksi he kävivät aivan vieraiksi toinen toisilleen.
Lapsuudesta oli rouvaa opetettu jumaloimaan rahaa ja hän halveksi
miestään, joka raskaalla työllä ansaitsi vähäpätöisen palkkionsa ja
joka ei osannut toteuttaa ainoatakaan hänen kouluajan toivoaan. Hän oli
ankaran rehellinen, ei tahtonut ryhtyä epäiltäviin yrityksiin ja seisoi
kuin sotamies paikallaan. Puolisot vieraantuivat yhä enemmän toisistaan
ja lakkasivat olemasta mies ja vaimo. Mies jumaloi häntä, mutta vaimo
näytti hänelle sellaista kylmyyttä, että hän katsoi parhaaksi vetäytyä
pois. Rouva hankki itselleen rakastajan, josta mies ei tietänyt.

Vihdoin jätti hän Pas-de-Calais'n ja otti paikan Pariisissa siinä
luulossa, että hänen vaimonsa olisi siitä hänelle kiitollinen. Mutta
Pariisi eroitti heidät lopullisesti. Pariisista oli vaimo haaveillut jo
pienenä tyttönä ollessaan. Viikon kuluessa hän jollain ihmeellisellä
tavalla hävitti itsestään kaiken maalaisuuden, tuli äkkiä komeaksi ja
antautui ahneena kaikille ylellisyyden hullutuksille.

Ne kymmenen vuotta, jotka hän täällä vietti, täytti suuri intohimo,
julkinen suhde erääseen nuoreen mieheen ja kun tämä lopuksi jätti
hänet, oli hän vähällä kuolla siitä. Tällä kertaa mies ei ollut voinut
jäädä tietämättömäksi ja hän aikaansai aluksi kauheita kohtauksia,
mutta sitten hän taipui. Hänet teki aseettomaksi tuon naisen
itsevarmuus, joka oli valmis mihin hyvänsä onnen etsinnässä, Kun hän
oli eronnut rakastajastaan, tuli hän hyvin sairaaksi ja silloin otti
mies kaivostirehtöörin paikan Montsou'ssa toivossa, että vaimo täällä
erämaassa parantuisi ja paranisi.

Mutta Montsou'ssa Hennebeau'n puolisot kestivät samaa ärtymystä ja
ikävää kuin avioliittonsa ensi aikoina. Rouva Hennebeau koristi pienen
hallintotalon niin ylellisesti, että huhut siitä kulkivat Lilleen
saakka. Mutta tuo seutu ärsytti häntä, päättymättömine tyhmine
peltoineen ja likaisine maanteineen vailla ainoatakaan puuta, ja eniten
tuo inhottava väestö, joka herätti hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.
Alkoivat valitukset ikävästä. Hän syytti miestään, että tämä oli
uhrannut hänet, neljänkymmenen tuhannen frankin edestä, minkä hän sai
palkaksi täällä ja mikä itse asiassa oli aivan mitätön palkka, joka
tuskin riitti taloustarpeisiin. Ainakin pitäisi hänen kuten muittenkin
hankkia voitto-osuus itselleen tai osakkeita ja yleensä saavuttaa
jotain parempaa. Ja sitä hän jankkasi rikkaan perijättären
säälimättömyydellä, sillä hän oli tuonut rahaa taloon.

Mies koetti peittää palavaa intohimoaan tuota naista kohti
toimihenkilön kylmällä naamiolla, mutta vuosien vieriessä kiihtyi hänen
himonsa yhä enemmän. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut kuulunut hänelle
kokonaan ja häntä kalvoi halu saada edes kerran näyttää hänelle
rakkautensa koko voiman. Joka aamu ajatteli hän, että illalla hän sen
tekee, mutta kun hän kohtasi vaimonsa kylmän katseen ja tunsi että koko
hänen olentonsa on sitä vastaan, luopui hän päätöksestään eikä edes
uskaltanut koskettaa hänen kättään. Se oli ainainen parantumaton
kidutus, joka piili hänen kylmän ulkokuorensa alla, hellän sydämen
kärsimystä, sydämen, joka ei löytänyt onnea kodissaan.

Juuri silloin saapui Montsou'hun Paul Negrel. Hänen äitinsä, erään
kapteenin leski, eli Avignon'issa vähäisellä eläkkeellä, usein syöden
pelkkää leipää ja vettä, jotta hänen pojallaan olisi mahdollisuus
päättää polyteknikumi. Suoritettuaan tutkinnon sai hän hyvin huonon
paikan, jolloin hänen setänsä, Hennebeau, tarjosi hänelle insinöörin
paikan Montsou'ssa.

Häntä kohdeltiin talossa kuin omaa lasta, hänelle annettiin eri huone
ja vihdoin jäi hän aivan asumaan heidän luokseen. Siten oli hän
tilaisuudessa lähettämään puolet palkastaan, kolme tuhatta frankia,
äidilleen. Jottei tämä hyväntekeväisyys painostaisi nuorukaista,
vakuutti Hennebeau, että nuoren miehen on sangen vaikea perustaa oma
talous jossain pienessä talossa, jollaisia yhtiö antaa insinöörien
asuttavaksi. Rouva Hennebeau alkoi heti alusta asti kohdella Paul
Negreliä kuin hyvä äiti ainakin, sinutellen häntä ja kaikin tavoin
vaalien hänen hyvinvointiaan. Etenkin ensimäisinä kuukausina osotti hän
äidillistä hellyyttä antaen hänelle monta hyvää neuvoa. Mutta samalla
hän pysyi naisena ja huomaamatta siirsi puheen tuttavallisemmille
aloille. Häntä huvitti tuo ennakkoluuloton nuori mies, joka
filosoferasi rakkauden kysymyksissä, oli niin viisas huolimatta
synkästä elämänkatsomuksestaan ja hänen kapeat kasvonsa ja suippo
nenänsä näyttivät niin veitikkamaisilta.

Oli siis luonnollista, että eräänä iltana rouva Hennebeau tapasi
itsensä miehensä veljenpojan sylissä. Hän vakuutti antautuvansa
hyvyydestä, sillä hänen sydämensä oli kuollut ja hän tahtoo olla
ainoastaan hänelle ystävä. Äkkiä haltioitui hän ajatuksesta naittaa
hänet, haaveili itsensä uhrautumisesta luovuttaen hänet jollekin
rikkaalle morsiamelle. Heidän suhteensa pysyi, se antoi heille iloa ja
vaihtelua ja rouva Hennebeau pani suhteeseen kaiken hellyytensä, mikä
hänen tapaisella toimettomalla ja elämänsä eläneellä naisella vielä oli
annettavana.

Siten kului kaksi vuotta. Eräänä yönä oli Hennebeau kuulevinaan
tassuttelevia askeleita oven takana. Epäilys valtasi hänet taas, mutta
hän ei tahtonut uskoa sellaista ilettävänä mahdolliseksi omassa
talossaan noitten läheisten sukulaisten, melkein äidin ja pojan
välillä. Juuri seuraavana päivänä alkoi hänen vaimonsa puhua, että hän
oli valinnut Cecile Gregoiren Paulin vaimoksi. Ja hän puhui asiasta
sellaisella lämmöllä, että mies häpesi hirveästi epäilystään. Hän tunsi
yhä edelleenkin nuorta miestä kohti kiitollisuutta siitä, että hänen
tulonsa oli tehnyt hänen kotinsa vähemmän synkäksi.

Tullessaan ulos pukuhuoneesta tapasi hän vastaanottohuoneessa Paulin,
joka juuri tuli kotiin kiertoajostaan ja näytti olevan hyvin huvitettu
lakosta.

-- No, mitä? kysyi eno.

-- Olen kiertänyt kaikki kylät. Kansa näkyy käyttäytyvän hyvin
siivosti... Luulen muuten, että he aikovat lähettää lähettiläitä
luoksesi.

-- Sinäkö se olet, Paul? -- kuului ylhäältä rouva Hennebeau'n ääni. --
Tule kertomaan minulle uutisia. Kuinka hassuja ovat nuo ihmiset, jotka
aikaansaavat sellaista hämminkiä, vaikka heidän on niin hyvä olla.

Tirehtöörin täytyi kieltäytyä kuulemasta lähempiä tietoja, koska hänen
vaimonsa ilmaisi haluavansa puhutella hänen lähettilästään. Hän palasi
työpöytänsä luo, mihin oli sillä välin ehtinyt kasaantua uusi pinkka
sähkösanomia.

Kun Gregoiret saapuivat kello yksitoista, hämmästyivät he suuresti,
että palvelija Hippolyte melkein työnsi heidät ovesta sisään
heitettyään levottomia silmäyksiä tien molempiin päihin.
Vierashuoneessa olivat akuttimet lasketut alas ja heidät vietiin
suoraan Hennebeau'n työhuoneeseen. Isäntä pyysi anteeksi, että hän
siten ottaa heidät vastaan, mutta vierashuoneen ikkunat olivat
maantielle päin ja siksi oli epäviisasta uhmata väkeä.

-- Kuinka? Ettekö tiedäkään mitään? -- kysyi hän huomatessaan heidän
hämmästyksensä.

Saatuaan kuulla lakosta, Gregoire vain kohautti olkapäitään
tavallisella huolettomalla ilmeellä. Pyh! tuo ei ole suinkaan mitään
vaarallista, kansahan täällä on niin siivoa. Rouva Gregoire nyökäytti
päätään myöntäen miehensä mielipiteen oikeaksi kivihiilenkaivajien
vuosisataisnöyryydestä. Cecile taasen hymyili vain sanalle "lakko"
iloisena ja terveenä sinisessä verkapuvussaan, sillä se muistutti
hänelle hänen käyntejään työväen kylissä ja almujen jakamista.

Rouva Hennebeau saapui mustassa silkkipuvussa. Hänen perästä tuli
Negrel.

-- Ajatelkaa, kuinka harmillista! -- huusi hän jo ovessa. -- Eivät
voineet odottaa! Tiedättekö että Paul kieltäytyy viemästä meitä
Saint-Thomas'een.

-- Siinä tapauksessa jäämme tänne, vastasi Gregoire kohteliaasti. -- Se
on sitä herttaisempaa.

Paul tervehti Cecileä ja tämän äitiä. Mutta hänen tätinsä tuli
tyytymättömäksi sellaisesta välinpitämättömyydestä ja katseellaan käski
hänen lähestyä nuorta tyttöä. Kuullessaan heidän juttelevan ja
nauravaa, katsoi hän heihin äidillisellä lempeydellä.

Hennebeau jatkoi sähkösanomien lukemista kirjoittaen muutamiin
vastauksia. Hänen vaimonsa kertoi vieraille, ettei hän ollut koskenut
tätä huonetta. -- Siinä olikin haalistuneet seinäpaperit ja kuluneet
huonekalut.

Kului lähes tunti ja lähestyi aamiaisen aika, kun palvelija tuli
ilmoittamaan, että hra Deneulin oli saapunut. Tämä astui huoneeseen
näköjään hyvin levottomana ja kumarsi rouva Hennebeau'lle.

-- Kas, tekin täällä! huudahti hän huomattuaan Gregoiret ja kääntyi
heti isännän puoleen.

-- Siis se on alkanut! Sain juuri tietää siitä insinööriltä... Minulla
kyllä on työ käynnissä mutta lakko voi laajeta. Minä en voi pysyä
rauhallisena. Ja miten teillä on?

Hän oli saapunut ratsain ja hänen äänekäs puhelunsa ja hermostuneet
eleensä ilmaisivat hänen levottomuutensa.

Hennebeau alkoi tarkoin selvittää hänelle asiain tilan, kun Hippolyte
avasi oven ruokahuoneeseen. Isäntä keskeytti itsensä lausuen hänelle:

-- Syökää aamiainen kanssamme. Jälkiruokaa syödessä kerron kaikki.

-- Mielelläni, jos tahdotte, vastasi Deneulin.

Rouva Hennebeau käski kattamaan seitsemännelle hengelle ja osoitti
kunkin paikan. Rouva Gregoire ja Cecile istuivat hänen miehensä
kummallekin puolelle, hrat Gregoire ja Deneulin taas hänen molemmille
puolilleen ja Paulin asetti hän nuoren tytön ja tämän isän väliin. Kun
alettiin syödä, lausui hän hymyillen:

-- Teidän täytyy suoda minulle anteeksi. Olen tahtonut tarjota teille
osteria, niitähän tuodaan maanantaisin, kuten tiedätte, Ostendesta
Marchiennes'iin ja olin ajatellut lähettää keittäjättäreni sinne
hevosella. Mutta hän pelkäsi, että hän saisi kiviä vaunuunsa.

Kaikki purskahtivat nauramaan pitäen juttua hyvin huvittavana.

-- Pst! -- tyssytti Hennebeau tyytymättömänä katsoen ikkunoihin, jotka
olivat raitille päin. -- On tarpeetonta, että väki saa tietää meillä
olevan vieraita.

-- Tuollaista makkaraa he eivät suinkaan saa maistaakaan, -- lausui
Gregoire.

Kaikki nauroivat taas, vaikka hiljemmin.

-- Eikö pitäisi laskea verhot ikkunan eteen? sanoi Negrel pelottaakseen
vähän Gregoireja.

Ulkona tuuli navakka pohjoistuuli, mutta huoneessa oli lämmin ja
tuoksui hienolle ruualle.

Kamarineitsyt, joka auttoi tarjoamisessa, luuli Negrelin huomautuksen
käskyksi ja aikoi vetää verhot ruutujen eteen. Tämä antoi aihetta
loppumattomiin leikkipuheisiin, he laskivat lasit ja veitsensä kaikella
varovaisuudella pöytään, joka ruokalajia tervehdittiin ikäänkuin se
olisi valloitettu saalis viholliselta. Mutta tuon teennäisen pirteyden
alla piili salainen pelko, joka tuli ilmi katseista, joita salavihkaa
heitettiin ikkunoihin, ikäänkuin heidän ruokahuoneensa olisi nälkäisen
tukijoukon ympäröimä.

Tryffeliomeletin jälkeen tarjottiin forelleja. Keskusteltiin nyt
teollisuuspulasta, joka oli tuntuvasti pahentunut viimeisen
puolentoista vuoden kuluessa.

-- Se oli välttämätöntä, sanoi Deneulin, -- liiallisuuteen saakka
kehitetyn kukoistuksen oli täytynyt johtaa siihen. Kun vaan ajattelee,
kuinka mahdottomia pääomia oli pantu liikkeelle, kuinka paljon
rautateitä, satamia, kanavia on rakennettu, kuinka paljon rahaa pantu
kaikkein hulluimpiin yrityksiin. Jo yksin meidän seudussamme on
perustettu niin monta sokuritehdasta, ikäänkuin meillä saataisiin kolme
satoa valkojuurikasta... No, ja nyt on rahat kulutettu ja täytyy
odottaa, koska saadaan prosentteja käytetyistä miljoonista ja siitähän
johtuukin kaikkien asioitten pysähtyminen.

Hennebeau alkoi väittää vastaan, myöntäen kuitenkin, että hyvät vuodet
orat pilanneet työläiset.

-- Kun ajattelee, huudahti hän, -- että nuo sällit ansaitsivat meidän
kaivoksellamme kuusikin frankia päivässä, se on kaksi kertaa enemmän
kuin nyt. Ja elivät tietysti komeasti ja tottuivat ylellisyyteen.
Luonnollisesti nyt tuntuu heistä raskaalta palata entiseen
yksinkertaisuuteen.

-- Herra Gregoire, keskeytti hänet hänen vaimonsa, -- ettekö ottaisi
lisää forellia? Se on hyvin hienoa, eikö totta?

Tirehtööri jatkoi:

-- Mutta onko se meidän syymme? Kovalta meitäkin ottaa nyt. Sen jälkeen
kun tehdas toisensa jälkeen on suljettu on meidän hyvin vaikea saada
hiilemme kaupan. Kysyntä käy yhä pienemmäksi ja meidän täytyy pakosta
supistaa tuotantokustannuksia. Mutta juuri tuota työläiset eivät tahdo
ymmärtää.

Syntyi vaitiolo. Palvelija tarjosi paistetuita pyitä.

-- Intiassa oli nälkä, jatkoi Deneulin mietteitään, ikäänkuin puhuisi
itsekseen. -- Amerika on lakkauttanut rauta- ja malmitilauksensa,
antaen sillä voimakkaan iskun tuotannollemme. Kaikki riippuu toinen
toisesta ja jokin etäinen tärähdys voi hämmentää koko maailman.

Hän otti linnun siiven, sitten jatkoi hän korottaen äänensä:

-- Pahinta on, että tuotantokulujen peittämiseksi olisi pitänyt vielä
kohottaa tuotantoa. Sillä muutoin täytyy supistaa työmiesten palkkoja
ja työmies on aivan oikeassa sanoessaan, että hän saa vastata
tappiosta.

Tämä avomielinen tunnustus, joka pääsi häneltä, aikaansai kiivasta
väittelyä. Mutta naiset olivat vähän huvitettuja tuosta puheaiheesta.
Muutoin kiintyi jokaisen huomio pääasiallisesti lautaseensa. Palvelija
tuli ja näkyi aikovan jotain sanoa.

-- Mitä on? -- kysyi Hennebeau, -- jos on sähkösanomia, antakaa ne.
tänne. Odotan vastauksia.

-- Ei, herra tirehtööri, herra Dansaert on odotushuoneensa. Mutta hän
pelkää häiritsevänsä...

Tirehtööri pyysi anteeksi ja käski pyytämään voutia huoneeseen. Vouti
tultuaan huoneeseen pysähtyi muutaman askeleen päähän pöydästä. Kaikki
kääntyivät katsoen häneen, joka näytti niin suurelta ja hengästyneeltä,
ikäänkuin hyvin hämmentyneenä tuomistaan uutisistaan. Hän kertoi, että
kylissä on rauhallista, mutta työläiset ovat päättäneet lähettää
lähetystön herra tirehtöörin luo. Jonkun hetken päästä voi se jo
saapua.

-- Hyvä on, sanoi Hennebeau, -- tahdon kuulla kertomuksenne kahdesti
päivässä, aamulla ja illalla, ymmärrättekö?

Niin pian kuin Dansaert oli poistunut, pääsivät leikinlaskut taas
valtaansa. Kaikki hyökkäsivät venäläisen salaatin kimppuun huutaen,
ettei saa kadottaa hetkeäkään, jos mieli ehtiä syödä sitä.

Tirehtöörille tuotiin koko pinkka kirjeitä ja sähkösanomia ja hän pyysi
luvan lukea yhden kirjeen ääneen.

Se oli Pierronilta, joka hyvin kohteliain lausein ilmoitti olevansa
pakotettu yhtymään lakkoon välttääkseen pahoinpitelyä tovereitten
puolelta, lisäten, ettei hän edes voinut kieltäytyä ottamasta osaa
lähetystöön, vaikkei hän hyväksy sen toimintaa.

-- Siinä on se ylistetty työnvapaus! huudahti hra Hennebeau.

Puhe suijui taas lakkoon ja häneltä kysyttiin hänen mielipiteensä
asiasta.

-- Oh, vastasi hän, kyllä ollaan nähty tuollaista. Viikon tai parin
tulevat he laiskottelemaan, kuten edellisellä kerralla. Istuskelevat
kapakassa, mutta kun nälkä alkaa vetää suolia, niin palaavat he taas
työhön.

-- Minä en katso asioihin yhtä levollisesti. Tällä kertaa näyttävät he
olevan paremmin järjestyneet. Heillähän taitaa olla apukassa?

-- Niin tuskin kolme tuhatta frankia. Epäilen pahasti, että eräs
työmies, nimeltä Etienne Lantier on heidän johtajansa. Hän on hyvä
työmies, olisi ikävä, jos pitäisi hänet ajaa työstä pois kuten kerran
tuon kuuluisan Rasseneurin, joka yhä edelleenkin myrkyttää Voreux'ta
aatteillaan ja oluellaan. Mutta joka tapauksessa saapuu puolet viikon
kuluttua työhön ja kahden viikon kuluttua kaikki kymmenen tuhatta.

Hän oli siitä lujasti vakuutettu. Ainoa, mikä teki hänet levottomaksi,
oli pelko, että hallinto syyttäisi häntä lakosta.

Naiset alkoivat myös ottaa osaa keskusteluun. Rouva Gregoire säälitteli
köyhien kohtaloa, jotka nyt saisivat kärsiä nälkää ja Cecile
valmistautui jo jakaakseen leipää ja lihaa. Mutta rouva Hennebeau
hämmästyi suuresti kuullessaan puhuttavan Montsoun työläisten
puutteesta. Mitä heiltä puuttuu? Onhan heillä asunto ja lämpö, yhtiöhän
pitää huolen kaikesta! -- Välinpitämättömänä tuota ihmislaumaa kohtaan,
ei hän tietänyt muuta kuin läksynsä, jonka hän kertoi pariisilaisille
vierailleen, ja lopuksi oli alkanut itsekin uskoa siihen ihmetellen
tuon kansan kiittämättömyyttä.

Negrel sillä välin jatkoi pelotella Gregoirea. Cecile ei ollut hänelle
vastenmielinen ja hän suostui kernaasti naimaan hänet tätinsä
mielihyväksi, mutta hän ei ollut rakastunut, hän oli järkevä
nuorimies, joka ei sallinut itselleen tyhmyyksiä. Hän oli mielestään
tasavaltalainen, mikä ei estänyt häntä kohtelemasta työmiehiä kaikella
ankaruudella ja tehdä heistä pilaa naisten seurassa. -- Minä en ole
yhtä optimistinen kuin enoni, sanoi hän, -- pelkään pahoja selkkauksia.
Kehoittaisin teitä, herra Gregoire, lukitsemaan hyvin Piolainen portit.
Muutoin voisivat he ryöstää teidät.

Herra Gregoire purki juuri kilpaa puolisonsa kanssa isällisiä tunteita
työmiehiä kohti hymyillen hyväntahtoisesti.

-- Ryöstää minut! huudahti hän hämmästyneenä. Miksi he ryöstäisivät
minut?

-- Olettehan Montsou-kaivosten osakas. Te ette tee mitään ja elätte
toisten työstä. Te edustatte kirottua kapitaalia ja siinä on aivan
kylliksi. Olkaa vakuutettu, että jos vallankumous saa voiton, niin
tulette te olemaan pakotettu luovuttamaan koko omaisuutenne, aivankuin
se olisi varastettu.

Gregoire oli äkkiä kadottanut lapsekkaan tyyneyden ja elämän
tietämättömyyden ja sopersi:

-- Minun omaisuuteni varastettua! Eikö esi-isäni ole suurella vaivalla
hankkinut pääomaa, minkä hän kiinnitti kaivokseen? Emmekö olleet
monasti vaarassa yrityksen epäonnistumisesta? Ja nyt, käytänkö huonosti
prosenttejani?

Rouva Hennebeau tuli levottomaksi nähdessään, miten Cecile ja hänen
äitinsäkin kalpenivat pelosta ja ehätti avuksi:

-- Paulhan laskee vaan leikkiä, hyvä herra Gregoire.

Mutta hra Gregoire oli kuohuksissaan. Kun palvelija tarjosi rapuja,
otti hän kolme kappaletta ja alkoi pureskella niitä huomaamatta itse
mitä teki.

-- En kiellä, että on osakkeenomistajia, jotka väärinkäyttävät
vaikutusvaltaansa. Olen esim. kuullut puhuttavan, että jotkut
ministerit olivat saaneet meidän voitto-osuutemme Montsou'sta ilman,
vaan muka heidän osottamistaan palveluksista yhtiölle. Samoinkuin
eräs kreivi, -- en tahdo mainita hänen nimeään, -- suurimpia
osakkeenomistajiamme, jonka elämä on pelkkää häväistystä, hän viskaa
kadulle miljoonia, naisiin, juominkeihin, ylellisyyksiin. Mutta me,
rehelliset ihmiset emme pidä jymyä itsestämme, me emme keinottele, me
tyydymme siihen, mitä meillä on, vietämme vaatimatonta ja tervettä
elämää ja annamme köyhille heidän osansa. Jos työläiset tahtoisivat
ryöstää meiltä niinkin paljon kuin nuppineulan, niin olisivat he aika
roistoja!

Negrel jo itsekin alkoi tyynnyttää ukkoa. Häntä huvitti suuresti
hyväntahtoisen ukon viha. Ravut narskuivat vielä hampaissa, kun
siirryttiin politiikan alalle. Gregoire, vielä levottomana,
vakuutti aina puoltavansa liberalismia. Hän ilmaisi säälinsä
Louis-Philippe'stä.

[Louis-Philippe oli valittu Ranskan kuninkaaksi v. 1830 vallankumouksen
jälkeen, hallitsi v. 1848 saakka, suosi porvaristoa, jonka vuoksi tämä
piti häntä kuninkaana.]

Naiset tahtoivat muuttaa puheaihetta ja kysyivät Deneulinilta, miten
hänen tyttärensä voivat. Lucie harjottaa Marchiennessä laulua ja Jeanne
piirtelee erään ukon päätä. Mutta hän kertoi tyttäristään
hajamielisesti pitäen silmällä tirehtööriä, joka oli niin syventynyt
sähkösanomien lukemiseen, että oli nähtävästi aivan unohtanut
vieraansa. Näistä ohueista papereista tunsi Deneulin Pariisista
saapuneita käskyjä, jotka ratkaisevat lakon eikä hän voinut peittää
uteliaisuuttaan.

-- No, mitä ajattelette tehdä? kysyi hän äkkiä.

Tirehtööri säpsähti, mutta sanoi epämääräisesti.

-- Sittenpähän nähdään.

-- Niin teillä ei tietysti ole hätää, lausui Deneulin mietteitään
ääneen, -- teillä on varaa odottaa. Mutta minä joudun kiikkiin, jos
lakko leviää Vandameen. Vaikka olen pannut Jean-Bart'in uuteen kuntoon,
niin on minulla vain yksi kaivos ja täytyy sen olla alati toimessa.
Niin, niin, eipä minun ole kovin hupaista.

Tämä välitön tunnustus näytti herättävän hra Hennebeau'n mielenkiintoa.
Hän kuunteli ja hänen aivoissaan muodostui uusi ajatus. Jos lakko
kävisi uhkaavaksi, niin voisi sitä käyttää hyväkseen. Antaa sen laajeta
kunnes se hävittää naapurin ja silloin voi polkuhinnasta ostaa hänen
kaivoksensa. Se olisi varmin keino päästä taas hallinnon suosioon.

-- Jos Jean-Bart tuottaa teille niin paljon harmia, niin miksi ette
luovu siitä? sanoi hän nauraen.

Mutta Deneulin katui jo sanansa ja huudahti:

-- Ei ikinä!

Kalkki nauroivat hänen kiivaudelleen unohtaen lakon ja ryhtyen
jälkiruokaan. Omenacharlottaa höystettynä munilla tervehdittiin
ylistävillä huomautuksilla, ylellinen aamiainen päättyi hedelmiin, --
luumuihin, viinirypäleihin ja päärynöihin. Kaikki keskustelivat
hyvänsävyisästi palvelijan kaataessa laseihin Reinin viiniä Champagnen
sijaan, joka oli käynyt liian tavalliseksi.

Jälkiruuan vaikutuksesta oli suunnitelma häistä edistynyt tuntuvasti.
Täti heitti Paul'iin merkitseviä katseita, että nuori mies vihdoin
innostui itsekin ja alkoi mielistellä Cecilea voittaakseen jälleen
ryöstöstä pelästyneitten Gregoirien suosion.

Hippolyte tarjosi kahvia, kun hänen jälestään riensi pelästynyt
kamarineitsyt.

-- Herra tirehtööri! Nyt he tulevat! huudahti hän säikähtyneenä.

Lähetystö oli saapunut. Kuului, miten ovet kävivät ja kauhun tuulahdus
puhalsi huoneeseen.

-- Viekää heidät vierashuoneeseen, sanoi Hennebeau.

Vieraat, jotka istuivat pöydän ympärillä, vaihtoivat levottomia
katseita. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten alettiin taas tehdä pilaa,
pisteltiin leikillä sokerit taskuun, peitettiin lautaset. Mutta
tirehtööri pysyi vakavana ja nauru taukosi itsestään, äänet hiljenivät,
sillaikaa kun vierashuoneesta kuului työmiesten raskaat askeleet
matolla.

-- Minä toivoisin, että joisit ensin kahvisi, sanoi rouva Hennebeau
miehelleen puoliääneen.

-- Tietysti, vastasi hän, Odottakoot!

Hän oli hermostunut kuunnellen vähintäkin ääntä, mikä kuului, vaikka
hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kahvikuppiin.

Paul ja Cecile nousivat ja Paul kehoitti tyttöä katsomaan
avaimenreikään. He olivat pakahtua nauruun ja puhuivat hiljaa.

-- Näettekö heitä?

-- Kyllä... Näen yhden lihavan ja hänen takanaan kaksi pienempää.

-- Kauhean näköisiä, eikö totta?

-- Ei ollenkaan, he ovat herttaisia.

Hra Hennebeau nousi äkkiä pöydästä sanoen, että kahvi on liian kuumaa
ja että hän juo sen perästäpäin loppuun. Poismennessään painoi hän
sormen huulilleen kehottaen olemaan varuillaan. Kaikki istuivat taas
paikoilleen ääneti, uskaltamatta liikahtaa, tarkaten karkeitten äänien
puhetta.



II.


Jo edellisenä päivänä kokouksessa Rasseneurin luona olivat Etienne
muutamine tovereineen valinneet edustajia, joitten piti seuraavana
päivänä mennä tirehtöörin luo. Kun Maheun vaimo illalla sai tietää,
että hänen miehensä on valittu edustajien joukkoon, joutui hän
epätoivoon kysyen mieheltään, tahtoiko hän, että heidät heitettäisiin
kadulle. Maheu itsekin oli vastahakoisesti suostunut siihen. Vaikkakin
he olivat täysin tietoisia vääryydestä, jota heidän piti kärsiä,
niin toiminnan hetkenä heräsi heissä molemmissa pelko seuraavasta
päivästä ja he olivat valmiit tapansa mukaan taivuttamaan selkäänsä.
Tavallisesti mies mukautui kaikissa tapauksissa vaimonsa mielipiteisiin
seuraten hänen neuvojaan. Mutta tällä kertaa hän suuttui, koska salassa
itsekin pelkäsi samoin.

Kello kaksitoista täsmälleen syötiin aamiainen, sillä kello yksi piti
edustajien kokoontua "Huvissa" ja sieltä lähteä Hennebeaun luo.
Aamiaiseksi oli pelkkiä perunoita, voita oli niin vähän, ettei kukaan
koskenut siihen. Illalla voisi siitä tehdä voileipiä.

-- Tiedäthän, että me olemme siinä uskossa, että sinä tulet
tulkitsemaan asiamme, sanoi Etienne odottamatta Maheulle.

-- Mutta ei! huudahti Maheun vaimo. Hän saa mennä minun puolestani,
mutta minä kiellän häntä esiintymästä johtajana... Ja miksi juuri hän
eikä joku muu?

Etienne alkoi selittää erikoisella innolla. Maheuhan on kaivosten paras
työmies, josta eniten pidetään ja pidetään arvossa. Ennen oli tahdottu,
että puhuisi hän, Etienne. Mutta hän on ollut liian vähän aikaa
Montsous'ssa. Vanhaa työmiestä sen sijaan tullaan kuulemaan
tarkkaavaisemmin. Ja toverit voivat uskoa asiansa arvokkaimmalle, siksi
hän ei saa kieltäytyä, se olisi pelkurimaista.

Maheu'n vaimo teki toivottaman eleen.

-- Mene, mene, ukkoni, ota kaikkien syy niskaasi. Minä suostun
kaikkeen!

-- Mutta enhän minä osaa puhua, sopersi Maheu. -- Minä voin sanoa
tyhmyyksiä.

Etienne, tyytyväisenä siitä, että oli saanut hänet vakuutetuksi,
taputti häntä olalle sanoen:

-- Puhu sitä, mitä tunnet, niin on kyllä hyvä.

Ukko Bonnemort, jonka jalat olivat alkaneet turvota, pudisti vain
päätään suu täynnä ruokaa. Nielty ään lausui hän:

-- Puhu mitä tahansa ja kaikki jää kuitenkin entiselleen ikäänkuin et
olisi puhunutkaan. Oh, kyllä olen ollut ennen mukana tuollaisissa.
Neljäkymmentä vuotta sitten ajettiin meidät sapeleilla pois hallinnon
portilta. Ehkä tällä kertaa he ottavatkin teidät vastaan, mutta eivät
he vastaa teille enempää kuin tuo seinä... Peijakas! heillähän on rahaa
ja viisi he teistä välittävät!

Kukaan ei vastannut mitään. Maheu ja Etienne nousivat pöydästä ja
lähtivät jättäen perheen jäsenet istumaan synkkinä tyhjien lautasiensa
ääressä. Matkalla poikkesivat he hakemaan Levaque'ta ja Pierronia ja
kaikki nelisin lähtivät Rasseneurin luo, jonne piti naapurikylien
edustajien saapua. Kun kaikki kaksikymmentä edustajaa oli saapunut,
päättivät he ehdoista, jotka he esittäisivät yhtiölle. Sen jälkeen
lähtivät kaikki Montsou'hum. Kello löi kahta, kun he saapuivat perille.

Palvelija käski heidän odottaa ja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä
edessä. Hän palasi ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hän veti
verhot sivulle. Jäätyään yksin kivihiilenkaivajat eivät uskaltaneet
istua, vaikka he kaikki olivat siististi puetut ja aamulla olivat
ajaneet partansa. Keltaset hiukset ja viikset olivat sileäksi kammatut.
he rutistivat lakkejaan käsissään ja katsoivat komeita huonekaluja,
jotka olivat eri tyylisiä. Kaikki tuo vanha kulta, vaalea silkki ja
koko tuo ennen tuntematon komeus herätti heissä kunnioituksen sekaista
hämminkiä. Heidän jalkansa upposivat pehmeisiin itämaisiin mattoihin.
Mutta eniten painosti heitä lämpö, joka heidän poskiansa heti alkoi
kuumottaa. Kului viisi minuuttia ja he tunsivat itsensä yhä
epämukavimmiksi tässä lämpöisessä komeassa huoneessa.

Vihdoin tuli hra Hennebeau sotilaallisesti napitetussa takissa ynnä
kunnianmerkki rinnassa. Hän alkoi puhua ensimäisenä.

-- No, siinäkö te olette!... Näytätte kapinoivan...

Hän keskeytti itsensä sanoen kylmän kohteliaasti:

-- Istukaa, mielihyvällä puhun kanssanne.

Kivihiilenkaivajat katsoivat ympärilleen etsien silmillään mihin istua.
Muutamat uskalsivat istua tuoleille, toiset jäivät seisomaan
uskaltamatta istua silkkisille istuimille.

Syntyi äänettömyys. Hra Hennebeau siirsi nojatuolinsa lähemmäksi
kamiinia katsoen tyystin työmiehiin muistaakseen ketä heistä hän oli
ennen nähnyt. Hän tunsi Pierronin, joka oli vetäytynyt toisten taakse,
ja hänen katseensa pysähtyi Etienneen, joka istui suoraan häntä
vastapäätä.

-- No, mitä tahdotte sanoa minulle? kysyi hän.

Hän luuli, että Etienne alkaisi puhua ja hämmästyi suuresti
huomatessaan, että Maheu astui esiin. Voimatta pidättäytyä huudahti
hän:

-- Kuinka? Tekö, yksi parhaimpia työmiehiä, melkein vanhin Montsou'n
työmies, joka aina olette ollut niin järkevä! Minä olen hyvin
surullinen nähdessäni teidät tyytymättömien etunenässä!

Maheu kuuntelu silmät alas painuneina. Sitten alkoi hän puhua aluksi
aralla ja matalalla äänellä:

-- Herra tirehtööri, juuri sentähden ovat toverit valinneet minut, että
olen tyyni ja harkitseva mies, eikä minua voi mistään syyttää. Te
näette itse, ettemme ole mitään rettelijöitä, jotka vaan tahtovat
meluta. Me tahdomme ainoastaan oikeutta, me olemme väsyneet kärsimään
nälkää ja meistä tuntuu, että olisi aika järjestyä niin, että olisi
edes leipää riittävästi.

Vähitellen alkoi hänen äänensä kaikua varmempana. Hän kohotti silmänsä
ja jatkoi katsoen tirehtöörin:

-- Te ymmärrätte itsekin, ettemme voi taipua teidän uuteen
maksutapaanne. Meitä syytetään huonosta paaluttamisesta. Se on totta,
ettemme uhraa siihen niin paljon aikaa kuin tarvitaan. Mutta jos me
kuluttaisimme enemmän aikaa paaluttamiseen, niin silloin ansiomme
supistuisivat vielä enemmän, mutta sitä tuskin nytkään riittää
elantoon, ja silloin tulisi kerrassaan loppu kaikille työmiehille.
Maksakaa meille enemmän, niin tulemme paremmin paaluttamaan sen sijaan,
että yhtä mittaa kaivaisimme hiiliä, koska se on ansiotyömme. Se on
ainoa keino, millä asia voidaan järjestää, jotta työ tulisi tehdyksi,
täytyy siitä maksaa. Ja mitä te olette keksineet? Te alennatte maksun
hiilirattaista ja vakuutatte, että se tasoittuu siitä, että te maksatte
erikseen paaluttamisesta. Vaikka olisikin niin, jäisimme kuitenkin
tappioon, sillä paaluttaminenhan ottaa paljon enemmän aikaa.
Harmillisinta on, ettei se edes ole totta.. Yhtiö ei aiokaan hyvittää
sitä lainkaan, vaan se pistää yksinkertaisesti kaksi centimea rattaita
kohti omaan taskuunsa, siinä kaikki.

-- Niin, niin, se on totta, murahtivat toiset edustajat nähdessään,
että hra Hennebeau teki äkkinäisen liikkeen tahtoen keskeyttää puhujan.

Maheu ei itsekään antanut tirehtöörin puhua. Hän oli päässyt vauhtiin
ja sanat tulvivat suuhun itsestään. Kaikki nuo asiat olivat jo kauan
painaneet syvältä hänen rinnassaan ja nyt rinnan laajetessa ne tulvivat
itsestään ilmoille. Hän kertoi heidän yleisestä puutteesta, raskaasta
työstä ja eläimellisestä elämästä, vaimojen ja lasten nälkähuudoista.
Hän muistutti äskeistä mitättömän pientä palkkaa, ansiota, joka menee
melkein kokonaan sakkoihin ja työn seisauksiin, niin että saa palata
kotiin tyhjin käsin nähdäkseen naisten ja lastensa kyyneleet. Oliko
päätetty vallan näännyttää heidät?

-- Ja siis, herra tirehtööri, sanoi hän lopuksi, me tulimme sanomaan
teille, että jos meidän täytyy nääntyä, niin teemme sen mieluummin
ristissä käsin. Silloin emme ainakaan tarvitse olla niin uuvuksissa. Me
olemme jättäneet kaivokset, emmekä palaa sinne ennenkuin yhtiö myöntyy
meidän vaatimuksiimme. Se on alentanut palkkion hiilirattaista ja
tahtoo maksaa erikseen paaluttamisesta, mutta me tahdomme, että kaikki
jäisi entiselleen ja että meille maksettaisiin viisi centimeä enemmän
joka hiilirattaasta.

Työmiesten joukosta kuului huudahduksia:

-- Niin; on. Hän on sanonut oikein... Niin me kaikki ajattelemme...
Tahdomme ainoastaan oikeutta.

Toiset eivät puhuneet mitään, nyökäyttivät vain päätään. Nyt he eivät
enää huomanneet komeata huonetta, sen kultaa ja silkkiä ja eri tyylisiä
huonekaluja. Eivät he edes tunteneet pehmeää mattoa, jota he polkivat
saappaillaan.

-- Antakaa toki minun vastata, huusi vihdoin hra Hennebeau
vihastuneena. -- Ensiksihän ei ole totta, että yhtiö voittaa kaksi
centimeä rattaita kohti... Laskekaammepa.

Nyt alkoi katkonainen väittely. Tirehtööri koetti hajottaa heidät,
kääntyi Pierronin puoleen, joka höpisi jotain epäselvää. Levaque taasen
esiintyi kaikkein kiihkoisimpana, hän huusi, sotkeutui, vakuutti
jotakin, mitä itse ei oikein ymmärtänyt.

-- Jos te puhutte kaikki yht'aikaa, niin emme voi koskaan päästä
mihinkään tulokseen, lausui hra Hennebeau.

Hän oli jälleen rauhoittunut ja puhui kylmän arvokkaasti ilman
ärtymystä, kuten henkilö, joka täyttää vieraan tahdon ja osaa pakottaa
toisia tunnustamaan sen. Ensi hetkestä oli hän yhä katsonut Etienneen
koettaen saada tämän rikkomaan äänettömyytensä. Sen vuoksi hän jätti
puheen kahdesta centimestä sikseen ja siirsi puheen laajemmille
aloille.

-- Ei, tunnustakaa vilpittömästi, että kaikki tuo on teille tyrkytetty
sivulta päin ja te vain seuraatte villitsemistä. Se on todellakin
rutto, joka leviää kaikkialle pahentaen paraimpiakin työntekijöitä.
Ennenhän te olette olleet niin hiljaisia. Tunnustakaa, että teille on
luvattu jumala tiesi mitä, että teidän vuoronne on tulla isänniksi...
Teidät on houkuteltu tuohon kuuluisaan Internationaleen, tuohon
ryövärien sakkiin, joka tahtoo hävittää koko yhteiskunnan...

Siinä keskeytti hänet Etienne:

-- Te erehdytte, herra tirehtööri. Ei ainoakaan Montsou'n
kivihiilikaivaja ole vielä liittynyt kansainväliseen liittoon. Mutta
jos heidät saatetaan siihen, niin tulevat he liittymään kaikki. Se
riippuu yhtiöstä.

Tästä sukeusi väittely Etiennen ja hra Hennebeaun välillä, aivankuin ei
toisia olisi olemassa.

-- Yhtiö on työläisten kaitselmus ja turhaan te uhkaatte sitä, sanoi
tirehtööri. -- Tänä vuonna on se kuluttanut kolmesataa tuhatta
työläisten kyläin rakentamiseen, josta se saa vain kaksi prosenttia
tuloja, puhumattakaan eläkkeistä, joita se myöntää, hiilestä,
lääkkeistä... Te, joka näytätte olevan sivistynyt mies ja muutamassa
kuukaudessa olette tullut yhdeksi paraimmista työmiehistämme, tekisitte
paremmin, jos levittäisitte näitä totuuksia sen sijaan, että turmelette
itsenne seurustelemalla pahamaineisten ihmisten kanssa. Niin, niin,
minä tarkoitan tietysti Rasseneuria, jonka olimme pakotetut erottamaan
säästääksemme kaivoksemme sosialismitartunnalta. Teidät nähdään usein
Rasseneurilla ja varmaankin hän on agiteerannut teitä perustamaan
apukassaa. Meidän puolesta saa kyllä olla säästökassa, mutta meistä
tuntuu, että se on ase meitä vastaan, säästövarat taistelukuluja
varten. -- Muutoin täytyy minun ilmoittaa, että yhtiö tahtoo tarkastaa
tätä kassaa.

Etienne kuunteli silmät seivästettyinä tirehtööriin. Vain huulten
heikosta väräjämisestä näki hänen sisunsa kuohuvan. Sitten hymähti hän
ja vastasi tyynesti:

-- Se on uusi vaatimus. Tähän asti ei herra tirehtööri ole puhunut
mitään tarkastamisesta. Valitettavasti on meidän toivomuksemme, että
yhtiö vähemmän huolehtisi meistä. Älköön se esiintykö kaitselmuksena,
vaan toimikoon oikeudenmukaisesti ja antakoon meille työansiomme sen
sijaan että riistäisi sen itselleen. Onko oikein joka pulan aikana
näännyttää työläisiä nälällä, jottei vaan osakkaitten voitot tulisi
kosketuksi. Puhukaa mitä tahdotte, herra tirehtööri, mutta uusi
maksutapa on keksitty ainoastaan alennetun työpalkan peittämiseksi ja
se se juuri panee mielemme kuohuksiin. Joskin yhtiön täytyy supistaa
kuluja, tekee se väärin alentaen yksin työmiehen palkan.

-- Vai niin, siinäpä nyt ollaan! huudahti hra Hennebeau. -- Minä juuri
odotinkin, että meitä syytettäisiin siitä että muka näännytämme kansaa
nälkään ja elämme sen hiestä ja verestä! Kuinka te voitte puhua
tuollaisia tyhmyyksiä! Pitäisihän teidän tietää, kuinka suurelle
vaaralle alttiita ovat teollisuuskapitalit, etenkin kaivospääomat.
Panna kaivos pystyyn meidän päivinämme maksaa lähes kaksi miljoonaa
frankia. Ja kuinka paljon huolta vaaditaan, jotta voisi saada noin
suunnattomasta summasta edes keskimääräisen prosentin! Melkein puolet
Ranskan kaivoksista on joutunut häviöön. On kerrassaan järjetöntä
syyttää julmuudesta niitä, jotka pysyvät pystyssä. Jos heidän
työläisensä kärsivät, niin kärsivät he itsekin. Luuletteko, että yhtiö
kärsii vähemmän kuin te tästä pulasta? Se ei määrää mielin määrin
työpalkkaa, sen täytyy ottaa kilpailu huomioon, muutoin joutuu se
häviöön. Pitäkää kiinni tosiseikoista... Mutta te ette tahdo kuulla
eikä ymmärtää!

-- Ei, Vastasi nuori mies, -- me ymmärrämme kyllä, ettei mikään
parannus ole meille mahdollinen niin kauan kuin asiat ovat niin kuin ne
nyt ovat. Siksi juuri täytyy työläisten pyrkiä siihen, että ne
muuttuisivat.

Nämä sanat olivat lausutut matalalla tyynellä äänellä, mutta niistä
huokui sellaista itsetietoista uhkausta, että heti sen jälkeen syntyi
äänettömyys. Kaikki joutuivat hämilleen ikäänkuin ukkonen olisi
leijaillut ilmassa. He katsahtivat taas syrjästä huoneen sisustukseen,
josta pieninkin lelu voisi taata heille päivällisen kuukaudeksi.

Vihdoin nousi hra Hennebeau näyttäen että keskustelu on päättynyt.
Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Etienne hiljaa pukkasi Maheuta ja
tämä alkoi taas puhua, tällä kertaa hitaasti ikäänkuin etsien sanoja:

-- Siinä siis kaikki, mitä tirehtöörillä on meille sanottavaa... Meidän
on siis ilmoitettava toisille, ettette hyväksy ehtojamme.

-- Minäkö, hyvä ystävä? -- huudahti tirehtööri, -- minä en vastusta
mitään. Minä olen myös palkattu kuten tekin eikä minulla ole sen
enempää valtaa kuin vähäisimmällä kaivospojalla. Minulle annetaan
määräyksiä, joitten täyttämisestä minun täytyy valvoa. Olen sanonut
teille, mitä katsoin tarpeelliseksi, mutta minä en voi päättää mitään.
Te olette ilmoittaneet minulle ehtonne, minä esitän ne hallinnolle ja
sitten tiedonnan teille vastauksen.

Hän puhui korkealle virkamiehelle ominaisella pidättäväisyydellä
välttäen mielenkiihkoa sekä kylmällä kohteliaisuudella, jota hän piti
sopivimpana vallan välikappaleena. Kivihiilenkaivajat katsoivat häneen
epäluottamuksella. He kysyivät itseltään mitä hän tarkoittaa ja missä
tarkoituksessa hän valehtelee. He arvioivat myös, miten paljon hän saa
riistetyksi ollessaan heidän ja isäntien välillä.

Etienne puuttui taas puheeseen:

-- Näette, herra tirehtööri, sanoi hän, -- miten valitettavaa on,
ettemme itse voi puoltaa asiaamme. Me voisimme selittää, ja todistaa
monta seikkaa, mitkä teiltä voivat jäädä huomaamatta... Jos vain
tietäisimme kenen puoleen kääntyä!

Hennebeau ei suuttunut. Hänen kasvoissaan päinvastoin vilahti hymy.

-- Oh, jos te ette luota minuun, niin asia mutkistuu. Silloin teidän
täytyy kääntyä tuonne...

Ja hän viittasi epämääräisesti akkunaan päin. Työmiehet seurasivat
hänen liikettään. Mihin 'tuonne'? Varmaankin Pariisiin. Mitään varmaa
he eivät tietäneet. Ja taas kohosi heidän eteensä jokin saavuttamaton
ja pelottava: seutu, missä tuntematon jumala asui salaisessa
pyhätössään. He eivät saisi sitä koskaan nähdä, he tunsivat vain
etäältä sen kaikkivoivan mahdin, joka painosti kaikkia kymmentä tuhatta
työmiestä. Kun tirehtööri puhui, piili hänessä sama voima, joka puhui
hänen huulillaan.

Heidät valtasi alakuloisuus; Etiennekin kohautti olkapäitään ikäänkuin
sanoen, että paras oli nyt lähteä. Mutta tirehtööri taputti Maheuta
ystävällisesti olalle kysyen miten Jeanlinin terveyden laita oli.

-- Se oli kova koetus teille ja te kuitenkin puollatte huonoa
paalutusta! -- Ajatelkaa toki asiaa, ystäväni hyvät, lakkohan on yhtä
hävittävä kaikille. Viikon kuluttua tulette te jo kärsimään nälkää.
Minä luotan teidän järkevyyteenne, ja toivon että viimeistään
maanantaina lähdette töihin.

Työmiehet lähtivät lappaamaan tiehensä kuin karjalauma, vastaamatta
mitään tähän toivoon saada heidät masennetuksi. Tirehtööri saattoi
heitä toistaen vieläkin toiveensa. Toisella puolen oli yhtiö uusine
tariffineen ja toisella työläisten vaatimus korottaa maksu
hiilirattaista viidellä centimella. Jottei työläiset turhia toivoisi,
katsoi hän velvollisuudekseen ilmoittaa heille, ettei heidän ehtoihinsa
suostuta.

-- Miettikää ensin oikein ennenkuin ryhdytte tyhmyyksiin, toisti hän.

Eteisessä Pierron kumarsi syvään, mutta Levaque siirsi lakin
silmilleen. Maheu aikoi sanoa jotain jäähyväisiksi, mutta Etienne
työnsi häntä taas ja kaikki poistuivat äänettöminä. Ovi paiskattiin
rymyllä kiinni heidän jälkeensä.

Kun Hennebeau palasi ruokasaliin, istuivat vieraat yhä ääneti ja
liikkumattomina pöydän ääressä. Hän kertoi lyhyesti tapauksesta
Deneulinille, jonka kasvot tulivat harmaiksi synkkämielisyydestä.
Isäntä joi kylmän kahvinsa ja vieraat tahtoivat muuttaa puheaihetta.
Mutta eivät Gregoiretkaan voineet puhua muusta kuin lakosta. He
ihmettelivät ettei ole lakeja, jotka kieltäisivät työläisiä jättämästä
työt. Paul koetti rauhoittaa Cecilea vakuuttaen, että pian saapuu
santarmeja.

Vihdoin soitti rouva Hennebeau palvelijaa.

-- Hippolyte, avatkaa ikkunat ja tuulettakaa hyvin vierashuoneessa,
ennenkuin me siirrymme sinne.



III.


Oli kulunut kaksi viikkoa. Kolmannen viikon maanantaina näyttivät
hallinnolle lähetetyt tiedonannot, että kaivoksiin saapuneitten
työläisten määrä oli entisestään supistunut. Sinä aamuna oli toivottu
töitten uudistumista, mutta hallinnon taipumattomuus saattoi työläiset
epätoivoon. Nyt ei oltu lakossa ainoastaan Voreux'ssa, Crevecoeur'issa,
Mirou'ssa ja Madeleinessa, vaan Victoiressa ja Feutry-Cantel'issakin
oli tuskin neljäs osa työläisiä työssä ja lakko oli ulottunut
Saint-Thomas'eenkin.

Voreux'ssa oli haudan hiljaisuus. Kaivos näytti hyljätyltä, ikäänkuin
työ olisi lakannut siellä. Kaksi kolme paria rattaita seisoi
unohdettuina korokkeilla surullisina ja mykkinä. Puuvarasto lahosi
sateesta. Kanavassa torkkui puolilleen lastattu lotja. Kaikki
rakennukset näyttivät hyljätyiltä, lajitteluvajan luukut olivat kiinni.
Kaivosrakennuksissa ei kuulunut vähintäkään melua, höyrykattilat
lepäsivät ja nostokoneen suuri uuni kärsi nälkää polttoaineen
puutteesta. Sitä lämmitettiin vain aamuisin. Kello yhdeksän saapui
ihmisiä. Hevosrengit menivät antamaan hevosille ruokaa. Alhaalla
työskentelivät voudit yksinään kuten työmiehet ikään. He pysyttivät
kunnossa käytäviä, jotka muuten lahosivat vallan. Rakennuksia peitti
pölykerros, ainoastaan pumpun raskaat huokaukset osottivat, että
kaivoksessa vielä hipuu vähän henkeä.

Voreux'n vastapäätä oleva kylä näytti myös kuolleelta. Lillen prefekti
oli saapunut, ja raitilla vaelsi santarmeja... Mutta työläiset
käyttäytyivät niin moitteettomasti, että he katsoivat parhaaksi
poistua. Ei koskaan vielä kylä ollut käyttäytynyt niin moitteettomasti.
Miehet makasivat päivät pitkät pelosta joutua kiusaukseen lähteä
kapakkaan ja naisetkin joivat vähemmän kahvia, ja riitelivät vähemmän.
-- Lapsetkin näyttivät ymmärtävän, mitä oli tekeillä ja juoksentelivat
hiljaa. Kaikki olivat yksimielisiä, siitä, että täytyy käyttäytyä
moitteettomasti.

Maheu'n luona tunkeili väkeä aamusta iltaan. Sihteerinä jakoi Etienne
eniten tarvitseville kassan varoja, sivultapäin oli myös saapunut
muutamia satoja frankeja koottuja listalla. Mutta nyt olivat kaikki
varat kulutetut eikä kivihiilenkaivajilla enää ollut rahaa lakon
jatkamiseksi, nälkä seisoi uhkaavana heidän edessään. Maigrat lupasi
kahden viikon velkaa, mutta viikon kuluttua katui eikä antanut enää.
Hän seurasi aina yhtiön käskyjä, mahdollisesti tahtoi se pikemmin
lopettaa lakon tuomiten kivihiilenkaivajat nälkään. Maigrat käyttäytyi
muuten oikullisena tyrannina, milloin antaen leipää, milloin taas
kieltäen riippuen siitä miellyttikö puotiin saapunut leivän haussa
oleva tyttö vai ei. Maheun vaimon edessä paiskasi hän oven kiinni,
sillä häntä kiukutti vieläkin se, ettei Katarinaa oltu lähetetty hänen
luokseen. Kaiken päälliseksi alkoi pakastaa ja naiset katsoivat arasti
yhä hupenevaan hiilikassaan. Ei ollut ajattelemistakaan, että yhtiö
antaisi heille hiiltä, jollei miehet menisi töihin. Uhkasi siis ei vaan
nälkäkuolema, vaan myös paleltuminen kuoliaaksi.

Maheulla oli jo puute kaikesta. Levaquet voivat vielä kihuuttaa
Bouteloup'ilta saamillaan kahdellakymmenellä frankilla. Pierronilla
tietysti oli rahaa, mutta pelosta, että heiltä pyydettäisiin
lainaksi, olivat he myös kärsivinään puutetta ja ottivat velaksi
Maigrat'ilta, joka olikin valmis antamaan heille vaikka koko puotinsa.
Lauantai-iltana pantiin jo monessa perheessä maata syömättä. Ja edessä
oli tulossa vielä uhkaavampia päiviä. Mutta kaikki miehuullisesti
alistuivat yhteiselle päätökselle eikä kuulunut ollenkaan valituksia.
Kaikki olivat lujasti vakuutetut voitosta, se oli todellakin
uskonnollisen väen sokeaa uskoa. Oikeuden vallan edestä olivat he
valmiit kärsimään saavuttaakseen yleismaailmallisen onnen. Nälkä
kiihotti vielä enemmän mieliä. Ei vielä koskaan noitten onnettomien
ihmisten silmien edessä kuvastunut niin loistavia tulevaisuuden kuvia.
Kun heidän silmänsä ummistuivat väsymyksestä, näkivät he hengessään
tulevaisuuden ihmeellisen yhteiskunnan, missä kaikki ihmiset ovat
veljiä, -- työn ja yhteisten ateriain kultainen kausi. Mikään ei voinut
horjuttaa heidän uskoaan, että nyt se kausi on koittava.

Kassa oli tyhjentynyt, yhtiö ei taipunut, päivä päivältä huononi heidän
asemansa, mutta he toivoivat yhä vieläkin ja aivankuin halveksivat
nälkää. Tuo usko lämmitti ja ravitsi heitä. Syötyään laihaa
kasvislientä Maheut tulivat äkkiä haltioihinsa haaveillen paremmista
päivistä, kuten kristityt marttyyrit, jotka heitettiin petojen
raadeltaviksi.

Etienne oli kaikkien tunnustama johtaja. Iltasin keskustelujen aikana
ennusti hän ammentaen uusia ajatuksia kirjoista. Hän luki yökaudet läpi
ja sai paljon kirjeitä. Oli myös tilannut belgialaisen sosialistilehden
"Kostajan". Tämä lehti oli ensimäinen, joka sai jalansijaa kylässä ja
se kohotti tilaajan arvoa huomattavasti. Sellainen maine huumasi häntä
yhä enemmän. Hoitaa laajaa kirjeenvaihtoa, harkita koko läänin
työlästen asioita, antaa Voreux'in kivihiilenkaivajille neuvoja,
sanalla sanoen tulla äkkiä keskukseksi, jonka ympäri pyöri koko
maailma, kuten hänestä tuntui, -- kaikki tuo luonnollisesti kutkutti
yksinkertaisen hiilenmurtajan ylpeyttä. Hän kohosi heti yhden askeleen
ylemmäksi, ja huomaamattaan tuli vihatun porvariston osaksi, omaksuen
sen iloja ja mukavuuden haluja, vaikkei hän sitä myöntänyt itsekään.
Vain yksi seikka suretti häntä: tieto puutteellisesta sivistyksestä,
josta hän hämmentyi ja arkaili jokaisen hännystakkiherran edessä.
Entisen mukaan jatkoi hän itseopiskeluaan, ahmien kaikki, mutta
omaksuen hitaasti, sillä opetusjärjestelmän puutteesta muodostui hänen
päässään aika sekasotku asioista, jotka käsittämättöminä olivat
painuneet hänen mieleensä.

Toisinaan valoisina hetkinä hän kävi levottomaksi ja epäili toimiiko
hän oikein ja onko hän sopiva työläisten johtaja. Mahdollisesti olisi
jokin oppinut tai asianajaja, joka osaisi hyvin puhua ja toimia
varmana, hyödyllisempi? Mutta hänen ylpeytensä nousi vastaan ja
itsevarmuus palasi.

Ei, ei ei tarvita asianajajia! Kaikki he ovat konnia, jotka elävät
kansan kustannuksella! Käyköön kuinka käy, mutta työläisten täytyy
itse järjestää asiansa. Ja hän innostui taas ajatuksesta tulla
kansanjohtajaksi, Voreux jo on hänelle alamainen, etäällä häämöttää
Pariisi ja kuka tiesi ehkä kansanedustajan paikka ja puhujalava
komeassa salissa odottaisi häntä, jolloin hän voisi jymytä porvareita
vastaan. Se olisi työmiehen ensimäinen puhe parlamentissa!

Muutaman päivän ajan oli Etienne hyvin neuvottomana. Pluchart kirjoitti
kirjoittamistaan, ehdottaen tulevansa Montsou'hun kiihottamaan
lakkolaisten intoa. Täytyisi järjestää kokous, missä koneenkäyttäjä
tulisi puheenjohtajaksi. Mutta tämän ehdotuksen takana piili aikomus
käyttää lakkoa hyväkseen saadakseen työmiehet Kansainväliseen liittoon.
Tähän asti olivat he pysyneet välinpitämättöminä ja suhtautuivat
epäilevinä siihen. Etienne pelkäsi vähän että se herättäisi suurta
huomiota, mutta siitä huolimatta olisi hän kutsunut Pluchart'in, ellei
Rasseneur kaikin voimin vastustaisi Pluchart'in asiaan sekaantumista.

Kaikesta vaikutusvallastaan huolimatta täytyi Etiennen ottaa
kapakoitsijan mielipide huomioon. Tämä oli paikkakuntalainen, jolla oli
paljon kannattajia työläisten joukossa. Siksi oli Etienne kahden
vaiheilla tietämättä mitä vastata.

Maanantaina kello neljän aikaan, jolloin Etienne istui kahden Maheun
vaimon kanssa, tuli taas kirje Lillestä. Maheu oli mennyt onkimaan,
pakollinen toimettomuus vaivasi häntä ja sitä paitsi, jos hänen
onnistuisi saada kalaa, voisi sen myydä ja ostaa leipää. Ukko Bonnemort
ja Jeanlin lähtivät ulos koettaakseen paikattuja jalkojaan ja lapset
Alziren seurassa olivat lähteneet poimimaan hiiliä.

Tuli takassa palaa kituutti, sitä ei saanut suurentaa ja Maheun vaimo
istui sen viereen imettäen Estelleä.

Kun nuori mies oli lukenut kirjeen, kysyi vaimo;

-- No, onko hyviä uutisia. Lähetetäänkö meille rahaa?

Etienne pudisti kieltävästi päätään ja vaimo jatkoi:

-- En tiedä, miten tulemme toimeen tällä viikolla. Mutta kestää täytyy.
Oikeushan on meidän puolellamme ja siitä saa mielenlujuutta. Loppujen
lopuksi täytyy meidän voittaa.

Nyt hän oli lakon puolesta. Olisi tietysti ollut parempi pakottaa yhtiö
toimimaan oikeudenmukaisesti jättämättä työtä. Mutta koska kerran on
jätetty työt, niin ei saa uudelleen ryhtyä, ennenkuin on saavuttanut
oikeuden. Siten päätettyään pysyi hän lujana. Parempi joutua
perikatoon, kuin tunnustaa olevansa väärässä, kun itse asiassa on
oikeassa.

-- Ah, huudahti Etienne, -- tulisi edes kolera, joka tappaisi kaikki
nuo yhtiön verenimijät!

-- Ei, ei, vastasi vaimo, -- ei tarvitse toivoa kenenkään kuolemaa.
Siitä emme edistyisi lainkaan, sillä heidän tilalleen tulisi toisia...
Tahdon vain että he vähän tulisivat järkiinsä ja toivon, että on hyviä
ihmisiä kaikkialla. Tiedättehän etten pidä teidän politiikastanne.

Hän todellakin aina vastusti hänen sotilaallisia aikeitaan, hänen
mielestään oli hän liian taisteluhaluinen. On kyllä oikein vaatia
maksua työstä niin paljon kuin täytyy, mutta miksi sekottaa siihen
porvaristoa ja hallitusta? Mutta kuitenkin hän kohteli Etienneä
kunnioituksella, koska hän ei juonut ja maksoi säännöllisesti
neljäkymmentä viisi frankia ylöspidosta. Jos mies käyttäytyy hyvin,
niin voi hänelle tuollaisen antaa anteeksi.

Etienne alkoi silloin puhua tasavallasta, joka antaa kaikille leipää.
Mutta vaimo pudisti päätään. Hän muisti v. '48, tuon koiravuoden, joka
oli ottanut heiltä viimeiset leipämurut heidän ensimäisinä avioliiton
aikoina. Ja hän alkoi surullisella äänellä kertoa, mitä heidän oli
pitänyt silloin kestää.

-- Meillä ei ollut äyriäkään, kertoi hän, -- eikä leivänkannikkaa ja
kaikissa kaivoksissa olivat työt pysähtyneet. Aivan niinkuin nyt. Monet
kuolla kupsahtelivat.

Samassa avautui ovi ja he jähmettyivät hämmästyksestä, -- huoneeseen
astui Katarina. Hän ei ollut käynyt kotona siitä asti, kun hän oli
karannut Chavalin luo. Hän oli niin hämmentynyt, ettei muistanut edes
sulkea ovea, vaan seisoi kynnyksellä vavisten ja äänetönnä. Hän oli
toivonut tapaavansa äidin yksin, mutta nähdessään nuoren miehen unohti
hän matkalla valmistetun lauseen.

-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? huusi Maheun vaimo. -- Minä en
tahdo enää nähdä sinua! Mene matkaasi!

-- Äiti, sai Katarina sanotuksi, -- tässä on kahvia... ja sokeria...
Lapsille... Minä olen tehnyt työtä, niin ajattelin heitä.

Hän veti esiin taskustaan naulan kahvia ja naulan sokuria ja rohkeni
panna ne pöydälle. Ajatus Voreux'n lakosta vaivasi häntä. Itse hän teki
työtä Jean-Bartissa ja aikeessaan auttaa vanhempiaan oli hän keksinyt
tuomisensa lapsille. Mutta hänen hyvyytensä ei tehnyt äitiä
aseettomaksi.

-- Olisi ollut parempi, jos olisit jäänyt kotiin ja ansainnut
elatuksemme avuksi, kuin tuoda tuollaisia lahjoja.

Ja hän alkoi haukkua tytärtä purkaen häneen kaikki huolensa, joita oli
karttunut kuukauden kuluessa. Karata miehen luo kuudentoista vanhana ja
jättää kotinsa ja omaisensa, jotka ovat tarpeessa! Ei kelvottomin
tytärkään tekisi niin! Tyhmyyden voi kyllä antaa anteeksi, mutta
sellaista ei yksikään äiti anna anteeksi. Jos häntä olisi pidetty
kotona kahleissa, niin voisi tuon ymmärtää. Mutta eihän häneltä oltu
vaadittu muuta kuin että hän viettäisi yöt kotona.

-- Vastaa toki, mikä hätä sinulla oli mennä miehen luo niin nuorena?

Katarina seisoi ääneti pöydän luona pää alas painuneena. Hänen laiha
ruumiinsa värähteli mielenliikutuksesta, hän koetti väittää vastaan:

-- Jos se riippuisi yksin minusta... minä en sitä tarvitse... Se on
hän. Jos hän vaatii, niin mitä minä voin tehdä? Hänhän on minua
voimakkaampi... Eihän edeltäpäin voi tietää, miten käy? Ja nyt ei enää
voi muuttaa. Hänkö, vaiko joku toinen, eikö se ole samantekevä?
Pitäähän hänen naida minut.

Katarina puolustautui suuttumatta syytöksistä, kuten nöyrä tyttö
ainakin, joka on tottunut alistumaan miehen tahdon alle. Sehän on
heidän osansa. Hän oli jo aikoja tietänyt, mikä häntä odottaa, miehen
väkivalta kaivoskummun takana, lapsi kuudentoista iässä ja sitten elämä
ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa, jos hänen rakastajansa naisi
hänet. Joskin hän punastui häpeästä, niin tapahtui se siksi, että hän
oli hämillään ja suruissaan, koska häntä kohdeltiin tuolla tavoin
Etiennen nähden.

Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi
tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä,
oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa
kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt
ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon
toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki
mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle
toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei
ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä
tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän
vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.

-- Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. --
Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti
ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin
sinulle aika läimäyksen.

Olisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa
silmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää
kumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi
huoneeseen kuin villipeto.

-- Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että
sinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä
lisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun
rahoillani!

Maheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet
liikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla
eleellä ovea.

-- Mene ulos, perhana!

Katarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun
vaimoon.

-- Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun
tytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.

Hän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta
ulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu
paikkaansa.

-- Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle
kauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!

Etiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää
Katarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa
meteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet
seisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja
kauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti
siltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.

-- Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, -- kyllä minä sinulle
annan.

-- Koetappa! vastasi Chaval.

Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat
toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti
rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois
kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.

-- Sellainen sika! -- huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.
Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.

-- Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta... Mutta
viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, -- lausui Maheun vaimo.

Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä
silmiin.

-- Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota... Minä eläissäni olen
ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten
kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten
Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en
tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että
avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee
erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan,
miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?

-- Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.

Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan
Estellen makaamaan kahdelle tuolille.

Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas
vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka
kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä
kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä
kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään
syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas
heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen
vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean
vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä
edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää
rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään
saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan,
miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet
työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin,
hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.

Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne
katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä
kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja
pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille
kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä
loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu
kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä
kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli
lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi
vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä
vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat
nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä.
Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai
vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.

Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että
hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta
frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun
mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti
kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän
Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä
tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että
voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat
liittyisivät kansainväliseen liittoon.



IV.


Kokous oli päätetty pitää "Ilossa" leski Desirin luona seuraavana
torstaina kello 2 päivällä. Leski oli hyvin kuohuksissaan
niistä hävyttömyyksistä, joita tehtiin hänen lapsilleen --
kivihiilenkaivajille, ja hän pursui vihaa etenkin siitä saakka, kun
hänen kapakkansa alkoi käydä yhä tyhjemmäksi. Ei vielä milloinkaan oltu
juotu niin vähän kuin tämän lakon aikana. Juopot sulkeutuivat kotiinsa,
jotteivät häiritsisi yleistä päätöstä. Montsou'ssa, missä tavallisesti
kihisi väkeä, oli nyt kuollutta ja tyhjää. Olut ei enää virrannut
kapakkojen kynnyksien yli, vaan kaikki ojat olivat kuivillaan. Kaikissa
kapakoissa näkyi ainoastaan tarjoilijain kalpeat kasvot heidän turhaan
odottaessa vieraita. Ainoastaan Saint-Eloi'ssa, missä kaivosvoudit
söivät, täytettiin joskus tuoppeja. Vulkanissakin oli hiljaista ja sen
naiset istuivat toimettomina halullisten puutteesta, vaikkakin he
olivat valmiit laskemaan hintansa kymmenestä viiteen sou'hun vaikeitten
aikojen tähden.

-- Piru vieköön! huusi leski Desir. -- Santarmit ovat syynä kaikkeen!

Hänen mielestään olivat kaikki päälliköt ja isännät santarmeja ja hän
kutsui tällä nimellä kaikkia kansan vihollisia. Hän suostui
mielihyvällä Etiennen ehdotukseen. Koko hänen talonsa oli
kivihiilenkaivajain palveluksessa ja hän oli valmis itse lähettämään
kutsukirjeitä, jos laki sen vaatii.

Seuraavana päivänä toi Etienne hänelle koko pinkan kirjeitä
allekirjoitettavaksi. Kutsukirjeet lähetettiin sitten kaikkien
kaivoksien edustajille ja työmiehille, joihin voitiin luottaa.
Kokouksen tarkoituksena mainittiin olevan kysymyksen lakon
jatkamisesta, mutta todellisuudessa odotettiin Pluchart'ia, jonka piti
puheellaan vaikuttaa, että työmiehet liittyisivät Internationaleen.

Tuorstai-aamulla oli Etienne hyvin levoton, sillä hänen entinen
työmestarinsa ei saapunut, vaikka oli sähkösanomassaan luvannut tulla
keskiviikko-illalla. Mitä se merkitsi? Hän pelkäsi pahoin, ettei hän
ehtisi puhua hänen kanssaan ennen kokousta. Jo kello yhdeksän lähti hän
Montsou'hun toivossa, että Pluchart mahdollisesti oli mennyt suoraan
sinne poikkeamatta Voreux'hon.

-- Ei, minä en ole nähnyt teidän ystäväänne, sanoi rouva Desir,-- mutta
minulla on kaikki valmista.

Hän vei hänet tanssisaliin, joka oli koristettu kuten ennenkin
paperikukilla ja kiehkuroilla. Vain soittolavan tilalla oli pöytä ja
kolme tuolia nurkassa ja salissa rivittäin seisoi penkkejä.

-- Oivallista, sanoi Etienne.

-- Ja tietäkää, että täällä voitte olla kuin kotona. Huutakaa niin
paljon kuin tahdotte. Jos santarmit tulevat, niin eivät ne pääse taloon
muutoin kuin ruumiini yli.

Äkkiä sai Etienne hämmästyksekseen nähdä Rasseneurin ja Suvarinin,
jotka astuivat saliin. Leski poistui jättäen heidät kolmen kesken
Etiennen huudahtaessa:

-- Kas, tekin jo tulette!

Suvarin tuli pelkästä uteliaisuudesta. Hän teki työtä öisin
Voreux'issa, koska koneenkäyttäjät eivät olleet yhtyneet lakkoon.

-- Pluchart ei ole vielä tullut, minä olen niin levoton, lausui
Etienne.

Kapakoitsija katsoi sivulle ja mutisi hampaittensa välistä:

-- Sitä en ihmettelekään.

-- Kuinka?

-- Jos tahdot tietää, lausui Rasseneur katsoen nyt suoraan Etienneä
silmiin, -- niin olen minäkin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt ettei
hän tulisi. Niin, sillä minun mielestäni pitäisi meidän hoitaa itse
asiamme pyytämättä sivullisten apua.

Etienne kuohahti. Vavisten raivosta ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:

-- Sinä, sinäkö sen teit! Sinä teit sen!

-- Niin, minä sen tein! Vaikka tiedät kyllä, että pidän Pluchart'ia
suuressa arvossa. Mutta näetkö, minä en hyväksy teidän aikeitanne. Minä
tahdon ainoastaan, että kivihiilenkaivajain elämä tulisi kevyemmäksi.
Olen kaksikymmentä vuotta raatanut maan alla ja olen siinä työssä niin
hikoillut, että vannoin itselleni koettaa kaikin keinoin hankkia
helpotusta onnettomille, jotka siellä nääntyvät, ja olen vakuutettu,
ettette te saavuta suunnitelmillanne mitään, tulette vain pahentamaan
kivihiilenkaivajain kohtaloa. Kun nälkä pakottaa heidät palaamaan
työhön, kepittää yhtiö heidät kuin karkurikoiran... Mutta minä tahdon
estää sen, ymmärrätkö?

Hän korotti äänensä ja seisoi Etiennen edessä hajasäärin voitokkaana.
Näissä sanoissa kuvastui koko Rasseneurin luonne, tuon järkevän ja
kärsivällisen miehen luonne. Miten tyhmää ajatella, että yhdellä
iskulla voisi muuttaa koko maailma ja asettaa työmiehet isäntien
tilalle! Siihen tarvitaan tuhansia vuosia. Älköön hänelle puhuttako
ihmeistä! Itse hän oli päättänyt vaatia yhtiöltä vähän parempia
työehtoja työläisille, jotteivät he sortuisi aivan pysyessään
vaatimuksissaan.

Etienne ei keskeyttänyt häntä. Hän ei saanut puhuttua kiihkoltaan.
Mutta vihdoin huudahti hän:

-- Perhana! Mitä sinun suonissasi virtaa, verta vaiko vettä?

Hän oli valmis hyökkäämään Rasseneurin kimppuun ja rusikoimaan hänet.
Tukahuttaakseen kiukkuaan alkoi hän vihoissaan astua edes takaisin
salissa potkien penkkejä tieltään.

-- Sulkekaa edes ovi, huomautti Suvarin. Ei ole tarpeen, että kaikki
kuulisivat.

Kun ei kukaan välittänyt hänen huomautuksestaan, sulki hän itse oven ja
istui polttamaan savuketta katsoen hymyillen toisiin.

-- Turhaan sinä kiukuttelet, -- lausui Rasseneur, sillä et sinä edistä
asiaa. Luulin ensin että sinulla on järkeä päässäsi. Oli kyllä hyvä,
että kehoitit työmiehiä pysymään rauhallisina kotona ja käytit yleensä
valtaasi pysyttääksesi järjestyksen voimassa. Mutta nyt äkkiä sinä itse
tahdot saattaa heidät kiikkiin.

Joka kerran kierrettyään salin ja työnnettyään penkit sivulle palasi
Etienne kapakoitsijan luo ja tarttuen hänen olkapäihinsä pudisti häntä
kovasti huutaen hänelle vastauksensa päin kasvoja.

-- Perhana sinut vieköön, kyllä minä pysyn tyynenä. Niin, minä olen
todellakin vaatinut heiltä hyvää kuria enkä neuvo ketään metelöimään.
Mutta niin pitkälle ei saa mennä, että meidät vedettäisiin nenästä.
Hyvähän sinun on, kun osaat pysyä kylmänä. Mutta minusta tuntuu
toisinaan, että olen menettämäisilläni järkeni.

Se oli myös tunnustus hänen puoleltaan. Hän pilkkasi uskoaan siihen,
että pian koituisi oikeuden valta ja että kaikki ihmiset tulevat
veljiksi. Ei auta istua kädet ristissä ja odottaa, kunnes ihmiset
ahmivat toinen toisensa kuin sudet. Ei! Täytyy itse toimia, muuten
vääryys jää ikuisiksi ajoiksi, rikkaat tulevat aina juomaan köyhien
verta. Eikä hän voinut suoda itselleen anteeksi sitä, että hän alussa
oli kyllin tyhmä vastustaakseen politiikkaa yhteiskunnallisissa
kysymyksissä. Siihen aikaan ei hän ymmärtänyt mitään, mutta
sen jälkeen oli hän lukenut ja oppinut paljon. Nyt oli hänen
katsantokantansa kypsynyt, hänellä oli oma järjestelmänsä. Mutta
hän ei kehittänyt järjestelmäänsä selvästi ja siinä näkyi mitä
erilaatuisimpien teoriojen suuntia, jotka hujan hajan olivat
sommitellut yhteen.

Ylimpänä hänen järjestelmässään komeili Karl Marxin aate: pääoma, joka
on vieraan työn riistämisen tulos. Työllä on täysi oikeus jopa
velvollisuuskin palauttaa itselleen tuo varastettu omaisuus.
Käytännössä hän Proudhonin esimerkin mukaan innostui suureen
vaihtopankkiin, joka perustettaisiin kaikkien välittäjien sijalle. Sen
jälkeen olisi osuusyhdistyksiä, jotka olisi rakennettu Lassallen
suunnitelman mukaan ja nauttisivat valtion kannatusta. Heidän täytyisi
vähitellen muuttaa koko maapallo yhdeksi teollisuuskaupungiksi. Näitä
yhdistyksiä hän kantoi mielessään pitkän aikaa, mutta sitten hän pettyi
ja pelästyi valvonnan vaikeutta. Viimeisiin aikoihin hän innostui
joukkotuotantoon vaatien, että kaikki tuotantovälineet olisivat
yhteistä omaisuutta. Mutta kaikki tuo oli vielä hyvin epämääräistä. Hän
ei tietänyt, miten toteuttaisi tuon uuden aatteen, sillä häntä pidätti
tunteet ja järki äärimmäisistä keinoista, joihin lakkolaiset ryhtyvät.
Hän rajoittui vain vaatiakseen hallitusvallan valtaamista. Ja sitten
saataisiin nähdä.

-- Mikä sinun on tullut? jatkoi hän. -- Miksi sinä äkkiä olet mennyt
porvarien puolelle? Olethan itse puhunut, että täytyy kerran puhjeta!

Rasseneur punastui vähän.

-- Niin olen. Ja jos tuo tapahtuu, niin saat nähdä, etten minä jää
toisista jälelle. Mutta minä en tahdo liittyä niihin, jotka tahtovat
saada toisten päät pyörälle hankkiakseen siitä itselleen aseman.

Tällä hetkellä Etienne puolestaan punastui. He lakkasivat kerrassaan
huutamasta, heissä äkkiä heräsi vanha kilpailukiihko ja sanat kaikuivat
vihasesti ja pisteliäästä. Juuri tuo kilpailukiihko pakotti kummankin
menemään pitemmälle kuin hän olisi tahtonutkaan, toinen kallistui
vallankumoukselliselle tielle, toinen pakosta puolusti liikanaista
varovaisuutta. Suvarin kuunteli heitä kasvoissa ylenkatseellinen ilme.
Hän itse kuului ihmisiin, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa
uhraamaan henkensä vaatimatta palkaksi edes marttyyrin mainetta.

-- Mitä tarkoitat? Minuako? kysyi Etienne. Oletko kateellinen?

-- Kateellinenko? vastasi Rasseneur, -- Mistä syystä? Enhän minä pidä
itseäni suurena miehenä enkä ajattele liitto-osaston perustamista
Montsou'hun tullakseni sen sihteeriksi.

Toinen tahtoi keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut, vaan jatkoi:

-- Tunnustapa suoraan, että viisi sinä välität kansainvälisestä
liitosta, sinä ajattelet vain sitä, että pääsisit meidän johtajaksemme
ja voisit olla kirjevaihdossa kuuluisan pohjoisen liittoneuvoston
kanssa.

Syntyi äänettömyys, Vihdoin Etienne alkoi puhua koettaen voittaa
levottomuuttaan.

-- Se on hyvä... Tähän asti olen luullut, etten tarvitse mistään
syyttää itseäni. Neuvottelin aina sinun kanssasi, koska tiesin, että
sinä olet taistellut täällä ennen minua. Mutta sinä et kärsi ketään
rinnallasi ja siinä tapauksessa minä alan toimia yksin. Ennen kaikkea
ilmoitan sinulle, että kokous pidetään kaikesta huolimatta, vaikkei
Pluchart'kaan saapuisi ja että toverit liittyvät liittoon vastoin
tahtoasi.

-- Oh, kyllähän he voivat liittyä, mutta heidät täytyy pakottaa
maksamaan jäsenmaksut.

-- Ei ollenkaan. Kansainvälinen liitto antaa lykkäystä työläisille,
jotka ovat lakossa. Me maksamme tulevaisuudessa, mutta nyt liitto
sensijaan tulee avuksemme.

Nyt Rasseneur kuohahti.

-- Vai niin... No, saadaanpa nähdä. Olenhan minäkin kutsuttu
kokoukseesi ja tulen käyttämään puhevuoroa. Minä en salli sinun
saattamaan tovereitten päät pyörälle, minä aion selittää heille, mikä
on heille tosihyödyksi. Saadaan nähdä, ketä he seuraavat, minuako,
jonka he tuntevat jo kolmekymmentä vuotta, vai sinua, joka vuoden
aikana olet kääntänyt kaikki nurin. Taistelkaamme, katsokaamme, ken
voittaa!

Ja hän meni ulos paiskaten oven kiinni.

Suvarin istui edelleenkin yhtä levollisena polttaen savukkeitaan.
Etienne astuskeli kauan huoneessa, sitten alkoi hän keventää sydäntään.
Olisiko se hänen syynsä, jos toverit pitäisivät tuota lihavaa laiskuria
häntä parempana. Hän puolustautui syytöstä vastaan, että hän muka etsi
mainetta. Ei hän tietänyt itsekään, miten hän oli saavuttanut kylän
luottamuksen ja yleensä vaikutusvallan, mikä hänellä tällä hetkellä on.
Häntä harmitti syytös, että hän muka kiihoittaa tovereita
henkilökohtaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi.

Äkkiä pysähtyi hän Suvarinin eteen ja huudahti:

-- Tiedätkö, jos minun tähteni tulisi vuotamaan edes yksi verenpisara,
niin minä pakenisin heti Amerikaan.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään ja hymähti taas.

-- Oh, mitä siitä? vastasi hän. -- Maa tarvitsee verta.

-- Kuule, sanoi Etienne hetken kuluttua, -- mitä sinä tekisit minun
sijassani? Enkö minä ole oikeassa tahtoessani toimia?... Eikö ole
järkevintä meidän puoleltamme yhtyä tuohon liittoon?

-- Pelkkiä tyhmyyksiä, vastasi Suvarin. -- Vaikka voisihan sitä tehdä
parempaa odotellessa. Muutoin tulee Internationale pian menemään
eteenpäin. Hän on ryhtynyt siihen käsiksi.

-- Kuka?

-- Hän!

Suvarin lausui tämän puoliääneen kiihkeästi heittäen katseen itään. Hän
tarkoitti mestaria, Bakuninia.

-- Hän yksin voi antaa tarpeellisen sysäyksen, mutta kaikki sinun
oppineet "kehitysoppineen" ovat pelkureita... Kolmen vuoden kuluessa on
Internationale hänen johtonsa alla musertava vanhan maailman.

Etienne kuunteli tarkoin. Hänen teki mieli tietää kaikki, oppia
tuntemaan tuonkin hävityksen teorian, josta koneenkäyttäjä tavallisesti
puhui vain katkonaisin sanoin, ikäänkuin hän pitäisi tiedot omana
salaisuutenaan.

-- Mutta selitähän toki! Mikä on teidän tarkoituksenne?

-- Hävittää kaikki. Jottei enää olisi kansallisuuksia, hallituksia,
omaisuutta, ei jumalaa eikä uskontoa.

-- Sen ymmärrän. Mutta mihin se johtaa?

-- Alkuperäiseen muodottomaan kommuniin, uuteen maailmaan, kaiken
uudistamiseen.

-- Ja millä keinoin te aiotte saavuttaa sen?

-- Tulella, miekalla ja myrkyllä. Ryöväri -- se on todellinen sankari,
kansan kostaja, oikea vallankumouksellinen, joka ei toimi kirjoista
luettujen fraasien mukaan. Täytyy panna toimeen koko joukko hirvittäviä
murhayrityksiä, jotta vallassaolijat pelästyisivät ja kansa heräisi.

Tätä puhuessa Suvarin kävi pelottavaksi; hän kohosi tuoliltaan,
silmissä paloi kiihkon tuli ja kädet puristivat pöydän kulmaa.

-- Ei, ei, mumisi Etienne, tehden kädellään eleen, ikäänkuin hän
karkoittaisi kauheita peikkoja, -- Ei, me emme vielä ole tulleet niin
pitkälle. Murhia! Polttoja, ei, ei koskaan! Se on hirveää, se on
vääryyttä! Silloin kaikki toverit nousisivat kuristaakseen syyllisen.

Hän ei tuota ymmärtänyt. Tuo synkkä tie oli hänelle aivan vieras ja
olisiko mahdollista niittää kaikki ihmiset kuin pellon. Ja miten
sitten? Mitä tehdä, jotta uusi ihmiskunta kasvaisi? Hän vaati
vastausta.

-- Selitä minulle ohjelmasi. Täytyyhän meidän tietää, mihin tulemme.

Suvarin vastasi tyynesti katsoen haaveillen jonnekin etäisyyteen.

-- Kaikkinainen harkitseminen tulevaisuudesta on rikoksellinen, sillä
se häiritsee puhdasta, täydellistä hävitystä ja hidastuttaa
vallankumouksen kulkua.

Leski Desir ehdotti, että he söisivät aamiaisen. He suostuivat ja
siirtyivät ravintolan puolelle. Kun he olivat syöneet, aikoi Suvarin
mennä pois, mutta Etienne koetti pidättää häntä.

-- Mitä varten minä jäisin? leksautti Suvarin, kuunnellakseni teidän
tyhmyyksiänne, joita olen jo saanut kuulla kyllikseni. Hyvästi!

Hän lähti kasvoissaan tavallinen tyyni lempeä ilme ja savuke
hampaissaan.

Etienne kävi yhä levottomammaksi. Kello oli jo yksi, oli selvä, että
Pluchart oli pettänyt. Puoli kahden aikaan alkoivat edustajat
kokoontua. Hän otti heidät vastaan pelosta, että yhtiö olisi lähettänyt
jonkun vakoilijan. Hän tarkasti joka kutsukirjeen katsoen tyystin
kasvoihin. Monta saapui ilman kutsua ja hän laski sisään ne, jotka hän
tunsi. Tasan kello kaksi saapui Rasseneur, joka pitämättä kiirettä
poltti piippuaan loppuun. Hänen tyyneytensä hermostutti Etienneä
äärimmäisyyteen asti. Häntä harmitti myös, että koko joukko
metelöitsijöitä oli saapunut, kuten Sakarias, Mouquet y.m. He
varmaankin tulivat pilkkaamaan kaikkea, kuten he nauroivat lakollekin
mielihyvillään toimettomuudestaan.

Kului vielä neljäsosa tuntia. Saliin kokoontuneet alkoivat käydä
kärsimättömiksi. Silloin teki Etienne epätoivoisen päätöksen ja aikoi
mennä saliin. Samassa leski Desir katsahti ovesta ulos ja huudahti:

-- Tuollahan tulee herra, jota odotitte!

Todellakin siinä tuli Pluchart ajaen hevosella. Hän hypähti heti
rattailta. Hän oli laihahko, pienenläntä mies miellyttävine
kasvonpiirteineen, vaikkakin hänen päänsä oli suurehko ja ikäänkuin
neliskulmainen. Hän oli puettu pyhävaatteisiin. Jo viiteen vuoteen ei
hän ollut tehnyt ruumiillista työtä, vaan kiinnitti suurta huomiota
ulkomuotoonsa. Kuitenkin tunsi hänessä nytkin entisen työmiehen, m.m.
kynsistä, jotka olivat raudan kärventämät eivätkä ottaneet kasvaakseen.
Toimelias kuin oli kierteli hän väsymättä maakuntaansa, levittäen
kaikkialla katsantokantojaan.

-- Ah, pyydän anteeksi, sanoi hän ennenkuin hänelle ehdittiin lausua
moitteita myöhästymisestä. -- Eilen aamulla oli minulla luento
Preuilly'ssa ja illalla kokous Vallencay'ssa. Tänään kokous
Marchiennessa ja Sauvagnat'issa. Vihdoin onnistuin saamaan hevosen.
Minä olen aivan uupunut ja käheä. Mutta ei haittaa, kyllä minä puhun
sentään.

-- Saamari, olin unohtaa kortit! Sepä olisi kaunista.

Hän palasi ajoneuvojen luo, otti istuimen alta laatikon, jonka hän vei
mukaansa saliin.

Etienne kulki perästä säteilevänä, Resseneurin ollessa hämillään
uskaltamatta edes ojentaa hänelle kättä. Mutta Pluchart puristi itse
hänen kättään lausuen ohimennen pari sanaa kirjeestä. -- Mitä päähän
pistoja? Miksi ei pantaisi toimeen kokousta, jos se kerran on
mahdollista? Muutoin oli hänellä kova kiire, sillä hän aikoi samana
iltana ehtiä Joiselleen neuvottelemaan Legoujeux'n kanssa.

Kaikki siirtyivät saliin. Maheu ja Levaque olivat vähän myöhästyneet ja
astuivat nyt heidän perässään. Ovi lukittiin, jottei kukaan häiritsisi.
Tämä seikka herätti nuorison puolelta uutta pilaa. Sakarias kuiskasi
Mouquettelle, että he nyt yksissä tuumin saavat haudotuksi yhden
lapsen.

Noin satakunta työmiestä istui penkillä salissa odottaen. Kaikki
kääntyivät katsomaan vierasta herraa Lillesta kuiskien ja tarkastaen
hänen mustaa takkiaan.

Etiennen ehdotuksesta valittiin heti kokouksen toimihenkilöt. Hän
mainitsi nimiä ja läsnäolijat hyväksyivät ne käsien nostolla. Pluchart
valittiin puheenjohtajaksi ja Etienne ja Maheu hänen apulaisikseen.
Tuolia siirrettiin, valitut toimihenkilöt istuivat paikoilleen.
Hetkeksi katosi puheenjohtaja kumartuen pöydän alle pannakseen sinne
laatikkonsa, jonka hän tähän saakka oli pitänyt käsissään. Kun hän
jälleen tuli näkyviin, koputti hän pöytään, jotta läsnäolijat tulisivat
tarkkaaviksi. Sitten alotti hän kähein äänin:

-- Kansalaiset...

Äkkiä avautui sivuovi, jonka vuoksi hänen täytyi keskeyttää. Leski
Desir tuli keittiön kautta tuoden kuusi oluttuoppia tarjottimella.

-- Älkää antako häiritä itseänne, lausui hän, -- mutta puhuessa tulee
jano.

Maheu otti häneltä tarjottimen ja Pluchart jatkoi. Hän lausui olevansa
liikutettu Montsou'n työmiesten hyvästä vastaanotosta, pyysi anteeksi,
että oli myöhästynyt, huomautti väsymyksestään ja kipeästä kurkustaan.
Sitten antoi hän puhevuoron kansalaiselle Rasseneurille, joka pyysi
sen.

Rasseneur näytti hyvin levottomalta ja rykäsi ennenkuin alkoi
voimakkaalla äänellä:

-- Toverit...

Hänen vaikutusvaltansa työläisiin perustui pääasiallisesti hänen
hyväntahtoisuuteensa ja taitoonsa puhua. Hän voi puhua väsymättä
tuntikausia. Hän puhui hymyillen ilman käsien liikkeitä sirotellen
sanoja, kunnes heidän päässään kaikki hämmeni ja he huusivat: "niin,
niin, se on oikein." Mutta tänään tunsi hän heti ensimäiset sanat
lausuttuaan, että kuulijat ovat tyytymättömiä. Siksi päätti hän alkaa
hyvin varovasti. Hän puhui ainoastaan lakon jatkamisesta saadakseen
yleisen hyväksymisen ennenkuin hyökkäsi Internationaleen.
Luonnollisesti oman arvon tunnustaminen ei sallinut antaa yhtiön
vaatimuksille myöten, mutta kuinka paljon kärsimyksiä heidän onkaan
kestettävä, jos täytyy jatkaa taistelua! Hän ei esittänyt suoraan
myöntymyksiä, koetti ainoastaan lamauttaa rohkeuden; hän kuvasi kylän,
joka oli nälkään kuolemaisillaan, hän kysyi mihin luottavat ne, jotka
tahtovat jatkaa taistelua.

Kolme tai neljä hänen ystäväänsä koetti ilmaista hyväksymisensä, mutta
sen kautta tuli vielä räikeämmäksi toisten vaitiolo. Hänen sanansa
alkoivat vähitellen herättää yhä enemmän paheksumista. Hän ymmärsi,
ettei ole toivoa saada heitä puolelleen ja hän harmistui ja alkoi
ennustaa kaikellaisia onnettomuuksia, jos he seuraisivat vieraita
kiihottajia. Kaksi kolmasosaa kuulijoista hypähti paikoiltaan tahtoen
estää häntä puhumasta enempää, koska hän loukkasi heitä pitäen heitä
lapsina, jotka eivät muka osanneet käyttäytyä. Hän otti kulauksen
tuopista toisensa jälkeen, mutta jatkoi puhetta huolimatta melusta
huutaen kiivaasti, ettei sitä henkilöä ole vielä syntynyt, joka voisi
estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

Pluchart nousi myös. Hänellä ei ollut kelloa ja siksi iski hän
nyrkillään pöytään toistaen käheällä äänellään:

-- Kansalaiset... kansalaiset...

Viimein onnistui hänen tyynnyttää kuulijat, jolloin hänen sitä kysyttyä
kokous päätti kieltää Rasseneurilta puhevuoron.

-- Kansalaiset, sanoi Pluchart, -- Sallikaa minun sanoa muutama sana.

Heti tuli syvä äänettömyys. Pluchart alkoi puhua. Hän oli tottunut
puhumaan tuollaisissa tilaisuuksissa yskästään huolimatta. Vähitellen
selvisi hänen äänensä kaikuen voimakkaasti ja innokkaasti. Hän ojensi
kätensä eteenpäin, heilautti olkapäitään ja puhui kuin saarnaaja,
toisinaan alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi. Kuulijoihin vaikutti
hänen tapansa puhua aina hyvin voimakkaasti.

Hän alotti puheensa kuvailemalla Internationalen ansioita. Kaikkialla,
missä hän esiintyi ensi kerran, alotti hän puheensa aina siitä. Hän
selitti, että tuon kansainvälisen liiton tarkoituksena oli kaikkien
työläisten vapauttaminen. Sitten kuvasi sen rakenteen alimpana
kunnallinen, sitten läänin liitto, jota seurasi kansallisliitto ja
vihdoin ylimpänä ihmiskunnanliitto. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti
ikäänkuin hän kerros kerrokselta perustaisi koko ihmiskunnan
tulevaisuuden rakennuksen.

Sitten siirtyi hän sen sisällisen järjestöön, -- luki ääneen sääntöjen
pykälät, puhui yleisistä kongresseista, osoitti järjestön yhä kasvavaa
merkitystä ja sen ohjelman vähittäisestä laajentamisesta. Aluksi oli
päämääränä ainoastaan korottaa työmiesten palkat, mutta nyt
suunniteltiin jo yhteiskunnallisten suhteitten muuttamista, sekä
työpalkkajärjestelmäu poistamista. Ei löydy enää eroa kansallisuuksien
välillä! Koko maailman työväen yhdistää sama pyrkimys oikeuteen ja
tulee se hävittämään lahonneen porvarimaailman perustaakseen uuden
vapaan yhteiskunnan, missä se, joka ei tee työtä, ei myöskään tule
saamaan mitään.

Innostus valtasi kaikki. Muutamat huusivat:

-- Niin, niin! Hyvä! Kannatetaan!

Pluchart jatkoi. Kolmen vuoden kuluttua olisi koko maailma valloitettu.
Ja hän luetteli kansoja, jotka jo olivat liittyneet heihin. Kaikilta
tahoilta saapui ilmoituksia kannatuksesta. Ei koskaan mikään uskonto
ollut saanut niin paljon kannattajia. Ja kun he tulevat herroiksi,
kirjoittavat he itse lait isännille. Silloin he itse tarttuvat heidän
kurkkuihinsa.

-- Niin, niin, -- huusivat kuulijat. -- Silloin he saavat mennä maan
alle kaivamaan!

Käden liikkeellä sai hän heidät vaikenemaan.

Nyt siirtyi hän puhumaan lakoista. Periaatteellisesti oli hän niitä
vastaan, sillä se oli hidas keino, joka lisäksi enentää työläisten
kärsimyksiä. Mutta paremman puutteessa ja silloin kuin ne ovat
välttämättömiä, täytyy käyttää niitä, sillä ne tuottavat tuntuvaa
vahinkoa pääomalle. Tässä suhteessa esiintyi Internationale
lakkolaisten todellisena kaitselmuksena, josta hän toi monta
esimerkkiä. Pariisissa pronssivalajien lakon aikana tekivät isännät
heti myönnytyksiä, kun saivat kuulla huhuja, että Internationale
lähettää apua lakkolaisille. Lontoossa oli Internationale pelastanut
kivihiilenkaivajat sen kautta, että lähetti Belgiaan takaisin joukon
työmiehiä, jotka isännät olivat värvänneet. Kun vaan työmiehet
liittyvät kansainväliseen liittoon alkavat isännät vapista, sillä he
tietävät, että nyt heidän työmiehensä muodostavat osan siitä suuresta
työarmeijasta, jonka kaikki jäsenet ovat ennemmin valmiit uhraamaan
henkensä toinen toisensa puolesta kuin jäämään kapitalin orjiksi.

Hänet keskeytettiin kättentaputuksilla. Hän pyyhki otsaansa liinalla
kieltäytyen oluesta, jonka Maheu tahtoi ojentaa hänelle.

-- Asia on selvä, sanoi hän nopeasti Etiennelle. -- Siinä on heille
kylliksi... Pian kortit esille.

Hän katosi taas hetkeksi pöydän alle ja ilmestyi sieltä pienine mustine
laatikkoineen.

-- Kansalaiset! -- huusi hän peittäen äänellään yleisen melun. -- Tässä
on jäsenkortit. Tulkoot edustajanne tänne, niin minä annan liput heille
ja he saavat jakaa ne... Tarkemmin puhumme sitten.

Rasseneur syöksyi taas pöydän luo tahtoen puhua vastaan. Etienne oli
myös innoissaan saadakseen lausua valmistamansa puheen. Syntyi kauhea
epäjärjestys. Levaque pudisti nyrkkiään ikäänkuin valmistautuen
tappeluun. Maheu huusi jotain kiivettyään tuolille, mutta ei mitään
kuulunut.

Silloin äkkiä aukeni pieni sivuovi ja siitä näyttäytyi leski Desir.

-- Olkaa jumalan nimessä hiljaa! huusi hän, -- santarmit tulevat.

Taloa lähestyi todellakin piirikomisarius tehdäkseen pöytäkirjan ja
hajottaakseen kokouksen. Hän oli vain vähän myöhästynyt. Hänen
perässään kulki neljä santarmia. Leski oli pidättänyt heidät hetkisen
ovella väittäen, että hän oli kotonaan ja hänellä oli valta ottaa
ystäviään vastaan. Mutta ei hänen kanssaan kursailtu, vaan tyrkättiin
pois tieltä, jolloin hän juoksi ympäri varoittaakseen poikiaan.

-- Paetkaa tätä tietä, puhui hän. -- Pihalla seisoo myös yksi
santarmilurjus, mutta te voitte mennä keittiön kautta puuvajaan ja
sieltä pikkuportista kujaan... Mutta joutukaa!

Komisarius löi jo nyrkillään oveen uhaten murtaa sen, ellei hänelle
avattaisi. Varmaankin joku urkkija oli kannellut hänelle, sillä hän
huusi, että kokous on laiton, koska monta työmiestä on saapunut ilman
kutsua.

Salissa tuli epäjärjestys vielä sekavammaksi. Eihän voitu hajaantua
päättämättä edes rupeavatko he kansainvälisen liiton jäseniksi ja
jatketaanko lakkoa. Kaikki puhuivat yhteen ääneen koettaen voittaa
toisia. Vihdoin ehdotti puheenjohtaja, että äänestettäisiin asiasta
kätten nostolla. Monta kättä nousi. Edustajat ilmoittivat nopeasti,
että he liittyvät poissaolevien tovereittensa nimessä. Siten tuli
Montsou'n kymmenen tuhatta hiilityömiestä Internationalen jäseniksi.

Sillä välin oli pako alkanut. Leski Desir peittääkseen peräytymisen
nojasi oveen, niin että santarmien raskaat iskut tuntuivat hänen
selässään. Rasseneur loikki tiehensä ensimäisenä ja hänen jälkeensä
Levaque, joka unohti kaikki suuret sanana ja toivoi tuopillisen olutta
sovinnon merkiksi.

Etienne oli ottanut laatikon ja viipyi Pluchart'in ja Maheun seurassa
päättäen lähteä viimeisinä. Tuskin olivat he ehtineet lähteä, kun lukko
murrettiin ja komisarius töytäsi leski Desiria vastaan, joka esti
häneltä tien suurella mahallaan ja lihavalla rinnallaan.

-- No, mitä hyödyitte siitä, että tuolla tavoin rikotte kaikki luonani?
-- huudahti hän. -- Näettehän ettei ole ketään.

Komisarius, joka oli luonteeltaan veltto eikä pitänyt mellakoista,
rajoittui siihen, että uhkasi sulkea lesken vankilaan. Sen jälkeen teki
hän pöytäkirjan ja vei neljä santarmiaan pois. -- Sakarias ja Mouquet
pilkkasivat häntä minkä jaksoivat. He olivat haltioissaan kepposesta,
jolla toverit peijasivat poliisin ja nyt pilkkasivat he asestettua
voimaa.

Tultuaan kadulle juoksi Etienne toisten perästä puristaen kallista
laatikkoa. Äkkiä muisti hän Pierronin. Miksi ei häntä ollut? Maheu
vastasi ohimennen, että hän oli sairas. Kovin mukava sairaus -- pelko
joutua päällikköjen epäsuosioon. He tahtoivat pidättää Pluchart'in
mutta tämä selitti pysähtymättä, että hänen täytyy välttämättä heti
ajaa Joiselleen, missä Legoujeux odottaa.

Etienne ja Maheu juoksivat rinnakkain vaihtaen jonkun sanan ja nauraen
iloisesti. He olivat nyt varmat voitosta. Jos Internationale lähettää
apua, niin tulee yhtiö pyytämään heitä työhön. Tässä innostuksen
mielentilassa, ja kovien saappaitten iskiessä kadun kiviin, oli vielä
jotain muutakin, jotain synkkää ja villiä, vihan ja väkivallan hehkua,
joka oli sytyttävä kaikkia kivihiilikaivostyömiehiä sillä
paikkakunnalla.



V.


Kului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät
laaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi
työväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli
lähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen
jälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden.
Mitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät
heidät?

Tiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne
ja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään
naapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja
esitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia.
Alussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti
niin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia
yhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus
tuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset
elivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia
vanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle:
matrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti
toivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut
häviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa
hänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi
leipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa
ja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.

Etienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt
palkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos
näki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että
lakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat
ehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen,
sillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he
varmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan
pakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.

Hänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi
pakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan
kotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon
makaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään.
Etienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän
huomasi aidan toisella puolen.

-- Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. -- Auta minua vähän, hänen
pitäisi saada jotain juodakseen.

Mouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi
kohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti
ja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään
kivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli
kaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt
pyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan
matkaa.

-- Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette
iloisesti.

Etienne oli kahdenvaiheilla.

-- Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.

Etienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä
miellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle.
Mouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia
täyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä.
Nähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen
mukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään
ansaiten puolitoista frankia päivässä.

-- Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen
olalleen, -- miksi et tahdo pitää minusta?

Etienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.

-- Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.

-- Ei, ei niin kuin minä tahdon... Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä
tekisit minulle hyvin mieliksi!

Se oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota.
Nyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja
katsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä
liikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja
olivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä
paloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei
Etienne voinut työntää häntä pois.

-- Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, -- sinä tahdot
kyllä!

Ja Mouquette antautui hänelle melkein kuin ujo ja tottumaton tyttö,
joka ensi kertaa syleilee miestä. Kun Etienne vihdoin meni pois, kiitti
hän häntä hellästi suudelleen hänen käsiään.

Etienne häpesi vähän tuota seikkailua. Tovereitten tapana ei juuri
ollut kehua Mouquetten valtaamisesta ja hän vannoi itselleen, että se
on oleva ainoa kerta. Mutta hän muisteli kuitenkin Mouquettea kelpo
tyttönä.

Kun hän palasi kylään, sai hän kuulla niin tärkeitä tietoja, että hän
heti unohti rakkausseikkailunsa. Liikkui huhuja, että yhtiö suostuu
muutamiin myönnytyksiin, jos edustajat taas tahtoisivat kääntyä
tirehtöörin puoleen. Ainakin olivat voudit puhuneet sellaista.

Todellakin tässä taistelussa kärsi kaivosyhtiökin tuntuvasti. Molemmin
puolinen itsepäisyys vaikutti hävittävästi. Työ kärsi nälkää ja pääoma
supistui. Jokainen työtön päivä vei satoja tuhansia frankkeja. Jokainen
kone, joka seisoo, on kuollut kone. Työkalut ja aineet pahenivat, rahat
soluivat ja hävisivät kuin vesi, joka imeytyy hiekkaan. Hiilivarastokin
näytti hupenevan, niin että ostajat olivat aikeissa kääntyä Belgiaan.
Mutta eniten pelkäsi yhtiö hävityksiä, jotka tapahtuivat maanalaisissa
käytävissä. Voudit eivät ennättäneet korjata kaikkialla, paalut
lahosivat joka paikassa, tuhka tiheään tapahtui maanvieremiä. Pian
joutuivat kaivokset sellaiseen kuntoon, että tarvittiin monen kuukauden
korjaus, ennenkuin voitaisiin ryhtyä kaivamaan hiiliä. Huhuttiin, että
Crevecoeur'issa oli maa vierryt alas kolmensadan metrin pituudella ja
sulkenut pääsyn Cinq-Paumes'in hiilikerrokseen. Madeleinessa oli
Maugretout'in kerros kokonaan veden peitossa. Tirehtööri ei tahtonut
uskoa noita asioita todeksi, mutta pian sattui vielä kaksi
onnettomuutta, jotka pakottivat hänet myöntämään, että asiat olivat
huonolla kannalla. Eräänä aamuna huomattiin Piolainen luona, että maa
oli lohjennut pohjoiskäytävän Miroun yllä, joka edellisenä päivänä oli
vyörinyt alas. Seuraavana päivänä alkoi Voreux'ssa maa laskea, josta
aiheutui maantärähdys, niin että pari taloa oli vähällä kaatua.

Etienne ja edustajat pelkäsivät ryhtyä uusiin neuvotteluihin tietämättä
hallinnon aikeista. Tiedusteltiin Dansaert'ilta, mutta tämä vältti
suoraa vastausta. Vihdoin päätettiin mennä hra Hennebeau'n luo, jottei
yhtiö perästäpäin syyttäisi heitä siitä, että he eivät antaneet sen
korjata erehdystä. Mutta he päättivät pysyä vaatimuksissaan antamatta
perään, sillä he pitivät vaatimuksensa oikeutettuina.

Kohtaaminen tapahtui tiistaina, päivänä, jona kylä oli vajonnut
toivottomimpaan puutteeseen. Kohtauksella ei ollut nyt niin
sydämellistä leimaa kuin edellisellä kerralla. Puhetta johti taasen
Maheu, joka sanoi tulleensa toveriensa nimessä kysymään, josko
hallinnolla olisi jotain uutisia heille. Hra Hennebeau ilmaisi aluksi
hämmästyksensä lausuen ettei hän ollut saanut mitään määräyksiä eikä
mitkään muutokset ole mahdollisia niin kauan kuin työmiehet pysyivät
itsepäisesti kiinni hävyttömissä vaatimuksissaan. Hänen korskea äänen
sävynsä teki mitä epäedullisimman vaikutuksen, niin että työmiehet
lujittuivat vielä enemmän päätöksessään.

Mutta lopuksi etsi tirehtöörikin jotain sovintokohtaa. Jos työläiset
suostuvat eri maksuun paalutuksesta, niin yhtiö voisi kohottaa maksun
rattaista kahdella centimella, jotka työläiset väittivät sen
riistäneen. Hän lisäsi, että tämä ehdotus oli hänen, niin ettei se ole
lainkaan ratkaiseva, mutta hän toivoo, että saa siihen suostumuksen
Pariisista. Mutta lähettiläät kieltäytyivät siitä ja toistivat
vaatimuksensa: entisen maksutavan käyttämisen sekä palkan korottamisen
viidellä sentimellä rattaita kohti. Silloin tirehtööri myönsi, että
hänet on valtuutettu johtamaan neuvotteluja ja koetti taivuttaa heidät
uusiin ehtoihin heidän nälkää kärsivien vaimojensa ja lastensa nimessä.
Mutta työmiehet vastasivat taas ei, varmalla äänellä, kohottamatta edes
silmiään maasta.

Erottiin hyvin vihasina. Hra Hennebeau paiskasi oven mennessään.
Etienne, Maheu ja muut astuivat raskaasti, voitettujen äänettömällä
raivokkuudella, joita oli saatettu äärimmäisyyteen.

Kello kahden maissa teki kylän naisväestö puolestaan kokeen Maigrat'in
luona. Heillä ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo
saada tämän miehen taipumaan antamaan heille velaksi edes viikon ajan.
Sen keksi Maheun vaimo, joka aina uskoi ihmisten hyvyyteen. Hän sai
la Brule'n ja Levaquen vaimon mukaansa, Pierronin vaimo kieltäytyi
sanoen syyksi miehensä sairauden, josta hän ei vieläkään ottanut
parantuakseen. Toiset naiset yhtyivät heihin, niin että heitä pian oli
koko tiu.

Kun Montsou'n asukkaat huomasivat tuon ryysyisen naisjoukon, pudistivat
he levottomasti päätään. Ovet lukittiin, eräs rouva alkoi piilottaa
hopeakalujaan. Ensi kerran kulkivat naiset joukossa ja se oli tietysti
paha enne. Jos naiset jo alkavat kulkea joukottain maanteitä, niin on
se paha enne.

Maigrat'n luona syntyi äänekäs kohtaus. Aluksi otti hän heidät hyvin
ystävällisesti vastaan tekeytyen luulevansa, että he kaikki joukolla
tulevat maksamaan hänelle. Mutta niin pian kuin Maheu alkoi selittää
asiaa, joutui hän raivoon. Antaa heille velkaa taas! Että he kehtaavat
puhua sellaista! Vai tekevätkö he hänestä pilkkaa? Ei tippaakaan! Ei
leivänmurustakaan, ei ainoata perunaakaan! Menkööt Verdonck'in luo, tai
leipurien Carouble'n ja Smelten'in luo, joilta he ovat alkaneet ostaa.

Naiset kuuntelivat häntä arasti ja nöyrästi, pyysivät anteeksi ja
katsoivat häntä silmiin toivossa, että häntä voisi taivuttaa. Silloin
alkoi kauppias taas laskea leikkiä. Hän lupasi antaa la Brulelle koko
puotinsa, jos tämä rupeaisi hänen rakastajattarekseen. Naiset
arkuudessaan nauroivat leikille ja vaimo Levaque koetti päästä hänen
suosioon ilmoittaen, että hän omasta puolestaan suostuu. Mutta mies
alkoi vastaukseksi raa'asti työntää heitä ovesta ulos. He yhä vieläkin
pyysivät häntä kunnes hän potkasi yhtä vaimoista, jolloin toiset
alkoivat kirkua ja haukkua häntä. Vaimo Maheu pui nyrkkiä huutaen
jumalan rangaistusta hänelle, sillä sellainen heittiö vain saastuttaa
ilmaa.

He palasivat kylään synkkinä ja surullisina. Kun miehet näkivät heidän
palaavan tyhjin käsin, painoivat he surullisina päänsä alas. Ei ollut
mitään toivoa. He saivat mennä levolle nälissään. Ja tulevaisuus uhkasi
heitä koleana ja toivottomana. Mutta he olivat sen itse tahtoneet
eivätkä valittaneet. Tuo toivoton puute kiihotti vielä enemmän heidän
lujuuttaan. He olivat mieluummin valmiit kuolemaan nälkään
hökkeleissään kuin taipumaan. He vannoivat pysyvänsä kaikki yhdessä
yksimielisinä samoin kuin he tekevät kaivoksissa, niin kauan kuin vielä
edes yksi mies on maanvieremän alla haudattuna. Ken kahdentoista
vuotiaasta on tottunut olemaan pelkäämättä tulta taikka vettä, kestää
kyllä viikon syömättäkin.

Maheun luona oli ilta kauhea. Kaikki istuivat hiljaa sammuvan tulen
edessä, missä viimeiset hiilet paloivat. Matrassien täyte oli
vähitellen myyty ja pari päivää sitten oli päätetty myydä käkikellokin
kolmesta frankista. Nyt näytti huone aivan kuolleelta, siinä ei enää
kuulunut tuttua tikutusta. Kaksi hyvää tuolia oli myös kadonnut ja ukko
Bonnemort sekä lapset istuivat vanhalla penkillä, joka oli tuotu
puutarhasta.

-- Mitä nyt tehdä? -- kysyi Maheun vaimo istuen kyykyssä uunin edessä.

Etienne seisoi ja katseli keisarin ja keisarinnan muotokuvia seinässä.
Hän olisi jo kauan sitten repinyt ne pois ellei Maheut pitäisi niitä
kaunistuksena. Hän mutisi nyt hampaittensa välistä:

Kun ajattelee, ettei noista naamoista saa edes kahtakaan sous'ta!

-- Jos myytäisiin aski, sanoi Maheun vaimo ja kalpeni samassa.

Vaaleanpunainen aski kaapilla oli ainoa ylellisyys talossa. Sen oli
Maheu kerran lahjoittanut vaimolleen, joka piti sitä kuin silmäterää.

Maheu istui pöydällä pää riipuksissa. Kuullessaan vaimonsa sanat
säpsähti hän ja lausui päättäväisenä:

-- Ei, minä en salli sitä!

Vaimo nousi vaivalloisesti ylös ja astui kerran huoneen ympäri. Herra
jumala, mihin kurjuuteen he olivat joutuneet! Ei murustakaan kaapissa,
ei ole mitään mitä voisi myydä eikä voi keksiäkään, millä tavalla
hankkisi leipäpalan. Ja tulikin on sammumaisillaan uunissa. Hän
hyökkäsi Alziren kimppuun. Aamulla oli hän lähettänyt tytön keräämään
varisseita hiiliä, mutta tämä palasi tyhjin käsin vakuuttaen, että
yhtiö oli kieltänyt poimimasta. Pitikö välittää yhtiöstä? Eihän se ole
varkautta, jos poimii hiilijätteitä. Pieni tyttö kertoi itkien, että
eräs mies oli uhannut lyödä häntä, mutta hän lupasi mennä seuraavana
päivänä noukkimaan hiiliä, vaikka häntä lyötäisiinkin.

-- Ja mihin Jeanlin on joutunut? huudahti äiti, taas on se poika lurjus
kadonnut. Käskin hänen poimia salaattia, olisihan voinut märehtiä edes
sitä, kuin karja. Mutta saatte nähdä, ettei hän palaa. Ei hän eilenkään
ollut yöllä kotona. Jumala tietää, missä hän pitää majaa, mutta hän
näyttää aina siltä, ikäänkuin olisi syönyt!

-- Ehkä hän kerjää maantiellä, sanoi Etienne.

Vaimo huitasi käsillään ja huudahti vimmoissaan:

-- Jos minä vaan tapaisin hänet siinä työssä... Minun lapseniko
kerjäisivät! Ennemmin kuristaisin heidät omin käsin ja päättäisin omat
päiväni!

Maheu istui jälleen liikkumattomana pöydän laidassa. Lenore ja Henri
turhaan odotettuaan illallista, alkoivat ruikuttaa. Ukko Bonnemort
liikutti kieltään suussa vaimentaakseen näläntuntoa. Kukaan ei enää
rohjennut keskeyttää äänettömyyttä, onnettomuus oli vallan masentanut
heidät.

Alkoi hämärtää yhä enemmän, niin että huoneessa tuli yhä pimeämpi.
Vihdoin lausui Etienne mieli ankeana:

-- Odottakaa hetkinen, tahdon koettaa eräässä paikassa.

Ja hän lähti ulos. Hän oli sattunut muistamaan Mouquettea. Varmaankin
tällä oli vähän leipää, jonka hän kernaasti antaa hänelle. Hänen oli
raskasta palata Requillart'iin, Mouquette alkaisi taas suudella hänen
käsiään kuin rakastunut orjatar, mutta hän ei tahtonut jättää
ystäviänsä onnettomuuteen ja tahtoisi kyllä olla ystävällinen
Mouquettea kohtaan.

-- Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. -- Eihän voi noin vain kuolla,
se on tyhmää...

Hän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät
istumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt.
Portailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen
luo.

-- Kuule, sanoi hän, -- minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö
antaisi sitä nyt takaisin?...

Mutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä
suurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.

Levaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies,
jonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup
seisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli
kuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin
kärsimään nälkää.

-- Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse
aikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.

Mies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.

-- Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee.
Sen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin
lainannut joltakin heistä frankin!

Hän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään.
Huoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin
ennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa,
Bebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että
hän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän
menee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi
Bouteloup'ta sanoen.

-- No, tuletko... Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan
nähdäkseen tyhjiä lautasia... No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan,
niin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja
palelkoon vaikka kuoliaaksi.

Tultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi
Pierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti
ovelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin
avattiin.

-- Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen
hämmästystä. -- Minä luulin, että se on lääkäri.

Antamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:

-- Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen
näköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja
siksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.

Pierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena
ja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet
asiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun
kaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi
muruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.

-- Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi
Pierronin vaimo taasen, -- ja me tässä odotamme häntä.

Mutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja
huomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi
koko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut
sen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja
hän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä
väkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee
työläisten luo ja jakaa heille almuja.

-- Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.

-- Minä tulin... sanoi hän vihdoin, -- kysymään josko teillä olisi
jotain... Meiltä on kaikki loppunut... Etkö voisi lainata vähän
makaroneja, minä annan takaisin.

Pierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.

-- Meillä ei ole yhtään mitään, rakkaani! Ei sen vertaa, että panisi
kynnelle. Jos ei äiti palaa, niin ei kai hänen ollut onnistunut saada
mitään. Silloin täytyy panna levolle syömättä.

Samassa alkoi konttorista kuulua parkumista. Pierronin vaimo tulistui
ja alkoi kolhia ovea nyrkillään. Senkin tyttölurjus! Hän oli sulkenut
hänet rangaistukseksi siitä, että hän juoksentelee jumala tiesi missä
koko päivän.

Maheu seisoi yhä vieläkin oven luona kykenemättä kääntymään mennäkseen
pois. Siinä oli niin lämmin tulen luona, vaikka olo siitä tuli vielä
raskaammaksi. Hänen päässään nalkutti ajatus, että siinä oli syöty
illallista ja siitä tunsi hän nälkää vielä kipeämmin. Varmaankin he
olivat lähettäneet vanhuksen jonnekin ja sulkeneet tytön voidakseen
kaikessa vapaudessa syödä paistia kyllikseen. Mitä ikinä
puhuttaisiinkaan, niin totena pysyy, että mitä huonommin vaimo
käyttäytyy, sitä paremmat päivät on talossa.

-- Hyvästi, sanoi hän lyhyeen ja lähti.

Ulkona oli jo yö. Kuu valaisi heikosti maata. Sen sijaan, että palaisi
kotiin suoraan puiston läpi, teki Maheun vaimo kierroksen ollakseen
kauemmin poissa kotoa. Kaikista taloista, joitten ohi hän astui, huokui
nälkää. Moneen viikkoon jo ei oltu missään laitettu päivällistä, niin
että oli hävinnyt kitkerä laukanhajukin, jota ennen tunsi pitkän matkan
päässä kylästä. Nyt henki kaikista noista asunnoista kellarin
asumatonta kosteutta. Kaikki oli hiljaista. Vain joskus kuului
tukahutettu itku tai kirous.

Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän jonkun poistuvan haamun. Hän astui
ripeämmin tuntiessaan sen pastori Joire'ksi, joka sunnuntaisin messusi
kylän kappelissa. Tämä astui nopeasti säilyttäen kasvoissaan lihavan ja
kiltin miehen näyn, joka tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa: Joskin
hän oli ulkona noin pimeässä, niin oli se sen tähden, että hän pelkäsi
törmäävänsä kivihiilikaivajain kanssa. Huhuiltiin, että hän oli saanut
ylennystä.

-- Herra pastori, herra pastori, sopersi vaimo.

Mutta pastori kulki edelleen pysähtymättä.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rakkaani, lausui hän vain ohimennen.

Vaimo oli taas saapunut talonsa luo. Hänen polvensa vapisivat, hän ei
jaksanut enää kulkea ja astui sisälle.

Kukaan ei huoneessa olevista ollut liikahtanut. Maheu istui entisen
mukaan pöydän laidassa pää riipuksissa. Ukko Bonnemort ja lapset
istuivat penkillä lähekkäin saadakseen lämmintä. He eivät olleet
lausuneet halaistua sanaakaan eivätkä muuttaneet asentoa, ainoastaan
kynttilä oli palanut niin pitkälle, että uhkasi sammua ja jättää
läsnäolijat pimeyteen. Kun ovi kävi, kääntyivät lapset katsomaan, mutta
nähdessään, ettei äidillä ollut mitään, käänsivät he katseensa pois,
heidän teki mieli itkeä, mutta he pidättivät kyyneleitä peläten
saavansa toria. Maheun vaimo tupertui taas entiseen paikkaansa sammuvan
tulen ääreen. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki ymmärsivät
ilmankin, miten oli asian laita. Kaikki odottivat nyt heikkoa toivoa
vaalien Etienneä.

Vihdoin palasi Etienne tuoden nyytissä tusinan kylmiä keitettyjä
perunoita.

-- Siinä on kaikki, mitä olen onnistunut saamaan, lausui hän.

Mouquettella oli leipä myös loppunut, nämä perunat oli hänen
illallisensa, jonka hän pakotti Etiennen ottamaan suudellen häntä koko
sydämestään.

-- Kiitos, sanoi hän vaimolle, joka ojensi hänelle hänen osansa, --
minä olen jo syönyt.

Hän ei puhunut totta ja katsoi synkkänä lapsiin, jotka ryntäsivät ruuan
kimppuun. Vanhemmat pidättivät itseään myös jättääkseen enemmän
lapsille, mutta ukko ahmi ahneesti minkä ehti, niin että piti ottaa
häneltä yksi peruna Alzirelle.

Etienne kertoi sen jälkeen uutisia, jotka hän oli kuullut. Yhtiö kuuluu
olevan ärtynyt lakkolaisten itsepintaisuudesta aikoen sanoa monta
työläistä irti työstä.

Se tahtoi siis ilmi sotaa heitä vastaan. Vielä tärkeämpi oli huhu, joka
kertoi, että yhtiö muka oli saanut monta kivihiilenkaivajaa suostumaan
rupeamaan työhön. Seuraavana päivänä pitäisi töitten alkaman
Victoiressa ja Feutry-Cantel'issa ja Madeleinessa ja Miroussakin kuuluu
kolmas osa työmiehistä aikovan töihin.

Maheun pari joutui epätoivoon.

-- Saakeli soikoon! huudahti isä, -- jos meidän joukkoomme on tullut
pettureita, niin täytyy päästä heistä.

Hän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.

-- Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään
keskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin
ainakin.

Hänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen.
Entisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat
luvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä
vastaan.

-- Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten
lattialta. -- Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille
täytyy tehdä loppu.

Etienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki
kylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä
sammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä
kavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.



VI.


Jeanlin oli parantunut ja alkoi käydä, mutta luut eivät olleet
kasvaneet kiinni oikein, niin että hän ontui molemmilla jaloilla. Hän
juoksenteli nyt keinuen kuin ankka, mutta oli säilyttänyt ilkeän ja
hävyttömän pedon näppäryyden.

Kysymyksessä olevan illan hämärissä lymyili Jeanlin seuralaisineen.
Bebert'in ja Lydian seurassa Requillart'in maantien varrella odottaen
sopivaa tilaisuutta. Lapset olivat piiloutuneet aidan taakse pienen
puotipahasen vastapäätä. Vanha huononäköinen eukko oli asettanut
näytteille pari kolme herne- ja papupussia, jotka tomusta olivat aivan
mustia, ja ovessa riippui vanha lipeäkala, jonka kärpäset olivat
lianneet; Juuri tuota kalaa Jeanlin väijyikin. Hän oli jo pari kertaa
käskenyt Bebert'in riuhtaisemaan sen koukulta, mutta aina oli
ohikulkijoita tiellä. Ei koskaan saanut rauhassa toimittaa asioitaan!

Nyt näyttäytyi joku ratsastava herra ja lapset kyyristyivät tuntiessaan
hänet Hennebeau'ksi. Tirehtöörin nähtiin nyt usein ajelevan yksin
maanteitä kapinoitsevien kylien välillä. Levollisen miehuullisena tutki
hän itse väestön mielialaa. Eikä koskaan hänen korviensa ohi suhissut
ainoakaan kivi, hän tapasi ainoastaan vaiteliaita miehiä, jotka
vastahakoisesti nostivat hänelle lakkia ja vielä useimmin kohtasi hän
rakastuneita pariskuntia. Hän katsoi suoraan eteensä ja ajoi nopeasti
ohi, jottei häiritsisi ketään. Ainoastaan hänen sydämensä sykki
levottomasti nähdessään noita ihmisiä, jotka vapaasti antautuivat
rakkaudelle. Hän huomasi myös lapset aidan luona ja hänen silmänsä
kostuivat. Hän ajoi ohi istuen kankeana ja suorana satulassaan, takki
napitettuna sotilasmaisesti.

-- Helkkarin heittiöt! murisi Jeanlin, -- eivät he lakkaa koskaan
kulkemasta... Pian, Bebert, vedä se pyrstöstä!

Mutta samassa näyttäytyi taas kaksi miestä ja poika painoi kirouksensa
alas tuntiessaan äänestä veljensä Sakariaan, joka iloisesti kertoi
Mouquet'lle, miten hän oli löytänyt kaksi frankia, jotka olivat
ommellut hänen vaimonsa hameeseen. He virnistivät molemmat mielihyvästä
ja taputtivat toinen toisiaan olkapäälle. Mouquet ehdotti pallopeliä
seuraavana päivänä. He tapaisivat toinen toisensa Huvissa kello kaksi
ja sieltä lähtisivät Marchiennesiin. Sakarias suostui, He kääntyivät jo
nurkan taakse, kun Etienne tuli heitä vastaan ja puhutteli heitä.

-- Mitä, aikovatko he jäädä siihen koko yöksi, kuiskasi Jeanlin
epätoivoissaan. -- Nyt on jo aivan pimeä ja eukko alkaa koota
tavaransa.

Ohi kulki vielä jokin työmies Requillart'iin päin. Etienne poistui
hänen seurassaan. Kun he kulkivat aidan ohi, kuuli Jeanlin, että he
puhuivat kokouksesta metsässä. Oli päätetty kokoontua seuraavana
päivänä jotta ehdittäisiin antaa tietää kaikille.

-- Kuulitteko, kuiskasi Jeanlin tovereilleen. -- Suuri näytäntö tulee
pidettäväksi huomenna. Meidän täytyy välttämättä päästä mukaan. Me
lähdemme huomenna iltapäivällä.

Vihdoinkin ei maantiellä enää näkynyt ketään. Hän yllytti Bebert'ia.

-- Sukkelaan nyt. Vedä se pyrstöstä, mutta varo eukon luutaa..

Onneksi oli jo hyvin pimeä. Bebert loikkasi esiin ja tarttui kalaan
niin että nuora katkesi. Sitten lähti hän juoksemaan, minkä jalat
kantoivat huiskuttaen kalaa päänsä yllä. Toiset loikkivat hänen
perässään. Eukko katsoi hämmästyneenä puodistaan ymmärtämättä, mitä oli
tapahtunut eikä voinut pimeässä erottaa, mikä joukko kiitää maantiellä.

Nämä lurjukset olivat vähitellen tulleet koko ympäristön kauhuksi.
Aivankuin villijoukko olisi vallannut seudun. Aluksi pysyivät he
Voreux'ssa, mutta nyt juoksentelivat he maantiellä Montsou'sta
Marchienneen etsien mitä voisivat näpistää. He vaelsivat peltoja
pitkin, kalvoivat siitä syötäviksi kelpaavia juuria, pyydystivät
kanaalista kalaa, jonka söivät elävältä. Kesällä matkasivat he aina
Vandamin metsään, missä söivät marjoja ja pähkinöitä.

Kaikkien heidän retkiensä johtajana oli aina Jeanlin. Hän komensi
ryövärijoukkoaan sipulipelloille, kyökkitarhoihin, kaupustelijain
näyttelyikkunoitten kimppuun. Vähitellen yhä uudistuvasta näpistelystä
alettiin syyttää lakkolaisia. Huhuiltiin, että oli toimessa koko
järjestetty ryöstäjäsakki.

Erään kerran pakotti Jeanlin Lydian varastamaan äidiltään pivollisen
rintasokeria, minkä Pierronin vaimo säilytti vaasissa ikkunalla. Tyttö
saatiin kiinni ja sai armottomasti selkäänsä, mutta hän ei ilmaissut
toveriaan, siinä määrin kunnioitti hän hänen valtaansa. Pahinta oli
että Jeanlin aina otti itselleen runsaimman osan. Bebert sai myös aina
antaa saaliinsa kapteenille ja kiittää onnea, jos tämä ei kolhinut
häntä aivan pahanpäiväisesti ja ottanut kaikki.

Jo jonkun aikaa oli Jeanlin väärinkäyttänyt valtaansa. Hän löi Lydiaa
ikäänkuin tyttö olisi hänen laillinen vaimonsa ja käytti hyväkseen
Bebert'in herkkää uskoa, lähettäen hänet mitä vaarallisimpiin
seikkailuihin. Häntä huvitti, että tuo suuri poika, joka nyrkin
iskullaan voisi kaataa hänet, Jeanlinin, aasimaisesti totteli häntä.
Hän halveksi heitä molempia ja kohteli heitä kuin orjiaan uskotellen
heille, että hänellä on joku prinsessa rakastajattarena, jota he eivät
saa nähdä. Viimeisinä päivinä oli hän tosiaankin alkanut kadota äkkiä
heiltä milloin kadunkulman taakse, tai tienkäänteessä käskettyään
heidän sitä ennen ankarimmin palaamaan kylään. Sitä ennen otti hän
itselleen kaiken saaliin.

Samoin tapahtui tänäkin iltana.

-- Anna tänne, sanoi hän toverilleen ja tarttui kalaan, jonka toinen
piti. He seisoivat tällä hetkellä Requillart'in tien mutkassa.

Bebert vastusti.

-- Minä tahdon sen, huusi hän. -- Minähän sen otin.

-- Mitä? huusi toinen. -- Saat kyllä, jos minä annan, mutta ei suinkaan
tänään. Huomenna, jos jää.

Hän tyrkkäsi Lydiaa asettaen heidät vierekkäin kuin sotamiehet ja
asettuen itse heidän taakseen komensi:

-- Nyt pitää teidän seistä siinä viisi minuuttia liikkumatta. Jumala
varjelkoon teitä kääntymästä, sillä silloin tulevat villit pedot
niskaanne ja repivät teidät kappaleiksi. Sitten juoskaa suoraa tietä
kotiin älköönkä Bebert uskaltako koskea Lydiaa, sillä minä saan tietää
huomenna ja annan teille selkään.

Heti sen jälkeen katosi hän pimeyteen niin nopeasti ja
huomaamattomasti, että he eivät edes kuulleet hänen paljaitten
jalkojensa askeleita. Lapset seisoivat liikkumattomina viisi minuuttia,
peläten kääntyä, jottei jokin näkymätön surmaisi heitä. Vähitellen oli
yhteinen pelko kiinnittänyt molemmat lapset toisiinsa. Bebert'in teki
mieli syleillä ja hyväillä Lydiaa, kuten hän näki toisten tekevän ja
tyttö olisi myös ollut taipuvainen siihen. Mutta ei kumpikaan rohjennut
olla tottelematta Jeanlinia.

Etienne oli samaan aikaan tullut Requillart'iin. Edellisenä päivänä oli
Mouquette pyytänyt häntä tulemaan ja nyt tuli hän häpeissään
uskaltamatta myöntää itselleen, että tuo tyttö, joka häntä jumaloi, oli
alkanut miellyttää häntä. Mutta hän saapui aikomuksessa lopettaa kaiken
suhteensa tyttöön. Hän tahtoi selittää Mouquettelle, ettei tämä saisi
toisten tähden enää etsiä häntä. Ei ollut hyvä nauttia ilosta silloin
kuin toiset ovat kuolla nälkään. Hän ei tavannut Mouquettea kotona ja
päätti jäädä odottamaan.

Melkein lahonneen kaivostornin alla näkyi entisen kaivoksen umpeen
kasvanut aukko. Hirsi, joka oli ennen ollut katon tukena, näytti
etäältä hirsipuulta mustan aukon yllä. Aivan aukon luona
seinäraunioitten välistä kasvoi kaksi puuta, pihlaja ja plataani.

Päästäkseen kalkista menoista näitten kaivosten ylläpitämiseksi, oli
yhtiö jo kymmenen vuotta aikonut täyttää tuon hyljätyn kaivoksen,
mutta sitä varten olisi pitänyt ensin rakentaa Voreux'hon eri
ilmavaihtolaitos. Nyt oli ilmavaihtouuni Requillart'in kaivoksen
juuressa, ja entinen vedenpumppauslaitos toimi savupiippuna. Nyt oli
ainoastaan tyydytty siihen, että tuettiin seinäpaaluja paikottaisilla
hirsillä estäen siten pääsyn kaivokseen.

Varovaisuuden vuoksi oli käsketty pitää portaat kunnossa, jotta
voitaisiin nousta ja laskea, mutta kukaan ei siitä välittänyt ja
vähitellen portaat lahosivat, monet askeleet olivat jo ruhjoutuneet.
Ylhäällä sulki aukon suuri risupensas. Ensimäisistä portaista oli
melkein kaikki askeleet hävinneet niin että päästäkseen portaille
täytyi tarttua pihlajan juureen ja heittäytyä arviokaupalla alas
pimeyteen.

Etienne odotti kärsivällisesti istuen pensaan takana, kun äkkiä kuuli
hän kahinaa oksissa. Ensin luuli hän, että se olisi sisilisko. Mutta
sitten raapaistiin tulitikulla ja hän tunsi hämmästyksekseen Jeanlinin,
joka sytytettyään kynttilän hävisi maan alle. Etiennen valtasi
uteliaisuus niin ettei hän voinut pidättäytyä, vaan meni aukon luo.
Poikaa ei näkynyt enää, vain kynttilän heikko valo vilkkui toisilta
portailta. Etienne oli hetkisen kahden vaiheilla, mutta sitten tarttui
hän pihlajan juuriin ja heittäytyi alas päästen suoraan jaloillaan
askeleelle. Hän alkoi hitaasti laskeutua. Jeanlin nähtävästi ei kuullut
mitään, hänen kynttilänsä laskeutui yhä alemmaksi pojan kiipiessä
apinan notkeudella ja pitäessä kiinni käsin, jaloin, jopa leuoin
silloin kun ei ulottunut askeleeseen.

Noin seitsemän metrin pituiset portaat seurasivat toinen toistaan,
muutamat niistä kannattivat vielä hyvin, mutta toiset rätisivät ja
horjuivat, pienet porrassillat olivat niin lahonneet, että jalka upposi
sen pehmeään homeeseen. Alhaalla alkoi käydä sietämättömän kuumaksi.

-- Helkkarin luikertelija, haukkui Etienne hengästyneenä, -- missä
mahtaa olla sen matkan päämäärä?

Pari kertaa oli hän vähällä menettää tasapainonsa. Hänen jalkansa
luistivat liukkailla portailla. Jospa hänellä edes olisi kynttilä kuten
pojalla, mutta hän löi päätään joka askeleella seuraten alaspäin
katoaavaa valoa. He olivat jo laskeneet kaksitoista porrasta, mutta yhä
vaan jatkettiin. Vihdoin saavuttiin nostokonehalliin. Kolmekymmentä
porrasta, siis kaksisataa kymmenen metriä.

-- Kuinka kauan aikoo hän kuljettaa minua, -- ajatteli Etienne. --
Varmaankin hän aikoo talliin.

Mutta talliin vievän tien oli maanvieremä peittänyt. He kulkivat yhä
edelleen, vaikka matka kävi joka askeleella yhä vaivaloisemmaksi.
Heidän pelästyttämänsä yölepakot lepattelivat ympäri töyttäen
holvikattoon. Etiennen täytyi jouduttaa askeleensa, jottei kadottaisi
kynttilää näkyvistä. Mutta pojan putkahtaessa nopeasti ja ketterästi
kuin käärme, pääsi hän vaivoin samoista loukoista iskien joka
askeleella päätään. Tämä käytävä oli samoin kuin muut maanalaiset
käytävät kavennut maan laskiessa. Paikoittain oli se aivan pieni rako,
joka pian menisi umpeen. Maan laskiessa kannatuspaalut murtuivat uhaten
pimeässä puhkaista hänen vatsansa terävillä lohkopäillään. Hän kulki
haparoiden, milloin polvillaan, milloin ryömien mahallaan tunnustellen
maaperää. Äkkiä ryntäsi koko lauma rottia häntä vastaan ja kiiti hänen
selkäänsä myöten.

-- Piru vieköön! emmekö sitten koskaan tule perille? murisi hän
uupuneena ja hengästyksissään.

Tosiaankin oltiin jo perillä. Käytävä laajeni ja saavuttiin hyvin
säilyneeseen paikkaan. Tämä murtopaikka oli hakattu poikittain
hiilikerrostumassa ja muistutti luonnollista luolaa.

Etienne pysähtyi ja näki pojan asettavan kynttilänsä kahden kiven
väliin ja järjestäytyvän niin mukavasti kuin suinkin tyytyväisen ja
huolettoman näköisenä kuten henkilö, joka on vihdoin saapunut kotiin.
Tämä paikka oli muutettu mukavaksi asunnoksi. Nurkassa oli heinätukkoja
pölkyille asetetulla laudalla, joka oli pöydän asemesta, oli
kaikellaista ruokatavaraa: leipää, perunoita, viinapullo. Tosiaankin
ryöväriluola saaliilleen, jota oli koottu viikkokausia, siinä oli
tarpeetontakin saalista, kuten kengänmustetta ja saippuaa, mitkä olivat
näpistelivät pelkästä varastamisen halusta. Ja keskellä kaikkia noita
aarteita istui poika nauttien itsekseen hyvinvoinnistaan.

-- Etkö sinä häpeä! huudahti Etienne äkkiä. Lihotat tässä itseäsi
meidän kaikkien kärsiessä nälkää tuolla ylhäällä.

Jeanlinin hämmästys oli suuri ja hän vapisi pelästyksestä. Mutta kun
hän tunsi puhujan, rauhoittui hän pian.

-- Tahdotko syödä päivällisen kanssani? sanoi hän vihdoin. -- Palasen
paistettua kalaa? Eikö se maistuisi?

Hän piti vieläkin kädessään varastettua turskaa ja alkoi huolellisesti
perata sitä hyvällä uudella veitsellä, millä oli luinen varsi, ja siinä
muistokirjoitus "rakkaus."

-- Sinulla on kaunis veitsi, sanoi Etienne.

-- Se on lahja Lydialta, selitti Jeanlin, mutta ei viitsinyt lisätä,
että Lydia oli hänen käskystään varastanut veitsen eräältä kauppiaalta
Montsou'ssa.

Sitten jatkoi hän arvokkaana:

-- Eikö totta, täällä on hyvä ollakseen? Täällä on ainakin lämpimämpi
kuin tuolla ylhäällä ja haiseekin paremmalle.

Etienne istui myös, hänen teki mieli saada poikaa juttelemaan. Häntä ei
enää suututtanut, häntä huvitti tuo pieni peikko, joka oli uskalias ja
toimelias kepposissaan. Täällä oli tosiaankin oivallista, ilma oli
tasainen ja lämmin kun ylhäällä sitä vastoin tammikuun pakkanen
kangisti jäseniä. Aikaa myöten käytävät puhdistuivat epäterveellisistä
kaasuista, räjähdyskaasu oli jo hävinnyt ja vanhoista laudoista levisi
hieno tuoksu joka muistutti neilikan hajua. Pölkyt olivat käyneet
kauneiksi tullen keltaisiksi kuin marmori ja peittyen homeen valkealla
vaipalla mitä eriskummallisempiin kuvioihin. Ja ympärillä räpytteli
valkosia perhosia ja kärpäsiä, luikerteli lumivalkeita hämähäkkejä,
jotka eivät milloinkaan olleet nähneet aurinkoa.

-- Etkö sinä pelkää täällä? kysyi Etienne.

Jeanlin katsoi häneen ihmeissään.

-- Mitä minä pelkäisin? minähän olen täällä yksin.

Kala oli vihdoinkin perattu. Jeanlin teki tulen ja alkoi paistaa sitä
halstarilla. Sitten leikkasi hän leivän kahtia. Kala oli tavattoman
suolainen, mutta maistui erittäin hyvältä nälkäisille vatsoille.

Etienne otti osansa.

-- Ei ole ihme, että sinä lihot, sill'aikaa kun me muut laihdumme.
Mutta se on sikamaista sinun puoleltasi täyttää noin vatsasi. Etkö sinä
lainkaan ajattele toisia?

-- Hm, miksi he ovat tyhmiä?

-- Muutoin teet oikein, että pysyt piilossa, jos isä saisi tietää, että
sinä varastat, niin löylyttäisi hän sinut aika lailla.

-- Eivätkö sitten porvarit varasta meiltä! Sinähän itse sanot sen aina.
Kun minä vien jonkun leivän Maigrat'ilta, niin on se leipä, jonka hän
on meille velkaa.

Nuori mies vaikeni hämillään, sen lisäksi oli hänellä suu täynnä
ruokaa. Hän katsoi uteliaasti poikaa, hänen suippoa kuonoaan, vihreitä
silmiään, törröttäviä korviaan, mitkä todistivat ettei tuo pikku pakana
ollut vielä ennättänyt pitkälle nelijalkaisista esivanhemmistaan.
Kaivos, joka hänet oli luonut, oli myös päättänyt tehtävänsä särkien
hänen jalkansa.

-- Tuotko Lydiankin tänne? -- kysyi Etienne taas.

Jeanlin hymähti ylenkatseellisesti.

-- Tuon tyttö-heitukanko! Eipä suinkaan!... Naisväki on liian kielevä.

Ja hän nauroi ylenkatseella muistellessaan Lydiaa ja Bebert'ia, jotka
olivat kyllin tyhmiä uskomaan hänen juttujaan. Nytkin lähtivät tyhjin
käsin kotiin, kun hän taasen täällä lämpimässä syö kalaa. Ja hän päätti
mietelmiään lausuen ääneen:

-- Parempi on olla yksin, silloin ainakaan ei riitele.

Etienne oli syönyt leipänsä ja joi hiukan viinaa. Hänen päässään
vilahti, että olisi hyvä kiitokseksi Jeanlinin vieraanvaraisuudesta
ottaa häntä korvasta ja taluttaa hänet päivänvaloon uhaten
päinvastaisessa tapauksessa kertoa isälle. Mutta kun hän tyystemmin
tarkasti tuota luolaa, ei hän voinut olla ajattelematta, ken tietää,
mahdollisesti tämä turvapaikka joskus tulee lakkolaisille
tarpeelliseksi. Hän pakotti pojan lupaamaan tulla yöksi kotiin jäämättä
siihen heinätukossa nukkumaan, kuten toisinaan sattui, Sitten otti hän
pojalta kynttilän pätkän ja lähti edeltä jättäen pojan järjestämään
talon-toimiaan.

Mouquette oli jo lohduton Etiennen viipymisestä, istui kuitenkin
pölkyllä odotellen huolimatta kylmästä. Kun hän sai nähdä Etiennen
heittäytyi hän tämän kaulaan, mutta tunsi aivan kuin veitsen iskun
sydämeen tämän ilmoittaessa, ettei hän enää aikonut tulla tervehtimään
Mouquettea. Jumalan tähden, miksi? Eikö hän, Mouquette, rakastanut
häntä kyllin lämpimästi? Etienne itsekin pelkäsi joutuvansa kiusaukseen
ja vei tytön yhä kauemmas suurelle maantielle. Tiellä selitti hän
tytölle mahdollisimman lievästi, että heidän suhteensa häpäisee häntä
toverien edessä, että se vahingoittaa heidän yhteistä asiaa. Tyttö
hämmästyi suuresti. Mitä yhteistä voi olla heidän rakkaudellaan ja
politiikalla? Vihdoin tuli hän ajatelleeksi, että Etienne häpeää hänen
tuttavuuttaan, mutta hän ei loukkaantunut siitä, vaan piti sitä aivan
luonnollisena ja ehdotti, että Etienne suomaisi häntä korvalle kaikkien
nähden, niin että toverit luulisivat, että heidän välit ovat rikotut.
Kunhan hän vaan joskus poikkeaisi hänen luokseen vaikkapa vaan
hetkiseksi.

Mouquette pyysi ja rukoili, vannoi, että hän tulee pysymään piilossa
kaikilta eikä tule pidättämään häntä kauemmin kuin viisi minuuttia.
Etienne oli hyvin liikutettu hänen pyynnöstään, mutta pysyi
järkähtämättömänä. Niin täytyi. Ottaessaan jäähyväiset tahtoi hän
kuitenkin suudella Mouquettea. Askel askeleelta olivat he saapuneet
Montsou'n ensimäisten talojen luo. Siinä he seisoivat sylitysten
kirkkaan kuutamon valossa, kun äkkiä vilahti sivutse jokin olento, joka
huomattuaan heidät hytkähti ikäänkuin olisi sattunut kiveen.

-- Kuka se on? kysyi Etienne.

Se on Katarina, vastasi Mouquette, -- hän palaa Jean-Bart'ista.

Nainen kulki hitaasti pää alas painuneena, väsyneen näköisenä. Nuori
mies seurasi häntä silmillään. Hän oli epätoivoissaan, että Katarina
oli nähnyt hänet siinä, hänen omaatuntoaan kalvoi. Mutta elihän hän
toisen miehen kanssa? Ja eikö hän ollut pakottanut Etienneä kärsimään
samoja tuskia tässä Requillart'in tiellä, sillä juuri tässä oli hän
Etiennen nähden antautunut toiselle. Siitä huolimatta Etienneä piinasi
kuitenkin se, että hän oli kostanut hänelle samalla mitalla.

-- Tiedätkö, mitä sanon sinulle? kuiskasi Mouquette nyyhkyttäen heidän
erotessa. -- Sinä hylkäät minut siksi että pidät toisesta.

Seuraavana päivänä oli ilma erittäin kaunis. Oli yksi niitä kirkkaita
talvipäiviä, jolloin maa kaikuu askeleista. Jeanlin oli karannut kotoa
jo kello yksi, mutta hän sai odottaa jokseenkin kauan Bebert'ia kirkon
takana ja molemmat olivat vähällä lähteä ilman Lydiaa, jonka äiti oli
sulkenut kellariin. Hänet oli juuri laskettu, annettu hänelle kori
käsivarrelle ja uhattu sulkea taas rottien kanssa, ellei hän kokoisi
koria täyteen salaattia. Peloissaan aikoikin hän heti mennä poimimaan
salaattia, mutta Jeanlinin mielestä ehtisi sen toimittaa myöhemminkin.
Jeanlinin mieli oli jo kauan aikaa kiintynyt Rasseneurin lihavaan
kaniiniin Puolaan. Kun he kulkivat Huvin ohi, sattui kaniini juuri
hypähtämään tielle. Yhdellä harppauksella oli hän sen vieressä tarttui
sen korviin ja paiskasi sen Lydian koriin, jonka jälkeen kaikki kolme
kiitivät pois minkä ehtivät.

Mutta matkalla pysähtyivät he katsomaan Sakariasta ja Mouquet'a, jotka
juotuaan oluensa alkoivat pallopeliä. Palkintoina olivat uusi
lippalakki ja punanen kaulaliina, jotka oli jätetty Rasseneurille.

Kello löi kaksi, kun peli alkoi. Sakarias ensimäisenä antoi pallolleen
vauhdin niin että se lensi neljäsataa metriä valkojuurikaspeltojen yli,
sillä oli kielletty lyödä palloa maantiellä ja kylissä syystä että
helposti voisi loukata ihmisiä. Mouquet antoi myös pallolle voimakkaan
iskun niin että se lensi sataviisikymmentä metriä takaisin. Ja peli
jatkui, toinen puolue ajoi pallon yhtäälle, vastapuolue takaisin,
jolloin pelaajat koko ajan juoksivat pallon perässä kompastuen
epätasaisella jäätyneellä pellolla.

Aluksi juoksivat Jeanlin, Bebert ja Lydia pelaavien perästä
haltioissaan sattuvista lyönneistä, mutta sitten muistivat ne Puolaa,
joka yhä oli korissa. He päästivät sen korista uteliaina nähdäkseen
josko se juoksisi nopeasti ja unohtivat pelin. Onneton elukka lähti
juoksemaan, mutta lapset kiitivät sen perässä huutaen ja huitoen
käsiään. Siten ajoivat he kaniinia tunnin ajan ja jollei se olisi
raskauden tilassa, eivät he olisi saaneet sitä kiinni.

Heidän siinä telmiessä joutuivat he taas lähelle pelaavia, niin että
Sakarias oli vähällä lyödä veljensä kallon murskaksi ja lapset saivat
haukkumisia.

Jeanlin keksi uuden sukkeluuden. Hän odotti kunnes pelaajat olivat
etääntyneet, otti sitten taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sen kaniinin
vasempaan takajalkaan. Tästä koitui heille suurta huvia. Kaniini
koikkelehti kolmella käpälällään koettaen irroittaa neljättä ja
näyttäen niin surkuteltavalta, että lapset olivat pakahtua nauruun.
Sitten sitoivat he nuoran sen kaulaan, jotta se juoksisi nopeammin ja
kun elukka väsyi, laahasivat he sitä maata myöten milloin selällä,
milloin vatsalla, kuten kelkkaa. Siten huvittelivat he tunnin ajan,
jolloin kaniini alkoi korista. He pistivät sen piiloon koriin, kun
kuulivat pelaajien taasen olevan lähellä.

Sakarias, Mouquet ja kaksi muuta juoksivat yhä vieläkin väsymättä
kilometrimatkoja leväten ainoastaan matkan varrelta olevissa
kapakoissa. Kirkkaassa ilmassa kaikuivat nuo keppien iskut kuin pyssyn
laukaus. Käsivarret jännittyivät karttua pusertaessa ja pelaajat
syöksyivät eteenpäin kuten härkätaistelijat. Siten kiitivät he
tuntikausia tasangon toisesta päästä toiseen, ojien ja kuoppien yli,
aitojen ja kasojen yli. Täytyi olla terveet keuhkot ja voimakkaat
niveleet.

Kello löi viisi ja alkoi jo hämärtää. Vielä yksi kierros Vandamen
metsään, jotta tulisi ratkaistuksi, kenelle takki ja liina joutuisi.
Sakarian mielestä olisi hupaista, jos he palloineen ryntäisivät suoraan
metsään kokoontuneitten keskelle.

Jeanlin suuntasi myös matkansa metsään, vaikka hän oli juoksevinaan
ilman päämäärää pellolla. Lydia aikoi palata Voreux'hon poimimaan
salaattia, mutta hän näytti tytölle nyrkkiä. Hekö jäisivät pois
kokouksesta! Ei, hän tahtoi saada kuulla, mitä ukot puhuisivat. Jotta
olisi hauskempi kulkea jälellä olevan matkan, ehdotti Jeanlin että
laskettaisiin kaniini maahan ja ajettaisiin se eteenpäin heittäen kiviä
siihen. Itsekseen toivoi hän että he siten tappaisivat sen ja hän voisi
siiloin viedä sen luolaansa Requillart'iin syödäkseen.

Kaniini lähti taas juoksemaan kuono maassa ja korvat riipuksissa. Yksi
kivi satutti sen selkää verille, toinen katkasi hännän. Epäilemättä
olisivat pahuukset lopettaneet siihen kaniinin, elleivät he etäältä
huomaisi äkkiä Etienneä ja Maheu'ta jotka seisoivat metsän laidassa. He
kaappasivat eläimen paiskaten sen taas koriin. Melkein samassa
silmänräpäyksessä kiitivät muutaman askeleen päässä heidän ohitseen
Sakarias ja Mouquet sekä muut pelaajat. Viimeinen isku oli annettu
pallolle ja he ryntäsivät todellakin palloilleen keskelle kokoutuneita.

Hämärtyessä oli kaikkia teitä ja polkuja myöten alkanut liikkua
harmaita varjoja metsään päin. Toiset kulkivat yksitellen, toiset
ryhmittäin tai parittain, kaikki suunnaten kulkuansa taivaan rannalla
siintävää metsää kohti. Työväenkylät tyhjenivät, sillä naisetkin ja
lapset lähtivät. Alkoi pimetä, niin että oli enää vaikea erottaa teillä
tuota ihmisjoukkoa, joka pyrki samaa päämäärää kohti. Kuului ainoastaan
satojen jalkojen töminä, kuivien lehtien ja oksien kahinaa ja epäselviä
hiljaisia ääniä.

Herra Hennebeau, joka tähän aikaan palasi ratsastusmatkaltaan kotiin,
koetti turhaan päästä selville noista äänistä. Häntä vastaan tuli
tiellä monta paria ja hän luuli, että rakastuneet parit ovat taas
lähteneet kävelemään kuutamossa. Tuolla jossakin muurin kolossa
painavat he kuumat huulensa yhteen. He rientävät nauttimaan tuosta
ainoasta tyydytyksestä, josta ei tarvinnut maksaa. Ja vielä nuo
houkkiot nurisivat kohtaloa vastaan, vaikka he saivat mielin määrin
nauttia ainoasta todellisesta onnesta, mikä koitui molemminpuolisesta
rakkaudesta. Kuinka mielellään hän kärsisi nälkää, jos hän saisi
alottaa elämän alusta naisen kanssa, joka sieluineen, ruumiineen
antautuisi hänelle kokonaan, Mutta hänen surulleen ei löytynyt
lohdutusta ja hän kadehti noita heittiöitä. Pää riipuksissa palasi hän
hiljaa ajaen kotiin surullisena noista etäisistä epämääräisistä
äänistä, joissa hän oli kuulevinaan muiskuja.



VII.


Kokous oli määrätty Plan des Dames'illa, mistä puut oli vasta hakattu
pois. Tämä metsäpolku kulki loivasti suurten pyökkipuitten
reunustamana. Metsän jättiläisiä makasi vielä maassa, mutta toisella
puolen kohosi jo sahattu pölkkykasa. Pakkanen yhä kiihtyi ja jäätynyt
sammal narisi jalkojen alla. Oli jo aivan pimeä ja suuret oksat
kuvastuivat harmaata taivasta kohti, missä täysikuu jo alkoi nousta.

Kokouspaikalle oli kokoontunut lähes kolme tuhatta kivihiilenkaivajaa,
suuri työläisjoukko miehiä, naisia ja lapsia, jotka vaelsivat edes
takaisin metsän siimeksessä. Pidätettyjen äänien kumea kohina muistutti
tuulen huminaa äänettömässä metsässä.

Metsäpolun yläpäässä seisoivat Etienne, Maheu ja Rasseneur. Heidän
kesken oli syntynyt väittely ja heidän vihaiset äänensä kaikuivat
äreästi yli joukon murinan. Heitä ympäröivät miehet kuuntelivat.
Levaque puristi nyrkkiään. Pierron kääntyi selin levottomana, koska
hänen tällä kertaa ei ollut onnistunut enää kuumeen tähden jäämään
pois. Siinä seisoivat myös ukko Bonnemort ja vanha Mouque syviin
mietelmiin vaipuneina. Ja taaempana seisoi Sakarias, Mouquet ja heidän
toverinsa, jotka olivat saapuneet kokoukseen tehdäkseen tovereista
pilkkaa. Naiset taas olivat hartaan ja vakavan näköisiä kuin kirkossa.
Maheun vaimo pudisti ääneti päätään kuullessaan Levaquen kirouksia.
Philomene oli kylmän tullessa taas saanut keuhkokatarrin ja yski.
Ainoastaan Mouquette nauroi iloisesti, sillä häntä huvitti kuulla,
miten la Brule haukkui tytärtään siitä että tämä ajoi äitinsä pois
kotoa voidakseen syödä kyllikseen kaniinin paistia, -- senkin katala
tiainen, joka myö itsensä ja elää rennosti, koska mies on kehno raukka.
Jeanlin oli kiivennyt hirsipinolle ja vetänyt sinne perässään Lydian ja
Bebert'in ja nyt istuivat he kolmisin korkealla kaikkien muitten
yläpuolella.

Rasseneur oli alkanut väittelyn vaatiessaan, että oli alettava
puheenjohtajan ja kirjurin vaaleista. Häntä raivostutti hänen tappionsa
Ilossa ja hän oli päättänyt kostaa ollen vakuutettu siitä, että hän
voisi voittaa takarisin entisen valtansa, kun esiintyy itse työmiesten
eikä heidän edustajiensa eteen. Etienne oli kiihkoissaan tuosta, sillä
hänen mielestään oli järjetöntä valita toimihenkilöitä täällä metsässä.

Kun hän huomasi, että väittely ei vie mihinkään tulokseen, päätti hän
katkaista sen yhdellä iskulla. Hän hyppäsi äkkiä kannolle ja huusi
lujalla äänellä:

-- Toverit! Toverit!

Äänten kumina hiljeni vähitellen kuollen pois kuin syvä huokaus,
sill'aikaa kuin Maheu koetti tyynnyttää Rasseneuria. Etienne jatkoi:

-- Toverit! Meidän ei sallita puhua, meidän kimppuumme lähetetään
santarmeja, ikäänkuin me olisimme ryöväreitä. Mutta jos niin on, niin
puhukaamme täällä. Täällä me olemme vapaat, täällä me olemme kotona,
täällä ei kukaan voi estää meitä puhumasta yhtä vähän kuin metsän
petoja ja lintuja.

Vastaukseksi nousi myrskynä huutoja ja kirkuntaa.

-- Niin, niin, metsä on meidän... täällä voimme puhua... Puhu!

Hetkisen seisoi Etienne hiljaa kannolla. Kuu oli vielä matalalla
taivaanrannalla valaisten ainoastaan puun latvoja. Joukko seisoi
tummana massana, jonka yli Etienne kohosi liikkumattomana varjona.

Sitten kohotti hän hitaasti kätensä ja alkoi puhua. Mutta nyt ei hänen
äänensä enää kaikunut kiihkeänä kutsuna, vaan hän puhui tyynesti ja
levollisesti, ikäänkuin tekisi tiliä väkijoukolle. Hän lausui saman
puheen, minkä poliisikomisarius oli estänyt hänen lausumasta Ilossa.
Hän alkoi yleiskatsauksesta lakkoon, jolloin hän pyrki olemaan niin
kaunopuhelias kuin suinkin tuoden esiin pelkkiä tosiseikkoja. Mainitsi,
että hän itse oli lakkoa vastaan eivätkä kivihiilenkaivajat myöskään
tahtoneet lakkoa, mutta yhtiö oli sen aikaansaanut uudella
palkkajärjestelmällään. Sitten mainitsi hän edustajien ensimäisen
käynnin tirehtöörin luona. Siihen aikaan hallinto ei uskonut heitä,
mutta myöhemmin, kun jo oli liian myöhää, myönsi se virheensä ja lupasi
antavansa takaisin kaksi centimea, jotka se oli tahtonut varastaa
heiltä. Siirtyen nykyoloihin todisti hän numeroilla, että säästökassa
oli tyhjä, teki selvää, mihin lähetetty avustus oli käytetty ja
ohimennen sanoi muutaman sanan Internationalesta Pluchart'in sekä
muitten puolustukseksi. He olivat maailman valloittamishommissa eivätkä
siis voineet tehdä enempää heidän hyväkseen. Asema kävi päivä päivältä
yhä uhkaavammaksi, yhtiö uhkasi erottaa kaikki työstä ja värvätä uusia
työmiehiä Belgiasta. Sitä paitsi pelotti se arkoja ja oli saanut
muutamia työmiehiä ryhtymään työhön. Hän puhui yksitoikkoisella
kumealla äänellä painostaakseen noita huonoja uutisia, nälän voittoa,
masentunutta rohkeutta ja taistelua, joka käy ylivoimaiseksi. Ja hän
lopetti äkkiä korottamatta ääntään.

-- Tällaisissa oloissa, toverit, täytyy meidän tänään tehdä ratkaiseva
päätös. Tahdotteko jatkaa lakkoa? Ja siinä tapauksessa mitä ajattelette
tehdä voittaaksenne yhtiön?

Syntyi syvä hiljaisuus. Nuo synkät sanat olivat masentaneet joukon.
Kuului ainoastaan huokauksia pimeydestä.

Mutta Etienne alkoi taas puhua ja nyt kaikui hänen äänensä toisessa
äänilajissa. Nyt ei hän enää ollut yhdistyksen sihteeri vaan kansan
johtaja, totuuden apostoli.

Olisiko heidän joukossaan todellakin sellaisia, jotka tahtoisivat
rikkoa sanansa? Kuinka? Oliko nyt kuukauden ajan kärsitty turhaan,
pitäisikö palata kaivoksiin nöyrtyneenä ja taas alkaisi sama kurjuus.
Eikö sitten ole parempi kuolla heti yrittäessään lopettaa kapitalin
vallan, joka pakottaa työläisiä kärsimään nälkää? Hän kertoi
kivihiilenkaivajain sietämättömästä tilasta, sillä he yksin kantoivat
liikepulien kauheita seurauksia. Niin pian kuin työnantajan tulot
alenevat, ovat työläiset pakotetut näkemään nälkää. Ei, mahdotonta on
hyväksyä uusi maksutapa, sillä se on vain epäsuora palkan alennus;
jokaiselta työmieheltä yhtiö varastaa tunnin työn päivässä. Mutta
riittää, jo on aika käsissä, jolloin työmiehet on saatettu
äärimmäisyyteen ja jolloin he itse hankkivat itselleen oikeuden.

Hän pysähtyi kädet koholla taivasta kohti.

Sana "oikeus" puistatti joukkoa, se lainehti ja ratkesi
kättentaputuksiin.

-- Oikeutta! oikeutta! Aika on tullut!

Etienne innostui yhä enemmän. Häneltä puuttui Rasseneurin taito puhua
pitkälti, häneltä puuttuu usein sanoja ja vaivoin sommitteli hän
lauseita, mutta hän teki eleitä käsin ikäänkuin työntäisi niitä olalla.
Tällaisina hetkinä löysi hän voimakkaita kuvaannollisia ilmaisumuotoja,
jotka vaikuttivat kuulijoihin. Kaikki hänen liikkeensä olivat
työmies-murtajan liikkeitä, hän puristi kyynärpäänsä kylkeen ja sitten
äkkiä ojensi käden eteen voimakkaaseen nyrkkiin puristettuna, samaan
aikaan kurottaen kaulaansa ikäänkuin tahtoen purasta jotakuta.

-- Palkkajärjestelmä on orjuuden uusi muoto, jatkoi hän helisevällä
äänellä. -- Kaivosten täytyy kuulua kivihiilenkaivajille, kuten meren
kalastajille ja maan talonpojille... Kuulkaa! kaivokset kuuluvat
teille, kaikille, jotka jo vuosisatoja olette maksaneet sen verellänne
ja hiellänne!

Hän sotkeutui pelkäämättä selittämään oikeudenkäsityksiä ja erikoisia
lakeja kaivoksista, joista asioista ei hän itsekään ollut oikein
selvillä. Maan syvyyksien samoinkuin itse maankin täytyy kuulua
kansalle. Yhtiöt omistivat ne väärien etuoikeuksien nojalla, minkä
lisäksi Montsou'hun nähden heillä oli aivan laittomia sopimuksia
entisten tilanomistajain kanssa. Kivihiilenkaivajain täytyi palauttaa
itselleen omaisuutensa, -- ja hän viittasi kädellään yli tasangon
metsän toisella puolen. Samassa silmänräpäyksessä nousi kuu puitten
takaa ja loi valoa puhujaan. Kun joukko näki hänet siten valaistuna ja
ojennetuin käsin jakavan heille rikkauksia, alkoi se taas
ihastuksissaan taputtaa.

-- Hyvä, hyvä! Oikein!

Etienne siirtyi nyt puhumaan lempiaiheistaan työvälineitten
siirtämisestä yhteisomistukseen, jota hän toisti useamman kerran, sillä
yksin nuo oudot sanat miellyttivät häntä. Hänen ensimäinen perustelunsa
oli se, että vapaus on saavutettavissa ainoastaan nykyisen valtiomuodon
hävittämisen kautta. Sitten kun kansa saa vallan käsiinsä, alkavat
uudistukset. Silloin palataan alkuperäiseen kantaan, nykyisen
orjuutetun perheen sijalle tulee tasa-arvoisten ihmisten vapaa perhe,
tulee vallitsemaan täydellinen kansallinen, valtiollinen ja
taloudellinen tasa-arvo. Yksilön vapaus tulee turvatuksi
tuotantovälineitten yhteisomistuksesta ja vihdoin kaikki tulevat
saamaan ilmaisen opetuksen.

Siten tulee vanha lahonut yhteiskunta uudistetuksi juuriaan myöten. Hän
hyökkäsi myös avioliittoon ja perintölakiin, määräsi jokaisen
omaisuuden, kumosi kerrassaan koko rakennuksen, joka oli perustettu
vääryydelle, yhdellä käden käänteellä kuten heinämies viikatteella
niitti ruohon pellolla. Ja sitten toisella kädellä alkoi hän rakentaa
tulevan ihmiskunnan rakennuksen, joka perustuu oikeuteen ja kohoo
korkealle kahdennenkymmenennen vuosisadan ruskossa. Tässä aivojen
ponnistuksessa kieltäytyi jo järki toiminnasta ja jälellä oli
kiihkoilijan usko. Kaikki vastaväitteet, jotka terve järki oli
asettanut, katosivat eikä mikään ollut helpompaa kuin tuon uuden
maailman luominen. Kaikki oli jo edeltäpäin määrätty, hän puhui siitä
ikäänkuin koneesta, jonka voi panna pystyyn parissa tunnissa, eikä tuli
eikä veri voineet pysäyttää häntä.

-- Meidän vuoromme on tullut, huusi hän innon valtaamana, -- valta ja
rikkaus on kuuluva meille!

Yleisen riemastuksen hyväksymishuuto keskeytti hänet. Täysikuu valaisi
nyt koko metsäpolun, valaisten tuon joukkomeren, joka täytti sen aina
puitten runkojen väliin. Kasvot hehkuivat innostusta, silmät
välkkyivät, suut ammottivat, koko tuo nälkäinen joukko, miehet, naiset
ja lapset olivat valmiit heti hyökkäämään vallatakseen kaikki ne
rikkaudet, jotka siltä olivat vääryydellä ryöstetyt. He eivät tunteneet
pakkasta, tuo tulinen puhe oli lämmittänyt heidät. Heitä innostutti
toivo totuuden pikaisesta voitosta. Mikä ihmeellinen unelma! Päästä
herroiksi, lakata kärsimästä ja saavuttaa vihdoinkin nautintoa!

-- Niin juuri, peeveli! Nyt on meidän vuoromme. Alas sortajat!

Kaikista eniten olivat naiset huumaantuneet. Maheun vaimo oli aivan
kadottanut tavallisen tyyneytensä, Levaquen vaimo kiljui, la Brule
pudisti laihoja käsiään ilmassa, Philomene huusi niin että ratkesi
yskimään ja Mouquette ihastuksissaan ei voinut pidättäytyä, vaan huusi
puhujalle helliä sanoja. Miehet olivat myös innostuneet, Maheu päästeli
vihaa pursuvia huudahduksia, Levaque'en suu kävi lakkaamatta,
Sakariaskin ja Mouquet olivat ihmeissään, että mies voi puhua noin
kauan ottamatta välillä yhtään olutkulausta. Ainoastaan Pierron vapisi.
Mutta eniten melusi Jeanlin hirsipinolla. Hän hyppi, huusi kiihottaen
Bebert'ia ja Lydiaa ja heilutti koria, niissä onneton Puola vikisi.

Suosionosotukset alkoivat taasen. Etienne nautti vaikutusvallastaan.
Hänellä oli valta noitten kolmen tuhannen hengen yli, joilla sydän
alkoi nopeammin sykkiä yhdestä hänen sanastaan. Ainoastaan Rasseneur
kohautti olkapäitään halveksivasti ja vihasesti.

-- Anna toki minun puhua! huusi hän Etiennelle.

Tämä hypähti kannolta.

-- Puhu, saa nähdä haluavatko he kuulla sinua.

Rasseneur oli noussut hänen paikalleen ja liikkeellä vaati
hiljaisuutta. Mutta melu ei vaimentunut. Hänen nimensä siirtyi
etumaisista riveistä, jotka olivat tunteneet hänet takimmaisiin eikä
häntä tahdottu kuulla. Se oli kumoon kaadettu epäjumala, jonka pelkkä
näkeminen harmitti hänen entisiä puoluelaisia. Hänen puheensa, jotka
lorisivat kuin puro ketään loukkaamatta, olivat ennen lumonneet heitä,
mutta nyt ne tuntuivat joltakin imelältä pelkurien nukutusjuomalta.
Turhaan koetti hän saada äänensä kuuluville alkaen tyynnyttävän
puheensa väitteellä, ettei silmänräpäyksessä voida uudistaa maailmaa,
vaan tarvitaan aikaa ennenkuin yhteiskunnalliset suhteet ehtivät
kehittyä. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä, hänelle vihellettiin, häntä
pilkattiin ja hänen tappionsa täällä kävi tuntuvammaksi kuin Ilossa.
Vihdoin alettiin heittää häneen jäätyneen mullan palloja ja äkkiä huusi
eräs vaimo kimakalla äänellä:

-- Alas petturi!

Rasseneur kehitti ajatusta, etteivät kaivokset voi olla kaivajien
omaisuutta yhtä vähän kuin kehruunne kehrääjän, vaan olisi
hyödyllisempi, jos työmiehille kuuluisi voitto-osuus, jos he olisivat
osakkaina liikkeessä, niin isännät itsestään alkaisivat pitää heistä
huolta.

-- Alas petturi! -- toisti tuhatääninen joukko, ja jo suhisi kiviä
ilmassa.

Rasseneur kalpeni. Hänen silmänsä täyttyivät epätoivon kyyneleillä.
Koko hänen olemassaolonsa oli tällä hetkellä murrettu, kaksikymmentä
vuotta oli hän kunnianhimosta pysyttänyt toverisuhteita, mitkä
ruhjoutuivat nyt joukon kiittämättömyydestä. Hän astui alas kannolta
murtunein mielin voimatta enää jatkaa.

-- Sinä iloitset, lausui hän riemuitsevalle Etiennelle, -- olkoon
menneeksi, minä toivon, että sinulle tapahtuisi samoin. Ja se tapahtuu,
muista se!

Hän levitti kätensä ikäänkuin heittäen pois päältään kaiken vastuuden
niistä onnettomuuksista, joitten nyt piti tapahtua ja lähti yksinään
hiljaisen, kuun valaiseman pellon yli.

Häntä saatettiin kirkumalla ja naurulla. Äkkiä kaikkien hämmästykseksi
saatiin kannolla nähdä ukko Bonnemort, joka kesken melua koetti puhua
jotain. Siihen asti oli Mouquet ja hän pysyneet tavallisuuden mukaan
ajatuksiinsa vaipuneina menneistä ajoista. Epäilemättä oli nyt hänet
vallannut puhekipu, vastustamaton tarve puhua menneisyydestä, josta hän
saattoi kertoa tuntikausia. Syntyi syvä hiljaisuus, kaikki kuuntelivat
tuota kuun valossa seisovaa ukkoa, joka näytti haamulta. Hän kertoi
nuoruudestaan, kahdesta sedästään, jotka hautautuivat Voreux'hon,
sitten kertoi hän keuhkotulehduksesta, joka oli riistänyt häneltä
vaimon. Yli kaikkien hänen kertomustensa kulki punasena juovana
pääajatus, ettei koskaan ole ollut hyvä elääkseen eikä koskaan tulekaan
hyvä. Samalla tavalla oli heitä kokoontunut tänne metsään viisisataa
henkeä, koska kuningas ei tahtonut lyhentää työpäivää. Siinä hän
keskeytti itsensä alkaen puhua toisesta lakosta. Oh, kyllä hän on ollut
mukana sellaisissa. Ja kaikki ne päättyivät tässä metsässä. Toisinaan
oli pakkanen, toisinaan kuuma. Ja eräänä iltana oli satanut niin
rankasti, että oli täytynyt hajaantua voimatta sanoa mitään toinen
toisilleen. Ja sitten saapui kuninkaan sotamiehiä ja asia päättyi
pyssyinlaukauksiin.

-- Ja me kohotimme ylös kätemme samoin kuin nyt ja vannoimme, ettemme
enää menisi kaivokseen. Minäkin vannoin, oh, minä vannoin!

Joukko kuunteli epätietoisena ja neuvottomana. Etienne seurasi tarkoin
ukon puhetta ja nyt hyppäsi hän ukon viereen. Hän oli juuri huomannut
Chaval'in eturivissä ja sai intoa ajatellessaan, että ehkä Katarinakin
on siinä. Hän tahtoi hänen nähden saada joukolta suosionosotuksia.

-- Toverit, huudahti hän. -- Te olette kuulleet tässä yhden
vanhuksistanne, tiedätte mitä hän on kestänyt ja mitä saavat lapsemme
kestää ellemme tee loppua varkaille ja mestaajille.

Hän oli kauhea. Ei vielä koskaan hän ollut puhunut niin tulisesti.
Toisella kädellään kannatti hän ukko Bonnemort'ia työntäen hänet esille
puutteen ja surun viirinä, joka vaati kostoa. Nopein lausein kertoi hän
Maheun suvun vaiheista, näyttäen miten yhtiö oli riistänyt noita
ihmisiä, ja kaivos imenyt heidän elämännesteensä, koko vuosisadan
olivat he työskennelleet kaivoksessa ja nyt olivat vielä nälkäisempiä
ja onnettomampia kuin alussa. Ja vastakohdaksi asetti hän
paksumahaisia tirehtörejä, jotka lapioivat kultaa, sekä koko joukon
osakkeenomistajia, jotka elivät vuosisatoja mitään tekemättä kuten
ilotytöt työmiesten kustannuksella. Eikö tuo ole kauheata? Ihmisiä
kuolee maan alla sukupolvesta sukupolveen hankkiakseen viiniä ja
liköriä herroille ministereille ja jotta mahtavat herrat ja porvarit
sukupolvesta sukupolveen voisivat pitää kemuja ja lihoa heidän
hiestään.

Nyt oli hänellä tilaisuus kuvata räikein piirtein kivihiilenkaivajien
tauteja, joista hän oli lukenut: vähä-verisyydestä, mustasta
bronchitis'ta, rinta-ahdistuksesta, leinistä ja riisitaudeista.
Onnettomia työläisiä heitetään koneitten syöteiksi, heidät ajetaan kuin
karjaa työväen kyliin. Suuret yhtiöt vähitellen valtaavat heidät uhaten
tehdä orjiksi koko maan työväen miljonia työväen käsiä tuhansien
laiskurien hyväksi.

Mutta kivihiilenkaivaja ei nyt enää ole sana tietämätön olento kuin
ennen, hän ei ole enää vetojuhta, joka raataa maan kolossa. Kaivoksen
syvyydestä kasvaa uusi työväen armeija, syvällä maan alla kypsyy uusien
kansalaisten sato, joka kerran aurinkoisena päivänä katkoo maapinnan
esteet. Ja silloin saadaan nähdä uskalletaanko ehdottaa sadanviiden
kymmenen frankin eläke vanhukselle, joka oli työskennellyt maan alla
yli neljäkymmentä vuotta, jolla on parantumaton yskä ja sääret
turvonneet maanalaisesta vedestä.

Niin! työ tulee vetämään tilille kapitalin, tuon työläisille
tuntemattoman epäjumalan, joka on piiloutunut johonkin salaiseen
pyhättöön ja mistä se imee niitten onnettomien elämän, jotka sitä
syöttävät. He lähtevät sinne saadakseen nähdä hänen kasvonsa
tulipalojen valossa he hukuttavat vereen tuon kyllääntymättömän härän,
tuon kummituksen, joka syö ihmislihaa!

Hän vaikeni, mutta hänen ojennettu kätensä osoitti vieläkin vihollista
tuolla kaukana jossain. Tällä kertaa huusi joukko niin rajusti, että se
kuului Montsou'hun ja asukkaat katsoivat peloissaan Vandame metsään
päin luullen että oli sattunut kauhea maanvieremä. Yölinnut lensivät
pelästyneinä pensaista ja kohosivat korkealle metsän yli.

Etienne tahtoi saada asian heti ratkaistuksi ja asetti viimeisen
kysymyksen:

-- Toverit, mitä päätätte? Jatketaanko lakkoa?

-- Jatketaan, jatketaan! huudettiin eri haaroilta.

-- Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä? Me joudumme varmasti
tappioon, jos petturit menevät huomenna töihin.

-- Alas petturit! myrskynä vyöri vastaus.

-- Te päätätte siis pakottaa heidät muistamaan velvollisuutensa ja
valansa... Kuulkaa, mitä voimme tehdä, -- me voimme mennä kaikkiin
kaivoksiin ja viedä pois kaikki petturit työstä siten näyttääksemme
yhtiölle, että me kaikki olemme yksimielisiä ja ennemmin tahdomme
kuolla kuin taipua.

-- Oikein, kaivoksiin! kaivoksiin!

Puhuessaan Etienne turhaan haki silmillään Katarinaa tuossa
ihmismeressä. Häntä varmaankaan ei ollut. Sen sijaan näki hän koko ajan
Chavalin, joka milloin kohautti olkapäitään, milloin virnisti
kateellisena toverin menestyksestä, hän olisi ollut valmis myymään
itsensä saadakseen edes osan tuon maineesta.

-- Ja jos meidän joukossamme on urkkijoita, toverit, jatkoi Etienne,
niin olkoot he varuillaan, me tunnemme heidät... Minä näen tässä
Vandamen työläisiä, jotka eivät ole jättäneet työt...

-- Minuako tarkoitat? huudahti Chaval uhmaten.

-- Sinua tai toista, samantekevä. Mutta koska sinä puutut puheeseen,
niin pitäisi sinun itsesikin ymmärtää, ettei kylläisen paikka ole
nälkäisten parissa. Sinä teet työtä Jean-Bart'issa...

Joku huudahti joukosta pilkaten:

-- Hänkö tekisi työtä... Hänellä on nainen, joka raataa hänen
hyväkseen.

Chaval tulistui ja kirosi:

-- Saakeli! onko kielletty työtä tekemästä?

-- Kyllä! -- huusi Etienne. -- Kun toverit kärsivät yhteishyvän edestä,
on kielletty ajattelemasta omaa etuaan ja asettua työnantajien
puolelle. Jos lakko olisi yleinen, olisimme jo kauan sitten
voittaneet... Ei ainoakaan mies saisi tehdä työtä Vandamessa, kun
Montsoussa on lakko! Asiamme saisi vauhdin, jos kaikkialla työt
asettuisivat, Deneulinin luona ja muualla samoin kuin täällä...
Ymmärrätkö? Ei ole pettureita muualla kuin Jean-Bart'issa, te olette
kaikki pettureita!

Joukko ympäröi Chavalin uhkaavasti. Nyrkit puristuivat, kuului huutoja:
alas Chaval, alas! Chaval tuli kalman kalpeaksi. Mutta kiihkeässä
toivossaan saada voiton Etiennestä pälkähti hänen päähänsä loistava
ajatus.

-- Kuulkaa! huudahti hän. -- Tulkaa huomenna Jean-Bart'iin, niin saatte
nähdä teenkö työtä! Me olemme yksimielisiä kanssanne ja minut on
lähetetty tänne ilmoittamaan teille siitä. Täytyy sammuttaa uunit...
Yhtykööt koneenkäyttäjätkin lakkoomme. Ja seisokoot pumput myös! Vesi
täyttäköön kaivokset ja menköön ne kaikki hiiteen!

Hän sai rajuja kättentaputuksia osakseen, rajumpia kuin Etiennekaan.
Puhuja toisensa jälkeen nousi kannolle huutaen mitä mielettömimpiä
ehdotuksia keskellä yleistä melua ja rähinää. Se oli hulluuden purkaus,
kiihkoilijain kärsimättömyyttä, jotka olivat väsyneet odottamaan
ihmeitä ja päättäneet toimittaa sen itse. Nuo nälkäiset aivot näkivät
kaikki punasessa valossa, he olivat näkevinään verta, tulipaloja,
joista uusi koko maailman onni oli nouseva.

Joukko alkoi liikkua. Maheu oli asettunut vaimonsa viereen. Molemmat
olivat kadottaneet tavallisen järkevyytensä ja hyväksyen kuuntelivat
Levaqueta, joka vaati insinöörien päitä, sillä heidätkin oli vallannut
pitkäaikainen katkeruus, joka oli kytenyt kuukausien aikana. Pierron
oli huomaamatta kadonnut, Bonnemort ja Mouque puhuivat yht'aikaa mitä
kauheimpia asioita, joita ei voinut ymmärtää. Sakarias huusi
piloillaan, että täytyy hävittää kirkot ja nuori Mouquet hakkasi
vasarallaan enentääkseen melua.

Naiset raivosivat. Levaquen vaimo kädet puuskassa haukkui Philomene'a
muka siitä, että tämä oli nauranut. Mouquette ehdotti, että
santarmeille annettaisiin aika potkut. La Brule oli saanut kiinni
Lydian, jolla ei ollut salaattia, eikä koria ja löylyytti tyttöä aika
lailla, huitoen sitten käsillään kuvitellen, että hän jakaa iskuja
päälliköille, joita hän toivoi saavansa siihen paikkaan. Jeanlin oli
hetkeksi hämmentynyt, kun joku poika oli kertonut Bebert'ille, että
Rasseneurin vaimo oli nähnyt heidän kaappaavan Puolan. Sitten päätti
hän hiljakseen päästää kaniinin Huvin ovelle ja alkoi rehkiä kahta
kauheammin.

-- Toverit! Toverit! huusi Etienne aivan käheänä ponnistuksistaan saada
joukon järjestykseen määrättyjen päätösten tekemistä varten.

Vihdoin tuli hiljaisuus.

-- Toverit! Siis huomenaamulla Jean-Bart'iin! Onko se päätetty?

-- On, on Jean-Bart'iin! Alas petturit!

Kolmentuhantisen joukon äänet pyrysivät myrskynä täyttäen avaruuden ja
vähitellen häviten kirkkaan taivaan korkeuksiin.



VIIDES OSA.



I.


Kello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.

Deneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja
äänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon
Jean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen,
tuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen
kilometrin päässä kaivoksesta.

Hra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi
kaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä
kuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli
tosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla
puistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.

-- No mitä? kysyi hra Deneulin.

-- Kivihiilenkaivajat kapinoivat... puolet miehistä ei tahdo tehdä
työtä ja estää toisiakin menemästä töihin.

Hra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään,
miten oli asian laita.

-- Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.

-- Sitä olemme jo koettaneet tunnin ajan, vastasi vouti. -- Ja vihdoin
päätimme hakea teidät. Ehkä teidän onnistuu saada heidät järkiinsä.

-- Hyvä on, minä tulen heti.

Hän pukeutui nopeasti jo täysin selvänä asemasta ja hyvin levottomana.
Olisi voinut ryöstää koko talo tyhjääsi, sillä ei palvelija eikä
keittäjätär näyttäneet elonmerkkejä. Mutta talon toiselta puolen kuului
levottomia kuiskauksia ja kun hän tuli eteiseen avautui tyttärien ovi
ja he hyppäsivät molemmat valkosissa aamunutuissa vastaan.

-- Isä, mitä on tapahtunut?

Vanhin, Lucie, oli jo täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, hän oli
pitkä ja solakka mustaverinen tyttö. Toinen, Jeanne oli yhdeksäntoista
vanha hoikka vaaleanverinen kultakutrinen ja notkealiikkeinen kaunotar.

-- Ei mitään erityistä, vastasi hän rauhoittaakseen heidät. -- Jotkut
halunkit taitavat metelöidä, minä menen heti katsomaan.

Mutta he eivät päästäneet häntä kehottaen syömään ensin jotain
lämmintä, sillä muutoin palaisi hän taas sairaana ja vatsa epäkunnossa.
Hän kieltäytyi vakuuttaen, ettei ole aikaa odottaa.

-- Mutta kuule, huudahti vihdoin Jeanne kietoen käsivartensa hänen
kaulaansa, -- juo edes lasillinen konjakkia ja syö pari leivosta.
Muuten en laske sinua ja sinun täytyy kantaa minut mukaasi.

Hänen täytyi antaa perään, vaikka hän vakuutti, että leivokset eivät
mene alas kurkusta. Tyttäret kulkivat hänen perässään kantaen kukin
kynttiläänsä. Ruokasalissa palvelivat he häntä kilpaa, toinen kaatoi
viiniä lasiin ja toinen haki leivoksia.

He olivat nuorina kadottaneet äidin ja kasvattivat toinen toisiaan,
totta puhuen, huononlaisesti isän hemmotellessa heitä. Vanhin
haaveili tulevansa oopperalaulajattareksi, nuorin oli innostunut
maalaustaiteeseen, jolloin hän osoitti omituisen rohkean makunsa. Mutta
kun asiat horjahtivat ja oli täytynyt muuttaa elämäntapaa, muuttuivat
nuo erikoiset tytöt äkkiä hyvin järkeviksi ja käytännöllisiksi
taloudenhoitajattariksi, jotka olivat selvillä pienimmästäkin
erehdyksestä laskuissa. Huolimatta poikamaisesta luonteestaan, hoitivat
he talouden erinomaisesti tinkien joka pennistä, riitelivät
puotipalvelijain kanssa, käänsivät pukunsa nurin ja muuttivat niiden
kuosin moneen kertaan, millä he saavuttivat sen, ettei puute ollut
huomattavissa talossa.

-- Syöhän toki, isä, toisti Lucie. Mutta huomatessaan, että hän istuu
synkkänä ja miettiväisenä tuskin kuunnellen tytärtään, pelästyi tämä.

-- Varmaankin siellä on tapahtunut jotain vakavaa, koska sinä olet noin
nyrpeissäsi. Tahdotko, että jäisimme sinun kanssasi kotiin, tulevat he
toimeen ilman meitäkin tuolla aamiaisella.

Hän puhui siksi päiväksi suunnitellusta huviretkestä. Rouva Hennebeau'n
piti poiketa ensin Gregoirien luo Cecilea hakemaan ja sitten heidän
luokseen, jonka jälkeen kaikin lähtisivät Marchienneen vuoritirehtöörin
rouvan luo aamiaiselle. Silloin oltaisiin tilaisuudessa näkemään koko
tehdas sulatusuunineen kaikkineen.

-- Tietysti me jäämme, vahvisti Jeanne.

Mutta hra Deneulin suuttui.

-- Mitä tyhmyyksiä! Sanoinhan jo, ettei ole tapahtunut mitään vakavaa.
Käykää levolle, tehkää minulle se ilo, ja kello yhdeksän olkaa valmiit,
kuten on sovittu.

Hän antoi heille suuta ja riensi ulos. Hänen askeleensa kaikuivat
kumeasti puiston jäätyneellä polulla.

Kulkien oikotietä kapeita ryytimaan polkuja ajatteli Deneulin hajoavaa
omaisuuttaan. Hän oli myynyt osakkeensa Montsou'n yhtiölle miljonasta
luullen voivansa tehdä sen kaksinkertaiseksi ja nyt on hän sen
menettämäisillään. Onnettomuudet olivat aina hänen kintereillään.
Milloin täytyi odottamatta kuluttaa suuria summia korjaustöihin,
milloin voitonehdot kävivät äkkiä mahdottoman epäedullisiksi. Ja nyt
kun oli toiveita saada voittoja sattui tuo kauhea liikepula. Jos vielä
hänen kaivoksessaan puhkeaa lakko, niin joutuu hän vallan vararikkoon.

Jean-Bart'illa ei tietysti ollut samaa merkitystä kuin Voreux'lla,
mutta se oli rakennettu uusimpien vaatimusten mukaiseksi ja insinörit
nimittivät sitä kauniiksi kaivokseksi. Kaivosaukko oli tehty
puolitoista metriä leveämmäksi ja syvennetty aina seitsemään sataan
kahdeksaan metriin. Sitten oli siihen hankittu kaikki uudet
varustukset, uusi kone, uusi häkki, kaikki tieteen viimeisten
vaatimusten mukaan. Vedenpumppulaitos oli rakennettu toiseen
kaivokseen. Gaston-Marie'hin, joka toimi nyt yksinomaan siinä
tarkoituksessa. Jean-Bart'issa oli paitsi nostokoneosastoa ainoastaan
porrasosasto ja ilmavaihtotorvi.

Chaval oli ensimäisenä paikalla jo kello kolme. Hän kehoitti
tovereitaan yhtymään lakkoon ja vaatimaan myös viiden centimen
palkankorotuksen hiilirattaita kohti. Neljäsataa kivihiilenkaivajaa oli
pian virrannut vajasta vastaanottohuoneeseen, kaikki huutaen ja huitoen
käsillään. Työnhaluiset olivat avojaloin lyhdyt ja kuokat käsissään,
toiset puukengissä ja päällystakeissa estivät heiltä tien päästämättä
heitä kaivokseen. Voudit olivat huutaneet itsensä käheiksi koettaessaan
saada työmiehet järkiinsä ja estämättä niitä, jotka tahtoivat mennä
töihin.

Chaval joutui aivan vimmoihin saadessaan nähdä Katarinan housuissa ja
mekossa ja myssyssä. Noustessaan oli hän tylysti käskenyt tämän jäämään
paikoilleen, mutta Katarina ei totellut häntä. Hän oli epätoivoissaan
tuosta työseisauksesta, sillä Chaval ei koskaan antanut hänelle rahaa
ja hänen täytyi usein maksaa sekä itsensä että hänen puolestaan. Kuinka
hänen kävisi, jos hän lakkaisi ansaitsemasta? Häntä vaivasi alinomainen
pelko joutua Marchiennen tyttölään, mihin rattaitten naislykkääjät
tavallisesti joutuivat jäätyään kodittomiksi ja leivättömiksi.

-- Mitä hittoa sinulla täällä on tekemistä? -- huusi Chaval.

Katarina sopersi, ettei hänellä ole korkokapitalia ja että hän tahtoo
tehdä työtä.

-- Vai nouset sinä minua vastaan, lutka! Suoria heti kotiin, tai
potkasen minä sinut niin että lennät.

Katarina vetäytyi syrjään peloissaan, mutta ei mennyt pois, sillä hän
tahtoi nähdä, miten asiat päättyy.

Deneulin saapui lajitteluvajaan. Lyhtyjen heikosta valosta huolimatta
näki hän yhdellä silmäyksellä koko työläisten levottoman joukon. Hän
tunsi kasvoista joka työmiehen, joka lykkääjän, lastaajan ja
kulettajan. Kone odotti ja siitä pöllysi höyryjä ilmaan. Oli otettu
vain noin kahdeksankymmentä lyhtyä, toiset paloivat lyhtyosastossa.
Mutta epäilemättä saattaisi ainoa sana hänen huuliltaan panna jälleen
työn liikkeelle.

-- No, pojat, mitä on tapahtunut? -- kysyi hän voimakkaalla äänellä. --
Miksi olette tyytymättömät? Selittäkää, niin voimme hieroa sovintoa.

Hän kohteli aina työläisiä isällisesti, vaikkakin samalla oli hyvin
vaativainen. Monet pitivät tosiaankin hänestä pääasiallisesti hänen
rohkeutensa tähden. Hän oli aina heidän kanssaan kaivoksessa, aina
ensimäisenä vaarassa. Pari kertaa räjähdyskaasun räjähdyttyä laskettiin
hän kaivokseen, silloin kuin rohkeimmatkin olivat peräytyneet.

-- Minä toivon, ettette pakota minua katumaan sitä, että olen kohdellut
teitä hyvin. Te tiedätte, että olen kieltäytynyt kutsumasta santarmeja.
Puhukaa, minä kuuntelen.

Työläiset pysyivät hämillään vaiti peräytyen, mutta vihdoin täytyi
Chavalin astua esiin.

-- Me emme enää voi työskennellä näin, herra Deneulin. Meidän täytyy
saada viisi centimea lisää rattaista.

Deneulin oli hämmästyvinään.

-- Kuinka? Viisi centimea! Mistä johtuu sellainen vaatimus? Enhän minä
moiti teidän paalutustyötänne enkä ehdota teille uutta maksutapaa,
kuten hallinto Montsou'ssa.

-- Niinpä kyllä, mutta sittenkin ovat Montsou'n toverit oikeassa. He
kieltäytyvät uudesta maksutavasta ja vaativat lisäksi viiden centimen
palkankorotusta. Voimassa olevan palkan edestä on nykyään mahdotonta
tehdä kunnollista työtä. Me tahdomme myöskin viiden centimen
palkankorotuksen, eikö niin, toverit?

Kuului hyväksyviä ääniä, joukko alkoi taas aaltoilla ja meluta.
Vähitellen siirtyivät työläiset taas lähemmäksi ja ympäröivät isännän
tihein piirin.

Deneulinin silmät välähtivät. Hän oli tottunut ankariin keinoihin ja
hänen täytyi lujasti puristaa nyrkkinsä pidättyäkseen tarttumasta
jonkun niskaan pöllytelläkseen sitä aika lailla. Mutta hän oli
päättänyt vaikuttaa heihin sanoilla.

-- Te tahdotte saada viisi centimea lisää. Myönnän, että työ on sen
arvoinen. Mutta minä en mitenkään voi maksaa teille sitä. Jos sen
tekisin, tulisi minulle loppu. Täytyyhän teidän ymmärtää, että pitäähän
minunkin elää, jotta tekin voisitte elää. -- Mutta pieninkin
tuotantokustannusten lisäännys hävittäisi minut kokonaan... Kuten
muistatte, annoin perään viime lakon aikana kaksi vuotta sitten,
silloin minä voin sen tehdä, ja kuitenkin oli tuo palkankorotus hyvin
tuntuva minulle aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olisin pakotettu
heti sulkemaan kaivoksen, sillä en kuitenkaan voisi maksaa teille
palkkaa ensi kuussa.

Chaval virnisti pilkallisesti katsoen työnantajaan, joka noin
avomielisesti kertoi heille asioistaan. Toiset käänsivät katseensa pois
tahtomatta uskoa, ettei isäntä ansaitsisi miljonia työläisiltään.

Deneulin piti puoltaan. Hän selitti heille taistelunsa Montsou-yhtiötä
vastaan, joka oli valmis nielemään hänet, jos hän toimisi
varomattomasti. Tuo raju kilpailu pakotti hänet erikoisesti
säästäväisyyteen, sitä enemmän, koska Jean-Bart on Voreux'ta paljoa
syvempi, niin että hiilenmurtokustannukset ovat korkeammat, vaikkakin
hiilikerros on paksumpi. Hän ei olisi koskaan korottanut palkkaa viime
lakon jälkeen, ellei hän olisi ollut pakotettu seuraamaan Moutsou'n
esimerkkiä pelosta, että muutoin kaikki työläiset olisivat lähteneet
häneltä.

Hän kuvasi, kuinka uhkaavaksi tulisi heille tulevaisuus, jos he
pakottaisivat hänet myymään kaivoksen ja sen kautta joutuisivat
Montsou-yhtiön raskaan ikeen alle. Hänhän, Deneulin, ei pysytellyt
heistä piilossa, kuten nuo osakkeen omistajat, jotka maksavat
tirehtörille siitä, että tämä nylkisi työläisiä. Hän on itse isäntä ja
on pannut liikkeeseen kaikki rahansa, vieläpä viisautensa, terveytensä
ja henkensä. Työn seisaus olisi samaa kuin kuolema, sillä hänellä ei
ole hiilivarastoja ja kuitenkin täytyy hänen toimittaa tilaukset. Sitä
paitsi ei käytetty kapitali voi jäädä vailla käytäntöä. Miten hän voisi
pysyttää liikesuhteensa. Kuka maksaisi korot pääomista, jotka hänen
ystävänsä ovat uskoneet hänelle? Se olisi täydellinen vararikko.

-- Niin on asian laita, ystäväni, lopetti hän. Eihän voi vaatia
mieheltä, että hän itse kuristaisi itsensä. Mutta jos minä korotan
palkkanne viidellä centimella, tai sallin tehdä lakon, on se samaa kuin
jos leikkaisin kurkkuni poikki.

Hän vaikeni. Kivihiilenkaivajat olivat nähtävästi kahdenvaiheilla.
Muutamat palasivat kaivosaukon luo.

-- Ainakin täytyy olla vapaus mennä työhön, jos tahtoo, sanoi eräs
kaivosvouti. -- Ketkä tahtovat tehdä; työtä?

Ensimäisten joukossa astui Katarina esiin, mutta Chaval työnsi hänet
raivoissaan syrjään huutaen:

-- Me olemme kaikki yksimieliset, ainoastaan pelkuriraukat pettävät
toverinsa!

Nyt tuntui kaikkinainen sovinto olevan mahdoton. Työläiset huusivat ja
tuuppivat niin että olivat vähällä lyödä päänsä seinään. Deneulin aikoi
epätoivoissaan ruveta yksin taistelemaan joukkoa vastaan saadakseen sen
alakynteen, mutta pian näki hän, että se on mahdotonta ja oli pakotettu
poistumaan. Hän jäi hetkeksi istumaan vastaanottohuoneeseen. Vähitellen
tyyntyi hän jonkun verran ja käski kutsumaan Chavalin luoksensa. Kun
tämä tuli viittasi hän kaikille muille, että he poistuisivat.

-- Jättäkää meidät.

Deneulin aikoi tunnustaa, mitä Chaval oli miehiään. Jo ensi sanoista
huomasi hän, että tämä oli turhamainen ja kateellinen mies. Siksi
päätti hän vaikuttaa häneen imartelulla, oli ihmettelevinään, että niin
lahjakas työmies panee noin koko tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi.
Vihdoin ehdotti hän suoraan, että korottaisi hänet voudiksi.

Chaval kuunteli häntä ääneti, aluksi puristaen nyrkkiään, mutta
vähitellen taipuen. Hänen sisässään kävi kova kamppailu: jos hän
itsepäisesti tulee pitämään kiinni lakosta, niin ei hän kumminkaan
onnistu pääsemään Etiennen tilalle, kun taasen tässä avautui toinen tie
hänen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi -- päästä päällikköjen pariin. Tuo
ajatus huumasi häntä. Varmaankaan lakkolaiset, joita hän oli odottanut,
eivät enää tule. Paras aika siis myöntyä.

Kuitenkin ajatellessaan noin pudisti hän kieltävästi päätään tahtoen
näyttää olevansa lahjomaton. Vihdoin lupasi hän tyynnyttää tovereita ja
kehoittaa heidät menemään töihin mainitsematta mitään edellisen päivän
sopimuksesta lakkolaisten kanssa.

Deneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin
ajan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa
seisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä
työläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli
heille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä
päivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui.
Koneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua
kaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas
lykätä täysinäisiä rattaita.

-- Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti
vuoroaan. -- Joutuun työhön, äläkä luimistele!

Kun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja
Jeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he
olivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa.
Deneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain.
Ottivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti
äidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan
täynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel
nauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain
metelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla
heittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin
kukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.

Istuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja
onnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee
myrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet
etäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.

-- Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, -- että Te tulette
hakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme... Rouva
Gregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.

-- Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.

Ajoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä
kerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel
nelisti perässä.

He ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta
Marchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva
Hennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut
paikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin.
Silloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas
metsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.

Tästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan
olivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan
tuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla,
raoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta
keitosta.

Keskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina
viheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä
hedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa.
Se oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten
hiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän
alastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen
vaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet
olleet tulleet keltasiksi pakkasesta.

Ajoneuvot sivuuttivat Cote-Verte'n suoraan kankaan yli. Negrel teki
pilkkaa legendoista ja selitti, että maanalaiset tulipalot useimmiten
johtuvat hiilipölyn käynnistä ja koska ei olla tilaisuudessa
sammuttamaan sitä, kytee se usein ikuisesti. Hän kertoi, miten kerran
Belgiassa sammutettiin sellainen johtamalla joen vesi kaivosaukkoon.
Mutta pian vaikeni hän, sillä vastaan alkoi tulla vähin erin
kivihiilenkaivajain ryhmiä. He kulkivat ääneti heittäen epäystävällisiä
katseita ylellisesti puettuihin naisiin ja heidän komeisiin
ajoneuvoihin, joitten tieltä heidän täytyi väistyä. Vähitellen kävivät
ryhmät yhä taajemmiksi niin että Scarpe-joen sillalla piti naisten ajaa
hiljaa eteenpäin.

Mitä oli tapahtunut ja miksi nuo ihmiset kulkivat teillä? Naiset olivat
peloissaan ja Negrel aavisti, että jotain oli tekeillä. Siksi pääsi
kaikilta helpotuksen huokaus, kun he saapuivat Marchienneen.



II.


Katarina lykkäsi rattaita Jean-Bart'issa jo tunnin ajan, niin että hiki
valui virtanaan ja hän pysähtyi vihdoin pyyhkiäkseen kasvonsa.

Chaval tovereineen työskenteli syvempänä murtopaikassa. Kuulematta
pyörien jyskettä, hämmästyi hän. Lyhdyt paloivat huonosti eikä pölyn
läpi saattanut mitään nähdä.

-- Mikä siellä on? huusi hän.

Katarina selitti hänelle, että hän on tukehtumaisillaan ja menehtyy
aivan.

-- Nauta! karjasi Chaval vimmoissaan, -- riisu päältäsi niinkuin me.

He olivat seitsemänsadan kahdeksan metrin syvyydessä. Desiree kerroksen
ensimäisessä käytävässä kolmen kilometrin päässä pohjoiseen
nostokonehallista.

Pohjoisosassa kaivoksen käytävät lähenivät Tartaret'a ja syventyivät
maanalaisen palon kauheaan alaan, missä koko vuoret muuttuivat tuhaksi.
Käytävissä oli sietämätön kuumuus, keskimäärin 45 astetta.
Kivihiilenkaivajat olivat siinä juuri tuon kirotun erämaan alla
keskellä noita tulia, jotka maanpinnalla näkyivät raoista.

Katarina riisui mekon ja epäröityään hetkisen riisui myös housunsa. Nyt
hänen käsivartensa ja säärensä olivat paljaat ja paita oli köytetty
vyötäisiltä. Siinä asussa jatkoi hän työtä.

-- Näin on tosiaankin helpompi, lausui hän äänekkäästi.

Häntä uuvutti myös suureksi osaksi pelko. He tekivät siinä työtä jo
viidettä päivää ja hän muisteli legendoja, joilla lapsuudessa häntä oli
pelotettu.

Kahdeksankymmenen metrin päässä murtopaikasta tienhaarassa vastaanotti
toinen lykkääjä rattaat ja lykkäsi ne luisuvaan käytävään, mistä ne
olivat yhdessä toisten ylemmistä kerroksista saapuvien rattaitten
kanssa kuletettavat edelleen.

-- Kas tuota! kuinka mukavassa asussa sinä olet, -- sanoi Katarinalle
tuo nainen, laiha kolmenkymmenen vanha leski. -- Minä en niin voi.
Ilmankin pojat eivät anna minulle rauhaa koiruuksillaan.

-- Minä annan palttua pojille, vastasi tyttö, -- tukalaa on ilman
heitäkin.

Ja hän palasi takaisin lykäten tyhjiä rattaita. Pahinta oli, ettei
ainoastaan Tartaret'in naapuruus lämmittänyt käytävää. Sen rinnalla
kulki hyljätty Gaston-Marie'n kaivos, joka sijaitsi vielä syvemmällä
maan alla. Kymmenen vuotta sitten oli siellä räjähtänyt kaasu, joka
siitä asti yhä paloi. Palopaikka erotettiin paksulla savimuurilla, joka
yhäti paikattiin, jottei palo pääsisi leviämään. Vailla ilmaa olisi
tulen pitänyt sammua, mutta luultavasti sitä ylläpitivät jotkut
maanalaiset ilmavirrat, koska se paloi yhä kymmenen vuotta. Savimuuri
oli hehkuvan kuuma, niin että poltti kun kulki siitä ohi.

Rattaita oli lykättävä juuri tuon polttavan seinän sivu sadan metrin
pituudelta. Täällä kuumuus nousi kuuteenkymmeneen asteeseen.

Kulettuaan pari kertaa edes takaisin Katarina alkoi taas huohottaa.
Onneksi tämä tie oli leveä ja mukava, kuten kaikkialla Desiree'ssa,
tässä oli paksuin hiilikerros melkein kaksi metriä, niin että voitiin
seisoa suorassa, mutta kaikki työläiset olisivat mieluummin ryömineet
maassa, jos vaan olisi hiukan vilposempi.

-- Mitä nyt, torkutko siellä? -- huusi Chaval taas vihasesti niin pian
kuin ei kuullut Katarinan työtä. Olenpa saanut kuhnurin niskaani. Täytä
oitis rattaat ja lykkää!

Katarina seisoi alempana ja nojaten lapioon katsoi tylsästi heihin. Hän
tunsi pahoinvointia, niin ettei jaksanut liikahtaakaan, vaan kuunteli
hajamielisenä hänen käskyjään. Hän näki epäselvästi punertavan lyhtyjen
tulen valossa miehiä, jotka kaikki olivat alastomia, mutta niin likasia
ja mustia, ettei se häntä häirinnyt. Mutta miehet näkivät hänet
paremmin ja alkoivat piikata häntä.

-- Kas hänen sääriään, niistä riittäisi kahdelle!

-- Katsotaanpa! Nostappas paitasi vähän ylemmäksi.

Chaval ei suuttunut lainkaan noista vitseistä, mutta hyökkäsi taas
Katarinan kimppuun.

-- Taas hän seisoo, piru vieköön! Kun puhutaan ruokottomuuksia, niin on
hän valmis kuulemaan vaikka koko yön!

Katarina vihdoinkin ponnistaen viimeiset voimansa alkoi taas täyttää
rattaita ja lykkäsi niitä vaivaloisesti. Käytävä oli liian leveä, niin
ettei hän voinut saada tukea jaloilleen seinäpaaluista, vaan luistivat
hänen jalkansa raitioilta ja hän liikkui hitaasti kumarruksissaan. Kun
hän kulki seinän ohi, alkoi kidutus taasen ja hiki tippui hänestä kuin
sade. Hän oli tuskin kulkenut kolmatta osaa, kun hän oli jo aivan märkä
ja aivan musta loasta. Ahdas paita tarttui ruumiiseen ja kohosi ylös,
kiristyen vihdoin niin ahtaasti jalkojen ympäri, että hän oli pakotettu
taas pysähtymään.

Mikä hänen oli tänään? Ei hänen vielä koskaan ollut niin vaikea
liikkua. Varmaankin ilma oli huono, sillä ilmavaihto ei vaikuttanut
niin syvällä. Täytyi hengittää kaasuja, jotka vihellyksellä puhkuivat
esiin hiilenlohkoista. Räjähdyskaasuun olivat kivihiilenkaivajat niin
tottuneet, etteivät siitä välittäneetkään. Jokainen tuntee tuon ilman,
kuolleen ilman kuten he sanovat. Alhaalla se laskee raskaana kaasuna,
joka voi tukahuttaa ihmisen, ja ylös kohoo keveitä kaasuja,
jotka helposti voivat syttyä ja räjähyttää kaivoksen tappaen
silmänräpäyksessä sata työläistä.

Katarina oli lapsuudesta hengittänyt noita kaasuja keuhkot täyteen,
niin että hän ihmetteli, miksi ne nyt niin häneen vaikuttavat. Hän oli
lopen uupunut ja tahtoi riisua paitansakin, joka poltti ja painoi
häntä. Mutta hän ponnisti kuitenkin ja lykkäsi rattaita eteenpäin.
Sitten päätti hän ottaa paidan ylleen vaihtopaikassa ja irroitti nuoran
vyötäisiltä sellaisella kiivaudella, että hän olisi voinut nylkeä
nahkansakin, jos se olisi ollut mahdollista. Alastomana ja likaisena
ryömi hän kaikin nelin lykäten rattaita.

Ei sekään paljoa auttanut. Hän joutui epätoivoon. Mitä hän vielä voisi
riisua yhtään? Korvissa soi niin että hän oli tulla kuuroksi, oli
ikäänkuin rautainen vanne puristaisi hänen ohimoitaan. Hän lankesi
polvilleen, lyhty, jonka hän oli asettanut hiilille, näytti sammuvan.
Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän ajatteli vain yhtä, että olisi
pitänyt vääntää lyhdyn sydän. Hän yrittikin sen tehdä, mutta pari
kertaa, jolloin hän asetti sen eteensä, kävi tuli kalpeammaksi,
ikäänkuin siltä puuttuisi ilmaa. Äkkiä sammui se. Kaikki vaipui
pimeyteen, päässä pyöri kuin myllyn ratas, sydän heikkeni ja lakkasi
lyömästä. Hän kaatui tunnottomana maahan.

-- Luulenpa piru vie, että hän taas laiskottelee, haukkui Chaval ja
kuunteli, mutta kun ei hän kuullut hiiskaustakaan, huusi hän:

-- Hei, Katarina, kirottu matelija! Vai tahdotko, että panisin sinut
liikkeelle?

Mutta kukaan ei liikahtanut. Käytävässä oli yhäti aivan hiljaa.
Vimmastuneena syöksyi hän paikaltaan ja juoksi lyhtyineen sellaisella
vauhdilla eteenpäin, että hän oli vähällä kompastua Katarinan
ruumiiseen, joka makasi poikittain tiellä. Hän katsoi häneen suu
ammollaan. Mikä hänen oli tullut? Vai teeskenteleekö hän levätäkseen?
Mutta kun hän laski lyhdyn alas tarkastaakseen lähemmältä tytön
kasvoja, oli tuli vähällä sammua. Hän kohotti sen ja laski taasen,
jolloin hän vihdoin käsitti, että hän oli mennyt tunnottomaksi huonosta
ilmasta...

Hänen kiivautensa vaimeni heti ja sen sijaan heräsi myötätunto
toveriin, joka oli vaarassa. Hän huusi, että tytön paita tuotaisiin
hänelle ja kohotti tytön mahdollisimman korkealle. Niin pian kuin
toverit olivat viskanneet heidän vaatteensa hänen olalleen, lähti hän
juoksemaan kantaen taakkaansa toisella kädellä ja toisessa molemmat
lyhdyt. Hän juoksi kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle
päästäkseen pikemmin kuljetuskäytävään, missä puhalsi raitis tuuli.
Äkkiä kuuli hän maanalaisen lähteen lorinaa. Hän oli kuljetuskäytävän
risteyksessä, mistä ennen oli johtanut tie Gaston-Marie'hin. Tuuli
puhalsi täällä voimakkaasti, niin että häntä väristytti. Hän laski
tunnottoman tytön maahan paalua vastaan.

-- No, Katarina, pysyhän siinä vähän, kunnes minä kastan tämän veteen.

Hän oli hyvin säikähtynyt nähdessään Katarinan noin heikkona. Hän
kastoi paitansa kulman lähteeseen ja pesi Katarinan kasvot. Hänen
lapsen rintansa värähti heikosti, hän avasi silmänsä ja sopersi:

-- Minua paleltaa.

-- No, voi, sitä parempi! mutisi Chaval helpotuksella.

Hän alkoi pukea tytön ylle. Heitti vaivatta paidan hänen ylleen, mutta
kirosi vetäessään housut hänen sääriinsä sillä tyttö itse ei vielä
jaksanut liikkua. Hän ei ollut vieläkään aivan tointunut eikä voinut
käsittää, missä hän oli ja miksi hän oli alasti. Kun hän muisti sen,
häpesi hän. Kuinka hän olikaan voinut riisua kaikki yltään! Hän alkoi
kysyä Chavalilta olivatko toiset nähneet hänet tuossa asussa ja tämä
piloillaan keksi kaikellaisia tyhmyyksiä kertoen, että kaikki seisoivat
kummin puolin käytävää rivissä, kun hän kantoi Katarinan tänne. Sitten
hän rauhoitti hänet sanoen, että hän kiiti sellaisella vauhdilla, ettei
kukaan heitä nähnyt.

-- Perhana, minua vallan paleltaa, lausui hän alkaen pukeutua.

Katarina ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin ystävällisenä.
Tavallisesti yhtä ystävällistä sanaa seurasi kymmenen haukkumasanaa.
Kuinka hyvä olisi elää sovussa! Hervottomana väsymyksestä tunsi hän
heltyvänsä ja kuiskasi hymyillen:

-- Suutele minua!

Chaval suuteli häntä ja kävi loikomaan hänen viereensä odottaen, kunnes
hän voimistuisi.

-- Tiedätkö, jatkoi Katarina, -- syyttä sinä niin vihoittelit äsken,
minä en tosiaankaan jaksanut. Teillä murtopaikassa ei ole niinkään
kuuma, mutta jos tietäisit, kuinka polttavan kuuma on seinän luona.

-- Niin kyllä, vastasi Chaval, -- puitten varjossa olisi paljon
parempi... Minä ymmärrän kyllä, että sinun on vaikea, tyttö parka.

Katarina oli niin liikutettu hänen ystävällisistä sanoista, että koetti
reipastua.

-- Ei hätää, tää oli vain satunnaista, kun ilma oli aivan myrkyllinen.
Mutta saat pian nähdä, etten laahaa jalkojani perässäni. Jos täytyy
olla työssä, niin täytyy sitä tehdä. Mieluummin kuolen, mutta en rupea
laiskottelemaan..

Syntyi hetken hiljaisuus. Chaval puristi tyttöä rintaansa, jottei hän
vilustuisi. Katarina tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen
palata työhön, mutta hänen oli niin hyvä olla, ettei hän tahtonut
liikahtaa.

-- Minä en toivoisi muuta, jatkoi tyttö hiljaa, -- kunhan sinä vain
olisit kiltimpi minua kohtaan. Voisi olla niin hyvä, kun pitää toinen
toisistaan, eikö totta?

Ja hän alkoi hiljaa itkeä.

-- Mutta minähän pidän sinusta, huudahti Chaval, -- enhän muuten olisi
ottanut sinua.

Mutta tyttö vain pudisti päätään. Miehet usein ottivat vaimoja
itselleen mukavuuden vuoksi, välittämättä lainkaan näitten onnesta. Ja
hän itki vielä enemmän ajatellessaan, kuinka hyvä olisi, jos hän
löytäisi toisen miehen, joka aina olisi noin hellä häntä kohtaan kuin
Chaval nyt. Toisenko? Ja tuon toisen kuva vilahti hänen mielessään.
Mutta se ei käynyt päinsä enää, hän toivoi ainoastaan, ettei Chaval
löisi häntä niin kovasti, vaan että he eläisivät sovussa.

-- Etkö tahtoisi koettaa toisinaan olla noin hyvä kuin sinä nyt olet,
sanoi hän.

Nyyhkytyksiltään ei hän saanut enempää sanotuksi, mutta Chaval suuteli
häntä taas.

-- Tuhmahan sinä olet! No kuule, minä vannon, että tästä lähin olen
hyvä. Enhän ole toisia häijympi.

Hän katsoi Chavaliin hymyillen kyynelten läpi. Ehkä hän oli oikeassa,
eihän onnellisia vaimoja juuri tapaa usein. Hän ei paljoa luottanut
hänen valaansa, mutta iloitsi kuitenkin nähdessään hänet noin lempeänä.
Herra jumala, jospa niin olisi aina! He syleilivät taas hellästi toinen
toisiaan, kun etäältä kuuluvat askeleet saivat heidät havahtamaan.
Kolme toveria, jotka olivat nähneet heidät, tulivat kysymään, miten
heidän laitansa oli.

He palasivat takaisin kaikki yhdessä. Oli jo lähes kymmenen, jonka
vuoksi he rupesivat ensin aamiaiselle. Mutta tuskin olivat he
haukanneet voileipänsä ja ottaneet kulauksen kahvia pullosta, kun
kuulivat etäältä melun. Mikä oli hätänä? Oliko joku onnettomuus
tapahtunut. He hypähtivät paikoiltaan ja juoksivat sinnepäin. Kaikilta
tahoin juoksi pelästyneitä työläisiä tietämättöminä, mitä oli
tapahtunut.

Äkkiä kiiti sivutse eräs vuorivouti huutaen:

-- He sahaavat rautaköydet poikki! He sahaavat rautaköydet poikki!

Kaikkia valtasi pakokauhu, alhaalla juostiin kuin huimapäät pimeissä
käytävissä. Miksi sahattiin köysiä poikki ja ketkä sen tekevät, koska
ihmisiä on alhaalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä.

Mutta toinen vuorivouti huusi äänekkäästi:

-- Montsou'n työläiset sahaavat rautaköydet poikki! Ylös kaikki miehet!

Kun Chaval käsitti, mistä oli kysymys, tarttui hän Katarinan käteen ja
pysähtyi. Ajatus, että hän tapaisi ylhäällä Montsou'n työläisiä,
jäykisti hänet. Siis nuo lakkolaiset olivat sittenkin tulleet, vaikka
hän oli luullut heidän olevan santarmien käsissä.

Taas kuului voudin ääni.

-- Kaikki miehet portaille! Ylös kaikki miehet!

Joukko tempasi Chavalin mukaansa. Hän tyrkki Katarinaa syyttäen häntä
että hän juoksi liian hitaasti. Vai tahtoiko hän, että he jäisivät
siihen kahden kuolemaan nälkään. Nuo Montsou'n roistot olivat kyllä
valmiit rikkomaan portaatkin ennenkuin kaikki ehtisivät ylös. Tuo
kammottava otaksuma sai kaikkien päät vallan pyörälle ja he syöksivät
kuin hurjat päistikkaa kukin koettaen ensimäisenä päästä portaille.
Jotkut huusivat, että portaat jo olivat rikotut eikä kukaan pääse enää
elävänä ylös. Portaitten luo saavuttua hyökkäsivät he kapeaan aukkoon,
josta portaat veivät ulos.

-- Peijakas, etkö sinä voi kiivetä minun edelläni! -- sanoi Chaval
Katarinalle tyrkäten häntä. -- Silloin voisin ainakin kannattaa sinua,
jos kaadut.

Katarina oli aivan näännyksissä tämän kolmen kilometrin matkan juoksun
jälkeen. Hän oli taas aivan hiestynyt ja tuskin käsitti, mitä ympärillä
tapahtui, antoi vain ihmisvirran viedä itsensä. Silloin vetäsi Chaval
häntä kädestä niin voimakkaasti, että se oli mennä pois sijoiltaan. Hän
huudahti kivusta ja sai kyyneleitä silmiinsä: Chaval oli jo unohtanut
valansa eikä hän koskaan tulisi onnelliseksi.

-- Mutta liikuhan toki! huusi tämä vielä kerran.

Mutta Katarina pelkäsi liiaksi häntä. Jos hän menisi edeltä, tyrkkäisi
Chaval häntä koko ajan takaa. Siksi koetti hän livistää häneltä pois
toisten väliin. Aukosta tippui lakkaamatta suuria veden pisaroita.
Hallin lattia, jonka alla oli kymmenen metrin syvyinen kaivo, horjui ja
notkui.

Kaksi vuotta sitten oli Jean-Bart'issa tapahtunut onnettomuus. Köysi
oli katkennut ja häkki lensi lattian murrettuaan suoraan kaivoon. Kaksi
työmiestä oli silloin hukkunut. Kaikki muistivat sen nyt. Jos kaikki
töytäisivät tähän yhteen, niin voisivat he helposti joutua kaivoon.

-- Niin mene sitten hiiteen, sinä itsepäinen nauta! -- huusi Chaval
tulistuneena. -- Joudu perikatoon, sitä parempi minulle.

Hän kapusi edeltä ja Katarina perästä.

Kaivoksen pohjasta maanaukkoon oli sata kaksi porrasta, jokainen noin
seitsemän metrin pituinen. Niitten välillä oli pieniä siltoja, missä
aukko oli niin kapea, että siitä tuskin olkapäät mahtuivat. Se oli
litteä seitsemänsadan metrin korkea savutorvi vesipumpun ja
nostokoneväylän välillä, loppumaton, musta ja kostea torvi, missä
portaat kulkivat melkein pystysuoraan. Lujalta miehellä meni
kaksikymmentäviisi minuuttia kiivetäkseen ylös tuota jättiläistorvea.
Näitä portaita käytettiin ainoastaan onnettomuustapauksissa.

Aluksi kapusi Katarina reippaasti. Hänen paljaat jalkansa olivat
tottuneet maanalaisten käytävien epätasaisuuksiin eivätkä tunteneet
kipua potkiessa portaitten neliskulmaisia askeleita, joita peitti
rautalevy. Rattaitten lykkäämisestä kovettuneet kädet vaivatta pitivät
kiinni paksuista käsipuista. Häntä huvitti kavuta noin pitkässä
jonossa, se laimensi hänen suruaan. Kun etumaiset pääsevät ulos,
tulevat takimaiset vielä olemaan kaivoksen pohjassa. Mutta nyt olivat
etumaiset tuskin päässeet kolmatta osaa ylös. Kukaan ei puhunut
sanaakaan, kumeasti vain kaikui jalkojen töminä ja lyhdyt vilkkuivat
kuten vaeltavat tähdet alinomaan vaihtuvana murtoviivana.

Katarinan takana joku poika laski portaita. Hänen päähänsä juolahti
tehdä samoin. He olivat jo nousseet viisitoista porrasta ja saapuneet
lastauspaikkaan. Samassa töytäsi hän päällään Chavalin jalkoihin. Tämä
kirosi huutaen että hän olisi varovaisempi.

Aika ajoittain pysähtyi jono. Silloin kaikki alkoivat puhua yhteen
ääneen, kysyen, kauhistuen. Kiipijöitten levottomuus yhä kasvoi sitä
myöten kuin he lähestyivät maanpintaa.

Kun oli sivuutettu kolmekymmentä kaksi porrasta ja päästy kolmanteen
lastauspaikkaan, tunsi Katarina, että hänen kätensä ja jalkansa olivat
aivan kangistuneet. Aluksi oli hän tuntenut heikkoa pistosta ihossaan,
nyt ei hän enää tuntenut raudan ja puun kosketusta, vaan jänteitä
pakotti yhä enemmän. Hänen mieleensä muistuivat vaari Bonnemort'in
kertomukset niistä ajoista, jolloin ei vielä ollut nostokoneita.
Kymmenen vuotiset lapset kantoivat hiiliä kopissa olkapäillään näitä
loppumattomia portaita myöten. Jos sattui, että joku lapsista astui
harhaan, tai jos vain hiilenpala vieri korista, niin heti lensi kolme,
neljä lasta päistikkaa alas. Sietämätön suonenveto alkoi koukistaa
Katarinan jäseniä eikä hän enää toivonut pääsevänsä ylös.

Tuli taas pysäys kapuamisessa ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
Mutta kauhu, joka valtasi joukon joka pysäyksellä, tarttui häneenkin.
Sekä ylhäältä että alhaalta kuuli hän vikisevää hengitystä, päätä
huimasi tuosta loppumattomasta nousemisesta ja hän tunsi pahoinvointia.
Hän oli tukahtumaisillaan, pimeys ja ahtaat seinät painoivat häntä niin
että päätä huimasi. Hän kärsi myös kosteudesta ja oli aivan märkä
suurista vedenpisaroista, joita tippui ylhäältä. Lähestyttiin
maanalaisten vesien rajaa ja sade yltyi niin että uhkasi sammuttaa
lamput.

Chaval huusi pari kertaa Katarinaa, mutta ei saanut vastausta. Mikä
hänelle oli tapahtunut siellä? Eikö hän saanut ääntä suusta. Voisihan
hän edes sanoa, onko hän hengissä. Oli jo kavuttu ylös puolen tunnin
ajan, mutta niin hitaasti, että oli vasta sivuutettu viisikymmentä
yhdeksän porrasta. Oli jälellä neljäkymmentä kolme. Katarina sai
vihdoin sanotuksi, että hän voi hyvin. Jos hän olisi valittanut
väsymystään, olisi Chaval haukkunut häntä. Raudalla vuoratut askeleet
viilsivät kuin veitsellä hänen jalkojaan. Sormet olivat niin
kangistuneet, että hän pelkäsi joka hetki niiden luiskahtavan pois
käsipuusta. Vaikeinta oli, että portaat olivat aivan jyrkät, niin että
vatsakin otti kiinni askeleisiin.

Äkkiä kuului sydäntä särkevä valitus ja murina kiiri läpi jonon.
Hiilirattaitten vastaanottaja-poika oli rikkonut kallonsa sillan
nurkkaan.

Katarina yhä kapusi. Nyt oli sade jo lakannut. Ummehtunut ilma,
missä oli vanhan raudan ja kostean puun hajua, oli sumuinen. Hän yhäti
laski portaita: kahdeksankymmentä yksi, kahdeksankymmentä kaksi,
kahdeksankymmentä kolme, -- vielä yhdeksäntoista. Vain tämä laskeminen
pysytti häntä pystyssä, sillä hän ei enää ollut tietoinen liikkeistään.
Kun hän katsoi ylös, näki hän lyhtyjen luikertelevan rivin. Hänen
käsistään ja jaloistaan pursusi verta, hän tunsi voimainsa heikkenevän,
niin että pienimmästäkin sysäyksestä voisi kaatua.

Kaiken lisäksi takimaiset ahdistivat alhaalta ja koko jono horjui ja
sysi; mitä enemmän he väsyivät, sitä enemmän he riensivät eteenpäin
päästäkseen päivän valoon. Etummaisimmat olivat jo päässeet ylös. Siis
kaikki portaat olivat ehjät. Mutta heitä vaivasi ajatus, että ne
voidaan rikkoa nyt, niin että perimmäiset eivät pääse ylös, silloin
kuin toiset jo hengittivät raitista ilmaa. Se saattoi heidät raivoon.
Äkkiä tapahtui taas etummaisten joukossa pysäys, mutta takimmaiset
eivät tahtoneet siitä mitään tietää, vaan tunkivat.

Silloin kaatui Katarina, Hän oli huutanut Chavalia nimeltä, mutta tämä
ei kuullut, sillä hänkin riensi eteenpäin vimmoissaan potkien toveria,
jonka edelle hän tahtoi päästä. Katarina vieri alas toisten jalkoihin
ja kadotti tajunsa. Hän houraili, että hän oli yksi entisajan pieniä
lykkääjiä, ja että hänen edeltäjänsä korista vierinyt hiili oli
sattunut häneen, josta hän nyt lentää alas kuin varpunen, johon on
heitetty kivi. Oli jälellä enää viisi porrasta. Oli kiivetty jo koko
tunti.

Katarina ei päässyt koskaan selville, miten hän oli päässyt
päivänvaloon. Hän oli päässyt ylös toisten olkapäillä, ihmisten tiheä
muuri ei ollut antanut hänen kaatua. Hän tapasi itsensä äkkiä
kirkkaassa auringon paisteessa, keskellä kuohuvaa joukkoa, joka otti
hänet vastaan vihellellen.



III.


Aikaisin aamulla, jo ennen päivänkoittoa, oli kylissä kuohunut, joka
levoton mieliala levisi myöhemmin yli koko tasangon. Mutta ei oltu
onnistuttu lähtemään määrätyllä hetkellä, sillä kulki huhuja, että
rakuunoja ja santarmeja oli liikkeellä. Kerrottiin, että he olivat
yöllä tulleet Douai'sta ja arveltiin, että Rasseneur oli pettänyt
toverit ja varoittanut Hennebeau'ta.

Puoli kahdeksan kulki toinen huhu, joka rauhoitti enimmän
kärsimättömiä. Levottomat huhut osottautuivat turhiksi, sillä
sotamiehet tekivät tavallisen sotilaallisen marssinsa, minkä kenraali
oli järjestänyt usein aina lakon alusta Lillen prefektin toivomuksen
mukaan.

Lakkolaiset vihasivat tuota virkamiestä, jota he syyttivät pettäneen
lupauksensa välittää ja sen sijaan marssittavan joka viikko
sotamiesjoukkoja Montsou'hun pitääkseen lakkolaisia kurissa. Niin pian
kuin rakuunat ja santarmit olivat kulkeneet ohi Marchienneen, alkoivat
kivihiilenkaivajat pilkata tuota tyhmää prefektiä ja hänen
sotamiehiään, jotka kääntyivät selin niin pian kuin oli vakava asia
kysymyksessä. Kello yhdeksään istuskelivat he rauhallisesti talojensa
portailla katsoen poistuvien santarmien perään.

Montsou'n asukkaat nukkuivat rauhallisesti tilavissa ja pehmeissä
vuoteissaan. Joku oli nähnyt, miten rouva Hennebeau oli ajanut
tirehtöritalosta. Tirehtöri itse nähtävästi oli työssä, sillä talo
näytti hiljaiselta ja autiolta.

Ei ainoatakaan kaivosta vartioitu asevoimilla, mikä oli huolimaton
varomattomuus vaaran hetkenä. Viranomaiset aina tekevät tuollaisia
virheitä, sillä he eivät koskaan tiedä asiain tilaa. Kun kello löi
yhdeksän lähtivät kivihiilenkaivajat Vandameen päin kokoontuakseen
metsään, kuten oli päätetty edellisenä iltana.

Mutta Etienne huomasi pian, ettei Jean-Bartiin saapunut läheskään
kaikki kolmetuhatta, jotka edellisenä iltana olivat kokouksessa. Monet
luulivat, että lähtö oli lykätty, mutta pahinta oli, että muutamat
työmiehet olivat menneet edelle ja voisivat pilata koko asian ellei hän
olisi mukana johtamassa.

Etienne poikkesi Suvarinin luo, mutta tämä vain kohautti olkapäitään
arvellen, että kymmenen päättäväistä nuorukaista voi tehdä enemmän kuin
suuri kansanjoukko. Hän syventyi jälleen kirjaansa kieltäytyen
yhtymästä heihin, sillä he voisivat taas millä hetkellä hyvänsä heltyä,
vaikka ainoa järkevä asia olisi polttaa Montsou. Kun Etienne kulki
eteisen läpi, näki hän Rasseneurin istuvan kamiinin edessä hyvin
kalpeana vaimon seistessä hänen edessään ja moittien häntä.

Maheu oli sitä mieltä, että täytyi pysyä sanassaan. Päätös saapua
kokoukseen oli pyhä. Mutta yöllä oli kaikkien innostus laimennut ja
hänkin pelkäsi mahdollista onnettomuutta, mutta selitti, että heidän
velvollisuutensa kutsuu heidät sinne kannattaakseen tovereita heidän
taistelussaan oikean asian puolesta. Etienne toisti, että täytyy toimia
vallankumouksellisesti kuitenkaan uhkaamatta kenenkään henkeä. Hän
kieltäytyi leipäpalasta, joka tarjottiin hänelle viinapullon kera,
mutta joi kolme lasillista viinaa lämmitelläkseen ja otti mukaansa
pieneen pulloon.

Alziren piti jäädä hoitamaan lapsia. Ukko Bonnemort oli edellisenä
päivänä kulkenut liian paljon ja nyt hänen jalkojansa pakotti niin että
hänen piti jäädä vuoteeseen.

Varovaisuuden vuoksi ei lähdetty kaikki yhdessä. Jeanlin oli jo aikoja
kadonnut. Maheu meni vaimoineen suoraa tietä heittäen syrjästä katseita
Montsouhun, mutta Etienne lähti ensin metsään yhtyäkseen tovereihin.
Matkalla saavutti hän joukon naisia, joitten joukossa hän tunsi la
Brulen ja Levaque'n. He söivät mennessään kastanjeja, joita
Mouquettella oli mukanaan. He nielivät ne kuorineen täyttääkseen edes
jollakin vatsansa. Metsässä ei hän löytänyt ketään, toverit olivat
menneet suoraan Jean-Bart'iin. Hän kiiruhti askeleitaan ja lähestyi
kaivosta, juuri kuin Levaque ja muut ympäröivät nostokonehallin.
Kaikilta tahoin virtasi työmiehiä, Maheut tulivat valtamaantietä,
toiset kulkivat peltojen yli hajallaan ilman aseita, ilman johtajaa
aivankuin vesi olisi kohunnut uomistaan ja tulvinut peltojen yli.

Etienne huomasi Jeanlinin, joka oli kiivennyt sillan pylvääseen ja
valmistautui katsomaan näytelmää. Hän oli rientänyt juoksujalkaa ja
tullut ensimäisenä paikalle. Siellä oli tuskin kolmesataa koolla. Kun
Deneulin näyttäytyi portailla, jotka veivät vastaanottohuoneeseen,
joutui joukko hiukan hämilleen.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän äänekkäästi.

Saatettuaan kääsit, joista hänen tyttärensä hymyilivät hänelle, palasi
hän kaivokseen. Häntä kiusasi jokin epämääräinen levottomuus. Mutta
kaivoksessa oli kaikki järjestyksessä, työläiset olivat laskeutuneet
kaivokseen ja hiilten nostaminen oli alkanut. Hän rauhoittui ja alkoi
jutella voudin kanssa, kun hänelle ilmoitettiin lakkolaisten saapuvan.
Hän asettui lajitteluvajan ikkunan luo, mutta katsoessaan tuota
kasvavaa ihmisjoukkoa, joka täytti pihan, tunsi hän voimattomuutensa.
Kuinka hän voisi puolustaa kaikkia noita rakennuksia, jotka olivat
suojattomia kaikilta tahoilta? Hän tuskin voisi saada kokoon
parikymmentä luotettavinta työmiestään ympärilleen. Hän oli tuhottu.

-- Mitä te tahdotte? toisti hän kalveten hillitystä raivosta ja
koettaen miehuullisena ottaa vastaan onnettomuuden.

-- Herra Deneulin, sanoi Etienne astuen esiin, me emme tahdo teille
pahaa, mutta työn täytyy seisoa kaikkialla.

-- Luuletteko, vastasi Deneulin, että te teette minulle palveluksen
seisauttaessanne työn minun luonani? Sehän on samaa kuin jos ampuisitte
minut tähän paikkaan. Minun työväkeni on kaivoksessa eikä tule sieltä,
vaan täytyy teidän ensin ottaa minut hengiltäni.

Tämä jyrkkä vastaus nosti melun. Maheu pidätti väkisin Levaquen,
joka tahtoi rynnätä esiin nyrkit ojossa. Etienne jatkoi harkintoja
koettaen vakuuttaa Deneulinille, että he ovat oikeutetut toimimaan
väkivaltaisesti, mutta tämä väitti vastaan työnteon oikeudesta. Muutoin
ei hän halunnut lainkaan ryhtyä mihinkään keskusteluun noista
tyhmyyksistä. Hän tahtoi olla herra talossaan ja katui ettei ollut
asettanut portilleen neljä santarmia, jotka hajottaisivat tuon sakin.

-- Myönnän, että olen itse syypää. Teidän tapaisianne vastaan ei auta
muu kuin väkivalta... Ja vielä hallitus luulee voivansa voittaa teidät
myönnytyksillä. Tehän pian kukistatte sen niin pian kuin se hiukankin
höllentää valtaansa.

Etienne värisi kiukusta, mutta hillitsi yhäti itseään. Hän alensi
äänensä lausuen.

-- Pyydän teitä, että käskette väkenne ylös kaivoksesta. Minä en takaa
voivatko toverini pysyä aisoissa. Te voitte ehkäistä onnettomuuden.

-- En, jättäkää minut rauhaan! Kuka te olette? Te ette ole minun
työmiehiäni enkä tahdo puhua kanssanne. Roistot ainoastaan maleksivat
tuolla tavoin maanteitä ja ryöstävät vieraita taloja.

Joukon huudot peittivät hänen sanansa. Eniten melusivat naiset. Mutta
hän seisoi yhä heidän edessään liikkumatta paikaltaan ja tunsi
jonkunlaista tyydytystä voidessaan siten keventää sydäntään. Jos kerran
hänen perikatonsa on varma, niin miksi hän alentuisi pyytämään.
Työläisten lukumäärä kasvoi jo viiteen tuhanteen ja he ahdistivat jo
portaita. Vielä hetki, ja joukko olisi repinyt hänet kappaleiksi, mutta
silloin nykäsi eräs vouti häntä takaa:

-- Mitä te teette, isäntä? Tämä voi saattaa murhaan. Miksi hukata
ihmishenkiä?

Mutta Deneulin ponnisti vastaan ja puiden nyrkkiä huudahti viimeisen
uhkauksensa:

-- Roistot, heittiöt! Vielä muistatte tämän, kun voima kääntyy meidän
puolellemme.

Hän vietiin väkisin pois. Etummaiset jo pyrkivät portaille, joka ratisi
painosta. Hurjimpina töytäsivät naiset kiihottaen miehiä. Portti, joka
oli ainoastaan pistetty hakaan antoi heti myöten. He ryntäsivät
lajitteluvajaan, höyryosaston luo, koneitten luo. Viidessä minuutissa
olivat kaikki kaivosrakennukset lakkolaisten hallussa. He kiitivät
osastosta toiseen, huitoivat käsillään ja huusivat iloisina voitostaan
työnantajan yli.

Maheu oli pelästyksissään rynnännyt etumaisten joukossa ja huusi
Etiennelle:

-- Entä sitten? Me emme ole syynä siihen. Ja hän on itsepäinen kuin
hullu.

-- He voivat tappaa hänet!

Etienne ajatteli samaa. Mutta huomattuaan, että Deneulin oli
sulkeutunut voutien huoneeseen vastasi ohimennen.

Itse asiassa hän ei ollut vähemmän levoton kuin Maheu, mutta taisi
vielä hillitä itseään. Sitä paitsi kärsi hänen ylpeytensä, koska joukko
ei enää totellut häntä johtajana, vaan vimmoissaan ei ollenkaan
välittänyt kansan tahdon kylmäverisestä toteuttamisesta, kuten hän oli
ajatellut. Turhaan hän vetosi järkevyyteen, kielsi tuhotöitä, joista
viholliset saisivat aseen heitä vastaan.

-- Höyrypannujen luo! huusi la Brule. -- Sammuttakaamme tulet!

Levaque oli saanut käsiinsä sahan ja huitoen sillä ilmassa kuin
tikarilla, huusi:

-- Sahatkaamme rautaköydet poikki!

Pian yhtyi joukko tähän huutoon. Ainoastaan Maheu ja Etienne olivat
vastaan, mutta heidän vastalauseensa hukkuivat yleiseen meluun. Vihdoin
Etienne huusi toivottomana:

-- Toverit! Mutta siellähän on ihmisiä kaivoksessa!

Mutta siitä melu vain yltyi ja kaikkialta kaikui huuto:

-- Sitä pahempi heille!... Heidän ei olisi pitänyt mennä alas!... Se on
oikein pettureille!... Niin, niin, jääkööt sinne! Ja onhan heillä
portaat!

Kun ajatus portaista teki joukon vielä omavaltaisemmaksi, ei Etiennen
auttanut muu kuin taipua. Peläten vielä suurempaa onnettomuutta riensi
hän koneen luo saadakseen edes häkin ylös, jotteivät köydet putoisi ja
murskaisi niitä painollaan. Koneenkäyttäjä ynnä päivystävät työläiset
olivat pötkineet tiehensä. Etienne itse ryhtyi toimeen Levaquen ja
toisten kiipiessä ylös, missä köydet olivat kiinnitetyt. Tuskin oli
häkit ehditty kiinnittää paikkaan, kun alkoi kuulua sahan vihlova
vikinä terästä sahatessa. Kaikki seisoivat hiljaa kuunnellen
levottomina. Maheu, joka seisoi eturivissä, tunsi hurjaa iloa ikäänkuin
sahan hampaat vapauttaisivat heidät kärsimyksistä hävittäen tien tuohon
kurjuuden pesään, missä heidän ei nyt enää tarvitse kärsiä vilua ja
uupumusta.

La Brule kiiti portaita pitkin huutaen taas:

-- Tulta sammuttamaan! Höyrypannujen luo!

Toiset naiset seurasivat häntä. Maheu'n vaimo riensi sinne myös
estääkseen hävitystä, samoin kuin hänen miehensä koetti saada toverinsa
järkiinsä. Hän pysyi tyynempänä kuin toiset. Voitiin kyllä vaatia
oikeuksia tekemättä tuhoja toisille. Kun hän tuli höyrypannuosastoon
olivat naiset toimessa ajaakseen molemmat lämmittäjät pois. La Brule
oli varustettu lapiolla, jolla hän kaivoi uunista palavia hiiliä
lattialle missä ne paloi edelleen levittäen savua ympärilleen.
Kaikkiaan oli kymmenen uunia viidelle höyrykattilalle. Toiset naiset
auttoivat häntä. Hiestyneinä, repaleisina liekkien veripunasessa
valossa häärivät he innokkaina tuossa helvetin keittiössä. Palavien
hiilien kasa kasvoi kuumottaen vajan kattoa.

-- Riittää! -- huusi Maheun vaimo. -- Katto voi syttyä!

-- Sitä parempi! -- vastasi eukko la Brule. Silloin ainakin siinä
suhteessa tulee valmista... Helkkarissa! Olenhan vannonut, että
kostaisin heille mieheni kuoleman!

Äkkiä kaikui jostain ylhäältä Jeanlinin kimakka ääni:

-- Seis! Minä sammutan! Minä päästän höyryt!

Jeanlin oli rynnännyt tänne ensimäisenä haltioissaan kaikista huudoista
ja temmellyksistä koettaen keksiä, minkä kepposen hän itse tekisi.
Silloin pälkähti hänen päähänsä avata hanat ja päästää höyry ulos. Kuin
pyssynlaukaus pamahti höyry päästessään ilmaan ja kattilat tyhjenivät
silmänräpäyksessä sellaisella vyöryvällä jyrinällä, että korvat oli
haljeta. Höyrypilvet täyttivät kaikki niin ettei nähnyt hiiliä eikä
naisia. Ylhäällä käytävässä seisoi poika suu auki ihastuksesta.

Tätä kesti noin neljäs osa tuntia. Hiiliin oli sitä paitsi kaadettu
muutamia sankoja vettä niin ettei enää ollut tulipalon vaaraa. Mutta
joukon raivo ei ottanut tyyntyäkseen, vaan kiihottui se vielä enemmän.
Miehiä liikkui raskaat moukarit käsissä ja naisetkin hankkivat
itselleen rautakankia. Oli puhe rikkoa höyrypannuja, lyödä koneet
murskaksi ja hävittää koko kaivos.

Etiennelle oli kerrottu siitä ja hän juoksi Maheun kanssa paikalle.
Häntäkin huumasi hävityksen ja koston kuume. Mutta hän taisteli
kuitenkin vastaan, manasi heitä tyyntymään nyt, kun köydet jo olivat
sahatut poikki, tulet sammutetut, höyry päästetty ulos ja työ tehty
kokonaan mahdottomaksi. Mutta ei hänen sanoistaan välitetty ja
hävitystyö jatkui, kun ulkoa alkoi kuulua huutoja ja vihellystä
kaivoksesta johtavien portaitten aukon luona.

-- Alas petturit! kaikui sieltä. -- Alas pelkuri-roistot!

Se oli osoitettu työmiehille, joita alkoi saapua alhaalta kaivoksesta.
Ensimäiset häikäistyinä päivän valosta ja hämmästyneinä melusta, jäivät
liikkumattomiksi paikalleen. Sitten syöksyivät he eteenpäin päästäkseen
pakoon.

-- Alas petturit! Alas sanansyöjät! jyrisi joukko.

Koko lakkolaisten joukko oli rynnännyt tänne. Viisisataa Montsou'sta
saapunutta työläistä asettui kahteen riviin pakottaen Vandamen
petolliset työläiset kulkemaan rivien välitse. Jokainen työmies, joka
likaisena ja ryysyisenä nousi maan pinnalle, vastaanotettiin
vihellyksellä, huudoilla ja pilkkasanoilla. Ei paljoa puuttunut, ettei
nyrkitkin tulleet käytäntöön. Pilkkahuudot olivat muuttua uhkauksiksi.

-- Piru vieköön! Kuinka monta heitä onkaan siellä? huudahti Etienne.

Häntä ihmetytti, että työmiehiä yhä nousi kaivoksesta ja raivostutti
ajatus, ettei kysymys ollut vain muutamista harvoista, joita nälkä ja
voutien uhkaukset olivat pakottaneet työhön. Siis hänelle oli
valehdeltu siellä metsässä? Melkein kaikki Jean-Bartin työmiehet olivat
työssä kaivoksessa. Mutta äkkiä huudahti hän ja ryntäsi esiin, kun sai
nähdä Chavalin kynnyksellä.

-- Tällaiseen kokoukseenko sinä kutsuit meidät tänne, senkin
paholainen?

Huudot yltyivät ja kirouksia satoi Chavaliin. Joukko ympäröi tiheällä
muurilla hänet valmiina hyökkäämään petturiin. Hänhän oli edellisenä
iltana vannonut olevansa heidän kanssaan ja nyt tavattiin hän
kaivoksessa toisten kanssa! Tekikö hän heistä pilaa?

-- Lyökää hänet! Kaivokseen! Kaivokseen!

Chaval oli pelosta kalman kalpea koettaen sanoa jotain
puolustuksekseen. Mutta yleisen raivon valtaamana ei Etienne antanut
hänelle suunvuoroa.

-- Vai niin, sinä olet tahtonut olla kaivoksessa, niin pysy sitten
siellä? Mars, mene sinne, konna!

Hänen sanansa hukkuivat uuteen vihan purkaukseen. Nyt oli Katarina
vuorostaan tullut näkyviin, häikäistynä auringon valosta ja
kauhistuneena tuosta meluavasta joukosta. Hän tuskin pysyi pystyssä
väsymyksestä sadan kahden portaan nousemisen jälkeen, kun hänen äitinsä
huomasi hänet ja syöksyi häntä kohtaan nyrkit ojossa.

-- Äh, sinäkin kelvoton! Sinun äitisi on kuolla nälkään ja sinä sillä
välin petät hänet sinun rakastajasi tähden!

Maheu tarttui hänen käsivarteensa estäen häntä lyömästä. Mutta itse
tarttui hän tyttärensä olkapäihin, ja alkoi pudistaa häntä sadatellen
ja haukkuen häntä. Sekä Maheu että hänen vaimonsa olivat aivan
kadottaneet mielenmalttinsa ja huusivat pahemmin kuin toiset.

Nähdessään Katarinan, tuli Etienne vallan vimmoihinsa ja huusi:

-- Toisiin kaivoksiin! Pian... Ja sinä myös, koira.

Chaval oli tuskin ehtinyt siepata puukenkänsä ja heittää takin
hartioilleen. Häntä vedettiin ja työnnettiin joka haaralta. Katarina
otti myöskin nopeasti kenkänsä ja heitti takin yllensä rientäen
rakastettunsa jälestä, sillä hän pelkäsi että hänet tapetaan.

Parissa minuutissa tuli Jean-Bart aivan tyhjäksi. Jeanlin oli jostain
hankkinut itselleen paimentorven ja toitotti siihen nyt kaikin voimin
ikäänkuin kooten laumaa. -- La Brule, Levaquen vaimo, Mouquette ja muut
vaimot kokosivat hameensa voidakseen helpommin juosta, Levaque taasen
heilutti kirvestä päänsä päällä. Kaikilta tahoilta saapui uusia
työläisjoukkoja, niin että joukko kasvoi tuhanteen.

-- Kaivokseen! Alas petturit! Kaikki pois työstä!

Jean-Bartissa oli jälleen syntynyt hiljaisuus. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä eikä kuulunut yhtäkään ääntä. Deneulin tuli voutien huoneesta
tehden kieltävän eleen kädellään, ettei häntä seurattaisi ja tarkasti
koko kaivoksen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Ensin pysähtyi hän
kaivosaukon luona, nosti katseensa ja tarkasti poikki sahattuja köysiä,
joitten teräksiset päät riippuivat hyödyttöminä, sahan hampaat olivat
jättäneet niihin tuoreen haavan, joka kiilsi keskellä mustaa koneöljyä.
Sitten nousi hän koneen luo, tuijotti liikkumattomaan vipuun, joka
rennosti riippui kuin halvattu jäsen, kosketti sen kylmää metallia ja
säpsähti ikäänkuin hän olisi koskenut ruumiiseen. Sitten lähti hän
höyrykattilaosastoon, hitaasti sivuutti sammutettuja uuneja, joihin oli
kaadettu vettä, potkasi höyrykattilaan, joka kumahti tyhjänä ja
onttona.

Kaikki on lopussa, hän on joutunut täyteen vararikkoon!

Täysin tietoisena täydellisestä hävityksestään ei hän enää tuntenut
vihaa lakkolaisia kohtaan. Hän käsitti, että tämä oli kaikkien syy,
kaikkien on kärsittävä monivuotisten erehdysten seurauksista.



IV.


Työläisten joukko kiiti sillä välin eteenpäin valkojuurikaspeltojen
yli, jotka kuurasta olivat valkosia.

Pian onnistui kuitenkin Etiennen saada joukosta ylivallan. Pysähtymättä
hän jakeli käskyjä suunnaten kulkuetta. Joukon etunenässä loikki
Jeanlin ja puhalsi torvestaan hurjia ääniä. Sitten kulkivat naiset
jotkut varustettuina kepillä. Maheun vaimon silmät kiiluivat niin
ikäänkuin hän näkisi edessään oikeuden valtakunnan. La Brule, Levaquen
vaimo ja Mouquette marssivat kuin sotamiehet rynnäkköön. Jos
onnettomuudeksi sattuisi tapaamaan santarmeja, niin saataisiimpa nähdä,
josko he paljastaisivat aseensa naisia vastaan. Heidän jälestään kulki
hajallaan miehiä, jonka joukon yli kohosivat heidän keppinsä ja
rautakankensa, sekä korkeimpana kiilui auringossa Levaquen kirves.

Keskellä joukkoa kulki Etienne kääntämättä silmiään pois Chavalista,
jonka hän käski kulkemaan edellänsä. Hänen takanaan kulki Maheu, joka
heitti synkkiä silmäyksiä Katarinaan, ainoaan naiseen miesten joukossa.
Tämä tahtoi välttämättä kulkea rakastettunsa lähellä, jottei hänelle
tehtäisi mitään pahaa.

Aika ajoittain raikui huuto:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Oli jo puolen päivän aika ja kuudenviikkoisesta nälästä typö tyhjät
vatsat vaativat ravintoa. Nälän ankara tuska kiihotti vielä enemmän
vihaa pettäjiä vastaan.

-- Kaivoksiin! Kaikki työt seisomaan! Leipää!

Etienne, joka aamusta asti ei ollut nauttinut mitään, tunsi
sietämättömiä kouristuksia vatsassa. Hän ei valittanut, mutta aika
ajoittain tarttui hänen kätensä viinapulloon ja hän kulautti siitä aina
vähän kerrallaan.

Kun he lähestyivät Joiselle tien luo, koetti eräs Vandamen
hiilenmurtaja, joka kostonhimosta isäntäänsä oli liittynyt joukkoon,
saada toverit kääntymään perässään oikealle.

-- Gaston-Marie'hin! Seisauttakaamme pumppu ja täyttäköön vesi
Jean-Bartin!

Joukko oli seuraamaisillaan häntä kuulematta Etienneä, joka pyysi heitä
jättämään pumpun rauhaan. Mitä varten hävittää käytäviä? Se oli vastoin
hänen työmiessydäntään. Maheun mielestä oli myöskin väärin purkaa
vihansa koneisiin. Mutta hiilenmurtaja yhä huusi omaansa ja joukko oli
kahdenvaiheilla. Silloin Etienne huusi vielä kovemmin:

-- Mirou'hun! Siellä on pettureita kaivoksessa! Mirou'hun! Mirou'hun!

Yhdellä käden liikkeellä sai hän joukon kääntymään vasemmalle ja
Jeanlin, joka jälleen riensi joukon etunenään, toitotti paimentorveen
vielä kovemmin. Tällä kertaa oli Gaston-Marien kaivos pelastettu.

Mirou'hun oli neljä kilometriä, mutta joukko suoritti matkan jossakin
puolessa tunnissa juosten suoraan tasangon yli.

Kun he lähestyivät kaivosta, huomasivat he erään voudin odottavan heitä
lajitteluvajan sillalla. Kaikki tunsivat hyvin ukko Quandieu'n, joka
oli Montsou'n vanhimpia vouteja. Hän oli seitsemänkymmenen vanha
harmaapäinen ukko, joka oli ympäristössä tunnettu ihmeteltävästä
terveydestään.

-- Mitä te tahdotte, mellastajat? huusi hän.

Joukko seisahtui. Tuohan ei ollut työnantaja, vaan työtoveri, jota
kohti he tunsivat kunnioitusta.

-- Kaivoksessa on työläisiä, -- sanoi Etienne. Käske heidät ylös.

-- Niin, ei enempää kuin kuusikymmentä henkeä, vastasi ukko Quandieu.
-- Toiset pelkäsivät teitä roistoja. Mutta olkaa varmat, ettei
ainoakaan mies tule ylös kaivoksesta, tai muuten tulette tekemisiin
minun kanssani.

Maheu puuttui puheeseen.

-- Se on meidän oikeutemme, ukko, sanoi hän. Miten muuten voisimme
tehdä lakon yleiseksi, ellemme pakottaisi tovereitamme luopumaan
työstä.

Ukko mietti hetkisen. Nähtävästi ei hän ollut paljoa selvempi noista
kysymyksistä kuin hiilenmurtajakaan. Vihdoin vastasi hän.

-- Mahdollisesti te olette oikeassa, en tahdo sitä kieltää. Mutta minä
tiedän vain tehtäväni. Minä olen tässä yksin, miesten pitää siellä
alhaalla olla kello kolmeen ja he tulevatkin olemaan.

Joukko alkoi taas meluta. Häntä uhattiin nyrkeillä, naiset
tungettelivat hänen ympärillään, mutta hän seisoi lujana pitäen
harmaata päätään koholla ja hänen äänensä kaikui niin äänekkäästi, että
se voitti joukon melun.

-- Piru vieköön, te ette pääse tästä. Niin totta kun elän, kuolen
mieluummin, mutta en salli koskettaa köysiä. Älkää tungetko, sillä
silloin heittäydyn teidän nähden alas kaivokseen.

Joukon läpi kävi värähdys ja se vetäytyi takasin.

-- Se on nauta, joka ei sitä ymmärrä. Minä olen samallainen työmies
kuin tekin. Minun käskettiin vahtia ja minä vahdin.

Pitemmälle eivät ukko Quandieu'n henkiset kyvyt ulottuneet kangistunut
kuin oli velvollisuuden tuntonsa itsepintaisuudessa. Toverit katsoivat
häntä liikutettuina ja tunsivat jossain sisimmässään vastakaikua. He
ymmärsivät tuon sotilasmaisen uskollisuuden velvollisuuksineen, tuon
horjumattomuuden vaaran hetkenä. Ukko arveli, että he ovat kahden
vaiheilla ja toisti:

-- Minä heittäydyn kaivokseen teidän nähtenne.

Joukko alkoi liikkua kääntyen pois ja hetken perästä se jo kiiti
edelleen tasankoa myöten huutaen:

-- Madeleineen! Crevecoeur'iin! Työt seisomaan! Leipää! Leipää!

Mutta kesken kaikkea tapahtui välikohtaus. Väitettiin, että Chaval oli
tahtonut käyttää yleistä hämminkiä hyväkseen pujahtaaksensa pois.
Etienne tarttui hänen käsivarteensa ja uhkasi lyödä häneltä jalat ja
kädet poikki, jos hän yrittäisi jotain petosta. Toinen taisteli vastaan
puolustautuen.

-- Mitä te tahdotte? Päästäkää minut. Eikö jokaisella ole vapaus tehdä,
mitä tahtoo? Minä olen aivan paleltua ja minun täytyy peseytyä.
Päästäkää minut.

Todellakin hiestä oli hiilitomu tarttunut hänen ihoonsa eikä nuttu
paljoakaan suojellut häntä kylmää vastaan.

-- Juokse ripeämmin, niin lämpiät. Ja kyllä me laitamme sinulle löylyn,
että puhdistut, jahka joudumme, -- puhui Etienne. -- Ei olisi tarvinnut
eilen kerskua ja vaatia verta.

Etienne kääntyi vihdoin Katarinaan, joka koetti pysyä mukana. Hänen oli
hyvin vaikea nähdä tätä läheisyydessään noin kurjassa tilassa, kylmästä
värisevänä vanhassa miehennutussa ja likaisissa housuissa. Hän oli
varmaankin aivan uuvuksissa, mutta juoksi kuitenkin.

-- Saat mennä! Kuuletko? sanoi Etienne.

Katarina ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi. Vain hetkeksi kohtasi
hänen soimaava katseensa Etiennen katseen. Mutta hän ei pysähtynyt.
Miksi Etienne tahtoi, että hän jättäisi rakastettunsa? Tietysti Chaval
ei ollut kiltti häntä kohtaan, vieläpä löi häntä toisinaan. Mutta
kuitenkin oli hän ensimäinen mies, jolle hän oli antautunut. Ja hän oli
valmis puolustamaan rakastettuansa, ei tosin niin paljon rakkaudesta
kuin ylpeydestä.

-- Mene matkaasi! huusi Maheu hänelle.

Isän ääni pakotti hänet hetkeksi hidastuttamaan vauhtiansa. Hän vapisi
ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Mutta voittaen pelkonsa hän
saavutti heidät taas ja juoksi rakastajansa rinnalla. Hänen annettiin.
olla.

Joukko kulki nyt Joisellen tien poikki ja suuntasi kulkunsa Cougny'hyn.
Siinä näkyi heille etäisyydessä koko joukko tehdastorvia, tiilitehtaita
ja puuvajoja, joita ympäröi likanen aita. He sivuuttivat kaksi työväen
kylää, nr. 180 ja nr. 76, jolloin paimentorven äänen ja joukon huudot
kuullessaan liittyi kylistä joukkoon miehiä, naisia ja lapsia. Kun he
saapuivat Madeleineen, oli heitä jo runsaasti puolitoista tuhatta.

Kello oli vasta vähän yli kahden, mutta voudit, jotka edeltäpäin
tiesivät lakkolaisten saapuvan, kiirehtivät työläisten nostamista
kaivoksesta. Kun joukko saapui paikalle ei kaivoksessa ollut enää kuin
parikymmentä henkeä ja nekin nousivat heti häkeissään. He lähtivät heti
juoksemaan pakoon, jolloin joukko heitti kiviä heidän jälkeensä.
Kahdelle annettiin aimo tavalla selkään ja yhdeltä revittiin hiha
takista. Tämä ihmisvaino pelasti kaivoksen, ei köysiin eikä koneisiin
koskettu, vaan kiiti joukko jo taas edelleen naapurikaivokseen.

Crevecoeur oli vain viidensadan metrin päässä Madeleinesta. Täälläkin
työläiset olivat juuri nousemaisillaan. Naiset hyökkäsivät erään
naislypsäjän kimppuun ruoskien häntä, niin että hänen housunsa menivät
rikki ja sääret paljastuivat miesten nähden, jotka alkoivat sille
nauraa. Kaivospojille annettiin korvalle ja hiilenmurtajat pakenivat
pehmennetyin jäsenin ja verta vuotavine nenineen.

Joukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle.
Huudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha
pettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan
vaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta
yhä eteenpäin.

Muutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli
paraimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä
oli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset
aivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi
edessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu,
että Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu.
Mistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi
heidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä
kyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä
näytettäisiin.

Tämä kaivanto, joka oli kolmen kilometrin päässä, sijaitsi rotkossa
Scarpe-joen rannalla.

Oltiin jo lähellä kaivantoa, kun äkkiä jonkun ääni huusi, että siellä
varmaankin on rakuunoita ja koko joukon valtasi taasen pelko ja
toistettiin suusta suuhun, että siellä on rakuunoita. Marssiminen kävi
hitaammaksi. Heitä ihmetytti, etteivät he vielä olleet tavanneet
sotamiehiä ja siksi he luulivat, että heitä odotti jokin kauhea.

Taasen joku tuntematon ääni kutsui joukon muualle.

-- Victoire'en! Victoire'en!

Siellä siis ei olisi santarmeja eikä rakuunoita? Siitä ei tiedetty
mitään ja kuitenkin kaikki rauhoittuivat. He tekivät koko käännöksen
lähtien taas Joisellen tielle. Rautatie esti heidän marssiaan, mutta he
rikkoivat aidan ja menivät kiskojen yli. He lähestyivät nyt Montsou'ta,
tasanko kulki loivasti alas ja edessä laajeni valkojuurikaspeltoja
silmän kantamattomiin, taivaanrannalla näkyi Marchiennen mustia taloja.

Tällä kertaa piti heidän suorittaa koko viisi kilometriä, mutta he
olivat niin kiihottuneet, etteivät huomanneet väsymystä. Joukko yhä
karttui, kun matkalla olevista kylistä yhtyi tovereita kulkueeseen. Kun
he olivat menneet Magachen sillan yli ja lähestyivät Victoirea, oli
heitä lähes kaksituhatta. Mutta kello oli jo kolme ja kaikki työläiset
olivat jo ehtineet lähteä, niin ettei alhaalla kaivoksessa ollut enää
ketään. Silloin he purkivat vihansa kirouksiin ja uhkauksiin ja
alkoivat heittää tiiliskiviä maankaivajiin, jotka saapuivat työhön.
Nämä lähtivät tietysti pakoon ja tyhjä kaivanto oli lakkolaisten
hallussa. Silloin he alkoivat purkaa vihansa ensimäisiin. Vuosien nälkä
ja kurjuus oli kehittänyt heissä hävityksen ja murhaamisen halun.

Vajan takana huomasi Etienne muutamia työmiehiä, jotka sälyttivät
hiiliä rattaille.

-- Menkää heti tiehenne siitä! -- huusi hän heille, -- täältä ei saa
viedä pois hiilen murustakaan!

Muutama kymmenkunta lakkolaista yhtyi jo hänen huutoonsa, jonka vuoksi
hiilenlastaajat näkivät parhaaksi luikkia tiehensä. Hevoset päästettiin
valjaista ja kepin iskusta pelästyneinä lähtivät ne juoksemaan täyttä
laukkaa, toisten miesten sill'aikaa kaataessa rattaat kumoon ja
rikkoessa aisat.

Levaque iski täyttä voimaa kirveellään paaluihin, jotka kannattivat
siltaa, mutta luja puu ei taipunut iskuista. Silloin keksi hän vääntää
kiskot katkaistakseen tien toisesta kaivoksesta toiseen. Pian koko
joukko yhtyi tähän työhön.

Sillävälin la Brule vei naiset mukanansa lyhtyosastoon ja pian oli
lattia peitetty lasisirpaleilla ja rikotuilla lyhdyillä.

Mutta kaikki nuo hävitykset eivät tuottaneet heille leipää. Vatsat
vaativat ruokaa yhä voimakkaammin ja taas kaikui huutoja.

-- Leipää! Leipää!

Victoiren luona piti eräs vouti ruokapuotia. Hän oli varmaankin
pelästynyt, sillä hänen puotinsa oli suljettu. Naiset palasivat kertoen
siitä miehille, jolloin nämä lopetettuaan kiskojen katkomisen
hyökkäsivät sinne. Mutta puodista ei löydetty leipää, vaan ainoastaan
pari lihapalaa ja säkki perunoita. Sen sijaan oli noin viisikymmentä
pulloa viinaa ja ne hävisivätkin silmänräpäyksessä kuin vedenpisara
hiekkaan.

Etienne, joka oli tyhjentänyt pullonsa, täytti sen nyt taas. Hän oli
vähitellen tullut hiprakkaan, juopunut kuin nälkäinen, niin että hänen
silmänsä verestyivät ja hampaat paljastuivat kuten sudella. Äkkiä
huomasi hän, että Chaval oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
luikkinut pois. Hän kirosi ja heti lähti muutamia miehiä juoksujalkaa
etsimään karkulaista, jonka he pian löysivätkin piiloutuneena Katarinan
kanssa puupinon takana.

-- Vai pelkäät sinä nyt, senkin roisto! huusi Etienne. -- Etkö
muista, että sinä vaadit metsässä koneenkäyttäjien lakkoa ja nyt sinä
tahdot petkuttaa meitä! Vaan malta, sinä perhana, kun palaamme
Gaston-Marie'hin, niin täytyy juuri sinun rikkoa pumppu.

Hän oli humalassa ja johti itse väkensä sen pumpun luo, jonka hän oli
pelastanut vähää sitten ennen.

-- Gaston-Marie'hin! Gaston-Marie'hin!

Kaikki yhtyivät huutoon ja syöksyivät matkaan. Tartuttiin Chavalin
käsivarsiin ja työnnettiin väkisin eteenpäin, vaikka hän yhäti pyysi,
että hänen annettaisiin peseytyä.

-- Menetkö matkaasi! karjasi Maheu Katarinalle, joka myös seurasi
mukana.

Mutta tällä kertaa hän ei edes hiljentänyt askeleitaan, vaan kohotti
palavan katseensa isään ja jatkoi juoksuaan Chavalin perässä.

Ja taasen kiiti joukko lakeaa tasankoa! Se palasi samaa tietä, jota se
oli tullut suoraa tietä myöten ja peltojen yli. Kello oli jo neljä ja
aurinko alkoi laskea.

Kierrettiin Montsou ja tultiin taas Joisellen tielle. Päästäkseen
oikotietä kulkivat he aivan Piolainen ohi. Gregoiret olivat juuri
lähteneet notariuksen luo lähteäkseen sitten Hennebeau'n luo Cecilea
hakemaan. Kartano näytti nukkuvan, lehtikuja seisoi alastomana
pakkasessa, samoinkuin puutarha. Talosta ei kuulunut ainoatakaan ääntä,
kaikki ikkunat olivat suljetut ja koko talosta huokui mukavuutta ja
rauhaa.

Työläiset kulkivat ohi pysähtymättä heittäen synkkiä katseita
muureihin. Ja taas kaikui eri haaroilta: Leipää! leipää!

Vastaukseksi alkoivat koirat haukkua. Kaksi suurta tanskalaista koiraa
nousi pystyyn avaten ammottavan kitansa. Ja verhojen lomista katsoivat
sisäkkö Honorine ja keittäjätär Melanien kalpeat kasvot. He lankesivat
pelästyksestä polvilleen ja kun Jeanlin koiruudestaan heitti kiven
yhteen ikkunaan, luulivat he, että heitä jo uhkaa kuolema. Joukko
hävisi näkyvistä ja huudot leivästä kuolivat etäisyyteen.

Kun he tulivat Gaston-Marie'hin oli heidän joukkonsa taas kasvanut
nousten puoleen kolmatta tuhatta raivostuneita ihmisiä, jotka
epätoivoissaan rikkoivat ja hävittivät kaikki tiellään. Tunti sitten
oli siitä kulkenut santarmeja, mutta eräitten talonpoikien
johtamina harhaan olivat he lähteneet Saint-Thomas'een eivätkä
varomattomuudessaan edes arvanneet jättää vartiostoa kaivokselle.
Neljännestunnissa olivat kaikki tulet sammutetut, höyry kattiloista
päästetty ulos, kaivokseen kuuluvat rakennukset vahingoitettu, mutta
suurinta mielenkiintoa herätti pumppu. Ei ollut kyllin, että se
pysäytti sen, vaan hyökkäsi joukko siihen vimmoissaan ikäänkuin se
olisi elävä olento.

-- Lyö! Lyö! huusi Etienne työntäen vasaran Chavalin käteen. -- Sinä
ensimäisenä, olethan vannonut toisten kanssa!

Chaval peräytyi vavisten. Joukko tuuppi takaa odottamatta, ja toiset
alkoivat lyödä ja hakata pumppua millä sattui, tiilikivillä,
rautakangilla ja mikä ikinä sattui heidän käsiinsä. Naulat lensivät
paikoiltaan, vaski- ja läkkilevyt irtaantuivat ja vihdoin kovasta
tangon iskusta halkesi malminen vesisäiliö ja vesi pumpahti siitä
sellaisella korinalla, joka muistutti kuolevan korahduksia.

Nyt ei ollut enää mitään hävitettävänä ja joukko ympäröi Etienneä, joka
piti Chavalia.

-- Kuolema petturille! Heitetään hän kaivokseen!

Onneton vapisi kalpeana pelosta ja toisti yhäti idiottimaisesti, että
hänen pitäisi peseytyä.

-- No jos niin tahdot, niin tuossa on vesi! huudahti Levaquen vaimo.

Vesi, joka tihkui pumpusta, oli muodostanut lätäkön. Se oli peittynyt
paksuun jääkuoreen. Jää rikottiin ja nyt työnnettiin Chaval siihen,
jotta hän kastaisi päänsä veteen.

-- No pese nyt naamasi! huusi la Brule. -- Ellet sitä tee, niin saat
nähdä... Ja nyt pitää sinun juoda siitä, niin, niin, seisoen noin
kaikilla neljällä, kuten eläimet!

Hänen täytyi juoda seisten kaikilla neljällä raajalla kuten eläin.
Naiset ilkkuivat, tyrkkivät ja nyppivät häntä, heittäen lokaa hänen
kasvoihinsa. Raivokkaimpina Maheut häärivät hänen kimpussaan, kostaen
vanhaa vihaa. Mouquettekin, joka tavallisesti oli hyvissä välein
entisten ihailijainsa kanssa, nyt ei jäänyt toisista jälelle.

Viimein Etienne sekaantui.

-- Jo riittää, -- huusi hän. -- Kaikkien ei tarvitse tässä hommata...
Me kahden ratkaisemme kyllä asian, tahdotko?

Hänen nyrkkinsä puristuivat, silmissä paloi murhanhimo, sillä hän oli
humalassa.

-- Oletko valmis? Toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan... Antakaa
hänelle veitsi, minulla kyllä on.

Katarina katsoi häneen kauhuissaan. Hänelle muistui mieleen Etiennen
tunnustus, että hänessä aina herää halu tappaa, kun hän on
juovuksissa.. Silloin äkkiä syöksyi hän Etiennen kimppuun ja lyöden
häntä kasvoihin huusi vimmoissaan:

-- Konna! Konna! Eikö ole kyllin, mitä hänelle jo on tehty? Tahdotko
vielä tappaa hänet, nyt kun hän tuskin seisoo jaloillaan!

Sitten kääntyi hän vanhempaansa ja toisten puoleen:

-- Kaikki te olette pelkurimaisia konnia! Tappakaa minutkin yhdessä
hänen kanssaan! Minä revin teiltä silmät päästä, jos vielä uskallatte
koskea häneen. Konnat!

Hän asettui rakastettunsa eteen puolustaakseen häntä, unohtaen oman
onnettoman elämänsä, unohtaen miehen lyönnit. Hän muisti vain yhtä,
että hän oli antautunut tuolle miehelle ja että hänelle olisi häpeäksi,
jos häntä noin pahoin pideltäisiin.

Etienne tuli kalman kalpeaksi tytön lyönneistä ja tahtoi ensi tilassa
nostaa kätensä tyttöä vastaan. Mutta sitten pyyhki hän otsansa ja
aivankuin tointuen sanoi ympärillä seisovien ollessa aivan hiljaa:

-- Hän on oikeassa, saa riittää... Korjaa luusi heti!

Chaval lähti heti pakoon ja Katarina hölkytti hänen perästään. Joukko
katsoi äänettömänä heidän peräänsä kunnes he katosivat näkyvistä tien
käänteessä. Ainoastaan Maheun vaimo lausui:

-- Se oli tyhmästi tehty, olisi pitänyt pidättää hänet täällä. Nyt
menee hän ja keksii varmaankin jonkun konnantyön.

Joukko lähti taas liikkeelle. Eräs vastaantuleva kulkurikauppias
kertoi, että rakuunat olivat matkalla Crevecoeur'iin. Silloin
käännyttiin ja kajahti uusi huuto:

-- Montsou'hun! Tirehtörin luo! Leipää! Leipää!



V.


Hennebeau seurasi silmillään työhuoneensa ikkunasta ajoneuvoja, joissa
hänen vaimonsa ajoi aamiaiselle Marchienneen. Hetkiseksi kiinnitti hän
katseensa Negreliin, joka ratsasti ajoneuvojen rinnalla ja palasi
sitten rauhallisesti työpöytäänsä. Kun ei hänen vaimonsa eikä
sisarenpoika tehneet taloa vilkkaaksi puheillaan, tuntui se autiolta ja
kuolleelta. Siksi toivoi Hennebeau, että hän saisi häiritsemättä
työskennellä koko päivän tyhjässä talossa.

Hippolyte oli saanut määräyksen olla laskematta ketään taloon, mutta
yhdeksän tienoissa rohkeni hän ilmoittaa, että Dansaert oli saapunut
uutisineen. Nyt vasta sai tirehtöri tietää edellisen illan kokouksesta
metsässä. Dansaert kertoi niin tarkoin aina yksityisseikkoja myöten,
että häh vaistomaisesti tuli ajatelleeksi hänen suhdettaan Pierronin
vaimoon. Hän sai aina viikottain pari, kolme nimetöntä kirjettä, missä
paljastettiin päävoudin seikkailut. Varmaankin Pierron oli kertonut
kaikki vaimolleen, noista uutisista huokui makuukamarin hajua.
Tirehtöri käytti tilaisuutta antaakseen Dansaertin ymmärtää, että hän
tietää kaikki, mutta kehoitti häntä olemaan varuillaan välttääkseen
häväistyksiä.

Dansaert hämmästyi noista moitteista juuri kun hän kertoi uutisensa ja
alkoi kieltää ja pyytää anteeksi, mutta hänen petollinen nenänsä
punastui samassa paljastaen hänen syyllisyytensä. Mutta ei hän kauan
inttänytkään vastaan ja nauroi ilosta päästessään noin helpolla, sillä
tavallisesti tirehtöri, joka itse oli moitteeton, esiintyi hyvin
ankarana ja päättäväisenä, jos joku virkamiehistä salli itselleen
jotain kaivoksen nuorten tyttöjen kanssa.

He jatkoivat puhettaan lakosta. Kokous metsässä oli nähtävästi vain
kirkujain ja rähjääjäin temppu, jolla ei ollut mitään vakavaa
merkitystä. Ainakin muutaman päivän pysyvät kylät hiljaa. Sotamiesten
aamukiertokulku on varmaankin saattanut heidät pelkäämään.

Kun hra Hennebeau jälleen oli yksin, ajatteli hän lähettäisikö hän
sähkösanoman prefektille. Mutta häntä pidätti pelko osottaa turhaa
levottomuutta. Ilmankin hän ei voinut suoda itselleen anteeksi, että
hän oli kaikille, hallinnollekin vakuuttanut, ettei lakko voi kestää
kauemmin kuin kaksi viikkoa. Hänen suureksi hämmästyksekseen kesti se
jo melkein kaksi kuukautta. Se saattoi hänet epätoivoon, riisti häneltä
luottamuksen itseensä ja hän tunsi olevansa pakotettu keksimään jonkun
taitavan keinon, voittaakseen jälleen hallinnon suosion. Hän oli juuri
kysynyt neuvoa sattuvan metelin varalle.

Kello yhteentoista työskenteli häh häiriytymättä työhuoneessaan, jonka
hiljaisuudessa ei kuulunut muuta ääntä, paitsi Hippolyten lattian
hankaus talon toisessa päässä. Sitten sai hän toinen toisensa jälkeen
kaksi sähkösanomaa. Toisessa kerrottiin Montsoun lakkolaisten
vallanneen Jean-Bartin, toisessa tehtiin tarkemmin selvää siitä:
poikkisahatuista köysistä, uunien sammuttamisesta sekä koko
hävityksestä.

Hän ei oikein voinut käsittää tuota. Mitä lakkolaisilla oli tekemistä
Deneulinilla? Miksi he eivät yhtä hyvin voineet mennä johonkin yhtiön
kaivokseen? Mutta hänen puolestaan saisivat he kyllä tehdä hävityksiä
Vandamessa, sehän sopi hänen laskelmiinsa.

Kello kaksitoista söi hän yksin aamiaisensa. Hän istui synkkiin
ajatuksiinsa vaipuneena, kun äkkiä tuli juosten eräs vouti, joka
kertoi, että joukko suuntaa matkansa Mirou'hin. Hän ei ollut ehtinyt
juoda kahviansa loppuun, kun heti sen jälkeen tuotiin hänelle
sähkösanoma, missä sanottiin, että Madeleinea ja Crevecoeuria uhkaa
sama kohtalo.

Hän tuli aivan neuvottomaksi. Postia odotti hän vasta kello kaksi.
Pitikö hänen kutsua nyt heti sotajoukkoja? Vai oliko parempi
odottaa kärsivällisesti hallinnon määräyksiä ryhtymättä minkään
toimenpiteisiin. Hän palasi työhuoneeseensa lukeakseen kirjelmän,
minkä hän edellisenä päivänä oli pyytänyt Negrelin kirjoittamaan
prefektille lähetettäväksi. Mutta hän ei voinut löytää sitä. Silloin
ajatteli hän, että varmaankin nuori mies oli jättänyt sen omaan
huoneeseensa, missä hän usein kirjoitti myöhään yöhän. Päättämättä
mitään, ainoastaan haluten löytää kirjelmän, meni hän nopeasti Negrelin
huoneeseen.

Tultuaan huoneeseen, hämmästyi hän, ettei huone vielä ollut siivottu,
luonnollisesti Hippolyten leväperäisyydestä. Huoneessa vallitsi suuri
epäjärjestys, ylt'ympäri oli heitetty vaatteita, tuolilla riippui
kosteita pyyhinliinoja, vuode oli epäjärjestyksessä, lakana riippui
lattiaan. Aluksi hän ajatuksissaan tuskin huomasi kaiken tuon, meni
suoraan pöydän luo, etsien hävinnyttä paperilappua. Pöydällä oli korkea
kasa papereita epäjärjestyksessä, hän selaili niitä löytämättä. Mihin
hittoon oli Paul voinut sen pistää.

Mutta kun Hennebeau jälleen palasi huoneen keskelle katsoen tarkoin
joka huonekalua, huomasi hän äkkiä korjaamattomassa vuoteessa jotain
kiiltävää, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmäksi ja
ojensi kättään. Lakanan poimuissa oli pieni kultapullo. Hän tunsi heti
että se oli hänen vaimonsa eetteripullo, joka aina oli hänellä mukana.
Mutta kuinka se oli voinut joutua Paulin vuoteeseen? Äkkiä kävi hän
kalman kalpeaksi, hänen vaimonsa oli maannut siinä.

-- Anteeksi, kuului oven takaa Hippolyten ääni, minä näin herran
tulevan tänne...

Palvelija astui huoneeseen ja tuli aivan hämilleen nähdessään huoneen
epäjärjestyksessä.

-- Hyvä jumala! -- mutisi hän. -- huone ei olekaan siivottu! Mutta Rose
on mennyt ulos ja jättänyt kaikki minun tehtäväksi.

Hennebeau puristi pulloa nyrkissään niin voimakkaasti, että oli rikkoa
sen.

-- Mitä te tahdotte?

-- Herra tirehtööri, sinne tuli vielä eräs mies...

-- Hyvä on. Jättäkää minut. Sanokaa hänellä, että hän odottaa.

Hänen vaimonsa oli nukkunut siinä! Hän pani oven hakaan, avasi
nyrkkinsä ja katsoi pulloa, josta heijastui punertavaa valoa kädelle.
Äkkiä ymmärsi hän, että tätä häpeätä on jo kestänyt monta kuukautta,
tässä, hänen kattonsa alla. Hän muisti muinaista epäluuloaan, ovissa
hiipimistä ja paljaitten jalkojen tassutusta käytävissä. Niin, hänen
vaimonsa se kulki tänne nukkumaan!

Hän luhistui tuolille vastapäätä vuodetta ja istui kauan kääntämättä
siitä pois silmiään. Melu herätti hänet. Oveen koputettiin ja
koetettiin sitä avata. Hän tunsi palvelijansa äänen.

-- Herra! Oi, tirehtööri on sulkenut oven...!

-- Mitä nyt taas?

-- Asia on hyvin kiireellinen. Työläiset hävittävät kaikki. Siellä
alhaalla on kaksi miestä... Ja vielä on tullut sähkösanoma...

-- Jättäkää minut rauhaan... Minä tulen!

Häntä puistatti ajatellessaan, että Hippolyte olisi voinut löytää
pullon, korjatessaan vuodetta. Mutta ehkä hän tietääkin kaikki. Joka
kerta korjatessaan vuodetta on hän ehkä löytänyt rouvan hiuksia tai
muita unohdettuja esineitä. Ja nyt varmaankin tahallaan vartioi häntä.
Häntä luonnollisesti huvittaa isäntäväen asiat.

Hennebeau ei liikkunut paikaltaan, voimatta kääntää silmiään pois
vuoteesta. Hän muisteli pitkää surullista menneisyyttään: naimisiin
menoaan tuon naisen kanssa ja heti syntynyttä ruumiillsta ja henkistä
epäsopua, vaimon monta rakastajaa, joista hänellä ei ollut
aavistustakaan, yhtä, jota hän oli kärsinyt kymmenen vuotta, kuten
kärsitään sairaan luonnotonta oikkua. Sitten muisti hän heidän
muuttonsa Montsouhun, hullua toivoaan parantaa vaimonsa, pitkiä ikäviä
kuukausia, vanhuuden lähestymistä, jolloin vaimon vihdoinkin täytyy
palata hänen luokseen. Sitten saapui hänen sisarenpoikansa, tuo Paul,
jonka vaimo otti vastaan äitinä, kertoen kuolleesta sydämestään, joka
on ainiaaksi haudattu tuhan alle. Ja hän idiottimaisena aviomiehenä ei
aavistanut mitään, jumaloi tuota naista, omaa aviovaimoaan, jonka monet
miehet olivat omistaneet, mutta hän yksin ei voinut omistaa. Hän
jumaloi vaimoaan häpeällisen intohimoisesti, ollen valmiina lankeemaan
polvilleen hänen eteensä ja pyytämään sitä, mitä hänellä vielä oli
jälellä toisten jälkeen. Mutta sen hän antoi tuolle pojalle!

Äkkiä soi etäällä kello, herra Hennebeau säpsähti. Hän tunsi sen, sillä
siten annettiin hänen käskystään tietää postin tulosta.

-- Oh, menköön hiiteen kaikki kirjeet ja sähkösanomat! purki hän äkkiä
sisuaan kirouksiin.

Hänet valtasi raivonpuuska ja halu puistaa päältään kaikki nuo
ruokottomuudet johonkin likaviemäriin. Tuo nainen oli pahin lutka, hän
haki raaimpia sanoja ja ajatuksissaan heitti ne hänelle vasten kasvoja.
Äkkiä muisti hän Paulin ja Cecilen häitä, joista hänen vaimonsa puhui
levollisesti hymyillen ja hän oli pakahtua vimmastuksesta. Siis tässä
ei ollut edes intohimoa, ei yhtään mustasukkaisuutta enää, vaan pelkkää
aistillisuutta? Se oli nyt ainoastaan luonnoton huvitus, tottumus
mieheen, vaihtelu, jolla on sama merkitys kuin jälkiruualla, johon hän
oli tottunut. Kuinka syvälle hän vajoisi, kenen hän sitten ottaisi
uhrikseen, jos ei hänellä olisi enää taipuvaisia sisarenpoikia, jotka
käytännöllisesti kyllä, käyttävät hyväkseen perheen ruokaa, vuodetta ja
vaimoa?

Oveen koputettiin taas hiljaa ja Hippolyte kuiskasi avaimen reikään;

-- Herra tirehtöri, posti on tullut. Ja herra Dansaert on taas tullut
ja kertoo, että siellä murhataan..

-- Mene hiiteen, minä tulen!

Mitä hän tekisi heidän kanssaan? Ajaisiko heidät pois heidän palattua
Marchiennesta, kuin haisevat eläimet, joita hän ei voinut enää kestää
kattonsa alla. Hän ottaisi kepin ja huutaisi heille, että he hakisivat
toisen paikan ruokottomuuksilleen. Huoneen ilmakin oli täynnä heidän
hengitystään, siksi siinä oli niin tukahuttava. Hän tunsi nyt myskin
hajunkin, jota hänen vaimonsa käytti.

Hurjasta vimmasta voimattomana heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi iskeä
nyrkeillään patjoihin, peitteeseen, repien ja rutistaen niitä, koska ne
olivat heidän rikoksellisen himonsa todistajina.

Mutta äkkiä oli hän taas kuulevinaan Hippolyten askeleita. Hänet
valtasi häpeän tunne, hän pysähtyi vielä huohottaen ja pyyhki otsaansa.
Hän katsahti peiliin, mutta hänen kasvonsa olivat niin murtuneet, ettei
hän tuntenut itseään. Voimain ponnistuksella pakotti hän itsensä
rauhoittumaan ja kun hänen kasvonsa olivat jälleen tyynen näköiset,
lähti hän alas.

Alhaalla seisoi viisi lähettilästä paitsi Dansaertia. Kaikilla oli
tärkeitä tietoja lakkolaisten hyökkäyksistä kaivoksiin. Päävouti kertoi
seikkaperäisesti, mitä Miroussa oli tapahtunut; miten tuo kaivos
säästyi ukko Quandieun miehuullisen käytöksen kautta. Hennebeau
kuunteli ja pudisti päätään, mutta hän ei kuullut heitä, hänen
ajatuksensa pysyivät yhäti ylhäällä huoneessa. Vihdoin laski hän heidät
menemään, sanoen että ryhtyy toimenpiteisiin.

Jäätyään jälleen yksin, istui hän pöytään ja peitti kasvonsa käsillään,
vaipuen ajatuksiinsa. Posti oli hänen edessään pöydällä. Vihdoin otti
hän hallinnon kirjeen, jota hän oli odottanut. Aluksi hyppivät
kirjaimet hänen silmissään, niin ettei hän voinut ymmärtää mitään,
mutta vihdoin käsitti hän, että nuo herrat tahtoisivat yhteen
törmäystä. He tosin eivät käskeneet häntä saamaan meteliä aikaan, mutta
antoivat ymmärtää, että levottomuudet jouduttaisivat lakon päättymistä,
antaen aihetta sen kukistamiseen.

Nyt ei hän enää epäröinyt, vaan lähetti sähkösanomia joka suuntaan:
Lillen prefektille. Douain varustusväen päällikölle ja Marchiennen
santarmeille. Siitä tunsi hän helpotusta. Nyt hän saattoi sulkeutua ja
antoi tietää, että häntä vaivasi luuvalo. Koko iltapäivän vietti hän
työhuoneessaan, ottamatta ketään vastaan, lukien sähkösanomia ja
kirjeitä, joita tuli satamalla eri haaroilta. Siten seurasi hän joukon
vaellusta Madeleinesta Crevecoeuriin, sieltä Victoireen ja sitten
Gaston-Mariehin. Samassa annettiin hänen tietää sotajoukkojen
liikkeistä, jotka sattuivat aina kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin
joukko.

Hävittäkööt, tappakoot toinen toisensa! Hän laski taasen päänsä
käsiensä varaan. Huoneessa alkoi hämärtää, kello oli jo viisi, kun
äkkiä jokin humina sai hänet tointumaan. Hän luuli että ne kaksi
heittiötä palasi kotiin; mutta melu yltyi ja hänen astuessaan ikkunan
luo kajahti häntä vastaan kauhea tuhatääninen huuto:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Lakkolaiset ryntäsivät Montsouhun silläaikaa kun santarmit, odottaen
hyökkäystä Voreux'hon, kiiruhtivat sinne.

Kahden kilometrin päässä Montsoun ensimäisistä taloista, suuren
maantien ja Vamdamen tien risteyksessä, täytyi rouva Hennebeaun ja
nuorten neitien katsella joukon kulkuetta. He olivat viettäneet päivän
Marchiennessä onnistuneesti, syöneet aamiaisen tirehtöörin luona ja sen
jälkeen katselleet työhuoneita ja läheistä lasitehdasta. Paluumatkalla
oli Cecilen päähän pälkähtänyt juoda kupillinen maitoa pienessä
talonpoikaismökissä, jonka hän näki tien varrella. He astuivat alas
ajoneuvoiltaan ja Negrel hevosen selästä. Talonpoikaisnainen hämmästyi
suuresti saadessaan nähdä noin hienoa seuraa ja alkoi hääriä, selittäen
että hänen ensin täytyy levittää valkoinen pöytäliina pöydälle. Mutta
Lucie ja Jeanne tahtoivat nähdä miten lehmiä lypsetään ja koko sakki
otti kupit käteensä ja lähti navettaan, pitäen kepposta äärettömän
hupaisena.

Rouva Hennebeau hymyili äidillisesti ryypiskellen maitoa, kun äkkiä
etäinen melu teki hänet levottomaksi.

-- Mikä siellä on?

Navetta oli maantien varrella, mistä siihen vei portti, ollen samalla
heinälatona. Nuoret tytöt kurottivat päänsä puoliavonaisesta portista
ja saivat hämmästyksekseen nähdä vasemmalla Vandamen tiellä liikkuvan,
pimeän, kiljuvan ja räyhäävän joukon lähenevän.

-- Saakeli, mutisi Negrel lähestyen heitä, ovatko todellakin meidän
suunsoittajamme menneet noin pitkälle?

-- Varmaankin ne on kivihiilenkaivajat taasen, lausui
talonpoikaisvaimo, -- ne ovat jo pari kertaa kulkeneet tästä ohi.

Hän puhui varovaisesti tarkaten minkä vaikutuksen hänen sanansa
tekisivät herrasväkeen ja kun hän huomasi naisten kasvoissa kauhun
ilmeen, lisäsi hän heti:

-- Sellaisia roistoja ne ovat!

Negrel näki, että oli myöhäistä istua kääseihin ja ajaa Montsouhun, Hän
käski kuskin ajaa kääsit pihaan ja mikäli mahdollista piilottaa ne
katoksen alle, Saman katoksen alle sitoi hän hevosensa, jota eräs
poikanen oli pitänyt suitsista. Kun hän palasi, olivat hänen pelästynyt
tätinsä ja nuoret tytöt aikeissa seurata talonpoikaisvaimoa, joka
kehoitti heitä piiloutumaan hänen taloonsa. Mutta Negrelin mielestä
oltaisiin eniten turvassa siinä, missä oltiin, sillä ei tietystikään
kenenkään mieleen johtuisi etsiä heitä heinien seasta. Valitettavasti
maantielle johtava portti ei ollut tiivis, niin että voitiin nähdä
kaikki, mitä tapahtui kadulla.

-- No, rohkeutta vaiti! lausui hän leikillään. Me myymme henkemme
kalliisti.

Tämä leikki pelästytti heidät vielä enemmän. Melu yltyi, vaikka raoista
ei vielä näkynyt mitään.

Rouva Hennebeau aivan kalpeni kiukusta noille hävyttömille työläisille,
jotka pilaavat hänen huvinsa, ja seisoi toisten takana heittäen
sivuille levottomia katseita. Lucie ja Jeanne vaikkakin myös pelkäsivät
eivät voineet voittaa uteliaisuuttaan ja pysyivät kiinni raoissa, sillä
he tahtoivat nähdä kaikki.

Pauhina yhä lähestyi, maa tärisi jalkojen töminästä ja vihdoin joukon
etunenässä kiiti Jeanlin toitottaen torveensa.

-- Ottakaa esiin hajuvesipullonne, kansan henkeä tuntuu ilmassa,
kuiskasi Negrel. Huolimatta tasavaltaisista mielipiteistään pilkkasi
hän mielellään naisten seurassa tuota roskaväkeä.

Mutta hänen sukkeluutensa hukkui rajujen huutojen mylvinään. Naiset
tulivat näkyviin. Heitä oli lähes tuhat, tuulesta pörröisine
hiuksineen, puettuina rääsyihin, joista näkyi paljas naaraitten ruumis,
naaraitten, jotka olivat väsyneet tuottamaan maailmaan sikiöitä
nälkäkuolemaan.

Sen jälkeen tuli miehet, kaksituhatta vimmastunutta olentoa, jotka
kulkivat niin tiheänä joukkona kuin laava, ettei voinut erottaa missä
päättyy toisen rääsyt ja missä alkaa toisen, sillä kaikki suli yhteen.
Silmät säihkyivät, suut olivat ammollaan -- he lauloivat Marseljesia,
jonka sanat hävisivät soinnuttomaan mylvinään säestettyinä puukenkien
töminällä jäätyneellä maapinnalla. Päitten yli kohosivat kepit ja
tangot, sekä korkeimpana kirves, jonka jonkun käsi piti koholla. Tämä
ainoa kirves oli ikäänkuin joukon viiri ja sen terä kuvasti taivaan
siniä vastaan kuin guillotinin veitsi.

-- Miten julmia kasvoja! kuiskasi rouva Hennebeau.

-- Piru vieköön, enhän tunne ainoatakaan noista! -- murisi Negrel
hampaittensa välistä. -- Mistä tulevat kaikki nuo ryövärit?

Ja todellakin, vihanraivo, nälkä, kahden kuukauden kärsimykset ja tuo
raju kiitäminen peltoja pitkin olivat antaneet petomaisen ilmeen noille
muuten niin sävyisille kivihiilenkaivajien kasvoille. Aurinko oli juuri
laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet valoivat veripunasta väriä
aavikolle ja ihmisjoukkoon.

-- Ah, kuinka suuremmoista! kuiskasivat Lucie ja Jeanne, joitten
taiteilijaluonne heräsi tuosta hirvittävästä ja samalla suuremmoisesta
näystä.

Mutta he pelkäsivät kuitenkin ja menivät peremmälle rouva Hennebeaun
luo. He olivat jähmettyä kauhusta ajatellessaan, että jos yksikin
joukosta heittäisi katseen oveen päin ja huomaisi heidät raosta, niin
syöksyisi heti koko joukko heihin ja tappaisi heidät. Negrelkin ollen
tavallisesti hyvin rohkea, tunsi kalpenevansa. Cecile makasi heinässä
liikkumatta. Mutta toiset eivät voineet kääntää silmiään pois ovesta.

Se oli punasen vallankumouksen näky, joka tulevaisuudessa tempaisi
heidät kaikki mukaansa jonakin verisenä iltana vuosisadan lopulla.
Niin, jonakin samallaisena verisenä iltana kansa syöksyisi ulos
maantielle ja porvarien veri alkaisi vuotaa, heidän päänsä
pistettäisiin keihäitten päihin ja kulta heidän kirstuistaan
hajotettaisiin maantielle. Naiset ulvoisivat, ja miehet avaisivat
suukitansa. Niin kaikki tulisi tapahtumaan samoin kuin nyt, samallaisia
rääsyjä, samallaista puukenkien jymyä, sama kauhea, likainen ja
löyhkäävä joukko ja se pyyhkäisee pois koko vanhan maailman.

Yli Marseljesin sävelten kaikui huutoja:

-- Leipää! Leipää!

Lucie ja Jeanne painautuivat lähemmäksi rouva Hennebeauta ja Paul
asettui heidän eteensä ikäänkuin suojellakseen heitä. Pitikö juuri tänä
iltana vanhan maailman ruhjoutua? He joutuivat aivan ymmälle siitä,
mitä näkivät. Joukko kulki ohi, vain muutamia jälelle jääneitä laahusti
navetan ohi. Viimeisimpien joukossa kulki Mouquette, joka kurkisti
ikkunoihin ja joka taholle huomatakseen herrasväkeä ja jos hän näki
jonkun, mutta ei voinut sylkästä heitä suoraan kasvoihin, ilmaisi hän
heille syvimmän ylenkatseensa kääntäen heille takapuolensa. Hän oli
varmaankin nytkin huomannut jonkun, sillä hän teki sen äkkiä.

Vähitellen katosivat kaikki tienkäänteessä Montsouhun. Kääsit vedettiin
maantielle, mutta kuski ei sanonut voivansa taata, että rouva ja neidit
tulisivat onnellisesti perille, jos maantie oli vielä lakkolaisten
vallassa. Pahinta oli, että Montsouhun vei ainoastaan yksi tie.

-- Mutta täytyyhän meidän päästä kotiin, -- puhui rouva Hennebeau
tuskaantuneena äärimmäisyyteen saakka kaikesta tuosta. -- Meitä
odotetaan päivälliselle. Nuo inhottavat työläiset ovat taas valinneet
sellaisen päivän, jolloin minulla on vieraita. Kannattaakin tehdä
heille hyvää.

Lucie ja Jeanne koettivat nostaa Cecilen heinästä, mutta tämä ponnisti
vastaan kirkuen ettei hän tahdo nähdä noita barbaareja. Hänestä tuntui,
että he yhä vieläkin kulkivat ohi. Vihdoin istuivat he taas kaikki
kääseissä. Negrel hyppäsi hevosen selkään ja ehdotti, että
kuljettaisiin kapeita teitä Requillart'iin.

-- Ajakaa hiljaa, sanoi hän kuskille, sillä siellä on huono tie. Jos
vastaamme tulee työläisryhmiä ja estävät ajamasta maantielle, niin
pysähdymme vanhan kaivoksen takana. Sitten menemme jalan pienestä
puutarha portista ja te saatte jättää hevoset ja kääsit johonkin
majataloon talteen.

He lähtivät. Tällä välin joukko jo täytti Montsoun katuja. Asukkaat
olivat suuresti pelästyksissään, sillä pari kertaa oli nähty rakuunien
ja santarmien kiertävän kaupunkia. Mitä kauheimpia huhuja ali
liikkeellä, kerrottiin joistakin kiihottavista kirjoituksista, joissa
uhattiin porvarien henkeä. Kukaan ei tosin ollut lukenut niitä, mutta
siitä huolimatta lainattiin niistä lausemuotoja. Etenkin oltiin
peloissaan notariuksen luona, sillä hän oli juuri saanut postitse
nimettömän kirjeen, missä häntä varoitettiin, että hänen kellarissaan
on ruutilaatikko, joka räjäytettäisiin ilmaan, jollei hän esiintyisi
kansan puolella.

Tämän kirjeen johdosta pitkistyi Gregoiren kyläileminen sitä tutkiessa
ja arvaillessa, että mahdollisesti joku piloillaan oli sen lähettänyt,
kun tieto lakkolaisten tulosta sai talon aivan hämminkiin. Mutta
Gregoiret vain hymyilivät ja kurkistivat verhojen välistä ikkunaan
tahtomatta uskoa mihinkään vaaraan. Kello löi viisi ja heillä oli
kyllin aikaa odottaakseen kunnes katu puhdistuisi, jolloin he voisivat
mennä vastapäätä asuvan Hennebeaun luo, missä Cecile jo varmaankin
odotti heitä palattuaan kävelyltään. Mutta ei kukaan jakanut heidän
huolettomuutta. Kaduilla juoksi hätääntyneitä ihmisiä, ovia ja
ikkunoita paiskattiin kiinni. He huomasivat toisella puolen Maigrat'in,
joka sulki puotinsa paksuilla malmitangoilla. Hän oli aivan kalpea ja
vapisi niin, että hänen heikon vaimonsa täytyi kiertää raskaita
lukkoja.

Joukko seisahtui tirehtörin talon eteen ja taas vyöryivät huudot:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Hennebeau seisoi ikkunan edessä, kun Hippolyte tuli huoneeseen,
sulkeakseen ikkunaluukut. Hän pelkäsi, että joukko rikkoisi ruudut
heittämällä kiviä. Alakerrassa oli hän jo sulkenut kaikki ikkunat,
mutta onnettomuudeksi ei keittiön ikkunaa kellarikerroksessa voinut
sulkea ja sieltä näkyi kiiltäviä kastrulleja, jotka seisoivat tulella.

Hennebeau tahtoi nähdä, mitä tapahtuisi ja hän lähti taas yläkertaan
Paulin huoneeseen. Tämä huone oli vasemmalla puolen ja siitä näkyi koko
maantie yhtiön varastorakennuksiin saakka. Nyt oli se siivottu,
tuuletettu vuode korjattu tarkoin. Hänen aamuinen raivonsa ja vihansa
hillitön puuska vaihtui nyt äärettömään väsymykseen. Mitä varten tehdä
häväistystä? Oliko jotain muuttunut hänen elämässään? Hänen vaimonsa
sai yhden rakastajan lisää. Ja hän häpesi aamuista vimmaansa. Tyhmäähän
oli syöstä nyrkkeineen vuoteeseen. Onhan hän ennenkin kestänyt, niin
kestää nytkin. Häntä valtasi katkeroittunut tunne, kaikki tuntui
hänestä turhalta, tarkoituksettomalta kärsimykseltä. Hän häpesi itsensä
puolesta, koska hän yhä vieläkin jumaloi tuota naista, vaikka tiesi
kaikesta loasta, mikä häntä ympäröi.

Akkunan alla kaikuivat huudot vielä rajummin:

-- Leipää! Leipää! Leipää!

-- Houkkioita! mutisi Hennebeau hampaittensa välistä.

Hän kuuli, miten he kirosivat häntä hänen suuresta palkastaan,
haukkuivat häntä ihramahaiseksi laiskuriksi, likaseksi siaksi, joka syö
itsensä sairaaksi herkuista, silloin kun työläiset kuolevat nälkään.
Naiset huomasivat keittiön ja silloin alkoi tuiskia kirouksia siellä
paistettavan fasanin johdosta, jonka paistin haju ärsytti heidän
nälkäisiä vatsojaan. Nuo porvari heittiöt lihottivat itsensä
tryffeleillä ja samppanjalla silloin kuin toisten täytyi imeä suoliensa
nesteitä.

-- Leipää! Leipää!

Hänet alkoi vallata viha noita ihmisiä kohtaan, jotka eivät tahtoneet
ymmärtää mitään. Hän olisi mielellään lahjoittanut heille suuren
palkkansa, jos hän voisi olla yhtä paksunahkainen kuin he, yhtä
helposti ja huolettomasti antautua himoillen. Vahinko, ettei hän voinut
panna heitä istumaan pöytäänsä syömään fasaania ja mennä itse kepein
sydämin seikkailemaan heidän tyttäriensä kanssa tutkimatta onko heillä
ollut ennen rakastajia. Hän olisi valmis luopumaan kaikesta:
sivistyksestään, hyvinvoinnistaan, palkastaan, tirehtöörin vallastaan
voidakseen edes päiväksi muuttua kaikkein kurjimmaksi heidän
joukostaan, olla oman ruumiinsa herra ja kyllin raaka lyödäkseen
vaimoaan ja hakeakseen tyydytystä naapurivaimoilta tuntematta tällaista
tuskaa. Ja hän toivoi voivansa kuolla nälkään, että tuntisi vatsan
kouristuksia, josta päätä huimaisi. Mahdollisesti se voisi tappaa hänen
ikuisen tuskansa.

-- Leipää! Leipää! Leipää!

Silloin raivostui hän ja ärjäsi vihasesti heille: Leipää! Eikö muuta,
aasit!

Hänellä oli ruokaa yllin kyllin, mutta siitä huolimatta hän oli
tupertua kärsimyksiinsä. Hänen sydäntään kouristi hänen ajatellessaan
häväistyä kotiaan ja koko murtunutta elämäänsä. Kuka hullu
ajattelee, että kaikki on hyvin, jos on ruokaa? Nuo haaveilijat
vallankumoukselliset  voivat hävittää nykyisen yhteiskunnan ja luoda
uuden, mutta he eivät lisää yhtään iloa sen kautta eivätkä vähennä
ihmisen kärsimyksiä, vaikkakin jokaisella olisi leipänsä. Päinvastoin
he vievät siihen, että koiratkin alkavat ulvoa epätoivosta, kun
vaistojen tyyni tyydyttäminen lakkaa täyttämästä heidän elämänsä.

Ei, ainoa onni olisi olla olematta, tai olla puu, kanto, kivi, tai
hiekkajyvä, joka ei voi vuotaa verta kulkijain jalkojen alla.

Näin ajatellessa nousi Hennebeaun silmiin katkeria kyyneleitä, jotka
suurina karpaloina tippuivat alas poskille. Alkoi hämärtää, joukkoa
tuskin näki, kun seiniin alkoi sataa kiviä. Hennebeau ei enää ollut
vihainen noille nälkäisille houkkioille, häntä vaivasi ainoastaan oman
sydämensä ammottava haava ja hän toisti kyyneleet silmissä:

-- Noita houkkioita! Noita houkkioita!

Mutta vatsan huudot voittivat kaikki, vyöryen myrskynä:

-- Leipää! Leipää!



VI.


Katarinan korvatillikka oli saanut Etiennen järkiinsä, mutta hän jäi
kuitenkin joukon johtajaksi. Käheällä äänellään huusi hän, että
mentäisiin Montsouhun, vaikka samalla jokin sisäinen ääni kysyi: mitä
varten tuo kaikki? Eihän hän tahtonut kaikkea tuota. Aamulla oli hän
lähtenyt Jean-Bartiin toimimaan järkevästi estääkseen hävitystyötä. Ja
nyt illalla johtaa hän itse joukkoa väkivallanteosta toiseen kaiken
lopuksi hävittämään tirehtörin talon.

Ja kuitenkin hänhän se oli, joka vastikään huusi: seis! Tosin hän aikoi
ainoastaan pidättää heidät tässä, jotta he eivät ryntäisi hävittämään
yhtiön varastohuoneita. Mutta kun kiviä alkoi lentää taloon, etsi hän
jotakin laillista saalista, jonka kimppuun hän voisi johtaa väen
estääkseen vielä suurempaa onnettomuutta. Kun hän seisoi siinä
voimattomana yksin keskellä maantietä, kuuli hän äkkiä jonkun huutavan
häntä nimeltään. Häntä kutsui mies, joka seisoi Tisonin kapakan ovella,
minkä ikkunaluukut kaikki olivat suljetut peljästyneen emännän
toimesta, vain ovi oli auki.

-- Niin, minä se olen. Kuuleppa.

Se oli Rasseneur. Noin kolmisenkymmentä miestä ja naista, jotka olivat
aamulla jääneet kylään No. 240 olivat saapuneet nyt tänne kuulemaan
uutisia ja lakkolaisten lähestyessä ottaneet Tisonin oluttuvan
haltuunsa. Sakarias vaimoineen istui yhden pöydän ääressä. Etäämpänä
selin oveenpäin istui Pierronin pari. Kukaan ei juonut, istuttiin vain
täällä ollakseen hyvässä turvassa.

Etienne tunsi Rasseneurin ja aikoi mennä pois, mutta tämä jatkoi:

-- Etkö tahdo nähdä minua? Enkö ole varoittanut sinua, että näin tulisi
käymään? Vaatikaahan nyt leipää, teille annetaan lyijyä.

Etienne kääntyi ja vastasi:

-- En halua katsella pelkureita, jotka kädet ristissä katselevat, miten
meidät tullaan lyömään.

-- Onko aikomuksesi mennä ryöstämään taloa?

-- Aikomukseni on pysyä yhdessä tovereitteni kanssa loppuun asti,
vaikka joutuisimmekin perikatoon.

Epätoivoissaan palasi hän joukon luo. Maantiellä huvittelihe kolme
lasta viskellen kiviä ikkunoihin, hän potkasi heitä ja huusi kovasti
tovereille, ettei asiaa voi auttaa kiviä heittäen.

Nyt ei enää kukaan totellut Etienneä. Hänen sanoistaan huolimatta kiviä
lenteli ilmassa kun rakeita. Hän katsoi ihmetellen noita ihmisiä, jotka
olivat niin hitaita nousemaan, mutta nyt vauhtiin päästyään olivat
villit kuin eläimet niin ettei mikään voima saattanut heitä pidättää.
Flamandilainen veri kuohui siinä. Sen lämmittämiseen tarvittiin
kuukausien vanhaa työtä, mutta sitten antautui se mitään kuulematta
rivoihin hävyttömyyksiin huumaantuen niistä. Etelässä, mistä hän oli
kotoisin, syttyivät joukot nopeammin, mutta saivat vähemmän aikaan.

Mutta äkkiä tuli hiljaisuus. Odottamaton hämmästys sai aikaan enemmän
kuin kaikki Etiennen innokkaat kehoitukset. Maantielle ilmaantui
Gregoiren herrasväki, jotka nyt olivat menossa vastapäätä olevaan
tirehtörin taloon. He näyttivät aivan rauhallisilta, nähtävästi täysin
vakuutettuina siitä, että tuo on vain hyvien työläisten kepponen,
työläisten, jotka ovat elättäneet heitä jo koko ajastajan, ja
hämmästyksestä lakkasivat työläiset todellakin heittämästä kiviä
peläten sattumasta tuohon vanhaan pariin, joka aivankuin olisi pudonnut
taivaasta keskelle joukkoa. Gregoiret saivat vapaasti mennä puistoon,
nousta portaita ja soittaa ovelia, jota ei kiirehditty avaamaan.
Sisäkkö Rose palasi myöskin juuri sillä hetkellä. Hän nauroi
raivostuneille työläisille, jotka hän kaikki tunsi, sillä hän oli
Montsousta. Ja hän alkoi lyödä niin voimakkaasti ovelle, että
Hippolyten vihdoinkin täytyi avata. Se olikin viime tingassa. Sillä
tuskin Gregoiret olivat ehtineet mennä ovesta sisälle, kun kivisade
alkoi taas. Joukko tointui hämmästyksestään ja alkoi huutaa vielä
kovemmin:

-- Alas kaikki porvarit! Eläköön sosialismi!

Rose nauroi vielä eteisessäkin, ikäänkuin tämä seikkailu häntä suuresti
huvittaisi toistaen pelästyneelle palvelijalle:

-- He eivät ole pahoja, minä tunnen heidät.

Herra Gregoire ripusti hattunsa naulaan pitämättä kiirettä ja sitten
auttaen vaimoaan riisumaan turkkia, lausui:

-- Tietysti he eivät tarkoita mitään pahaa. Kun he ovat huutaneet
kyllikseen, lähtevät he kyllä kotiin ja syövät illallisensa sitä
suuremmalla ruokahalulla.

Samassa saapui Hennebeau ylhäältä. Hän oli nähnyt tapauksen ikkunasta
ja tuli nyt ottamaan vieraat vastaan tavallisella kylmän kohteliaalla
tavalla. Vain kasvojen kalpeudesta saattoi arvata vuodatetuista
kyyneleistä.

-- Tiedätte kai, lausui hän, -- ettei meidän naisväkemme ole vielä
tullut.

Ensi kerran näyttivät Gregoiret levottomuuden merkkejä. Cecile ei ole
palannut! Kuinka hän nyt voi tulla, jos työläiset jatkavat
hullutuksiaan?

-- Onnettomuudeksi olen yksin kotona, jatkoi Hennebeau, -- enkä tiedä
mistä lähettäisin palvelijani hakemaan neljä sotamiestä ja kapralin,
jotka ajaisivat pois tuon sakin.

-- Ah, herra tirehtööri, eivät he ole lainkaan pahoja.

Tirehtöri pudisti päätään. Talon seinät jyskivät kivisateesta.

-- Minä en ole heille vihanen, pikemmin annan heille anteeksi, he ovat
tyhmiä luullessaan, että me sorramme heitä. Mutta minä takaan rauhan.
Minulle on ilmoitettu että seudussa on santarmeja, mutta minun ei ole
vielä onnistunut saamaan tänne ainoatakaan!

Hän keskeytti itsensä ja kääntyen rouva Gregoiren puoleen lausui:

-- Olkaa hyvä astukaa vierashuoneeseen.

Mutta alhaalta saapui keittäjätär hyvin levottomana ja pidätti heidät
vielä hetkeksi. Hän ilmoitti, ettei hän voinut vastata päivällisestä,
koska leivokset eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka hän oli ne
tilannut kello neljäksi. Varmaankin leipuri oli pelästynyt joukkoa tai
on leivokset häneltä riistetty.

-- Hiukan kärsivällisyyttä, vastasi herra Hennebeau. -- Ei ole vielä
mitään kadotettu ja leipuri voi vielä tulla.

Kun hän jälleen kääntyi rouva Gregoiren puoleen avaten hänelle oven
huoneeseen, huomasi hän äkkiä pimeässä nurkassa jonkun istuvan
penkillä.

Maigrat nousi. Hänen pulleat kasvonsa olivat vääristyneet kauhusta ja
kalpeat. Hän selitti nöyrästi, että hän oli paennut tirehtörin luo
pyytämään apua ja turvaa, jos ryövärit hyökkäisivät hänen puotiinsa.

-- Te näette, että olen itsekin uhattu, enkä saa mistään apua, vastasi
herra Hennebeau. -- Olisi ollut viisaampaa, jos olisitte jääneet
kotiinne vartioimaan tavaraanne.

-- Minä olen sulkenut puodin ja sitäpaitsi jättänyt sinne vaimoni.

Hennebeau kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Kannattipa jättää
tuon kidutetun puolikuolleen vaimon.

-- Kaikessa tapauksessa en voi tehdä mitään, sanoi tirehtööri, --
saatte puolustautua niin hyvin kuin taidatte. Neuvoisin teitä palaamaan
heti, sillä he huutavat leipää... kuuletteko?

Melu yltyi todellakin ja Maigrat oli kuulevinaan oman nimensä huutojen
kesken. Oli mahdotonta palata nyt kotiin, hänet revittäisiin palasiksi.
Mutta toiselta puolen saattoi hänet epätoivoon ajatus hävitetystä
omaisuudesta.

Gregoirit menivät vierashuoneeseen ja Hennebeau koetti näennäisellä
tyyneydellä täyttää isännän velvollisuudet. Mutta hän turhaan pyysi
vieraitaan istumaan. Tähän tyystin suljettuun huoneeseen, jonka valaisi
kaksi lamppua, tunki ulkoa kauhua ja melua. Täällä kesken pehmeitä
huonekaluja kaikuivat huudot uhkaavina, säälimättöminä, vaikkakin
kumeina ja tukahutettuina. Keskustellessa palattiin yhäti tuohon
mylläkkään. Hennebeau ihmetteli, ettei hän ollut aavistanut tuota ja
poliisi oli niin huonosti järjestetty. Hän syytti kaikesta Rasseneuria
jonka vaikutuksen tuloksia kaikki tuo oli. Mutta kyllä santarmit
tulevat pian, he eivät voi jättää heitä avutta.

Gregoiret taas ajattelivat ainoastaan tytärtään. He odottivat vielä
neljännestunnin, jolloin herra Hennebeau aikoi yksin lähteä ajamaan
joukon pois, kun Hippolyte riensi huoneeseen, huutaen:

-- Herra tirehtööri! herra tirehtööri! Siellä tulee rouva... he
tappavat hänet.

Kääsit eivät voineet ajaa kapeata tietä Requillart'iin ja silloin keksi
Negrel, että he menisivät jalan noin sata metriä puiston pikkuportin
luo, joka johti palvelijain asuntojen puolelle. Aluksi kävi kaikki
hyvin ja he pääsivätkin jo portin luo, alkaen koputtaa siihen. Mutta
sitä ei avattukaan heti, ja nyt huomasivat joukon naiset heidät ja
alkoivat rientää paikalle. Turhaan Negrel koetti murtaa portin, naisten
joukko heidän ympärillään yhä kasvoi. Silloin päätti Negrel tehdä vielä
viimeisen epätoivoisen yrityksen. Hän alkoi työntää tädin ja nuoret
tytöt piirittävän joukon läpi pääkäytävää kohti. Tämä oli äärettömän
vaikeaa, kaikilta tahoilta heitä tuupittiin, työnnettiin, haukuttiin,
mutta he pääsivät kuitenkin eteen päin. Silmänräpäyksessä kaikki joutui
sekasin ja sattui yksi niitä mielettömiä tapauksia, jotka jäävät
ainiaaksi selittämättömiksi. Lucie ja Jeanne pääsivät vihdoin portaille
ja katosivat ovesta sisälle, jonka sisäkkö oli heille avannut. Rouva
Hennebeaun onnistui päästä heidän jälkeensä ja perästä tuli vihdoin
Negrel, joka vakuutettuna siitä, että oli nähnyt Cecilen menevän
edellä, sulki oven. Mutta häntä ei ollut sisällä, he olivat kadottaneet
hänet joukkoon, kun hän oli joutunut sellaiseen kauhuun, että kääntyi
itse selin taloon päin ja meni onnettomuutta vastaan.

Heti kuului taas huutoja:

-- Eläköön sosialismi! Alas kaikki porvarit!

Muutamat luulivat Cecilea rouva Hennebeau'ksi, kun hänellä oli harso
silmillä. Toiset väittivät, että se oli erään tehtaan omistajan vaimo,
rouva Hennebeaun ystävä, jota työläiset vihasivat. Muuten oli
samantekevä kuka hän oli, pääasia oli että hänen yllään oli silkkihame,
turkki ja valkonen töyhtö päässä, mikä kaikki herätti vihaa. Hän
tuoksui hajuvedeltä, hänellä oli kello ja hieno hipiä, kuten
laiskureilla, joka ei koske hiiliin.

-- Malta, me tutkimme sinun pitsejäsi! -- huusi la Brule.

-- Kaikki tuo on varastettu meiltä! kannatti Levaquen vaimo. -- He
kääriytyvät turkiksiin silloin kuin me olemme paleltua kuoliaaksi...
Riisukaamme hänet, niin saa hän ymmärtää.

Mouquettekin riensi paikalle.

-- Niin, niin, me taputamme häntä!

Ryysyiset naiset tungeskelivat hänen ympärillään, tahtoen jokainen
saada kappaleen hänen kalleuksiaan. Jo oli aika opettaa noita
hävyttömiä pukeutumaan samoin kuin työläisvaimot. Mahtoiko hän ollakaan
itse heitä parempi!

Cecile vapisi pelosta ollen yksin noitten rajujen naisten keskellä,
hänen jalkansa notkuivat ja hän toisti rukoilevasti yhä saman lauseen:

-- Hyvät naiset, minä pyydän, älkää tehkö minulle pahaa!

Äkkiä huudahti hän kiljuvasti: jonkun kylmät sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa. Ne olivat Ukko Bonnemortin, jonka luo hänet oli työnnetty
ja joka nyt hyökkäsi häneen. Nälästä huumaantuneena ja mielettömänä
pitkäaikaisesta kurjuudesta, oli hän nyt äkkiä heittänyt pois kaiken
tavallisen alamaisuuden tunteensa ja tietämättömänä niistä syystä,
joutunut koston halun valtaan.

Hän oli elämässään pelastanut noin tusinan verran tovereitaan
kuolemasta, pannen oman henkensä alttiiksi maanvieremissä ja
räjähdyksissä. Jumala tietää, miksi hän nyt hyökkäsi tytön kimppuun,
mahdollisesti häntä houkutteli tytön valkea kaula.

-- Ei, ei! kiljuivat naiset. -- Vitsaa hänelle täytyy antaa!

Niin pian kun talossa oli huomattu, ettei Cecile ollut siellä, avasi
Negrel ja Hennebeau jälleen portin ja riensivät tytön avuksi.

Mutta joukko oli ympäröinyt puutarha-aidan, niin ettei ollut helppo
päästä tielle. Syntyi kova ottelu, Gregoiren parin seistessä
kauhuissaan portailla.

-- Jätä hänet, vaari! -- sehän on Piolainen neiti, huusi Maheun vaimo,
tuntiessaan Cecilen, jolta eräs vaimo oli repinyt harson pois.

Etienne, jota harmitti lapsen pahoinpitely, koetti myös omasta
puolestaan saada joukon jättämään tytön. Äkkiä hän keksikin keinon,
millä voisi kääntää joukon huomion muualle. Hän sieppasi Levaquelta
kirveen ja huusi:

-- Maigratin luo, perkele! Hänellä on leipää! Me revimme alas hänen
puotinsa!

Ja ottaen vauhdin antoi hän kirveestään ensimäisen iskun puodin ovelle.
Toverit riensivät hänen perästään, Maheu, Levaque ja muita. Mutta
naiset olivat itsepäisiä, Bonnemortin käsistä joutui Cecile la Brulen
valtaan. Mutta äkkiä näyttäytyi ratsastaja, joka kannusti hevostaan ja
löi ruoskalla niitä, jotka eivät heti antaneet tietä.

-- Äh, konnat, joko aijotte pahoinpidellä tyttäriämmekin!

Se oli Deneulin, joka saapui päivälliselle. Hän hypähti hevosen
selästä, tarttui Cecilen vyötäisten ympäri ja toisella kädellään ohjasi
taitavasti hevostaan, käyttäen sitä tienraivaajana. Joukko väistikin
hevosen potkuja. Aidan luona jatkui taistelu vielä, mutta hän jatkoi
matkaa sinnekin. Tämä odottamaton apu pelasti Negrelin ja Hennebeaun,
jotka olivat suuressa vaarassa kirouksien ja iskujen sataessa heihin.
Sillä aikaa kuin nuori mies talutti tainnoksiin menneen nuoren tytön
taloon, sattui Deneuliniin, joka asettui Hennebeaun eteen suojaamaan
häntä, kivi käsivarteen, joka oli mennä pois sijoiltaan.

-- Vai niin! huusi hän. -- Nyt rikotte luuni, samoin kuin olette
rikkoneet koneenne!

Hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Porttiin alkoi sataa kiviä.

-- Nepä perkeleitä! -- huusi hän. -- Vielä hetkinen ja he olisivat
musertaneet pääkalloni kuin minkäkin ruukun... He eivät tiedä enää
itsekään, mitä tekevät, Ainoa, mikä auttaisi, olisi ampua heihin.

Vierashuoneessa Gregoiren pari itki nähdessään Cecilen tointuvan. Hän
ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei edes saanut naarmua ihoonsa,
vaikka hänen vaatteensa olivat revityt. Heidän levottomuutensa nousi
korkeimmilleen, kun he saivat nähdä keittäjättärensä, joka kenenkään
huomaamatta oli puikahtanut sisälle. Tämä kertoi, että Piolaineen oli
hyökätty sepittäen siten mielikuvituksessaan Jeanlinin heittämästä
kivestä koko historian.

Rouva Hennebeau istui nojatuolissa voimatta vieläkään tointua
mielenliikutuksesta. Hän hymyili vasta sitten, kun Negrelia alettiin
onnitella. Cecilen vanhemmat kiittivät erikoisesti nuorta miestä. Nyt
nähtävästi oli kysymys häistä ratkaistu.

Hennebeau katsoi ääneti milloin vaimoonsa, milloin rakastajaan, jonka
aamulla oli aikonut tappaa, ja nuoreen tyttöön, jonka pian piti
vapauttaa hänet nuoresta miehestä. Nyt hän pelkäsi vain yhtä, että
hänen vaimonsa vajoisi vielä alemmaksi, mahdollisesti jonkun palvelijan
syliin.

-- No ja te, rakkaat lapsukaiseni, kysyi Deneulin tyttäriään, -- onko
teidän jäsenenne paikallaan?

Lucie ja Jeanne olivat tietysti hyvin pelästyneet, mutta nyt he olivat
tyytyväiset siitä, että olivat nähneet tuon kaiken ja nauroivat.

-- Olipa tänään päivää! jatkoi hän. -- Jos te nyt tahdotte myötäjäisiä,
niin paras on, että hankitte ne itse ja mahdollisesti saatte vielä
elättää minutkin.

Hän puhui leikkiä, mutta hänen äänensä vapisi. Kun hänen tyttärensä
heittäytyivät hänen kaulaansa, nousi hänen silmiinsä kyyneleitä.

Hennebeau kuuli tämän tunnustuksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat
hetkeksi ajatellessa, että nyt Vandame siirtyisi Montsoulle; se olisi
onnellinen sattuma, joka jälleen voisi palauttaa hänelle yhtiön
suosion. Aina koetti hän unohtaa omia surujaan täyttäen sotilaallisen
tarkoin saamiaan määräyksiä. Tämä sotilaskuri tuotti hänelle jonkun
verran tyydytystä.

Vähitellen rauhoituttiin. Vierashuoneessa, joka oli kirkkaasti valaistu
ja jonka ikkunat olivat peitetyt raskailla verhoilla oli jälleen
kodikasta ja rauhallista. Mutta mitähän tapahtui siellä ulkona? Huudot
olivat vaienneet, eikä enää heitetty kiviä seiniin. Vain kaukaa kuului
jotain jyskintää, ikäänkuin siellä kaadettaisiin metsää. He tulivat
uteliaiksi ja lähtivät taas eteiseen nähdäkseen ulos lasioven kautta.
Naisetkin uskalsivat lähteä tirkistelläkseen uudinten raoista.

-- Näettekö, tuo Rasseneur heittiö on tuolla vastapäätä kapakan
kynnyksellä, lausui Hennebeau Deneulinille. -- Niinhän arvasin, että
tuo kaikki olisi hänen työtään.

Mutta se oli Etienne eikä Rasseneur, joka iski kirveellä Maigratin
puodin oveen. Ja hän yhä kutsui tovereita luoksensa: eikö puodissa
olevat tavarat kuuluneet työläisille? Eikö heillä ollut oikeus ottaa ne
tuolta varkaalta, joka niin kauan oli ryöstänyt heitä ja joka yhtiön
käskystä kidutti heitä nälällä?

Vähitellen jättivät he kaikki tirehtörin talon ja hyökkäsivät
ryöstämään puodin. Leipähuudot alkoivat taas kaikua. Tuolta oven takaa
löytäisivät he leipää!

Sillä välin oli Maigrat siirtynyt ensin tirehtörin eteisestä keittiöön.
Mutta sinne ei kuulunut mitään, jolloin hän kuvitteli mielessään mitä
hirmuisimpia tuhotöitä puodissaan, ettei voinut olla lähtemättä ulos.
Pihalla piilottui hän pumpun taakse, josta piilopaikastaan hän selvästi
kuuli kirveen iskuja, pelottavia huutoja, joissa mainittiin hänenkin
nimeään. Siis tuo ei ollut mielikuvitusta, joskaan hän ei nähnyt
mitään, niin kuuli hän ja seurasi asiain kehitystä. Jokainen kirveen
isku sattui suoraan hänen sydämeensä. Viiden minutin perästä varmaankin
jo puoti on heidän hallussaan. Mutta ei, hän ei salli heidän ryöstää
häntä puti puhtaaksi, mieluummin hän antaa henkensä.

Seistessään siinä taisi hän nähdä vaimonsa kalpeat kasvot talonsa
sivuikkunassa. -- Hän seisoi siinä äänetönnä ja nöyränä kuunnellen
iskuja. Tämän ikkunan alla oli vajan katto, joka oli niin rakennettu,
että siihen voitiin päästä kiipeemällä tirehtörin puistoa ympäröivältä
aidalta. Sitten kattoa myöten voisi helposti kiivetä ikkunaan pitäen
kiinni vesirännistä. Häntä vaivasi nyt ajatus päästä sitä tietä kotiin
ja hän katui että oli ollenkaan lähtenyt kotia. Ehkä hänen onnistuu
vielä pelastaa omaisuutensa, panna huonekaluja oven eteen tai jollain
muulla tavoin, kaataa heihin ylhäältä paloöljyä. Ja äkkiä kirveen
iskiessä voimakkaasti teki hän päätöksen. Ahneus vei voiton pelosta.
Hän vaimoineen suojelisi vaikka ruumiillaan säkit eikä antaisi
palaakaan.

Tuskin oli hän ehtinyt päästä katolle, kun alkoi kuulua huutoja:

-- Katsokaa! katsokaa! Kissa on katolla! pst! Ottakaa kiinni!

Joukko oli huomannut hänet katolla. Kuumeisessa innossaan oli hän
lihavuudestaan huolimatta kevyesti kiivennyt aidalle ja nyt ryömi hän
mahallaan katolla ikkunaa kohti. Mutta katto oli melkein jyrkkä, suuri
vatsa oli tiellä ja kynnet repeytyivät, Hänen olisi varmasti onnistunut
päästä perille, ellei hän vapisisi pelosta, että he rupeavat heittämään
häneen kiviä, sillä joukko, jota hän ei nähnyt, huusi:

-- Ottakaa kissa kiinni! -- Ottakaa kiinni!

Äkkiä päästivät molemmat kädet irti otteensa ja hän vieri kuin pallo,
kolautti katon räystääseen ja putosi suoraan välimuurin yli niin
onnettomasti, että hän kaatui suoraan maantielle, missä hän iski
kallonsa rajapyykkiin. Aivot vierivät ulos hiekkaan. Hän oli kuollut.

Ensi hetkessä valtasi kaikki hämmästys. Etienne pysähtyi pudottaen
kirveen kädestään. Maheu, Levaque ja muut unohtivat puodin ja katsoivat
muuriin päin, missä virtasi kapea punainen juova.

Mutta hetken perästä huudot uudistuivat. Ensimäisinä syöksyivät naiset
esiin huumaantuneina veren näystä.

-- Siis on oikeus olemassa! Sinä, sika, nyt olet pakahtunut!

He ympäröivät hänen vielä lämpimän ruumiin alkaen tehdä pilkkaa hänestä
ja nauraen kutsuivat hänen murskaantunutta päätään katalaksi kuonoksi,
purkaen häneen kaiken vihaansa, jota oli karttunut vuosien aikana.

-- Minä olen sinulle velkaa kuusikymmentä frankia, huusi Maheun vaimo,
-- nyt olemme kuitit. Nytpä et enää voi kieltää luottoa. Maltahan, minä
lihotan sinut!

Hän kourasi jäätynyttä multaa ja työnsi hänen ammottavaan suuhunsa.

-- Se! Syö... syö sinä! Riittää jo meitä syödä.

He pilkkasivat häntä kaikin tavoin. Kuollut makasi selällään ja katsoi
jähmettynein silmin taivaaseen. Mutta, jonka Maheu oli sysännyt hänen
suuhunsa, oli hänen leipänsä, jota hän ei ollut tahtonut antaa
nälkäisille. Hänen ahneutensa ei ollut tehnyt häntä onnelliseksi.

Naiset häärivät kuin naarassudet hänen ympärillään etsien sellaista
kostoa, joka voisi tyydyttää heidän vihaansa.

Silloin la Brule huusi äkkiä:

-- Kuohitaan hän kuin koiraseläin!

-- Niin, niin, hän on tehnyt kyllin ruokottomuuksia.

Mouquette laski hänen housunsa alas, Levaquen vaimo koukisti hänen
säärensä. La Brule alkoi silloin kuihtunein laihoin sormin repiä hänen
jäsenensä sellaisella voimalla, että hänen luunsa narskuivat
ponnistuksesta. Nahka ei tahtonut irtaantua, mutta hänen onnistui
sentään repäistä palanen veristä lihaa, jota hän puistatti ilmassa
kohotetuin käsin ja huusi voitonriemuissaan:

-- Siinä se on! Siinä se on!

Naisten kimakat äänet huusivat häväistyksiä tuolle inhottavalle voiton
merkille.

-- Ah, sinä heittiö! Nytpä tyttäremme eivät enää tule raskaiksi
sinusta!

-- Etpä enää saa herkutella, emmekä me rupea huvittamaan sinua
jokaisesta annetusta leipäpalasestasi!

-- Minä olen sinulle vielä velkaa kymmenen frankia... Tahdotko kuitata
sen? Minä olen valmis, jos sinäkin vielä voit...

Tästä sukkeluudesta valtasi heidät synkkä ilo. He näyttivät toinen
toisilleen lihapalan, kuin petoeläimen, josta he kaikki olivat
kärsineet ja jonka vihdoinkin olivat tappaneet. Nyt se oli voimaton ja
täydelleen heidän vallassaan. He syljeskelivät siihen toistaen
vihansekaisella ylenkatseella.

-- Hän ei voi enää! Niin, ei voi! Ei häntä haudata miehenä... Mätänee
siellä, eikä kelpaa enää mihinkään...

La Brule pisti lihapalan kepin päähän ja puistaen sitä kuten viiriä
ylhäällä, kiiti eteenpäin taistelevien naisten seuraamana. Veren
pisaroita tippui. Kurja palanen riippui kepin päässä kuin lihapalanen
lihakauppiaan tiskiltä.

Maigratin vaimo seisoi yhäti ikkunassa. Laskevan auringon viimeiset
säteet lankesivat hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät nyt hymyileviltä.
Mies oli juonut ja pettänyt hänet joka askeleella. Aamusta iltaan
täytyi hänen istua konttorikirjojen ääressä. Mahdollisesti hän hymyili
tosiaankin, kun naiset juoksivat sivutse kantaen lihapalaa kepin
päässä.

Miehet seisoivat jähmettyneinä kauhusta katsellessaan naisten hommia.
He eivät voineet estää heitä heidän työssään. Tisonin kapakasta
kurkisti muutamia henkilöitä, Rasseneur kalpeni inhosta. Sakarias ja
Philomene kivettyivät paikalle odottamattomasta näystä, Bonnemort ja
Mouque pudistivat moittivasti päitään. Ainoastaan Jeanlin ilakoi ja
pukkasi milloin Lydiaa milloin Bebertia kylkeen.

Rouvat ja neidit katselivat tirehtöörin takaa.

-- Mitä he kantavat? kysyi Cecile.

He eivät nähneet, miten Maigratille oli käynyt, sillä muuri oli
välillä.

-- He ovat varmaankin ryöstäneet makkarapuodin, kuiskasi rouva
Hennebeau, -- se näyttää sianlihapalalta.

Mutta samassa rouva Gregoire pukkasi häntä hiljaa polvellaan ja hän
vaikeni purren huultaan. He istuivat aivan kivettyneinä ja tytöt
kalpeina kauhusta.

Etienne kohotti jälleen kirveen. Mutta kaikkien mieliala oli muuttunut;
maassa makaava kuollut ikäänkuin esti pääsyn puotiin. Jotkut työmiehet
alkoivat poistua. He olivat aivankuin kyllääntyneet viimeisestä
tapauksesta. Maheu seisoi synkkànà, kun äkkiä kuuli hän jonkun äänen
kuiskaavan hänelle, että hän pakenisi. Hän kääntyi ja näki Katarinan
edessään, joka oli yhä vieläkin miehen vaatteissaan hengästyksissään.
Mutta hän ei tahtonut häntä kuullakaan, vaan tyrkkäsi hänet pois uhaten
lyödä. Tyttö väistyi onnettomana, mutta sitten lähestyi epävarmana
Etienneä.

-- Pakene pian, santarmit tulevat tänne!

Etienne tahtoi myös ajaa hänet pois punastuen muistaessaan tytön
korvapuustia. Mutta tyttö ei väistynyt, vaan sai hänen heittämään pois
kirveen käsistään ja veti hänet väkisin mukaansa.

-- Minä sanon, että santarmit tulevat... Kuulehan. Chaval on tuonut
heidät, jos tahdot sen tietää. Mutta minusta se tuntui niin katalalta,
että minä juoksin tänne... Pakene, minä en tahdo, että he ottaisivat
sinut.

Ja Katarina vei hänet. Samassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää etäältä,
joukosta kuului huutoja: "Santarmit, santarmit!" Alkoi yleinen pako ja
hämminki ja kahden minutin kuluttua oli tie aivan tyhjä aivankuin
tuulen pyörre olisi lakaissut sen puhtaaksi. Vain Maigratin ruumis
makasi tummana möhkäleenä valkosessa maassa.

Tisonin kapakan luona seisoi Rasseneur, joka kevein mielin tervehti
asestetun voiman voittoa. Montsou oli tyhjä. Mutta laskettujen verhojen
takana istuivat varakkaat asukkaat hikoillen kylmää hikeä ja kiristäen
hampaitaan uskaltamatta edes katsoa kadulle.

Santarmit tulivat yhä lähemmäksi raskaassa tahdissaan ja täyttivät tien
mustana joukkona. Heidän jälestään ja suojeluksen alla ajoi leipuri
Marchiennesta. Hän pysähtyi tirehtörin talon edustalle ja hypähtäen
rattailta alkoi rauhallisesti nostaa rattailta koria, missä oli
tilattuja leivoksia.



KUUDES OSA



I.


Oli kulunut helmikuun ensimäinen puolisko, kylmyys ja pimeys teki sen
vielä pitemmäksi, josta lakkolaisten kärsimykset vain kasvoivat. Taas
alkoi maanteillä liikkua virkamiehiä: Lillen prefekti, prokuraattori ja
joku kenraali. Santarmit yksin eivät näyttäneet riittävän, vaan
Montsouhun lähetettiin koko rykmentti, joka oli sijoitettu Beaugnien ja
Marchiennen välille. Sotamiehet vartioivat kaivoksia, koneita,
tirehtörin taloa ja yhtiön varastohuoneita, näkyipä piikkejä joidenkin
varakkaampienkin talojen edustalla. Ylhäällä mäellä Voreux'n luona
seisoi vahti yötä päivää ja joka toinen tunti kaikui huudot aivankuin
valloitetussa vihollismaassa.

-- Ken siellä? Sanokaa tunnussana!

Työhön ei oltu ryhdytty missään, päinvastoin lakko vain laajeni:
Crevecoeurissa, Miroussa ja Madeleinessa olivat työt pysähtyneet
samoilla perusteilla kuin Voreux'ssa, Feutry-Cantelissa ja Victoiressa
työtä tekevien lukumäärä yhä supistui, Saint-Thomasessakin, joka tähän
asti oli säästynyt lakosta, väheni työläisiä.

Asestettu voima synnytti työläisten ylpeyden ja he pysyivät
itsepäisinä. Mutta tässä äänettömyydessä ja näennäisessä
alistuvaisuudessa oli jotakin, joka muistutti häkissä olevan
petoeläimen alistuvaisuutta, joka on valmis hyökkäämään kesyttäjänsä
niskaan niin pian kuin tämä kääntyy selin.

Yhtiö kärsi tästä työn kuolemasta ja alkoi jo suunnitella kutsua uutta
työvoimaa Belgiasta, mutta ei vielä uskaltanut. Ja niin pysyi taistelu
samalla asteella työläisten, jotka sulkeutuivat asuntoihinsa, ja
sotajoukkojen välillä, jotka vartioivat kuolleita kaivoksia.

Rauha oli koitunut heti seuraavana päivänä mellakoitten jälkeen, mutta
sen alla piili sellainen pelko ja kauhu että tapahtuneista hävityksistä
puhuttiin mahdollisimman vähän. Toimeenpantu tutkinto totesi, että
Maigrat oli kuollut kaatuessaan katolta ja ilkeästä ruumiin
häväistyksestä kulki vain hämäriä huhuja. Toiselta puolen yhtiö ei
tahtonut paljastaa hävityksiään samoinkuin Gregoiret välttivät kaikkia
oikeudenkäyntiä, josta heidän tyttärensä maine voisi kärsiä. Kuitenkin
oli tapahtunut muutamia vangitsemisia, mutta kuten tavallisesti oli
pantu kiinni henkilöitä, jotka eivät olleet johtajia ja joilta siis ei
voitu urkkia mitään. Erehdyksestä oli Pierron saanut kädet kahleissa
kulkea Marchienneen. Tälle nauroivat toverit kauan aikaa. Santarmit
olivat niinikään vähällä viedä Rasseneurin.

Hallinto haki tyydytystä siitä, että laati listoja niistä, jotka
pitäisi erottaa työstä ja lähetti työkirjoja tukuttain takaisin. Niin
kävi Maheulle, Levaquelle ja ja vielä kolmellekymmenelle neljälle
toverille kylästä No. 240. Mutta pääsyy lankesi Etienneen, joka oli
kadonnut tuona muistorikkaana iltana eikä ollut missään löydettävissä.
Chaval oli nim. antanut hänet ilmi.

Montsoun asukkaat heräsivät yöllä luullen kuulevansa hätäsoittoa ja
ollen tuntevinaan ruudin hajua. Mikä lopullisestikin sai heidän päänsä
pyörälle, oli uuden papin Ranvierin saarna, laihan ja tulisen abotin,
joka oli tullut Joiren tilalle. Hän väitti, että porvaristo oli syynä
kaikkeen, sillä se oli riistänyt kirkolta sen muinoisen vapauden ja
väärinkäyttäen sitä oli muuttanut tämän maan kärsimysten ja vääryyden
tyyssijaksi. Sen uskottomuuden tähden, sen haluttomuuden tähden palata
ensimäisten kristittyjen veljelliseen rakkauteen kasvaa kansan
tyytymättömyys, joka voi puhjeta suurena onnettomuutena. Vieläpä hän
uskalsi mennä niin pitkälle, että uhkasi rikkaita, että jumala asettuu
köyhien puolelle, jolleivät he tahtoisi kuulla jumalan ääntä. Hän ottaa
uskomattomilta heidän rikkautensa ja jakaa ne osattomille kunniakseen.
Jumalaa pelkääväiset eukot vapisivat, mutta notarius ilmoitti, että nuo
saarnat olivat pahinta sosialismia, ja milloin tahansa voitaisiin
odottaa, että pappi ottaisi ristin käteensä ja menisi joukon etunenässä
hävittämään v. 1789 porvarillista yhteiskuntaa.

Kun Hennebeauta varoitettiin tästä, kohautti hän olkapäitään sanoen:

-- Jos hän aikoo liiaksi kyllästyttää meitä, niin kyllä piispa hänet
korjaa.

Sillä välin kun koko tasanko oli paniikin vallassa, eleli Etienne
Requillart'in syvyyksissä, Jeanlinin maanalaisissa komeroissa. Kukaan
ei aavistanut, että hän oli näin lähellä.

Hän eli siellä tavallaan yltäkylläisyydessä; oli löytänyt viinaa,
paistetun kalan jätteitä ja kaikellaista muuta ruokatavaraa. Suuri
heinäkasa oli mainio vuoteeksi, ilma oli aina tasainen ja lämmin, eikä
tuntenut vetoa lainkaan. Puuttui ainoastaan valoa. Jeanlin, joka oli
ihastuksissaan, että saa vetää santarmeja nenästä, oli hänen oikea
suojelusenkelinsä. Hän hankki Etiennelle kaikki, hiusvoidettakin, mutta
tähän saakka ei hänen onnistunut näpistellä kynttilää.

Jo viidentenä päivänä ei Etienne sytyttänyt tulta muulloin kuin
syödessä. Hän ei voinut saada palaa niellyksi ilman valoa. Tuo ainainen
musta yö kidutti häntä äärimmäisyyksiin. Vaikka hän eli täydessä
turvassa, lämpimässä, sai syödä ja nukkua, painosti pimeys kuin vuori
hänen mieltään.

Ja lisäksi hän söi varastettua. Kommunistisista mielipiteistään
huolimatta heräsi hänessä vanhoja ennakkoluuloja, niin että hän lopuksi
ei syönyt muuta kuin kuivaa leipää.

Sitä paitsi kärsi hän häpeätä ja katumusta siitä, että oli nälkäisellä
vatsalla juonut viinaa, niin että oli melkein hyökätä veitsi kädessä
Chavaliin. Häntä kauhistutti, ettei hän voinut ottaa ryyppyäkään ilman
että hänessä heräisi peritty kiihko hyökätä ihmisiin.

Kun hän oli päässyt siihen turvallisuuteen, makasi hän aluksi kaksi
päivää kuin kuollut väsyneenä kaikista tapauksista. Mutta inho ja
kyllääntyminen ei haihtunut, kun hän siitä heräsi. Hän tunsi väsymystä,
kirpeää makua suussa ja päänkolotusta, aivankuin pitkän juomisen
jälkeen.

Kului viikko. Maheut tiesivät, missä Etienne oli, mutta eivät voineet
lähettää kynttilää, niin että täytyi syödäkin pimeässä. Nyt Etienne
makasi päiväkaudet pitkällään heinillä. Hänen päässään kiiri
epämääräisiä ajatuksia, joita hän tuskin itsekään uskoi. Hän tunsi
vastenmielisyyttä kaikkia noita alhaisia, raakoja vaistoja ja tekoja
kohtaan, joita oli ilmennyt mellakassa. Vaikkakin pimeys vaivasi häntä,
ei hän voinut ilman vastenmielisyyttä ajatella sitä hetkeä, jolloin
hänen pitäisi palata kylään. Kun hän vain ajatteli työläisten
eläimellistä elämää ainaisine sipulinhajuineen, alkoi häntä
ylönannattaa. Hän tunsi, ettei häneltä riitä voimia odottaa voittoa
tässä pakkotyössä. Halu päästä heidän johtajaksi, etäännytti hänet
heistä ja lähennytti niihin porvareihin, joita hän niin vihasi.

Kerran Jeanlin toi kynttilän pätkän, jonka hän oli varastanut ajurin
lyhdystä ja se tuotti Etiennelle suurta mielihyvää. Kun pimeys alkoi
painostaa häntä niin, että hän luuli päänsä halkeavan, sytytti hän
kynttilän, mutta kun kauhun tunne oli ohi, sammutti hän sen taas. Hän
säästi tuota valoa, joka oli yhtä välttämätön elämälle kuin leipä.
Maatessaan siinä ajatteli hän yhä, mitä toverit mahtavat tehdä siellä
ylhäällä. Hän piti suurena konnantyönä jättää heidät nyt. Joskin hän
piileskeli, niin ainoastaan sitä varten, että voisi jäädä vapaaksi,
neuvotella heidän kanssaan ja toimia yhdessä. Nyt pitkien ajattelujen
jälkeen oli hän vihdoin löytänyt itselleen päämäärän. Hän päätti ruveta
Pluchart'iksi, jättää työn ja toimia yksinomaan poliittisella alalla
sillä henkinen työ vaatii ihmisen kaikki voimat.

Toisen viikon alussa kertoi Jeanlin, että santarmit olivat lakanneet
häntä etsimästä luullen hänen paenneen Belgiaan, silloin päätti hän yön
tullen ryömiä esiin piilopaikastaan. Hän tahtoi nähdä, miten asianlaita
oli ja oliko mahdollisuutta jatkaa vielä taistelua. Jo ennen lakon
alkua oli hän epäillyt sen menestystä, mutta antanut perään
asianhaaroille. Ajaksi oli kapina huumannut hänet, mutta nyt oli hän
mietteissään taas palannut entiseen epäilykseensä eikä toivonut yhtiön
antavan perään. Hän ei kuitenkaan myöntänyt sitä itselleen, mutta häntä
kiusasi vastuunalaisuus kaikista kärsimyksistä, jotka työläisten
turhaan piti kestää. Lakon päättyminen olisi myöskin hänen
vaikutusvaltansa päättymistä. Mutta hän pakotti itsensä jättämään
kaikki nuo alhaiset laskelmat ja saamaan takaisin entisen uskonsa,
vakuuttamaan itselleen, että vastustus on vielä mahdollinen, että
kapitali ennemmin häviää kuin työ tekee itsemurhan.

Tosiaankin ympärillä kaikki puhui hävityksestä. Kun hän öisin kulki
varhain, oli hän kuulevinaan vararikkojen rysäyksiä tasangon toisesta
päästä toiseen. Tien varrella oli suljettuja tehtaita, hyljättyjä
rakennuksia, jotka seisoa mätänivät lyjiynraskaan taivaan alla.
Erittäinkin olivat sokeritehtaat kärsineet. Sekä Hotonin että Fauvellen
sokeritehtaat olivat ensin supistaneet työläisten lukumäärän ja sitten
aivan romahtaneet. Dutillelin myllyssä oli viimeinen myllynkivi
pysähtynyt toisena kuukauden lauantaina ja Bleuzen kaapelitehdas oli
romahtanut lakon johdosta.

Montsoun lakko, joka oli aiheutunut kehittyvästä teollisuuspulasta,
lisäsi sitä vielä enemmän jouduttaen häviötä. Entisten paheen syiden
lisäksi -- tilauksien lakkauttaminen Amerikasta ja pääomien puute jotka
ylituotanto oli niellyt -- tuli nyt uusi: hiilien puute niissä
tehtaissa jotka vielä olivat työssä.

Pelästyneenä yleisestä teollisuuden seisauksesta yhtiö supisti hiilen
saantia, antoi työläistensä kärsiä nälkää ja lopuksi tuli siihen, että
joulukuun lopulla sillä ei ollut enää hiilen palastakaan varastossa
Yksi häviö seurasi toista, niin että niitten vaikutukset tuntuivat
kauas ympäristöön, Lillessä, Douaissa ja Valenciennessa, missä monet
perheet joutuivat häviön partaalle, syystä että monet pankkimiehet
lähtivät karkuun.

Usein öisillä retkillään Etienne pysähtyi tien käänteessä kuunnellen
hiljaisuutta, joka oli tullut entisen teollisuuselämän tilalle. Hän
hengitti syvään ja hänet valtasi hävityksen ilo. Mahdollisesti se päivä
ei ollut kaukana, jolloin vanha maailma katoaa ja kaikki ihmiset
tulevat yhdenvertaisiksi.

Tietysti eniten häntä huvitti yhtiön kaivokset. Hän kulki pimeydessä
toisesta kaivoksesta toiseen ja iloitsi, jos löysi niissä uusia
hävityksiä. Maanvieremiä tapahtui alinomaa käyden yhä uhkaavimmiksi.

Kaikki nuo onnettomuudet herättivät Etiennessä jälleen toivoa. Hän
alkoi uskoa, että kolmas taistelukuukausi vihdoin tappaisi tuon
kummituksen, joka oli piiloutunut tuntemattomaan pyhäkköönsä. Hän
tiesi, että Montsoun levottomuudet olivat herättäneet suurta
levottomuutta Pariisin lehdissä. Hallitus ja vastustuspuolueen lehtien
välillä oli noussut kova väittely. Erittäinkin hyökättiin
Internationaleen, jota hallitus oli alkanut pelätä. Yhtiö ei enää
voinut tekeytyä tietämättömäksi, vaan lähetti kaksi tirehtöriä paikalle
tutkimaan asiaa näyttäen kuitenkin olevansa aivan välinpitämätön
asiasta. Tirehtörit olivat vain kolme päivää paikkakunnalla ja lähtivät
pois ilmoittaen, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta toiselta
puolen kerrottiin Etiennelle, että nuo herrat olivat paikalla ollessaan
toimineet kuumeentapaisella kiireellä, pitivät kokouksia, joista kukaan
heitä ympäröivistä ei lausunut sanaakaan. Hän päätti, että he
ainoastaan teeskentelivät olevansa rauhallisia ja että heidän pikainen
poistumisensa oli pako, siksi hän taas varmistui voitosta, koska nuo
vaaralliset herrat perääntyivät.

Mutta seuraavana yönä hän taas epäili. Yhtiöllä oli aivan liian luja
peruste, niin ettei sitä voisi kaataa noin helposti. Mitä siitä, vaikka
se nyt kadottaisikin miljoonia, se voi pian ne taas saada työläisten
työstä. Eräänä iltana kulki hän Jean-Bartiin saakka ja täällä hän sai
tietää asian oikean laidan. Eräs vahti kertoi, että Vandame aiotaan
siirtää Montsoulle. Deneulineilla vallitsi huhujen mukaan kauhea puute,
isä oli sairastunut ja vanhettunut rahahuolista, tyttäret taistelivat
velkojia vastaan ja koettivat pelastaa edes vaaterääsyt. Ei työväen
kylissäkään kärsitty niin paljon kuin tässä porvaritalossa, missä
juotiin vettä salaa. Jean-Bartissa ei oltu uudestaan ryhdytty työhön ja
Gaston-Marien piti hankkia uusi pumppu. Sitä paitsi pikaisista
korjauksista huolimatta oli alkanut vedentulva, joka oli myös
aiheuttanut suuria menoja.

Deneulin oli vihdoinkin rohjennut pyytää Gregoirelta satatuhatta
frankia lainaksi, mutta sai kieltävän vastauksen, joka lopullisesti
mursi hänet. Gregoiret selittivät kieltonsa johtuvan yksinomaan
rakkaudesta häntä kohtaan, jottei hän enää jatkaisi turhaa taistelua,
ja he kehoittivat häntä myymään Vandamen. Mutta Deneulin kieltäytyi
taas kiivaasti. Häntä raivostutti, että hänen täytyi suorittaa lakon
kustannukset. Aluksi toivoi hän saavansa halvauksen ja kuolevansa pois.
Mutta mitä tehdä? Täytyi ryhtyä neuvotteluihin. Kahtena päivänä
kiisteli hän Montsousta saapuneitten hallintomiesten kanssa raivostuen
siitä, miten tyynesti he käyttivät hänen tilaansa hyväkseen arvostellen
hänen uuteen kuntoon asetettua mainiota kaivosta aivan vähäpätöiseksi
ja hän huusi jyrisevällä äänellä: ei koskaan! Sillä tirehtörit
matkustivat pois Pariisiin odottaakseen hänen viimeisiä kuoleman
kouristuksiaan. Etienne arvasi, että yhtiö siitä tahtoi saada itselleen
korvauksen kuluistaan ja hänet valtasi taas epätoivo. Suuret kapitalit
olivat voittamattomat, sillä taistelun tuoksinassa ne ammentavat uusia
voimia niellen heikommat, jotka joutuvat perikatoon niiden rinnalla.

Onneksi tuli Jeanlin seuraavana päivänä tuoden iloisen uutisen.
Voreux'ssa paalutus oli aivan lahota, vettä tihkui kaikista koloista,
jonka vuoksi sinne oli lähetetty useita puuseppiä.

Siihen saakka oli Etienne välttänyt Voreux'n, sillä häntä häiritsi
vahti, joka seisoi mäellä. Häntä ei voinut mitenkään välttää, hän
hallitsi koko ympäristön kuin rykmentin lippu. Kolmen aikana taivas
peittyi pilveen ja hän päätti lähteä Voreux'hon, missä toverien
kerronnan mukaan paalutus oli hyvin huonossa kunnossa. Heidän
mielestään sen olisi pitänyt laittaa aivan uudelleen, mutta se ottaisi
kolmen kuukauden ajan, jolloin ei mikään työ olisi mahdollinen.

Kun hän palasi päivän koitteessa, näki hän taas vahdin paikallaan.
Tällä kertaa hän ei voinut olla huomaamatta Etienneä. Hän kulki
ajatellen noita sotamiehiä, jotka otetaan kansan keskuudesta ja
asetetaan kansaa vastaan. Kuinka helposti vallankumous onnistuisikin,
jos armeija menisi kansan puolelle! Ei tarvittu muuta kuin että
talonpojat ja työläiset muistaisivat kasarmissa alkuperänsä. Siinä on
suurin vaara nykyiselle yhteiskunnalle. Ajatellessaan sotajoukon
mahdollista petosta porvarit pelosta kiristävät hampaitaan. Huhuttiin
että jo nytkin on kokonaiset rykmentit tartutetut sosialismilla.
Mahtoiko se olla tosi? Voittaisiko totuus porvarien patruunien avulla?
Ja äkkiä tuli hänen päähänsä ajatus, että rykmentti, joka vartioi
kaivoksen, voisi äkkiä mennä lakkolaisten puolelle, ampua hallinnon ja
antaisi kaivoksen työläisille.

Näin ajatellessaan huomasi hän nousevansa mäelle. Miksi ei hän voisi
rupatella sotamiehen kanssa? Hän saisi ainakin tietää, mihin tämän
mielipiteet kallistuvat. Välinpitämättömän näköisenä hän jatkoi
kiipeemistä ollen poimivinaan maasta vanhoja risuja. Vahti seisoi
liikkumattomana.

-- Paha ilma on, kaveri, lausui Etienne vihdoin, eikö? Varmaankin
saamme lunta.

Sotamies oli pieni valkoverinen kalpeine rusottuneine kasvoineen.

-- Niin kaiketikin, vastasi hän.

Hän katsoi sinisillä silmillään taivaaseen, joka oli peittynyt
himmeällä, harmaalla sumulla.

-- Tyhmiähän ne ovat kun asettivat teidät siihen palelemaan! -- jatkoi
Etienne. Aivankuin odotettaisiin kasakkain hyökkäystä!... Kylläpä
täällä tuuleekin, piru vieköön!

Sotamies-rukka värisi sinellissään, mutta ei valittanut. Tosin olihan
siinä pieni vahtikoppi, johon Bonnemort-vaari piiloutui huonolta
säältä, mutta vahtisotamiehellä ei ollut oikeutta poistua mäen
kukkulalta ja hän seisoi uskollisesti pitäen jähmettynein sormin
pyssyään. Hän kuului kuudenkymmenen-henkiseen osastoon, joka vartioi
Voreux'ta ja hänen vuoronsa seisoa vahdissa sattui usein, jonka vuoksi
hänen jalkansa olivat aivan paleltua. Heidän ammattinsa vaati sen ja
hän täytti tylsällä nöyryydellä kaikki, mitä häneltä vaadittiin ja
vastasi yksisanaisesti Etiennen kysymyksiin kuin torkkuva lapsi.

Turhaan koetti Etienne neljännestunnin ajan saada hänet juttelemaan
politiikkaa. Hän vastasi niin ja ei, aivankuin ei ymmärtäisi, mistä on
kysymys; jotkut hänen tovereistaan olivat puhuneet, että heidän
kapteeninsa on tasavaltalainen, mutta hänestä se oli yhdentekevä, se ei
kuulunut hänelle. Jos hänen käsketään ampumaan, niin tekee hän sen,
jottei joutuisi rangaistavaksi. Etienne kuunteli häntä ja hänen
sydämessään alkoi kiehua, hän tunsi työläisen vihaa sotaväkeen, noihin
veljiin, joitten sydämet muutetaan pukemalla heidät punasiin housuihin.

-- Mikä on nimesi?

-- Jules.

-- Mistä sinä olet?

-- Tuolta Plogoflsta.

Hän viittasi epämääräisesti kädellään. Se oli jossain Bretagnessa,
enempää ei hän tietänyt. Mutta kuitenkin kotipaikan muisto sai hänet
vähän vilkastumaan.

-- Siellä on äitini ja sisareni. He varmaankin odottavat minua. Mutta
en minä pääse vielä pian. Herra jumala, kuinka pitkä matka onkaan
kotiini!

Hänen silmänsä kostuivat, vaikkakin hän yhä vieläkin hymyili. Autio
Plogofkenttä, karu niemi, jota myrskyt pieksivät, näyttäytyi hänelle
kirkkaan auringon valossa punasen kanervan peittämänä.

-- Mutta sano, luuletko että minulle annetaan kuukauden loma kahden
vuoden perästä, jollei minua lainkaan rangaista, kysyi hän.

Etienne alkoi myös kertoa Provençesta, jonka hän oli jättänyt aivan
pienenä. Päivä vaaleni ja lumihiutaleita yhä putoeli taivaasta. Mutta
äkkiä hän pelästyi huomatessaan Jeanlinin, joka alhaalla kyyryskeli
pensaissa ja teki hänelle jotain merkkejä. Poika oli varmaankin
suuresti hämmästynyt nähdessään Etiennen sotamiehen seurassa. Ja
tosiaankin, mitä hyödytti haaveilla veljeytymisestä sotamiehen kanssa?
Vielä kestää vuosia, ennenkuin se kävisi mahdolliseksi. Häntä alkoi
harmittaa hänen epäonnistunut kokeilunsa, ikäänkuin hän olisi odottanut
siitä suoranaista menestystä. Mutta äkkiä ymmärsi hän Jeanlinin merkit:
vahdin muuttoaika lähestyi. Silloin lähti hän juoksujalkaa mäkeä alas
ja suoraan turvapaikkaansa Requillart'iin. Hänen mielensä oli
alakuloinen ikäänkuin hän aavistaisi tappiota.

Patrulli saapui ja taas kaikui tavallinen huuto:

-- Ken siellä? Mikä tunnussana?

Sitten raskaat askeleet kääntyivät takaisin kumeasti kolisten kuin
valloitetussa maassa.

Päivä alkoi, mutta kylässä ei liike vielä alkanut.



II.


Kahtena päivänä satoi lunta, kolmantena se lakkasi ja pakkanen jäädytti
koko tasangon, joka oli nyt yhtä valkonen kuin ennen se oli ollut
musta. Kylä No. 240 oli melkein kokonaan lumen peittämä. Ei ainoakaan
savupyörre noussut savupiipuista. Talot, joissa ei poltettu tulta,
seisoivat kylminä kuin kivet eikä lumi sulannut edes piipun ympäriltä.
Kylä näytti joltakin kivilouhimolta keskellä valkosta tasankoa tai
kuolleelta kylältä, joka on puettu valkoseen kuolinkaapuun. Ainoastaan
sotapatrullit jättivät tielle likaisia hevosjälkiä.

Maheulla oli edellisenä iltana poltettu viimeiset hiilet eikä
sellaisessa ilmassa ollut ajattelemistakaan koota hiiliä hiilikasasta.
Alzire oli vilustunut itsepäisyytensä takia, kun hän kaikesta
huolimatta oli heikoin kätösin kaivannut lunta, ja makasi nyt
kuolemaisillaan. Äiti oli käärinyt hänet vanhaan rääsyiseen täkkiin
odottaessaan Vanderhaghenia, jota hän oli jo pari kertaa etsinyt
tapaamatta. Mutta tohtorin palvelija oli luvannut, että tohtori kävisi
kylässä ennen iltaa ja nyt tähysteli hän häntä ikkunasta. Ukko
Bonnemort istui vastapäätä torkkuen. Ei Lenore eikä Henri, jotka olivat
ulkona kerjäämässä Jeanlinin kanssa, olleet palanneet kotiin. Vain
Maheu kulki edestakaisin huoneessa kuin petoeläin häkissä törmäten
seiniin ja kaluihin.

Portailla kuului askeleita ja sisään törmäsi Levaquen vaimo huutaen:

-- Sinäkö olet sanonut, että minä sain frankin vuokralaiseltani siitä,
että hän makaisi luonani?

Maheun vaimo kohautti vain olkapäitään.

-- Mitä loruja? En minä ole mitään sellaista puhunut. Kuka on väittänyt
sellaista?

-- Ja vielä lisäksi olet sinä sanonut, että sinä kuulet kaikki, mitä
meidän luonamme tapahtuu ja että meillä on likasta sen vuoksi, että
minä vain elostelen aina rakastajani kanssa...

Tuollaisia riitoja sattui joka päivä naisten juorujen tähden. Etenkin
rinnakkain asuvat perheet vuoroin riitelivät vuoroin sopivat. Ei
milloinkaan ennen nuo ihmiset ole olleet niin vihamielisiä toinen
toisilleen. Täytyihän nälästä aiheutuvan vihan purkautua jollakin
tavalla. Usein naisten riidasta syntyi tappeluja miestenkin kesken.

Heti vaimon perästä tuli Levaquekin vetäen Bouteloupe'a perässään.

-- Tässä hän on. Kysykää nyt häneltä itseltään, onko hän maksanut
vaimolleni frankin päästäkseen hänen vuoteeseensa.

Bouteloup hämillään kielsi sopertaen:

-- No, ei, eihän toki koskaan!

Silloin Levaque pudisteli nyrkkiään Maheun kasvojen edessä.

-- Kuulitko? Minä en kärsi sellaista. Sinun laistasi vaimoa täytyy
lyödä, vai uskotko itse hänen puheisiinsa, hä?

-- Perhana! huusi Maheu vimmastuneena tointuen alakuloisuudestaan. --
Mitä roskajuttuja nuo on? Eikö meillä ole kylliksi kurjuutta ilmankin?
Kuka sinulle on sanonut, että minun vaimoni on sellaista puhunut.

-- Kukako? Pierron vaimo.

Maheun vaimo purskahti nauramaan ja kääntyi sitten naapurinvaimon
puoleen:

-- Pierronin vaimoko? Jos tahdot, niin minä voin kertoa, mitä hän itse
on sinusta kertonut. Hän on sanonut, että sinä makaat molempien miesten
kanssa yht'aikaa.

Silloin nousi sellainen meteli, ettei voinut mitään ymmärtää. Kaikki
huusivat kilpaa. Levaquet huusivat Pierronin vaimon kertoneen Maheusta,
että he ovat myyneet Katarinan ja itse lapsineen saaneet pahan
tartunnan Etienneltä.

-- Onko hän puhunut sellaisia! karjasi Maheu. Kyllä minä sitten tukin
hänen suunsa, menen heti sinne.

Ja hän syöksyi kadulle. Levaquet seurasivat häntä nähdäkseen tapauksen,
mutta Bouteloup, joka ei pitänyt melusta, pujahti hiljakseen kotiin.
Maheun vaimo kiihotuksissaan oli myös tahtonut rientää heidän
perästään, mutta silloin kuuli hän Alziren valittavan ja jäi sairaan
luo.

Pierronin talon edustalla Maheu ja Lavequet tapasivat Lydian yksinään
lumessa tallustavan. Tyttönen vastasi ensin hyvin hämillään, ettei
hänen isänsä ollut kotona, mutta sitten hän virnisti ilkeästi ja kertoi
kaikki: äiti oli ajanut hänet ulos, koska Dansaert oli siellä eivätkä
he voineet puhua häiriytymättä.

Dansaert oli jo aamusta liikkunut kylässä kahden santarmin seurassa
koettaen värvätä työläisiä. Hän pelotteli heikompia, että yhtiö tuo
työläisiä Belgiasta, elleivät he mene työhön seuraavana maanantaina.
Kun alkoi hämärtää, lähetti hän santarmit pois, koska Pierronin vaimo
oli yksin kotona ja jäi tämän luo juodakseen viinatilkan.

-- Ts! hiljaa, kuiskasi Levaque pidättäen hekumallista naurua. --
Katsokaamme mitä he tekevät. Puhumme sitten asiasta. Mene matkaasi,
tyttö.

Lydia meni syrjään ja hän kurkisti ikkunaluukkujen reijästä sisään.
Sitten luovutti hän paikan vaimolleen, mutta tämä vain vilkasi sisään
ja sanoi ettei hän tahdo katsella sellaisia ruokottomuuksia. Maheu
työnsi hänet syrjään ja katsoi itse vuorostaan. Siten he vuorotellen
kurkistelivat sisään. Huoneessa, joka loisti siisteydestään, paloi
kirkas tuli. Pöydällä seisoi leivoksia, viinipullo ja lasit. Oikeat
kemut. Toisissa oloissa he varmaankin olisivat tehneet siitä pilaa
mutta nyt he äityivät sellaisesta ylellisyydestä.

-- Siinä tulee isä! huudahti Lydia ja juoksi tiehensä.

Pierron palasi rauhallisesti pesulaitoksesta kantaen vaatekoria
olallaan. Maheu hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

-- Kuuleppas, sinun vaimosi kuuluu sanoneen, että me olemme myyneet
Katarinan ja että me olemme kalkki sairaat. Mutta sanoppas itse mitä
sinulle maksaa tuo herra, joka nyt on vaimosi luona?

Pierron hämmentyi eikä tietänyt mistä oli kysymys, kun hänen vaimonsa
kuultuaan melua avasi oven katsoakseen, mitä on tapahtunut. Hän oli
aivan punanen kasvoistaan, vaatteet epäjärjestyksessä ja etäämpänä
koetti Dansaert pysyä piilossa. Mutta lopuksi uskalsi hän pujahtaa
ovesta ulos lähtien juoksemaan pois. Hän pelkäsi kovasti, että
tirehtöri saisi nyt tietää jotakin hänestä. Nähdessään hänet työläiset
nostivat aika melun huutaen haukkumisia ja häväistyksiä hänen
jälkeensä.

-- Sinä puhut aina meidän siivottomuudestamme. Mutta eipä ole ihme,
että sinä pysyt siivona, kun saat lahjoja päälliköiltä.

-- Ja kehtaakin sanoa, että minun vaimollani on rakastaja! yhtyi
Levaque. -- Vai etkö ole niin sanonut?

Mutta Pierronin vaimo oli jo ehtinyt tointua. Hän kuunteli
ylenkatseellisesti kaikkia syytöksiä tietoisena siitä, että oli kaikkia
heitä kauniimpi ja rikkaampi.

-- Olenpa sanonut, mitä olenkin, ja antakaa minun olla, sanoi hän. --
Mitä teille kuulun mitä minä teen? Kadehditte, että meillä on rahoja
säästössä. Menkää tiehenne, mieheni kyllä tietää, mitä varten herra
Dansaert kävi meillä.

Siitä nousi aika melu, joka päättyi kiivaaseen tappeluun miesten
kesken. Maheu ja Levaque ryntäsivät Pierronin kimppuun, niin että piti
heidät eroittaa.

Pierronin nenästä vuosi verta, kun hänen anoppinsa tuli pesutuvasta.
Saatuaan kuulla, miten oli asian laita, hän lausui ainoastaan:

-- Tuo sika häpäisee minut.

Vähitellen kävi katu jälleen tyhjäksi ja hiljaiseksi ja kylä vaipui
tavalliseen äänettömyyteen.

-- Onko lääkäri käynyt? kysyi Maheu astuessaan sisään ja sulkien oven.

-- Ei ole, vastasi vaimot

-- Ovatko lapset palanneet?

-- Eivät.

Maheu alkoi taas astua raskaasti edestakaisin huoneessa.

Talossa oli aivan tyhjä. Oli myyty kaikki, ei vain matrassien
täytteet, vaan hurstatkin, lakanat, liinavaatteet, sekä kaikki, mikä
suinkin kelpasi myytäväksi. Eräänä iltana oli myyty Bonnemortin
nenäliinakin kahdesta sous'ta.

Ei ollut enää mitään, vain nahka, joka peitti luut, mutta sekin oli
niin kulunut, ettei siitä kukaan antaisi ropoakaan. -- He olivat
valmiit kuolemaan surren ainoastaan lasten kohtaloa.

-- Siinä hän on vihdoin! lausui Maheun vaimo.

Jokin tumma varjo sivuutti ikkunan ja astui pian sen jälkeen sisään.
Mutta se ei ollut tohtori Vanderhaghen, vaan uusi kirkkoherra, apotti
Ranvier, joka ei näyttänyt hämmästyvän tullessaan tuohon kuolleeseen
taloon ilman valoa, tulta tai leipää. Hän kulki talosta taloon koettaen
käännyttää työläisiä samoinkuin Dansaert santarmeineen ja hän alkoi
heti kiihkeästi puhua:

-- Miksi ette olleet jumalanpalveluksessa viime lauantaina, lapseni? Se
ei ollut oikein tehty. Kirkko yksin voi teidät pelastaa... Luvatkaa,
että tulette kirkkoon ensi sunnuntaina.

Maheu katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, jatkoi vain astumistaan
huoneessa. Sen sijaan vastasi vaimo:

-- Kirkkoonko, herra apotti! Mitä se hyödyttäisi? Mitä jumala välittää
meistä. Mitä on tuo pikku tyttöni tehnyt hänelle, että hänellä täytyy
olla kuume?

Pappi jatkoi puhettaan istuutumatta. Hän puhui lakosta, heidän
kauheasta puutteestaan, keskinäisistä riidoista, puhuen innolla, kuten
lähetyssaarnaaja, joka saarnaa pakanoille kristinuskoa. Hän sanoi, että
kirkko on köyhien puolella, että se kerran antaisi oikeuden voittaa ja
kutsuisi jumalan vihan rikkaitten yli. Ja se päivä oli lähellä, sillä
rikkaat ovat unohtaneet jumalan, asettuen itse jumalan tilalle. Mutta
jos työläiset tahtovat rikkauksien oikeudellista tasaamista, niin
täytyy heidän uskoa itsensä papeille, samoin kuin Kristuksen kuollessa
kaikki vähäiset ja köyhät olivat kokoontuneet apostolein ympäri. Kuinka
suuri valta olisikaan paavilla, jos kaikki työläisjoukot tottelisivat
häntä!

Kuunnellessaan häntä Maheun vaimo kuvitteli kuulevansa Etienneä, kun
hän syysiltoina ennusti heidän kärsimystensä pian loppuvan. Mutta
mustatakkiset aina herättivät hänessä epäluuloja.

-- Kaikki tuo on hyvin kaunista, mitä te puhutte, herra pastori, sanoi
hän. -- Te ette siis ole hyvässä sovussa suurporvarien kanssa? Kaikki
toiset pappimme söivät päivällistä tirehtörin luona ja pelottivat meitä
helvetillä, niin pian kuin pyysimme leipää.

Silloin hän alkoi puhua siitä väärinkäsityksestä, joka vallitsee kirkon
ja kansan välillä. Peitetyin sanoin alkoi hän moittia kaupunkien
pappeja, jotka elivät ylellisyydessä ja nauttivat vallastaan
kaikessa sokeudessaan antaen perää porvaristolle. Vapautus tulee
maalaispapeilta, jotka nousevat ja kurjaliston avulla toteuttavat
Kristuksen valtakunnan maanpäällä. Hän suoristi luisevaa vartaloaan,
kohotti päätään, hänen silmänsä hehkuivat, aivankuin hän nyt jo kulkisi
joukon edellä Evankeliumi kädessään. Innostuen puhui hän yhä
lämpimämmin harhaantuen mystillisiin ilmaisumuotoihin huomaamatta,
etteivät kuulijat enää jaksaneet seurata häntä.

-- Tarpeetonta on tuhlata niin paljon sanoja, murahti äkkiä Maheu,
tuokaa meille mieluummin leipää.

-- Tulkaa sunnuntaina kirkkoon, huudahti pappi. -- Herra pitää huolen
kaikesta.

Ja hän lähti mennäkseen Levaquen luo saarnaamaan.

Alzire torkahti ja alkoi hiljaa hourailla. Hän nauroi, hänestä tuntui,
että oli lämmin ja hän leikkii auringon paisteessa.

-- Kirous! -- mutisi Maheun vaimo tunnustettuaan hänen poskiaan, -- nyt
hän on niin kuuma, että palaa. Ei se sika näy enää tulevan, ei sitä
kannata odottaakaan.

Hän tarkoitti lääkäriä. Mutta samassa hän hiljaa huudahti ilosta, sillä
ovi avautui. Hänen kätensä vaipuivat kuitenkin taas helmoihin ja otsa
rypistyi kun hän tunsi tulijan Etienneksi.

-- Hyvää iltaa, lausui tämä puoliääneen sulkien huolellisesti oven
jälkeensä.

Hän tuli usein nyt Maheun luo myöhään illalla. Maheut olivat jo
seuraavana päivänä saaneet tietää hänen olinpaikkansa, mutta eivät
ilmaisseet salaisuutta. Eikä kukaan kylässä tietänyt, miten hänen oli
käynyt. Hänestä liikkui satumaisia huhuja. Mutta häneen uskottiin yhä
ja hänestä kulki salaperäinen huhu, että hän pian palaisi mukanaan koko
armeijakunta ja kirstuja täynnä kultaa. He odottivat ihmettä, yhäti
toivoen aatteen toteutumista tahtoen heti saavuttaa ihannemaailman,
jossa oikeus hallitsee.

Mutta aikaa myöten alkoi herätä epäluottamus ja muutamat vakuuttivat,
että hän piilee kellarissa, missä Mouquette pitää häntä lämpimänä. Tämä
heidän suhteensa oli tullut ilmi ja vahingoitti Etienneä suuresti.

-- Onpa nyt koiran ilma! lausui hän. -- Teillä ei nähtävästi ole mitään
uutta? Minulle kerrottiin, että pikku Negrel on lähtenyt Belgiaan
hakemaan työläisiä. Jos se on totta, olemme me hukassa.

Äkkiä Maheu astui hänen eteensä ja huusi kiivaasti:

-- Belgialaisiako! He eivät uskalla sitä tehdä, ne naudat! Tuokootpa
vaan Belgiasta työmiehiä, niin me hävitämme kaikki kaivokset.

Etienne selitti hiukan hämillään, etteivät he voi mitään tehdä, sillä
kaivoksia vartioi sotamiehet. Maheu puristi nyrkkiään, häntä
raivostuttivat nuo pajunetit. Eivätkö he siis enää ole omat herransa
kaivoksessa. Heihin katsotaan kuin pakkotyöläisiin pakottaen
työskentelemään pyssyillä. Hän oli kiintynyt kaivokseen ja oli
alakuloinen, ettei saanut mennä sinne jo parina kuukautena.
Ajatellessaan loukkausta, että muukalaisia tahdottiin tuoda hänen
sijalleen huimasi hänen päätään. Mutta kun hän muisti, että hän oli
saanut työkirjansa takaisin, kouristi hänen sydäntään.

-- Mitä minä vihottelenkaan, mumisi hän, -- minähän en kuulu enää
täkäläisiin.

-- Älähän nyt, lausui Etienne, -- jos sinä tahdot, ottavat he sinut
takaisin työhön vaikka huomispäivänä. Ei sitä niin vaan eroteta
parhaimpia työläisiään.

Hän vaikeni hämmästyneenä Alziren naurusta. Hän ei ollut erottanut
pimeässä muita kuin Bonnemortin jäykän hahmon ja nyt koko tuo toivoton
puute, kylmä ja nälkä, sekä vihdoin sairaan lapsen nauru pelästyttivät
hänet kerrassaan. Mentäisiin liian pitkälle, jos annettaisiin lapsen
kuolla. Hän teki nopean päätöksensä ja sanoi:

-- Näin ei voi jatkaa enää. Me olemme lyödyt, meidän täytyy antautua.

Maheun vaimo, joka siihen asti oli istunut ääneti, syöksyi nyt hänen
eteensä huutaen:

-- Mitä sinä sanot? Piru vieköön. Kuinka sinä taisit sanoa sellaista?

Hän tahtoi puolustautua nolattuna tuosta odottamattomasta
sinuttelemisesta, mutta vaimo ei antanut hänen puhua.

-- Älä sinä toista enää, tai muuten minä niin vaimo kuin olenkin, annan
sinulle päin turpaasi. Me olisimme siis turhaan kärsineet nämä kaksi
kuukautta, myyneet kaikki, mitä oli, ja nähneet lastemme sairastuvan
eikä mitään voittaneet sillä, ja vääryys rehottaisi kuin ennenkin. Oh,
minun henkeäni ahdistaa kun ajattelen sitä. Ei, ei!

Hän viittasi uhkaavasti mieheensä sanoen:

-- Tiedätkö, jos mieheni palaa kaivokseen, niin odottaisin häntä tiellä
sylkeäkseni häntä päin kasvoja ja haukkuakseni hänet kurjaksi raukaksi,
ymmärrätkö?

Etienne ei nähnyt häntä, mutta hän tunsi hänen kuuman henkäyksensä ja
perääntyi tuon vihan voiman edestä, jonka hän itse oli herättänyt.

-- Minä kuristaisin heidät kaikki omin käsini! jatkoi Maheun vaimo.
-- Riittää jo! Nyt on meidän vuoromme, sen olet itse sanonut. Kun
ajattelen, mitä mieheni, hänen isänsä ja isoisänsä ovat kärsineet ja
mitä lapsemme ja mitä lastenlapsemme saavat kärsiä, niin minä olen
tulla hulluksi... tahtoisin tarttua veitseenne... Me teimme liian vähän
sinä päivänä. Olisi täytynyt hajoittaa maan tasalle koko Montsou
jättämättä kiveä kiven päälle. Ja tiedätkö mitä? Minä kadun, että estin
ukon kuristamasta sen Piolainen likan. Minun lapseni annetaan nälän
kuristaa!

-- Te ette ymmärtänyt minua, sai vihdoin Etienne sanotuksi. -- Täytyisi
tehdä jokin sovinto yhtiön kanssa. Kaivokset ovat tuntuvasti
vahingoittuneet, varmaankin suostuttaisiin myönnytyksiin...

-- Se ei tule koskaan kysymykseen! huudahti nainen vihasesti.

Lenore ja Henri palasivat tyhjin käsin. Tosin joku herra oli antanut
heille kaksi sous'ta, mutta kun sisar tuuppasi veljensä, niin pudotti
tämä rahat lumeen eivätkä lapset voineet niitä löytää, vaikka
Jeanlinkin oli tullut heidän avukseen.

-- Missä on Jeanlin?

-- Hän juoksi pois sanoen, että hänellä on jotain tekemistä.

Etienne kuunteli murtunein sydämin. Ei ollut pitkä aika siitä, kun hän
oli uhannut kuristaa lapsensa, jos he uskaltaisivat kerjätä. Mutta nyt
hän itse lähetti heidät sanoen, että kaikkien Montsoun kymmenen
tuhannen työläisen pitäisi ottaa kerjuusauva käteen ja vaeltaa
ympäristössä pelottaakseen porvareita.

Kylmässä huoneessa ja pimeässä kävi olo kolkoksi. Lapset tulivat
nälkäisinä kotiin ja pyysivät ruokaa. Miksi ei saanut ruokaa? Äiti ei
voinut kestää enää, vaan purskahti itkuun vaipuen lattialle kuolevan
tyttärensä viereen puristaen kaikki kolme rintaansa vastaan. Hän Itki
kauan toistaen yhä samat sanat:

-- Jumalani, jumalani, sääli meitä, ota meidät luoksesi, sillä me emme
jaksa enää!

Ukko istui yhä liikkumattomana kuin vanha puu, mutta isä astui
edestakaisin huoneessa.

Ovi avautui jälleen ja tällä kertaa tuli tohtori Vanderhaghen.

-- Piru vieköön sellaista pimeyttä. En luulisi, että kynttilä pilaisi
näköänne. Pian, minun on kiire.

Hän murisi kuten tavallisesti väsyneenä paljosta työstä. Onneksi oli
hänellä tulitikkuja, joita isän piti sytyttää toinen toisensa jälkeen
sillaikaa kuin hän tarkasteli sairasta. Pienokainen raukka, jonka yltä
peite oli nostettu, värisi kuin pieni lintunen lumessa. Mutta
hän hymyili kuolevan hymyä, silmät selkoselällään. Äiti kysyi
epätoivoissaan lääkäriltä, oliko oikein, että häneltä riistettiin ainoa
lapsi, joka kykeni auttamaan kotona ja joka oli niin viisas ja kiltti.
Mutta lääkäri suuttui.

-- Hän kuolee kohta, sinun tyttösi! Kuolee nälkään. Eikä hän yksin.
Näin tässä vieressä toisen samallaisen... Te kaikki kutsutte minua,
mutta mitä minä voin? Ei tässä tarvita muita lääkkeitä kuin lihaa.

Maheu pudotti tikun, joka poltti hänen sormensa. Pimeys peitti jälleen
pienen, vielä lämpöisen ruumiin. Lääkäri meni kiireesti pois. Kylmässä
huoneessa ei kuulunut muuta kuin äidin nyyhkytys ja hänen toivoton
valituksensa:

-- Jumalani, nyt on minun vuoroni, ota minut. Oi, Jumalani, ota meidät,
kaikki -- mieheni ja lapseni, jotta tulisi hippu!



III.


Eräänä sunnuntaina istui Suvarin yksin "Huvissa" tavallisella
paikallaan, pää nojaten seinään. Ei ainoallakaan kivihiilenkaivajalta
ollut enää kahta sous'ta saadakseen itselleen olutta eikä koskaan
oluttupa vielä ollut niin tyhjänä. Rasseneurin vaimo istui ääneti
tiskin takana vihan valtaamana, Rasseneur taasen seisoen uunin luona
seurasi ajatuksissaan savunpyörteitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden, joka vallitsi tässä kuumaksi lämmitetyssä
huoneessa, kolme hiljaista lyöntiä ikkunaan. Suvarin käänsi päänsä,
sillä hän tunsi Etiennen tavallisen merkinannon, millä tämä kutsui
hänet ulos, kun hän ulkoa näki hänen istuvan ja polttavan. Hän nousi
ylös, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avasi Rasseneur itse sen. Hän
tunsi heti miehen, jonka kasvuille lankesi valo ikkunasta.

-- Pelkäätkö, että minä annan sinut ilmi? sanoi hän. -- Teidän on
mukavampi keskustella täällä kuin kadulla.

Etienne astui sisään. Rasseneurin vaimo tarjosi hänelle kohteliaasti
oluttuopin, mutta hän teki epäävän liikkeen. Rasseneur jatkoi:

-- Olen aikoja jo arvannut, että sinä piileskelet. Jos olisin
vakoilija, kuten sinun ystäväsi luulevat, niin olisin jo viikko
takaperin lähettänyt santarmeja luoksesi.

-- Turhaan sinä noin puhut, sanoi nuori mies, minähän tiedän, ettet
sinä harjoittele sellaista. Voi olla eri mielipidettä, mutta silti
kunnioittaa toinen toistaan.

Taas syntyi vaitiolo. Suvarin istui taas paikalleen.

Etienne istui pöydän toiseen päähän lausuen hetken kuluttua:

-- Huomenna alkavat työt Voreux'ssa. Negrel on tuonut belgialaiset.

-- Niin, he ovat tulleet hämärissä, lisäsi Rasseneur.

-- Kumpa ei tulisi tappelua.

Sitten lausui hän korottaen äänensä:

-- En tahdo kiistellä, mutta tosiaankin, jos ette taivu nyt, niin
päättyy kaikki huonosti... Teidän asianne laita on aivan samoinkuin
Internationalen. Tapasin toissa päivänä Pluchart'in Lillessä
käydessäni. Taitaa hänen asiansa mennä rappiolle.

Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja. Liitto oli voittanut koko
maailman työläiset puoleensa kiivaalla agitatsionilla, niin että
porvaristo alkoi vavista, mutta nyt alkoi sitä kalvaa sisäiset riidat,
jotka usein johtuivat personallisesta turhamaisuudesta ja
kunnianhimosta. Kun anarkistit olivat saaneet ylivoiton ja saaneet
sosialistit väistymään, oli kaikki mennyt hunningolle. Alkuperäinen
päämäärä -- palkkasystemin järjestäminen oli hävinnyt puolueriitoihin.

-- Pluchart on aivan sairas kaikesta tuosta, -- jatkoi Rasseneur. --
Sitä paitsi on hän kokonaan kadottanut äänensä, mutta pitää siitä
huolimatta puheita ja aikoo mennä Pariisiin. Hän sanoi minulle kolme
kertaa, että meidän lakkomme on epäonnistunut.

Etienne kuunteli silmät maahan luotuina. Edellisenä päivänä oli hän
puhunut toveriensa kanssa ja huomannut, että heissä alkaa herätä
epäilyksiä häntä kohtaan -- mikä on epäsuosioon joutumisen ensimäisiä
merkkejä.

-- Tietysti lakko on menetetty, sanoi hän, -- sen tiedän yhtä hyvin
kuin Pluchart. Sen oli voinut arvata edeltäpäin. Me olimme
vastahakoisesti ryhtyneet siihen emmekä lainkaan uskoneet voivamme
sillä kukistaa yhtiön.

-- Mutta jos sinä luulet, että asia on menetetty, miksi et neuvo
tovereille järkeä?

Etienne loi häneen terävän katseen.

-- Kuuleppa, riittää... Sinulla on omat mielipiteesi ja minulla omani.
Tulin tänne osoittaakseni, että sittenkin kunnioitan sinua. Mutta minä
uskon edelleenkin, että jos me kaikki kuolemme, niin meidän ruumiimme
tulevat enemmän hyödyttämään kansan asiaa, kuin kaikki sinun
järkeilysi. Jospa joku noista sotamiesroistoista ampuisi kuulan
sydämeeni, kuinka onnellinen olisin!

Hänen silmänsä kostuivat, tähän huutoon purkautui voitetun salainen
toivo paeta kidutuksiaan.

-- Hyvin sanottu! hyväksyi rouva Rasseneur heittäen halveksivan katseen
mieheensä.

Suvarin istui haaveellisen näköisenä nähtävästi kuuntelematta mitä
tapahtui. Hänen hienoissa tytön kasvoissa kuvastui mystillinen näky,
verisiä hahmoja.

Hän alkoi haaveilla ääneen.

-- Kaikki he ovat pelkuriraukkoja. On ainoastaan yksi mies, joka voisi
Internationalesta tehdä hirveän hävityskeinon.

Hän jatkoi valittaa vastenmielisyydellä ihmisten tyhmyyttä, toiset
kuuntelivat häntä hämillään aivankuin unenhorroksissa puhuvaa.
Venäjällä oli kaikki seisattunut, sieltä saapuvat tiedot saattoivat
hänet epätoivoon. Hänen entiset toverinsa olivat antautuneet
politikoimaan. Kaikki nuo pappien, kauppiaitten, porvarien pojat, nuo
kuuluisat nihilistit, joitten edessä koko Europa vapisi, ajattelevat
ainoastaan oman maansa vapauttamista. He toivovat vapauttavansa
maailman, jos he tappavat yhden hirmuvaltiaan.

-- Tyhmyyksiä... He eivät pääse mihinkään sellaisilla tyhmyyksillään.

Hän alensi äänensä ja alkoi kehittää oman teoriansa yleisestä
veljeydestä. Hän oli luopunut asemaataan, rikkaudestaan, tuli
työläiseksi siinä toivossa, että vihdoinkin toteutuu uusi yhteiskunta,
joka perustuu yhteistyöhön. Hän kohteli työläisiä veljellisesti,
koettaen voittaa heidän epäluottamuksensa. Mutta tähän asti ei hänen
ollut onnistunut sulautua heihin, vaan pysyi hän vieraana heidän
joukossaan eivätkä he ymmärtäneet hänen ylenkatsettaan kaikkiin
suhteisiin, hänen kieltäytymisensä kaikista elämän iloista. Sinä aamuna
oli etenkin eräs tapaus, jonka hän oli lukenut lehdistä, suututtanut
häntä.

Hänen äänensä muuttui ja silmät hehkuvina kääntyi hän Etiennen puoleen:

-- Voitko käsittää sen? Nuo Marseillen hatuntekijät, jotka voittivat
satatuhatta frankia, ostivat valtiokupongin ja ilmoittivat, etteivät he
nyt enää tahdo tehdä mitään. Ja niin te kaikki, ranskalaiset työläiset,
ajattelette, kuinka voisitte löytää jonkun aarteen ja sitten nauttia
siitä yksikseen jossakin maan kolkassa. Vaikkakin hyökkäätte rikkaitten
kimppuun, niin ei teillä koskaan riitä miehuutta antaa köyhille rahoja,
jotka sattumalta saatte... Niin kauan kuin teillä on omaisuutta, ette
ansaitse tulla onnellisiksi. Teidän vihanne porvareita kohtaan johtuu
yksinomaan hurjasta toiveestanne päästä heidän tilalleen.

Rasseneur ratkesi nauramaan. Hänestä tuntui hullulta ajatus, että
Marseillen hatuntekijäin olisi pitänyt kieltäytyä voitostaan. Mutta
Suvarin aivan kalpeni ja kävi pelottavaksi häntä vallanneesta
fanatismista.

-- Te tulette kaikki hävitetyiksi maan tasalle. Tulee mies, joka
hävittää teidän pelokkaan ja nautinnonhimoisen rotunne. Katsokaa tässä
käteni! Jos minä voisin niillä nostaa maan, niin pudistaisin sitä, niin
että te kalkki hautaantuisitte mullan alle!

-- Hyvin sanottu! lausui taas Rasseneurin vaimo tavallisella
ystävällisellä ja varmalla äänellään.

Syntyi jälleen vaitiolo. Sitten alkoi Etienne puhua belgialaisista
työmiehistä kysyen Suvarinilta, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty
Voreux'ssa. Mutta koneenkäyttäjä oli taas vaipunut mietiskelyihinsä ja
vastasi vastahakoisesti sanoen vain, että kaivosta vartioiville
sotilaille on annettu patruuneja. Hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja
vihdoin huomasi hän, ettei Puolaa ollut hänen polvillaan.

-- Missä on Puola? kysyi hän.

Ravintoloitsija nauroi taas ja heitti katseen vaimoonsa. Sitten lausui
hän:

-- Puola! Se on ilmakaapissa.

Siitä asti kuin lapset olivat kiduttaneet sitä, ei se voinut parantua,
vaan synnytti aina kuolleita poikasia. Siksi oli päätetty tehdä siitä
paisti.

Toiset eivät ehtineet kiinnittää huomiota Suvarinin mielenliikutukseen,
sillä samassa aukeni ovi, josta astui sisään Chaval työntäen edellään
Katarinaa. Häh oli jo maistellut kyllikseen Montsoussa, kun äkkiä oli
hänen mieleensä tullut lähteä ryyppäämään Huviin näyttääkseen entisille
tovereilleen, ettei hän pelkää ketään. Hän astui huoneeseen ärjyen
rakastajattarelleen:

-- Kyllä sinun pirun täytyy juoda täällä yksi tuoppi minun kanssani ja
siltä, joka uskaltaa katsoa kieroon minuun, lyön minä naaman verille.

Huomattuaan Etiennen Katarina kalpeni. Kun Chaval vuorostaan huomasi
hänet, virnisti hän ilkeästi:

-- Rouva Rasseneur, kaksi tuoppia! Me juomme työn uudistamisen maljan!

Emäntä tarjosi olueen sanomatta sanaakaan, sillä hänen tapanaan ei
ollut kieltää ketään juomasta. Kaikki olivat hiljaa liikahtamatta
paikaltaan.

-- Kyllä minä tiedän, kuka on sanonut minua urkkijaksi, jatkoi Chaval
uhmaten, -- toistakoot he syytöksensä suoraan minulle, niin teemme
välit selviksi.

Kukaan ei vastannut. Miehet käänsivät päänsä pois katsoen seiniin.

-- On kyllä joutilaita, mutta on työkykyisiäkin, jatkoi hän yhä
äänekkäämmin. -- Minun ei tarvitse salata mitään. Olen jättänyt
Deneulinin kuopan ja menen huomenna Voreux'hon kahdentoista
belgialaisen kanssa, jotka on uskottu minulle siksi, että minua
pidetään arvossa.

Kun ei hän vieläkään saanut uhmailuilleen vastausta, hyökkäsi hän
Katarinan kimppuun:

-- Etkö tahdo juoda, perhana, juo minun kanssani kaikkien niitten
heittiöitten malja, jotka eivät tahdo tehdä työtä.

Tyttö kilisti, mutta hänen kätensä vapisi. Chaval veti esiin taskustaan
kourallisen hopearahoja ja helisten niillä kerskui, että oli ansainnut
ne hiellään ilmaisten halveksumisensa niitä kohtaan, joilla ei ollut
kymmentä sous'takaan. Toverien vaitiolo raivostutti häntä yhä enemmän,
niin että hän alkoi jo käydä suoraan hyökkäämään.

-- Vai ryömivät myyrät esiin koloistaan yöllä? Varmaankin santarmit
nukkuvat, koska tapaa rosvoja.

Etienne nousi tyynenä, mutta päättäväisenä.

-- Kuule, sanoi hän, sinä väsytät minua. Sinä olet urkkija, sinun
rahasi haisee kavaltamista, niin että minua ilettää koskea sinuun.
Mutta kuinka onkaan, toisen meistä täytyy jäädä tähän paikkaan.

Chaval pui nyrkkiä.

-- Tule sitten. Paljonpa tarvitsitkin, ennenkuin sinun vetelä veresi
kuohahti.

Katarina riensi heidän väliinsä kädet rukoilevasti ojennettuina, mutta
he eivät edes huomanneet häntä ja hän itsekin ymmärsi, että tappelu on
välttämätön. Hän vetäytyi syrjään seinän luo katsellen kauhistunein
silmin, miten nuo miehet heti rupeavat tappamaan toinen toisensa.

Rouva Rasseneur korjasi tyyneesti tuopit tiskiltä, jottei ne särkyisi.
Sitten istui hän jälleen paikalleen osoittamatta vähintäkään
uteliaisuutta. Rasseneurin mielestä ei saisi entisten toverusten antaa
tappaa toisiansa, jonka vuoksi hän tahtoi sekaantua, mutta Suvarin otti
hänet käsivarresta ja vieden hänet sivulle sanoi:

-- Se ei kuulu sinulle... Toinen heistä on liikaa. Voimakkaampi jää
eloon.

Chaval alkoi jo uhmaavasti huitoa nyrkillään ilmassa. Hän oli
vastustajaansa tuntuvasti pitempi ja tähtäsi suoraan vastustajansa
kasvoihin heiluttaen käsiään kuin kahta sapelia. Samaan aikaan hän
lakkaamatta kiroili kiihottaen itseään.

-- Ah, sinä senkin nauta, minäpä lyön nenäsi lässäksi. Tuo tänne se,
niin minä väännän sinulta naamasi nurin, saadaanpa sitten nähdä, josko
likat enää juoksevat sinun perässäsi.

Ääneti kiristetyin hampain seisoi Etienne hänen edessään suorana,
suojaten nyrkeillään kasvojansa ja rintaansa. Hän tarkkasi vastustajan
liikkeitä ja sopivan hetken tullen iski notkeasti ja sattuvasti.

Aluksi he eivät vahingoittaneet toinen toistaan. Toisen meluava
hyökkääminen ja toisen kylmä itsensä hillitseminen pitkittivät
tappelun, He kaatoivat tuolin nurin, hiekka narisi heidän raskaitten
saappaittensa alla, verisuonet heidän kasvoissaan pullistuivat ja
silmät verestyivät. Kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä.

-- Nytpä minä murskaan kallosi! mölisi Chaval.

Hänen nyrkkinsä tosiaankin laskeutui ylhäältä raskaana, mutta sattui
toisen olkapäähän. Tämä painoi huudahduksensa kivusta ja vastasi iskien
suoraan rintaan, joka isku olisi kaatanut, ellei Chaval olisi ehtinyt
hypähtää sivulle. Isku sattui kuitenkin hänen vasempaan kylkeensä, niin
että hän horjahti ja tuskin saattoi vetää henkeä. Hänet valtasi raivo
ja hän ryntäsi päin Etienneä kuin härkä potkaisten häntä vastaan.

-- Minäpä nujerran suolesi ulos, katsotaanpa minkälaisia ne ovat,
sähisi hän.

Etienne tuskin vältti potkun, mutta vimmastui tuosta tappelun sääntöjen
rikkomisesta.

-- Vait, nauta! huusi hän. -- Älä koetakaan potkia, taikka perhana,
minä otan tuolin ja lyön sinut kuoliaaksi.

Tappelu kävi yhä tuimemmaksi.

Vihdoin Chaval alkoi väsyä, hiki tippui hänestä virtanaan ja hän löi
mihin sattui. Raivostaan huolimatta Etienne yhä edelleenkin
puolustautui ja torjui toisen iskuja, vaikkei luonnollisesti kaikkia.
Chaval repäisi hänen toisen korvansa ja raapaisi kynnellä palasen
nahkaa hänen kaulastaan, niin että veri pursui haavasta. Kiroten
kivusta ryntäsi Etienne vastustajaansa vastaan iskien häntä taas
rintaan. Chaval vältti iskun, mutta oli sattunut kallistamaan päätänsä,
niin että nyrkki sattui hänen kasvoihinsa, sattui nenään ja toiseen
silmään. Nenästä pulppusi verta ja silmä pöhöttyi ja kävi siniseksi.
Onneton mies täristyksestä tajuttomana huitoi ilmassa käsillään, kun
uusi isku suoraan rintaa mursi hänet. Hän kaatui romahtaen lattialle
kuin lattialle paiskattu jauhosäkki.

Etienne odotti.

-- Nouse! Jos tahdot lisää, niin jatketaan!

Chaval vastaamatta alkoi liikkua lattialla oikaisten rikkilyötyjä
jäseniään. Hän kohosi hitaasti, jäi hetkeksi polvilleen tunnustellen
jotain taskussaan. Päästyään jaloilleen ryntäsi hän karjaisten
vastustajaansa vastaan.

-- Varo itseäsi! Hänellä on veitsi! huudahti Katarina.

Etienne tuskin ehti lyödä takaisin ensimäisen iskun. Veitsi ratkoi
ainoastaan hänen villanuttunsa. Hän oli tarttunut Chavalin ranteeseen
ja puristi sitä voimansa takaa ja nyt syntyi kiivas ottelu. Hän tiesi
olevansa hukassa, jos laskisi Chavalin ranteen, mutta toinen ponnisti
vapauttaakseen kätensä voidakseen lyödä vastustajansa. Molempien
jänteet alkoivat väsyä, pari kertaa tunsi Etienne kylmän terän
kosketuksen ihoansa vastaan. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja
puristi Chavalin rannetta, niin että tämä pudotti veitsen. Molemmat
heittäytyivät lattialle sen perästä, mutta Etienne sai veitsen käteensä
ja heilautti sitä vuorostaan. Hän painoi polvellaan Chavalin rintaa
uhaten leikata hänen kurkkunsa poikki.

-- Petturi, nyt et pääse enää.

Jokin hänen sisältään kohoava hirvittävä, raju tunne jyskytti hänen
ohimoihinsa, vaati mielipuolen tavoin verta, murhaa. Eikä hän
kuitenkaan ollut juovuksissa. Hän taisteli epätoivoisesti tuota
perittyä hurjuutta vastaan ja vihdoin voitti hän itsensä, viskasi
veitsen pois ja sähisi hampaitten välistä:

-- Nouse ja mene matkaasi!

Chaval nousi, pyyhki kädellään nenästä vuotavan veren ja lähti
laahustavin askelin, kasvot verisinä, silmä turvonneena. Katarina
tahtoi vaistomaisesti seurata, mutta silloin hän oikasihe ja purki
sisuaan raakuuksiin ja kirouksiin.

-- Älä yritäkään, minä en sitä salli! Jos sinä tahdot hänet, niin makaa
hänen kanssaan, sinä kelvoton lutka! Äläkä tule minun silmieni eteen,
jos henkesi on sinulle kallis.

Hän meni paiskaten oven perästään. Huoneessa tuli haudan hiljaisuus,
vain hiilet rätisivät kamiinissa. Lattialla makasi nurin kaadettu tuoli
ja verilätäkkö, jonka hiekka imi itseensä.



IV.


Lähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.

Etienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle
eikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet
mukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain
luo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea
muuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin
hän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää
sanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä
täynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat
tietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.

-- Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin.
-- Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni...

Jokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli
heidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt
heidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta.
Oliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen?
Muisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä,
vaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä
luonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.

-- No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä
määrin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?

Tyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.

-- Minulla on ilmankin surua kylliksi, -- mutisi hän puoliääneen, --
älä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on
rakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.

Hän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän
kanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut
totta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin
he seisoivat sylitysten tiellä.

-- Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt
tapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. --

-- Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!

Tyttö vavahti.

-- Älä sitä sure, sanoi hän, -- et ole siinä paljoakaan menettänyt.
Jospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule
koskaan kunnollista naista!

-- Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.

He olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin
etteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt
ottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta
samassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla
seisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina
ehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan
saakka liejuun.

-- Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.

-- En, vastasi tyttö, -- sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu
taasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!

-- Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. -- Enhän minä
voi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.

-- Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä
minulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.

-- Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!

Tyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän
hän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei
monellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.

Etienne ja Katarina lähestyivät äänettöminä Montsou'ta. He olivat aivan
kuin vieraat toinen toisilleen. Etienne ei löytänyt sanoja saadakseen
tytön taivutetuksi, vaikka häntä kiusasi se, että hän taas menee
Chavalin luo. Hänen sydäntään kouristi, mutta eihän hänellä ollut
mitään tarjottavaa tytölle, vain puutetta ja lymyilemistä, eikä mitään
toivoa tulevaisuudessa, mahdollisesti jo huomenna häneen osuisi
sotamiehen kuula. Mahdollisesti oli todellakin viisaampaa kärsiä
yrittämättä uusia kärsimyksiä. Pää riipuksissa saattoi hän hänet
rakastajan luo. Tien käänteessä noin parinkymmenen askeleen päässä
Piquettesta tyttö pysähtyi sanoen:

-- Älä mene edemmäksi, jos hän saa nähdä sinut, voisi taas syntyä
tappelu.

Kirkon kello löi nyt yksitoista. -- Hyvästi, mutisi tyttö.

Hän ojensi Etiennelle kätensä, jonka tämä pidätti omassaan, niin että
tytön täytyi irroittaa omansa. Kääntämättä päätään katosi tyttö
sivuovesta. Mutta Etienne ei mennyt pois ajatellen kauhulla, mitä
siellä nyt tapahtuu. Hän ponnisti kuuloaan kuullakseen lyödyn naisen
valitushuutoja. Mutta kaikki oli hiljaa ja pian ilmestyi valoa
ensimäisen kerroksen ikkunassa. Samassa avautui ikkuna ja siitä
kurottautui hoikka vartalo. Etienne lähestyi.

Katarina kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-- Hän ei ole vielä tullut. Minä käyn makaamaan. Ole hyvä, mene, minä
pyydän...

Etienne meni. Kun hän lähestyi kumpua, valaisi kirkas kuu koko
ympäristön. Hän kohotti katseensa taivaaseen, missä selveni, missä
pilvenhattaroita kiiti kilpaa milloin kuulakkoina rientäen kuun ohi,
milloin häipyen ja häviten näkyvistä.

Katse täynnä tuota kirkkautta käänsi hän silmänsä kummulle, missä
kummallinen näky kohtasi hänet. Vahtisotamies melkein jäätyneenä
kylmästä kulki edes takaisin milloin Marchienneen päin, milloin taas
Montsouhun päin. Mutta eniten kiinnitti Etiennen huomiota jonkun varjo,
joka piileskeli Bonnemortin entisessä vahtikopissa. Se näytti
ryömivältä pikkupedolta, joka vaanii saalistaan, ja Etienne tunsi heti
varjon Jeanliniksi, mutta vahtisotamies ei voinut häntä nähdä.
Varmaankin tuolla pikkuroistolla oli jokin koiruus mielessä, sillä hän
vihasi noita sotamiehiä, jotka oli tuotu sinne tappamaan ihmisiä.

Etienne aikoi huutaa hänelle estääkseen häntä toimittamasta koiruutta.
Joka kierroksella sotamies astui koppiin saakka, kääntyi ja kulki
kaksikymmentäviisi askelta päinvastaiseen suuntaan. Äkkiä hyppäsi
Jeanlin sotamiehen hartioille ja iski veitsensä hänen kurkkuunsa.
Kaikki tuo tapahtui niin nopeasti, että sotamies vain heikosti huudahti
ja pyssy kalisten putosi maahan. Hetkeksi pilviin peittyneenä valaisi
kuu jälleen kirkkaasti.

Etienne jäi kauhusta liikkumattomaksi. Huuto oli tarttunut hänen
kurkkuunsa. Sitten juoksi hän nopeasti ylös mäelle, missä Jeanlin
seisoi kaikilla neljällä raajallaan ruumiin edessä, joka makasi
selällään kädet ojennettuina. Punaset housut ja harmaa takki
kuvastuivat räikeinä valkosella lumella. Ei ainoakaan verenpisara
päässyt vuotamaan, veitsi oli syvällä kurkussa vartta myöten.

Aivan vaistomaisesti antoi Etienne nyrkkinsä pudota poikaan huudahtaen:

-- Miksi sinä tämän teit?

Jeanlin sävähti ja ryömi edemmäksi.

-- Miksi sinä teit tämän, perhana!

-- En tiedä, teki mieleni.

Eikä muuta vastausta hän voinut antaa.

Etienneä kauhistutti tuo rikoksellisuuden kehittyminen lapsen aivoissa
ja hän potkasi pojan pois luotaan kuin saastaisen elukan. Häntä
pelotti, että Voreux'n vahti olisi kuullut sotamiehen huudahduksen ja
katsoi joka kerran ympärilleen, kun kuu valaisi. Mutta kaikki oli
hiljaa. Hän kumartui ja tunnusteli sotamiehen kylmiä käsiä, kuunteli
sydäntä, joka oli lakannut tykkimästä. Veitsestä näkyi ainoastaan
luuvarsi, missä oli lyhyt kirjoitus "Rakkaus."

Hänen katseensa siirtyi sotamiehen kasvoihin. Äkkiä tunsi hän pikku
sotamiehen. Sehän oli Jules, jonka kanssa hän oli jutellut eräänä
aamuna. Katsellessaan noita lempeitä, kalpeita kasvoja, valtasi hänet
syvä säälintunne. Hänen siniset silmänsä katsoivat taivaaseen, kuten
silloinkin, kun hän muisteli kotiaan. Ja siellä Bretagnessa varmaankin
kaksi naista katsoo pauhaavaa merta ja odottaa sydänkäpyään, saavat
odottaa ijäti. Kuinka kauheata, että köyhät raukat noin tappavat toinen
toisensa rikkaitten takia!

Mutta ruumis oli korjattava pois. Ensin ajatteli hän heittää ruumiin
kanavaan, mutta hylkäsi heti aikeensa, sillä sieltä olisi se helposti
löydettävissä. Hänet valtasi äärimmäinen pelko. Minuutit kiitivät, mitä
piti tehdä? Silloin pälkähti hänen päähänsä saada ruumis Requillart'iin
ja haudata se sinne.

-- Tule tänne, sanoi hän Jeanlinille.

Poika epäröi.

-- En tule. Sinä tahdot nylkeä minut. Sitä paitsi täytyy minun mennä.
Hyvästi.

-- Tule heti tänne, toisti Etienne, -- taikka minä kutsun sotamiehiä,
ja ne lyövät pääsi poikki.

Kun Jeanlin vihdoin tuli, otti Etienne nenäliinansa sitoi sen lujasti
sotamiehen kaulan ympäri ottamatta pois veistä, joka esti veren
vuotamasta. Lumi suli, niin ettei maassa näkynyt veren lätäkkää eikä
taistelun jälkiä.

-- Ota jaloista.

Jeanlin teki niin ja Etienne tarttui olkapäihin sidottuaan ensin pyssyn
selkään. Sitten alkoivat he laskeutua alas mäeltä varoen, ettei kiviä
varisisi alas. Onneksi oli kuu jälleen peittynyt pilveen. Mutta kun he
kulkivat kanaalia pitkin, paistoi kuu jälleen kirkkaasti, niin että
oli vallan ihme, ettei Voreux'n vahti nähnyt heitä. He kulkivat
äänettöminä nopein askelin, mutta kantamus hidastutti kuitenkin heidän
etenemistään, sillä joka sadan metrin päässä olivat he pakotetut
laskemaan sen maahan. Tien käänteessä Requillart'iin säikähytti heidät
jokin melu ja he tuskin ehtivät vetäytyä muurin taakse välttääkseen
patrullin. Vielä tuli eräs mies heitä vastaan, mutta hän oli aivan
juovuksissa ja kiroillen meni ohi mitään näkemättä. Vihdoin saapuivat
he vanhan kaivoksen luo puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta.

Etienne oli edeltäpäin arvannut, ettei ole helppo laskea sotamiestä
portailta alas, ja tosiaankin se oli suurvaivainen työ. Jeanlin jäi
ylös antaen ruumiin liukua alas, kun Etienne ensin oli puunjuuriin
tarttuen laskeutunut alas. Joka porrassillalla täytyi toistaa sama
temppu. Hän laskeutui ensin ja otti sitten ruumiin vastaan syliinsä.
Siten laskeutui hän kolmekymmentä porrasta, kaksisataa kymmenen metriä,
jolloin pyssy koko ajan löi häntä selkään. Mutta hän ei tahtonut, että
poika hakisi kynttilänpätkää, jota hän säästi kuin aarretta. Mutta kun
he vihdoin saapuivat lastauspaikalle, lähetti hän pojan hakemaan
kynttilän. Itse istui hän ruumiin viereen odottamaan tarkaten sydämensä
kovaa lyöntiä.

Kun Jeanlin palasi kynttilöineen, neuvottelivat he, mihin kätkeä tuon
ruumiin, jottei sitä enää löydettäisi. Poika tunsi kaikki maanalaiset
käytävät ja loukot, joihin täysikasvuinen ei olisi voinut päästäkään ja
siksi keksi hän sopivan paikan. He lähtivät heti jatkamaan matkaa
kulkien vielä kantamuksineen lähes kilometrin matkan lahonneita
käytäviä myöden. Kun katto alkoi käydä matalaksi, täytyi heidän kulkea
ryömien eteenpäin ollen vaarassa tulla haudatuksi maan vieremän alle.
Käytävällä oli tässä kapean laatikon muoto, ja siihen panivat he
ruumiin kuin kirstuun, sekä pyssyn sen viereen. Sitten potkasi Etienne
paaluun, vaikka oli itse vaarassa jäädä alle. Maa alkoi heti laskeutua,
niin että he tuskin ehtivät ryömiä pois. Kun Etienne kääntyi, näki hän
katon yhä laskevan peittäen sotamiehen kokonaan.

Kun Jeanlin jälleen palasi luolaansa, heittäytyi hän uupuneena
pitkälleen heinille ja nukkui.

Etienne sammutti kynttilänpätkän. Hän tunsi myös olevansa aivan
uuvuksissa, mutta hän ei voinut nukkua, sillä synkät mietteet jyskivät
hänen aivoissaan. Pian oli yksi ainoa ajatus vallalla kiusaten ja
kiduttaen häntä: miksi ei hän ollut tappanut Chavalia, silloin kuin
hänellä oli tämän veitsi kädessään? Ja miksi tuo lapsi oli äsken
tappanut sotamiehen, jonka nimeäkään hän ei tuntenut? Tämä sekoitti
kaikki hänen vallankumoukselliset mielipiteensä, murhan oikeudesta ja
rohkeudesta tappaa.

Poika heinillä oli alkanut kuorsata kovasti kuin juopunut, joka on
humaltunut murhan teosta. Se hermostutti Etienneä niin, ettei hän enää
voinut sietää pojun läheisyyttä. Hän hypähti makuupaikaltaan ja kiiti
uloskäytävään päin. Hän riensi käytävää myöten kavuten nopeasti
portaita ylös, aivankuin joku olisi hänen kintereillään.

Vihdoinkin ylhäällä Requillartin raunioitten keskellä saattoi hän
hengittää vapaasti. Jollei hän uskaltanut tappaa, täytyi hänen kuolla
itsensä. Ajatus kuolemasta, joka jo ennenkin oli kiirinyt hänen
aivoissaan, valtasi nyt hänet kokonaan, se oli hänen viimeinen
toiveensa. Kuolla rohkeasti vallankumouksen puolesta, silloin saisivat
ratkaisunsa kaikki hänen elämänsä työt, samantekevä hyvänkö vai pahan,
mutta ennen kaikkea silloin ei hänen enää tarvitsisi ajatella. Jos
toverit hyökkäävät belgialaisten työläisten kimppuun, asettuu hän
eturiviin. Ja varmoin askelin suuntasi hän kulkunsa Voreux'hon.

Kello oli kaksi. Vuorivoutien huoneustosta, missä vartijasto oli,
kuului meluavia ääniä. Vahtisotamiehen häviäminen oli hämmästyttänyt
vartiaston ja kapteeni herätettiin. Koko ympäristö oli tutkittu ja
päätettiin, että hän oli karannut. Etienne seisoi pulassa vajan
suojassa ajatellen kapteenia, joka pikku sotamiehen sanojen mukaan oli
tasavaltalainen. Kenties hänen onnistuisi saada kapteeni kansan
puolelle. Sotamiehet heittävät pois pyssynsä ja silloin ei ole vaikea
hävittää kaikki porvarit. Tämä unelma lumosi hänet niin, että hän
unohti kuoleman, vaan seisoskeli tuntikausia nilkkoja myöten loassa
kiihottuneena toiveesta, että voitto oli vielä varma.

Kello viiteen saakka odotteli hän belgialaisia työläisiä. Vasta sitten
tuli hänen mieleensä, että yhtiö varmaankin oli jättänyt heidät yöksi
Voreux'hon. Laskeutuminen oli jo alkanut ja muutamat tiedustelijat,
jotka lähetettyinä kylästä No. 240 ottamaan asioista selvän, olivat
kahden vaiheilla ilmoittaisivatko tovereille. Etienne selitti heille,
kuinka yhtiö oli petkuttanut heitä, ja he lähtivät juoksemaan kylään.
Itse hän jäi odottaa maan kummun takana.

Etienne huomasi etäällä yksinäisen naisen kulkevan maantiellä ja riensi
häntä vastaan, sillä hän oli naisessa tuntenut Katarinan.

Kello kahdestatoista oli Katarina kulkenut likasia teitä pitkin. Kun
Chaval oli tullut kotiin, ajoi hän Katarinan ylös lyönneillään huutaen,
että hän korjaisi heti luunsa ellei hän tahtonut lentää ikkunasta ulos.
Itkien ehtimättä pukeutua oli hän hypännyt kadulle ja saamastaan
potkusta vierinyt alas portailta. Hän oli aivan pois suunniltaan eikä
voinut uskoa, että Chaval tarkoittaisi täydellistä eroa, vaan istui
alimmalle portaalle odottaen, että Chaval kutsuisi hänet takaisin.

Kaksi tuntia turhaan odotettua ja väristen vilusta lähti hän kulkemaan,
mutta palasi taas uskaltamatta kuitenkaan koputtaa tai huutaa. Sitten
lähti hän suoraa päätä vanhempainsa luo. Mutta päästyään lähelle
kotiaan häpesi hän niin, että lähti juoksemaan pois peltojen yli
peläten, että joku näkisi ja tuntisi hänet, vaikka koko kylä nukkui. Ja
niin hän maleksi lokaisia teitä ainaisessa pelossa, että hänet
otettaisiin kiinni irtolaisena ja vietäisiin Marchiennen tyttölään,
mikä oli jo kuukausien ajan vainonut häntä pelottavana aaveena.

Ajatellessaan, että Chavalin pitäisi nyt aamulla mennä kaivokseen, sai
hänet suuntaamaan askeleensa sinne, vaikkei heillä ollut mitään
puhuttavaa keskenään eikä se hyödyttänytkään. Jean-Bartissa ei enää
tehty töitä ja Chaval oli uhannut kuristaa hänet, jos hän taas alkaisi
työskennellä Voreux'ssa, sillä hän pelkäsi, että Katarina voisi kieliä
hänestä siellä. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Päivä koitti. Hän tunsi etäältä Chavalin takaapäin, joka hiipi
varovasti kumpua kiertäen. Samassa huomasi hän Bebertin ja Lydian,
jotka ryömivät esiin piilostaan puupinokolosta, missä he olivat
viettäneet yön odottaen Jeanlinia uskaltamatta palata kotiin. Ja
sill'aikaa kuin Jeanlin haki teostaan unhotusta unesta, istuivat nämä
lapset vierekkäin pysyäkseen lämpiminä syleillen toinen toisiaan. Lydia
ei uskaltanut valittaa Jeanlinin pahoinpitelyä eikä Bebertillakaan
ollut rohkeutta kertoa lyönneistä, jotka hän sai rosvopäälliköltä.
Jeanlin väärinkäytti tosiaankin valtaansa, pakotti heidät mitä
uhkarohkeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin, mutta ei koskaan antanut
heille heidän voitto-osaansa. He tunsivat katkeruutta sydämessään ja
lohduttaakseen toinen toistaan syleilivät ja suutelivat he toisiaan
vastoin Jeanlinin kieltoa. Koko yön viettivät he näissä viattomissa
hyväilyissä ja tunsivat itsensä onnellisimmiksi tuossa kuopassa kuin
koskaan ennen markkinapäivinäkään, jolloin he saivat piparkakkuja ja
viiniä.

Kimakka torven toitotus säikähytti Katarinan. Hän ojentautui ja näki,
miten sotamiehet pyssyt olalla tulivat Voreux'sta. Etienne tuli
juosten, Bebert ja Lydia hyppäsivät esiin piilopaikastaan ja etäältä
näkyi kylästä saapuvan juoksujalkaa raivostuneita naisia ja miehiä.



V.


Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä
vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita
portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen.
Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei
heihin voitaisi hyökätä takaapäin.

Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle,
kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he
neuvottelivat kiihkeästi keskenään.

Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan
ja toisti kiihkeästi yhä samaa:

-- Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!

Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri
Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän
riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun
viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen
kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja
sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin
lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat
uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja
sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat
hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:

-- Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli
Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt
synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan
Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen
kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan
kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon
kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat,
vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa.
Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan,
nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi,
miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon,
tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan
tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa.
Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista
lausui:

-- Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.

Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki
Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.

-- Alas belgialaiset! huusi Levaque. -- Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas
kaikki!

Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi
kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori
mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja
tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna
toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan
ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän
mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän
säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi
tylysti:

-- Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.

Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen
takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja
lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja
katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä;
kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi
näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti
pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu
Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä
vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen
halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti
viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän
tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli
juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon
alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta
ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen
kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.

-- Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla
mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen.
Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.

Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi
levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello
kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi
ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun
pyytämään avustusta.

Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.

-- Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät
kotonamme!

Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta
kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja
lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän
joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös
rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque
huusivat vimmoissaan sotamiehille:

-- Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!

-- Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. --
Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. -- Ja hänen takanaan huusi
Levaquen vaimo:

-- Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois
tieltä.

Lydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:

-- Katsokaa punaisia makkaroita!

Katarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että
kohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän
ilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus
seuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta
vihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt
tarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi,
muistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän
pitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.

Äkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka
ryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin
oli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta
epäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.

-- Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! -- huusi hän hengästyneenä. --
Pierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.

Heti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:

-- Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka
ovat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!

Silloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan
ja sadatuksillaan. "Alas punahousut?" kaikui yhä ilmassa.

Sotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet
vetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät
horjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli
kapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin
uhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti
pajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.

-- Haa? petturit! huusi la Brule.

Mutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin
kiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin,
Maheun ja Levaquen vaimot huusivat:

-- Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.

Vaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa
kolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne
saada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan
päässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli
ollenkaan tullut mukaan.

-- Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!

Ja hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata
pajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että
sotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa
edestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan,
jolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä
syvemmälle rintaansa.

-- Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. -- Meidän
takanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte,
mutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!

Sotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn
turvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka
estää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä
paitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan,
niin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo
pieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin
katkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet
lujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä,
että sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi
nuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää
silmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi
vanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa,
kalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin
oljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi
pysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.

Yhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi
vouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.

-- Mutta, herra jumala! huudahti hän: -- Tuohan on mielettömyyttä!
Eihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.

Hän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.

-- Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen
aina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille
tehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta
nyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia
ruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja
pyssynpiikkiin.

Häntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi
ylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä
pidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse
näyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon
meluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän
jälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi
toveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta
hän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.

-- Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä,
kun olette sellaisia aaseja!

Hän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta
tämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli
liian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat
vimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa
ajaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka
katselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja
hänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli
m.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.

Kapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle.
Kannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä
miestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa
joukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet
tekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen
lisääntyivät.

-- Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja
toiset naiset.

Maheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle
sotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi
lapsineen.

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. -- Ammu siihen, jos uskallat.

Miehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että
heihin ammuttaisiin.

-- Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.

-- Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta,
saakeli!

Toiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä
pelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.

Mouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten
ampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin
tiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän
kohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: -- Tämä
upseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!

Tuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään
voinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.

Tyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa
pahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä
harppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta
työläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert
huusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti
suljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian
ottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa
ja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo
nurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo
muuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa
lakkolaisia vastaan.

Joukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta
sitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku
huusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään,
neuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä
olevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan,
naiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko
kasa kiviä ja taistelu alkoi.

La Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja
heitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta
hän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä
osuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt
kun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä
polvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset
eivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan
kiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.

Katarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän
rikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä
jaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli
vallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle
elämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule
parempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain
pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä
ja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.

Etienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven
päähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan,
että kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan
kuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen
Katarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta
yhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet
arvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.

Kun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas
sotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti
jälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret
kyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui
yleiseen meluun.

Kivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.

Silloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä
tyhjin käsin.

-- Hei, sinä, sanoi hän -- mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko
sinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei
minulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin...

Estelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin
naisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi
hän kiviä tämän luo.

-- Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin
päin kasvojasi kaikkien nähden?

Maheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.
Ja hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.
Maheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.

Pieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat
muuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli
kapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli
mahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty
aivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja
hänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut
haavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian
ylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi
suutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan.
Vieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai
kiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.

Kolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi
kova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen
velvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri
antamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin
kuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus
ja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.

Kaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään
uskoa, että siihen oli ammuttu.

Mutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun
torvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä
pakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.

Bebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön
oli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö
kaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä
suonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän
oli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten
Requillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen
"pientä vaimoaan."

Seuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti
Richommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli
pyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui
hän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin
kimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen,
veren syöksyessä esiin.

Sitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin
uteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti
Sakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa
sattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet
tähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen,
että tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan
kirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa
hänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi
hänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi
nähdessään heidät yhdessä.

Kaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä
kajahti vielä yksi laukaus.

Kuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen
vesilätäkköön.

Hänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.

-- No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.

Estelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen
pään.

-- No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin
silmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen
miehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan
liikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.

Kaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja
pani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa
edessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista
katsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan
seisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.

Etienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka
oli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun
kimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat
kädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan
murhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä
taivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä
käskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.



SEITSEMÄS OSA.



I.


Laukaukset Montsoussa kaikuivat aina Pariisiin saakka. Neljä päivää
pääkaupungin edistysmieliset lehdet olivat kuohuksissaan tapahtumasta:
kaksikymmentä viisi haavoitettua, neljätoista kuollutta, niiden
joukossa kaksi lasta ja kolme naista, sekä muutamia vangittuja.
Levaquesta tuli tavallaan sankari. Kerrottiin hänen antaneen
tutkintatuomarille vastauksen, joka olisi voinut olla muinoisen
roomalaisen arvoinen.

Nuo harvat kuulat olivat sattuneet suoraan hallituksen sydämeen, mutta
se säilytti arvokasta tyyneyttä välittämättä siitä, että oli saanut
niin tuntuvan haavan. Se tahtoi pitää tapausta vähäpätöisenä
väärinkäsityksenä jossain siellä kaukana Pariisin kaduilta, missä
yleinen mielipide muodostetaan. Pian se aivan unohdetaan. Yhtiö sai
virallisen käskyn lopettaa lakon, joka jatkuu jo niin kauan, että alkaa
käydä uhkaavaksi yhteiskunnan rauhallisuudelle.

Sen vuoksi saapui Montsouhun jo keskiviikkoaamuna kolme yhtiön
tirehtööriä. Pikkukaupunki joka oli hyvin peloissaan uskaltamatta
iloita verilöylystä, hengähti nyt ensi kertaa helpotuksesta tuntien
olevansa pelastettu.

Hallinnossa avattiin kaikki luukut, suuri rakennus elpyi. Sieltä alkoi
kuulua mitä lupaavimpia huhuja. Puhuttiin, että hallinto on hyvin
surullinen tapahtumasta ja tirehtöörit olivat tulleet sulkeakseen
eksyneet työläiset syliinsä. Nyt kun isku oli tehty ja nähtävästi
voimakkaampi kuin oli aiottu, ilmestyivät he pelastajina ja ryhtyivät
toimenpiteisiin, vaikkakin hiukan myöhään. Ennen kaikkea lähettivät he
belgialaiset takaisin tehden sen suurella melulla ja jymyllä
näyttääkseen kaikille, kuinka paljon he antavat perään työläisille.
Sitten ottivat he pois sotilasvartijaston, sitä suuremmalla syyllä,
koska lakkolaiset masennettuina ja lyötyinä eivät enää olleet
vaarallisia. Heidän toimestaan myös asia kadonneesta sotamiehestä
painettiin villasella.

Näin koettivat he kaikin tavoin lieventää asianhaaroja. Mutta nämä
sovinnolliset toimenpiteet eivät estäneet heitä hyvin toimittamasta
hallinnolliset asiansa, sillä oli nähty, että Deneulin oli taas
palannut hallintoon ja siellä keskustellut Hennebeaun kanssa.
Keskustelut Vandamen ostamisesta uudistuivat taas ja nyt oli hän
nähtävästi suostunut myyntiehdotukseen.

Mutta eniten hämminkiä aikaansaivat suuret keltaset julistukset, jotka
liimattiin kaikkialla hallinnon käskystä. Niihin oli painettu suurin
kirjaimin seuraavaa: "Montsoun työläiset! Me emme tahdo, että ne
harhaluulot, joitten surullisia seurauksia te näitte viimeisinä
päivinä, riistäisivät järkeviltä ja luotettavilta työläisiltä
työansion. Maanantaiaamuna kaikki kaivokset tulevat olemaan auki ja kun
työ uudistuu, aiomme hyväntahtoisesti harkita, mitkä parannukset
olisivat tarpeen. Teemme kaikki, mikä on oikein ja mahdollista."

Kaikki kymmenen tuhatta työläistä kävi aamupäivällä lukemassa noita
julistuksia. Kukaan ei lausunut sanaakaan, monet pudistivat päätään, --
toiset menivät pois laahustavin askelin ilman että heidän kasvojensa
ilme muuttui.

Siihen asti oli kylä No. 240 kestänyt lujana. Toverien veri, joka
punasi kaivoksien maan, oli ikäänkuin estänyt toisilta pääsyn sinne.
Työssä kävi tuskin kymmenkunta henkilöä, Pierron ja vielä muutamat
hänen tapaisensa matelijat. Synkin katsein katsottiin heidän menevän
tai palaavan työstä. Myöskin kirkon seinälle liimattu julistus otettiin
epäilyksellä vastaan, sillä siinä ei mainittu mitään työläisistä, jotka
oli erotettu. Oliko yhtiö päättänyt olla ottamatta heitä takaisin? Ja
he pysyivät edelleenkin itsepäisinä peläten, että toverit saisivat
vastata ja päättäen etteivät sallisi eniten epäiltyjen erottamista.

Synkimpänä ja äänettömimpänä seisoi Maheun talo aivan surun murtamana.
Saatettuaan miehensä hautausmaalle, vaimo ei enää ollut avannut
suutaan. Yhteentörmäyksen jälkeen oli hän sallinut tuoda taloon
puolikuolleen, ryysyisen Katarinan, mutta hän ei lausunut sanaakaan
tytölle eikä Etiennelle.

Etienne nukkui taas Jeanlin'in kanssa ollen aina vaarassa joutua
vangituksi, mutta hänet oli vallannut sellainen kauhu Requillartin
pimeitä sokkeloita kohti, että hän piti vankilan parempana. Toisinaan
kyllä Maheun vaimo katsoi epäsuopeasti häneen ja tyttäreensä aivankuin
kysyen, mitä heillä oli tekemistä siinä hänen talossaan.

Taas kaikki nukkuivat sikin sokin. Ukko Bonnemort makasi lasten
sängyssä, jotka olivat siirtyneet Katarinan luo, jota ei pikku
kyttyräselkä enää töytännyt. Kipeimmin tunsi vaimo onnettomuutensa, kun
hän iltasin paneutui levolle tyhjään sänkyyn. Turhaan otti hän Estellen
luoksensa, lapsi ei voinut hänelle korvata miestä ja hän itki
tuntikausia äänettömästi. Mutta päivät kuluivat kuin ennen: leipää ei
ollut, mutta avustuksilta ei saattanut aivan kuollakaan nälkään.

Tämän äänettömän vaimon näkö saattoi Etiennen epätoivoon. Viidentenä
päivänä hän lähti ulos kävelemään hitain askelin. Toimettomuus vaivasi
häntä ja hän kulki kädet riipuksissa, päässä survoi yksi kiusallinen
ajatus. Hän käveli siten puolen tunnin ajan, kun hän huomasi, että
toverit tulivat ulos ovista katsomaan häntä. Hänen maineensa
viimeisetkin jäännökset olivat haihtuneet tuuleen laukauksen kera ja
nyt katsoivat kaikki mitä synkimmin häneen. Noitten silmien äänetön
moite seurasi häntä, hänet valtasi pelko, että koko kylä ryntää häntä
vastaan kostaakseen hänelle ja hän palasi nopein askelin kotiin.

Mutta se, mikä kohtasi hänet kotona, pudisti hänet vielä voimakkaammin.
Ukko Bonnemort ei enää noussut paikaltaan kylmän uunin viereltä.
Verilöylyn päivänä oli kaksi naapuria löytänyt hänet maasta makaamasta
kuin ukkosen kaataman vanhan puun, keppi vieressä poikki. Lenore ja
Henri raapivat meluten lusikalla vanhaa kastrullia, jossa edellisenä
päivänä oli keitetty kaalilientä. Mutta Maheun vaimo, joka oli pannut
Estellen pois käsistään pöydälle, seisoi suorana uhaten Katarinaa
nyrkillään.

-- Sanoppas se vielä kerran, sanoppa!

Katarina oli sanonut tahtovansa mennä Voreux'hon työhön. Hänen oli
liian vaikea elää noin äitinsä luona ansaitsematta mitään tuntien, että
hänet pidettiin jonakin kodittomana harhaanjoutuneena tyttärenä. Jollei
hän pelkäisi Chavalin lyöntejä, niin olisi hän jo tiistaina mennyt
työhön. Hän änkytti arasti vastaukseksi:

-- Mitä tehdä? Eihän voi näin elää. Silloin olisi meillä ainakin
leipää.

Mutta äiti keskeytti hänet:

-- Kuule, ensimäisen, joka teistä menee töihin, kuristan minä omin
käsin. Tuo on jo liikaa! Ensin tapetaan isä ja imetään lapsistakin
voimia. Se riittäköön nyt jo! Mieluummin minä panen teidät kaikki
ruumisarkkuihin, kuten olen pannut isä-vainajan.

Hänen pitkä vaitiolonsa purkautui nyt hillittömään sanatulvaan. Kylläpä
he tulisivat rikkaiksi siitä, mitä Katarina ansaitsi! Tuskin
kolmekymmentä souta, johon voisi lisätä kaksikymmentä Jeanlinin osalle,
jos tuo lurjus otettaisiin työhön. Viisi frankia ja seitsemän souta
täytettävänä! Nuo moksuthan eivät muuta osanneet tehdä kuin täyttää
mahansa ruualla. Ja mitä vaariin tulee, niin varmaankin oli hänen
kaatuessaan jokin mennyt poikki hänen päässään, sillä nyt hän oli aivan
idiotti, vai oliko hänen verensä hyytynyt suonissa, kun hän näki
sotamiesten ampuvan tovereihin.

-- Eikö totta, vaari, he ovat tehneet lopun teistä? Nyrkit teillä kyllä
ovat lujat, mutta te ette kelpaa enää mihinkään.

Bonnemort katsoi häneen himmein silmin ymmärtämättä mitään. Tuntikausia
saattoi hän istua niin tuiottaen yhteen pisteeseen. Hänellä oli juuri
sen verran järkeä, että hän sylki sylkyastiaan, joka oli siisteyden
takia asetettu hänen viereensä.

-- Eikä hänen eläkkeestään kuulu mitään, jatkoi hän. -- minä olen
varma, että he eivät sitä annakaan meidän katsantokantamme tähden. Ei,
kyllä me olemme saaneet kylliksi noista roistoista, en minä tahdo enää
kuullakaan heistä.

-- Mutta ne lupaavat julistuksessa... yritti taas Katarina.

-- Jätä minut rauhaan julistuksinesi! Se on vain loukku, johon he
tahtovat meidät ajaa. Nyt he kyllä lupaavat, kun ovat ampuneet meihin.

-- Mutta mihin me sitten menemme, äiti? Eihän meidän anneta jäädä
kylään.

Äiti vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä. Mihin he lähtisivät,
jumala sen tietää. Hän ei sitä ajatellut, sillä silloin tulisi hän
aivan hulluksi. Jonnekin menisivät. Silloin äkkiä kuului kastrullin
raapiminen sietämättömältä ja hän löi Henrin ja Lenoren korvalle. Melu
yltyi kun Estellekin kaatui pöydältä ja alkoi huutaa. Äiti sieppasi
hänet käsivarsilleen huudahtaen: olisitpa satuttanut itsesi kuoliaaksi!
Alzire oli tehnyt hyvin kun korjasi luunsa ja saisitte kaikki seurata
hänet. Sitten puhkesi hän katkeraan itkuun nojaten päänsä seinään.

Etienme seisoi uskaltamatta sanoa mitään. Hänen tunteilleen ei enää
pantu mitään arvoa, mutta tuon onnettoman naisen kyyneleet olivat tehdä
hänet hulluksi ja hän sopersi:

-- No, rohkeutta! Täytyyhän tästä selvitä.

Vaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, hän valitti yhä edelleen:

-- Herra jumala, kuinka kauheata! Kurjaa on ennenkin ollut, mutta
elettiin sitä kuitenkin. Ei ollut ruokaa paljon, mutta pysyttiinhän
hengissä... Mutta nyt, herra jumala! Mitä me olemme tehneet, että
meidän täytyy kärsiä tällaista kurjuutta, toiset jo ovat haudassa ja
jälelle jääneet ainoastaan saavat kadehtia heitä. Totta on, että me
saimme raataa kuin juhdat ja saimme osaksemme vain keppiä lisäten vain
rikkaitten omaisuutta ja ilman toivoa paremmista ajoista. Ja siksi
tahdoimme saada hiukan parempaa, täytyihän vähän levähtää... Siksikö
meidän piti johtua tällaiseen kurjuuteen!

-- Ja aina löytyy sellaisia sliipattuja viisaita miehiä, jotka lupaavat
vaikka mitä, jos vain viitsii nähdä vähän vaivaa. Ja tietysti päätä
alkaa pyöryttää ja alkaa ajatella parempia aikoja. Ja minäkin houkkio
aloin haaveilla kaikkien veljeytymistä, leijailin avaruuksissa. Mutta
sitten kun kaatuu jälleen lokaan, niin murtaa jalkansa... Valetta
kaikki! Aina tulee olemaan puutetta ja lisäksi kuulia!

Etienne kuunteli hänen valituksiaan ja jokainen sana iski kuin veitsi
hänen sydämeen. Vaimo astui nyt huoneen keskelle ja katsoen suoraan
Etienneen alkoi taas raivoissaan sinutella häntä:

-- Ja nyt sinäkin puhut, että pitäisi palata kaivokseen. Minä en syytä
sinua, mutta minä sinun sijassasi kuolisin surusta, jos olisin
tuottanut tovereille niin paljon onnettomuutta.

Etienne aikoi vastata, mutta ymmärtäen, miten turhaa se olisi lähti hän
ulos jatkaakseen taas vaeltamistaan.

Kyläläiset aivankuin odottivat häntä, miehet seisoen ovissa ja naiset
katsoen ikkunoista. Niin pian kuin hän tuli näkyviin, alkoi joukosta
kuulua murinaa ja joukko kasvoi. Viimeisinä neljänä päivinä erikoisesti
oli joukko hänestä puhunut ja moittinut ja nyt kytevä viha purkautui
kirouksiin. Miehet uhkasivat häntä nyrkeillä, naiset vihoissaan
näyttivät häntä lapsille, ukot ja akat sylkivät nähdessään hänet.

Kaikki kärsimykset, joita turhaan oli kestetty, etsivät ulospääsyä ja
Etiennen piti nyt ruveta syntipukiksi.

Sakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:

-- Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten
onnettomuuksista!

Levaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.

-- On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.

Sitten muisti hän miehensä ja lisäsi:

-- Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset
miehet saavat kitua vankilassa.

Etienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin
vaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut
helpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän
hyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta
nyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen
heidän kuolemaansa.

-- Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. -- Ja tyttöni? Kaikkihan
näki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan
kuulia sinun sijastasi!

Etienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet
olivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan
vastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan,
sillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä.
Hän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja.
Hän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva
joukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat
häntä. Kun hän pääsi "Huvin" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.

Joukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman
jälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt
hänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä
Etiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat
hänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.

-- Senkin sika! katala elukka! Odota, kyllä minä vielä kostan sinulle
lasteni kuoleman!

Hän otti maasta tiilikiven, mursi sen kahtia ja viskasi Etiennen
jälkeen.

-- Niin, niin, nyt me opetamme häntä oikein! yhtyi Chavalkin, joka oli
riemuissaan, että sattui tilaisuus kostaa Etiennelle. -- Jokainen saa
vuorostaan. Nytpä tuli vuoro painaa sinua seinää vastaan.

Ja hänkin alkoi viskellä kiviä Etiennen perään. Nousi kauhea meteli,
kaikki tarttuivat kiviin ja alkoivat viskellä yhtä raivoisasti kuin
muutama päivä sitten sotamiehiin. Hänen vasempaan käsivarteensa sattui,
hän perääntyi, mutta oli suuressa vaarassa, sillä hänet oli painettu
"Huvin" seinää vasten.

Rasseneur seisoi ovellaan.

-- Astu sisään, lausui hän aivan yksinkertaisesti.

Etienne oli kahden vaiheilla, hänen oli hyvin vaikea etsiä suojaa
täältä juuri nyt.

-- Astu sisään, minä puhun heille.

Etienne taipui ja pakeni kapakkahuoneeseen, sillä välin kun Rasseneur
sulki oven leveillä hartioillaan.

-- Olkaa järkevät ystäväni, puhui hän. -- Te tiedätte hyvin, etten minä
koskaan ole pettänyt teitä. Minä olen aina puoltanut järjestystä ja jos
te olisitte totelleet minua, niin ette olisi joutuneet tähän
kurjuuteen.

Tasaisesti keinutellen vartaloaan hän puhui edelleen. Hänen sanansa
lirisivät kuin metsäpuro ja joukko kuunteli häntä taasen kuten
ennenkin, muistamatta että he joskus olivat haukkuneet häntä
pelkuriksi. Jotkut ilmaisivat hyväksymisensä ja kun hän lopetti, kaikui
voimakasta kättentaputusta.

Masentuneena ja katkerana muisti Etienne Rasseneurin ennustuksen
metsässä, kun tämä uhkasi häntä joukon kiittämättömyydellä. Mikä
idiottimainen raakuus! Kuinka pian he unohtavat kaikki heille tekemät
palvelukset. Se oli jonkullainen sokea voima, joka ahmi itsensä. Hän
harmitteli, että nuo eläimet pilasivat oman asiansa, mutta samalla
tunsi hän katkeruutta, että hänen omat kunnianhimoiset suunnitelmansa
olivat päättyneet niin tragillisesti. Hän muisteli, miten metsässä oli
kolme tuhatta sydäntä tykkinyt yhdessä hänen sydämensä kanssa, miten
hän oli jo haaveillut tulevansa parlamentin jäseneksi ja ensimäisenä
työväen edustajana nuijittavansa porvareita. Ja nyt tointui hän kurjana
ryysyläisenä, jota joukko kivittää.

Mutta Rasseneurin ääni kaikui yhä voimakkaammin:

-- Ei milloinkaan väkivalta ole saattanut hyvään, mahdotonta on muuttaa
maailma yhtenä päivänä... Ne, jotka ovat sellaista teille luvanneet,
ovat joko pilkkaajia tahi petkuttajia.

-- Hyvä! hyvä! huusi joukko.

Kuka oli sitten syyllinen kaikkeen tuohon? Tämä kysymys, jonka Etienne
asetti itselleen, masensi hänet täydelleen. Oliko hän tosiaankin yksin
syypää tähän onnettomuuteen, josta hän itse kärsi, naisten ja lasten
nälänhätään? Kerran eräänä iltana ennen kaikkia näitä tapahtumia, oli
hän aavistanut onnettomuutta, mutta joku voima pakotti hänet yhdessä
tovereitten kanssa eteenpäin. Itse asiassa ei hän koskaan johtanutkaan
heitä, vaan he johtivat häntä pakottaen hänet tekoihin, joita hän ei
milloinkaan olisi tehnyt, ellei tuo villi joukko olisi pakottanut häntä
siihen. Jokainen joukon väkivallanteko oli hämmästyttänyt häntä, sillä
ei hän milloinkaan ollut toivonut eikä halunnut mitään sellaista.

Puolustautuen itsensä edessä ja koettaen tukahuttaa omantuntonsa,
kiusasi häntä kuitenkin salainen ajatus, ettei hän ollut tehtävänsä
veroinen. Hänessä ei ollut enää voimia taisteluun, häntä pelotti tuo
suuri sokea joukko, joka eteni luonnonvoiman tavoin hävittäen kaikki
tieltään ja välittämättä teorioista ja laeista. Vähitellen eteni hän
yhä enemmän joukosta, koko hänen hienostunut olentonsa pyrki ylös
korkeampiin yhteiskuntaluokkiin.

Tällä hetkellä peitti Rasseneurin äänen joukon innokkaat huudot:

-- Eläköön Rasseneur! Hyvä! Ei ole muuta niin kelpoa miestä kuin
Rasseneur. Hyvä!

Ravintoloitsija sulki oven joukon hiljalleen hajaantuessa ja molemmat
miehet katsoivat ääneti toinen toisiinsa. Lopuksi joivat he yhdessä
olutta.

Samana päivänä annettiin Piolainessa suuret päivälliset Cecilen
kihlajaisten johdosta Negrelin kanssa. Jo edellisenä päivänä oli
Gregoiren herrasväki antanut vaksata lattiat ja tuulottaa huonekalut.
Melaine hääri keittiössä paistaen ja vatkutellen kastiketta,
joitten haju tunki huoneisiin. Ei vielä milloinkaan ollut tässä
patriarkaalisessa talossa sellaista hommaa ja juhlain valmistelua.

Kaikki kävi oivallisesti. Rouva Hennebeau oli hyvin ystävällinen
Cecilea kohti ja hymyili Negrelille kun Montsoun notarius ehdotti
tulevan pariskunnan maljaa. Herra Hennebeau oli myös hyvin ystävällinen
ja hänen säteilevä ulkomuotonsa hämmästytti kaikkia. Kerrottiin, että
hän jälleen oli saavuttanut hallinnon suosion ja pian saa kunniamerkin
tarmokkuudestaan, millä hän oli kukistanut lakon.

Viimeisistä tapauksista ei puhuttu, mutta kuitenkin vallitsi
yleinen ilo, ikäänkuin tuo olisi voiton juhla. Vihdoinkin saatiin
jälleen rauhassa syödä ja nukkua! Yksi huomautti hienosti
Voreux'n verenvuodatuksesta: se oli välttämätön läksy ja kaikki
tulivat liikutetuiksi Gregoirien ehdotuksesta, että kaikkien
velvollisuus olisi nyt sitoa työläisten haavoja. Gregoiret olivat jo
täydelleen rauhoittuneet ja mielihyvällä antoivat anteeksi hyville
kivihiilenkaivajille, jotka luonnollisesti nyt taas laskeutuvat
kaivoksiin ja tekevät työnsä vuosisataisnöyryydellä. Paistia syödessä
mielentila kohosi vielä enemmän, kun Hennebeau luki piispan kirjeen,
missä ilmoitettiin, että abotti Ranvier siirretään muualle. Kaikki
ympäristön porvarit soittivat suutaan lakkaamatta tästä papista, joka
oli sanonut sotamiehiä murhaajiksi. Jälkiruokaa tuotaessa pöytään
ilmoitti notarius rohkeasti olevansa vapaa ajattelija.

Deneulin molempien tyttäriensä kanssa oli myöskin siinä koettaen
peittää oman surunsa yleiseen hilpeyteen. Hän oli saman päivän aamuna
allekirjoittanut kauppasopimuksen Vandamen siirtämisestä Montsoulle.
Sitä paitsi oli hänen täytynyt kiitollisuudella ottaa vastaan tarjous
jäädä kaivokseensa piiri-insinööriksi, sillä summa, minkä hän sai meni
kokonaan velkojen maksuun. Nyt piti siis hänen työskennellä
palkkalaisena kaivoksessa, joka oli niellyt koko hänen omaisuutensa.

Sellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat
tuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut
maksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin
Hennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.

Kun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa
syrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.

-- Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä
panit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on
sinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon
koiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman
että minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.



II.


Sunnuntaina niin pian kun oli tullut ilta, meni Etienne kylästä. Hän
meni kanavaa pitkin kulkien hitaasti Marchienneen päin.

Täällä hän ei koskaan tavannut ketään, mutta nyt sai hän harmikseen
nähdä miehen, joka kulki häntä vastaan. He tunsivat toinen toisensa
vasta tultuaan aivan vastakkain.

-- Sinäkö! sopersi Etienne.

Suvarin nyökytti päätään vastaamatta. Hetkisen seisoivat he
liikkumatta, sitten he menivät molemmat Marchienneen kumpikin
syventyneenä omiin mietelmiinsä.

-- Oletko lukenut lehdistä, mikä menestys seuraa Pluchartia Pariisissa?
kysyi vihdoin Etienne. -- Häntä odotettiin kadulla, häntä ylistettiin,
kun hän tuli Bellevillen kokouksesta... O, nyt hän menee pitkälle
yskästään huolimatta. Hän voi edistyä niin pitkälle kuin tahtoo.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään. Hän halveksi kaunopuhujia, jotka
antautuivat politiikkaan samalla tavalla kuin antaudutaan asianajajaksi
ansaitakseen rahaa kielellään.

Suvarin kulki kauan pää alaspäin painuneena. Hän oli siinä määrin
vaipunut ajatuksiinsa, että kulki aivan kanavan reunalla samoin kuin
unissa kävijä katon räystäällä.

Mutta äkkiä säpsähti hän ilman näennäistä syytä. Hän kalpeni ja kohotti
katseensa toveriin sanoen tuskin kuuluvasti:

-- Olenko kertonut sinulle, miten hän kuoli?

-- Kuka?

-- Minun vaimoni, siellä Venäjällä.

Etienne teki epämääräisen liikkeen. Häntä hämmästytti vapiseva ääni ja
tuon miehen äkkinäinen tarve uskoa asiansa jollekin, miehen, joka aina
oli stoalaisesti eristetty. Hän tiesi ainoastaan, että Suvarinin
vihkimätön vaimo oli hirtetty Moskovassa.

-- Asia epäonnistui, kertoi Suvarin. -- Me työskentelimme
neljätoista päivää asettaaksemme miinan rautatien alle, jota myöten
keisarin junan piti kulkea. Mutta kun räjähdys tapahtui, ei siitä
kulkenut keisarillinen, vaan tavallinen matkustajajuna... Silloin
Annushka vangittiin. Hän toi meille ruokaa joka ilta puettuna
talonpoikaisnaiseksi. Hän se oli myös, joka sytytti miinan, sillä mies
olisi herättänyt enemmän huomiota. Kuutena pitkänä päivänä kuuntelin
oikeudentutkintoa piiloutuneena joukkoon.

Hän vaikeni. Yskä ja itku tukahuttivat hänen äänensä.

-- Kaksi kertaa tahdoin huutaa, syöksyä hänen luokseen jakaakseni hänen
kohtalonsa. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Yhtä ihmistä vähemmän on
samaa kuin yhtä sotamiestä vähemmän. Ja minä ymmärsin, että hän kielsi
katsoen minuun suurin viisain silmin.

Hän yski taas.

-- Viimeisenä päivänä olin minä myös mestauspaikalla. Satoi ja sade
vaivasi heitä. Kaksikymmentä minuuttia tarvitsivat he hirttääkseen
neljä henkilöä. Nuora katkesi eivätkä he voineet hirttää neljättä...
Annushka seisoi odottaen. Hän etsi minua silmillään. Minä nousin
kannolle ja hän huomasi minut, eikä meidän silmämme enää eronneet. Hän
kuoli katsoen minuun.

Minä heilutin hattuani ja menin pois...

Tuli taas äänettömyys. Kanava valkosena juovana katosi etäisyyteen,
molemmat kulkivat ääneti aivankuin vieraina toisilleen.

-- Se oli meille rangaistukseksi, jatkoi Suvarin karkeasti. -- Me
teimme rikoksen rakastaessamme toinen toistamme. On hyvä, että hän
kuoli, hänen verestään syntyy sankareita enkä minäkään enää tunne
pelkoa mielessäni. Niin, ei saa olla vanhempia, ei vaimoa eikä ystävää,
ei mitään sellaista, josta käsi vavahtaisi silloin kun pitäisi ottaa
toisen tai oman henkensä!

Etienne pysähtyi väristen illan koleudesta. Hän ei ruvennut
väittelemään, sanoi vain:

-- Me olemme menneet kovin kauas, eikö olisi aika palata?

He menivät hitaasti takaisin Voreux'hon. Hetken perästä lausui Etienne:

-- Oletko nähnyt uusia listoja?

Hän tarkoitti keltasia julistuksia, jotka yhtiö oli aamulla ripustanut.
Nämä julistukset olivat laaditut selvemmin ja suvaitsevammin kuin
edelliset, niissä luvattiin ottaa kaikki työläiset, jotka tulisivat
työhön seuraavana aamuna. Kaikki olisi unohdettu, eniten syyllisillekin
annettaisiin anteeksi.

-- Kyllä, olen nähnyt, vastasi koneenkäyttäjä.

-- Mitä ajattelet asiasta?

-- Ajattelen, että se on loppu. Lauma lähtee sinne taas. Te kaikki
olette pelkuri-raukkoja.

Etienne alkoi innokkaasti puoltaa tovereitaan. Yksinäinen mies kyllä
saattoi olla luja, mutta joukko, joka oli nääntymäisillään nälkään, oli
voimaton. Askel askeleelta saapuivat he Voreux'hon ja seistessään
kaivoksen mustan kummun edessä toisti hän valansa, ettei hän menisi
töihin, mutta että hän soi anteeksi niille, jotka tekivät sen. Oli
liikkeellä huhuja, että kirvesmiehet eivät ole ehtineet korjata
laudoitusta ja hän kysyi oliko se totta. Oliko totta, että yhdessä
paikassa oli maan painosta laudoitus kääntynyt ulospäin niin että häkki
laskiessaan hankasi sitä vastaan viiden metrin pituudelta. Suvarin kävi
taas vaiteliaaksi ja vastasi yksisanaisesta. Hän oli ollut työssä
edellisenä iltana ja silloin oli häkki todellakin hangannut, niin että
koneenkäyttäjien täytyi jouduttaa nopeus sivuuttaakseen tuon paikan,
Mutta kaikkiin huomautuksiin päälliköt vastasivat samaa: ennen kaikkea
piti saada hiiliä ja laudoitus voitiin korjata myöhemmin.

-- Luuletko todellakin, että tulee tuho, lausui Etienne katsoen
pimeässä epäselvästi näkyvään kaivokseen.

-- Jos tulee tuho, niin saavat toverit sen tuntea nahoissaan, vastasi
Suvarin tyynesti, -- itsehän sinä kehoitat heitä mennä kaivokseen.

Kello löi yhdeksää Montsoun kellotornissa. Etienne sanoi menevänsä
nukkumaan, silloin lausui Suvarin antamatta kättä:

-- Hyvästi. Minä lähden.

-- Mitä? Lähdetkö?

-- Olen ottanut eron työstä ja lähden jonnekin muualle.

Etienne katsoi häneen hämmästyneenä. Kaksi tuntia olivat he kulkeneet
yhdessä ja nyt vasta hän sanoo sen aivankuin ohimennen ja niin
tyynesti, vaikka Etienneen koski syvään tuosta erosta.

-- Mihin sinä sitten lähdet?

-- Jonnekin... En tiedä...

-- Mutta tapaammehan taas?

-- Tuskin, en usko sitä.

He seisoivat ääneti tietämättä, mitä vielä sanoa.

-- No niin, hyvästi sitten.

-- Hyvästi.

Kun Etienne oli mennyt kylään, kääntyi Suvarin taas kanavan reunalle
kävelemään pimeässä, kuin mikäkin häälyvä yövarjo. Toisinaan pysähtyi
hän laskien kellonlyöntejä. Kun kello löi puoliyötä lähti hän
Voreux'hon päin.

Tällä hetkellä oli kaivos aivan tyhjä, hän tapasi ainoastaan unisen
voudin: Vasta kello kaksi alettiin lämmittää ennen töitten alkua. Ensin
meni Suvarin vajaan ollen hakevinaan takkia. Tähän takkiin oli kääritty
työkalut: vintilö purasimineen, pienehkö luja saha, vasara ja taltta.
Otettuaan kaikki nuo kalut, meni hän kapeaan käytävään, joka johti
portaille. Nyytti kainalon alla laskeutui hän alas pimeässä mitaten
syvyyttä laskemalla askeleita. Hän tiesi, että häkki ottaa kiinni
laudoitukseen kolmensadan seitsemänkymmenenneljän metrin syvyydellä
viidennen kiemuran kohdalla aukon sisällä.

Kun hän oli laskenut viisikymmentä neljä porrasta tunnusti kädellään
turvonneita lautoja. Siinä se oli.

Silloin ryhtyi hän kylmäverisesti työhön, kuten ainakin työläinen, joka
kauan on pohtinut asiaa. Hän alkoi heti sahata aukon väliseinään, joka
eroitti kaivon porraskäytävästä. Muutamien tulitikkujen avulla saattoi
hän ottaa selvän laudoituksen tilasta ja niistä korjauksista, mitkä
siinä oli tehty.

Kaivosten rakentaminen Calais'in ja Valenciennen välillä oli hyvin
hankalaa, täytyi päästä maanalaisten vesien läpi, jotka olivat
syvimpien laaksojen tasalla. Ainoastaan lujan laudoituksen avulla,
laudat toisissaan kiinteästi kiinni kuin tynnyrissä kävi mahdolliseksi
vastustaa veden painoa ja pitää kaivon vedestä vapaana keskellä
maanalaisia vesiä, jotka porskuivat seiniä vastaan. Voreux'n kaivosta
kaivettaessa oli täytynyt tehdä kaksinkertainen paalutus: toinen
yläosassa, helposti varisevassa hiekassa, joka oli liitukerroksen
vieressä ja aina täynnä vettä kuin sieni, ja toinen alimmassa
kerroksessa, keltasessa hiekassa, joka oli hieno kuin jauhot ja vetelä
kuin neste. Juuri tässä kerroksessa oli "virta"; tuo maanalainen meri,
joka uhkasi pohjois-Ranskan kaivoksia. Se oli oikea myrskyinen meri,
missä aallot hyökyivät kolmensadan metrin etäisyydessä auringosta.

Tavallisesti kesti paalutus hyvin veden painon. Ainoa vaara oli siinä,
jos naapurikaivokset laskivat kun niissä tyhjennetyt käytävät
täyttyivät. Maa laski täyttääkseen nuo tyhjät käytävät ja silloin
muodostui lohkeamia ja rakoja, jotka saattoivat ulettua paalutukseen ja
vahingoittaa sitä painaen sitä alas kaivosaukkoon. Ja siinä juuri oli
suurin vaara, sillä siitä saattoi aiheutua maanvieremä ja veden
paisumus, kaivoksen saattoi peittää joko multa tai veden tulva.

Istuen ratsain tekemässään aukossa havaitsi Suvarin huomattavan
vahingoittumisen viidennen liitoksen luona paalussa. Laudat olivat
käyristyneet, muutamat aivan irroittuneet sijoiltaan. Tervalistojen
välistä tihkui vettä. Kirvesmiehet, joilla oli kova kiire, olivat
ainoastaan naulanneet rautaneliöitä liistopaikalle, nekin niin
huolimattomasti, etteivät edes kaikki ruuvit olleet tiivisti kiinni. Ja
niiden takana tuntui "virta" olevan vallallaan.

Suvarin irroitti porallaan ruuvit rautaneliöstä, niin että veden
ponnistaessa vähän kovemmin ne helposti irtaantuisivat kokonaan. Se oli
uhkarohkea, mieletön teko, sillä sitä tehdessä oli hän ainakin
parikymmentä kertaa pudota alas sadan kahdeksankymmenen metrin
syvyyteen, aukon pohjaan. Hänen täytyi pitää kiinni rungoista, joita
myöten häkki laski. Riippuen siten kuilun yllä liikkui hän edelleen
näitä yhdistäviä poikkipuita pitkin nojaten ainoastaan kyynärpäähän tai
polveen täysin rauhallisesti ja ylenkatsoen kuolemaa.

Kun hän oli hellittänyt ruuvit, kävi hän itse runkojen kimppuun,
jolloin vaara tuli vielä suuremmaksi. Hän haki "avainta"; sitä runkoa,
johon toiset olivat kiinnitetyt. Löydettyään sen, alkoi hän vimmatusti
sahata ja porata sitä, jotta se ohuempana helpommin voisi antaa myöden.
Kaikista hänen tekemistään koloista ja reijistä suihkusi kylmää vettä,
häiriten häntä työssä. Kaksi tulitikkua sammui ja toiset kastuivat,
niin että hän jäi täydelliseen pimeyteen.

Silloin hänet valtasi jokin raivo. Häntä huumasi näkymättömän leyhkä
kauhu, joka ikäänkuin kohosi tuosta mustasta kuilusta; kova rankkasade
kiihotti hänen hävityshaluaan. Hän hakkasi ja sahasi kaikki, mitä eteen
sattui, aivankuin tahtoisi, että kaikki heti ruhjoisi. Hän iski
aseillaan niin vimmatusti aivankuin hänen edessään oli elävä olento,
jota hän vihasi sydämen pohjasta. Vihdoinkin hän on tilaisuudessa
tappamaan tuon vahingollisen pedon -- Voreux'n --, jonka kita nielee
ihmisiä!

Mutta sitten tyyntyi häh; Eikö hän voinutkaan suorittaa tehtävänsä
kylmäverisesti? Kiirehtimättä palasi hän takaisin porraskäytävään
peittäen aukon lautapalasella, jonka hän oli sahannut paikalta. Se
riitti, sillä hän ei tahtonut herättää epäluuloa liian suurilla
vahingoittumisilla, jotka heti ruvettaisiin korjaamaan. Peto oli
haavoitettu vatsaan, saadaan nähdä elääkö se iltaan. Maailma hätkähtää,
kun saa tietää, ettei se kuollut luonnollista kuolemaa. Hän kääri
tyynesti työkalunsa takkiinsa ja meni hitaasti portaita ylös. Kukaan ei
nähnyt häntä, kun hän jätti kaivoksen. Kello löi kolme. Hän jäi
odottamaan tiellä.

Tällä hetkellä heräsi Etienne heikosta kahinasta, jonka hän oli
kuulevinaan pimeässä huoneessa. Aivankuin joku yrittäisi nousta
olkivuoteelta. Hänen päähänsä johtui ajatus, että varmaankin Katarina
voi pahoin.

-- Sinäkö se olet? kysyi hän kuiskaten. -- Mikä sinun on?

Kukaan ei vastannut hänelle, kuului ainoastaan toisten kuorsaaminen.
Hetkisen oli kaikki hiljaa. Sitten taas kahisi olkivuode. Nyt oli
Etienne varma, ettei hän erehtynyt, nousi ja meni huoneen toiseen
päähän. Hämmästyksekseen tapasi hän tytön istumasta valveilla ja
henkeä pidättäen.

-- Miksi et vastaa? kysyi hän. -- Mitä sinä teet?

-- Minä nousen.

-- Nouset? Näin aikaseen?

-- Niin, menen työhön kaivokseen.

Etienne tuli hyvin levottomaksi. Hän istui sängyn laitaan ja Katarinan
piti selittää syyt. Hän kärsi liiaksi ollen pakotettu elämään työttä ja
tuntiessaan aina moittivien katseitten olevan tähdätyn häneen.
Mieluummin kärsisi hän Chavalin lyöntejä.

-- Mene, minä tahdon pukeutua. Äläkä puhu mitään. Lupaatko?

Mutta Etienne ei mennyt. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille
painaen hänet luoksensa surullisena ja täynnä säälintunnetta tyttöön.
Ensiksi aikoi Katarina riuhtaista itsensä irti, mutta sitten purskahti
hän itkuun ja kietoen käsivartensa Etiennen kaulaan painautui
toivottomasti häntä lähemmäksi. Siten istuivat he hetkisen sylitysten
muistellen onnetonta rakkauttaan, joka ei ollut saanut tyydytystä.
Oliko sitten kaikki lopussa? Eivätkö he uskaltaisi rakastaa toisiaan
nyt, kun he ovat molemmat vapaat. Jos he saisivat vain hiukan onnea,
niin varmaankin häviäisi tuo ujous, jonka syytä he eivät itsekään
ymmärtäneet.

-- Mene nukkumaan, kuiskasi Katarina. -- Minä en tahdo sytyttää tulta,
sillä silloin voisi äiti herätä. Täytyy joutua, laske minut...

Mutta Etienne puristi yhä lähemmäksi itseään. Hänen mielessään heräsi
voittamaton halu saada onnea, asua omassa puhtaassa pikku kodissa eikä
ajatella mitään.

Äkkiä yllätykseksi itselleenkin kuiskasi hän:

-- Odota, minä tulen kanssasi.

Hän hämmästyi itsekin, kuinka hän oli voinut niin sanoa. Olihan hän
vannonut, ettei hän astu jalallaankaan enää kaivokseen, kuinka hän oli
nyt äkkiä harkitsematta päättänyt toisin. Mutta samalla tunsi, hän
rauhoittuneensa, ikäänkuin olisi päässyt kaikista ristiriitaisuuksista.
Tyttö tuli levottomaksi luullen, että hän uhrautuu hänen takiaan ja
pelkäsi, mitä toiset arvelisivat hänen teostaan, mutta hän ei tahtonut
kuullakaan tytön vastaväitteitä. -- Olihan julistuksissa luvattu
anteeksianto kaikille.

-- Minä tahdon tehdä työtä. Pukeutukaamme.

He pukeutuivat varovasti pimeässä. Katarina oli jo edellisenä iltana
ottanut esille työvaatteensa ja Etienne otti kaapista housut ja mekon.
He eivät peseytyneet pelosta kolista pesuvadilla. Kun he menivät
käytävään, heräsi Maheun vaimo kysyen unissaan:

-- Kuka siinä on?

Katarina pysähtyi vavisten ja puristaen lujasti Etienneä kädestä.

-- Minä se vaan olen, vastasi Etienne. -- Menen hakemaan raitista
ilmaa, täällä on niin tukalaa.

-- Vai niin.

Ja vaimo nukkui jälleen. Vihdoin pääsivät he alaa ruokasaliin, missä
Katarina laittoi itselleen ja Etiennelle voileivän leivästä, jonka
edellisenä, päivänä eräs Montsoun rouva oli tuonut. Sitten lähtivät he
ulos.

Suvarin seisoi tienkäänteessä lähellä "Huvia". jo puolen tunnin ajan
seurasi hän silmillään kivihiilenkaivajia, jotka kulkivat työhön. Hän
laski heitä, kuten teurastaja härkiä teurastuslaitoksen käytävällä.
Häntä hämmästytti heidän lukumääränsä. Vaikkakin hän ylenkatsoi
ihmisiä, ei hän kuitenkaan voinut uskoa, että pelkuriraukkoja on niin
paljon.

Äkkiä säpsähti hän, sillä hän oli pimeässä tuntevinaan joukossa tutun
hahmon. Hän lähestyi pysäyttäen tämän.

-- Mihin sinä menet?

Etienne hämmästyi ja kysyi vastauksen asemasta:

-- Kas, etkö ole vielä lähtenyt?

Sitten tunnusti hän menevänsä työhön. Tietysti hän oli vannonut, mutta
eihän voinut noin elää ja odottaa sitä, mikä mahdollisesti toteutuu
sadan vuoden kurttua. Sitä paitsi oli hänellä erikoiset syyt.

Suvarin tarttui hänen olkapäähänsä työntäen hänet takaisin kylään.

-- Mene kotiisi! Kuuletko? Minä vaadin sen.

Tällä välin oli Katarina lähestynyt ja Suvarin tunsi hänet. Etienne
intti vastaan sanoen ettei kellään ollut oikeutta arvostella hänen
toimintaansa. Suvarin katsoi vuoroin häneen vuoroin tyttöön. Sitten
vetäytyi hän sivulle tehden eleen kädellään ilmaisten sillä
toivottomuutta. Kun miehen sydämeen on päässyt nainen, niin mies on
mennyttä ja saa kuolla.

-- Nouse, sanoi hän lyhyesti.

Etienne seisoi hämillään hänen edessään koettaen keksiä jonkun
ystävällisen sanan jäähyväisiksi.

-- Sinä siis lähdet?

-- Niin.

-- No anna sitten kättä jäähyväisiksi. Onnellista matkaa ja älä
muistele pahalla.

Toinen ojensi hänelle jääkylmän kätensä.

-- Siis hyvästi ainiaaksi.

-- Hyvästi.

Jääden paikalleen saattoi Suvarin silmillään Etienneä ja Katarinaa,
jotka menivät Voreux'hon.



III.


Kello neljä alkoi laskeutuminen kaivokseen. Dansaert istui itse
lyhtyosaston tarkastuskonttorissa merkiten jokaisen työläisen ja
käskien antaa lyhdyn. Hän otti vastaan jokaisen ilman huomautuksia
seuraten yhtiön määräystä. Mutta saatuaan nähdä Etiennen ja Katarinan
luukulla hämmästyi hän kovasti ja oli kieltäytymäisillään heitä
vastaanottamasta, mutta rajoittui kuitenkin vain pilkalliseen
huomautukseen: -- Vai niin! Tuittupäisimmätkin alkavat saapua! --
Etienne otti ääneti lyhtynsä ja meni kaivon luo Katarinan kanssa.

Täällä vastaanottohuoneessa juuri Katarina pelkäsi toverien
hyökkäyksiä. Heti ovesta tullessaan huomasi hän Chavalin työmiesten
joukossa, jotka odottivat häkkiä. Tämä syöksyi vimmoissaan häntä kohti;
mutta huomattuaan Etiennen pysähtyi. Silloin alkoi hän virnistää
kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. Mainiota! Viisi hän siitä,
jos toinen otti hänen jälkeensä vapaaksi tulleen paikan. Pitäköön
toisen jätteitä. Mutta tuon ylenkatseen takana tuntui mustasukkaisuutta
ja hänen silmänsä säihkyivät.

Toiset seisoivat masentuneina päät riipuksissa välittämättä uusista
tulokkaista.

Vihdoin häkki nousi esiin kaivosta ja käskettiin istumaan. Katarina ja
Etienne sulloutuivat häkkiin, missä istui jo kaksi murtajaa ja Pierron.

Häkki hytkähti ja lähti liikkeelle. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta kun
oli päästy noin kaksi kolmatta osaa matkaa hankasi se kovasti
laudoitusta vastaan. Rautakanget jytisivät ja miehet töytivät toinen
toistaan.

-- Piru vieköön! pääsi Etienneltä, tahdotaanko meidät hukuttaa?
Taidamme jäädä kaikki tähän kirotun laudoituksen takia, vaikka
vakuuttivat korjanneensa.

Häkki oli kuitenkin sivuuttanut esteen, laskien nyt rankkasateessa.
Työmiehet tarkkasivat sitä levottomina. Liitokset ovat tainneet
huomattavasti lahota.

Kysyttiin asian johdosta Pierronia, joka oli jo muutaman päivän ollut
työssä. Mutta hän ei tahtonut myöntää pelkäävänsä, sillä sitä
voitaisiin tulkita hallinnon moitteena, vaan vastasi:

-- Ei hätää. Niinhän on aina. Varmaankaan he eivät ehtineet vielä
tukkia liitoksia tiiviisti.

Kova virta pauhasi heidän päittensä yllä ja he pääsivät alas
nostohalliin veden kuohuessa heidän ympärillään. Ei kenenkään voudin
päähän pistänyt nousta tarkastamaan, miten oli asian laita. Arveltiin,
että riittää pumppukin. Seuraavana yönä voisivat kirvesmiehet
tarkastaa, mikä siellä oli vikana. Käytävissä sujui työ hitaasti.
Insinööri oli määrännyt, että ennenkuin murtajat alkavat hakata hiiliä,
pitää kaikkien työläisten toimittaa viiden päivän kuluessa kaikki
välttämättömät korjaukset. Eri paikoissa uhkasi maavieremä, käytävät
olivat sellaisessa tilassa, että piti uudistaa paalutus monen sadan
metrin pituudelta. Alhaalla muodostettiin kymmenenmiehisiä ryhmiä, yksi
vuorivouti johtajaksi, jonka jälkeen he heti ryhtyivät työhön eniten
vahingoittuneilla paikoilla. Kun laskeminen oli päättynyt laskettiin,
että kaivokseen oli saapunut kolmesataa kaksikymmentäkaksi
kivihiilenkaivajaa, mikä oli lähes puolet siitä, jolloin kaivos oli
täydessä vauhdissaan.

Chaval joutui juuri siihen ryhmään, missä oli Etienne ja Katarina.
Tosin se ei ollut sattuma, sillä Chaval oli aluksi pysynyt syrjässä
ja sitten melkein pakotti vuorivoudin ottamaan itsensä. Tämä ryhmä
lähti pohjosen käytävän päähän, kolme kilometriä nostohallista,
puhdistaakseen maanvieremän, joka oli sulkenut tien "kahdeksantoista
tuuman" kerrokselta. Alas vierinyttä multaa piti kaivaa lapioilla ja
kuokilla. Etienne, Chaval ja viisi muuta kivihiilenkaivajaa kaivoi
multaa, Katarina ynnä pari alaikäistä poikaa kulettivat mullan pois
kuljetuskäytävään. He eivät paljoa puhuneet keskenään, työskennellen
ahkerasti. Kuitenkin rattaitten lykkääjän kaksi kilpailijaa olivat
ruveta tappelemaan, että täytyi heidät erottaa.

Kello kahdeksan aikana teki Dansaert kierroksen tarkastaen töitä. Hän
oli pirullisella tuulella ja hyökkäsi vuorivoudin kimppuun, miksi ei
heti asetettu paaluja, mistä multa oli puhdistettu. Hän lähti uhaten,
että palaa insinöörin kanssa. Hän oli tätä odottanut aamusta asti eikä
voinut ymmärtää, mikä oli estänyt Negrelin saapumasta.

Kului vielä tunti. Vuorivouti käski keskeyttää raivaustyöt, jotta
kaikki ryhtyisivät pystyttämään tukipylväitä. Katarina ja molemmat
pojat lopettivat myös työnsä kantaen ja järjestäen tukipölkkyjä.

Tässä syvässä käytävän kolkassa olivat työläiset aivankuin
etuvartiojoukkona ollen kaukana muista työpaikoista. Pari kolme kertaa
kuului heille jokin omituinen töminä. Mikä se mahtoi olla? Kuului aivan
siltä ikäänkuin tovereilla jo olisi täysi kiire päästä ulos
kaivoksesta. Mutta melu hävisi etäisyyteen ja he jatkoivat taas
paalutustyötään ja sen jälkeen raivaustyötään.

Mutta niin pian kun Katarina oli vierittänyt ensimäiset rattaat, palasi
hän levottomana.

-- Minä huusin, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki ovat poistuneet.

Hänen sanansa iskivät kuin salama. Kaikki kymmenen miestä nakkasivat
työkalunsa ja lähtivät juoksemaan päistikkaa. He olivat menettää
järkensä ajatellessaan olevansa aivan yksin kaivoksen syvyydessä. He
olivat siepanneet mukaansa ainoastaan lyhtynsä ja juoksivat minkä
ehtivät, Vuorivoutikin kiiti mielettömänä huutaen silloin tällöin ja
kauhistuen vielä enemmän saamatta vastausta. Mikä sitten oli
tapahtunut, kun käytävissä ei ollut ainoatakaan ristinsielua?
Tietämättömyys oli kaiken pelottavampi, he tunsivat, että jokin
kammottava vaara uhkasi heitä.

Kun he vihdoin saapuivat lastauspaikkaan sulki voimakas virta heiltä
tien. Vesi nousi heti polviin saakka, niin että oli mahdoton juosta. He
taistelivat epätoivoisesti vettä vastaan peläten, että jokainen
viivytys uhkaa heitä kuolemalla.

-- Kaivosaukon laudoitus on mennyt puhki, huudahti Etienne. --
Sanoinhan, että me jäämme kaikki tänne!

Kun Pierron laskeutui kaivokseen, huomasi hän levottomuudekseen, että
rankkasade yhä yltyy. Eniten pelästyi hän, kun huomasi, että kaivo,
johon vesi virtasi, täyttyi yhä enemmän. Vesi tunki jo lattialautojen
läpi, mikä tiesi, ettei pumppu enää voinut pumpata kaiken veden ulos.
Hän kuuli, miten se puhki ja ähki aivankuin uupuneena. Hän sanoi siitä
arvelunsa Dansaertille, mutta tämä vain kirosi ilkeästi ja vastasi,
että täytyy odottaa insinööriä.

Mouque toi tallista Bataillen. Vanha hevonen, joka muuten aina oli niin
tottelevainen, tuli äkkiä rajuksi, hirnui kovasti tahtomatta mennä
eteenpäin. Ukon täytyi vetää sitä molemmin käsin saadakseen ylivallan.

-- No mikä sinua, vanhaa kaakkia vaivaa? Sadeko tuo? No tulehan, ei tuo
kuulu meille.

Mutta hevonen vapisi ja tarrasi vastaan, niin että hänen täytyi väkisin
valjastaa se.

Melkein samalla hetkellä kun Mouque hevosineen katosi käytävään, kuului
ylhäältä kauhea jyske, jota seurasi jonkun kaatuvan möhkäleen jyminä.
Yksi paalutuksen pölkyistä irtaantui ja lensi sadan kahdeksankymmenen
metrin syvyyteen kolaten seiniin. Pierron ja kaksi muuta lastaajaa
tuskin ehtivät hypähtää syrjään; niin että tammipölkky putosi vaunuun
murskaten sen. Samassa muodostuneesta aukosta alkoi valua vettä
virtanaan. Dansaert oli aikeessa nousta ylös katsoakseen, mikä on
tapahtunut, mutta silloin irtaantui toinen pölkky. Pelästyneenä ei hän
enää epäillyt vaaran uhkaavan, vaan käski nostaa työläiset lähettäen
voudit pitkin käytäviä kokoomaan työläisiä.

Nousi kauhea pakokauhu. Kaikista käytävistä riensi työläisiä, jotka
törmäsivät häkkeihin. He tunkivat ja tuuppivat toinen toisiaan
päästäkseen heti ylös. Joka kerta kun häkki nousi, valtasi jälelle
jääneitä pelko, ettei se enää tule alas. Muutamat, joitten mieleen tuli
kavuta portaita ylös, palasivat, huutaen ettei sieltä päässyt enää.

Pian oli yksi häkki vioittunut niin, ettei enää liikkunut. Toinen
hankasi niin kovasti, ettei rautaköysi enää voinut kauan kestää. Mutta
alhaalla oli vielä satakunta henkeä, jotka kauhusta mielettöminä
työntäytyivät eteenpäin vesiryöpyssä. Pudonnut lauta tappoi kaksi
miestä. Kolmas, joka oli tarttunut häkkiin, putosi viidenkymmenen
metrin korkeudelta suoraan vesikaivoon.

Dansaert koetti parhaansa mukaan pysyttää järjestyksen. Hän tarttui
kankeen uhaten lyödä pääkallon puhki siltä, joka ei tottelisi häntä.
Hän komensi, että he asettuisivat riviin ja lastaajat vasta viimeisinä.
Mutta häntä ei kuunneltu, väkisin sai hän pidätetyksi Pierronin, joka
kalpeana ja pelästyneenä tahtoi rientää häkkiin ensimäisten joukossa.
Joka kerran kun häkki meni, täytyi hänen karkoittaa hänet antaen
korvalle. Mutta hänen omat hampaansa kalisivat kauhusta: vielä hetkinen
ja hän on hukassa. Ylhäällä oli kaikki mennyt rikki ja sieltä ryöppysi
vettä valtanaan repien kaikki matkallaan. Paikalle riensi vielä
muutamia työläisiä, mutta Dansaert ei enää voinut kestää, vaan hyppäsi
häkkiin antaen Pierronin tulla perässään. Häkki nousi.

Tällä hetkellä saapui Etienne ja Chavalin joukko lastauspaikalle. He
näkivät häkin nousevan, hyökkäsivät sen luo, mutta heidän täytyi
perääntyä, sillä aukon koko paalutus romahti alas. Aukko tuli
suljetuksi, häkki ei voinut enää laskeutua. Katarina purskahti itkuun,
Chaval kiroili. Paikalla oli parikymmentä henkilöä. Aikoivatko nuo
pirut päälliköt jättää heidät siihen. Ukko Mouque pitämättä vähintäkään
kiirettä tuli taluttaen Battaillea. Molemmat vanhukset olivat
hämmästyneet vedentulvasta. Vesi nousi jo lahkeisiin. Vaieten ja
hampaita kiristäen nosti Etienne Katarinan käsivarsilleen.

Kun Dansaert tuli ylös, huomasi hän Negrelin rientävän kaivokselle.
Onnettoman sattuman kautta oli rouva Hennebeau sinä aamuna pidättänyt
hänet, jotta he yhdessä valitsisivat luettelosta morsiuslahjan. Nyt oli
kello jo kymmenen.

-- Mitä on tapahtunut? -- huusi hän jo kaukaa.

-- Kaivos on hukassa! vastasi päävouti.

Levottomana ja hätääntyneenä kertoi hän onnettomuustapauksen, mutta
insinööri kohautti epäilevänä olkapäitään. Kuinka voisi paalutus noin
ruhjoutua itsestään? Se on varmaankin liioiteltu ja täytyy tarkastaa.

-- Ei kai ketään jäänyt kaivokseen?

Dansaert hämmentyi vielä enemmän. Ei, ei ketään. Niin hän luuli
ainakin, vaikka mahdollisesti joku työläisistä oli voinut myöhästyä.

-- Mutta perhanaako te sitten nousette ylös? huudahti Negrel. -- Eihän
väkeä saa siten jättää.

Hän heti antoi määräyksen, että lyhdyt laskettaisiin. Aamulla oli
jaettu kolmesataa kaksikymmentäkaksi, nyt oli niitä ainoastaan
kaksisataa viisikymmentäviisi, mutta useat työläisistä sanoivat
heittäneensä lyhdyn yleisessä hämmingissä eikä voitu päästä selville,
kuinka monta oli jäänyt alas. Toiset olivat jo hajaantuneet kotiin,
toiset eivät vastanneet nimenhuutoon. Mahdollisesti oli kaivokseen
jäänyt kaksikymmentä, mutta yhtä hyvin taisi niitä olla neljäkymmentä.
Ainoa, mikä insinöörille oli selvä, oli se että sinne oli jäänyt
ihmisiä, joitten avunhuutoja ei voinut kuulla vedenpauhinan ja melun
seasta.

Negrelin ensimäinen toimenpide oli lähettää hakemaan Hennebeau ja
sulkea kaivosalue. Mutta se oli myöhäistä, sillä työläiset, jotka
olivat suoraa päätä rientäneet kotiin, pelästyttivät perheensä. Ja koko
joukko naisia, lapsia ja vanhuksia riensi paikalle itkien ja valittaen.
Heidät täytyi ajaa pois. Kaivoksen ympärille asetettiin työnjohtajat
vahdeiksi, joitten tehtävä oli pysyttää joukko loitolla, jottei se
häiritsisi pelastustyötä. Joukko kasvoi nopeasti. Valitushuutoja kuului
tieltä. Mutta ylhäällä Bonnemortin kojussa kukkulalla istui maassa
mies. Se oli Suvarin, joka ei ollut mennyt, vaan katseli tapausta.

-- Nimet! nimet! huusivat naiset itkusta tukahutetulla äänellä.

Negrel näyttäytyi silmänräpäykseksi heille sanoen:

-- Niin pian kuin saamme tietää nimet ilmoitamme teille. Ei ole vielä
mitään hätää, kaikki tulevat pelastetuiksi. Minä laskeudun alas.

Joukko odotti levottomana, vaieten. Insinööri todellakin päätti
rohkealla mielellä laskeutua. Hän käski irroittaa häkin ja sen sijaan
asettaa tynnyrin. Hän pelkkäsi, että vesi voisi sammuttaa hänen
lyhtynsä ja siksi käski hän kiinnittää toisen lyhdyn tynnyrin alle.

Kalpeina ja vapisten auttoivat voudit häntä näitä valmistuksia
tehtäessä.

-- Te tulette mukaan, Dansaert, käski Negrel lyhyesti ja
päättäväisesti. Mutta huomattuaan, miten päävouti horjahti kauhusta,
työnsi hän halveksivasti hänet pois luotaan.

-- Ei, te olisitte vain tiellä. Menen mieluummin, yksin.

Hän istui ahtaaseen tynnyriin, joka heilui sinne ja tänne rautaköyden
päässä. Toisessa kädessään oli hänellä lyhty, toisella piti hän
merkkiköydestä kiinni ja huudahti koneenkäyttäjälle:

-- Hiljaa eteenpäin!

Kone pani pyörät liikkeelle ja Negrel hävisi kuiluun, josta vieläkin
kaikui onnettomien hätähuutoja.

Yläosassa ei ollut mitään tapahtunut, paalutus oli täydessä kunnossa.
Pysyttäen tasapainoa johti hän lyhdyn valoa seiniin: liisteistä tihkui
siksi vähän vettä, ettei lyhdyn tuli siitä kärsinyt. Mutta kun hän oli
laskenut kolmensadan metrin syvyyteen, alemman paalutuksen kohdalle,
sammui lyhty, kuten hän oli ennakolta arvannutkin, ja vesiryöppy täytti
tynnyrin. Nyt taisi hän nähdä ainoastaan tynnyrin alla olevan lampun
avulla. Rohkeudestaan huolimatta kalpeni hän nähdessään kauhean
hävityksen. Jälellä oli ainoastaan muutamia pölkkyjä paalutuksesta,
suurin osa oli irtaantunut ja niiden takaa ammotti kauheita aukkoja,
keltanen hiekka, joka oli hieno kuin jauhot, virtasi kuin laava ja
vesivirrat tuosta maanalaisesta merestä tuntemattomina myrskyineen ja
haaksirikkoineen ryöppysivät esiin kuin avatuista suluista.

Ihmisen työ ei tässä voinut mitään tehdä. Hänen ainoa toiveensa oli
pelastaa ihmiset vaarasta. Mitä syvemmälle hän laski, sitä selvemmin
kuuli hän hätähuutoja. Mutta hänen täytyi pysähtyä. Tiellä oli este.
Koko pino paaluja, lautoja ja kankia tukki kokonaan aukon. Hänen
katsellessa kauan tuskissaan kaikkea tuota, vaikenivat äkkiä
hätähuudot. Varmaankin onnettomat pakenivat etemmäs käytäviin
vedentulvan hätyyttäminä, tai olivat uponneet jo.

Silloin Negrelin ei auttanut muu kuin nykäistä nuorasta, merkiksi,
jotta hänet nostettaisiin. Mutta kohta hän taas käski pysäyttää. Hän
oli ymmällä tästä odottamattomasta onnettomuudesta, voimatta ymmärtää
sen syytä. Hän tarkasti lankkuja ja paaluja ja häntä hämmästytti lävet
ja lovet laudoissa. Hänen lyhtynsä oli aivan sammua kosteudesta, niin
että hän tunnusteli käsillään ja tunsi selvästi poran ja sahan jälkiä,
helvetillisen hävitystyön.

Nähtävästi oli tämä hävitystyö tahallisesti valmistettu. Hän oli aivan
jähmettynyt havainnostaan. Hänen ympärillään puu rytisi ja halkeili
uhaten viedä hänetkin mennessään. Hänen rohkeutensa katosi.
Ajatellessaan miestä, joka oli kaiken tämän tehnyt, nousi hänen
tukkansa kauhusta pystyyn ja hänet valtasi taikauskoinen pelko,
aivankuin mies olisi siinä vieläkin jättiläiskokoisena kuin hänen
ilkityönsäkin.

Hän huudahti ja veti vimmatusti nuorasta. Jo olikin täpärällä, ettei
hänenkin henkensä mennyt, sillä noin sata metriä ylempänä alkoi myöskin
paalutus ratketa.

Ylhäällä odotti Hennebeau levottomana Negrelia.

-- No, miten siellä on? kysyi hän.

Mutta insinööri ei voinut lausua sanaakaan, hän oli vähällä mennä
tainnoksiin.

-- Se on ennen kuulumatonta. Oletko tarkastanut huolellisesti?

Negrel vastasi nyökkäyttäen päätään ja heittäen ympärilleen epäileviä
silmäyksiä. Hän ei tahtonut puhua voutien kuullen, vaan veti enonsa
syrjään ja kuiskaten korvaan kertoi kauheasta rikoksesta, siitä miten
laudat olivat sahatut poikki ja poratut läpi. Tirehtöri tuli kalman
kalpeaksi, alentaen myöskin äänensä. Sillä ihmiset tavallisesti
pyrkivät salaamaan hirveitä rikoksia. Turhaa olisi näyttää kymmenille
tuhansille työläisille pelkonsa. Tuonnempana saataisiin nähdä. He
jatkoivat puheluaan kuiskaamalla, hämmästyneinä ajatuksesta että joku
oli voinut laskeutua sinne ja riippuen kuilun yllä hengenvaarassa
toimittaa tuon kauhean työn.

Kun tirehtöri Hennebeau jälleen tuli voutien luo, olivat hänen kasvonsa
suonenvedontapaisesti vääntyneet. Hän antoi käskyn, että heti
ruvettaisiin puhdistamaan kaivos.

Kun tirehtöri ja insinööri tulivat viimeisinä vastaanottohuoneesta,
vastaanotti heidät joukko huudoilla:

-- Nimet! nimet! sanokaa nimet!

Maheun vaimo oli myös siinä naisten joukossa.

Hän muisti kolinan, minkä hän oli kuullut yöllä: varmaankin hänen
tyttärensä ja vuokralaisensa olivat lähteneet yhdessä työhön ja nyt
olivat tuolla alhaalla. Ensin huusi hän, että sellaiset kurjat raukat
saisivatkin kuolla sinne, mutta sitten riensi hänkin paikalle ja
väristen kauhusta seisoi ensimäisten joukossa. Nyt hän ei enää epäillyt
etteikö he olleet siellä. Sakarias, joka oli tullut ensimäisten
joukossa ja jonka tapa yleensä oli välinpitämättömyys kaikkeen, nyt
itkien syleili vaimoaan ja äitiään. Hän osoitti aivan odottamatonta
hellyyttä sisartaan kohti, eikä hän tahtonut uskoa, että hän oli
siellä, ennekuin päälliköt ilmottaisivat nimet.

-- Nimet! Nimet! Jumalan tähden, sanokaa nimet!

Negrel, joka oli hyvin hermostunut, sanoi kovalla äänellä voudeille:

-- Käskekää heidän olemaan hiljaa. Se on sietämätöntä. Emme me itsekään
tiedä nimiä.

Oli jo kulunut kaksi tuntia. Ensi hetkellä ei kukaan muistanut toista
kaivosta, vanhaa Requillartin kaivosta. Hennebeau määräsi, että
sieltäpäin alettaisiin pelastustyö, kun äkkiä levisi huhu, että viisi
työläistä oli pelastunut vedentulvalta Requillartin lahoneita portaita
myöten. Näitten joukossa oli vanha Mouque, joka herätti yleistä
hämmästystä, sillä kukaan ei tietänyt, että hän oli kaivoksessa. Mutta
näitten viiden toverin kertomukset saivat kyyneleitä virtaamaan vielä
vuolaammin; viisitoista toveria ei voinut seurata heitä eksyen
käytävissä, joissa vieremät sulkivat heiltä tien; ei voinut
ajatellakaan heidän pelastamistaan, sillä Requillartissa oli vesi
noussut jo kymmenen metriä. Nyt saatiin kuulla nimet ja ilman
tärisyttivät voivotus ja äänekäs itku.

-- Mutta käskekää heidän vaieta! toisti Negrel vimmatusti. -- Ja ajakaa
heidät pois tieltä. Niin, niin, ainakin sadan metrin päähän. Voi olla
vaarallista seisoa siinä. Ajakaa heidät pois siitä.

Joukko ei tahtonut väistyä. Se epäili, että oli tapahtunut vielä jotain
jota tahdotaan heiltä salata. Vasta kun voudit selittivät, että
kaivoksen kaikki rakennukset voivat romahtaa, jähmettyivät he kauhusta
ja vähitellen väistyivät.

Mutta ylhäällä kummulla istui vaaleaverinen mies, jolla oli tytön
kasvot, polttaen ajan kuluksi paperossin toisensa jälkeen ja
kääntämättä katsettaan kaivokselta.

Nyt alkoi odotus. Kello oli jo kaksitoista, kukaan ei ollut syönyt
mitään, mutta kukaan ei sentään mennyt kotiin. Likasen harmaalla
taivaalla liiteli hitaasti tummia pilviä. Joukko oli vähitellen
täyttänyt koko ympäristön kaivoksen ympärillä. Keskellä kohosi Voreux.
Se oli aivan kuin kuollut, -- ei näkynyt ketään eikä kuulunut
ääntäkään.

Uunit paloivat vähitellen loppuun, korkeasta savupiipusta nousi kepeitä
savupilviä. Tornin päässä oleva viiri hiljalleen narisi tuulessa ja tuo
räikeä ääni oli ainoa kesken noita kuolemaan tuomittuja rakennuksia.

Kun kello oli kaksi, ei mikään vielä liikahtanut, Hennebeau, Negrel ja
muutamat muut paikalle saapuneet insinöörit muodostivat pienen joukon
mustatakkisia ryysyisen joukon edessä. Eivät hekään tahtoneet poistua
paikaltaan, vaikka he olivat lopen väsyneet ja hermostuneet
onnettomuudesta, jota he eivät voineet auttaa.

Varmaankin ruhjoutui nyt ylempikin laudoitus, sillä kuului jymähdys,
jonka jälkeen oli kaikki hiljaa. Hävitystyö yhä laajeni.

Kello löi kolme. Mutta ei vieläkään mitään. Vesisade valeli joukkoon,
mutta se ei liikahtanutkaan. Vasta kaksikymmentä minuuttia yli kolme
maa ensi kerran jysähti. Voreux vavahti, mutta kesti jysäyksen. Heti
sen jälkeen seurasi uusi tärähdys, jolloin kaikista rinnoista pääsi
kauhun huudahdus. Lajitteluvaja horjahti pari kertaa ja kaatui
kauhealla jyminällä. Niskapuut kaatuivat hankaantuen niin kovasti
toisiaan vastaan, että säkenöi. Tämän jälkeen maa yhä jytisi, tärähdys
seurasi tärähdystä, aivankuin tulivuori olisi purkautumaisillaan.
Jokaisen uuden tärähdyksen sattuessa joukko ei voinut pidättää
hätähuutoja. Kymmenen minuutin kuluttua romahti kaivostornin
liuskakivikatto. Vastaanotto- ja koneosastossa ilmestyi suuria
halkeimia. Sitten vaikenivat kaikki nuo äänet, hävitys päättyi ja
uudelleen tuli hiljaa.

Sitten kuin tätä hiljaisuutta oli kestänyt tunnin ajan, tunsi herra
Hennebeau taas toivon heräävän hänen sydämessään. Nähtävästi oli maan
lainehtiminen asettunut ja nyt voitaisiin pelastaa kone ja mitä oli
jälellä rakennuksista. Mutta hän ei sittenkään sallinut vielä
lähestyä, vaan tahtoi odottaa puolen tuntia. Mutta odottaminen kävi
sietämättömäksi, toivo kiihotti levottomuutta, kaikkien sydämet
tykkivät levottomasti. Synkkä pilvi kohosi taivaanrannalla jouduttaen
hämärän tuloa. Oli seisottu kokonaista seitsemän tuntia paikalla ilman
ruokaa.

Insinöörit alkoivat jo lähestyä, kun taas kauhea tärähdys vapisutti
koko maan. Kuului maanalaista pauketta, aivankuin jokin hirvittävä
tykistö laukaisi syvyydessä. Maanpinnalla olevat viimeisetkin
rakennukset ruhjoutuivat. Vihuri hajotti lajitteluvajan ja
vastaanotto-osaston viimeiset jätteet. Sitten kaatui höyrypannuosasto
ja sen jälkeen neliskulmainen torni, missä pumppu korisi, romahti alas
kuin kanuunankuulan lävistämä ihminen.

Hirvittävin näky kohtasi näin koneosastossa: kone oli irtaantunut
sijoiltaan ja näytti taistelevan kuolemaa vastaan ojennetuin jäsenin.
Se jännitti jättiläismäisen polvensa, kierrinpuun, ikäänkuin pyrkien
nousemaan, mutta se heitti pian henkensä, musertuneena, säpäleissä.
Ainoastaan suuri kolmenkymmenen metrin korkea piippu vielä seisoi
heiluen kuin masto myrskyssä. Kaikki odottivat, että sekin romahtaisi
maahan, kun äkkiä se hävisi näkyvistä, kadoten maan syvyyksiin ja
sulaen kuin jättiläiskokoinen kynttilä. Siitä ei jäänyt näkyviin
mitään, ei edes ukkosenjohdattimen kärkeä. Se oli loppu. Vahingollinen
peto, joka oli elänyt ihmislihasta, ei enää hengittänyt syvään ja
raskaasti. Maa oli niellyt Voreux'n.

Joukko hajosi huutaen ja ulvoen. Naiset juoksivat peittäen silmänsä.
Kauhu hajotti ihmiset kuin kasan kuivia lehviä. He eivät tahtoneet
huutaa ja kuitenkin huudot pääsi väkisin heidän kurkuistaan tätä
kauheata hävitystä nähdessään.

Tuon sammuneen tulivuoren aukko, joka oli viidentoista metrin: syvä,
ulottui maantieltä kanavaan täyttäen vähintäin neljänkymmenen metrin
alueen. Koko kaivoslaitos oli romahtanut kuiluun; kaikkine
rakennuksineen, jättiläismäisine niskapuineen ja kulkuteineen
rautioineen, koko hiilirattaitten jonoineen ja kolmine junavaunuineen
puhumattakaan puupinosta ja laudoista, jotka maa nieli kuin oljet. Tuon
jättiläismäisen kuopan sisältä näkyi suuri pino tiiliä, rautaa, kiviä,
kaikkea, mitä oli mennyt tässä hävityksessä. Ja suuri kuoppa yhä
laajeni, sen reunoilta kulki halkeamia kaikkiin suuntiin ympärillä
olevien peltojen yli. Yksi sellainen halkeama ulottui aina Rasseneurin
ravintolaan saakka, niin että hänen talonsa jyski. Joutuisiko
kaivoskyläkin perikatoon? Kuinka kauas täytyisi paeta ollakseen
turvassa tänä kaameana iltana noitten lyijyraskaitten pilvien alta,
jotka myöskin näyttivät tahtovan musertaa maan?

Negreliltä pääsi kauhun huudahdus, Hennebeau itki, vetääntyneenä
syrjään. Mutta onnettomuus ei vieläkään ollut ohi. Yksi kanalin
suluista puhkesi ja vesi juoksi poristen ja pauhaten kuin vesiputous
alas kuiluun eräästä halkeamasta. Kaivos imi tuota vettä, vedentulva
täytti nyt moneksi vuodeksi kaikki kaivoskäytävät. Pian täyttyi koko
aukko ja paikalla, missä ennen oli kohonnut Voreux, oli nyt likanen
järvi, sellainen, jonka alla lepäävät kirotut kaupungit.

Silloin Suvarin kohosi kummulla, joka myöskin oli tärähtänyt. Hän tunsi
Sakarian ja Maheun vaimon, jotka itkivät nähdessään tuota hävitystä,
mikä koko painollaan oli romahtanut niitten onnettomien päälle, jotka
siellä maan alla taistelivat kuolemaa vastaan. Hän heitti pois
kädestään viimeisen paperossin ja lähti pimeään yöhön katsomatta
kertaakaan taaksensa. Hänen varjonsa kävi yhä pienemmäksi ja
pienemmäksi, kunnes se vihdoin suli pimeään. Hän kulki tuntematonta
kohti. Hän kulki tyynesti sinne, missä on dynamiittia voidakseen
hävittää kaupunkeja, ihmisiä. Silloin kun kuoleva porvaristo näkee maan
aukeavan sen jalkojen alta -- on hänen tehtävänsä täytetty.



IV.


Samana yönä Voreux'n häviön jälkeen Hennebeau lähti Pariisiin, sillä
hän tahtoi itse kertoa hallinnolle kaikki, ennenkuin sanomalehdet
alkaisivat toitottaa tapauksesta. Kun hän seuraavana päivänä palasi,
oli hän aivan tyyni pettämättä kolseaa ulkomuotoaan, joka ei ilmaissut
mitään. Nähtävästi oli hänen onnistunut vyöryttää syy pois päältään
eikä hän kadottanut hallinnon suosiota. Päin vastoin kaksikymmentä
neljä tuntia onnettomuustapauksen jälkeen sai hän vihdoinkin
kunnialegionan kunniamerkin.

Mutta joskin tirehtöri siten pääsi eheänä pulasta, niin yhtiö itse
horjahti tuntuvasti tästä kauheasta iskusta. Asia ei koskenut
ainoastaan miljonien häviötä, vaan oli se saanut kylkeensä vaarallisen
haavan, sillä koko kaivoksen tuho herätti siinä kaamean pelon
huomisesta päivästä. Se tunsi iskun niin voimakkaana, että se katsoi
viisaimmaksi vaieta tälläkin kertaa. Mitä hyötyä olisi kaivaa esiin
tuota ilkityötä ja rosvon löydettyä muuttaa hänet marttyriksi? Hänen
synkkä pelottomuutensa voisi vaikuttaa toistenkin aivoihin ja luoda
koko joukon salamurhaajia ja murhapolttajia. Sitä paitsi ei sillä ollut
vähintäkään käsitystä syyllisestä, se arveli, että siinä oli toimessa
salaliitto, sillä se ei mitenkään voinut uskoa, että yhdellä henkilöllä
olisi niin paljon uskallusta ja voimaa, kuin tämä teko vaati. Juuri se
pelottikin sitä eniten. Se eli ainaisessa pelossa.

Tirehtöri oli saanut käskyn panna toimeen laajan urkkijajärjestelmän ja
sitten herättämättä erikoista huomiota erottaa vaarallisimmat
työläiset, jotka mahdollisesti olivat voineet olla osallisina
rikoksessa. Päätettiin rajoittua tähän puhdistukseen, jota pidettiin
hyvin viisaana.

Ainoastaan yksi henkilö erotettiin välittömästi, nim. päävouti
Dansaert. Hänestä oli tahdottu päästä jo Pierronin luona tapahtuneen
hävityksen jälkeen, mutta syyksi ilmoitettiin hänen käytöksensä
onnettomuuden aikana, hänen pelkonsa jättäessään ihmiset vaaraan.

Siitä huolimatta oli sanomalehdistöön päässyt huhuja tapauksesta ja
hallinto oli pakotettu lähettämään lehtiin vastauksen, missä kumosi
tiedonannon, että kaivokseen oli pantu ruutitynnyri, jonka lakkolaiset
sytyttivät. Tapaus oli antanut lehdille paljon kirjoittamisen aihetta.
Monena päivänä kerrottiin elävinä haudattujen työläisten kidutuksista.
Yleisö luki innokkaasti joka aamu sähkösanomia tapauksesta.

Montsoun varakkaat asukkaat kalpenivat ja vaikenivat pelkän Voreux'n
nimen kuullessaan. Koko seutu osoitti suurta osanottavaisuutta
kärsineille. Tehtiin kävelyretkiä hävitetylle kaivokselle ja
perhekunnat voivottelivat nähdessään noita raunioita, jotka painoivat
onnettomien päitä.

Deneulin, joka oli nimitetty piiri-insinööriksi, alotti juuri
toimintansa onnettomuuden sattuessa. Hänen ensimäinen toimensa oli
johdattaa kanavan vesi jälleen uomaansa, sillä veden virta vain teki
aseman yhä arveluttavammaksi. Tarvittiin panna toimeen laajat
korjaustyöt ja hän pani heti satakunta työläistä rakentamaan sulkuja.

Mutta haudattujen työläisten pelastustyö täytti kaikkien mielet.
Negrelin tehtävä oli yrittää vielä kerran pelastaa heidät. Työkäsistä
ei hänellä ollut puutetta, sillä kaikki työläiset toveritunteen innossa
tarjosivat hänelle palveluksensa. He unohtivat lakon eivätkä
välittäneet palkkiosta, tahtoivat ainoastaan panna henkensä
alttiiksi, kun oli kysymys tovereista, jotka olivat hengenvaarassa.
Onnettomuudeksi suurin vaikeus koitui siitä, miten alottaa työ, mitä
oli tehtävä? Miten tunkeutua maan uumeniin? Mistä kohdasta piti alottaa
kaivaa?

Negrelin mielestä ei ainoakaan noista viidestätoista onnettomasta
voinut enää olla elossa, vaan olivat he kaikki joko tukehtuneet tai
uponneet. Mutta tavallisesti sellaisten onnettomuuksien sattuessa on
tapana pitää kaivokseen hautaantuneita elävinä. Tältä näkökohdalta
lähti Negrelkin. Ennen kaikkea tahtoi hän ratkaista kysymyksen, mihin
he olivat voineet lähteä turvaa etsiessään. Hän neuvotteli vuorivoutien
ja vanhojen kaivajien kanssa, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että
toverit paetessaan vedentulvaa riensivät yhä ylempänä sijaitseviin
käytäviin. Nyt olivat he varmaankin jonkun ylimmän käytävän päässä.

Lähinnä maanpintaa sijaitsevat käytävät olivat sadan viidenkymmenen
metrin syvyydessä, niin ettei ollut ajattelemistakaan kaivaa
kaivosaukkoa. Jälellä oli ainoastaan Requillart, ainoa tie, jota myöten
taidettaisiin päästä onnettomia lähemmäksi. Mutta pahinta oli se, ettei
vanha kaivoskaan enää ollut yhteydessä Voreux'n kanssa, sillä senkin
oli vesi täyttänyt jääden vedenpinnan yläpuolelle ainoastaan muutamia
käytäviä ensimäisen lastaushallin tasolla. Veden pumppaaminen olisi
vaatinut vuoden ajan, viisainta oli sen vuoksi tutkia näitä käytäviä,
josko ne olisivat yhteydessä Voreux'n vedentulvan alla olevien
käytävien kanssa, joitten päässä arveltiin onnettomien kaivostyöläisten
olevan.

Negrel kaivoi esiin arkiston tomusta molempien kaivosten vanhoja
karttoja, tutki niitä tarkoin ja määräsi paikat, mistä voitaisiin
alottaa tutkimukset. Vähitellen kiihotti hänet tuo jahti ja hänet
valtasi kuumeinen halu pelastaa onnettomat hinnalla millä tahansa,
huolimatta hänen ivallisesta ylenkatseestaan ihmisiä kohti.

Ensimäinen hankaluus koitui Requillartiin laskiessa. Täytyi puhdistaa
aukko, kaataa pihlaja, kirsikka- ja orjantappurapensaat ja sen jälkeen
korjata portaat. Vasta sitten alkoivat etsinnät. Insinööri meni alas
kymmenkunnan työläisen kanssa pakottaen heitä koputtamaan kuokilla
hiilikerrostumaan, jonka jälkeen he syvää äänettömyyttä säilyttäen
painoivat korvansa kerrostumaa vastaan odottaen kuulevansa vastauksen,
joka heidät johdattaisi oikeaan suuntaan.

Jo ensimäisen päivän aamuna oli Maheun vaimo tullut Requillartiin. Hän
istui pölkylle aukon vastapäätä eikä iltaan saakka liikahtanut
paikaltaan. Kun joku nousi aukosta, kohosi hän paikaltaan kysyen
tulijalta silmillään: Eikö mitään? Ja istui taas odottamaan, huulet
lujasti yhteenpuserrettuina, kasvoissa jäyhä, synkkä ilme. Jeanlin oli
hyvin levoton, että ihmiset uhkasivat hänen piilopaikkaansa, kierrellen
ympärillä kuin petoeläin, jonka koloon metsästäjät tunkeutuivat. Hän
ajatteli myöskin pikkusotamiestä peläten, että häirittäisiin tämän unta
kallion alla. Mutta tämä kaivoksen osa oli veden alla ja etsinnät
suunnattiin vasemmalle, länteen.

Sakarias eli kokonaan työstään ainoassa toivossa pelastaa sisarensa.
Pari kertaa alkoi hän kaivaa ilman käskyä väittäen tuntevansa, että hän
oli siellä. Negrel ei sallinut hänen enää tulla kaivokseen, mutta hän
ei voinut poistua, vaikka häntä ajettiinkin.

Tuli jo kolmas päivä. Negrel joutui epätoivoon ja päätti illalla
heittää kaikki sikseen. Kun hän kello kaksitoista aamiaisen jälkeen
palasi kaivokselle tehdäkseen viimeisen yrityksen, sai hän
hämmästyksekseen nähdä Sakarian, joka levottomana ja kiihottuneena
nousi kaivoksesta huutaen:

-- Hän on siellä! Hän on vastannut minulle! Tulkaa pian, pian!

Hän oli vahdista huolimatta pujahtanut kaivokseen ja vannoi kuulleensa
kolkutuksen Guillaume kerroksen ensimäisestä käytävästä.

-- Mutta mehän olemme jo kaksi kertaa olleet siellä, huomautti Negrel
epäilevänä. -- Mutta voidaanhan katsoa vielä kerran.

Maheun vaimo oli myös noussut paikaltaan ja vaivoin saatiin hän
pidätetyksi menemästä alas kaivokseen. Hän jäi seisomaan aukon suulle
tuiottaen pimeään aukkoon.

Alhaalla Negrel itse löi kolme kertaa painaen sen jälkeen korvansa
seinään kehottaen työläisiä olemaan aivan hiljaa. Mutta hän ei kuullut
vähintäkään ääntä ja pudisti päätään: poika parka oli varmaankin
houraillut. Silloin Sakarias vimmastuneena koputti vuorostaan ja taas
kuuli hän vastauksen. Hänen silmänsä loistivat ja koko hänen olentonsa
värisi ilosta. Toisetkin työläiset toinen toisensa jälkeen tekivät
saman kokeen ja kaikki hyvin ilostuneina vakuuttivat kuulleensa
vastauksen. Negrel painoi taas korvansa seinään ja vihdoin kuuli hänkin
heikon etäisen äänen kuin tuulen huokauksen tasaisine väliaikoineen,
joka on vaarassa olevien kivihiilikaivajien tavallinen merkinanto.
Kivihiilen läpi kuuluu ääni kristallikirkkaana pitkän välimatkan
päästä.

Yksi voudeista arveli, että heidät erotti tovereista ainakin
viidenkymmenen metrin paksuinen kerros. Mutta heistä tuntui, että se
oli mitätön väliseinä ja kaikki riemuitsivat. Negrel pani heti toimeen
kaivaustyöt.

Kun Sakarias jälleen tuli ylös ja näki äitinsä, syleilivät he hellästi
toinen toisensa.

Niin pian kuin huhu oli levinnyt Montsouhun, alkoi sieltä taas tulvata
ihmisjoukkoja paikalle. Vaikkei ollut kerrassaan mitään katselemista,
uteliaat eivät hajaantuneet, vaan piti heidät väkisin ajaa pois tieltä.
Alhaalla tehtiin työtä yötä päivää. Peläten kohtaavansa odottamattoman
esteen, käski Negrel kaivaa yht'aikaa kolme aukkoa alaspäin samaa
pistettä kohti, missä arveltiin hautaantuneitten työläisten olevan.
Tunnelin kapeassa aukossa taisi työskennellä ainoastaan yksi murtaja
kerralla, joka vaihtui aina kahden tunnin perästä, ja hiilet pantiin
koriin ja annettiin kädestä käteen pitkin työmiesten ketjua, jota
pidennettiin sitä mukaa kuin aukko tuli syvemmäksi. Aluksi sujui työ
nopeasti. Päivässä päästiin kuusi metriä eteenpäin.

Sakarias sai luvan työskennellä toisten paraimpien hiilenmurtajien
rinnalla. Se oli kunniatyötä, josta työläiset kilpailivat ja Sakarias
raivosi silloin kun toinen tahtoi vaihtaa hänet kahden tunnin työn
jälkeen. Hän työskenteli toistenkin edestä eikä tahtonut päästää
kuokkaa kädestään. Pian oli hänen tunnelinsa toisista edellä. Kun hän
tuli esiin mustana ja likasena, väsymyksestä horjuvana, kaatui hän
maahan ja hänet kierrettiin peittoon.

Pahinta oli, että hiili kävi kovaksi. Pari kertaa rikkoi Sakarias
työkalunsa vimmoissaan siitä, ettei työ sujunut sen nopeammin. Hän
kärsi myös kuumuudesta, joka yltyi joka askeleella kapeassa kolossa,
johon ilma ei päässyt. Käsi-ilmavaihto oli kyllä käynnissä, mutta
ilmavaihto kävi huonosti ja kolmasti vedettiin ulos murtajat
tainoksissa, he olivat tukahtumaisillaan myrkyllisistä kaasuista.

Negrel oli kaivoksessa työläisten kanssa. Hänelle kannettiin ruoka
sinne ja hän torkkui pari tuntia oljilla päällystakkiinsa
kääriytyneenä. Työläisten miehuuden pysytti vireillä onnettomien
lakkaamattomat avunpyynnöt, jotka kuuluivat yhä selvemmin vaatien
pikaista apua. Nyt kaikuivat äänet hyvin kirkkaina kuin musiikki. Nämä
äänet olivat osviittana ja kaivajat suuntasivat kulkunsa niitä kohti,
samoin kuin sotamies tuntee kanuunan jyskeestä, missä käy taistelu.

Joka kerran kun hiilenmurtaja vaihtui, ryömi Negrel tunneliin ja
koputti kuunnellen korva seinää vastaan. Ja joka kerran tuli vastaus
nopeana ja vaativana.

Hän ei enää epäillyt, kuljettiin oikeaan suuntaan. Mutta kuinka
hirvittävän hitaasti! He eivät mitenkään ehtisi ajoissa. Ensimäisinä
kahtena päivänä oli päästy eteenpäin kolmetoista metriä, kolmantena
hakattiin viisi ja neljäntenä ainoastaan kolme metriä. Sitten tuli
hiilikerros niin kovaksi, että tuskin päästiin kaksi metriä eteenpäin.

Yhdeksäntenä päivänä ylivoimaisten ponnistusten jälkeen oli päästy
kolmekymmentäkaksi metriä eteenpäin, mutta jälellä oli vielä
parikymmentä. Haudatuille oli se jo kahdestoista päivä, s.o.
kaksitoista kertaa kaksikymmentäneljä tuntia ilman ruokaa, ilman valoa,
jääkylmässä pimeydessä! Vastaukset kävivät yhä heikommiksi ja työläiset
pelkäsivät, että ne vaikenisivat kokonaan.

Maheun vaimo saapui säännöllisesti joka päivä istuen kaivosaukon luo.
Hän toi Estellen mukaansa, sillä hän ei voinut jättää lastaan koko
päiväksi. Hän seurasi työn edistymistä, jakoi työläisten toiveet ja
epätoivon.

Yhdeksäntenä päivänä aamiaistunnilla Sakarias ei vastannut
vaihtohuutoon. Hän oli aivan vimmoissaan, raivoisasti iskien kovaa
hiiltä. Negrel oli hetkeksi mennyt pois eikä paikalle jäänyt kuin yksi
vouti ja kolme kivihiilenkaivajaa, niin ettei kukaan voinut saada häntä
tottelemaan. Varmaankin Sakarias näki huonosti ja suutuksissaan
himmeästä valosta oli hän kyllä varomaton avaakseen lyhdyn. Se oli
kuitenkin ankarasti kielletty, sillä kaivoskaasu oli näyttäytynyt
virtaavan jostakin ja täyttävän kapeat tunnelit ilman ilmanvaihtoa.
Äkkiä kuului syvyydestä kova paukahdus ja tulipatsas pursui esiin
tunnelista kuin kanuunan suusta. Kaikki syttyi tuleen, ilma tunneleissa
syttyi kuin ruuti. Tulen pyörre vei mukaansa kaivosvoudin ja kolme
työmiestä, nousi kaivoksen aukosta ulos pursuen kuin tulivuori ja
lennättäen ilmaan puupaloja ja kivilohkareita. Uteliaat ihmiset
pakenivat. Maheun vaimo nousi painaen pelästynyttä lastaan rintaansa.

Kun Negrel ja työläiset palasivat, valtasi heidät epätoivoinen vimma.
Ihmiset panivat kaikkensa alttiiksi pelastaakseen tovereittensa hengen
ja siinäkin vielä piti koitua uusia uhrauksia! Vasta kolmen tunnin
vaarallisten ponnistusten jälkeen onnistui päästä jälleen tunneliin.
Ensinnä piti nostaa onnettomat uhrit. Ei vouti eivätkä työläiset
menettäneet henkeänsä, mutta he olivat täynnä palohaavoja, joista
levisi kärventyneen lihan haju. He vaikeroivat ja pyysivät, että heidät
tapettaisiin. Joukko seisoi kalpeana ja vapisevana paljastaen päätään,
kun heidät kannettiin sivu.

Maheun vaimo seisoi odottaen. Vihdoin kannettiin ylös Sakarian ruumis.
Hänen vaatteensa olivat palaneet ja ruumis oli hiiltyneenä muodottomana
massana. Päätä ei näkynyt, se oli murskaantunut ja irtaantunut
ruumiista räjähdyksessä. Kun nämä kammottavat jäännökset oli asetettu
paareille, seurasi Maheun vaimo niitä koneellisesti, silmät kuivina,
kiiluvina. Kun oli päästy kylään, tuli Philomene vastaan vuodattaen
runsaita kyyneleitä. Kyyneleet tuottivat hänelle helpotusta. Mutta
äiti palasi samalla tavalla Requillartiin: hän oli saattanut poikansa
ja palasi odottamaan tytärtään.

Kului vielä kolme päivää. Voittamattomista vaikeuksista huolimatta oli
taas uusittu pelastustyöt. Onneksi eivät jo kaivetut tunnelit
luhistuneet räjähdyksestä, mutta ilma niissä oli tullut niin
sietämättömän raskaaksi ja myrkylliseksi, että täytyi asettaa useampia
ilmavaihtokoneita. Nyt vaihtuivat hiilenmurtajat joka kahdenkymmenen
minuutin kuluttua. He pääsivät sittenkin eteenpäin, heitä erotti
tovereista enää tuskin kaksi metriä. Mutta nyt työskenneltiin sydän
kylmänä, aivankuin kostaakseen, sillä avunpyynnöt olivat vaienneet, ne
eivät kaikuneet enää metallikirkkaina. Oli jo päästy kahdenteentoista
päivään töitten alkamisesta, viidenteentoista onnettomuudentapauksen
jälkeen. Sinä aamuna olivat avunpyynnöt vaienneet.

Viimeinen onnettomuus oli taas kiihottanut Montsoun asukkaitten
uteliaisuuden, porvarit innostuivat taas tekemään sinne kävelyretkiä ja
Gregoirenkin perhe päätti seurata toisten esimerkkiä. Oli päätetty,
että Gregoiret lähtevät Voreux'hon omilla ajoneuvoillaan, mutta rouva
Hennebeau tulee hakemaan Lucieta ja Jeannea kääseissään. Deneulin
näyttäisi heille johtamansa työt ja sitten lähtisivät he Requillartiin,
missä Negrel kertoisi heille, millä kannalla olivat työt ja onko jotain
toiveita. Lopuksi syötäisiin päivällinen kaikki yhdessä Hennebeaun
luona.

Kun Gregoiret Cecilen kera saapuivat hävitetyn kaivoksen luo, oli rouva
Hennebeau jo siellä viheriän-sinisessä puvussaan pitäen auringonvarjoa
ylhäällä suojaksi kalpeaa helmikuun aurinkoa vastaan. Hennebeau itse
oli myös siinä Deneulinin kanssa, samoinkuin tämän tyttäret. Rouva
Hennebeau kuunteli hajamielisenä Deneulinin kertomuksen kanavan
sulkujen rakentamisesta. Jeanne piirusteli albumiin raunioitten
mahtavan näyn. Lucie istui hänen vieressään ja myöskin "ihaili"
näköalaa.

Cecile, joka uhkui terveyttä ja nautti raittiista ilmasta, laverteli
iloisesti, mutta rouva Hennebeau oli nähtävästi kyllääntynyt, hän
lausui tyytymättömänä:

-- Ei tässä todellakaan ole mitään kaunista.

Molemmat insinöörit nauroivat. He koettivat huvittaa vieraitaan,
kulettivat heidät ympäri näyttäen ja selittäen, miten toimivat pumppu
ja juntta, joka lyö maahan pölkkyjä. Mutta naiset tulivat levottomiksi.
Heitä värisytti, kun he saivat kuulla, että pumput tulisivat olemaan
toimessa kuusi, seitsemän vuotta ja mahdollisesti kauemminkin,
ennenkuin kaikki vesi tulee pumpatuksi pois ja uudelleen voi panna
kaivostyöt käymään. Ei, mieluummin ajatella jotain muuta, sillä näitä
kauhuja kuullen voisi vielä nähdä pahoja unia.

-- Lähtekäämme, sanoi rouva Hennebeau mennen kääsiensä luo.

Jeanne ja Lucie vastustivat. Miksi niin pian lähteä, eikä piirroskaan
vielä ollut valmis. He tahtoivat jäädä, isä kyllä toisi heidät
päivälliselle. Herra Hennebeau istui vaimonsa luo kääseihin, sillä hän
tahtoi kysyä jotain Negrelilta.

-- Lähtekää edeltäpäin, sanoi herra Gregoire. Me tulemme sitten, mutta
ensin käväsemme kylässä. Lähtekää vaan, me tulemme kyllä Requillartiin
samaan aikaan kuin tekin.

Hän nousi kääseihin vaimonsa ja Cecilen kera ja ajoivat hiljalleen
mäkeä ylös, toisen vaunun vieriessä kanavaa pitkin.

Tehdäkseen huvimatkansa täydelliseksi olivat he tahtoneet samalla
tiellä toimittaa vähän hyväntekeväisyyttä. Sakarian kuolema oli
herättänyt heissä sääliä onnetonta Maheun perhettä kohti, josta
puhuttiin koko ympäristössä. He eivät säälineet isää, tuota rosvoa,
joka oli hyökännyt sotamiehiä vastaan. Hän ansaitsi kyllä kuolemansa.
Mutta heitä liikutti onnettoman äidin kohtalo. Onneton nainen parka oli
juuri kadottanut miehensä ja nyt odotti tytärtään, joka varmaankin
jo oli menettänyt henkensä maan alla. Sitä paitsi kerrottiin
raajarikkoisesta vaarista ja pojasta, joka oli tullut ontuvaksi
maanvieremässä, sekä pienestä nälkään nääntyneestä tyttärestä lakon
aikana. Tosin perhe oli ansainnut nämä onnettomuutensa inhottavalla
uppiniskaisuudellaan, mutta Gregoiret tahtoivat kuitenkin näyttää
armeliaisuutensa jalomielisyyttä, että he ovat valmiit unohtamaan
kaikki ja sen osotukseksi tuovat almun. Kaksi huolellisesti käärittyä
pakettia oli vaununistuimen alla.

Eräs vastaantullut eukko näytti, että Maheu asui No. 16 toisessa
korttelissa. Mutta kun Gregoiret nousivat kääseistä, saivat he turhaan
kolkuttaa ovelle, sillä ei kukaan avannut.

-- Ei ole ketään kotona, kuinka harmillista, sanoi Cecile pettyneenä.
-- Mitä me nyt teemme kaikella tällä?

Silloin avautui viereinen ovi ja Levaquen vaimo tuli esiin.

-- Oi antakaa anteeksi, hyvä herrasväki! Anteeksi neiti! Etsittekö
naapuriani? Hän ei ole kotona, hän on Requillartissa.

Ja hän alkoi syytää sanoja kertoen Maheun historian, toistaen monta
kertaa, että köyhien täytyy auttaa toinen toistaan ja siksi ottaa hän
Lenoren ja Henrin luokseen, että heidän äitinsä voisi käydä siellä
odottamassa. Hän huomasi kääröt ja heti alkoi kertoa omasta
onnettomasta tyttärestään, joka oli jäänyt leskeksi ja kuvasi omaa
onnettomuuttaan silmät kiiluvina ahneudesta. Sitten mutisi hän
epävarmana:

-- Minulla on avain. Jos herrasväki välttämättä tahtoo sinne. Vaari on
siellä kotona.

Gregoiret katsoivat häneen hämmästyneenä. Kuinka! Oliko vaari siellä
eikä vastannut heille mitään. Nukkuiko hän sitten? Kun Levaquen vaimo
avasi heille oven, pysähtyivät he kynnykselle hämmästyneinä näystä.

Bonnemort istui kuin naulattu tuolillaan kylmän kiukaan luona
tuijottaen eteensä suurin, liikkumattomin silmin. Huone näytti nyt
vielä isommalta tyhjänä huonekaluista ja kellosta, jotka sille olivat
antaneet iloisen leiman. Tyhjillä seinillä riippui ainoastaan keisarin
ja keisarinnan kuvat, joitten punaset huulet hymyilivät virallisesti.
Ukko ei liikahtanut eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun valo
aukinaisesta ovesta sattui häneen. Hän katsoi tylsänä eteensä,
ikäänkuin ei näkisikään tulijoita. Hänen edessään lattialla seisoi
sylkykuppi missä oli tuhkaa ja millaisia pidetään kissoja varten.

-- Älkää välittäkö hänestä, hän ei osaa olla kohtelias, sanoi Levaquen
vaimo. -- Varmaankin hänen päässään on joku ruuvi mennyt paikaltaan,
sillä kahteen viikkoon jo ei hän ole lausunut sanaakaan.

Ukko liikahti ja rykäistyään sylkäsi sylky-astiaan mustaa sylkyä,
hiilipölyä, jota oli hänen ruumiissaan. Sitten jäi hän taas istumaan
liikkumattomana.

-- Te olette tainnut vilustua, ukkoseni? -- kysyi Gregoire
ystävällisesti.

Ukko tuijotti yhteen pisteeseen kääntämättä edes päätään.

-- Mutta isä, kuiskasi Cecile, meillehän on ennenkin kerrottu, että hän
on raajarikkoinen ja viallinen, mutta me emme ole sitä ajatelleet.

Hän vaikeni hämmentyneenä. Hän asetti pöydälle kaksi viinipulloa ja
vähän lihalientä ja otti toisesta kääröstä saapasparin. Se oli vaarille
aiottu lahja. Hän seisoi neuvottomana pitäen kummassakin kädessä
saappaan ja katsoi ukon turvonneita jalkoja, jotka eivät enää voisi
milloinkaan kantaa ruumista.

-- Ne ovat ehkä tulleet vähän myöhään, vaari? lausui Gregoire
leikkisästi katkaistakseen epämukavan vaitiolon.

Bonnemort ei kuullut mitään eikä vastannut mitään. Hänen kasvonsa
näyttivät kylmiltä ja jäykiltä.

Silloin asetti Cecile saappaat seinän viereen.

-- Hän ei sano teille kiitostakaan! huudahti Levaquen vaimo heittäen
kadehtivan silmäyksen saappaisiin.

-- Yhtä vähän kuin ankka, jolle annettaisiin silmälasit, jos saan luvan
sanoa.

Ja hän jatkoi juttujaan, koettaen herättää herrasväen sääliä ja
saadakseen heidät omalle puolelleen. Vihdoin alkoi hän kehua Henri'ta
ja Lenorea kiltiksi hyviksi lapsiksi. Ne voisivat vastata kaikkeen,
mitä herrasväki tahtoisi tietää.

-- Menkäämme hetkeksi hänen luoksensa, lapseni, lausui isä iloisena,
että pääsisi sieltä.

-- Kyllä minä tulen heti, vastasi Cecile.

Cecile jäi yksin Bonnemorten luo. Häntä vapisutti, mutta hän ei voinut
lähteä pois, sillä hän oli tuntevinaan tuon ukon. Missä oli hän ennen
nähnyt nuo leveät, tummat kasvot, jotka olivat täynnä jälkiä hiilistä?
Ja äkkiä muisti hän. Hän muisti meluavan joukon ympärillään ja hän
tunsi taasen kaulassaan kylmien sormien kosketuksen. Niin, hän se oli,
Cecile tunsi hänet; hän katsoi ukon käsiä, jotka lepäsivät polvilla,
työmiehen käsiä, joissa piili vieläkin voimaa.

Bonnemort näytti vähitellen ikäänkuin heräävän, huomasi Cecilen ja
alkoi tarkastaa häntä suu ammollaan. Hänen poskilleen alkoi kohota
puna, huulet värisivät ja suupielestä alkoi virrata kapea sylkivirta.
Molemmat katsoivat toisiinsa voimatta kääntää pois silmiään, Cecile
kukoistavana, lihavana uhkuen terveyttä ja nuoruutta, huolettoman
hyvinvoivan suvun jälkeläinen, ja vaari vedestä pöhöttyneenä, surkean
ja ruman näköisenä, aivankuin raajarikkoinen eläin, joka oli perinyt
monen sukupolven nälkäisten työläisten kaikki viat.

Kun Gregoiren pariskunta ihmeissään, ettei Cecile tullut, palasivat
Maheun luo, pääsi heiltä kauhun huudahdus. Heidän tyttärensä makasi
lattialla kuristettuna, kasvot sinisinä. Bonnemort, jota horjuvat
jalkansa eivät kannattaneet, oli kaatunut hänen viereensä.

Oli mahdotonta päästä selville, miten se oli tapahtunut. Miksi oli
Cecile lähestynyt ukkoa? Kuinka Bonnemort, joka istui kuin naulattu
tuoliin, oli voinut tarttua hänen kaulaansa? Nähtävästi oli ukko
tarttunut niin voimakkaasti tyttöön, että hänen huutonsa tukehtui
kurkkuun ja kun Cecile kaatui kamppaillen kuoleman kanssa, oli hänkin
kaatunut mukana. Täytyi otaksua, että ukon oli äkkiä vallannut kiivas
mielettömyys, voittamaton murhanhimo, kun hän sai nähdä valkosen tytön
kaulan. Kaikki hämmästyivät vanhan raajarikon äkkinäisestä rajusta,
joka ukko oli koko elämänsä elänyt hyvänä ja nöyränä työläisenä
vastaanottamatta uusia virtauksia ja aatteita. Mikä tiedoton viha oli
hänessä elänyt katkeroittaen häntä ja vihdoin päästen ilmoille? Kaikki
olivat sitä mieltä, että rikos oli idiotin mieletön teko.

Gregoiren pariskunta makasi polvillaan maassa itkien, ollen menehtyä
suruun. Heidän jumaloitu tyttärensä, heidän kauan odotettu lapsensa,
joka oli tehnyt heidän elämänsä täydelliseksi, jota he ihailivat
silloin kun se nukkui ja jota he vaalivat kuin silmäteräänsä! Mitä
varten nyt elää, kun ei häntä ollut enää.

Levaquen vaimo huudahti kauhistuneena:

-- Ah, sinä vanha ukkoraato, mitä olet tehnyt? Olisiko sellaista voinut
uskoa? Eikö Maheun muija tule ennenkuin illalla. Jospa menisin häntä
hakemaan.

Vanhemmat surun valtaamina eivät vastanneet mitään.

-- Eiköhän se olisi viisainta? Minä lähden.

Mutta mennessään sieppasi hän saappaat, vieden ne hiljakseen omalle
puolelleen, sillä Bouteloupille ne olisivat juuri parahiksi, mutta
Maheullahan ei ollut miehiä kelle ne sopisi.

Requillartissa odottivat Hennebeaun herrasväki ja Negrel kauan
Gregoireja. Negrel oli tullut kaivoksesta ja kertoi heille kaikki
yksityiskohtia myöten. Toivottiin saavuttaa onnettomat jo saman päivän
iltana, mutta epäilemättä he löytävät pelkät ruumiit, sillä siellä oli
kaikki hiljaa. Insinöörin selän takana istui Maheun vaimo ja kuunteli
kalman kalpeana, kun äkkiä juoksi paikalle Levaquen vaimo kertoen, mitä
vaari oli tehnyt. Maheun vaimo teki kärsimättömän eleen, mutta lähti
kuitenkin hänen kanssaan kylään.

Rouva Hennebeau pyörtyi. Kuinka kauheata! Cecile parka oli tänään niin
vilkas ja iloinen vielä tunti sitten. Hennebeaun piti viedä vaimonsa
ukko Mouque'n majaan. Hän avasi napit tottumattomin käsin,
huumaantuneena myskuksen hajusta. Ja kun rouva Hennebeau kyyneliä
vuodattaen heittäytyi Negrelin kaulaan, joka oli suuresti hämmästynyt
tuosta kuolemantapauksesta, minkä kautta kaikki hänen suunnitelmansa
naimisiinmenosta raukesivat, seisoi mies ja katseli heitä tuntien
helpotusta. Tuo onnettomuus käänsi asiat paraimpaan päin, hän näki
mieluummin sisarenpoikansa kodissaan, kuin jonkun kuskin.



V.


Alhaalla kaivoksessa onnettomat, kaikkien hylkääminä, turhaan huusivat
apua. Vesi nousi heille jo vatsaan saakka. Virran pauhina oli korvia
särkevä. Ja kun laudoituksen viimeiset jätteet lensivät maahan
helvetillisellä ryskeellä, luulivat he, että maailman loppu tulee.
Hirmua lisäsi vielä hevosten raju hirnuminen tallissa.

Mouque oli laskenut Bataillen suitset. Vanha hevonen seisoi siinä
väristen kauhusta laajennetuin silmin tarkaten nousevaa vettä. Ja äkkiä
kun jääkylmä vesi kosketti eläimen vatsaan, riuhtasi se paikaltaan ja
lähti täyttä laukkaa häviten pimeisiin käytäviin.

Silloin alkoi yleinen pako, ihmiset seurasivat eläintä.

-- Täällä ei meitä mikään auta! huusi Mouque. Täytyy etsiä pelastusta
Requillartin kautta.

Kaikkia elähytti toivo pelastua vanhan naapurikaivoksen kautta, jos he
vaan ehtisivät sinne ennenkuin tie tulisi katkaistuksi. Kaikki kymmenen
henkeä lähti juoksemaan pitäen lyhdyt korkealla pään päällä, jottei
vesi sammuttaisi niitä. Onneksi kulki käytävä ylöspäin, he etenivät jo
parisataa metriä eikä vesi kohonnut. Maa kosti heille, he olivat
rääkänneet sen ruumista, leikanneet sen valtasuonen poikki ja siitä
pursusi nyt verta.

Mutta ensimäisessä tienristeyksessä syntyi eripuraisuutta. Tallirenki
tahtoi juosta vasemmalle, toiset väittivät, että voi tuntuvasti
lyhentää tie menemällä oikeaan. Koko minuutti meni hukkaan.

-- No, menkää sitten hiiteen, jos tahdotte, mitä se minuun kuuluu!
huusi Chaval vihasesti. -- Minä kiidän tätä tietä.

Hän kääntyi oikealle ja kaksi toveria seurasi häntä. Toiset juoksivat
vanhan Mouquen perästä, joka oli kasvanut Requillartin pohjalla. Mutta
hänkin epäili eikä oikein tietänyt, mihin mennä. Kaikki olivat
aivankuin sekasin päästä, vanhat kaivajat eivät tunteneet tuttuja
teitä.

Etienne juoksi viimeisenä, sillä häntä pidätti Katarina, joka
väsymyksestä ja pelästyksestä tuskin pääsi eteenpäin.

-- Ota minut kaulasta, niin kannan sinut, sanoi Etienne nuorelle
tytölle nähdessään tämän lopen uupuneen.

-- Ei, anna minun olla, mumisi tämä, minä en jaksa enää, mieluummin
kuolen tähän paikkaan.

He olivat jääneet toisista jälkeen viisikymmentä metriä. Etienne nosti
tytön tämän vastustuksista huolimatta, kun äkkiä ramahti heidän
edessään suuri lohkare sulkien heidät tovereilta. Veden tulva pehmitti
kalliota, niin että ne vierivät alas siellä täällä. Heidän täytyi
palata takaisin. Mutta he eksyivät eivätkä enää voineet toivoakaan
pääsevänsä Requillartiin. Ei auttanut muu kuin kavuta ylimpiin
käytäviin ja odottaa siellä toverien apua, jos vesi laskisi.

Vihdoin tunsi Etienne Guilleaumen kerroksen.

-- Luojalle kiitos! sanoi hän. -- Nyt ainakin tiedän, missä olen.
Peijakas, mehän olimme oikealla tiellä, mutta nyt piru meidät perii!
Kuule, me menemme ylöspäin ja kiivimme tuon savutorven kautta.

Vettä räiskyi heidän rintaansa, niin että he tuskin saattoivat liikkua.
Niin kauan kun heillä on valoa, on toivoakin, he sammuttivat toisen
lyhdyn säästääkseen öljyä, jonka he sitten kaataisivat toiseen. He
pääsivät jo savupiipun luo, kun jokin kolina sai heidät kääntymään
katsoakseen oliko joitain tovereita hädässä. He huudahtivat
kauhistuneina, kun he näkivät jonkun, jättiläiskokoisen massan kiitävän
pimeydessä suoraan heihin kapean paalutuksen välistä.

Se oli Bataille. Sen jälkeen kuin hevonen oli lähtenyt lastauspaikalta
oli se nelistänyt pitkin pimeitä käytäviä. Näytti siltä, että se tunsi
tiet tässä maanalaisessa valtakunnassa, missä se oli viettänyt
yksitoista vuotta. Sen silmät olivat tottuneet näkemään pimeässä. Ja se
laukkasi yhä eteenpäin painaen pään alaspäin noissa kapeissa
käytävissä, joista tuskin mahtui sen suuri ruumis. Katua seurasi
toinen, tiet risteilivät, ilman että se epäilisi. Mihin se pyrki?
Mahdollisesti nuoruuden uinalunsa luo, myllyn luo, joka seisoi Scarpe
joen rannalla, missä se oli syntynyt, auringon hämärän muiston luo,
joka paloi ilmassa kuin lamppu. Se tahtoi elää, sen eläinmuisti eli, se
tahtoi vielä kerran saada hengittää peltojen ilmaa ja tämä toivomus
ajoi sitä eteenpäin tuntematonta ulospääsyä kohti, mistä se voisi
päästä valoon, kirkkaan taivaan alle. Sen nöyryys oli kadonnut, se oli
vimmoissaan, että kaivos oli ensin riistänyt siltä näön ja nyt tahtoo
riistää hengenkin.

Kun se oli saavuttamaisillaan Etiennen ja Katarinan, huomasivat
nämä, että se oli litistynyt kallioseinien väliin. Se oli kompastunut
ja taittanut molemmat etujalkansa. Ponnistaen viimeisiä voimia
laahasi se itsensä eteenpäin muutaman metrin, mutta käytävä kapeni
eikä se mahtunut enää. Se kurotti verisen päänsä etsien suurilla,
hätääntyneillä silmillään jonkun kolon, josta se voisi pelastua. Mutta
vesi peitti sen nopeasti, se alkoi hirnua samallaisella villillä,
korisevalla äänellä kuin talliin kuolleet hevoset. Onnettoman eläimen
kuolinkamppailu oli hirvittävä tuossa maanalaisessa kuopassa kaukana
valosta. Sen toivoton, vihlova hirnuminen ei vaiennut ennenkuin vesi
oli peittänyt sen. Silloin pääsi sen rinnasta viimeinen korahdus,
sitten lotkahti jokin, ikäänkuin tyhjä tynnyri olisi täyttynyt ja
kaikki oli hiljaa. Syntyi kammottava hiljaisuus.

-- Oi, herra jumala! itki Katarina ääneen. -- Minua kammottaa, minä en
tahdo kuolla!... Vie minut pois, vie pois täältä!

Hän oli ennenkin nähnyt kuoleman. Maanvieremää kaivoksessa,
vedentulvaa, mutta ei milloinkaan hän ollut tuntenut sellaista jäätävää
kauhua, kuin nyt nähdessään Bataillen kamppailun kuolemaa vastaan.
Onnettoman hevosen epätoivoinen hirnuminen kaikui hänen korvissaan,
niin että hän värisi koko ruumiissaan.

Etienne kaappasi hänet taas syliinsä ja kantoi edelleen. Olikin jo
aika, sillä kun he nousivat savutorveen, alkoi vesi nousta heille jo
olkapäihin. Etiennen täytyi auttaa Katarinaa, sillä tältä puuttui
voimia pitää kiinni laudoista. Kolmasti oli Katarina luisua pois hänen
käsistään takaisin kumeasti pauhaavan veden aaltoihin. He hengähtivät
helpotuksesta päästyään ylempään kerrokseen, mihin vesi ei vielä ollut
tunkeutunut. Mutta pian alkoi sekin täyttyä ja heidän piti kiivetä
edelleen. Tällaista nousemista jatkui monta tuntia, kun nouseva vesi
ajoi heidät käytävästä toiseen pakottaen kiipeemään yhä korkeammalle.
Kuudennessa kerroksessa lepäsivät he taas toivoen kuumeisesti, ettei
vesi enää kohoisi. Mutta vesi kohosi taasen ajaen heidän kahdeksanteen
ja sitten yhdeksänteen kerrokseen. Oli jälellä enää yksi kerros ja
päästyään sinne katsoivat he pelokkaasti tuuma tuumalta yhä kohoavaa
vettä. Jollei vesi lakkaisi nousemasta, olisivat he pakotetut
menehtymään samoin kuin vanha hevonen, heidän kurkkunsa ja keuhkonsa
täyttyisivät vedellä.

Hetki hetkellä tärisytti kaivoksen kallioitten lohkeaminen, maan
vierimiä sattui eri osissa kaivosta. Katarina värisi toistaen yhä:

-- Minä en tahdo kuolla, minä en tahdo kuolla.

Rauhoittaakseen häntä vakuutti Etienne, että vesi ei kohonnut enää.
Heidän pakonsa oli kestänyt jo kuusi tuntia, varmaankin pian tultaisiin
pelastamaan heidät. Hän puhui kuudesta tunnista, vaikka itse asiassa
hän oli kadottanut käsityksen ajasta. Todellisuudessa oli kulunut jo
kokonainen päivä, ennenkuin he olivat päässeet Guillaumen kerroksen
läpi.

He päättivät levätä istuen läpimärkinä kylmästä väristen. Katarina
riisuutui ujostelematta, vääntääkseen vaatteistaan veden pois ja
pukeutui taas. Vähitellen kuivuivat housut ja mekko hänen yllään. Hän
oli avojaloin ja Etienne pakotti hänet ottamaan omat puukenkänsä. Nyt
he saattoivat istua hetkisen. He pienensivät lyhdyn liekin, niin että
se valaisi himmeästi kuin yölamppu. Mutta heidän vatsoissaan alkoi
kurista muistuttaen heitä, etteivät he koko päivään olleet syöneet
mitään. Siihen asti he eivät olleet muistaneet sitä. He eivät olleet
ehtineet syödä aamiaisensa kun onnettomuus tapahtui, mutta nyt löysivät
he taskuistaan leipäpalat puuroina veden paisuttamina. Katarina pakotti
Etiennen ottamaan osansa. Niin pian kuin Katarina oli syönyt, vaipui
hän uupuneena uneen maaten kylmässä maassa. Etienne valvoi hänen untaan
voimatta itse nukkua.

Kuinka monta tuntia oli siten kulunut? Sitä hän ei olisi voinut sanoa.
Mutta hän näki, että savupiipun aukosta alkoi lainehtia uhkaava musta
neste, kuin petoeläin, joka hiipien tahtoi saavuttaa uhrinsa. Nopeasti
saavutti vesi heidät kostuttaen nukkuvan Katarinan jalkoja. Hän tuli
levottomaksi tietämättä pitäisikö hänen herättää tyttöä. Eikö olekin
kovaa häiritä hänen rauhallista lepoaan, hänen kauniita uniaan
auringosta ja mahdollisesta vapaasta luonnosta? Ja mihin voisivatkaan
he paeta? Hän mietti ja mietti ja muisti vihdoinkin, että kalteva
pinta, joka kulki tässä kerroksessa, oli ylempänä käytävän avulla
yhteydessä ylimmän lastauspaikan kanssa. Mahdollisesti he pelastuisivat
siinä. Hän antoi tytön nukkua mahdollisimman kauan odottaen, kunnes
vesi ajaisi heidät pois. Sitten nosti hän tytön hiljalleen. Tyttö
värähti.

-- Oi jumalani! Sehän on totta. Kaikki on entisellään... jumalani!

Hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ja huudahti nähdessään
lähestyvän kuoleman.

-- Rauhoitu, sopersi Etienne. -- Minä vakuutan, me voimme vielä
pelastua.

He alkoivat taas kavuta ollen nyt paljoa suuremmassa vaarassa kuin
ennen. Heidän piti kulkea kumarassa olkapäitä myöten vedessä pitkän
välimatkan käytävää pitkin, joka kokonaan oli laudoitettu. He repivät
kyntensä ja sormensa tarttuessaan liukkaisiin ja sileisiin lautoihin.
Etienne kulki jälessä tukien tyttöä päällään, silloin kun tämä oli
kompastua. Mutta äkkiä näkivät he edessään multakasan ja katkenneita
pölkkyjä, jotka estivät heiltä tien. He eivät voineet päästä edemmäksi.
Mutta onneksi oli sivulla jonkun käytävän aukko ja he poikkesivat
siihen.

Hämmästyksekseen saivat he nähdä edessään lyhdynvalon ja jonkun miehen
ääni karjasi hurjistuneena;

-- On siis vielä toisiakin minunlaisia idiotteja!

He tunsivat Chavalin, jonka maanvieremä oli myöskin ajanut tänne. Kaksi
toveria, jotka olivat seuranneet häntä olivat saaneet surmansa
hautaantuen maanvieremän alle. Hänkin oli saanut haavoja käsivarteensa,
mutta oli kyllin rohkea ryömiäkseen takaisin onnettomuuspaikalle
ottaakseen heidän lyhtynsä ja voileipänsä. Tuskin oli hän ehtinyt
ryömiä pois, kun uusi vieremä sattui hänen selkänsä takana täyttäen
käytävän.

Hän vannoi itsekseen, ettei millään muotoa antaisi varastojaan noille
ihmisille, jotka äkkiä ilmestyivät aivankuin maan alta. Mieluummin
tappaa hän heidät. Mutta sitten tunsi hän heidät, hänen vihansa lauhtui
ja hän alkoi nauraa vahingoniloisena.

-- Soo, sinäkö, Katarina! Sinäkin taidat olla pulassa ja tulit etsimään
minua. No, nyt meillä voi olla lysti yhdessä.

Hän ei ollut huomaavinaan Etienneä. Tätä kuohutti odottamaton
kohtaaminen ja hän teki liikkeen suojellakseen tyttöä, joka painautui
häneen. Mutta täytyihän mukautua siihenkin ja hän kysyi aivan
yksinkertaisesti toverilta, aivankuin he olisivat aivan äskettäin
eronneet hyvinä ystävinä.

-- Oletko tarkastanut paikkaa tuolla etäämpänä? Eikö voi päästä
murtopaikan läpi?

Chaval vastasi ivallisesti:

-- Murtopaikanko läpi! Siellä on kaikki vieremän peitossa... Me olemme
suljetut kahden seinän väliin kuin hiirenloukkuun. Mutta voithan palata
kuljetuskäytävään, jos olet hyvä uimari.

Vesi kohosi todellakin yhä korkeammalle, kuului, miten se loiski seiniä
vastaan. Paluumatka oli suljettu. Kaikki kolme olivat muuratut seinien
väliin.

-- Sinä jäät siis? jatkoi Chaval ivallisesti. -- Se on kai viisainta ja
jos annat minun olla rauhassa, en minä avaa suutanikaan. Täällä on
vielä tilaa kahdella. Katsokaamme, kuka ensin menehtyy, ellei meille
tulla apuun, mikä on hyvin epäilyttävä.

-- Mutta jos koettaisimme koputtaa, sanoi taas Etienne. -- Ehkä meidät
kuullaan.

-- Minä olen jo koputtanut käteni kankeiksi. Tässä on kivi, koeta itse
jos haluat.

Etienne otti kiven, jonka reunat jo olivat kuluneet koputtamisesta ja
alkoi koputtaa seinään siten, kuten kaivajat tavallisesta pyytävät
apua. Sitten painoi hän korvansa seinään kuullakseen vastataanko
hänelle. Hän toisti sitä pariinkymmeneen kertaan, saamatta
hiiskaustakaan vastaukseksi.

Sillävälin Chaval järjestäytyi kylmäverisesti mukavammasti. Hän asetti
seinän viereen kolme lyhtyään, joista paloi yksi. Sitten pani hän
pölkylle kaksi voileipäänsä. Tällä muonituksella voisi hän kestää kaksi
päivää, jos olisi järkevä eikä jakaisi toisille. Sitten kääntyi hän
toisten puoleen sanoen:

-- Puolet saat sinä, Katarina, jos sinun tulee kova nälkä.

Tyttö oli vaiti. Kaikkien onnettomuuksien lisäksi oli kohtalo nyt
sulkenut hänet siihen noitten kahden miehen kanssa.

Alkoi hirveä olo. Ei Chaval eikä Etienne avanneet suutaan istuen siinä
maassa muutaman askeleen päässä toinen toisistaan. Chavalin
huomautuksesta sammutti Etienne lyhtynsä, sillä oli turhaa
ylellisyyttä, että se paloi. Katarina paneutui pitkälleen nuoren miehen
viereen, hän oli levoton niistä silmäyksistä, joita hänen entinen
rakastettunsa heitti häneen.

Aika kului. Kuului ainoastaan veden hiljainen lorina sen yhä kohotessa.
Aika ajoittain tuntui maa tärisevän etäisistä maanvieremistä. Kun lyhty
oli palanut loppuun ja piti se avata kaataakseen öljyä, valtasi heidät
pelko, että ilmassa olisi räjähdyskaasua. Mutta räjähdystä ei
tapahtunut ja he taas makasivat pitkällään maassa, ajan vieriessä
hitaasti.

Jokin kahina sai Etiennen ja Katarinan kohottamaan päätään nähdäkseen
mitä oli tekeillä. Chaval valmistautui aterialle. Hän mursi voileivän
kahtia, purren hitaasti, jottei tulisi kiusaukseen niellä kaikki
yhtäaikaa.

-- Etkö todellakaan tahdo? sanoi hän Katarinalle. -- Olet tyhmä.

Katarina loi silmänsä alas peläten antautuvansa kiusaukselle. Kiduttava
nälkä kouristi hänen sisuksiaan niin että kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Mutta hän ymmärsi, mitä Chaval tahtoi hänestä. Hän tunsi,
että tämä oli taas mustasukkaisuuden vallassa nähdessään tytön toisen
rinnalla. Hän pelkäsi lähestyä tuota miestä peläten, että molempien
miesten välillä syntyisi taas ottelu. Herra Jumala! Voisihan edes
kuolla sovussa.

Etienne olisi pikemmin kuollut nälkään kuin pyytänyt Chavalilta
leipäpalasen. Vaitiolo kävi painostavaksi. Yksitoikkoiset minuutit
tuntuivat pitkiltä kuin ijäisyys. He olivat olleet nyt yhdessä jo
kokonaisen vuorokauden. Toisen lyhdyn tuli alkoi sammua ja he
sytyttivät kolmannen.

Chaval otti toisen palasen ja sanoi:

-- Tulehan toki tänne nauta!

Katarina vavahti. Antaakseen hänelle rohkeutta kääntyi Etienne
poispäin. Mutta kun tyttö ei liikahtanutkaan kuiskasi hän tämän
korvalle:

-- Mene, tyttöseni.

Kyyneleet pursusivat tytön silmistä. Hän itki kauan, jaksamatta nousta,
tuntematta edes enää nälkää. Koko hänen ruumistaan pakotti ja kolotti.
Etienne nousi kulkien edes takaisin ja aika ajoittain koputtaen
avunpyynnön merkkiä. Kuinka hirvittävä olla haudattuna tuohon koloon
yhteen miehen kanssa, jota hän vihasi koko sydämestään. Ja tuo onneton
tyttö jää sille, ken kestää kauemmin. Jos hän kuolee ennemmin, ottaa
tuo mies tytön jälleen häneltä.

Aika kului ja ilma kävi yhä raskaammaksi. Toinen päivä läheni loppuaan
ja Chaval istui Katarinan viereen jakaen hänen kanssaan viimeisen
leipäpalapuoliskonsa. Tyttö märehti vaivaloisesti, mutta Chaval
mustasukkaisuuden puuskassa ei tahtonut kuolla, ennenkuin oli ottanut
tytön tuon toisen nähden ja pakotti tytön maksamaan joka leipäpalasesta
hyväilyllä. Uupunut kuin oli antoi tyttö suudella itseään, mutta kun
hän aikoi väkisin ottaa hänet, pääsi tytöltä vaikerrus.

-- Anna minun olla. Sinä rikot minun luuni.

Etienne, joka oli niin kuohuksissaan, että vapisi, seisoi selin,
nojaten otsansa poikkipuuhun. Mutta kuultuaan tytön voihkinan, oli hän
yhdellä hyppäyksellä heidän luonaan.

-- Anna hänen olla, perhana!

-- Mitä se sinuun kuuluu? vastasi Chaval. -- Hän on minun tyttöni.

Ja hän taas syleili tyttöä sulkien hänen suunsa punasilla viiksillään.

-- Jätä meidät, ole hyvä. Mene syrjään.

-- Jollet sinä heti päästä hänet, niin kuristan sinut kuoliaaksi! huusi
Etienne vihasta kalvennein huulin.

Chaval karkasi heti pystyyn, sillä toisen korisevasta äänestä tunsi
hän, että tämä tarkoitti totta. Kuolema tuntui heistä tulevan liian
hitaasti, jommankumman piti heti jättää sija toiselle. Vanha riita
syttyi jälleen täällä maan alla, missä pian he molemmat makaisivat
vierekkäin kuolleina. Mutta siinä oli niin ahdasta, ettei voinut
heilauttaa nyrkkiä satuttamatta kattoon.

-- Varo itseäsi, mörisi Chaval, -- tällä kertaa minä nyljen sinut
elävältä!

Etienne oli jo aivan mielettömänä vimmasta. Hänen silmissään oli
verinen sumu ja kurkkuun nousi verenlohkare. Hän aivankuin tunsi
voittamatonta halua tappaa. Se oli häntä voimakkaampi, se oli oli
perinnäisyyden pakko. Hän tarttui liuskakivilohkareeseen, joka
irtaantui seinästä, kohotti sen molemmin käsin ja pudotti voimalla
Chavalin päähän. Tämä ei ehtinyt välttää iskua, vaan kaatui kasvoilleen
murskaantunein pääkalloin. Aivoja räiskyi seiniin ja purppuranpunaisena
virtasi veri haavasta.

Etienne kumartui hänen ylitsensä tarkastaen häntä laajennetuin silmin.
Se oli siis tapahtunut, hän oli tappanut. Hämmennyksissään kokosi hän
muistissaan kaikki ne tapaukset, jolloin hän oli taistellut murhahimoa
vastaan. Tällä kertaa hän ei edes ollut juovuksissa, vain nälästä
huumaantuneena. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn hänen päässään
kauhusta tätä murhaa nähdessään ja vaikka kaikki hänen kehityksensä
tuomitsi tekoa, tunsi hän kuitenkin jossain sisimmässään iloa ja
eläimellisen himon tyydytystä.

Katarina hyppäsi seisoalleen huutaen:

-- Herra jumala, hän on kuollut!

-- Onko sinun sääli häntä! huudahti Etienne vimmatusti.

Tyttö mutisi jotain hengenahdistuksissaan. Sitten horjahti hän ja
heittäytyi Etiennen: syliin.

-- Tapa minutkin! Kuolkaamme yhdessä!

Hän kietoi kätensä lujasti Etiennen kaulaan ja he painautuivat
toisiinsa lujassa syleilyssä, molemmat toivoen kuolemaa. Kun tyttö
kääntyi poispäin, laahasi hän pois ruumiin heittäen sen kaltevaan
käytävään tehdäkseen vapaaksi sen maatilkan, missä heidän vielä piti
elää. Muuten olisi mahdotonta elää tuon ruumiin vieressä. He
pelästyivät kuullessaan hänen polskahtavan veteen, niin että räiskyi
heihin. Siis vesi uhkasi jo heidän ainoaa turvapaikkaansa. He näkivät
kuinka vesi virtasi aukosta.

Alkoi uusi taistelu. He sytyttivät viimeisen lyhdyn joka loi himmeän,
valon veteen, joka itsepäisenä yhä kohosi. Vesi nousi nilkkoihin,
sitten polviin. Käytävä kohosi ylöspäin ja he pakenivat käytävän
yläpäähän, missä he saattoivat levähtää hetkisen. Mutta pian saavutti
vesi heidät sielläkin, kohoten vyötäisiin saakka. He seisoivat selin
seinään katsellen kuinka vesi yhä kohosi. Kun se nousisi suuhun saakka,
olisi kaikki mennyttä. Lyhty, jonka he olivat ripustaneet ylös, valaisi
yhä himmeämmin ja äkkiä sammui se. Heidät ympäröi täydellinen pimeys,
lyhty oli sammunut syljettyään ulos viimeisen öljypisaransa. Nyt he
eivät enää saisi milloinkaan nähdä valoa.

-- Kirous! päästi Etienne hampaittensa välistä.

Katarina painautui häntä lähemmäksi. Hän lausui hiljaa:

-- Kuolema sammuttaa lyhdyn.

Mutta elämäntoivo oli heissä vielä, pakottaen heidät taistelemaan tuota
uutta vaaraa vastaan. Etienne alkoi lyhdynvarrella raapia vimmatusti
liuskakiveä, Katarina auttoi häntä kynsillään. Heidän onnistui tehdä
kolo seinään, mihin he istuivat jalat riipuksissa ja selkä
koukistuneena. Vesi loiski heidän kantapäissään, mutta ei kestänyt
kauan ennenkuin se nousi nilkkoihin, sitten polviin ja vihdoin tuli
heidän istuin märäksi, niin että he vaivoin pysyivät siinä
luiskahtamatta alas.

Loppu näytti tulevan. Kuinka kauan he saisivatkaan odottaa siinä
väristen kylmästä ja nälästä pimeässä kolossa. Eniten kärsivät he
pimeästä, jonka tautta he eivät edes saattaneet nähdä kuoleman
lähestyvän.

Tunnit kuluivat yksitoikkoisen hitaasti, eivätkä he voineet pitää lukua
ajasta. Kaikki toivo pelastuksesta oli heidät jättänyt. Kukaan ei
tietänyt, että he olivat siinä, eikä voinut tulla apuun. Jos he
säästyvät vedeltä, täytyy heidän kuolla nälkään. He aikoivat koputtaa
vielä kerran apua pyytääkseen, mutta kivi oli jäänyt veden alle. Ja
kukapa heitä kuulisikaan.

Katarina painui päänsä seinään nöyränä ja alistuvaisena kohtalolle.
Mutta äkkiä sävähti hän.

-- Kuuletko! sanoi hän.

Etienne luuli hänen tarkoittavan veden loiskinaa ja sanoi
rauhoittaakseen häntä:

-- Minä vain liikuttelin jalkojani vedessä.

-- Ei, ei sitä! Kuule, tuolla.

Ja hän painoi taas korvansa hiiliseinää vasten. Etienne ymmärsi ja
teki samoin. Muutaman sekunnin kesti odotus, joka tuntui heistä
ijäisyydeltä. Sitten kuulivat he hyvin etäältä kolme hyvin heikkoa
lyöntiä pitkine väliaikoineen. Mutta he tuskin uskoivat korviaan.
Heidän korvissaan soi ja mahdollisesti hiilissä vain rytisi. Eivätkä he
tienneet millä vastata.

Etiennen päähän pälkähti loistava ajatus.

-- Sinulla on puukengät. Riisu ne ja koputa kannalla.

Katarina koputti kivihiilikaivajain merkkikoputuksen ja taas kuulivat
he vastauksen. He koputtivat ainakin parikymmentä kertaa ja joka kerran
saivat he vastauksen. He itkivät ilosta syleillen toisiaan ollen
vaarassa pudota kiveltä. Vihdoinkin ovat toverit lähellä ja tulevat
heidän luokseen. Heidät valtasi sellainen ilo, että he unohtivat kaikki
kärsimyksensä, unohtivat, että heidät eroitti tovereista paksu muuri.

-- Eikö ollut onni, että minä painoin korvani seinään? huudahti
Katarina.

-- Niin, sinulla on tarkka kuulo, vastasi Etienne. -- Minä en kuullut
mitään.

Nyt he alkoivat vuoroin kuunnella valmiina vastaamaan joka koputukseen.
He erottivat nyt kuokan iskuja, siis toverit alottivat pelastustyön. Ei
vähäisinkään ääni jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta vähitellen lauhtui
heidän ilonsa. Ensin koettivat he selittää itselleen työn kulun:
varmaankin pyrittiin heidän luokseen Requillartin kautta, käytävä laski
kivihiilikerrokseen, ehkä kaivettiin yht'aikaa useampia käytäviä,
sillä kolme miestä kuului olevan murrostyössä. Sitten kävivät he
harvapuheisemmiksi. He arvioivat kuinka paksu muuri eroitti heidät
tovereista. Kukin mietti itsekseen, kuinka pitkän ajan ottaa, ennenkuin
tuo seinä oh murrettu. Eivät toverit mitenkään ehtisi ajoissa, vaan
ehtivät he kymmenesti kuolla sitä ennen. Ja he vastasivat tovereille
vain näyttääkseen, että he ovat elossa.

Kului taas päivä ja toinen. He olivat nyt olleet maan alla kuusi
päivää. Vesi, joka oli kohonnut polviin, pysähtyi sille tasolle
nousematta tai laskematta. Heistä tuntui, että heidän jalkansa sulavat
tuossa jääkylmässä vedessä. He taisivat kyllä toisinaan koukistaa
polvensa, mutta silloin asento tuntui niin sietämättömältä ja
suonenveto alkoi koukistaa jalkoja, niin että väkisinkin täytyi laskea
jalat alas veteen. Joka kymmenen minuutin perästä piti heidän istua
peremmälle liukkaalla istuimella. Epätasainen seinä rääkkäsi heidän
selkäänsä ja niskaa pakotti sietämättömästi, koska sitä ei voinut
oikaista. Kävi yhä vaikeammaksi hengittää, sillä noussut vesi oli
puristanut ilman siihen kellon tapaiseen koloon, missä he olivat.
Heidän äänensä kaikuivat kumeina, etäisinä. Ja korvissa soi alinomaa
aivankuin koko lauman villihevosten jalkojen töminä.

Aluksi kärsi Katarina tavattomasti nälästä. Hän painoi kalpeita,
laihoja käsivarsiaan rintaansa vasten ja valitti surkeasti, sillä
hänestä tuntui aivankuin pihdillä puristettaisiin hänen tyhjiä
sisälmyksiään. Etienne tunsi samaa. Hänen sormensa tunnustelivat
kuumeisesti seiniä ja hänen sormiinsa sattui laho puupala. Hän murensi
sen ja antoi kourallisen Katarinalle, joka nieli sen ahneesti.

Kaksi päivää elivät he tuosta mädänneestä kuoresta ja olivat
epätoivoissaan, kun se loppui. Muu paalutus seisoi vielä lujana eikä
heidän kyntensä saaneet siitä palastakaan, vaikka raapivat sormensa
verille. Etiennen nahkavyö tuotti heille vähän lievennystä. Etienne
puri siitä palasia ja Katarina märehti niitä koettaen niellä. Ainakin
olivat heidän leukansa toimessa ja he voivat kuvitella syövänsä.

Mutta pian vaimeni nälän tunne. He tunsivat ainoastaan syvää tylsää
kipua ja voimain heikennystä. He olisivat epäilemättä menehtyneet ellei
heillä olisi ollut vettä.

Kun Katarina seitsemäntenä päivänä kumartui ammentaakseen kourallaan
vettä, sattui hänen kätensä johonkin, joka ui hänen jaloissaan.

-- Kas, mitähän tuo on?

Etienne tunnusteli pimeässä.

-- En ymmärrä, mikä se on, ehkä ilmanvaihtoportin suojus.

Hän joi, mutta kun hän jälleen kumartui, sattui hänen kätensä uivaan
esineeseen ja hän kirkasi pelästyneenä:

-- Herra jumala, se on hän!

-- Kuka?

-- Hän, tiedäthän. Minä tunsin hänen viiksensä.

Se oli Chavalin ruumis, jonka kohonnut vesi oli ajanut heidän luokseen.
Etienne ojensi myös kätensä ja tunsi myös viikset ja rikkilyödyn nenän.
Katarinaa rupesi ylenannattamaan ja hän oksensi juomansa veden.

-- Odota, sopersi Etienne, -- minä ajan sen pois.

Hän potkasi ruumiin, niin että se lähti menemään, mutta tuokion
kuluttua tunsivat he sen taas jaloissaan.

-- Menetkö siitä hiiteen.

Mutta ei auttanut potkiminen, varmaankin jokin virta kuletti sen
takaisin. Chaval ei tahtonut jättää heitä, vaan tahtoi pitää heille
seuraa vastoin heidän tahtoaan, myrkyttäen ilmaa vielä kauheammaksi.
Koko sinä päivänä he eivät juoneet vettä taistellen janoa vastaan.
Mutta seuraavana päivänä vei jano voiton ja he joivat mistään
välittämättä.

Kului vielä päivä ja toinen. Veden hiukankin väreillessä tunsi Etienne
miehen kosketuksen jalkojaan vastaan, jonka miehen hän oli tappanut. Ja
joka kerran sävähti hän.

Katarina itki nyt tuntikausia ja sen jälkeen valtasi hänet tavaton
heikkous ja uneliaisuus. Etienne ei antanut hänen nukkua peläten, että
hän luiskahtaisi pois istuimeltaan. Tyttö mutisi jotain ja nukkui taas
silmät selällään. Jottei hän putoaisi oli Etienne kietonut käsivartensa
hänen vyölleen. Nyt vastasi hän yksin tovereille. Kuokan iskut
lähestyivät, hän tunsi ne aivan selkänsä takana, mutta häntä ei enää
suuresti haluttanut koputtaa ja hänenkin voimansa vähenivät.

Vihdoin koitti heille helpompi aika kun vesi alkoi laskea ja vei
mukanaan Chavalin ruumiin. Oli tehty pelastustyötä jo yhdeksän päivä ja
nyt vasta saattoivat he ensi kerran nousta ja tehdä muutaman askeleen
käytävässä. Mutta silloin äkkinäinen tärähdys kaatoi heidät molemmat
maahan. He tavottelivat toinen toisiaan pelästyneinä luullen taas
kaikkien kauhujen alkavan toistua.

Mutta kaikki hiljeni eikä kuokkien iskuja kuulunut enää.

Äkkiä alkoi Katarina hiljaa nauraa heidän istuessa siinä nurkassa
vierekkäin.

-- Ulkona mahtaa olla kaunista... Tule, menkäämme täältä.

Etienne koetti taistella hänen mielettömyyttään vastaan. Mutta se
tarttui hänenkin kestävämpiin aivoihin, niin että hän ei ollut selvillä
todellisuudesta. Katarina vaipui kuumeiseen horrostilaan alkaen
hourailla. Suhina hänen korvissaan tuntui hänestä lintujen laululta ja
puron lorinalta. Hän tunsi niitetyn heinän tuoksua ja hänen silmiensä
edessä vilkkui suuria keltaisia täpliä, niin suuria, että ne näyttivät
hänestä laajoilta ruispelloilta kirkkaan auringon kultaamina.

-- Kuinka lämmintä, eikö totta? Syleile minua, olkaamme aina yhdessä,
aina!

Etienne syleili häntä ja tyttö painautui hänen luokseen hyväillen ja
laverrellen kuin pieni onnellinen tyttö.

-- Kuinka tyhmiä me olimme odottaessamme niin kauan. Minähän heti aloin
pitää sinusta, mutta sinä et ymmärtänyt, vaan olit juro. Ja muistatko
sitten öisin kotona, kun me molemmat valvoimme ja tunsimme halua
lähestyä?

Etienneen tarttui hänen hilpeytensä ja hänkin muisteli heidän entistä
äänetöntä hellyyttään.

-- Ja sinähän löit minua kerran niin, niin, läimäytit oikein molemmille
korville, että tuntui.

-- Se oli siksi, että pidin sinusta, jatkoi tyttö. -- Minä koetin olla
ajattelematta sinua, sanoin itselleni että kaikki oli lopussa, mutta
minä olin vakuutettu, että me lopulta tulemme yhteen. Tarvittiin
ainoastaan joku onnellinen sattuma, eikö totta?

Etienne sävähti koettaen pudistaa yltään tuon hourailun, mutta toisti
hänkin:

-- Ei mikään lopu koskaan. Täytyy vain olla hiukan onnea, niin voi
alkaa kaikki uudestaan.

-- Siis sinä pidät minut luonasi? Meillä on onni tällä kertaa.

Katarinan voimat pettivät ja hän luisti hänen sylistään. Hänen
äänensäkin kävi tuskin kuuluvaksi. Etienne pelästyt ja puristi häntä
voimakkaammin rintaansa.

-- Kärsitkö sinä?

Katarina oikasihe hämmästyneenä.

-- En, miksi niin?

Mutta tämä kysymys saattoi hänet järkiinsä. Hän katsoi toivottomana
pimeyteen, mursi käsiään ja ratkesi itkemään.

-- Jumalani, jumalani, kuinka on pimeä!

Kukkivat pellot ja tuoksuva ruoho oli kadonnut, ei kuulunut enää
leivosen laulua eikä aurinko paistanut vaan musta kuoppa ympäröi hänet,
tulvinut ja lahonnut kaivos oli siinä, haiseva pimeys, missä he olivat
kamppailleet jo niin monta päivää. Hän muisti lapsuudessaan kuulemiaan
miehestä, joka tulee kuristamaan pahoja tyttöjä.

-- Kuuletko? Se on Mustamies... Tuolla hän on. Oi minä pelkään, minä
pelkään!

Hän vaikeni väristen. Sitten lausui hän taas kuiskaten:

-- Tuo toinen on siinä taaskin.

-- Kuka toinen?

-- Hän, jota ei enää ole.

Chaval kummitteli hänen silmissään, hän puhui hänestä sekavin sanoin,
kertoi koiraelämästä, jonka he viettivät yhdessä, kuinka hän yhden
ainoan kerran oli nähnyt Chavalin ystävällisenä Jean-Bartissa, mutta
muulloin oli hän milloin lyönyt häntä, milloin oli kuristaa rajuilla
hyväilyillään.

-- Hän tulee vieläkin, sen sanon sinulle, hän estää meidät kuulumasta
yhteen. Oi, aja hänet pois, aja pois, anna minun olla luonasi.

Hän heittäytyi Etiennen kaulaan etsien kuumeisilla huulillaan tämän
huulia. Pimeys hävisi taas, Katarina näki auringon ja nauroi
onnekkaana. Etienne sävähti tuntiessaan hänen nuorekkaan väräjävän,
puol'alastoman ruumiinsa omaansa vastaan. Hän sulki hänet syliinsä ja
vihdoinkin tässä pimeässä haudassa antautuivat he toinen toisilleen,
tuntien voittamatonta halua saada tuntea onnea ennenkuin kuolevat.
Kesken toivottomuuden ja kuoleman kukoisti heidän rakkautensa.

Sitten ei ollut enää mitään. Etienne jäi istumaan nurkkaansa pitäen
liikkumattoman naisen sylissään. Tunnit kuluivat. Hän luuli kauan, että
Katarina nukkuu. Sitten kosketti hän häneen ja tunsi että hän oli
kylmä, oli kuollut. Mutta Etienne ei uskaltanut kuitenkaan liikkua
peläten herättävänsä hänet. Hän heltyi ajatellessaan että hän oli
ensimäinen jolle Katarina oli antautunut naisena. Nyt hän oli hänen
vaimonsa ja mahdollisesti he saisivat lapsen. Hänen päässään liiteli
toisiakin mietteitä, hän kaihosi päästä yhdessä rakastettunsa kanssa
maailmaan ja tulevaisuuden kuvat kepeinä koskettivat hänen otsaansa,
häviten taas.

Hän tunsi voimansa yhä heikkenevän, vaivoin saattoi hän kohottaa
kätensä tunnustaakseen, että hän oli yhä siinä hänen sylissään kuin
nukkuva lapsi. Kaikki häipyi hänen mielestään, hän unohti, missä hän
oli ja mikä häntä ympäröi. Hänen kuulohermojaan saavutti jokin koputus
aivan hänen päänsä kohdalla, koputus kävi yhä kiivaammaksi ja
lähemmäksi, mutta hän ei viitsinyt vastata, sillä hän oli niin
sanomattoman väsynyt. Siten kului kaksi päivää, jolloin Katarina ei
ollut liikahtanut, hän tunnusteli häntä tuntien tyydytystä, että hän
oli siinä.

Äkkiä tunsi Etienne töytäyksen. Kuului ääniä. Hänen jalkoihinsa varisi
kiviä. Hän sai nähdä lyhdyn ja puhkesi itkemään. Hän räpytti silmiään,
mutta ei kääntänyt niitä pois ihastuneena tuohon kalpeaan, punertavaan
pisteeseen keskellä pimeyden. Muutamat toverit nostivat ja kantoivat
hänet, toiset kaatoivat hänen yhteen puristettujen hampaittensa väliin
muutamia lusikallisia buljonkia. Vasta Requillartissa tunsi hän yhden
henkilön, joka seisoi hänen edessään, nim. insinöri Negrelin. Ja
molemmat miehet, jotka olivat syvästi halveksineet toinen toisiaan,
kapinoiva työläinen ja ylimielinen päällikkö heittäytyivät toinen
toistensa syliin itkien, syvästi liikutettuina kaikesta mitä oli
tapahtunut.

Ylhäällä päivän valossa makasi Maheun vaimo kuolleen tyttärensä paarien
vieressä päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja.

Oli tuotu ylös jo monta ruumista ja pantu riviin maahan, niiden
joukossa oli Chavalkin, jonka luultiin saaneen surmansa maan
vieremästä, yksi kaivosvouti ja kaksi hiilenmurtajaa, joitten pääkallot
niinikään olivat rikki ja vatsat pöhöttyneet vedestä. Ilman tärisytti
naisten valitushuudot. Kun vihdoin tuotiin ylös Etienne sen jälkeen kun
hänet oli totutettu lyhdyn valoon ja annettu vähän ravintoa, oli hän
laiha ja kuihtunut, tukkansa aivan harmaana, niin että joukko väistyi
kauhistuneena hänen edestään. Maheun vaimokin vaikeni hetkeksi
vaikeroimasta ja katsoi häneen tylsästi silmät selällään.



VI.


Kello oli neljä aamulla. Viileä huhtikuun yö lämpeni päivän vaaletessa.
Kirkkaalla taivaalla himmenivät tähdet, itäinen taivaanranta punertui
aamuruskosta, Etienne kulki suurin askelin Vandamen maantietä.

Hän oli viettänyt kuusi viikkoa Montsoun sairashuoneessa. Vaikka hän
oli vieläkin kalpea ja laiha, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi
lähteäkseen sieltä. Yhtiö, joka yhä vieläkin pelkäsi kaivoksensa
puolesta, erotti toisen työläisen toisensa jälkeen ja oli ilmoittanut
Etiennelle, ettei hän enää saisi työtä. Sen sijaan oli yhtiö tarjonnut
hänelle sadan frankin kannatuksen sekä antanut isällisen neuvon jättää
kaivostyö, sillä se nyt olisi hänelle liian raskas. Mutta hän
kieltäytyi sadasta frankista. Pluchart oli lähettänyt hänelle
matkarahat ja kutsui hänet Pariisiin. Hänen vanha toiveensa oli
toteutumaisillaan.

Kun hän edellisenä iltana oli lähtenyt sairaalasta oli hän viettänyt
yön Desirin lesken luona "Ilossa." Hän oli noussut aikaseen ylös
tahtoen ottaa jäähyväiset tovereiltaan ennekuin lähtisi Marchiennesta
kahdeksan junassa.

Hän ei ollut vielä nähnyt ketään. Maheun vaimo oli käynyt hänen luonaan
sairaalassa yhden ainoan kerran, sitten varmaankin hänelle oli tullut
esteitä. Mutta hän tiesi, että koko kaivoskylä No. 240 työskenteli nyt
Jean-Bartissa ja että Maheun vaimokin oli siellä saanut työtä.

Vähitellen alkoi tiellä näkyä työläisiä. Etienneä vastaan kulkivat
jurot ja kalpeat kivihiilenkaivajat. He kertoivat miten yhtiö
väärinkäytti voittojaan. Kun kahden ja puolen kuukauden lakon jälkeen
työläiset palasivat töihin, täytyi heidän taipua kaikkiin yhtiön
määräyksiin.

Kaikkialla oli työ jälleen käynnissä, Miroussa, Madeleinessa,
Crevecoeurissa ja Victoiressa.

Mitä lähemmäksi Etienne tuli, sitä enemmän työmiehiä oli tiellä. He
kulkivat kumarassa, raskain laahustavin askelin, väristen ohuissa
vaatteissaan. Tuo pitkä jono näytti lyödyltä, mutta ei lannistetulta
armeijalta, joka oli antanut perää ainoastaan vatsan vaatimuksesta.

Kestettyjen kauhujen jälkeen tunsi Etienne voittamatonta pelkoa
nähdessään taas kaivoksen olevan työssä, sen jyrisevien koneitten
käyvän ja työläisten laskeutuessa maan syvyyksiin. Hän tunsi syvää
surua katsellessaan tovereita, unohtaen että he kerran olivat
kivittäneet häntä, hänessä taas heräsi halu johtaa tuota
sankarijoukkoa.

Häkkien luona tungeskelevassa joukossa tunsi erään innokkaan
apulaisensa lakon ajoilta.

-- Sinäkin! -- lausui hän katkerasti.

Tämä kalpeni, hänen huulensa vavahtivat ja hän vastasi aivankuin
pyytäen anteeksi:

-- Kuinka muuten? Minulla on vaimo.

Hän tunsi toisiakin ryhmässä.

-- Ja sinä! ja sinäkin! ja sinäkin! Ja kaikki vavahtivat vastaten
kumeasti:

-- Minulla on äiti... Minulla lapsia...

-- Täytyyhän syödä.

-- Entä Maheun vaimo? kysyi Etienne. He eivät vastanneet. Yksi teki
merkin, että hän tulee. Toiset kohottivat kätensä, jotka vapisivat
myötätunnosta: Oi, tuota vaimoparkaa! Kuinka kurjaa! Ja taas syntyi
vaitiolo. Etienne ojensi heille kätensä jäähyväisiksi ja jokainen
puristi sitä voimakkaasti ikäänkuin ilmaisten tällä käden puristuksella
äänettömän raivonsa tappion johdosta ja kuumeisen toiveensa kostaa,
Häkki kohosi, he istuivat siihen ja katosivat kuiluun.

Tuli Pierron, jolla lyhty oli kiinnitetty myssyyn. Hänet oli viikko
takaperin nimitetty lastaajien päälliköksi, mutta työläiset pysyivät
hänestä loitolla, sillä hän oli käynyt ylpeäksi asemastaan. Hänen oli
näköjään vastenmielistä nähdä Etienneä, mutta kuitenkin lähestyi hän
rauhoittuen täydelleen, kun Etienne ilmoitti lähtevänsä pois. He
alkoivat jutella. Hänen vaimonsa piti nyt oluttupaa "Edistys", sillä
kaikki nuo herrat, jotka olivat niin ystävällisiä häntä kohtaan, olivat
antaneet kannatuksensa. Ukko Mouque puristi myöskin ääneti Etiennen
kättä, joka liikutti viimemainittua suuresti.

-- Tuleeko Maheun vaimo tänään? kysyi hän tuokion kuluttua Pierronilta.

Pierron ei ollut kuulevinaan kysymystä, sillä tuo onneton nainen toi
aina onnettomuutta mukanaan, mutta sitten ikäänkuin ohimennen käskyjen
ohella viittasi hän:

-- Maheun vaimo... Tuolla hän tulee.

Maheun vaimo tuli vastaanottohuoneeseen housuissa ja mekossa, päässä
päänmukainen myssy. Yhtiö, joka tunsi sääliä onnetonta naista kohtaan,
oli armosta tehnyt poikkeuksen hänen suhteensa ja ottanut hänet työhön,
vaikka hän oli jo täyttänyt neljäkymmentä. Mutta hiilirattaitten
lykkäämiseen hän ei pystynyt, jonka vuoksi hänet pantiin hoitamaan
ilmavaihtokonetta, joka oli pohjoiskäytävässä Tartaren alla, missä ei
ilmavaihtoa ollut lainkaan. Kymmenen tuntia yhtämittaa sai hän seistä
siinä pyörittäen lakkaamatta pyörää tuossa kauheassa käytävässä, missä
oli aivan paistua neljänkymmenen asteen kuumuudessa. Palkaksi sai hän
puolitoista frankia.

Kun Etienne sai nähdä hänet tuossa asussa, kurjana ja muodottomana
miehen vaatteissa, tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa ja liikutuksesta
sopertaen selitti hän hänelle lähtevänsä pois ja tahtovansa sanoa
hänelle hyvästit.

Vaimo katsoi häneen kuulematta, mitä hän puhui ja sanoi sitten
sinutellen hänet jälleen:

-- Mitä, hämmästytkö sinä nähdessäsi minut tässä asussa? Onhan totta,
että minä vannoin kuristavani sen omaisistani, joka ensimäisenä
uskaltaisi mennä töihin. Ja nyt tulin itse, ehkä minun pitäisi nyt
kuristaa itseni? Niin, usko pois, sen olisinkin jo aikoja tehnyt,
jollei olisi ukkoa ja pienokaisia kotona.

Ja hän jatkoi hiljaisella, väsyneellä äänellään. Hän ei puolustautunut,
kertoi ainoastaan, miten oli, miten he olivat kaikki kuolla nälkään ja
kuinka hän päätti mennä töihin, kun heidät uhattiin häätää pois
kylästä.

-- Miten on ukon laita? kysyi Etienne.

-- Hän on yhtä kiltti ja siisti kuin ennenkin, mutta päässä näyttää
olevan kaikki epäkunnossa. Häntä ei tuomittu siitä asiasta, tiedäthän.
Sen sijaan aiottiin panna hänet hulluinhuoneeseen, mutta minä panin
vastaan, sillä sieltä olisi hänet pian lähetetty toiseen maailmaan.
Kuitenkin oli tämä juttu tehnyt meille suuren vahingon, sillä hänelle
ei nyt anneta milloinkaan eläkettä. Joku niistä herroista oli sanonut,
että se olisi epäsiveellistä.

-- Onko Jeanlinilla jotain työtä?

-- Kyllä, hänelle annettiin työtä täällä ylhäällä. Hän saa yhden
frankin... Oh, enhän minä valita, olivathan ne hyvin ystävällisiä
minulle, he selittivät sen itse. Minun puolitoista frankia ja pojan
yksi franki tekee yhteensä kaksi ja puoli. Jollei meitä olisi kuusi
henkeä, niin olisi tuosta riittänyt. Mutta Estellekin nyt syö yhtä
paljon kuin muutkin ja pahinta on, että kestää vielä neljä, viisi
vuotta ennenkuin Lenore ja Henri otetaan töihin.

Etienne teki epätoivoisen liikkeen.

-- Kuinka, hekin!

Maheun vaimon kalpeat posket punehtuivat hetkeksi ja hänen silmiinsä
syttyi tuli. Mutta hänen olkapäänsä painuivat alas ikäänkuin
ylivoimaisen taakan alla.

-- Kuinka muuten? Hekin samoinkuin kaikki muutkin. Kaikkien päät ovat
siellä menneet ja tulee heidänkin vuoronsa.

-- No, no, joutukaa laiskurit! kuului Pierronin ääni. -- Menkää
häkkeihin, menkää, muuten emme pääse koskaan alkuun.

Hän heitti katseita Maheun vaimoon, mutta tämä ei liikkunut paikalta.
Hän oli jo antanut kolmen häkin mennä ja nyt vasta ikäänkuin tointuen
ja muistaen Etiennen ensimäiset sanat, lausui:

-- Sinä siis lähdet täältä?

-- Niin, nyt heti.

-- Teet oikein. Ken suinkin voi, hakekoon työtä muualta. Olen iloinen,
että sain tavata sinua ja sanoa, ettei minulla ole mitään sinua
vastaan. Oli aika, jolloin olin tappaa sinut tuon verilöylyn jälkeen...
Mutta kun ajattelee... huomaa, ettei kukaan erikoisesti ollut siihen
syynä. Ei, ei se ollut sinun syysi, se oli kaikkien meidän yhteinen
syymme.

Nyt puhui hän aivan tyynesti vainajistaan, miehestään, Sakariaksesta,
Katarinasta, vain silloin kun hän mainitsi Alzirea, nousi
kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän oli saanut takaisin järkevän vaimon
harkintakykynsä ja punnitsi asioita hyvin järkevästi. Isännille ei
koituisi onnea siitä, että he olivat tappaneet niin paljon köyhää
kansaa. Kerran saisivat he sen maksaa. Hänessä oli tapahtunut muutos.
Hän oli nyt täysin vakuutettu, ettei tällaista voi enää kauan kestää,
että tuskin tarvitsee sekaantuakaan asioihin, sillä ne muuttuu kaikki
itsestäänkin.

Hän puhui hiljaa, katsoen salavihkaa ympärilleen. Kun Pierron lähestyi
heitä, lisäsi hän äänekkäästi:

-- Jos sinä lähdet, niin hae kapineesi meidän luota. Siellä on vielä
kaksi paitaasi, kolme nenäliinaa ja vanhat alushousut.

Etienne teki kieltävän liikkeen.

-- Ei kannata, jääkööt lapsille. Kyllä minä saan mitä tarvitsen
Pariisissa.

Vielä laskeutui kaksi häkkiä, ja vihdoin Pierron tohti kääntyä Maheun
vaimon puoleen.

-- Kuulkaas te siinä, teidät odotetaan alhaalla. Ettekö jo pian lopeta
jaarittelunne?

Mutta vaimo kääntyi häneen selin. Mitä hän siinä pöyhkeilee, senkin
lahjottu petturi! Ei hänellä ole mitään tekemistä häkkien kanssa.
Ovathan hänen työläisensä jo kaikki työssä. Ja hän pelkästä
mielenosoituksesta jäi seisomaan, vaikka hän värisi vedosta.

Ei Etienne eikä vaimo voineet keksiä, mitä vielä sanoisivat toisilleen.
Mutta heidän mielensä olivat niin alakuloiset, että he mielellään
sanoisivat jotain vielä toinen toisilleen.

Sitten keksi vaimo, mitä kertoisi.

-- Levaquen vaimohan on raskaana. Levaque itse on vielä vankeudessa ja
Bouteloup on sillä välin hänen sijallaan.

-- Niin, Bouteloup.

-- Olenko jo kertonut sinulle, että Philomene on mennyt matkoihinsa.

-- Kuinka mennyt?

-- Niin, erään kaivajan kanssa Pas-de-Calais'ta. Minä pelkäsin, että
hän jättäisi molemmat lapsensa minulle, mutta hän otti ne mukaansa.
Mitä sanot siitä? Itse sylkee verta, mutta mies pitää olla...

Enempää he eivät puhuneet. Häkki odotti häntä ja häntä huudettiin
äreästi uhaten sakottaa. Hänen täytyi mennä ja hän puristi Etiennen
kättä jäähyväisiksi. Hänenkin puristus ikäänkuin ilmaisi lujaa uskoa,
että he tapaavat toisensa vielä kerran, kun jälleen alkaa heidän
toimintansa ja hänen silmistäänkin loisti tyyntä varmuutta!

-- Siinäpä on peijakkaan laiskuri! huusi Pierron.

Hänet työnnettiin häkkiin, missä istui jo neljä entisellään. Annettiin
merkki, häkki irtaantui paikaltaan ja hävisi näkyvistä, vain
rautaköydet pyörivät tavattomalla nopeudella.

Etienne jätti kaivoksen. Lajitteluvajan luona näki hän jonkun olennon
istuvan hiilikasalla sääret ojennettuina. Se oli Jeanlin, joka
lajitteli suuria hiiliä. Hän piti suuren hiilipalan polviensa välissä
ja hakkasi siitä vasaralla liuskakiveä. Hieno hiilipöly peitti hänet
paksulla kerroksella, että Etienne tuskin saattoi eroittaa pojan
teräviä kasvojen piirteitä.

Etienne kulki maantietä myöten syviin ajatuksiin vaipuneena.
Kaikellaisia mietteitä sekasin vilisi hänen aivoissaan. Mutta raitis
ilma ja kirkas taivas pään päällä vähitellen virkistivät hänet ja hän
huoahti helpotuksesta. Aurinko nousi mahtavana taivaanrannalla valaen
iloisia kultasia säteitään yli koko tasangon idästä lanteen. Siinä
heräsi elämän iloa, nuoruuden väreilyjä, kuului heräävän luonnon ääniä.
Elämä oli niin kaunis ja vanha maailma tahtoi vielä kerran tuntea
kevättä. Tämän toiveen valtaamana Etienne hiljensi askeleitaan
katsellen oikealle ja vasemmalle tuntien kaikkialla kevään riemua.
Hän ajatteli itseään, tunsi itseään voimakkaaksi, karaistuksi
kokemuksistaan kaivoksen pohjalla. Hänen kasvatuksensa oli päättynyt,
hänestä oli tullut vallankumouksellisen armeijan itsetietoinen
sotamies, joka julisti sodan voimassa olevalle yhteiskuntamuodolle. Hän
oli iloinen ajatellessaan, että Pluchart oli kutsunut hänet, että
hänkin kerran tulisi Pluchartin tapaiseksi puhujaksi, jonka sanoja
kuultaisiin, ja hän mielessään jo valikoi sanoja tuleviin puheisiinsa.
Porvarillinen sivistys synnytti hänessä vielä syvempää vihaa
porvaristoon. Työläiset, joitten ominainen ilkeä haju häntä vaivasi,
herättivät hänessä voimakasta halua kohottaa nuo työläiset, näyttää
kuinka jaloja he ovat, näyttää, että heissä yksin cm voima ja mahti,
joista ihmiskunta voi saada uudistuksensa. Ja hän kuvitteli mielessään
seisovansa puhujalavalla, juhlien kansan voittoa.

Jos toisen luokan täytyy hävitä, niin eikö ole selvä, että nuori ja
voimakas kansanluokka astuu heikentyneen porvariston tilalle? Uusi veri
synnyttää uuden yhteiskunnan. Ja tässä toiveessa yhteiskunnan
pikaisesta uudistumisesta ilmeni hänen uskonsa pikaiseen työläisten
vallankumoukseen.

Hän kulki yhä eteenpäin iskien kepillään maantien kiviin. Nyt oli taas
alkanut huonosti palkattu koirantyö. Hän oli kuulevinaan alhaalta
seitsemänsadan metrin syvyydestä kumeita yhtämittaisia kuokaniskuja.
Mutta vaikkakin he ovat lyödyt, ovat he näyttäneet voimansa, he olivat
oikeuden vaatimuksillaan herättäneet kaikki Ranskan työläiset. Siksi ei
heidän tappionsa rauhoittanutkaan ketään. Montsoun suurporvarit
voitostaan huolimatta vaanivat pelokkaina, olisiko työläisten
äänettömyydessä jokin uusi uhka, heidän läheinen perikatonsa. He
ymmärsivät, että vallankumouksen täytyy välttämättä puhjeta uudelleen,
mahdollisesti hyvinkin pian suurlakossa, silloin kun kaikki työläiset
sopivat keskenään ja apukassojensa avulla voivat kestää monta
kuukautta.

Etienne kääntyi vasemmalle Joisellen tielle. Hän muisti, kuinka hän
täällä oli estänyt joukon hyökkäämästä Gaston-Mariehin. Etäältä näkyi
auringonpaisteessa monen kaivoksen tornit, Mirou oikealla, Madeleine ja
Crevecoeur vierekkäin. Kaikkialla oli työ käynnissä, maan alla iskivät
työläisten kuokat tasangon toisesta päästä toiseen.

Hän jatkoi mietelmiään, tullen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että
täytyy hiljalleen järjestyä, liittyä yhdistyksiin, kun vaan lait
sallivat sen. Ja silloin kun miljoonat työläiset ovat järjestyneet
muutamia tuhansia toimettomia vastaan, silloin täytyy ottaa valta omiin
käsiinsä. Kuinka ihana olisikaan totuuden ja oikeuden herääminen!

Tuo ilkeä jumala tuntemattomassa pyhäkössään, jossa onnettomat olivat
lihottaneet sitä omalla verellään, kertaakaan näkemättä sen kasvoja, se
joutuisi silli hetkellä perikatoon ja kuolisi.

Etienne kääntyi nyt Vandamen tieltä ja astui kivitetylle tielle.
Oikealla oli Montsou, suoraan edessään näki hän Voreux'n rauniot,
tuo kirottu kuilu, missä koko ajan oli kolme pumppua työssä.
Taivaanrannalla näkyi toisia kaivoksia: Victoire, Saint-Thomas,
Feutry-Cantel. Pohjoisessa kohosi savu korkeista sulatusuunien
piipuista. Hänen piti jouduttaa askeleensa, jos hän aikoi ehtiä
kahdeksan junaan, sillä hänellä vielä oli kuljettavana kuusi
kilometriä.

Mutta hänen jalkojensa alla yhäti kuului kuokkien iskuja. Kaikki
toverit olivat siellä maan alla, hän tunsi heidän saattavan häntä askel
askeleelta. Eikö juuri tämän valkojuurikaspellon alla seisonut Maheun
vaimo kumarassa uupuneena säestäen raskaalla käheällä hengityksellään
ilmavaihtokoneen lakkaamatonta kitinää? Huhtikuun aurinko loisti koko
komeudessaan taivaalla lämmittäen synnyttävää maata. Sen äidillisestä
helmasta puhkesi esiin uusi elämä, viheriät hiirenkorvat puhkesivat,
pelloilla alkoi ruoho viheriöidä. Siemenet kypsyivät ja paisuivat
kaikkialla, puhkaisivat maanpinnan pyrkien valoon ja lämpöön. Elämän
nesteet vuosivat yli äyräittensä ja siemenet läpäsivät maanpinnan
tuskin kuuluvalla suutelon äänellä. Mutta alhaalla toverit yhä jyskivät
ja heidän iskunsa kuuluivat täällä selvemmin aivankuin lähempänä
maanpintaa. Auringon lämpöisten säteitten alla maa ikäänkuin elostui
noista mahtavista iskuista. Sen uumenista kasvoi miehiä, musta, kostava
armeija, joka hitaasti kypsyi maanalaisissa käytävissä, valmistaen
tulevan vuosisadan satoa, ja jonka oraat pian puhkaisivat maapinnan.

(LOPPU.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kivihiilenkaivajat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.